[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo2a3q8zyFrcfiAIep35tdvqwG6z3BvTVG86rrKVIZgI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1145,"Viestini menneiltä sukupolvilta","Roslin-Kalliola, Matilda",1837,1923,"1145-roslin-kalliola-matilda-viestini-menneilta-sukupolvilta","1145__Roslin-Kalliola_Matilda__Viestini_menneiltä_sukupolvilta",null,"muistelmat",[],[],"fi",1921,105880,629202,false,50452,[22,23],"Finland -- Biography","Roslin-Kalliola, Matilda, 1837-1923",[25],"Biographies","\"Viestini menneiltä sukupolvilta\" by Matilda Roslin-Kalliola is a memoir written in the early 20th century. The book reflects on the author's life, recounting her experiences growing up in Finland, her early education, familial relationships, and her journey as a woman in a historically significant period. Through personal anecdotes and observations, it covers themes of identity, cultural heritage, and the struggles of personal development against societal expectations.  The opening of the memoir introduces the author’s birthplace and family background, highlighting her parents' humble but hardworking life. Matilda describes her childhood, marked by her mother's care and her father's dual role as a fisherman and shoemaker. Notably, she touches upon her early education and the challenges she faced, including the impact of illness and her growing desire for knowledge and independence amidst familial obligations. These introductory chapters set the stage for a reflective exploration of her formative years, illustrating not only her personal growth but also the broader cultural and historical context that shaped her life's journey. (This is an automatically generated summary.)",[],339,"Merikarvialaisen kirjailijan muistelmateos valottaa elämää 1800-luvun Suomessa. Teos sisältää kuvauksia kirjoittajan lapsuudesta, uskonnollisesta kehityksestä sekä historiallisia perimätietoja ja muistoja nälkävuosilta 1867–1868.","Matilda Roslin-Kalliolan 'Viestini menneiltä sukupolvilta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1145. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VIESTINI MENNEILTÄ SUKUPOLVILTA\n\nKirj.\n\nMatilda Roslin-Kalliola\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKansannainen kirjailijana.\n\n 1. Lapsuus ja varhaisempi nuoruus.\n 2. Matka Naantaliin.\n 3. Nuoruusiän taisteluja.\n 4. Uskonnollinen kehitys.\n 5. Kauppiaana ja kirjailijana.\n 6. Valtiollisia harrastuksia.\n 7. Kalevala-tutkimuksia.\n\nMuistelmia nälkävuodelta eli talvi 1867-68.\n\nBergelinien perhemuistoja.\n\n 1. Sokea mummo.\n 2. Kirkkoherra Gabriel Bergelinin elämästä:\n    1. Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle.\n    2. Vuosi 1808. Rajevski.\n    3. Uskollisuusvalan ottaminen, von Vegesack.\n    4. Kildejev. Halvaus.\n    5. Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema.\n 3. Livónin perhe.\n 4. Joulu autiolla karilla.\n 5. Kuun pimentäminen.\n\nInkeri.\n\nKamala hetki.\n\nPieniä kertoelmia:\n\n   I. Punainen lintu.\n  II. Muuan hääjuttu.\n III. Hän tiesi enemmän kuin muut.\n\n\n\n\n\n\nKANSANNAINEN KIRJAILIJANA\n\n\n\n\n1.\n\nLAPSUUS JA VARHAISEMPI NUORUUS\n\n\nSoittokallion kyljessä Merikarvian Ylikylässä oli mäkitupalaisen\nJuha Ahlrotin ja hänen vaimonsa Karoliinan asunto. Mies oli\nkalastaja, mutta teki myöskin suutarin työtä ja oli sitäpaitsi ahkera\nmaanviljelijä. Nämä henkilöt olivat minun rakkaat vanhempani. Mutta\nenpä olisi historiallisen perimätiedon palvoja, ellen mainitsisi\nmuutamaa sanaa myöskin tuosta kalliosta, jonka ääressä kehtoani on\ntuuditettu. Kallion korkeammassa päässä, joka viettää tuvan taakse\nlänttä kohti, on isonlainen kuoppa eli \"kallionkrooppi\". Tässä\nsanotaan vanhaan aikaan kesäisin pidetyn _kylärukouksia_. Tapa\noli saanut alkunsa sodan ahdistaessa, ehkä jo ison vihan aikoina.\nVäkeä kutsuttiin koolle soittamalla suurta sarvea. Siitä sai kallio\nSoittokallion nimen.\n\nIsäni, jonka sukunimi alkuaan oli Ahlström, oli syntynyt joulukuun\n12. päivänä 1812. Hänen setänsä Juha Ahlström piti nykyistä\nImpivaaran taloa. Pitäjämme kirkkoherra oli isälleni kerran\nhuomauttanut 12-luvun kolmenkertaisesta toistumisesta hänen\nsyntymäpäivänään ja arvellut sen ennustavan hänelle hyvää. -- En\ntiedä mitä lie ennustanut, sanoi isä myöhemmin, -- ehkäpä sitä, että\nvielä saisin 12 lastakin. Meitä sisaruksia oli näet koko tusina ja\nvain kolme lapsista kuoli pienenä. Tervettä vahvaa rotua siis olimme.\n\nSunnuntai-iltana toukokuun 28. päivänä 1837 näkivät silmäni ensi\nkerran päivän valon. Olen siis sunnuntailapsi. Mutta sitäkin\nsuosionosoitusta on minun kaikin voimin täytynyt itse puolustaa\nniinkuin kohta saamme kuulla. Seuraavana sunnuntaina, kesäkuun 4.\npäivänä tulivat papit iltapäivällä kastekutsuihin. Arkipäivinä ei\nsiihen aikaan tällaisiin hommiin ehditty. Rovasti Gust. Joh. Ingelius\nsuoritti kastetoimituksen ja hänen apulaisensa Otto Reinhold Halen\noli kummina. Neiti Anna-Charlotta Bergelin, kirkkoherra Bergelin\nvainajan tytär, kantoi minut pyhälle kasteelle, jossa sain nimen\n_Matilda Fredriikka_. Kummeja oli muuten kahdeksan kappaletta.\nVieraat olivat, katsokaas, kaikki \"virkaväkeä\".\n\nIsäni oli jo toukokuun keskivaiheilla tehnyt \"Porin reisun\" ja tuonut\nhyvää ainetta suunavaukseksi. Täällä kotipitäjässä, Merikarvialla,\nei silloin ollut vielä ainoatakaan puotia, kaikki täytyi tuoda\nPorista. Vieraat olivat kaikki hyvällä tuulella, kun lähtivät, papit\neivät suinkaan vähimmin. Isäni itse oli aivan raitis, mikä silloin\nkotipolton aikoina oli harvinaista, mutta vieraille piti olla\ntarjottavaa.\n\nRistiäisten jälkeisellä viikolla kysyi neiti Karin Bergelin,\nkummitätini vanhempi sisar, tavatessaan \"maisterin\" eli\napulaispastorin: Muistitkos kirjoittaa lapsen kastekirjaan ja merkitä\nsyntymäpäivän oikein?\n\n-- Ai, en tosiaan muistanutkaan, olin niin väsynyt, kun pääsin\nkotiin, että menin heti levolle ja nukuin. Mutta kyllä sen nyt teen,\nkun menen pappilaan. Kiitos, että huomautit!\n\n-- Älä nyt vain enää unohda. Ja muistatkos asian niin, ettei tule\nvirhettä?\n\n-- Kyllä sen vielä muistan ja teen sen nyt heti, kun menen kansliaan.\n--\n\nMuistikos hän nyt? Ei! Hän kyllä kirjoitti nimen oikein ja kaikki\nkummienkin nimet ovat kastekirjaan merkityt, mutta syntymäpäiväksi\non merkitty toukokuun 31 p., joka on ollut keskiviikko. Isäni\noli kumminkin piirtänyt Uuden Testamenttinsa kanteen tyttärensä\nnimikirjaimet ja syntymäpäiväyksen: M. F. 28.V.1837. Ja tämä\npäiväys on oikea, sillä sen mukaan lapsi on syntynyt sunnuntaina ja\nkastettaessa ollut kahdeksannella vuorokaudella, niinkuin vanhemmat\nsanoivat olleenkin.\n\nKun myöhemmin eräs kirkkoherroistamme huomautti minulle\nsyntymäpäiväkesteissäni, että kirkonkirjojen mukaan olen kolmea\npäivää nuorempi, esitin hänelle nämä mainitsemani vastatodistukset\nhuomauttaen lisäksi, että apulaispastori Halen on voinut erehtyä\npäiväyksessä, koska hänet myöhemmin erotettiin papin virastakin\njuopumuksen tähden. Saadakseni varmuuden syntymäpäivästäni\ntiedustelin kerran äidiltäni yksityiskohtia siitä sunnuntai-illasta,\njolloin synnyin. Äitini kertoi, että kylän nuoria kalastajia oli\niltapäivällä tullut isäni luokse vieraisille. Isäni oli näet hyvin\niloluontoinen ja seurahaluinen mies ja siitä syystä suosittu\ntuttavapiirissään. Nuoret eivät huomanneet ajan kulumista. Kun äitini\niltamyöhällä näytti väsyneeltä, sanoivat vieraat: -- Mene sinä vaan\nlevolle, se ei meidän juttuamme häiritse. Vihdoin nousi vanhin\njoukosta, Rönnqvist nimeltään, kehottaen toisiakin lähtemään. Silloin\nviittasi äitini isää luokseen ja käski hänen mennä vieraitten mukana\nhakemaan \"Jumpin mummoa\" luoksemme. Kun mummo tuli klo 10 aikaan, oli\nlapsi jo syntynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisella ikävuodellani sairastuin isoonrokkoon. Kahdeksan vuorokautta\nolivat silmäni aivan ummessa ja niin pöhöttyneet, että silmien\nkohta oli korkeampi kuin muut kasvot. Äitini rukoili kiihkeästi,\netten menettäisi näköäni. Hän ei voinut öisinkään laskeutua levolle\nvuoteeseensa, vaikka hänellä oli jo toinen pienokainen hoidettavana,\nvaan makasi kehtoni ääressä lattialla tyynyn varassa, ollakseen heti\nvalmis muuttamaan käärettä, kun minä vaikeroiden pyysin: -- laga öga'\nlaga öga'!\n\nÄiti puhui ruotsia. Hän oli näet kirkkoherra Bergelinin ja hänen\nensimmäisen vaimonsa Sofia Orellin tyttären Sofia Albertiinan tytär.\nVaikka tämä seikka aikoinaan olikin arkaluontoinen perhesalaisuus,\ntahdon sen kuitenkin tässä kertoa. Se on jo siksi vanha asia, ettei\nse enää loukkaa ketään. Kirkkoherra Bergelin oli ennen Merikarvialle\ntuloaan ollut Ruovedellä pappina ja omistanut siellä Kärkelän talon.\nKun hän v. 1801 muutti Merikarvialle, jätti hän ensimmäisestä\navioliitostaan syntyneen tyttärensä Sofia Albertiinan Kärkelän\nhoitajaksi. Isäntärenkinä oli siellä talollisenpoika Johan Taulaniemi\n(Taulérus) Teiskosta. Näiden nuorten välille kehittyi vuosien\nkuluessa lemmensuhde. Johan Taulaniemi olisi sen tahtonut laillisesti\nvahvistaa. Sentähden hän kävi ennen tyttärensä Karoliinan syntymää\nvartavasten Merikarvialla pyytämässä morsiamen isältä suostumusta\navioliittoon. Kirkkoherra Bergelin makasi silloin halvaantuneena\nvuoteessa. Asia salattiin häneltä. Taulanientä ei laskettu hänen\npuheillensakaan, ja nuorten avioliitto jäi ainaiseksi vahvistamatta.\nOliko tällaiseen menettelyyn syynä sääty ennakkoluulo, vaiko itsekäs\nperinnönhimo, on vaikea sanoa. Mutta mainittakoon kuitenkin, että\nasian järjesti Bergelinin vävy apulaispastori _Achander_, joka oli\nnainut Bergelinin niinikään ensimmäisestä avioliitosta syntyneet\ntyttären Anna Kristiinan ja hoiti kirkkoherran sairauden aikana\nperheen raha- ja perintöasioita. Toiselta puolen on varmaa, että\nkirkkoherra Bergelin, Sofia Albertiinan ja Anna Kristiinan äitipuoli,\noli liitolle suosiollinen. Hän olikin sydämellisen hyvä ihminen.\nMyöhemmin sai rovastikin tietää asian oikean laidan. Kun äitini\noli kolmen vanha, tuotiin hänet Merikarvialle ja vietiin isoisän\nvuoteen ääreen. Tämä laski, kertoi minulle äitini, rakkaasti kätensä\nlapsenlapsensa pään päälle ja siunasi häntä.\n\nÄidinäitini ja äidinisäni eivät rovasti Bergelinin kuoltuakaan\nasuneet yhdessä, mutta he pitivät toisistaan sydämellisesti ja\ntekivät toisilleen pieniä palveluksia mikäli siihen oli tilaisuutta.\nÄidinäiti oli kuollut vähän ennen vanhimman veljeni syntymää -- olen\ntoinen järjestyksessä lapsistamme -- niin että hän makasi aitassa\nruumiina, kun äitini oli toipumassa lapsivuoteesta. Tästä äidin\nsurusta päätettiinkin pienen veljeni niin heikontuneen, että hän\nkuoli jonkin vuorokauden vanhana. Sen jälkeen otti äitini isänsä\nluokseen asumaan.\n\nIsorokko oli käänteentekevä tapaus elämässäni. Silmäni jäivät\nnäet isorokon jälkeenkin kipeiksi. Kun Porin piirilääkäri Arenius\nkerran kävi Merikarvialla, vei äiti minut, joka olin neljännellä\nikävuodella, hänen tutkittavakseen Arenius neuvoi hautomaan\nsilmiä vastalypsetyllä lämpimällä maidolla. -- Jotta hoito tulisi\nhuolellisesti annetuksi vietiin minut Norrgäleen kummitätini\nAnna-Charlotta Bergelinin luokse. (Norrgäle on vähän matkan päässä\nsyntymäkodistani ja sen omistivat silloin Bergelinin sisarukset.)\nCharlotta-täti oli näet luvannut ottaa minut luokseen, kun vähän\nvarttuisin. Norrgälessä viihdyin erinomaisesti, sillä siellä minua\nhellittiin vauvana, sensijaan että kotona sain jo tuuditella\nnuorempiani. -- Älkää antako minua äidille, rukoilin tätejäni, kun\nminua yritettiin viedä kotiin. Muistan näiltä vuosilta sen, että\ntädit neuloivat minulle paljon nukkeja, mutta minä lahjoitin ne\nmelkein järjestään toisille lapsille, kun he pyysivät niitä. En\nniistä sen enempää välittänyt. Mutta yksi Elsa Ruketsha (Lucretia)\nniminen oli minulle rakas. Elsa oli itse asiassa tätien myssytukki,\njalustalla seisova, luonnollisen naisen pään kokoinen ja näköinen\npuunukke, jolla \"pruuvattiin\" tykkimyssyjä. Sitä hoitelin ja vaatetin\nmilloin pitsimyssyillä milloin liinasilla ja se oli minusta ihan\noikea vanha ihminen. Mutta sen loppu oli surullinen. Kun talossa\nkerran kävi maalari, antoivat tädit hänen maalata Elsan kuluneet\nkasvot harmaalla maalilla luullen siten tuottavansa minulle iloisen\nyllätyksen. Mutta minä itkin haikeasti sen nähtyäni, sillä Elsan\nrakkaat kasvot olivat nyt vallan oudon ilmeettömän näköiset.\n\nLeikkipaikkanani oli pari tuolia tuvan takan vieressä. Siirryin\ntavaroineni nurkkaa kohden, milloin olin keittiöhommien tiellä,\nmutta kun tila tuli vapaaksi, muutin taas entiselle paikalleni.\nKuten lasten tapa on, kolusin vinnit ja aitat etsien leikkikaluja\nitselleni. Aitan lattialla olevien kirjojen joukosta löysin kerran\nsuuren postillan kokoisen kirjan, jonka ulkoasu minua niin miellytti,\nettä kannoin sen tupaan. Se oli Fénelonin kirjoittama: \"Telemachs\nUlisses' sons äfventyr\". [\"Odysseuksen pojan Telemakosken seikkailut\"\non tunnettu ranskalainen romaani.] Kieli oli eriskummallista vanhaa\nruotsia _thenna_ ja _thetta_ muotoineen, mutta siihen olin jo\nalustavasti tutustunut selaillessani äidinäidin vanhaa virsikirjaa\nja pian opin sitä lukemaan aivan vapaasti. Kerran minun istuessani\nlempikirja sylissäni lukemiseen vaipuneena takan vieressä sanoi\nKarin-täti Lotta sisarelleen: -- Kuinka sinä annat lapsen lukea\nnoita loruja vanhoista epäjumalista? -- Ei hän niitä usko, vastasi\nLotta-täti, -- ei ne häntä vahingoita. Antaa hänen vaan lukea,\nkoska hän siihen niin tyytyy. Tämä kirja värittikin ensimmäisen\nmielikuvitusmaailmani. Tajusin kyllä, että kaikki oli satua, mutta se\nei vähentänyt mielenkiintoani. Onnellinen ikä!\n\nOllessani yhdeksännellä pääsin Karl Daniel Sandelinin johtamaan\nkyläkouluun. Kävin sitä kaksi viikkoa Mattilassa ja toiset kaksi\nHäggrotin torpassa. Yhteensä siis neljä viikkoa. Siellä opin\nkirjoittamaan. Se olikin ainoa koulu, mitä lapsena kävin. Laskentoa\nsain harjoitella tulevan kauppaneuvoksen Antti Ahlströmin johdolla,\njoka oli silloin 17-vuotias. Hänen syntymäkotinsa oli yllämainittu\nImpivaaran talo Merikarvian Ylikylässä. Hän oli jo silloin tunnettu\nteräväksi laskijaksi. Olin huomannut niissä taulukoissa, joita\nkyläkoulussa käytettiin, laskuvirheitä. Näytin niitä isälleni,\nmutta hän ei luottanut minun laskutaitooni, vaan antoi taulukot\nAntti Ahlströmin tarkastettaviksi. Hän huomasi minun todella olleen\noikeassa. Tämän urotyön perusteella hän sitten tahtoi opettaa minulle\nlisää laskentoa. Tein hänelle vastalahjaksi vartailla kudotun korean\nvyön, jota hän vielä vanhoilla päivillään näytti vieraillekin\nselittäen saaneensa sen palkaksi koulumestaritoimestaan. Myöhemmin\noli minulla toinenkin tilaisuus osoittaa hänelle kiitollisuuttani\nja myötätuntoani. Kun Eva ja Antti Ahlström vastanaineina tulivat\nMerikarvialle tervehtimään sukulaisia ja tuttavia, satuin samoihin\nkahvikesteihin kuin hekin. Vieraitten huviksi ruvettiin ennustamaan\nkäsistä. Minut houkuteltiin ennustajaksi. Antti Ahlström oli\nviimeinen järjestyksessä. Hän ojensi minulle kätensä lausuen: --\nTuosta kädestä et saa selvää, eivät ole muutkaan siitä mitään\nymmärtäneet, kun siinä ei ole mitään ristejä, niinkuin muiden\nihmisten käsissä on. Katselin hetkisen miettiväisenä ainoalaatuista\nkättä, jossa ei todellakaan ollut mitään ristejä eikä neliöitä.\nEi mitään muuta kuin kolme selvää suuntaviivaa. Säilyttääkseni\nennustaja-arvoni vastasin kuitenkin varmasti ja reippaasti: -- No\nmikä konsti on ennustaa tällaisesta kädestä. Pelkkää menestystä tämä\nsileys tietää. Eivät ne ristit niin tarpeellisia ole. Vastuksia\nne vain tietävät. Katsokaa, tässä ovat maat ja tuo viiva erottaa\nmetsät. Kaikki te saatte haltuunne. Ei kotimaassa ole mitään\nrajoja eikä esteitä ostoillenne. -- No, entä ulkomailla? sanoi\nAhlström, jolla siihen aikaan oli jo laivojakin. -- Enpä tiedä,\nmitä sielläkään. Ostaa vaan, vaikka Tyyneenmereen asti! vastasin\niloisesti. Ennustukseni nojautui kokonaan siihen tosi-asiaan, että\ntiesin Ahlströmin liikkeen jo silloin lupaavaksi, mutta en itsekään\nosannut aavistaa, että leikkipuheemme tulisi melkein kirjaimellisesti\ntäyttymään.\n\nMutta palatkaamme taasen Norrgäleen.\n\nUudenvuodenpäivän 1850 eli vuosisadan puolivälissä kuoli Lotta-täti.\nHän oli silloin täyttänyt 50 vuotta. (Hänen isänsä kirkkoherra\nBergelin oli kuollut jo 1816.) Nyt seurasi elämässäni raskaat ajat.\nOlin kolmannellatoista. Silloin laskettiin hartioilleni vastuu, jonka\nalle olin menehtyä. Karin-tädilläni oli salainen pahe, nimittäin\njuomahimo. Tällä surullisella tottumuksella oli vieläkin surullisempi\nalkusyy. Kuten edempänä on mainittu, oli kirkkoherra Bergelin\nsaanut halvauksen ja makasi viimeiset kahdeksan elinvuottansa\nalituisesti vuoteessa. Huojentaakseen hänen tuskiansa piti rouva\nBergelinin keskellä yötäkin keittää hänelle kahvia. Hänellä ei siis\nollut tilaisuutta valvoa palvelustyttöjen toimia, ei edes tärkeätä\nviinanpolttoakaan, vaan nämä saivat hääriä omin päin. Kerran löysi\nKarin tyttönen palvelijattarien kätköistä jauhopussin ja vei sen\näidilleen. Silloin juolahti ruustinnan mieleen antaa 12-vuotiaan\nKarinin valvoa viinanpolttoa, etteivät palvelustytöt voisi vallan\ntavattomasti varastaa kallista viljaa. Nämä ymmärsivät yskän ja\nkostivat sydämettömästi. He juottivat pienelle Karinille kahvin ja\nsokeriveden seassa viinaan niin paljon, että hän nukkui juopuneena\nsaunan lavolle ja tytöt saivat taas toimia mielensä mukaan. Tätä\nmenoa jatkui siksi kauan, että lapsi sai siitä parantumattoman\njuomahimon. Lotta-sisar oli tarkasti salannut tämän surun äidiltä,\nruustinna Bergeliniltä, joka nyt vuorostaan oli pakotettu vanhuuden\nheikkouden tähden pysymään vuoteessa. Lotta-tädin kuoltua pyysi\näitini minua hillitsemään kaikin voimin Karin-tädin liiallista\nviinannauttimista ja salaamaan asian edelleen vanhalta rouvalta.\nSe oli ylen vaikea tehtävä. Minun täytyi pitää häntä silmällä\nyöt päivät. Hädissäni rukoilin Jumalaa antamaan minulle voimia\nja viisautta. Toisinaan täti heltyi rukouksistani ja lupasi\npyhästi parantaa tapansa. Mutta toisinaan hän yltyi kiellostani\nihan raivopäiseksi. Kerran hän uhkasi lyödä minut ruokapuukolla\nkuoliaaksi, ellen jättäisi häntä rauhaan. Toisen kerran hän\nyritti kurittaa minua hiilihangolla. Vanhan rouvan tähden kestin\nkaiken, sillä rakastin häntä lapsensydämeni koko hartaudella. Olen\nkirjassani: \"Päättyneen vuosisadan kynnyksellä\" kuvannut tämän\nrakkaan vanhuksen, joka kertoi minulle Kalevalan sisällön jo aikoja\nennen kuin Kalevalaa näinkään. Ponnistuksistani huolimatta tuli\nsurkeus kuitenkin vihdoin ilmi. Karin-täti näet oli kerran jollain\ntavalla päässyt päihtyneessä tilassa äitinsä huoneeseen minun\nollessani kylässä asioilla.\n\nVuonna 1852 kävin ensi kerran herranehtoollisella. Seuraavana kesänä\nkuoli rouva Bergelin vähän vaille yhdeksänkymmenen vuoden vanhana.\nHän oli syntynyt v. 1763. [Inkeri, samannimisen historiallisen\nromaanin päähenkilö, oli rouva Bergelinin anoppi.] Kuollessaan hän\npyysi minulta lupausta, etten koskaan jättäisi Karin-tätiä. Vanha\näiti oli näet levoton tyttärensä sieluntilasta ja toivoi minun\nvoivan ajan pitkään vaikuttaa hänessä mielenmuutoksen. Epäröin antaa\nniin vaikeasti täytettävää lupausta. -- Jos sen kerran annat, niin\ntiedän sinun sen myöskin pitävän, sanoi vanhus. Olin voitettu. Minua\nliikutti kuolevan luottamus. Suostuin hänen pyyntöönsä. Mutta tämän\nlupauksen tähden oli koko nuoruuteni sitten \"niin tyyni ikävä\".\n\n\n\n\n2.\n\nMATKA NAANTALIIN\n\n\nEräs muisto pilkistää esiin tältä ajalta. Kesällä 1855 eli Turkin\nsodan aikana matkustin pitäjämme Alikylän vanhalla Varis-nimisellä\nkaljaasilla Naantaliin rovasti Heikelin perheeseen auttaakseni\nnaisväkeä ompelutöissä, joissa olin taitava. Perhe oli läheistä\nsukua Bergelinin perheelle, sillä rouva Heikel oli Anna Kristiina\nAchanderin tytär. Menomatkalla näin Ahvenanmaalla ja Turun\nsaaristossa sotavarustuksia, mutta mitään suurempaa seikkailua ei\nmeille sattunut, ankaraa myrskyä lukuunottamatta. Kaljaasi meni\nTurkuun. Sieltä minun oli jatkettava matkaani veneellä määränpäähän.\nTurussa kävin rehtori Oskar Ingeliuksen luona viemässä hänelle\nterveisiä hänen Merikarvialla olevilta sukulaisiltaan.\n\nKesä Naantalin pappilassa ei ollut erikoisen hauska. Olin ensi kertaa\nmaailmalla. Kaipasin sentähden katkerasti omaisiani eikä isäntäväkeni\nosannut aavistaa, että minun vaiteliaan ulkokuoreni alla sykki niin\nherkkä ja arka sydän. He eivät tulleet aina punninneeksi sanojansa,\nvaan haavoittivat usein tietämättään mieltäni.\n\nRovastin kanssa tulin hyvin toimeen. Sallipa hän minun siistiä\nkirjoituspöytänsäkin, mikä työ oli siihen asti uskottu vain\nruustinnalle itselleen. Perheessä oli kaksi tytärtä, Hilda ja Etta,\nmolemmat nuoria ja seuraarakastavia. Mutta minä istuin useimmiten\nompelutyöni ääressä silloinkin, kun talossa oli vieraita. Toisinaan\nkutsuttiin kuitenkin minutkin sisään. Mieltäni masensi se, että\nruustinna joskus viittasi alhaiseen syntyperääni. Se oli minulle\nkipeä kohta.\n\nMuistan erään kirpeän keskustelun meidän tyttöjen kesken. Pappilassa\noli näet paitsi omia tyttäriä Hilda-neidin seurana eräs Inga\nVallenius niminen nuori neiti, jonka sulhanen oli jostain syystä\nhirttäytynyt. Morsian ei voinut tämän jälkeen yhtään olla yksin,\nsillä hän näki aina vainajan haamun edessänsä. Hän oli sentähden\ntullut pappilaan rauhoittumaan. Me tytöt keskustelimme kaikesta maan\nja taivaan välillä. Kerran oli pohdinnan kohteena kysymys: -- Hvad\ndet vill säga att vara bildad. -- Miten ilmenee sivistys? Etta,\nnuorin meistä väitti topakasti, ettei voi olla oikein sivistynyt,\nellei osaa vieraita kieliä. Sisarukset näet osasivat itse niitä, minä\nen. Inga Vallenius huomasi asian kärjen. Hän katsoi merkitsevästi\nminuun sanoen: -- Sepä ei pidä paikkaansa. Kyllä voi olla täysin\nsivistynyt ihminen, vaikkei osaakaan vieraita kieliä, jos osaa vain\nmuuta hyödyllistä. Muistan vieläkin, kuinka kiitollinen olin hänelle\nnäistä sanoista.\n\nToinen pieni tapaus tältä kesältä. Poimin kerran Hildan kanssa\nmansikoita puutarhasta, sillä odotettiin vieraita. Salista rupesi\nvähän ajan kuluttua kuulumaan soittoa. -- Hvem ä' de' som spelar?\n(Kuka siellä soittaa?) kysyin. -- D' ä väl Etta. -- Nej, inte kan\nde vara Etta, nog känner jag Ettas spel. (Se on Etta. -- Ei se voi\nolla Etta. Kyllä Ettan soiton tunnen.) -- D' ä löjtnant Schauman,\nsom spelar, (Luutnantti Schauman siellä soittaa), selitti Hilda\nvihdoin. Soitto meni niin sydämeeni, että rupesin itkemään. -- Mitä\nsinä itket? uteli Hilda. -- Muistin vaan niin kotoani ja kaikkia\nomaisiani siellä, vastasin hänelle. Saliin tultuaan oli Hilda\nkertonut tapauksen luutnantti Schaumanille. Tämä oli siihen lausunut:\n-- Hon tycks ha sinne för musik. (Hän näyttää tajuavan musiikkia).\nMinun tullessani puutarhasta sisään soitti luutnantti Schauman\nhienoa aariaa. Hilda kysyi, mitä pidin siitä. -- Kyllä tämäkin\non kaunis, mutta se ensimmäinen kappale miellytti minua enemmän,\nvastasin. Silloin sanoi luutnantti Schauman innostuneesti: Hon _har_\nsinne för musik. (Hänellä _on_ soitannollista tajua). Kun ruustinna\nitsepintaisesti epäili minun lahjojani, selitti puolustajani, että\nensimmäinen kappale oli nimeltä \"Hemweh\" -- koti-ikävä -- ja sen\nolin tunteellani syvästi ymmärtänyt. Aaria sensijaan oli minulle\nmaalaislapselle luonnollisesti outo ja vähemmän mielenkiintoinen.\nLuutnantti Schauman piti taipumustani niin erikoisena, että lupasi\nhuolehtia vastaisesta soitannollisesta opetuksestani.\n\nTulin vielä toisellakin tavalla esiintyneeksi edukseni luutnantti\nSchaumanin silmissä. Pappilassa vieraili näet samaan aikaan\neräs toinenkin herrasmies. Hän oli tuonut mukanaan konstikkaan\nsydämenmuotoisen hopealukon, jota kilvan koetettiin aukaista,\nkenenkään vielä onnistumatta. Olin katsellut syrjästä leikkiä ja kun\nlukko vihdoin tuli minun käsiini, koetin näppäillä sitä vähän eri\ntavalla kuin toiset. Puristin sitä voimakkaasti käsieni välissä ja se\nponnahti äkkiä auki. Kaikki olivat iloisesti hämmästyneitä, itse en\nsuinkaan vähiten. Ikäänkuin mielenjännityksen peitteeksi huudahdin\npitäessäni sydänlukkoa avoinna kädessäni: -- De va då tomt hjärta.\n(Sepäs oli tyhjä sydän). Herrat rupesivat silloin kiusoittelemaan\nminua puhuen rakkaudesta, mutta minä selitin heille, etten\nsellaisesta ymmärtänyt mitään. -- Katsopas minua silmiin, niin minä\nopetan, sanoi yllämainitsemani vieras herrasmies. Käänsin silmäni\nhäneen, mutta hänen katseensa oli niin inhoittava, että heti jätin\nsalin ihmetellen, että ruustinna suvaitsi sellaista seurakumppania.\n\nNämä pikkukohtaukset olisivat varmaan minulta unohtuneet, ellen\nihmeekseni olisi saanut lukea kuvauksia niistä seuraavan vuoden\nÅbo Underrättelser-lehdessä. Otaksun luutnantti Schaumannin ne\nkirjoittaneen, sillä siinä puhuttiin erinomaisen lämpimästi\nsoitannollisesta köyhästä tytöstä, jolla olisi varmaan tulevaisuus\nedessään, jos hän saisi kehittää taipumuksiaan, ja pahoiteltiin\nsitä surullista tosiasiaa, että meillä niin usein rikkaat ja\nlupaavat lahjat jäävät varojen tai hoivan puutteessa surkastumaan.\nUlkomuodostani hän sanoi näin: tyttönen on kalpea väriltään, tukka\nharmahtava, luultavasti siitä syystä, ettei sitä oltu öljytty,\nvartalo hintelä ja puku yksinkertainen. -- Muuten hän oli varsin\nsievä, kuten sopii odottaa 18-vuotiaasta -- kuului loppuarvostelu\npersoonastani. Hän oli vakuuttunut ettei ulkonainen olentoni olisi\ntehnyt minulle soitto-urallani mitään haittaa. Kaikki, puutteellisuus\nolisi hänen käsityksensä mukaan voitu huolellisella hoidolla ja\npukeutumistaidolla parantaa. Mainitsipa hän jotain näppäristä\nsormistanikin ja hopealukon aukaisemisesta.\n\nMusiikkiopinnoistani ei tullut kuitenkaan mitään, sillä muutin pian\ntakaisin Merikarvialle. Kirjoitin omaisilleni koti-ikävästäni.\nMuistan vieläkin, kuinka raskas oli mieleni, kun pappilan takana\npohjoiseen antavalla kalliolla kirjoitin kirjettä äidilleni ja pyysin\nhäntä tulemaan noutamaan minut pois. Kun olin palannut sisään, kysyi\nruustinna, missä olin ollut. Kerroin olleeni kalliolla kirjettä\nkirjoittamassa. Silloin hän tulistui ja sanoi: -- De' ska' bli slut\nme' de' skrifvande'. Vastasin hänelle, että se olikin viimeinen\nkerta, sillä tiesin omaisteni toimivan hyväkseni.\n\nKului viikko viikon perästä. Istuin eräänä iltapäivänä vähän ennen\nMikkeliä aitan portaalla käärimässä omenia talven varalle. Joku ajoi\nhevosella pihaan. En kääntänyt päätäni, sillä työni oli kiireellistä\nja olin tottunut siihen, että pihaan tuli vieraitakin. -- Tilda, etkö\nlainkaan katso tänne? kuulin äitini huudahtavan hänen astuessaan alas\nrattailta. Juoksin äitini kaulaan ja olin tyrskähtää itkuun. Mutta\näiti kielsi näyttämästä nyt mitään mielenliikutusta ja minä nielin\nurhoollisesti kyyneleeni.\n\nÄidillä oli vuokrahevonen. Meidän oli sentähden lähdettävä heti\nseuraavana aamuna. Ruustinna käski minun sanoa hyvästit herrasväelle\njo illalla, jotten aamulla häiritsisi ketään. Hilda pyysi kuitenkin\nhartaasti, että herättäisin hänet ennen lähtöni. En olisi sitäkään\ntohtinut tehdä, mutta Hilda kuuli omaan huoneeseensa, kun rovasti\naamulla puheli minulle ystävällisiä jäähyväissanoja. Hän juoksi\nsisään, lankesi kaulaani ja huudahti: -- Olisitko sinä Tilda todella\nvoinut lähteä täältä minulle hyvästiä sanomatta! Me rakastimme\ntoisiamme sydämellisesti. Niin itkimmekin haikeasti erotessamme.\nMutta ne olivatkin ainoat kyyneleet, jotka vuodatin sieltä\nlähtiessäni.\n\nMatkasimme Turun kautta. Kun taas poikkesimme setä Ingeliuksen\nluokse, sanoi hän minut nähdessään. -- Nog syns det på flickan, att\nhon tillbragt sin sommar på Nådendals prästgård. (Kyllä tytöstä\nnäkyy, että hän on viettänyt kesänsä Naantalin pappilassa). Olin näet\nlaihtunut ja kalpea.\n\nKävin äitini kanssa myöskin Turun Tuomiokirkossa. Ekman oli juuri\nsaanut valmiiksi kuorimaalauksensa. Ne olivat ihmeen kauniit.\nVarsinkin oli se, joka esittää Vapahtajaa Getsemanessa, kovin\nvaikuttava. Äitini \"itki niin\" sitä katsellessaan. Erityisesti\nmuistan myöskin maalauksen, joka esittää suomalaisten kastamista.\nSiinä olevalla nuorehkolla naisella oli erinomaisen harras ja syvä\ntunne kasvoillaan. Kun näin samat maalaukset parikymmentä vuotta\nmyöhemmin, olivat nämä samat kasvot pahasti muuttuneet. Oli kuin\nolisi kuva elävän ihmisen tavoin vanhentunut. Muutenkin näkyi nyt\nselvästi, että ne olivat kaikki vain kuvia. Silloin ne näyttivät niin\nihmeellisen eläviltä ja puhuvilta.\n\nKirkossa oli samalla herranehtoollinen. Näin erään nuoren neidin\nmenevän ehtoollispöytään. Olin kuullut hänestä niin paljon, että heti\ntunsin hänet neiti Rehbinderiksi. Etta Heikel oli kertonut hänellä\nolevan merkilliset kullanväriset hiukset ja ihanan siniset silmät.\nKun hän palasi alttarilta kuvastui hänen jalonmuotoisilla kasvoillaan\nniin kirkastunut ilme, että minä jäin ihmetyksestä katsomaan suoraan\nhäntä. Hän suuntasi hetkeksi lumoavat silmänsä minuun ikäänkuin\nottaen osaa liikutukseeni. Tunsin sillä hetkellä sanomatonta onnea.\n\n\n\n\n3.\n\nNUORUUSIÄN TAISTELUJA\n\n\nMinun palattuani Merikarvialle alkoi taas raskas arkielämä.\nKarin-täti oli selvänä ollessaan kovissa tunnontuskissa juomahimonsa\ntähden. Hän veisasi alinomaan milloin ruotsiksi, milloin suomeksi\nvirttä: -- Ah oleng' mä ainoa outo maan päällä, (vanha virsikirja\nn:o 266.) -- Är jag allen en främling här på jorden. -- Sellainen\nilmapiiri oli liian tukahduttava minun nuorelle mielelleni. Vaivuin\nepätoivoiseen mietiskelyyn. Elämä ja tulevaisuus väikkyi toisaalta\nmielikuvituksessani ihanana ja rusohohteisena. Varhainen askartelu\nkirjain ääressä oli ruokkinut mielikuvitustani, joka heräävän\nnuoruuden vaiheessa on muutenkin lennokas. Minäkin tahdoin tulla\njoksikin maailmassa ja tehdä suur tekoja elämässä. Varmasti. Mikä\nsen estäisi? Olihan moni niistä sankareista, joista olin lukenut,\nsyntynyt köyhissä ja ahtaissa oloissa ja viettänyt lapsuutensa\nsyrjäisellä seudulla. Mutta onnetar oli sitten tarttunut heidän elon\npurtensa peräsimeen ja vienyt heidät kauas vaaroihin, taisteluun\nja kunniaan. Toiset olivat itse yliluonnollisilla ponnistuksilla\nmurtaneet kaikki vastukset. Niin tekisin itsekin.\n\nPihallamme kasvoi suuri pihlaja. Makasin usein tuntikausia ruohikossa\nsen alla ja sommittelin suunnitelmiani: -- Oppia täytyi minun\nsaada ennen kaikkea. Pois siis kotiseudulta, se oli menestyksen\nensimmäinen ehto. Mutta minne? Oi, sitä ei kannattanut surra.\nKohtalo sen määräisi. Tahtoni ja innostukseni kiidättäisi minua\nvaikka valtamerien yli, jos olisi tarvis. -- Tilda-a, Tilda-a!\nMissä sinä olet? Karin-tädin ääni palauttaa minut todellisuuteen.\nKarin-täti. -- Kuin musta muuri kohoaa lupaus, jonka annoin vanhalle\nrouva Bergelinille, esteeksi kaikille suunnitelmilleni. Karin-täti!\nSiinä on ankkuri, joka kahlehtii minun purteni ikuisesti tähän\nkotirantaan. Ehdottomasti. En vastaa tädin huutoihin. Makaan suullani\nmaassa tuskasta melkein tukahtuen. En tahdo enää nousta, en tahdo\nelää, koska en kuitenkaan saa levittää siipiäni vapaaseen lentoon.\nEn, en! Vihdoin lähestyy Karin-täti kuin vaiston ohjaamana suurta\npihlajaa. Hän huomaa minut maassa ja näkee kaikesta peittelemisestäni\nhuolimatta mielenliikutukseni. Hän tiedustelee pelästyneenä sen\nsyytä. Minun on vaikea vastata. Kierrän, kaarran kysymystä.\nSoperran jotain yksinäisyydestäni ja tartun viimein kuin hukkuva\ntunnustukseen: -- mieleni on siitä paha, että täti aina veisaa\ntuota ikävää muukalaisuusvirttään, joka melkein syyttää Jumalaa\nmaailman kurjuudesta. -- Lapsi kulta, jos olisin arvannut, että se\nmasentaa mieltäsi, en olisi sitä niin usein veisannut, selittää\ntäti sydämellisesti. Ja hän lakkasi siitä päivästä lähtien sitä\nveisaamasta.\n\nYmmärsin vähitellen, että minun täytyi tyytyä kohtalooni. Kouluun\npääseminen oli mahdotonta. Mutta sitä suuremmalla innolla luin\nkirjoja, joita onnistuin saamaan käsiini. Opiskelin ranskaakin\nerään \"Grammaire de francaisen\" avulla. Ja sen verran siitä ainakin\ntarttui muistiini, että olen myöhemmin osannut lukea ranskankielisiä\nnimiä ja ymmärtänyt yksityisiä sanoja. Saksaa lueskelin myös\nvähäsen. Mutta vaikka se tuntui helpolta, ei se silti miellyttänyt\nminua siinä määrin kuin ranskankieli. Englanninkieltä sensijaan\nharrastin enemmän. Kerronpa nyt miten tulin alkaneeksi sitä tutkia.\nRuustinna Korsman asui miehensä kuoltua Merikarvialla ja minä\nkävin perheessä usein sekä töissä että vieraisilla. Minun oli lupa\nlainata perheen kirjastosta, mitä halusin. Käytin tätä tilaisuutta\ntietysti ahkerasti hyväkseni. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä menin\ntapani mukaan Korsmanille. Herrasväki tuli pihalla vastaan menossa\njonnekin kyläilemään. Minua kehotettiin silti menemään sisään,\nkoska olin niin tuttu perheessä ja viihdyin hyvin kirjojen parissa.\nNoudatin kehotusta ja selailin salissa kirjapöydällä olevia teoksia.\nNe olivat kaikki ennestään tuttuja, eivätkä minua erikoisesti\nhuvittaneet. Huomasin samalla, että joku kirja oli pudonnut pöydän\nja seinän väliin. Otin sen ylös. Se oli englanninkielen oppikirja.\nMiten se oli sinne eksynyt? Ruustinna Korsmanin tytär Ingeborg oli\nnaimisissa merikapteeni Blomin kanssa Uudestakaupungista. Kirja\noli merikapteenin. Rupesin heti sitä lukemaan. Vein sen kotiinkin\nja istuin monet sunnuntait sen ääressä minnekään liikkumatta. Isäni\nihmetteli usein, mikä kirja saattoi niin kauan kiinnittää huomiotani.\nKun selitin opiskelevani englannin kieltä, nauroi hän hieman ja\nvakuutti minun yrittelevän liikoja. Mutta eräänä sunnuntaina\nhämmästytin häntä kelpolailla lukemalla hänelle suomeksi erästä\noppikirjaan otettua kertomusta. Nyt sain kiitosta ponnistuksistani.\n\nMyöhemmin harrastaessani raamatuntutkimusta hämmästytin samalla\nrovasti Heman-vainajaa. Oli kysymyksessä raamatunlause: Minä olen\nA ja O, alku ja loppu. Olin merkinnyt käsiteltyyn tekstiin alfa\nja omega. -- Mistä Te nämä kirjaimet tunnette? kysyi rovasti. --\nNo tottahan minä edes kreikankielen _aakkoset_ osaan, selitin\ntyytyväisenä teeskennellen itsetietoisuutta. Olin näet jonkun\napulaispapin kirjoista jäljentänyt itselleni nämä aakkoset. Paperi on\nvieläkin hallussani. Hyvän muistini tähden olisi minun ollut varsin\nhelppo oppia kieliä, ellei jokapäiväinen toimeentulon huoli olisi\nminua pakottanut aina vain ompelemaan tai tekemään muita käsitöitä.\n\n\n\n\n4.\n\nUSKONNOLLINEN KEHITYS\n\n\nSiirrynpä sitten kertomaan uskonnollisesta kehityksestäni. Isältäni\nolin varhain perinyt horjumattoman luottamuksen Jumalaan, sillä hän\nei koskaan epäillyt.\n\nOlin 25-vuotias, kun Lammelassa (kylä Merikarvialla) ruvettiin\nopettamaan ns. hedbergiläisyyttä. Olin siellä Juha Järvenpään\nperintötorpassa ompelemassa. Kynttilänpäivänä piti Sonck-nimisen\nevankeelisen papin saarnata Ahlaisten kirkossa vaalisaarnansa.\nMinun teki kovasti mieli sinne, ja Järvenpää lupasikin ottaa minut\nrekeensä. Mutta edellisenä lauantaina sain kutsun mennä morsianta\npukemaan Merikarvian Hongijärvelle, olihan yleinen kaase eli\nmorsiamenpukija paikkakunnallamme. Istuin iltahämärässä Järvenpään\ntuvan penkillä miettien, miten pulma olisi ratkaistava. Hetken\nkuluttua tuli Järvenpää kynttilä kädessä viereeni. -- Tilda, minä\nluulen, että sinä _itket!_ sanoi hän. Ei, flikka, sinä _tulet\nAhlaisiin_ huomenaamuna. Kyllä Aaron (torpan poika) kyyditsee sinut\nsitten maanantaina kotiin! Tämä Järvenpää oli erittäin hyväsydäminen\nmies. Me menimme siis aamulla Ahlaisten kirkkoon. Päivän tekstinä\noli lause: \"Nyt, sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään.\"\nMuistan saarnan sisällön vieläkin, vaikka siitä sunnuntaista on\nkulunut jo yli puoli vuosisataa. -- Teille te _nurjamieliset_ sanoi\nSonck, -- jotka ette välitä mistään, en voi antaa muuta neuvoa kuin\nlausua kehotuksen: -- Heräjä sinä, joka makaat, että Kristus sinua\nvalaisee. -- Teille, te siivot _kirkkokristityt_, jotka noudatatte\ntarkasti ulkonaista nuhteettomuutta, muistutan, etteivät ulkonaiset\ntyöt ole minkään arvoiset. Teille, _jotka teette työtä_ autuutenne\ntähden ettekä ota vastaan Jumalan armoa, joka omistetaan uskolla.\nTässä katsoi pappi suoraan minuun. Minä itkin ja hymyilin yht'aikaa\nja nyökkäsin päätäni hänen joka sanalleen. Olin syvästi liikuttunut.\nSe oli minun osani. Saarnan lopulla hän puhui vielä lammelaisille,\njotka olivat jo uskovaisia: -- Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota\nsinulta osaasi pois. -- Tämä sunnuntaisaarna ratkaisi minun suhteeni\nJumalaan.\n\nKun sitten olin Siikaisissa ompelemassa morsiuspukua Miina\nStarckille, ajoi samainen pappi Sonck pihaan poiketakseen taloon.\nTeki niin kovasti mieleni mennä häntä kiittämään sanoista, jotka\nhän oli puhunut Ahlaisten kirkossa ja jotka olivat minulle niin\nmerkitsevät ja käänteentekevät, mutta en tohtinut astua enää hänen\neteensä. Näihin aikoihin valtasivat uskonnolliset kysymykset yhä\nenemmän mieleni. Henrik Renqvist oli kirjoittanut kirjasen _Väärästä\nuskosta_. Järvenpää käski minun lukea Renqvistin kirjasen. Teinkin\nsen ja luulin olevani täydellisesti hänen kannallaan. Mutta Järvenpää\ntoi minulle myöskin Hedbergin vastauksen. Se oli asiallinen ja tyyni,\neikä hyökännyt vastustajan persoonan kimppuun, niinkuin Renqvistin\nkirja. Silloin huomasin erotuksen oikean ja väärän välillä.\nAavistin silloin armon salaisuutta, mutta en osannut sitä vielä\nottaa vastaan. -- Itse sen nyt näet, ettei sitä voi uskoa silti,\nvaikka sen ymmärtää, sanoi Järvenpää. Tämä oli tapahtunut ennen\nAhlaisissa käyntiämme. Se käsitys armosta ja uskosta, minkä sain\nSonckin saarnasta, on sitten pysynyt vakaumuksenani jo yli 50 vuotta,\nvaikka olenkin syviä hengellisiä kysymyksiä senjälkeen pohtinut\nmonelta puolelta. Siihen aikaan käytiin paljon hartauskokouksissa ja\nminä kävin niissä myöskin sillä kaipasin sellaista. Ja pidä niistä\nvieläkin. Ei niissä mitään väärää ole.\n\nPaitsi Hedbergiltä olen saanut pysyviä vaikutteita myöskin siltä\nuskonnolliselta suunnalta, jota edusti lehtori Lönnbeckin Tukholmassa\ntoimittama hengellinen lehti \"_Facklan_\". [Tässä lehdessä julkaistun\nv. 1911 kirjailijan ennustus tsaarivallan häviöstä maailmansodan\naikana.] Se ilmestyi v:een 1914 asti, jolloin lehtori Lönnbeck\nkuoli. Jos joillakin on halua tutustua lähemmin niihin ajatuksiin,\njotka minulla on ollut kristinuskosta, niin voi sen tehdä mainitun\nlehden avulla. Johdannossa kirjaani \"_Mietteitä Gogin sodasta_\"\nolen maininnut saaneeni opastusta raamatuntutkimuksilleni rovasti\nG. Nyholmilta. Häneltä sain tosiaan monta kultaista neuvoa. Häneltä\nopin senkin, että ihmisen on aina turvautuminen raamatun sanaan,\neikä omiin tunnelmiin ja mietteisiin, sillä ne vaihtelevat alati.\nEnnustusten tulkitsemisen suhteen hän oli verbaali-inspiration\nkannalla varoittaen käsittämästä mitään sellaista esikuvallisesti,\nmikä voitiin käsittää luonnollisesti ja sananmukaisesti.\n\nOn ihmetelty, että osaan niin paljon ulkoa raamattuani. Minulla on\nhyvä muisti. Sitäpaitsi on sen sisältö jo varhain painunut mieleeni.\nVanhalle rouva Bergelinille, joka viime vuosinaan oli niin kuuro,\nettä hänelle täytyi kaikki huutaa korvaan, luin raamatun kolmeen\nkertaan alusta loppuun, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja sitten\ntaas suomeksi.\n\nTuolla vanhalla nahkakantisella ruotsinkielisellä raamatullanikin,\njoka on painettu jo v. 1806, on oma historiansa. Kerron senkin,\nsillä se oli tärkeä tapaus minulle itselleni. Keväällä 1868\nhuhtikuun viimeisenä päivänä kuoli kirkkoherra Korsman. Kävin ennen\nhuutokauppaa, joka pidettiin hänen jälkeensä, katsomassa myytäviä\nkirjoja, sillä minun teki mieleni saada oma raamattu. Siellä oli\nniitä pari suomalaistakin, mutta ne oli ennalta määrätty toisille\nhenkilöille. Sitäpaitsi ne olivat niin kalliit, ettei minun ollut\najattelemistakaan ostaa niitä. Rukoilin vain Jumalalta, että saisin\nedes ruotsinkielisen, jolla ei tietääkseni ollut monta ostajaa. Rahaa\nminulla oli vain 2 mk 50 p mennessäni huutokauppaan, mutta toivoin\nsaavani suorittaa loput myöhemmin saatuani lisää ompeluksilla.\nOlinhan tuttu perheessä. Kun saavuin pappilaan, siirryttiin juuri\nsisähuoneisiin pihamaalta, jossa oli myyty kaikenlaista irtainta.\nKirjat olivat salin pöydillä. Ruvettiin niitä kauppaamaan. Vanha\nruotsinkielinen raamattu. Mitä tarjotaan? -- Kaksi markkaa, kuului\nväkijoukosta. -- Kaksimarkkaa. Kaksi markkaa -- yksi, kaksi markkaa-a\n-- kaksi, sanoi vasaramies. -- Viisikymmentä penniä, lisäsin\njännittyneenä. -- Kaksi markkaa viisikymmentä penniä. Yksi. Kaksi.\nEikö kukaan lisää? -- Kolme. Vasara paukahti. Minä harasin rahat\ntaskustani pöydälle ja raamattu annettiin minulle. Riensin nopeasti\nulos. Päästyäni ihmisjoukosta maantielle yksinäni, ratkesin itkemään\nilosta. Tuntui kuin olisin saanut raamattuni Jumalan omasta kädestä.\n\nPuhuakseni raamatuntutkimuksistani täytyy minun myöntää, että koko\ntyö on monesti näyttänyt minusta itsestäni ja kaikista muistakin\nperin toivottomalta. Rovasti Nyholmin eläessä olin vireämpi,\nvarsinkin senjälkeen kun hän oli kertonut minulle ajatuksiaan\nGogin sodasta, josta olen julkaissut kirjan v. 1911. Mutta hänen\nkuoltuaan lamaantui intoni vähitellen tarpeellisen kannatuksenkin\npuutteessa. Rovasti Heman-vainaja pahoitteli suorastaan sitä, että\nuhrasin voimiani ja aikaani ennustuksien tutkimiseen, joista eivät\netevimmät jumaluusoppineetkaan ole saaneet selvää. -- Olisitte\nmieluummin syventynyt filosofiaan, sanoi hän erään kerran. -- No mitä\nteosta te esim. tahtoisitte suositella? -- Vaikka Rousseaun Emileä,\nvastasi hän. -- Olen sen nuorena lukenutkin, mutta en pitänyt sitä\nminään, vastasin hänelle. Erään toisen kerran oli hänellä pieni\nkirjanen muassaan. Se käsitteli kaukovaikutusta eli telepatiaa.\nSiinä seliteltiin kaikki rukouksen kuuleminen telepatian avulla.\nJumalaa ei siihen muka tarvita. Luettuani sen kysyi hän, mitä siitä\npidin. Minä kysyin vuorostani, mitä hän itse ajatteli asiasta, vaikka\ntiesinkin, ettei hän koskaan sanonut mielipidettään eikä sallinut\nsitä kysyttävän, vaan kyseli aina itse toisilta. Sanokaa te vain itse\nensin, lausui hän nytkin. -- Kyllä minä pidän tämän sielutieteellisen\nperustelun oikeana, vastasin, -- ja uskon, että on kaukovaikutusta\nolemassa ihmisten välillä. Mutta kyllä siinä tarvitaan keskusasema,\nsentraali, myöskin. Ja se on Jumala.\n\nKun pitelen käsissäni paksua käsikirjoituspakkaa, joka sisältää\ntutkimukseni Ilmestyskirjan mainitsemasta \"tuhannen vuoden\"\najasta, nousevat mieleeni monet tukalat hetket sen syntyvuosilta.\nKun eräänä tammikuun aamuna tämän vuosisadan alussa ajattelin\nkirkkoherra Hemanin sanoja, että minun oli turha tutkia profetioja,\nkoska niistä ei ole kukaan saanut selvää, niin huomasin itsekin\ntyöni toivottomaksi. Eihän minulla ollut mitään apukeinoja. Ei\nollut historiallisia teoksia eikä muita lähdekirjoja. Strandbergin\nHerdeminne on tuossa pöydällä. Paitsi sitä oli minulla Y. K.\nYrjö-Koskisen kertomuksia ihmiskunnan historiasta I osa Vanha aika.\nKaipasin kovasti Weberin maailman historiaa, mutta varattomuuteni\ntähden en voinut sitä saada. Sinä aamuna oli minulle lopultakin\nselvinnyt, etten voinut enää jatkaa työtäni. Käärin sentähden\npaperini kokoon pannakseni ne pois ainaiseksi. Raskaita huokauksia\nnousi rinnastani, sillä tämä työ oli ollut minulle kuitenkin kaikkein\nrakkainta. Olin peräti masentunut. Klo 10 aikaan aamupäivällä\ntuli ylioppilas J. Sysimetsä luokseni. Tervehdittyään hän kertoi\nseuraavana päivänä matkustavansa Helsinkiin. Illalla kantaessaan\nkirjojaan talteen vinnille oli hän tullut ajatelleeksi, että minä\nehkä haluaisin lukea joitakin historiallisia teoksia, koska harrastin\nniitä asioita. Nyt hän oli tullut sitä itse kysymään minulta.\nEttekö te tarvitsisi esim. Weberin historiaa? sanoi hän. Hätkähdin,\nsillä olinhan juuri sitä kaivannut. Estelin hiukan, sehän on niin\nlaajakin. -- En tarvitse Weberiä, ennenkuin syksyllä, ilmoitti hän\nystävällisesti. Klo 2. aikaan päivällä toi Sysimetsän palvelija\nminulle Weberin kaikki osat. Sitten en enää uskaltanut ajatellakaan,\nettei Jumala tätä työtä minulta vaatisi. Ihmeellisiä vastauksia olen\nsaanut Jumalalta pitkin elämääni. Kaikki on täyttynyt niinkuin olen\npyytänyt. Raamatun tutkiminen onkin minulla ollut tukena ja turvana,\nmilloin kohtalon iskut ovat tahtoneet voimani kokonaan lamauttaa.\nKerran kysyi eräs hyvä ystäväni miksi minä niin vastahakoisesti puhun\nmenneistä vuosistani. -- En elä niistä muistoista, vastasin. -- Minä\nelän eteenpäin. -- Mutta kuinka voit olla ajattelematta asioita,\njotka ovat sinua itseäsi niin läheltä koskeneet? ihmetteli hän. Ellen\nmuuten voi ajatuksiani hillitä, otan raamatun ja syvennyn siihen. Se\non aina auttanut.\n\n\n\n\n5.\n\nKAUPPIAANA JA KIRJAILIJANA\n\n\nTässä täytyy minun nyt kuitenkin vielä palauttaa mieleeni ne\nraskaat vuodet, joista tähän asti olen mieluummin vaiennut.\nTarkoitan naimisiin menoani ja kirjailijaurani ensi aikoja. Olen\nkirjoituksessa: _Talvi 1867-68 eli Muistelmia nälkävuosilta_\nkuvannut elämäämme Norrgälessä, jonne olin muuttanut v. 1841, ja\njossa elin aina vuoteen 1876. Kerron nyt hiukan lisää taloudellisista\nhuolistani. Karin-tädin eläke oli vain 114 mk 28 p vuodessa. Hän\noli kuitenkin vanha vallasnainen ja tottunut parempiin oloihin.\nEi ollut siis ihme, että minulle kävi vaikeaksi käsitöilläni\nansaita niin paljon, että olisin voinut tehdä jokapäiväisen elämän\nhänelle niin siedettäväksi kuin hän vaati. Hän oli vanhempana\nhyvin kiitollinen minulle. -- Olet uhrannut koko nuoruutesi minun\ntähteni, oli hänen tapana sanoa ja syleillä minua. -- Me olemme niin\ntottuneet toisiimme. Viihtyisä olikin kotimme Norrgälessä. Korkeat\nkoivut ja pihlaja loivat varjoa helteisinä päivinä. Lehtimajassa\nvietimme lepohetkiämme. Vanha aitta on siellä vieläkin paikallansa,\nmutta muuten on se ympäristö niin muuttunut ja huoneet ovat niin\nränsistyneet, etten vuosikausiin voinut siellä käydä.\n\nPonnistuksistani huolimatta jouduimme siis vähitellen velkoihin.\nMietin kovasti miten päästä paremmille ansioille. Minua ahdisti\nsiihen aikaan eräs toinenkin asia. Minulla oli, niinkuin muillakin,\nnuoruudenrakkaus, mutta oli olemassa niin painavia ja mielestäni\nvoittamattomia esteitä, etten uskaltanut seurata sydämeni ääntä.\nTehdäkseni taisteluni helpommaksi muutin pois Ylikylästä Saarelan\ntorppaan, joka on Haminaholmaa eli Pohjansatamaa vastapäätä. Se oli\nAhlaisten puolella, mutta vain kapea joki erotti sen Merikarviasta.\nSaarelan suurempi pirtti varustettiin kauppahuoneistoksi ja niin\nryhdyin sisareni Hildan kanssa harjoittamaan kauppaa. Pian sen\njälkeen joutui Hilda naimisiin erään luotsin kanssa. Minulla oli\nsitäpaitsi apulaisena pieni kasvattityttö, jonka eräs merimies\noli vaimonsa kuoltua tuonut hoitooni. Pidin häntä 12-vuotiaaksi,\nmutta sitten täytyi hänet viedä takaisin kotiinsa Kristiinaan.\nHilda-sisareni jälkeen tuli apulaisekseni Sandra-niminen sisar. Hän\nsai olla luonani tuskin vuottakaan. Antti-veli, telegrafisti Turusta,\nsairastui näet keuhkotautiin ja kutsui Sandran hoitajakseen.\n\nKauppa kävi jotensakin hyvin. Rakensin joen Merikarvian puoleiselle\nrannalle Haapaniemen talon maalle omat huoneet ja pidin niissä\nkauppaa aina v:een 1886. Sain pian kilpailijankin, sillä kauppias\nSandberg avasi siellä myös puodin. Liikkeeni kärsi kuitenkin isännän\npuutetta. Jos lähetin vieraan ihmisen Poriin tavaroita ostamaan,\neivät ne tulleet sellaisia, kuin olisin tahtonut. Jos menin itse\nkauppamatkoille, tehtiin poissaollessani kotona vahinkoa. Tämä seikka\nsai minut ajattelemaan naimisiinmenoa. Huoneita rakentaessani olin\ntutustunut puuseppä Gustaf Olof Rosliniin. Hän oli mielestäni älykäs\nmies, niinkuin ruotsiksi sanotaan \"tusenkonstnär\" -- tuhattaituri\n-- hyvä puuseppä ja salvumies, teki kelpo saappaita ja hyvää\nsepäntyötä, sanalla sanoen, kelpasi vaikka mihin. Kuten jo mainitsin,\nolin päättänyt tukahduttaa nuoruudenrakkauteni. Menemällä naimisiin\nluulin siitäkin parhaiten pääseväni. Viattomain lasten päivänä\n1880 meidät vihittiin avioliittoon. Mieheni ei kuitenkaan kyennyt\nliikettä hoitamaan, vaikka hän kaikkea muuta osasi. Oli muutakin,\nmikä teki yhteiselämämme onnettomaksi. Kestin sitä kuitenkin kuusi\nvuotta. Sitten täytyi tehdä pesänselvitys ja minulle jäi velkoja\nuseita satoja, vaikka menetin kaikki Karin-tädin jälkeen perimäni\nirtaimiston ja perhemuistot. Karin-täti vietti viimeisen elinvuotensa\nSantalan torpassa Lammelassa Emma-sisareni luona, jossa hän sai\nparemman hoidon kuin minun silloisessa kodissani. Hän kuoli v. 1884.\nMaaliskuulla v. 1886 muutin takaisin Ylikylään. Olen siitä asti\nasunut erossa miehestäni, virallista eroa ei meillä ole.\n\nAsuin kevään 1886 ompelija Anna-Kaisan tuvassa. Kesällä tuli\nkauppias Gustafsson, jolla oli saha ja puoti Ruoveden Vehkakoskessa,\nMerikarvialle omaisiaan tervehtimään. Hän tarvitsi kauppa-apulaista\nmyymäläänsä ja vei sen tähden minut mukanaan Vehkakoskelle. [Siellä\nolostani olen julkaissut muistelman: _Kamala hetki_.] Sain palkkaa\n150 mk vuodessa sekä täysihoidon. Maksoin kohta 100 mk, velkaani.\nMutta velkojani olivat niin hätäisiä, että hakivat maaherran kautta\nsaataviaan.\n\nApu tuli kuitenkin. V. 1887 pyysi kauppias Antti Ahlström minut\nLeinebergiin. Saisin palkkaa 600 mk vuodessa. Tarjous oli mielestäni\nerinomainen, mutta minua arvelutti paikan muutos niin pian.\nKauppias Gustafsson ymmärsi onneksi ilman selityksiä, että minun\nvelkaisena ihmisenä täytyi ottaa edullisempi paikka, kun sitä\nminulle tarjottiin. Niinpä matkustin sydäntalvella 1888 Parkanon\nkautta Leinebergiin. Parkanon aukeilla palelluin niin, että sain\nvian korviini; lämpömittari osoitti -36 astetta. Sinä talvena\noli pakkasta niin kauan aikaa yli 30 astetta, että kun oli vähän\nlämpöisempää, tuntui vallan mukavalta.\n\nLeinebergin kauppa ei kannattanutkaan. Tulin sieltä siis pois 1889.\nSain kuitenkin sillä ajalla velkani maksetuksi.\n\nMerikarvialle palattuani rupesin harjoittamaan kirjailijan tointa ja\nsen varassa olen sitten elänyt.\n\nKysyttäneen, kuinka tulin ajatelleeksi kirjailijantointa, kun\nolin jo niin iäkäs. Olinhan jo yli viidenkymmenen. Tunsin siihen\nsisäistä pakkoa ja velvoitusta. Minulla oli muistissani paljon\nasioita, todellisia tapahtumia, jotka mielestäni ansaitsivat tulla\njälkimaailman tietoon. Sitäpaitsi liikkui mielessäni omia runollisia\naiheita, joille halusin antaa muodon. Suurinta hankaluutta tuotti\naluksi se, etten täysin hallinnut suomen kirjakieltä. Ruotsinkieli\noli paremmin vallassani. Kirjoitin ensin paksun pinkan konsepteja.\nKäytin väliin valkoista käärepaperia konseptipaperina, koska se oli\nhalvempaa, vaikka samalla hankalampaa. Vallan nuorena olin kerran\nkirjoittanut \"Veitikka\"-nimiseen pilalehteen puolustuksen naisille,\nkun heitä oli ylettömästi morkattu. Muistan käyttäneeni nimimerkkiä\n\"Rikka\", sillä pidin itseäni perin vähäpätöisenä. Naimisissa\nollessani kirjoittelin joskus \"Amerikan suomalaiseen lehteen\". Sitä\ntoimitti silloin Aleksander Leinonen. Se oli ensimmäinen suomalainen\nsiirtolaislehti. Kirjoitin sinne siksi, ettei kukaan olisi saanut\nsiitä vihiä. Käytin edelleen nimimerkkiä \"Rikka\". [Myöhemmin käytin\nnim. Tyyne Alho, alhaisuuteni osoitteeksi. Kun sekin tuli tunnetuksi,\nmuutuin Tapani Tarkaksi. Vihdoin rohkenin käyttää omaa nimeäni.]\n\nPalattuani 1889 takaisin Merikarvialle, asuin aluksi \"Sepän mäellä\",\npienessä porstuakamarissa, joka vuoti niin, etten tahtonut saada\nyöllä nukutuksi kuivana siinä. Olin siihen muuten tyytyväinen. Se oli\neristetty ja rauhallinen. En tahtonut asua kenenkään peräkamarissa,\njonne piti mennä toisen huoneen kautta ja olla aina muiden ihmisten\nparissa. Rakastin vapautta ennen kaikkea. Kirjoittelin ahkerasti ja\ntoivorikkaana -- Inkeri oli silloin työn alla -- vaikka sade-ilmalla\npaperit kastuivat pöydälläni, jos ne siihen unohdin. Muistan selvästi\nerään yön viimeisenä siinä viettämänäni syksynä. Satoi niin, että\nminun täytyi maatessani pitää vesivatia vuoteessani, jotta tippuva\nvesi ei olisi kastellut vaatteitani. Puhuin, niinkuin tapanani on\nollut, hätäni Jumalalle. Silloin huomasin, etten kuitenkaan ollut\nkaikkein onnettomin hänen lapsistaan. Kovempaa kuin tämä, ajattelin,\non kerjäläisen vaellus pitkin teitä. Tyydyin näin osaani. Oli vaikea\nodottaa talvea tällaisessa huoneessa, mutta kun torpan emäntä ei\nollut sanonut minua irti, pidin Jumalan sallimana, että jäisin siihen\nedelleen. -- Egyptin vaimoille palkitsit heidän hyvyytensä, Herra,\nja rakensit heille huoneet. Kyllä Sinä voit vielä minullekin antaa\nhuoneen, ajattelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin puhuttelemaan\nsepän veljenvaimoa, joka asui lähellä. Hän näytti alakuloiselta minun\nastuessani sisään. -- Mitä te murehditte? kysyin osaaottavasti. Hän\noli hetken vaiti. -- Teidän osaanne minä tässä murehdin, sanoi hän\nvihdoin. -- Voi kuitenkin, minne te nyt joudutte, kun fasteri käski\nminun sanoa teidät ylös tuosta kamarista. Ei hän kehdannut sitä itse\ntehdä, vaan läksi kylään.\n\n-- Älkää sitä surko, sanoin hänelle. -- Kyllä tämä asia hyväksi\nkääntyy. Jumala on minua ennenkin auttanut! Istuimme äänettöminä,\najatuksiin vaipuneina kumpikin. Noin neljännestunnin kuluttua sanoi\nvaimo, että joku vieras herra näkyy menevän minun majalleni. En\nliikahtanut paikaltani, sillä otaksuin vieraan menevän isäntäväkeni\npuolelle. Hetkisen kuluttua tuli tyttönen sanomaan, että vieras haki\nminua. Vieras oli herra Hakasalo, Ahlströmin koulun uusi opettaja.\nKauppaneuvos oli lähettänyt kysymään, haluaisinko ruveta käsityön\nopettajaksi yllämainittuun kouluun. Lupasin keskustella asiasta\nensin Aini Norrgårdin, Impivaaran rouvan, kanssa. Hän kehotti minua\nottamaan toimen vastaan. Hoidinkin sitä sitten kaksi vuotta, sillä\nminun sopi tämän virkani ohella jatkaa kirjoittamistani. Mutta vaimo,\njoka oli nähnyt pulani sitä ennen sekä saamani pikaisen avun, ei\nkoskaan unohtanut tapausta.\n\nKäsityönopettajana ollessani asuin Häggrotin torpassa, jonka väki\noli laestadiolaisia. He olivat hyviä ihmisiä. Kirjoitin tähän aikaan\nmuistelmani nälkävuosilta. Samoin kirjoitin novellin \"Kamala hetki.\"\nMolemmat julkaistiin Porissa ilmestyvässä Satakunta-lehdessä,\njota toimittivat kirkkoherra Grönvall ja tri Tammelin (Tammio).\nAsuin yhden talven 1890-luvun alussa pappilan pirttirakennuksessa\n\"kotimiehenä\", kun rovasti Heman oli valtiopäivillä. Hän maksoi\npuolestani Häggrotille vuokran siltä ajalta. Rovasti Heman antoi\nminulle myöskin luvan rakentaa tämän Kalliolani tähän pappilan\npellon reunaan. Kun kysyin vuokrasummaa, sanoi hän siinä olevan\nkyllin vuokraa, jos laitan paikan kauniiksi. Tämä paikka oli\nruma kiviröykkiö silloin, vastapäätä oli riihi ja Lauttijärven\nkirkonmiesten löyhkäävät tallit. Muita asuntoja ei silloin vielä\nollut tässä, vaikka niitä nyt on jo hyvin paljon. Kirkkoherran oli\nikävä katsella tätä kaikkea kulkiessaan ohi kirkolle. Tästä pihasta\non viety kiviä pois 18 kuormaa; 9 kuormaa mukulakiviä kirkon alle\nja 9 kuormaa suurempia kiviä Ahlströmin koulun lisärakennukseen.\nRakennuksen kivijalkaan tarvittiin tietysti myös kiviä.\nRakennusaineiden hankinta oli minulle varattomalle naiselle hankalaa.\nMutta siitäkin pulasta selviydyin. Sain ostaa vanhan aittarakennuksen\nSälttööltä Näsin takaa. Kauppaneuvos Ahlström oli sen huutanut 60\nmk:lla veljensä huutokaupasta. Sain sen Haminaholman tilanhoitajan\nElgin välityksellä kauppaneuvoksettarelta samalla hinnalla 60 mk:lla.\nSiitä tuli paljon rakennusainetta, sillä siinä oli pariaitat alla ja\npariluhdit päällä. Ostosummaa en tietysti voinut heti suorittaa. Kun\nsitten myöhemmin koottiin tietoja Antti Ahlströmin suvusta ja minäkin\nolin avustamassa, palkittiin minut runsaasti. Kuitattiin se 60 mk ja\nsain vielä paljon enemmänkin.\n\nMuutin tähän nykyiseen asuntooni marraskuun 28 päivänä 1897.\nSeuraavana vuonna istutin puut ja pensaat, jotka kasvavat majani\nympärillä. Monet niistä täytyi istuttaa useampaan kertaan, kun ne\neivät ottaneet juurtuakseen kovaan kivikkomäkeen.\n\n\n\n\n6.\n\nVALTIOLLISIA HARRASTUKSIA\n\n\nHuomaan ehtineeni muistelmissani jo routavuosien aikoihin. Silloin\npuolueolot jännittivät kovasti mieltäni. Olen aina rakastanut\nisänmaatani yli kaiken, olen rukoillut sen tulevaisuuden puolesta\njoka päivä ja pitänyt korkeimpana onnenani saada ottaa osaa\ntyöhän, joka tarkoittaa Suomen kansan kohottamista todelliseksi\nsivistyskansaksi. Toiselta puolen olen luonnostani aina halveksinut\npelkureita. Sentähden vieroitti ns. suomettarelainen politiikka\nminut siitä jakamattomasta suomalaisesta kantajoukosta, jota olin\ntottunut ihailemaan kansallisen sivistyselämän parhaana edustajana.\nMainittakoon tässä kuitenkin, että ystävällinen suhteeni naisasian\nsuomenmielisiin johtajiin _Aleksandra Gripenbergiin_ ja _Hilda\nKäkikoskeen_ ei millään tavalla häiriintynyt, vaikka tunsinkin\nsiirtyneeni ns. nuorsuomalaisiin.\n\nMainitsin jo ylempänä, että intoni raamatun tutkimiseen alkoi\nlaimeta opettajani rovasti Nyholmin kuoltua. Keisari Nikolai II:n ja\nhänen puolisonsa Aleksandran kruunausjuhlien aikana sain kuitenkin\nniin voimakkaan muistutuksen tämän harrastukseni tärkeydestä,\netten enää sen jälkeen ole rohjennutkaan siitä hellittää. Koska\ntapaus oli minulle ylen ratkaisevaa laatua, kerron sen tässä, niin\nyksinkertaiselta kuin se ehkä sivullisista tuntuukin. Se tapahtui\nkruunajaispäivän iltana toukokuun 26 päivänä 1896.\n\nJuhlapäivää oli vietetty kautta maan. Merikarvian kirkossakin oli\njumalanpalvelus. Olin siinä mukana ja tunsin mielessäni syvää\nliikutusta. Rukoilin hartaasti parempien aikojen koittoa isänmaalle.\nKoko illan vietin hartaissa tutkiskeluissa rauhallisessa asunnossani.\n\nKello läheni jo 12:ta yöllä. Aloin riisuutua. Mutta silloin nousi\nmieleeni ajatus, ettei niin tärkeänä hetkenä sopinut ilman muuta\nmennä levolle. Laskeuduin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin\npalavasti, että minulle annettaisiin tieto siitä, mitä alkava\nhistoriallinen käänne toisi mukanaan.\n\nNoustuani ylös sanoin itselleni: -- menen kysymään Herralta.\n\nRaamattu oli pöydällä. Menin avaamaan sen. Se aukesi Danielin kirjan\ntoisen luvun kohdalta ja peukalon kohdalle sattui säkeistö:\n\n-- Hän muuttaa ajat ja hetket; Hän syöksee kuninkaat valtaistuimilta\nja asettaa ne sinne jälleen. Hän antaa viisaille heidän viisautensa\nja ymmärtäväisille heidän ymmärryksensä.\n\nSäpsähdin tätä sanaa. Sellaistako siis olisi odotettavissa! Suljin\nraamatun. Minun täytyi kuin Gideonin pyytää uutta vastausta, muutin\nkättäni alemmaksi ja aukaisin raamatun uudestaan. Se aukesi samasta\nkohdasta, mutta 23. säkeistön kohdalta:\n\n-- Minä kiitän ja ylistän Sinua isieni Jumala, että olet suonut\nminulle viisautta ja väkevyyttä ja ilmoittanut meille sen, mitä\nolemme sinulta anoneet, se on kuninkaan asian olet meille ilmoittanut.\n\nNyt en enää epäillyt Jumalan vastausta. Valvoin vuoteessa koko yön.\nMieleni oli rauhaton ja masennuksissa.\n\nKello 9 seuraavana aamuna menin pappilaan puhuakseni kirkkoherra\nHemanin kanssa. Hän ymmärsi heti, että minulla oli jotain sydämellä.\nKun hän oli kuullut kertomukseni, sanoi hän: -- Minä kirjoitan\ntämän muistiin. Se on todella ihmeellistä. Kyllä sillä on joku\ntarkoitus. Hän otti vanhan kirkonkirjan ja merkitsi sen marginaaliin\neli reunatilaan tapauksen sanoen: -- On tapana kirjoittaa vanhoihin\nkirkonkirjoihin sellaista, mikä tahdotaan säilyttää salaisessa,\nvarmassa tallessa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kertoivat sanomalehdet kruunajaispäivän\njuhlallisuuksista vanhassa keisarikaupungissa. Tummana varjona\nleijaili kaiken loiston ja komeuden yllä kuvaus joukkosurmasta\nHodinin kentällä.\n\nMenin taas pappilaan. -- Olette jo lukenut lehdistä? sanoi\nkirkkoherra minun astuessani sisään. Kun vastasin myöntävästi tähän,\nlisäsi hän: -- Ja muistanut _Ludvig XVI:n ja Mari Antoinetten\nkohtaloa_... Jumala varjelkoon hallitsijaa ja kansaa.\n\nVuosi 1898 oli jo melkein loppuun eletty. Silloiset valtiopäivät oli\nlopetettu ja edustajat saivat lähteä kotiinsa joulujuhlaa viettämään.\n\nJoulun aikana ja varsinkin tammikuulla (1899), alkoi maaseuduilla\nahkerasti kulkea karjalaisia laukkureita, joilla nyt oli vapaa oikeus\nkäydä kauppaa Suomessa. Niinikään tulvi tänne tattareita joukoittain.\nNämä kaupustelijat kertoivat kansalle Venäjän rahvaan onnellisesta\nelämästä Venäjän lain turvissa. Ja monikin kuunteli huvikseen noita\njuttuja. Kansamme valtiollinen näköpiiri oli silloin vielä ylen\nrajoitettu.\n\nSitten yllätti meidät helmikuulla 1899 ns. _\"Helmikuun manifesti\"_.\nTämä kylmä suihku pani Suomen kansan hieromaan unet silmistään.\n\nValtiopäiviä oli nyt jatkettava ja maan isät matkustivat kylissä\nottaen selkoa kansan tarpeista ja toivomuksista, niitä valtiopäivillä\nesittääkseen. Silloinhan oli vielä nelisäätyiset valtiopäivät.\n\nRovastimme täällä Merikarvialla, G. A. Heman vainaja, joka myöskin\nsilloin oli valtiopäivämiehenä, kuulutti kirkossa sunnuntaina ennen\nHelsinkiin lähtöään, että jos joku vielä haluaisi esittää jonkun\npyynnön valtiopäiville, niin hän voisi tulla pappilaan klo 9 illalla,\nkun rovasti oli palannut kyliin tekemältään kiertomatkalta. Hänen\npiti näet varhain aamulla lähteä Helsinkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin yksin huoneessani. Ulkona oli niin tuima lumituisku, ettei\nkukaan avannut oveani. Siihen olinkin tyytyväinen, sillä halusin\nmiettiä rauhassa. Luin sanomalehdestä uutisen joka jännitti mieltäni\nja teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Se kertoi kenraalikuvernööri\nBobrikoffin sähköttäneen ulkomaille, että Suomen kansa oli\ntyytyväisesti ja ilman mitään mielenilmaisuja ottanut vastaan tuon\n_historiallisen manifestin_. Bobrikoff ei tuntenut sorrettavaansa,\nei edes pääkaupunkia, jossa kaduilla oli niin rauhallista, melkein\nuhkaavan hiljaista, mutta jossa valvottiin joka kodissa maan huolia\npohtien. Ei tuntenut sortajamme suomalaisen hitaasti kuumenevaa\nsisua. Ei aavistanut, miten löi levottoman rajusti ahdistetun\nkansan sydän, miten se kokosi voimaansa ensin passiiviseen, sitten\naktiiviseenkin vastarintaan. Jokin salainen yhteisvaisto vaati\nminuakin avutonta yksinäistä kansannaista, ryhtymään toimenpiteisiin\nyleisen mielien painostuksen keventämiseksi ja ilmaisemiseksi. Mutta\nmiten? Mietin sitä koko pitkän iltakauden.\n\nIllalla yhdeksättä käydessä lähdin pappilaan. Siellä seisoi hevonen\nportilla, tukko heiniä edessä. Reen vieressä puuhaili mies,\npudistellen lumisia rekivaatteita. Se oli rovastin kyyditsijä. Hetki\nsitten oli tämä saapunut kotiin. Kiiruhdin sisään.\n\nTervehdykseeni vastatessaan sanoi rovasti:\n\n-- Teillä on varmaan jokin asia valtiopäiville esitettävänä, tuskinpa\nmuuten näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla olisitte tullutkaan.\n\n-- On minulla asia, sen sain tänään lehdestä...\n\nPuhuimme sitten siitä vähän.\n\n-- Eikö siellä syyskaudella neuvotellessa ollut mitään puhetta\n_suuresta adressista?_ kiiruhdin kysymään.\n\n-- Oli kyllä, mutta on mahdoton saada sitä toimeen, sitä ei voida\nsaada alkuunkaan. Anomuksen täytyy lähteä kansasta. Mutta Suomen\nkansa on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ymmärrä asiaa. Ja\njos joku ymmärtääkin, niin ei rohkene esiintyä. Tuskinpa löytyy\nrahvaanmiestä, joka panisi asian alkuun.\n\n-- Pitääkö sen ehdottomasti olla mies, eikö nainen sitä saa pyytää?\n(Naisilla ei silloin vielä ollut äänioikeutta.)\n\n-- Saa kyllä nainenkin. Miksei.\n\nNousin ylös, tartuin hänen käteensä ja sanoin:\n\n-- Minä olen sillä mielellä lähtenyt kotoani kahlaamaan, että\npyydän teitä, herra rovasti, esittämään valtiopäivillä anomuksen\nkansalaisadressin kirjoittamisesta Hänen Majesteetilleen, jotta\nhallitsija saa tiedon kansan mielipiteistä.\n\n-- Kiitän teitä! sanoi rovasti ystävällisesti kättäni puristaen. --\nKyllä vien teidän anomuksenne varmasti perille, mutta luuletteko\nsen voivan menestyä? Kun kenraalikuvernööri Bobrikoff saa siitä\ntiedon, niin hän estää sen heti. Sitä ei rohkene silloin kukaan\nallekirjoittaa.\n\n-- Mutta jos se tehdään hänen tietämättään?\n\n-- Miten se olisi mahdollista? Jokainen sanomalehti kiiruhtaa heti\njulkaisemaan uutisen.\n\n-- Tietystikin. Olen tätä asiaa miettinyt pitkin päivää. On kai\nsiellä joka lehdellä kirjeenvaihtajansa, otaksun?\n\n-- On kyllä. Mitä sitten?\n\n-- Kutsukaa ne kaikki koolle ja kehottakaa heitä heti lähettämään\ntieto lehdelleen siitä, että suuri adressi aiotaan saada aikaan, ja\nsamalla varoittamaan lehtiään, jotteivät ilmaise asiaa, ennenkuin\nadressi on allekirjoitettu koko maassa.\n\n-- Ja luuletteko, että useat sadat sanomalehtimiehet vaikenevat ja\nasia siten pysyy salassa?\n\n-- Eikö valtiopäivämiehilläkin joskus ole yhteisiä salaisuuksia?\n\n-- On tietysti, mutta ne ovat valtiopäivämiehiä ne, valantehneitä\nmiehiä, joita elähdyttää isänmaanrakkaus.\n\n-- Minä uskon kuitenkin, että sanomalehtimiehetkin rakastavat\nisänmaataan ja että he siis voivat vaieta muutaman päivän, vaikka\neivät olekaan valantehneitä. Voitaisiin koettaa ja jättää asian\nonnistuminen Jumalan haltuun.\n\n-- Niin, voidaanhan koettaa, mutta en minä siitä paljoa toivo.\nTuskinpa manifestia otetaan takaisin, kun se kerran on julkaistu. Ja\notettaneenko adressi vastaankaan...\n\n-- En minäkään manifestin peruuttamiseen usko, mutta jos saamme\nsuuren adressin aikaan, niin on siitä sittenkin hyötyä, otettaneen\ntuo vastaan tai ei.\n\n-- En tiedä mitä hyötyä siitä juuri olisi.\n\n-- Ulkomaat eivät tiedä meistä nyt vielä juuri mitään. Ja kun\nBobrikoff on sähköttänyt, että me tyytyväisesti alistumme, uskovat\nne tietysti sen, mutta jos me saamme suuren adressin toimeen, niin\nnähdään ulkomailla, että B:n sähkösanoma sisälsi suuren valtiollisen\nvalheen! Onhan tämä jo jotain ja siinä on alku enempään.\n\n-- Niin tosin, alku enempään siinä on, mutta Jumala yksin tietää\nmihin. Enkä minäkään näe muuta neuvoa nyt kuin että kansa itse puhuu,\nmutta Suomen seurakunnat ovat monetkin niin etäällä ja harvaan\nasuttuja, että niihin on vaikea aikanaan saada tietoa asiasta.\n\n-- Kuitenkin, koska joka seurakunnalla on pappissäädyssä edustajansa,\nvoivat nämät heti, kun asia on päätetty panna toimeen, lähettää\nniille seurakunnille, joiden edustajia he ovat, tiedon siitä. Sitten\nyhtenä ja samana sunnuntaina kuuluttaa pappi joka Suomen kirkossa\nkansalaiskokouksen koolle. Kokouksessa luetaan postissa Helsingistä\nsaapunut valtiopäivillä laadittu Suomen kansan adressi Hallitsijalle.\nSamalla seuraavat tarvittavat paperit allekirjoitettaviksi\ntahi kaavakkeet niihin. Näin esittelin innoissani asiaani ja\nhyvästellessäni rovastia toivotimme Jumalan siunausta yhteiselle\nyrityksellemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAdressi oli allekirjoitettu. Siitä ei tullutkaan suuri, vaan Suomen\nsilloisiin oloihin nähden oikein suuren suuri.\n\nSalaa liikkuivat venäläiset provokaattorit puuhasivat vasta-adressin\ntoimessa. Tämän puuhan johtaja oli täällä eräs kauppias, karjalainen\nja Venäjän alamainen, tunnettu _Ville_ nimellä. Koko vasta-adressin\nhomma kuoli kuitenkin sauhuun, sitä ei saatu oikein alullekaan.\n\nSuuren adressin allekirjoittamisen aikana koetti Ville puodissaan\npelotella ostajia: -- Menkää nyt, sanoi hän, -- ja piirtäkää nimenne\nsen adressin alle, niin pääsette Siperiaan.\n\nIhmiset nauroivat hänen puheitaan, mutta toiset taaskin olivat\nepäilevällä kannalla ja pitivät varmempana olla kirjoittamatta.\nTämmöistä kuului vähän joka puolelta maata. Mutta vapauden virtaus\noli siksi voimakas, ettei se ollut ehkäistävissä. Adressi saatiin\npian allekirjoitetuksi ja lähetettiin Helsinkiin. Ja samalla\nkuin postitse tuli tieto, että adressi oli onnellisesti saapunut\nHelsinkiin, seurasi myöskin kenraalikuvernöörin tiedustelu\nsanomalehtien ja viranomaisten kautta siitä, miten suuri adressi oli\npantu alulle, sillä hän ei voinut uskoa sitä kansasta lähteneeksi.\nHän vaati sentähden selitystä. Tämä hänen ankara tiedustelunsa\npakotti minun taaskin ponnistautumaan uuteen yritykseen. Oliko\nadressin pyytäjiä montakin? Sitä en voinut tietää, tiesin ainoastaan,\nettä ainakin minä olin sitä pyytänyt. Tätä tekoani en suinkaan\nkatunut, olisin ollut valmis uudestaan sen tekemään, jos se olisi\nvielä tekemättä. Nyt oli vain tarpeen antaa B:lle täysin ymmärrettävä\nvastaus hänen kysymykseensä. Eniten kaikesta pelotti minua se, että\nhän tuolla tekosyyllään, ettei muka adressi ollut kansasta lähtenyt,\nehkä voisi estää sen perille viemisen. Sen lopullinen kohtalo ei\nminua paljoa huolestuttanut. Asia oli selvänä edessäni: nyt pitää\nehdottomasti kansan antaa vastaus. Ja kun minulla itselläni oli osa\ntässä kysymyksessä, niin ymmärsin, että juuri minun velvollisuuteni\nolisi sanoa jotain nyt, mutta mitä? ja miten?\n\nOlin kovin levoton koko aamupuolen päivää. Ihmisiä kävi luonani\nja he tekivät kysymyksiä lehtien suhteen. Eräs eukko pyysi minun\nkirjoittamaan ruotsalaisen kirjeen hänen puolestaan. Sanoin etten\nehtisi nyt. -- Eipä teillä näy olevan mitään tekemistä, tokaisi\neukko, -- istuitte jo siinä, kun minä tulin, ettekä mitään tehnyt,\nkuinka teillä nyt niin kiire on? Ja minä voin odottaakin, minulla on\nkudin. Hän otti kutimen esiin. Näin, että hän oli varustautunut minun\nestelemisiäni vastaan. Kirjoitin siis hänen kirjeensä, jotta pääsisin\nhänestä.\n\nAjattelin eukon lähdettyä kirjoittaa jotain \"Satakuntaan\", jota\nlehteä silloin tilasin. Mutta siitä ei tullut silloin mitään.\nKäsitin, että se olisi kuin laumasta erilleen joutuneen lampaan\nmääkiminen, joka ei muun lauman kulkua muuta.\n\nTiesin, että minä kansannaisena -- joka käsittää isänmaansa\nvaltiollisen aseman, sen oikeudet ja velvollisuudet ja niitä muistaen\nrohkenee niihin koskettaa, -- myöskin olin täysin oikeutettu sen\ntekemään. Mutta mikä oli valittava lähtökohdaksi?\n\n-- On parasta, ajattelin, -- että luen jonkun psalmin; se viihdyttää\nmieltäni, nyt en voi mitään ajatella.\n\nPanin kynän pois, otin pyhän kirjan esiin ja rupesin lukemaan.\nSe rauhoitti mieltäni ja lukiessani sain uuden aatteen. Minun ei\ntarvinnut enää kysyä, mitä teen. Minulle selvisi, että kirjoitan\nTurun ja Porin läänin maaherralle kirjeen.\n\nTavallisia alku- ja loppusanelmia lukuunottamatta koski sen sisällys\ntietystikin suurta adressia. Lausuin julki tyytyväisyyteni siitä,\nettä kenraalikuvernööri oli itse tahtonut ottaa selkoa, onko\nadressin takana todellakin _kansan ääni?_ Kerroin lyhyesti, että\nVille-kauppias oli koettanut estää adressin allekirjoittamista,\njopa Siperialla ihmisiä pelotellen. Hänen vasta-adressipuuhastaan\nen maininnut mitään. Käsitin, ettei tämä sittenkään menisi\nseurauksitta. En olisi halunnut tuosta hänen Siperia-jutustaankaan\npuhua, mutta sehän paljasti ainakin vähän sitä hämärässä kiertävää\nagiteerausliikettä, joka ei ruplia surkeillut.\n\nLopuksi pyysin, että maaherra huolehtisi siitä, että\nkenraalikuvernööri saisi tiedon tästä ja varsinkin siitä, että hyvin\nmonet olivat pahoillaan, etteivät tietäneet allekirjoituksesta,\nennenkuin se jo oli suoritettu ja adressi lähetetty. Sentähden, jos\nolisi mahdollista, pitäisi adressin allekirjoitusta vielä jatkaa; se\nolisi todistuksena Suomen kansan uskollisuudesta ja luottamuksesta\nhallitsijaansa kohtaan.\n\nKonseptin kirjoitettuani kiiruhdin lähellä olevaan postitoimistoon.\nOli jo myöhäinen ilta. Sain siellä tiedon että posti pidetään auki\nkello kahteentoista. Neljännestä vailla 12 lähdin kirjeineni sinne\nja ystävällinen neiti sanoi hymyillen: -- Kirjeenne lähtee nyt heti\nmatkaan.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen tuli se yllätys, että kirjeeni oli\n\"Nya Pressenissä\" painettuna. Tämä oli enemmän kuin olin rohjennut\ntoivoakaan, sillä ymmärsin, että se herättäisi vastakaikua koko\nmaassa. Toisena päivänä toi posti \"Suomettaren\", jossa oli käännös\nsiitä, ja sitten niin ruotsinkieliset kuin suomenkielisetkin lehdet\nottivat sen palstoilleen tai kertoivat siitä. Kaikki tapahtui samalla\nviikolla. Mutta sitten seurasi heti toinen kohtaus tässä näytöksessä.\n\nKun Ville-kauppias oli \"Satakunnasta\" lukenut kirjeeni, äkämystyi hän\nsiitä ja kirjoitti pitkän \"Vastine\"-nimisen puolustuskirjeen lehteen.\n\"Suomettareen\" hän lähetti vielä pitemmän vastineen.\n\nJos sivuutamme hänen mielenpurkauksensa, sisälsi se minua vastaan\nkohdistetun syytöksen siitä, että, kuten hän väitti, olin loukannut\nhänen kunniaansa valheellisesti kertomalla kuvernöörille ja\nsanomalehdissä, että hän oli uhannut ihmisiä Siperialla ja että olin\nmuka tehnyt sen nimettömästi. Näistä uhkasi hän nyt minua käräjillä,\nsakolla, edesvastuulla ym., niinikään hän vaati, että julkaisen\nnimeni sanomalehdessä vaikka hän sen muka muutenkin tietää. Ja miksi\nei olisi tietänytkin.\n\nMutta ymmärtäähän jokainen järkevä ihminen, etten minä ollut\nvoinut kirjoittaa kuvernöörille (kenraali Vilhem von Kraemerille)\nnimetöntä kirjettä. Siinä oli ollut täydellinen allekirjoitus, vaikka\nherra kenraali hienosti sivistyneenä miehenä poisti siitä nimen\njättäen ainoastaan \"arvonimen\" _En folkets kvinna (kansannainen)_,\njoksi allekirjoituksessa olin itseni ilmoittanut. Ja enhän tätä\nkirjoitustani ollut salassa pidettäväksi aikonutkaan, koska\nkuvernöörin välityksellä pyysin sen saattamista kenraalikuvernöörin\ntietoon.\n\nTämä julkinen syytös vaati minun puoleltani vastausta. Sitä en\nkuitenkaan kohta ensi päivinä voinut antaa. Kirkonkylässä, jossa\nkaikki oli tapahtunut, oltiin nyt vallan tietämättömiä asiasta.\nSentähden täytyi hankkia tietoja sivukylistä. Näin kului aikaa viikon\npäivät.\n\nEhkäpä tämä vastauksen viivästyminen vaikutti erääseen seikkailuun,\njohon nähtävästi kauppiaan syytöskirje oli antanut aiheen. Tämä\nennätti tapahtua ennenkuin lehteen painettu vastaus tuohon hänen\nkirjeeseensä ehti saapua Porista. Kerron senkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kylmä maaliskuun aamu, kello oli 8. Joku tuli hätäisesti eteiseen\nja naputti ovelle.\n\nAvasin nopeasti oven. Sisään astui rouva Aini Norrgård. Hän oli\njuossut ja sai tuskin puhutuksi. Näin että hän oli hämmästyksissään.\n\n-- Älkää pelästykö, sanoi hän, -- minulle puhui juuri ruununvouti\nPorista. Hän kysyi: -- tunnetteko sitä henkilöä joka on kirjoittanut\nkenraali Kraemerille Nya Pressenissä olleen kirjeen? -- Tunnen\nkyllä, vastasin. -- Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tieto, että kaksi\nsantarmia on lähetetty Turusta hänen luokseen. Ne ovat jo lähteneet\nPorista, mutta poikkeavat nimismiehen luokse. Kuvernööri lähetti\nsähkösanoman ruununvoudille ja käski antaa minulle tiedon, koska hän\narvasi minun tuntevan henkilön. Mutta mitä nyt teette? kysyi hän. --\nOlen itsekin niin hämmästynyt, etten osaa mitään neuvoa antaa.\n\n-- En minä tee mitään, vastasin. -- Suljen oveni ja lähden etäämmäksi\nkylään, en usko, että ne sentään lukkoja rikkovat. En heitä tässä\nrupea vartomaan, kai ne veisivät ja sekoittaisivat kumminkin kaiken,\nmissä mustaa on valkoisella. En jää odottamaan.\n\nKiitin tätä rakasta ystävääni ja hän lähti luotani hyväksyen\nminun mielipiteeni. Lähdin kävelemään pohjoisrannalle päin,\nmenin Kuuselaan. Kun siellä kerroin matkani tarkoituksen tutulle\ntalonväelle, kehotti minua niin isäntä kuin emäntäkin viipymään\nheillä, siksi kunnes saadaan kuulla kylästä santarmien matkasta.\nMutta minä en siihen oikein tyytynyt. Kun isäntä huomasi, että\ntietämättömyys painoi mieltäni, sanoi hän: -- Kyllä minä menen tästä\nvähän asialle puotiin, siellä kyllä jotakin kuulen. Alkoi olla\niltapuoli, kun hän lähti kävelemään.\n\nParin, kolmen tunnin kuluttua isäntä saapui takaisin. Hän kertoi,\nettä Uudellakoululla oli ollut tuli irti, kun hän saapui sen\nkohdalle, mutta se oli saatu sammumaan. Kansaa oli palopaikalla\npaljon koolla ja oli ollut puhetta santarmeistakin. Hänen kyselyynsä,\nmitä varten ne kulkivat, ei kukaan tietänyt vastata muuta kuin että\nne olivat jo lähteneet. Niin lähdin minäkin kohti kotiani tuota\nvirstan matkaa kävelemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi päivinä tämän jälkeen oli paljon puhetta santarmeista, joiden\nmatkan tarkoituksesta ei kellään ollut tietoa. Kestikievari W.\nNäsiltä he olivat tiedustelleet kylän venäläissyntyistä kauppiasta ja\nlähteneet sitten puotia kohti.\n\nSantarmien kysyessä kauppiasta antoi rouva heille tiedon, että\nkauppias oli eilen illalla lähtenyt veljensä kanssa Tampereelle. Ja\nsantarmit lähtivät sen tiedon saatuaan matkoihinsa. Rouva, joka ei\nedeltä tietänyt tuommoisia vieraita tulevan, oli niin hämillään,\nettei huomannut kysyä santarmien matkan syytä. Ja asia jäi sentähden\npimeyteen. Tuskinpa santarmitkaan puodista lähtiessään tiesivät,\netteivät olleet käyneetkään määräpaikalla.\n\nOliko tämä nyt sattuma, että kauppias juuri siksi päiväksi, jona\nsantarmit saapuivat oli tullut matkustaneeksi pois? Ei. Olen aina\nuskonut, että Jumalan henki oli johtanut asian niin, sillä minun\nsieluni huusi hartaasti apua, ja Jumala kuuli rukoukseni.\n\nMaamme kohtalo minua huolestutti.\n\nKiiruhdin nyt kirjoittamaan vastausta kauppiaan \"Vastineeseen\". Olin\njo saanut todistajista tiedon ja puhutellut nimismiestäkin.\n\nVastustajani pitkä henkilökohtainen arvostelu minusta ei\nmielestäni ansainnut mitään vastausta ja siirryin siis heti\nkäräjäkäyntiuhkaukseen ja ilmoitin, että olin siltä varalta antanut\npitäjämme nimismiehelle neljän todistajan nimet. Nimeni lupasin\njulkaista vasta kun suuri yleisö sitä vaatii; toistaiseksi piirrän\nedelleen _\"Kansannainen\"_.\n\nSantarmien käytyä Merikarvialla saapui sinne myös muuan toinen\nlähetti, nimittäin turkulainen salapoliisi. Hän oli kestikievarille\nkertonut saapuneensa maaherran lähettämänä tiedustelemaan santarmien\nmatkasta tänne. Mutta kun hän sai kuulla, että heidän matkansa oli\nollut tulokseton, matkusti hänkin takaisin Turkuun.\n\nMitään selitystä santarmien matkan tarkoituksesta ei saatu. Oltiin\nvarsin hiljaa siitä, ketä se koski. Taisipa useakin kohdistaa sen\nitseensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo pääsiäinen. Valtiopäivämiehet olivat matkustaneet koteihinsa\npääsiäislomalle.\n\nRovasti pistäytyi minua tervehtimään.\n\nKun oli joitakin uutisia molemmin puolin kerrottu, sanoi hän: --\nTeillä on täällä Merikarvialla ollut santarmejakin, olen kuullut.\nMitä ne täällä tekivät?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Minä tunnen jo koko asian. Ettekö pelännyt kovin kun saitte tiedon\nsiitä? Rouva Norrgård kertoi eilen minulle käyneensä täällä.\n\n-- En pahoin pelännyt, jätin kaikki Jumalan haltuun. Sitten kerroin\nhänelle tarkasti koko seikkailun.\n\n-- Mutta se eniten kiinostaa minua, mistä Turun maaherra tiesi\nantaa minulle tiedon santarmien tulosta. Myönnän, että se on oikein\njännittänyt minua. En usko kenraali Kraemerin olevan santarmieverstin\nkanssa missään tekemisissä.\n\n-- Eipä suinkaan. Mutta suomalaisilla on myöskin salapoliisinsa, eikä\nainoastaan venäläisillä.\n\n-- Tietysti, mutta eihän turkulainen salapoliisi voi käydä\nsantarmieverstin luona tietoja keräämässä.\n\n-- Ei se ole Turussa tapahtunutkaan, vaan Helsingissä, sanoi hän\nhymyillen.\n\n-- Helsingissäkö? Silloin sen on täytynyt tapahtua\nkenraalikuvernöörin luona.\n\n-- Siellä se onkin tapahtunut.\n\n-- Kansliassa?\n\n-- On paras, että puhun teille koko asian, sanoi rovasti -- tiedän,\nettä voitte tarvittaessa vaieta. Ja onhan se oma asiannekin. Se on\npainuva kiinteästi mieleenne.\n\nKiitin häntä ja hän kertoi miten santarmien matka oli\ntullut muutamien tuttujen valtiopäivämiesten tietoon erään\nkenraalikuvernöörin kielenkääntäjän välityksellä ja mihin\nvarokeinoihin oli sen johdosta ryhdytty. -- Pidimme, sanoi rovasti\nHeman, -- pienen neuvottelun. Meillä oli kiire, istunnon piti pian\nalkaa. Päätettiin lähettää sähkösanoma maaherralle Turkuun, että hän\ntietäisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Panimme kukin 5 mk kasaan\nja sähkötimme. Sitten alkoi heti istunto. Useita kertoja me siitä\nvielä keskustelimme. Otaksuimme, että santarmit lähetetään uudestaan\nMerikarvialle. Se herätti meissä yleistä levottomuutta, että\n\"kansannaisen\" vastaus kauppiaan uhkaavaan kirjeeseen viipyi. Mutta\nkun se sitten saapui evästettynä tiedolla neljästä todistajasta, niin\nkäsitti meistä jokainen, että _se_ kysymys oli ratkaistu. Tätä tietoa\nodottaessamme olimme päättäneet heti lähettää teidät Tukholmaan,\nmuka silmien parannukselle. Siellä olisimme kyllä pitäneet teistä\nhuolen. Mutta parempi on, ettei teidän tarvitse isänmaata jättää. Kun\nelätte hiljaisuudessa, kansannaisena, ei teitä ylempänä huomatakaan.\nJa voitte siten vielä edelleen jatkaa työtänne, lopetti rovasti.\nMinulle on tämä pieni kohtaus elämässäni ollut suuriarvoinen muisto,\nsillä sain siinä tilaisuuden ilmaista näkyvällä tavalla isänmaallista\ntunnettani ja mielialaani ja olla siten kortena keossa.\n\n\n\n\n7.\n\nKALEVALA-TUTKIMUKSIA\n\n\nOlen jo aikaisemmin maininnut, että vanha rouva Bergelin tutustutti\nminut jo aivan pienenä tyttönä Kalevalan runoihin, jotka hän osasi\nmelkein kaikki ulkoa. Hänen muistissaan oli sitäpaitsi säilynyt monia\ntoisintoja suomalaisista kansanrunoelmista ja kansantarinoista.\nNämä kaikki olivat erittäin haluttua joutohetkien huvitusta ja\nkiinnittivät harrastukseni pysyväisesti kansan runotuotteiden\ntutkimiseen. Vaikkei minulla ollutkaan mitään kirjallisia apukeinoja\nkäytettävänäni, olen pitkin elämääni tehnyt havaintoja kansan\nkeskuudessa vielä tavattavista taioista, loitsuista ym. Sen verran\nolen myöskin voinut seurata tieteellistä työtä tällä alalla,\nettä olen tutustunut väittelyyn, jota oppineiden kesken on käyty\nsampomyllyn alkuperästä, olenpa siitä muodostanut oman itsenäisen\najatuksenikin niiden tietojen perusteella, mitä olen itselleni\nhankkinut. Koska tutkielmani _Sampo, onnenrasia, eli yleinen\nmyötäpäiväisyys_ yhä vielä on painamatta eikä ole varmaa, tuleeko sen\nsisältö muulla tavoin tunnetuksi, kerron tässä sen tärkeimmät kohdat.\n\nOlin kasvava tyttö, kun isävainajani Juho Ahlrot kerran kertoi\nkummallisesta hirveän suuresta _vaskisesta vakasta_, jonka Kalevan\nmiehet ryöstivät pohjoisesta. Siinä oli kirjokansi ja sen laidassa\nkolme myllyä, jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Kun minä kerran\nvuosikymmeniä jälkeenpäin kysyin isältä taas tuota tarua _Sammosta_,\nei hän tietänyt siitä mitään. Mutta kun puhuin jauho-, suola- ja\nrahamyllyistä, muisti hän sen heti ja sanoi:\n\n-- _Vakka_ se oli! En minä mistään sammosta ole puhunut, _vakasta_\nminä puhuin, kauhean suuresta vakasta. Sitten hän toisti kertomuksen\nja puhui sen _juuristakin_, jotka Lemminkäinen kynti niin suurella\nhärällä, että sen oli \"syltä silmien väliä.\"\n\nRouva Bergelinin äiti oli myöskin selittänyt, että taikakalu, jota\nnimitettiin noitarummuksi, oli oikeastaan _onnenrasia_ eli vakkanen.\nHän oli nuorena nähnytkin sellaisen eräällä vanhalla ukolla, joka\noli tuonut sen Lapista. Se oli noin kuusi korttelia pitkä puinen\nvakka. Kansi oli koristettu noitamerkeillä. Mutta sampo oli ollut\nvaskinen ja kovin suuri. Vieläkin eräs suusanallinen todistus: Olin\nmuutamana talvipäivänä nuoruuteni aikaan erään vanhan naisen, Maria\nPaulakankaan eli Villon luona. Hän puhui minulle _onnen rasiasta_. --\nKysyin minkälainen se oli.\n\n-- En minä tiedä, vastasi hän, -- en minä ole sitä nähnyt, mutta\näitivainajani puhui siitä. Eikä hänkään ollut sitä nähnyt. Mutta\nsillä _tehtiin onnea:_ vaimo-onnea, elukanonnea ja kaikenmoista\nonnea. Siltä kysyttiin ja se vastasi. En minä tiedä kuinka se\nvastasi, mahtoiko äitikään tietää.\n\nKuten näette, oli kaikilla minun tietomiehilläni sammosta se käsitys,\nettä se oli vakka, rasia eli lipas, miksi kielimurre sitä sitten\nnimittäneekin, ja että sillä _tehtiin onnea_. Tämä käsitys vakiintui\nminussakin alustapitäen, eivätkä oppineiden monet vastakkaiset\ntodistelut ja arvelut ole sitä horjuttaneet.\n\nSeuratessani ruotsinkielisistä sanomalehdistä kiistaa sampo-nimen\nalkuperästä ihmettelin suuresti, etteivät oppineet kielimiehet ja\ntutkijat huomanneet selitystä, joka oli luonnollisin ja läheisin:\nettä sampomylly oli jonkinlainen rasia eli lipas kuten minulle oli jo\nlapsena selitetty. _Sampo_-kysymys askarteli aivoissani lakkaamatta,\nolihan aihe niin mielenkiintoinen. Sattui sitten pieni tapaus, joka\nantoi sille uutta virikettä.\n\nNaapurimme Rosnell korjasi muutamana keväänä aitaa lähellä\nasuntoamme. Hän teki sen siten, että katkaisi vanhan aidan suoraan\npoikki, löi parin seipäitä aidanpään kylkeen ja aloitti siitä uuden\nsiten, että aita tuli siltä kohdalta kaksinkertaiseksi. Tuollainen\njatkos pinta-aidassa on verrattain harvinainen. Minä kummeksuin sitä,\nse rumensi mielestäni aitaa, joka muuten olisi tyydyttänyt silmääni.\nKun isäni kesällä tuli pihanurmea niittämään, menin hänen luokseen ja\nsanoin:\n\n-- Isä, minkä vuoksi tuossa aidassa tuommoinen jatkos on?\n\n-- Siinä on sammas. Isä tikkusi viikatettaan.\n\n-- Mikä sammas? Luulin maassa olevan maanmittarin sampaan ja\najattelin, mitäpä se aitaan vaikuttaisi.\n\n-- Semmoinen jatkos sanotaan sampaaksi.\n\n-- Mutta minkä vuoksi siinä sammas on?\n\n-- Senvuoksi kun _vakassakin_ on sammas.\n\n-- Vakassa? Missä siinä sammas on?\n\n-- Etkö sinä vielä tiedä, miten vakka on tehty? isä hymyili. Vakka on\nsampaaseen tehty.\n\n-- En minä vieläkään käsitä.\n\nIsä oli huvittunut. Hän pisti viikatteen kärjen kainaloonsa, pani\n\"tikun\" taskuunsa ja laski sitten vasemman kätensä oikean käden\nulkopuolelle siten että toisen käden sormet sattuivat toisen käden\nsormen juurille. -- Katsos nyt, tämä on sammas, näin on vakka tehty.\n\n-- Näin? Minä asetin oikean käteni vasemman taakse.\n\n-- Ei se nyt ole oikein, sanoi isä.\n\n-- Miksi ei?\n\nLaske vasen käsi takapuolelle, niinkuin minunkin on. -- Minä nauroin.\nOnko silläkin eroa?\n\n-- On kai, että jatkos tulee _myötäpäiväinen_. Ei vakkaa ole ikinä\ntehty vastapäivään.\n\n-- Mistä sen voitte tietää? sanoin epäillen. -- Ehkäpä joku on\ntehnyt. Mahdoton sitä on tietää.\n\n-- Tiedän minä sen, sanoi isä päättävästi, -- sen olen aina kuullut,\nettei se taida _vakkaa tehdä_, joka sen vastapäivää tekee, ei se ole\nsitten enää _vakka_, vaan joku muu kampssu eli kalu. _Vakka_ on aina\ntehty _myötäpäivään_ ja tehdään niin vastakin.\n\nIsä rupesi niittämään. Minä kiitin häntä selityksestä ja juoksin\nsisään.\n\n_Sammas, sampo_, vaikka _sampaaseen_ tehty -- valtasivat ajatukseni\nommellessani. _Liite, liitos, salvos, salvoksesta, sammas,\nsampaaseen, sampo_. Miksei Sampoakin sanottaisi sammoksi sentähden,\nettä se on sampaaseen tehty? Se on siis lipas eli vakka, kuten vanha\ntäti oli kertonut.\n\nSampo-aate jäi minussa uinumaan pitkiksi ajoiksi, vanhat tarut\nunohtuivat elämän taistelussa yhä enemmän ja enemmän, vaikka väliin\najatukseni kaipauksella palasi takaisin aikaan, jolloin olin uskonut\nsammon todella olleen olemassa -- niinkuin rakastettu kertojanikin\noli uskonut.\n\nJouduin sitten Ruovedelle. Siellä metsäseudun yksinäisyydessä luin\nkaikkea mikä sattui käsiini. Suomen Kuvalehdessä 1874 n:ssa 262\noli kirjoitus lappalaisten noitarummusta. Se palautti mieleeni\nentiset sampomietteeni. Sitäpaitsi kertoi eräs ruoveteläinen vaimo,\nRiikka Tarkka, noidasta, joka oli kulkenut paikkakunnalta toiselle\n_tehden onnea_. Se tapahtui näin: Seula pantiin syrjälleen ja siihen\nalilaidalle virsikirja. Seulan laitaan ripustettiin kultasormus,\njolla joku pariskunta oli vihitty, hopearaha ym. _pyöreitä_ esineitä\n(kuvasivat luultavasti myllyjä.) Seulan ylälaitaan pistettiin\nkeritsimet kärjistään kiinni siten, että kun keritsimien mutkasta\nnostettiin, niin seula jäi riippumaan. Sitten otti se, jolle onnea\ntehtiin, keritsimien mutkan peukalon ja etusormen väliin niinkuin\nrautapuntaria pidetään ja niin huokeasti, että keritsimet pääsivät\nliikkumaan. Sitten teki noita kaikenlaisia ristikysymyksiä seulalle,\nmuistuttaen alinomaan: sano totuus. Seula vastasi myötäpäivään tai\nvastapäivään. Seula oli _sampaaseen_ tehty. _Kirja_ oli olevinaan\n_kirjokansi_. Kansa ei tällä seuduin tuntenut kirjo-sanaa, vaan luuli\nsen olevan kirjan, -- pyhän virsikirjan. Perusaate: kehä -- sammas,\nmyötäpäiväisyys esiintyy tässä selvästi.\n\nOllessani Kullaalla Leinebergin tehtaan kaupanhoitajana v. 1888\nsain kuulla siellä eräältä suutarilta, että hänen isänsä, torppari\nHällfors (kotoisin Huittisista) oli jutellut, että Huittisissa oli\nollut tapana pääsiäisyöksi panna iso rasiankansi suulleen pöydälle ja\nasettaa sen päälle laitojen viereen pieniin kasoihin neljä jyvälajia:\nruista, ohraa, vehnää ja kauraa, muka niille kasvua tuottamaan.\n\nEikö siis itsestään synny ajatus että rasian muoto, kehä sampaineen,\nei ole ainoastaan ollut _onnea tuottava_, vaan että se kansan\nkäsityksen mukaan on ollut _välttämätön_ ehto onnen saavuttamiseksi\neli sen välilliseksi johtamiseksi määrättyyn suuntaan? Näin minä\nasian käsitän.\n\n_Noitarumpu_ oli vain pilkkanimi _onnenrasialle_ -- sammon\njälkikuvalle. Kerronpa vielä esimerkkejä _myötäpäiväisyydestäkin_.\n\nKun hiuspyörylässä hiukset kasvavat myötäpäivään, tietää se onnea.\nJos jollakin on tällainen pyörylä otsalla, päälaella ja niskassa,\nniin hän on oikea onnen helmalapsi.\n\nMerikarvialaiset kertovat, että Kaasmannin Vappu, joka oli Hämeestä\nkotoisin, veti aina kylään tai metsälle lähtiessän päällimmäisen\nhameensa helman _vasemman_ olkansa yli. Hame muodosti kehän ja\nvasemmalle eli myötäpäivän puolelle vedettynä se _otti onnea_ ja\nsuojeli samalla omistajansa kaikelta vastaan tulevalta pahalta.\n\nVanha Saara Villo selitti että miesten vaatteetkin samasta syystä\nnapitetaan vasemmalta oikealle: -- Mutta ei ryssät näy ymmärtävän\nasiaa, koska panevat vaatteensa kiinni oikealta.\n\n-- Oikea ulosantaa, vasen vastaan ottaa. Kun tuuli kääntyy\nmyötäpäivään, sanovat kalastajat, tulee pysyvä ilma, kun se\nvastapäivään kääntyy, niin se heittää pian takaisin ja sitten tulee\nmyrsky ja sade.\n\nMuutamia vuosia sitten -- muistaakseni 1895 -- juttelin\nedellämainitun Saara Villon tyttären, Maija Villon kanssa _onnen\ntekemisestä_. Saara Villo oli sangen omituinen, salaperäinen ja\ntaika-uskoinen ja pelkäsi aina noitumista. Hänessä oli piintynyt usko\nhaltioihin ja sen semmoisiin, hänestä oli kaikki _tenhollista_. --\nKyllä maar _onnea_ onkin _tehty_, olen minä siitä kuullut. Mutta en\ntiedä miten se tapahtui. Otin puheeksi haltiat. Sanoin väitettävän,\nettä huoneellekin tulee haltia silloin kun hirsikerta lasketaan. --\nNiin sanotaan, vastasi hän, -- ja kyllä maar sen ymmärtääkin, että se\nsilloin jo tulee, kun _kehä tulee eheäksi_. Joka kehällä on haltia.\n\nOnkos tuolla ratillakin haltia? sanoi talon emäntä osoittaen seinällä\nriippuvaa rattia. -- On kyllä silläkin, vastasi Saara, -- mutta se on\nvaan sitten semmoinen, kuin se on, ei suinkaan se suuri ole.\n\n-- Ei suinkaan _sormuksen_ haltia sitten taida olla iso? sanoi emäntä\nkierittäin sormusta sormessaan, kyllä kai se on hyvin mitätön. -- Ei\nse iso ole, mutta ei senvuoksi mitätön ole, ei niin pidä sanomankaan.\nEn minä muun vihkisormuksen haltiaa tiedä, jos se niin mikään on,\nmutta _vihkisormuksen_, kyllä, kyllä se kumminkin joku _on_, koska se\n_voi_. -- Mitä se voi? kysyi emäntä. -- Voi se varjella vaimon, joka\nmakaa lapsivuoteessa, ettei siihen pysty mitkään noitumiset taikka\npahain ihmisten lähetykset. Sitä se voi, kun se on vihkimisellä\npyhitetty. -- Eikä niin hullua olekaan, joka tietää vähänkin enemmän\nkuin leipänsä palan, että lainasormuksella vihille menee, niinkuin\nkuuluu joku köyhä tekevän, mutta kyllä sen katua saa. Sormus käy\nympäri koko ihmisen. -- Koko ihmisen? -- Niin, siitä kohdasta, missä\nse on, nim. sormesta. Sentähden se voi varjella koko ihmisen.\n\n-- Mutta eikös siinä pitäisi olla sammas myös?\n\n-- Kyllä maar siinä sammas onkin, vastasi Saara, -- koska se on\njuoteltu päät yhteen. Ei sormusta valeta, kultasormusta. Taotaan se.\nJa kuka sen tietää, kuinka ne takoo päät toisiinsa kiinni, kun se\njuotetaan. Kyllä se sampaan tekee sekin.\n\n-- Olen kuullut, sanoin asian jatkoksi, että kolmikulmaisella\nlautakorkallakin on haltia.\n\n-- On kyllä ja hyvä haltia onkin, ei se huono olekaan, sanoi Saara\nvakuuttavalla äänellä.\n\n-- Ei suinkaan se sentään niin hyvä ole, kuin huoneella on?\n\n-- On se parempikin -- kun se vaan on oikein tehty.\n\n-- Minkä vuoksi se parempi olisi?\n\n-- Kun se on _kolmikulmainen_, niin kyllä se on parempi. Kehä ja\nkolmikulmio myötäpäivään rakennettuina tekevät onnea.\n\n-- Ei koskaan pidä lähteä kotoa vastapäivään varoitti vanha Tuhtin\nKaisa, joka kävi tätieni luona aputöissä. -- Katsos vanhoja peltoja,\nniin näet, kuinka niissäkin on koetettu viedä peltoa kiven ympäri\npäivän puolta, jos vaan on sopinut. Ei juuri paljon ole viety\npeltoa etelän puolella sarassa niin, että kivi olisi tehnyt loven\nsaran reunaan, vaan peltoa on viety kiven ympäri, että se on jäänyt\nkokonaan kehän sisälle. Ei kukaan ole tahtonut jättää kiveä saran\nsyrjään, että pelto _jäisi auki_ siitä ja tekisi kierron kiven ympäri\nyön puolelta, sillä se veisi kasvuvoiman ulos pellosta.\n\n-- Muista vielä: jos joku tulee tiellä kohdallesi, niin älä laske\nhäntä ohitsesi vasemmalta eli myötäpäivän puolelta, sillä hän vie\nsilloin onnesi. Vastaantulijalta voi ottaa myötäpäivän, vaikka hän\nsen puolelta meneekin, kun kääntää samassa vasemmalle ympäri ja\nsanoo: -- Ojelu oma myötäpäivään, vainolaisen vastapäivään.\n\n-- Ja jos sinun sopii, kun menet asialle kylään, niin tule toista\ntietä kotiin myötäpäivään. Se tekee onnea, kun kulkee kehälle. Mitä\nsuurempi kehä, sen parempi onni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiittäkööt nämä vanhat muistot kuvamaan kansan taikauskoisia\nkäsityksiä, jotka viittaavat tähtitaivaan alkuperäisiin\nliikuntoihin ja siten kuvastavat luonnonkannalla elävän ihmisen\nrunollista mielikuvitusta ja uskoa salaperäisiin kohtalonvoimiin.\nSampotutkimukseni yhteydessä tulin kuulleeksi yhtä ja toista muutakin\ntaikuutta. Usein oli tietojen saanti hyvin vaikeata, sillä tietäjä\npelkää \"sanojen\" menettävän tehonsa, jos ne ilmaisee arvottomalle.\nVain antautumalla _uskovaksi_ kuulijaksi onnistui minunkin pelastaa\ntaikatieto ikuisesta unholasta. Niitä kerätessäni on minulla ollut\nhyvä tilaisuus nähdä syvemmälle kansan sielun hämäriin kätköihin\nkuin tavallisessa seurustelussa on mahdollista, sillä sulkeehan\nluonnonlapsi vaistomaisesti pyhimpänsä vieraan silmältä. Kun olen\ntutustunut alhaisempiin taikauskoisiin käsitystapoihin, on toisaalta\nilmoitetun uskonnon ylevyys sitä kirkkaammin loistanut vastaani\npyhästä kirjasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Jumala_ ja _isänmaa_, siinä ne kaksi soihtua, jotka ovat valaisseet\npitkää ja usein vaivalloista elämänpolkuani. Onhan se itse ulottunut\nmelkein vuosisadan päästä päähän -- ihmeellisimmän vuosisadan\nisänmaani historiassa -- ja sukumuistot samoinkuin tuulevaisuusnäyt\novat sille varanneet tilaa kauas aikojen taakse, joten voinen\nkiitollisena tunnustaa eläneeni rakassisältöisen elämän. Päättäköön\nnämä muistelmani runo, joka ilmaisee sydämeni harrasta, eliniän\nkestävää rakkautta maatani ja kansaani kohtaan.\n\n    YHDYSSIDE\n\n    Huminassa havumetsän,\n    Kohinassa kuusosen,\n    Suhinassa leyhän lehdon,\n    Porinassa purosen\n\n    Minä mieluisimmin viihdyn,\n    Siellä kuulen kuiskehen,\n    Salakielen sanattoman,\n    Vait, ma tiedän, tunnen sen.\n\n    Tiedän mitä metsä haastaa,\n    Puron puheen käsitän.\n    Mitä lehto lausuelee\n    Sen mä sulle selitän.\n\n    Näinhän haastaa havumetsä,\n    Näinhän lehto lausuvi:\n    \"Juuri mun on isänmaassa,\n    josta neste nousevi.\n\n    Runko kasvaa korkeana,\n    Latva leijuu ilmassa,\n    Lintuparvi livertävä\n    Sille kielii kilvassa.\n\n    Eloni on sulle suoja\n    Hallan käydess' harmajan.\n    Huoneen, lämmön, tuen tuoja\n    Kuoltuani olla saan.\n\n    Ikinä en isänmaasta\n    Eläissäni eriä,\n    Minne menen, kunne kuljen,\n    Henki, juuri tänne jää.\"\n\n    Puro näinhän puhelevi:\n    \"Vaikka pieni puro vaan,\n    Kahden suuren veden välill'\n    Yhdysside olla saan.\n\n    Isänmaata virvoitellen\n    Kukan, ruohon kostutan.\n    Lintu, eläin, ihminenkin\n    Janonsa saa sammumaan.\"\n\n           -- -- --\n\n    Oi, jos juurtuisin kuin metsä\n    Isänmaahan minäkin,\n    Hyödyllinen kuni kuusi\n    Kuoltuani vieläkin!\n\n    Jospa niinkuin puro oisin\n    Yhdysside yhä vain:\n    Viileä ja virvoittava,\n    Elon kalliin kostuttain.\n\n    Silloin elänyt mä oisin,\n    Varhainkin jos kuolisin --\n    Kyllä haudan mulle soisi\n    Isänmaani kallihin.\n\n    Merikarvian Ylikylässä 28.7.1917\n\n                 _M. R--K._\n\n\n\n\n\n\nMUISTELMIA NÄLKÄVUODELTA ELI TALVI 1867-68\n\n\n\n\n1.\n\n\nEräänä päivänä syyspuolella 1867 tuli pitäjämme rovasti kotiini\ntiedustelemaan, enkö siskoni kanssa tahtoisi lähteä Turkuun\nhätäleivän tekoa oppimaan. Sitten meidät lähetettäisiin sitä omaan\nsekä naapuriseurakuntiin opettamaan. Saisimme vapaan kyydin ja 28\nmarkkaa kuussa palkkaa. Me suostuimmekin ehdotukseen ja pian olimme\nmatkalla Turkuun.\n\nAikomukseni ei ole puhua tuosta leivän valmistustoimesta enempää kuin\nmatkamme vaiheistakaan, sillä ne eivät kuulu näihin muistelmiini.\nOlen tahtonut mainita siitä vain sen tähden, että me siten saimme\nsäästöön pienen pääoman, jolla ostimme jauhokulin ja aloitimme pienen\nleipäkaupan suuren nälkätalven tullessa.\n\nMinä, vanhin perheemme yhdeksästä lapsesta, olin kummitätini\nkasvattina samassa kylässä. Kaksi nuorempaakin siskoa oli poissa\nkotoa. Vanhempieni perhe oli siis kuitenkin kahdeksanhenkinen. Muuten\nolimme kuin yhtä perhettä. Mitä yhdellä oli, sitä oli kaikilla, mitä\nyhdeltä puuttui sitä puuttui kaikilta.\n\nSyksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna\nruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet -- aluksi\nkuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan -- muuten ei\nleipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa.\nKukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena\nsaaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä\nkautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä\ntalvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo\nkuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin.\nIkävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti\nmaksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi,\nvaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.\n\nVoi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen\ntuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä\npohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi\nlasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä\nkapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta\nkahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.\n\nMinun kokoillessani vähän \"vaatteen puolta\" ja ruuan apua lapsille,\nkysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.\n\n-- Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa\nmatonkappaletta takan edessä.\n\n-- Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.\n\n-- Mikä _matto?_ Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!\n\n-- Oo vaiti, käski äiti.\n\nTyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän\nsanoi äkkiä varmalla äänellä:\n\n-- Mutta se on peitto, onpa se peitto.\n\n-- Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön\npakina huvitti.\n\n-- Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin\nitsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.\n\n-- Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.\n\n-- Niin, mutta se on matto, minä sanoin.\n\n-- Eipä, eipä, hoki tyttö.\n\n-- Miksi ei, minä kysyin.\n\n-- Kun se on niin korea, selitti tyttö.\n\n-- Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.\n\n-- En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.\n\n-- Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.\n\nMinä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin\nvaimolle:\n\n-- Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän\nympärillään.\n\n-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, -- kun raskitte antaa noin\nhyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa.\n-- Nyt ei Pikku kuole viluun.\n\nTyttö hyppeli iloissansa laulaen: -- Pikku sai uuden peiton, voi kuin\non korea peitto!\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen\nnainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti\nniin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo\nolisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä.\nEn voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin\nhäntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin\nistumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja\nuudistin sanani lisäten:\n\n-- Te näytätte niin kipeältä.\n\nHän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan.\nHän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi\nhengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.\n\nMies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat\nkunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli\nnoin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi\näidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin \"kulkevaiset\"\nuseinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja\nvaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. _Hän_, mies, kiiruhti\nlähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin\nkielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä\nvarten.\n\n-- Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.\n\nVaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan.\nMinä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.\n\nHän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin\nodottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että\n\"viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi.\"\n\nHeidätkin mieron tie vei etelää kohti.\n\nLaumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä\nsyviä jälkiä mieleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme\njuhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä\nmiehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta\nkuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein\nuudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska\nhän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen\nvaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.\n\nHän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän\nhitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.\n\n-- Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä\nnyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa -- menisi vain pyhät, kai\nsitä sitten... Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin\nmenneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan\nsopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki\nvaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani.\nNyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani\nhuonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy\nvaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä\ntyötä, kun olisi.\n\n-- Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, -- kyllä ne tarvitset tänä\nkylmänä talvena.\n\n-- Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei\nsillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin\ntuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.\n\n-- Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin\npääset, ei nyt ole häpeä pyytää.\n\nMinä annoin hänelle kappaleen limppua ja kaljaa tuoppiin. Oli\naamupuoli eikä ollut vielä ruokia valmiina.\n\n-- Tule nyt tänne huomenna klo 12 aikaan niin saat ruokaa, nyt ei ole\nvielä mitään keitettynä.\n\n-- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on! Ei tämä keitoksia kaipaa. Ja mitä\nminä kahta kertaa yhteen paikkaan... Kyllä tätä tässä on.\n\n-- Tule sinä huoleti huomenna. Jos menet muualle, niin kenties\nantavat vastahakoisesti jouluruokiaan. Mutta illallista tänään ja\neinettä huomenna kun saat jossakin muualla, niin tule sitten tänne\npäivälliselle. Ja tottapa kirkossakin käyt?\n\n-- Käyn maarian. Monet tuhannet kiitokset, kyllä minä tulen, sanoi\nhän tyytyväisesti ja meni.\n\nJoulupäivänä hän tuli klo 12. Minä olin kattanut hänelle pöydän jo\nvalmiiksi. Hupaista oli kuulla, kuinka hän sanoi, kun toin ruokaa\nhänen eteensä: -- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on, ja kehui ruokia\nhyviksi, vaikka ei meillä suinkaan suurellista ollut, mutta olihan\nkumminkin vähän jouluruokia valmistettu. Ja vielä syötyään hän sanoi:\n\n-- Minä ajattelin kulkiessani, että missä minäkin oon jouluna? Ja\nminkälainen joulu mullekin tulee? Ja nyt Jumala johdatti minut hyvien\nihmisten huoneeseen, kun oon syönyt niin hyviä ruokiakin, etten ole\nkoskaan ennen niin hyvää joulua pitänytkään. Kyllä minä sen nyt aina\nmuistan, kuinka Jumala tänäkin vuonna minun joulustani murheen piti!\nJa jääkää nyt Herran haltuun! Ja monet tuhannet kiitokset nyt teille,\nsuuri kiitos!\n\nKyynelsilmin puristi hän kättäni ja lähti jatkamaan mieron tietä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOli sydäntalvi. Täti joka oli melkein alinomaa sairastanut, makasi\nvuoteellaan ja ruikutti. Huone oli kylmä, sillä minä en ollut saanut\npuita kotiin. Oli kyllä luvattu tuoda, mutta paljon lumentulon tähden\nei päästy metsään. Kujalla tupamme vieressä ulottui sitäpaitsi lumi\nseipäitten tasalle, joten sinne ei voinut kukaan ajaa hevostansa.\nEikä peltojenkaan kautta olisi paljon lumen ja aitojen takia helpompi\npäästä. Ei uskoisi kukaan, jolta tuollainen lumitalvi on jäänyt\nkokematta, millaista on vastatuulella pakkasessa ja rajussa tuiskussa\nkahlata kolme kyynärää korkeissa upottavissa kinoksissa! Siinä ei ole\nmuuta neuvoa kuin uiminen.\n\nNo niin, tänään yritin kotiin isän luokse.\n\n-- Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. -- Onko tämä\nnyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso\ntuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä\ntyön teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!\n\nÄiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät \"säästäneet\nvitsaa\", vaan \"kurituksessa ja Herran nuhteessa\" kasvattivat\nlapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet\nminulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen\näidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi\nkäytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään.\nJa hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.\n\n-- Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.\n\n-- Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.\n\n-- Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun,\nminä olen jo polttanut kaikki.\n\n-- Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.\n\n-- Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, -- mutta minulla\non itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana,\nkaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja\nliiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se\non edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista,\njotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä\ntulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan.\nMutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?\n\n-- Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, -- minä menen katkaisemaan\nniistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves,\nkyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille\nlämmittämään.\n\nHän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.\n\nJo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä\npuita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri\nlyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.\n\nAnkara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin\nniihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä\nsentään sekin talvi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut\nkauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut.\nKaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja\nhänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan\nkäsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin.\nMutta nyt ei saanut työtä.\n\nEräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova\ntuisku.\n\nMinä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos\nmökistään muuta kuin hädän ahdistamana.\n\nHän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine\nsinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea\nja raukeannäköinen.\n\nMinä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. --\nOlette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.\n\nHän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä,\nkun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli\nsielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.\n\nHänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi\ntavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei\nkäynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin\nvoitiin auttaa.\n\n-- Miten lasten laita onkaan? ajattelin.\n\nHänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En\ntahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten\n\"sentään terveitä\" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei\nminun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa\nauttaa. -- Paras on, ajattelin siis, -- että itse otan selvän asiasta.\n\nHän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni\nsanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.\n\n-- Matka on niin pitkä, esteli hän.\n\n-- Minä kävelen mielelläni, vastasin, -- ja voin kyllä kahlata.\nLähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. -- Minulla\noli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme\nhänelle.\n\nEi yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta\nympärillemme.\n\nOvensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: -- Pyytäisin teitä\nsisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.\n\n-- Kyllä minä osaan -- minä tulen teidän lapsianne katsomaan,\nvastasin ja astuin sisään eteiseen.\n\nHän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin\nhämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.\n\nNuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi,\nkuitenkin niin että sen kuulin:\n\n-- Saitteko mitään?\n\nÄidin ensi sanaa en kuullut, jonka hän suudellen pienokaistaan sanoi\nhiljaa tämän korvaan, mutta siihen hän lisäsi vähän kovemmin: --\nKyllä äiti kertoo sitten.\n\n-- Tässä on minulla pehmeä leipä lapsille, sanoin antaen leivän\nhänelle.\n\n-- Ai, Jeesus, leipää! huudahti viisivuotias poika, niin sydämellisen\niloisesti, että en voi sitä kuvailla. En milloinkaan unohda tuota\nlapsen ääntä.\n\n-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi äiti leipää ottaessaan, ja hänen\näänensä vapisi liikutuksesta ja silmät täyttyivät kyynelistä. -- En\nminä rohjennut pyytää, vaikka sillä mielellä lähdin, kun teillä on\nsairaskin.\n\n-- Oletteko kauankin ollut ilman leipää? kysyin nyt heti suoraan.\n\n-- Kolme päivää, vastasi hän hiljaa.\n\n-- Mutta millä olette eläneet?\n\n-- Meillä on sentään ollut vähän perunoita, niitä olemme paistaneet\nuunissa.\n\n-- Ja suolavettä, sanoi poika.\n\n-- Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä\nnoudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta\n-- Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te\nolette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on\nterve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne\nupottavat.\n\nTyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla.\nSäälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa\naamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.\n\n-- Sitten minä menen, sanoin -- pappilaan ja puhun siellä nuorelle\nrouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun\nkeinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan\nhätäänne?\n\n-- En minä ole rohjennut -- kyllä nyt tarvitsevia on -- ja minä olen\nvieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä -- lapsille.\n\n-- Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua\npuolestanne.\n\nAamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan\npuheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän\nvei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.\n\nNuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja\nmuuttanut lapsineen vanhempiensa luo.\n\nMinuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.\n\nTupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä,\nminkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä\naamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä\nlevittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan\nulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei\nheti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja\nryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella.\nMenen eteiseen. -- Onko siellä kukaan oven takana? huudan.\n\n-- On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.\n\nTempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä\nsuljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein\nvinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini\nvoi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta\nlämpiäisi.\n\n-- Mistä sinä olet?\n\n-- Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.\n\n-- Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.\n\n-- Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin\nkatsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja\nlähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla,\nkuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä.\n-- Kello tulee vasta kolme.\n\n-- Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.\n\nTämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin\nkuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen\nloputtua.\n\n-- Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.\n\n-- Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli\näitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat,\nja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja\nhoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti\nrintatautia ja täytyi olla hoitaja.\n\n-- Kuinka vanha sinä olet?\n\n-- Neljännellätoista.\n\n-- Mikä nimesi on?\n\n-- Eframi.\n\n-- Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun\nlukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään\nhuoaten.\n\n-- Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?\n\nPojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein\ntämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika.\nEikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla\nkerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja\narka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti,\nvaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.\n\nEi, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään\ntorpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun\ntuli niin vähän ruokaa... Ja sitten isäntä käski mennä -- kerjuulle...\n\nViime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.\n\nMinä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä\non vain ohimenevää kurjuutta. -- Sinun, joka olet nuori ja kasvava,\nsanoin, -- ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi.\nMuista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja\nettei sinun sentähden huonosti käy.\n\n-- Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan\nsilmät kostuivat.\n\nKun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:\n\n-- Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi\nminun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.\n\n-- Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan\nsinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta,\nsen saat myöskin pitää.\n\n-- Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen\nottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon\nalla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki,\nristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. -- Lapsiraukka,\nmiten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on\nmelkein käsittämätöntä.\n\n-- Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä\nolen niin hyvä juoksemaan.\n\nEivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.\n\n-- Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, -- mutta eivät ne ole\nantaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan\nolen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.\n\nVaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä,\nettä siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä\nhänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet\nniin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:\n\n-- Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat\nrepivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten.\nKun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne\npojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.\n\n-- Minkätähden menit tappelemaan heidän kanssaan?\n\nPoika kertoi, että toiset pojat olivat joutuneet tappeluun, pitivät\npahaa elämää ja olivat kaataa lampun. Kun hän heitä kielsi, kävivät\nhe hänen kimppuunsa.\n\n-- Ja sinä myöskin löit, eikö niin?\n\n-- Löin kyllä minäkin, vastasi poika, suu hymyssä.\n\n-- Mutta eikö sinulla ole paitakin ollut, eikä ainoastaan se iso\ntakki?\n\n-- Oli kyllä mulla paitakin, mutta se hajosi myöskin silloin kun\ntappelimme, eikä pysynyt enää ollenkaan päällä. Siksi minä otin sen\nperäti pois ja panin pussiini.\n\nMinä etsin kaapista paidan, jonka olin laittanut eheäksi itseäni\nvarten.\n\n-- Kas tässä saat paidan, sanoin. Pane tämä yllesi. Sehän on tosin\nvanha, mutta ehkäpä se kestää kunnes saat toisen ja kylmätkin\nloppuvat. Ehket pane pahaksesi, vaikka se on naisen paita. Pahinta\nvain, että hihat ovat lyhyenlännät.\n\n-- Mitä minä siitä, että se on naisen, -- eipä takkikaan ole miehen\ntakki, vastasi hän nauraen. -- Ei hihojen mitalla niin väliä ole,\nkyllä käsivarret aina tarkenevat, kun vain on ruumillakin.\n\nSitten hän pistäytyi kangaspuiden taakse pukemaan yllensä. Silläaikaa\netsin villahuivin, jonka sitten panin leveälle hänen kaulaansa takin\nalle ja neulalla kiinnitin leuan alta.\n\n-- Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta\nei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti\nloukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.\n\n-- Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, -- kun olen silmänikin pessyt\nja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan\nja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän\ntuli ja otti käteni ja kumarsi. -- Kuinka minä niin olinkaan? sanoi\nhän, -- Paljon kiitoksia!\n\nMinä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.\n\n-- Menettekö kylään jo? kysäisi poika.\n\n-- En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla\nhuonetta jäähdyttämään.\n\nMutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona\novesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: -- poika, älä mene\nkylmään!\n\nReippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä\ntietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos\nkiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi\ntiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja\nrappuset.\n\nKun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt\nmissään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt\npyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.\n\n-- Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi\nnurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se\nleipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin.\n-- Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos\nkuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi\nei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä\nja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni\nvakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä.\nPussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne\nminä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee\nkäteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän\nperheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä\ntahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha\npitkä virsikirja ja katkismus. -- Kyyneleet kierähtivät silmiini.\nKuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä\noli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo\nkuullut häneltä.\n\nMinä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta.\nAjattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa\nrikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta\nse oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja\nsentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti\npaikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin\nsitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita,\nsilakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta\neikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa\nkuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.\n\n-- No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita\nhakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.\n\n-- Metsästä, vastasi hän. -- Kun rappusten edessä oli vain pari\noksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät\nsäteilivät ilosta.\n\n-- Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko \"pitkän virstan\" hakojen\ntähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.\n\n-- Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.\n\n-- Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat\nulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan\nniin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki\nniinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo\nnälkä on.\n\n-- Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.\n\nAamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.\n\n-- Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.\n\n-- Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen\nlapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:\n\n-- Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä\nloisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja\nlakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja\nnoutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo\näitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on\nkangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin\nniin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.\n\n-- Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä\nääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse\nkuinka surulliselta ääneni soi.\n\n-- Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin\nvähän...\n\n-- Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en\ntahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.\n\nHän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.\n\n-- Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, -- mikä se este on: kun minä\nolen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti,\nkun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:\n\n-- Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.\n\nMinä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan\njotta saisi palveluspaikan: -- Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan\njuoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian\nsaa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin\nottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.\n\n-- Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja\nlakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. -- Mutta\nmun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä...\nkerjäämään.\n\n-- Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja\nusein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain\npahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala\nitse sinua johdattakoon.\n\nHänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli\nnopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä\nsanoi:\n\n-- Suuri kiitos!\n\nMinä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa,\nmutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin... Tuliko hänestä\nkunnon mies? Vai sortuiko matkalla...?\n\n\n\n\n3.\n\n\nAjan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita\nviikkoja eteenpäin.\n\nEräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä\noven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven\nmittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan\nlopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo\n64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu --\nja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä...\n\nSe, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä\nsanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan\nniin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein\nhuomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan\nparempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti\ntoivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja\nkertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset\nolivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja\nvertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden\nkokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen\nhilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta.\nHänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja\njohdonmukaiset.\n\nKun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim.\nluodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina\nkanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut\npäästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin\nlähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää\nsairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä\nei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä,\njoku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt\nkeltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli,\nja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas\nkotiinkin hoidettavaksi.\n\nMinä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että\nsiellä kyllä oli \"piukat paikat\", koska isä aina vakuutti, että se\noli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin\nhäneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?\n\n-- Ei vielä ole, vastasi hän, -- mutta kyllä sitä tulee siksi kun\ntarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi\nollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: --\nOnpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.\n\nÄitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin\nuskoa Jumalan apuun kuin isä.\n\n-- Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.\n\n-- Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä\nkoetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden\ntähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee.\nÄlä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä\ntässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan\nuskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu\nmahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. -- Älä vaivu epätoivoon,\näitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin\npäivänä? Ja Taavetti sanoo: -- En minä ole nähnyt vanhurskasta\nhyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon,\nettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin\nvärähtivät hänen kasvonsa, -- sillä Kristus on luvannut: -- _Mitä\nikinä_ te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille.\nRukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on\nuskollinen joka ne lupasi.\n\n-- Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja -- Herra lisää meille\nuskoa.\n\nSurumielin lähdin taaskin tädin luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä\ntaitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan\najatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin\ntuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa\nHerralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko\nmurhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä\ntunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun\nsitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on\nhuono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa\nja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta,\nsillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen\nmukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin\najateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta\nahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.\n\n-- Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, -- koska olette\nterveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt\nsiellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja\nminulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee\nsitä. Enkä minä viivy kauan.\n\n-- Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, -- en minä ole\nkipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.\n\nMinä lähdin pappilaan.\n\nSiellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten\nainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin,\nkuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä,\nyhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin.\nTäytyy ovet lukita sanoivat naiset, -- muuten tulevat huoneet\ntäyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.\n\nHeidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä -- samoin\nkuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen\ntodistavat, -- kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin\nsivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä\nkaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.\n\nKun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt,\nkun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan\nottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin\nolivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.\n\nMinä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni,\nenkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei\nhautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. --\nJospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt\nsaisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.\n\n-- Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, -- liha on voimistavaa.\n\n-- Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä,\nnuori rouva, -- kun ette ole kirjoittanut?\n\n-- Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä\ntäti enää tunne kipuakaan niin.\n\n-- Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, -- se olisi\nturhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän\nsairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja\nmistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään\nole säästöön pantuna.\n\n-- Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä\nalakuloisesti.\n\n-- Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. --\nParempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.\n\n-- Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.\n\n-- Kyllä niitä käy, vastasin.\n\n-- Annatteko tekin?\n\n-- Tietysti, hiukan ainakin.\n\n-- Ette te saa antaa, sanoi rovasti, -- ei teillä ole oikeutta\nsiihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu?\nEtte te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti\nnyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä\ntaloihin.\n\n-- Kyllä niitä riittää taloihinkin. Ja kyllä Jumala tulee apuineen\nsiksi kun loppuu, en minä ovea sulje, että pääsevät ne, jotka sitä\nkujaa kahlaavat edes lämpimään huoneeseen, vaikka ei mitään antaa\nolisikaan.\n\nPian sanoin hyvästit ja lähdin menemään.\n\nKun pääsin ulos, puhkesin hillittömään itkuun. Minä melkein juoksin,\nettei kukaan olisi ehtinyt tulla vastaani. Sydämeni tykytti sekä\nliikutuksesta että nopeasta käynnistä. Minä painoin kättäni siihen,\njottei olisi niin pakottanut, toisella pyyhin silmiäni, joista yhä\ntulvi kyyneliä.\n\nMiksi minä menin sinne? Miksi menin sinne? Miksi en pysynyt kotona?\nHe eivät ymmärrä mitä hätä on, kun eivät ole sitä kokeneet.\n\nTäti ei kysellyt minulta mitään, kun tulin kotiin. Hän ymmärsi,\nettä olin aikonut jotakin toimia, vaikka en ollut tahtonut hänen\nmieltään turhilla toiveilla rasittaa, ja että se nyt oli rauennut,\nsillä vaikka koetin kaikin voimin ponnistaa, en kuitenkaan voinut\npoistaa sielustani syvää alakuloisuutta. Ja vaikka täti näki, että\nolin itkenyt ja että minulla oli sangen vähän hänelle illalliseksi\ntarjota, ja sekin heikkoa, ei hän kuitenkaan mitään kysellyt. Hän\nkäsitti minun sieluni ahdistuksen.\n\nSinä iltana laskeuduin sangen toivottomana vuoteelleni.\n\nMinä istuin ja ompelin kokoonpäin vaateitani, jotka olivat käyneet\nniin väljiksi, etteivät tahtoneet pysyä päällä. Muuan noin\nviisitoistavuotias tyttö kylästä tuli ovesta sisään.\n\n-- Mitä kuuluu, Miina? sanoin jotakin sanoakseni.\n\n-- Ei mitään juuri, vastasi hän hiljaa.\n\n-- Oletkos syönyt mitään? kysyin hetken kuluttua.\n\nTyttö oli ihan kalpea ja melkein horjui seisoessaan ovipieltä vasten.\nHänen silmänsä olivat kuin sumussa.\n\n-- En, vastasi hän melkein kuulumattomasti. -- En eilenkään!\n\n-- Voi, voi! Minä otin kaapista leipäkorin. Siinä oli puolikas\nsammalleipää. Vähän mietittyäni panin sen poikki ja annoin hänelle\ntoisen puolen, toisen jätin koriin.\n\nHän kiitti, ja söi heti kappaleen.\n\nMinä seisoin kori kädessä ja katselin vuorotellen leivänpalaa ja\ntyttöä, joka tuijotti minuun ja leivänpalaan halukkain raukein\nsilmin. Katse oli unohtumaton. Se oli voimaton, miltei sammuva ja\nkuitenkin hirveän ahmiva.\n\n-- Ehkä annan hänelle tämänkin syödä? ajattelin. -- Täti ei sitä\njaksakaan syödä, kun se on niin karkeaa. Mitä minä teen? Ja minun\nsieluni taisteli melkein tuskallista taistelua. Se oli näet viimeinen\npala, eikä ollut tietoa, mistä saisi lisää. Ja tuo eilinen nuhde\nkirveli yhä mieltäni. -- Minä annan hänelle tämänkin, ajattelin\nvihdoin, eihän se pitkälle meitäkään auta.\n\n-- Ota tuokin, sanoin ja ojensin hänelle korin.\n\n-- Mutta teillä ei ole enää korissa kuin tämä yksi pala, ei jää\nitsellenne mitään, sanoi hän suruisesti. Hänessä taisteli kieltäymys.\n\n-- Minä tulen toimeen paremmin kuin sinä lapseni. Ota nyt, sanoin\npäättävästi.\n\nHän otti iloisesti, kiitti ja meni.\n\nTaaskin yritin ompelua, mutta työ ei tahtonut käydä. Sitten istuin\nkeinutuoliin miettimään. Olipa siihen syytäkin kyllä, kun ei enää\nollut leivänpalaa, ei jauhontomua, ei perunaakaan taloudessa, eikä\npenniä taskussa. Mistä olisi pennejä tullut, kun ei vierasta työtä\nkoko talvena nähnytkään, tuota pientä kankaanpalaa lukuunottamatta:\nkymmenkunta kyynärää kevätkangasta, jonka kudoin pappilaan!\n\n-- Ainakin minulla vielä on se keino, ajattelin, -- että tarjoan\nmyytäväksi pienet vaate- ja kahvi-säästöni, kun eivät kumminkaan\nlainaksi panttiakaan vastaan nyt rikkaat tahdo antaa. Mutta ne\nolivat monivuotisen ahkeran työn hedelmä. Tuntui siis katkeralta,\nkun lisäksi tiesi, ettei sillä kumminkaan olisi pitkälle päästy\nsilloisten tavara-arvojen ja ruokahintojen vallitessa. -- Se kyllä\non totta, ajattelin, -- mitä rovasti sanoi, ja hyvää hän tarkoitti,\nettä -- kuka nyt ostaa? Ja mitä niistä saa? Totta se on, mutta siitä\nei ole lohdutusta... Jos ei täti raukkaa olisi, niin minä en suuresti\nsurisi huomista päivää, mutta nyt en voi, en voi. Kuinka voisin\ntyynesti nähdä vanhan raukan kärsivän puutetta?\n\nSitten muistin Herran töitä, kuinka Hän ei ainoastaan tarpeen aikana\nravitse viidellä leivällä viisituhatta miestä, vaan pitää murheen\nvarpusestakin, ettei se putoa maahan Hänen tahdottansa. Enkä minä\nepäillyt sitäkään, ettei Hänellä olisi _tahtoa_ samoin kuin voimaakin\nnytkin auttaa, ja kuitenkin sieluni tunsi sanomatonta ahdistusta.\n\nTäti alkoi minun mietteissäni vaikeroida.\n\n-- Sinä huokaat niin raskaasti, ja kyllä sinulla on syytäkin, kun\nminäkin tässä makaan vaivanasi.\n\nAjattelinko minä sitä?\n\n-- Kun tulisi kuolemakin... mutta kovaa on nälkäänkin kuolla... Näet\nnyt, että meidän täytyy kuolla nälkään, kun ei tule mistään apua...\nVoi meitä onnettomia...\n\nHän nyyhkytti kovasti.\n\n-- Emme me, täti rakas, kuole nälkään, vastasin minä. Emme ole olleet\nvielä yhtään päivää syömättä ja Jumala on meidän ravintomme tänäkin\npäivänä varannut, minä olen vakuuttunut siitä. Vaikka en tiedäkään\nmistäpäin sitä odottaisimme, niin kyllä se tulee.\n\n-- Eikö kotoasi voitaisi meitä vähän auttaa? Täksi päiväksi?\n\n-- Ei, he odottavat nyt, niinkuin mekin, apua Herralta.\n\n-- Niin sinä sanot, mutta nyt saat nähdä, että Herra on meidät kaikki\nhylännyt. Eipä Hän nyt kuule meitä. Ei ole mitään neuvoa nyt, etkös\nluule minun sitä ymmärtävän? Olet kyllä koettanut minulta murhetta\nsäästää, mutta minä käsitän sen hyvin kyllä. Mutta kyllä minä tyydyn\nkuolemaankin, lisäsi hän surkeasti.\n\nKatkera itku valtasi minut. Minun sieluni huusi Jumalan tykö, että\nhän armahtaisi meitä raukkoja, ja että tätiraukka, joka epäili Hänen\nhyvää tahtoansa, saisi nähdä, että Hän totisesti on ainoa oikea apua\ntuskissa.\n\nMinä puhuin kovaa, palavin sanoin.\n\n-- Sinä pyydät ehdotonta, ehdotonta apua. Ei meillä ole lupaa siihen,\nsanoi hän taaskin. -- Meidän täytyy jättää Jumalan haltuun, tahtooko\nhän auttaa meitä. Mutta en minä voi uskoa, että Hän nyt auttaa,\nkun niin monta muutakin nääntyy nälkään, eikä Hän heitäkään auta.\nKuollaan siis. Hänen äänensä vaikeroi enemmän kuin sanat.\n\n-- Emme ole parempia kuin hekään, rangaistus on nyt yleinen.\n\n-- En minä tutki Jumalan neuvoa muiden suhteen nyt. Minä pyydän\n'jokapäiväistä leipää' tänäpäivänä. Se onkin ehdoton rukous, mutta\nHerra on itse käskenyt niin rukoilla. Ja minä _tiedän_, että me\nsaamme _tänäpäivänä_ sanoin minä varmasti. -- Avuksi huuda minua\nhädässä...\n\n-- Niin se on, mutta me emme ole hyvänä päivänä avuksi huutaneet\nHäntä, vaan olemme olleet suruttomia, sentähden ei Hän meidän\nhätähuutoamme nyt kuule...\n\n-- On aivan totta, että meillä on ainoastaan kuoleman ansio, mutta\nHerra käskeekin avuksi huutaa _hädässä_, ja minulla on hätä nyt, Hän\ntietää sen hyvin kyllä. Mutta koska Hän on luvannut...\n\n-- Oi, minä pelkään, että sinä teet syntiä, sanoi hän tuskallisesti,\nkun panet Jumalalle määrän.\n\n-- Ei! Tänäpäivänä minä sitä pyydän saada, ja tiedän sen myöskin\ntänäpäivänä tulevan, jotta te näkisitte, että Herra auttaa meitä\nansiottamme!\n\nMeidän vielä näin puhuessamme ajoi kestikievarinemäntä enemmän kuin\npeninkulman matkalta portin eteen. Hän toi kaksi isoa hyvää kakkua,\nison maitoleilin, kaksi kappaa perunoita ja työtä minulle. Hän\ntarvitsi uusia peitteitä.\n\nEn voi tätä kirjoittaa ilman kyyneliä. En ikinä unohda sitä\nihmeellistä Jumalan apua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapuoleen tuli eräs siskoistani. Hän tiesi kertoa, että\nmaantienteko oli tänään pantu alulle, ja valtio maksoi palkan\njauhoissa.\n\n-- Eilen illalla, sanoi hän -- naapuri toi sen tiedon kylästä,\njauhokuormat olivat juuri saapuneet. Hän oli saanut muutaman naulan\netukäteen ja toi siitä meillekin vähän puurojauhoja, jotta sai\nmaito itselleen kasteeksi. Äiti antoi maidon melkein kaikki, kun\nsitä tuleekin niin vähän, mutta me jatkoimme vedellä sitten oman\nkastikkeen.\n\n-- Mitä isä sanoi? kysyin.\n\n-- Hän ei puhunut ensiksi mitään, istui vain etukumarassa, kädet\nristissä polvien välissä, mutta kyyneleet tippuivat hänen silmistään.\n\n-- Enkö minä aina ole sanonut, että apu tulee silloin kun eniten\ntarvitaan, sanoi hän vihdoin. -- Niin, muistakaa nyt aina, lapset,\nettä meillä on Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta\nvapahtaa. Tänään on nyt jo oltu työssä ja jauhojakin tuotiin jo\nkotiin. Huomenna taaskin mennään. Äiti käski minun juosta katsomaan\nkuinka te jaksatte täällä.\n\nMinullakin oli ilo kertoa, että taaskin oli työtä ja että nyt oli\nriittävästi ruokaakin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen, kun olin ollut pappilassa, kävi rovasti\ntätiä tervehtimässä. Hän ei ollut lumen paljouden vuoksi ennen\npäässyt ja nytkin oli kulku huonoa.\n\nHän oli nyt niin leppeä ja ystävällinen. Ja näytti kuin olisi äkkiä\nlisääntynyt kymmenen ikävuoden taakka hänen hartioilleen.\n\n-- Luultavasti emme näe toisiamme ikänä enää, sanoi hän tädille,\nsiinä vähän aikaa puheltuaan. -- Sinä näytät niin kipeältä ja\nraukealta, että varmaan pian kuolet. Minä tunnen itsekin itseni\nkipeäksi, mutta tahdoin kuitenkin tulla jättämään sinulle hyvästit.\nSinä menet kumminkin edellä.\n\n-- Tapahtukoon Herran tahto, vastasi täti. -- Kyllä minä jo olen\ntarpeeksi elänytkin, mutta nyt tunnen itseni terveemmäksi, kipu on\ntykkänään loppunut, olen ainoastaan niin voimaton vielä.\n\n-- Kuolema keventää, kuten sanotaan.\n\n-- Taitaa niin olla, taitaa niin olla, vastasi täti. -- Kiitos että\ntulit tervehtimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon päivät olivat taaskin kuluneet. Oli viime päivät huhtikuussa.\nIlma oli harvinaisen kaunis senkeväiseksi. Kirkonkellot alkoivat\nkumisevan ja samalla heleän soittonsa. Hetkisen kuunneltuani menin\nsisään tädin luo, joka jo istuskeli sängyssään.\n\n-- Minä olen vienyt tuolin rappusille, sanoin, tulkaa nyt täti\nkuuntelemaan kuinka rovastin sanomakellot soivat. Minä käärin peiton\nympärillenne, ja talutan teidät. Ilma on niin kaunis. Tulemme pian\nsisään.\n\nSiinä hän vanha raukka nyt istui ja itki ja kuunteli kelloja. Minä\ntuin häntä ja estin peittoa aukeamasta.\n\n-- Kun en minä saanut kuolla ja hän elää, sanoi hän.\n\n-- Ei, me tarvitsemme toisemme, minä vastasin, taluttaessani häntä\nsisään.\n\n-- Niin, sinun tähtesi minä olenkin tyytyväinen elämään, että sinäkin\nsen rahan vielä saat.\n\n-- Niin, ja vielä montakin kertaa, mutta ei ainoastaan senkään\ntähden, vaan sitä varten, että olemme toisiimme tottuneet ja ero\ntuottaisi syvän kaipauksen.\n\n-- Niin, niin, sanoi täti hymyillen, -- me olemme kuin yhteen\nkasvaneet.\n\nSiinä olikin täti oikeassa, me rakastimme toisiamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli luullakseni huhtikuun viimeinen päivä, aamupuoli. Menin ulos\ntuvasta. Kuulin kujalta liiterin puolelta naurun kikatusta ja\npuheen pakinaa. Ne olivat harvinaisia ääniä tänä keväänä. En tuota\nkumminkaan miksikään pane, vaan luullen siellä olevan kisaavia\nlapsia, ajattelen: -- onhan lapsilla aina iloa keväällä. Käännyn\nsisään. Taaskin leveä naurun hohotus. -- Kelläpä nyt niin hauskaa\non? sanon itsekseni. Yhä uudelleen kaikuu nauru ja joukkoon kuuluu\nrallattavan laulun loilotus. Ne eivät olekaan lasten ääniä, vaan\nkäheitä naisääniä. Jos aika olisi toinen, niin sanoisin, että ne ovat\njuopuneita. Minä hiivin lähemmäksi katsomaan.\n\nSiellä istuu kaksi naista tien varressa, toinen on keski-ikäinen,\ntoinen paljon nuorempi. Ei minun tarvitse hiipiä, eivät he mitään\nhuomaa omalta toimeltaan. Olen jo hetken seisonut ja katsellut\nja kuunnellut heitä, melkein heidän vieressään. Vanhempi höpisee\nhäistä, kehuu tavaroita, joita on joka puolella, hyviä ruokia,\nkauniita vaatteita, pehmeitä vuoteita jne. ja nauraa kikattaa,\nnyppii ja silittelee repaleitaan ja huojuttelee itseään, koko ajan\niloinen hymy huulillaan. Nuorempi istuu ja kummastelee, sanoen kuin\nkonemaisesti jonkun sanan toisen perässä ja nauraa hohottaa välistä\nitsekseen. Kuitenkin se näkyy tapahtuvan hänen oman mielikuvituksensa\nvaikutuksesta eikä toisen kertomuksesta, sillä hän ei sitä näy\nkuuntelevankaan. Mutta yhdessä he kuminkin nauravat, se tarttuu\ntoisesta toiseen. Naurussa on jotakin kammottavaa, se hirvittää\nkamalalla soinnuttomuudellaan.\n\nVälistä katkaisee haikea valitus naurun, etenkin nuoremman naisen\nhuulilta, sillä välin hän nyökyttää alituisesti päätään.\n\nMinä juoksen sisään ja asetan padan tulelle kertoen tädille tästä\nlöydöstäni. Sitten kiiruhdan taas ulos.\n\nVielä he istuvat samassa paikassa. Minä puhuttelen heitä, kutsun\nheitä sisään. He eivät kuule. Minä huudan. He kuuntelevat, mutta\neivät tiedä mistä ääni kuuluu, vaikka minä seison lähellä, sillä he\neivät näe minua. -- Ovatko ne raukat sokeita? ajattelen minä. Astun\nsiis pari askelta vielä, että olen ihan vieressä. Eivät he sokeita\nole.\n\n-- Tekö olette morsian? sanoo vanhempi heistä, yrittäen nousta,\nja nouseekin vihdoin, tekee syvän kumarruksen ja nauraa kikattaa.\nSamalla putoaa hän maahan istumaan.\n\n-- En ole, minä vastaan.\n\n-- Kukas se sitten on? kysyy hän.\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Olette te, vaikka ette sano. Kuinka hyvältä ruoat tuoksuvat!\n\nKoska sulhanen tulee?\n\n-- En minä tiedä, vastaan taaskin, kummastellen hänen houreitaan\nhäistä ja hyvistä ruuista.\n\n-- Ette tahdo sanoa minulle, hi, hi, hi. Paljon on keitetty! Ja\ntoinen pyrähtää myöskin torkuistaan nauramaan.\n\n-- Käykää nyt sisään, minä sanon.\n\n-- Minkä sisään? kysyy vanhempi, -- en minä näe tupaa.\n\n-- Kyllä minä johdatan teidät. Eikö teidän ole vilu? Tuuli oli kylmä.\n\n-- Viluko tässä? Hi, hi, hi, emme kerkiä, te narraatte vaan.\n\n-- Mikä kiire teillä on? kysyin vähän huvittuneena, -- mitä te tässä\nteette?\n\n-- Me odotamme pappia, vastasi eukko nauraen.\n\n-- Pappia!\n\n-- Pappia ja sulhasta, pappia ja sulhasta, rallattaa hän.\n\n-- Tulkaa nyt pian tuonne tupaan, siellä saatte ruokaa, onhan teidän\nnälkä, sanon.\n\n-- Nälkäkö? Hi, hi, hih, eikö nyt ole häät?\n\nMinä puristan vähän nuorempaa, joka havahtuu torkuksistaan, ja\nuudistan kehotukseni hänelle.\n\n-- Mennään häätupaan, sanoo eukko, -- pappia odottamaan.\n\n-- Ei nyt häät ole, vastaa toinen ja nousee ylös. -- Mitä tuo\näitiparka nyt taaskin hourii niin kovin? Oi voi, käydään nyt sisään.\nHän ravistelee itseään, vilunväristyksissä.\n\nMinä autan eukkoa jaloille. He hoipertelevat perässäni. Eukko ei\ntiedä paljoa siitä mitä tapahtuu, mutta seuraa perässä.\n\nHe ovat syöneet velliä, ovat nukkuneet lattialla, ovat juoneet kupin\nkahviakin ja taas levänneet, sitten vielä kerran syöneet vähän velliä\nOn iltapuoli. Vanhempi nainen istuu ja itkee ja kiittelee Jumalaa.\nHän on nyt oikein tointunut houreistaan, mutta heikkous tekee hänet\nvielä puolisokeaksi. Kiitettyään lähtevät he taas mierontietä\njatkamaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nElettiin toukokuun alkua.\n\nEräs neiti, joka oli entisiä tuttujani ja muuttanut seurakuntaan\nveljensä kanssa, veli oli virkamies ja sisar hoiti hänen talouttaan,\nkävi eräänä päivänä meitä tervehtimässä. Häntä olin nyt saattelemassa\nhänen paluumatkallaan kotiinsa.\n\nJonkun matkan päässä näin erään miehen makaavan kedolla. Iso sika\nseisoi vieressä ja haisteli tavan takaa miehen paljaita jalkoja.\nMitä, jos se purisi niitä? ajattelin. Mies ainoastaan vähän liikahti\nja siirsi jalkojansa, mutta ei nousut.\n\n-- Kuka tuolla makaa? sanoin, juoksenpa katsomaan.\n\n-- Taitaa olla juopunut. Mennään nyt vain eteenpäin, vastasi\nvieraani, minun onkin jo kiirehdittävä.\n\nJa hän veti minua mukaansa.\n\n-- Mistäpä ne nyt joisi? En usko sitä juopuneeksi, käydään nyt\nkuitenkin katsomassa.\n\n-- En minä enää ehdi, täytyy mennä päivällistä valmistamaan, jottei\nveljeni tarvitse odottaa.\n\nMe kävelimme hitain askelin eteenpäin, vähän väliä pysähdellen ja\ntaaskin astuskellen muutamia askeleita. Kuljimme niinkuin ei suinkaan\nolisi ollut kiire. Tuon tuostakin kuulin mielestäni hiljaista\nvalittavaa vikinää kedolta, ja minun korvani oli avoinna vain tälle\näänelle. Viimein kuulin sydäntävihlaisevan, vaikka vallan voimattoman\nvalitushuudon.\n\n-- Hyvästi! Minun täytyy nyt palata, sanoin äkkiä ällistyneelle\nneidille, ja lähdin juoksemaan takaisin.\n\nJuostessani näin, miten sika yhäti töykkäsi miestä kuonollansa ja\nseisoi taas ja kuunteli, aivan kuin aprikoiden, olisiko luvallisesti\npurra noita paljaita pöhöttyneitä jalkoja, jotka pikemmin sianruoalta\nnäyttivätkin kuin elävän ihmisen raajoilta ja joista jo veri tihkui\ntodistuksena siitä, että se oli varovaisesti tutkistellut asiaa ja\nhiukan tonkaissut niitä.\n\nMinä huusin juostessani sialle minkä ennätin, mutta siitä se ei\npaljoa jämähtänyt. Se piti kuitenkin parhaana tyynesti katsella\nasiain menoa ja kääntyi siis minusta pois.\n\nAsetta en nähnyt missään. Sialla oli varmaan sama käsitys asemasta,\nkoska se taaskin käänsi päätään halutun ruokansa puoleen. Tiellä\non kuivunut savikokkare, tuossa pieni kivi, mutta ne ovat\nkiinnijäätyneitä vielä. Minä potkin niitä irti kengänkorolla ja\nluikkaan sialle. Minä poimin kiireesti, juoksin taaskin, ja sika\nkääntyi ympäri, juoksi pari askelta ja asettui puolustusasentoon.\nMinä heitin sinne päin. Sika kiljahti ja hypähti ikäänkuin olisi\nsattunut ja lähti lynkäisemään, mutta hiljensi heti vauhtia ja\nkääntyi kyljittäin, katsellen minua kulmainsa alta, luultavasti\nmiettien, olisiko sota vaiko pako nyt paremmin paikallaan. Kivi kävi\nkylkeen. Se sattui. -- Iuh, huusi sika ja poistui kauemmaksi.\n\nNyt rupesin tarkastelemaan miestä, joka siinä makasi.\n\nHän oli nuori mies, mutta voi kuinka kurjassa tilassa! Kasvot\npöhöttyneet, kelmeät, vedenharmaa. Kädet ja jalat samoin pahasti\npöhöttyneet. Hän hengitti raskaasti, rinta röhisi pahoin, hän näytti\nnukkuvan syvästi. Minä aloin häntä puhutella ja puristin olkapäästä.\n\n-- Kuka se on? Antakaa minun olla! sanoi hän vähän raottaen silmiään.\n\nÄäni oli varsin voimaton.\n\n-- Nouskaa ylös, minä sanoin.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Minä vien teidät lämpimään huoneeseen syömään.\n\n-- Lämpimään... syömään? sanoi hän matkien ja koetti nousta\nistualleen, mutta valahti heti maahan taaskin. -- Voi, en minä jaksa,\nhän sanoi, ja laskeutui uudestaan maahan. Silmät vaipuivat kiinni ja\nhän rupesi taaskin heti nukkumaan.\n\n-- Nouskaa pian, sanoin minä, uudestaan pudistaen häntä. Minä olin\nitsekin ohuin vaattein lähtenyt saattomatkalleni, joka yhä jatkui.\nSeisoin siis ja hytisin kylmässä kevättuulessa. Katselin joka\npuolelle, ei näkynyt missään ketään, joka ehtisi apuun ja sika oli\ntaas lähentynyt meitä.\n\nEi minun auta jättää häntä tähän ja juosta apua etsimään. Ja kuka\nnyt olisi siihen niin heti valmis? Tämä on nyt niin tavallinen\nnäky, ajattelin. Eihän siitä pitkä matka taloihin ollut, mutta en\nkuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan rupesin taaskin miestä ajamaan\nylös.\n\n-- Kuka minua repii? Antakaa Jumalan tähden minun olla... rauhassa,\nrukoili hän sydäntävihlovalla, vaikka voimattomalla äänellä.\n\n-- En minä revi, minä autan teitä ylös ja vien sisään lämpimään\nhuoneeseen ja annan teille ruokaa. Nouskaa nyt vain ylös.\n\n-- En minä enää nouse... Menkää pois... minä tahdon nukkua. Ja hän\nkuorsasi samassa.\n\nTässä ei auta muu kuin väkipakko, ajattelin siis, asetuin hänen\ntaakseen ja rupesin vääntämään häntä hartioista hiljaa istualleen.\n\n-- Ettekö te vielä ole mennyt? Mitä varten minua revitte? Oi, voi...\nkuinka te olette armoton ihminen... ette anna kurjan kuolla rauhassa.\n\nOlin kahden vaiheella. Ajattelin, että olin tullut myöhään... hänen\nvaikeroimisensa koski minuun. Mutta sika samassa ähähtäen muistutti\nläsnäolostaan.\n\n-- En minä anna teidän kuolla siihen, sanoin siis.\n\n-- Mikä on? Eikö tässä saa kuolla?\n\n-- Ei. Sika tuossa tulee ja puree jalkanne. Ja tässä tuulee kovin\nkylmästi. Nouskaa nyt.\n\n-- Mikä sika? Purkoon, tulkoon... En minä nouse. Menkää pois.\n\n-- Älkää ruvetko nukkumaan. Minä revin teitä, ja revin kovemmin, jos\nette nouse heti, sanoin jyrkästi. -- En minä lähde pois.\n\nOli kuin nämä sanani olisivat saaneet hereille hänen uupuneet\nvoimansa. Hän kiepahti istumaan ja sammuvilla silmillään, jossa\nhulluuden tuli vastikään leimahti, tirkisti minuun.\n\n-- Kuka te olette... hullu ihminen? sanoi hän katkerasti. -- Antakaa\nminun -- kuolla -- rauhassa!\n\n-- En. Nouskaa ylös nyt ja tulkaa syömään, sanoin ja otin häntä\nkädestä vetääkseni häntä ylös.\n\n-- En minä voi. Mitä minusta tahdotte? Antakaa minun olla. Hän\nrepäisi tuskaisesti kätensä irti ja aikoi taaskin laskeutua makuulle.\n\n-- Ette saa panna maata, sanoin minä, estäen häntä kädelläni. Teidän\ntäytyy nyt nousta ja tulla minun kanssani. Puhuin hyvin vakavasti.\n\n-- En tule, sanoi hän vihaisesti.\n\n-- Tulette te! Ei se parane nyt vastaansanomisista. Katsokaa sikaa\ntuossa, se tulee repimään jalkojanne. Nouskaa nyt heti, minä autan\nteitä, minä nostan hartioista.\n\n-- En minä apua tarvitse, kyllä minä itsekin pääsen, koska ette anna\nminulle rauhaa. Ei kuollakaan saa... rauhassa.\n\nJa hän aikoi nousta, mutta jalkojen kankeus esti sen ja väristen\nvalui hän veltosti alas istumaan, ja olisi kaatunut, ellen minä olisi\ntukenut häntä.\n\n-- Oih! En minä voi... näette nyt, etten minä voi, sanoi hän ja loi\nsumuisen soimaavan katseen minuun.\n\n-- Minä autan, antakaa tänne kätenne, niin vedän teidät ylös\njaloillenne.\n\n-- Minne minua sitten viette? Onko se lähellä?\n\n-- On, sanoin ja tartuin häntä käteen. Ja vähän aikaa ponnisteltuaan\noli hän jaloillaan. Sitten tuin häntä ja aioin taluttaa, mutta sitä\nei hän tahtonut sietää, vaan sanoi kyllä itse pääsevänsä. Aluksi hän\nei kuitenkaan pysynyt tukematta pystyssä, vaan seisoi ja huojui kuin\nruoko virrassa.\n\n-- Minä pidän ainoastaan vähän kädestänne kiinni, jotta pääsette\nalkuun muutaman askeleen. Kun jalat kannattavat, niin saatte käydä\nitse.\n\nHän ei vastannut mitään, vaan hoiperteli sivullani kuin juopunut.\n\nKun olimme vähän matkaa kävelleet, astui hän jo hiukan tukevammin ja\nsanoi taas itse jaksavansa kävellä. Minä lähdin siis edellä ja hän\nseurasi minua hitain, epävarmoin askelin.\n\nSika, joka koko ajan oli seisonut paikallaan ja tarkastanut meitä,\nlähti meidän poistuessamme juosta lynkyttämään toisaalle päin.\n\nKun oli vähän matkaa kävelty, kysyi mies: -- Eikö se jo ole tuossa?\n\n-- Ei juuri vielä, pieni matka enää, vastasin.\n\n-- Mutta minä -- en voi.\n\n-- Levätkää vähän, minä odotan.\n\n-- Ei, menkää edellä te, minä tulen yksin perässä. Minua ahdistaa\nniin kovasti.\n\n-- En minä jätä teitä yksin tulemaan, minä odotan, kun istutte vähän.\n\n-- Ei, minä koetan vielä.\n\nJa taaskin mentiin vähän matkaa. Mutta sitten täytyi hänen istua, ja\nvielä toinen ja kolmaskin kerta ennen kuin oltiin kujan päässä, josta\nmeidän asumuksemme näkyi. Ja aina hän kysyi: -- Eikö jo pian olla\nperillä? Ja minä vastasin pian oltavan.\n\nKun näytin hänelle tupaa kujan puolivälissä, jonne hänen piti tulla,\nkysyin: -- Voinko luottaa siihen että tulette, ettekä pane nukkumaan\ntähän sillä tässä on vielä luntakin ja maa on kostea joka paikassa?\n\n-- Voitte kyllä. Kiitoksia teille. Mutta en minä jaksa niin paljoa.\nKyllä minä nyt ymmärrän taaskin... menkää vain edellä. Voi, jos\nteillä olis... leivänpala taskussanne! Eikö ole? Voi, voi...\nsuupala vaan... Ja kauhea tuska kuvastui hänen kasvoistaan, jotka\nkävivät tuhkan harmaiksi.\n\n-- Minä juoksen tuomaan!\n\nJa minä juoksin minkä jaksoin kotiin, ja noudin palan leipää. Hän\nmakasi kyttyrässä tullessani, mutta kun puhuin hänelle ja sovitin\nleipäpalan käteen, nousi hän taaskin istumaan, sitä puremaan.\n\n-- Nyt menen kotiin keittämään hyvää ruokaa. Näillä sanoillani\ntahdoin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja estää häntä uudestaan\ntuohon kamalaan horrostilaan uupumasta.\n\n-- Hyvää ruokaa, sanoi hän perässäni. -- Mitä te keitätte?\n\n-- Soppaa.\n\n-- Soppaa! Mitä soppaa?\n\n-- Lihasoppaa, vastasin ja katsoin tarkasti hänen raukeaviin\nsilmiinsä.\n\n-- Valehtelette! huudahti hän käheällä äänellä, ja hänen silmissään\nvälähti surullinen katse, kun hän lisäsi. -- En minä luullut teidän\nvalehtelevan.\n\n-- Enkä minä valehtelekaan, sanoin vakavasti, -- mutta minä sanoin\nmitä minulla on antaa, jottette nuku, vaan pidätte itseänne hereillä.\nKatsokaa nyt tuota tupaa, kun savu nousee sieltä, niin lähtekää\nsilloin tulemaan. Minulla on valmista ruokaa, minä ainoastaan\nlämmitän sitä. Pysyttekö nyt hereillä tässä, muuten en uskalla jättää\nteitä?\n\nHänen vaipuva, sekainen katseensa pelotti minua.\n\n-- Pysyn kyllä... menkää vain pian. Voi, voi, kun te vielä\nkeitättekin!\n\nMinä lähdin taaskin juoksemaan. Juostessani kuulin hänen höpisevän:\nHyvää... soppaa.\n\nTädille kerroin lyhyesti asian tulta takkaan sytyttäessäni.\n\n-- Saanko nyt, sanoin, -- täti kulta, ottaa teidän sopastanne tuolle\nmiehelle?\n\n-- Oi lapseni, älä semmoista kysy, vastasi hän, -- tottakai sinä otat.\n\n-- Niin, mutta minun on vaikea sitä tehdä, te kyllä sen itse\ntarvitsisitte. Ja kuitenkin... sillä hän kuolee muuten.\n\n-- Minä olen kyllä jo saanut sitä, enkä nyt, Jumalan kiitos ole juuri\nkipeäkään enää. Anna hänelle nyt vain kaikki.\n\n-- Ei, te tarvitsette myöskin vielä, mutta kyllä siitä tulee\nmolemmillekin. Minä otan nyt puolet siitä ja lämmitän sen ainoastaan\nlämpimäksi, eikä kuumaksi, jotta saan pian.\n\nKun olin saanut sopan lämmitetyksi, tuli mieskin.\n\nMinä olin asettanut tuolin hänelle, sen hän nyhjäsi pois ja laskeutui\nlattialle. Tukien itseään päin tuolia pysyi hän tuskin istuallaan,\nniin vapisi hänen koko ruumiinsa.\n\nPienessä vadissa olevan sopan aioin laskea tuolille lusikan ja\nleivänpalan keralla.\n\n-- Antakaa tänne vaan -- käteeni, sanoi hän tarttuen heti vadin\nlaitoihin kiinni ja joi liemen yhdellä kertaa. Lusikkaa hän ei\nottanut käteensäkään. Sitten hotaisi hän kourin sakan suuhunsa\npohjasta. Parissa suupalassa puri hän leivänpalan viimeksi.\n\n-- Kylläpä se oli hyvää! Miten hyvää! Vieläkö teillä sitä on? kysyi\nhän.\n\n-- Ei ole, vastasin melkein sumeasti.\n\n-- Ei suinkaan, ei suinkaan sitä ole, sanoi hän hiljaa. -- Kuinka\nsitä oli ollenkaan, niin hyvää?\n\n-- Sitä on tuotu pappilasta sairaalle, vastasin minä suoraan, jotta\nhän siitä käsittäisi, ettei sitä voinut olla paljoa.\n\n-- Mutta kyllä minulla on muuta teille antaa lisää.\n\n-- Onko teillä muuta antaa? kysyi hän ja hänen himmeät silmänsä\ntuijottivat minuun ruoanhimoisina. Hänen puheensa oli lapsekasta\nja höpisevää. -- Antakaa Jumalan tähden, jos teillä on, sanoi hän\nsurkeasti.\n\n-- On minulla jo tulella. Levätkää nyt niin kauan kuin keitän. Hän\noikaisi itsensä nukkumaan ja minä pistin patjan hänen päänsä alle.\nHetken nukuttuaan hän heräsi ja minä annoin hänelle keitokseni,\nvelliä maidosta, kaljasta ja ruisjauhoista.\n\n-- Antakaa mulle pala leipääkin, sanoi hän, ja minä annoin.\n\nAnnoin pienissä erin, sillä pelkäsin, että isompi määrä\nvahingoittaisi häntä. Sitten hoidin hänen jalkojansa, puhdistin\nlämpimällä vedellä ja panin puhtaita riepuja ympärille. Sitten etsin\ntädin vanhat suuret sukat, joita hän oli käyttänyt päälläpäin ja\nautoin häntä vetämään ne jalkaansa.\n\n-- Eikö teillä ole jalkineita ollenkaan? kysyin minä.\n\n-- Kyllä minulla on saappaat tuolla kylässä, vastasi hän, -- mutta\nmiten ne tämmöisiin jalkoihin sopii, jotka ovat näin ajettuneet. Eikä\nollut mulla sukkia, ainoastaan rievut ja ne heitin menemään, kun\ntäytyi olla avojaloin.\n\n-- Kyllä nyt on huonoa sukkasillaan käydä, erittäinkin tässä kujassa,\nse kun on niin kostea, mutta avojaloin loukkaatte jalkanne ja\nkinosten pohjat ovat hyvin kylmät. Kaarettamalla kuitenkin pääsette\nsukillannekin. Kiskokaa ne sitten jalastanne ja heittäkää kuivumaan,\nkun pääsette huoneeseen.\n\n-- Kyllä minä... kiitos! Mutta ei suinkaan minusta ikänä miestä\ntule. Kuolema se on jo noissa jaloissa. Ja ahdistaa niin henkeänikin,\nkun rinta on noin korkea ja vatsa.\n\n-- Oletteko maannut kipeänä? kysyin.\n\n-- En muuta kuin pari viikkoa. Kyllä minä jo ennenkin tunsin itseni\nkipeäksi, enkä jaksanut työhön, eikä sitä saanutkaan. Sitten\njouduin aivan makuulle vilustumisesta ja -- nälästä. Tuolla talon\npirtissä olen maannut. Emäntä minulle kerran lämmitti maitoa...\nmuuten olisin jo kuollut. Ei sekään ennen tietänyt, kun ei käynyt\nitse pirtissäkään, enkä minä valittanut kellekään, kun luulin vain\nkuolevani... enkä ole enää pyytänyt, siellä on niin paljon lapsia\nja köyhyyttä niillä itselläkin, kun isäntä on kuollut... Eilen minä\nnousin ylös ja oli kova nälkä. Voi, voi eilistä ja toissapäivää! Enkä\nminä muista, koska hän maidonkaan toi ei siitä viikkoa ole. En voinut\neilen liikkua minnekään... mutta tänään jo ajattelin, että menen\ntuonne ulos kuolemaan. Ja minä rukoilin niin Jumalaa, että voisin\nkävellä tästä jonnekin -- kuolemaan. Ja sitten lähdin enkä minä ollut\nsiellä kauan ja... sitten tulitte te. Missä minä olin, en muista\nsitä?\n\nSanoin hänelle paikan, missä olin nähnyt hänen makaavan kedolla.\n\n-- Olinko niin kaukana? Ei, se on mahdotonta. Miten niin kauaksi\nolisin mennyt? Enhän minä mennyt kuin ulos vain. Ja tällaisilla\njaloilla, jotka on niin kovin raskaat? Mutta kyllä on kuolema noissa\njaloissa, vai mitä luulette?\n\n-- Kyllä te vielä paranette, te olette nuori. Tulkaa nyt huomennakin,\nsanoin, -- ja joka päivä. Ja menkää pappilaankin.\n\n-- En ole rohjennut pappilaan mennäkään, kun en ole tästä\nseurakunnasta kotoisin. Enkä ole tahtonut mennä mihinkään\nmuuallekaan, kun olen nuori mies, mitä sitten lapset ja vanhat\ntekevät? Ajattelin vain, että kuolen ennen kuin kerjään. Mutta kun\ntulin kipeäksi...\n\n-- Ei nyt tule kysymykseen, mistä on kotoisin, kun yhteinen hätä\npainaa maata. Eikä nykyään ole häpeä olla avun tarpeessa, kuka\ntahansa voi siihen tilaan joutua.\n\n-- Jaksatteko nyt kävellä, kysyin kun näin, että hän aikoi lähteä.\n\n-- Kyllä nyt sentään jaksan, ja lepään välillä, kun menen. Mutta voi\n-- en minä luullut niin hyvää ihmistä maailmassa olevankaan kuin te\nolette... Jumala teitä siunatkoon! Ja palkitkoon Hän teille, kun\nkäskette vieläkin tulemaan, vaikka itsekin olette köyhissä varoissa.\n\nMies oli vakuuttunut siitä, että Jumala pitää minusta huolen. Mutta\nitsensä hän uskoi Jumalan hylkäämäksi: -- Mitä Jumala minusta\nvälittäisi.\n\nSilloin huomautin hänelle, että Jumalahan juuri oli käskenyt minun\ntulla kedolle hänen luokseen ja siten lisännyt hänelle elonpäiviä.\n\n-- Käskikö Hän teidän tulla minun tyköni? Käskikö Hän nyt teidän\nsanoa minulle? Älkää vielä vastatko. Minä tiedän, että tarkoitatte,\nettä teillä on käsky Jumalan sanassa, mutta minä kysyn: -- oliko\nteillä sisäistä käskyä, käskikö Henki -- te ymmärrätte sen paremmin\nkuin minä -- käskikö se teidän nyt juuri puhua? Sanokaa nyt totuus ja\n-- minä uskon teitä.\n\nHänen kasvonilmeensä osoitti, että koko hänen sielunsa oli siinä\nkysymyksessä ja että vastauksesta riippui hänen toivonsa.\n\nMinä mietin vähän ennenkuin vastasin ja anoin Herralta ymmärrystä\nantaakseni oikean vastauksen.\n\n-- Te ette vastaa! Minä näen, ettette ole mitään käskyä saanut\nJumalalta tulla minua auttamaan.\n\nHänen äänensä oli syvästi surullinen ja hän painui läjään.\n\n-- Ei, ei, te olette väärässä! Minä ainoastaan mietin, miten sen\nteille sanoisin. Mitään suoranaista käskyä teidän suhteenne minulla\nei ole, eikä voikaan olla, sillä minäkin elän uskosta. Ja kuitenkin\nminä olen varma siitä, että Hän lähetti minut teidän luoksenne sinne\nkedolle.\n\nSitten kerroin hänelle koko tapauksen, kuinka olin ollut\nsaattomatkalla ja kuinka tulkitsematon tunne vaati minua ainoastaan\nkuuntelemaan ääntä kedolta ja viimein sinne juoksemaan. Ja että se\nsama tunne nyt vaatii minua hänelle puhumaankin.\n\nHän kuunteli minua tarkasti.\n\n-- Jos olisitte sanonut, että Hän käski... olisin minä niin hyvin\nvoinut uskoa, että Hän teidät lähetti, sanoi hän alakuloisesti. --\nMiksi ette sanonut?\n\n-- En minä valehtele. Enkä minä tahtoisikaan, että teidän uskonne\nJumalan rakkauteen olisi semmoiselle hengenilmoitukselle perustettu,\nsillä ne voivat pettää, vaan minä soisin teidän käsittävän sen Hänen\nsanastansa. Muuten se ei kestä koettelemusten myrskyjä.\n\n-- Kyllä kai se niin onkin, sanoi hän huoaten. -- Koska pyhä on?\n\n-- Ylihuomenna.\n\n-- Oletteko kotona silloin?\n\n-- Olen varmaan, jälkeen jumalanpalveluksen.\n\n-- Saanko minä tulla silloin tänne? Taidan silloin paremmin\nymmärtääkin, kun puhutte mulle. Ja jos luettekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina hän istui minun kirkosta tullessani portailla raittiissa\nkevätilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli paljon muuttunut. Hän oli\nmiltei alakuloisempi kuin edellisellä kerralla. Minun on vaikeata\nnähdä, kuinka hän väisti katsettani ja silmät maahan luotuina\ntuijotti yhteen paikkaan tahi katseli etäämmäksi tielle päin.\n\nEnsiksi en tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan toimitin heti\nruokaa. Hän pyysi saada syödä siinä missä hän istui. Kun hän oli\nlopettanut ateriansa, kutsuin hänet sisään ja rupesin lukemaan ja\npuhelemaan siitä mitä luin. Mutta syvä alakuloisuus ei tahtonut\nkadota hänestä. Kun minä koetin hänelle lukea ja puhua lohdutuksen\nsanoja, huokasi hän syvään eikä vastannut mitään. Tämä alakuloisuus\ntahtoi tarttua minuunkin, niin etten oikein tietänyt, mitä sanoa tahi\nlukea. Mieleni oli vain paha, etten paremmin osannut enkä voinut\nauttaa hänen surullista tilaansa. Ja minä sanoinkin hänelle, että\nolin siitä raskaalla mielellä.\n\n-- Voi, voi! Ja minäkin olen siitä pahalla mielellä, kun lisään\nteille murhetta ja olen teille rasitukseksi, vastasi hän. --\nSanokaa nyt oikein totuus, mutta ette te sano sitä, että miten te\njaksatte sitä täyttää, että minäkin käyn täällä -- syömässä, kun ei\ntaloissakaan ole. Eikö niillä ole? Teillä on kyllä omasta kohdastanne\ntäysi, minä ymmärrän sen.\n\n-- Älkää turhia surko, kyllä minulla siihen neuvoja on. Minulla on\ntyötä taas ja toista saan Jumalan avulla.\n\nMinun vastaukseni tyydytti häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kävi meillä vielä joitakuita kertoja, sillä ja toisella viikolla.\nSitten en nähnyt häntä muutamaan päivään ja luulinpa hänen jo\nlähteneen seuduiltamme. Mieleni oli vähän haikea, kun ajattelin, että\nhän oli lähtenyt hyvästiä sanomatta. Se ei ollut minusta kaunista.\n\nMutta eräänä päivänä hän tulikin. Hän oli jo vähän voimistunut. Jalat\nolivat kuitenkin vielä melkein yhtä ajettuneet, eikä kasvoissakaan\njuuri näkynyt toipumista. Katse oli sentään jo vähän voimakkaampi,\nja nyt vasta huomasin, että hänellä oli kauniit harmaat silmät.\nNiinikään oli tuo tuhanharmaa väri kasvoissa muuttunut vähän\nmiedommaksi kalpeudeksi.\n\nMinä nuhtelin häntä siitä, ettei hän viime päivinä ollut käynyt\nmeillä, ja sanoin luulleeni hänen lähteneen pois seudulta.\n\n-- Kuinka te voittekaan luulla, että minä olisin lähtenyt teitä\nkiittämättä ja hyvästiä jättämättä! huudahti hän. -- Vaikka en minä\nikinä osaa teitä niin kiittää kuin minun pitäisi. Mahdotonta minun\nolisi ollut lähteä teille hyvästiä sanomatta. Ja sitä tulinkin\nnyt sanomaan. Hänen äänensä soi niin syvänä ja surullisena. Vähän\nkaraistuaan sitä hän jatkoi: -- Kyydin saan kotipitäjään. Minä kävin\ntoissapäivänä siitä papille puhumassa ja hän lupasi heti toimittaa\nsen.\n\n-- Vai lähdette jo! Ei tänään, varmaankaan?\n\n-- Tänään, heti! Hevonen ei ollut vielä valjaissa, kun lähdin tänne.\nSe tulee sieltä talosta, kyyti.\n\n-- Mutta minkätähden ette ole näinä viime päivinä tullut?\n\n-- En minä tahtonut tulla kun tämän ainoan, viimeisen kerran enää.\nMinä olen sen nähnyt, kuinka te olette säästänyt pieniä varojaanne\nminulle ja muille, että tuskin itse olette aina saanut maistaakaan\nkeittoanne, kun on niin monia pyytämässä.\n\nMies kertoi saaneensa kirkkoherralta markan ja vähän evästäkin\nja toivoi, että hänet kyllä otetaan vastaan kotipitäjässä siinä\npaikassa, jossa hän oli palvellut ja työssä ollut. Enkä minä olisi\nlähtenytkään sieltä tännepäin, mutta luulin saavani täällä parempaa\ntyöansiota, kun siellä pohjoisissa on niin heikkoa. Mutta ei täällä\nollut sen parempaa, ja sitten tulin kipeäksi. Mutta kyllä kai se\nsentään tämäkin matka on minulle hyväksi ollut, en muutoin olisi\nkukaties tullut Jumalaani tuntemaankaan.\n\nMinä etsin hänelle muistoksi pienen evankeelisen kirjasen, josta hän\nsydämellisesti kiitti.\n\n-- En tiedä tokko minä ikänä enää terveeseen suuhun syön, taikka\nkykenen mitään työlläni ansaitsemaan, mutta jos minä voisin\nansaita, niin totta maar minä muistaisin teidän hyvyytenne. Minä\ntiedän ettette tahdokaan mitään maksuja, enkä taida ikänä mihinkään\nkyetäkään, kun tuo rintani tuntuu niin raskaalta, että luulen, siinä\nkumminkin olevan kuoleman. Mutta kyllä Jumala sen teille maksaa, minä\nuskon sen ja pyydän sitä Häneltä.\n\n-- Niin, siihen minäkin turvaan, että Hän pitää minusta huolen. Ja\nHän pitää teistäkin. Hän voi kyllä antaa teille terveytenne takaisin,\njos Hän sen hyväksi näkee, jos ei, niin Hän antaa teille paremman\nelämän, valmistaa teitä siihen.\n\n-- Se paljon parempi olisikin, sanoi hän ja kyynel kierähti hänen\nposkellensa. Hän pyyhkäisi sen pois kädellään, mutta yhä uusia\nkyyneliä tulvi hänen silmiinsä, kun hän lisäsi: -- Ei minulla tässä\nmaailmassa enää olekaan juuri paljon tehtävää. Isäni on aikoja sitten\nkuollut ja äitini kuoli menneenä vuonna. Jos äiti edes eläisi, niin\nolisi hauskempi. Nyt olen yksin, niin yksin kuin yksinäinen lintu\noksalla.\n\n-- Eikö teillä ole ketään omaisia?\n\n-- On minulla kaksi veljeä, mutta he ovat naimisissa ja heillä\non isot perheet. He ovat minua paljon vanhempia. Mitä ne minusta\nvälittävät, kun en voi heitä palvella? sanoi hän katkerammin. --\nOn minulla sisarkin, joka tulee hyvin toimeen, mutta ei sen raukan\nmitään auta, sillä on niin kova mies. En minä omaisiin turvaa,\nvieras on parempi hädän aikana kuin omaiset. Menen sinne, jossa olen\nollutkin.\n\n-- Ja jääkää nyt Herran haltuun! En ikänä, en ikänä enää näe teitä...\nminä tunnen sen nyt selvästi... vaikka minä niin mielelläni teidät\nvielä kerran näkisinkin tässä maailmassa... mutta ei ikänä, ei ikänä!\n\nHän peitti kasvonsa käsillään, nojasi päin ovipieltä ja itki. En\nunohda, kuinka syvästi liikutettu miesraukka oli. Hän ei saanut\nhetkeen puhutuksi. Minä puhuin vähän, mutta liikutus tarttui\nminuunkin. Olin pahoillani, kun niin vähän osasin sanoa hänelle\nlohdutukseksi mutta minulla ei ollut sanoja, oli ainoastaan kyyneliä.\n\nVihdoin hän astui lähemmäksi.\n\n-- Hyvästi! sanoi hän, puristi kättäni lujasti omassaan, painoi lakin\npäähänsä ja astui syvästi huoaten ulos ovesta. Portilta katsahti hän\nvielä kerran taaksensa. Näin hänen raskain askelin häipyvän kujalle.\nKädet silmillä hän astui horjuen eteenpäin.\n\nElääkö hän, en tiedä. Vai kuoliko silloin? Luultavasti. Mistä hän\noli, ja mikä oli hänen nimensä? En muista. -- Varjoja, varjoja,\njoilla ei ole nimeä. Syviä, synkkiä varjoja.\n\n\n\n\n\n\nBERGELINIEN PERHEMUISTOJA\n\n\n\n\n1.\n\nSOKEA MUMMO\n\n\nHän oli sokea. Hän istui aina vuoteensa laidalla, huojutellen\nitseään, päässä valkoinen, hienosta palttinasta tehty yömyssy,\njonka poimutettu ja soukalla pitsillä syrjätty reunus ympäröi kuin\npyhimyskehä hänen lempeitä kasvojaan. Hän veisasi melkein aina virsiä\nja luki rukouksia. Veisatessa istuin minä hänen vieressään ja sanoin\nsäkeistön alun sekä katsoin seuratessani sanoja, ettei hän sanonut\nväärin. Sillävälin luin hänelle aina luvun raamatusta joka päivä. Hän\nkutoi yhä sukkaa ja veisatessaan pisteli aina puikkoa sävelen mukaan,\navaten silmänsä auki ja hartaasti kääntäen ne ylöspäin kattoa kohti\npuikkoa pistäessään ja sulkien ne taas silmua vetäessään. Kutimestaan\nhän pudotti usein silmiä ja pyysi minun ottamaan ne puikkoon.\nPalkaksi siitä, ja huviksi meille molemmille hän kertoili minulle\ntapauksia vaiherikkaasta elämästään ja muistoja menneiltä ajoilta.\nHän oli sangen vanha, yhdeksännelläkymmenellä muutamia vuosia. Minä\nolin lapsi, ensi kymmenelläni.\n\nTyttäret, -- heitä oli kaksi keski-ikäistä naista, Katri- ja\nLotta-täti, kävivät välistä töinensä vieraisilla. Silloin oli meillä\nhupaisinta mummon kanssa, sillä kun näet tädit olivat poissa,\noli minulla aikaa, mutta kun he olivat kotona, täytyi minun olla\nahkerassa työssä. Minä viihdyin siis hyvin mummon kanssa, jota\nrakastin lämpimästi. Hän olikin sangen rakastettava vanhus, hänen\nkasvonsa olivat suloisen lempeät ja kuin sisäisen valon kirkastamat,\nhänen hipiänsä oli niin valkoinen ja hieno, etten koskaan sittemmin\nole nähnyt sellaista vanhusta. Kun istuin hänen vieressään ja puhuin\nhänen korvaansa, sillä hän oli kuurokin, en voinut olla silittämättä\nnoita lumivalkeita hiuksia, joissa ainoastaan otsalta kulki leveä\ntummempi harmaa juova -- hiukset olivat otsalta ylöspäin työnnetyt ja\nleveä musta nauha, joka kävi pään ympäri, piti niitä koossa -- noita\nhienoja poskia, joiden ihon aika näytti ikäänkuin nuorentaneen, enkä\nsuutelematta tuota otsaa, jolle taivaallinen rauha oli sinettinsä\npainanut. Kerran sanoinkin häntä silitellessäni: -- Voi mummo, kuinka\nsinun poskesi ovat hienot ja valkoiset, sinä olet niin kaunis!\n\n-- Niin, vastasi hän lempeästi hymyillen, -- niissä on paljon\nnuorempi nahka kuin minä itse.\n\nSitten hän kertoi minulle miten hän suopaa keittäessään oli saanut\nkiehuvan veden yllensä piian kääntäessä hahloa, jossa varipata\nriippui ja josta tämä oli unohtanut naulan pois.\n\n-- Tuohan oli niin kova aika, minä tuskin voin kertoa siitä, sanoi\nhän. -- Sitten vedettiin minut ylös kiehuvasta vedestä, johon olin\nkaatunut. Tytöt sanoivat, että minä nauroin kamalasti, kun he\nriisuivat kengät ja sukat jalastani ja että veri juoksi suonista\nsäärissä ja jaloissa, jonka tähden ne ovatkin kuivuneet niin, etten\nsen perästä ole sanottavasti vuodettani jättänyt. En paljoa muista\ntuota surkeata ensi aikaa, se on minusta niinkuin hirveä uni...\nHerra tekee hyvin siinä, että hän heikontaa muiston niin kauheista\nkärsimisistä... Tuntoihin tultuani makasin monta viikkoa kuin\nkidutuspenkillä... Sitten meni minulta näkökin --, huokaisi hän.\n\n-- Kun olin tuolta vuoteelta noussut ja vähän toipunut jälleen,\nyritin jotakin tehdä tyttöraukkoja auttaakseni. Minä löin hienoja\nvaatteita, joita oli tuotu silitettäväksi, tärkkelykseen, kun\nyhtäkkiä pimeni silmieni edessä... kuin pimein yö... Minä olin\nsokea... Voi huokasi hän, -- tämä oli kovinta kaikesta. Minä huusin\nsurkeudessani ja vaikeroin niin, että tyttöraukat eivät enää\nymmärtäneet mitä tehdä, he olivat uupua murheesta. Voi, kuinka se oli\nhirveätä... Minä tunsin itseni nyt vasta oikein Herran hylkäämäksi.\n-- Niin kauan kuin tuolla kipuvuoteella viruin, vaikka tunsinkin\nkauheita tuskia, oli kuitenkin, sitä myöten kuin rupesin käsittämään,\naina toivoa jäljellä, ensiksi toivo kuolemasta ja sitten, kun olin\nparanemaan päin, tuli elämisen toivo. Mutta nyt ei ollut yhtään\ntoivon kipinääkään jäljellä... Mutta, Herra on kaikki hyväksi\nkääntänyt, Hänelle olkoon kiitos!... Kuuloni on mennyt vähittäin,\nnyt en kuule enää paljon mitään, sinun lapsen-äänesi yksin on niin\nselvä, sen kuulen hyvin. Ja kun luet minulle harvaan, erotan joka\nsanan, vaikka et aivan kovaa luekaan.\n\n-- Joko nyt on montakin vuotta siitä kun tulit sokeaksi? minä kysyin.\n\n-- Kaksikymmentäneljä.\n\n-- Voi, niin pitkä aika pimeässä! Ja minä ummistin silmäni\nkoettaakseni, minkälaista olisi olla sokeana.\n\n-- Etkö ole minuakaan koskaan nähnyt, minä sanoin.\n\n-- En koskaan, lapsi, en milloinkaan, hän huokasi, -- mutta, --\nlisäsi hän kauniisti hymyillen, -- minä saan sinut nähdä kerran!\n\n-- Niin, taivaassa sinä saat minut nähdä.\n\nNiin pakisimme kahden \"vanha lapsi\" ja \"nuori lapsi\", kuten hänen oli\ntapana sanoa.\n\n-- Minua on kutsuttu \"ristinkantajaksi\", sanoi hän, -- mutta Herralle\nkiitos, hän panee ristin päälle, mutta hän antaa myös voimia sitä\nkantamaan!\n\nKun hän kertoili minulle muistojaan, istuin aina hänen vieressään,\nkäsivarteni oli hänen kaulassaan, johon se helposti ulottui,\nkun istuin niin etukumarassa, ja hän laski myös käsivartensa\nminun vyötäisilleni, likistäen minua kylkeensä. Näin istuimme ja\nhäälyttelimme yhdessä monta iltaa ja puhelimme menneistä ajoista.\nEsitys hänen kertoellessaan oli hyvin selvää ja vilkasta, se kuvasi\nniin elävästi tapahtumat, juuri kuin olisi omin silmin niitä\nkatsellut, ja toisaalta minun lapsenmielikuvitukseni oli niin altis\nottamaan vastaan, että kohtaukset hänen kertomuksissaan painuivat\nmieleeni, ikäänkuin olisin itse ollut saapuvilla tapahtumain aikana.\nNämä hänen kertoelmansa koetan nyt siis kirjoittaa niinkuin hän on ne\nminulle kertonut ja niinkuin minä ne olen käsittänyt.\n\n\n\n\n2.\n\nKIRKKOHERRA GABRIEL BERGELININ ELÄMÄSTÄ\n\n\n1.\n\n_Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle_.\n\nKirkkoherra Gabriel Bergelin oli syntynyt vuonna 1749 Janakkalassa,\njossa hänen isänsä Gabr. Bergelin oli lukkarina.\n\nGabriel Bergelinin isästä ei ole muuta mainittavaa, kuin että hän\nlapsuudessaan oli kuljeksinut mieron tiellä. Luultavaa on, että hän\nisonvihan, tahi kenties isonkuoleman aikana 1710, jolloin Janakkala\ntuli melkein autioksi, sangen pienenä jäi vanhemmistaan, joiden\nkotia ei tiedetä. Vihdoin hän noin kymmenvuotiaana lienee joutunut\nJanakkalan pappilaan. Täällä hän pääsi ensiksi paimeneksi, kunnes\npojan hyvä ääni ja kuuliaisuus miellytti kirkkoherraa niin, että tämä\notti hänet erityisesti huostaansa. Aikaa myöten hänestä sitten tuli\nseurakunnan lukkari.\n\nKirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär\nnimeltä Ingrid Orelius.\n\nTämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu \"Inkerissä\". Hänen isänsä ja\nveljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri\nIngridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta\nIngrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari\nProcopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja\nveljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut\nenää milloinkaan tietoa.\n\nLukkari Bergelin kuoli pojan ollessa kouluiässä, mutta äiti neljän\ntyttärensä kanssa piti huolta siitä että poika, joka oli nuorin\nlapsista, sai jatkaa lukujaan. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan 1768\nhän matkusti joulun edellä 1771 papiksi vihittäväksi Tukholmaan,\njossa piispa Kaarlo Fredrik Mennander silloin oli valtiopäivillä.\nBergelin oli ylen nuori papiksi, sillä siihen aikaan toimitettiin\npapiksi vihkiminen vasta kun pyrkijä oli täyttänyt 24 vuotta,\neikä hän siis sinä vuonna vielä ollut aikonutkaan antaa vihkiä\nitseään. Mutta professori Gadolin kehotti häntä ennen valtiopäiville\nlähtöänsä tulemaan joulun edellä Tukholmaan ja sanoi: -- Pannaan\nyksi vuosi ikää lisää. Tämänkaltainen iän lisäys oli siihen aikaan\nhyvin tavallinen ja tapahtui ainoastaan muodon vuoksi. Bergelinin\nsyntymävuosi siis virallisesti oli 1748, niinkuin vanha hiippakunnan\nmatrikkeli osoittaa, mutta kuukausi ja päivä on jätetty pois,\nikäänkuin osoitteeksi että henkilön ikä muodon vuoksi on näin\nilmoitettu. Mutta kirkonkirjan mukaan hän oli syntynyt heinäkuun 19\npäivänä 1749.\n\nMatkatovereina Bergelinillä oli kaksi nuorukaista, jotka silloin\nsuorittivat ylioppilastutkintonsa. Nämä olivat Jaakko Tengström\n(syntynyt 1755) Kokkolasta, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin\npoika, ja Jaakko Fredrik Gadolin, Perniön kirkkoherran Anteri\nGadolinin poika, saman ikäinen nuorukainen.\n\nMatkustus Itämeren ylitse joulun edellä, sen ajan kulkuneuvoilla,\nei ollut leikintekoa. Menomatka kuitenkin onnistui hyvin,\ntutkinnot suoritettiin, ja hyvällä mielellä käännyttiin kotimaata\nkohti kulkemaan. [Tämä vaiherikas paluumatka on kuvattu erikseen\nkertomuksessa \"Joulu autiolla karilla\".]\n\nBergelin määrättiin heti vankilan saarnaajaksi Hämeenlinnaan.\nSiellä hänellä oli verraton tilaisuus tutkia ihmisiä ja heidän\ntekojensa vaikuttimia, ja hänestä tuli vihdoin suuri ihmistuntija.\nKolmen vuoden kuluttua (1774) määrättiin hänet pitäjänapulaiseksi\nRuovedelle, jossa virassa hän oli kaksikymmentäseitsemän vuotta eli\nkunnes hän 1801 tuli kirkkoherraksi Merikarvialle.\n\nBergelinillä oli erikoinen taipumus lääkärin toimeen. Olikin\nollut aika, jona hän oli ollut kahden vaiheilla siitä, kummanko\nviran, papin vai lääkärinkö, hän itselleen valitsisi, mutta nyt\nhän sai havaita, että nämä toimet saattoivat hyvin yhdistääkin.\nTähän hänellä olikin hyvä tilaisuus Ruovedellä, josta on pitkä\nmatka kaupunkiin. Maalaiskansalla oli, etenkin siihen aikaan,\nvoittamaton vastenmielisyys lääkäreitä kohtaan, jota vastoin se\nmielellään turvautui pappiinsa. Bergelin oli jossakin määrin\nlueskellut lääketiedettä, mutta etenkin monipuolinen harjoitus\noli tehnyt hänestä taitavan tautien parantajan. Etenkin oli hän\npaikkakunnallaan kuuluisa silmälääkärinä. Muita ulkonaisia vammoja\nsekä myöskin sisätauteja hän paransi hyvällä menestyksellä, ja\ntalossaan Kärkelässä hän itse valvoi köyhien sairaiden hoitoa. Paras\ntodistus hänen taidostaan on se, että hänen lääkäritoimintansa muisto\nvielä elää Ruovedellä. Tämän kirjoittaja, joka useita vuosia sitten\njonkin ajan oleskeli mainitussa pitäjässä, kyseli kerran eräältä\nvanhanpuoleiselta eukolta [Eukko oli Pohjaslahden kylästä ja häntä\nsanottiin Kauppisen Maijaksi.] joitakin tietoja Kärkelän talosta.\nEukko ei kuitenkaan ollut koskaan siellä käynyt eikä oikein tietänyt\nmissä se olikaan; mutta hänen tiedossaan oli kuitenkin se, mitä\neniten halusin kuulla: hän tiesi Bergelinistä. Minä annan siis hänen\nitsensä puhua:\n\n-- En minä sitä niin tielä, missä se siellä onkaan, kirkon toisella\npuolella, mutta ei se kuulemma se vaseti kaukana ole, se Kärkelä.\nMutta kyllä minä siitä kuullu olen, se on iso talo ja hyvä, ja siinä\non asunut herrojakin, on pappikin siinä asunut. Kelpo talo se on,\nKärkelä, on.\n\n-- Mikä sen papin nimi oli, joka siinä asui, ehkäpä ette tiedä sitä\nsanoa? kysyin.\n\n-- Tielän maakan, se oli Kärkeliini. Ja se olikin kelpo pappi se,\nja niin kovin hyvä tohtyöri. Se paransi kaikkia tauteja; ja aina\nsielä sairaita oli, väliin useampiakin kerralla, ne hoinnettiinkin\nja vaalittiin siellä, kun ei tullut kotona niin vaalituksi, siellä\noli iso tupa oikeen sitä varten, aina. Eikä se ottanutkaan koskaan\npalkkaa köyhiltä, mutta kyllä sillen rikkaat veivät lampaita ja\nkokonaisia vasikoitakin, kyllä se saikin. Eikä semmoista pappia\nKruavelelle enää tulekkaan, minä sen tielän, eikä niitä olekaan,\nkyllä minä liioin senkin uskon, vakuutti eukko päättävästi. Mutta se\nmeni pois, kovin kauaksi meni, oikeen merimaahan, kuulemma, en minä\ntielä minkä se sinne meni.\n\nMinä kerroin lyhyesti minne Bergelin oli muuttanut.\n\n-- Vai niin, voi toki, vai sinne se meni. Kaipa se jo kuollut on\naikaa?\n\n-- On, monta kymmentä vuotta sitten.\n\n-- Sitä minäi, minä sen tiesin, onpa toki; kun ma olin pieni, ja se\noli jo silloin aikaa sitten lähtenyt. Mutta äitivainaani siitä puhui,\nja ne ku tiesivät, vanhat ihmiset.\n\nEttä Bergelin jo ennenkin tämän pitkän Ruovedellä olonsa aikana\noli hakenut isompaa paikkaa, sen voi ymmärtää. Hänelle tuli näet\nvaikeaksi virantoimitus Ruovedellä, kun hän asui verrattain\netäällä kirkolta ja rovastina oli Lauri Forselius, joka, vaikka\nsokea ja vanha, sentään vielä hoiti virkaa ja näin ollen elämänsä\nviimeisinä vuosina melkein aina tarvitsi Bergelinin apua. Bergelin,\noli näet, kokenut pappi ja kauan oleskellut seurakunnassa, jota\nvastoin rovastin apulaiset olivat nuoria ja kokemattomia. Ruoveden\npitäjänapulaisen tehtäviin kuului velvollisuus määräpäivinä pitää\njumalanpalvelus seurakunnan syrjäisissä seuduissa, joihin usein\nhengenvaarassa, talvella heikolla jäällä ja syksyllä vihurin\npuhaltaessa, oli kuljettava, puhumattakaan käynneistä sairasten\nluona. Näistä syistä Bergelin v. 1798 oli hakenut Ätsärin\nkappeliseurakuntaan, mutta silloinen konsistorion amanuenssi\n(sittemmin rovasti Tammelassa) Niilo Mauno Tolpo, joka oli B:n ystävä\nja tunsi hänet, teki muutoksen asiassa. Kun Merikarviallakin, jonka\nalueeseen Siikainen kuului, oli virka julistettu avoimeksi, asetti\nhän Bergelinin tähän pitäjään vaaliin. Kirjeessä hän antoi sitten\nasianomaiselle tiedon asian käänteestä. Siten joutui siis Bergelin\nmelkein vastoin tahtoaan Merikarvialle vaalia saarnaamaan, sillä\nhän ei juuri toivonut pääsevänsä tuohon outoon seurakuntaan, jossa\nlisäksi oli erään edellisen kirkkoherran poika hakijain joukossa. Ja\npahin kaikista, vaalimatka tuli tehtäväksi myöhään syksyllä, joka oli\nikävä aika ratsastus- ja venematkoille.\n\nBergelinin vaiherikkaaseen elämään kuuluu sekin, että hän tuli\nMerikarvialle kuninkaallisella valtakirjalla. Oli näet parhaillaan\ntoimitettavana isonjaon johdosta syntynyt selkkaus äänien suhteen\nvanhain ja uusien manttaalien laskussa. Tästä lankesi enin syy\narmovuoden saarnaajalle Heikki Backmanille. [Backman teki samoihin\naikoihin itsensä syypääksi juoppouteen ja pahennusta herättävään\nelämään, vaikka ei seurakunta tahtonut häntä, väliaikaista\nsaarnaajaa, vastaan näistä rikoksista kannetta nostaa. Sama B.\nmenetti vihdoin virkansa Nybyssä ollessaan, eräässä aikoinaan hyvin\nkuuluisassa lukukinkerijutussa, häntä kun syytettiin vähämielisen\nHeikki Matinpoika Jutilan rääkkäämisestä.] Backman oli muuten\nterävä-älyinen mies ja tunnettu eteväksi laskijaksi. Oliko äänien\nlaskija tässä tahallaan väärin laskenut vai oliko epähuomiossa\ntullut virhe, jätämme sikseen. Saatuansa kirjeellisesti asiasta\ntiedon Siikaisten kappalaiselta (sittemmin Ikaalisten kirkkoherrana\ntunnetulta) Hällforsilta, lähetti Bergelin vastalauseensa\nasianomaiseen paikkaan ja vetosi kuninkaaseen.\n\nMaisteri Iisak Emanuel Eneberg oli näet jo saanut valtakirjan\nkonsistoriolta. Sama Eneberg oli jo toisen kerran vaalissa tähän\nkotipitäjäänsä, mutta onni oli nytkin vastainen. Tietysti oli\nEneberg itse syytön erehdykseen, jos siinä joku olisi syyllinen\nollutkin. Mainittakoon tässä ohimennen, että huhu kertoi sen\nkepposen tapahtuneen edellisen kirkkoherran lesken, eikä Enebergin,\neduksi. Se ainakin on varma, että toinen kirjanpitäjistä vaalissa\noli saman lesken vävy. Oli miten hyvänsä, mainitut papit saivat\nnuhteita konsistoriolta. Asia, joka oli riidassa koko armovuosien\najan (edellinen kirkkoh. Tuomas Kriander kuoli 1798), päättyi vasta\n1801 kevättalvella. Tällä ajalla oli Ruoveden kirkkoherran virka\nrovasti Forseliuksen kuoleman kautta 1799 tullut avoimeksi ja\nseurakuntalaiset kehottivat Bergeliniä hakemaan omaan seurakuntaan,\nmutta kun hakemukseen Merikarvialle ei ollut silloin vielä tullut\nlopullista päätöstä, ei B:n sopinut sitä tehdä. Että merikarvialaiset\nolivat tyytyväiset asian lopulliseen päätökseen, näkyy siitä, että\nhe menivät vielä talvikelillä kuudellatoista hevosella papin kuormia\ntuomaan. Asia on siinä suhteessa huomattava, että tapaus silloin\noli seurakunnassa ensimmäinen ja ainoa laatuaan, kunnes vasta viime\naikoina tuo kaunis tapa on Merikarvialla tullut käytäntöön.\n\nKeväällä 1801 muutti B. siis perheineen Merikarvialle. Omilla\nhevosilla sekä Ruoveden ukkojen saattamina saapuivat matkustajamme\nratsain Siikaisiin, sieltä vierasvaraiset siikaislaiset saattelivat\nheidät veneillä järviä myöten Merikarvialle Lankosken kylään,\njonka asukkaat taaskin veivät heidät tuota silloin vielä valtavan\nluonnonihanaa jokea alas pappilaan. Silloin ei vielä ollut maanteitä,\nmuuta kuin valtamaantie, joka kulkee halki seurakunnan. Ainoastaan\npolkua, joka luikerteli yli nevojen ja rotkojen, pääsi silloin\nemäkirkolta kappeliin. Merikarvialla oli siihen aikaan, jo edellä\nmainitun 19:nnen vuosisadan alulla painetun matrikkelin mukaan 1652\nhenkeä ja Siikaisissa 1178 eli yhteensä 2830. Taloja oli kaikkiaan\n152, joista 85 kuului emäkirkolle. Ajan merkkeinä on mainittava,\nettä Merikarvialla silloin saarnattiin joka toinen sunnuntai\nsuomen- ja joka toinen ruotsinkielellä ja juhlapäivinä molemmilla\nkielillä. Nykyään on määränä pitää seurakunnassa kuusi kertaa vuodessa\nruotsalainen jumalanpalvelus.\n\nSamana kesänä kävi Ruovedeltä muutamia isäntiä Merikarvialla\nuutta kirkkoherraa tervehtimässä. Tietysti oli tapaaminen sangen\nilahduttava ja vieraat olivat sydämellisesti tervetulleet. Eniten\nliikutti kirkkoherran mieltä syy, jonka vuoksi he olivat tulleet.\nSeurakunta oli yksimielisesti valtuuttanut heidät pyytämään, että\nBergelin vielä tulisi neljänneksi hakijaksi Ruovedelle. Erään\njoukostaan olivat miehet aikoneet lähettää Merikarvialta viemään\nB:n hakemusta meritse Turkuun. Mutta vaikka Bergeliniä liikuttikin\nhänen entisten seurakuntalaistensa ystävällisyys, ei hän kuitenkaan\ntahtonut suostua heidän ehdotukseensa. Hänestä ei ollut soveliasta,\nettä hän, vastikään saatuansa kuninkaan valtakirjan, osoittaisi\ntyytymättömyyttä hakemalla pois seurakunnasta, jossa hän vielä\nlisäksi perheineen hyvin viihtyi. Ja kenties tuosta asettumisestakin\nneljänneksi hakijaksi olisi voinut toisten hakijain suhteen syntyä\njoku rettelö, joka ei olisi päättynyt muuten kuin kuninkaan\nvälityksellä.\n\nEdellisen kirkkoherran leskelle Rebekka Krianderille oli\nEneberg, siinä tapauksessa että hän saisi viran, luvannut maksaa\n\"leskentynnyreitä\" kokonaista viisi tynnyriä rukiita, yhden ohria\nja lehmän ruuan, vaikka ainoastaan yksi tynnyri oli maksettavaksi\nmäärätty. Ja ettei siis köyhä leski olisi tullut kärsimään, maksoi\nBergelin tälle kuusi tynnyriä rukiita ja kaksi ohria, kahden lehmän\nelatuksen, teurastusnaudan ym. sekä auttoi leskeä hänen poikiensa\nkoulutuksessa. Näitä oli kolme: Tuomas Timoteus, Johannes Gabriel\nja Taavetti. Kun nämä lähtivät kouluun heidät aina pappilasta\nevästettiin, ja kun omille lapsille kudottiin kangasta, saivat\nleskirouvankin pojat aina samasta vaatteensa.\n\n\n2.\n\n_Vuosi 1808. Rajevski_.\n\nKirjoitettiin vuosiluku 1808. Se piirrettiin miekan kärjellä kansan\nmuistiin sekä historian lehdille.\n\nKoska arvelen, että lukija mielellään tahtoisi tutustua kertomuksemme\npäähenkilön valtiollisiin mielipiteihin tuona kansan tärkeänä\nvaiheaikana, kerron niistä sen minkä varmasti tiedän.\n\nKun Bergelin 1788 syyskesällä oli Turussa kirkkoherran tutkintoa\nsuorittamassa, olivat mielet kiihkeimmillään Anjalan liiton johdosta.\nHän kuuli sitä asiaa paljon pohdittavan sinne ja tänne. Mutta vaikka\nhän ei pappina voinut tyytyä Kustaa kuninkaaseen, joka laittomasti\noli aloittanut sodan ja josta useita juttuja oli liikkeellä, oli hän\nkuitenkin täydellisesti kuningasmielinen ja sanoi liiton jäseniä\nmaankavaltajiksi.\n\nVuonna 1808 maaliskuun lopulla tahi huhtikuun alussa, kun kenraali\nRajevski oli matkalla pohjoista kohti, pysähtyi hän Merikarvian\nkirkonkylään joukkoineen. Kenraali itse ja korkeampi upseeristo\nsijoittuvat pappilaan, jossa sen lisäksi sotaväkeä vilisi pihankin\ntäynnä, ja kuormasto sijaitsi pappilan alapuolella olevalla tiellä,\njoen varrella ja joella. Edellä oli pitkin paaston aikaa kulkenut\nmaan puolustusväkeä, jota Klingspor komensi pakoon, nyt oli\nvalloittajien vuoro tullut. Turkuun oli jo venäläisten pääkomentaja\nBuxhövden asettanut pääkortteerinsa, Uusikaupunki ja Rauma olivat\nmiehitetyt ja koko lounainen osa maastamme oli niinmuodoin nyt\nvalloitettu.\n\nKenraali oli vanhanpuoleinen mies, lempeäluonteinen ja ystävällinen.\nKirkkoherralta saapuneen päivälliskutsun hän otti mielihyvällä\nvastaan kiittäen sekä omasta että paikalla olevien upseeriensa\npuolesta. Päivällisen jälkeen käyskelivät herrat salissa ja puhelivat\nmaan yleisestä tilasta.\n\nKirkkoherra lausui peittelemättä huolensa isänmaan tulevaisuudesta.\nSilloin kenraali, kävellen hänen rinnallaan, laski käsivartensa hänen\nkainaloonsa vakuuttaen, että hänen levottomuutensa on liiallinen.\nKeisari Aleksanteri, jonka kanssa kenraali itse oli keskustellut\nSuomen kohtalosta, oli jalomielinen ja lempeä ruhtinas, joka tahtoi\nkaikkien alamaistensa todellista onnea. -- Me emme tahdo tätä maata\nhävittää, vaan onnelliseksi tehdä, siitä on meillä itsellämmekin\noleva hyötyä, sanoi hän. Ja kehottaen kirkkoherraa tyynesti\nodottamaan asiain kypsymistä, lisäsi hän, keveästi lyöden häntä\nkädellään olalle: -- Pastori voi olla tyyni.\n\nSen lisäksi hän oli jo aikaisemmin antanut senkin vakuutuksen, ettei\nsotaväellä ollut lupaa ryöstää tahi muuten tehdä kansalle mitään\npahaa. Ja jos he tarvitsisivat jotakin, niin tulisi heidän ostaa\neikä maksutta ottaa. Mutta jos kuitenkin jotakin vallattomuutta\ntapahtuisi, niin saataisiin asiasta tehdä kanne pääkenraalille\nTurkuun, tahi jos kanne koski hänen omaa väkeään, hänelle itselleen.\nSyyllinen saisi rangaistuksen, ja aineelliset vahingot korvattaisiin.\n\nSotaväkeä siis kyllä oli kielletty ryöstämästä, mutta kuitenkin\nkansallispahe, joksi sitä silloin nimitettiin, voitti kiellon.\nNiin juuri tältäkin päivältä oli muistissa, että sotamiehet\nlähtiessään ryntäsivät keittiöön ja ryöstivät astiainpesijältä kaikki\nhopealusikat, vaikka talon oma tytär seisoi vieressä, niinikään\nkaikki kupariastiat seiniltä, sekä mitä muuta heille kelpaavaa\nlöytyi. Ryöstetyt tavarat kätkeytyivät sinellien sisään. Naiset kyllä\nhuusivat apua, mutta teko tapahtui niin äkkiä, että ryöstäjät olivat\nkaikki tiessään, kun hämmästys vähän meni ohitse. Kenraali oli jo\nhyvän matkan päässä upseereineen eikä siis voinut tietää ja ehkäistä\nilkityötä.\n\nKeväällä kenraalimajuri Demidovin ollessa matkalla Vaasaan, kun iso\ntalven pesu oli tehty pappilassa, vietiin kaikki pesuvaatteetkin,\njotka olivat kuivumassa. Joku kenties kummeksuen hymyilee, että niin\nvähäpätöistä, kuin pesuvaatteetkin, on mainittu. Mutta se tietää\naivan vähän vanhan ajan elämästä, joka sitä kummeksuu. Kun pellavat\nkotona kasvatettiin, valmistettiin, itse kehrättiin, kudottiin ja\nkäsin ommeltiin, niin olipa ison vaatevaraston menettäminen samaa\nkuin talon naisten monivuotisen ahkeran työn tulosten kadottaminen.\n\nMillä kielellä Bergelin puhutteli venäläistä kenraalia? Hän puhui\nsujuvasti saksaa, jota venäläiset upseeritkin yleisesti puhuivat. Hän\noli vielä lisäksi hieman leikillinen ja luonteeltaan hienotunteinen,\njotka ominaisuudet tekivät puheen miellyttäväksi ja sattuvaksi.\nTähän tuli lisäksi vielä hyvä ihmistuntemus, jonka avulla hän\nsaattoi ikäänkuin katsoa toisen sydämeen. Bergelinin koko käytös\noli sitä laatua, että hän herätti luottamusta ja helposti voitti\nihmisten sydämet, sillä hänen ystävällinen ja vakaa katseensa\nsekä koko olemuksensa ilmaisi kristillisen hengen elähdyttämää\nmieltä. Saksankieli oli hänellä jo lapsuudestaan äidinperintöä ja\nkieliopillisesti tutkimalla oli hän siihen vielä täydellisemmin\nperehtynyt. Hänellä oli tapana tutkia kaikki saarnansakin\nsaksankielisen Lutherin postillan mukaan, jota ei silloin vielä ollut\nsuomen tahi ruotsinkaan kielelle käännetty.\n\nMuun sotaväen käytös ei tavallisesti antanut aihetta suuriin\nvalituksiin, lukuunottamatta tuota heidän anastushaluaan, mutta\nkasakoista oli valitus yleinen. Niinpä keväällä muuan Kulnevin\netujoukko, jossa kaivattiin erästä kasakkaa, raahasi hevostensa\nvälissä kolmea talonisäntää, jotka sattuivat kasakoiden tielle.\nIsännä olivat Juho Tuorila, Erkki Stubila ja Juho Lankoski. Tuorilan\nveivät kasakat Venäjälle (vai lieneekö kuollut tielle?), Stubila,\njoka oli vanhempi mies, tästä juoksemisesta, joka kesti Lankoskelta\nPoriin saakka, noin viisikymmentä kilometriä, tuli elinajakseen\nvialliseksi; Lankoski, nuori voimakas mies, kesti rääkkäyksen.\n\n\n3.\n\n_Suomen kansan käännekohdassa. Uskollisuusvalan ottaminen. Von\nVegesack_.\n\nViaporin antautumisen jälkeen huhtikuun 6 päivänä 1808 venäläiset\npitivät Suomea jo valloitettuna maana. Pietarissa toimitettiin\njo toukok. 9 päivänä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus Suomen\nvalloittamisen johdosta.\n\nMaaliskuun lopulla oli Venäjän sotaväen ylipäällikkö kreivi\nBuxhövden jo lakkauttanut kaikki niin sanotut maatullit sekä\nRuotsin aikuiset suostuntaverot. Samaan aikaan oli Venäjän hallitus\nantanut Euroopan hoveille tiedoksi, että valloitettu ruotsalainen\nSuomenmaa oli pidettävä Venäjän valtakuntaan ikuiseksi ajaksi\nyhdistettynä maakuntana. Toukokuun lopulla annettiin käsky että\nkaikkia maan virkakuntia oli nimitettävä \"keisarillisiksi\" ja että\nasukasten tuli välikäräjissä vannoa uskollisuudenvala keisarille.\nVala sitten otettiin osittain välikäräjissä, osittain kirkossa\nkovien rangaistusten uhalla. Vihdoin kesäk. 5/17 päivänä ilmestyi\nkeisarillinen julistuskirja, jolla muka tämä maakunta yhdistettiin\nVenäjän valtakuntaan.\n\nVenäjän hallitsija piti siis suomalaisia laillisina alamaisinaan,\nennenkuin rauha oli tehty ja Ruotsin hallitsija vapauttanut\nsuomalaiset uskollisuudenvalasta. Tämä outo menettely saattoi\nsuomalaiset vaikeaan velvollisuuksien ristiriitaan. Sotilaitten oli\nverrattain helppo tietää, mitä kunnia ja velvollisuus _heiltä_ vaati,\nja he järkähtämättöminä kaatuivatkin lippujensa alle, silloinkin,\nkun voiton toivo ei enää mieliä virkistänyt. Siikajoen, Revonlahden,\nLapuan, Alavuden, Oravaisten, Koljonvirran taistelut ovat loistavina\ntodistuksina suomalaisten isänmaanrakkaudesta ja uskollisuudesta\nRuotsin hallitusta kohtaan.\n\nVirkamiesten, pappien, rauhallisen maalaisväestön ja muiden, joiden\nvarsinaisena tehtävänä ei ollut taistelu vihollista vastaan, oli\nvaikeampi tietää mikä oli _heidän_ velvollisuutensa, silloin kun\nvieras valta mahtikäskyllään vaati uskollisuuden valaa kansalta.\n\nTalonpoikainen rahvas, joka ei tuntenut valtain välisiä suhteita,\nkuunteli yleensä sydämen kieltä, ja sydän käski pysymään uskollisena\nkuninkaalle ja torjumaan maasta viholliset. Niinpä kansa muutamissa\npaikoissa maatamme tarttuikin aseihin. Mutta virkamiesten ja yleensä\nniiden, jotka tunsivat sen ajan mullistuksia, täytyi kestää vaikea\nsisäinen taistelu, ennenkuin he selvään tiesivät mitä isänmaa heiltä\nvaati tänä vaikeana aikana, sillä sydämen kieli ja velvollisuuden\nääni joutuivat ristiriitaan. He tiesivät, että maailman mahtavin\nhallitsija Napoleon Bonaparte oli Tilsitin rauhassa \"lahjoittanut\"\nmeidän syrjäisen isänmaamme Venäjän itsevaltiaalle. Ranskan liitossa\nVenäjän kanssa Ruotsia vastaan! Venäjän valtaistuimella oli\nvapaamielinen ja ihmisrakas Aleksanteri I, Ruotsin hallitus taas\noli vähämielisen ja itsepäisen Kustaa IV Adolfin heikoissa käsissä.\nRuotsi oli niin syvälle alentunut, että se oli jo aiottu jakaa\nTanskan ja Venäjän välillä. Tanska oli maaliskuussa julistanut sodan.\nRanskalainen apujoukko oli lähestynyt Ruotsin rannikoita. Pietarissa\nsuunniteltiin 10 000 miehen suuruisen sotajoukon lähettämistä\nAhvenanmeren yli Ruotsiin, Kuurinmaalta lähetetty venäläinen\nretkikunta valloitti Gottlannin. Tällaisissa oloissa ei voitu luottaa\nRuotsin tulevaisuuteen, vielä vähemmin Suomen tulevaisuuteen Ruotsin\nsuojeluksen alla. Aseettoman väestön vastarinta olisi ollut ikäänkuin\njättiläisiä vastaan taistelemista, nuijasodan kauhujen uudistamista.\n\"Vanha maailmanjärjestys\" näytti siis kokonaan mullistuneen ja aivan\nepätietoista oli, mitä Suomen kansakunta saattoi tästä hävityksen\nkauhistuksesta itselleen pelastaa.\n\nTällaisten olojen vallitessa tuli Merikarvian kirkkoherran\nvirastollekin käsky, että kansalta oli otettava uskollisuuden\nvala. Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ilmoitettiin kirkossa, että\nvannomisen tuli tapahtua kesäk. 5 päivänä, helluntaina, jolloin\ntoivottiin olevan paljon väkeä kirkossa.\n\nSiihen aikaan oleskeli paikkakunnalla sotamies Juho Snäckström, joka\noli kuulunut Viaporin varusväkeen ja oli yksityistä tietä tuonut\nsurusanoman \"Svean linnan\" häpeällisestä antaumuksesta. Hän puhui\nkatkerasti linnan luovuttamisesta ja tämä kauhea uutinen katkeroitti\nkaikkien mielet. Mutta samalla saapui Suomen sotajoukon olopaikoilta\nviesti, että talonpojat olivat tarttuneet aseihin, ottaneet\nvihollisen muonavarastoja ja että koko väestö Pohjois-Suomessa oli\naikeissa nousta vihollista vastustamaan.\n\n-- Jos pohjalaiset tarttuvat aseihin, niin meistä he saavat apua!\ntuumailivat Merikarvian miehet.\n\nTalonpojat, jotka Viaporin häpeällisen antautumisen tähden olivat\näkeissään, eivätkä muutenkaan paljon herroihin luottaneet, epäilivät\nnyt pappinsakin kirkkoherra Bergelinin uskollisuutta, vaikka he\naina ennen olivat täydellisesti luottaneet häneen. He tulivat\nsiis miehissä lauantai-iltana talokas Erkki Anttilan ja sotamies\nSnäckströmin johtamina, kaikkiaan kahdeksan miestä, Anttila\nvarustettuna köysillä ja \"Snäkki\" (Snäckström) pyssyllä, ja astuivat\nsisään kirkkoherran virkahuoneeseen.\n\nPahaa aavistaen tulijain tuimista katseista kysyi kirkkoherra ukoilta\nheidän asiaansa. [Keskustelussa käytettiin ruotsinkieltä, jota\nsilloin kirkon lähikylissä melkein yksinomaan puhuttiin. Talokas\nnäistä kylistä olisi katsonut loukkaukseksi, jos pappi häntä olisi\nsuomeksi puhutellut. Niin halveksittu oli suomenkieli.]\n\n-- Me olemme tulleet vangitsemaan teidät valtakunnan kavalluksesta\nja viemme teidät Turkuun, vastasi Anttila töykeästi, osoittaen\nköysikimppua kädessään. -- Sillä emme salli teidän mennä kirkkoon\nhuomenna houkuttelemaan kansaa vannomaan Venäjälle, niinkuin\nitse olette tehnyt. [Papit olivat näet jo edeltäkäsin vannotetut\nkoko Turun läänissä. Ulvilan rovastikunnan papit olivat kaikki\nkutsutut Poriin, jossa heidät välikäräjissä vannotettiin. Tämä oli\ntapahtunut luultavasti viikkoa ennen kuin äsken mainittu kuulutus oli\nMerikarvian kirkossa luettu.]\n\n-- Minä olen tehnyt velvollisuuteni ja teen sen edelleen, ja siitä\nvastaan ainoastaan Jumalalle ja lailliselle esivallalle, vastasi\nkirkkoherra. Tyynesti ja vakavilla sanoilla koetti hän nyt heille\nselittää maamme tilaa.\n\n-- Me tiedämme, jatkoi Anttila, -- että herrat ovat myyneet maan,\nmutta me talonpojat olemme uskolliset kuninkaalle ja panemme kaikki\nkavaltajat kiinni ja viemme Ruotsiin. -- \"Kreivi\" on juuri saapunut\nkotiin ja tuonut tuoreita uutisia sieltä; tulemme nyt hänen luotaan.\nHän on itseään kuningasta puhutellut; ja meillä on siis varma tieto\nsiitä, että Turun avuksi tulee näinä päivinä kenraali Vegesackin\njohdolla melkoinen määrä sotaväkeä. Ja hänelle viemme teidät vankina,\nhän vie teidät kuninkaan eteen.\n\n-- Mutta jos kirkkoherra lupaa olla menemättä kirkkoon, sanoi\nvälttävästi kirkonisäntä, -- niin emme vangitse teitä. Ja kun\nkuningas lähettää apua...\n\n-- Se olisi kuninkaan pitänyt tehdä jo ennen.\n\n-- Te menette siis kirkkoon? sanoi joku joukosta.\n\n-- Menen, Jumalan avulla.\n\n-- Mutta minä ammun teidät, sanoi \"Snäkki\".\n\n-- Ammu, vastasi kirkkoherra, ja paljastaen rintansa astui hän\nlähemmäksi, -- ammu, mutta sinä et osaa.\n\n-- Minä osaan aina pilkkuun.\n\n-- Siitä en välitä, minä menen kuitenkin.\n\n-- Mutta me panemme teidät kiinni, heti, tänä iltana, sanoi Anttila.\n\n-- Minä olen valmis teitä seuraamaan, vastasi kirkkoherra tyynesti,\nkeskeyttäen heidän puheensa, ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. --\nMinä kirjoitan vaan muistiin teidän nimenne ensiksi.\n\n-- Naapurini Erkki Anttila, kirkonisäntä... Westergård, talonisäntä\nAntti Norrgårs, talonisäntä... Rikalainen jne., luki hän\nkirjoittaessaan.\n\nMutta miehet, kun kuulivat nimensä kirjoitettavan, hämmästyivät\nja lähtivät äkisti pois, Anttila ensimmäisenä. \"Snäkki\" yksin jäi\nseisomaan paikalleen.\n\n-- Kirkkoherra, sanoi hän vakavasti, -- minä ammun joka kavaltajan.\n\n-- Tee se.\n\n-- Jos menette huomenna kirkkoon, niin minä ammun teidät.\n\n-- En minä ole kavaltaja ja menen siis. Minä seuraan ainoastaan\nomaatuntoani enkä livistele tai epäröi valani suhteen. Minun _täytyy_.\n\n-- Niin, teidän täytyy, ja minun täytyy myöskin.\n\nTässä lienee paikallaan vähäinen selitys edelliseen. Niin kutsuttu\n\"kreivi\" oli Alakylästä Bäckin talon isäntä. Hän oli upporikas,\nseurakunnan rikkain mies aikanaan, ja ylpeä myöskin. Niinpä on\nkerrottu, että hän väliin \"tolvalla\" (1/2 riksin setelillä) oli\npiippuaan sytyttänyt. Erään ruotsalaisen Bonde- (talonpoika)\nnimisen kreivillisen suvun mukaan kutsui itseänsä \"kreivi\nBondeksi\". \"Kreivin\" suuri rikkaus oli karttunut siten, että hän\naina ensimmäisenä keväällä oli vesillä, jo jäiden joukossa vieden\nTukholmaan elukoita, voita ja puutavaraa kaupaksi, joita tavaroita\nhän täällä osti rahan tarpeessa olevilta polkuhinnasta. Sieltä toi\nhän taas suolaa, jota hän täällä myi korkeaan hintaan. Suola oli\nsiihen aikaan tavallisesti keväisin kaikilta lopussa, jopa itse Porin\nkaupungissakin. Nyt sodan aikana toi hän sitä salaa Ruotsista ja\notti täällä riksin kapasta. Niinikään hän antoi velaksikin suurta\nkorkoa vastaan. Muutakin tavaraa, joskin vähemmässä määrässä, hän\ntoi kaupaksi. Mutta ahneudestaan huolimatta hän oli aina avulias\nasioissa, joissa hänen ei tarvinnut varoa että oma etu olisi tullut\nkärsimään. Niinpä häntä käytettiin Tukholmanmatkoilla välittäjänä\nlakiasioissa, joita kuninkaan luona valvottiin. Hän kuljetti\nasiakirjoja ja hoiti huolellisesti ja asiallisesti suullisesti\ntoimitettavat asiat. Sen tähden voi hän kerskatakin siitä, että hän\n\"Tukholmassa oli kuin kotona\", ja että hän siellä oli \"herrojen\njoukossa\". \"Kreivi\" oli itse herramainen käytöksessään, puhui selvää\nruotsia ja kävi herramaisessa puvussa. Hän oli neuvokas ja uskalias\nmies kaikessa. Hänen sanotaan olleen vähäläntäinen ja laihankoleva\nsekä sangen terävä; kertomuksemme aikana hän oli keski-iässä.\nNyt hän oli siis taaskin nopeakulkuisella laivallaan jo tehnyt\nTukholman-matkan, vaikka meri olikin tänä vuonna kauan jään peitossa.\nTarvinnee tuskin lisätä, että hän oli hyvä merimies ja itse ohjasi\nlaivaansa. Tukholmassa hän oli saanut, kuten hän itse vakuutti,\nkuningasta itseään puhutella maamme tilasta, ja kuningas oli sanonut\nlähettävänsä sotaväkeä Suomeen sekä luottanut siihen että kansa itse\nnousee maataan puolustamaan. Mutta \"kreivi\" oli myöskin varovainen\nmies. Sentähden hän ei tullut itse pappilaan, \"sillä eihän seurauksia\nkoskaan varmaan edellä tiedä\" vaan yllytti toiset omalla uhallaan\nkirkkoherraa vangitsemaan ja viemään hänen alukseensa; sitten olisi\nhän muka kuljetuksesta huolen pitänyt. Tässä hankkeessa sai hän\nhyvää apua \"Snäkistä\", joka ollen itsekin innokas luonteeltaan,\nyhä kiihotti talonpoikia. Mutta juuri se, ettei \"kreivi\" tullut\nmukaan, pelotti toiset ulos, kun kirkkoherra rupesi heidän nimiään\nkirjoittamaan. \"Kreivi\" oli näet heidän esitykseensä saada hänet\njohtajaksi väittänyt olevansa matkasta väsynyt ja sanonut Anttilaa\nsopivammaksikin, koska Anttila oli rehevä ja tanakka mies; mutta\ntoiset tunsivat hänet liian hyvin uskoakseen semmoista tekosyytä.\n\nRouva, joka edellä kerrotun tapahtuessa oli ollut läsnä, esitteli\nillalla miehelleen, että joku asetettaisiin \"Snäkkiä\" salaa\nvartioimaan, mutta sen kielsi kirkkoherra päättävästi ja piti\nparhaana jättää itsensä Jumalan haltuun ja olla nostamatta suurta\nmelua asiasta, mielten muutenkin kuohuessa. Jos \"Snäkki\" oli saanut\npäähänsä, että hän ampuisi papin, niin olisi yhdessä murhassa\nkylliksi, sillä hän varmaankin raivaisi tien itselleen.\n\nMutta rouva ei ollut yhtä levollinen. Sentähden hän aamulla,\nsilläaikaa kun kirkkoherralla oli paljon kirkollisia toimituksia,\nlähetti lukkarinapulaisen Holmin kirkon luo katsomaan oliko \"Snäkki\"\nsiellä aseilla varustettuna. Holmin kerrottua että \"Snäkki\"\npyssyineen oli paikalla, kasvoi hänen levottomuutensa. Hän rukoili\nJumalaa lähettämään jonkun miehen, johon voisi luottaa, mutta\nhänen hämmästyksekseen ei siitä sivu enää kulkenut muita kuin\njoku vanha ukko ja naisia; miehet olivat aikaisemmin kiihkeästi\ntänään kiirehtineet kirkon luo, jossa he keskustelivat ja tekivät\npäätöksensä olla vannomatta. Siitä syystä oli asia rouvalta jäänytkin\nnäin viime hetkeen, kun miehet jo olivat ehtineet mennä.\n\nJo alkoi papinkello soida. Rouva riensi miehensä luo. Vielä kerran,\nviime hetkellä, hän koetti kyynelin taivuttaa miestään, joka jo oli\nlähdössä, tänään olemaan kotona kirkosta.\n\n-- Etkös rohkene uskoa minua Jumalan haltuun? sanoi silloin\nkirkkoherra. -- Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, muista, että\nolen vannonut. Vaikka minut siitä tapettaisiinkin tahi väkivallalla\nvietäisiin Ruotsiin asiasta vastaamaan, joka kyllä voi tapahtua,\nniin en kuitenkaan nyt saa toisin tehdä. Ajattele, mikä tuho\nseurakunnalle tulisi, jos minä nyt tekisin valituksen siitä, että\nminua vainotaan, kun minun pitää ottaa vala. Tahi jos syytä siihen\nilmoittamatta olisin poissa nyt, kun päivä on määrätty, olisi virkani\nmenettäminen varmaankin vähin rangaistukseni. Me teemme siis taiten\nsiinä, että kätkemme tämänkaltaiset asiat. Jokaisen täytyy antaa\nitsensä alttiiksi isänmaan edestä. Nyt täytyy paljon antaa anteeksi\n-- ja papin ennen kaikkia. Rukoile sinä vain Herraa minun puolestani,\nja taivu hänen tahtonsa alle... Sen sanottuaan kirkkoherra jätti\nhyvästit ja lähti.\n\nRouva seisoi toivottomana portilla ja katseli miestään, joka\njoutuisasti astui alas jokea kaartavaa tietä eteenpäin. Hän luuli\nvarmasti nyt sanoneensa viime jäähyväiset puolisolleen. Silloin kuuli\nrouva rivakkaa astuntaa ja katsoi taaksensa. Tulija oli talokas\nErkki Vanhatalo Lauttajärven kylästä. Rouva uskoi hänet Jumalan\nlähettämäksi ja pyysi häntä \"Snäkkiä\" vartioimaan. Tämä olikin nuori,\nreipas mies ja käsitti heti asian tärkeyden, sillä hän oli itsekin jo\nkuullut huhua siitä kylässä. Hän lähti siis juoksemaan, kunnes pääsi\nkirkkoherran edelle, joka jo oli ehtinyt niin sanotulle savisillalle,\nrunsaan kolmanneksen matkasta.\n\nRouva rukka oli kuitenkin sangen tuskallisessa jännityksessä, sillä\nolihan jotenkin epävarmaa, ehtisikö Vanhatalo kirkkoherran edelle ja\npääsisikö hän tungoksessa \"Snäkin\" läheisyyteen. Ehtona yrityksen\nonnistumiseen oli se, ettei \"Snäkki\" saisi vihiä siitä, että häntä\npidettiin silmällä, sillä tunnettu asia oli, ettei \"Snäkin\" luoti\nkoskaan pettänyt. Sananparreksi oli tullut: -- Snäkki on mies sanansa\npitämään, maksoi mitä maksoi. Hänellä oli suuri kunniantunto ja luja\nmieli, ja hän rakasti palavasti isänmaataan, joka tunne hänessä\nsulautui yhteen uskollisuuden kanssa kuninkaalle, mutta samalla hän\noli kovin hurjapäinen. Hänestä liikkui vielä kansan kesken monta\ntarua. Kun rouva siis kuuli laukauksen, oli hän vähällä taintua.\n\nMutta seuratkaamme kirkkoherraa ja kuvitelkaamme mitä hän tunsi, kun\nhän hyvästijätettyään vaimonsa ja lapsensa nyt kenties viime kerran,\nmieltänsä vahvistaen rukouksella ja toivolla Jumalan apuun, pontevin\naskelin velvollisuutensa tunnossa astui kirkkoa kohti, peräytymättä,\nvaikka näki \"Snäkin\" seisovan aseineen tien vieressä.\n\nKun hän ehti \"Snäkin\" kohdalle, nosti tämä pyssynsä ja tähtäsi. Mutta\nsamassa, kun hän laukasi, löi Erkki Vanhatalo pyssyn ylös, niin että\nluoti lensi ilmaan. Kirkkoherra otti hatun päästään ja kävi niin\navopäin kirkon luo. Läpi miesjoukon, takaapäin tunkien, oli Vanhatalo\nehtinyt paikalle.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, sanoi kirkkoherra jälkeenpäin, -- että\nsilmäni pimenivät, kun näin \"Snäkin\" nostavan pyssynsä, mutta annoin\nsieluni Herran haltuun -- ja astuin eteenpäin. Kuulin laukauksen,\nvavahdin vähän, paljastin pääni ja kiitin taivaallista isää\nvarjeluksesta.\n\n\"Snäkin\" kutsutti kirkkoherra jumalanpalveluksen jälkeen pappilaan\nja hän saapuikin estelemättä heti. Hän oli aikonut puhutella häntä\nkahdenkesken, mutta rouva, joka vielä oli peloissaan, vaati oikeutta\nolla läsnä, johon mies myöntyi, vaikka hän samalla vakuutti paremmin\ntuntevansa \"Snäkin\". Huomattava kuitenkin on, että hän vasta \"Snäkin\"\nViaporista tultua oli tullut hänet tuntemaan.\n\n\"Snäkki\" tunnusti, että hän perheensä puolesta, jolla hänen\npoissaolonsa aikana oli ollut ikäänkuin koti pappilassa, oli suuressa\nkiitollisuuden velassa kirkkoherralle. [Snäckström itse oli Porin\nkaupungista kotoisin, vaimo oli Kankaanpäästä, jossa seurakunnassa\nhe olivat asuneetkin, kunnes vaimo sodan ajan alussa kulki lastensa\nkanssa, joita oli kolme, Merikarvialle, sai työtä pappilassa ja\nelatusta lapsilleen, sillä Snäckströmillä ei ollut torppaa.]\nMuuten ei \"Snäkki\" paljoa puhunut koko asiasta. Että \"Snäkin\"\nteko oli tapahtunut velvollisuuden tunnosta ja uskollisuudesta\nkuningasta kohtaan eikä suinkaan mistään yksityisestä vihasta, siitä\noli kirkkoherra varmasti vakuutettu, ja osasi siis sitä oikein\narvostellakin. \"Snäkki\" käsitti kuitenkin itsekin erheensä, joka\nsaattoi hänet rikoksen tekoon, ja anoi kirkkoherralta anteeksi. Ei\ntarvinne mainita että se suotiin. Ja kyynelsilmin, kättä puristaen\nerottiin.\n\nSillä kertaa ei seurakunta kuitenkaan vannonut uskollisuutta, vaan\ntuli kruununvouti heti sen jälkeen ottamaan valan. Mutta ainoastaan\nvähemmistö, ne jotka seisoivat etummaisina, silloinkin sormensa\nnostivat, ja vähän oli miehiä kirkossakin, vaikka nytkin oli edeltä\nkuulutettu. Asian annettiin kuitenkin käydä täydestä.\n\nTästä nyt kerrotusta näkyy selvästi, miten vastenmielistä vannominen\nVenäjän hallitsijalle silloin oli.\n\nMutta uljaalla uskollisuudella sotapuoluelaiset, vaikka uskollisuuden\nvala toiselle hallitsijalle jo oli otettu, kuitenkin pitivät\nkuninkaan asiaa omanansa. He muka eivät milloinkaan olleet vannoneet\nuskollisuutta keisarille; ja se olikin totta, sillä he eivät silloin\nmenneet kirkkoonkaan, kun vala otettiin. Heillä oli sentähden\nvakoojansa, eräs kalastajavenhe ulkona Turun saaristossa. Kun\nsieltä saapui tieto kenraalimajuri von Vegesackin tulosta kesäk. 19\npäivänä, purjehtivat sinne heti \"kreivi\" itse, Rikalainen samasta\nkylästä ja Norrgård Yliskylästä, jotka \"kreivin\" laivalla ulkona\nvartoivat airuen tuloa. Aikomus oli nimittäin nostaa kansa aseihin,\njos sotaonni olisi ruotsalaiselle komentajalle suopea, ja ryhtyä\nhänen johdollaan taisteluun. Rahvaan alijohtajina olisivat siinä\ntapauksessa olleet \"kreivi\" ja \"Snäkki\". He puhuttelivat siis\nVegesackia hänen laivassaan Turun saaristossa. Tämä tapahtui jo\naamulla heti sen illan jälkeen, jolloin v. Vegesack oli yrittänyt\nhyökätä Turkuun, mutta voitettu Kupittaalla ja karkoitettu\ntakaisin. Vegesack kiitti talonpoikia heidän uskollisuudestaan\nRuotsia kohtaan, mutta sanoi samalla, että rahvaan nosto ainoastaan\nsaattaisi maan perikatoon, nyt, kun Ruotsin päävoima suurilukuisen\nvihollisen edellä jo oli peräytynyt pohjoiseen ja paras osa maata\noli venäläisten vallassa sekä vieraalle valalle vannotettukin. Hän\nei sitäpaitsi muutenkaan sanonut paljoa luottavansa muuhun kuin\nsäännölliseen sotaväkeen ja nuhteli \"kreiviä\", jonka olisi paremmin\npitänyt käsittää yleinen asema. Niinikään, kun he tekivät kanteen\nkirkkoherraansa vastaan, sanoi hän, että he olivat \"erehtyneet\", ja\nkäski heidän \"mennä rauhassa kotiin ja sopia pappinsa kanssa, joka ei\nolut muulla tavalla voinut tehdä kuin oli tehnyt\".\n\nTämän vähän närkkään vastaanoton kenties saa lukea sen\napeamielisyyden syyksi, jonka tuo onnistumaton yritys Turkua vastaan\ntietysti oli saanut aikaan.\n\nNolostuneina ja miettivinä palasivat ukot siis kotiin. Mutta jos\nheidän hankkeensa olisi onnistunut, olisivat kenties asiat saaneet\ntoisen muodon kuin ne saivat -- paremman vaiko pahemman, on vaikea\npäättää.\n\nAnttila ei mennyt mukaan tuolle lähetysretkelle. Hän oli ruvennut\nkatumaan käytöstänsä kirkkoherraa kohtaan ja tuli siis jo toisena\nhelluntaipäivänä anomaan häneltä anteeksi, mikä hänelle sydämestä\nsuotiinkin. Hän sanoi silloin olleensa liiaksi \"kreivin tuliaisissa\",\nkun tämä oli niin auliisti tarjonnut. Ja kaiketi niin olikin, sillä\ntiesihän koko seurakunta, että Anttila oli usein humalassa. Ja onpa\nhänestä monta hupaista juttuakin, niinpä esim. kerrotaan, että\nhän siinä tilassa ollessaan komensi väkensä tanssimaan. Rukit ja\nhahtuvakopat siivosi ukko äkisti nurkkaan, emännän täytyi pukeutua\n\"myssyyn ja tykkiin\" [Kuului naisten juhlahääpukuun muinoin.] ja\ntanssia ukkonsa kanssa \"minuveetaa\", ja samoin täytyi tehdä kaiken\nmuun koto- sekä kylänväenkin, joka sattui saapuvilla olemaan. Sävelen\nlauloi ukko itse.\n\nMatkalta kotiin ehdittyään tuli Norrgård heti iso kalakontti selässä\npappilaan. Kalakontti oli aina ikäänkuin välttämätön osa ukon asussa,\nkun hän kertoi kirkkoherralle koko lähetysmatkan vaiheet sekä miten\nheidän asiansa oli mennyt myttyyn. Myöhemmin tulivat toisetkin\nmatkatoverit pappilaan, ja yksimielisesti siis päätettiin pitää koko\nhanke salassa. Tähän loppuivat merikarvialaisten sotaisat hankkeet.\n\nSyynä siihen että \"kreivi\" aina onnistui tuossa salakulussaan\nja salakuljetuksessaan, koskaan sattumatta satimeen, oli se,\nettä hän käytti vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän lippua, aina\nsen mukaan miten asiat vaativat. Olen häntä tahallani edelleen\nnimittänyt \"kreiviksi\", syystä ettei häntä eläissään, sitten kun\nhän oli ottanut tuon nimityksen, sanottu muuksi, eikä hän juuri\nsuvainnutkaan muuta nimitystä; ja \"kreivin\" nimellä häntä vieläkin\nmuistetaan seurakunnassa. Hänen talonsakin säilyttää vielä kylän\nkesken \"Buandi\"-nimen ja se on Bondesta muodostunut. Niille jotka\nhaluavat kuulla kreivin vaiheiden lopun, mainittakoon, että hän\nrupesi juomaan ja elämään hurjasti ja tuli vanhana köyhäksi. Silloin\nhän nimitti itsensä \"grå Bondeksi\" (harmaa talonpoika) ikään kuin\nvastakohdaksi \"grefve Bonde'lle\" joksi hän äveriäisyytensä aikana\nsanoi itseänsä.\n\n\n4.\n\n_Kildejev. Halvaus_.\n\nHeinäkuun keskipaikkeilla oli kasakkamajuri Kildejev tuonut leirinsä\nniin sanotulle Holmalle, joka oli Yli- eli Kirkonkylään kuuluva\njokiluoto. Nämä punaisen univormunsa vuoksi \"punaisiksi\" kutsutut\nkasakat olivat puolivillin ja raa'an käytöksensä tähden pelättyjä ja\nvihattuja.\n\nKirkkolaiset olivat lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna tuoneet\nsurkeita uutisia Lapväärtistä, jonne osasto kasakoita oli edennyt.\nKerrottiin, miten siellä oli kolme vuorokautta ollut riihi ihmisiä\ntäyteen ahdettuna, kappalainen Roos oli ollut joukossa, ja miten\nviimemainittu mielenhäiriössä, nälän ja tungoksen vaikutuksesta,\nheti ulos päästyään oli lopettanut elämänsä hirttäytymällä. Tungos\nriihessä oli ollut niin suuri, että kiukaan päällystäkin oli\ntäynnä, ja ihmiset ihan seisoivat, olihan siinä siis hirvittävä\nilman puutekin kuumana kesäaikana; olipa vielä uhattu pistää riihi\ntuleen. Muitakin sotahuhuja oli siihen aikaan liikkeellä. Niinpä\nkerrottiin juhannuksen aikaan tapahtuneesta Vaasan ryöstöstä ja\nKauhajoen hävityksestä heinäkuussa, sekä Keuruun kirkkoherran\nRosenbachin rääkkäyksestä, [Olisiko tämäkin jo silloin tapahtunut,\nen varmaan tiedä, mutta kuitenkin väitti neiti Karin Bergelin\nsiitäkin saaneen jo tähän aikaan tiedon.] joista hirmuteoista viestit\nkulkivat kulovalkean tavoin matkustajien mukana. Syytä siis kyllä\noli hämmästykseen, ja pahaa varottiin sentähden Merikarviallakin\nkasakoista, vaikka eivät he tietysti olleetkaan syynä kaikkiin\ntuhotöihin, sillä luultavasti muukin vihollissotaväki teki pahoja.\n\nEräänä päivänä olivat kasakat ottaneet pappilan koko karjan,\nkaksikymmentäviisi lehmää, paitsi joutokarjaa, joita karjakko ja\nrenki paimensivat, sekä sitoneet piian, kädet selän takana, puuhun\nkiinni. Rengin, joka oli Hämeestä kotoisin, he olivat riisuneet\nalastomaksi ja ajaneet pakoon; tämä oli piileskellyt metsässä, kunnes\nyön tultua rohkeni kylään. Mies, jonka nimi oli Taavetti, sai tästä\nnimen, \"paljas Taavetti\". Mutta tyttö, joka oli reipas ja älykäs\nihminen, oli viholliset nähdessään ehtinyt kätkeä puukon poveensa.\nKauan turhaan ponnisteltuaan onnistui hänen vihdoin hampaittensa\navulla saada se sieltä. Sitten oli hän puukkoa hampaissaan pitäen\nhangannut siteet poikki. Tämä tosin maksoi hänelle muutamia pieniä\nhaavojakin, mutta tyttö pääsi kuin pääsikin irti puusta, vaikka oli\nlujasti nahkahihnoilla sidottu. Sitten hän juoksi pappilaan. Jo joku\npäivä ennen olivat kasakat vieneet pappilasta kolme lehmää, joita\nkäytettiin niityssä (Qvastängissä) syystä että niitä täytyi kolmesti\npäivässä lypsää. Mutta silloin ei kirkkoherra vielä tehnyt valitusta\nasiasta, vaikka majuri joka päivä kävi pappilassa, vaan katsoi sen\npieneksi asiaksi sodan aikana. Sen tähden oli nyt karjakko ja renki\npantu paimeneksi, että nämä kuljettaisivat karjaa etäämmällä, tahi\nainakin jos vaara sattuisi tulemaan, toimittaisivat tiedon kotiin.\nPiialta siis asiasta tiedon saatuaan oli kirkkoherra heti kiiruhtanut\nmajurin luo leiriin. Kahdeksan lehmää oli jo ehditty teurastaa, mutta\nmuu karja pääsi ehein nahoin menemään kotiin. Majuri maksoi muutaman\nruplan noista kahdeksasta lehmästä ja oli pahoillaan siitä, että ne\nolivat olleet papin.\n\nKun palkkaedut siihen aikaan olivat peräti pienet, oli pappilan\nsuurimpana omaisuutena karja, jota kasvatettiin, koska silloin vielä\noli kylliksi hyvää laidunta ja niittyjä, ja lähetettiin kesäisin\nTukholmaan. Yhdentoista lehmän menettäminen oli siis kylläkin tuntuva\nvahinko, sillä majurin antama korvaus oli niin vähäpätöinen, ettei\nsitä juuri sovi korvaukseksi sanoa. Kirkkoherra ei olisi siitäkään\nvälittänyt, mutta katsoi kuitenkin sopivammaksi ottaa vastaan, ettei\nmajuri ehkä olisi pitänyt kieltoa loukkaavana, kun kerran suoritus\noli kysymykseen tullut.\n\nAikaisemmin olemme jo maininneet, että Venäjän hallitus oli kieltänyt\nsotaväkeä ryöstämästä. Mutta tässä kerrottu kasakkain menettely\nosoittaa, ettei tätä kieltoa tarkoin noudatettu. Varsinkin kasakat\nolivat tunnetut karjan ryöstäjinä. Siitä syystä ihmiset pakenivat\nkarjoineen kauas metsiin ja luotoihin, sillä useita lehmiä oli\nmetsissä teurastettu ja hevosia otettu kuormastohevosiksi sekä pari\nkolme miestäkin pakotettu ajureina seuraamaan myötä, jolle tielle\nhe jäivätkin. Talonpojat siis luultavasti kostivat missä vain sopi.\nNiinpä kerrotaan kaksi kasakkaa murhatun. Murhan syyksi mainitsee\ntaru sen, että Rikalaisen tallista, joka vanha talli minun tätä\nkirjoittaessani vielä on paikallaan, vietiin kaksi kasakkain hevosta.\nKasakat, jotka heti kaipasivat hevosiaan, juoksivat perään, mutta\nkatosivat teille tietämättömille ja luullaan heidät upotetuiksi\nerääseen lampeen, joka siitä on saanut nimen \"Kasakkalammi\".\nVarmaa tietoa ei tästäkään asiasta milloinkaan ole tullut, vaikka\nkruununmiehetkin perästäpäin koettivat asiaa urkkia. Mutta hevosia\ntahi kasakkain asua ei missään ole näkynyt, eikä luultavasti niitä\nsilloin vielä tiedetty lammesta etsiäkään, jos ne siellä olivatkin.\nJa ehkäpä ei niitä rosvoamisen tai oman voiton vuoksi tapettukaan,\nvaan se oli ainoastaan kostoa tahi \"sotaa\" asianomaisten käsityksen\nmukaan. Luultavasti olivat hevosetkin lammen pohjassa, koska jäljet\nsinnepäin olivat vieneet. Itsellismiehiä Rikbergiä ja Gyllin Jaakkoa\nlaahasivat kasakat noiden toveriensa katoamisen tähden hevostensa\nvälissä. Miehet olivat varmasti syyttömiä eivätkä olleet kotoisin\nsamasta kylästäkään, jossa asia oli tapahtunut, mutta kasakat\nkostivat tietysti sille, jonka ensiksi saivat käsiinsä. Tästä\nkaikesta oli jo aamulla tieto ehtinyt pappilaan; levottomasti siellä\nsiis varrottiin tapausten kulkua.\n\nSamana päivänä, Margaretan päivän (heinäk. 20) eli maanantaina [Rouva\nB. sanoi sen maanantaiksi neiti K. B. Margaretan päiväksi.] sen\njälkeen kun rippinuoriso oli kasteenliittonsa uudistanut, lähetti\nmajuri Kildejev kirkkoherralle käskyn heti tulla hänen luokseen\nleiriin. Käskyn tarkoituksen tajusi tämä kyllä. Sinne meni hän siis\nneljän kasakan vartioimana.\n\nNäistä murhista vaati nyt Kildejev Bergeliniä tilinteolle, kaikista\nkolmesta, keväällisestäkin, sillä hän väitti kirkkoherran niistä\nkyllä tietävän. Majuri oli uljas nuori mies, vaikka vähäläntäinen,\nja hilpeä, mutta hyvin pikainen luonteeltaan. Kiukkuisesti pudisteli\nhän siis kirkkoherraa kauhtanan rintapielestä, toisella kädellä\npitäen pistoolia hänen rintansa edessä, sillä Bergelin, kuten tosi\nolikin, ei sanonut vähääkään tietävänsä murhaajista. Majuri vapisi\nkiukusta, silmät kipinöivinä polki hän jalkaansa, hänen äänensä\nvärisi eikä tahtonut selvitä sanoiksi, pistooli hänen kädessään\ntäristeli päin kirkkoherran rintaa. Aikaa ei ollut arvelemisiin.\nHänen soperruksestaan käsitti tämä, että hän uhkasi ampua hänet\npaikalla, ellei hän saisi tietää syyllisiä ja saisi heitä käsiinsä\nhirttääksensä. Ja lisäksi hän uhkasi polttaa koko kylän, jonka kaiken\nhän vannoi täyttävänsä.\n\nEttei tätä suinkaan silloin voinut pitää tyhjänä uhkauksena, vaikka\nse nyt lähemmäksi yhdeksänkymmentä vuotta jälkeenpäin kenties jonkun\nmielestä siltä näyttää, sen todistaa Kauhajoelta samaan aikaan tullut\ntuore viesti.\n\nKirkkoherran varma katse vaikutti kuitenkin hillitsevästi majuriin,\nniin että hän vähän häätyen hellitti takista, mutta yhä vieläkin hän\npiti pistoolia samassa asennossa ja silmät säkenöivät.\n\nTyynesti pyysi nyt kirkkoherra vähän kuitenkin puheenvuoroa, sitten\nsaisi majuri tehdä miten hän oikeaksi ja hyväksi näkisi, _hän_\ntyytyisi Jumalan tahtoon.\n\nMajuri malttoi vähän mieltään ja siirtyi pari askelta taemmaksi\naseineen.\n\nVakavasti ja tyynesti asetti nyt kirkkoherra hänen eteensä ne\nvakuutukset, jotka Rajevski jo talvella keisarin nimessä oli antanut\nhengen, tavaran ja rauhallisuuden puolesta; niinikään keisarillisen\nmanifestin (kesäk. 17 päivänä samana vuonna), jossa \"maan vanhat\nlait luvattiin pyhästi voimassa pitää\". Hän huomautti miten väärä\nolisi senkaltainen teko kuin kylän polttaminen ja papin murha, joiden\nkautta syyttömät joutuisivat kärsimään, ja syylliset, jotka tietysti\nolivat kätkeytyneet jäisivät rankaisematta. Kun tällaista väkivaltaa\ntehtäisiin jo valloitetulle ja keisarille vannotetulle sekä hänen\nkorkean suojeluksena alle kuuluvalle alueelle, voisi se tuottaa\ntekijälleen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja hyvää mainetta.\nSamalla hän nöyrästi tunnusti tehtyjen murhien laittomuuden, sanoi\nettä ne koskisivat kipeästi häntä itseäänkin sekä varmaan samoin\nloukkasivat kaikki oikein ajattelevia, mutta, surullista kyllä,\ntällaiset tapahtumat olivat sodan tavallisia seurauksia. Hän pyysi\nkuitenkin, että majuri osoittaisi malttia eikä hyviä kansalaisia\nkurjien lainrikkojien tähden rankaisisi, vaan kristittynä antaisi\nanteeksi, ja jos mahdollista olisi, koettaisi laillista tietä saada\nsyylliset ilmi ja rangaistuiksi.\n\n-- Tämän kerran siis, teidän tähtenne, vakuutti majuri, -- annan\nanteeksi. Hän ojensi kirkkoherralle kätensä ja salli hänen rauhassa\nlähteä kotiin.\n\nJo seuraavana päivänä jätti hän seudun kasakkoineen ja matkusti\npohjoista kohti.\n\nMutta mielenliikutus vaikutti kuitenkin häiritsevästi kirkkoherran\niäkkääseen, vaikka lujaan hermostoon, -- hän oli silloin\nviidenkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Jo kotimatkalla kasakkain\nleiristä hänen oikea jalkansa oli vähän hervoton, ja illalla sai hän\nsiihen kovan suonenvedon.\n\nSeuraavana sunnuntaina oli Bergelin Siikaisissa laskemassa\nrippinuorisoa Herran ehtoolliselle. Saman päivän iltana hän sai kovan\nhalvauksen. Tunnotonna toi hänet kotiin perhe, joka oli mukana.\nSairasta täytyi kuljettaa järviä ja jokia alas sekä kantamalla,\nkoska ei kuten aikaisemmin jo mainittiin -- seurakuntain välillä\nollut maantietä. Tajuihinsa tultuaan oli hän kadottanut näön,\nkuulon ja puhelahjan. Kahden viikon kuluttua oli ensimmäinen tiedon\nmerkki se, että hän lauantai-iltana iltakellojen soidessa heitti\nvasemmalla kädellään nenäliinan silmilleen ja itki. (Halvaus oli\noikealla puolella). Siitä elpyivät sielunvoimat sekä aistimet\nvähitellen, mutta ruumis ei enää elpynyt. Kahdeksan vuotta Bergelin\nlepäsi tautivuoteella. Kuitenkin voimistui hän vielä niin paljon,\nettä hän apulaisen kanssa voi tehdä kirkollisia toimituksia,\nvihkiä pariskuntia, kastaa lapsia, vaikka se tietysti tapahtui\nhänen sängyssä maatessaan. Pariskunta tahi kummit lapsen kanssa\nasettuivat sängyn viereen ja hän luki heille sieltä sanat, jotka\nhän osasi ulkoa. Sairaitakin, jotka olivat siinä tilassa, että\nheitä voitiin kuljettaa, tuotiin hänen luokseen, kun he halusivat\nhäneltä saada neuvoa ja lohdutusta sielullensa. Silloin nostettiin\nkevyt sänky, jossa sairas lepäsi, hänen sänkynsä viereen, niin\nettä hoitaja, joka oli tarvittaessa apuna, juuri mahtui välistä\nkulkemaan. Siinä puhutteli toinen sairas toista. Ja kun hän jakoi\nHerran ehtoollista, siirrettiin sänky aivan viereen, ja kun toimitus\noli tehty siirrettiin taaskin etäämmäksi. Tässä olivat hänen\nvaimonsa ja tyttärensä aina hänellä apuna. Muutenkin kävivät ihmiset\nahkerasti hänen luonaan puhumassa hengellisistä asioista, joten hän\nsairautensakin ajalla edelleen teki sielunpaimenen virkaa, ja hänellä\noli nyt enemmän aikaa puhua heidän kanssaan, kun apulainen piti\nhuolta virasta, mutta pääjohto oli hänellä itsellään kuitenkin vielä\nsiinäkin.\n\nKun hän pari kolme vuotta sairastumisensa jälkeen kuuli henkilöiltä,\njotka kävivät häneltä opetusta etsimässä, kuinka syvästi\nseurakuntalaiset kaipasivat rakasta opettajaansa kirkossa, syttyi\nhänessä itsessäänkin voittamaton halu vieläkin saada puhua heille\nelämän sanaa saarnatuolista. Hän antoi siis tuolilla kantaa itsensä\nkirkkoon ja sai sydämen iloksensa nähdä, että sanankuulijain\nrakkaus häneen oli todellinen ja vilpitön, sillä jo paljas hänen\nnäkemisensäkin siellä toi syvän liikutuksen koko seurakuntaan.\nTuolilla istuen, kahden miehen tukemana, jotka istuivat alempana\nhänen takanaan, puhui hän sanankuulijoilleen. Vielä oli jäljellä\nhengen voima, vielä lahjakas esityskyky ja vielä hyvä äänikin, jolla\nhän tapansa mukaan itse aloitti seurakunnan kanssa veisasi värssyn\nsaarnatuolista, mutta ainoastaan lyhyt oli saarna, sillä hän tiesi\nitse, etteivät voimat pitkälle riittäisi. Sitten kannettiin hänet\nvielä useita kertoja sekä saarnaamaan että muutenkin kirkkoon. Mutta\naina kun kuultiin, että kirkkoherra aikoi saarnata, oli kirkko\nahdinkoon asti täynnä, vaikka saarnat eivät olleetkaan pitkät. Rahvas\nnäet ennen vanhaan yleensä piti pitkistä saarnoista.\n\n\n5.\n\n_Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema._\n\nKirkkoherra Bergelinin elämästä kerrottaessa on paikallaan piirtää\neräistä hänen talossaan eläneistä henkilöistäkin muutama rivi.\nHän antoi pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle\nvallassäätyyn kuuluvalle henkilölle.\n\nEnsimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli\nTukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut\nvanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut\nMerikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää\najatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin\nrakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle,\nsyystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä\noli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää\nkeittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari.\nKeittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä\nkäytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja\nleipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä\nhuoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä\npalveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän\nkirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.\n\nToinen oli eräs vanha merikapteeni nimeltä Wie. Tämä oli elinikänsä\nmitellyt meriä, tunsi tarkalleen satamat kenties joka puolella\nmaanpalloa. Hän oli purjehtiessaan jo ennen jonkun kerran\nollut tervetullut vieras Bergelinin luona ja kerran satamassa\ntalvehtiessaankin majaillut pappilassa. Useissa haaksirikoissakin hän\noli ollut eläessään. Nyt oli hän erään haaksirikon jälkeen, jossa oli\nmenettänyt kaiken omaisuutensa, vihdoin löytänyt lujan ankkuripohjan\ntässä Merikarvian pappilassa. Hän asui pirtin ja leivintuvan välissä\nolevassa porstuakamarissa. Sieltä hänetkin hautaansa saatettiin.\nMutta vaikka onkin vähän takaperoista ensiksi saattaa henkilöt\nhautaan ja sitten vielä antaa heidän elää ja toimia maailmassa, niin\nsanon kuin sanonkin heistä vielä muutaman sanan.\n\nNämä kaksi, vaikka olivat saman maan synnyttämiä, riitelivät\nkuitenkin miltei alituisesti keskenään. Neiti katsoi heti alussa vähän\nkarsain silmin kapteenia. Hän ei voinut suvaita tämän merimiehen\nkertomuksia, jotka hän kaikki ihan suoraan väitti valheiksi ja lausui\nniistä vähän väliä pistopuheita kertojalle. Tämä taaskin puolestaan\njohtui pienimmästikin seikasta muistojensa valtaan ja oli heti\nvalmis kertomaan. Silloin oli kahakkakin kohta valmis, ja molemmat\ntulistuivat, niin että rouvan, kun kirkkoherra oli sairastunut, oli\nvaikea pitää heidän keskensä sovintoa, olletikin kun hän itse aina\naskaroi miehensä huoneessa. Mutta pelkkä hänen esiintymisensäkin\nriitti rauhoittamaan, jos ei apulaisen ja hänen vaimonsa läsnäolo\nolisi ollut aina kylliksi riittävä estämään näitä erilaisia aineita\ntuleen syttymästä. Mutta heidän kinaansa oli vielä syynä sekin,\nettä neiti ei voinut käsittää minkä tähden pappilassa suvaittiin\nkapteenia, joka oli taloon tullut vuosia myöhemmin kuin hän; Wie\npuolestaan ei voinut olla ivaamatta neidin turhamielisyyttä, ja\nkumpainenkin väitti toisestaan, että tämä muka on muuttunut lapseksi\nvanhuuttaan. Tässä on kuitenkin tarpeen huomautus, että Wie, jolla\noli jotenkin hieno käytös, ei koskaan unohtanut naisten läsnäoloa\neikä siis sentähden neidiltä nuhdetta ansainnut. Hän eli kolme, neljä\nvuotta pappilassa, talvisin huvikseen väliin hakkaillen halkoja\ntarhalla ja kesäisin onkien kalarikkaasta joesta kaikenlaisia\nkaloja, joiden joukossa isot lohet ja siiat haukien haitaksi silloin\njokapäiväistä kotokomentoa pitivät eivätkä ainoastaan harvoin\nvieraisilla käyneet, niinkuin nykyään.\n\nKolmas näistä Bergelinin kodissa eläneistä henkilöistä oli eräs\nentinen sotakapteeni Björnram. [Kysymyksessä oleva henkilö oli Per\nBjörnram nimeltään ja kuoli 1805 Merikarvialla. Tekijän muist.]\nHän oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä juuri sotavuosien\nalussa saapunut Tukholmasta hänkin. Hänen kertoi neiti Bergelin\naina tuntikaudet seisoneen ulkona, kun oli tähdessä, ja katsoneen\ntaivasta kohti. Kaiketi oli kapteenimme tähtien tarkastamisessa\njotain erikoista, sillä palkolliset ja kyläläiset sanoivat, että\nhän \"luki tähdistä\". Neiti B. kertoi; -- hänellä oli aina huoneensa\npöydällä -- hän asui vieraskamarissa -- joku paperilehtinen, johon\nhän oli piirustellut lyijykynällä kummallisia viivoja, kulmioita,\nmonisoppisia ja -onkaloisia, sikin sokin, kuten näytti, niinikään\noli hänellä monennäköisiä pieniä koneita, joiden tarkoitus tietysti\noli meille lapsille tuntematon. Menin siskoni kanssa pari kertaa\nsalaa niitä katsomaan, kun hän oli ulkona, sillä ei meillä ollut\nlupaa sinne mennä, ettemme olisi panneet mitään epäjärjestykseen\nsiellä. Muuten hän sai elää vapaudessa kenenkään häiritsemättä. Jos\nkuitenkin joku matkustavainen sattui tulemaan, siivosi hän äkisti\nnuo kapineensa pois ja meni pihan poikki Wien kamariin, kunnes\nvieras oli matkustanut. Näin voitiin vierashuonetta sentään käyttää\nalkuperäiseen tarkoitukseensa.\n\nJos hänelle tähtitaivas ihmeineen oli tuttu, niin kuului hän\nvaltiollistenkin tähtiryhmien tuntemisessa olleen varma: hän tiesi\nennakolta sodan tulon, Ruotsissa tapahtuneen vallankumouksen ym.\nja hänen murheensa Suomen tulevaisuudesta oli syvä ja todellinen.\nMutta näihin ei tarvinnutkaan tähtiä tarkastella, sen näki kyllä\nlähempääkin jo silloin, jos vain oli senkaltaisille asioille avoin\nsilmä ja tarpeeksi näköpiiriä katsojalla. Kuitenkin karttoi hän\npuhetta näistä jo mainituista asioista ja oli muutenkin synkkä ja\numpimielinen luonteeltaan. Kirkkoherran suuri ihmistuntemus ja\nkristillinen rakkaus voitti kuitenkin pian tämän katkeroituneen\nmielen ja sai häneltä lujan ystävyyden vastalahjaksi. Tämä oli\nBjörnramille itselleen kuin kirkkaan tähden säteileminen hänen\nelämänsä hämäränä iltana. Bergelin piti häntäkin haaksirikkoon\njoutuneena henkilönä, sentähden hän olikin tarjonnut hänelle kodin\nluonansa, kun hän puolittain pakolaisena tuli Tukholmasta, mutta\nhän sanoi hänellä olevan suuren määrän tieteellistä sivistystä.\nSeurustelussaan oli Björnram sangen hieno ja kohtelias, mutta hän\nkarttoi yleensä seuraa, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut\nolla talon seurapiirille tuntematon. Kirkkoherraa hän auttoi vähän\nkirjoitustöissä, kirjanpidossa jne. [Nämä tiedot Björnramista olen\nsaanut enimmäksi osaksi neiti Karin Bergeliniltä, sillä vanha rouva,\njoka minulle muut muistelmat kertoi, ei hänestä paljon puhunut. Yhden\nainoan kerran muistan rouvan hänestä maininneen. Hän puhui nimittäin,\nnuoruutensa muistoja kertoessaan, eräästä rouvasta, joka oli jäänyt\nleskeksi pienten lasten kanssa köyhyyteen. Tämä oli ollut silloin\nsisarensa luona ja illalla myöhään kun hän astui toiseen huoneeseen,\ntuli häntä vastaan ovessa kalpea mustapukuinen, surullisen näköinen\nnainen, ja kun hän katsoi tarkemmin kuka näin myöhään oli taloon\ntullut, näki hän oman itsensä. Hän kaatui maahan, tuli kipeäksi\nja kuoli. Tämän kerrottuaan johtui rouva varsin välittömästi\npuhumaan Björnramista, jonka hän muisti olleen merisotaväessä. Mitä\nhän hänestä kertoi, en varmaan enää muista. Muistan vain rouvan\nsanoneen, että hän oli \"mystillinen\". Mutta henkien manaamisesta\nen muista hänen puhuneen, luultavasti sentähden, että olin lapsi.\nBjörnramista mainitessaan tuli hän maininneeksi mamseli Arvidssonin,\njosta hän hymyillen kertoi jo yleisesti tunnetulta asioita ja\nvielä Svedenborgistakin puhui hän samalla kerralla, kutsuen heitä\nhaaveilijoiksi ja verraten heitä Sauliin ja Endorin vaimoon. Muuten\nsanoi hän samaten kuin hänen tyttärensäkin Björnramista, että hänen\nhuomasi tottuneen elämään hienommassa seurapiirissä.] Bergelin, joka\npiti paljon valistuneesta seurasta, pani suurta arvoa Björnramiin,\nsillä hän oli oppinut ja tietorikas mies.\n\nKerrotaan myös Björnramin ahkerasti kirkkoherran kanssa lukeneen\nraamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ettei siis Björnram\nmilloinkaan tehnyt henkien manaamiskokeita pappilassa, siitä\nolen varma. Ainakaan ei hän sitä tehnyt kenenkään tieten, sillä\nkirkkoherra, samoin kuin koko hänen perheensäkin, oli vapaa kaikesta\ntaikauskosta eikä suinkaan olisi semmoisia vehkeitä sietänyt. Mutta\nkaiken sen ohessa, mitä kuulin Björnramista ynnä muista jäi minun\nlapsenkuvitteluuni kuitenkin muuta selvemmin rouva, joka näki\nitsensä ja jonka rouva Bergelin, kun sitä sitten vielä kysyin, sanoi\nvarmaan olleen kipeän ja silloin jo kenties olleen jonkunlaisessa\nvalheaistimustilassa. Björnram kuoli lyhyen taudin sairastettuaan,\nja hänen tomunsa on kätkettynä Merikarvian kirkkomaahan. Lähes\nkaksi vuotta hän oli elänyt tämän perheen keskuudessa. Kaikki hänen\npaperinsa ja koneensakin hävitti kirkkoherra hänen kuoltuaan, hänen\noman määräyksensä mukaan.\n\nKirkkoherra rakasti lapsia. Kun hän makasi tautivuoteellaan, kävivät\npienet pojat veisaamassa virsiä hänelle, ja silloin hän itse\njohti säveltä. Latinalaisiakin laulunpätkiä hän opetti huvikseen,\nselitellen sanat suomeksi. Pojille annettiin aina joku lantti\npalkaksi ja he saivat sitä paitsi usein luvan mennä keittiöön saamaan\njotakin syötävää suuhunsa. Vielä myöhempinä aikoina on elänyt jokunen\nvanha ukko, joka on ollut kirkkoherralle laulamassa ja siitä palkkaa\nsaamassa. Samaten naapurin lapset, pienet tytöt ja pojat, kävivät\nusein häntä katsomassa, tietysti myöskin makeisia saamassa. Rouva\npiti huolen siitä että hänellä oli itselläänkin pienellä pöydällä\nsängyn yläpään vieressä sitä varten aina varalla jotakin. Naapurissa,\nElgillä, oli siihen aikaan kaksi nainutta poikaa ja molemmilla\npienet lapset. Ja kun äidin silmä vältti, juoksivat viimemainitut\nensimmäiseksi kirkkoherran kamariin. Kun lapsia ei kuulunut, mentiin\nkatsomaan, olivatko karkulaiset siellä, ja sieltä ne tavallisesti\nlöytyivätkin. Hän oli aikanaan mies miesten keralla ja lapsi lasten\nkeralla.\n\nViimeisenä vuotena tällä pitkän sairauden ajalla siirtyi halvaus\nvasemmalle puolelle. Silloin voi hän taaskin liikuttaa oikeaa\nkättään; mutta nyt oli jo kuolemakin lähellä ja teki toivotun lopun\nhänen kärsimyksistään. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa syksyllä\n1816, lähes kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta hänen\nmuistonsa elää seurakunnassa.\n\nAvioliitossa oli kirkkoherra Bergelin kaksi kertaa. Hänen\nensimmäinen vaimonsa oli rovastintytär Uudeltamaalta, Sofia Orell.\nTästä avioliitosta olivat tyttäret Hedvig Kristina, avioliitossa\nvänrikki Brandtin kanssa, ja Anna Kristina, kappalaisen Achanderin\nvaimo Siikaisissa, sekä Sofia Albertina. Toisessa avioliitossaan\noli hän \"munsterskriivarin\" tyttären Margareta Elisabet Levónin\nkanssa, Messukylästä. Tästä avioliitosta oli syntynyt seitsemän\nlasta: kaksi tytärtä ja viisi poikaa. Näistä elivät jälkeen isänsä\nKatarina Margareta ja Anna Charlotta, jotka olivat vanhimmat tämän\näidin lapsista, ja Gabr. Kustaa Wilhelm, joka kuoli ylioppilaana,\nsekä Gabr. Jak. Anders, nimismiehenä ensiksi Kemissä ja sitten\nRovaniemellä. (Tämän lapset ovat vuosikymmeniä sitten muuttaneet\nAmerikkaan).\n\nKirkkoherran kuoltua jäi leski lastensa kanssa köyhyyteen, sillä\nsota-ajan rasitus ja perheenisän sairaus, jonka vuoksi talossa\ntäytyi aina käyttää taitavimpia lääkäreitä, väliin vähän edempääkin,\nvaikutti ylen tuntuvasti perheen varoihin. Ja kun Bergelinin eläessä\nei vielä ollut mitään pappien leski- ja orpokassaa olemassa, vaan\nainoastaan tuo yksi tynnyri, joka oli viran seuraajan maksettavaksi\nmäärätty leskelle, niin oli tällä viimemainitulla siis kyllin\nelatuksen murhetta lastensa ja itsensä tähden. Kiitollisessa\nmuistossa säilytettynä mainittakoon siis, että Bergelinin viran\nseuraaja, rovasti Joh. Gust. Ingelius, lisäsi tämän \"leskentynnyrin\"\nneljäksi, jonka hän maksoi (paitsi moniaita muita antimia)\njoka syksy niin kauan kuin hän eli. Hän oli muutenkin kuin isä\nturvattomaksi jääneelle perheelle. Tämä vapaaehtoinen maksu oli sitä\njalomielisemmin annettu, kun jo hänen virkaan astuessaan leski- ja\norpokassa oli saatu aikaan, eikä hänen siis tarvinnut odottaa, että\nhänen jälkeläisensä maksaisivat mitään liikemaksuja hänen kuoltuaan,\nkoska perhe voisi muutenkin tulla hyvin toimeen eläkkeellään.\n\nRouva Bergelin, joka oli toimekas ihminen, oli armovuosien ajalla\nsaanut itselleen rakennetuksi pienet huoneet pappilan maalle,\n\"Norrgälen\" nimellä. Tässä omassa pienessä kodissa vanhojen\nriippakoivujen siimeksessä pienen puutarhan ja perunamaaliuskojen\nympäröimänä, hän eli rauhallista ahkeraa elämää tyttärineen. Nämä\ntekivät käsityötä seurakunnalle. Sofia teki kaunista sidelmätyötä\n(knytning), Kaarina kutoi kauniita kuvallisia kankaita --\nsilkkijuovaisiakin -- ja Lotta ompeli koruompeluita ja vaatteita sekä\nsilitti, ja äiti auttoi aina sitä, jolle apu eniten oli tarpeen,\nniinikään hän toimi taloudessa piikatytön kanssa. Tämä perhe olisi\nsiis tullut jo hyvinkin toimeen, mutta yhdeksän vuotta jälkeen\nmiehensä kuoleman joutui rouva Bergelin kovan kohtalon alaiseksi.\nHän poltti itsensä suovan keitossa ja tuli sokeaksi kuten näiden\nperhemuistojen alussa on jo mainittu. Vaikka siis ruumis riutui,\nolivat sielunvoimat hänellä kuitenkin sangen eloisat. Joku vuosi\njälkeen tämän tapauksen hän sai nauttia ns. keisarillista armolahjaa\n100 ruplaa B:o ass. (114 mk 28 p) vuosittain. Äidin kova kohtalo\nvaikutti kuitenkin aivan masentavasti koko perheen aineelliseen ja\nhenkiseen vointiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta eli rouva Bergelin\nsokeana, kuurona ja vuoteen omana. Avutta hän ei voinut vuodettaan\njättää. Tytärten rakkaus ja hellä hoito sekä naapurien ystävyys\nteki hänet kuitenkin onnelliseksi, vaikka Herran käsi raskaasti\nhäntä kurittikin. Tähän tietysti varmaan eniten vaikutti hänen\ntosikristillinen mielensä. Hän tyytyi Jumalan sallimukseen.\n\nRouva Bergelin oli syntynyt 1763 lokakuun 26. päivänä, ja nukkui\nHerrassa heinäkuun 27. päivänä 1853, siis lähes yhdeksänkymmenen\nvuoden vanhana. Rauha vanhan ristinkantajan tomulle!\n\nHänen tyttärensä Kaarina eli lähes kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden\nvanhaksi. Hänen elämänsä lanka katkesi kesällä 1884.\n\nBergelin lepää Merikarvian kirkkomaassa. Vuonna 1892, siis\nseitsemänkymmentäkuusi vuotta jälkeen hänen kuolemansa, hankkivat\nmuutamat perheen ystävät hänen haudalleen yksinkertaisen ristin.\nTässä tilaisuudessa puhui haudalla mm. eräs vanhanpuoleinen mies\nLauttajärven kylästä (Erkki Vanhatalon pojanpoika). Tämä sanoi:\n\n-- Kyllä minun isoisäni usein siitä puhui, että hän oli lyönyt\n\"Snäkin\" pyssyn ylös, mutta emme me uskoneet sitä todeksi, vaan\najattelimme, että kyllä vaari on jo niin vanhuudenhöperö, että kehuu\nja luulee semmoisia tehneensä.\n\nNämä sanat ovat merkitsevät, niissä kuvastavat nykyajan ajatukset\nentisyydestä: kuinka pian kaikki on -- tarua vain.\n\n\n\n\n3.\n\nLIVÓNIN PERHE\n\n\nTässä kerrottava koskee ainoastaan hieman kirkkoherra Bergelin\nelämään. Sen tapaukset alkavat noin vuodesta 1771. Kertoja, rouva\nBergelin, sanoi silloin olleensa noin yhdeksännellä vuodella. Hänen\nvanhempansa asuivat Turussa Linnankadun varrella. Samalla kadulla,\nvinoon yli kadun, asui myöskin eräs vallasperhe, ratsumestarinleski\nouto kaupungissa. Sanottiin hänen tulleen miehensä kanssa Tukholmasta\n-- ja eli nyt tämän kuoltua sangen vähissä varoissa. Heidän\nsukunimensä oli Livón. Heillä ei tietääkseni ollut mitään sukulaisia\ntässä maassa. Heidän avioliittonsa oli ollut onnellinen, sentähden\nolikin murhe miehen kuoleman jälkeen saattamaisillaan vaimonkin\nhautaan. Hän karttoi kaikkea seurustelua ja eleli yksinään lastensa\nkanssa, mihin arvattavasti perheen taloudellinen tilakin pakotti,\nja kävi aina mustissa vaatteissa. Lapsia hänellä oli kolme, yksi\npoika ja kaksi tytärtä. Saivatko he valtiolta mitään eläkettä, sitä\nen tiedä. Saattoipa asia olla niinkin, että heillä oli eläke, mutta\nvaltio ei voinut sitä maksaa, sillä valtiovelka oli kahden sodan,\n\"Hattujen sodan\" ja \"Pommerin sodan\", vuoksi melkoisesti lisääntynyt,\npankin varat menetetyt ja hirveä rahapula lamautti monta vuotta\nvaltakuntaa, joten se tuntui kaikissa kansankerroksissa.\n\nRouva ja nuorempi tytär elättivät itseään ompelutyöllä. Vanhempi\ntytär, joka oli kotiopettajana samassa kaupungissa, myöskin \"puhalsi\nsamaan hiileen\", vanhaa lausetapaa käyttääksemme. Tämä tyttö ja veli\nolivat vaaleita, kuten isäkin oli ollut, ja erinomaisen kauniita.\nÄiti, keski-ikäinen ja tummahko nainen, oli niinikään tunnettu\nharvinaisesta kauneudestaan. Nuorempi tytär oli sangen tumma ja\neniten äitinsä näköinen, mutta hän ei näyttänyt olevan mikään\nkaunottaren alku. Vanhemman tyttären nimi on minulta unohtunut\nenkä pojankaan nimeä varmaan muista, mutta ellen erehdy, on se\nollut Johannes, sillä muistelen häntä nimitetyn Janneksi. Tämä oli\nkahdeksantoista vuoden ikäinen sangen siivo nuorukainen, mutta\näiti ei ollut voinut häntä koulussa pitää, vaan oli pannut hänet\nperuukintekijän oppiin, jota ammattia silloin melkein taiteellisesti\nharjoitettiin. Nuorempi tytär, kaksitoistavuotinen tyttö, oli\nnimeltään Maria Elisabeth.\n\nTämä pieni perhe kokoontui joka sunnuntai- ja juhlapäivä äidin\npieneen, siistiin, vaikka köyhästi sisustettuun huoneeseen, jonka\nvanha, matala, mutta aina valkea porras avautui porttikäytävään.\nNiinikään kaikki joutohetket ja arki-illatkin, milloin vain\ntilaisuutta siihen oli, äidin luona vietettiin. Ei poikakaan\nmilloinkaan laiminlyönyt tätä perheen yhdessäoloa äidin luona.\n\nErään rauhallisesti keskinäisessä rakkaudessa vietetyn päivän tahi\nillan jälkeen herätti äidin seuraavana aamuna se hirveä sanoma,\nettä hänen poikansa oli samana aamuna vangittu murhasta. Ken voisi\nkuvailla, mitä äiti tunsi tämän kovan sanoman kuullessaan? Hän juoksi\nheti vankilan portille, hänen _täytyi_ saada nähdä poikansa! Mutta\nrukoukset ja kyyneleet olivat voimattomia, rautaiset ovet pysyivät\nsuljettuina.\n\nSamana aamuna, -- luulen sen tapahtuneen paaston aikana, -- oli nuori\nLivón kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua.\nSiitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa\nverinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena\ntuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään,\npääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta\nihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa\nvangittaessa, hän oli kuin lamautunut.\n\nÄiti, jonka rinta jo ennestään oli heikko, sairastui heti\nkeuhkotautiin ja virui tauti vuoteella tuon monia kuukausia kestävän\noikeudenkäynnin ajan. Pikku Maria oli kohta, kun äiti oli tullut\nkotiin vankilan luota sairaana, juossut kiireesti naapuriin pyytämään\nLevonin vaimoa, kertojan (rouva Bergelinin) äitiä tulemaan äitinsä\nluokse. Tämä, joka oli hurskas ihminen, kävi sitten usein häntä\nkatsomassa ja lähetti vähän väliä pienen tyttärensä viemään jotakin\nkeittoa sairaalle, onnettomalle rouvaraukalle. Silloin oli pikku\ntytöllä tilaisuus tutustua tämän perheen koko onnettomuuteen, kun\nhäntä usein pyydettiin jäämään sinne Marian kumppaniksi. Ja vihdoin\npidettiin ystävällistä lasta ikäänkuin perheeseen kuuluvana; hän oli\nsiellä jokapäiväinen ja kaivattu vieras.\n\nVanhempi sisar, joka heti veljen vangiksi jouduttua oli purkanut\nkihlauksensa ja muuttanut äidin luo, sai asian käsittelyn\nloppuaikoina jonkun kerran vartijan läsnäollessa käydä veljensä luona\nvankilassa.\n\nOikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta,\nnuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti\nasiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he\nolivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen\ntultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen\npään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut\npakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa\nja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse\noli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä,\nmiksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä\ntahi järjestysmiehiä etsimään jne. Tuomarien tuli sääli hänen\nnuoruuttaan, koska hänellä oli hyvä maine, ja hänen mestarinsakin\ntodisti hänen aina olleen siivon ja kuuliaisen, mutta hänen tavaton\nalakuloisuutensa, vaikka hänen avoin katseensa puhuikin hänen\npuolestaan, vahvisti kuitenkin heidän mielipidettään, että hän oli\näkkipikaisuudessa tuon hurjan teon tehnyt. Jokainen, joka on lukenut\nsen ajan pääkaupunkielämästä, tietää, että alituiset tappelut\nylioppilasten ja kisällien välillä olivat silloin tavallisia päivän\ntapauksia, joihin oppipojatkin väliin jälkimmäisten puolella ottivat\nosaa, eivätkä muutenkaan veriset kahakat siihen aikaan olleet\nharvinaisia. Sentähden siis häneltä kysyttiinkin, eikö tuo tapettu\nmies, joka kuten asian käsittelyn aikana tuli selville, oli ollut\npaha tappelija, ja silloinkin pahoin päihtynyt, ollut karannut hänen\npäällensä ja lyönyt häntä ensiksi; mutta hän kielsi jyrkästi kaikki\nja pysyi tiukasti siinä, että heitä oli ollut kaksi.\n\nMutta mitä siis äiti ja sisar ajattelivat asiasta? He uskoivat hänet\nsyyttömäksi, vaikka he eivät voineet tietää asianhaaroja, muuta kuin\nsikäli kuin ne tulivat julki oikeudenkäynnin aikana. Mutta mitä\nheidän uskomisensa auttoi? Äidit ja sisaret uskoivat tavallisesti\nniin mielellään omiensa syyttömyyteen. Mutta otaksukaamme mekin,\nettä hän oli syytön. Miten voisimme selittää tuon hänen pelkonsa,\nihmeellisen alakuloisuutensa ja epävarmat vastauksensa? Hän pelkäsi\nkidutusta, ja alakuloiseksi hänet teki äidin murhe ja sydämen kipu ja\nkoko perheen onnettomuus. Tähän vaikutti myös hänen nuoruutensa ja\nkokemattomuutensa. Lakimiesten kietovat kysymykset hämmensivät häntä\nja hänen täytyi puolustautua aivan yksin, sillä siihen aikaan ei\nsyytetty saanut käyttää apulaista oikeudenkäynnissä. Näin ollen hän\ntunsi olevansa aivan aseeton syytöstä vastaan, joka vuoren painoisena\nvyöryi häntä kohden, uhaten musertaa hänet murskaksi.\n\nKustaa III:n hallituksen alkuvuosina tosin kidutus poistettiin\noikeudenkäynnistä. Mutta vaikkapa tämä Kustaa III:n ihmisystävällinen\nasetus jo olisikin ollut voimassa silloin kun Livónia tutkittiin,\ntäytyy meidän muistaa, että vanhoja juurtuneita periaatteita ja\ntapoja ei niinkään äkisti heitetä pois. Yleensä silloin vielä,\nsanoo kertojani, pelättiin kidutusta, ja viesti kertoi vielä vuosia\njälkeenpäinkin, että oikeuden käsittelijäin oli vaikea mukautua\nuuteen lempeämpään asiain järjestykseen. Jotkut heistä siis vielä\nsalaa seurasivat vanhaa lakia, jonka kenties luulivat tulevan\nuudestaan voimaan. Tuo vanha hirviökummitus, kidutus, on tehokkaasti\nvaikuttanut vangittuun nuorukaiseen. Samalla riudutti häntä toinenkin\ntuska: hän suri äidin ja sisarten kohtaloa, joiden tuki hän mieheksi\ntultuaan toivoi olevansa. Kova oli heidän elämänsä ennenkin ollut,\nmutta mitä olivat kaikki entiset koettelemukset tämän kamalan\nonnettomuuden rinnalla!\n\nNo niin, mitäpä tuosta! Syytön vai syyllinen, sen tiesi yksin Hän,\njoka sydämet tutkii.\n\nÄiti lähetti tyttärensä mukana pojalleen siunauksensa, vakuuttaen\nsamalla, että hän, äiti, uskoo poikansa syyttömäksi, mutta kehotti\nhäntä samalla, vaikka syytönnäkin, tunnustamaan itsensä syylliseksi\nja menemään kuolemaan, päästäkseen kidutuksesta. Toisessa elämässä\nhän saisi pian tavata äidinkin.\n\nTässä emme nyt käy kuvailemaan taistelua, joka riehui kahleihin\nkytketyn syyttömän nuorukaisen rinnassa hämärässä vankikopissa,\njossa hänen täytyi istua kuukausia tunnustusvankina. Sen on nähnyt\nainoastaan Jumala. En varmasti tiedä kidutettiinko häntä todellakin.\nHuhuna kerrotaan, että hänen vankikopistansa oli kuultu hätähuutoja\nja että häntä oli ruumillisesti kidutettu. Useita kuukausia\nkiellettyään hän vihdoin -- tunnusti olevansa syypää murhaan, ja\nhänet tuomittiin kuolemaan.\n\nAjan henki vaati raakoja ja mieltä pöyristäviä ajanvietteitä, ja\nmestaus oli eräs niitä. Mestaukset eivät olleet siihen aikaan\nharvinaisia, ja niitä katsomaan kokoontuivat suuret kansanjoukot.\nVanhemmat toivat lapsiaankin mukanaan, jotta nämät teloituksen\npelosta ja kauhusta muka kavahtaisivat rikosten tekoa. Silloin,\nkuin Livónin kuolemantuomio toimeenpantiin, oli katu täynnä\nkatsojia, ja niiden joukossa seisoi lähin naapuri, Levonin vaimokin,\nporttinsa edessä pienen tyttärensä kanssa. Tämän portin ohitse tuli\nkuolemanvangin käydä teloituspaikalle.\n\nJo läheni tuo kamala seurue kuolinkellojen soidessa. Lunta\nsinkoili, ilma oli kolkko ja synkkä kuin kuoleman esikartanoissa.\nKuolemaantuomittu puettuna valkeisiin liinavaatteisiin ja\nkuolonkalpeus kasvoillaan, hoiperteli enemmän kuolleen kuin\nelävän näköisenä eteenpäin pyövelin tukemana. Pää riippui melkein\nhervotonna. Lapsen mielestä, joka seisoi katsojain joukossa, oli\nhän kuin kuolon enkeli, kasvot marmorinvalkeat, niin lempeät,\nniin kuolon tyynet. Pappi kävi hänen oikealla puolellaan, puhuen\nlohdutuksen sanoja. Jumala yksin tietää kuunteliko hän niitä vai\nkiinnittikö äidin muisto kokonaan hänen mielensä. Jo siirtyi seurue\nlähelle tuota matalaa huonetta, jossa äiti asuu. Nyt astuu sen\novesta ulos portaalle tyttö valkeissa vaatteissa. Tämäkin on kalpea\nkuin kuoleva. Nyt nostaa kuoloon menevä päätänsä, veljen ja sisaren\nkatseet kohtaavat toisensa viimeisen kerran kuin hyvää yötä sanoen.\nNuorukainen osoittaa kädellä äidin ikkunaa, sitten ylös taivasta\nkohti, hänen huulensa liikkuvat värähdellen, mutta sanat eivät tule\nkuuluviin; sisar vastaa samoin käden liikkeellä, hänkin nostaa\nkättään taivasta kohti. Jo on kuolemaan tuomittu astunut ohitse, pää\ntaaskin vaipunut alas. Heikko, tukahutettu tuskan huudahdus kuuluu\nneidon huulilta, voimat pettävät, hän vaipuu tainnuksissa maahan,\ntiedottomana koko maailman onnettomuudesta. Levonin vaimo, joka\nseisoo vieressä, auttaa tyttärineen hänet sisään.\n\nHuokauksia, nyyhkytystä ja pakinaa, johon yhtyy kuolinkellojen kumea\nsoitto, kuuluu väkijoukosta, joka uteliaana seuraa määränpäähän ja\ntunkeutuu lähelle nähdäkseen miten pyöveli lopullisesti esittää\nosansa tässä kamalassa murhenäytelmässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄiti ei elänyt monta tuntia poikansa jälkeen. Hänen viimeinen\ntoivomuksensa tässä maailmassa, joka oli ryöstänyt kaiken hänen\nelämänsä onnen, oli se, että hänen poikansa syyttömyys joskus tulisi\nilmi.\n\nNeiti Livón peri äitinsä taudin ja kuoli muutamia kuukausia sen\njälkeen... Ja pikku Maria oli yksin maailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä ovat tämän onnettoman perheen historian pääpiirteet. Olen tässä\nainoastaan esittänyt tositapaukset sellaisina kuin olen kuullut ne\nkerrottavan, enkä olen rohjennut tottumattomalla kädelläni niihin\nenempää koskettaa. Kuitenkin on vielä eräs tärkeä kohta asian\ntäydentämiseksi tähän liitettävä.\n\nOli kesä 1805. Kirkkoherra Bergelin Merikarvialta oli ollut\nvaimoineen Tampereella sisartaan tervehtimässä, ja oli nyt matkalla\nRuovedelle vanhoja tuttuja katsomaan. Oltiin jo Ruoveden seurakunnan\nalueella. Järvet, purot, metsät, kunnaat, kalliot ja kivetkin olivat\ntäällä vanhoja tuttuja, joita silmä hyväillen tervehti.\n\nEräs renttumainen mies asteli edellä. Mies oli kookas ja\nlujaraajainen ja näytti olevan jo yli keski-iän; iso karsittu sauva\noli hänellä kädessä ja reppu selässä.\n\nKun matkustajamme olivat ehtineet miehen kohdalle, tarkasti tämä\nheitä vähän, tervehti ja kysyi:\n\n-- Oletteko pastori Bergelin?\n\n-- Olkaa hyvä, -- jatkoi hän, saatuaan myöntävän vastauksen, -- ja\nantakaa rouvan ajaa yksin edellä ja astukaa itse alas kävelemään,\nminä tahtoisin puhua kanssanne. Olen juuri matkalla Ruoveden kirkolle\nteitä tavatakseni, ja arvasin teidät nähdessäni, että olitte se sama.\n\n-- Olen jo neljä vuotta ollut täältä poissa, vastasi Bergelin.\n\n-- No, olipa tämä siis sattuma!\n\n-- Ei, ystäväni, se oli Jumalan johdatus.\n\n-- Niin, ehkä.\n\nRouva kielsi kuiskaten miestään menemästä, kun tämä pysäytti\nhevostaan alas astuakseen.\n\n-- Ole tyyni, ei hänellä ole pahaa mielessä.\n\nPitkä oli heidän keskustelunsa, ja syvästi sortuneelta näytti mies,\njoka käveli papin rinnalla; ja syvästi näytti puheen aihe pappiinkin\nkoskeneen. Sydämellisesti kiittäen lausui mies jäähyväiset erottaessa.\n\nTaaskin istui kirkkoherra kieseissään. Luontainen iloisuus oli nyt\ntykkänään poistunut, hän istui vakavana ja syvissä mietteissä.\nVihdoin katkaisi rouva äänettömyyden.\n\n-- Luulenpa että tuon miehen tapaaminen on tehnyt sinut alakuloiseksi.\n\n-- Jumalan johdatus on sangen ihmeellinen, sanoi kirkkoherra omaa\najatustaan seuraten, -- näyttääpä väliin siltä kuin ei hän itse\nollenkaan pitäisi kiinni ohjaksista. -- Tuota miestä on vuosikymmeniä\njo painanut kaksinkertainen murha.\n\n-- Kuka hän sitten on, hän näyttikin niin synkältä?\n\n-- Hän on entinen ylioppilas. Hänen nimensä menee minun kanssani\nsalaisuutena hautaan, mutta hänen tekonsa... hän on velvoittanut\nminut saattamaan sen julkisuuteen, mutta vasta kuolemani jälkeen,\nsitten kun hänenkin väsyneet luunsa varmasti jo lepäävät rauhassa.\n\n-- Et siis vielä minullekaan voi ilmoittaa sitä?\n\n-- Voin. Ja tunnenkin sen melkein velvollisuudekseni, sillä asia\nkoskee vähän, tosin ainoastaan vähän sinuakin.\n\n-- Minuako? huudahti rouva.\n\n-- Niin. Eikä hän sinun suhteesi muuta ehtoa tehnytkään, kuin sen,\netten hänen nimeään mainitsisi. Sinä muistat nuoren Livónin Turusta,\nnuorukaisen, joka sinun lapsuudessasi mestattiin; sinä olet aina\nuskonut hänet syyttömäksi.\n\n-- Niin, niin!\n\n-- Tuo mies oli se joka sen murhateon oli tehnyt, hän kertoi minulle\njuuri koko asian.\n\nAnnamme miehen itsensä puhua. Näin hän oli kertonut kirkkoherra\nBergelinille:\n\n-- Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja\nmuutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön\njuoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois,\nminä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen\nriitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha\ntulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme\ntoisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en\ntiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän\npuhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä\nriitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan,\nsillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä\ntekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi\npoikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä\netäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan\ntakaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja\njuoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin\nläheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.\n\nVelkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi\npäivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli\njo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani\nnoutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta;\nmiehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien\ntuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä\nolin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun\nja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies\nollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi.\nEn voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut\nkaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota,\ntaikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan,\nkoska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin\ntoisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt\njo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.\n\nVasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs\nnuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä\nen näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta\nasiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt\nsiis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en\ntosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi\nsiitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun\nei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei\ntekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä\noleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän\noli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään.\nKysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa.\nJa nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista\noikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin\nhillitty, oli melkein tukehduttava.\n\nMinua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan\nei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut\ntulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en\nvoinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi...\nMinäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on\nminun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain\nihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut\nitseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin\niankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä\nolin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen\ntämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin\nrikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena -- noh, tietysti\nsekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin,\nenkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen\nsyyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin\notsalleni ja poltti omassatunnossani.\n\nTämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa,\nteki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen\ntoimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään\nkunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.\n\nNiin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin\npäiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän\nyhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut,\nminulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen\nviime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä\nmilloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.\n\nKauan jo olen halunnut saada puhua jollekin kristillismieliselle\npapille tilastani, ja olen siinä tehnyt yrityksiäkin, mutta pahin\nasia on aina jäänyt sanomatta, en ole koskaan voinut puhua mieltäni\npuhtaaksi. Mutta nyt tuli tunnontuska niin polttavaksi, että minun\ntäytyi saada ripissä tunnustaa syntini, ja minun oli pakko lähteä\nteitä etsimään. En voinut saada lepoa, ennenkuin olen tunnustanut\nrikokseni ja jälkimaailmalle, joskin liian myöhään, puhdistanut\nsyyttömän muiston.\n\nOlisin silloin ensi vuosina julkisesti tunnustanutkin tekoni ja\nkärsinyt ansaitun rangaistukseni, se olisi ollut minulle helpompikin\nkantaa kuin nämä monikymmenvuotiset tunnonvaivat kurjan elämäni\naikana, mutta sitä en hennonnut tehdä omaisteni tähden. Heillä on\nkyllin jo ennestäänkin ollut murhetta minun tähteni. Vieläkö nyt\nsekin lisäksi --? En voinut häväistä isäni kunniallista nimeä --\nolisiko hänen pitänyt löytää kadotettu poikansa -- murhaajana?\n\nJa eipä se olisi sittenkään herättänyt kuollutta haudastaan. Tosin\nse olisi puhdistanut hänen nimensä, mutta voi minä olen kadehtinut\nhäntä, joka viatonna lepää haudassaan! Kaiketi vanhempani jo aikaa\nsitten ovat kuolleet, mutta en sittenkään voi, en voi, minä olen\npelkuriraukkakin. Minä olen ollut onnettomin ihminen maan päällä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä oli miehen tunnustuksen sisällys.\n\nKirjoittiko kirkkoherra Bergelin hänen tunnustuksensa muistiin heti\nkotiin saavuttuaan, sitä en tiedä, sillä rouva ei siitä mitään\nvirkkanut. Voipa siis niinkin olla, että se aluksi jäi toistaiseksi,\nja kolme vuotta myöhemmin sai Bergelin halvauksen, joten se häneltä\ntietysti jäi sikseen. Mutta jos otaksumme, että hän sen tekikin,\nmikä kuitenkin on luultavinta, niin on se kumminkin varmaan\nhukkunut muiden tärkeitten paperien ja asiakirjojen kanssa, jotka\neräs murtovaras heti kirkkoherran kuoltua vei hänen ison kaappinsa\nsalalaatikosta. [Tämä tunnoton murtovarkaus tapahtui kirkkoherran\nhautauspäivänä. Sen toimeenpanija, eräs läheinen henkilö, tahtoi\nsaada haltuunsa erään kuitin, joka osoitti kirkkoherran jo aikoja\nsitten suorittaneen erään 800 riksin suuruisen lainan, jonka maksu\nsitten leskeltä uudestaan kiskottiin korkoineen. Oliko varkaan\nkäsiin joutuneessa laatikossa myöskin kirjallinen todistus Livónin\nsyyttömyydestä, sitä ei kukaan varmaan tiedä, mutta otaksutaan niin\nolleen. Tämän varkausjutun olenkin maininnut ikäänkuin puolustukseksi\nBergelinin perheelle, jota ehkä muuten moitittanee siitä, ettei se\nole saattanut julkisuuteen todistusta Livónin syyttömyydestä.]\n\nMaria Elisabet Livónin nimen yhdenlaisuus rouva Bergelinin nimen\n(M. E. Levon) kanssa, oli vähällä saattaa tälle viimemainitulle\nkäräjänkäynnin. Ensinmainittu, joka oli ollut avioliitossa jonkun\nmaanviljelijän kanssa -- nimeä en muista -- oli nyt leskenä. Leski\noli erään tekemänsä velkakirjan alle kirjoittaessaan käyttänyt isänsä\nsukunimeä. Tämä ei ollutkaan vanhaan aikaan mitään harvinaista.\nMutta kun velkakirja oli perintönä joutunut uudelle omistajalle,\nei tämä saanut selkoa siitä, kuka sen antaja oli ollut ja rouva\nBergelin sai siis haasteen siitä velasta. Tämän rettelön aikana\ntuli sentähden M. E. Livón itse Merikarvialle selvittämään asiaa\nja viipyi seurakunnassa jonkun ajan. Hän oli jo silloin noin\nviidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Harmaat hiukset ja musta puku\nlisäsivät hänen muotonsa synkkyyttä. Kyläläiset sanoivat häntä\n\"pitkäksi rouvaksi\".\n\nSyvästi liikutettuina tapasivat nyt toisensa nuo lapsuuden tuttavat,\njotka niin surullisissa oloissa olivat tutustuneet toisiinsa. \"Pitkä\nrouva\" oli sen jälkeen pappilassa aina tervetullut vieras. Ja nyt oli\nrouva Bergelinillä tilaisuus kertoa sisarelle tuon miehen tunnustus,\njoka ilmaisi hänen veljensä syyttömyyden. Hän oli syvästi liikutettu\nsen kuullessaan, mutta samalla sanoi aina uskoneensa veljensä\nviattomaksi. Tämä oli kuitenkin hänelle suureksi iloksi, vaikka se\nuudestaan haavoittikin sydäntä.\n\nRouva Bergelin, joka ei vuosikymmeniin ollut kuullut tästä Livónin\nperheen viimeisestä jäsenestä, oli tuntenutkin syvää halua tavata\nhäntä. Sen tähden hän aina pitikin tätä sattumaa Jumalan johdatuksena.\n\nTähän loppuivat tiedot Livónin perheestä.\n\nSelvää on, että ne, jotka tuomitsivat nuoren Livónin kuolemaan,\novat tietämättään tehneet lainmurhan. Nyt tahtoisin kysyä eikö\nnykyinen Suomi katso siveelliseksi velvollisuudekseen saattaa tätä\noikeuden erehdystä päivänvaloon? Eikö kansamme oikeudentunne vaatisi,\nettä joku lainoppinut, jolla siihen on tilaisuus, etsisi oikeuden\npöytäkirjat arkistojen tomusta, uudestaan tarkastaisi ne ja saattaisi\nyleisön tietoon tutkimuksensa tulokset? Kappale toista vuosisataa on\ntosin kulunut jo siitä, kun syyttömän nuorukaisen veri vuosi, eikä\nkukaan omainen enää tulisi näkemään hänen syyttömyytensä todistusta,\nmutta kansamme oikeudentuntoa se tyydyttäisi, se osoittaisi\nnouseville sukupolville että:\n\n    \"Ei niin supi salattua,\n    Ettei tuota ilmi tuone\n    Jumalamme julkisesti\".\n\n\n\n\n4.\n\nJOULU AUTIOLLA KARILLA\n\n\n1.\n\nTuuli on käynyt yhä kipakammaksi, virkkoi Erik Anders Jansson, saat\nsiirtää tuon suuren altaan, Jan Erik, paremmin perään ja ottaa\nyhden \"reivin\" isosta purjeesta. Vene makasi liiaksi \"paapuurin\"\nkuvulla ja ilma käy yhä myrskyisemmäksi, ei siihen kaakkotuuleen ole\nluottamista; se lähettää välistä sellaisia vihureita, ettei tiedä\nkun jo emäpuu on päälle kääntynyt. Ja väkevällä kädellään väänsi\nhän peräsintä, siten vaatien jaalan nousemaan ylös vastatuuleen\nkuohuville aalloille, jotka hyrskyen syöksyivät oikeata keulaa\nvastaan. -- Kyllä maisteri, lisäsi hän kääntyen mainitun henkilön\npuoleen, -- auttaa sinua solmimisessa.\n\nJan Erik rupesi heti, altaan siirrettyään, \"reivaamaan\" ja maisteri\nauttoi häntä mikäli saattoi, kun oli kädet kontassa ja itse\ntottumaton sitä tekemään.\n\nJaalan omistaja on noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, kookas,\njäntevä mies, jonka ahavoituneet punaisenruskeat kasvot todistavat,\nettä hän on suurimman osan ikäänsä elänyt meren selällä. Kuten jo\nedellä on mainittu, on hänen nimensä Erik Anders Jansson. Hän on\nkalastaja Haapasaaren puolesta, tuosta Ahvenanmaan ja Hankoniemen\nkeskivälillä sijaitsevasta saariryhmästä, ja palaa nyt Tukholmasta\nvoin, lohen ja siikojen myynnistä, joita tavaroita hän on ostanut,\nlohet Turun torilla kokemäkeläisiltä ja voin maaseudulta; siiat ovat\nomaa saalista.\n\nJan Erik Eriksson, jaalan omistajan poika, oli yhdeksäntoistavuotias\nnuorukainen, mutta näytti pikemmin olevan kaksikymmentäkolme kuin\nyhdeksäntoista, sillä hän oli pitempi isäänsä ja melkein yhtä jykevä\nvartaloltaan. Hänenkin kasvonsa olivat ahavoituneet meri-ilmasta\nja saaneet tuon terveennäköisen punaisenruskehtavan värin, joka\nisälläkin oli, vaikkakaan ei niin vahvaa. Hänellä oli vilkkaat\nvaaleansiniset silmät ja vaalea kähärä tukka, samaten kuin hänen\nisällänsäkin. Hän oli siis pulska nuorukainen.\n\nRuotsi heillä oli puhekielenä, kuten jo heidän ruotsalaisista\nnimistänsäkin voi arvata.\n\nJaala kyntää Itämerta Ahvenanmaan kohdalla, joka pian kätkeytyy\nKöökarin varjoon. Alus on vähäinen avoin jaala, ei paljoa isompi kuin\niso kalastajavene.\n\nMatkustajina on siinä kolme nuorta herraa. Erääseen \"maisteriin\"\nolemmekin jo pikimmältään tutustuneet; hän on vanhin heistä. Nuo\nkaksi muuta ovat vielä aivan nuoria, vasta viisitoistavuotisia\nnuorukaisia. He ovat äskenleivottuja ylioppilaita.\n\nTuo hienomman ja hennomman näköinen tuntuu terävä-älyiseltä\nmiehenalulta; hän on sangen hilpeäluontoinen ja ikäänkuin hänellä\nolisi aina jokin hauska kepponen mielessään. Nyt ei hänellä näy\nolevan siihen suurta halua, hän istuu, nojautuen jaalan päälaitaan,\netukannella olevalla tynnyrillä, katsellen, miten aallot vyöryen\nryntäävät jaalan keulaa vastaan. Välistä joku vihaisempi aalto\nhypähtää niinkin korkealle, että ulottuu sylkäisemään, merimiesten\npuhetapaa käyttääksemme, tahi heittämään huntunsa, kuten runoilijat\nsanovat, laidan ylitse. Läikähdystä tosin nuorukainen väistää, mutta\nräiskeiden sallii hän ripeänä sateena viskautua ylitsensä. Hän vain\nvetää viittaansa tiiviimmin ympärilleen, sillä avoin jaala, räiskeitä\nlukuunottamatta, ei anna paljoa suojaa tuulta vastaan. Tämän\nnuorukaisen nimi on Jaakko Tengström, hän on Kokkolasta kotoisin,\npitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika.\n\nToinen nuorukainen oli Jaakko Fredrik Gadolin, kirkkoherran poika\nPerniöstä, jonka pulska muoto todistaa hänen kouluaikana olleen\nhyvän eväskontin ääressä. Hän loikoo vanhan purjeen päällä lähellä\nTengströmiä, hiljalleen laulellen erästä aivan uutta Bellmanin runoa.\n\nJa \"maisteri\"? Niin, hänet olemme jättäneet viimeiseksi, siitä\nsyystä tahdomme kohdistaa enemmän huomiota häneen. \"Maisteri\" on\nnuori mies, joka on ylioppilaana ollut Tukholmassa papintutkintoa\nsuorittamassa ja palaa sieltä nyt pappina. Hänen nimensä on\nGabriel Bergelin, hän on hämäläinen, lukkarin poika Janakkalasta,\nHämeenlinnan läheltä, mutta ei hänen muotonsa osoita hämäläistä\nsukuperää, sillä Gabrielilla on sangen säännölliset kasvonpiirteet.\nKorkea, vähän taaksekalteva vapaa otsa, kulmakarvat vähän kaarevat,\ntumman siniharmaat silmät, joilla on vapaa läpitunkeva katse,\nsäännöllinen nenä, pikemmin roomalainen kuin kreikkalainen, posket\nja leuka tasaisen täyteläiset, kasvojen muoto pitkähkö ja terveen\nnäköinen sekä vaalea kastanjanruskea kähärä tukka. Hän on runsaasti\nkolmen kyynärän korkuinen, vartalo sorean ja voimakkaan näköinen. Hän\nteki siis heti miellyttävän vaikutuksen katsojaan, joka hänet ensi\nkerran näki. Nämä piirteet hänen muotokuvastaan olen saanut varmalta\nhenkilöltä. Tämän huomautuksen teen sentähden, että joku kenties\nluulee minun mielikuvitusta käyttäneen.\n\nGabrielin isä, Gabriel Bergelin hänkin nimeltään, oli kuollut tämän\nlapsuudessa, mutta äiti ja kolme Gabrielia vanhempaa siskoa, joista\nkaksi oli naimisissa ja kolmas palveluksessa, kustansivat yhteisesti\nGabrielin opintoja.\n\nSiihen aikaan piispa Karl Fredrik Mennander oli Tukholmassa\nvaltiopäiväin aikana, vaikka hän ei ollut valtiopäivämiehenä sillä\nkertaa -- hän oli siellä kenties muuten, voidakseen lähempää paremmin\nseurata asiain kulkua ja tietysti jotakin vaikuttaakin. [Piispa\nMennander oli sangen arvossapidetty mies ajallansa. V. 1775 hänet\nvalittiin Upsalan arkkipiispaksi -- Jaakko Haartman tuli hänen\nsijaisekseen Turussa. V. 1784 hän sai \"pohjantähden\". Kuoli v. 1786.\nHänen isänsä oli Ilmajoen kirkkoherra.] Aikana, jolloin ei ollut\nsähkölennätinlaitosta ja muutkin sanomat kulkivat hitaasti hankalan\nyhdysliikenteen tähden, täytyi kansan eteväin miesten itse mennä\npääkaupunkiin kansan oikeuksia ja tarpeita silmällä pitämään. Niinpä\noli jumaluusopin tohtori Gadolin [Gadolin oli Haartmanin jälkeen\nTurussa piispana. Hän oli 7 eri kertaa valtiopäivämiehenä.] silloin\nTukholmassa, sillä hän oli pappissäädyn edusmies Turun läänistä sinä\nvuonna, ja ehkäpä joku muukin yliopiston ja konsistorion opettajista\noli siellä. Näistä syistä täytyi Gabrielin, joka välttämättä tahtoi\njouluksi tulla papiksi vihityksi, mennä Tukholmaan. Sillä Gabriel\ntiesi, että äiti, tuo jalo rakas äiti, jota hän niin syvästi rakasti\nja piti korkeassa arvossa, oli pienistä varoistaan kustantanut hänen\nkoulunkäyntinsä ja kasvattanut hänet mieheksi ja hän tahtoi jo itse\nansaita leipänsä, sillä hän oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja\npiti siis vääryytenä ja häpeänä enää olla omaistensa rasituksena.\n\nMeidän ei sovi myöskään otaksua että nuo toisetkaan nuoret herrat\nkulkivat huvikseen tänä vuoden aikana. Kesällä, kun aurinko\nsäteillään kultaa meren aallot, jotka iloisina tanssivat veneen\nkeulan ympärillä niinkuin morsiuspiiat morsiamen ympärillä kruunua\npäästä tanssittaessa, jolloin toiset pistävät päänsä lähelle kruunua\nsaadakseen toiset piloillaan väistyvät ja kumartavat päätään alas tai\nsivullepäin vääntävät, eivät nuorukaiset paljon asiaa tarvitse: siinä\non asiaa kyllä, kun pääsee mukaan hupaiselle merimatkalle. Tämä pitää\nerityisesti paikkansa sen ajan suhteen, jossa kertomuksemme liikkuu,\nsillä nykyaikana, jolloin kulkuneuvot ovat niin mukavat, voisi tuskin\nkulku tuollaisessa lastiveneessä nuorista herroista kesälläkään\ntuntua huvilta. Meidän herroilla ylioppilaillamme varmaankin siis on\nasiaa Tukholmaan.\n\nPerniön kirkkoherra Anders Gadolin nimittäin oli lähettänyt ainoan\npoikansa Jaakko Fredrikin tuomaan Tukholmaan voita, juustoja ja\nlihaa, joista hän nyt joulun lähestyessä toivoi saavansa hyvän\nhinnan. Eikä kunnon ukko siinä pettynytkään, sillä Jaakko Fredrik\noli tehnyt hyvät kaupat ja hänellä oli nyt muutama sata riksiä\ntaskussaan. Tietysti oli jaalan omistaja Erik Anders Jansson,\ntottuneempana sellaisiin toimiin, kirkkoherran pyynnöstä ollut\nmelkein yksinomaisesti toimivana henkilönä noita kauppoja tehtäessä.\nJansson olikin aina ennen myynyt kirkkoherran voin, sillä hän oli\nkirkkoherran tuttu, mutta nyt oli tavaroita ollut entistä enemmän,\neikä kirkkoherra siis uskonut niitä vieraalle henkilölle, joka\nitsekin oli kauppamies. Mutta Janssonin maine rohkeana ja kuitenkin\nvarovana kelpo merimiehenä vaikutti, että kirkkoherra, niin myöhäinen\nkuin vuodenaika olikin, luottamuksella uskoi hänen haltuunsa poikansa\nja tavaransa.\n\nJaakko Tengström oli vähävaraisesta kodista jossa oli neljä häntä\nnuorempaa lasta, kaksi poikaa kouluiässä ja kaksi tyttöä. Hän otti\nkiitollisena vastaan Perniön kirkkoherran kutsun seurata Jaakko\nFredrikiä Turusta ja viettää Perniön pappilassa joululuvan aika, kun\nmatka Kokkolaan asti olisi tullut hänelle ylen kalliiksi.\n\nKun siis siellä kysymys tuli voin lähetyksestä ei Jaakko Fredrikin\nkäynyt lähteminen matkalle kun hänen ystävänsäkin oli hänen kotonaan.\nMutta hän myöskin tiesi isänsä tahdon ja kysyi ystävältään eikö hän\nhaluaisi tulla mukaan. Hänen suureksi ilokseen oli tämä heti valmis\nlupaamaan, sillä se oli hänen ensimmäinen Tukholman-matkansa samaten\nkuin Jaakko Fredrikinkin, ja ylioppilas tietysti halusi pääkaupunkia\nnähdä. Eikä kukaan ollut siitä iloisempi kuin Saara-rouva, Jaakko\nFredrikin äiti, sillä hän oli oikein huolehtinut, miten pitkältä\npoikaraukan matka tuntuisikaan näin myöhäiseen vuodenaikaan, vaikka\nilmat olivatkin olleet kauniit ja tasaista syksyä kestänyt. Rouvasta\noli aivan luonnollinen asia, että tuo pitäjän-apulaisen Tengströmin\npoika seuraisi Jaakko Fredrikiä matkalle. Hän oli siis evästänyt\nsekä vaatteilla ja vällyillä varustanut nuorukaiset matkalle ja itse\nsaattanut heidät rantaan ainoan tyttärensä Saara Elisabetin kanssa.\n\nTuuli on vetäytynyt vähän itäisemmäksi ja yltynyt oikein myrskyksi.\nJaala, joka risteilee taistellen kovaa merta vastaan, on ehtinyt\nPurmon sivuitse, joka samoin kuin pari pienempää etäämmäksi jäänyttä\nsaarta on hetken aikaa ollut sillä merenmurtajana. Mutta nyt käy\ntuuli vapaasti koko rajuudellaan jaalan kimppuun, vierittäen meren\nkorkeat valkoisina vaahtoavat aallot sen ylitse. Kaikki purjeet ovat\npohjareivatut, mutta sittenkään ei jaala tahdo voida kestää tuulen\ntuimuutta ja se on kuitenkin parhaita meriveneitä Turun saaristossa\nja sen perämies on aikansa kuulu.\n\nJaala on jo kotirantoja lähellä, missä on pahimmat käänteet tehtävä,\nmutta perämies tuntee veden. Ei mitenkään tahdo vene kannattaa\nniin paljoa kangasta yllään, eikä vähempi millään ehdolla kuljeta\neteenpäin; he ovat koettaneet, mutta vene pyrkii takaisinpäin. Mutta\novatpa he jo hyvin lähellä kotoluotoa, ainoastaan muutama käänne\nenää, kun ollaan kotorannassa.\n\nMutta yhä yltyy tuuli, yhä vinkuu vihuri. Onpa nyt kuin myrsky olisi\nkoonnut kaiken voimansa yhteen ainoaan valtavaan puuskaan, niin\nkauhean raivoisa on se vihuri, joka nyt myrskyää. Masto rysähtää\nkerran.\n\n-- Valmis katkomaan, kuuluu Janssonin käskevä ääni, -- kaikki\nvaruillaan.\n\n-- Valmis katkomaan, kuuluu merimiehen tapaan Jan Erikin\nyksitoikkoinen vastaus.\n\nHän seisoo hajasäärin maston juurella, jottei tasapaino häiriytyisi,\nkirves nostettuna iskuun.\n\nHerrat istuvat laukut kainalossaan tukien itseään päällisiäkään,\nmuuta eivät he myrskyssä taida tehdä, tottumattomat kun ovat\nmerenkulkuun.\n\nToinen rysähdys... ja kolmas heti perässä, masto kaatuu kovalla\nrätinällä ja kallistaa jaalan \"paapuurin\" kyljelle.\n\nJan Erik hakkaa mastoa irti, katkoo köydet ja pintat, mutta ennenkuin\nhän ehtii saada ne oikein erilleen ja vierittää mereen, tulee vihuri\nuudestaan täydellä voimallaan ja äkillisellä tempauksella painaa\nperäsintä tottelemattoman jaalan alilaidan veden alle... Se on\nkumossa... ja sen miehistö meressä.\n\n\n2.\n\n-- Greeta-Stiina, Jumalan tähden, kiiruhda, juokse, sinä olet\nnopeampi kuin minä... joudu auttamaan isoisää, jotta hän saa veneen\nulos, minä tulen jäljessä kuin salama, huusi Anna-Greeta tytölle,\njoka huivi kädessä, liehuvin hiuksin, juoksi rantaa kohden.\n\n-- Pysy kotona, Anders-Petteri, sinä olet vain tiellä, hän sanoi\nkymmenvuotiselle nuoremmalleen, joka aikoi tulla mukaan. -- Kanna\npuita nurkkaan, jotta saadaan pian tuli pesään, kun tullaan, ja\nvaatteet kuivatuksi, niin olet kiltti. Isä tuo taaskin paljon hyvää\ntullessaan. Älä iske tulta, lapsi, muista se.\n\nJa hän juoksi rantaa kohden.\n\nVene on vesillä. Naiset istuvat ja soutavat, äiti etuairoilla, tytär\nkeski-airoilla, ja ukko istuu perässä veneen kulkua ohjaten. Tuuli\nja aallot ovat heille myötäiset, mutta voivatko he välttää raivoavia\naaltoja, jotka vasemmalta vesisuorina heidän jälkeensä vyöryvät?\nEikö meri hyökkää veneeseen? Eivätkö aallot upota sitä. Ei, vene ei\nuppoa, se on niin köykäinen. Toinen suuri aalto toisen jälkeen vyöryy\nvenettä kohden. Aina nousee veneen perä korkealle ja se luiskahtaa\naallon pohjaan, mutta keula nousee samassa edellä viertävän\nvesivuoren kylkeä ylös sen harjulle, siitä taaskin laskeutuakseen\nalas, yhä samaa huimaavaa vauhtia.\n\nKatsokaamme nyt, miten jaalan on laita. Jaala makaa suullansa. Sen\npohjalla istuu viisi miestä. He ovat siis kaikki pelastuneet. Jaalan\nmasto ja purjeet ja talaat ovat estäneet sitä äkkiä kaatumasta,\nhe ovat siis voineet olla vanullansa, sekä toisilleen apuna sen\nnoustessa päälle. Se kulkee sivuttain, mutta hitaasti, sen alla oleva\ntavara tekee sen kulun hitaaksi, se ajaa Köökarin rannoille päin.\n\nNyt on vene jo lähellä. Se tekee jaalan kokan puolelta pitkän\nkaarroksen sen alapuolelle, jossa se kääntyy; sen tehdessä sitä saa\njaala nyt olla sille merenmurtajana.\n\nÄiti pitää venettä airoilla paikallaan, veneen perä on päin jaalan\nlaitaa ja sen peräpuolessa ukko sekä Greeta-Stiina torjuvat jaalan\nlaidan alla keikkuvaa mastoa sekä purjeita joutumasta veneen alle ja\nsitä kaatamasta.\n\n-- Herrat ensiksi veneeseen, komentaa ukko. -- Pidä vaaria\nGreeta-Stiina, ettei maston pää töytäise venettä ja torju purjeita\nmyöskin, silläaikaa kun autan heitä.\n\n-- Pidä vene vakavasti, Anna-Greeta.\n\n-- Älkää hätäilkö, varovasti vaan, niin kaikki käy hyvin. Viime sanat\nolivat haaksirikkoisille aiotut.\n\nHän kurottaa kättään ja auttaa heitä jokaista veneeseen. Omat miehet\nkömpivät jäljessä. He ovat kaikki vilusta kankeina.\n\nErik-Anders, joka tuli viimeisenä, on vauhdikkaalla potkullaan\njaalan kylkeen irroittanut veneen jaalasta. Nyt istuvat isä ja\npoika etuairoilla, pappi ja Tengström peräairoilla, Gadolin ja\nGreeta-Stiina keski-airoilla, jotta matkustajamme saavat itsensä\nvähän liikkeeseen ja enintä vilua poistetuksi. Emäntä rikkoo\npoikkinaisella airolla sisääntunkevia aaltoja ja vanhus tietysti\nistuu perässä. Hän on tottunut, vaikka onkin vanha.\n\nHitaammin käy matka takaisin, vaikka onkin paljon enemmän kulkuvoimaa\nkuin tullessa. Onpa kuin onkin hiki selässä joka miehen ennenkuin\nrannassa ollaan. Jopa vedetään vene maalle.\n\n-- Menkää, sanoo vanha Jan Petteri Andersson, -- nyt vaan sisään\nkaikki, miehet muuttamaan kuivia vaatteita yllenne ja naisväki niitä\nhankkimaan, minä korjaan veneen kalut. Kaikki kiiruhtivat sisään.\n\nTuli loimottaa pesässä. Greeta-Stiina, joka on sen sytyttänyt,\npuuhailee takan luona, saadakseen lämmitystä vilustuneille. Hän\nkuumentaa kaljaa, sillä joulukalja on jo tehtynä isän tuloksi ja\nkalja on hyvää lämmittämään, sanoo äiti.\n\nÄiti kantaa kuivia vaatteita kastuneille, puhtaita karheita\npaitoja ja sukkia kaikille. Miehelleen ja pojalleen hän tuo\nheidän arkipukunsa, mutta vieraille pyhäpäiväiset. Gabriel, pisin\nkaikista, saa Jan-Erikin uudet siniset sarkavaatteet, polvihousut\nja lyhytläntäisen körttitakin. -- Ah, huudahti Greeta-Stiina, joka\njuuri tulee sisään tuoppi kädessään, tuodakseen muka lisää kaljaa,\n-- kuinka maisteri nyt on kaunis! Gabriel vetää suutaan hymyyn ja\nGreeta-Stiina kiirehtii vähän häpeissään huudahduksestaan kaatamaan\nkaljansa pataan.\n\nTalonpojan puvussa tuleekin Gabrielin sorea vartalo paremmin näkyviin\nkuin verhottuna papilliseen pitkään ja löyhään kauhtanaan.\n\nJanssonin kirkkovaatteet, samoin kuin pojankin uudet harmaat\nsarkavaatteet, on Gadolin heti anastanut ja esiintyy hän nyt\nTengströmin suureksi huviksi isoissa polvihousuissa ja pitkässä\nkörttitakissa, ison ankan näköisenä.\n\nMutta emäntä ilmoittaa nyt vähän hämillään, ettei hän tiedä mitä\nantaisi sille yhdelle nuorelle herralle puvuksi, kun ei ole useampia\npukuja enää, koska molempain miesten vaatteetkin ovat märkinä.\n\n-- Eikö teillä ole hameita, äiti kulta? kysyi Tengström.\n\n-- On kyllä niitä, vastaa emäntä naurahtaen -- mutta mitenkä te\nhametta taidatte käyttää?\n\n-- Voi, sanoo Tengström, tekeytyen vakavaksi, -- se käy varsin hyvin,\ntuokaa minulle vain hameenne, takkinne ja lakkinnekin lisäksi. Ei\nhädällä lakia ole, näettehän, että minun on vilu.\n\n-- Kyllä minä tuon, sanoi Greeta-Stiina, -- antakaa te Silläaikaa\nherroille juomista.\n\nJa hän toi kiireesti omat vaatteensa, punaraitaisen hameen ja mustan\nverkatakin. Hän pelkäsi kai, että nuorukainen tekisi pilaa hänen\näitinsä vaatteista, omistaan hän ei välittänyt.\n\n-- Mutta se nuori herra olisikin soma tyttö, miten hyvin ne vaatteet\nsopivat! sanoi emäntä, kun Tengström tuli esiin kuivumaan ripustetun\npurjeen varjosta, joka oli matkustajillamme vaatetushuoneensa.\n\nNyt juotiin lämmintä kaljaa oikein miehissä. Sitten komensi\nisäntä painiskelemaan, ja hetken ponnisteltiin kelpo lailla.\nHerrat voimistelivat, lauloivat latinalaisia karminaalilauluja ja\ntanssivat koulutanssia liinasien avulla, mihin Greeta-Stiina ja\nAnders-Petterikin ottivat osaa. Ja kaikkien oli hiki tukassa, kun\nlakattiin.\n\nIsoisä, Jan Petteri Andersson, istui rahilla puhallellen sauhuja\npiippunysästään ja kehottaen nuoria yhä kiivaampiin ponnistuksiin,\njotta veri liikkeelle lähtisi. Mutta erittäin hupaisilta ja\noppineilta kuuluivat hänen korviinsa nuo latinalaiset laulut ja\nvirret, joita nuorukaiset lauloivat, ja kun he vielä keskenään, uskon\nsuureksi kummastukseksi rupesivat latinaa haastamaan, huudahti hän:\n\n-- Se on oppia, se!\n\nUkko ei sentähden sitä ihmetellyt, ettei hän tuota ennen olisi\nkuullut, nimittäin sinä aikana, jolloin papit usein keskenään\npuhekielenä latinaa käyttivät, vaan sentähden, että se hänestä aina\noli suurimman opin tunnusmerkkinä.\n\nSillävälin puuhasivat naiset illallista: rieskaleipää, tuoreita\nkaloja ja puuroa.\n\nKun illallinen oli syöty, aloitti vanha Jan Petteri tuon kauniin,\nvanhan virren: -- Jesus ystävän on paras, johon Gabriel kauniilla,\ntäyteläisellä barytoni-äänellään heti yhtyi ja pian koko seurue\nliikutettuna lauloi.\n\nMatkustajamme ripustivat nyt vaatteensa oven puoleen kuivumaan. Siinä\noli emäntäkin toimessa, auttamassa ja neuvomassa, ettei vaatteita\nsaanut vääntää, muuten ne kuivuisivat kurttuisiksi.\n\nIsoa vahinkoa ei matkustajillemme sentään tullut tuossa\nhaaksirikossa, koska he kaikki pelastivat nahkalaukkunsa, ne kun\nhihnasta riippuivat heidän kaulassaan. Gadolin tietysti suurimman\nvahingon kärsi, menettäessään sänkyvaatteensa. Eväänsäkin he kaikki\nhukkasivat. Nyt oltiin väsyksissä päivän vaivoista ja mentiin\nlevolle. Puhtaat raidit oli levitetty vuoteille ylisiin sänkyihin.\nToisessa makasi pappi, toisessa ylioppilaat. Ja pian oli uni sulkenut\nkaikkien silmät.\n\n\n3.\n\n-- Mistä tuulee? kysyi Gabriel aamulla isännältä, joka hänen\nherätessään tuli ulkoa, -- luuletteko, Jansson, että pääsemme\nmantereelle tänään?\n\n-- Tuuli on kääntynyt itäkoilliseksi, ihan vastaiseksi teille, sitä\npaitsi puhaltaa nyt niin vahvasti, ettei ole ajattelemistakaan\nvesille näin aukeasta paikasta tähän vuodenaikaan, eikä minulla nyt\nole edes isoa venettäkään, kun jaala makaa tuolla ulkona.\n\n-- Mahtaako se tulla aivan hylyksi?\n\n-- Hylky se varmaankin on, sanoi Jansson tyynesti.\n\n-- Teille tuli iso vahinko.\n\n-- Tuli, mutta meri on antelias toisella erää. Täytyyhän sitä välistä\nhallakin vastaan ottaa, jatkoi Jansson ja katseli ulos ikkunasta isoa\npeltoaan. -- Olen kerran ennenkin ollut haaksirikossa, ja silloin\nsain ainoastaan oman ruuma-kohmoni korjatuksi, päällystys meni kaikki\nkaloille painolastiksi.\n\n-- Saattepa, lisäsi hän, -- nyt viihtyä täällä siksi kun tuuli\nlauhtuu... tahi meri jäätyy, sanoi hän itsekseen.\n\nHe saivat tyytyä siihen, että olivat päässeet hyvien ihmisten luo, ja\nviettää siis aikansa miten parhaiten taisivat.\n\nIllalla satoi kelpo lailla, se tyynnytti meren. Sitten tuuli kääntyi\npohjoiseen ja hiljentyi yöllä. Ilma oli aamupuoleen selvinnyt ja\nkäynyt sangen kylmäksi, ja aamulla, kun saarelaiset heräsivät, peitti\nhieno jääkuori ohuen lasin tavoin veden pinnan. Nämä uutiset toi\nJan-Erik ystäväimme herätessä.\n\n-- Ah, huudahti Jaakko Tengström iloisesti, kurkistellen uutimien\nvälistä. -- Me saamme hyvän luistinkelin pian. Olipa hyvä ajatus,\nBergelin, että käskitte meidän ottaa maalta lähtiessä luistimet\nlaukkuumme.\n\n-- Niin, sanoi Gabriel, joka jo oli pukeutunut, -- aina tulee olla\nkaikkeen valmistunut, ei sitä tiedä kotoa lähtiessä, mitä matkalla\ntarvitaan. Mutta ei sitä luistinkeliäkään vielä kiittää taida. Jos\nei se tulekaan niin varmaksi, että päähän asti kestää, voi se olla\nmeille vain haitaksi.\n\n-- Toivokaamme, toivossa on hyvä elää!\n\nVasta neljäntenä päivänä, joulukuun 21:nä (tämä tapahtui vuonna 1771)\noli jää niin lujaa, että Erik Anders Jansson rohkeni vakuuttaa sen\npitävän ja sanoi hän myöskin, ettei nyt tänään ainakaan rupeaisi\ntuulemaankaan niin että jään rikkoisi.\n\n-- Ei siitä nyt tuulta tule, sanoi vanha Jan Petteri, -- mutta pahoin\naavistan, että siitä tulee sumua ja sumussa on vaikea risteillä.\nKatselinpa eilen illalla auringon laskiessa taivasta. Älkää lähtekö,\nmatka on pitkä, neljän penikulman vaiheille.\n\n-- Kyllä minäkin sen näin eilen illalla, sanoi Erik Anders, -- mutta\ntuskinpa sumu nousee tänä päivänä, eikä sitä ainakaan paksulti tule,\nkoska toisiltanakin satoi niin vahvasti. Taivas on ihan selvä, näette.\n\n-- Niin, ja me olemme nyt jo niin monta päivää olleet täällä teidän\nvaivoinanne, sanoi Gabriel, -- että, miten nyt suoriumme...?\n\n-- Älkää turhia... ei sanaakaan enempää, vastasi Erik-Anders, meren\nselällä ovat kaikki veljeksiä. Niin se ainakin minusta tuntuu.\nOlemmehan yhdessä olleet hädässä...\n\nSamassa tuli emäntä ja otti myös osaa puheeseen.\n\n-- Vai pitää teidän nyt lähteä, sanoi hän, -- minä oikein kiivaasti\nsanoisin vastaan, mutta kun me asumme näin etäällä ulkona eikä tiedä\nminkälainen talvikaan tulee, päästäänkö moneen viikkoon, kenties\nkuukauteen mantereelle, eikä meillä ole ruokavaroja hankittuna kuin\ntöin tuskin omalle perheelle, niin... eivät ne itsellekään riitä\nkoko talveksi suinkaan... ja välistä on niinkin käynyt, ettei koko\ntalvena ole mantereelle päästy...\n\n-- Niin, sanoi Gabriel, -- kyllä me nyt lähdemme, ties miten huomenna\npääsisimme, ja tietysti mekin haluamme kotiin jouluksi.\n\nTengström ja Gadolin, jotka olivat käyneet jäätä koettelemassa,\nastuivat nyt sisään. He sanoivat luistinkelin mainioksi.\n\nEmäntä laittoi vielä suuruksen vieraille, jotka söivät hyvillä\nmielin, kun pääsivät lähtemään.\n\nSyötyään he kiittivät ja sanoivat hyvästit ystävälliselle perheelle.\nEmäntä vaati heitä vielä ottamaan ison kappaleen pehmeää leipää ja\nlihaviipaleen kunkin taskuunsa.\n\nKun pikku Anders-Petteri tuli kättä lyömään jäähyväisiksi, sai\nhän herroilta kultakin kiiltävän riksin joululahjaksi, josta hän\ntuli niin iloiseksi, ettei muistanut kiittää ennenkuin äiti, häntä\nniskasta painaen, tiuskaisi:\n\n-- Etkös kiitäkään, möhlö?\n\n-- Sillä, sanoi emäntä kumarrellen ja kiitellen, -- ostetaan hänelle\nherrojen muistoksi virsikirja, sitten kun hän pääsee ensi kerran\nHerran ehtoolliselle.\n\n-- Tuo oli nyt varsin tarpeetonta herrojen puolelta, sanoi Jansson,\nmutta olkoon nyt siis kaikkien mieliksi, ja minä tuon Tukholmasta\nvirsikirjan Anders-Petterille, niinkuin äiti sanoo, jos hän lukee\nkiltisti. Jos ei, niin annan herroille rahan takaisin, muista se.\n\nLoppulause oli tietysti Anders-Petterille. Saarelaiset saattoivat nyt\nystävämme rantaan.\n\n-- Älkää kuluttako aikaa, niinkuin nuorten tapa on, turhalla\nkisailemisella ja urheilemisella, joka vain on turhaa ajan hukkaa,\nsanoi vanha Jan-Petteri -- vaan kulkekaa ripeästi eteenpäin ja\nhetken luisteltuanne pankaa kaikki purjeet päälle. Ja Herra olkoon\nkanssanne! Se on paras painolasti se, kun Herra on laivassa.\n\nHe kiittivät vanhusta neuvoista, puristivat vielä kaikkien kättä ja\nlähtivät matkalle.\n\nHiki otsassa luistelevat, liitelevät ystävämme mannerta kohti.\n\n-- On jo 21. päivä tänään, alkoi Gabriel. -- Oli aikomukseni tänään\nolla Turussa, ainakin siellä on nimipäiväänsä viettämässä joku Hämeen\nTommi, joka olisi kyydinnyt minut reessä kotipuoleen. Nyt ei ole enää\nsitä ajatteleminen, sentähden otankin vastaan äitisi kutsun, Gadolin,\nkoska hän meidän lähtiessämme vakuutti, että minä palatessani olen\ntervetullut Perniöön.\n\n-- Tietysti, sanoi Gadolin, -- yhdessä kuljetaan päähän asti.\n\n-- Sinä tarkoitat Perniöön asti, sanoi Tengström -- sillä\nBergelinillä on Janakkalassa matkan pää.\n\nGadolin ei vastannut mitään tuohon kaskuun, luisteli vain tyynesti\neteenpäin kumppaniensa sivulla.\n\nEteenpäin käy matka. Pienenä pilkkuna siintää saari, jonka he ovat\njättäneet ja selvemmin tulee näkyviin Suomen ranta. Yhä mennään\neteenpäin.\n\n-- Hämärtääkö? huudahtaa Gadolin. -- Emme ehdi illaksi maihin.\n\n-- Tuskinpa on puolipäiväkään, sanoi Tengström, -- kellon luulisin\nolevan vasta 11. Taitaa olla jotakin pahempaa.\n\n-- Niin pelkään minäkin, sanoi Gabriel, -- äsken näkyi pieni pilvi\ntaivaan rannalla, se on noussut sieltä ja on kätkemäisillään meidät\nvaalean harmahtavaan harsoonsa. Se tulee hitaasti mutta varmasti ja\nme saamme kiittää Jumalaa, jos saavumme tuolle karille, joka hämärtää\nedessämme, ennenkuin se katoaa näkyvistämme. Etemmäksi ei ole\najattelemistakaan, ennenkuin sumu on hajonnut. Ja nyt lisää vauhtia,\nveikot.\n\nJa hän potkaisi eteenpäin kuin tuulispää.\n\nSumu laskeutui yhä alemmaksi, yhä taajeni se verho, jonka se venytti\nmaiden ja saarien ylitse. Valkeita siirtoja kuin kuolinliinojen\nrepaleita liiteli ilmassa, hajoten, leviten ympäri. Sumu oli niin\nsakea, että tuskin paria syltä eteensä voi erottaa.\n\n-- Missä asti Bergelin mahtanee ollakaan? sanoi Gadolin, -- eihän hän\nmeitä jättäne?\n\n-- Ole huoleti, kyllä hän itsensä ilmoittaa, kun vain itse ennättäisi\nluotoon, jottei ulos mereen joutuisi.\n\n-- Jospa huutaisimme, jottemme joutuisi aivan etäälle toisistamme.\n\n-- Kyllä hän meidät kuulee, kun meitä on kaksi ja yhä puhumme. Mutta\nsopiihan sitä huutaakin. -- Hoi! huusi hän raikkaasti.\n\n-- Hoi! kuului jokseenkin läheltä oikealta.\n\n-- Tulemmeko sinnepäin? huusi Tengström taaskin, -- jottemme eksy\ntoisistamme?\n\n-- Ei väliä ole, kuului vastaus, -- kyllä minä pidän yhteyttä,\npuhukaa vain kovaa keskenänne. Ehkäpä löydätte maata sieltäpäin.\n\nTaaskin he luistelivat hetken.\n\n-- Huhui! huusi Tengström taaskin.\n\nNyt kuului vastaus ihan vasemmalta. Nuorukaiset kääntyivät sinnepäin.\n\n-- Oletteko kääntyneet ympäri? kysyi Gadolin.\n\n-- En tieteni, vastasi Gabriel, -- olen mielestäni kulkenut suoraan.\n\n-- Niin mekin olemme tehneet, sanoi Gadolin.\n\n-- Mutta, sanoi Tengström, -- jos koettaisi tehdä mutkia, ehkäpä\nsitten kulkisi suoraan.\n\n-- Kyllä se on yhdentekevää, sanoi Gabriel. On ihan onnen kauppaa\nlöydämmekö nyt maan. Mutta nyt olemme kääntynee takaisin, minä olen\nvarma siitä, että olemme niin tehneet.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Ehkäpä luulottelette?\n\n-- Ei, nyt käännytään suoraan ympäri.\n\nJa Gabriel kääntyi taaksepäin menemään.\n\n-- Mutta, sanoi Gadolin, -- emmekö nyt joudu ulapalle?\n\n-- Enpä uskoisi. Mikäpä tuon nyt varmaan tietää? sanoi Gabriel.\nMutta äsken, kun sumu alkoi laskeutua, tein sen havainnon, että enin\nmeren kohina joka muistuttaa kaukaista tuulen huminaa, kuului tuolta\netäältä, oikealta päin, tietysti sentähden, että tuuli on ollut niin\nkauan siellä kulmalla...\n\n-- Ja on jäätynyt kiinni sinne, sanoi Tengström hymyillen.\n\n-- Ja pakottanut aallot laulamaan serenaadeja Hankoniemelle.\n\n-- Kuulen minäkin jotakin huminaa etäältä, sanoi Gadolin, -- mutta se\nkuuluu mielestäni joka suunnalta.\n\nNyt pysähdyttiin seisomaan.\n\n-- Kuuletteko mitään, veikot? kysyi Bergelin.\n\n-- Kuuluu varmaan, ja selvemmin se kuuluu, niinkuin Bergelin\nsanookin, oikealta, sanoi Tengström.\n\n-- Kyllä se nyt minustankin kuuluu oikealta.\n\n-- Eteenpäin siis, sanoi Bergelin. Ja eteenpäin kiitivät he yhä.\n\n-- Mutta, sanoi Gabriel hetken kuluttua, -- eiköhän tuolla jotakin\nsiinnä edessämme?\n\n-- Oikein, sanoi Tengström, -- siellä on iso saari ja saaressa talo.\n\n-- Onpa se korkea kuin kirkko, tuo talo, sanoi Gadolin.\n\n-- Sumussa se vain näyttää noin suurelta, sanoi Gabriel hymyillen,\n-- luultavasti se on vain kalastajan pirtti, mutta onnelliset olemme\nsentään, kun pääsemme ihmisten luo.\n\nJa iloisesti he kiitivät saarta kohden, joka jo oli ihan lähellä.\n\nKun he ehtivät luodolle, huomasivat he, että se olikin vain pieni\nulkokari, jossa ei ollut kuin muutama katajapensas ja vähäinen\nkalastaja sauna.\n\n-- Asumaton!\n\n-- Ihan autio! huudahtivat nuorukaiset.\n\n-- Ei tämä juuri hupaisalta tunnu, sanoi Gabriel, -- kun emme\nihmisten luo päässeetkään. Mutta koetetaan saada tuo sauna asuttavaan\nkuntoon.\n\nKarin rannoilta he löysivät meren ajamia kuivia puita ja saunan\nnurkkaan oli kalastajilta jäänyt muutama halko ja vähän sytykkeitä.\nGabriel ryhtyi heti tulen toimeen ja pian leimusi lämmittävä liekki\npesässä.\n\nKun he olivat saaneet saunan lämmitetyksi, oli jo iltaakin hetkinen\nkulunut, sillä he olivat harhailleet kauan ennenkuin löysivät saaren.\n\nHe söivät illallisensa, ainoastaan neljänneksen leivänkappaleesta\nja lihaviipaleesta, jotka kullakin oli taskussa. Tämä säästäväisyys\noli Gabrielin mielestä tarpeellinen, sillä luultavasti he eivät\nsaisi ruokaa ennenkuin iltapuolella huomenna ja sekin vain parhaassa\ntapauksessa.\n\n-- Mitä ajattelee Bergelin? kysyi Tengström.\n\n-- Minä en tiedä mitään ajatella. Paras on, että jätämme kaikki\nturhat otaksumiset sikseen ja heitämme Jumalan haltuun surun\nhuomisesta päivästä.\n\n-- Silloin saatamme kyllä syödä eväämme kaikki tänä iltana.\n\n-- Eikä tuossa liiaksi olisikaan syödä, huomautti Gadolin. -- Vatsani\ntuntuu niin tyhjältä ja vonkuu pahoin.\n\n-- Ei veikko, vastasi Gabriel hymyillen Tengströmin sanoille, toimia\nmeidän pitää huomisen hyväksi ja ahkerasti pitääkin, mutta surun\nsaamme heittää Herran haltuun. Ja nyt kuuluu varojen säästäminen\nasiaan, mutta liika vaarojen otaksuminen siinä, missä niitä ei vielä\nole, on surua.\n\n-- Niin, ja on sillä vielä toinenkin nimi.\n\n-- Mikä?\n\n-- Pelko.\n\n-- Luullakseni ei meistä kukaan ansaitse tuota moitetta.\n\n-- Varmaankaan ei, mutta minä tarkoitan että varovaisuus ja pelko\nuseinkin näyttävät olevan sukua.\n\n-- Samoin kuin urheus ja rohkeuskin.\n\n-- Niin -- mutta eikö koko tämä meidän retkemme ole paljasta\nuhkarohkeutta?\n\n-- Ei, vastasi Gabriel vakavasti. -- Herra tietää itse kuinka\nvälttämätön tämä minun matkani on ollut; minä en ole tehnyt sitä\nuhkarohkeudesta, en edes urheilunhalustakaan... Tahdoin vain antaa\näidilleni joululahjaksi pojan valmiina pappina.\n\nTengström ojensi Gabrielille kätensä, jonka tämä sulki kiinteästi\nomaan käteensä.\n\n-- Minullakin, kuuliaisena poikana, sanoi Gadolin, -- on ollut tärkeä\nsyy matkaan, mutta sinä, veikko, yksin olet lähtenyt uhkarohkeasta\nurheiluhalusta. Nyt, lisäsi hän, -- olet sinä lyöty omilla aseillasi.\n\n-- Minäkö lyöty? Oletko unohtanut Oresteen ja Pyladeen? Minähän\njalona ritarina ja aseveikkona seuraan sinua matkallasi.\n\n-- Anteeksi veikko!\n\n-- Käsitäthän leikin.\n\n-- Vergilius, sanoi Gabriel, -- sanoo jossakin...\n\n-- Ah, katkaisi Tengström, -- säästäkää Bergelin, Vergilius Perniön\nsedälle, minä, Jaakko Fredrikin menttorina, elän nyt Homeroksessa.\n\n-- Niin, sanoi Gadolin, -- silloin kun minä olen Telemakhosi, viisas\nMinerva.\n\n-- Täytyyhän sinun olla, sillä onhan tämä Kalypson saari, jossa me\nolemme salattuna koko maailmalta. Joka oli todistettava.\n\n-- Mutta nyt on paras, veikot, sanoi Gabriel, -- että käymme levolle.\n\n-- Niin minäkin arvelen, lisäsi Gadolin parvelle kiivetessään,\nhuomen-illalla Perniössä on meillä kyllä aikaa väitellä.\n\n-- Amen, sanoi Tengström.\n\n\n4.\n\n-- Suuri Jumala! huudahti Gabriel herätessään, miten nyt on laita?\n\nJa hän juoksi ulos, mutta kivettyneenä kuin kuvapatsas seisoi hän\nsiinä. Ja se näky, joka hänellä oli edessään, oli kyllä omiaan\nherättämään hämmästystä.\n\nToiset olivat myös heränneet hänen huudahduksestaan ja tulivat nyt\nulos yhtä hämmästyneinä kuin hänkin.\n\nNäky, joka heidät sai näin ymmälleen, oli aaltojen murtuminen rantoja\nvastaan.\n\nYöllä oli ruvennut vinhasti tuulemaan. Tuuli oli rikkonut heikon\njään ja vienyt kauas pois, joten siitä päivän koitossa ei enää ollut\nrahtuakaan jäljellä. Vellamon neidot pesivät taaskin ahkerasti\nrantakiviä.\n\nSiinä olivat he nyt, pienellä, autiolla luodolla meren selällä, veden\nympäröiminä, veneettöminä ja ruuattomina, eikä heitä kukaan tietänyt\nsieltä etsiä.\n\n-- Näyttää siltä, alkoi Tengström, -- kuin saisimme olla täällä,\nkunnes kalastajat löytävät meidät luurankoina rannalta.\n\n-- Siltä näyttää, sanoi Gadolin, -- tämä ei ole hupainen näky. Mikä\nnyt neuvoksi?\n\n-- Turvataan Jumalaan! vastasi Gabriel sangen vakavana.\n\n-- Niin, sanoi Tengström, -- rukoile Jumalaa ja kuole!\n\n-- Mutta, sanoi Gabriel, -- Hän voi meidät hengissäkin täältä\npelastaa.\n\n-- Tietysti, jos Hän tahtoo. Mutta tuuli on idässä, ja pian sataa;\ntätä säätä voi kestää viikon päivät. Noh, täytyyhän kerran kumminkin\nkuolla... Siispä veikot, katsokaamme kuoloa silmiin kuin miehet.\n\nGabriel hymyili nuorukaisen uljaalle päätökselle. Kokoiltuaan puita\ntarpeeksi he menivät sisään ja tekivät tulen pesään.\n\n-- Veikot, sanoi Gabriel, joka istui kiskomassa päreitä, minä\nesittelen, että ruokavaran mitä meillä on, pitää riittää kaksi\npäivää... Käyköön sitten miten Jumala tahtoo.\n\nTähän ehdotukseen suostuivat toisetkin heti ja nyt siis syötiin\naamiainen: suupala leipää ja hitunen lihaa...\n\nPäivällä Gabriel rupesi tarkastamaan saunaa, eikö missään nurkassa\nolisi ruokavaroja kätkettynä. Parven alla peränurkassa, kiukaan\nvarjossa, oli läjä vanhoja verkkoja; niitä hän rupesi nyt sieltä\nvetämään ulos. Heti tulivat Gadolin ja Tengströmkin hänelle avuksi,\nja tarkasti tutkittiin koko kasa, pohjaan saakka, mutta ei mitään\nlöytynyt. Nurkka oli ihan tyhjä.\n\nSyvä huokaus purkausi Gabrielin rinnasta. Pettymyksen tunne täytti\ntoisetkin.\n\n-- Voi, äitini, äitini! sanoi Gabriel ja heittäytyi istumaan saunan\nrahille.\n\n-- Niin, sanoi Tengström, -- meilläkin on äiti.\n\n-- Mutta, väitti Gabriel, -- minun äitini on sangen köyhä ja minä\nolen hänen ainoa rikkautensa.\n\n-- Minäkin, sanoi Gadolin, -- olen äitini ainoa poika.\n\n-- Ja minä, sanoi Tengström, -- olen rakkaan äitini esikoinen ja\nhänkin on vähävarainen.\n\n-- Anteeksi, veikot, sanoi Gabriel, -- kaikilla meillä on äiti, ja\njokaisen äidille on poika kallis. Heidän surunsa ja kaipauksensa\ntulee olemaan syvä. Teillä kuitenkin on isä, mutta minun äitini on\nleski...\n\n\n5.\n\nOn joulukuun 24. päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä on ollut idän\npuolella, on kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava on meri myrskyssä ja\nnyt on myrskyjen aika. Milloin tulevat tyynet ilmat?\n\nTänään ei ole enää matkustajillamme suupalaakaan ravintoa...\n\nOn iltapuoli.\n\nTuli palaa pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet\npoikaset.\n\n-- Onhan tuo tuli ihmeellinen Jumalan lahja, sanoo Gabriel,\ntodellinen kuva Jumalan rakkaudesta, lämpö ja valo.\n\n-- Unohdatteko, kysyi Tengström, -- tulen hävitysvoiman?\n\n-- En, enkä Herrankaan vanhurskautta, mutta minä tahdon ajatella\nHänen rakkauttaan ja muistella kaikkea sitä hyvää, mitä Hän minun\nsielulleni on tehnyt.\n\nToiset eivät siihen vastanneet mitään ja puhe taukosi. Äänettöminä he\nkaikki istuivat ja katselivat tuleen, ikäänkuin odottaisivat sieltä\njoitakin tietoja saavansa.\n\n-- Veikot, aloitti taas Gabriel hetken kuluttua katkenneen puheen, --\nmuistatteko mikä ilta tänään on?\n\n-- Minä, sanoi Gadolin, -- en enää muista ajan kulkuakaan.\n\n-- On jouluaattoilta, luulen, sanoi Tengström, -- surkea joululahja\nedessämme -- nälkäkuolema...\n\nNyt rupesi Gabriel puhumaan. Hän oli pappi, ja hän oli sydämen ääntä\nseuraten valinnut virkansa. Edellisinä päivinä oli hänenkin sielunsa\nollut kuin sumun verhoamana, hänkin oli taistellut toivottomuuden\nja epäilyksen kanssa, mutta nyt, kun hän muisteli päivän kalleutta\nja myös sitä kallista virkaa, johon hänet vastikään oli vihitty,\nsamoinkuin sitä vastuunalaisuutta, jonka Herra varmaankin oli hänelle\npannut toverienkin suhteen, elpyi hänessä taaskin usko ja toivo\nJumalan apuun. Hän puhui palavin sanoin joulun merkityksestä, Jumalan\nkaikkivaltiaasta voimasta sekä tahdosta rakkaudessaan syntisiä\nvastaanottaa ja pelastaa hädästä.\n\n-- Ei, hän sanoi, -- Herra ei lähetä meille \"nälkäkuolemaa\njoululahjaksi\", sillä meillekin on lapsi syntynyt ja poika on\nmeille annettu, jonka hartioilla herruus on. Astukaamme siis edes\nuskalluksella ja yhdistykäämme tänä kalliina iltana Herralta apua\nanomaan.\n\nSitten hän aloitti jouluvirren \"Tule toivottu turva tänn'\", mutta ei\nehtinyt edemmäksi, sillä liikutus tuli ylen valtavaksi. Hän heittäysi\nverkkoläjälle nurkkaan ja puhui siinä hätänsä Herralle.\n\nKaikki he olivat syvästi liikutetut. Kaikki he anoivat Häneltä apua,\njoka yksin voi auttaa hädästä.\n\nSitten he menivät taaskin levolle.\n\nNälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi,\nmutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin nukutti.\n\nPuoliyön aikana heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä\nkylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel!\n\n-- Mitä? huudahti hän kavahtaen ylös, sillä hän luuli toverien häntä\nkutsuneen.\n\n-- Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat nämä heräten hänen\nkysyessään.\n\nHe nukkuivat taas heti kaikin.\n\n-- Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. Hän kavahti\ntaaskin istumaan.\n\n-- Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille.\n\n-- Emme.\n\n-- Bergelin on sairas ja hourii, sanoi Tengström.\n\nHän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon\nhorrostilaan, joka ei ole unta eikä valveilla-oloa ja jossa sielu\nkuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi:\n\n-- Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon,\nsiellä on leipää ja juurikkaita.\n\nNyt ei Gabriel enää kysellyt vaan hypähti ylös.\n\n-- Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä\nvapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta.\n\n-- Minä rupean etsimään, hän vastasi.\n\n-- Mitä?\n\n-- Leipää ja juurikkaita.\n\n-- Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. -- Se on houretta ja\nturhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin\netsitty.\n\nMutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka\nhän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään\nverkkoja nurkasta ulos.\n\nToverit nauroivat \"Bergelinin tutkimusretkelle\". Tengström oli\nherättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo\nkuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.\n\nGabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän\npudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi.\nEi mitään.\n\nHän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii:\npitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli\nvielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä,\nvakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime\nkerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia\naistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä\nitsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla\nsiellä nurkassa.\n\nHän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä\nkatsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin\nkoettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä\ntoivossaan. Ei mitään.\n\nMutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa\nkiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä\nlaudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän\nsiellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja\nsiinä -- kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!\n\n-- Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja\nitkien kuin lapsi.\n\n-- Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja -- syömään!\n\nHänen äänensä vapisi liikutuksesta.\n\nToverit eivät tarvitse kahta kutsua.\n\nJa leipä murretaan kiitoksella!\n\nTuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat.\nSitten syötiin illallinen.\n\nSyötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja\nGadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät\nHerraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi\nolla ihmiselämässä... Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaan.\n\nKun tuli päivä, näkivät he että meri oli taaskin alkanut jäätyä.\nTuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; nyt oli pakkanen ja sitä kesti\nluultavasti joulupäivät.\n\nHe viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja\nmessusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa.\nSanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. Sitten he veisasivat\njouluvirsiä ja iloitsivat sydämen pohjasta, Tengström ja Gadolin\nseuraten Gabrielia, joka osasi ulkoa virret, joita äiti kotona\nlastensa kanssa oli joka joulu veisannut.\n\nTapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he\neivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen\njoulupäivään.\n\nTapaninpäivä vietettiin samaten kuin joulupäiväkin. Kaikki ylistivät\nhe Jumalaa kaikesta sydämen halusta, joten se joulu, jonka he tuolla\nautiolla karilla viettivät kiitosvirsien ja saarnojen kaikuessa,\nei suinkaan ollut mikään ikävä joulu, vaikkakin se niin surullisen\nsynkästi alkoi ja näytti niin hirveän lopun saavan. Se oli sangen\niloinen ja riemullinen joulu. He tiesivät, että Herra oli läsnä.\n\nKolmantena joulupäivänä he söivät aamiaisensa päivän koittaessa,\nveisasivat virren ja jättivät hyvästi kalastajasaunalle, jossa Herra\noli niin ihmeellisen avun heille antanut. Vielä ulkoa palasi Gabriel\ntakaisin. Hän tahtoi yksinään sanoa jäähyväiset tuolle huoneelle,\njossa hän oli saanut \"maistaa kuinka Herra on suloinen.\"\n\n\n6.\n\nPian olivat matkustajamme matkansa perillä.\n\nJostakin lukijastani saattaa olla hupaista tietää miten he tulivat\nPerniöön ym. Jätän sen nyt kuitenkin lukijan oman mielikuvituksen\ntehtäväksi, sillä minä en tiedä siitä mitään kertoa, sitä kun ei ole\nminullekaan kerrottu.\n\nNyt lopuksi sanon lyhyesti mitä matkustajistamme sittemmin tuli.\n\nOppinut ja ansiokas Jaakko Tengström, maamme historiassa tärkeä\nhenkilö, tuli piispaksi Turkuun 1805 ja arkkipiispaksi 1817.\n\nJaakko Fredrik Gadolin oli kirkkoherra Mynämäellä sekä vt.\nlääninrovasti.\n\nKolmas sankareistamme, Gabriel Bergelin oli kirkkoherrana\nMerikarvialla. Hänen elämänsä on edellä, näiden perhemuistojen\nalussa, laajahkosti esitetty.\n\n\n\n\n5.\n\nKUUN PIMENTÄMINEN\n\nHistoriallinen kertomus\n\n\n1.\n\nMikä sinusta on hauskaa, Jaakko? Minä en näe siinä mitään iloa että\nkenties saamme viettää yömme paljaan taivaan alla joulukuulla tänä\narmon vuonna 1771. Nyt olemme jo poikenneet useaan paikkaan ja aina\nsamalla tuloksella, ainoastaan ivaa juopporentuilta ja neuvoja\ntoiseen taloon tuhmilta naisilta. Jo nyt on ilta tulossa ja kyläkin\nloppuu, ja sinä olet vallan passiivinen, vaikka eilen niin hilpeästi\nlupasit tänä iltana olla johtajana ja hankkia hyvän yökortteerin\nmeille.\n\n-- Vasta nyt, _mon ami_, [Ystäväni.] kuukin kurkistaa taivaankannen\nsyrjän alta, tuolla idässä. Eihän vielä, poikaseni, ole kiire\nyölevolle. Onpa täällä, sanottiin, pienen taipaleen päässä hyvä talo,\n_ergo_ [Siispä.] teemme siitä itsellemme yömajan.\n\n-- Teemme! Eikö maisteria huvita Tengströmin itseluottamus? Hän\ntekee, vaikka meidän toisten on täytynyt anoa ja monta nurjaa\nkieltoa kuulla, ennenkuin olemme saaneet. Ja minulle hän sanoo niin\njoviaalisesti kuin vanha kyläkoulunopettaja \"poikaseni\", vaikka minä\nolen melkein vuotta vanhempi. Hän on viisitoistavuotiaana jo koko\nmies, kun glorvördisin [Kunniakkain.] muistossa Karolus XII, ja hän\ntekee.\n\n-- No, no, Gadolin, on vielä ennenaikaista päättää. Tengströmillä on\nkenties varattuna joku hauska kepponen jolla hän aikoo viehättää nämä\nsitkeät halikkolaiset _filantropiaan_ [Ihmisrakkauteen.] ja siten\nyllättää meitä.\n\n-- Niin, _posito_, [Otaksun.] että niin on, minä puolestani\njo haluaisinkin jotain vaihtelua. Tämä repunkantaminen ja\nlatinanlaulaminen käy ylen yksitoikkoiseksi. Onko sinulla se\nkeppossuunnitelma valmiina?\n\n-- On se kyllä valmis, on ollut jo matkaan lähtiessä. Mutta ennenkuin\nsen teille ilmoitan, täytyy minun saada teiltä molemmilta ehdottoman\nkuuliaisuuden lupaus. Lupaatteko?\n\n-- Minä lupaan ja vannon kuuliaisuutta tänä iltana, vaikka käskysi\nolisivat oikean Tamerlannin. Ja tietysti maisterikin lupaa samoin.\n\n-- Lupaan.\n\n-- Hyvä! Teidät minä nimitän nyt heti tohtoriksi, teen teistä mainion\nsaksalaisen lääkärin, joka ei osaa maamme kieliä, vaan puhuu saksaa.\nJaakko Fredrik sekä minä olemme oppilaita. Minä sitäpaitsi teen\ntulkin virkaa tohtorille.\n\n-- _Bravo, bravissimo!_ huudahti Gadolin nauraen. -- Mutta jos\nkaikki siinä talossa ovat terveitä, niin mistä saamme sairaita\ntohtorillemme? Siitä syntyy uusi _quaestio_, [Kysymys.] \"poikaseni.\"\n\n-- Siitä ei huolta, vakuutti Tengström.\n\n-- Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä\nen millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa\nihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. --\nMutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.\n\n-- Juuri niin... Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme\nyökortteerin... Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.\n\n-- Näyttääpä tietenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukija käsittänee, että nämät kuljeksivat nuoret miehet, jotka\nmiettivät miten päästä tilapäisestä pulastaan, ovat nuoria\nlukumiehiä, jotka ovat teinimatkalla, pitäjää käymässä. \"Maisterin\"\nnimityksen, jonka kuulemme yhdellä heistä olevan, ei tarvitse meitä\noudostuttaa. Se nimitys annettiin ennen auliisti nuorille herroille,\njotka \"lukivat\". Ylioppilas oli jo kotiopettajana maisteri,\nvarsinkin jos hän luki papiksi. Ja apulaisena hän ainakin sai tuon\narvonimen. Pitkittä puheitta, tämä meidän maisterimme on ylioppilas\nja kotiopettajana hän on viettänyt joitakuita lukuvälikausia\nPerniön pappilassa kirkkoherra (myöhemmin lääninrovasti) Andreas\nGadolinin perheessä. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, lukkarin\npoika Janakkalasta. Isä on hänen 12-vuotiaana ollessaan kuollut ja\näiti on vähin varoin hänen koulunkäyntiään kustantanut; sentähden\non hän itsekin nuorempia opettamalla koettanut ansaita varoja\nitselleen. Jaakko Fredrik Gadolin tässä tietysti on hänen oppilaansa.\nTämä tuttavamme on pulska nuorukainen, jonka muoto todistaa hyvää\neväskonttia. Ja johtaja, Jaakko Tengström, pitäjänapulaisen, maist.\nJuhana Tengströmin poika Kokkolasta, vierailee Perniön pappilassa.\nKoska hän on vähävaraisesta kodista, vanhin viidestä lapsesta ja\nmatka Kokkolaan Turusta edestakaisin olisi tullut ylen kalliiksi\nvanhemmille, otti hän kiitollisesti vastaan lukutoverinsa isän kutsun\nviettää loma-aika hänen perheessään. Ja kun kirkkoherra Gadolin\nkäsitti, että nuorukaisen eväspussi ja rahamassi olivat köykäiset,\nkehotti hän häntä lähtemään tavanmukaiselle teinimatkalle Jaakko\nFredrikin kanssa. Hänen oman poikansa ei tietystikään tarvinnut koota\nvaroja itselleen, mutta kunnon kirkkoherra, joka ei tahtonut loukata\nvieraan nuorukaisen tunteita, teki tämän esityksensä rattoisalla\ntavalla ja aivan kuin retki tulisi alettavaksi eniten Jaakko\nFredrikin tähden, jota tämäkin kerran pääsisi teiniä kulkemaan.\nTengström oli muka jo kotipuolessaan alkeiskoulua käydessään ollut\nteinimatkoilla. Ja koska hän tiesi Bergelininkin varattomaksi,\nkehotti hän häntä seuraamaan nuorukaisia johtajana. Tämä kumminkin\noli jo mielestään päässyt niistä kengistä, ei ollut edellisenäkään\nvuonna enää teininä kulkenut, eikä nyt ollenkaan ollut halukas, koska\nhän jo oli täysi mies, vieläpä kookaskasvuinen, ja jouluksi aikoi\nsuorittaa papintutkinnon. Mutta Saara-rouva sanoi jyrkästi, että\nhän ei päästä ainoata poikaansa matkaan, ellei mukana ole ketään\nluotettavampaan henkilöä kuin tuo vielä nuorempi hilpeä Tengström.\nTähän yhtyi kirkkoherrakin ja puhui erityisesti Bergelinille siitä.\nNuorukaiset myöskin pyysivät, koska retkestä ei muuten tulisi\nmitään. Niinpä ei hänkään enää epäröinyt, ja halu saada vähän eväitä\nkotiin jouluksi veti myöskin vielä kerran pienelle hupaisalle\nseikkailuretkelle.\n\n\n2.\n\n-- Noh, mitä nuo nyt tuolla navetankatolla tekevät... hyvää ehtoota\nsentään... nuo oudot miehenalut, ja onko siellä yksi täysi mieskin\njoukossa? kyseli Kanervan Jussi, keski-ikäinen mies, tullessaan\nväkijoukkoon, joka oli kerääntynyt pihalle. Siinä oli koolla\ntoistakymmentä henkilöä, enimmäkseen miehiä, sillä talon naiset\nolivat melkein kaikki pirtissä jouluviinojen polttoa hoitamassa.\n\n-- Jumal' antakoon... Pitäisi kuuta tervattaman, -- vastasi\nrenki-Matti, vanhanpuoleinen hauska nuorimies, nauraen. -- Etkös näe\nsankoja siellä? Toisessa heillä on terva ja toisessa vettä. Ja tuo\npoika, joka seisoo ja pitelee uuniluudanvarresta, on jo valmiina\nsukimaan, kun saa käskyn tohtorilta.\n\n-- Tohtorilta! Mitä maankiertäjiä ne sitten ovatkaan?\n\n-- Ties heidän... Saksalaiseksi tohtoriksi kehuvat, ei osaa\nkunniallista suomen sanaa, vaikka myisi siihen paikkaan. Ei saisi\nruokaa eteensä ilman tulkkia. Minä kurikkaa vuollessani äsken haukuin\npahanpäiväiseksi miehen, kun pojat ulkona täällä pystyttivät tikkaita\nnavetanräystäälle ja kantoivat ylös sangot, mutta ei suu irviin\nkäynyt hyvään ei pahaan, ei se muuta kuin istui ja kurkisti ulos\nakkunasta, silmillään seuraten heidän toimiaan. Ei ymmärrä, sen minä\nvaikka vannoisin.\n\n-- No eikö nyt talon tervalla parempaa virkaa ole, kuin ilmaa sukia?\nMikä sitä heille antoi tuonne?\n\n-- Kaima kantoi heille tervasangon, kun lupasivat maksaa, jos ei kuu\nmustu. Sanoivat, ettei heidän sovi lykätä sitä huomiseksi, kun on\ntullut jo tiedoksi, että tänäpäivänä se tehdään ja monessa paikassa\nsitä tänä iltana kurkistellaan, pimeneekö. Mutta en minä usko,\nennenkuin näen.\n\n-- Mikä kiiltävä sillä tohtorilla on kädessä, kelloko?\n\n-- Hei kello, kelpo onkin, hopeakello, suuri kuin kohtuullinen\nnauris. Kysyin tulkkipojalta, vaihtaako. -- Ei, sanoi, -- ei vaikka\nantaisit vuotuisen palkkasi, ei sittenkään.\n\n-- Näettekö, miehet, puheli vanha eukko, -- tuo korea, lihava poika,\njoka tulta näyttää, polkee karret päreistä lumiseen kattoon. Ette te\ntulen kansa tallinseinien sisälläkään noin tarkkoja ole.\n\n-- Jokohan Kujansuun Kaisa taaskin moittii meitä? huudahti\npoika-Matti, reipas nuori mies, joka juuri tuli tuvasta, ja sattui\nkuulemaan eukon viime sanat.\n\n-- En suinkaan minä...\n\n-- Vaiti nyt, tohtori puhuu, huudahti muuan miehen ääni joukosta.\n\n-- Sss!\n\n-- Se oli nyt sitä saksaa.\n\nKanervan Jussi kuunteli ihmeissään kielen outoa sointua.\n\n-- Nyt... Nyt sitä aletaan!\n\nRenki-Matti nauroi taaskin, ja häneen yhtyivät toisetkin.\n\n-- Poika sukii kuin kattoa pesisi, kastaa uuniluutaa tervaan ja\nvetelee ja taas kastaa... Kyllä terva tulee jonkun killingin\nmaksamaan. Ja tohtori tarkastaa kelloa ja sukimista! Uskovatko nuo\nomaa kujettansa, kun ovat noin totisia? Oi kuinka minua naurattaa,\nhah hah hah; ei se kuu taida siitä tietää, hah hah, ei taida sinne\nsaakka ylettyä.\n\n-- Mutta kyllä sitä kannattaa katsella, ha ha hah, nauroi Kanervan\nJussikin.\n\n-- Tohtori osoittaa sormellaan ylös, sanoi piika-Maija.\n\n-- Mutta minun mielestäni... kuuletteko, minun mielestäni kuu mustuu\nsyrjästä, huusi kymmenvuotias pikku-Heikki.\n\n-- Mikä syrjä? Ole vaiti sinä, vastasi vanhempi veli, poika-Matti.\nVai kuinka? Luulenpa että terva menee, mutta menköön.\n\n-- Mustuu kuin mustuukin! kas kummaa! sanoi Kanervan Jussi ihmetellen.\n\n-- Tuota en ikänä olisi uskonut, jos en omin silmin olisi nähnyt,\njupisi renki-Matti miettivästi, raapien korvantaustaa. Häntä ei\nnaurattanut enää.\n\n-- Jo maar minäkin näen, huusi kimeästi Kujansuun Kaisa. -- Voi\nihmeitten ihme! Merkit auringossa, kuussa...ja, kuinka siinä sanoo,\nne on lopun merkit, tuommoiset.\n\n-- Mitä täällä nyt lopun merkeistä saarnataan? kysyi isäntä, joka\nsamassa astui alas portaita ja kävi lähemmäksi. Hän oli nukkunut eikä\ntietänyt koko näytelmästä. -- Ketä tuolla navetankatolla on? Ja mitä\nkojeita niillä on edessään?\n\n-- Siellä tervataan kuuta, huusi useampi ääni.\n\n-- Tervataan! Kah, onko nyt kuunpimennys, vai mitä se on?\n\n-- On. Sitä tehdään parhaillaan, vastasi renki-Matti.\n\n-- Tehdään? Kyllä se tekemättä on. Kyllä minä niitä jo monta olen\nnähnyt näihin päiviin, ei tuo mitään ole.\n\n-- Kyllä nähnyt on tässä muutkin, mutta onko isäntä nähnyt tehtävän\nennen? kysyi Kujanpään eukko.\n\n-- En, eikä muutkaan. Mutta tekevät joutilaat jotakin, sano...\n\nKun minä kymmenkunta vuotta sitten kävin pappilassa, niin rovasti kun\nkäänteli allakan lehtiä, sanoi: torstaina tulee kuunpimennys illalla,\nlypsyn aikana, ja niin tulikin juuri. Hän tiesi senkin sanoa, kuinka\npaljon syrjää jää kirkkaaksi. Ei se mikään merkki ole, tuo. Te olette\nhöperöitä kaikki.\n\n-- Mitä se isäntä sanoo? kysyi suutari. Hän oli jättänyt työnsä ja\nlähtenyt hänkin ulos katsomaan. -- Olisiko teidän mielestänne paljon\nvaikeampi sitä tehdä kuin tietää jo toisena vuonna edeltä, koska se\ntulee ja kunkamoinen? Sen minä aina olen suurimpana ihmeenä pitänyt,\nkun siitä olen herraspaikoissa kuullut, sen tarkan edeltä tietämisen.\nJa kyllä ne tietävät, herrat. Olen senkin nähnyt, että täsmälleen...\n\n-- Mutta semmoisen täytyy olla Jumalan tekoa. Minä puhun teosta enkä\ntietämisestä.\n\n-- Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta minä kysyn sentään, mistä tietävät\nihmiset _tänä vuonna_ sanoa, mitä Jumala aikoo tehdä tulevana vuonna,\nja määrätä päivän ja hetken? Vieläpä laadunkin? Hää?\n\n-- En minä tiedä siihen vastata. Mutta sen tiedän, että rovasti sen\nsanoi ja että se tuli lypsyn...\n\n-- Niin, ihmekö se, että tietävät, huusi Kaisa, -- kun itse tekevät,\nherrat.\n\n-- Että rovastiko teki? Tuki leukasi, ämmä.\n\n-- No ei hän, en suinkaan minä sitä... Mutta mistä sen luki taas?\nMustasta kirjastako? Sanotaan...\n\n-- Älä siitä huikkaa herrojen aikana, tuhma akka, taikka pian oletkin\nsiinä kirjassa, varoitti Kanervan Jussi.\n\n-- Allakasta isäntä sanoi lukeneensa, selitteli suutari. -- Se on\nsemmoinen pieni herrojen kirja, kummia merkkejä täynnä, kyllä niitä\nnähty on. Ja se on tietävinään kaikki edeltä, sateet ja poudat,\nsuojat ja pakkaset. Mutta kyllä se valehteleekin, siitäpä sen tietää,\nettei se oikein totuudessa vaeltavien tekoa ole. Ei papit niitä\ntee... Allakan tekijät ovat semmoisia, jotka lukevat tähdistä, ja ne\nauringon- ja kuunpimennyksiä tekevät. Kuinka voisivatkaan he niitä\nedeltä täsmälleen sanoa, koska ne tulevat, jos eivät itse tekisi?\nEivätpä he Jumalan ilmojakaan täsmälleen tiedä edeltä.\n\n-- No, en minä ymmärrä, mutta...\n\n-- Niin nähkääs, isäntä, vaikka minä olen vain renki-Matti, enkä\nymmärrä syvältä asioita, niinkuin suutari, niin minäkin voin edeltä\nsanoa jotakuta tekemisestäni. Eilen sanoin Maijalle: huomeniltana\npiirrän vuosiluvut kurikkaasi, sitten se on valmis, uudista se sitten\nkun minun paitani pyykitset jouluksi, ja hetki sitten piirsin siihen\nkaksi kirvestä kahden nuolen väliin, oikein komeat luvut, niinkuin\nsanoinkin eilen.\n\n-- Aina tuo Matti...\n\nMaija meni vähän kauemmaksi.\n\n-- Tervaako ne koko kuun, isä? kysyi pikku Heikki.\n\n-- En minä tiedä, kyllähän nähdään.\n\n-- Voi, älkää hyvät herrat koko kuuta tervatko, huusi vanha Kaisa ja\njuoksi lähemmäksi -- jättäkää vähän syrjää, jotta minä vanha ihminen\nnäen kävellä mökilleni tästä. Kyllä riittää jo, kyllä sen jo näemme,\nettä voitte suuria tehdä.\n\n-- Älkää huutako, Kaisa, kielsi suutari, -- kyllä he itse tekonsa\ntietävät. Eikä suinkaan ne tuota kauan viitsi tehdä. Ei ne\npimennykset koskaan kovin pitkiä ole.\n\n-- Kah, nyt muutetaan miestä, huomautti renki-Matti. -- Nyt alkaa\ntoinen oppilas tervata. Eikö se voinut, tulkki, tuota loppua enää\nsivellä?\n\n-- Ei se kun pesee, huusi Maija, -- eikö Matti näe enää?\n\n-- Oikein, se kastaa toiseen sankoon, sanoi Matti. -- Ja minä luulen\nettä se suurenee.\n\n-- Eikö tervattu koko kuuta, oliko se Kaisan vuoksi? mietti Jussi.\n\n-- Suurenee se, sanoi suutarikin. -- Näetkö vain, eivätkö ne siihen\nvaikuta, kun heti rupesi isonemaan, kun vettä luutaan otettiin... Ja\nsuottako hyvät ihmiset, luulette siinä uuniluutaa käytettävän? Jopa\nkai.\n\n-- Kuinka se uuniluuta sinne saakka ylettyy, kysyi pikku Heikki\nkummastellen renki-Matilta.\n\n-- Mikäpä sen tietää, mutta on uuniluudalla ennenkin kummia\nyläilmoissa toimitettu, on sillä ratsastettukin.\n\n-- Niin sanotaan, mutta lieköhän tosi, kaima?\n\n-- Tosiko?! Hah hah hah, vähänpä sinä tiedätkin, Matti ja Matin\nkaima... Isävainajani kertoi että hänen äitivainajansakin oli pienenä\ntyttönä kerran viety matkaan, ja uuniluuta juuri oli ollutkin sillä,\nja oli puhunut sitä sitten äidilleen, niin äiti oli kieltänyt\nkenellekään sanomasta ja oli siunannut lasta, eikä hän sitten enää\nsinne joutunutkaan.\n\n-- Mihinkä sinne, mihinkä? kysyi uteliaasti poika.\n\n-- Sinne... Jonnekin vain.\n\nKoko talon väki oli terveenä, eikä sentähden tarvittu lääkäriä\ntalossa, jos ei lasketa kahta vasikkaa, jotka olivat ruvenneet\noirimaan ja joiden emäntä pelkäsi kuolevan. Mutta tähänpä tiesi\nTengström avun. Vähän saksaa puheltuaan Bergelinin kanssa otti hän\nsuutarilta pienen palan ohutta pehmeää vasikannahkaa ja äimän sekä\npikilankaa ja ompeli pussin. Uuninolalta hän otti karstaa ja meni\nnavettaan, jossa naiset nyt olivat lypsämässä. Siellä hän raapi\nvasikat puhtaiksi, otti kouraansa takkuisia karvoja karstasta ja\nkokosi ladonlattialta heinänpölyä, täytti näillä aineilla pussin ja\nmeni sisään. Tuvassa kirjoitti hän suutarilaudalla paperiliuskalle\nlyijykynänpätkällä:\n\n_En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö_. [Valkoinen\nvasikka ja punainen, jos eivät tahdo elää, niin kuolkoot.]\n\nTämän hän näytti ensiksi tovereilleen, kääräisi kokoon ja pisti sen\nsitten pussiin pölyn sisälle ja ompeli sen kiinni, jättäen siihen\npikilangan päät nauhoiksi. Nyt hän meni takaisin navettaan ja sitoi\npussin, jota hän nimitti \"elttapussiksi\", toisen vasikan kaulaan ja\nkehotti aamulla varhain muuttamaan sen toisen kaulaan.\n\nHyvän illallisen emäntä heille laittoi ja samoin he saivat oivallisen\nyösijan. Aamulla kukon laulaessa kävi emäntä navetassa muuttamassa\npussin, ja kun päivä valkeni olivat vasikat terveet. Vieraille\nlaitettiin hyvä suurus ja he saivat vielä kelpo eväät reppuihin.\nEikä tarvinnut emännän niitä salaa täyttää, sillä isäntä oli samassa\ntoimessa ja kokosi vielä rahojakin tohtorille ja hänen oppilailleen.\nJos nämä eivät itse olisi kieltäytyneet vastaanottamasta, olisi\nlahjamäärä ollut paljon runsaampikin, sillä nuo hyvät ihmiset pitivät\nsen suurena menestyksen enteenä, että kuuntervaus tapahtui heillä.\nJo vasikkain paraneminen osoitti sitä, heiltä kun oli pitkin vuotta\nkaikki vasikat kuolleet, sanoi emäntä. Hänelle annettiin neuvo sukia\nelukat ja sitoa pussi kaulaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että\nkaikki olivat jääneet tyytyväiselle mielelle.\n\nKun nuorukaiset olivat palanneet takaisin Perniöön, niin\nkirkkoherranrouva täytti Tengströmin evässäkin Jaakko Fredrikin\nteinirepusta ja pani vielä omiakin varoja lisäksi, sillä hän käsitti\nettä tämän rikaslahjaisen nuorukaisen toveruus oli suureksi hyödyksi\nhänen pojalleen.\n\nAamulla, kun Tengström eteisessä seisoi ja vähän alakuloisesti\nkatseli säkkiään, astui rouva samassa ulos keittiöstä. -- Mitä seisot\nja mietit? kysyi hän.\n\n-- Katselen, että säkissäni, johon illalla tyhjensin reppuni, on nyt\nvarmaan Jaakko Fredrikin eväät. Nyt en tunne omiani, mutta tädin\navulla ne kai erilleen saadaan.\n\n-- Ei siinä hänen ole, ne ovat kaikki sinun.\n\n-- Ei, täti kulta, kiitän. Hän oli niin iloinen saaliistaan ja\nhänestä olisi varmaan kovin ikävä, kun hän ei saisi sitä itse pitää.\n\n-- Ei puhuta hänelle mitään. Luuletteko hänen niitä kuukauden päästä\nmuistavan ja tuntevan? Minä täytän hänenkin säkkinsä, ja tämän\ntoimitan heti aittaan ennenkuin hän nousee ylös.\n\nNuorukainen kiitti sydämellisesti hyvää tätiä. Sitten hän meni ja\nkertoi Bergelinille saaneensa hyviä uutisia kotiin.\n\nVielä joulun edellä \"oppilaat\" saivat lyyran lakkiinsa ja \"tohtori\"\nvihittiin papiksi Tukholmassa, jonne kaikki kolme matkustivat\navoimella jaalalla. Papiksi vihkiminen tapahtui Tukholmassa siksi,\nettä Turun piispa Kaarle Fredrik Mennander silloin valtiopäiväin\naikaan oleskeli siellä.\n\nTämän pienen kujeilun päähenkilö on, niinkuin arvoisa lukija\ntietänee, piirtänyt nimensä Suomen historiaan maan ensimmäisenä\narkkipiispana. Hänen toveristaan tässä kertoelmassa tuli rovasti ja\nheidän maisteristaan Merikarvian kirkkoherra.\n\nMutta teinikepposella oli vielä jälkinäytöksensäkin, jonka lukijan\nsuosiollisella luvalla vielä kerron. Se tapahtui puoli vuosisataa\nmyöhemmin.\n\n\n3.\n\nArkkipiispa Tengström oli jo pitemmän aikaa kärsinyt reumatismia ja\ntullut kovin synkkämieliseksi ja hermostuneeksi. Pieninkin rasitus\ntahi mielenliikutus voi saada hänet ärtyiseksi ja pois tasapainosta.\nLääkärit olivat turhaan koettaneet taitoansa; ei mikään auttanut.\n\nSilloin neuvoi muuan piispattaren ystävä, että olisi paras ottaa\ntunnettu Halikon muori parantamaan; tämä muka oli parantanut hänenkin\nmiehensä, jonka taudille eivät lääkärit mitään voineet, vaikka\nhe siitä sitten kunnian ottivat, kun sairas parani, koska eivät\ntietäneet, että muoria oli apuna käytettykään. Tämä ystävä kertoi,\nettä muori oli hieronut, haudellut ja voidellut ja potilas oli\nparantunut hyväksi.\n\nNyt alkoi arkkipiispatar ensiksi varsin varovasti puhua tuon tuttavan\nherran taudista, joka hänen mielestään ilmauksiltaan oli ollut varsin\nsamanlaista kuin hänen miehensäkin tauti. Ja sitten hän kertoi sen\nparanemisesta. Mutta arkkipiispa keskeytti hänet: -- Ei kiitoksia! En\nminä anna itseäni Halikon muorin hoitoon. Jopa minua nauraisi koko\nSuomi, ja lääkärit ivaisivat minua.\n\n-- Mutta sen täytyykin tapahtua salaa. Ken sinua tietäisi nauraa, tai\nivata?\n\n-- Ei. Siitä ei puhuta koskaan enää.\n\nMutta kun sairaus ei helpottanut, päinvastoin paheni, niin ettei\nollut yönlepoa eikä päivänviihdytystä, alkoi huolestunut puoliso\ntaaskin puhua Halikon muorista, ja kiellosta välittämättä hän\nteki sitä joka päivä, koettaen suostutella miestään, että hän nyt\nkumminkin kerran, pari antaisi hieroa itseään ja käyttää haudetta.\nEihän sitä kukaan tietäisi, kun tekijä itsekin sen vaatii pitämään\nsalassa, jotteivät lääkärit häntä sakottaisi.\n\nVihdoin, kun piispa ei enää uskaltanut valittaa eikä huokausta\npäästää rinnastaan ilman että kohta sai kuulla Halikon muorista,\nsanoi hän alakuloisesti: -- No, tulkoon sitten. Mutta minä tiedän,\nettei se mitään auta... Minua ei mikään auta enää.\n\nEi kauankaan kestänyt ennenkuin rouva toi sisään siistin\nmaalaiseukon, joka kumarteli syvään ja puheli sävyisästi.\n\nEukko oli jo useita päiviä ollut talossa valmiina, kunnes saisi luvan\ntulla taitoaan osoittamaan. On huomattava, että lääkärit siihen\naikaan antoivat sangen vähän arvoa hieronnalle.\n\nEukko hieroi kerran ja toisen, jopa kolmannenkin ja toimitti hyvää\nhaudetta välillä. Ja kunnianarvoisan potilaan kipu ja synkkämielisyys\n\"kuunteli\", vaikka ei se vielä hyvästi jättänytkään. Mutta eräänä\niltana hän sanoi vaimolleen: -- Tämä on nyt viimeinen kerta, kun\nannan vauloa itseäni... Saat lähettää eukon pois huomenna, kun\nnyt olet saanut tahtosi toteen ja näet, ettei tämäkään auta.\nKärsivällisyyteni ja voimani loppuvat jo tykkänään.\n\nSiihen tyytyi rouva ja muorikin, joka otaksui, että hänen apunsa jo\nolikin alkanut vaikuttaa.\n\nIllalla hieromisen ja hauteen jälkeen muori vielä ennen potilaansa\nlevollemenoa vähän aikaa viimeistellen piteli hänen kaulaansa ja\nhartioitaan ja pyyhkieli hänen ruumistaan, lopettaen siihen toimensa.\nJa toivottaen hyvää yötä, hän meni kumarrellen ulos.\n\nArkkipiispa, jonka oli vallannut väsymys, alkoi nousta nojatuolista\nja mennä levolle, koska nyt tuntui siltä, että kukaties saisi\nrauhassa nukkua. Mutta silloin virahti mieleen ajatus: mitä se eukko\nminun kaulaani siveli ja niskaani hypisteli ja puheli sitä ja tätä\nsitä tehdessään? Paniko se sinne jotain?\n\nHän koetteli yömekon päältä niskasta. Ei siellä tuntunut mitään.\n\nMutta sittenkin...\n\nHän koetti sormellaan mekon alta yöpaidan kauluksen päältä. Ja\noikein, siellä tuntui solmu, josta lähti nauhat.\n\n-- Mitä tämä on? sanoo hän ja vetää nauhoista, jotka aukenevat\nja johtuvat hänen poveensa yömekon alle. Sieltä hän vetää esiin\nkummallisen esineen. Se oli pieni kulunut, pitämisestä mustunut\nkiiltävä nahkapussi, jonka yläreunaan näkyi uudet puhtaat valkoiset\nnauhat ommellun.\n\n-- Mitä...? Onko ihminen hupsu? sanoi hänen kunnianarvoisuutensa\nsuuttuneena. -- Aiotaanko minua taikakeinoilla parantaa? Katsotaanhan\nkumminkin ensin mitä siinä on, mutta kyllä sitten saavat kuulla!\n\nHän otti kynäveitsen ja paperiarkin, laski pussin pöydälle paperille\nja viilsi sen siinä halki.\n\n-- Ei mitään muuta kuin pölyä, joku heinänkorsi ja karvoja,\nvalkoisia ja ruskeita, mitä moskaa...! Hyi! Ja nämä sitten ovat\nparannusaineita. Voi sitä taikauskoa! Mitä tuolla sisempänä on?\nPaperia. Siellä nyt on taikasanat, joku loitsu. Eivätkä Halikon papit\nollenkaan tiedä, mitä heidän seurakunnassaan piilee. Mutta minäpä\nteenkin nyt heille pitkän nenän ja otan tiedon tämän taikakalun\ntekijästä, sillä eukon täytyy se ilmoittaa! Ja sitten panenkin hänet\nlujalle. Mitä tuohon on töherretty? Täytyy etsiä silmälasit ja\nsytyttää toinen kynttilä.\n\nSe oli pian tehty. Hän istui jo lasit nenällä ja katseli kirjoitusta,\njoka kuluneena ja äkkiä pyöräytettynä kumminkin näytti tutulta. Hän\nluki vähän vaikeasti: -- _En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva\nså må di dö_.\n\nNyt aukesi hänelle äkisti menneiden päivien muisto. Hän tunsi omat\nkirjaimensa siinä. Ja sydämellinen, iloinen nauru kaikui hänen\nhuuliltaan. Hän eli äkkiä uudestaan kaikki ja nauroi kuin koulupoika.\n\nNauru kuului toisiinkin huoneisiin. Kiireesti tulivat arkkipiispatar\nja muori sisään. He olivat lähtiessä huoneessa hiljaa odotelleet,\nettä hän menisi maata ja saisi yölevon.\n\n-- Herrajesta, kuinka nyt on asiat? huudahti muori, joka näki\nrikkileikatun pussin pöydällä ja arkkipiispan istuvan nauraen\npaperiliuska kädessä. -- Mitä te nyt olette tehnyt, semmoisen\nvahingon! Oi voi!\n\nPiispa nauroi yhä hullummin, ihan huone kaikui.\n\nMutta nyt suuttui eukko. -- Ei sitä niin tarvitse nauraa, sanoi hän\nkiivaasti. -- Sillä on monta tautia parannettu ihmisistä ja elukoista.\n\nPiispa sai naurultaan vaivoin puhutuksi. -- Mistä te, muori hyvä,\nolette tuon ihmeellisen taikapussin saanut? Tiedättekö kuka sen on\ntehnyt? Ja kuka tämän paperiliuskan siihen on kirjoittanut sekä mitä\nse sisältää?\n\n-- Mistäkö saanut?! Tiedän kai... En minä sitä mistään varastanut\nole, minä olen sen äitivainajaltani perinyt! Ja tiedän minä senkin,\nkuka sen on tehnyt, mutta en minä sen sanoja tiedä, kun ei niitä ole\nkukaan lukenut. Mutta ei ne suinkaan aivan turhat ole, sanon minä,\nkoska ne ovat niin monta auttaneet.\n\nMutta kun eukon vakuuttavat sanat yhäkin lisäsivät arkkipiispan huvia\nja ärsyttivät hänen nauruhermojaan, sanoi eukko loukkaantuneena:\n-- Vaikka te olette herra arkkipiispa ja minä vain alhainen\nmaalaiseukko, niin minä sanon sentään, että ei siinä mitään\nnaurettavaa ole, sillä on paljon hyvää tehty. Eikä se ole mikään\nnoitien tekemä, ei se taikapussi ole, niinkuin te sanotte, vaan\nelttapussi. Se on oikein oppineitten herrojen, suuren saksalaisen\ntohtorin ja hänen kahden oppilaansa tekoa, jotka tekivät ihmeitä\ntaivaankappaleissakin. Eikä ne olleet hävyttömiä, eivät ottaneet\nniinkään paljon kuin mielellään olisi annettu, ja menestyksen ne\njättivät jälkeensä, eivät onnea vieneet, sanoi... Ei sitä kannata\nnauraa.\n\nEukko pyyhkieli hikeä otsaltaan.\n\nMutta arkkipiispa, joka eukon puhetulvan aikana hymyilevänä\nhytkyttäen kuunteli, nauroi taaskin kaikuvasti niin paljon kuin\njaksoi. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei muistanut koskaan\nniin nauraneensa. Ja hänen vaimonsakin, joka ei vielä voinut\nkäsittää _koko_ asiaa, nauroi mukana katsellessaan tuota harvinaista\niloisuutta, vaikka hän muoria säälien taisteli vastaan. Uteliaana hän\notti paperiliuskan miehensä kädestä ja luki hymyillen sen sisällön.\nSe kyllä hänenkin mielestään oli omituinen ja hän arvasi, että joku\nhulivili oli sen tekaissut, mutta miksi koko asia ja eukon vakava\npakina hänen miehensä mielestä oli niin hassusti hauskaa, sitä ei hän\nkäsittänyt.\n\n-- Vie nyt muori toisiin huoneisiin, ja kestitse häntä oikein hyvin,\nsanoi iloisesti arkkipiispa, -- sillä hän on tuottanut minulle niin\nhauskan illan, että tulen sen aina muistamaan. Minä olen parantunut,\nmuori on parantanut minut. Mutta suokoon anteeksi, että olen nauranut\nja nauran vieläkin, sillä nyt on minun hyvä olla.\n\n-- No, Jumalan kiitos, että paranette! En suinkaan minä\nnauramisesta... Kyllä minä sen anteeksi suon, en minä ymmärtänyt...\nJa, kiitoksia, hän kumarsi taaskin, -- kyllä minua on joka päivä\nkestitetty, olen ollut kuin suurissa pidoissa koko ajan.\n\nRouva kehotti nyt muoria tulemaan kanssaan. Mutta tämä astui pöydän\nluokse, kääräisi paperin nahkapusseineen pölyineen kokoon ja kumarsi\nsyvään arkkipiispalle. -- Minä pyytäisin nöyrimmästi, että herra\nkunnian arkkipiispa antaisi minulle _sanat_. Kyllä minä tämän\neheäksi saan ompelemalla, ei suinkaan voimat niin vähistä riipu kuin\npäällyksen särkymisestä, kun aineet tallella ja sanat eheät ovat.\nAntakaa vain sanat.\n\n-- Sanat! Mitkä sanat!? Ei minulla semmoisia ole. -- Hän luuli eukon\npyytävän _häneltä_ loitsua eli taikasanoja.\n\n-- On maar teillä kädessänne, vastasi kumarrellen eukko, -- niitä\nminä pyydän takaisin, ette suinkaan te niitä tarvitse... En minä\n_teidän_ sanojanne pyydä, lisäsi hän, sillä hän huomasi piispan\nväärinkäsityksen, -- vaan omiani, omaa omaisuuttani.\n\nHän oikaisi kättä ottakseen paperinpalaa.\n\nPiispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi\nnauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.\n\nNyt oli muori tyytyväinen ja meni kumarrellen huoneesta, eikä pannut\npahakseen sitäkään, että piispan nauru kuului toisiin huoneisiin asti\nhänen mennessään. Hän ryhtyi heti pussin parantamiseen, kokosi siihen\npölyn joka tomun, pani sanat sisälle ja ompeli sitten sen lujasti\nkiinni.\n\nPiispatar jäi ukkonsa luokse uteliaisuuttaan tyydyttämään. Ja pian\nsieltä kuului mitä sydämellisintä jatkuvaa naurua. He nauroivat nyt\nmolemmat samaa asiaa.\n\nMutta hauskinta kaikista oli se, että arkkipiispa todella parani\nvarsin terveeksi. Hierominen ja hauteet olivat vaikuttaneet\nnuorentavasti ruumiin elimistöön ja tuo hauska nuoruuden muisto ja\nsydämellinen nauraminen elvyttivät sielun. Koko surumielisyys oli\nkuin pyyhkäisty pois.\n\nHalikon muori palkittiin runsaasti ja hän lähti kotiin arkkipiispan\ntalosta varsin hyvillä mielin, sillä piispatar vakuutti hänelle,\nettä juuri tuo ihmepussi oli niin äkisti piispan parantanut, ja että\nnauraminen oli ainoastaan paranemisen merkkejä. Ja tiesipä muori\nitsekin, että pussi se oli, joka auttoi.\n\nEukko tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, kun oli voinut itse\narkkipiispankin parantaa. Vaikka lääkäri, jonka lääkkeet nauttimatta\noli heitetty ulos, siitä paranemisesta sitten ottikin kunnian. Ja\nnytkin jäi jokainen hyvälle mielelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän pienen kertoelman pääpiirteet on näiden rivien kirjoittaja\nlapsuudessaan kuullut \"tohtorin\" leskeltä, rouva Bergeliniltä,\njoka kuoli v. 1853 lähes 90 vuoden vanhana Merikarvialla. Olen\njostakin kuullut, että sama teinikepponen olisi kerrottu myöskin\npiispa Tegnéristä Ruotsissa. Luultavasti on siinä tapahtunut\nhenkilöiden sekoitus, joka helposti on selitettävissä Tengström- ja\nTegnér-nimien yhdenkaltaisuudesta. Kertomani asian todistukseksi\nmainitsen vielä, että pari vuosikymmentä sitten luin \"Amerikan\nsuomalaisesta lehdestä\" \"Kuun tervaajat\"-nimisen kertomuksen samasta\nasiasta. Kertoja oli kuullut sen eräältä päähenkilön elossa olleelta\nnaissukulaiselta Suomessa, joka oli antanut hänelle luvan kirjoittaa\nsiitä sanomalehteen. Tämän päähenkilön nimeä hän ei kuitenkaan\ntahtonut julkaista, vaan sanoi ainoastaan hänen olleen \"erään Suomen\npiispan\". Toisten nimiä hän ei tietänyt. Mutta sanoi heitä kaikkiaan\nolleen \"kolme _ylioppilasta_\". Tämän kertojan hienotunteisuuden\nen kuitenkaan enää ole antanut estää itseäni nimiä julkaisemasta,\nsillä henkilöt ilman nimiä ovat kuin kasvit ilman juuria. Ja\nmikä on katsottu soveltuvaksi Tegnérin nuorukaisvuosiin, sopii\nmyöskin Tengströmin nuoruuteen. Ja ennen kaikkea on parasta, että\npikkuasioissakin etsimme totuuden esiin ja tiedämme, mikä on omaamme\nja mikä vieraan.\n\nSiinä oli tämä sama kertoja erehtynyt, että hän sanoi piispateinin\nitsensä esittäneen \"saksalaista tohtoria\". Tiedämme, että Tengström\non 15 vuoden vanhana (1771) suorittanut ylioppilastutkinnon, ja olisi\nhän sentähden tietysti ollut ylen nuori tohtoria esittämään. Siksi\ntäytyy rouva Bergelinin kertomuksen, jonka hän mieheltään, retken\nosanottajalta, on kuullut, olla oikea. Kuitenkin oli B., vaikka\nhänellä tohtorin osa olikin näyteltävänä, ainoastaan sivuhenkilö\nnäytelmässä.\n\n\n\n\n\n\nINKERI\n\nKertomus Isonvihan ajoilta\n\n\n\n\n1.\n\n\nPastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt\nhetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta\nsisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon\niskuun.\n\nKesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine\nlyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän\ntuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet\nulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen\nkappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.\n\n-- Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka... ja\nlapsikin... Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen\ntaistelun päivä -- ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven\nylitse ei olisi jättänyt jälkiä -- miksi näitä ajattelen? Sinä,\nHerra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.\n\nNyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä\nolevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä\npistelemään.\n\n-- Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi\nhän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti\nkiintyneenä.\n\nHän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä\nmiehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.\n\n-- Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset...?\n\n-- Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.\n\n-- Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat.\nMutta mitä olet kuullut?\n\n-- Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan\noli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja _niiden_ välillä.\nMeikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa\nlaitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin\nmies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli\nsen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin\ntekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina\ntilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.\n\n-- Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. -- Mitä nyt teemme?\n\n-- En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa\nvaaraa silmiin. Pakoon en lähde.\n\n-- En minäkään sitä...\n\n-- Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja\nyllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin\nvelvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa... Suokoon\nJumala vain että saisin olla.\n\n-- Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.\n\n-- Sinä! Se on toinen asia, sinun _täytyy_ paeta.\n\n-- Älä puhukaan.\n\n-- Entä Ingrid?\n\n-- Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, -- mikä hänen\nsuhteensa neuvoksi, jos...?\n\n-- Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, -- jos\nhe tulevat... niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän\nsovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän\nmeidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja\npikemmin on se Herran armo, että hän katsoo _meidät_ mahdollisiksi\nkärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja\nvievät minut... Oi, älä nyt itke noin... Kaikki voi olla turhaa, vain\npelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua\ntyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.\n\n-- Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin\nkuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja\nleimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, -- mutta miten\nlasten käy?\n\nHän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.\n\n-- Minä olen nyt tyyni, puhu vain.\n\n-- Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.\n\n-- Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä,\nminä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet... Minä\nkyllä jaksan.\n\n-- Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden,\nniin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua.\nMutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille\nkuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?\n\n-- Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön\nhän tänne, jonkun huostaan... Oi, en tiedä.\n\n-- Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää.\nLapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä\nasiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi\nomiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en\nusko sitä.\n\n-- Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.\n\n-- Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.\n\n-- Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän\nitki katkerasti.\n\n-- Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa.\nSinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi\nlastasi kohtaan. Sinä olet _äiti_.\n\n-- Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve\nja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento... Voi\nsentään!\n\n-- Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos\ntahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena,\nei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa... Minä ja Gabriel kyllä kestämme,\nkiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on\nvahva rinta molemmilla... Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on\nvallan turha.\n\nPastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.\n\n-- Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta\nmikset minulle heti aamulla kertonut... eikä Mattikaan? Nyt on pitkä\npäivä kulunut siitä, oi, voi... Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi\nyöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?\n\n-- Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä,\nteurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin\nlöytävät... Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen\nasiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin\npuhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni,\njos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että\nkuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.\n\n-- Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin\nja vaalisin...\n\n-- Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja\ntiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut\nsiitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa\nminua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on\njärkähtämätön tahtoni.\n\n-- Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten\nlomasta heikosti hymyillen. -- Tämä on kuin revittäisiin sydän\nrinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.\n\n-- Vaimoni! Se on Herran tahto: -- sinun tahtosi olkoon sinun miehesi\nalle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle\ntehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen\ntähden että huoletta voit antaa miehesi valita.\n\n-- Mutta... kyllä se on sangen raskasta... kuitenkin tapahtukoon\nSinun tahtosi eikä minun.\n\nHän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.\n\n-- Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, -- kuka sinua\nsitten vaalii, kun ei minua ole?\n\n-- Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa\nhäntä kehottaa, muista se... Tulkoon vapaasti.\n\n-- Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.\n\n-- Niin... Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo\nkahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole\nollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa\ntakaisin.\n\n-- Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin\neron kestää? Ja miten kestät sinä?\n\n-- Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi...\nja minä... Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka\nHäneen turvaavat.\n\n-- Mutta jos... Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää\nseurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja\nneuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän\ntarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa... Ovathan pyhät miehetkin\npaenneet... Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?\n\n-- Susanna! Älä nyt _sinä_ johdata minua kiusaukseen! Ajattele,\njos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän,\ntekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat\naina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän\nsyyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja\npakenin suden tullessa?\n\n-- Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.\n\n-- En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä.\nJos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, -- niin seuraa minua\nvankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen\nseurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua\npaljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat...\npapin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin\nkoettaneeni.\n\n-- Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle\npäästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan\nnimessä, mitä hyvänsä... Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen\ntahtoonsa.\n\nHän itki yhä.\n\n-- Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen\nhänen kättään.\n\nHän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.\n\n-- Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, -- niin saamme\nitse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään\nvielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.\n\n-- Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä\nmeillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu\nrenkiä pitää, mutta hänelle itselleen...\n\n-- Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan.\nSe kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei\nole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi,\nkun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta\njos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin\ntietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä\nepämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen\nsuhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos\nsallin hänen seurata itseäni.\n\n-- Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen\nvaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka\nmonta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot\nsaavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi.\nEnkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden\nsuonkin hänen seuraavan sinua.\n\n-- En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa.\nOnpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.\n\nIloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli\nleivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota\nnimitettiin pirtiksi.\n\nGabriel on saapunut saaliineen sinne.\n\nÄiti menee katsomaan pojan saalista.\n\nSisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka\noli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.\n\n-- Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, -- minulla on vähän sanomista\nsinulle.\n\nGabriel istuutui rahille isänsä viereen.\n\nIsä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen\nmahdollisista seurauksista.\n\nPoika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.\n\n-- Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.\n\n-- Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin\nsaat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?\n\n-- Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.\n\n-- Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava\naskel elämässäsi.\n\n-- Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit\ntehnyt minun asemassani, isä?\n\n-- Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, -- minä\ntahdon tietää sen nyt.\n\n-- Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.\n\n-- Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut,\nmutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun\npoikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.\n\nSanatonna sulki pastori pojan syliinsä.\n\n-- Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta...\n\n-- Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. -- Entä Ingrid? Se nyt on\nmahdotonta.\n\n-- Ingrid ei tiedä vielä.\n\n-- Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!\n\n-- Niin, siinäpä se... Äiti on meille miehille tehnyt vahvat\nsarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja\nIngridillä on ainoastaan ohuet viitat... Kappalaisen pienet\ntulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana\nvelkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä\nymmärtänyt... Mutta kaiketi sen piti niin käymän... Annoin menneenä\ntalvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun\nolisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten\nkeksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee... Ja minulla on\nennakkotunne siitä, että se tulee... Ihmiset tavaroineen kaikki\nmetsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on\nne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.\n\n-- Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä\nsyvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä\nsielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.\n\n-- Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin\nheitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee\nolemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä\näitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen\nmeidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.\n\n-- Siitä olen minäkin varma.\n\n-- Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden\nvaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla\nmyöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson\ntodistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.\n\n-- Kyllä sen teen, isä... sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.\n\nHän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan\naikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri\nWolffin tyttäreen.\n\nSusanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina\naaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi\naikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen\nhoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys.\nSäännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan\nvärin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.\n\nHän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia,\noli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin\nosoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän\nkuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka\npiti koulua siellä.\n\nOrelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja\nsiellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon\ntyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki\nsyvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa\nvastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin\nkahdeksantoistavuotias.\n\nOreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin\nmitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen\nkatseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä\nkaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin\ntuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin\nvilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät\nolevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana\nkesänä.\n\nNämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen\nistuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta\nakkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu\ntuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului\nniin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli\nviime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion\nperällä.\n\nPastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti\nsielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän\najatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää\nmitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin\nsalama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten\nniin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä\niäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat\nkulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään\nurhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille\nkärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.\n\nTäytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän\nlujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen\nliikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan -- se on luettava Suomen\npapiston ikuiseksi kunniaksi -- tämä _hänen_ tekonsa ollut mitään\nharvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin\nseurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut.\nSitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin\nVenäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat\nkuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.\n\nMutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan\nainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen\nmainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen\nlukijan nähtäväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.\n\n-- Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.\n\n-- Minä valmistan illallista, tiedäthän.\n\nRouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.\n\n-- Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo\nmaitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.\n\n-- Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.\n\n-- Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.\n\n-- Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita\naamupäivällä kokoilimme.\n\n-- Hm, jättäköön sen... huomiseksi.\n\nRouva meni.\n\nHetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin\npuolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli\nsamanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin\nrouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja\nuuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.\n\nHän kantoi jotain esiliinan alla.\n\nPastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta,\nvaikkakin suu hymyili.\n\n-- Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?\n\n-- Kukkiako? Tunnen tuoksua.\n\n-- Ei, et arvannut.\n\n-- Mansikoitako jo?\n\n-- Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.\n\nHän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.\n\n-- Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi\nisäänsä silmiin.\n\n-- Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.\n\nHän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja\nsuuhunsa.\n\nTyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna\nisän tunteille.\n\n-- Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä\nJumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!\n\n-- Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan\nistuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, -- ja niinhän\nsaammekin kerran.\n\n-- Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä... Ja\nkuitenkin sielun siivet sinne kantavat.\n\nTytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat\nväriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä\nkorkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan,\njotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.\n\nNyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.\n\n-- Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet\nvaluivat hänen poskilleen.\n\n-- Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan\nunohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen\neteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas\nlapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:\n\n-- Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä\nsuojelkoon ja varjelkoon sinua.\n\nHän sulki lapsen syliinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita\nhuomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä\npihalta.\n\nPastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä\ntahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään,\nvielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.\n\nRouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen\nsorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä\nkeveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti\nsalata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli\nvasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa\nhänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei\nliikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä\nhuomattavammaksi.\n\nRouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja\nlaskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen\nkäsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään\nsydämelleen.\n\nHetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt\nIngridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.\n\nNyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.\n\nRouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.\n\nGabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten\näidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren\nvyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen\nkäsivarsi oli pojan ympärillä.\n\nHe puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka\nlepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat\nheitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi\nkerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi\ntuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän\nmielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan\nensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas\nlähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen\nlähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori\ntavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli\nrukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena\nsaliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin\njuhlallisen virren: \"Jumala ompi linnamme\", saksan kielellä, hänen\nomilla sanoillaan.\n\nPastori käyskeli hetken edestakaisin.\n\nPöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin\nkirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita\nsieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja\nvahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään\nlahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.\n\nHän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja\nsydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen\nhän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina,\nkun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden\nikäänkuin tahtoen sanoa: -- Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.\n\nJa Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen\nnäköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan\nuhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni\npäättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut\njäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja\nryhdikkäämpi, täysi mies jo.\n\nÄiti katseli häntä hyvillään.\n\nIngridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa,\njottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin\npahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin.\nHänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun\nsiivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon\nkantavan... Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen\njännitystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän\nja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on\nvalkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on\nHämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.\n\nPerhe kävi pöytään.\n\nIngrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä\ntahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein\npakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja\nIngrid luki taaskin kiitoksen.\n\nVappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.\n\nPäivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori\nseisoi tielle päin antavan ikkunan luona.\n\n-- Susanna, sanoi hän hämmentyneellä äänellä, -- tulehan tänne! Tämä\nvavahti vähän, nousi nopeasti ja meni akkunan luo.\n\n-- Näetkös?\n\nRouva näki... Ja sanaakaan lausumatta hän tarttui lujasti miehensä\nkäteen.\n\nKaukana tiellä näkyi tummanvihertävä ryhmä tomupilven verhoamana\nnopeasti lähenevän ja kasvavan, ja ryhmän yläreunasta kilkahteli ja\nvälkähteli kuin loistavia säteitä olisi käynyt siitä ylös.\n\n-- Ne tulevat! sanoi rouva hiljaa.\n\n-- Niin, ne tulevat... Tiettyhän se, kirkonkylään... Mene nyt heti ja\nvie tytöt ullakolle ja kätke heidät Jumalan nimessä niin kuin olemme\nsopineet. Herra heitä varjelkoon!\n\nHän puristi lujasti vaimonsa kättä. Tämä ei saanut vastatuksi.\n\nGabriel juoksi äkkiä Ingridin luo, joka tuli sisään pirtistä, sulki\nhänet syliinsä ja suuteli häntä ja Ingrid kiersi käsivartensa\nveljensä kaulaan.\n\n-- Ingrid, lapseni.\n\nJa pastorikin astui kiireesti tyttärensä luo.\n\nIngrid, joka nyt hetkessä käsitti aseman, heittäytyi isänsä syliin.\n\nIsä suuteli häntä, hymyili lempeästi ja irroitti hänen kätensä\nkaulaltaan.\n\n-- Mene nyt kiireesti ullakolle äidin kanssa, äiti kätkee sinut ja\nVapun sinne.\n\n-- Voi isä, salli minun olla luonasi, minä tahdon kuolla yhdessä\nsinun, äidin ja veljen kanssa, nyyhkytti tyttö.\n\n-- Ei lapsi! Nyt ei ole aikaa hukata. Ole tyyni, ei meitä nyt ketään\ntapeta... Älä itke, Jumalan tähden, olethan sinä rohkea tyttö\nniinkuin äitikin on ollut. Mene joutuin nyt, että äiti ehtii takaisin.\n\n-- Ingrid, Ingrid! huusi äiti ullakonastimilta. Isä työnsi tyttärensä\nulos ovesta ja sulki sen. Nyt juoksi Ingrid kiireesti ylös. Kun hän\nkerran oli päässyt erilleen isästään, ei hänellä enää ollut mitään\nomaa tahtoa eikä muuta ajatusta kuin päästä kätkeytymään.\n\nUllakon päässä oli huone, jossa säilytettiin vaatteita.\nSänkyvaatteita, jotka olivat riippuneet nyt kesällä orsilla, oli\nrouva illalla koonnut läjään peränurkkaan, pitovaatteita riippui\noven puolessa seinillä ja pesuvaatteita oli pärevasuissa sivuilla.\nLattialle oli puhtaille raadeille levitetty kukkia ja ruohoja sekä\nkuminoita, joita he olivat edellisenä päivänä koonneet ja oven\nluona oli pärekopassa heiniä, jotka kaikki ovestatulijaa vastaan\nleyhäyttivät kesäistä tuoksua. Vähäinen akkuna perällä antoi niukasti\nvaloa, joten huone näytti puolihämärältä ulkoa auringonvalosta\ntultaessa.\n\n-- Vedä ylös patjoja seinältä, sanoi rouva Vapulle.\n\nVappu tarttui kiinni lujilla kourillaan ja pian oli siellä suuri\naukko, päin lattiaa.\n\n-- Menkää nyt joutuin tuonne suullenne makaamaan, käski rouva.\nIngrid, joka seisoi valmiina odottamassa, syöksähti edellä ja joutui\nkeskikohdalla patjojen alle, rouvan kallistaessa vaatteet heidän\nylleen. Ingridin päälle tuli siten enemmän painoa, kun Vappu oli\npujahtanut syrjän alle, seinän puolelle. Rouva huomasi tämän nyt\nvasta, mutta asiaa ei käynyt enää muuttaminen, sillä kavioiden töminä\nkuului jo läheltä, kun vihollinen hyvää ravia ajaen läheni pappilaa.\nKuului myöskin muutama laukaus, ilmoittaen joidenkin heistä käyvän\nsotaa kotimäelle piilopaikoistaan palanneita lampaita vastaan.\n\n-- Varokaa, lapsiraukat, ettette tukehdu, varoitti rouva, -- minä\ntulen pian takaisin teitä auttamaan. Ja olkaa Jumalan tähden hiljaa.\n\nHän asetti nopeasti ja taitavasti vaatteet heidän päälleen, peitti\ntarkasti heinillä ja kokosi kiireesti kaikki ruohot, kukat ja kuminat\nja levitti ne viimeksi läjän päälle. Se oli nyt ison tuoksuvan\nheinäkasan näköinen. Raidit hän sieppasi käsivarrelleen, pudisti\npuhtaiksi ullakon sivulla ja heitti orrelle, jottei jäisi merkkiä\nmistään. Oven huoneeseen hän jätti puoliavoimeksi.\n\nNyt hän huokasi syvään ja painoi kättään sydämelleen. Alhaalta kuului\njyskyviä askelia ja aseiden helinää. Rouva kiiruhti tikkaita alas.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKappalaistalon asuinrivissä ei ollut muita huoneita kuin sali,\npastorinkamari ja pirtti, jolla oli päädyssä eri sisäänkäytävä. Tästä\neteisestä kävivät astuimet ullakkoon ja tämän tien sulki lasku-ovi.\nVähäinen maitohuone oli eteisen toisessa sivussa. Pirtistä oli,\nkuten sanottu, ovi saliin ja tätä vastapäätä oli toinen ovi, joka\njohti toiseen eteiseen, mistä päästiin pastorin huoneena olevaan\nporstuakamariin.\n\nRouva ennätti juuri juosta ovesta sisään kun joukko vieraita\nsotamiehiä ryntäsi hänen jälkeensä pirttiin. Etummainen heistä\nkouraisi lujasti häntä käsivarteen, kun hän aikoi salin ovesta astua\nsisään sekä mongersi hänelle jotakin, mistä rouva ymmärsi ainoastaan\nsanan \"kapitan\". Hän asettui oven eteen seisomaan, toisten sisälle\ntulleiden raa'asti nauraessa.\n\nHe kävivät heti oikein kilvalla talon kupariastioita ja muita\nkuljetettavaksi soveltuvia esineitä anastamaan sekä ruokavaroja\nkorjaamaan. He kantoivat kaikki varat maitohuoneesta ulos ja mitä\neivät jaksaneet syödä, sen he viskoivat ympäri. Mutta näistä asioista\nei rouva nyt vähääkään välittänyt, vaikka hän kyllä muulloin oli\ntarkka ja järjestystä rakastava emäntä huoneessaan. Hänellä oli nyt\nvakavampaa ajateltavaa.\n\n-- Herra kapteeni! huusi hän saksankielellä, jota hän otaksui\nvenäläisen upseerin osaavan puhua, -- sallikaa minun päästä sisään.\n\nNyt kuului puhetta salista. Hän kuuli oudon, käskevän äänen jotain\npuhuvan, kuuli sitten miehensäkin tyynen ja vakavan äänen, vaikka\nrähinä hänen ympärillään esti sanoja selvästi erottamasta. Samassa\nläheni joku kiirein askelin ja aukaisi oven.\n\nOvessa seisoi nuorenläntä upseeri, uteliaasti silmäillen häntä\nkiireestä kantapäähän, jonka jälkeen tämä ärjäisi jotakin\nsotamiehelle, joka heti siirtyi sivulle.\n\nRouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä\nupseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle,\nsulkien sitten oven.\n\nUpseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa\npastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä\nhe välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he\nsaattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli\nratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.\n\n-- Muuta en tarvitse, sanoi pastori, -- kuin raamattuni. Se on pientä\nkokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut\npahoillani.\n\n-- Mutta vaatteita...? kysyi rouva.\n\n-- Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, -- kesällä ei\ntarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun\nsataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää\nsotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.\n\nRouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat\nkyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin\npuoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:\n\n-- Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut\nautuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän\njo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan\naskeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, -- armahtakaa miestäni ja\nsallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka\nsyytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta\nvaroittanut ja neuvonut talonpoikia...\n\nHänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.\n\n-- Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, -- ja nouskaa ylös,\nse on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni\nselvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi\nhänelle.\n\nSyvästi huoaten nousi rouva ylös.\n\nVärisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan\nlähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä\nvaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.\n\nPastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa\nmukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.\n\nSiihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään\nSiperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi\nluonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea.\nTällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä\nolisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti\npelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti\nnyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUllakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.\n\nRouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli\nvähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.\n\n-- Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä,\nsotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.\n\nPastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat\nJumalalle.\n\nVähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet\nsaaliineen meluten alas ullakolta.\n\nRouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen\nsydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen\nkääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi\nkävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden\nsävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy\nmiehen katse... Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö\nhänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?\n\nJa Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin\notsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot\njäykistyneinä mielen jännityksestä.\n\nRouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa\njotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka\npiipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua\nulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.\n\n-- Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, --\nsaisinko panna ne hänelle mukaan.\n\n-- No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.\n\n-- Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä\nkäydä?\n\n-- Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta\novatko ne enää tallella, on toinen asia.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi!\n\nPastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä\nsille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.\n\nUpseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän\nhaluaa.\n\nHe menivät siis yhdessä.\n\nRouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän\nkatseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt\nketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se\noli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.\n\n-- Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki\npoissa.\n\n-- Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän\nhymyillen.\n\n-- Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, -- älkää pelätkö, minä se\nolen.\n\n-- Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.\n\n-- Ei vielä.\n\n-- Äiti...\n\n-- Vaiti, lapsi kulta... minun täytyy mennä. Voitko maata siellä\nvielä?\n\n-- Voin... vähän aikaa... mutta...\n\n-- Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.\n\nAlhaalta eteisestä kuului samassa askelten töminää, joka pelotti\nhänet pois.\n\nPaidat olivat todellakin tallella. Ne olivat savutorven varjossa\nja niitä suojeli vielä sitäpaitsi edessä oleva vartaallinen\nkylpyvihtoja. Sieltä hän löysi kaksi paria harmaita sukkiakin\nkummallekin matkaan lähtevälle.\n\nHän kiiruhti nyt alas ja samalla palasivat pastori ja Gabrielkin\nsaliin.\n\nRouvan tyyni katse sanoi pastorille heti, että tytöt olivat säilyneet\npiilossaan. Hänenkin mielensä rauhoittui ja tyynesti, melkein\niloisesti haasteli hän vaimonsa kanssa.\n\n-- Ei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian vertaiset, joka\nmeille ilmoitetaan, sanoi hän.\n\nUpseeri katsoi nyt kelloaan.\n\n-- Kymmenen minuutin kuluttua olkaa valmiit.\n\nHän meni ulos käskyjä antamaan.\n\nOli siis tullut eron hetki. Aviopuolisot syleilivät kiihkeästi\ntoisiaan.\n\n-- Oi miksi, miksi en saa sinua seurata?\n\n-- Olet äiti, kuiskasi mies. -- Siunaukseni, terveiseni lapselle.\nRouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei\nkyyneltynyt.\n\n-- Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.\n\n-- Niin, niin, en minä tainnu... en...\n\nJa niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka\nhänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja\nkesti onnellisesti.\n\n-- Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili.\nHymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin\nviimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua\nvielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.\n\nPastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli,\nriistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma\nmusteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.\n\n-- Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.\n\n-- Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti\nvoimakkaasti syleillen poikaansa. -- Herra kuule minua, anna äidin\nsiunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että\nhän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea\nsitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!\n\n-- Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin\nsyleilystä ja juoksi ulos.\n\n-- Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, -- ja terv...\n\nÄiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.\n\nUpseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin\ntoiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä,\npuristi sitä ja sanoi:\n\n-- Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että\nkannukset helisivät.\n\nKohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.\n\nRouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä\nja poikansa kanssa.\n\nPastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva\nnyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.\n\nGabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.\n\nJa nyt se oli ohitse.\n\nRouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli\nsaanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan,\nmutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä\nja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän\nrinnalla.\n\nMutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he\nsekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo\nhajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään...\n\nKädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja\nitkee, itkee niin että koko ruumis värisee.\n\nSilloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös\nkuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.\n\n-- Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!\n\nJa notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja\nvaatteita.\n\nTytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden\npainosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy\nhäntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan\npuutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on\nhikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin.\nLähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.\n\n-- Joko ne menivät? kysyy Vappu.\n\n-- Missä isä on? lisää Ingrid.\n\n-- Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.\n\n-- Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. -- Sinun täytyy, Vappu,\nviivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.\n\n-- Minne sitten nyt, rouvakulta?\n\n-- Hämeenlinnaan.\n\n-- Hämeenlinn...!\n\n-- Niin, mutta älä nyt paljoa kysele, sillä meillä on kiire,\nymmärräthän, jotta pääsemme lähtemään ennenkuin viholliset taaskin\ntulevat.\n\n-- Tulevatko ne takaisin!\n\n-- Luultavasti. Jospa eivät samat tulekaan, kun tietävät jo tyyten\nryöstäneensä, niin voi heitä kuitenkin tulla joku toinen joukko.\n\n-- Niin. Valjastanko ruunan metsässä, jossa kärryt ovat piilossa?\n\n-- Tietysti, lapsikulta. Ja juokse nyt, jos voit.\n\nVappu lähti harppailemaan metsää kohti.\n\n-- Käymme nyt alas, lapseni, minä tuen sinua.\n\nHän talutti tyttöä, joka hoiperteli hänen sivullaan.\n\nHänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut\nhänet.\n\nKun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä\nja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä\nkodissa.\n\nRouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä\nja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle.\nÄiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.\n\nSitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten\nsulki hänet syliinsä.\n\n-- Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota\nvoisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. -- Täällä ei ole mitään,\nvaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän\nkamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan.\nTule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.\n\nKirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja\ntahrattu arvottomina.\n\n-- Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois!\nMutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta\nliasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä\nsilittänyt.\n\n-- Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä\nenää tarvittaisikaan.\n\nHän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä\ntuolille.\n\n-- Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.\n\nSali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä\nhävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä\neihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.\n\n-- Minä katson, sanoi rouva, -- ovatko lusikat säilyneet.\n\nHän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen\nkun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja\nkatsahti sisään.\n\n-- Poissa, sanoi hän huoahtaen, -- ne olivat isän perintöä. Ja hänen\nnuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on\nmyöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä\nolihan se hopeaa.\n\nMutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti\nottamaan sen.\n\n-- Jumalan kiitos! huudahti hän. -- Jättivät kumminkin kirjani.\nIngrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka\nkallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja\nvarsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään\nannan sen nyt sinulle.\n\n-- Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se\non isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!\n\n-- Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon\ntakia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni\nosoitteeksi omaksesi tämä kirja.\n\n-- Kiitos, rakas äiti!\n\nTyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli\nsen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä.\nRiippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa,\nmutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt\nviehättänyt.\n\nÄiti kertoi hänelle nyt tarkasti kaikki tapahtumat siltä ajalta,\njonka tytöt olivat olleet ullakolla.\n\nOli ikäänkuin olisi hän itsekin tuntenut vähän viihdytystä puhuessaan\nja siten juuri kuin eläessään uudestaan kaikki.\n\nIngrid, joka istui äidin vieressä ja nojasi päätään hänen olkaansa,\notti äidin lopetettua hänen kätensä ja hyväili sitä.\n\n-- Käymme nyt aittaan, sanoi viimein äiti, -- ehkäpä Vappukin jo\npian tulee. Ota kirja mukaasi. Täällä ei ole mitään muuta ottamista.\nEi pyyheliinaa koko talossa, ei nenäliinaa muualla kuin taskussa.\nSänkyvaatteetkin he kantoivat kaikki kuormavankkureilleen. Ullakolla\nniitä tosin vähän olisi, mutta niitä ei voi kuljettaa, niistä olisi\npakomatkalla ainoastaan haittaa. Olkoot siellä heinien alla, ehkäpä\nsäilyvät, jos koskaan tätä kotoa enää näemme. Kyläläisiltämme ne\nkyllä saavat rauhan. Ruokaa ainoastaan otamme mukaan, jos vielä\njotain löydämme.\n\n-- Mutta mihinkä lehmät joutuvat?\n\n-- Lapsikulta, vihollinen ne pian korjaa. Aitan ovi oli auki; he\nmenivät sisään. Rouva katseli ympärilleen hinkaloihin ja huokasi\nsyvään.\n\n-- Ei kunnollista leivänpalaa talossa! sanoi hän melkein itku\nkurkussa. -- Poissa palvatut lihatkin orrelta, niin tarkoin, ettei\nvahingossakaan ole mitään jäänyt.\n\nSamassa hän huomasi ison ruukun nurkassa. Siinä oli ruisjauhoja,\njotka hän säkkejä pestäessä oli siihen tyhjentänyt. Siinä kaikki mitä\noli jätetty. Se oli kai huomaamatta jäänyt oven taakse.\n\n-- Ingrid, sanoi äiti, -- minä olen tuon ruukun tuonut Inkeristä.\nSe on ainoa perintöni äitini jälkeen. Hän oli ollut aivan köyhä\nmaalaistyttö. Eikä ole niinkään ihme, että he juuri sen jättivät.\nMinä näen siinä ikäänkuin merkin Herralta, että sen pitää säilymän.\n\nHän polvistui ruukun viereen ja laski kätensä sen päälle ristiin\nsekä rukoili, että Herra antaisi siunauksensa seurata tätä astiaa,\njoka sisältöineen oli ainoa maallinen tavara, joka hänellä oli\ntyttärelleen antaa.\n\nVahvistuneena nousi rouva sitten ylös.\n\nRouva ei tämän syvän murheen hetkenä muistanut ruunaa ja kärryjä,\njotka hänelle kuitenkin vielä oli jäänyt. Olikohan se enne?\n\n\n\n\n4.\n\n\nNyt kuului kärryjen kolinaa. Vappu siellä ajoi jo aika vauhtia pihaan.\n\n-- Rouva hoi! huusi hän kalpeana, -- viholliset tulevat, ne ovat jo\naivan lähellä, ne melkein juoksevat.\n\n-- Uusi joukko venäläisiä näkyi lähenevän kiireesti tiellä.\n\n-- Ingrid lapseni juokse, kärryille, sanoi hätäisesti rouva, syleili\nkiireesti tytärtään ja työnsi hänet ulos ovesta.\n\n-- Joutuin, joutuin! huusi hän.\n\nItse hän nosti raskaan ruukun kärryjen takapuolelle. Ingrid istui\nVapun rinnalla etupuolella.\n\n-- Onko sinulla kirja, Ingrid?\n\n-- On, äiti!\n\n-- Onko ruoska, Vappu?\n\n-- On, on!\n\n-- Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon\nkuin pääsee!\n\n-- Äiti, äiti, tule sinäkin... älä jää... Ingrid ojensi käsiään ja\nalkoi itkeä.\n\n-- Älä minusta... minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea\nkuljettaa... ei minun hätää...! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle -- älä\npidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän\npysyy rattailla. Jumalan haltuun!\n\nHän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.\n\nVappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli\neteenpäin, oli heti täydessä laukassa.\n\nMutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti\nheti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.\n\nIngrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo\nkauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen\nsydämeensä äidin varma sana: -- ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen\ntarvinnut olla epätietoinen.\n\nSotamiehiä oli noin kymmenkunta. Muuan heistä, joka näkyi olevan\njoukon johtaja, huusi ja viittoi poistuville tytöille, tömisteli\njalkojaan ja pudisti tikariaan. Kuusi tai seitsemän miestä lähti heti\njuoksemaan pakenijain perään.\n\nMutta Ingrid ei huomaa heitä, hän katsoo vain äitiä. Hän näkee kuinka\njohtaja lähestyy äitiä pudistaa tikaria hänen edessään, osoittaen\npakolaisia kohti. Mutta äiti seisoo tyynenä. Mitä, rohkeneeko hän\nlaskea käsivartensa äidin vyötäisille? Ei, äiti nostaa äkkiä ylös\nkätensä, jossa hänellä on tuo iso avain. Mies tekee peräytyvän\nliikkeen, mutta iskee samassa tikarinsa äidin rintaan ja vetää sen\nverisenä ulos.\n\nÄiti kaatuu portaalle. Ingrid näkee hänen kullanruskeat kiharansa\nmaassa...\n\n-- Oi Jeesus auta!... Vappu... pidätä... äiti kuolee... änkytti\nkalmankalpeana Ingrid, hypähtäen ja tarttuen kiinni ohjaksiin, sekä\nvalmistautuen hyppäämään alas rattailta.\n\n-- Jumalan tähden, Ingrid, heitä irti ohjista! Ja istu rauhassa.\nVappu tarttui lujasti Ingridin käsivarteen ja painoi hänet istumaan.\n\nHän katsoi taakseen ja näki rouvan makaavan siellä verissään ja\nliikkumattomana, mutta hän näki myöskin parin venäläisen olevan\nsaavuttamaisillaan heidät. Hän koetti sentähden ajaa minkä saattoi,\nniinkuin rouva oli käskenytkin, vaikka mitä hyvänsä tapahtuisi. --\nKai hän sen arvasi edeltä... rouvakulta, ajattelee Vappu.\n\nMutta ruunan kulku ei sen paremmin edisty, vaikka Vappu huutaa,\nnykii ja lyö. Se juoksee vain tasaista kulkuaan eteenpäin, torjuen\nhännällään lyöntejä. Laukasta se on jo kyliänsä saanut.\n\n-- Venäläiset perässä huutavat ja nauravat. Vihdoin eräs etäämpänä\nolevista pysähtyi, tähtäsi ja laukaisi, mutta luoti vingahti ylitse.\nToinen seurasi esimerkkiä, mutta ampui vuorostaan sivuitse.\n\nVappu laskeutui nyt kärryjen pohjalle pitkäkseen ja veti Ingridin\nkanssaan.\n\nKolmas luoti kävi kärryjen takalautaan. Sille se ei tehnyt mitään\nvahinkoa, ruukku vain täräyksestä vähän vioittui kuten jälkeenpäin\nhuomattiin. Nyt ei ruunakaan enää tarvinnut lyömistä, se laukkasi\nlentämällä eteenpäin, saatuaan vihdoinkin päähänsä, että tässä oli\ntodella kiire tarpeen. Kolme, neljä laukausta ampuivat takaa-ajajat\nvielä heidän ylitseen ja sivuitseen, mutta jäivät kiukkkuisesti\närjyen jälkeen.\n\nVaikka Ingridin mieli oli niin surun ja kauhun vallassa, hän huomasi,\nmiten läheltä jokainen luoti kulki.\n\nNyt, kun ei enää kuulunut laukauksia, kohotti hän päätään. Venäläiset\novat jo jääneet kauaksi ja palaavat takaisin. Mutta äitiään ei Ingrid\nenää näe, tie on tehnyt käänteen ja varjostaa häneltä verissään\nmakaavan äidin. Kodin katto vain näkyy enää, sekin jo peittyy metsän\nsuojaan.\n\n-- Vappu, sanoo hän vähän ajan päästä, -- Vappu, mikä tuo sakea savu\non, se rupesi nyt juuri näkymään?\n\n-- No vai, ne ovat pistäneet tuleen kotisi, se on varma. Kiitä nyt\nJumalaa, että olet päässyt pois sieltä.\n\n-- Katso, liekki, huudahti Ingrid. Vappu kääntyi taaskin katsomaan.\n\nKorkealle nousee lieska, se loistaa ja hehkuu syösten ilmaan\ntuhansittain kipinöitä. Nyt nousee toisestakin paikasta tulikokko\nharjalle, lietsoo siivillään ja ojentautuu edellistä kohden, molemmat\nlähenevät toisiaan kuin taisteluun ryntäisivät ja yhdistyvät yhdeksi\nsuureksi tulipatsaaksi. Kuiva honkainen huone antaa hyvää ravintoa\nnälkäisille liekeille. Kohina, ryske ja rätinä kuuluu sieltä ja sakea\nsavu nousee pilviä kohden. Ja Ingrid katselee hyytynein kasvoin\nkuinka hänen lapsuudenkotinsa palaa.\n\nMutta ruuna kiidättää heitä yhä kauemmas kamalalta näkymöltä.\n\nTuli sammuu viimein itsestään, syötyään kaiken sille kelpaavan.\nTytöt eivät näe enää savuakaan, he ovat jo siksi kaukana. Ilta on\nlauhkea ja tyyni, aivankuin ilmattaret hiljaa tuudittaisivat luontoa\nnukkumaan. Muuan yksinäinen yölintu vain visertää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNähtyään, ettei siellä enää ollut mitään ottamista, venäläiset\nsytyttivät kappalaistalon palamaan ja lähtivät pois.\n\nTulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli\noli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta\nnavetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa,\ntoinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä\ntoisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä.\nNäytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne\nolivat ensin ehtineet palaa loppuun.\n\nLähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään\nportaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan\njäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna\nkuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti\nkohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo\nillan viileydestä jäähtynyt.\n\nMiehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin\ntoimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu\ntieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen\nsoidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki\nrouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.\n\n\n\n\n5.\n\n\nIsä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat\npihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat\nvarmaankin ryssiä.\n\n-- Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.\n\n-- Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.\n\n-- Onko niitä montakin hevosta?\n\n-- En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan,\nnouse itse katsomaan.\n\nIsäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja\ntähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi\ntyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.\n\n-- Eipä nuo juuri ryssiltä näytä. Eiköhän tuo ole Rantasalmen\npastorin ruuna, jonka se osti Seppäläiseltä tässä takavuosina?\nKelpo hevonen, puhelee isäntä. -- Mitä letukoita ne ovat, jotka\nsillä ajavat, kun niin märäksi on elukka ajettu? Tarvitsisivat\ntuollaiset... Täytyy mennä hevosparkaa korjaamaan. Mitähän se\npastorikin ajattelee, kun tuommoisille hevosensa antaa?\n\nIsäntä vetää puhuessaan hätäpikaa hurstikaatiot jalkaansa. Samalla\nkoputetaan ovelle. Hän aukaisee oven ja tytöt astuvat sisään. Heidän\narkaan tervehdykseensä vastaa hän ärähtävällä äänellä ja kysyy:\n\n-- Mistä kaukaa te olette ja mihinkä matkustatte?\n\n-- Rantasalmelta, vastaa Vappu, ja lisää vähän viivähtäen, -- ja\nmenemme Hämeenlinnaan.\n\n-- No ketä sieltä? Ja kenenkä hyvän ihmisen on tuo hevonen?\n\n-- Olemme Vähästä-pappilasta, vastaa Vappu alakuloisesti. -- Tämä\ntoverini on papin tytär. Ja olen minäkin sieltä, piika.\n\n-- Mutta mikähän \"ryssänkyyti\" teillä on, kun noin rahkaan olette\nruunan ajaneet? Eihän Hämeenlinna mikään jänis ole.\n\n-- \"Ryssänkyyti\" meillä kylläkin on, kun henkemme edestä olemme\npaenneet, vastaa Vappu rohkeammin.\n\nJa hän kertoo nyt juurta jaksain kaikki tapahtumat ja kuinka rouva\nkäski ajaa.\n\nIsäntä, keski-ikäinen mies, istuu matalalla jakkaralla, kyynärpäät\npolviin tuettuina, kädet leuan alla, ja kuuntelee suurin silmin Vapun\nkertomusta. Sitten hän huoaten nousee, ottaa lakkinsa vartaan päästä\nja sanaakaan sanomatta menee ulos hevosta hoitamaan.\n\nEmäntä nousi Vapun kertoessa istumaan ja heitti hänen lopetettuaan\nnopeasti hameen ylleen, yhä voivotellen kuulemiaan.\n\n-- Voi lapsiraukka, puheli hän Ingridille, -- voi toki, kun olet noin\nalaikäisenä kadottanut vanhempasi... joutunut mieron tielle, raukka...\nvoi nyt...\n\nJa kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.\n\nIngrid istui ja itki hiljaa.\n\nEmäntä ei tiennyt mitä tarjoaisi pakolaisille. Viimein hän teki\npehmeästä rieskasta ja nuoresta voista kelpo voileivän kummallekin.\nIngrid otti voileivän ja kiitti, mutta tuskinpa maistoikaan, vaan\nlaski sen viereensä rahille. Mutta Vappu söi mieluisasti, sillä\nmelkein koko päivän oli hän saanut olla syömättä, ja kukko lauloi jo\nensimmäisiä virsiään.\n\nSitten lämmitti emäntä maitoa ja tarjosi sitä puhtaassa puukipossa.\n\n-- Etpä suinkaan, lapsiraukka, saakaan leipää alas, mutta juo maitoa,\nJumalan lahjaa, juo lämmintä maitoa edes, juo nyt toki mun mielikseni.\n\nIngrid maistoi vähän emännän mieliksi.\n\n-- Juo lisää, kun jaksat, laske kippo viereesi... Minä käyn tekemässä\nvuoteen teille, kyllä maar olette väsyneet...\n\nHän meni vierastupaan vuodetta valmistamaan ja väsyneinä laskeutuivat\ntytöt vuoteelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu oli jo ehtinyt pitkälle, kun Ingrid heräsi. Uni oli\nvalloittanut hänen ärtyneet hermonsa ja valtoihinsa saatuaan\npitänyt häntä perusteellisesti vankinaan. Hän heräsikin senvuoksi\nainakin ruumiillisesti virkeämpänä, vaikkakin mieli vaipui syvään\ntoivottomuuteen heti kun eiliset tapaukset muistuivat.\n\nVappu ja emäntä olivat vuorotellen käyneet häntä katsomassa ja Vappu\nolisi jo herättänytkin hänet, mutta emäntä ei sallinut, vaan sanoi:\n\n-- Anna tyttöraukan nukkua, kyllä hän ehtii suruun itsekin herätä, ja\nsaapihan ruunakin levätä ja syödä.\n\nIngridin itkiessä vuoteellaan pisti emäntä taas päänsä ovesta sisään\nja sanoi:\n\n-- Herrajesta, lapsikulta, kun makaat täällä yksin ja itket. Heitä\nnyt yllesi vaatteet ja käy tuonne pirttiin, missä on muitakin. Eihän\nse itkusta parane, vaikkei tuota itkuakaan ihmettele.\n\n-- Kiitos, kyllä minä tulen, vastasi Ingrid hiljaa.\n\nNyt muisti Ingrid, kuinka isä oli sanonut tuona viime iltana, josta\noli vasta kaksi yötä ja yksi päivä kulunut: -- Niin Ingrid-lapseni,\nälä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan\narmoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana. Ja nyt oli\nmurhe näin pian tullut ja näin raskas... Oi, kunpa hän nyt osaisi\nrukoilla. Hän tahtoisi nyt niin mielellään rukoilla, vaikkapa vain\nollakseen kuuliainen isän neuvolle. Mutta hänellä on nyt tuskin\nmitään käsitystä Jumalan laupeudesta, sillä hän näkee vain hänen\nvihansa. Hän koettaa kuitenkin rukoilla ja rukoillessa tyyntyy\nvähitellen hänen mielensä ja hän tuntee voivansa tyytyä siihen mitä\ntaivaallinen isä tekee. Olihan isäkin tyytynyt siihen ja samoin\näiti...\n\nHän nousee, pukee ylleen ja menee ulos. Kesäinen aamupäivä on\nsäteilevän ihana. Sadekuuro on virkistänyt maan, kedot ja puut ovat\nentistä vihannammat. Tuhatääninen lintujen kuoro nousee pilviä\nkohti, jotka hienoina ja utuisina kuin hengetärten helmat liitelevät\ntaivaalla. Ja aurinko, päivän kultainen kuningas, katselee hymyilevän\nleppeänä pieniä äskensyntyneitä lempilapsiaan, kukkia, jotka häntä\ntuoksullaan tervehtien vienossa tuulessa keinuvat, värikkäitten\nperhosten kisatovereina heitä ihaillessa.\n\nIngrid seisoo pihalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hän on\ntyynen näköinen, vaikka kohtalon kolhut ovatkin painaneet leimansa\nhänen lapsekkaisiin kasvoihinsa.\n\n-- Käy nyt sisään, lapsi, huutelee emäntä tuvan ovelta. -- Väki\non kaikki niityllä, täällä olemme vain minä ja Vappu, lisäsi hän,\nluullen ettei Ingrid tahtoisi tulla outojen ihmisten joukkoon. Emäntä\ntarjosi aamiaista ja Ingrid söi vähän.\n\n-- Lapsiraukka, sanoi emäntä, -- ethän tuolla syömisellä jaksa\nrattailla istua. Panenpa tuosta vähän lihaa ja leipää mukaasi.\n\n-- Ota vain, eihän sitä tiedä mitä matkassa tarvitaan sanoi hän, kun\nIngrid kieltäytyi ottamasta, vakuuttaen, ettei hän saa tänään mitään\nsyödyksi. -- Koska Jumala on seutumme vielä vihollisilta varjellut,\nniin mielellämmehän me autamme hätään joutuneita.\n\nVappu, joka Ingridin syödessä oli valjastamassa ruunaa, tuli nyt\nsisään. Sydämellisesti kiitellen jättivät tytöt hyväntahtoisen\nemännän ja matkasivat edelleen.\n\nToisen yön he viettivät köyhässä mökissä. Kuusi lasta oli mökin paras\ntavara. Oli heillä sentään lehmäkin. Vappu keitti ruukussa olevista\njauhoista puuroa koko väelle. Mökin emäntä lypsi lehmästä ja siitä\nsaatiin kastiketta. Mies oli heti vienyt hevosen pieneen aitaukseen.\n\nKun illallinen oli syöty, vei emäntä tytöt pieneen latoon, missä\noli vähän heiniä, jotka tarjosivat raikastuoksuisen ja pöyheän\nvuoteen. Sitä ennen he kuitenkin korjasivat vioittuneen ruukun.\nVapun ottaessa siitä keittojauhoja huomasi Ingrid vian. Rikkoutunut\nkylki käännettiin pois takalaudasta ja jauhoista tehtiin vahva\ntaikinakäärö, joka venytettiin rikkoutuman päälle ja lujasti siihen\npainettiin, jottei ruukku hajoaisi.\n\nYön levollisesti nukuttuansa kiiruhtivat he taas matkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannen päivän illalla oli Päijänteen vesistö heidän vastassaan.\nMaata myöten Lahden kautta olisi tullut kovin suuri mutka ja\nsitäpaitsi tiedettiin sielläpäin nykyään liikkuvan vihollisia. Näin\nollen ei matkustajillamme ollut muuta neuvoa kuin sanoa hyvästit\nruunalle ja turvautua veneeseen.\n\nSen talon isäntä, missä he olivat yötä, lupasi pitää ruunan siksi kun\nsitä joskus tullaan etsimään. -- Eikä se ole monivuotinen enää, hän\nsanoi, -- se on jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikka se onkin lihava,\nkun on hyvässä hoidossa ollut.\n\nIsäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, -- sillä jos viholliset\ntulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras\nhevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta\npakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan\nveneen.\n\n-- Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän\nkerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä\npoika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla\nsoutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun\nse ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on\njärvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna\nkellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi\nvaraksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai\npäivällä.\n\nEmäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.\n\n-- Sehän on kovin raskas, sanoi hän, -- kun venekin on huono. Ja\nonhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.\n\nMutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja\nniin täytyi ruukun seurata mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä\nvanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän.\nMolemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.\n\nHe ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla,\nkuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka\ntoisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on\nkuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken\nvoitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa\nkuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä\nsatoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on\nantanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä\nmuuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat\nhe rannalla ja astuvat kiireesti maalle.\n\n-- Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo\nVappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, -- melkein minä\nluulin viimeisen päiväni tulleeksi.\n\nHän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.\n\n-- Ruukku... änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti\nVappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja\nhoiperteli väsymyksestä.\n\nNoin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana\nHämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään\nkaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin\nvielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan.\nHeidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi\nruukku tenän.\n\n-- Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki\npussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä\nymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto\nkotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän\nkulkuamme.\n\n-- Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, -- en ikänä\nsitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä\nsiirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa\nsitä kulkemaan.\n\n-- Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut.\nTottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun\noli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.\n\n-- Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku,\njossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen\nkerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei\nVappu!\n\nJa Ingrid purskahti itkuun.\n\n-- No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke,\nInkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin\nrakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain\nvihollisten pelosta epäilin...\n\nNyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se\nparhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille,\nvähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista\nkorvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja\ntaas kulkivat eteenpäin.\n\nIltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan\nedessä työntelevän käsikärryjä.\n\n-- Katsohan, Vappu, kärryt! huudahti Ingrid.\n\n-- Niin, jos he antavat niitä.\n\nHe menivät niitä lähempää katsomaan.\n\n-- Kyllä ne ovat jotenkin huonot, arveli Vappu.\n\n-- Siksipä minä toivon ne saavanikin. Käydään sisään kuulemaan. Ja he\nsaivat vaihdetuksi kärryt keittovakalliseen jauhoja. Nyt irroitettiin\nvitsat ruukusta ja se laskettiin kärryille kumolleen, siinä kun oli\nenää vain vähän jauhoja. Ja siitä lähtien kävi matka nopeammin.\n\nNoin puolitaipaleessa Hämeenlinnaan poikkesivat he illan tullen\nerääseen tien varressa olevaan taloon, missä hiljattain oli ollut\ntyttären häät. Iloinen ja puhelias emäntä oli yksinään tuvassa\nillallisen toimessa. Pihan ulkopuolella kydöksen ääressä lypsi piika\nlehmiä, jotka märehtien nauttivat savusta.\n\n-- Miehet vielä korjaavat heiniä latoon, sanoi emäntä, -- mutta\nkaiketi ne tulevat siksi kun puurokin kypsyy.\n\nEmäntä rupesi sitten pyytelemään Vappua palvelukseen. Mutta Vappu\nesteli.\n\n-- Miksi et rupea? Tottahan palvelukseen vastakin menet?\n\n-- Kaiketi minä menen, mikäpäs siinä muu neuvoksi! Mutta kukaties\nHämeenlinnassakin saan paikan. Enkä tahtoisi tuota Inkeri-rukkaa\nheittää yksinään menemään.\n\n-- Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan\nsaat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos\nsellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin\nlyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa\nemäntää kokonaisen vuoden lisäksi.\n\n-- Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä\nja otan pestin syksyksi.\n\n-- Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu\npakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää.\nMeidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut\nkotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä\nolikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi\nhänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan\nkuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa\nme saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna.\nJää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun\novat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta,\nja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.\n\n-- Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, -- mutta, lisäsi hän\nvakavammin, -- ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi...\nmutta... Kyllä me vain menemme.\n\n-- Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä\nkeskustelua, -- ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla,\njos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.\n\n-- Haluako? Eipä ei, mutta...\n\n-- Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, -- miksei nyt noin iso\ntyttö kaupunkia itse löytäisi?\n\n-- Ei, ei, huudahti Vappu, -- en minä Inkeriä yksin laske.\n\n-- Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.\n\n-- Olisinpa kyllä, mutta... mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä\nnyt enää.\n\nIngrid ei puhunutkaan enää mitään, hän ainoastaan laski käsivartensa\nVapun vyötäisille, jonka vieressä hän rahilla istui, ja nojasi hiljaa\nhäneen.\n\n\n\n\n6.\n\n\nPäivän koittaessa heräsi Ingrid. Hän nousi, puki ylleen, hiipi ulos\nja meni asuintupaan.\n\nEmäntä heräsi heti oven narahduksesta.\n\n-- Kuinka sinä näin varhain olet noussut? kysyi hän hiljaa.\n\n-- Aion lähteä matkaan, kuiskasi Ingrid, -- ennenkuin Vappu herää,\nkoska hän kerta mielellään jää teille.\n\n-- No voi, älä nyt kumminkaan näin varhain...\n\n-- Ei, nyt minä lähden, muuten hän tulee kanssani eikä kenties saa\npaikkaa siellä.\n\n-- No, Jumala kanssasi, lapsi! Mutta odota vähän.\n\n-- Hän nousi nopeasti, etsi ruokakaapista näkkileivän ja hyvän\nkappaleen juustoa, jotka toi Ingridille.\n\n-- Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.\n\nIngrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten\nheitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä\nja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAskel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.\n\nLinnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä\nsävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä\nrapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan.\nAamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot\nhaihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut\npäänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on\nalkanut.\n\nIngrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas\nlaskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen,\nniinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen\nsurunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa\nei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten\njoukossa.\n\nVäliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti\nmieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa\nsanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu\nvielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.\n\nMutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää\nsiinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä\nnoukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen,\nja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan\naikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee.\nJos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.\n\nToista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän\ntuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa,\ntoinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä\notsaltaan ja työntää.\n\nSiinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa.\nIngrid kuuntelee. -- Kätkeydynkö? ajattelee hän. -- Eihän vihollisia\nliene?\n\nHän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen.\nMutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä\nolisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä,\nvaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.\n\nVanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen\ntuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä.\nUkon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla\nja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää\nhäneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään,\nantaakseen ajajalle tietä.\n\n-- Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.\n\n-- Rantasalmelta.\n\n-- Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee\nukko.\n\n-- Papin.\n\n-- Vai papin... Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid\nlyhyesti surullisen tarinansa.\n\n-- Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän\nloppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?... Taloni on tässä vähän\nmatkaa vain... Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne\nkärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon\npaina ja kyllä tuo ruukkukin...\n\nIngrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.\n\n-- Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.\n\n-- Miten olet jaksanutkin, hyvä lapsi, työntää tuota raskasta astiaa.\n\n-- Olen levännyt aina väliin.\n\n-- Mutta minkävuoksi otitkaan sen vaivoiksesi pakomatkalle? Olisihan\npussi ollut kevyempi. Vai eikö ollut?\n\nIngrid kertoi nyt ruukun historian ja minkä vuoksi hän ei sitä jätä.\n\nMatka sujui nyt rattoisasti, hevosen juostessa ja heidän\nhaastellessaan. Kun hevonen pysähtyy juodakseen tien vierellä\nvirtaavasta purosta, hyppää Ingrid alas ja pesee kasvonsa purossa ja\npyyhkii nenäliinaan, joka hänellä on taskussa. Hän oikoo kurttuista\nhamettaan, joka kastui Päijänteen ylitse kuljettaessa ja sai ruskeita\nraitoja helmaansa.\n\nJuotuaan juoksee hevonen virkusti ja pian alkaa kaupunki näkyä.\n\n-- Minnekä sinä siellä menet sitten?\n\n-- En tiedä... Ehkäpä pääsen lapsenpiiaksi, kelle hyvänsä.\n\n-- Mutta kuulepas, sanoo ukko vähän mietittyään, -- minulla kun on\npormestarin luona käymistä, niin tule sinäkin kanssani sinne, se on\nhyvä herra puhutella, kukaties sillä on joku neuvo sinullekin.\n\n-- Kiitos! Kyllä minä tulen, jos olette niin hyvä, että otatte minut\nkanssanne.\n\n-- Otan, tottahan nyt... lapsiraukka.\n\nPerille päästyä ajettiin pormestarin pihaan. Ukon mennessä\npormestarin puheille jäi Ingrid rattaille istumaan ja katseli\nhuvikseen pääskysiä, joiden pesiä asuinrivin räystäänalus oli täynnä.\n\nVähän ajan kuluttua astui keski-ikäinen pyylevä herra portaalle,\nviittasi kädellään Ingridille ja sanoi jotain. Ingrid arvasi, että\nse on itse pormestari ja että se käskee häntä luokseen. Hän hyppäsi\nalas ja meni pihan yli nopein askelin. Lähemmäksi tultuaan niiasi hän\nsyvään ja tervehti saksaksi. Pormestari kuunteli vähän kummastellen,\nvastasi ruotsiksi ja otti häntä kädestä sekä sanoi:\n\n-- Astu sisään, lapsi!\n\nIngrid seurasi häntä sisään.\n\n-- Mistä olet? kysyi pormestari, kun oli sisälle päästy. Mutta Ingrid\nei osannut ruotsia, hän puhui ainoastaan saksaa ja suomea, jotka\nkielet hänellä olivat perintönä vanhemmiltaan.\n\n-- En osaa ruotsia, sanoi hän sen vuoksi suomeksi ja vähän hämillään.\n\nPormestari uudisti kysymyksensä suomeksi.\n\n-- Rantasalmelta, vastasi Ingrid.\n\n-- Mikä nimesi on?\n\n-- Ingrid Orelius.\n\n-- Mikä isäsi on?\n\n-- Kappalainen.\n\n-- Onko hän vankina? Missä?\n\n-- On vankina, en tiedä missä.\n\n-- Ja äitisi...?\n\n-- Murhattu.\n\n-- Ja kotisi poltettuko, kertoi isäntä?\n\n-- Niin.\n\n-- Lapsiraukka, sinä olet niin kalpea, tule tänne sisään kanssani\npormestarinnan luo. En nyt juuri ehdi enempää kanssasi haastella.\n\nHän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui\nhyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja\ntämän kurttuista hametta.\n\nIngrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.\n\nIngridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin\narvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.\n\nPormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon\nlapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto\ntuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät\ntuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen.\nIngrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän\nselittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.\n\nPormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:\n\n-- Istu.\n\nIngrid istui lähellä olevalle jakkaralle.\n\nSitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa\nhän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää\nvuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui\nvain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui\nkuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta\nkatsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja\nja ruukku joutuvat?\n\nHän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu\nsisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.\n\n-- Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen\njoutuvan hukkaan.\n\n-- Menen ulos katsomaan, joko isäntä, joka minut tänne toi, pian\nlähtee pois, jotta saan sanoa hänelle hyvästit ja korjata kapineeni\nkärryiltä.\n\n-- Se on oikein lapsi, se on aina ensimmäinen tehtävä, kun matkalta\ntulee, että korjaa kapineensa, sanoi hän neuvoen.\n\n-- Oletko sinä kävellyt kasteessa? kysyi hän yhä Ingridin hametta\nsilmäillen.\n\n-- En, olen kastunut Päijänteellä.\n\nIngrid oli mielissään, että nyt voi selittää asian.\n\n-- Päijänteellä! huudahti rouva. -- Putositko sinä sitten veneestä?\n\n-- En. Mutta vene, jolla tulimme Vapun kanssa Päijänteen yli,\nvuoti niin että olimme uppoamaisillamme. Minä ajoin vettä pytyllä\nniin paljon kuin jaksoin, enkä kerinnyt hengenvaarassa vaatteitani\nsuojella. Sitten oli Vapulla soutamisesta suuret rakot käsissä, ja\nminä olin niin väsynyt etten voinut hamettani itse vääntää, joten se\non niin ruskeaksi kuivunut.\n\n-- Voi, lapsiraukka, kylläpä olet saanut paljon kokea. Tuossa on, hän\nosoitti kädellään, tästä ovesta, siellä on keittiö ja piikojen huone,\nnosta nyt siihen ensiksi kapineesi, siksi kun saamme nähdä, minne\nvoimme ne sijoittaa. Minä sanon tytöille, että auttavat sinua.\n\nHän aikoi nousta.\n\n-- Kiitoksia, mutta kyllä ukko auttaa, joka minut toikin.\n\n-- Ai niin, en muistanutkaan häntä. Kutsu hänet sisään saamaan\nsuunavausta.\n\nPian tulikin ukko ruukkua kantaen keittiöön, Ingridin seuratessa\nkintereillä kirja kainalossa. Ukon äänen kuullessaan tuli\npormestarinnakin keittiöön.\n\n-- Ruukku! huudahti hän kummastuneena, -- eikö mitään muuta?\n\n-- On tässä, kirja.\n\n-- Ah!\n\nRouva nostatti ukolla ruukun nurkkaan.\n\n-- Seisokoon nyt siinä aluksi, sanoi hän, -- siksi kun ehditään viedä\nse johonkin makasiinin nurkkaan, eihän se tänne sovi, jos vähän\nviipymäänkin meillä joutuisit.\n\nPalvelustytötkin, joita oli kaksi keittiössä, katsoivat pitkään tuota\nsuurta ruukkua, joka, kiilloittamaton ja matkalla paikattu kun oli,\nei juuri ollut mikään kaunis kapine.\n\nKun ukko oli saanut ryypyn ja lähtenyt, sanoi rouva Ingridille:\n\n-- Tule sisään, Ingrid, -- sehän oli nimesi?\n\n-- Niin.\n\nIngrid seurasi pormestarinnaa hänen huoneeseensa. Tämä osoitti\nhänelle jakkaran.\n\n-- Kuinka vanha sinä olet?\n\n-- Kahdentoista vuoden.\n\n-- Eikö enempää? Olet niin pitkä jo etkä näytä niin lapselta enään.\nLuulin sinun olevan kolmen- neljäntoista.\n\n-- Vanhempani ovat molemmat yli keskikoon... äitikin oli, lisäsi hän\nviivytellen.\n\nKeittiössä oli Ingrid säpsähtänyt, kuullessaan sanat: \"makasiinin\nnurkkaan.\" Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei ruukulla olisi\ntilaa siellä missä hän itsekin on. Hän istui alakuloisena ja mietti\nmiten rohkenisi pyytää, ettei sitä vietäisi sinne lukkojen taakse.\n\n-- Kerro nyt kaikki minulle, oikein perinjuurin, kehotti rouva\nystävällisesti. Haluaisin kuula vanhempiesi kohtalosta ja matkastasi.\n\nIngrid kertoi yksinkertaisesti ja lyhyesti kaikki ja rouva kuunteli\nhäntä liikutettuna. Mutta kuullessaan, kuinka vaikea Ingridin matka\noli ollut, varsinkin ruukun vuoksi, ei hän voinut kummastustaan\nsalata.\n\n-- Mutta minkätähden, lapsikulta, rupesit laahaamaan tuota suurta\nsaviastiaa muassasi, kun kerta olisit saanut sen pussiin vaihtaa?\nEtkö luullut, sanoi hän hieno hymy huulillaan, -- Hämeenlinnassa\nruukkuja olevan?\n\n-- Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, --\nminä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla\nviallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka\nminulle luvattaisiin koko maailman aarteet!\n\nJa hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.\n\n-- Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua\nsitten niin hellit?\n\n-- Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä,\nsanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, -- hän\non kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen... kuolemaansa... Ja\nsentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.\n\nHänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n-- Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi\nliikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja\nsuuteli häntä otsalle.\n\nIngrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt\nhänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon\nturvallisemmalta.\n\n-- Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.\n\n-- Se on Lutherin postilla.\n\n-- Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.\n\nHän laski pois työnsä.\n\nIngrid otti kirjan pöydältä ja alkoi lukea.\n\n-- Sinä luet saksaa, sanoi pormestarinna, -- missä sitä olet oppinut?\n\n-- Äidiltäni, hän oli Inkeristä ja hänen isänsä on ollut saksalainen.\nJa isänikin osaa sitä. Me puhuimme saksaa keskenämme, ja suomea\nmyöskin.\n\n-- Vai niin.\n\nHän kehotti nyt Ingridiä katselemaan huoneita.\n\n-- Lapset ovat ulkona kotiopettajattaren kanssa, lisäsi hän. Itse hän\nlähti pormestarin huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPormestari Procopé istui nojatuolissaan ja imeskeli savuja\nisosta hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, jonka vartta koristi\nsinipohjainen helmiompele. Hän oli juuri vasta lopettanut\npäivätyönsä. Rouva istui sohvaan ja nojasi mukavasi selkätukea\nvastaan.\n\n-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? kysyi hän.\n\n-- Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan\nkatsotuksi.\n\n-- Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.\n\n-- Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä\nluulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan.\nMe pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän\ntalossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.\n\nHän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.\n\n-- Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän\nvanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.\n\n-- Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.\n\n-- Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSamana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta\netsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi\nmies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli\nkäynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut\nkuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä\nminnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari\nvielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies\noli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia\nosoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen:\n-- Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna\nvaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat\nniin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea\nruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!\n\nPormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä\nenempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja\nmonet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen,\nminne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen\nhän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin\nmuistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut\nsenkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu\nsiis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin\nomaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon\npaitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti\nsiten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.\n\n-- Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, -- sen\npikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä\nihminen unohtaa pian.\n\nPormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa\ntavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä\ntoiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä\ntärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan\nnukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan\nollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta,\nvaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla\nutelemisilla.\n\nRouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen\nihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa\nherkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin\narka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin\nliikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden\nhuolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä\nhän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän\ntunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut\nIngridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille\nkertoisi, sillä \"pappa ei pidä siitä\". Itsekin hän sanoi kärsivänsä\nsiitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.\n\nIngrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta\nyksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada\ntiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä\nminne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle\nlyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti\npääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata\nkyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi\nRantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri\nvoinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä\noli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran\neli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään\nja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat,\njotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti\nodottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja\njos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi\npääsevät.\n\nSitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt\noli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen\nvahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen\nsen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen\nJumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.\n\nJa tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta\nsiitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt\nturvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa\nei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua,\nmutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen\njäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.\n\nHän ei vastannut mitään, vaan nieli kohoavat kyyneleensä ja\ntukahdutti huokauksensa. Osoitanko sillä kiittämättömyyttä, että\nhaluaisin tietoja omaisistani? kysyi hän itseltään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hän ymmärsi pian senkin, että häntä ei käsitetty, ja sen takia\nhän kävi umpimieliseksi. Hän ei ollenkaan koettanutkaan, kuten\npormestarinna kehotti, voittaa suruaan, sillä sitä hän ei voinut\ntehdä, vaan hän koetti _kätkeä_ sen syvälle sydämeensä, jottei\nkukaan sitä näkisi hänen kasvonilmeistäänkään. Hän tahtoi kyllä\nolla kasvatusäidille kuuliainen, mutta hän seurasi siinä ainoastaan\nsisäistä vaistomaista pelonsekaista tunnetta.\n\nIltaisin, kun hän oli lukenut rukouksensa ja makasi vuoteellaan, hän\nmuisteli isän ja äidin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan, jottei\nniitä koskaan mielestään unohtaisi. Ja silloin hän rohkeni päivällä\nhäädetylle surulleenkin antaa vallan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalossa käyviin vieraisiin nähden teki Ingrid myöskin sen huomion,\nettä jos joku heistä hänen läsnäollessaan teki jonkun kysymyksen\nhänen perheoloistaan, vastasi emäntä aina hänen puolestaan lyhyesti,\nettä hän oli papintytär, hänen omaisensa olivat kuolleet, mutta\nettä hän täällä oli kotonaan. Ja äkkiä keskeyttäen otti hän toisen\npuheenaiheen. Väliin taas Ingrid huomasi, että häneltä salaa tehtiin\njoku kuiskaava tiedonanto, häneen tähdättiin omituinen salakähmäinen\nsilmäys, jota seurasi päänpudistus tai vähäinen ymmärrettävä\nnyökkäys, tai että hänet lähetettiin ulos jotain toimittamaan.\n\nLuonnostaan ujona hän tuli vielä ujommaksi ja sulkeutuneemmaksi.\nHaava kyllä parani ulkoapäin, hymyily asettui huulille ja poskille\npalasi vieno keväinen puna, mutta suru pysyi kätkettynä sydämen\nsisimmässä sopukassa, kuin sinetillä lukossa jokaiselta vieraalta\nsilmältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapset, varsinkin nuoremmat, sekä omat että heidän pikku vieraansa,\nkaikki ne pian rakastuivat Ingridiin. Jokainen heistä kaipasi hänen\napuaan ja palvelustaan. Olihan hän itsekin vielä lapsi, vaikka\nhänellä samalla olikin kypsyneemmän ihmisen kokemukset. Hän poimi\nkukkia, sitoi seppeleitä ja teki nukkeja, pulskeita maalaisemäntiä\ntyttärineen, piikoineen niiden hienojen rouvien ja neitien joukkoon,\njoita opettajatar oli tehnyt, ja opetti heitä hoitamaan maalaista\nlastentaloutta. Ja kilpaa juoksemaan hän oli hyvä, osasi sivuuttaa\nisommat ja antaa pienempien ottaa hänet kiinni. Leskisillä ei\nhäntä kukaan muu saanut kiinni kuin Kastor, jonka edessä hän\nturhaan teki mutkia. Mutta tämä olikin häntä pari vuotta vanhempi.\nPäivisin mainittu nuorukainen kävi lukemassa \"maisterin\" edessä,\nmutta iltasilla oli hänellä aikaa juosta. Ja lasten ilo oli silloin\nvasta täydellinen, kun Kastor-velikin oli joukossa ja juoksi kilpaa\nIngridin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän\ntahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista\nhartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää\nnähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun\nlukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.\n\n-- Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.\n\n-- Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.\n\n-- Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?\n\n-- On.\n\n-- Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, -- en minä\npelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka\nkyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin... Minä kyllä ymmärrän, että\nsinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä\nolet niin alakuloinen, lapseni.\n\nIngrid rupesi hiljaa nyyhkimään.\n\n-- Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin\nkumminkin hyvää.\n\n-- Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.\n\nHän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan\nneidin kädelle.\n\n-- Tädin osanotto teki minulle niin hyvää, se lämmitti niin\nsydäntäni. Se oli kuin... äiti olisi kuiskannut jotain.\n\n-- On niin ikävää, jatkoi Ingrid, -- kun ei heistä kukaan mitään\npuhu. Kaikki muut ihmiset puhuvat kuolleista omaisistaan, mutta\nminä...\n\nHän rupesi uudelleen itkemään.\n\nNyt hän sai kertoa vanhalle ystävälleen kodistaan ja se tuntui\nhänestä niin ihmeen suloiselta.\n\nMitä äitiin tuli, käsitti Ingrid, että hänen oli täytynyt kuolla,\nsillä jos hän olisi jäänyt eloon, niin olisi hän, jollei olisi itse\nvoinut tulla, lähettänyt itsestään kirjeellisen tai suusanallisen\ntiedon tyttärelleen Hämeenlinnaan ja tämä viesti olisi kyllä Ingridin\ntavoittanut. Mutta koska ei heinäkuusta seuraavan vuoden kevääseen\nmitään kuulunut, täytyi äidin olla kuollut ja levätä maanpovessa.\nTämän uskoi vanha tätikin.\n\nMutta nyt rohkeni Ingrid pyytää, että täti olisi niin hyvä ja\ntiedustelisi pormestarilta eikö mistään voitaisi saada tietoa siitä,\nminne hänen isänsä ja veljensä olivat joutuneet, Siperiaanko vai\nmuualle.\n\n-- Ei lapsi, vastasi täti päätään pudistaen, -- pormestari sanoo\nsen heti puolisolleen ja pianpa nuhteleekin häntä siitä, ettei\ntämä ole jo ennen siitä puhunut ja muistuttanut häntä. Hänellä on\nylen paljon itsellään työtä ja huolta. Hän on hyvä mies, oikein\nhyvä ja velvollisuutensa täyttävä, mutta vähän äkäinen. Ja sinä\ntiedät kyllä jo, että armo aina vaatii kaikki perhe- ja talousasiat\nensin tietoonsa, ennenkuin ne pormestarille esitetään, koska\nhän itse mielestään parhaiten voi vaikuttaa häneen ja ymmärtää\nparhaiten johtaa kaikki asiat. Kyllä hän on hyvä ihminen, moni hänen\nasemassaan on paljon pahempikin, mutta hän luulee itsensä vielä\nparemmaksi kuin hän onkaan. Ja kun hän on sinua varoittanutkin\nkyselemästä... Jos minä nyt sivuuttaisin hänet, niin -- minä tunnen\nnämä asiat -- silloin alkaisi itkut ja nuhteet, kouristukset ja\ntaintumiskohtaukset, ja minulle ehkäpä vihdoin poiskäsky; sillä minä\nelän täällä heidän hyvyydestään. Minä olen pormestarille vähän sukua\nja hän on ottanut minut huoneeseensa, mutta minun täytyy tietää aina,\netten sekaannu mihinkään.\n\n-- Oi, pyydän anteeksi, en minä ymmärtänyt.\n\n-- Mielelläni sen suon, rakas lapsi. Mutta muuta neuvoa en osaa\nsinulle antaa kuin että kärsivällisesti odotat. Kai Jumala jonkun\nneuvon antaa.\n\nIngrid kiitti vanhaa ystäväänsä, toivotti hyvää yötä ja meni itsekin\nlevolle.\n\nKun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista\nrupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti\nniin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin\navautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut\ntarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät\nja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä\nääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.\n\nPari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin\njo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin\nrakkaita vainajia. -- Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin\nkylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille,\nmuistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?\n\nMyöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen\nsulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin,\nvaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn\nnoudattamaan.\n\nHän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin\nerotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään\nhuomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti\npitänyt ollakin juuri sellainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu\ntiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka\nmaa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita\nusein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja\nkun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari\ntavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä\nsaksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.\n\nTällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen\nhuulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen\nnäyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut\nhänelle ensiksi asiasta puhunut.\n\nJos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle\njonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun...\nmutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja\ntoivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti,\neikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä\netua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän\ntuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien\nluona ei enää ollut toivoa saada elää... Ja taisipa hänellä\nsitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan\nkätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta\njoka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen\nmielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä\ntarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas\ntoisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän\ntunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen\nulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli\narka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi\nantanut aihetta ikävyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön\nottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin\nnaistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet,\nsillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että\nhänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori.\nHän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä,\njoka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty\nlahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä\nluotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat\ntyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat\nIngridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi:\n-- Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän\nvaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen\nasemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on\nminulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen\nparastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun\nluonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngrid tiesi, että rouva piti hänestä paljon ja hän puolestaan piti\nmyöskin rouvasta, vaikka hän hyvin tiesikin, etteivät he koskaan\ntoisiaan oikein ymmärtäisi.\n\n\n\n\n8.\n\n\nIngrid seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hän\nseurasi silmillään kevyiden pilvien kulkua taivaalla. Hänen\nkatseensa tunkeutui sinne korkeuden sineen, jota pilvien utuiset,\nepäsäännölliset reunat koettivat kuin kateelliset akkunauutimet\nverhota. Laskeva aurinko kultasi ja purppuroi pilvien syrjät\nläntisellä taivaalla. Pääskyspari lensi akkunan ohi pesälleen, jossa\nsillä oli pojat odottamassa. Pesä oli rakennettu räystääseen lähelle\nakkunaa, niin että sitä voi sivulta päin katsella ja seurata lintujen\nkotielämää, mikä tälle neitokammion ikkunalle antoi erityisen\nviehätyksen.\n\nHänen asuntonaan oli pieni hauska kamari yläkerrassa. Siellä\non peränurkassa valkoisella raidilla peitetty matala, mykevä\npylväs, jonka päällä on kiilloitetulla tinalautasella kirjavalla\nkukkamaalauksella koristettu tinamalja, jossa tuoksuu tuoreita\nkesäkuun kukkia. Pylvään muoto, joka turhaan koettaa kätkeytyä\nripsisyrjäisen raidin alle, ilmoittaa siinä olevan Ingridin ruukun.\n\nMutta onhan tällä vanhalla matkatoverilla täällä rauhoitetussa\nsopessaankin ollut pieni seikkailunsa. Se on näet kerran ollut\nvaarassa särkyä. Tapaus sattui kesällä eräänä lauantaina pari vuotta\nIngridin taloon tulon jälkeen. Hän siivosi huonettaan ja oli nostanut\nruukun vähän ulommaksi lattialle ja oli juuri kumartunut nurkkaa\nlakaisemaan, kun Kastorin lintukoira hyppäsi avoimesta ovesta sisään.\nKastor itse ryntäsi jälestä samassa tuokiossa.\n\nIngrid nosti päätään ja olkansa yli katsoen hän näki koiran, Kastorin\npitkävartinen hansikas hampaissaan, piiloutuvan raidin alle ruukun\nkylkeen. Hän seurasi hymyillen heidän iloista temmellystään. Kastor\npelkäsi koiran pureskelevan hänen kauniin keltaisen hansikkaansa\nrikki tai ainakin likaavan sen. Siksi hän komentaen kiivaasti koiraa\nnosti raidin reunaa ylös. Silloin koira taaskin turvautui pakoon,\nvetäen selällään raidinkulman poispäin lattialle. Ja Kastor, joka\njuoksi eikä katsonut jalkoihinsa, sekaantui jalastaan raidinkulman\nhatuihin, otti kaatumista estääkseen pitkän hypyn riuhtaisten samalla\nkovasti raitia, niin että ruukku, joka suippeni pohjaan päin,\nkaatui rämähtäen lattialle ja kierähti kolisten vähän syrjemmäs.\nTinalautanen maljoineen ja kukkineen putosi lattialle.\n\n-- Särkyikö se nyt hajalle? huusi Ingrid säikähtyneenä ja karkasi\nseisoalleen, kiiruhtaen sitä nostamaan pystyyn. Kastor pysähtyi\nhämmästyneenä ja antoi koiran mennä menojaan. Sitten purskahti hän\nnauramaan ja sanoi:\n\n-- Mitä sinä, hupakko, huudat ja näytät niin onnettomalta yhden\nruukun takia? Ja tuommoista romuako sinä pidät täällä huoneessasi? En\nminä olisi uskonut sinua, noin isoa tyttöä, enää niin lapselliseksi.\n\nHän nauroi vallattomasti ja potkaisi samalla vähän ruukkua.\n\nIngridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet\nvärähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid\nnosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta\nselin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan\nraitia ruukun verhoksi.\n\n-- Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen.\nÄlä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi\nsärkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon\nkauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en\nole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?\n\n-- Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.\n\n-- Kotoasi! Rantasalmeltako?\n\n-- Niin.\n\n-- Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.\n\n-- Mielelläni sen teen.\n\n-- Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään.\nJa kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.\n\n-- En minä... saa. -- Et saa! Miksi ei?\n\n-- En minä... tiedä.\n\n-- Et tiedä!\n\n-- Ei mamma tahdo, että kerron... lapsille niin surullisia.\n\n-- Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua,\njoka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä\nketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me\npuhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja\ntunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä\nliikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet\nkuolleina?\n\n-- En tiedä...\n\n-- Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on\njotain semmoista... niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi.\nOn vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä\nmitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma\non minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi\nsinua. -- Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä\nkuunteli hänen sanojaan. -- Minä puhuisin niin mielelläni kodistani.\nEi se vastenmielistä ole, päinvastoin.\n\n-- No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni\ntuolia.\n\n-- Ei tänään enää, sanoi Ingrid. -- Nyt on huoneeni siivottu ja minä\nmenen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.\n\nJa Kastor piti huolen, että se \"joskus\" tuli pikemmin kuin Ingrid oli\najatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti\nkuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän\nmenneisyydestään.\n\nEikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus\nhänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin\nvakavaksi ja sanoi:\n\n-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid\nseisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken\nhänen lukunsa.\n\nSiinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: -- Vieläkö,\nisäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun\nkaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen\npääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei...\nEi vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan... Mutta jos sinä elätkin\nsiellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi\nolla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia\nonnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin\nkaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto... Mutta en\nkäsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle\nkuiskaa, että kaikki odotus on turhaa... Minulla on juuri kuin vaisto\nsiitä, etten teitä koskaan enää näe...\n\nAjatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti\nja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan\nilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.\n\nMutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen\nmuodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen\ntilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä\naikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja\ntunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen\noma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla\nväikkyy vieno hymy.\n\nIngrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja\nsirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus,\nterveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee\nhänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia\nseuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren\ntummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on\nniiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä,\nvoimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien\nsilmäripsien varjossa tummalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja\ntutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän\nsaapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven\nyli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa\nkahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa,\nsanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle\ntakaisin Tukholmaan.\n\nKuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja\nniitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.\n\nKuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka\ntarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin\ntarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa\netsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin\nolla.\n\nEi tosin erityisesti kaunis. Olihan Ingrid kauniimpiakin nähnyt.\nEikä hän ollut juuri pitkäkään, he olivat miltei yhdenmittaiset,\nsen verran Kastor vain pitempi, että Ingrid toki hiukan sai nostaa\nkatsettaan, katsoessaan häntä silmiin. Tahdonvoima puhui hänen\nteräsharmaista silmistään, jotka väliin säteilivät tulisina ja\ntaaskin toisinaan kuvastelivat kylminä ja tyyninä ulkomaailmaa.\n\nIngrid eli yhä uudestaan tuon joulunajan. Kastor tuli silloin kotiin\nRuotsista. Kuinka hän olikaan Ingridin nähdessään ihmetellyt, että\ntuo, hänen kolme vuotta sitten kotoa lähtiessään vielä mitättömän\nnäköinen, hento ja kalvakka tyttö, joka oli kuin pää riipuksissa\noleva kukan nuppu, nyt oli noin täydeksi ruusuksi auennut. Tämän\nkaiken hän tosin sanoi enemmän katseillaan kuin sanoillaan.\n\nIngrid tunsi selvästi, että nuo puhuvat silmät seurasivat häntä aina,\nmilloin hän oli Kastorin läheisyydessä. Jos hän istui työnsä ääressä,\ntunsi hän tuon magneettisen katseen kutovan utusäkeistä verkkoa\nhänen ympärilleen, hän tunsi sen polttavan kasvojaan ja värisyttävän\nruumistaan eikä hän uskaltanut nostaa katsettaan, vaan istui silmät\ntyössä kiinni, kunnes jätti työnsä ja riensi pois, pian taas samaa\ntilaisuutta ikä voidakseen. Jos hän oli selinkin kääntyneenä, sanoi\nvaisto hänelle, milloin tuo samainen katse oli häneen imeytynyt. Ja\nentä vivahduksen Kastorin äänensoinnussa, nekin usein ilmaisivat\npaljon.\n\n-- _Ingrid!_ Ei kukaan osannut lausua tätä nimeä niinkuin _hän_. Ei\nkukaan voinut yhdistää siihen sitä äänen vivahdusta, sitä tunteen\nvirtausta, joka sävähti läpi koko hänen olemuksensa ihan sydämen\nsisimpään saakka.\n\nJa varsinkin sitten, kun _hän_ oli _puhunut_. Oli sanonut:\n\n-- Ingrid, minä rakastan sinua! Ja sinä... Oi, älä vedä pois kättäsi,\nei nyt. Kun jo aamulla varhain matkustan, niin meidän täytyy nyt\npuhua.\n\n-- Niin Ingrid! Sinä rakastat myöskin minua. Olen sen jo kauan\ntietänyt, tuntenut ja aavistanut. Eikö ole niin? Et voi tunteitasi\nminulta salata. Me olemme luodut toisillemme.\n\nUudestaan ja yhä uudestaan eli Ingrid muistossaan tämän hetken.\n\nHe olivat menneet, Kastor äidin ja sisarten kanssa, viettämään iltaa\nerään varakkaan kauppiaan perheeseen. Siellä hetken oltuaan oli\nKastor muistanut, että hänen piti vielä käydä \"maisterille\" sanomassa\njäähyväiset ja oli sitävarten lähtenyt sieltä ennenkuin toiset.\nMaisterin luona hän tosin oli käynyt, mutta ei ollenkaan viipynyt\nsiellä, vaan rientänyt kotiin.\n\nIngrid puuhasi Silläaikaa Kastorin kirjokannen täyttämisessä. Tämä\nnelikulmainen, kuutiokyynärän kokoinen arkku, kukiteltuine ja hieman\nkuperin kansineen, oli jo miltei loppuun täytettynä kun Kastor astui\nsisään. Ingrid muisti niin elävästi, kuinka hän oli säpsähtänyt\nKastorin tullessa ja huomatessaan, että he nyt olivat vallan kahden\nhuoneessa, sillä viime aikoina oli hän huolellisesti koettanut\nkarttaa sellaisia sattumia.\n\nMutta tällöin otti Kastor hänen kätensä, estäen siten häntä\nmenemästä, ja puhui jotain ensiksi tästä viime illasta ynnä muuta, ja\nsanoi sitten nuo unohtumattomat sanat. Hänen sydämessään soinnahtivat\nriemuitsevat sävelet, mutta samalla painosti ja puristi sitä kuin\njonkun pelottavan tapahtuman edellä. Eikä hän voinut sanoa sanaakaan,\nhän katsoi vain alas ja tunsi, että hänen poskensa hehkuivat ja että\nhän vapisi.\n\nKastor veti hänet luokseen, sulki hänet kiinteästi syliinsä ja kiersi\nhänen käsivartensa kaulalleen. Ja Ingrid itse laski päänsä niin\nturvallisesti hänen olalleen.\n\n-- Ole minulle uskollinen, puhui hän, -- ja minä tiedänkin, Ingrid,\nsinun olevan uskollisen.\n\nKului pieni autuaallinen iankaikkisuus, jonka muisto sai tytön\nsydämen vieläkin niin suloisesti väreilemään, että silmät huulten\nhymyillessä kävivät kosteiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlethan minulle uskollinen, vai miten? oli hän hymyillen lisännyt.\nJa tämä hymyily sanoi, ettei hän epäillytkään sitä, vaan kysyi vain\npusertaakseen Ingridiltä jonkun vastauksen.\n\n-- Oi, mitä semmoista kysytkään, muisti Ingrid vastanneensa, se\nmelkein loukkaa minua. Jos en tietäisi, että minuun luotat, niin\nluultavasti itkisin... Mutta, tämä kaikki tuntuu minusta aivan\nmahdottomalta. Vanhempasi eivät koskaan suostu tähän. Ja heidän\ntahtonsa hinnalla en tahdo onneani ostaa. He tietysti ajattelevat\nsinulle jotain loistavampaa avioliittoa...\n\n-- Loistavampaa! oli Kastor huudahtanut. -- Ei kukaan muu tule\nkoskaan määräämään minun avioliittoani kuin minä itse... Mutta\nrauhoitu, lemmittyni. Ei meidän tarvitse kiiruhtaa, me voimme\nodottaa siksi kunnes minä olen saanut hankituksi itselleni vankan\naseman yhteiskunnassa, kun maamme virkatoiminta taaskin tasaantuu.\nSiksi kunnes se tapahtuu, voimme pitää liittomme kaikilta salassa\nja luottaa toisiimme. Tuskinpa minä näinä tukalina aikoina voin\najatella avioliittoa ennenkuin noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden\niässä. Mutta emmehän silloin vielä ole mitään ikäkuluja, olemme vasta\nparhaassa iässämme avioliittoa rakentamaan. Ja sinä odotat minua.\nNiinkö?\n\n-- Niin oli Ingrid vastannut, -- tietysti odotan\n\nJa tätä suloista salaisuuttaan hän uskollisesti hoiti ja kätki. Se\nteki hänet onnelliseksi ja iloiseksi ja kohtaloonsa tyytyväiseksi.\n\nJa niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.\n\n\n\n\n9.\n\n\nTärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään\nuuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin\nhänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan\nja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin\nja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata,\nkaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia,\nsiitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti\nhänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö?\nSitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja\nnuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut\nisä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan\neikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä\ntuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta.\nMierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten\nja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa,\nvaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne\nhän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin\nhänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä\nkysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.\n\nPappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin\ntaloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät\nmuutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän\navaaja ja sulkija.\n\nPoika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä\nkaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat\nolivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos\nrovasti kuulee, niin \"antaa keppiä.\"\n\nPoika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei\nollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa\noltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa\nseuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa\nhän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi\neteisen ovessa.\n\nPoika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä\npuhutteleva karjakko purskahti nauramaan.\n\n-- Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja\nvaikeni.\n\nRovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt\nportaalle ja huusi:\n\n-- Poika, tulepas tänne!\n\nMutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa\nhän seisoi.\n\n-- Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja\nviitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:\n\n-- Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä\nsen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.\n\nPoika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki\nnyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko\nhänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo\ntanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle\nkuitenkaan häntä irti päästämättä.\n\n-- Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt\njo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?\n\n-- En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.\n\n-- Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä,\nkoska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.\n\n-- Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty -- susia\nvarten.\n\nRovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja\ntyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli\nrovastin sanat.\n\nSinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.\n\n-- Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.\n\nHäntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi,\nusein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se\noli tuo hänessä oleva \"lukkari\" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia.\nSiksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin\nalakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen\nkaikki aina tietävätkin, tuon \"lukkarin\"?\n\n-- Mitä hän sanoo?\n\n-- Hän sanoo: -- Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.\n\n-- Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse,\nHeta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska\non niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna\ntekee pojalle hyvän voileivän.\n\nRovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.\n\nNyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut\nsitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni\nsävelestä ja veisasi hiljaa mukana.\n\nSitten toi ruustinna hänelle voileivän.\n\nJa kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta\nharjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi\nhän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.\n\nNiin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja\nrenkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa,\nlukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten\nhän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän\nluultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan,\nkun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen\ntarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä\nolikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian\ntuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän\nenää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä\nlaulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän\nja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.\n\nHänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän\nsairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua\npääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.\n\nSe nyt oli hänen erityinen historiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJanakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun\nJanakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti\nvarsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman\ntaipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä\nmatkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli\nKaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja\nkömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona,\non selvää.\n\nSiellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi\nsilmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa\noleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa\nhuomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto\nja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan\nkestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta\nhän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä\nmies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä\nhän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin\nmuualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin\nkasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa\nperille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä\nhoukkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain\nsemmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.\n\nToista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa\nusein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin\nyksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten\nolla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti\nhänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli\nylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi\nsentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen\nIngridiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli\nhilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän\npuheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.\n\nMutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili\nkysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.\n\nRovasti huomasi sen pian.\n\n-- Sitäkö varvasta se nyt kenkä pusertaa? ajatteli hän. Eikä hänen\ntarvinnutkaan kauan urkkia, ennenkuin hänellä jo oli koko nuoren\nmiehen salaisuus hallussaan.\n\nUsein papit mielellään esiintyvät puhemiehinä eikä meidän\nrovastimmekaan siinä suhteessa poikkeus ollut. Jo parin viikon päästä\ntapaamme hänet taaskin Hämeenlinnassa.\n\nTällä kertaa hänen matkansa tarkoittaa kuitenkin pormestarin rouvaa\neikä itse pormestaria. Ja hän on sitävarten valinnut semmoisen päivän\nja hetken, jolloin hän tietää viimemainitun ehdottomasti olevan\nvirkatoimiensa vuoksi ulkona.\n\nRovasti istui nyt mukavasti pöydän ääressä isossa nahkapäällyksisessä\nnojatulissa pormestarin virkahuoneessa, vastapäätä seinällä olevaa\nKaarlokuninkaan kuvaa, jonka Kastor oli viime jouluksi tuonut\nisälleen sankarikuninkaan muistoksi. Taulu oli iso ja hyvin\nonnistunut vartalokuva.\n\nRovasti oli sanonut haluavansa mennä XII:ta Kaarlo kuningasta\ntervehtimään ja pormestarinna oli heti valmis tekemään hänelle seuraa.\n\nHe jättivät senvuoksi nuorten seuran salissa, jossa nämä\nistuivat ja sirottelivat tampuuriompelulla kirjavia kukkia\nvihreälle silkkipeitolle. Siitä piti tulla päällys erään tyttären\nmorsiuspeittoon.\n\n-- Serkku pitää muistaakseni tupakasta vai miten? Ja suvaitsee...\nRovasti aikoi nousta.\n\n-- Suvaitsen mielellänikin, ole hyvä.\n\nPormestarinna nousi itse samalla ja toi nurkkalaudakolta\nmerenvahapiipun ja laski sen pöydälle tupakkarasian viereen.\n\nRovasti täytti piipun, veti esiin tulukset housuntaskusta, iski tulta\nja sytytti taulan kipenen, jonka asetti piipun pesään. Ja pian oli\nhän hienon savupilven peitossa. Rouva istui pöydän toisella puolella\nja pisteli sukkaa.\n\nKun oli hetkinen puheltu yhtä ja toista kuningasvainajasta, sodasta\nja rauhanteosta sekä muista yleisistä asioista, siirtyi puhe rovastin\ntulomatkaan.\n\nHän kertoi hauskasti keikauksesta kinokseen, ja kuinka muuan\nhakokuorma oli ollut vähällä lakaista hänet pois reestä ynnä muista\npienistä matkaseikkailuista, jotka kaikki johtuivat siitä, että\nEsa oli välinpitämätön ja antoi hevosen kulkea omia aikojaan eikä\nhuomannut käyttää ohjaksia aikanaan.\n\n-- Mutta miksi ei lukkari nyt ole ajamassa?\n\n-- Hm! Serkku hyvä, hän ei tahdo tulla enää Hämeenlinnaan.\n\n-- Ei enää tulla Hämeenlinnaan! huudahti rouva. -- Onko häntä täällä\nkaupungissa kukaan loukannut?\n\n-- Ei suinkaan, en minä sitä usko, mutta hänellä on eräs toinen syy\nsiihen, painavampikin.\n\n-- Onko hän...? ei hän ole mahtanut tehdä mitään?\n\n-- Ei, ei! Hän on kunnon nuori mies, minun oma kasvattamani, minä\ntakaan hänet!\n\n-- No noh, suvaitsehan, ystävä hyvä. Mutta minä en käsitä...\n\n-- Mutta, paras serkku, olethan sinä itsekin ollut nuori.\n\n-- Ah! Onko mies rakastunut?\n\n-- On niinkin.\n\n-- No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun\npalvelustytöistäni?\n\n-- Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on -- Ingrid. Ja serkku\nkäsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta\ntunnetta itsessään kasvattaa, vaan...\n\n-- Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?\n\n-- Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että\nIngrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä\nmaar aikaan katsoen, hm... Moni neiti kenties olisi kiitollinen\nkohtalolleen, mutta jos ei Ingrid... Ja siksi ei hän tule enää\nHämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.\n\n-- Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee\nolla, vastasi rouva miettivästi. -- Olen tosin ajatellut pitää\nIngridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut\nettä olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka\nalhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen,\nkun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä\nkurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä\nmiehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se,\njonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan.\nPäinvastoin.\n\n-- Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin\nsiihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi\nturhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta\nonko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän\nole sydäntään muille antanut?\n\n-- Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. --\nHän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne\nhänessä voi päästä järjen herraksi.\n\n-- Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että\npuhuttelen häntä.\n\n-- Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia\noikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia,\nme ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se\ntoimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.\n\n-- Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja\nserkku luulee että hän...\n\n-- Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne -- mikäs\nhänen nimensä taas olikaan?\n\n-- Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?\n\n-- Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin\nettä... että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin\ntulee niin paljon muuta puuhaa.\n\n-- No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa\nluvan ja on valmis.\n\n-- Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on\npian. Se tulee olemaan minun huolenani.\n\nHän hymyili väkinäisesti.\n\n-- Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän\nsiinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille\npane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista\nantaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan\nratkaisuun, se on, sitä estämään.\n\n-- Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä\nsanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.\n\n-- Ei, ei. Se on oikein. Tietysti hänelle itselleen ensiksi.\n\n-- Minä anna pian tiedon kirjeessä asiasta, ja silloin serkku on\ntaaskin tervetullut täällä käymään. Eikä tarvitse sillä kertaa\najattaa kumoon itseään tai olla vaarassa hautaantua hakokuorman alle,\nsillä lukkari on silloin itseoikeutettu kyytimies.\n\n-- Kiitos, kiitos! Minä olen lähtenyt matkaan kuin Eleasar ja palaan\nsamoin kuin hänkin hyvällä mielellä.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSamana iltana kellon kymmentä lähennellessä tuli pormestarinna\nIngridin kamariin.\n\nIngrid istui pöydän ääressä ja parsi sukkia.\n\nVaskisessa kynttilä jalassa paloi talikynttilä ja ehdottoman\ntarpeelliset kynttiläsakset olivat pienellä ruuhen muotoisella\ntarjottimella siinä vieressä. Kynttilän toisella puolella oli\nvalkoinen kerä ja jo valmiiksi parsittu valkoinen villasukka.\n\n-- Toiset kaikki menivät jo levolle, sanoi pormestarinna istuutuen\ntuolille pöydän toiselle puolen. -- Mutta minua ei vielä nukuttanut\nja kun näin tulen loistavan täältä ulos lumelle, niin tulin vähän\nvielä juttelemaan.\n\nHän otti pöydältä sukan käteensä.\n\n-- Tämä on kai minun sukkani. Kyllä minun on kelvannut niin kauan\nkuin sinä olet ollut talossa sukkieni eheydestä huolehtimassa. Olen\nsiihen melkein liiaksi tottunut, että luotan vain sinuun. Mistä saan\nminä semmoisen, joka korvaa minulle sinut, tyttöseni?\n\nIngrid katsahti vähän kummastuneena häneen.\n\n-- Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi\nhän hymyillen. -- Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.\n\n-- On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta\nse. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta\n\"ihminen päättää, Jumala säätää.\" Sinä menet naimisiin, niinkuin\nmuutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei\nihmistä luotu yksin elämään.\n\nIngrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen\nsydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti\nhänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa.\nHänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.\n\nHän ajatteli: -- Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan\nvihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.\n\nTämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.\n\n-- Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, -- että otat asian\nvakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat\nlapseni. Eikö ole tosi?\n\n-- On. Sitä en kielläkään.\n\nHän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien\nruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.\n\nPormestarinna huokasi hiljaa. -- Oi, kuinka hän on ihana ja\nonnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta\nminun täytyy.\n\n-- Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui\nhän tunteellisesti, -- semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin\nballadeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua\nkokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?\n\n-- Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.\n\n-- Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin\nsilmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa\nmyöskin sinua... Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?\n\n-- Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja\nodottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos...\n\n-- Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. -- Eihän sitä\nkukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna\nkäskeä tai kieltää itseään.\n\n-- Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala\nsiten on yhdistänyt.\n\n-- Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on\nyhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat\nseurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei\navioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka\ntaloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden\nonnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.\n\nIngrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen\noikeaksi.\n\n-- Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden\nintohimoisella voimalla.\n\n-- Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.\n\n-- Mutta, Ingrid, en minä nyt puhu avioliitostani, vaan rakkaudestani.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, etten käsitä...\n\n-- Kyllä pian käsität. Se oli toinen henkilö. Mutta tämä on aina\nollut syvä salaisuus. Hän huokasi. -- Nyt kumminkin minun tekee\nmieleni avata sinulle sydämeni ja kertoa nuoruuden-lemmestäni ja\ntaisteluistani. Minä tiedän, että sinä, tyttöseni, voit kätkeä paljon\nja kätket tämänkin.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Niin. Olenko minä nyt onneton sentähden, etten saanut yhdistää\nelämääni sen miehen kanssa, jota nuorena rakastin? Näethän itse, että\nolen onnellinen. Minulla on hyvä puoliso ja kiltit lapset... _Hän_\noli uljas sotilas, oi kuinka univormu sopi hänelle, vieläkin täytyy\nminun häntä ihailla! Ja minä annoin hänelle koko nuoren sydämeni.\nMutta hän oli köyhä. Ja sitten hän joutui sotaan. Sen jälkeen tuli\npappa, mieheni, ja tarjosi minulle hyvän aseman. Ja viesti kertoi,\nettä _hän_ minun rakastettuni, oli kaatunut sodassa. Ah, kuinka\nminä itkin, kun sen kuulin. Kuitenkin täytyi minun, samoinkuin niin\nmonen muunkin neidon on täytynyt, pian sen jälkeen itkevin sydämin\ntanssia omissa häissäni, sillä vanhempani tahtoivat, ettei niitä\nminun oikkujeni tähden lykättäisi -- minun rakkauteni ja suruni\nsyy oli näet heille salaisuus -- ja sulhoni tahtoi niinikään,\neikä minulla itselläni ollut silloin vielä mitään tahtoa. Ja minä\ntoivonkin, että tämä vaihdos elämässäni haihduttaisi suruni. Ja...\nniin se tekikin. Eikä minun salaisuuttani kukaan muu tietänyt kuin\nhänen, vainajan, sisar. Me olimme olleet koulutovereita. Hänet minä\ntapasin viisitoista vuotta sen jälkeen. Hänelle oli onni hymyillyt,\nhän oli aatelisen rikkaan kartanonomistajan rouvana. Se oli rouva\nBorgfelt-vainaja. Silloin teimme liiton keskenämme ja uudistimme\nsiten ystävyydensiteemme. Hän antoi minulle lupauksen ja minä hänelle.\n\nIngrid seurasi tätä kertomusta jännityksellä. Hän tunsi kuin\nvaistomaisen aavistuksen siitä, että tämä rouvan omien nuoruuden\nsalaisuuksien kertominen oli aiottu häneen jotain vaikuttamaan.\nMutta mitä? Oliko se ainoastaan myötätuntoinen lähentymisen yritys,\nvai oliko se varovaa tiedustelua ja valmistelua joihinkin häntä ja\nKastoria koskeviin yllätyksiin? Mutta olihan se ihan tarpeetonta\nkiertelemistä. Mamma kyllä tunsi hänet ja tiesi, ettei hän,\nkuten hän juuri äsken aikoi sanoakin, koskaan suostuisi vastoin\nkasvatusvanhempiensa tahtoa yhdistämään elämäänsä heidän poikaansa.\nSiksi hän äsken saattoikin vapaasti sanoa aina olevansa mamman\nkanssa. Heidän yhdistämisensä tulisi niin ollen kokonaan riippumaan\nvanhemmista. Mutta hän ei voinut uskoa, että mamma nyt olisi puhunut\nilman edeltä harkittua tarkoitusta. Ja mistä lupauksesta hän nyt\npuhui? Ja missä suhteessa voi se olla heidän asiansa kehittymiseen?\nHän vainusi jotakin, mutta ei käsittänyt, mitä se oli.\n\nPormestarinna, joka huomasi hänen jännittyneen mielentilansa ja\narvasi, että hänen tavallinen tyyneytensä nyt oli antanut sijaa\npohjalla liikkuville tunteille, katui vähän ja ajatteli: olisi kovin\npaha, jos liian rohkeasti olisin koskettanut tuohon arkaan kohtaan,\nja sitten pilannut koko sen mielentilan, joka äsken hänen kasvoillaan\nniin elävästi kuvastui.\n\nHän istui lyhyen hetken vaiti ja ajatteli, jättäisikö nyt tältä\nillalta ja antaisi jäädä vaikuttamaan sen mitä hän jo oli puhunut.\nMutta asian lykkääminen pitemmälle ei tahtonut oikein soveltua hänen\nlaskuihinsa, sillä hän tiesi tuon tyynen pinnan alle kätkeytyvän\nlujatahtoisen sielun. Jos Ingrid nyt vastoin hänen oletustaan ei\nantaisikaan ohjata itseään, niin olisi koko hänen suunnitelmansa\nmenetetty. Kastoriin, joka ensi avovedellä saapuisi kotiin, ei hän\ntoivonut voivansa mitään vaikuttaa. Ennen hänen tuloaan täytyi siis\nkaiken olla valmiina. Ja hän itse oli mielestään niin paljon tätä\nasiaa huolehtinut ja kantanut siitä surua sydämessään, että hän\nkyllä ansaitsisi päästä vapaaksi siitä taakasta. Ja nyt oli rovasti\ntullut kuin taivaan lähettiläs ja avannut hänen eteensä oven. Siitä\ntäytyi hänen päästä lävitse, maksoi mitä maksoi ja mitä pikemmin sen\nparempi. Sen täytyi olla Jumalankin tarkoitus, koska hän lähetti\npalvelijansa sille asialle. Tämä ajatus antoi hänelle rohkeutta.\nJos hänellä edeltä olisi ollutkin jotain epäilyjä, olivat ne nyt\nkadonneet. Hän päätti senvuoksi puhua asian valmiiksi tänä iltana.\nYllätys voisi nyt vaikuttaa sen, minkä pitempiaikainen harkinta\ntekisi mahdottomaksi. Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumana.\n\nEttä Ingrid ei vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa suostuisi\navioliittoon Kastorin kanssa, sitä ei hän epäillytkään, hän tiesi sen\nsanomattakin. Mutta se tieto ei riittänyt hänelle. Täytyi sitoa hänet\navioliitolla. Sillä jos Kastor saapuisi ennen, saisi hän kyllä isän\nheti puolelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mitä sinä arvelet kuolleelle annetusta lupauksesta? Pidätkö sen\nsitovana? jatkoi siis pormestarinna.\n\n-- Pidän kaiketi, ehdottomasti, jos ei sen pitäminen sorra omaatuntoa.\n\n-- Kuinka ajatteleva ihminen, joka pitää lupauksen pyhyyttä arvossa,\nvoisi semmoista lupausta antaakaan, joka sotisi omaatuntoa vastaan\ntai sitä sortaisi?\n\n-- Niin kyllä. Kuinkapa voisikaan?\n\n-- Kuinka vähän ihminen sentään tietää edeltäpäin elämäänsä. Joka\npäivä on kuin uusi läksy kohtalolta. En minäkään silloin, kun\nmonen vuoden perästä taaskin tapasin nuoruudenystäväni, aavistanut\nettä se oli määrätty viimeiseksi hyvästijätöksi... Meillä oli niin\npaljon puhumista ja muistuttamista toisillemme menneiltä päiviltä.\nPuhelimme tietysti enimmäkseen _hänestä_, kalliista vainajastamme.\nSitten siirtyi puhe lapsiimme. Minulla oli Kastor mukanani. En vielä\nsanonutkaan, että puhelimme juuri _hänen_ herttaisessa kodissaan.\nMinä matkustin sinne talvella. Minulle tuli semmoinen halu nähdä\nhänet, että lähdin matkaan, kun oli hyvä keli ja kaunis ilma ja se\npuoli oli rauhallista. Hänellä oli pieni tytär, ainoa lapsi ja kaunis\nkuin pieni enkeli. Hänen nimensä oli Hedvig Ulrika. Tämä lapsi oli\nsilloin vasta viiden vuoden vanha. Ystäväni oli naimisiinmennessään\nvanhempi kuin minä.\n\n-- Pienokainen tuli pian tutuksi Kastorin kanssa, juoksi hänen\nluokseen ja taaskin pois. Hän oli vähän vallaton, kuten tavallisesti\nainoat lapset. Hänellä oli iso nukke ja hän vei sen Kastorin luo.\nEleonoora tahtoo papan syliin, sanoi hän ja laski nuken hänen\npolvilleen. Kastor otti hymyillen nuken ja rupesi tytön ilosta\nkirkuessa hypittämään sitä polvillaan kuin ainakin lasta. Hän oli\nsilloin jo neljätoistavuotias nuorukainen. Se oli nimittäin talvella\n1714. -- Ah niin, sama talvi, jonka jälkeen kesällä sinä meille\nsaavuit. Eikö ollutkin sama vuosi?\n\n-- Oli.\n\n-- Missäs minä jo olinkaan!\n\n-- Mamma sanoi, että... että Kastor hypitti nukkea.\n\n-- Niin, niin. Kastor oli tottunut omien pikku siskojensa kanssa\nleikkimään ja osasi siis miellyttää lasta. Mutta sitten tämä pian\nveti Kastoria kädestä ja vei hänet toisiin huoneisiin. Ja nukke teki\nKastorin kainalossa seuraa.\n\n-- Silloin sanoi ystäväni: -- Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni\ntässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että\nse voi olla enne? -- Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen\naatos, minä vastasin. -- Oi rakas ystäväni, hän sanoi, -- tehkäämme\nnyt lupaus toisillemme, että teemme _kaiken_ minkä voimme sen hyväksi\nettä meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta\nei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni\nsinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme\ntoisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.\n\n-- Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta\ntekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt\ntilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle,\njonka tili vielä on tekemättä?\n\nHän huokasi taaskin.\n\nIngrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään\npöydänsyrjään.\n\n-- Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.\n\n-- Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet\nantanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin\nrakas.\n\n-- Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.\n\nHänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa\nkiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.\n\n-- Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää,\nsanoi rouva surullisesti.\n\n-- Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa\nihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän\ntietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen\ntehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.\n\n-- Ken aina voi tietää lupauksen tehdessään Jumalan tahtoa\nnoudattavansa? Mutta Jeftan esimerkki osoittaa meille, että lupaus\non pidettävä. Ja että minunkin lupaukseni sitoo minut koettamaan,\nvaikuttamaan, ohjaamaan ja toimimaan en hyväksi, sen sinä kyllä\nkäsität. Mutta mitä voin minä? Onhan minulla tässä voittamaton este\nedessäni.\n\n-- Mitä estettä mamma tarkoittaa?\n\n-- _Sinua_, lapsikultaseni.\n\n-- Minua! Minä en suinkaan tule olemaan esteenä, vastasi Ingrid\npainokkaasti. -- Mamma voi minun suhteeni olla aivan huoletta.\nHaluaako Kastor itse muuttaa mieltään ja tunteitaan, se on varsin\ntoinen asia. Minä uskon, mamma, että hän päästää mamman kokonaan\ntästä pulasta, kun hän saapuu. Siksi voimme olla ihan rauhassa ja\nantaa hänen itsensä ratkaista asian, joka koskee hänen omaa onneaan.\nOnhan hänellä jo kyllin ikää siihen.\n\n-- Etkö sinä voi uskoa Jumalan sitä paremmin ratkaisevan kuin hän\nitse? Tai etkö voi uskoa hänen kuulleen kahden äidin rukousta, jotka\nlastensa liitolle ovat anoneet hänen siunaustaan!\n\nRouvan ääni oli hänen viimeisiä sanoja sanoessaan juhlallisen ankara.\n\n-- En minä tällä hetkellä tiedä uskoa sitä enkä tätä. Ja minä\npuolestani jätän sen Jumalan haltuun.\n\n-- Se on oikein. \"Hän muuttaa ihmisten sydämet kuin vesiojat.\" Ja\nkoska sinä vakuutat, ettet _sinä_ ole esteenä, niin jos kerran sinä\nolet pois tieltä, niin olen varma lopusta.\n\nHän kiinnitti terävän, vaanivan katseen Ingridiin, joka kalpeana\nkuunteli häntä.\n\n-- Pois tieltä... sanoi tämän soinnuttomasti perässä. -- Minä olen\nvalmis jo huomenna muuttamaan, jos mamma katsoo sen tarpeelliseksi.\nTosin tuli tämä minulle niin odottamatta, että en ole tietänyt siihen\nvalmistautua. Osaan kumminkin tehdä työtä ja siitä olen mammalle\nsangen kiitollinen, samoinkuin siitäkin, että minulla täällä on ollut\nmonivuotinen hyvä koti.\n\nHänen äänensä värähteli.\n\n-- Minä tiedän kyllä, että aina olet ollut kiitollinen. Mutta siitä\nei nyt ole kysymys, meillä on nyt tärkeämpää puhuttavaa.\n\n-- Oletko ajatellut sitä, että jos Kastor yhdistää sinuun elämänsä,\njatkoi hän, -- niin hänen virkauransa on melkein ehkäisty? Nykyisessä\nahdinkotilassa ei auta paljas virkamieskyky ja -kunto, vaan tarvitaan\nsiihen varojakin, ennenkuin saa itselleen hyvän viran. Siitä voisi\nkyllä mainita esimerkkejäkin, kuinka virat ovat juuri kuin oston\nvarassa. Herra maatamme suojelkoon ja antakoon sille kelvollisia\nvirkamiehiä. Sinun ja itsensä vuoksi voisi hän kyllä elää pienessäkin\nvirassa ja pienellä palkalla, sillä minä tiedän kyllä, että sinä\nosaat hoitaa taloutta, mutta isänmaan hyväksi voisi hän korkeampana\nvirkamiehenä vaikuttaa paljon enemmän ja laajemmin, mutta siksi ei\nhän voi päästä muuten kuin korkeampain perhesuhteitten ja suurempien\nvarojen avulla. Ja nyt olisi jännitettävä isänmaan hyväksi kaikki\nsaatavissa olevat henkiset ja aineelliset voimat. Jokainen meistä voi\njotain tehdä, kukin jollakin tavoin sen hyväksi uhrautua.\n\nHän veti huoaten henkeään ja jatkoi taas:\n\n-- Minä tiedän, rakas, lapsi, että sinäkin tunnet samaa urhoollista\nalttiutta kuin niin moni muukin neito. Uskon, että rakastettusi\nonnen ja arvon hyväksi, joka samalla on osana isänmaan onnesta ja\nkunniasta, voit uhrata rakkautesi ja oman onnesikin. Minä tunnen\nsinut jalomieliseksi ja uhrautuvaksi.\n\n-- Minun onneni ja koko henkilöllisyyteni urhaaminen on niin\nvähäpätöinen asia, että siitä ei kannata puhua, vastasi Ingrid\nalakuloisesti. -- Mitä taaskin minun tieltäväistymykseeni tulee, niin\nen luule kovinkaan vaikeaksi saada paikkaa.\n\n-- Ei se käy laatuun, Ingrid! Oi kuinka tämä seikka surettaa minua.\nMitä se asiaa muuttaisi, että meidät jättäisit? Etkö luule minun\nsitä ymmärtävän, että Kastor sinut etsisi, vaikka aarniometsään\nkätkeytyisit, eikä rauhoittuisi ennenkuin olisi sinut löytänyt? Ja\npaikkoja sinä kyllä saisit, se on tietty. Mutta sehän heittäisi\nmeihin ja etusijassa minuun varjon. Ansaitsenko minä sitä?\n\n-- Minä pyydän, että mamma suo anteeksi, mutta miten minä sitten\nmuuten pääsen pois tieltä?\n\n-- Sinun täytyy, tyttöraukka, _kokonaan_ uhrautua tämän yhteisen\nasiamme hyväksi. Sinun täytyy mennä naimisiin.\n\n-- Naimisiin! huudahti Ingrid. -- Ei, se nyt on vallan mahdotonta!\nEikä kukaan ole minua kosinutkaan. Minä menen ennen vaikka hourulaan.\n\n-- Onhan kyllä sinulla eräs kosijakin tarjolla. Tosin on hän\nainoastaan vähäpätöinen virkailija, mutta huolettoman leivän voi\nhän sinulle tarjota. Olisin tosin sinun tähtesi suonut hänen vähän\nkorkeammalla yhteiskunnallisella asteella olevan. Tuskinpa saat\nrouvan nimitystäkään.\n\n-- Sen parempi se olisi. Paremmin voisin kätkeytyä koko maailmalta...\nVai naimisiin!\n\nHe istuivat hetkisen vaiti.\n\n-- Et sinä kysy edes, ken se sulhanen onkaan, sanoi vihdoin\npormestarinna.\n\n-- Kai sen kerkeän kuulla, siksi kun...\n\n-- Siksi kun... mitä?\n\n-- Siksi kun ensin tulen vakuutetuksi siitä, että teen oikein\nmyöntyessäni. Tosin tähän aikaan puhutaan paljon rakkauden takia\nuhrautumisesta. Eikä se minun mielestäni kovin vaikeata ole, kun\nse tapahtuu luonnollisissa rajoissa. Mutta että joku rakkaudesta\ntoiseen menisi toisen kanssa naimisiin, se on minun mielestäni\nniin kovin haaveellista ja hassumaista, liiaksi kuviteltua, jopa\nteeskenneltyäkin, etten voi sitä hyväksyä. Ei!\n\n-- On kyllä totta, että se sellaiselta näyttää. Mutta -- entä Ebba\nBrahe.\n\n-- Olen kuullut, että kuningas on ollut hänelle uskoton ja sentähden\nen kummeksukaan...\n\n-- En minä usko sen olevan muuta kuin hovijuoruja. Ja jos niin\nolisi ollutkin laita, niin todella rakastava nainen semmoiset\nantaa anteeksi, vaikka hän kärsisikin niistä. Minä olen aina ollut\nvakuutettu, että se tapahtui valtiollisista syistä ja että hän\ntodellakin uhrautui... Ja sanon nyt vakavasti, meidän asiaamme\npalatakseni, että jos sinä et sitä tee, niin on vallan mahdotonta\nvaikuttaa Kastoriin. Mikään muu ei häneen vaikuta kuin että hän\ntietää sinun olevan naimisissa. Ja jos niin ei käy, on hänen\ntulevaisuutensa menetetty. Hänestä voisi tulla valtaneuvos tai\nmaaherra taikka joku muu ylhäinen virkamies, jos hänellä olisi\nrikkaassa aatelisessa avioliitossa tukea. Sen sinä kyllä käsität.\nJa sinä tiedät vielä senkin, että hän on hyvin kunnianhimoinen.\nJa taitava ja kyvykäs hän myöskin on. Minä uskon, että hänessä on\nkätkettynä korkeamman virkamiehen alku.\n\nIngrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä\nnyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.\n\n-- Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, -- ehkäpä\nison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa\nkaikki voimansa toimeentulon takia... Hän näkisi huonompien kykyjen\nja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että\nnämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän\nveltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen\nvankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja\nsiunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen\notsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä\ntyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse\nonnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?\n\nIngrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin\nkalpeana.\n\n-- Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja\nHedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä\nenää... toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä\nosattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.\n\n-- Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä -- tarkoitan lupausta --\nole mitään tietoa, vai miten?\n\n-- Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt?\nSe olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin.\nMutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen\nkuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada\ntoimeen tutustumisen, josta toivon parasta.\n\n-- Mutta yhtä minä en käsitä.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi\nei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut\ntoiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?\n\n-- Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne\nhyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne\nalkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois\npääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä\nluonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä,\nkeväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä\niloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä\npojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä\nsallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan\nnuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että\ntieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi -- hänen\nnuoruutensa puhtauden suojelijana -- huojentaa uhraustasi ja\npalkitsee sitä.\n\n-- Saako _hän_ tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin... sen\ntekisin?\n\n-- Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien.\n-- Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.\n\n-- Niin, ei tosin...\n\n-- Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.\n\n-- Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.\n\n-- Mikä seikka se on? huudahti rouva.\n\n-- Se on _minun_ lupaukseni. Sitä en voi, enkä _tahdo_ rikkoa.\nMinunkin lupaukseni on kallis.\n\n-- Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin,\nettä tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on\nsuuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on\nkaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti\nsiitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman\nitsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen\nantaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa\ntäyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä\nvaille. Lupauksen puhuttu _sana_ tässä tosin tulee rikotuksi, mutta\nsen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana\nja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen\nainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen\nrakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen\ntulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä\nrohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa\ntässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti\nuskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta\nJumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri\nuskollisuudesta uhrautunut... Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun\nrakkautesi arvoa koetellaan.\n\nHän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.\n\n-- Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt\nsinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi... Ennenkuin menen,\nsanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on\nJanakkalan lukkari.\n\n-- Hän... kö?\n\n-- Niin, hän. Rovasti on hänellä puhemiehenä, hän on hänet\nkasvattanut ja pyysi minun esittämään asian sinulle. Koeta nyt\ntyyntyä ja nukkua. Ja älä turhia itke. Jätetään koko asiamme Jumalan\nhaltuun. Hyvää yötä, lapsi!\n\n\n\n\n11.\n\n\nKun pormestarinna oli sulkenut oven ja mennyt, valtasi Ingridin\nhillitön itku. Hän oli kyllä ajatellut, että heidän avioliittoaan\ntultaisiin vastustamaan, mutta tämmöiseksi ei hän ollut asiaa koskaan\nkuvitellut. Hän oli valmistunut kuulemaan ankariakin vastaansanomisia\nja ollut valmis kasvatusvanhempien tahtoa noudattaen eroamaan\nlapsuudenystävästään. Ja samalla oli asema tuntunut sellaiselta kuin\nolisi heidän rakkautensa rikkonut näiden tahtoa vastaan ja niin\nollen näiden suuttumuskin ollut oikeutettu ja luonnollinen. Ja nyt\nhän saikin kuulla, että tuo sama ihana unelma olikin suvaittu, jopa\nmieluisakin. Mutta myöskin, että mamma hänessä oli nähnyt ainoastaan\nlelun pojalleen, nuken, joka nyt, kun se oli käynyt tarpeettomaksi,\noli heitettävä pois.\n\nTätä vastaan nousi koko hänen tunnemaailmansa. Hän oli köyhä,\nturvaton ja hoitoon otettu; oikeuttiko se pormestarinnan\nkäyttäytymään näin häntä kohtaan? Nyt, kun hän on liikaa, sysätään\nhänet poljettuna ulos. Hänen särjetyn sydämensä ja menetetyn elämänsä\nhinnalla tahtoo rouva ostaa poikansa onnen ja arvon.\n\nPormestarinna puhui uhrautumisesta. Oli hänkin alttiiksiantavaisuutta\najatellut, olisi mielellään hoitanut ja vaalinut kasvatusäitiään\nhänen vanhuudessaan. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään\nvastenmielistä, oli vain hiljainen nöyrä alistuvaisuus\nkasvatusvanhempien tahtoon. Ja hän olisi ollut kylliksi lujamielinen\npuolestaan sanomaan hyvästi kaikille nuoruuden toiveille. Hän oli\nkuvitellut semmoista eron hetkeä, oli ajatellut, miten hän puhuisi\nsilloin, kuinka hän puoltaisi mammaa Kastorille ja erossakin\nesiintyisi rauhan puhujana. Ja niin olisi hän Kastorille ollut\nainoastaan sisar ja uskollinen ystävä.\n\nMutta nyt vaatiikin mamma, että hän esiintyy Kastorin edessä\nliitonrikkojana, halpana sanansasyöjänä, ruumiillistuneena\nvalheena... Voi, kuinka tämän silloin täytyisi inhota häntä!\nSellaista ei hän koskaan ole voinut kuvitellakaan. Tämä menee yli\nvoimien. Hänestä oli sietämätöntä ajatella Kastorin oikeutettua\nylenkatsetta, joka kumminkin olisi niin ansaitsematonta. Kuinka mamma\nvoikaan olla niin tyly? Ja juuri häntä kohtaan, joka niin mielellään\nhäntä palvelisi. Uhraisi koko elämänonnensa nurkumatta, mutta ei\nnaamaria käyttämällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hän sanoisi vastaan eikä järkähtäisi. Tosin se olisi hänen\nteokseen ennen kuulumatonta, mutta ennen ei ole ollutkaan niin\nelämästä ja kuolemasta kysymys, ja hän tuntee, että hän nyt voisi\nsen kyllä tehdä. Ei hän ole mikään pelkuri, vaikka hän haluaa olla\nkuuliainen. Nyt ei häntä pelota mikään enää. Hän voi kyllä.\n\nHän tiesi sen hyvin, että kun Kastor parin kuukauden kuluttua\nsaapuisi kotiin, saisi asia silloin varsin toisen lopun. Ja\nsenhän tiesi mammakin. Sitävarten hän juuri oli vedonnutkin hänen\ntunteisiinsa, sen ymmärsi Ingrid kyllä. Ja mitä tuohon hänen\nkuolleelle ystävälleen tekemäänsä lupaukseen tulee, niin ei Ingrid\nsille erikoisen suurta arvoa antanut. Hän ajatteli: -- Jospa\nsemmoinen lupaus onkin olemassa äidille, ei se voi sitoa poikaa. Eikä\nKastor suinkaan anna kenenkään muun ihmisen määrätä elämästään, vaan\ntekee sen itse.\n\nPieni asia olisi huomenaamuna sanoa: -- Minä odotan siksi kun Kastor\ntulee ja annan hänen päättää. Olen hänelle, sillä ehdolla että\nvanhemmat siihen suostuvat, antanut avioliittolupaukseni. En riko\nsitä, vaan pidän sen pyhänä. En ollenkaan arvostele tekoani, onko se\nylevä vai alhainen... Minä ainoastaan pidän lupaukseni, se on minulle\npyhä.\n\nTämän sanominen tuntui niin houkuttelevalta, että hän melkein hymyili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngridistä tahtoi sitäpaitsi väkisinkin tuntua, että koko tuo\nmamman lupausjuttu oli vain häntä varten tekaistu. Se tuntui\nhänestä kovin hapuilevalta. Tytön hän kyllä tiesi olevan olemassa\nja käsitti hän senkin, että mamman aikeet hänen suhteensa olivat\ntodelliset. Ja kun hän itsekin oli vakuutettu siitä, ettei Kastor\nhänen kieltäytyessäänkään koskaan menisi toisen kanssa avioliittoon\nniin kauan kuin hän tietäisi hänet vapaaksi, niin ei häntä,\nrouvan näkökannalta asiaa katsoen, tuo hänen vaatimuksensa enää\nkummastuttanut se ainoastaan katkeroitti hänen mieltään.\n\nMutta vaikka niin olisikin, että tuo lupaus oli vallan tekaistu, oli\nasialla sentään toinenkin puoli ja sehän juuri olikin pääasia.\n\nHän istui pää pöytään nojaavien käsivarsien varassa, kyyneleet\nsilmissä, ajatukset kiihkeästi toimien. Ohimot jyskivät, sydän löi\nkuuluvasti ja paisui ahdistuksesta. Hän värisi tuskasta, pusersi\nväliin päätään, väliin painoi sydäntään. Oi kuinka mielellään hän\nolisi halunnut kuolla ollakseen pois tieltä!\n\nTalikynttilä oli jo palanut loppuun ja alkoi savuta.\n\nHän säpsähti, nousi tuolilta ja toi kiireesti nurkkakaapista toisen\nja sytytti sen, jottei olisi jäänyt pimeään. Kun se oli tehty, istui\nhän taaskin miettimään, ajattelemattakaan makuullemenoa.\n\nHän tiesi todeksi sen mitä rouva sanoi Kastorin kunnianhimosta. Tähän\nasti ei hän ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Se oli hänestä\nniin luonnollista, että Kastor oli semmoinen, ettei hän ollut siihen\nmitään huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt johtui se äidin sanojen\njohdosta hänen mieleensä.\n\nSamalla kuvastui hänen eteensä kirjuri Mustelinin perhe. Setä\nMustelin itse luisevana, köyristynein selin, pitkine laihoine\nkasvoineen ja kaljuine päineen, sekä kurttuinen, kuivaa yskää köhivä\nKonkordia-äiti, ynnä kuusi tai seitsemän kalpeaa lasta kuluneissa\nvaatteissa, kuten vanhemmatkin. Ja verratessaan Mustelinia pyylevään\nja punakkaan neuvosmies Argelanderiin muisti hän mamman sanoneen,\nettä viimemainittu sai kiittää vaimoansa virastaan. Ja pappa oli\nmyöskin kerran sanonut, että -- Staffan Mustelin ja Björn Argelander\nvoisivat yleiseksi hyödyksi vaihtaa virkojaan, viimemainitun isot\njäykät kirjaimet kun tekivät käsialan huokeammaksi lukea kuin\nedellisen hienot hieroglyfit. Sitäpaitsi Mustelinin sävyisä luonne\noli aina takeena maltillisesta keskustelusta, kun sitävastoin oli\nvallan vaikea eri mielipiteiden sattuessa tulla toimeen äkkiä\ntulistuvan Argelanderin kanssa. Ja molemmilla on muuten yhtä suuret\nansiot. Ja mamma oli samalla kertaa huomauttanut, että -- Konkordian\nei olisi pitänyt ottaa Staffan Mustelinia, kun hän tiesi, että he\nkumpikin olivat köyhiä. Se oli ihan hänen syynsä, ettei mies edisty.\n-- Noh no, älä siitä vaimoa syytä, oli pappa muistuttanut, -- ei\nmiehen virka koskaan vaimosta riipu, vaan olosuhteista ja hänen\nomista ansioistaan. Ja siihen se jäi, sillä pappaa ei tietysti\nvastustettu.\n\nTästä siirtyivät ajatukset takaisin Kastoriin ja hänen korkealle\nlentäviin tulevaisuudenunelmiinsa.\n\nIngrid muisti surullisesti hymyillen, kuinka Kastor jo kasvavana\nnuorukaisena oli pilvilinnoja rakennellut ja kuinka näihin\nkuvitteluihin hänkin, Ingrid, oli ottanut osaa. Kastor oli itse\naina ensiksi laskenut perustuksen, jolle sitten toiset, väliin\nIngridkin, olivat yhdessä rakentaneet kaikkien muidenkin perheen\njäsenten huviksi. Aina oli Kastor aste asteelta ylennyt korkeaan\nvirkaan ja voinut siinä vaikuttaa paljon hyvää, tullut rikkaaksi ja\njakanut auliisti ympärilleen. Ja tämä oli antanut aihetta moneen\nleikkipuheeseen, mutta siitä ei Kastor välittänyt, vaan nauroi\nyhdessä toisten kanssa. Myöhemmältä ajalta olivat muistot vielä\npaljon tehokkaampia, sillä niissä oli aina takana todellisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Olenko todellakin hänen onnensa tiellä? kysyi Ingrid itseltään.\n\n-- Mitä pitää hän todellisena onnena?\n\nOlipa hän kyllä sen kuullutkin.\n\nVastaukseen kuului ehdottomasti ja tärkeänä osana juuri hän itse, sen\nhän varmasti tiesi. Mutta ei hän voinut kieltää itseltään, että yhtä\ntärkeä olisi hyvä virka, joka antaisi varman pohjan yhteiskunnassa\nja erittäinkin olisi mahdollisimman suureksi yleiseksi hyödyksi\nisänmaalle. Hän oli usein sisäisellä viehätyksellä seurannut sitä\nihanteellisen ylevää ja avaraa kuvailua, joka harvoilla rohkeilla\npiirteillä loihti esiin tulevaisuuden niin suuremmoiseksi ja\nvaloisaksi.\n\nSe oli ollut hänelle mieluisaa kuvittelua, missä hän ei koskaan\nedellyttänyt mitään todellisuuden ennettä. Mutta nyt, yön hitaina\nhetkinä ja tunteiden kuohunnassa muisti hän varsinkin nämä. Ja nyt ne\nsaivat ihan toisen, paljon syvemmän muodon kuin niiden kuvittelija\nkonsanaan oli aikonut tai aavistanutkaan.\n\n-- Ja jos nyt kaikkeen tuohon juuri _minä_ olen esteenä, sanoi hän\ntuskallisesti. -- Mamma puhuu sittenkin oikein. Hänestä voi tulla\nkorkea virkamies, kun minä en ole hänen tiellään... hänen korkealle\nlentämistään estämässä... Ei, niin ei saa käydä. Mitä minä olen?\nAinoastaan toisarvoinen olento hänen rinnallaan. Miten voi nainen\nolla jalo, missä osoittaa suuruutta, jollei uhrautumisessa?\n\n-- Minä käsitän nyt, etten ole aiottu häntä varten. Ja kun sen\nkäsitän, niin voin minä uhrautuakin sillä minä rakastan häntä.\nTunnen, että rakastan häntä nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen,\nniin lämpimästi ja voimakkaasti, että voin suojella häntä itseäni\nvastaan. En luullut tämän tunteen enää voivan kasvaa, mutta nyt\ntiedän vasta mitä on, kun oikein ylitsevuotavasti rakastaa... Minä\nvoisi kyllä nyt kuolla hänen tähtensä, mutta minä voin... elääkin.\nNiin, minä, minä tahdon luoda hänen onnensa oman onneni menettämällä,\nvaipumalla unholaan.\n\n-- Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt...\ntuomitsee minut kurjana liitonrikkojana... sillä minä uskon mamman\nkyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut... lukkariin!\nKuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?... Maailma on\nvalhetta täynnä... minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta.\nEn voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan,\nrakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet\nehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.\n\n-- Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi... Mutta\njuuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan\nsen suuttumukseen... Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä\ntunnen hänet, hän tahtoo unohtaa -- ei viitsi minua ajatella -- ja\nhän voi, kun hän oikein tahtoo.\n\n-- Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta... kirvelevältä... Jos\nminä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin...\nhäntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä\ntaivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi,\nlopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli\nkylmenisi -- se alkaisi mammasta -- heidän välilleen syntyisi juopa,\njoka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei,\nminä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko\nsyy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin\nnaulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa,\nminun täytyy, täytyy.\n\n-- Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin\nkatsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran... Mutta ei, minä\nen voisi sitten... En voisi...\n\n-- Minkätähden minäkin olen maailmassa.\n\nHän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.\n\nHän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt\nsoveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi\npolvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä\nniiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.\n\nHän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa,\nsillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei\nlöytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain\nsisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen,\nvoimaa ristinkantamiseen.\n\nJa hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.\n\nHän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän\nsittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli\nsen hän ymmärsi -- että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.\n\nLukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta.\nMies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden\nkautta, ajatteli hän, -- katsoo avioliittoaan ainoastaan\ntaloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan,\nhänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä.\nHän ajatteli: -- Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole\nriitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ehtinyt tulla jo aamu.\n\nIngrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.\n\nHän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä\nvastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: -- Minun täytyy\nsanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä\nmahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen\nnuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?... Minä\ntunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies\nolisikaan.\n\nHän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.\n\n-- Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, -- sen parempi.\nEn koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä\nnuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka\nminulle avautuu, sopii minulle parhaiten.\n\n-- Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä\ntekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja\nettä se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä\ntyydyn nöyrästi siihen.\n\n-- Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on\nhaihtunut. Halla on käynyt... Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha\njo. Vanha ja elämään väsynyt.\n\n\n\n\n12.\n\n\nIngrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan\nodottaa itseään.\n\n-- Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi\nhän aamutervehdyksen vaihdettuaan. -- Oletko nukkunut hyvin?\n\n-- En minä ole...\n\n-- Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin\njo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun\npäivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat\nhampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä\najattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä\nolen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut,\nennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos,\nkipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät,\nettä minä osaan selittää.\n\n-- En minä ole maannutkaan.\n\n-- Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee\nlepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen... olet istunut\nvalveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.\n\nIngrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota\nkohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan\nvastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan\nkuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut\npartaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi\nvoinut sen katkaista.\n\nHän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen\ntarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.\n\nPormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta\nminnepäin?\n\n-- Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi,\nalkoi hän varovasti, -- että et ole yrittänytkään nukkua?\n\n-- Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle,\nvastasi Ingrid väistäen.\n\n-- Minä ymmärrän, että olet miettinyt... Niinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Olet ajatellut, että... sentään uhraudut...\n\nRouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen\nvähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi\nhän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta\nkatsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan\nitseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun\nhän sanoi:\n\n--... että sentään uhraudut, otat lukkarin?\n\n-- Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.\n\nIngrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.\n\n-- Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten\ntuoliltaan.\n\nHän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen:\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen\npoikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut\ntulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten\ntiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan\nihmisarvon, vaan etujen mukaan... Oi, kuinka sinä nyt teet minut\nonnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!\n\nIngrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä\nlähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti\nhän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna\nja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin\nsulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä\nja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli\nlaskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.\n\nSitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan\ntalviselle taivaalle.\n\nHän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki\nasian peruuttamattomaksi.\n\n-- Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että\nolet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei\nsinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle\nsuuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä\nolet niin usein minua hoitanut.\n\n-- Kiitos!\n\nPormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos\novesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Isäntä! Oletteko Janakkalasta?\n\n-- Olen.\n\n-- Pysäyttäkää vähän.\n\n-- Ptruu, ptruu! Hevonen on suuttunut torilla seisomiseen, kas niin.\nUkko käänsi kysyvän katseen komeaan rouvaan, joka häntä puhutteli.\n\n-- Menettekö tällä viikolla pappilaan päin? Minä olen pormestarin\nrouva ja olisi tärkeä kirje lähetettäväksi rovastille sinne.\n\n-- Minä ajan juuri pappilan sivuitse, kyllä minä sen vien. Sanokaa\npormestarille, että Juholainen sen otti.\n\nRouva ojensi hänelle kolmikulmaisen, punaisella lakalla suljetun\nkirjeen.\n\n-- Taitaa olla kuulutus kirkkoon, sanoi ukko, tukkiessaan kirjettä\nliivin povitaskuun.\n\n-- Ei suinkaan, kyllä se on joku muu tärkeä asia. Ja kirjeen viette\nkai varmasti rovastille?\n\n-- Vien häntä, oikein omaan kouraan ja tänä päivänä. Ja suun avaukset\nsiitä tulee Juholalle, mä sen tielän, ja ukko naurahti tyytyväisenä.\n\n-- Ja sanokaa terveisiä myöskin.\n\n-- Kiitoksia! Kyllä minä niitä vien koko tän tyhjän korjani täylen,\neihän ne kuljettajalle paljon matkalla paina, mutta varsin helkkarin\nhauskoja ne saajalle ovat. Hyvästi!\n\nHän nykäisi toisella kädellään ohjaksista, toisella koirannahkaista\nlakkiaan tukevammin päähän, hyvästi sanoessaan kun oli sitä edestä\nkohauttanut.\n\n-- Hyvästi ja hyvää onnea matkaan! huusi rouva hänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä vielä, ennen päivällistä, piti pormestarinna silmällä\nmilloin hänen miehensä sattui olemaan yksin virkahuoneessaan, ja\npistäytyi sinne hänen puheilleen.\n\n-- Tiedätkö, hän sanoi heti sisään tullessaan ja istuessaan miehensä\nkirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille. -- Tiedätkö, että Ingrid\nmenee nyt naimisiin?\n\nHän tiesi, ettei hänen miehensä suvainnut häiritsemistä\nvirkatoimissaan ja sentähden sanoi hän asian heti ilman mitään\nesipuheita, saadakseen sen pohtimisen alkuun.\n\nPormestari nosti kummastuneena katseensa, kasvoillaan odottava ilme.\n\n-- Vai niin, sanoi hän, -- no, ken sulhanen on?\n\n-- Se on Janakkalan lukkari, Bergelin.\n\n-- Lukkari! huudahti pormestari, kohottaen peruukkiaan. -- Onko tyttö\ntullut hupsuksi? Se ei sovi ollenkaan, ja minä naittajana panen\njyrkästi vastaan. Meidän Ingrid, tuo hiljainen ja vaitelias tyttö\nsopisi parhaiten papille vaimoksi! Miksi hän lukkarin ottaisi? Jos\nhänen ehdottomasti pitää naimisiin päästä, niin odottakoon siksi kun\ntulee...\n\n-- Siksi kunnes häntä eivät lukkaritkaan etsi, sanoi rouva terävästi.\n-- Hän on jo viidenkolmatta vuoden ikäinen, eikä hänelle ole\nvielä pappikosijaa ilmaantunut. Papit saavat kyllä tänä aikana\nvarakkaita aatelisneitejäkin, ei heidän tarvitse köyhiä kappalaisen\ntyttäriä naida. Ja kauneus, hänen ainoa kapitaalinsa, sanoo jo pian\njäähyväiset.\n\n-- Niin, Ingrid on kaunis ja hyvä tyttö. En minä tahdo, että hän\nottaa lukkarin, sano se hänelle. Taikka minä sanon itse.\n\n-- Kyllä, rakas ukkoni, sanon sen, ei sinun tarvitse...\n\n-- Ei, minä sanon _itse_. Tyttö tekee itsensä onnettomaksi. Se kaunis\nkuoriko hänet nyt on hurmannut?\n\n-- Sano vain itse. Se onkin oikein, tuleehan sinun se tehdäkin...\nMutta oletko koskaan laskenut, mitä Ingridin morsiustavarat\nvoivat tulla meille maksamaan, sillä tietysti meidän ei sovi\nkasvatustytärtämme tyhjinkäsin päästää? Ja kun Klaarakin on\nkihloissa...\n\n-- Hm. Pormestari siirsi miettivästi peruukin takaisin oikealle\npaikalleen. -- En tosiaankaan ole sitä ajatellut. Siinä on taaskin\nuusia menoja, mistä ne rahat kaikkiin tulevat? Kun kaksi omaa\ntytärtä jo on naitu ja kolmas kihloissa, olisi Ingrid voinut\nodottaa, etteivät kaikki kulut yhdellä kertaa tulisi. Mutta hän\non ymmärtäväinen tyttö ja malttaa kyllä mielensä, varsinkin kun\nhän kuulee, että minä en tahdo sitä. En tosiaankaan suvaitse hänen\nlukkari juttuaan. Lykätään kumminkin asia tuonnemmas.\n\n-- Niin, lykätään tuonnemmas, siksi kun Helena, joka jo pian\non viisitoistavuotias, on kihloissa. Ja käsitäthän, että olisi\nväärin Ingridiä kohtaan, jos omain tytärtemme naittamisen vuoksi\nestäisimme häntä avioliittoon menemästä nyt, kun hänellä siihen on\ntilaisuus. Sillä eihän ole varmaa, että hänellä toiste on tarjolla\nsemmoistakaan. Eikä häneltä leipää tule puuttumaan ja se se kumminkin\non pääasia. Ja onhan se kaunis mieskin, itsekin sanoit. Ihmekös tuo\nnyt, nuoret ihmiset?\n\n-- Kaunis, kaunis! Aina te naiset katsotte ainoastaan muotoa. Ja kun\nIngridkin... Kuinka korkealle arvioit hänen morsiuskamssunsa?\n\n-- Ehkäpä kolme -- neljäsataa taaleria, jos hän...\n\n-- Neljäsataa! Ja Klaara myöskin kihloissa. Minun täytyy varmaan\ntehdä velkaa.\n\n-- Ei maar vielä. Kuule nyt. Jos Ingrid, niinkuin sinä esittelet,\njoutuisi papinrouvaksi, olisi parisataa taaleria vähin määrä minkä\nme, meidän asemassamme elävinä henkilöinä, voisimme antaa hänen\nmorsiusvalmistuksiinsa, häihinsä ynnä muuhun semmoiseen. Mutta asia\non nyt hänen oman valintansa mukaan sillä kannalla, ettei se maksa\nmeille äyriäkään.\n\n-- Ei äyriäkään! huudahti pormestari ankarasti. -- Tahtoisitko sinä\ntyöntää tyttöraukan tyhjänä köyhään pesään?\n\n-- Eihän tyhjänä, ei suinkaan. Ingrid ansaitsee hyvän morsiushankkeen\nja hänen pitää se suhteellisesti saamankin.\n\n-- Ota tuosta pakinasta nyt selko. Ei äyriäkään, ja kuitenkin saa\nhyvän hankkeen. Se on enemmän kuin minä, niin lakimies kuin olenkin,\nosaan yhteensovittaa.\n\n-- Sallihan, että selitän sinulle, sanoi rouva hymyillen. -- Katsos,\nonhan meillä paljon enemmän antaa muuta tavaraa kuin rahaa.\n\n-- Hm, mitä?\n\n-- Minulla on äitivainajani sänkyvaatteita, jotka ovat vielä hyviä\nkyllä, niistä annan hänelle parit vuodevaatteet. Sitten on meillä\nvanhempia huonekaluja, sänky, kaappi, joku pöytä ja tuolikin,\njoita emme ollenkaan kaipaa ja jotka eivät meillä koskaan ole\nkäytännössäkään, vaan ovat, kuten tiedät, korjatut pois uudempien\ntieltä. Itsellemme ne eivät vastakaan ole tarpeen, mutta lukkarin\ntaloudessa maalla ne vielä kyllä menevät! Sitten voin koota hänelle\nvähän yhtä ja toista talouden alkuunpanemiseksi. Pappilasta siellä\ntietysti myöskin avustetaan. He tulevat siten hyvin autetuiksi ja\nmeidän ei ole tarvinnut antaa yli varaimme.\n\n-- Jahah, niin, se on hyvä. Ottakoon sitten sen lukkarinsa, koska\nhän sitä niin tahtoo. Mutta paremman maun minä olisin luullut meidän\nIngridillä olevan. Ja enpä olisi uskonut häntä niin syttyväksi.\n\nPormestarinna hymyili väkinäisesti.\n\n-- Vai pelkääkö hän jäävänsä jo...?\n\n-- Älä nyt kuitenkaan semmoisia hänelle sano. Ei voi tietää kuinka\nsyvästi se häntä loukkaisi. Emme saa...\n\n-- Minäkö sekaantuisin siihen? Mutta anna nyt sinä heille tarpeeksi\nsentään, että pääsevät alkuun, vaikka ei tuo naiminen olekaan oikein\nmieleisemme.\n\nUkko oli tottunut käsittämään asiat siten, että hänen vaimollaan aina\noli samat mielipiteet kuin hänellä itselläänkin.\n\n-- Ole huoleti ja luota minuun, ukkokultaseni. Sinä tiedät kyllä,\nettä minä pidän Ingridistä kuin olisi hän oma lapseni, ja tulen häntä\neniten kaipaamaan.\n\nHän nousi ja kävi ovea kohti.\n\n-- Täytyy mennä katsomaan, joko päivällinen tulee pian valmiiksi.\nUlos astuessaan hän kuuli vielä miehensä halveksivalla äänellä\nsanovan:\n\n-- Vai lukkari!\n\n\n\n\n13.\n\n\nKas, Ingrid, hyvää päivää! Minulla on hauskoja uutisia sinulle, sanoi\nrovasti iloisesti astuessaan sisään ruokasaliin.\n\nIngrid kiiruhti häntä tervehtimään.\n\nRuustinna oli lähettänyt kutsumaan häntä pappilaan, toverikseen\nrovastin poissa ollessa sekä yhdessä odottamaan hänen tuloaan, jotta\nIngrid heti tuoreeltaan saisi kuulla uutisia kaupungista.\n\nTämä tapahtui ensi talvena Ingridin muutettua uuteen kotiinsa.\n\nRuustinna istui jo pöydän ääressä, jolla teekannu höyrysi isojen\nkirjavien ja korvattomien kuppien, ruuhen muotoisen kermakipon ja\nsokerirasian sekä hänen omien leipomiensa hyvien tuoreitten vehnästen\nkeskellä.\n\nRovasti vei Ingridiä kädestä pöydän luo, ja suikkasi tervehdyssuukon\nruustinnalle, joka huudahti:\n\n-- Kuinka sinä niin hiljaa tulit, ettemme ollenkaan kuulleet, vaikka\nmonta kertaa olemme olleet eteisen ovella kuuntelemassa, milloin\nkulkunen alkaisi kuulua?\n\nRovasti nauroi herttaisesti, kun nyt kerran oli päässyt huomaamatta\nkotiin pujahtamaan. Oli ruvennut runsaasti lunta tupruttamaan, Jussin\noli täytynyt ajaa käymäjalkaa, joten reenantura ei narissut eikä\nreki kolahdellut, vaan kulki pehmeästi kuin lusikka viilipytyssä. Ja\nrovasti, joka arvasi kotona kuunneltavan, oli käskenyt Jussin tukkia\nheiniä kulkuseen, jotta saataisiin kotiväki yllätetyksi.\n\nMainittakoon tässä ohimennen, että Ingrid heti Janakkalaan tultuaan\noli toimittanut niin, ettei hänen miehensä enää ollut rovastilla\nkuskina tämän Hämeenlinnan-matkoilla. Hän oli suoraan pyytänyt\nrovastia ottamaan renki Jussin Kaapron sijaan kaupunkimatkoille.\n-- Me elämme niin paljon alhaisemmissa olosuhteissa, oli hän\nsanonut, -- että minä katson parhaaksi heti alussa katkaista kaiken\nseurustelun siellä, sillä mieheni on sen seurapiirin ulkopuolella\nja minä tahdon kuulua siihen siihen mihin hänkin. Ja hän on itsekin\ntähän tyytyväinen. Rovasti olikin jo aikonut muuttaa ajomiestä,\nnyt kun Kaapro oli naimisissa, vaikkei hän juuri kaupunkimatkojen\nsuhteen olutkaan tahtonut muutosta ehdottaa. Olihan pormestarinna\nKaapron esiintyessä sulhasena rovastin seurassa esittänyt hänet\nperheelleen ja hän oli kasvattajansa mielihyväksi esiintynyt sievästi\nja vaatimattoman vapaasti. Ainoastaan kieli erotti hänet toisista,\nhän puhui suomea ja herrasväen kielenä oli latinalla ja ranskalla\nkoristettu ruotsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun rovasti oli kaikki terveiset heille esittänyt ja ruustinnan\nkaupunkilaisystäviä koskeviin kysymyksiin vastannut sekä kehottanut\nIngridiä ottamaan enemmän vehnästä, alkoi hän kertoa:\n\n-- Pormestarinna-serkku kertoi minulle erään henkilön, sen Vapun,\nolleen siellä markkinapäivänä sinua etsimässä.\n\n-- Oo, vai Vappu! huudahti Ingrid.\n\n-- Niin. Ja armollinen serkku oli oikein pahoillaan siitä, ettei\nsilloin ollut kotona. He olivat kaikki olleet ulkona ostoksilla,\neikä ollut kotosalla muita kuin palvelustytöt ja nehän ovat syksyllä\ntaloon muuttaneita.\n\n-- Sepä oli ikävää.\n\n-- Minä halusin kumminkin puhutella tyttöjä, kuullakseni heiltä itse,\nmitä he Vapusta tiesivät kertoa. Ja herttainen emäntä sallikin minun\nseurassaan astua keittiön puolelle.\n\n-- Se oli hyvin lihava, lyhytläntä ihminen, kertoi heistä eräs.\n-- Me luulimme sitä ensin ison talon emännäksi, auttoi toinen. Ja\nmiltei yhteen ääneen he kertoivat: -- Oli kovin pahoillaan, kun ei\nsaanut nähdä Inkeriä. Ei ollut hänestä eron jälkeen kuullut mitään,\nennenkuin nyt vasta sattumalta oli saanut kuulla, että Hämeenlinnan\npormestarilla on Inkeri-niminen kasvattitytär, tullut 'vihan aikana'\nvähäisenä tyttönä taloon, ja oli arvannut, että sehän on sama Inkeri.\nJa hänellä oli ollut oikein ikävä silloin kun Inkeri hänet jätti. Oli\njuossut perässä pitkän matkan, niin kauan kuin jaksoi, oli itkenyt ja\nhuutanut Inkeriä, mutta kun ei enää saavuttanut, niin täytyi yksin\nsuruissaan palata taloon, missä olivat yötä olleet. Sanoi asuvansa\nkuusi peninkulmaa Hämeenlinnasta. Mutta tytöt eivät muistaneet sen\nseurakunnan nimeä, muuta kuin että se oli peräti toisaalla päin\nkuin Janakkala. Ja vaikka minä luettelin heille laajalti kaikki\nseurakunnat Hämeenlinnan ympärillä, niin sanoivat tytöt aina heti\nnimen kuultuaan: -- ei se se ollut. Monella pitäjällä ja kappelilla\non kuitenkin kaksi ja jollakulla kolmekin nimeä, yksi tai kaksi\nvirallista ja kolmas vielä kansan käyttämä, jota viimemainittua \"ei\ntiedä kaikki papitkaan\", sanoi rovasti hymyillen. -- Ja jos nyt\nVapunkin seurakunnalla oli tuommoinen liikanimi, jota hän puhuessaan\nkäytti, niin ehkäpä osasinkin oikeaan, vaikka tytöt eivät sitä\ntietäneet... Hänellä kuuluu olevan hyvä mies, Juha nimeltä, ja hyvä\ntorppa -- mutta eivät tytöt torpankaan nimeä muistaneet. Ja kuusi\non lasta. Hevonen ja neljä lehmää sekä lampaita ja muuta karjaa. Ja\nhän oli kovin pahoitellut sitä, ettei hän enää saanut tavata sinua.\n-- Hän itki, sanoivat tytöt, -- niin että hän oikein värisi tuolilla\nistuessaan, kun hän kertoi meille niitä surullisia muistojaan, ja sai\nmeidätkin itkemään. Ja hän oli kysynyt heiltä: -- Vieläkö hänellä\non se ruukku? Siihen he olivat tienneet vastata, että he olivat\nkuulleet sinulla olleen hyvin suuren saviruukun ja että oli sanottu\nsinun tuoneen sen kotoasi ja vieneen sen muassasi Janakkalaan...\n-- No olenpa minä oikein iloinen saatuani sen kuulla, oli eukko\nhuudahtanut, -- kun olen oikein surrut sitäkin, että jos hänen siitä\nruukustaan olisi täytynyt erota. Ja sitten hän oli heille kertonut\nsinun ruukustasikin, sillä tytöt, jotka eivät sinun ajallasi olleet\nvielä talossa olleetkaan, eivät tietäneet siitä mitään.\n\n-- Ja rouva pormestarinna huomautti myöskin, että hän olisi niin\nmielellään suonut, että eukko olisi viipynyt siksi kunnes hän olisi\nsaapunut kotiin. Mutta tytöt sanoivat emännällä olleen pitkän\nmatkan vuoksi kiireen, hänellä kun oli kuormakin, eikä hän ehtinyt\nodottamaan, vaikka he olivat pyytäneet. Oli vain sanonut: -- Kyllä\nminä sen armon, hänen kasvatusäitinsä, olisin halunnut nähdä, jotta\nolisin enemmän Inkeristä kuullut, mutta en minä sentään enään häntä\nvarro, ei taitaisi juuri mitään tietääkään enempää kuin mitä jo olen\nkuullut, että hän on naimisissa ja voi hyvin, ja että eivät isä eikä\nveli ole tulleet, -- en nyt muuta kuin lähden, että pääsen kotiin. Ja\nsitten hän oli vielä pyytänyt, että Inkerille vietäisiin Janakkalaan\nhänen terveisensä. Ja nyt olen ne terveiset tuonut, lopetti rovasti,\n-- semmoisina kuin ne olen saanut tuodakseni.\n\n-- Kiitän sydämellisesti, sanoi Ingrid kyynelsilmin. Häntä liikutti\nse, että Vappu niin kiinteästi muisti häntä, joka oli silloin vielä\nlapsi, kun hän Vapun kanssa ruukkuaan kuljetti.\n\n-- En ketään heistä saa koskaan enää nähdä, sanoi hän surullisesti,\nen Vappuakaan. Ja minusta tuntuu siltä, ettei koskaan tässä elämässä\nenää jälleennäkemistä tapahdu. On juuri kuin kaikki olisi minulta\nhaudattu... toivonkin, lisäsi hän hiljaa itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän ajan kuluttua saapui lukkarikin pappilaan, hänkin oli turhaan\nodotellut kulkusten kuulumista. Rovasti laski hänelle hupaisia\nkaskujaan uusia ja vanhoja, ja ruustinna tarjosi teetä.\n\nVanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki\niltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.\n\n\n\n\n14.\n\n\nUlkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi.\nOn kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät.\nPöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin\nvaloa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin\nlepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta\nvalkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan\ntuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen\nsamalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei\ntuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä,\npysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas,\ntuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä\nsammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.\n\n-- Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei\nsentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen\nvanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa\nkynttilään.\n\n-- Gabriel!\n\nÄäni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä\nhuoneen peränurkasta.\n\n-- Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. --\nJoko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin\nAnna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.\n\nEi mitään vastausta.\n\n-- Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas\njoitakuita äänettömiä hetkiä.\n\n-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.\n\n-- Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian\ntulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan,\nettä hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä... Mitä te puhutte\nsiellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on... Isästäkö? No niin\nkai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!\n\n-- Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi... Nyyhkytys estää\nloppua kuulumasta.\n\n-- Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin\noikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa\nteitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että\nhänelle puhunkaan... Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne\ntyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän\nkammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen\nkanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se \"jolla tuulessa\nvalta on\". Saapuisi mies vain pian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni\navioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan\nheikko.\n\nIllalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi\ntajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa\nympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä\npienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään.\nJa kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi\najatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja\njälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä\nhänelle tässä tilassa ilmeni.\n\nHän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä\nja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä\nlattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli,\njuurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti\nveljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän\ntiesi hänet siksi.\n\nMutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui\nsuruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen\nkasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli\ntullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan\noleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai\nvieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli\nkolmenkymmenen, mutta ajatteli: -- Siperia on hänet ennen aikaansa\nvanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta.\nKyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä\njälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä\nkuvitella.\n\n-- Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.\n\n-- Ingrid, vastasi tämä, -- minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt\netsimään.\n\n-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin,\npyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:\n\n-- Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.\n\n-- Missä isä on? kuiskasi Ingrid. -- Vieläkö hän on vankina?\n\n-- Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen\nnyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset\ntuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.\n\n-- Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen,\nota minut mukaasi kotiin.\n\nHän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.\n\n-- Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon\ntyötä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti\nodottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle\nparempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.\n\nVeli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa.\nMutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin\ntulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.\n\nMutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja\nvirvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo\nvarmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään\noli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan.\nJa hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman\nesikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he\nsiten helposti saattoivat yhtyä.\n\nTämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä.\nHän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää\nsisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.\n\nHänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma\nsyvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn.\nMutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti\nhäneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään\ntahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä\nheikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri,\nniin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama,\nsai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: --\nJuuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä\nennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä\nnähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut\nhänen tunnettaankin.\n\nSiitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se\najatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt\nmurheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja\nkaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti\nhän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna\npitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen\nrakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei\nmuistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli\nisäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea\ntukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat\nmuistuttivat äidin kutreja.\n\nTämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi,\ntervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään.\nHän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse\nollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut\npääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan.\nNuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti\nepätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena\nhänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan\nHämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona\nja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa,\ntuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä\nmurhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta\nsisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes\ntuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun\nsydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli\nliiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää\nmuistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna\nrankaisijanaan.\n\nHän tahtoi unohtaa.\n\nÄidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä\nmielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen,\npäättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.\n\nEnsi maanantain juhannuksen jälkeen he olivat määränneet\nlähtöpäiväksi. Sinä aamuna he olivat varhain liikkeellä ja olisivat\npian olleet lähtövalmiina, mutta ilma näytti uhkaavan synkältä, ja jo\naamulla tuli raskas sade ja vinha itätuuli repi pilvistä vettä kuin\nsyksyisenä päivänä. Eikä ilma kääntynyt poudaksi vielä tiistainakaan,\njoten siltä viikolta täytyi jättää matka, kun lauantai-iltana piti jo\ntaas olla kotona. Ja koska heinänteko kiirehti, niin täytyi matkustus\njättää toiselta viikoltakin, ja niin ilmestyi esteitä yhä, joten\nse vihdoin jäi koko kesältä. Toisena kesänä oli taaskin esteensä,\nsilloin ei Ingrid halunnut lähteä pitkälle kävelyretkelle, vaan\nlykättiin matka tältäkin kesältä eteenpäin.\n\nJa nyt tämä tervehdys tuonelasta, joka sanoi isän ja veljen\nolevan äidin luona, tuli aivan kuin vastapainoksi ja kaipauksen\nlieventäjäksi. -- He ovat taivaassa yhdessä Jumalan luona suloisessa\nlevossa, eivät he haudassa ole yhtyneinä, en heitä sieltä löydä,\najatteli hän. Eikä hän enää niin kaipauksella ajatellutkaan tuota\nmatkaa, sillä hän uskoi nyt matkankin jääneen tekemättä korkeamman\njohdatuksesta. Koko ensi kevään ja alkukesän oli hän odottanut tuota\njuhannuksen jälkeistä maanantaita ja kuvitellut mielessään lähtöä ja\nmatkaa. Ja ilma, joka edellä oli ollut kesäisen ihana, oli silloin\njuuri sinä aamuna varhain muuttunut koleaksi ja sateiseksi. Ja Ingrid\npiti sitä, nyt jälkeenpäin sitä ajatellessaan, merkkinä että hän\ntyynnyttäisi mielensä eikä ajattelisi omaisiaan kuolleena tomuna vaan\nHerran luona elävinä.\n\nHän eli miehensä ja lapsensa hyväksi ja ajatteli: -- Minä tyydyn\ntähän, minkä Jumala on minulle määrännyt, enkä halua mitään tämän\nulkopuolella. Nyt on muuta tekemistä ja sitä lisääntyy joka päivä,\nniin ettei ole aikaa kävelymatkoihin uhrata. Ja sikseen se jäi, sitä\nei enää otettu kolmantena kesänä puheeksikaan.\n\nTänä viimemainittuna kesänä, 1729, sai Ingrid kuulla, että neiti\nBorgfelt oli mennyt avioliittoon muutaman paroonin kanssa.\nPormestarinna ei siis ollutkaan saanut toimeen avioliittoa poikansa\nja neiti Borgfeltin välillä. Kastor oli samana vuonna, jona Ingrid\njätti Hämeenlinnan, jo keväällä matkustanut pois, eikä ollut\nseuraavanakaan kesänä tullut kotiin, kun Klaaran häät olivat, oli\nvain lähettänyt sisarelleen onnittelukirjeen.\n\n-- Nyt täytyy armollisen mammankin myöntää, ajatteli Ingrid, -- että\nJumala ei olekaan tahtonut kuulla heidän, kahden äidin, rukousta\nlastensa avioliiton puolesta, jollei nimittäin koko kertomus siitä\nollut paljasta kuvittelua.\n\n\n\n\n15.\n\n\nTultiin vuoteen 1732. Isonvihan viiltämät haavat olivat jo\narpeutuneet. Ne olivat kuin punaisia kysymysmerkkejä. Ylen aikaista\noli kuitenkin silloin vielä Suomi-emon ilokäkien ennustustako\narvostella. Esiaika esiintyy aina suurena kysymyksenä, jolle historia\nvarhemmin tai myöhemmin antaa vastauksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPistäydymme hetkiseksi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana lukkarin\ntupaan Janakkalassa.\n\nSe on tilava huone, jota aurinko kolmesta matalasta ja leveästä\nakkunasta niin miellyttävän kohtuullisesti valaisee. Puhtaaksi pestyt\nseinät sammalrakoineen ovat koristamattomassa maalaisuudessaan\nleveine, sileäksi veistettyine ja iästä ruskettuneine hirsineen\ntavallaan komean näköiset ja kätkevät asujiltaan useita muinaisia\ntarinoita, sillä ne ovat jo monta miespolvea nähneet. Kupera katto\norsineen on kesäksi valkaistu samoin kuin leivinuunikin ovinurkassa,\nmistä käy matala ovi eteiseen. Perällä, uunia vastapäätä, on\neteissänky siniraitaisine uutimineen, asetettuna kyynärän verran\nulos peräseinästä, joten sen taakse jää pieni kujanne. Tämän sängyn\nkuja on varsin tärkeä osa huoneessa, sinne voi asuja puikahtaa\npukeutumaan pyhäisiinsä, jos \"vieraita hankkii.\" Vastapäätä\nsängynjalkapäätä on korkea kaappi, joka on jaettu kahteen osaan.\nMolemmat avautuvat kahtia. Alhaalla on ruokakaappi ja ylhäällä sulkee\npoveensa muuta tavaraa. Peräseinää ja toista sivuseinää reunustaa\nleveä penkki, jolla talvisin sunnuntaiaamuina pitäjän ukot \"puuta\npainavat.\" Ja peräpenkin edessä on pitkänläntä pöytä peräakkunan\nluota pihanpuoliseen peränurkkaan. Pöydällä on raamattu ja virsikirja\nsekä pullo, jossa on veteen pistettyjä kukkia. Pöydän edessä on\npöydänmittainen rahi. Ja samassa nurkassa seisoo \"penkinristauksella\"\nvalkealla raidilla verhottuna tuo vanha tuttavamme, Ingridin ruukku\nja sille asetettu postilla. Ingrid eli Inkeri, kuten hänen miehensä\nhäntä kutsuu ja joksi mekin nyt uudessa kodissa tahdomme häntä\nnimittää, oli itse aikonut sijoittaa ruukun sängynkujaan. Siellähän\nse olisi suojassa uteliaiden silmäyksiltä ja siellä hän voisi sen\nääressä, kuten silloin orvoksi jäätyäänkin, viihdyttää suruaan\nmuistelemalla äidin viime rukousta ja hänen viime hetkiään. Mutta\nKaapro oli hänet Hämeenlinnasta tuodessaan kantanut sen sisään ja\nlaskenut pöydänpäänurkkaan, sanoen:\n\n-- Tämä esineen pitää saada kunniapaikka huoneessamme.\n\nJa Inkerin mielestä se oli aivan oikein. Hän verhosi sen siihen ja\nlaski postillansa sille. Pieni kirjalauta sen yläpuolella sisälsi\nperheen muun kirjallisuuden.\n\nPeräseinää pöydän takana koristaa taskukello, rovastin lukkarille\nantama häälahja, ei mikään pieni ja siro nykyaikainen liivin taskussa\nsäilytettävä korukalu, vaan housunlakkarissa kannettava hopeinen\nnauris. Se näyttää vallan komealta punaisella, helmikoristeisella\nsilkkityynyllään, jonka Inkeri lahjan arvoa korostaakseen on ajan\nkuosia seuraten sille alustaksi ommellut. Se näyttää nyt neljää\niltapäivällä.\n\nTuoreet kuusenhaot, joilla isäntä eilen illalla on reunustanut seinät\npenkkien alla ja siten peittänyt multipenkit, synnyttää huoneeseen\nraikkaan metsän tuoksun.\n\nEmäntä on korjannut päivällisen tähteet ruokapöydältä\nkaappiin, siivonnut pöydän, pessyt tyhjät astiat ja asettanut ne\nakkunanpielessä olevalle hyllylaudalle. Hän on puuhannut ahkerasti\n\"kirkkolaisten\" mentyä, on lakaissut lattian ja ripotellut sille\nlauantaina valmiiksi riivittyä, hienoa ja tuoksuvaa katajanhakoa\nsekä asettanut vanhasta pellonkulmassa kasvavasta pihlajasta\ntuomiansa oksia pystyyn uunin eteen. Hän menee vielä ulos ja tuo\npellonpientareelta kimpun köynnöskasveja käsivarrellaan. Niitä hän\nsovittaa kirjalaudalta riippumaan ruukun ylitse, jotta se siten saa\nuudinten takaa kurkistella. Ja kello saa myöskin soman kukkaseppeleen\nympärilleen.\n\nNyt hän hymyilee itsekseen. Hän tietää miehensä katselevan\ntyytyväisenä ympärilleen, kun palaa ulkoa, jonne hän on mennyt\npienelle kävelylle ja ottanut pikku Sannan kanssaan.\n\nJopa tulevatkin pihalla isä ja tytär tupaa kohti. Isä laulaa\npuolikovaa iloista säveltä ja tyttö lähtee juoksemaan edellä, kun\nnäkee akkunassa äidin hymyilevät kasvot.\n\nEteisessä auttaa isä häntä kädestä taluttaen, sillä lapsella on\njotain toisessa kädessään ja kiireissään voisi kompastua korkean\nkynnyksen yli astuessaan.\n\nHän katkaisee kesken sävelen, kumartaa päänsä matalan ovikamanan\nalitse astuessaan ja huudahtaa:\n\n-- Mutta sinähän osaat loihtia, Inkeri! Kun lähdin ulos, oli pirtti\nvallan kolkon ja ikävän näköinen, siivoton väen mentyä, ja sitävarten\nlähdinkin ulos raittiiseen ilmaan. Ja kun nyt pienen hetken kuluttua\npalaan takaisin, on tämä ihan juhlapuvussa. Voin sanoa, ettei\nkenenkään pirtti ole niin soman ja iloisen näköinen kuin meidän.\n\n-- Niin, Jumalalle kiitos, että meillä on hauska koti, vastasi Inkeri\ntyytyväisesti hymyillen.\n\nSanna, joka hitaasti tallustellen oli lähennyt äitiään, tarjosi nyt\nhänelle pientä kouraansa.\n\n-- Ota äiti, ota, huudahti hän iloisesti, -- ota, ota.\n\n-- Mitä sinulla nyt onkaan, kultaseni?\n\nÄiti kumartui hänen ylitsensä ja lapsi avasi kouransa, jossa oli\nmuutamia kypsiä mansikoita.\n\n-- Oi! sanoi Inkeri sydämellisesti, ottaessaan marjat ja suudellen\npientä tytärtään. -- Kiitos, kiitos lapseni, kun tuot äidille kesän\nensi mansikat.\n\nHän muisti niin elävästi, kuinka hän itse oli isälleen antanut\nviimeiset mansikat, ja muistolle pyhitetty huokaus nousi hänen\nrinnastaan.\n\n-- Kiitos sinullekin, sanoi hän kääntäen katseen mieheensä, -- että\nautat minua pitämään lapsuuden muistojani tallella.\n\n-- Sinun lapsuudenmuistosi ovat minunkin, ne ovat pyhemmät minulle\nkuin omani. Minulla itselläni ei niitä juuri olekaan. Täällä\npappilassa ne vasta muistoni alkavat, mutta ne ovat sulautuneet\nyhteen nykyisyyden kanssa, niin että niitä ei oikein huomaa siitä\nerottaa. Eivät ne ole sillä tavoin pyhäinjäännöksiä kuin sinun.\n\n-- Isä-kummi! huudahti iloisena Sanna, joka oli kiivennyt penkille ja\nkurkisti ulos akkunasta. -- Sanna menee vastaanottamaan, Sanna niiaa.\n\n-- Minä tulen myöskin.\n\nIsä kiiruhti tyttärensä jälessä ulos rovastia vastaan joka hiljakseen\nkävellen tuli tanhualla.\n\nInkeri siirsi kehdon, missä puolen vuoden vanha tyttö nukkui,\nperäpöydän luota sängyn eteen. Hän oli lasta auringolta suojatakseen\nsiirtänyt sen siihen, mutta nyt oli valovirta pihanpuoleisesta\nakkunasta jo jättänyt sängynedustan ja kaapin sivuuttaen se lähenteli\npöytää. Sitten hän otti edestään ison siniraitaisen esiliinan, joka\naskarrellessa oli vaatteiden suojana, ja vei sen sängynkujaan.\nHän laski ylöskäännetyt, kotitekoisella nyppelöpitsillä syrjätyt\npaidanhihan suut alas ja kiinnitti nappiin. Vaalea, leveäraitainen\nkaistahame sekä punainen villaliivi, jossa oli kiiltävät napit,\njollaiset oli kiinnitetty myöskin takana oleviin lyhyihin liepeisiin,\nlisäsi vartalon soreutta. Liivi, joka oli hyvin avokaulainen, jätti\nvapaan tilan hienolle reikäompelulle paidanrinnalla sekä samoin\npitsisyrjäiselle kaulukselle.\n\nYläkaapista hän otti esille valkoisen, hiljattain kutomansa\nharsoliinan ja sitaisi sen päähänsä, sillä ajan tapa ei sallinut\nnaidun naisen olla avopäin vierasten läsnäollessa. Lipposet eli\nkatokengät ja sinikirjavat sukat täydensivät puvun.\n\nHän meni ja työnsi rahin pöydän alle. Se oli nimittäin siten\ntehty, etteivät sen jalat riidelleet pöydänjalkojen kanssa, vaan\nmahtuivat sovussa sisäpuolelle. Ja kun pöydänjalat päästä katsottuna\nmuodostivat X:n, niin antoivat ne rahillekin tilaa, joten koko\n\"pöytätuolin\" voi siirtää pöydänsyrjän alle, milloin se vain oli\ntiellä. Tämmöinen rahi oli väliin oikein tarpeellinen huonekalu,\nvarsinkin jos yövieras sattui taloon, jolloin se siirrettiin penkin\nviereen, minkä kanssa se oli yhdenkorkuinen, ja siten muodostui\nsiihen vuoteen pohja. Mutta joskus, niinkuin nytkin, oli sen paikka\nsiellä, missä pahankurisia lapsia lukukinkerillä pidettiin.\n\nUunilattialta hän toi ruokapöydän äärestä tuolin, joita siinä oli\nyksi kummallakin puolella pöytää, ja asetti sen peräpöydän ja\nsivupenkin kulmaukseen, huoneen kunniapaikkaan, kun vieraita oli\ntalossa.\n\nMuutamia jakkaroita, korkeampia ja matalampia, oli uunin vierustalla\nsekä oven puolessa lavitsa. Siitä hän otti yhden ensinmainituista ja\nvei sen tuolin sijalle pöydän ja arkun väliin sängyn puolelle.\n\nRovasti näkyikin jo lukkarin ja Sannan saattamana tulevan pihalla.\n\nRovastilla oli lähetettävänä muuan tärkeä kirje ja sitävarten\nhän saapui nyt lukkarille. Siihen aikaan, kuten vielä paljon\nmyöhemminkin, kuului lukkarin velvollisuuksiin kirkkoherran tai\nkappalaisen virkakirjeiden kuljetus. Eihän silloin vielä muuta\nvakinaista postia ollutkaan kuin \"lukkariposti\" naapuriseurakuntien\nvälillä, sillä valtiollista postia kuljetettiin tilapäisesti\nlähetetyillä \"kuriireilla\".\n\nRovasti oli käskenyt Jussia tuomaan heti hevosen aitiosta talliin,\njotta lukkari saisi kohta satuloida sen, ottaa kirjerepun\nvirkahuoneesta mukaansa ja laukata matkaan.\n\nLukkari, joka oli hyvä ratsastaja ja istui satulassa kuin\nratsumestari, suoriusi kohta matkaan, rovastin jäädessä vielä emännän\nkanssa pakinoimaan.\n\n\n\n\n16.\n\n\nRovasti istuu kunniapaikalla lukkarin tuvassa ja näyttää miettivältä.\nHän on vaiti ja Inkeri huomaa, että hänellä on jotain mielessä, minkä\nhän haluaisi ilmaista. Arvokkaalta hän näyttää nojautuessaan siinä\ntuolin korkeaa selkätukea vastaan, jolla puuteroidut peruukin kutrit\nlainehtivat, jättäen vapaiksi vanhan papin hyväntahtoiset kasvot.\n\n-- Minä ajattelin, aloittaa hän, -- että on paras puhua sinulle\nsuoraan koko asia, joka minua huolestuttaa. Ja suureksi osaksi\njuuri sentähden lähetinkin miehesi matkaan, sillä käsitäthän, etten\nminä tahdo arvossa pidettyjen ystävieni perhesuhteita, joita tämä\npuhelu nyt tulee käsittelemään, Kaaprolle ilmaista. Mitä taas sinuun\nitseesi tulee, niin ymmärräthän, että sinulle puhun senvuoksi, että\nolet kuulunut heidän joukkoonsa kuin perheenjäsen ja että sinulta\njuuri toivon saavani jotain selitystä siihen, mitä en itse kykene\nkäsittämään. Vai miten?\n\n-- Mielelläni, mikäli minäkään ymmärrän ja -- voin.\n\nInkeri seisoi uuniakkunan edessä, selin pöytään. Hän odotti\njännittyneenä jatkoa.\n\n-- Niinkuin tiedät, palasin minä viime torstai-iltana Hämeenlinnasta.\nOlen kai terveisetkin jo sanonut?\n\n-- Kyllä ne olen saanut, kiitos vain!\n\n-- Ota nyt tuoli itsellesi tähän lähemmäksi, jotta voimme katsoa\ntoisiamme silmiin, sanoi hän hymyillen, -- sillä minä olen jo\nvanhuudesta, kuten tiedät, heikkonäköinen.\n\nInkeri otti tuolin, vei sen peräpöydän eteen ja istuutui sille,\nvastapäätä rovastia. Hänen ajatuksensa olivat heti rovastin\naloittaessa kääntyneet pormestarinnaan. Olisiko tämä puhunut\njotakin Kastorin ja hänen suhteestaan? Tulisiko tuo asia sittenkin\ntunnetuksi? Hän sekä soisi että ei soisi sitä. Mutta ei suinkaan,\nsehän olisi mahdotonta, silloinhan täytyisi armollisen mamman\nsyyttää itseään ja sitä ei hän tee. Hän kiinnitti odottavan katseen\nrovastiin. Ja hän tunsi, että vaikenemaan saatetut sisäiset äänet\npyrkivät taas kuuluville. Ja vaikka rovastin sanat pian osoittivatkin\nhänen erehtyneet otaksumisessaan, oli niiden vaikutus kuitenkin suuri.\n\n-- Pormestarin perheessä on jotain epäsointua, jota ei voi selittää,\nmistä se johtuu, aloitti rovasti, -- siellä on juuri kuin jotain\nsärkynyttä. Pormestari, se kunnon ukko, on viime vuosina paljon\nvanhentunut. Kastorin ainainen poissaolo vaikuttaa raskaasti\nhäneen... Mitä heillä alussa lie tullut väliin, sitä en ymmärrä,\neikä hän itsekään ymmärrä sitä. Hän sanoo, että hän ei ole koskaan\nsiitä asiasta päässyt selville, mikä poikaan heti silloin tuli --\nviime kerralla kotona --, hän oli vain kohta toisenlainen kuin ennen.\nMutta minä luulen, että sen täytyy juontua jo varhaisemmalta ajalta,\nsiltä ajalta, jolloin sinäkin vielä olit talossa, vaikka isä ei sitä\nolekaan huomannut, vaan väittää, ettei heillä Kastorin kanssa ole\nmitään kinaakaan ollut. Hän oli aina ollut hilpeä ja kuuliainen.\nMutta syyt ja vaikuttimet kohtalon karkelossa riippuvat usein niin\nhienoista säikeistä, ettei tavallinen ihmissilmä voi niitä huomata.\nJa senvuoksi toivoin sinulta saavani jotain kuulla, voidakseni antaa\nsitten neuvoja, jotta isän ja pojan välinen suhde tulisi taas eheäksi.\n\nInkeri kuunteli jännittyneenä ja ristiriitaiset tunteet alkoivat\nliikkua hänen povessaan. Hän, joka kyllä tiesi syyn kaikkeen, ei\nsaanut puhua. Hän muisti lupauksensa pormestarinnalle ja vaiensi\nkaikki äänet, jotka voimakkaasti käskivät häntä avaamaan sydämensä\nvanhalle isälliselle ystävälleen. -- Ei, ajatteli hän, -- minä olen\nluvannut, ja jos nyt rikkoisin lupaukseni, niin pormestarinnaan\nlankeaisi koko syy kaikesta, varsinkin minun suhteeni, enkä minä\ntahdo sitä. Puhukoon hän itse... Tai puhukoon Kastor jotain. Hänen jo\nvähän kuohuissaan oleva mielensä tyyntyi jälleen. Mieluummin olisi\nhän kumminkin jäänyt vastauksen velkaan, mutta sitä ei sopinut tehdä,\nsentähden sanoi hän ainoastaan:\n\n-- En minä koskaan huomannut heillä mitään erimielisyyttä keskenään.\nIsän ja pojan väli oli aina hyvä.\n\n-- Hm. Kummallista. Sen täytyy siis kuitenkin olla uudempaa, sinun\nlähdettyäsi väliin tullutta.\n\n-- Niin kyllä... Mutta... lisäsi hän melkein vasten tahtoaan.\n\n-- Mutta mitä? Sano vain, lapseni, vapaasti!\n\n-- Ajattelin vain kysyä, eikö pormestarinna äitinä voisi isän ja\npojan väliä saada eheäksi. Kai hän tietää paremmin kuin kukaan muu,\nmistä kenkä puristaa.\n\n-- En tiedä, sanoi rovasti päätään hiljaa ravistaen. -- Sepä se onkin\nmerkillisintä asiassa, että hänelle tuskin rohkenee puhuakaan hänen\nkultasilmästään tai yleensä kysyä hänestä mitään. Hän hermostuu niin\npian ja loukkaantuu niin mitättömästä... Ja mielestäni... sitä en\nkyllä tiedä varmasti sanoa, mutta kuitenkin tuntuu minusta että\näidin ja pojan väli on vieläkin rikkinäisempi kuin isän ja pojan.\nIsän kanssa voi puhua Kastorista ja sanoa mielipiteensä, vaikka se\nei olisikaan hänen ajatuksensa mukainen. Mutta äidille ei tiedä mitä\nsanoisi, kun ei edeltä voi arvata hänen omaa ajatustaan asiasta. Ja\nsurku häntä tulee, sillä hän puhui minulle kerran, jo kolme vuotta\nsitten, murheesta, jota hänen täytyy yksin kantaa... Kuinka hän sitä\nyksin kantaa, kun miehellä on hartiansa saman taakan alla? Minä\nteinkin siitä silloin hienon huomautuksen, mutta älä luule, että se\noli hänen mieleensä. Kun sanoin, että mies on kumminkin läheisin\nottamaan osaa vaimonsa suruun ja että serkku on onnellinen, kun\nhänellä on semmoinen mies kuin veli Procopé on, hän vastasi vain\nlyhyesti: -- Mieheni ei käsitä minua. Hän olisi viimeinen, jolle\nvoisin puhua. Ei koskaan... Ei miehet naisia käsitä, ei serkkukaan,\nvaikka onkin pappi ja vanha sydänten tutkija. Ja hän nousi ja jätti\nminut, siten katkaisten keskustelumme. Ja vaikka olen niin monet\nkerrat näinä viitenä vuonna siellä ollut, on ainakin rouva-serkun\nkanssa varsin vähän Kastorista tullut puhutuksi. Veli Procopén\nkanssa olen sentään väliin siitä ottanut puhuakseni, samoin kuin hän\nitsekin... Ja meidän kesken tästä on vasta ensi kerran puhe.\n\nInkeri teki myöntävän liikkeen.\n\n-- Niin. Pappina tietysti olen vaiennut. Se, että tänään olen ottanut\ntämän asian keskusteltavaksi, johtuu siitä, mitä nyt viimeksi\nsiellä ollessani ukon kanssa puhelimme. Minä nimittäin tarjouduin\ntiedustelemaan sinulta tätä seikkaa, sinä kun et ole mikään vieras\nheidän perheoloilleen. -- Ei se ole tarpeellista, vastasi hän\nensiksi, -- ei hän voi siitä mitään tietää. Mutta kun kysyin, olisiko\nhänellä muuten mitään sitä vastaan, että sinulle puhuisin, vastasi\nhän: -- Ei. Koeta vain, jos tahdot, ei meillä ole mitään Ingridiltä\nkätkettäviä perhesalaisuuksia, eikä pitäisi olla keltään muiltakaan.\nJa jos häneltä kysyt -- vaikka hän on kylmä luonteeltaan, mutta\ntotinen hän on -- niin hänpä juuri voikin todistaa, että meidän\nvälimme pojan kanssa on aina ollut täysin hyvä.\n\n-- Se on totta, sanoi Inkeri vakavasti.\n\n-- Minäkin tiedän sen. Mutta jotain siinä sittenkin on vinossa. Ja\nminä päätin senvuoksi kertoa sinulle kaikki, mitä itsekin tiedän,\nehkäpä kuitenkin jotain voisit siitä käsittää. Hän antoi minun lukea\nkirjeen, jonka hän nyt hiljattain oli saanut Kastorilta. Se oli\nvastaus hänen omaan kirjeeseensä. Ja se oli sisällöltään osaksi niin\nomituinen, että luin sen paikoin tarkasti pariin kertaan, jotta sen\nkyllä muistan... Isä oli näet kirjeessään moittinut sinua... Inkeri\nhymyili surullisesti, mutta ei puhunut mitään.\n\n-- Eikä sinun sovi sitä kummeksuakaan, lisäsi rovasti selittäen, kun\net ole ollut heitä tervehtimässä, vaikka he, varsinkin armollinen\nmamma, minun kauttani niin monesti ovat kutsuneet. -- No, se on eri\nasia, emme siitä nyt puhu. Mutta siihen juuri Kastor erityisesti\nvastaakin.\n\n-- Vai niin! Mitä?\n\n-- Hm, sitäpä juuri en oikein käsitä, mitä se on. -- Isä kirjoittaa,\nhän sanoo siinä, -- ymmärrätkö sinä Ingridin kiittämättömyyttä meitä\nhänen kasvatusvanhempiaan kohtaan, sillä muuta nimeä en sille voi\nantaa, enkä olisi sitä hänestä voinut uskoa, ja varmaan se sinuakin\nkummastuttaa, kun nyt saat kuulla, että hän ei ole oviamme avannut\nkun viisi vuotta sitten kotomme jätti, vaikka hän tietää, että mamma\nhäntä niin kaipaa ja odottaa ja soisi hänet näkevänsä... Tämän\nkirjoitan mamman tietämättä, hän on näet pyytänyt, etten sinulle\nilmoittaisi, että Ingrid on meidät niin hylännyt.\n\n-- Tämä isän Ingridistä antama tieto, jatkaa hän, -- selittää minulle\n_kaiken_. Riittämättömyys ei ole oikea nimitys hänen poissaololleen.\nSiihen, mistä se johtuu, voi ehkäpä juuri armollinen mamma antaa\ntäyden selityksen. -- Minä puolestani en tarvitse sitä enää. Olen\ntämän aina arvannut ja nyt tiedän sen varmasti. Kiitän kumminkin isää\ntästä erikoistiedosta, hyvä oli, että sen sain kuulla... Hyvä sekin,\nettei pappa sitä ilmoittanut mammalle, ei kannatakaan siitä hänelle\npuhua.\n\nInkeri oli toivonut, että hänen tunteensa olisivat niin jähmettyneet,\netteivät ne enää mistään sulaisi ja liikkua alkaisi. Hän kulkisi\nvain velvollisuuden suoraa ja tyyntä, vaikka vähän sumuista\npolkua elämänsä iltaa kohti. Mutta nyt tunsi hän taaskin sisäistä\nlevottomuutta ja tunteitten risteilyä sydämessään.\n\nValtavin oli varsinkin ilontunne siitä, että Kastor, tuo kalliissa\nmuistossa elävä kasvatusveli, nyt vihdoinkin varmasti käsitti\nasian, ymmärsi, jopa oli edeltä arvannutkin hänen uhrautumisensa,\neikä siis syyttänyt häntä. Ja taas toisaalta valtasi hänet pistävä,\nsäikähdyksen tapainen tunne siitä, ettei sydän ollut voinutkaan\nkatkoa noita vanhoja siteitä, vaan että ne vielä tuntuivat niin\nsuloisilta ja lujilta. Hän tunsi surua omista kärsimyksistään, kun\nne hänen muistossaan äkkiä kuin murhekirjekyyhkyinä lensivät ohitse.\nNiinikään hän tunsi mieheensäkin nähden, joka ei tietänyt mitään\nniistä ja jonka ei tarvinnutkaan tietää, koska ei häntä vastaan ollut\nmitään rikkomustakaan, mielessään surua, joka synkisti häntä nyt\nniin että hän kyyneltyi. Ja sittenkin kaikui ilosävelten kuoro hänen\nsydämessään yli kaiken muun.\n\n-- Sano minulle nyt, Ingrid, oikein omantunnon kannalta, minä pyydän\nsitä, mitä se nyt on, tuo! Minä näen, että tämä asia liikuttaa\nmieltäsi. Sano, käsitätkö mitä Kastor sillä tarkoittaa, ettei hän\nenää selitystä tarvitse, sekä että hän on asian aina arvannut?\nKäsitätkö sinä näitä sanoja?\n\n-- Käsitän täydellisesti, joka sanan.\n\n-- Niinkö? Sano nyt, hyvä ystävä, selitä!\n\n-- En voi!\n\nInkeri huokasi syvään.\n\n-- Et voi! huudahti rovasti! -- Eikö sinulla ole luottamusta minuun?\nTutkinko minä tätä uteliaisuudesta? Jumala tietää, että ainoa\ntarkoitukseni on saada vanhempien ja pojan väli eheäksi. Ja jos\nsinun ja Kastorin kesken on joku salaisuus, koska sinä tämän yksin\nymmärrät, niin... minä lupaan pyhästi...\n\n-- Anteeksi! huudahti Inkeri keskeyttäen. -- Kastorin ja minun\nvälillä ei ole mitään salaisuutta, jota ei minun puolestani koko\nmaailma saisi kuulla, vastasi Inkeri arvokkaasti. -- Ja kuitenkin,\ntässä _on_ salaisuus, joka sitoo kieleni, en _voi_ puhua.\n\n-- En tahdo pakottaa sinua puhumaan. Mutta salli minun vielä\ntehdä muutama kysymys, sillä asia tietysti ei voi olla minulle\nsamanarvoinen kuin sinulle, syystä etten tunne sitä. Edeltä pyydän\nkumminkin vakuuttaa sinulle ettei sanoihin sisälly mitään loukkaavaa\najatusta... paremmin kuin äskenkään.\n\n-- Kiitos!\n\nRovasti nyökäytti tyytyväisesti päätään ja sanoi sitten:\n\n-- Se on siis kumminkin Kastorin salaisuus, jota sinä kätket...\njollei se kerta ole omasi.\n\n-- Ei se ole meidän kummankaan. Se on kolmannen henkilön, jolle olen\nluvannut vaitioloa. Ja nyt pyydän...\n\n-- Etten kysyisi enää... Ei, ei. Minäkin osaan arvata, ja tiedän nyt,\nettä se on armollisen kasvatusäitisi salaisuus, jota säilytät...\nOlkoon se sitten mitä hyvänsä. Nyt käsitän minäkin, ainakin osaksi,\nmiksi et ole tahtonut sinne matkustaa... Vai niin. Niinpäinkö se\nonkin?\n\nInkeri ei puhunut mitään, vaan itki hiljaa.\n\n-- Ja hän... Hm, hm, on voinut antaa sinun, joka pienenä orpona,\nköyhänä pakolaisena olit joutunut hänen holhottavakseen ja olit\nkokonaan hänen vallassaan, antaa sinun, sanon minä, kantaa\nkiittämättömyydestä, vaikka hän itse tietää asian paremmin!\n\nTähänkään ei Inkeri mitään vastannut. Hänen sydämensä oli nyt hyvin\ntäysi. Hän istui otsaansa käteen nojaten, kyynärpää pöytään tuettuna.\n\nRovasti nousi ja rupesi käyskelemään edestakaisin. Hän mietti\nInkeriltä kuulemiansa sanoja, sovittaen niitä yhteen Kastorin kirjeen\nkanssa. Vihdoin hän pysähtyi ja istui uudelleen.\n\nInkerikin istui taas tyynenä, vaikka sisäinen liikutus oli jättänyt\nhänen kasvoilleen tunteikkaan ilmeen.\n\n-- Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti.\n-- Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin\nkirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen\njonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa:\nsinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili\nherttaisesti, mutta... sitten taitaisi kotirauha olla sieltä\nainaiseksi mennyttä.\n\n-- Ei, ei... huudahti Inkeri.\n\n-- Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?\n\n-- Ei mitään... enempää kuin ennenkään.\n\n-- Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä\ntietysti vastaat jotain.\n\n-- Oi, en minä tiedä mitä vastata.\n\n-- Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin\npormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille\nsyytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun\nselityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää\nsekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja\nsitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.\n\nInkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä\nvastannut vielä.\n\n-- Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä\nja... En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.\n\n-- Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi\nsitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan\ntoisarvoinen, mutta ei sittenkään... Ja hän tuntee minut, tietää että\nhän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin\ntulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän\nkyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa\npuhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On\nkuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi\nja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin\nmikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain\nrikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään\nparantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen\nenempää.\n\n-- Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?\n\n-- Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä\nsiitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.\n\n-- Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä\nkertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän\nmenee naimisiin.\n\n-- Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. -- Ja morsian\non, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?\n\n-- Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli\nProcopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän\nminulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.\n\n-- Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka\nvälittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä.\n-- Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja\nrakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella,\nperityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.\n\n-- Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan\ntyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin.\nEikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen\ntypykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen\ntyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan\npakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla\nahkeralla työllään -- puhtaaksikirjoituksella -- elättänyt,\nuskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän\navioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää\nhän kirjeessään. -- Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin\nmieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda\nhäntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein\nVenäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole\nollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle\nmatkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus\nistuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina,\nniin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi\nole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin\nedistyä, jos onni on myötäinen.\n\n-- Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. -- Ei\njuuri mitään, ukko vastasi. -- Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei\nhän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä\nniistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin\nkirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen,\nettä kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen\nnaimisestaan... Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä\nja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen\naikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän\nniukasti hymyillen.\n\n-- On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi\nInkeri vakavasti. -- Pormestarinna ei koskaan taistele itseään\nvastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä\npuolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.\n\n-- Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei\nnuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan.\nMutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen...\n\n-- Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme?\nMitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?\n\n-- Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen\nottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein\nymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen\navioliitolleen!\n\n-- Eikä mitään sen enempää?\n\n-- Ei!\n\n-- Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka\nnäennäisesti onkin oikeutettu!\n\n-- Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka...? Jumala\nyksin tietää mitä se on minulle maksanut!\n\nHänen äänensä vapisi liikutuksesta.\n\n-- Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. --\nTahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan\nse siinä vastauksessani, että Kastor on minut _oikein_ ymmärtänyt,\nsentään sanottukin, enempää en _voi_ sanoa, niin mielelläni kuin sen\ntekisinkin.\n\n-- Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.\n\n-- Kaikki!\n\nVielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua\nja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: -- Koska Kastor nyt\non käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja\nvarsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään\nhyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään\nhäneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani.\nMe ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme\najatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden\nperille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian\nverhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa,\nniin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja --\nkirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla\nsiihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita\nsyitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin\njos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani,\nsen matkan tekisin. -- Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa\ntyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän\nole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle...\nOlen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se\nvihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen\nalle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.\n\n-- Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka\npormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä\nluja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi... Kuinka tyly\npormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin\nkaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain\nomalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.\n\n-- Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt\nse taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän... ei koskaan\nminun jalkani astu yli niiden kynnysten. _Ei koskaan!_\n\n-- Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne,\nvaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen,\nmutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria\nohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin\nmitä minuun tulee.\n\n-- Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa\nkiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun\nujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!\n\n-- Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa,\npanen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta\njälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria\nharhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin\nminusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin\nvarma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian\nperille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä\njäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja\npojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja\nmuuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo\nasioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä\non heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.\n\n-- Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen\njakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan\nkohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden\nystäväänsä, vaan ajatella: -- Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi\npois tieltä.\n\n-- Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.\n\n-- Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä... Ja\nkuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. -- Minulla on hyvä\nmies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut\ntäydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi.\nNyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa\nelämää.\n\n\n\n\n17.\n\n\nMoni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi\nlevitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.\n\nEi kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia,\neikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti\nainoastaan nykyisyydessä.\n\nElämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi\npysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan,\nsillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri\nmerkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.\n\nNäin oli eletty jo vuoteen 1749.\n\nMutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi\nperhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on\nselvää, että poika sai nimekseen Gabriel.\n\nÄiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.\n\nSisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti\nnämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt\nhän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin\nvielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän\naivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa\nelintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo\naikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi\nhänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen\nsydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla\npappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin\noppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä\najatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat\nsuljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.\n\nHän oli siihenkin tyytyväinen, että tämä poika nyt vasta oli hänelle\nannettu, sillä hän ajatteli: -- Herra on tahtonut minua itseäni ensin\nkasvattaa, hänelle olkoon kiitos siitä, että hän antoi minun itseni\nensin käydä elämänkoulua.\n\nErotus huomattiin kumminkin heti äidin kasvatustavassa, vaikkei hän\nsisimpiä ajatuksiaan ilmaissutkaan. Hän oli aina jo pienestä pitäen\npuhutellut tyttäriään suomenkielellä, jota isäkin puhui ja joka siis\noman maan kielenä oli itseoikeutettu perhekieli, mutta pojalleen hän\npuhui ainoastaan saksaa.\n\nAluksi se vähän kummastutti isää ja tyttäriä, mutta samalla se\nhuvitti heitä. Äiti vain hymyili onnellisena ja puhui saksaa\npojalleen. Ja kun poika rupesi puhumaan, jokelsi hän saksaa eikä\nsuomea.\n\nÄidin tarkoituksena oli saada siten yksin pitää huolta poikansa\nhenkisestä kasvatuksesta, koska ei kukaan muu perheen jäsen\nymmärtänyt mitä hän tälle puhui, ja hän saisi täten ohjata\npienokaista miten hän itse näkisi parhaaksi. Ja näin hän voi\nlahjoittaa hänelle saksankielen taidon, jota ei aivan monella papilla\nmaassamme silloisena aikana ollut. Että poika kyllä itsestäänkin\nsuomalaisessa perheessä oppisi suomea, sen tiesi äiti. Kun tyttäret\nkysyivät, miksi ei äiti heillekin pienenä ollut saksaa puhunut,\nvastasi hän, ettei hän ollut tahtonut isää perhekielestä erottaa,\nmutta nyt kun suomi jo oli perhekielenä, ei saksan puhuminen pojalle\nsitä enää muuttanut. Hän tahtoi vain, että poika voisi oppia\nlukemaan ja ymmärtämään hänen postillaansa, sillä hänen piti saada\nse. Ja tämä oli riittävä selitys asiassa koko perheelle. Tietysti\nainoa poika sen saisi ja tietysti tulisi sen saajan myöskin sitä\nymmärtää ja osata sitä lukea. Ja kun poika oli kolmivuotias, puhui\nhän jo kahta kieltä. Hän puhui aina saksaa äidille, mutta suomea\nisälle ja siskoille. Äidin saksalaisia ja muun perheen suomalaisia\nlauluja lapsi oppi helposti, sillä hänen äänensä oli lupaava ja isä\nkehui hänestä tulevan etevän lukkarin. Ja kun hän ehti sille iälle,\njolloin tuli opetella lukemaan, opetti äiti hänelle ensiksi suomea,\njota poika pian oppi -- sillä hänellä oli hyvä halu ja käsitys,\n-- sitten hän alkoi harjoittaa häntä saksankielen lukemisessa.\nKun ei ollut saksalaista aapista, kävi tämä toimi siten, että\näiti lukiessaan rakasta kirjaansa antoi pojan istua vieressään ja\nkuunnella sekä silmillään seurata sanoja ja väliin tehdä kysymyksiä\nsanojen ja kirjainten ääntämisen suhteen, mihin äiti aina oli valmis\nselityksiään antamaan. Eikä kovin kauan kestänytkään ennenkuin\npojalla jo oli saksankielenkin lukutaito hallussaan.\n\nSilmäämme taaskin lukkarin tupaan, tällä kertaa talvisena\nsunnuntaina, kohta kirkkoajan jälkeen.\n\nYmpäri tupaa istuu rahien täydeltä miehiä, selkä köyryssä, pää aivan\nkuin karvalakin painosta eteenpäin riippuen ja vaatien tuekseen\nleuan alle käden, joka taas vuorostaan on kyynärpään avulla polveen\ntuettuna, toisen käden hoitaessa piippunysää. Muutamien pään paino\nnäyttää vaativan kummankin käden tukea, sillä heillä on molemmat\npeukalot leuan alla ja sormet poskien puitteina, jolloin piippua\nsaavat hampaat yksin hoitaa. Tupakansavu, joka liikkuvana pilvenä\npäilyy huoneessa, etsii ulospääsyä savutorvesta, yhtyen ruokapadan\nalla pesässä räiskivien halkojen loimottavasta tulesta nousevaan\nsavupatsaaseen.\n\nRyhmä naisia on kokoontunut uunin puoleen. Heistä vanhemmat istuvat\nrahilla ja jakkaroilla ja nuoremmat seisovat.\n\nMiehet keskustelevat kuulutuksista ja eukot puhuvat tänään\nhaudatuista sekä arvostelevat apulaispapin saarnaa. Tytöt kuhisevat\nhiljaa päivän avioliittokuulutuksista, ja väliin heistä joku\ntirskahtaa nauruun, jota toiset kieltää hyssyttävät.\n\nLukkarinemäntä ja yksi hänen tyttäristään ovat takan edustalla\npäivällisen toimessa, ottaen väliin osaa pitäjän naisten pakinaan. Ja\nisäntä, lukkariukko itse, istuu tuolilla sängyn puolessa ja pakinoi\nukkojen kanssa, joita tänään on erittäin lukuisasti kokoontunut\ntupaan. Kangaspuiden istuinlautakin sivupenkin ääressä on nyt miesten\nanastama, vaikka se muutoin onkin naisen hallitusistuin.\n\nVähäinen poika noin yksitoistavuotias, on sijoittunut kunniapaikalle\npöydänpäähän. Hän lukee itsekseen isoa kirjaa.\n\n-- Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko,\njonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken\npitänyt häntä silmällä. -- Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan\nlukee ja kääntää taaskin lehteä.\n\n-- Ei se ole raamattu, selittää isä, -- se on saarnakirja. Vai\nsaarnakirja se onkin.\n\n-- Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko.\nKaipa tätä pakinaa kestää.\n\nPoika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä\netsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa\npojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.\n\nIsä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat\nkuulla sitä saarnaa.\n\n-- Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.\n\nHäntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.\n\nPoika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä.\nSaarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.\n\nMiehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä\noutoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso\nkirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin \"maisterikin\" tekee\nsaarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua\nottaakseen.\n\nMutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he\näkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa\npäästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle\npäätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin\nheidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.\n\nÄiti, jonka huomio pojan lukemaan ruvetessa tietysti heti heräsi, oli\nainoa, joka ymmärsi sanojen sisällyksen, ja hän tunsi sydämessään\niloista yllätystä, mikä liikutti häntä syvästi, mutta mitä hän ei\nkuitenkaan halunnut kenellekään näyttää. Nuo vanhat rakkaat sanat,\nkovin monta muistoa niihin liittyi! Ja nyt, hänen kuullessaan ne oman\nGabrielinsa huulilta, saivat ne uuden erikoisen arvon, jota ei kukaan\nmuu käsittänyt kuin hän itse. Se oli ennustava tunne ja se puhui\nkuin hänen sydämessään salaista kieltään, jonka hän tahtoi kaikilta\nkätkeä. Siinä ryynivellipataa hoitaessaan pyyhkäisi hän esiliinalla\nhikeä kasvoiltaan ja samalla kenenkään huomaamatta kyyneleen\nsilmästään.\n\nKun poika oli lopettanut lukunsa ja jälleen istuutunut paikalleen,\nkysyi muuan nuorempi mies:\n\n-- Mitä se nyt luki tuo poika, ruotsiako?\n\n-- _Saksaa_, vastasi isä, tuntien hiukan ylpeyttä.\n\n-- Vai saksaa! Kuka on sitä hänelle opettanut?\n\n-- Äiti.\n\n-- Vai äiti. Vai osaa hän...\n\n-- Siitä pojasta tulee pappi, sanoo ensimmäinen puhuja, sovittaen\nuudelleen koirannahkaista lakkiaan päähän, jota esimerkkiä toisetkin\nseuraavat.\n\n-- Ei meillä siihen varoja ole, vastasi isä, -- mutta hänestä voi\ntulla lukkari aikanaan, toivon minä. Hän auttaa jo minua kirkossa,\nlisäsi hän hymyillen.\n\n-- Aloita nyt poikaseni joku virsi, jotta miehet kuulevat, että\nsinusta voi tulla lukkari, kuten isästäkin.\n\nHän katsoi kehottavasti poikaansa.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin Gabriel olisi tuntenut tänään sisäistä\nhalua olla pappina. Hän oli vilkasluontoinen, mutta oli opetettu\nvierasten läsnäollessa olemaan hiljaa. Ja kun aikaihmisten puhelu,\njohon hän ei saanut ottaa osaa, ikävystytti häntä, luki hän itsekseen\nkirjaansa. Kun isä nyt kehotti häntä virttä aloittamaan, nousi hän\nuudestaan ylös ja ihan kuin sisäistä ohjausta seuraten siirtyi\npöydän taakse ja alkoi kauniilla, heleällä äänellä: -- Kunnia olkoon\nJumalalle korkeudessa! Eikä voinut isäkään vastustaa haluaa yhtyä\nkuin ainakin lukkari papin messulauluun: -- Ja ihmisille hyvä tahto.\nSitten hän ravisti päätään.\n\n-- Ei, kyllä tämä kuvittelu täytyy jättää, sanoi hän vakavasti. --\nEivät ole ajat olleet semmoiset, että olisi liikoja koottu. Mutta\nvoinhan itse opettaa häntä veisaamaan.\n\n-- Minä vain uskon, että se poika on papiksi syntynyt, sanoi äskeinen\nmies, joka puhelun oli tähän suuntaan johtanutkin. -- Ja vaikka\nhänelle tuleekin hyvä ääni, niin tottahan se papillekin lahjoja lisää.\n\n-- Ei, isäntä hyvä, sanoi lukkari, -- siten tulisi poika meille ylen\nkalliiksi. Enkä minä halua tehdä velkaa. Mutta kyllä hän lukkarinakin\nvähän koulua tarvitsee. Niin, ehkäpä hän ensi syksynä pääsee\nHämeenlinnaan käymään yhden luokan, koska äitikin niin tahtoo ja on\njo alkanut hänelle siltä varalta vaatteita hommata, ettei kesätyöt\nniiden tähden estyisi. Syksyllä paloittelevat ja ompelevat taaskin\nkokoon, mitä talvella kehräävät ja kutovat. Semmoisia hämähäkkejä ne\nnaiset ovat meillä samoin kuin muuallakin.\n\nMiehet hymähtivät lukkarin kokkapuheelle. Ja pian oli puhe taas\nsiirtynyt seurakunnallisiin asioihin. Muuan jo veti koirannahkaiset\nkintaansa penkin alta esiin, nousi ja astui ovea kohti, sanoi hyvästi\nja meni ulos. Esimerkki vaikutti toisiin ja tuokiossa oli tupa\ntyhjentynyt kirkkomiehistä.\n\n\n\n\n18.\n\n\nHämeenlinnan torilla seisoo hyvinpuettu maalaisnainen ja ostaa jotain\npientä rihkamaa muutamalta vanhalta torimatamilta, joka on ikäänkuin\ntieltä väistyen asettunut erilleen toisista.\n\nMaalaisemännän tunnemme Inkeriksi. Hän on nähtävästi antautunut\nkaupantekoon vain jotain ohimennen kysyäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ne ovat kuolleet jo, olen kuullut.\n\n-- Ovat aikaa jo, emäntä hyvä, pormestari ja hänen armonsa. Ja kaikki\npoissa. Pojat viroissa ja tyttäret isoissa naimisissa. Kuinkas\nmuuten! Mistä kaukaa emäntä onkaan?\n\n-- Janakkalasta.\n\n-- Vai Janakk...\n\n-- Mitä tämä nauha maksaa?\n\n-- Kaksi äyriä kyynärä. Pannaanko sitä?\n\n-- Otan sitä viisi kyynärää hameenpallenauhaksi. Matami rupesi\nnopeasti mittaamaan.\n\n-- Heillä oli kai Kastor-niminen poika kauempana? Olen siitä jotain\nkuullut. Onko hänestä enää täällä mitään tietoa?\n\n-- Kas, onko sinne maillekin ne huhut kulkeneet?\n\n-- Mitä huhut?\n\n-- Tieto siitä murheesta, minä meinaan, jonka vanhemmat saivat siitä\npojastaan.\n\n-- Eihän hän mitään pahoja ole tehnyt? huudahti Inkeri.\n\n-- Ee-ei. No, olihan se kyllä pahasti tehty, ettei hän tullut kotiin\nkatsomaan, vaikka isä olisi matkarahatkin suorittanut. Oli vain niin\nylpeä ja sanoi, ettei hän isän kustannuksella ajele, kun ei kerran\nitsellä siihen varoja ole, sanottiin. Armo itse olikin vielä puhunut.\n\n-- Ei taida olla tosikaan. Asia, jos se on ollutkin vähän sinnepäin,\non ehkä ymmärretty väärin.\n\n-- Niin, en minä tiedä muuta sanoa todeksi, kuin ettei se vain\ntullut. Ja itse hän tilinsä on tehnyt. En minä häntä tuomitse.\n\n-- Onko hän... kuollut?\n\n-- Juu-u, sanotaan kuolleen. Joku vuosi sitten sitä jo puhuttiin.\nKaikkien vuoro tulee kerran \"Nuorii tapan kuin vanhoi, en säästä\nketäkään\", laulaa kuolema virressä. Onko emännällä ollut jotain\nmyytävänä.\n\n-- Ei. Muita asioita on ollut. Hyvästi. Jo kai maksoin?\n\n-- Hyvästi hyvästi. Juu, juu, kiitos, kaikki on maksettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi oli suurin, vakavin askelin tehnyt tuloa. Joulu oli jo aivan\novella, mutta lukkarintuvassa ei sitä nyt odotettu ilojuhlana, vaan\nse oli murheelle pyhitetty.\n\nPerheen isä ja tuki lepäsi maanpovessa.\n\nHän oli adventtiviikolla pahoin vilustunut ja saanut kovan kuumeen ja\nmuutaman päivän kuluttua tuoni teki tuskista lopun.\n\nAinoa poika seisoi kyynelissä isän ruumiin vieressä. Ensi kerran\nkoulusta kotiin palatessaan oli Gabriel orpo.\n\nJa nyt peitti kummun jo valkoinen puhdas lumi.\n\nTämä kuolemantapaus tuli Inkerillekin niin odottamatta. Hän suri\nmiestään todellisella kaipauksella, sillä hän tunsi itsensä nyt\nniin turvattomaksi. Lukkarintalo, jota hän oli oppinut kotinaan\nrakastamaan, ei enää kauan tarjoisi hänelle tuttua liettänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän vuokrasi lukkarintuvan jättäen itselleen erään mökin, joka\nasujan äskettäin kuoltua oli jäänyt autioksi. Mökki oli kirkonkylän\nlaitapuolessa, kaupunkiin vievän tien varressa. Ahkerasti hän teki\ntyötä, kehräsi, kutoi ja ompeli ja otti palkaksi mitä kullakin oli\nvara antaa, villoja, pellavia ja ruokatavaraa. Näin hän sai joskus\nparempaakin palkkaa kuin jos hän aina olisi sen rahana vaatinut.\n\nKoko pitäjä kunnioitti tätä äitiä, joka rappeutuneessa savupirtissä\nteki hitaita käsitöitään poikansa ylläpidoksi, vaikka silmät\nkärsivätkin savusta ja heikosta valaistuksesta. Ja moni mies, joka\najoi kuormaansa kaupunkiin, poikkesi sisään kysymään: -- Onko\nKaaprielille mitään viemistä, kyllä se menee kuorman päällä? Ja\nolihan sitä aina jotain, sillä varat tulivat niin vähittäin kokoon\nja äiti laittoi aina valmiiksi myttynsä siksi, kun joku kulkisi\nohitse kaupunkiin. Monta äidin paistamaa pannukakkua sai poika siten\nsyödäkseen.\n\nOlivathan ne Inkerille ja hänen lapsilleen juhlahetkiä\nkaksinkertaisessa merkityksessä, kun he saivat yhdessä joulua\nviettää. Tytöt, paitsi vanhinta, joka oli jo naimisissa, erään\nuudistalon emäntänä omassa pitäjässä, olivat palveluksessa,\ntaloudenhoitajina, etäällä toisistaan. He olivat uusiin koteihin\nastuessaan asettaneet ehdoksi, että saisivat viettää joulun äidin\nluona. Vanhan kansallisen tavan mukaan Inkeri lastensa iloksi levitti\noljet lattialle. Gabriel sitä erityisesti tahtoi. -- Ei muuten\njoululta tunnu, hän sanoi, -- ellei ole joulupahnoja.\n\nAikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen\nkiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina\nsyliinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli\npitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti\nkunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän\nviimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se\ntuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan\ntahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti\nJumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen\npimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle,\nvarsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan\nkiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille\nmieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: -- Sinä olet minulle silmänä\nja sauvana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen\nystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa\noli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa,\nhalusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori\nneiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen\nmielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo\nkiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen\nlähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse\nsitä huomaamatta.\n\nSokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön,\njonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että\ntuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen\nja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi\nja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään\nisoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.\n\nTällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle\nystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua\ntämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän\nei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää\nvastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä.\nMutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon.\nSenvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan,\nvaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä,\nniin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi\nja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella\näänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo\nhiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota\nei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle,\nnuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan\nhienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.\n\nJa puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli\nkuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö\ntaas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja\nihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä\nolemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi\narvostella hänen elämäntaakkansa painoa... Miksi olisi hän vienyt\nsen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön\nkeskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen\nvarjokuvan itsestään?\n\nHän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen\nsisarsielun tässä nuoressa tytössä.\n\nMuutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe\nkokoontuneena isoäidin huoneeseen.\n\nSokea isoäiti makaa sairaana. Hän odottaa kotiinkutsua, sillä hän\ntuntee koti-ikävää, on väsynyt elämän pitkään taipaleeseen.\n\nPastori istuu tuolilla pöydän ääressä, jolla olevia kirjoja hän on\nlukenut äidilleen. Mutta nyt on äiti nukahtanut.\n\nPastorinrouva, joka on käynyt toisessa huoneessa, tulee hiljaa sisään.\n\n-- Greeta-Liisa, sanoo sairas, joka on herännyt unenhorroksesta.\n\n-- Onko se Greeta-Liisa?\n\n-- Ei, se olen minä, Sofia.\n\n-- Niinkö. Missä Greeta-Liisa sitten on kun ei hän tule sisään?\n\n-- Eikö äiti nyt muista enää, kysyi pastori -- että hän on pari\nvuotta sitten matkustanut kotiinsa?\n\n-- Muistan kyllä... Mutta minä luulen, että hän tulee...\n\n-- Tahtoisiko äiti, että häntä mentäisiin tuomaan tänne?\n\n-- En minä tiedä...\n\n-- Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi\nrouva mieheensä kääntyen. -- Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin.\nJa olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento\nmeille, olen häntä oikein kaivannut.\n\n-- Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska\näiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he\nsaavat tiedon äidin sairaudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään,\nnukuttuaan koko yön rauhallisesti.\n\nHän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen\nherttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.\n\n-- Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin\nistuu siinä pöydän ääressä.\n\n-- Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä\nsuuren ilon Herra on minulle suonut!\n\n-- Minkä, rakas äiti?\n\n-- Minä näen!\n\n-- Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.\n\n-- Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään\njaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut\nympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa\nruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta\nilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana\npäivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.\n\nPastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi,\nseisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.\n\n-- Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, -- silmät ovat\nkirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.\n\nJa hänen omat silmänsä kyyneltyivät.\n\nRouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että\nanoppi vain houri.\n\n-- Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, -- että\nisoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!\n\n-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät\nja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat\nhiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla...\n\n-- Mutta... kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen\nGreeta-Liisan huomatessaan, -- tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla\nyksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en\ntiedä... en muista...\n\n-- Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut.\nPastori katsoi hymyillen äitiään.\n\n-- Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.\n\n-- Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta\näiti arvaa sen.\n\nNeiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi\nollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja\nhänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi\nhuulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja\nkosketti hänen otsaansa huulillaan.\n\nNäin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.\n\n-- Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin\nminä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi... Ja heti kun kuulin\nnimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin.\nTuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla\nvakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri\nGreeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan.\nOlen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan,\nettä sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti\nniin mieleni, että unohdin sen venematkan.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, -- minkätähden\nminun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin\nmiettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.\n\n-- Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.\n\n-- Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani.\nEn voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt\nsynkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä\nsinutkin, poikani. Tämä on onnea!\n\nPastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja\nmeni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä\nraamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään\nkuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat\nauenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen\nGabrielinsa sulki sammuneet silmät.\n\n\n\n\n\n\nKAMALA HETKI\n\n\n\n\nKERTOMUKSEN ALUKSI\n\n\nTottahan se nyt viimeinkin tulee kotiin, sanoi myllärin emäntä,\nkun hänen miehensä tömistellen lunta töppösistään ja huiskien sitä\nlakistaan ja takistaan astui tupaan. Kyllä hän olikin myllärin\nnäköinen sisään astuessaan, mutta vain lumesta. -- Oi voi, mutta minä\nmaar sinua olen odottanut. Hän huokasi.\n\n-- Mitä sinä nyt sitten niin kovin...? Kyllä siellä nyt on oikea\nsudenilma ja huono sää kävellä, mutta olenpa minä mies, joka jaksan.\nEikä ne asiat ole ovenrivassa, mutta hyvin se meni siellä.\n\n-- Niin, en minä nyt sitä... mutta olipa hyvä toki... Enkä minä\njuuri sinun tähtesikään, mutta...\n\n-- Mutta mitä? Eihän mitään ole tapahtunut hevoselle taikka lehmille\ntiedämmä, kai se nyt jotakin on?\n\n-- Ei, en minä tiedä mitään tapahtuneen, kotona kumminkaan. Itse vain\nolen huolissani ollut.\n\n-- Onko täällä ketään käynyt kylästä sitten, sanoi mylläri\nrauhoittuneena, ja jotakin juorunnut Silläaikaa kun minä olen ollut\npoissa? Ei niitä tarvitse mielellensä laskea.\n\n-- Ei täällä ketään ole ollut juoruamassa -- mitä minä juoruista!\nEikä kukaan koko päivänä ole ovea raottanut, ainoastaan\nkuvakaappimies täällä kävi, sanoi eukko hitaasti.\n\n-- Vai kuvakaappimies, vieläkö niitäkin näkee kulussa ja osaavatko ne\ntänne sydänmaillekin! Rahakeinoa vain aina. Taisi olla minkämoinen\ntuo kaappi. Muistan pikkupoikana nähneeni... Uusia kaappeja sillä kai\nsentään?\n\n-- Ei ollut kuin vanha romo. -- Mutta käy nyt ukko-kulta syömään,\nkyllä maar sinun jo nälkä on näin myöhään, kun koko päivän olet ollut\npoissa ja tämmöisellä säällä. Puuro on jo kaikki jäähtynytkin, lapset\njo söivät ja panivat maata... mutta, ei minua haluta syödä.\n\n-- Kyllä sinä nyt olet jonkun pahan uutisen kuullut varmaankin,\näänesi kertoo, sanoi mylläri käydessään pöydän luo. -- Se mieskö sitä\npuhui?\n\n-- No, saat kuulla koko asian, minä kerron sen sinulle juurta\njaksain. Se oli kovin pitkä mies, ei niitä olekaan niin pitkiä\nkuin harvassa. Ja se oli kovin puhelias ja iloinen, naureskeli ja\nnäytteli lapsille kuvakaappia. Ja pyysi kahviakin, ja minä annoin,\nenkä tahtonut ottaa maksuakaan siitä, kun hänkin ilmaiseksi näytteli,\nmutta hän sanoi vain: -- En minä ilman pyydä, ette tekään sitä ilman\nsaa, rahan tekin maksatte, minä tahdon aina maksaa rehdisti kaikki.\nJa sitten pyysi ruokaakin, mutta kun ei sattunut keittoa olemaan,\nniin minä rupesin perunoita keittämään, kun hän pyysi. Sitten hän\nkysyi, kun minä tuossa pataa tulelle asetin ja perunoita siihen: --\nOnko tässä puotia lähellä? Sanoi, että hänen tarvitsisi ostaa pientä\ntavaraa onnenpöytäänsä -- sekin sillä oli. -- Kyllä tässä on hyvä\npuoti lähellä, minä sanoin, kyllä siitä saatte mitä tarvitsette.\n-- Missä se puoti on? hän kysyi. -- Tuossa se on, kosken toisella\npuolella, minä sanoin, tuossa isossa rakennuksessa, niissä asuu\nsahan työmiehiä toisissa. -- Kenen tuo saha on? hän taaskin kysyi.\n-- Se on saman isännän, jonka puotikin, minä sanoin. -- Asuuko se\ntäällä, isäntä itse? -- Ei, se on Tampereella, minä vastaan. -- Käykö\ntässä kauppa näin sivupaikassa? -- Kyllä tässä sentään käy, tässä\non vahva saha, tehdään talvisin paljon tukkikauppoja, väkeä on että\nvilisee hakkuussa ja ajossa, sanoin. -- Mutta mitä ne miehet tässä\ntalvella tekevät, eihän saha nyt käy, vesisaha? hän kysyi sitten. --\nNe ovat tukkeja mittaamassa, minä sanoin, -- siellä ne ovat nytkin,\njoka sorkka koko sahalta, akat vain ovat kotona. -- No, kuka niitä\ntukkikauppoja tekee, kun ei isäntä täällä ole? -- Täällä on hänen\nkirjanpitäjänsä, minä sanoin, joka maksaa rahat, sahanasettaja\nkatsoo metsät ja tekee kaupat, ja kirjanpitäjä sitten vain maksaa.\n-- Missäs se sahanasettaja asuu, jos saisi kortteeria sieltä, asuuko\nse kirjanpitäjän kanssa yhdessä? mies kysyi. -- Ei, sahanasettaja\nasuu eri rivissä alhaalla, kirjanpitäjä asuu siinä isossa rivissä,\njossa puotikin on, hän se on puodissakin, minä vastasin taasenkin.\n-- Onko se ylpeä mies, se kirjanpitäjä, jos tästä kävisi jotakin\nostamassa siltä? hän sanoi. -- Ei se ylpeä ole, eikä se mies olekaan,\nvaan nainen, minä nauroin. -- Vai nainen, eikö täällä miehistä\nkirjanpitäjää olekaan? -- Ei, minä vastaan ne uskovat häneen niin,\nkun tuntevat hänet hyvin, ja hän on sieltä kotoisin, josta hekin,\npatruuna ja rouva. -- Niin, sanoo hän nauraen, -- ja eipä ne rahat\ntaida niin isot ollakaan, jotka he uskovat naisen käteen, joku sata\nmarkkaa kerralla kukaties, ei suinkaan rikkaat semmoisista summista\npaljoa piittaa. -- Älkää sanoko, vai joku sata markkaa! minä sanoin,\njoka tahdoin kehua kirjanpitäjää, kun siitä pidän, kyllä sillä\ntuhansiakin on takana, kun joka viikko tuhansia suoritetaan.\n\n-- Hm, mörähti mylläri, vieden lusikalla puuroa suuhunsa. Eukko\njatkoi kertomistaan.\n\n-- Ketä siinä muita asuu, siinä rivissä? Eikö siinä perheellistä\nväkeä ole, että olisi lapsia, jotka kaappiin katsovat, taikka\nnuoria miehiä onnenpöytää koettamaan? hän sanoi. -- Asuu siinä yksi\nperheellinen mies, mutta se on nyt tukinmittauksessa, eikä taida olla\npaljoa rahaa eukolla näin lauantaina, ennenkuin mies tulee, kyllä ne\nhupenevat työmiehen talviansiot. Ja asuu siinä rivissä sitten vielä\npari naimatontakin miestä, mutta nekin ovat nyt tukinmittauksessa,\nmutta kyllä ne kaikki illaksi kotiin tulevat, jos sinne viitsisitte\nmennä vielä, kun syönytkin olette, silloin niillä on rahaa, sanoin.\nNiin puhuin kaikki asiat, eikä yhtään mieleeni tullut, että jos se\nminua puhuttaa.\n\n-- Niinpä kyllä, oliko se tarpeellista puhetta? Mutta puhu nyt päähän\nasti, mitä varten sitä nyt epäilet?\n\n-- Oles nyt, kun minä parhaillani keitin, niin sille tuli yhtäkkiä\nniin kiire, ettei kerinnyt odottamaan siksi kun hautaperunat\nolisivat kypsyneet, vaikka juuri hänen tähtensä minä puolisen\njälkeen ruokapadan tulelle paninkin, kun sanoi nälän olevan ja\npyysi keittämään. Mutta hän sanoi, että ei hän viivy nyt enää tällä\nkulmalla eikä ehdi puotiinkaan, hän menee isoa kylää kohti yöksi,\njottei jää lumen taakse tänne kaappeineen. No, mitä minä siihen.\nMutta minua harmitti se keittämiseni, kyllä sen tiedät, kylmiä ne\nsitten olivat itsellemme illaksi, kokonaiset ja puuroa piti keittää,\nja minä hyvyyttäni keitin ja paninkin runsaasti isolle miehelle. Niin\nminä rupesin miettimään, mitä se puheli ja kyseli niin tarkasti.\nMutta ajattelin taaskin, että minä vain suotta olen levoton, kyllä\nmaar oudot ihmiset kyselevät, kyseleväthän sitä tututkin; ja kun\noli vielä päiväaika, niin minä ajattelin, ettei se nyt vielä ole\npahantekijäin aikakaan, ja sitten tulevat miehetkin kotiin. Mutta\nolen tässä ollut siitä sentään levoton.\n\n-- Kyllä siinä jo on ollut levottomuuden syytäkin, sanoi mylläri\nnousten, ateriansa lopetettuaan, pöydän takaa. -- Mitä sinun tarvitsi\nruveta sille rahoja kehumaan ja selittelemään, kuinka asutaan,\noudolle miehelle, enempää kuin sitäkään, missä miehet ovat. Ei se\nsuinkaan mikään rehellinen mies ollut, joka niin tutki ja kyseli,\neikä sitten syömäänkään kerinnyt, vaikka nälkä oli. Ei suinkaan se\nhänen ammattinsa niin kovaa kiirettä vaadi, että tällaisella ilmalla\nniin kulkemaan vaatii, ettei syömään ehdi. Ja sinne sillä kiire oli,\npuotiin, eikä muualle. Mitäs nyt sanot, jos se on tappanut ihmisen,\nryöstänyt rahat ja juossut tiehensä? Kun et sitten ole mennyt\nkatsomaankaan?\n\n-- Oi voi, isä kulta, Jumala varjelkoon! Jo minä nyt pelkään, oikein\npuistattaa. En minä sitä sentään semmoiseksi uskonut, ajattelin vain\nitseäni hupakoksi, kun olin pahoja mieleeni päästänyt. Kyllä minä nyt\ntoiste tiedän olla varuillani, kyllä jo. Mutta mikä sitä ymmärsi, kun\nse oli niin iloinen ja ystävällinen.\n\n-- Jos ei vaan jo olisi niin myöhä, sanoi mylläri vähän mietittyään,\nniin menisin minä katsomaan sinne, vaikka väsynytkin olen, mutta\nsiellä on nyt jo miehetkin kotona; ja se nyt on tapahtunut, mikä on\ntapahtunut. Kello käy kymmenettä, pannaan nyt maata, kyllähän aamulla\nkuullaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJotta lukija saisi pääkertomuksen sisällyksestä niin eheän ja elävän\nkuvan kuin mahdollista, annamme päähenkilön itsensä kertoa.\n\n\n\n\nKAMALA HETKI\n\n\nOli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä\nNäsijärven seudulla.\n\nLunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni\nääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen\nulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella\nvauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin\näärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut,\nharsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka\noli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän\ntalostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen\ntaikalinna jossakin sadussa.\n\nTuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon\nvaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella\npuolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät\nkuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia\nhuoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen\nkotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire\nhänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt\ntulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä.\nTiesin siis, että saisin olla yksinäni.\n\nTein ehkä väärin -- ajattelin -- kun sallin Jaskan mennä metsään\ntänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet\novat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä\non jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta\nvoinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on\nmennyt tuonne toisiin riveihin... Voi kuinka on synkkää tänään!\nIlma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina\npilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua.\nJos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä... Kumma kun ei\nnyt ketään tule puotiinkaan tänään -- vain aamulla kävi jokunen\n-- kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita\nkertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin\nennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä\nmuuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko\noli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt\nsulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä\nviittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin\nasettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.\n\nOlin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian\nvapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. --\nJopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin\nkiirehtiä. -- Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet\nrahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet\nrahat luetut -- nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä\nmukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin\nkirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina,\nyhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa\nneljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi\noli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.\n\nEikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento,\njoka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi\nikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli\nselässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. --\nEnnen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen \"kuvakaappimies\" usein\nkyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi,\nehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille\n\"posetiivimiehille.\" -- Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin\nkysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin\nastumaan puodin ovea kohti.\n\nSen seikan että hän pysähtyi ikkunani alle, ei itsessään tarvinnut\nantaa mitään aihetta epäluuloon hänen suhteensa; sillä oli varsin\ntavallista, että oudommat henkilöt siinä aivan kuin kysyivät\nitseltään: kumpiako portaita nousen? Mutta hänen katseessaan oli\njotakin urkkivaa, kun hän tuosta ikkunanpielestä kurkisti sisään ja\nkatsahti minuun, mutta samalla myöskin ympäri huonetta; ja vielä\nmennessäänkin hän käänsi päätään, ja hänen silmäyksensä kiintyi\npuolen sekunnin ajaksi pöydällä oleviin rahoihin. Minä huomasin\nselvästi, että hän näki ne siinä.\n\nHuonerivi oli mäenrinteessä ja pihan puolelta melkein maassa kiinni,\nja kun piha kohosi ylöspäin huoneista, voi ohikulkeva mielensä mukaan\nkatsoa ikkunasta sisään. Tälle pihalle kulki huonerivin sivusta kaksi\nkiviporrasta, joiden välillä minun huoneeni ja puoti sijaitsivat.\nToinen näistä, oikeanpuolinen, vei eteiseen eli ns. tampuuriin, ja\nsiitä asuinhuoneisiin, toinen leipomatuvan eteiseen eli pakarin\nporstuaan, niinkuin sitä nimitettiin, josta ovi vei oikealle\nkauppapuotiin. Tätä viimemainittua vastapäätä oli leipomatuvan ovi.\nTämän porstuan perältä vei ovi vasemmalle kulmakamariin, jossa Juho\nperheineen asui leipomahuoneen vieressä, toinen oikealle puodin\nvieressä olevaan miesten kamariin. Miesten kamarista ei käynyt ovea\nmuualle kuin porstuaan, sillä tämän huoneen ovea vastassa oleva seinä\noli päin erästä sänkykamaria, joka pidettiin lämpimänä patruunan\nvaralta, kun hän sattui tulemaan. Tämän sänkykamarin kohdalla oli\nsiis puotikamari, joka samalla oli minun huoneeni. Tässä minun\nhuoneessani oli kaksi ovea, toinen tuohon edellämainittuun tampuuriin\nja toinen tietysti puotiin. Tätä puotikamaria vastapäätä tampuurissa\noli keittiön ovi.\n\nPuodin ovi helähti ja aukeni, kun mies astui hitaasti sisään\nepämukavine taakkoineen, jonka hän laski myymäpöydälle.\n\nOlin jo noussut ylös, mennäkseni heti puotiin, mutta kun silmäsin\nsinne astuessani pari askelta eteenpäin, näin tuon oudon miehen jo\nmakaavan viistossa myymäpöydän mutkan ylitse ja kurkistavan kamariin.\n\nKun hän näki, että katsoin sinne, huusi hän rämeällä äänellä:\n\n-- Eikö sieltä tulla?\n\n-- Tulen heti, olkaa hyvä ja odottakaa pari silmänräpäystä, vastasin\nja astuin takaisin pöydän luo.\n\nMiehen olennossa ja äänessä oli jotakin, joka herätti epäluuloani.\nHän näytti minusta ikäänkuin olisi tahtonut teroittaa sekä kuuloansa\nettä näköänsä niinkuin kissa, joka vainuaa hiirtä.\n\nPanin siis nopeasti rahat pöydältä pieneen mustaan lakkiseen\nkassakirstuun, joka oli pöydällä ja oikeastaan oli aiottu matkarahoja\nvarten, mutta nyt käytettiin tähän tarkoitukseen. Tämän otin käteeni\nja astuin kaapin luo, joka oli eteiseen vievän oven ääressä. Ja kun\ntämä viimemainittu ovi oli puotiin vievää ovea vastassa, en voinut\ntätä tehdä niin, ettei mies olisi havainnut minne sen laskin, kuin\nmyöskin että kätkin avaimen taskuuni. Tämän kyllä käsitin kaikki,\nmutta minne sen olisin pannut muualle, avaimenkaan?\n\n-- Minkälainen kirjanpitäjä täällä on, kun antaa matkustavaisen\nodottaa? huusi mies äreästi, kun käännyin puotia kohti.\n\nHuomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin\nkaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut,\nmutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä\nyläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin\ntyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä\nnoilla kiivailla sanoillaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä\nolin estynyt heti tulemasta.\n\n-- Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa\nodottaa, räyski hän.\n\n-- Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin,\nettä se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.\n\nMinä katsoin puhuessani häneen tarkasti.\n\n-- No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu?\nEtte te ole rehellinen ihminen, -- hän korotti taaskin ääntänsä, --\nkun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö\nteillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?\n\n-- Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän\npuodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä\nliikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.\n\nMinä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli\nparas olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi\nhänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein\nkiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.\n\n-- Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin\nheti: eikö sieltä tulla!\n\n-- Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.\n\n-- Minä teen paljon kauppoja. Minun täytyy miettiä ensiksi mitä\nostan, minä ostan paljon.\n\n-- Kuljetatteko kauppaa kaapissanne?\n\n-- Kuljetan minä sitäkin siinä. Se on kuvakaappi. Minulla on\nonnenpöytäkin tuossa, hän osoitti oven puoleen, jossa se oli\nlattialla, -- ja ostan siihen paljon pientä tavaraa. Ei niitä niin\npian ehdi ajattelemaan. Kun te kuhnitte tuolla rahan kanssa, ettekä\ntullut heti, niin minä suutuin, ja mielestäni meni, mitä minun piti\nensiksi ostaa, kun minulla on niin perhanan pikainen luonto, enkä\nkärsi hankkimisia, laverteli hän. -- Taitaa olla omaa kauppaanne\ntämä, häh?\n\n-- Ei.\n\n-- Kenen tämä on?\n\n-- Patruunan.\n\n-- Asuuko se tässä, vai missä se asuu?\n\n-- Tampereella.\n\n-- Mikä talo taikka mikä se on, tuo tuossa ylhäällä, mitä väkeä siinä\non?\n\nHän osoitti kädellään ikkunasta yli pihan.\n\n-- Siinä asuu nykyään maalari.\n\n-- Onko se kotona se maalari?\n\n-- En tiedä varmaan. Kuuluu se olleen kylissä maalaamassa, mutta\ntaitaa jo olla kotona.\n\nEhkäpä antaisi maalata kaappinsa, ajattelin. Se olikin vanhuudesta\nmustunut, alkuaan se oli ollut punainen.\n\n-- Onko siinä paljonkin väkeä?\n\n-- Sillä on vaimo ja useita lapsia. Miten niin?\n\n-- No, mietin tässä, kannattaisiko siellä käydä kaappia näyttämässä.\nEi sitä vastamäkeä viitsisi kantaa tällä säällä. Mutta koska siellä\non lapsia... Vai ovatko ne isoja jo?\n\n-- Ei, pieniä ne ovat.\n\n-- Ketä tuossa toisessa päässä asuu, onko sielläkin lapsia?\n\n-- Ei. Siinä asuu vanha pariskunta.\n\n-- Hm. Ei taida kannattaa mennäkään sinne ylös, jos ei niillä\nmaalarilaisillakaan ole lantteja.\n\nVaikka mies minusta näyttikin epäilyttävältä, nousi minuun\nkuitenkin tämän puhelun aikana soimaava tunne siitä, että tein\nväärin epäillessäni köyhää kuljeksivaa miestä, jonka ei välttämättä\ntarvinnut olla mikään heittiö ja rosvo vain sentähden, että hän\noli renttu. Olin oikein pahoillani siitä, että mielessäni olivat\nsaaneet sijaa tuommoiset ajatukset, jotka ehkä vain johtuivat\nyksinäisyydestäni.\n\nMutta ennenkuin jatkan, on velvollisuuteni antaa jonkunlainen\nmuotokuva hänestä, sillä eipä hän ollut juuri tavallinen ilmiö, tuo\nkuvakaappimies.\n\nVanha kuvaannollinen puheenparsi \"pitkä kuin nälkävuosi\" soveltui\nihan hyvin siihen henkilöön, joka seisoi vastassani, myyntipöydän\nedessä. Hän oli varmaankin kolmatta, kenties neljättäkin tuumaa yli\nkolmen kyynärän, jos olisi seisonut suorassa. Mutta pää ja vatsa\nolivat taipuneet paljon eteenpäin, joten selkä vyötäisistä oli käynyt\nnotkoon ja hartiat nousseet korkealle. Polvet notkuivat vuoroin ja\nkoko miehen asento oli horjuva ja miltei aina liikkeessä. Väliin hän\nseisoi toiselle ja taaskin toiselle lonkalleen nojaten tai huojui\nedestakaisin. Mutta hänen kokonsa näkyi olevankin melkein kaikki\npituutena, sillä vahvuus oli tykkänään epäsuhteellinen mittaan\nnähden. Olipa aivan kuin nuo huojuvat liikkeet olisivat olleetkin\nsopusoinnussa tuon hoikan, luisevan vartalon kanssa, jonka näkyi\nolevan vaikea kantaa omaa mittaansa, varsinkin kun säärten puoli\nruumista oli eniten kehittynyt ja muu vartalo jäänyt vähemmälle.\n\nHän oli nuori mies, mutta hänen iästään en päässyt selville,\nsillä hän näytti hyvin elähtäneeltä. Hän voi olla ainoastaan\nkahdenkymmenenviiden tai pikemmin kahdenkymmenenkahdeksan, mutta yhtä\nhyvin kolmenkymmenenviidenkin vuoden vanha. Vanhempi hän ei ollut.\nKasvot olivat säännöttömät, ylen pitkät, varsinkin oli leuka nenään\nverrattuna mittava, mikä epäsuhde pisti vielä enemmän silmään, kun\nhän piti usein suunsa puoli-avoinna. Silmät syvissä kuopissaan olivat\nisot, tinanappien väriset ja elottomat. Nenä ei ollut juuri suuri,\nmutta muodoton, ja lyhyt nenänvarsi sisäänpainunut, kuin otsan alle\nkätkeytyvä. Tämän huomasi parhaiten, kun katseli hänen kasvojaan\nsivultapäin. Korvat olivat suuret, ja ulospäin pyrkivät, pitkät\nvärittömät huulet menivät loppeen ja tekivät suun rumaksi ja vinoksi.\nKasvojen väri oli kelmeä ja näivettynyt. Hiukset olivat melkein samaa\nväriä kuin kasvotkin.\n\nVanhat, alkuaan vaaleat, liasta tummenneet kesävaatteet, takki eri\nkangasta kuin housut, ihan riippuivat hänen yllään ja näyttivät\nvahvempaa ja takin hihoista päättäen lyhempää miestä varten\ntehdyiltä, jos ne alkujaan samalle miehelle olivat kuuluneetkaan.\nLikaiset, poimuiset, siniset paidanhihat korvasivat takinhihain\nvajavuuden. Housut olivat tukitut ratkenneiden saapasten varsiin,\njoiden korot olivat yhtäälle kallistuneet. Kaulassa oli huono\nvillainen \"ostohuivi\". Vanha harmaa kesälakkilääppä päässä täydensi\npuvun. Sitä hän työnsi korvalta toiselle ja väliin taaksepäin,\nkuitenkin enimmäkseen niin, että se nyykötti kallellaan otsalla, jota\nsiis vain vilahdukselta näin ja joka oli kurttuinen ja juuri kuin\nisommasta kokoon puristunut.\n\nNäitä erityisseikkoja en heti aluksi huomannut, katsoin ainoastaan\nkoko hänen olentonsa yleistä epämiellyttävyyttä, mutta näiden\nhavaintojen tekoon johtivat minut illan tapahtumat. Muistan hänet\naivan kuin hän seisoisi ja huojuisi vieläkin edessäni.\n\nMyymäpöydän kulmalla oli punnituslautaset eli palanssi. Palanssin\ntakana myymäpöydän sisäpuolella olivat painot järjestetyt isommasta\npienempään, kuten tavallisesti: ainoastaan neljänaulainen, jota oli\nviimeksi käytetty, oli oikeanpuoleisella lautasella myymäpöydän takaa\nkatsoen.\n\nMies otti sen siitä käteensä, jota hän heilutti ylös ja alas.\n\n-- Paljonko tämä painaa? kysyi hän.\n\n-- Neljä naulaa.\n\n-- Kyllä kai se sen painaakin.\n\nHän työnsi pitkälle leukansa, oli huolettoman näköinen, letkahdutti\nitsensä toiselle lonkalleen ja laski sen palanssille kädestään,\nmutta ei sille lautaselle, jolla se oli ollut, vaan toiselle, joka\noli häntä lähempänä. Minä huomasin sen, ja ajatukseni kiintyi siihen\nvähän, mutta se oli kuitenkin niin tavallinen teko, eikä sillä siis\ntarvinnut olla mitään merkitystä, sillä useat miehet käydessään\npuodissa nostelivat noita painoja ja laskivat ne usein kädestään\ntoiselle lautaselle. Sen vuoksi kiinnitinkin siihen huomiota\nainoastaan sen pienen epäjärjestyksen tähden, jonka tämä seikka\naikaansai, ja siksipä se menikin mielestäni. Isäntäni, joka oli kauan\nkauppaa hoitanut, oli itse puodissa järjestänyt punnituksen ja minä\ntahdoin tietysti seurata kaikessa tarkasti hänen järjestelmäänsä;\ntästä siis tuo epäjärjestyksen tunne minussa. Vieläpä sekin kuului\ntuohon samaan järjestelmään, että punnituslautasella aina oli paino,\njottei palanssi suotta häälyisi ja kuluisi.\n\nMyymäpöytä teki suorakulman sillä puolella, jossa kamarinovi oli, ja\nkävi siitä puodin oviseinään, jonne ulottui sen laskuovi eli luukku.\nToinen pää meni ikkunaanpäin. Ainoastaan yksi ikkuna -- pihaan päin\n-- oli puodissa sillä se oli vähäinen, isommasta huoneesta katkaistu\npuodiksi ja puotikamariksi. Huone ei siis ollut nelikulmainen vaan\nlyhyt ja vähän leveämpi. Siitä syystä myymäpöytä oli asetettu perältä\njotensakin lähelle seinää, joka oli täynnä rihkamahyllyjä, joten\nsiihen jäi ainoastaan kyynärän verran tilaa myyjän käytettäväksi.\n\n-- Onko täällä lapsia muualla? kysyi hän edelleen. -- Luulenpa, että\nolen tehnyt tyhmästi, kun olen kantanut tänne tuon kaapin.\n\n-- Kyllähän niitä on eräässä työmiehen perheessä tuolla alhaalla; ja\ntässä porstuassakin perällä, tuossa kulmassa asuu eräs perhe, jossa\non lapsia.\n\n-- Mutta eihän niillä ole lantteja, työmiehen lapsilla, vai onko isä\nkotona?\n\n-- Ei se nyt ole vielä, vaikka sitä odotetaan pian tulevaksi, mutta\näidillä kyllä aina sen verran on, että lapset saavat huvin katsoa\nkaappiinne. Mutta ette te sanonut vielä, mitä haluatte ostaa, olkaa\nnyt hyvä... Ehkäpä täältä löytyisi jotakin, joka sopisi teille.\nSanotte että teillä on kiire.\n\n-- Voi, kun minulla on huono muisti... Onko teillä... kultaisia\nlintuneuloja?\n\nHän puhui hapuilevasti, työnsi taaskin leukansa pitkälle.\n\n-- Ei.\n\n-- Eikö ole? Voi turkanen, ja mistä niitä saa? Tuolla minä niitä näin\nenkä ymmärtänyt ottaa, en nyt muista, missä kaukana se puoti olikaan.\nJa kaikki niitä kysyivät. Ja hopeasiivellisiä, eikö semmoisiakaan ole?\n\n-- Ei ole semmoisiakaan.\n\n-- Mikä siinä on, kun ei niitä täällä ole?\n\n-- En ole semmoisia sattunut näkemäänkään, mutta kai niitä muualla\nvoi olla.\n\n-- Ohoh, vai ei nähnytkään! Niistä lapset pitävät paljon, ne sopivat\nhyvin onnenpöytäänkin, ne ovat niin...\n\nHän pysähtyi äkkiä ja kavahti ylös.\n\n-- Mikä tuolla liikkuu? huudahti hän ja kiinnitti tylsän katseen päin\nseinää.\n\nAloin epäillä, että olin tekemisissä hourupäisen kanssa, sillä hänen\nselällään olevat silmänsä tuijottivat kummallisesti tavaralaudakoilla\ntäytettyyn seinään, suu melkein ammollaan ja pahoin vinossa.\n\n-- Missä? kysyin minä levottomana, -- hyllylläkö?\n\n-- Ei, vaan tuolla huoneessa.\n\n-- Ei siellä mikään liiku, vastasin rauhoittavasti.\n\n-- Liikkuu siellä! Ettekö kuule? huusi hän ikäänkuin kammoksuen. Hän\nväänsi päätänsä, kuunteli ja muljahutti suuria silmiään. Olin varma,\nettä hän oli hullu.\n\n-- Kuka siellä on? kuiskasi hän tähdäten tylsän, katseen minuun.\n\n-- Ei kukaan, vastasin varomattomasti kyllä suoraan,\nseuraten mielikuvitustani, joka sanoi minulle, että hän oli\nmielipuoli. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin kaduin tarpeetonta\navomielisyyttäni.\n\nHänen kasvoissaan näin nyt vilaukselta saman tyytyväisen ilmeen kuin\nsilloinkin, kun tulin rahoja lukemasta puotiin. Epäilykseni heräsivät\nuudestaan ja huomasin, että olin mennyt ansaan. Miten saisin nuo\najattelemattomat sanani takaisin? Näiden ajatusten lentäessä päässäni\npidin kuitenkin tyynen muodon ja hymyillen lisäsin omiin sanoihini:\n\n-- Minkätähden sitä niin kummeksutte, jos siellä joku liikkuisikin,\neihän se mitään kummallista ole, jos siellä ihminen on?\n\n-- Eikö se olisi kummallista, vastasi hän terävästi, -- koska minä en\nnähnyt huoneessa ketään muita kuin teidät, kun tulin sivu ikkunan,\neikä ovi ole käynyt siellä sittemmin, ja yhtäkaikki siellä nyt joku\nolisi liikkunut? Ette kai tahdo väittää, että siellä aaveita liikkuu?\n\n-- En, vastasin naurahtaen.\n\n-- No, uskon minä sen nyt, ettei siellä kukaan liikkunut, koska te\nsanotte, ettei siellä kukaan ole, vaikka minä mielestäni kuulin.\nNäinhän minä itsekin sitäpaitsi teidän yksin istuvan rahoja lukemassa.\n\nHän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut\ntietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista\nmainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.\n\n-- Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne.\nSiitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, -- hyvin sisään joka\npuolelle, paitsi sohvan kulmaan.\n\n-- Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä\nihmisen sanan, kun se vakuuttaa.\n\n-- Mutta en minä ole vakuuttanut.\n\nMinä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.\n\n-- Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran _pääsi_, sanoi hän\nivallisesti ja myöskin nauraen.\n\n-- Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi\nja tarkasti häneen.\n\nTällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen\nkyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan\nkuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni\nja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla\nepätietoinen, toinen.\n\n-- Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen\nilkeää soinnutonta nauruaan. -- Ette tahtoisi myöntää, että olette\nyksin oudon miehen kanssa.\n\n-- Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin\nhuolettomasti.\n\n-- No, vastatkaa sitten suoraan kysymykseeni, vaikka kyllä minä sen\nnyt muutenkin tiedän, mutta jos saatte vastatuksi...\n\n-- Eihän minulla ole mitään teille vastattavaa. Emme täten pääse\nkaupanteon alkuunkaan.\n\n-- Eikö vastattavaa? räyhäsi hän. -- Kun minä suoraan kysyn, onko\nhuoneessa ketään, eikö se vaadi suoraa vastausta, häh?\n\n-- Mutta ettekö käsitä, että kysymyksenne on sopimaton? Enhän minä\nole velvollinen tekemään teille tiliä yksityiselämästäni.\n\n-- Ei, ei. Mutta kristitty ihminen rohkenee aina sanoa totuuden,\nsanoi hän ääntänsä korottaen. -- Mutta te olette valehtelija ja sen\ntähden ette rohkene.\n\nNäissä sanoissa lausuttu soimaus, vaikka se tulikin tuommoisen\nhenkilön huulilta, minuun kuitenkin sattui, ja sentähden jäin hänelle\nvastauksen velkaa. Sanoin ainoastaan:\n\n-- Te puhutte kuin pappi.\n\nHän oli tietysti otaksunut minut arkatuntoiseksi, sillä luultavasti\nhänkin oli tavallaan ihmistuntija. Vaikkakin siis tiesin, että hänen\nvetoamisensa kristityn ihmisen uskallukseen oli vain teeskenneltyä,\najattelin kuitenkin: tahtoisinko, jos tämä olisi viime hetkeni, mennä\nvalhe huulillani iankaikkisuuteen --? Ja kuitenkin, sanoi taaskin\nymmärrykseni, täytyy hänen uskoa, että täällä on joku toinen henkilö\nlähellä.\n\nKello kamarissa, eteisen ovipielessä, oli tämän puhelumme aikana\nlyönyt viisi. Kuluisi ehkä pari tuntia ennenkuin miehet ehtisivät\nkotiin tukkimetsästä. Ja ehkäpä ei kukaan pahan ilman vuoksi tulisi\nenää puotiin. Oli siis sangen tärkeää saada hänet eksytetyksi\nsiitä uskosta, että olin yksin. Arvasin myöskin, että hän oli\nhankkinut itselleen tietoja siitä, että miehet nyt olivat poissa\nkotoa. Ajatukseni risteilivät sinne tänne. Tunsin oikeaa taistelua\nsielussani. Valehdella en tahtonut -- olisiko se muuten auttanutkaan?\nHätävalhekin oli aina inhottanut minua. Mutta enhän minä silti ollut\nvelvollinen hänelle totuuttakaan ilmoittamaan. Tässä oli siis jotakin\ntehtävä. Vaivasin sentähden ankarasti päätäni tuota yhtä ajatusta\nhautoessani.\n\nMutta ensiksi täytyi minun saada sytytetyksi tuli lamppuun, sillä\nalkoi jo vähän hämärtää; ja hämyä melkein oli ollut koko päivänkin.\nOli selvää, että mies lörpötyksellään paljosta ostamisestaan tahtoi\nainoastaan kuluttaa aikaa, kunnes tulisi pimeämpi. Mietin siis, miten\nsaisin heti näppärästi tulen sytytetyksi.\n\nLamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina\nlattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu\nkatsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi.\nMutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli\nmyymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä.\nSitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin -- hänen päänsä oli\nlampun tasalla ja hän seisoi sen takana -- ja antaa täräyksen leukani\nalle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.\n\nIkkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen\nkäsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat\nniin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati,\netten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin\nnyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän\nsaisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten\ntulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.\n\nMies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.\n\n-- Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. -- Eikö teillä\nole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on\ntavaran hukka!\n\n-- Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon\nostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu,\nsanoin tyynesti.\n\n-- Niin niin, minä teen paljon kauppaa.\n\nHän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä\nharhailivat ikkunaluukkuihin.\n\n-- No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä\ntarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta\nkyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, -- että te toisen tavaraa\nkäyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron\npatruunalle.\n\nMinä vain hymyilin vastaukseksi.\n\nVäänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin,\nettä se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.\n\n-- Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin\nulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.\n\n-- Se on parempi.\n\nSitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana\nkulkuri puhui ilkkuen:\n\n-- Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön...\n\n-- Saan minä, väitin vastaan.\n\n--... jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette\ntaaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.\n\nOli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta\nnäitä havaintoja tehdessään.\n\nVäänsin tikun palavan pään käteni suojaan -- sydämeni sykki kovemmin\nja sieluni huokasi Jumalan luo -- hypähdin tuolin syrjälle seisomaan,\nniin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin\nmieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen\nkummallisen elon. Hän nauraa kihnutti -- minäkin hymyilin. Hänen\nkasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä\nolisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili.\nHairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen,\nasetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen\nkohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas.\nTuskin sekuntia kului siihen.\n\n-- Ahah, saittepas!\n\n-- Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.\n\n-- Niin olisinkin. Mutta ette sitä olisi saanut palamaan, jos minä\nolisin tahtonut puhaltaa siihen, mutta minun teki mieleni nähdä,\nsaisitteko, kun en minä uskonut sitä. Mutta kyllä se näppärästi kävi.\nKyllä sen näki, ettette sitä ensi kertaa tehnyt.\n\n-- Nyt voimme alkaa tehdä kauppaa.\n\n-- Onko teillä... mitä se nyt olikaan?... niin kultasilmäisiä\nparsineuloja, oikein paksuja, suuria?\n\n-- Ei.\n\n-- No mutta, eikö niitäkään ole?\n\n-- Onko niitä muuallakaan?\n\n-- On niitä, sanotteko minua valehtelijaksi? Hän huusi kovasti ja\nliikkui äkäisesti.\n\n-- En, mutta en minä tiedä niitä olevan. Saattaahan niitä silti olla.\n\n-- Mitä semmoinen tietää?\n\n-- Ostakaa tavallisia, ne ovat helpompia ja tekevät paremmin\nkauppansa.\n\n-- En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä\nole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?\n\n-- Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja\nsanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia,\nnappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä\nkaapillinen tulee.\n\n-- Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä\ntavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette\nylpeä ihminen.\n\n-- En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut.\nMinä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita\nkursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki\nkourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä\nkursaile.\n\n-- Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?\n\nTaaskin näkyi hän miettivän.\n\n-- Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä\ntarvitsee... Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä\nedes on.\n\n-- On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin\nottamaan edellisiä esiin.\n\n-- Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.\n\n-- Mitä niitä maksaa krossi?\n\n-- Viisikymmentä penniä.\n\n-- Mitä se tekee tusina?\n\n-- Neljä penniä tusina tekee neljäkymmentäkahdeksan penniä, se on\nsiis vähän runsaammin kuin neljä. Mutta te voitte niistä ottaakin\nkymmenen penniä tahi kahdesta tusinasta viisitoista. Siten niitä\nmyydäänkin.\n\n-- Kovin on tyyriitä, en minä maksa niin paljoa, enkä ostaa, jos ette\nalenna; antakaa neljälläkymmenellä.\n\n-- Se on määrähinta, viisikymmentä.\n\n-- Joka puodissa aina alennetaan.\n\n-- Mutta kun te olette \"rehti\" mies, niin minä sanon teille heti\nmäärähinnan; se muuten on täällä tapanakin.\n\nHänen silmänsä tähystivät äkkiä minua.\n\n-- Noh, maksan minä sen sitten, mutta en minä ota kuin puolet, koska\nette alenna.\n\nMinä panin sen hänelle paperiin.\n\n-- Nytkö katsotte neuloja?\n\n-- En vielä... Onko teillä... kuvapapereita, ottaisin jonkun uuden\nkaappiini?\n\n-- Ei niitä ole.\n\nMinusta näytti kuin hän olisi ollut tyytyväinen vastaukseeni.\n\n-- Sepä kummallista, kun ei ole mitään, jota kysyy. Sanoitteko, ettei\nniitäkään ole missään?\n\n-- Kirjakaupassa tietysti on, mutta ei niitä ole ennen kysyttykään\ntäällä.\n\n-- Mutta kaikkia pitää olla.\n\n-- Sitä tavaraa pidetään tarjolla, joka käy kaupaksi, ja sitä on\nkyllä, sen näette. Ehkäpä nyt otan esiin niitä silmäneuloja.\n\n-- Pankaa mulle ensiksi vienteli rusinoita, että saan pureskella\ntässä aikani kuluksi.\n\nMinä lähdin menemään.\n\nHän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.\n\n-- Taikka... huusi hän samassa, -- jos sitten vasta ne panisi.\nPankaa sitten vasta, ettekö kuule!\n\nOlin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko\nsijaitsi.\n\n-- Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin.\nPunnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat.\nHän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en\nkäsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle\nja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin,\nettä tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä\npalanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.\n\n-- Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan,\nsanoi hän hyvänsävyisästi.\n\nVein rusinatötterön hänelle.\n\nHän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni,\nkurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi,\nmelkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu\ntietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin\nvarjosikin sitä.\n\n-- Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan?\npuhui hän rusinoita syödessään. -- Ei tuonne näe, mutta tuskinpa\nsieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten\nhuoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät\nne akat anna, jos miehet viipyvät.\n\n-- Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat,\ntunnin päästä ehkä...\n\n-- Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on\ntehty.\n\nHän astui kuvakaapin viereen myymäpöydän eteen seisomaan.\n\nMinä nostin hyllyltä myymäpöydälle pienen laatikon ja aloin hänelle\nnäyttää useammanlaisia neuloja. Niitä katsahti hän hätäisesti vähän,\naina pistäen jonkun rusinan suuhunsa. Pian hän päätti ottaa erästä\nlajia halpoja neuloja.\n\n-- Mitä ne maksavat preivi?\n\n-- Kymmenen penniä.\n\n-- Eikö niitä kahdeksalla saa?\n\n-- Ei.\n\n-- Niin, teillä on määrähinnat, virnisti hän taaskin. -- Pankaa ne\ntuohon tiskille ja lukekaa ne siinä, montako siinä preivissä on.\nMutta odottakaa, minä katson tuleeko siellä kukaan, että osaisin\ntästä johonkin, kun ei niitä miehiä taida kuulua, jos ovat yötä...\n\nHän astui taaskin ikkunan luo, kurkisti ulos vähän, molemmin puolin,\nja kuunteli.\n\n-- Ei ketään. Siellä on niin paljon luntakin. Kai tästä täytyy lähteä\nniitä akkoja puhuttelemaan.\n\nTaaskin siirtyi hän entiselle paikalleen.\n\n-- Lukekaa nyt neulat!\n\n-- Niitä on viisikolmatta joka kirjeessä, ei niitä tarvitse lukea, ne\nmyydään aina lukematta.\n\n-- Mutta en minä usko teitä, niistä on voitu ottaa pois, kyllä\nsemmoista tehdään, ne pitää lukea.\n\n-- Olkaa hyvä ja lukekaa itse, niin tiedätte varmaan, sanoin minä;\nminua kyllästytti hänen käskevä komentonsa.\n\n-- Ei, ärjyi hän, -- _teidän_ ne pitää lukea, ei ole minun asiani\nniitä lukea, se on _teidän_ tehtävänne, ja tuohon paikkaan, minä näen.\n\nHän heitti puhuessaan vihaisesti rusinatötterön myymäpöydälle ja löi\nkämmenellään siihen niin että kajahti.\n\n-- Noh, katsokaa nyt sitten, kun minä luen ne, vaikka ei minun sitä\ntarvitsisi tehdä, kun ne kerran ovat luetut, mutta olkoon menneeksi.\n\nTahdoin tehdä hänelle mieliksi, jotta hän ei niin ärjyisi minulle.\nTuo rusinoita syövä rehevä renttu ei näyttänyt minusta juuri\nvaaralliselta, ainoastaan kiusalliselta.\n\n-- Minä seison suorassa enkä liiku paikaltani, te saatte lukea, ja\njos ette lue oikein hyvin, niin se on teidän asianne, en minä siitä\nköyhdy, sanoi hän rehevästi laverrellen, -- mutta minä tahdon vain\nrehtiä.\n\nTaaskin tuntui minusta kuin olisi ollut jotakin epämiellyttävää\nteeskentelyä äänessä, jolla sanat sanottiin.\n\nKumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella,\nniin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta\nsiinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja\nettä olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin\ntarkasti varani, ajattelin.\n\nSormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi,\nkolme, neljä, viisi... Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa\nyläruumiillaan olisi lähennyt minua. -- Kuusi, seitsemän, kahdeksan,\njatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin\noikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä\nkuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. -- Yhdeksän,\nkymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta\nkatsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se\nmitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en\nvapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua\nmyymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?\n\nHän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon\nsaman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin\npäässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli\nkuin hyökkäykseen valmis. -- Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen\njännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin\npelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa\njännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät\njäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina.\nSilmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon\neikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se\noli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas,\nkylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin\nkuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan\nsilmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka\nneuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota!\nNuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun\ndemonin.\n\nEn siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain\niskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa\nansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani.\nKestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.\n\nHän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin\nkatseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä\nkatsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin\ntunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen\nkatseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti...\nMinä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en\nkuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi\nhänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka\njäseneni vapisi.\n\nHänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin\nlaskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.\n\nKatsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos\nJumalalle ja rukous avusta edelleen.\n\nHän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen\nhämmennyksensä ja pettymyksensä.\n\n-- Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän\nkoetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.\n\n-- Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.\n\nTiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.\n\n-- Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, -- kuin\nolisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun\nte niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille\ntuli kesken neulojen lukemisen, häh?\n\nHänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.\n\n-- Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.\n\n-- No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.\n\nAstuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä\nneulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka\nmieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin,\nettä hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.\n\n-- Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.\n\n-- Ei, minä luen sen kädessäni.\n\n-- Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän\npitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.\n\n-- En minä lue sitä siinä.\n\n-- Teidän pitää! huusi hän vielä kovemmin.\n\n-- Ei!\n\nKäsitin että minun täytyi esiintyä hyvin päättävästi. Ja vaikka\nen voisikaan sanoa, että pelkoni olisi kadonnut, päätin kuitenkin\nkalliisti myydä henkeni.\n\n-- Kuinka te olette kiusallinen ihminen, kätenne vapisee, ette saa\nniitä luetuksi.\n\nMinua suututti ja ponnistin voimiani, kuitenkin pysyen tyynenä.\n\n-- Näettekö, etten vapise!\n\nOsoitin hänelle vasempaa kättäni, jolla neulakirje oli ja joka ei\nvapissutkaan, ja katsoin häntä tyynesti silmiin.\n\n-- No, ei se nyt vapise, mutta mikä teille juuri äsken tuli?\n\n-- Emme nyt huoli siitä. Tehdään nyt tämä neulakauppa loppuun. Minä\nluin neulat.\n\n-- En minä usko, että ne on oikein luettu, kun ette niitä tuossa\nlukenut, huusi hän.\n\n-- Minä annan teille ehjän, avaamattoman kirjeen, niinkuin jo äsken\ntarjosinkin.\n\nNostin laatikon myymäpöydältä lautaselle ja otin uuden kirjeen esiin.\n\n-- En minä usko teitä, räyhäsi hän, -- ei minun tarvitse uskoa, se\nvoi olla vajaa.\n\nMinä avasin sen. En tahtonut antaa hänelle aihetta syyttää minua.\n\n-- Katsokaa nyt, tämä on käänteitä myöten ladottu ja siis täysi,\nmutta panen siihen vielä kaksi, niin tiedätte täyden saaneenne.\n\n-- En minä tahdo enempää, minä tahdon että luette. Minä tahdon rehtiä\nvain, huusi hän.\n\n-- Jos ette tahdo niitä ostaa sillä tavalla kuin minä ne myyn ja ne\naina myydään, niin saatte olla ilman, minä panen ne pois.\n\nKäännyin laskemaan pois niitä.\n\n-- Ei! Ettekö te tahdo myydä, kun tavaran pois panette?\n\n-- Tahdon, mutta ehkäpä teillä ei ole halua ostaa.\n\nHän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on\nmahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut\nvihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan\nvaromattomampi.\n\n-- Hiljaa! sanoin vakavasti. -- Ei täällä saa kirota, ja puhukaa\nsiivommin.\n\n-- Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi,\nkauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.\n\n-- Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun\nsanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?\n\n-- No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä\nniin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.\n\nHänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.\n\nMinä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.\n\nKulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.\n\n-- Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.\n\nNyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani\nniin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin\nnäkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään;\nsillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen\nriippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka\nruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi\nollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen\npitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta\nomilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista\nnopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa\nylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä\nkenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan\njuossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties,\ntaikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja\nluisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut\nsuunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla\nsieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt\navukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään,\nsulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta\nhuonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin\nmerkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria\ntoiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä,\ntiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani\nuskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin\nmahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet\nepäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen,\njoka voisi kuulla minua.\n\nMyymäpöydällä oli vahva koivuinen kyynärmitta. Hän otti sen käteensä\nja kuin koetellen sen painoa nosteli sitä kädellään ylös ja alas.\n\nVaikka uskoin, että tuolta suuriääniseltä räyhäävältä heittiöltä\naluksi puuttui rohkeutta suoraan rynnäkköön, en ollenkaan pitänyt\nmahdottomana, että hän turhaan koetettuaan keinojansa saadakseen\ntilaisuuden salaiseen hyökkäykseen, edelliseenkin ryhtyisi. Otaksuin,\nettei hänellä ollut mitään ampuma-asetta, tai jos olisikin, niin\nei hän sitä uskaltaisi käyttää, sillä se kuuluisi kauas. Sitä en\nsiis pelännyt. Se olisi kuulunut ainakin Juhon kamariin, ja minä\narvasin, että hän jossakin muualla oli ottanut selon siitä, miten\ntalossa asuttiin. En voinut nähdä, oliko hänellä puukkoa, sillä takki\npeitti sen, jos se hänellä olikin. Mutta että hän aikaa voittaen yhä\nenemmän kiihtyisi ja rohkeuskin siitä kasvaisi, sen käsitin. Varmasti\nja pontevasti esiintyvän miehen kimppuun ei hän varmaankaan olisi\nrohjennut karata, mutta minä olin nainen ja minun ruumiinrakenteeni\nosoitti heikkovoimaisuutta. Minulla ei siis ollut muuta keinoa kuin\nkoettaa eksyttää häntä, mutta ensiksi tahdoin muuten varustautua.\n\nMenin sokerilaatikon luo, joka oli myymäpöydän luukun vieressä\novipielessä. Rupesin lyömään sokeria naulan ja puolen naulan\nkappaleiksi.\n\n-- Mitä te nyt teette, kun sokeria lyötte? huusi hän äkäisesti,\nkääntyen äkkiä pois ikkunasta. -- Oletteko hullu, en minä sokeria\nosta! Pysykää tässä!\n\n-- Minä paloittelen sitä valmiiksi, siksi kun tulee ostajia, sillä\naikaa kun te mietitte mitä ostatte.\n\nMinulla olikin tapana näin tehdä, sillä sekin kuului \"järjestelmään.\"\n\n-- Kyllä minä tästä tulen heti kun sanotte, mitä haluatte ostaa,\nlisäsin vielä.\n\n-- Ei nyt enää ketään tule tämmöisellä ilmalla. Te vain tahdotte\njuosta ulos, mutta ette saa mennä ja jättää puotia, huusi hän taaskin\närjyen.\n\n-- Minäkö jättäisin puodin?! Ja kyllä niitä vielä tulee kahvia ja\nsokeria huomiseksi ostamaan.\n\nTuosta hänen kiellostaan ymmärsin, ettei minun olisi koettamistakaan\npakoon. Ja olihan selvää, ettei hän minua voinut päästää, sillä jos\nhän olisi ennättänytkin ryöstön tehdä ennenkuin olisi kukaan ehtinyt\npaikalle, olisi hänet jälkiä myöten heti saavutettu ja minä olisin\nvoinut todistaa häntä vastaan.\n\nHän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään\nvuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin\ntaaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän\nkimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.\n\nEi ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty.\nMutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi\närsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta\nymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani.\nHänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja\nsiihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.\n\nAsetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut\nhänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä\npuolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa\nlaatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että\nnurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa\nja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta\npäällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa.\nItse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä\nkankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat\nnojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa\nnurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän,\ntoinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa\nhakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti\nanastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli\ntoisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään\nmuuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi.\nParasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen\nnurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis\ntarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.\n\n-- Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. -- Jos\nminä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.\n\nHänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan\nkankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.\n\n-- Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, -- ja niinpä teidänkin\nsilmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti,\nkyllä minä katseen siedän.\n\nHän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.\n\n-- Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. -- Mutta\nkyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. --\nHän alensi ääntään viime sanoissaan.\n\nHän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä\npystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä,\nhermostunutta ja väkinäistä.\n\n-- En minä pelkää.\n\nTämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa\nhänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. --\nPelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!\n\nÄäni oli ivallisen kiusaava.\n\nMinua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä\nlujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:\n\n-- Näytänkö minä siltä että pelkään?\n\n-- Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies,\nkyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.\n\n-- Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti\nnauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.\n\nHänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.\n\n-- Mitä? huusi hän. -- Mitä te sanoitte?\n\nHän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja\nleikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.\n\n-- Kortteli sääriä, mitä se on?!\n\n-- Se on sananparsi, kokkasana ainoastaan; ettekö sitä ole ennen\nkuullut?\n\n-- En. Mitä sillä tarkoitetaan? Sanokaa heti, taikka...\n\n-- Sitä, ettei miehen mittaa tarvitse pelätä. Ettekö sitä käsitä.\n\n-- Mutta eikö isolla ole voimaa? Ei aina.\n\n-- Kyllä mies naisen voittaa ja kyllä nainen sentään miestä pelkää,\nisoa miestä.\n\n-- En minä ole koskaan _yhtä_ miestä pelännyt. Löin terävästi sokeria.\n\n-- Taitaisi teissä olla miehen vastusta... Ei sentään.\n\nHän katsoi uteliaasti ja tarkasti minua ja astui askeleen lähemmäksi.\n\n-- Ei sitä varmaan edeltä tiedä. Sen neuvon kuitenkin annan\njokaiselle että älköön tulko _ylen lähelle_.\n\n-- Ahhah! Tulkaa nyt toki kauppaa antamaan. Antakaa tuota punaista\nliinaa kyynärä.\n\nHän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.\n\nKuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale\nuutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän\nnäkyi saavan uuden ajatuksen.\n\nTyönsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja\nkirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.\n\n-- Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta\nkäsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä\nase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.\n\nHän nauroi kovin. -- Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?\n\n-- En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin\nitse ennen siitä.\n\nHän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen\ntakaisin.\n\n-- Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.\n\n-- Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi.\n-- Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!\n\nHän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt\nsokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä\nitselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt,\nmiltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes\nikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia.\nSitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä\nolisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten\nsanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se\nvoinut olla vaarallista.\n\n-- Vai jätitte laatikon auki, toisti hän.\n\n-- Kyllä se ennenkin on ollut auki, se käy ahtaasti.\n\nNäin olikin asian laita, ja sentähden jätin sen nytkin auki.\n\n-- Mutta nyt se ei ollut auki. Ja näin minä sen, että te menitte\nsiitä niin kaukaa tiskistä sentähden, että minä tässä seison. Kyllä\nte sentään pelkäätte, vaikka ette myönnä. Hi, hi, hi.\n\n-- Pelko ja varuillansa oleminen ovat aivan eri asiat.\n\n-- Jassoo! Te olette siis varuillanne. Hah, hah, hah! Mutta mitä\npuhetta se on? tiuskasi hän.\n\n-- Onko väärin olla varuillansa? Ei teidän siitä tarvitse pahastua,\nen minä sillä mitään loukkaavaa teitä kohtaan tarkoita, koska en\ntunne teitä. Ja varuillanne te itsekin olette antajaa kohtaan, koska\nette usko neulojenkaan kirjeessä oikein olevan. Katsoin tarkasti\nhäneen ja lisäsin samalla: -- Ja varomaton onkin aina tyhmä. Ei tässä\ntyhmeliinejä olla.\n\n-- Ei, kyllä se hyvä onkin, että olette varovainen, sanoi hän kuin\nvähän hämillään, kun tuota neulakauppaa muistutin. -- Mutta en minä\nole mikään paha mies, minä olen hyvä mies; minä olen vain vähän\nkiivas, ei minua pidä pelätä.\n\nHänen katseensa oli urkkiva, aivan kuin hän olisi ajatellut:\nuskonetko tuota?\n\n-- Se on hyvä se, vastasin.\n\nHän laski kyynärmitan kädestään kuvakaapin viereen myymäpöydälle,\naivankuin siten todistaakseen sanojensa pätevyyden, astui taaskin\nlähemmäksi ikkunaa ja kurkisti ulos.\n\nHänen vakuutuksestaan huolimatta pelotti minua kuitenkin astua tuohon\nperälle myymäpöydän ja seinän väliin tuota pyydettyä palttinaa\nottamaan hyllyltä, vaikka se olikin kamarinovea lähellä. Minä astuin\nsiis myymäpöydän luo ja nostin sen neljännaulan painon laudakolta ja\nlaskin sen sijalle naulan painon.\n\nHän kääntyi taaskin äkkiä katsomaan.\n\n-- Vai niin, te otitte siitä sen neljännaulan luodin ja panitte\npienen sijaan. Mitä te semmoista teette, niinkuin minä olisin joku\npahantekijä? Minä suutun. Sen pitää olla siinä, missä se on ollutkin.\n\nHän tuli ja kurotti sitä ottamaan.\n\n-- Antakaa olla! Niiden pitää olla järjestyksessä. Ne jäivät siihen,\nkun viimeksi myin jauhoja. Mutta te näette että ne on järjestetty\npalanssin taa, isommasta pienempään. Te ette saa mitään panna\nepäjärjestykseen täällä!\n\n-- No, olkoon sitten siinä, minä pidän itsekin järjestyksestä, ja\nsaisin minä sen siitäkin, jos tahtoisin. Häntä nauratti.\n\nSen minä hyvin tiesin, mutta ei hän saanut sitä kuitenkaan siitä niin\nsukkelasti kuin palanssilta, siinä kun oli isompia ensiksi rivissä.\nJa kun hän sitä siitä tavoittaisi, aseena käyttääkseen, voisin minä\njo ehkäpä heittämällä särkeä ikkunan ja huutaa apua; olipa siinä\nlukkojakin kamarinoven lähellä, aivan kuin sitä varten. Ja puoli\nsekuntiakin on aikaa hädässä.\n\nHän otti taaskin kyynäränmitan käteensä ja katseli sitä.\n\n-- Miksi ette tätä myöskin ottanut? sanoi hän. -- Tämä on aika\nkyynäräpuu, oikein luja ja vahva, ei tämmöisiä tehdäkään muualla\nkuin täällä Hämeessä, jossa ei puuta säästetä. Kyllä tämä sattuisi\njokseenkin lujaa, jos mies tällä lämähyttäisi kuin vierasta sikaa,\nettekö usko?\n\n-- Kyllä maar.\n\n-- Mutta minä pyysin äsken kyynärän punaista liinaa, miksi ette anna\nsitä?\n\n-- Laskekaa siihen se kyynäräpuu, niin saatte sitä.\n\n-- Ottakaa esiin liina, kyllä minä tämän annan.\n\n-- En minä yhden kyynärän tähden raasta pakkaa hyllyltä, voin minä\nsen siinäkin mitata.\n\n-- Taitaa olla huonoa tavaraa se.\n\n-- Ei ole, vahvaa se on.\n\nVedin kankaan pään suoraksi riippumaan alas ja naskuttelin sitä\nsyrjästä näytteeksi. Koetin pitää itseni etäämpänä hänestä; sen\ntähden en tavanmukaisesti nostanut palttinaa myymäpöydälle.\n\n-- Mutta jos ette siitä välitä, lisäsin, -- niin samapa se, kyllä se\npala toistekin kauppansa tekee.\n\n-- Tulkaa ottamaan tämä kädestäni.\n\nUskoin varmasti, ettei hän nyt aikonut minua lyödä, koska otaksuin\nhänen tahtovan tehdä sen salaa. Mutta en kuitenkaan tahtonut sallia\nhänen liikkua omavaltaisesti; sentähden seisoin paikallani. Uudistin\nkäskyni:\n\n-- Laskekaa siihen se.\n\n-- Tuossa se on sitten.\n\nHän heitti sen kädestään myymäpöydälle, niin että se pärähti ja kulki\neteenpäin.\n\nKun nyt astuin sitä ottamaan, teki hän nauraen samassa tarkoituksessa\nnopean liikkeen kädellään. Hän tahtoi leikkiä kanssani kuin kissa\nhiiren kanssa ja luultavasti pyrkien samaan lopputulokseen. Olin\nkuitenkin nopeampi ja sain sen, minäkin naurahtaen, siepatuksi siitä\nennenkuin hän.\n\n-- Hei kuinka sukkela te olitte!\n\nHänen silmänsä menivät kuitenkin nurkkaan, vaikka hän nauroikin,\nluultavasti sentähden, ettei hän ehtinyt kiusaa tekemään.\n\nMinä mittasin palttinan ja jätin kyynärmitan pakan päälle laudakolle.\n\n-- Jassoo, nyt veitte minulta kyynäräpuunkin, tiesin minä sen edeltä,\nmutta ei se vahinko suuri ollut. Hi, hi, hi! Antakaa minulle nyt\nnupeja.\n\n-- Paljonko?\n\n-- Niin paljon, että lyön tämän kiinni tuohon kaappiin.\n\nHän sieppasi pois vanhan likaisen rievun kaapin takapuolesta ja\nheitti lattialle.\n\nAnnoin hänelle niitä pyydetyitä nauloja paperiliuskalle.\n\n-- Mitä nämä maksavat?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Ohoh, vai annatte ilmankin. Mutta nyt täytyy teidän kumminkin\nantaa minulle se iso luoti, että saan lyödä tämän liinan kiinni\nkaappiin; ei teillä vasaraa täällä kumminkaan ole, kun olette nainen.\n\nHän näytti taaskin varsin huvittuneelta. Ja arvasi hän nytkin oikein,\nsillä vasaraa ei minulla ollutkaan.\n\nOtin sen naulan painon vaa'alta ja laskin myymäpöydälle.\n\n-- Tämä on parempi, tätä minäkin olen käyttänyt vasaran asemesta\npieniä nauloja lyödessäni, sanoin.\n\n-- Ei tällä mitään saa, mitä tämä on miehen kädessä! Antakaa iso.\n\n-- Lyökää päältäpäin, eihän pieni vasara niinkään iso ole?\n\n-- No, olkoon. Hän löi.\n\n-- Hyväpä tämä onkin. Luulenpa, että te ymmärsitte sen asian. Näytti\nkuin olisi hänellekin pälkähtänyt päähän jokin uusi ajatus, ja pian\nse tulikin ilmi.\n\n-- Minä kysyisin, sanoi hän viekastelevasti, -- mutta ette vastaa\nkumminkaan, jos kysynkin. Te olette niin kopea, kenties, ette köyhän\nmatkustavaisen kysymyksiin viitsi vastata.\n\n-- En tiedä vastaanko vai enkö, ennenkuin kuulen kysymyksenne.\n\n-- Tiedän minä sen, ettette vastaa siihen. Ette nyt _enää_ vastaa.\n\nHän vilkaisi kulmainsa alta tutkivasti minuun puhuessaan. Koskisiko\ntuo rahaa? ajattelin.\n\n-- Kysykää koetteeksi, ehkäpä vastaan.\n\n-- Kysyisin vain huvin vuoksi ainoastaan, paljonko sitä rahaa oli,\njota äsken luitte?\n\nHän nauraa kihnutti.\n\n-- Miksi en siihen vastaisi, ei se sen pahempi ole, vaikka sen\ntiedättekin!\n\n-- No, ei se sen pahempi olekaan, kyllä se tosi onkin, sanoi hän\nhyvänlaisesti. -- Paljonko sitä on sitten?\n\n-- Seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa ja seitsemäntoista\npenniä, sanoin painokkaasti ja tarkasti katsoen häneen.\n\nHän näkyi tulevan hyvälle mielelle ja pyyhkäisi kädellään\nparratonta pitkää leukaansa. Hän näytti miltei ällistyneeltä minun\navomielisyydestäni.\n\n-- Eikös se ole kaunis raha? lisäsin vielä.\n\n-- On kyllä... Mutta eikö sentään tämmöisessä paikassa, jossa\ntukkikauppoja tehdään, tuhansiakin ole?\n\nHänen katseensa tuli taaskin urkkivaksi.\n\n-- Tietysti, mutta ne tulevat ja menevät. Eivät ne kauan makaa\nkirstussa, ne maksetaan sitä myöten pois kuin niitä tuodaankin. Tällä\nviikollakin on useita tuhansia maksettu. Puhuin ihan totta. -- Mutta,\nlisäsin, -- ei täällä koskaan sentään aivan pienissäkään rahoissa\nolla; ylitse seitsemänsadan markan, rahaa sekin on.\n\n-- Rahaa sekin on. Hän näkyi vähän miettivän. -- Te valehtelette,\nlisäsi hän heti, -- ei siinä ole niin paljoa, ei niin pieneen riviin\nmahdu niin paljon hopearahaa.\n\n-- Ei. Teillä on hyvä silmä. Siinä onkin viisisataa markkaa\nseteleissä. Näin, että imartelevat sanani maistuivat.\n\n-- No, kyllä minäkin rahaa nähnyt olen... Mutta enpä minä nähnyt\nmitään seteleitä pöydällä.\n\n-- Ette nähnytkään, mutta kirstun sisimmäisellä pohjalla oli tukku\nviidenmarkan seteleitä, sata kappaletta aivan pankista tulleita.\n\n-- No, sitten minä voin sen uskoa, että siinä niin paljon on. Ja\nviidenmarkan rahojako ja sata kappaletta, jos se vaan on totta, mitä\nsanotte?\n\n-- Niin juuri. Minkätähden ei se totta olisi?\n\nHän näkyi olevan yhä enemmän hyvillään -- sillä olisivatpa nuo olleet\nsopivia rahoja käytettäviksi -- mutta näytti myöskin kuin olisi hän\nalkanut tulla siihen luuloon, etten minä kuitenkaan oikein käsittänyt\ntai uskonut mitä hän oli miehiään, vaan pikemmin kenties otaksuin\nluulleeni väärin hänestä, taikka ehkäpä en olisikaan niin tarkka ja\nuskollinen toimessani kuin hän oli luullut.\n\n-- Seitsemänsataa neljäkymmentä...? sanoi hän siis tuttavallisesti ja\nvieläkin kysyvästi.\n\n--... Neljäkymmentäkuusi ja seitsemäntoista penniä.\n\n-- Ja te tiedätte sen niin pennilleen? Ei niin suuria rahoja\npennilleen lueta.\n\n-- Tiedän. Valmis vaikka valaan.\n\n-- Vai valaan valmis.\n\n-- Niin, jos joutuisin valalle, niin tiedän, ja kirjassa ne myöskin\novat.\n\n-- Vai ovat ne kirjassakin... Mistä ne pennit sinne tulevat?\n\n-- Ne tulevat eri sahatavaraa myydessä, jotakin ostaessa, palkkoja\nmaksaessa tahi muissa sahan ulosmenoissa.\n\nHän näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi:\n\n-- Niin no, kyllä minä sen nyt käsitän, että puhutte totta.\n\nTämä juuri oli ollutkin tarkoitukseni. Nyt voin olla varma siitä,\nettei hän, jos pääsisikin minuun käsiksi, minua kiduttamalla\nkoettaisi saada puserretuksi enempiä rahoja ulos, sillä hän uskoi\nnyt, ettei niitä ollutkaan; sen oli vaikuttanut tuon viidensadan\nmarkan setelitukun ilmoittaminen.\n\nJo alussa kerroin sänkyni alla kirstussa olevan yksitoistatuhatta\nmarkkaa. Juuri tätä isompaa summaa säilyttääkseni niin avomielisesti\npuhuin. Ja mitä hyödyttäisi tässä kielto tai rahasumman vähemmäksi\nsanominen? Olihan hän nähnyt minne rahakirstun laskin ja että\npanin avaimen taskuuni. Jos hän saisi minut pois tieltä ja rahat\nanastetuksi, veisi hän ne kumminkin kaikki; jos ei hän niitä saisi,\nei se ollut sen pahempi, vaikka hän tiesikin summan. Näin mietin\nasiaa edeltäpäin. Ja ettei hän suinkaan olisi henkeäni säästänyt\nrahan vähyyden tähden, jos en olisi noita seteleitä ilmoittanutkaan,\nsen oli hän jo teossa osoittanut, mutta epämääräinen tieto tai\ntietämättömyys rahan suuruudesta olisi ainoastaan kiihottanut häntä\nlisää etsimään, kun sitä vastoin kyllin suureksi otettu, määrätty\nsumma ehkä tyydyttäisi hänet.\n\n-- Tämä kauppamme, sanoin häntä taaskin häiritäkseni, -- tekee nyt\nkahdeksankymmentäviisi penniä. Napit kaksikymmentäviisi, neulat\nkymmenen, se on kolmekymmentäviisi, palttina kolmekymmentäviisi,\ntekee seitsemänkymmentä, ja rusinat viisitoista, yhteensä\nkahdeksankymmentäviisi.\n\n-- Ei suinkaan sen ole vielä kiire, minä ostan vielä paljon. Minä\nteen suuria kauppoja vielä.\n\n-- Mitä tahdotte.\n\n-- Mutta saan minä ne maksaakin ja panna korjuuseen. Minä olen rehti\nmies, en minä halua ketään pettää. Minä olen hyvä mies, en minä ole\nmikään paha. Uskotteko _sen_?\n\nHän katsoi, teeskennellen hyvänlaiseksi, silmiään kääntäen ja ääntä\nmukaillen.\n\n-- Uskon mielelläni.\n\nHän alkoi lukea rahojaan myymäpöydälle, kymmenissä ja viisissä\npenneissä sekaisin, useampaan kertaan.\n\nKummastuin hänen tottumattomuuttaan rahojen lukemiseen. Tämä\nkuitenkin osoitti, ettei hän ollut kauan kulkenut mitään kauppaa.\nSitä olin jo edeltäpäin epäillytkin, sillä hän näytti minusta kuin\nvankilasta karanneelta.\n\nAloin miettiä itsekseni, minkä vuoksi hän nyt juuri vasta tässä oli\nhuomannut, että kuvakaappi tarvitsi uuden uutimen. Eikö tuo repale\njo ennen olisi ollut lumppukasaan omansa? Ja saihan punapalttinaa\njoka puodista. Tämän oston hän mahtoi siis tehdä eksyttääkseen minua\ntäälläolonsa oikeasta tarkoituksesta, osoittaakseen sillä, että\nhän ammatiltaan oli todellinen kuvakaappimies, joka edelleenkin\naikoi kaappia kantaa. Kaappi näytti sitäpaitsi niin ikäkululta ja\nlikaiselta, että kummastelin, mistä romu-ullakosta hän oli sen\nlöytänyt. Otaksuin, ettei hän suinkaan ollut sitä kauan kuljettanut\neikä varmaankaan aikoisi kuljettaa. Ajatukseni puin pian sanoihin.\n\n-- Ette suinkaan kauan tuo kaappi selässä ole käynyt?\n\nHänen silmissään näkyi kiukun leimaus, kun hän äkisti taaskin\nvilkaisi minuun.\n\n-- Mitä se teihin kuuluu? ärjäisi hän.\n\n-- Ei mitään, muuten vain kysyn.\n\n-- Minkä vuoksi sitä kysytte? Mistä sitä otaksutte?\n\n-- Ajattelin vain, että ette suinkaan te nuori, terve mies ole\nviitsinyt sitä kauan kuljettaa.\n\nVastaukseni näkyi tyydyttävän häntä. Hieman mietittyään hän vastasi:\n\n-- Syksystä asti.\n\nEn suinkaan uskonut, että hän niinkään kauan oli sitä kantanut.\nParemmin uskoin, että se vasta oli ollut hänellä jonkun päivän.\nOliko hän, tämä kaappi selässään, mitään puodinovea ennen vielä\navannutkaan? Mistäpäin hän oli kotoisin, siitä en myöskään voinut\nhänen murteestaan saada tolkkua, sillä se oli semmoista sekakieltä,\njossa ilmaisi vähän kutakin murretta. Sen vuoksi en ole koettanut\nsitä tarkasti mukaillakaan. Tietysti hän ryhtyi sellaista puhumaan\nettei tulisi ilmi, mistä hän oli, mihin hänellä luultavasti oli\npätevät syynsä. Kuitenkin pisti suupohjalainen väliin huomaamatta\nesiin jostakin sanasta, erittäinkin hänen kiivastuessaan, mutta\nsilloin heti itä- tai länsisuomalainen jatkoi juttua.\n\n-- Mistäpäin olette kotoisin, jos saan luvan kysyä? sanoin.\n\n-- Mitä se teihin kuuluu, mist' m'nä olen? huudahti hän kiukkuisesti\ntaaskin.\n\n-- Ei mitään, mutta kuulen vain, että olette pohjoisista päin, mutta\nehkäpä ei aivan kaukaa, niin teki mieleni tietää olinko arvannut\noikein.\n\nNäin hänen katseestaan, että olin arvannut jotakuinkin paikalleen.\n\n-- Enhän mää pohjolaist' puhu.\n\n-- Ette, mutta kuulen minä sen kuitenkin.\n\n-- Niin minäkin kuulen että te olette Länsi-Suomesta. Hän nauroi.\n\n-- Niin olen.\n\nVähän taaskin mietittyään hän sanoi:\n\n-- Ilmajoelta minä olen, vaikka ei minun siitä tarvitse tiliä tehdä\nmistä olen, minulla on puhtaat kirjat.\n\nSiihen tyydyin, vaikka luulinkin hänen pikemmin olevan jostakin\nmuualta kuin mistä hän sanoi; ja \"kirjojen\" laita voi olla niin ja\nnäin.\n\nHän näytti taaskin varsin levottomalta ja äkäiseltä, seisoi ja\nkuunteli oven puolella ja vetäytyi jälleen ikkunan luo kurkistamaan\nulos. Käsitin, että hän pian ryhtyisi johonkin, ellen ennättäisi\nennen häntä; sillä eipä hänkään saanut kauan hankkia, jos hän toimia\naikoi.\n\nNyt rupesin hänen ulos kurkistellessaan pitämään peliä kasvoillani\ntuohon tyhjään huoneeseen, sillä minä seisoin oven kohdalla, vähän\nkauempana siitä. Katsoin hymyilevänä sinne, ravistin päätäni ja\nnyökkäsin vuoroin. Jossakin muussa tilaisuudessa olisi tämä ehkä\nsaanut minut purskahtamaan nauruun, mutta nyt tein sitä pelko\nsydämessä, ettei se kenties onnistuisikaan, puhumattakaan siitä, että\ntämmöinen kuje oli minulle vastenmielinen. En katsonut ollenkaan\nikkunaan päinkään, sillä hänen täytyi huomata minut selkänsä takana\nsalakieltä puhumassa, jos kokeeni onnistuisi.\n\nHän kääntyikin nyt äkkiä ympäri.\n\nMinä sävähdin ja katsoin sinnepäin. Sävähdykseni ei suinkaan ollut\nteeskenneltyä, mutta tässä se kyllä oli paikallaan.\n\n-- Onpa siellä ihminen! karjaisi hän ja juoksi myymäpöydän mutkaan,\njosta hän koetti kurkistaa kamariin.\n\n-- Missä? kysyin taaskin, niinkuin hetkeä ennen.\n\n-- Tuolla kamarissa! Te olette oikea p-le, sanoi hän alentaen ääntään\nhammastensa välitse, -- kun juuri äsken hankitte saattaa minut...\n\n-- Mitä tekemään?\n\n-- Mitä se teille kuuluu? ärjäisi hän.\n\n-- Ehkä vähän. Mutta enhän minä ole sanonut siellä ketään olevan;\nvoitte te uskoa, ettei ole.\n\nLoin nopean silmäyksen kamariin.\n\n-- Onpa siellä! Ette te hullu ole, että tyhjään huoneeseen viittaatte\nja nyökkäätte. Kyllä minä _näin_, vaikka luulitte, etten näkisi, kun\nseisoin selkä päin. Mutta kyllä minä otan tiedon siitä, kuka siellä\non.\n\nHän oli kiukkuinen, mutta puhui hiljaa.\n\n-- Mitä se teihin koskee, kuka siellä on, jos siellä joku onkin?\nVaikka en minä myönnä, että siellä kukaan onkaan, sanoin nauraen,\nsillä hän näytti niin hullunkuriselta voimattomassa kiukussaan. En\nollut vielä häntä niin kiukkuisena nähnyt.\n\n-- Eikö ole? Se näkyy teistä nyt, että te valehtelette ja että siellä\non ihminen.\n\n-- No, hyvä vieras, en minä suinkaan tahdo väittää ettei siellä ole,\nmutta en sillä tahdo sanoa, että siellä onkaan ketään. Mitäs te\nsiitä välitätte, ken minun huoneessani on tahi ei ole? Te ainoastaan\nostatte nappeja ja neuloja, sanoin varman rohkeasti, -- ja menette\nmatkaanne, kun olette kauppanne tehnyt.\n\n-- Jassoo! Te olette niin ylpeä että jo käskette poiskin, mutta minä\ntiedän itse, koska menen. Minä tahdon nähdä sen teidän vieraanne, en\nmene kiusallakaan ennen pois.\n\n-- Hoi! Kuka vieras siellä on? huusi hän. -- Eikö se kehtaa silmiänsä\nnäyttää? Tulkaa tänne vain, täällä on muitakin ihmisiä.\n\n-- Ei se tule teidän käskystänne.\n\n-- Taitaa olla vaikea tulla, jos ei siellä ketään olekaan.\n\n-- Niin, jos ei siellä ole, niin ei siellä ole; mutta jos siellä on,\nniin siellä _kumminkin on_.\n\n-- Minä menen itse katsomaan. Hän juoksi myymäpöydän luukulle.\n\nMinä juoksin myöskin ja painoin sitä. Samalla laskin vasemman käteni\nsokerikirveen varrelle, jottei hän saisi sitä käteensä siepatuksi.\n\n-- Pysykää siellä! sanoin ankarasti.\n\n-- Mikä minun tullessani on? Jos siellä kerran on joku vieras, niin\nkyllä minäkin saan tulla, vieras minäkin olen.\n\n-- Ette te tule! huudahdin, katsoen häntä lujasti silmiin. -- Jos\nsiellä on vieras, niin se on minun tuttavani, jonka olen käskenyt\nhuoneeseeni. Te ette ole minun tuttavani, vaan outo, ja jos ette pysy\nsillä puolella, niin syyttäkää sitten itseänne...\n\nTämä ei ollut tyhjää uhkausta. Tiesin, että olisin ollut hukassa,\njos hän olisi siitä rynnännyt läpi; sentähden aioin läimäyttää häntä\naseeni takapuolella otsaan, jos hän väkisin siitä tulisi. Hyvin\nmahdollista, etten olisi onnistunut, mutta tiesin, että olin sukkela\nliikkeissäni, ja aioin yrittää.\n\nHän näytti olevan kahden vaiheilla mitä tekisi.\n\n-- Pysykää rauhassa, minä tarkoitan teidän omaa parastanne. Puhuin\nvakavasti.\n\nKatsahdin puhuessani kamarin ovea kohti, äkkiä nojaten pääni\nsivuttain vähän taaksepäin, juurikuin olisin siellä jonkun nähnyt,\njoka voisi tulla avukseni.\n\n-- No, en minä väkisin pyydä tulla. Hän siirtyi ylemmäksi. --\nMutta minua harmittaa semmoinen ihminen, joka ei pysy totuudessa;\nolisin vain tahtonut ottaa teidät valheesta kiinni. En minä kärsi\nvalehtelijaa. Minkätähden äsken ensin sanoitte, ettei siellä ole\nketään? Ja miksi ette nyt saa suoraan sanotuksi, onko siellä vai\neikö? Ette te ole oikein rehti ihminen, sen minä sanon päin silmiänne.\n\n-- Sanokaa mitä tahdotte, mutta ette sittenkään saa tietää, onko\nsiellä kukaan vai ei.\n\n-- Mikä on, ettette sano sitä?\n\n-- Sentähden että minua huvittaa pitää teitä hymylässä, koska asia ei\nkoske teitä.\n\n-- Vai niin! Mutta minua huvittaa myöskin ottaa siitä tieto, koskipa\nse minua tai ei; enkä lähde, jumalavita, pois ennen kuin sen sanotte;\nminä olen itsepintainen mies. Kai teillä on syynne, miksi ette sano\nsitä. Ha, ha, hah.\n\n-- Mutta ettekö käsitä saattavan joskus olla etuakin näin\nmyymäpaikassa, että outo _luulee_, ettei ole ketään lähellä.\n\n-- Mitä? ärjäisi hän\n\n-- Ja jos kumminkin on? jatkoin minä.\n\n-- Te olette kavala ihminen, sen minä sanon!\n\n-- Minkä vuoksi?\n\nHän ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi ilkeästi minuun.\n\n-- Ettekö nyt osta mitään muuta kuin nappeja ja neuloja myytäväksi,\nminä myisin mielelläni?\n\n-- Kyllä minä vielä _ostan_, sanoi hän vihaisesti, -- enemmän kuin\nluulettekaan; minä ostan paljon, kun ehdin. Minä olen kovin utelias\nmies. Hän nauroi. -- Tottapa sen kumminkin sanotte, onko se mies vai\nnainen, se teidän vieraanne.\n\n-- Lapsia noin houkutellaan.\n\n-- Ei sanonut. Mutta tiedän minä sen sittenkin, että se on nainen,\nsanoi hän matalammin, -- koska te pelkäsitte ja sokerikirveen varren\njätitte laatikon laidalle, ja mies olisi jo tullut ulos.\n\n-- Vai niin! sanoin ivallisesti. -- Mutta voisi mies ajatella\nniinkin, että on hupaista kuunnella sivultapäin ja ilmestyä sitten\nvasta, ja väittely riidaksi kasvaisi. Mutta en minä senvuoksi sano,\nettä niin on, ainoastaan että _voisi_ niin olla.\n\n-- Hm. Saan minä sen tietää, kun odotan vähän; kyllä se sieltä\nlähtee, jos siellä joku on, sanoi hän puoliääneen, -- ei hän\ntämmöisellä ilmalla kauan viitsi olla.\n\nHän kääntyi ikkunaa kohti.\n\n-- Ketä tuolla maalarin ikkunassa on, noin monta päätä, kaksi, kolme?\n\n-- Ne ovat lapsia.\n\n-- Ei täältä näe sinne tupaan, muuta kuin ikkunalle.\n\n-- Ei, mutta sieltä näkee hyvin tänne.\n\n-- Kuinka sieltä paremmin tänne näkee kuin täältäkään sinne?\n\n-- Se seisoo karsaassa tätä riviä kohti. Se on vähän sivullapäin ja\nylempänä, tämä taas suorassa ja alempana. Sinne näkyy koko puodin\nsisus.\n\n-- En minä usko, että se sentään niin näkyy, se on teidän valheenne\nvain sekin.\n\n-- Totta kaiketi ylempää alas näkee huoneeseen, vaikka ei alhaalta\nylös näekään. Näitte tekin äsken sisään, kun kävitte ikkunan\nsivuitse, sentähden että rakennus oli alempana. Minkä vuoksi sitä\nväittäisin, jos ei niin olisi?\n\n-- Niin oikein, kyllä niin voi ollakin, että sieltä tänne näkee.\nPäätyikkuna tuo on, ei muualta näe kuin siitä.\n\nHän kääntyi taaskin ikkunalle.\n\nVarmaankaan en kauan voisi uskotella hänelle, etten ollut yksinäni.\n\nMinun oli siis pakko hankkia itselleni heittokaluja muuallekin eikä\nainoastaan sokerilaatikon ääreen, jota ei ollut hyvä lähestyäkään\nensi tilassa, koska hän nyt tiesi varoakin siltä puolen.\n\nIkkunan vastaisella seinällä oli niin kutsuttu \"fakki\". Tämän eteen\nsiirryin seisomaan, nojaten kyynärpäätäni siihen.\n\nHän silmänsä seurasivat minua; sitten hän kääntyi taaskin\nkurkistamaan ulos pimeään ja kuuntelemaan.\n\nFakin ylitse oli ladottuna ensin laudakolle vähäisiä kirjavia,\nlakkisia maaliastioita, vernissoja ym., noin puolen kilon painoisia,\nmutta niiden päälle oli laskettu muuta pienempää tavaraa,\nkengännasta- ja nallirasioita, sillä tilan ahtauden tähden ei ollut\npikkutavaroita varten mitään lasikaappia myymäpöydällä. Näitä\nrasioita rupesin nyt rapistelemaan ja siirtelemään pois päältäpäin.\nViereen. Täten voin noista maaliastioista saada tähänkin paikkaan\npatterin.\n\nVaikka liikuin hiljaa kuin hiiri kissan tuvassa ollessa noita\nsiirrellessäni, huomasi hän sen kuitenkin.\n\n-- Mitä te siellä teette? huusi hän ärjyen taaskin.\n\n-- Miksi niin? Olenpa minä kotonani ja saan liikkua vapaasti,\nvieraalle tiliä tekemättä. Minä siivoan, lisäsin ikäänkuin\nlauhdutellen.\n\n-- Siivoatte! Aukon te olette tehnyt seinään.\n\n-- Aukon?\n\n-- Niin, hyllyyn. Luuletteko minua hulluksi? Mikä huone se on siellä\ntoisella puolella?\n\nKatsoin laudakon alle ja huomasin, että tavaroihin olikin syntynyt\naukko. Tätä en ollut havainnut syystä että toinen laudakko\nvarjosti seinän minulta, ja ajatukseni olivat kiinteästi tuossa\nhiljaaliikkumisessani.\n\nNyt valkeni minulle että ehkäpä tästä voisin hyötyä, jos vain oikein\nosaisin sanani laskea.\n\n-- Se on miesten huone, vastasin suoraan heti. Luultavasti hän\ntiesikin jo ennakolta, että niin oli.\n\n-- Minkä tähden siihen aukon olette tehnyt?\n\n-- Mitä kummallista siinä näette, onhan se tyhjä seinä? En ollut\nkäsittävinäni hänen kysymystään.\n\n-- Niinpä juuri! Luuletteko etten käsitä aikeitanne.\n\n-- Mitä aikeita?\n\n-- Tahdotte koputtaa seinään... Mutta kun miehet ovat kaikki\npoissa...?\n\n-- _Jaska_ on kotona. Ja tästä minä koputan silloin kun on miehille\nasiaa.\n\nAsia olikin juuri niin paitsi että tein sen yhtä hyllyä ylempää,\njossa oli vähemmän siirrettävää.\n\n-- Ja valehtelitte äsken, kun sanoitte että vaimoilla on rahaa\nlapsille antaa, vaikka _isät_ ovat _poissa_.\n\n-- En minä ole valehdellut, eihän _Jaskalla_ lapsia ole, hän on\nnaimaton.\n\n-- Mutta ei hänkään kotona ole, koska tuolla kylässä sanottiin, että\n_kaikki_ miehet olisivat poissa? Ja voittepa saada siitä tiedon heti,\nonko hän siellä vai ei, jos haluatte.\n\n-- Miten?\n\n-- Siten, että minä koputan seinään. Hän tulee heti, jos hän on\nsiellä.\n\nOikaisin kättäni sinnepäin.\n\n-- Älkää koputtako! Koettakaas koputtaa! huusi hän hätäisesti.\n\n-- Mutta kun te haluatte tietää onko hän kotona ja koska syytätte\nminua valheesta, niin minä kuitenkin tahdon, että hän...\n\n-- En minä hänestä välitä! Mitä häntä tänne koputatte suotta? Pysykää\nrauhassa!\n\n-- Olkoon sitten siellä.\n\n-- Mikä se on, se Jaska?\n\n-- Se on entinen sotamies.\n\n-- Jahah, sanoi hän ylenkatseellisesti, -- joku vanha rahjus.\n\n-- Ei ollenkaan, hän on mies parhaillansa, neljänkymmenen iässä, ja\non kaartissa palvellut, ei sinne rahjukset kelpaa, kyllä siinä miestä\non. Ehkäpä kuitenkin haluaisitte nähdä hänet. Hänkin on pohjoisesta\npäin kotoisin ja voisi tuntea teidät.\n\n-- Oletteko hullu? Mitä minä siitä Jaskasta? Ette tänne saa ketään\nkoputtaa.\n\n-- Mutta miksi en sitä saisi tehdä, jos minulla siihen olisi halua?\nKatsoin juuri kuin huvittuneena kamariinkin, jonne silloin tällöin\nsiirsin katseeni. Hän seurasi silmäystäni, astui myymäpöydän\nkulmaukseen ja äkkäsi nyt vasta, että ovi eteiseen oli salvassa\nsisältä. Hän rupesi äkkiä kovasti nauramaan.\n\n-- Kuinka te olette vetänyt minua nenästä, p--le vie, ison aikaa,\nhuudahti hän; -- kun en tuota ennen ole huomannut, että ovi on\ntelkeessä sisältä.\n\n-- Kuinkas muuten? Se on aina salvassa, kun luen rahoja.\n\n-- Niin tietysti, mutta kuinka se olisi telkeessä, jos siellä olisi\nvieras henkilö? Totta hän oven kautta on kulkenut sisään, jos hän\nsiellä on, ja kuinka te sitten enää olisitte ovenne telkeeseen pannut?\n\n-- Eikö tästä käy toinen ovi ja eikö vieras puodin kautta ole voinut\ntulla sisään? Se on hyvin tavallista tuttujen kesken.\n\nTähän olisi minun sopinut vielä lisäksi kysyä, mistä hän tiesi, että\nsen pitäisi juuri olla _vieras_ henkilö. Kätkin kuitenkin varovasti\najatukseni.\n\n-- No niin, sanoi hän taaskin, -- mutta se on sittenkin valhe; ei\nniin suuria rahoja kukaan lue vieraan aikana.\n\n-- Niin suuria kuin seitsemänsataa markkaa! Ohoh! Luetaan\ntuhansiakin. Luuletteko kaikkia ihmisiä rosvoiksi? Kyllä vielä on\nkunniallisiakin ihmisiä maailmassa, sanoin ylpeästi, -- ja paljon\nenemmän kuin heittiöitä onkaan. Ja jollei niin olisi laita, kyllä\nmaailma hukassa olisi.\n\n-- No, on kyllä, on kyllä, sanoi hän vähän hämillään, --\nkunniallisiakin ihmisiä maailmassa.\n\nJa ikäänkuin ajatuskulkuaan seuraten hän kysyi:\n\n-- Minkä vuoksi te niin kaukaa olette tänne tullut, kun olette vielä\nnainenkin? Eikö tässä miestä tarvittaisi?\n\n-- Tämmöisessä toimessa, kun tässä on sahakin.\n\n-- Isäntäni tunsi minut ennakolta ja tiesi, että voisin täyttää\npaikkani -- hänen vaatimuksensa eivät olekaan suuret -- ja että hän\nvoi uskoa omaisuutensa minun haltuuni.\n\n-- Mutta yksinäisessä paikassa...\n\n-- Hän tiesi senkin, etten ole pelkuri, vaan että voisin pitää\npuoleni tarvittaessa. Ja asuuhan tuossa miehet, Jaska nytkin kotona,\nmitä minulla olisi pelättävää?\n\n-- No ei mitään. Mutta ei se Jaska sentään nyt ole siellä, vaikka\nsanotte, koska minä en ole kuullut mitään liikettä sieltä. Aina mies\njotakin tekee, kun on huoneessa. Minä olen nyt jo ollut tässä melkein\ntunnin, enkä ole sieltä mitään kuullut, vaikka olen pitänyt korvani\nauki.\n\n-- Ehkäpä hän on pannut maata.\n\n-- Missä sänky on?\n\n-- Tässä nurkassa.\n\n-- Ei mies niin hiljaa nuku; hän kuorsaa taikka hengittää kovaa,\nkyllä se tältä seinältä tänne kuuluisi.\n\n-- Tahi ehkä hän istuu ja paikkaa vaatteitaan.\n\n-- Totta hän joskus olisi laskenut sakset kädestään tahi sylkäissyt\nedes. Minulla on hyvät korvat. Ei siellä ketään ole.\n\n-- Mutta ehkäpä hän juuri onkin istunut kuuntelemassa teidän kovaa\npuhettanne.\n\n-- Mitä hän siitä kuuntelisi, kyllä maar puodeissa väliin kovaakin\npuhutaan? Hän alensi äänensä kuitenkin ja lisäsi: -- Te vain koetatte\neksyttää minua.\n\n-- Minä koputan niin saatte varman tiedon. Oikaisin taaskin kättäni\nsinne päin.\n\n-- Oletteko hullu, mitä minä sillä tiedolla? Älkää koskeko seinään,\nsanoi hän matalammin, -- taikka...\n\n-- Taikka mitä?\n\n-- Mitä se teihin kuuluu? Te kyllä ymmärrätte. Tulkaa pois siitä\ntähän lähemmäksi, heti! Minä otan itse tiedon asiasta.\n\n-- En minä liiku paikaltani tästä.\n\n-- No, seisokaa paikallanne sitten ja älkää liikauttako jäsentäkään,\nkun minä kuuntelen.\n\nHän seisoi keskellä pientä lattiaa, hänen katseensa oli julma ja\npuolikolea äänensä kamala. Minua vapisutti, kun hän hammasta purren\njatkoi:\n\n-- Olette koko illan pitänyt minua pilkkananne ja uskotellut minulle,\nmutta siitä tulee nyt pian tosi eteen. Hiljaa nyt!\n\nHän kallisti päätään ja kuunteli.\n\nRohkenin tuskin hengittääkään. Sielustani nousi sanaton avunhuuto,\nainoan auttajan luo, joka niin monesti ennen oli kuullut minua.\n\n-- Nyt minä tiedän, sanoi hän muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen,\nvoiton hymy huulillaan, -- ettei ole ketään lähellä. Kulmakamarista\ntuolta kuuluu lasten juoksemista ja melua, ei muuta.\n\nEn väittänyt vastaan; mitä se olisi auttanut? Hänellä olikin tarkka\nkuulo, sillä minä en kuullut sieltä mitään, vaikka seisoin lähempänä,\neikä minullakaan huono kuulo ollut.\n\n-- Ja nyt minä pian alan tehdä niitä suuria kauppoja.\n\nHän katsoi puhuessaan taaksensa ovinurkkaan. Hänen katseensa viipyi\nnoissa kankiraudoissa; sinne oli hän jo useita kertoja vilkaissut.\n\nPelkäsin hänen alkavan etsiä asetta nurkasta alhaalta, jossa tiesin\nolevan kirveen ja nuo kaksi raudankappaletta.\n\n-- Ne ovat ylen pitkiä, sanoin nyt häntä häiritäkseni, vähän\nivallisesti, juuri kuin hänen ajatustaan lukien.\n\nIva minusta oli kaukana ja käsitin sanojeni vaarallisuuden, sillä\nkävinhän siten jyrkästi asiaan.\n\n-- Niin ovat.\n\nHän loi minuun myrkyllisen silmäyksen ja kääntyi pois. Hänen silmänsä\nharhailivat ympäri, niinkuin otaksuin, asetta etsien. Mutta taaskin\nhän kääntyi pian sinnepäin. Nyt hän katsoi alas.\n\nSydämeni alkoi lyödä kovemmin.\n\n-- Mitä tuossa laatikossa on? Nahkaa, sanoi hän, itse vastaten\nkysymykseensä. -- Ehkä siitä saisi hyvää kengän paikkaa, jos katsoisi.\n\nHän astui lähelle, kumartui alas, nosti muutamia liuskoja ja koperoi\nsyvemmälle.\n\n-- Kyllä siitä kengän paikkoja saa ja erinomaisen hyviä kärpäsen\nlätkiäkin, jotka hyvin paukkuvat, sanoin minä. -- Sitäpaitsi saa\nnoista isoista vuodista, jotka siinä päällä ovat, hyviä loukkaita\nsiihen lattialle, kun ne kaatuvat siihen ja kivertyvät.\n\nNiistä kyllä voi nähdäkin, että niillä oli halu kivertyä. Hän\nkäsittikin sentähden, että hänellä voisi olla enemmän haittaa kuin\nhyötyä nahkojen koskemisesta, jos ne siihen kaatuisivat, koska hän\nei voinut tietää niiden takana mitään piilevän, eikä huomannut koko\nonttoa nurkassa, jonka ne peittivät.\n\n-- Millä te rautaa hakkaatte, sanoi hän ilkeästi nauraen, -- kun\ntuossa on rautaakin?\n\n-- En millään. Miehet sitä hakkaavat, eikä sitä täällä hakata, vaan\nulkona.\n\nHän astui taaskin lähemmäksi myymäpöydän kulmaan asettuen.\n\n-- Minä olin hullu äsken, puhui hän enemmän itsekseen kuin minulle,\n-- tuossa sokerilaatikolla, kun annoin teidän pettää itseni... Kyllä\nte olette terävä ihminen, en minä sitä kiellä, mutta sentään vielä\njärkenne tarvitsettekin tässä. Olette koko ajan pitänyt minua hulluna\nja kujeillut selkäni takana, ha, ha, hah; no tottakai, en suinkaan\nminä sitä muuten olisi uskonutkaan. Mutta ei poika anna pettää\nitseänsä, ei hän ole niin hullu kuin luullaan; ette te minua enää\nkierrä. Sano kumminkin, kun aika on kulunut suotta, kello on jo pian\nkuusi. Mutta ennätän minä sentään vieläkin toimia, kun kohta rupean.\nEnkä minä siitä nyt enää piittaa, onko huoneissa ketään vai eikö,\nyksi enemmän tahi vähemmän, kun kerran työhön ryhtyy.\n\nHän kurkisti kamariin.\n\n-- Tuolla seinällä ei ole ovea, siinä on sänky. Mikä huone sen seinän\ntakana on? Vastatkaa selvästi; vaikka tiedän minä sen nyt muutenkin.\n\n-- Patruunan sänkykamari.\n\n-- Mihin tuo ovi vie?\n\n-- Eteiseen.\n\n-- Meneekö tuolta miesten kamarista sinne patruunan kamariin ovea, ei\nsuinkaan?\n\n-- Ei sanota.\n\n-- Ei siellä ole ovea, ja jos onkin, niin se on kiinni sisäpuolelta.\nJa tuokin ovi on telkeessä.\n\n-- Mitä tuommoiset ovet ovat, mies kerran potkaisee, niin ne lentää\nauki? Ne ovat hyvin hataraa tekoakin, näette.\n\n-- Niinpä niinkin, mutta ei sitä tehdä hiljaa. Ja tässä porstuaan\nvievässä ovessa on luja haka. Minä panen sen jo kiinni.\n\n-- Antakaa olla, sanoin tyynesti, -- joku voi tulla milloin tahansa\nja ovi on haassa; teette tyhmästi, jos suljette sen.\n\n-- Minä suljen sen jos tahdon.\n\nHän astui oven luo ja pani sen hakaan.\n\n-- Mutta sisäänpyrkijä juoksee toisen oven taakse, kun minä huudan.\nOvi on auki eteiseen. Ja voi siellä olla useampikin ihminen ulkona\nnäin lauantai-iltana, vaikkei niitä ilman vuoksi tänne näe; on juuri\nkylpemisen aikakin naapurissa, aina joku on liikkeellä.\n\n-- Niin no, kyllä minä sen sitten hakaan saan; on pieni asia, milloin\nse tapahtuu.\n\nHän kuunteli ovella vähän ja aukaisi haan. Sitten hän astui lampun\nluo ja väänsi sydäntä alemmaksi.\n\n-- Antakaa lampun olla! huusin minä -- näettekö, maalarin ikkunassa\non taaskin ihmisiä, ne katsovat tänne? Ja eukon kahvi huomiseksi\non vielä ostamatta, hänelle tulee kiire puotiin, kun kuulee jo\nsuljettavan.\n\n-- Lapsia siellä on, eivät ne mitään huomaa.\n\nHän puhui nyt tyynesti ja näytti vähemmän ärtyiseltä ja\npäättävämmältä.\n\n-- Siinä on äiti ja yksi pojista.\n\n-- Eipä siinä äitiä ole, väitti hän, -- ne ovat vähäisiä molemmat.\n\n-- Hän on pikkuinen ihminen; näettehän, ettei lapsella noin isoa\npalmikkoa ole kuin hänellä on pään päälle kierrettynä. Ja vilkas\nihminen hän onkin, kyllä hän teidän liikkeenne sinne huomaa.\nNäettekö, hän nostaa päätään ja katsoo nyt varmaan juuri tänne?\nVääntäkää heti tuli ylös!\n\n-- No, ei suinkaan hän siinä koko iltaa ole, sanoi mies, vääntäen\nylös sydämen, -- saan minä sen sittenkin alas. Mitä se siinä häärää,\nse akka?\n\n-- Hän pesee pöytää ja ikkunapenkkiä.\n\n-- Kello lyö kuusi jo heti, ei tässä ennätä kauan odotella, kyllä nyt\njo saakin pyhäksi puodin sulkea.\n\nHän irrotti myymäpöydän ulkopuolista ikkunaluukkua seinästä ja alkoi\nsitä sulkea, siten että itse seisoi sen varjossa, ja työnsi sitä päin\nkuvakaappia, joka oli myymäpöydällä lähellä ikkunaa.\n\n-- Kuvakaappi näkyy maalarille, sanoin kylmästi, -- ja jos suljette\nnyt ikkunan, näkevät he sen siinä ja tulevat juuri siitä arvailemaan,\nettei täällä ole oikein asiat, kun näin aikaisin suljetaan ja kun\ntekin kaappinenne vielä olette täällä. Vaimo näkee sitäpaitsi\nkaappinne sivusta minut tässä ja tietää siis, etten minä sulje.\n\n-- Nähkööt, eivät he kumminkaan sitten enää sisään näe, kun luukut on\nsuljettu.\n\n-- Näkevätpä. Katsokaa, luukku ei täytä alhaalta. Myymäpöytä on\nkorkeampi ja kapeampi kuin ikkunapenkki, ja niin jää siihen aukko\nmolemmin puolin.\n\n-- Ei siitä tänne asti näe mitään, kun kaappikin siinä on.\n\n-- Näkee, puolivälistä pihaa jo.\n\n-- No, tulkoot katsomaan, kyllä ne aukot tukkoon saadaan, riippuupa\ntuossa villaisia kaulahuiveja. Hyvä oli että huomautitte. Hän katsoi\nilkeästi nauraen minuun ja heitti niskojaan. -- Mutta taitaa ollakin\nparas, että panen tuon toisen luukun ensiksi kiinni, kyllä tämän\nsittenkin saan.\n\nHän avasi luukun, jonka oli työntänyt kiinni.\n\n-- Kun ne nyt vain tahtoisivat mennä siitä ikkunasta, en minä usko\npihalla tässä pyryssä ketään olevan kurkistelemassa.\n\nPoika lähti samassa ikkunasta.\n\n-- Jopa toinen lähti; kun nyt tuo ämmäkin lakkaisi pesemästä sitä.\nSamassa lähti vaimokin pois ja ikkuna jäi tyhjäksi. Nyt saatoin\nodottaa pahinta.\n\n-- Ahah, sanoi hän naurahtaen -- jopa lähti! Kun minä nyt vain saisin\ntuon toisen puoliskon kiinni, kyllä tämän toisen sitten pian saan ja\nkaapin siitä välistä raappaan ja tukin aukot.\n\nHän katsoi kattoon. Siinä riippui useammanlaatuisia piippuja\nkimpuissa. Sieltä hän irroitti yhden pitemmän nauraen kiellolleni ja\nluvaten ostaa sen, kun koetin häntä estää.\n\nNyt hän nojautui kuvakaapin suojassa myymäpöydän ylitse, pisti\npiipunpesän luukun alitse sen taakse ja koetti vetää sitä kiinni.\n\n-- Ei ne minua tästä näe, jos sattuvat tulemaankin ikkunaan taikka\njos siellä olisi joku ulkonakin.\n\nLaskin jo käteni eräälle maaliastialle, heittääkseni sen ikkunaan,\nennenkuin se olisi myöhäistä. Mutta turvauduin kuitenkin vielä\nsiihen, että luukku, jossa ei ollut keskisaranoita ja joka oli\nvinossa sekä jykevää tekoakin ja aina minullekin ollut kankea\nkääntää, nytkin tekisi vastuksen. Se ei ottanutkaan totellakseen,\nvaan pysyi jäykkänä päin seinää, kuin olisi tietänyt tehtävänsä.\nPiipun pesä heltisi varresta ja putosi kolisten lattialle. Hän\nkirosi luukun kankeutta, käänsi varren, mutta se oli letkuvarsi\neikä notkeutensa vuoksi voinut vetää, vaikka hän teki useita turhia\nkokeita. Sadatellen itsekseen sitä, joka luukun oli pannut seinään,\nlopetti hän:\n\n-- Olisi minulla nyt sentään se kyynärpuu kädessäni, -- sillä tämä\nvinoveräjäkin kääntyisi.\n\n-- Niin, sanoitte, ettei siitä isoa vahinkoa ollut.\n\n-- Niin sanoin, ei kaikki tule edeltä mieleen. Te olette pettänyt\nminua koko illan, mutta... mutta... ventta, ventta korven norven,\nja ska krassa pyssyn min. Osaan minä ruotsiakin hi hi hi. Ettekö\nantaisi minulle sitä kyynärpuuta tuolta, ette taitaisi katua.\n\n-- En.\n\n-- Ei suinkaan. No, sama se, saan minä tuon kädellänikin tuosta.\nMutta kuinka te olette lapsellinen, hi hi hih. Ette olisi tainnut\nkatua, mutta samapa sekin.\n\nHän venyi puhuessaan pitemmälle yli myymäpöydän ja kurotti kättään\nluukun luo, sormin sitä tavoitellen. Mutta se ei totellut sormienkaan\nensi kosketusta, sillä käsi ei ulottunut tarpeeksi kauas, kun kaappi\noli tiellä.\n\nNostin jo vähän kättäni maaliastiaan tarttuen. Olin melkein\nepätoivossa, en ymmärtänyt mitä tehdä.\n\nHän katsahti samassa sinne, missä seisoin. Kuuliko hän tuon hiljaisen\nliikkeeni, vai katsoiko sattumalta, en tiedä.\n\n-- Seisokaa paikallanne, huusi hän, -- koettakaapa liikkua siitä\ntai hiiskua. Koettakaapa koskea seinään; mitä kätenne siellä tekee?\nJopa nyt p--u onkin, kun minun pitää teitä vartioida ja kiire tässä\nmuutenkin on.\n\nHän loi julmia silmäyksiä minuun ja ääni sähisi hammasten välistä.\n\nSeisoin kooten voimiani viimeiseen ponnistukseen -- tunsin etten\nkauan kestäisi -- epäröiminen, mitä tekisin, lähtisinkö jo juoksemaan\npakoon vai enkö, tai mitä pitäisi tehdä, melkein lamautti mieleni.\n\nVoi, kun eivät miehetkään jo tule kotiin! ajattelin. Ja missä se\nJaskakin on tänä iltana? Jos nostan melun, niin hyökkää hän heti\npäälleni, eikä minua kuule kuitenkaan kukaan. Kun Jumala lähettäisi\nedes jonkun lapsen oven taakse, jolle voisin huutaa. Tämä viime\najatus oli jo muutamia kertoja tänä iltana rukouksena noussut\nsielustani.\n\n-- Ei se vietävä käänny, minun täytyy mennä yli tiskin sitä\nkääntämään; no, pian se on tehty, en minä usko siellä olevan ketään\nnäkemässä; ja nähkööt, ehdin minä sittenkin. Jos katsoisi ensiksi.\n\nHän meni taaskin kurkistamaan ulos ja kuunteli tarkasti.\n\n-- Ei mitään. Hän astui takaisin.\n\nNyt oli hän juuri liukumassa yli myymäpöydän, jonka päällä hän makasi\npoikittain; jalat olivat nousseet lattiasta ja pää riippui alas\ntoiselle puolelle.\n\n-- Hiljaa, huusin minä, -- joku tulee!\n\nKuulin mielestäni etäisiä askeleita. Luulen, että kuulin ne enemmän\nsielun kuin ruumiin korvilla -- en ole milloinkaan voinut selvittää\nsitä -- niin vienoa se oli. Se oli pikemmin ajatusta, sisäistä tietoa\nkuin kuuloa; minä vain tiesin _varmasti_, että joku tuli. Olin\nmelkein taintumaisillani pitkästä sielun voimain ponnistuksesta.\n\nHän vetäysi yläruumiillaan mykkärään kuin kissa kuvakaapin taakse ja\nkuunteli, laskien jalkansa nopeasti maahan.\n\n-- Eipä, te valehtelette! Juurihan kävin katsomassa, ja pitäisi\nminunkin kuuleman.\n\n-- Eipäs, kuunnelkaahan!\n\nHuomattava on, että minä seisoin sisimmän seinän ääressä ja lähellä\nikkunaa, ja huone oli leveä. Hän kuunteli vähän aikaa.\n\n-- Totta tuhannen... te olette oikeassa. Teilläpä korvat on. Jos\nvain ehtisin...\n\n-- Taitaa hän mennä ohi, huudan apua ja juoksen eteisen kautta ulos,\najattelin; kaikissa tapauksissa on se nyt Jumalan lähettämä apu.\n\nAskeleet tulivat lähemmäksi.\n\n-- Mikä se on?\n\nHän katsoi kysyvästi minuun.\n\n-- Ehkäpä joku lapsi tallustelee siellä, askeleet ovat kevyet.\n\n-- Ei se lapsi ole, kyllä maar sen kuulette, se on miehen astuntaa,\nvanhan miehen, kyllä nyt pehmeä lumi kevyesti vastaa töppöseen.\n\nNyt olivat hänen korvansa taaskin tarkemmat kuin minun.\n\nUseita kertoja tuon pitkän tunnin kuluessa olin ajatellut, miten\nkummallista oli, että me välillämme olevasta ristiriidasta huolimatta\naivan kuin vain keskustelimme siitä, ei kertaakaan itse asiaa\nmainittu, vaikka siitä puhuttiin ja väiteltiin selvästi, kuten\nasiasta ainakin. Sentähden minua ei nytkään kummastuttanut, vaikka\nhuomasinkin, että hän epäröiden ja kuin neuvoa kysyen kääntyi minuun\nsanoen:\n\n-- Minä panen oven hakaan ja telkeeseen! Samalla hän juoksi ovelle ja\nteki sen.\n\n-- Älkää sulkeko, huusin minä.\n\n-- En minä päästä häntä sisälle, mitä hän täällä tekee!\n\nHän katsoi odottavasti minuun. Tietystikin hän tahtoi kuulla, oliko\nminulla kylliksi pätevää syytä tuoda esiin esteeksi hänen teolleen.\n\n-- Ette saa sulkea ovea, huusin vieläkin.\n\n-- Suu kiinni! ärjäisi hän.\n\n-- Ei!\n\nHän astui myymäpöytää lähemmäksi.\n\n-- P--kö sen nyt tänne veti, sähisi hän, -- kun minun juuri piti...\nHän polki jalkaa ja oikaisi nyrkkiään minua kohti. -- Hiljaa!\nminä sanon. Minä kuulen, meneekö hän sivuitse. Mutta jos ei, niin\njumal'avita näette, että minä sittenkin kerkeän tehdä ne suuret\nkaupat.\n\nHän puhui matalasti ja ilkeästi minuun tirkistäen.\n\n-- Tämä haka pitää kyllä, lisäsi hän, -- ja apua telkeestäkin on. Hän\nastui ovelle ja kuunteli.\n\nSieluni huusi palavasti apua.\n\nAskeleet tulivat ylös porrasta. Lunta kopisteli tulija jaloistaan.\nRosvo astui taaskin myymäpöydän mutkaan ollakseen minua lähimpänä\nsiinä, ja pisti päätään pitkälle kuin käärme.\n\n-- Kuulkaa nyt mitä sanon, sanoi hän matalasti ja tähdäten minuun\nkatseen, joka puhui enemmän kuin sanat, -- pitäkää nyt suunne kiinni,\njos henkenne on teille rakas, niin hän luulee teidän sulkeneen oven.\nMutta jos huudatte, on se _viimeinen hetkenne_... Ei minun kanssani\nleikitellä, olen minä _semmoinen_ mies. Muistakaa se! Nyt sen\nkuulitte.\n\nMinä vapisin. Hänen katseensa ja äänensä melkein herpaisi kieleni.\nMutta tieto siitä, että huutaminen juuri olisi ainoa keino\npelastukseeni, antoi uskallusta. Nyt oli hän sanonut suoraan, mikä\nmies hän oli, ja samalla lukenut tuomioni, sillä tietysti ei hän\naikonut jättää minua eloon itseänsä vastaan todistamaan, vaikken\nhuutaisikaan.\n\nTaaskin hän siirtyi lähemmäksi ovea.\n\nAskeleet tulivat porstuaan ja pysähtyivät puodin oven taa. Niinkuin\nlukija jo edellisestä muistanee, tämä ovi kävi porstuaan, eikä\nsuoraan ulos. Ovea koetettiin avata.\n\n-- Avatkaa ovi! huusin minä niin kovaa, että se kuului porstuaan.\n\nKatala kulkuri astui taaskin äänettömin askelin äkkiä lähemmäksi ja\nsanoi hampaitaan kiristellen:\n\n-- Tukitteko suunne, taikka minä _raivostun_, ja silloin saatte\nnähdä, miten teidän käy!\n\nHän astui äkkiä päin sokerilaatikkoa ja oikaisi kättään kirvestä\nkohti.\n\nHänen katseensa ja tuo tukahutettu karjunta hänen kurkustaan oli\nhirveä. Hän oli kamala kiukusta.\n\n-- Ss, hiljaa, se kuuluu, sanoin minä, ja astuin myöskin nopeasti\nsiihen, -- en minä pahaa tarkoita.\n\n-- Mitä? Olen teitä jo kyllin kauan kärsinyt; loppu tästä tulla\npitää. Mutta olettepa te ymmärtäväinen ihminen, -- hän muutti äkkiä\näänensä imartelevaksi ja katse tuli kavalaksi, -- pitäkää nyt järki\npäässänne ja olkaa hiljaa, niin voimme yhdessä tehdä ne suuret\nkaupat. Se käy nopeasti, annatte minulle avaimet, hi hi hi, minä jaan\nkanssanne. Sitten voitte sanoa mitä tahdotte, kun olen mennyt. Mutta\njos ette... niin saan minä teidät vaikenemaan, ja teen ne yksin.\nHaka on luja.\n\nValitkaa!\n\nHänen muotonsa oli taaskin pelottava. Hänen silmänsä saivat vihreän\nkiillon.\n\nTuskin voin hillitä inhoani purkautumasta sanoihin jo hänen\nesittäessään tuota kurjaa jakamista -- jos se muuten oli todelliseksi\naiottukaan --, mutta varovaisuus kuitenkin antoi malttia.\n\n-- Vaiti! vastasin siis tyynesti. -- Luulisin teidänkin ymmärtävän\nsen, että tänne tulee ihmisiä heti. Ja muistakaa, ettette tule\nlähelleni! Tekin tunnette minut, jos minäkin teidät.\n\nKatsoin rohkeasti häneen. Tunsin itsessäni uskallusta taaskin.\n\n-- Ei se aukene! sanoi samassa miehen ääni oven takaa. -- Ei avain\nliiku, onko se salvassa?\n\nTämä luuli käskyni oven avaamisesta koskeneen häntä ja oli koko\nsanailumme ajan turhaan koettanut saada avainta liikkumaan.\n\n-- On, huusin minä, -- ja haassakin! Täällä on eräs mies\nsisäpuolella, joka sen sulki, mutta hän avaa sen heti. Älkää menkö\noven taa, kyllä se avataan.\n\n-- Avatkaa ovi pian! lisäsin käskevästi.\n\n-- Kun ette tuki leukaanne! Tietäisin minä vain, minkämoinen tuo on\ntuolla, ja ettei ole muita lähellä... sanoi heittiö.\n\nHän näytti epäröivältä ja seisoi silmänräpäyksen pää alaspäin. Kädet\nolivat nyrkissä ja hän kiristeli hampaitaan. Näkyi miten hän taisteli\nhalun ja pelon välillä. Tietysti olisi hän minut voittanut, jos olisi\nryhtynyt väkivaltaan.\n\n-- Teidät saataisiin heti kiinni, sanoin kylmästi, -- ei tänään ole\nmonta ihmistä liikkunut, jäljet näkyvät pehmeässä lumessa; lumen tulo\nlakkaa yöksi, kun sitä on koko päivän kestänyt, ja lyhtyjä tässä\ntalossa on kyllä, sekä miehiä joka puolelta etsimään: he tulevat pian\nkotiin.\n\nNähtävästi hän oli vieläkin kahden vaiheilla, mutta kääntyi kuitenkin\nmyymäpöydän luukkua kohti, siitä rynnätäkseen.\n\nOvessa oli heleä-ääninen, iso tiuku, joka kuului läpi koko huonerivin\nja ulos pihaan. Tämä laitos oli sentähden tehty, että koska tässä\nsyrjäisessä paikassa väliin oli lomahetkiäkin, jolloin ei käynyt\nostajia niinkuin tänäänkin -- niin voi myyjä sulkea oven ja mennä\nsisähuoneisiin tai ulos, ja tiu'un helinästä saada tiedon, että oli\nostajia oven takana. Ellei tiu'un ääni ulottunut, juoksi Juhon vaimo\ntai lapset sanomaan myyjälle.\n\nKulkurin nyt kääntyessä myymäpöydän luukkua kohti huusin äkkiä:\n\n-- Soittakaa kovaa!\n\n-- Mitä? huudahti hän ja pysähtyi vähän. -- Mitä minä soitan?\nKulkunen rupesi heti kimakasti ja hätäisesti soimaan.\n\nMies hätkähti ja katsoi taaksensa ylös.\n\n-- No tulinen... kun en tuota nuoraa ole nähnyt. Mitä varten soittaa\nkäskitte? Sanokaa!\n\n-- Sitä varten, että Juhon vaimo tulee heti tänne, kun soi, ja voin\nminä nyt antaa hänelle käskyn.\n\n-- Uskaltakaapa!\n\n-- Kuunnellaan.\n\nJa olikin kulmakamarin ovi avattu, sillä porstuan perältä kuulin\nvaimon sanovan jotakin.\n\n-- Kyllä hän sisällä on, vastasi ensimmäinen ääni oven takaa, --\nmutta siellä on joku mies, hän sanoo, joka on pannut oven hakaan,\neikä avaa sitä, vaikka hän on huutanut ja käskenyt avata. Sieltä\nkuuluu kuin väittelyä, en minä ymmärrä, mitä se on. Olisin mennyt\ntoisen oven taa, mutta hän kielsi tästä lähtemästä ja käski soittaa.\n\nVaimo tuli nyt lähemmäksi ja he puhuivat hiljaa.\n\n-- Jos menen tästä toisen oven taa, sanoi sama ääni kysyvästi.\n\n-- Ei, ei, huusin minä, -- kyllä tämä avataan.\n\nJos olisin jättänyt paikkani ja lähtenyt kamarin ovelta salpaa\navaamaan olisi mies juossut perässäni, ja ken tietää miten olisi\nkäynyt lopuksi, kun toinen ovi oli haassa.\n\n-- Avatkaa pian, tai se on myöhäistä, kun tulee muita ihmisiä, ja\nryntäävät toisen oven kautta sisään; sillä jos ette avaa, niin huudan\napua. Näette, että rohkenen huutaa. -- Kyllä hän pian menee, kun saa\nkauppansa, lisäsin tyynesti.\n\nNuo viime sanani virkoin parhaasta päästä sillä mielellä, ettei\nhänen olisi vaikea peräytyä, vaikkei uskoisikaan sanojani\ntositarkoituksella sanotuiksi.\n\nHän ei vastannut mitään, katsoi vain julmasti minuun kuin häkissä\noleva ärsytetty tiikeri ja avasi oven.\n\nHelpotuksen huokaus kohosi rinnastani. Kiitin Jumalaa sielussani,\nsillä käsitin, ettei nyt enää olisi hätää ja miehetkin jo pian\ntulisivat kotiin. Kuitenkin sykki sydämeni nyt vielä kovemmin, ja nyt\nvasta tunsin vavistusta, sillä tähän asti oli ponnistus estänyt sen!\n\nOvi aukeni ja sisään astui hyvin lyhyt, noin kuudenkymmenen vuoden\nikäinen ukko.\n\n-- Mitä ovi haassa tekee? kysyi tämä terävästi katsoen kulkuriin ja\nmitaten häntä silmillään.\n\n-- Me olimme täällä vain kaupanteossa, vastasi jälkimmäinen, -- ja\npanimme sen kiinni, ettei kukaan häiritsisi meitä; minä teen paljon\nkauppaa.\n\n-- Ei se ole tosi, väitin minä, -- kielsin minä teitä sulkemasta,\nettekä te ole markankaan edestä vielä ostanut, vaikka täällä jo\nolette ollut toista tuntia ja koko ajan puhunut suurista kaupoista.\n\nTahdoin, että ukko heti saisi selvän käsityksen asemasta.\n\n-- Käskittehän te sulkea itse! huusi kulkuri luoden murhaavan katseen\nminuun. -- Mitä te sitä kiellätte?\n\n-- Minäkö?!\n\n-- Niin juuri te!\n\nUkko siirtyi tämän puhelun aikana ikkunan ääreen kuvakaapin viereen\nseisomaan. Minäkin astuin vähän kauemmaksi.\n\n-- Kuulin minäkin, sanoi hän, -- että te huusitte ja kielsitte\nsulkemasta. Mitä semmoiset vehkeet ovat?\n\n-- Mitä kummallista siinä on? Ettekö näe, että minä olen nuori\nmies, eikö nainen minuun voisi rakastua, sanoi edellinen röyhkeästi\nnauraen, -- vaikkei hän sitä tahdo myöntää enempää kuin Potifarin\nemäntä ennen maailmassa? Mutta mitä vanhat enää semmoisia asioita\nkäsittävät! Hih hih hih.\n\n-- Suusi kiinni, hävytön! Kun kehtaatkin!\n\nJa ukko ruiskaisi ihan kuin sanojensa vahvistukseksi suullisen mustaa\nmehua pitkänä juovana yli lattian ovea kohti. Tuommoinen suun purkaus\noli aina ennen inhoittanut minua, mutta nyt oli se minusta niin\npaikallaan, että olisin oikein halunnut kiittää ukkoa siitä.\n\n-- Tee kauppasi ja lähde matkaasi! lisäsi hän.\n\nItse en viitsinyt tuhlata sanaakaan vastaukseksi hävyttömyyteen.\n\n-- Mitä sinä ukkorahjus puhut, ärjäisi tämä, käsi puristuneena\nnyrkkiin ja katsoen kiukkuisesti ukkoon, -- tahdotkos?\n\n-- Katso niin pahasti kuin tahdot, vastasi viimemainittu tyynesti,\ntyönsi puhuessaan vasemman jalkansa vähän etemmäksi ja nojasi oikean\nolkansa päin kuvakaappia, saadakseen mukavamman asennon katsoessaan\nkulkuria silmiin. -- Luuletko että minä sinua _pelkään?_\n\nUkosta kyllä näki, ettei se ollut tyhjää kerskausta, vaikka hän oli\nkolmannen osan lyhyempi ja arvattavasti kaksi kertaa niin vahva kuin\ntoinen. Hänen mustat silmänsä säteilivät tuuheain kulmakarvain alta\nkuin kaksi mustaa timanttia. Hänen tummanruskeat kasvonsa, joita\nympäröivät pitkät, mustat, vähän harmahtuneet hiukset ja parta,\nosoittivat lujine piirteineen tyyntä rohkeutta. Hänen ruumiinsa oli\ntanakka, maasta asti, kuten sanotaan.\n\nUkon sanoille antoi lisää pontta se, että hänen vasemmalla\nlonkallaan, etupuoleen siirrettynä, riippui vaskihelainen tuppi,\njosta pisti ulos visapäinen, myöskin vaskella helattu puukonpää.\n\nLurjukseen teki ukon pontevuus heti vaikutuksensa.\n\n-- Noh, en minä mitään pahaa tarkoittanut. En minä ole mikään paha\nmies, sanoi hän, heitettyään silmäyksen ukkoon; -- minä olen hyvä\nmies, minä, vaikka vähän kiivas.\n\n-- Antakaa nyt vain vaarille tavaraa, jatkoi hän toimeliaasti minuun\nkääntyen, -- ei minulla kiire ole, jotta vaari kerkeää kotiin, kun on\npaha ilma.\n\n-- Mutta sanoitte äsken tullessanne olevan kiireen, vastasin minä,\njoka en suinkaan tahtonut ukkoa ensiksi pois päästää; -- vaari on\nvain hyvä ja odottaa kunnes me lopetamme kauppamme.\n\n-- Kyllä minä odotan, sanoi ukko.\n\n-- Ei, teidän pitää antaa vaarille ensiksi, ärjäisi kulkuri kiivaasti.\n\n-- Mitä sinä huudat? virkahti ukko taaskin. -- Pidä pienempää suuta.\n\n-- Suu kiinni, taikka, tiuskaisi edellinen luoden julman silmäyksen\nukkoon.\n\nHän seisoi keskellä vähäistä lattiaa, kääntyi ja katsahti\nsokerilaatikkoa kohti josta kirvesvarsi pisti ulos, sitten hänen\nkatseensa lensi minuun, joka seisoin edempänä myymäpöydän kulman\nkohdalla; hän näytti epäröivältä. Näin selvästi, että hänellä olisi\nollut halu hyökätä meidän molempain kimppuun ja että hän juuri kuin\npunnitsi meidän yhdistettyjä voimiamme. Hän vetäytyi jo pari askelta\nlähemmäksi tuota mainittua laatikkoa, vaikka selin siihen.\n\n-- Kahvia varmaan ostatte, sitä jota ennenkin, sanoin ukolle ja\nastuin nopeasti sen laatikon luo, jossa parasta kahvia oli ja joka\noli sokerilaatikon vieressä.\n\n-- Niin, kahvia, samaa vain, ja sokeria, puoli naulaa kumpaakin.\n\n-- Minä tein tötterön, vedin auki laatikon ja punnitsin kahvin. Mutta\njättäen tämän toimen puoliväliin sanoin:\n\n-- Ehkäpä saan tarjota vaarille vähän nuuskaa ensiksi kaupan aluksi.\n\n-- Kiitoksia paljon, koska hyvä pahaa tekee? vastasi ukko.\n\n-- Saanko teillekin tarjota? sanoin kulkurille, täyttäessäni\nukkoa varten pöntöstä myymäpöydän alta tötteröä, jonka juuri olin\npaperiliuskasta kivertänyt.\n\n-- En minä nuuskaa, vastasi tämä äreästi. -- Mitä sen nuuskan kanssa\nnyt aikaa kulutatte?\n\nMenin antamaan nuuskaa ukolle.\n\nNyt olisi edellisellä tosin ollut tilaisuus anastaa sokerikirves\nsiitä, mutta hän uskoi nyt, että minulla oli aikomus antaa ukolle\nensiksi hänen ostoksensa. Hän seisoi siis ja odotti vain selin\nmyymäpöytään, seuraten minua silmillään. Minä kyllä tiesin, miten\ntärkeä ukon lähtö hänelle olisi, ja ettei hän siis vielä uskaltaisi\nanastaa kirvestä. Ja samalla oli hänelläkin tieto siitä, että hän nyt\noli kylliksi lähellä saadakseen sen, jos tahtoisi; mutta vastapainona\noli vakuutus siitä, että minä nyt varmaan aioin päästää ukon\nlähtemään, koska olin rohjennut jättää kirveen siihen.\n\nOlen monesti itsekin huomannut tuon tekoni uhkarohkeaksi, että jätin\nhänet kirveen vartijaksi. Mutta tahdoin ehdottomasti antaa ukolle\nmerkin, sillä hän näytti ylen välinpitämättömältä tuosta roistosta,\nja ajattelin siis, että hän ehkä ei käsittäisi koko vaaraani\neikä viitsisikään tällä ilmalla olla kauan puodissa, vaikkei hän\nsanonutkaan kiirettä olevan. Samalla oli myöskin tarkoitukseni antaa\nukolle häneen itseensäkin nähden varoitus. Antaessani tötterön ukolle\nkatsoin pyytävästi häneen, ettei hän kiirehtisi pois. Hän vastasi\nsamoin silmäyksellä vastaanottaessaan tötterön ja kiittäessään.\nNäin, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni. Ehkä hän olisi ollut\npyytämättänikin, mutta minä tunsin niin suurta ahdistusta, etten\nolisi voinut rauhassa odottaa asiain menoa. Huolettoman näköisenä\npalasin sitten entiselle paikalleni.\n\nKulkuri kääntyi nyt sivuttain päin myymäpöytää, nojaten siihen. Hänen\nsormensa leikkivät pöydällä.\n\nSidoin kahvitötterön kiinni ja laskin sen pöydälle. Mutta nyt kun oli\nsokeria punnittava, työnsin äkkiä sokerikirveen laatikon sisälle ja\nlaatikon kiinni.\n\n-- Ettepä te punninnutkaan vaarille sokeria, vaan lykkäsitte kiinni\nlaatikonkin, huudahti hän kummeksuen ja vihaisesti, pettyneen\nnäköisenä.\n\n-- Lupasihan vaari odottaa niin kauan kuin te lopetatte ostoksenne.\n\n-- Mitä kureja ne on? Kun kerran aloititte vaarin kanssa kaupanteon,\nniin tehkää se loppuun asti, että hän pääsee kotiin; hänellä on pitkä\nmatka ja muori odottaa kahvia. Mitä ihmistä tämmöisellä säällä täällä\nkiusaatte!\n\n-- Ei ikään odotakaan hän sitä niin kovin. Ei minulla pitkä\nmatka ole, älä minua surkeile; en minä tässä kiusaannu, olen jo\nkylpenytkin. Eikä minulla kiirettä ole, kuten sanoinkin, antakaa\nhänelle vain ensiksi, joka ensiksi tullutkin on.\n\n-- Ei vaarin kiire ole matkan vuoksi, väitin minäkin -- hän on\nmelkein naapurista.\n\n-- Mutta minä teen paljon kauppaa, enkä ole vielä oikein alkanutkaan,\nei vaari, vanha mies, täällä niin kauan viitsi olla. Minä teen suuria\nkauppoja.\n\n-- Noh, tee vain, kukapa sinua estää? Kyllä minä tässä voin katsella,\nkun suuriakin kauppoja tehdään, koska aikaa on.\n\n-- Mutta te häiritsette meitä kaupanteossa. Miksi ette osta mitä\nostatte ja mene matkaanne?\n\n-- En minä sekaannu kenenkään kauppaan. Ja kylläpä tässä saa olla\ntoinen niinkuin toinenkin.\n\n-- Mutta kun on tullut pimeä jo, niin en minä tänä iltana aio\nmihinkään enää mennäkään, jos minua menemään pyydätte; niin\notan tässä talossa yösijani, tottapa se annetaan, sillä eihän\nmatkustavaiselta saa yösijaa kieltää. Onpa täällä huoneita kyllä\ntässäkin talossa; minä otan eri huoneen, ha ha hah.\n\n-- Ei suinkaan sinulle tässä talossa huonetta taideta antaa, ei tämä\nkestikievari ole, sanoi ukko tyynesti kuin ennenkin, -- mutta kyllä\ntuolla on toisia rivejä alhaalla, mene sinne pyytämään. Kyllä nyt\nmiehetkin kohdakkoin kotiin tulevat, että yösijan saat.\n\n-- En minä mihinkään osaa, minä olen outo.\n\n-- Tuossa ne ovat vähän tämän rivin alapuolella, ei siinä eksy. Ja\ntulen minäkin oppaaksi, että osaat. Pane nyt joutuin vain kaupat\nluistamaan.\n\n-- Niin, sanoin minä, -- aloitetaan nyt heti ne _suuret kaupat;_ mitä\nnyt ensiksi otan esiin?\n\nKulkuri kääntyi ärtyisesti minuun.\n\n-- En minä tuon ukon aikana niitä tee, ei hänen tarvitse saada\nkuulla hintoja. Mitä häntä tähän pysäytitte? Olemmepa tässä olleet\nkahdenkesken jo ylitse tunnin, kyllä vieläkin voimme olla sen aikaa\nkuin kauppaa teemme, ei siinä todistajaa tarvita. Sitten ne tahtovat\nottaa samoilla hinnoilla, kun saavat tiedon, millä minäkin olen\nostanut. Antakaa ukolle hänen kahvinsa ja sokerinsa, että hän saa\nmennä.\n\nHän seisoi selkä päin ukkoa. Hänen katseensa oli nytkin uhkaavan\nkäskevä.\n\n-- En minä sinun hinnoistasi välitä, sanoi ukko järkähtämättömän\ntyynesti, -- enkä käy niitä juoruamassa; osta niin paljon kuin haluat\nja jaksat, ja niin halvalla kuin saat.\n\n-- Mutta en minä usko teitä, en minä usko outoa, eikä minun\ntarvitsekaan uskoa.\n\n-- Ole uskomatta sitten.\n\n-- Kyllä te vaaria voitte uskoa, sanoin minä johtaakseni hänet\ntaaskin toisaalle, -- näette sen päältäkin että hän on kunnon ukko.\nTehkää vapaasti kauppanne. Ja voin minä sanoa hinnat hiljempääkin,\nonpa teillä hyvä kuulo.\n\n-- En _minä_ tee hänen aikanansa, ärjäisi hän. -- Te pysäytitte hänet\ntähän vain minun kiusallani; te olette oikea kiusanhenki, olette koko\nillan tehnyt kiusaa ja valehdellut minulle, muuten olisin ne kaupat\njo aikaa tehnyt. Mutta kun pääsen vain Tampereelle, niin kyllä kerron\nisännällenne, minkämoinen olette, kun pitäisi kauppa tehdä teidän\nkanssanne.\n\n-- Mitä minä olen teille valehdellut? Itse te äsken väititte, että\nkamarissa tuolla on joku, en _minä_ sitä sanonut. Ja samoin väititte,\nettä miehet kaikki olivat poissa, vaikka Jaska on kotona.\n\nTahdoin samalla antaa ukollekin tiedon, mistä kysymys oli ollut.\nKulkuri tähtäsi minuun julman katseen.\n\n-- Olette te valehdellut, huusi hän, -- aina te valehtelette! Itse\ntiedätte kyllä, että olette valehdellut, eikä kristitty ihminen saa\nvalehdella; en minä kärsi valhetta, ja Jumala rankaisee valheen.\n\n-- Mitä sinä huudat ja saarnaat! Tee nyt kauppasi, äläkä ihmisiä\nkiusaa, sanoi ukko taaskin, -- taikka jos et mitään osta, niin lähde\npois.\n\n-- Tahdotkos, ukko, että heitän sinut ulos ovesta! huusi roisto\nja astui lähemmäksi häntä. -- Kyllä semmoisia ukkoja on ennenkin\nheitetty!\n\nHän seisoi hyökkäykseen valmiina.\n\nPelkäsin hänen ryntäävän heti ukon kimppuun täyttääkseen uhkauksensa,\nja valmistausin jo antamaan apua minkä voisin.\n\n-- Ei minua ole ikinä vielä heitetty mistään ulos eikä nytkään\nheitetä, sanoi ukko ihan tyynesti ja itseään liikauttamatta;\nainoastaan silmät leimahtivat. -- Pysy rauhassa, taikka sinun käy\nhuonosti!\n\nKulkuri kääntyi minuun.\n\nOlin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni\nlaatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle\nsokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä\nja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas\nvärähtäen pois käteni.\n\n-- Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta,\n-- joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa\navaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy _ahtaasti_, niinkuin\näsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.\n\nHän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa\nkohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja\nsai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen\nsilmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli\nilkeää.\n\n-- Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin\nkiinni laatikkoa sivusta.\n\n-- Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin;\nminä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.\n\nHän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun\nja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä\nalas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli\nnauravinaan.\n\n-- Ette _tule_ tälle puolelle! sanoin.\n\n-- Mitä sinä _siellä_ teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko\nankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. -- Jos et vain ole rauhassa,\nniin katso miten sinun käy! Kuuletkos?\n\n-- Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että\nteistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin\nlaatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat\nkirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?\n\n-- Seiso siivosti sitten!\n\nKulkuri siirtyi taaskin myymäpöydän kulmaukseen ja näkyi miettivän.\nHän väänsi päätään vasemmalle ja kurkisti hetken tarkasti kamariin\nkaappia kohti, jossa rahakirstu oli, sekä alas noihin isompiin\npainoihin. Otaksuin että hän mietti kestäisikö tuon kaapin lukko\nhyvää lyöntiä parin leiviskän painolla, jos olisi juossut yli\nmyymäpöydän ja koettanut mäiskäyttää oveen. Tai mitä miettikään\nhän siinä? Kyllä se ovi oli hatara, olihan siinä iso rakokin lukon\npuolella, joten se ei suinkaan olisi pitänyt. Mutta näitä sen\nheikkoja puolia ei voinut nähdä puotiin, koska kamari ei ollut\nvalaistu, eikä valo puodin lampusta käynyt siihen. -- Kaappi\nei ollut aluksi aiottukaan muuksi kuin pienien taloustarpeiden\nsäilytyspaikaksi ja näytti tuoreesta aineesta tehdyltä. Kylläpä vain\nolisi ollutkin sukkela kepponen viedä rahat kaapista meidän nähtemme,\njos se olisi käynyt päinsä!\n\nMutta miksi oli hän aseettomana tullut, jos hänellä oli rosvoamisen\nmieli, sillä aseeton hän oli, sen kyllä käsitti? Asetta oli nyt\nvaikea saada ulkoa vahvan lumipeitteen vuoksi, eikä sitä ollut juuri\nhyvä mistään ottaakaan, sillä semmoinen teko voidaan heti huomata\nja juosta perässä. Ja ehkäpä hän ei voinut saadakaan mitään asetta\nanastetuksi sen jälkeen kun oli tehnyt päätöksensä käydä puodissa. Ja\nolihan puodeissa aina aseita tarjona. Sitäpaitsi oli puodissa nainen\nmyyjänä.\n\nHän seisoi kuunnellen ja katsellen epäröivästi taaskin meihin.\n\n-- Kummallista, ettei Juho jo tule, sanoin minä ukkoon kääntyen, --\nminun mielestäni hänen pitäisi jo olla kotona; ei tänään metsässä ole\noltu, ilman vuoksi.\n\nKoetin näillä sanoilla antaa kulkurille uutta miettimistä, jotta hän\nolisi uskonut myöhästyneensä.\n\n-- Ei suinkaan hän nyt enää kauankaan viivy, vastasi ukko; -- kyllä\nne kotiin aikanaan ovat lähteneet, kun on noin paha ilma; mutta keli\non nyt kovin hankala. Kyllä ne kuitenkin jo pian tulevat, varrotaan\nvain vähän aikaa. En minäkään tästä ennen lähde. Menen sitten\nkuulemaan, kun tulevat, mitä kuuluu.\n\n-- Mikä se Juho on? kysyi kulkuri, joka oli kääntynyt meihin.\n\n-- Se on se, joka asuu tuossa kulmakamarissa, vastasin minä.\n\n-- Mutta mikä mies hän on? Onko hänkin sotamies?\n\n-- Ei, työmies vaan.\n\n-- Minkä tähden häntä odotatte?\n\n-- Minulla on hänelle vähän sanomista.\n\n-- Mitä sanomista? tiuskaisi hän.\n\n-- Mitä se teihin kuuluu?\n\nMinua huvitti käyttää hänen omia sanojaan.\n\n-- Jaa mitäkö? huusi hän. -- Te aiotte puhua minusta.\n\n-- Eikö teistä puhua saisi?\n\n-- Ei! Ei minusta tarvitse mitään puhua. En minä kärsi takapuheita ja\nparjauksia.\n\n-- En minä ole ilmoittanut, mitä aion sanoa, enkä ole velvollinenkaan\nteille tiliä tekemään sanoistani.\n\n-- Ei, ei, muuta tiedän minä sen sittenkin.\n\n-- Mitä sinä kinaat? Tee kauppasi äläkä turhia kinaa, muistutti ukko\ntaaskin.\n\n-- Älkää sekaantuko meidän puheeseemme, koska kehuitte olevanne\nsekaantumatta, taikka minä suutun teihin. Minulla on äkäinen luonto.\n\n-- Suutu, jos tahdot. Ulkoa kuului reen rahina.\n\n-- Nyt tullaan! huudahdin minä.\n\nHeti astui miehiä jalkojaan kopistellen ylös porrasta, puhellen\nkeskenään; he menivät leipomatupaan.\n\n-- Se on Juhon ääni.\n\nNostin luukkua, aikoen juosta sinne. Tahdoin välttämättä heti\npuhutella miehiä, ennenkuin he lumiset päällystakit riisuttuaan\nlähtisivät sieltä omiin huoneisiinsa. Niin suuri oli kuitenkin vielä\npelkoni ja inhoni, vaikka jo olin varma siitä, ettei hän tällä\nhetkellä uskaltaisi minua hätyyttää että epäröin, miten rohkenisin\nastua nuo pari askelta luukun ulkopuolella ovea kohden, sillä minua\nkauhisti tuon konnan koskeminenkin, jos hän ehkä olisi kädellään\nminuun kiinni tarttunut. Mutta tiesin, että minun täytyi mennä,\nmiehet voivat muuten jättää koko huonerivin, kiirehtiä kylpemään.\nNostin siis luukkua, astuin askeleen ja aioin kiireesti mennä ovelle.\n\nKuin haukka hyökkäsi hän eteeni ja tarttui vasemmalla kädellään\nluukkuun, oikealla aikoen nyhjätä minut takaisin.\n\n-- Mihin te menette? Ette saa mennä, pysykää sisällä!\n\nMinä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin\nluukun alas, niin että se paukahti.\n\n-- Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja\nastuen askeleen eteenpäin. -- Mitä _sinä_ häntä komennat? Mitä sinä\nkäsket täällä, ja tietä _häneltä_ suljet?\n\n-- Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan\nsiirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.\n\n-- Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule\npois sinä siitä.\n\n-- Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.\n\n-- Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois\ntänne sinä, heti!\n\nUkon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.\n\nKulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin\nrehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut\nkoulupoika.\n\n-- Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun\nkääntyen; -- kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.\n\n-- Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi.\nKatsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin\nviereen, ja kiiruhdin ulos.\n\nKuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan\nleipomatupaan.\n\nSiellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään,\nkoska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota\nen saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut\npirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko\niltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä\nhymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat\nsanoivat: -- Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään\nsemmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin\ntulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa\nsekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan.\nKiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.\n\n-- Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. -- Joko\nkäskitte hänen tulla?\n\n-- Jo.\n\n-- Taisitte sen Jaskannekin nähdä?\n\n-- Näin.\n\nHän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja\nkiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä\nilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:\n\n-- Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli?\nEtsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.\n\nVihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi\nlähteä.\n\nSamassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.\n\nKulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi\ntahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota\nvastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin\nmolemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun,\nmutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot\npiirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.\n\nPuodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho;\nnäkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän\njäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.\n\nKulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki\nmiesten naamat.\n\n-- No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän\näkisti. -- Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee\nkäskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan\ntullaan.\n\nNyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin\nnähnyt, olivatko \"kirjat\" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin,\nettä se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä\ntehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun\npääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste\nsattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa\nminä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki\nkuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire\nhänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän\naraksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.\n\nHän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: --\nMinä lähden heti pois.\n\n-- Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.\n\n-- Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.\n\n-- Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.\n\n-- Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen\nja loukkaantuneen katseen. -- Koko illan olette minua pilkannut!\nPidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.\n\n-- Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna\nkatsoa siihen?\n\n-- En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole\nteidän hovinarrinne.\n\nHän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei \"kirjoista\" kysymystä\notettu.\n\nMiehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä\nnaurettavaksi.\n\n-- Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan\n-- niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan\nkaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi\npenniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse\nensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.\n\nHän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli\nselkäänsä.\n\n-- Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, -- minä tahdon katsoa\nkaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?\n\nHän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin\nkiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei\nuskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.\n\n-- Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten\nkäsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.\n\nHän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään\nkaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.\n\n-- Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. -- Kuka sinusta pilkkaa\ntekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi\nkannat, ettäs sinä näytät.\n\nHän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.\n\n-- Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen\nminulle, -- te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä\nparempaakin katsomista on.\n\nMinusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä,\nkun ryöstön aie ei ollut onnistunut.\n\n-- Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, -- tänä iltana katsoa\nkaappiin.\n\nHän valmistautui näyttämään.\n\n-- Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä\nsijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella\nkaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä\nhuuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille\npuolelle.\n\n-- No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja\nastui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.\n\nNyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat\ntanssivat tulista vauhtia ohitse.\n\n-- Ei kelpaa, huudahdin minä, -- ei siinä mitään ehdi näkemään.\nVääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.\n\nHän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat\nvanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli\nvarsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea \"kuvakaappimies\" tekee\npienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan\nja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee\nhän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin\nsäveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.\n\n-- Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle,\n-- olkaa hyvä ja sanokaa.\n\n-- Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän\nhyvänsävyisesti.\n\nHän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.\n\n-- Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.\n\nHän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi,\nei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä\nlukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis\nvähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa\nkuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka\nnäyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä\nhän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai\ntiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki\nhän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista\nPietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä\novat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä\nkuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin \"keisarin\". Ne\nolivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia.\nSiinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta\ntai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista\nsotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan\narkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja\nhelminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.\n\nSekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa\nkatsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin\nmuseossa.\n\nKun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin\nnäyttelemisen.\n\n-- Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta\npidättää pientä voitonhymyä, -- kun saatte näin paljon rahaa\nyhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä\npois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä\nkäyntiänne.\n\n-- Niin sain, sanoi hän kuivasti.\n\nHän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen,\nikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin\notsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven\npielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas\nportaita.\n\n-- Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, -- kun se oli niin\npitkäkin.\n\n-- Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, -- silmät mulkoilivat\npäässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.\n\n-- Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, -- se oli\nhullu.\n\n-- Ei se hullu ollut, väitti ukko, -- se oli ilkeä, kyllä sitä siinä\noli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja,\nmutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?\n\n-- Oli se hullu, toisti Jaska, -- kyllä sen näki. Kun ei tahtonut\nnäyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se\nsitten hullu ole, semmoinen?\n\n-- Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.\n\n-- Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, -- en minäkään sitä\noikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä\npelätä tarvitsee.\n\nHän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte\npeloissanne.\n\n-- Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi?\nsanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua\nsisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi,\nkoska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.\n\n-- Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea\nlähinnä.\n\nVähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.\n\n-- Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, -- kun se kiroo niin\nkauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei\nse tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.\n\n-- Mutta se oli paha, sanoi Jaska, -- kun se lähti menemään, outo\nmies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se\nolisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu,\nja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?\n\nHän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. -- Ei se poika taida olla\nensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, -- kyllä se tiensä osaa, ei sitä\nsurra tarvitse.\n\nSinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin\nyksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla\npiirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa\nuudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman\nkatseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän\nminulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu\nkädessään luokseni.\n\n-- Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin\nosoitti alakuloista mieltä.\n\nVastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.\n\n-- Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, -- se kannu on tuolla\neteisessä.\n\n-- Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä,\nkysyin, -- näytätte niin alakuloiselta?\n\n-- En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut\nteidän tähtenne.\n\n-- Minun tähteni...\n\nArvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä\nillallisten tapausten kanssa.\n\n-- Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen\nminä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä\najattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko\nasiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.\n\n-- Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka\ntäällä oli eilen illalla.\n\n-- En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään\nenää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta,\neikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut\nyhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se\nkuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin...\nVoi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.\n\n-- Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia\nensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän\nkuitenkin heti astianne.\n\nKahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä,\nmiehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä\nmiehensä nuhteista.\n\nMinäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle,\nminkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.\n\n-- No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen\nlyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, --\nantakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään,\nkun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.\n\nMieleni ilostui näiden hyväin ihmisten huolehtimisesta minun\nsuhteeni, ja tunsin kiitollisuutta heitä kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen tuli puotiin taaskin sama ukko, joka\nlauantai-iltanakin oli siellä.\n\nOtin puheeksi saman illan tapahtumat. Kerroin alusta alkaen\nkuvakaappimiehen tulosta ja mitä sitten seurasi. Sanoin, kuinka häntä\npelkäsin, kun odotin jonkun ihmisen tuloa ja kuinka kiitollinen\nolin ukolle hänen pontevasta esiintymisestään, pitäen häntä Jumalan\nlähettämänä hätääni.\n\n-- Kaipa se niin olikin, vastasi hän, -- sillä en minä juuri aikonut\nlähteäkään tänne, kun oli niin paha ilma; eukkokin esteli ja sanoi:\n-- mitäs sinne lähdet lumeen rämpimään, minä otan emännältä lainaksi\nvähän, onpa hän oma tyttäreni, kyllä hänellä on. -- Olkoon sitten,\nminä sanoin, mutta samalla tuntui niin vaativalta, että kyllä nyt\nvain pitää mennä, ja tuli oikein kiire. Ja vielä kun olin lähtenyt\ntalosta, niin pysähdyin ja ajattelin: -- jos pyörrän takaisin, koska\nei isompaakaan asiaa ole, mitä tämmöisellä ilmalla viitsiikään sinne\npakotta umpea puhkoa! Mutta samalla oli taaskin niin vastahakoista\npalatakin, että ajattelin: -- mennään nyt sitten vain, koska sitä\npitää mennä. Ja kun tulin lähemmäksi, niin tuli sitä kiireempi, niin\nettä hikeä pyyhiskelin, kun ehdin tänne. Mikäs se muu olikaan kuin\nJumalan johdatus se? Ja kuulin minä jo teidän äänestänne porstuaan,\nettei asiat olleet oikein. Minä olisin tullutkin toisen oven kautta,\njos en siitä olisi päässyt sisään.\n\n-- Minä luulen, että se on joku vankilasta karannut; se oli niin arka\nja pelkuri ja puhui aina puhtaista kirjoistaan.\n\n-- Kylläpä se herja jo linnan sisäpuolelta nähnyt oli, kyllä se\nsennäköinen oli. Ei se mikään selvä mies ollut asioissaan. Eikä se\nhullu ollut, vaikka ne luulivat, miehet. Kyllä sen näki, että sillä\npahat nahassa oli.\n\n-- Pelkäsin teidän lähtevän, kun hän niin toimitti teille ensiksi\nkauppaa antamaan, mutta te käsititte tarkoitukseni, kun annoin\nnuuskaa ja kun en teille sokeria punninnut.\n\n-- Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi,\nvaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois,\nvaikka olisitte käskenytkin.\n\n-- Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään,\nsitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei\nvoinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti\ntodistanut häntä vastaan.\n\n-- Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä\nse sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää\nnähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä -- ja onko\nmuutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä,\nmistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi\ntunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita\njättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.\n\nKuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty\nparin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan\njälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa \"onnenpöydällä\".\n\nMuutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan\ntoisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään\nkuvakaappimiehestä.\n\n\n\n\n\n\nPIENIÄ KERTOELMIA\n\n\n\n\nI.\n\nPUNAINEN LINTU\n\n(Kansantarun mukaan)\n\n\nVanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset\nkuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja\navaimet, niinkuin tarut kertovat, lähetettiin Ruotsiin. Iskipä\nsilloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan.\nMutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä\ntaru kertoo.\n\nOlipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,\nKorvenkoski nimeltä.\n\nAamupuoleen eräänä kesäpäivänä oli Korven Pekka lähtenyt kylässä\nkäymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän\nappivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton\nsaaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen viikkokauteen ollut mitään\nkuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei\nkylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua,\njoka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään.\nHänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi\nlähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään ruton\nvuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.\n\nSiellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,\nReetan, Mäntylän koturivaimon kanssa haastellen.\n\n-- Ei, kyllä se tosi nyt on, puheli Reeta, -- että ei sinun, isäntä\nhyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin,\nvaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille\nolisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin\nkirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa.\nEivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin\nmakaa kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja\nviimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän.\n\n-- Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut.\n\n-- On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä,\nkun ei voi auttaa yhtään. -- Ei tässä sentään jouda kauan ulkonakaan\nolemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan.\nMutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi, niinkuin minä; ne pakenevat\nkuin hullut, niin kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se\ntullakseen on.\n\n-- Mutta miten se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan kummia?\nVaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä\ntuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö;\nrupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti\nkieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee\npuhdasta jälkeä, toista on teidän siellä metsän perillä. -- Niin,\nkyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!\n\n-- Ei tauti tartu, eikä rutto rupee Jumalan sallimatta.\n\n-- Siunatkoon sinua! huudahti Reeta, -- huomasitkos?\n\n-- En. Mitä minä olisin huomannut?\n\n-- _Se_ lensi yli pihan, vastasi vaimo salaperäisesti.\n\n-- Mikä?\n\n-- Lintu.\n\n-- Lintu!\n\n-- Niin, punainen.\n\n-- Rut...? -- Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien\neditse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.\n\n-- Voi sinua, miesraukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota\nkamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; -- ei se\ntaida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman\noma olet, niinkuin me muutkin.\n\nHän juoksi kiireesti sisään.\n\nAllapäin alkoi Pekka muutella virsua virsun eteen. Vähän väliä hän\nnosti ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä\ntaivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä, jotta kasvivainio saisi\nsadekuuron, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu missään näkyvissä.\n\n-- Näkisin minä sen kyllä, tuumi hän itsekseen, jos se nyt jossakin\ntuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos se juuri puitten suojassa\nhiipii jälkeeni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa\nkumminkin häntään kiinni kolmannella kerralla, ettei koko otus\npäässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekä häntä,\nhiiden herhiläistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat\nolevan?\n\nNäissä miettein hän metsäpolkua astuskellen lähestyi kotomäkeä, josta\njo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän\nylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle,\ntalollensa. Mutta kun hän siinä astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä\nuusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas\npihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.\n\n-- Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauan tekee? arveli\nitsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan\nakkunasta. Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä\nsaakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt vasta lentoa oli. Eikä sitten\ntule sisälle tietoineen, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on?\nEnhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. -- Kai tässä täytyy\npanna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä\ntiesi tulevan, että olisi keittänyt näin varhain, aurinko vielä\ntaivaanlaella.\n\nHän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen,\nkaatoi siihen vettä sangosta ja työnsi reppänän auki, iski tulta,\nsytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta,\nniin että pian remahti hyvä roihu padan ympärillä. Sitten hän otti\ntyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitan avaimen\nperäseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.\n\nPekka asettui heti puuvajan oven suljettuaan ovipielessä olevasta\nseinäraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauan tähystellä tarvinnut,\nennenkuin hän mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan\nkeskikohdalla ilmassa.\n\n-- Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne,\nsanoi hän hiljaa. Ja samalla hän näki selvästi, miten se laskeutui\nalas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppänän ääreen.\n\n-- Vai niin, siinäkös näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin, tuumaili\nPekka. -- Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olisipa\nminulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie\nammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. Kas, kuin on\nkorea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan,\nkatselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä jokapuolelle.\nÄhäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat\nalas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun\nkerran tiedän aikeesi. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä\nurakan otan.\n\nJopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauan viipyä\nennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi, kun\npihaan tulin.\n\n-- Joko avattiin reppänä tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas\nvain taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin\nheti. -- No, eukko menee aittaan jauhoja noutamaan. Ja odottaisi\nsiksi, kun se palaa sieltä. Asuuko 'punainen' nyt yksin pirtissä sen\naikaa.\n\nPekka isäntä odotti kunnes hänen vaimonsa ehti mennä sisään aitasta\njauhoineen. Sitten lähti hänkin tupaan.\n\n-- Keitätkö puuroa? kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei eukko\nehtisi mitään kysymystä tehdä, vaan hän itse voisi puhelua johtaa.\nMinun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa itseänsä\ntässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa, huono\ntie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa.\n\n-- Mitä rattailla? Minnekä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn\naikana?\n\n-- Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret ilman\nminua kuivilla heinillä.\n\n-- Mutta aamulla tarvitsee niittää.\n\n-- Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä\npitäisi raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin\npäivän loman saa ottaa kesässä, jolla isot lapset on.\n\n-- Mutta mihinkä sinä sitten...?\n\n-- Kaupunkiin.\n\n-- Mitä sinä siellä, nyt juuri?\n\n-- Tuon vähän viinoja.\n\n-- No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin... Pekka tahtoi väliin\nvähän maistella.\n\n-- Ei siinä nyt auta estelyt, vastasi hän, heittäytyi selälleen\nsänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta\nkattoon. -- Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna\nvarhain, lisäsi hän, niin lähden kuin lähdenkin kaupunkiin. Ei siellä\nvielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi sinne\nmennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin päivän\nvara; minä otan Heikin mukaani hevosta toimittamaan. Pane rieskat\nja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun\nkuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunginmatka\nmieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan\nnikusista ja voita rasiaan. Ja leiviskän voipytty mukaan, jotta\nrahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillaikaa, kun\npuuron keität.\n\nNyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmista\ntahi rutosta, jota oli niin turmiollista mainita. Ja taiten oli hän\nväistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, ketä hän\ntarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. Vakuuttunut oli hän\nmyöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita\nihmisiä, voivat nyt kuolemansakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä\nhätävalhe loukannut. -- Kyllä hän sen vielä ehtii kuulla ja surra,\nrupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan, mietti Pekka. --\nPekka-vainajatammekin itki niin kauan, ja itkin minä itsekin sitä,\nmutta tallellahan on siellä lapsi.\n\nEmäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa\nvirttä hyräillen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.\n\nJo puhuessaan oli Korven Pekka hattulierin alta kurkistellessaan\näkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta\npäreiden välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas\ntupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttäytynyt.\n\nHetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki tulivat kotiin\nniityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.\n\n-- Hei, joko isäkin on tullut kotiin? huudahti Saara. -- Onko siellä\nruttoa kylässä?\n\nTaaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän\nkurkihirren alta kätköstään.\n\n-- Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani, vastasi hän\nhuolettomalla äänellä, -- mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja\nsinne isä nyt lähtee aamulla sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän\nsuuhun pari mansikkaa.\n\nTyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia\nmarjoja isän hymyilevään suuhun.\n\n-- Kaupunkiin, huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, -- jopa kai!\n\n-- Työn aikana! sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet\nhousuntaskuissa. -- Eipä nyt ole käräjäin aikakaan.\n\n-- Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan, virkahti kuivasti äiti, joka\nnyt myöskin aukaisi suunsa.\n\n-- Ei nyt ole viinojen aika, sanoi Matti. -- Juokaa syksyllä, kun\nvuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan miehen ja hevosen\nnyt viinojen tähden.\n\n-- Mikä isän nyt on tullut, huomautti kummeksuen Anna, joka asetti\npuhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtilon,\nhöyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. -- Eipä hän ennen\nole koskaan kesken työajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon\nmuulloinkaan.\n\nIsä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen\nmielihyvikseen tokaisi vastaan:\n\n-- Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut.\n\nAnna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä\nlujalla äänellä:\n\n-- Vaiti nyt kaikki! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kuin\nmenenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä,\nniinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi\ntaloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitten\nkaupunginmatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on\nvähän ostajia.\n\nEmäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja\npannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja\nkiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo oli tuotu\naitasta.\n\nKun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös\nvuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä.\nSitten hän astui matkalippaan luo sanoen:\n\n-- Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin?\nPuhuessaan hän irroitti avaimen rivasta, avasi vakan kannen ja oli\nkatsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja\nveti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että\nsen alle jäi ontto.\n\n-- Kyllä siinä on, sanoi hän. Sitten hän jätti vakankannen auki\nraolleen ja meni maata taaskin.\n\n-- Täytyy koettaa nukahtaa vähän aikaa, puhui hän, -- ei tässä auta\nkauan loikominen, kun täytyy nousta taas ja mennä noutamaan hevonen;\nei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta\nniittämään, eikä Heikkiä saa hereille.\n\nHän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden\nsilmäinsä ylle varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven\nlehahduksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta\nviistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.\n\nPekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten\nheräävinään.\n\n-- Jäikö minulta vakankansi auki, sanoi hän haukotellen taaskin, nyt\nsinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin\nyöllä. Hän nousi istualleen. -- Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan.\n\nHän meni ja painoi vakan lukkoon.\n\n-- Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö\nirti itseään rivasta.\n\nNyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.\n\nAamulla auringon lähettäessä ensisäteitään heräsi Korven Pekka\nlyhyestä unestaan, nousi ja pukeutui. Sitten hän otti oven päältä\nlaudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkun päästä\nnurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.\n\n-- Kai tuosta menee heinäkorsia piiraisiin, jutteli hän puolikovaa\nhöpisten, -- täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle.\n\nHän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti\nsovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan\nylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet\nkävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä maata\npunoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt hän asetti\ntulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.\n\n-- Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvettämään,\nsanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki-poika\nrinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattailla; mutta\noli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä\nkalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teerien tai metson\nrahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas\nsitä ei vetelästä suosta saisi.\n\nMutta kun he tulivat ison suon kohdalle, Pysäytti Pekka hevosen.\n\n-- Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä\nkoetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta mukana olisi.\n\nPoika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.\n\n-- Minkätähden nyt suolle lähdette, sanoi hän, -- eipä siellä\nlintuakaan ole näkyvissä?\n\n-- Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovasti. Ja\nminkä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin\nyhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos\nminä edellä ehdin, niin minä varron.\n\n-- Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi\n--?\n\n-- Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella\nsuonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä\nhaukannutkaan, niinkuin sinä.\n\nSen sanottuaan huusi hän ruunalle ja lyödä lätkäsi vakankannikenuoran\npäällä sitä, kun se epäröiden, lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä\nrattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin\nohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt\nenää uusia kysymyksiä tehdä.\n\n-- Mitäpä minä jousella? mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan\npäälle selkäänsä, -- mutta pojan tähden... Ja onpahan muutenkin akka\nmies aseetonna.\n\nNyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen.\nSiinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä.\nSitten hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän\nkertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja\naina lisäten vauhti ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa\nunivirret hän veteli.\n\nSen tehtyään hän lähti taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää\nkohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja\nampui taakseen. Sitten lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.\n\nEi ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta\nvasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin\ntarttuneet.\n\nHikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin\nehtinyt hevosineen.\n\nIsä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotia kohti ja alkoi ajaa.\nPojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:\n\n-- Ei puhuta niistä ennenkuin kotona.\n\nKodissa Korvenkosken isäntä eukkonsa ja lastensa suureksi\nkummastukseksi ja mielihyviksi itse kertoikin kaikki. Siitä se\ntiedetäänkin. Ja siihen se silloin rutto loppui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun seuraavana talvena oli niin kova pakkanen, että vesi ilmaan\nheittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörssärit\nsodan aikana, lähtivät Korvenkosken miehet suolle menemään, isä itse\nruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.\n\nSiellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.\n\nSiinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin\npunaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin\nhyytynyttä kalalientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä\ntäynnä.\n\nSanovat sitä homeeksi jotkut. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi\nkun sanovat. Verta se oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.\n\n-- Kuollut on oikein, sanoi isä, -- mutta lujalle on ottanut, paljon\non verta purskunut.\n\nHän sulki taaskin vakan.\n\nNyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan\nja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he\nlapiolla tuhan säkkiin ja mättivät sen rekeen, ajoivat sitten\nsemmoiselle joelle, joka pohjoiseen päin juoksee, tuurasivat jäähän\navannon ja puhdistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat\nsäkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.\n\nEikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa\nollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: 'punainen kuin rutto.'\n\nMies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.\n\n\n\n\nII.\n\nMUUAN HÄÄJUTTU\n\n\nTiina oli saanut omituisen päähänpiston, sen nähkääs, että hänkin\ntahtoo häät, koska hänen molemmat tyttärensäkin olivat häät pitäneet\nja olivatpa ne olleetkin oikein \"rymylihäät\". Hän alkoi siis eräänä\npäivänä tuota tuntumaansa esittää Kallelle. Kalle ei ensiksi\nuskonut korviansa -- eikä tuo kummallista ollutkaan, sillä hän oli\njotenkin kuuro -- luuli vaan Tiinan sukkeluuksiaan laskettelevan,\nmutta huomasi sitten, että tällä olikin täysi tosi, kun piti kiinni\nasiastaan kuin Turun paimen ja toitotti korvaan: -- Kyllä sinun nyt\nvain täytyy mennä pappilaan ja ottaa kuulutuskirja, en minä pilojani\npuhu, enkä minä anna siinä perään.\n\n-- Hm, mörähti Kalle, -- hm, mitä me siellä nyt enää teemme, joilla\njo on lastenlapsetkin, ei suinkaan se kirkonsiunaus enää kumminkaan\nperhettä lisää? Olemmepa jo olleet yhdessä alun neljättäkymmentä\nvuotta, emme suinkaan me nyt enää eroa, vaikka emme pappilassakaan\nkäy. Mitä mustalainen vihkimisellä tekee, kyllä maar se muutenkin\nyhdessä naisensa kanssa kulkee! Olenko sinua koskaan jättänyt?\n\n-- Jos ei tyttärenikään olisi käyneet pappilassa, huusi Tiina, --\nniin en puhuisi mitään. Olenko siitä ennen puhunut? Viisi minä\njättämisistä, koska mustalaisnainen jättämisiä on itkenyt! Mitä\ntuommoisista puheista. Mutta pitääkö minun, joka olen heidän äitinsä,\nhävetä heidän edessään, että he sitten olisivat parempia kuin minä,\nvihittyjä vaimoja, mokomat? Ei se nyt ollenkaan parane mistään, tämä\nasia, muusta kuin pappilaanmenosta. Minä kyllä itse häistä murheen\npidän, ota vain kuulutuskirja sinä.\n\nJa Kalle meni ja otti kuulutuskirjan. Oli se pappikin vähän\nkummeksinut, että -- mitä te nyt enää --? Mutta Kalle oli vastannut:\n-- Eikö se myöhäänkin ole sentään sopivampi? Ja sitten kuulutettiin.\n\nTämä tapahtui talven alussa. Ja nyt alkoi häätavaroiden kokoaminen.\nJa oikein huvikseen ne antoivatkin emännät morsiamen pussiin\nannosta, kun tämä itse pyysi ja pussia kantoi, ei karkuunkaan menty,\nniinkuin \"pussiväkeä\" tavallisesti, eikä siis tarvinnut Tiinan\nkatua annosmatkaansa, kyllä tuli häävaalua koolle. Ja hymylle veti\nKalienkin naaman, eikä katunut hänkään, että oli kuulutettu.\n\nValkenipa vihdoin sydäntalvella sekin päivä, jona pappilaan piti\nmentämän. Kalle kävi siellä jo, tavallisuuden mukaan, edeltä\nkuulemassa, miten pappi ehtisi vihkimisen toimittaa. Kyllä se antoi,\npappi, luvan tulla.\n\nTiina siisti itseään ja puki mustan hameen ylle. Oli se nähnyt\ntuo hame parempiakin päiviä maailmassa, eipä kumminkaan ennen lie\nollut morsiuspukuna. Se oli hienoa villakangasta ja tehty siihen\naikaan, jolloin vallasnaiset vielä kävivät eri puvussa ja käyttivät\njoitakin poimutelmia ja kerroksia eli \"kappoja\" ympäri hameitaan,\nja alkuaan oli se varmaan ollut sysimusta, mutta nyt oli se jo\nhallahtanut, kuten morsiamen hapsetkin. Tämän hameen oli Tiina jo\nvuosia sitten saanut eräältä rouvalta kaupungista. Hän oli saapunut\npaikalle matonkuteita leikattaessa ja nähnyt sen riepukasan päällä\nja pyytänyt sitä. Ei ollut rouva juuri halukas antamaan sitä, mustaa\nkun aina matossa tarvitaan, oli tuuminut, mutta Tiina oli niin\nnöyrästi niiaillut ja kauniisti siunaten ja kiitellen hyvien ihmisten\nanteliaisuutta pyytänyt, että rouvan sydän pehmeni ja hän antoi\nhameen. Mutta tuskinpa olisi kieltänytkään, jos olisi tietänyt, että\nsiitä vielä vuosien kuluttua morsiusleninki tulee. Niinpä vain kunnia\ntuolle riepukasan kuningattarelle oli suotu vanhalla iällä. Tiinalla\noli siis nyt tuo hame yllään.\n\nTalvi, jolla väliin tammikuussakin on kummalliset tunteellisuuden\noikut, antoi nyt surullisella auliudella sataa lumiräntää. Mutta\nkylmät ne ovat talven lämpimätkin, tuuli ja satoi ja hyinen\niljanne teki sään kolkoksi ja kelin niljakaksi. Sentähden Tiina\ntuon kilometrin matkalle pappilaan puki vanhan mustan lyhyenmoisen\npäällystakkinsa ylleen ja varovasti, ettei hameen monet liepeet\nkastuisi, kääräisi sen ylös takin alle ja pisti takaa isolla\nnuppineulalla kiinni. Ei tuo häntä juuri somistanut, kun vartalo\nsai siitä niin kummallisen muodon palttoon alla -- hän oli näet\näärettömästi suurennetun paksuperäisen hämähäkin näköinen -- mutta\nmitä sen matkalla väliä oli!\n\n-- Seiso nyt tässä, sanoi Kalle pappilan pihaan ehdittyä, -- minä\nmenen vielä sisään kuulemaan ehtiikö se nyt, en minä kuullut oikein,\ntai mihinkä menemme odottamaan.\n\nTiina seisoi sateesta välittämättä, vaikka satoi kuin tulta olisi\ntaivaasta sammutettu, ja valmistautui, Kallen epämääräistä tietoa\najatuksissaan seuraten, pitempään odotukseen, mutta samalla tuli\nKalle puolijuoksua takaisin.\n\n-- Tule nyt joutuin, sanoi hän hätäisesti, -- sillä kirkkoherra\nseisoo siellä jo kirja kädessä ja odottaa.\n\nSamalla hän tarttui morsiantaan käteen ja veti häntä mukanaan.\n\nTiina, joka tästä kiireestä joutui varsin ymmälle, astui pitkiä\naskelia niin että vanhan virttyneen punaisen alushameen märät liepeet\nlöivät ympäri säärien. Mikä siinä pöykkärässä kerkesi muistamaan,\nettä musta hame vielä oli vyötäisille käärittynä.\n\nKalle vei Tiinan, joka tuskin ehti niiata, reippaasti vihkituolin\neteen ja laskeutui polvilleen vetäen Tiinan mukanaan. Oli tuo vähän\nennenaikaista polvistumista, sillä tapana on, että siinä hetki\nseisoalta kuunnellaan papin lukua, mutta eihän sitä tietysti ole\nkiellettykään, että koko ajankin polvillaan on. Sentähden pappikaan,\nsäälien heidän tunteitaan -- että tuommoisena hetkenä olisivat\nerehtyneet -- ei ottanut heitä oikaistakseen, vaan aloitti lukemisen.\nKaikki meni niinkuin pitikin, molemmat vastasivat myöntämällä papin\nkysymykseen, tahtoivatko he ottaa toisensa. Mutta kun tultiin\nsanoihin: -- minä otan sinut --, niin tuli pieni erehdys, sillä\nKalle, joka luuli papin epäilevän ja uudistavan kysymystään, sanoi\nvakuuttavalla äänellä useita kertoja: Juu otan, juu otan --.\n\nTässä täytyin nyt morsiamen tulla avuksi. Hän tiuskasi huutaen\nKallelle korvaan: -- Älä sano: -- juu otan, vaan sano perässä\nniinkuin kirkkoherrakin sanoo: -- minä otan sinut --\n\nSitten kaikki meni hyvin loppuun asti.\n\nKun morsiuspari oli noussut pystyyn ja onnittelukin oli tapahtunut,\nlähtivät he majataloonsa astumaan.\n\nSiellä riisui Tiinakin pois märän palttoon yltään. Mutta nytpä\nvasta seurasikin hämmästys, kun hän huomasi, että tuo musta hame\nkappoineen, joka oli hänen ylpeytensä, olikin ollut myötäänsä\nylöskäärittynä.\n\n-- Voi minua onnetonta, mikä vahinko minulle nyt on tullut, oi voi\nhullua ihmistä, kun ei muista mitään. -- Ja Tiina oli vähällä itkeä.\n\n-- Mikä teille nyt on tapahtunut? kysyi myötätuntoinen emäntä.\n\n-- Oi voi, voivotteli Tiina, -- kyllä nyt on käynyt huonosti. Onpa\ntoki.\n\n-- No, sanokaa nyt, onko tapahtunut mitään ihan auttamatonta? kysyi\nedelleen emäntä.\n\n-- On kyllä, on kyllä, ei sitä saa takaisin, oi voi. Ja mitä se nyt\ntietää, ei ikänä nyt käy hyvin, kun tuommoinen asia piti tapahtua, jo\nminä nyt itken.\n\n-- Mutta sanokaa nyt kumminkin.\n\n-- No, kun en ollenkaan muistanut, kun tuo Kalle-rähjä oli niin\nhätäinen, pappilan pihalla päästää tätä mustaa hametta alas -- kukapa\nsen papinkaan tiesi niin valmiiksi heti! Ja minä onneton, kun menin\nalushameella vihille. Kyllä se nyt pahaa tietää, en minä muusta. Mitä\nminä muusta!\n\n-- Hyvää se vain tietää, sanoi isäntä, joka myöskin tuli paikalle ja\nkuuli Tiinan vaikeroimisen, -- parempi onni on, kun on punainen hame,\nvaikka se huonompikin on kuin musta.\n\nSamoin lohdutti häntä emäntäkin. Ja Tiina tuli vihdoin vakuutetuksi\nsiitä, ettei se heille, vanhoille ihmisille, mitään tietäisi. Sillä\nolivatpa he jo kuudenkymmenen vaiheille ehtineet.\n\nKalle, joka nyt myöskin käsitti, mistä oli kysymys, otti asian\njotenkin kylmästi.\n\n-- Olipa se kumminkin päällä, sanoi hän, -- vaikkei sitä näkynyt,\nmitä se sitten tietäisi?\n\n-- Niin, oli toki se päällä kumminkin, mietti Tiinakin tyydytettynä.\nSitten he lähtivät matkaan toiselle kirkolle, missä tyttäretkin\nolivat.\n\nJa siellä pidettiin häät, eikä nyrkin kokoiset, kuten sanotaan, vaan\n\"rymylihäät\" oikein, niinkuin tytärtenkin, vaikka en minä siellä\nollut mutta korvakuulojansa se koirakin haukkuu.\n\n\n\n\nIII.\n\nHÄN TIESI ENEMMÄN KUIN MUUT\n\nKertomus vuoden 1808 vaiheilta.\n\n\n1.\n\nOlen kuullut vanhoilta neuvon: kun olet matkalla ja istut levähtämään\ntien viereen ja sitten taas kokoat tavarasi lähteäksesi jatkamaan\nmatkaasi niin älä lähde taaksesi katsomatta, sillä sitä on moni\nmies katunut. On selvää, että matkustaja on jalkamies; kukapa\nmenisikään vaunuissa ajavia neuvomaan! Minkätähden tämä neuvo on\nannettu? Sentähden että matkamieheltä saattaa jäädä rasat kannolle\ntai virsut kiven kylkeen, jos hän lähtee taakseen silmäilemättä.\nTaakseenkatsominen onkin siis aina oikeutettua, paitsi jos hengen\nkaupalla paetaan kuten Lootin emäntä: meidän on siis hyvä poimia\njätetyltäkin mättäältä unohdettuja puolukoita. Tarkoitan, ystäväni,\nettä siirtyisimme taaskin hetkiseksi takaisin väistyneen vuosisadan\naamuhetkille, aikaan, jonka Runeberg on runoissaan ikuistanut,\naikaan, jolloin Suomi yhdistettiin Venäjään eli kuten kansa sanoo\n\"ryssä tuli maahan\". On vielä monta vanhusta, jotka eivät tiedä\nsuuriakaan vuosiluvuista, vaan antavat tapahtumille omat sattuvat\nnimityksensä. Sotakertomuksia ei minulla kuitenkaan ole tiedossa,\nvaan otan puheeksi eräitä pikkuseikkoja ja arkitapauksia siltä ajalta.\n\nVappu, tämän pienen kertoelmamme päähenkilö, oli uljas nainen,\nkasvultaan kultaista keskikokoa. Kun Jaakko hänet ensi kerran\nnäki Tampereen markkinoilla, oli hän punaposkinen, sievä tyttö\ntummanharmaine säteilevine silmineen. Siellä toisten tyttöjen\njoukossa hän heilahteli kuin kultalukko helminauhassa. Omakutoinen\ntummansininen villahame, jota koristivat punaiset raidat ja keltaiset\nja mustat vinotäplät, oli alireunasta käännetty sileästi laskettuna\nyli vasemman olan \"onnea ottamaan\"; siitä se riippui viistoon yli\nselän alas kuin pohdin. Hameen pitikin siihen aikaan olla suoraan\nleikattu ja niin leveä, että se pääsi vapaasti riippumaan oikealta\nlonkalta alas, kun se vedettiin yli vasemman olan, mutta sen leveämpi\nei se myöskään saanut olla. Tällainen oli kansannaisten kuosi siihen\naikaan. Mutta heitä syytettiin samalla, että he _ottivat_ muka siten\n_onnea_. Ja sen syytöksen tähden olikin tuo tapa jo häviämässä. Moni\nnainen kulki kuitenkin ivasta välittämättä yhä edelleen \"hame kehänä\"\nja niihin kuului Vappukin.\n\nImmen hymy ja huoleton, vähän yltiöpäinen katse sanoi kuitenkin, että\nhän samalla näytteli toista vielä loistavammanväristä hametta, joka\nvalahti näkyviin päällimmäisen alta. Ja jos sitten onnikin tulisi\nsamalla, niin sitä parempi.\n\n-- Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea\nsotilas, -- ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla\nsyrjätty hame olisi päässyt näkymään.\n\nMutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla\najavia tavarakuormia.\n\n-- Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla,\nhuudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli\nveitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä\nkoetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi\nhymyillen kätensä eteen.\n\n-- Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi\noikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta\npuolelta sivuitse. Sotamies nauroi: -- Saitpas vastapäivän, kaunis\nkananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen\näkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta.\nTämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta\nja sanoi:\n\n-- Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas\nmyötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön\nolan yli heitettyä hametta.\n\n-- Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä?\nPäästä hihani ja anna minun mennä.\n\n-- Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai\net sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän\nkuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat --\nperhana heidät tiesi mitä ne ovat -- puoliksi linnun lentimet ja\npuoliksi kalan kulkuneuvot.\n\n-- Minä kun luulin -- sanoi tyttö nauraen. -- Seilit? tuota,\npurjeethan ne ovat venheessä.\n\n-- Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia,\nluulemma. Mutta käyhän torille kanssani.\n\n-- En minä nyt torille -- minä juuri sieltä tulen. Päästä vain,\nhulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.\n\n-- Enkä päästä, mistä sinä olet?\n\n-- Ikaalisten Rahkolasta.\n\n-- Ohoh, Ikaalisistahan minäkin olen, mutta olen ollut useita vuosia\nsieltä poissa, tuolla merimaissa, jossa solkataan ruotsia ja sanotaan\npurjeitakin seileiksi. En muista sinua ennen nähneeni. Olet kai ollut\npikkuvauva minun lähtiessäni. Mikä on nimesi, tyttö?\n\n-- Vappu.\n\n-- Vappu, sepä somaa! Vapunpäivä on hauskin päivä vuodessa, Vapusta\non monta sanansutkausta. Vappuna pappiloissakin kestit pidetään ja\nmahlakaljaa juodaan, ja vappuna tulevat kesäpiiat taloon. Vai olet\n_Vappu!_\n\n-- No, mikä sinun nimesi sitten on? Onko sekin yhtä soma?\n\n-- On, soma maar sekin on, _Jaakko_ se on. Tiedätkö kuinka pitkä aika\non Vapusta Jaakkoon?\n\n-- Kaksitoista viikkoa, vastasi tyttö hymyillen.\n\n-- Mitä Vappu vakoon heittää, sen Jaakko jo jauhoin keittää.\n\n-- Vaput ennen keittivät, mitä Jaakot vakoon heittivät.\n\nTyttö nauroi niin, että valkeat hampaat helminä loistivat ja nauroi\nsotilaskin, vaikka raapi vähän korvallistaan tytön sukkeluudelle.\n\n-- Niinpä sinä puhut kuin ennustava enkeli, huudahti hän, -- sillä\nkun Vappu varvastelee edellä ja Jaakko jahnustelee perässä, niin\nemme sitä muuten saa tasoittumaan kuin suostumalla siten, että\nrupeamme viettämään päivät yhdessä, sinä Jaakkoa hoputellen, minä\nVappua vaimennellen. Ovatpa ne ajantiedon tekijät eli almanakan\nlaatijat olleetkin viisaita, kun ovat sen siten asettaneet, että\nVapun on Jaakkoa vartioiminen. Käydään nyt torille katsomaan olisiko\nmatameilla tuoreita sämpylöitä, riippuuhan kaatis vielä tyhjänä\nedessäsi. Täytetään se vehnäsillä.\n\n-- En minä jouda, enkä minä oudon miehen kanssa --\n\n-- Et jouda, aamupa vasta on! Ja oudon kanssa, kun ollaan samasta\npitäjästä! Enkä minä sinua syö, vaikka torille vien. Mutta aina\nne tytöt ovat samanlaisia, aina ne antavat rukoilla itseään. Nyt\nmennään. Ellet tule sovinnolla, niin tämä poika vie kuin viekin\nväkisin.\n\n-- Niin no, mikä tässä nyt muu neuvoksi, kuin totella vain. Rumaa\nsekin on, kun väkisin viedään.\n\n\n2.\n\nKertomuksemme alkaessa on Vappu jo keski-ikäinen nainen\nlujapiirteisine, uurteisine kasvoineen. Heleä ruusunpuna poskilla\non muuttunut tummemmaksi ja ruskeammaksi väriksi, joka muistuttaa\nkypsää, punaiseen vivahtavaa omenaa. Säteilevien silmien katse on\nkäynyt tuikeammaksi, ikäänkuin läpitunkevammaksi. Tytön pehmeä\nvartalo on vahvistunut jänteväksi ja lujaksi. Koko olemus ilmaisee\npontta ja päättäväisyyttä.\n\nJaakko on ollut enimmäkseen poissa kotoa, ensi aikoina\nsotaharjoituksissa ja sitten sodassa. Ensin oli ollut Pommerin sota,\njosta ei oltu leikattu mitään laakereita ja nyt oli sota oman maan\nkohtalosta.\n\nKaasmannin sotamiehentorppa sijaitsi Merikarvian kirkonkylässä ja\nsillä on vieläkin entinen nimensä Kaasman-nimi oli torpalla ollut\njo aikoja ennen Jaakkoa sillä se on ikivanha. Paikalla on vanhojen\npuheen mukaan ollut joskus _kaarssa_ eli merimerkki torpan huoneiden\nvieressä. Siitä johtuu nimi Kaasman (Kaarssamies). Joku vanhus tietää\nvielä kertoa, että \"kaarssamiehen\" velvollisuuteen kuului kuljettaa\nveneellä yli niitä, jotka tulivat pohjoisesta päin eli _Höynäsistä_\n(Högnäs = Korkeaniemi, nykyinen Högnäsbakka) Maarinmäkeen, nykyiseen\nUus-Heikkilään ja siitä Kriikiin (Skriken), joka on pappilan\nMaarinpellon mäki Stenbakan torpan lähellä. Siinä \"huikattiin\"\nKaasmannille. Mäen nimi _Skriikki_ eli huikkaus on muuttunut\nKriikiksi. Vanhat sanovat vieläkin Skriikki.\n\nKun oli sodan aika, niin kylän asukkaat muuttivat karjoineen ja\ntavaroineen metsiin, takamaihin ja luotoihin, joten kirkonkylä jäi\nmelkein autioksi. Mutta Vappu ei paennut, vaan asui naapuriensa\nsuureksi kummastukseksi vankasti paikallaan, teki askareensa ja\nsaattoi lehmänsä ja lampaansa laitumelle kuten ennenkin: -- Hän on\nhupsu, annas katsoa, kuinka hänen käy, sanoivat eräät, mutta toiset\nolivat tietävinään paremmin ja väittivät: -- mikä hänen on hätänä,\n_hän tietää enemmän kuin muut_.\n\nOliko Vapulla itselläänkin sama käsitys _tietämisestään_, sitä lienee\nnyt enää vaikea sanoa, mutta näyttää siltä, että hänellä oli sisäinen\nvakuutus salaperäisestä, henkisestä voimasta eli tehostaan, ja että\njuuri tuo vakuutus lisäsi hänen rohkeuttaan. Jätämme kuitenkin kaikki\narvelut sikseen ja annamme tekojen puhua.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ovatko nuo punatakit kasakoita? kysyi Maija, kolmetoistavuotias\nvalkotukka kurkistaen ikkunasta maantielle.\n\n-- Ovat. Pois ikkunasta, tyttö! Äidin ääni oli nuhteleva ja\nvaroittava. Hän seisoi takan edessä puuroa liikuttaen.\n\nTyttö poistui heti edemmäksi. Samassa kuului reipasta laulua\neteisestä. Noin kuudentoista vuoden vanhan hoikka nuorukainen astui\novesta tupaan laulaen:\n\n    -- Kronstetti, kuninkaan ystävä ennen,\n    Nyt hän on saattanut --\n\n-- Poika! Mitä sinä hoilaat, Jussi? Vaiti heti! -- Äidin ankara nuhde\nja tuima katse katkaisi laulajan säkeen ja hän siirtyi miettivänä\nuunilattialle.\n\n    -- ryssät tänne.\n\njatkoi tyttönen hiljaa.\n\n-- Äiti, äiti, huudahti hän samassa kurkistaen etäämpää ulos\nikkunasta, -- ryssä vie jäärän (pässin).\n\nVappu kääntyi äkkiä ympäri ja katsahti ikkunasta pihalle ja näki,\nettä kasakka oli ottanut lammasta jaloista ja koetti nostaa sitä\nolalleen. Lampaat lepäsivät navetan edessä tupaa vastapäätä. Vappu\nastui nopeasti ovea kohti vetäen samalla hameen helman yli vasemman\nolkansa.\n\n-- Äiti, äiti kulta! huudahti tyttö itku kurkussa.\n\n-- Puuro palaa pohjaan, vastasi äiti ovella. Tyttö juoksi padan\nääreen.\n\n-- Ei äiti kieltoja kuuntele, sanoi Jussi, -- kyllä se sen tekee, kun\ntekee ja _tietää_. Hän _tietääkin_, sanovat kaikki, _enemmän kuin\nmuut_.\n\nPontevin askelin kiiruhti Vappu navetan eteen. Katsoen lujasti outoa\nsotamiestä silmiin hän laski oikean kätensä oinaan selkään, sanoen\nvarmalla äänellä:\n\n-- Etpäs voi kantaa.\n\nHämmästyikö muukalainen vaimon rohkeaa esiintymistä -- sanoja hän\nei tietysti ymmärtänyt -- niin, että kädet höltyivät otteesta vai\neikö hän ollut saanut saalista vielä tarpeeksi lujasti kiinni, tulos\noli joka tapauksessa se, että lammas tuntiessaan emäntänsä käden\nkosketuksen ponnisti hiukan ja luiskahti samassa miehen olalta\npotkaisten maahan ja luikkien vaistomaisesti heti pakoon. Kaikki\nmuutkin lampaat pyrähtivät äkkiä pystyyn ja seurasivat esimerkkiä.\n\nKasakka mutisi jotain oudolla kielellään, mutta poistui sitten\nkumppanineen, joka odotti häntä tiellä ja katseli kohtausta nauruun\nremahtaen. Kumppani oli nuorempi mies ja nauroi niin sydämellisesti\noinaan ja vaimon neuvokkuudelle, että sai ryöstäjänkin nauramaan\ntiellä mennessä.\n\nNauroivat Jussi ja Maijakin tuvassa ja Vappu itsekin hymyili.\n\nTässä olisi paikallaan pieni selitys Vapun käyttämästä tai'asta.\nHameen heittäminen yli olan perustui _kehän taikaan_ ja _yleiseen\nmyötäpäiväisyyteen_. Kun hameen helma heitetään yli vasemman olan,\nkäy se kehälle myötäpäivään ihmisen ympäri peittäen suojelevana\ntenhona kantajansa. Kun päivän kulkua seuraten kulkee idästä\nlänteenpäin, on tietysti vasen kylki myötäpäivän puolella; sentähden\non vasen aina myötäpäiväinen, sen todistaa sananlaskukin: \"oikea\nulos antaa, vasen vastaan ottaa.\" Vai luuletteko sen vain perustuvan\nsiihen, että menoja on paljon ja tuloja suhteellisesti vähän? Ei,\nsyvempi pohja ja perustus siinä on.\n\nTämän kirjoittaja muistaa erään talon muorin Merikarvian\nkirkonkylässä vielä 1850-60 luvulla käyttäneen sitä tapaa, kun hän\nmeni kylään semmoiselle asialle, jonka menestyminen oli epävarma.\nMuistan sen siitä syystä, että muut hänen ikäisensä ihmiset\nhymyilivät keskenään hänen tempulleen: -- hän menee nyt jotakin\nhakemaan, näetkös, hame on taas olalla... Kerrankin kuulin erään\nmiehen sanovan vaimolleen: -- Tule nyt katsomaan, kuinka tuo taas\nkuvastelee tullessaan, näetkös, hame yli olan, mitä hän luulee sen\nauttavan? Kun viitsii. Tarvitsis tehdä kepponen hänelle, ettei\nannettaisi jauhoja -- niitä hän kai hakee, koska on vakka kainalossa\n-- silloin hän näkisi, ettei semmoisista kujeista ole apua. Vaimo\nvastasi: -- Voi, kuinka hän onkin lapsellinen, mutta mitä hänellä\nväliä on, antaa hänen olla niinkuin tahtoo. Annetaan hänelle, koska\nmeillä on. Molemmat hymyilivät.\n\nKukapa ei kansan parissa eläneistä vanhoista henkilöistä tietäisi,\nettä kehä tuottaa onnea ja on tenhollinen -- olihan sillä haltija,\njoka kehällä oli haltijansa -- pohdinkin vasemmalla olalla toi onnea.\nArka oli kalalippokin kehänsä vuoksi: jos tuli nainen vastaan, ei\nollut kalansaaliista toivoa, sillä kehä oli sangen oikullinen, mikä\njuuri todistaa sen tenhoa. Tien kehälle myötäpäivään käyminen toi\nonnea. Mitä isompi kehä, sen suurempi onni. Mitähän olisikaan tämän\nrahvaan uskon mukaan matkustus maan ympäri länttä kohti tuottanut,\nkun olisi vain voinut estää, ettei kukaan vastaantulija olisi onnea\nvienyt s.o., ettei kukaan olisi päässyt päivänpuolelta eli vasemmalta\nsivuitse. Myötäpäiväänkin kulkeva vei onnen, jos pääsi päivän\npuolelta sivuitse!\n\nMutta palatkaamme kertomukseemme. Muutamana aamuna keskikesällä\noli Jussi mennyt metsään hevosta tuomaan, kun piti kyntää kesantoa\nniinkutsutussa Kaasmannin pellossa, jonka hänen isänsä Jaakko\noli kaivanut ja vuokrannut pelloksi. Kun hän sai torpan, oli se\nollut ruohoinen lampi, Grästräsk (Ruoholampi) nimeltään. Nykyisin\npelto kuuluu pappilaan ja sitä sanotaan pappilan isoksi vainioksi.\nVielä 1800-luvun alussa se oli ollut meren jättämä matala järvi.\nNimi Grästräsk, joka ei ole joutunut asiakirjoihin, on vahojen\nruotsalaisten kera nukkunut pois kansankin muistista.\n\nVappu katseli ikkunasta vähän levottomana.\n\n-- Missähän se poika nyt kuhnii, kun ei sitä jo kuulu? Eihän mikään\nvahinko liene varsalle sattunut, mutisi hän itsekseen.\n\nVarsa ei ollut mikään kyntöjuhta, vaan kolmivuotias uljas ori. Mutta\nnyt se sai opetella työhän, kun torpassa ei ollut vanhempaa hevosta.\nEikä varsalta päivässä paljon työtä vaadittukaan. -- Ei sitä liiaksi\nrasiteta, oli Jussikin ollut valmis vakuuttamaan, kun äiti oli\nneuvonut, miten hän sillä peltoa ajaisi.\n\nJo tuli vihdoinkin Jussi ovesta sisään ja heitti ohjakset ovinurkkaan\nlattialle. Hän oli alakuloisen näköinen ja katsoa tuijotti eteensä.\n\n-- Missä varsa on? huudahti äiti. -- Sano jo!\n\n-- Venäläiset ovat vieneet hevosen, vastasi nuorukainen sortuneella\näänellä.\n\n-- Näitkö heidän ottavan sen?\n\n-- En. Sitä en nähnyt, mutta --\n\n-- Älä syytä ketään, ennenkuin tiedät varmasti asian. Saattaa se olla\nvielä metsässä, vaikket sitä löytänyt. Metsä on laaja.\n\n-- Ei ole. Enkä minä väärin syytä ketään, en heitäkään. Olen omin\nsilmin nähnyt heporukan valjastettuna muonavankkurien eteen. Kun\narvasin asian oikean laidan, juoksin katsomaan.\n\n-- Missä, missä? huudahti Vappu pojan vielä puhuessa. -- Sano, joko\nne ovat matkalla ja minnepäin?\n\n-- Eivät vielä. Pohjoista kohden menevät. Ne syöttävät Sepänkorven\npäässä ja valjastavat hevosia parhaillaan. Meidän on etummaisena.\nMinä juoksin kiireesti kotiin sanomaan, vaikka ei suinkaan se siitä\nnyt enää takaisin tule.\n\nVappu ei vastannut, veti vain hameen yli vasemman olkansa, tempaisi\nohjaskimpun nurkasta, heitti hameen päälle olalleen ja astui nopeasti\novesta.\n\n-- Äiti, ette suinkaan aio mennä sinne? huusi poika juosten perässä\nulos. Ne tappavat teidät. Vaikka tiedättekin --\n\n-- Vaiti! vastasi äiti käskevästi menotiellä.\n\nKiireisin, pontevin askelin astui Vappu eteenpäin suunnaten\nkulkunsa suorinta tietä läpi \"Ison-Juhan\" pihan Vainionkujalle\nja siitä yli Stenvakan mäen Sepänkorven suuhun. Sepänkorpi oli\nse kohta kirkonkylässämme, jossa tie menee nk. Uuden kansakoulun\nohi Sepänmäelle. Siihen kuuluivat sivuilla olevien peltojen alat,\njotka silloin olivat vielä korpena. Venäläinen kuormasto oli ajettu\nSepänkorpeen, sieltä kuljetettavaksi Riisbyyn, Timberheedin ja\nKorvenkankaan kautta valtatielle. Tämä kierros oli tehtävä siitä\nsyystä, ettei silloin ollut vielä tietä Kirkonkylästä Tuorilaan.\nSinne vei vain karjapolku ja etäämpää niinsanotut aliset polut.\n\nVapun sydän sykki levottomasti. Ei siksi, että hänen piti lähestyä\nvenäläistä sotajoukkoa -- sitä hän ajatteli vähemmän -- vaan siksi,\nettä hän pelkäsi myöhästyvänsä. -- Voi, jos ne sen jo ovat vieneet!\nMutta ei, tuoltapa kuuluu vielä heidän rähinänsä. Eteenpäin siis!\n\nVarsinainen sotajoukko oli jo marssinut edeltä ja kuormaston ajurit\nolivat, kuten jälkeenpäin kuultiin, Inkerin talonpoikia, ehkä\nkarjalaisiakin.\n\nLähestyessään heitä kuuli Vappukin heidän puhuvan muutamia oudolla\nmurteella, mutta selvällä suomenkielellä lausuttuja sanoja. He\nhaastelivat hänen tulostaan.\n\n-- A, mutsu?\n\n-- Anna männäh maaman, keriitäh sittennij!\n\n-- Ka suitset silläh!\n\n-- A, senkih hörppäkorva!\n\nAjurit ja sotamiehet katselivat vaiteliaina Vapun tuloa. Hänen\nvakava, heihin tähdätty katseensa ja kokoon puristetut huulensa\nosoittivat, ettei hän tuntenut pelkoa.\n\nIlman uhmailua hän astui itsetietoisen arvokkaasti hevosen luo, pani\nkätensä sen kaulalle, ja se hirnahti heti tuttavallisesti. Hän päästi\nsukkelasti soljet auki, pani omat suitset oriin päähän ja talutti sen\ntaakseen katsomatta ja sanaakaan lausumatta tyynesti pois.\n\nJa ihmeellisintä oli, etteivät miehetkään puhuneet mitään, eivät\nhänelle, eivätkä keskenäänkään, vaan seisoivat ihan siivosti kuin\nkirkossa. Luultavasti ajattelivat hekin itsekseen: _hän tietää\nenemmän kuin muut_ --\n\nJussi, joka oli juossut äidin jälkeen ja tarkasteli mäenrinteessä\nolevasta taajasta katajapensaikosta, miten äiti selviäisi\ntehtävästään, näki ja kuuli kaiken.\n\nVasta kun eukko oli hevosineen ennättänyt mäen taakse, syntyi\nkuormastojoukossa eloa ja rähinää. Miten siinä tultiin vihdoin\nlähtöön valmiiksi, sitä ei Jussi jäänyt tiedustelemaan, vaan\nriensi äidin perässä pujotellen kuin kissa läpi tiheän pensaikon,\nhyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Aikatiedot kertovat, että\nkasakkamajuri Kildejev piti heinäkuussa 1808 leiriä Merikarvian\nkirkonkylän jokiluodossa eli _Holmassa_. Nähtävästi tämä kuormasto\nkuului hänen joukoilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSota on loppunut. Jaakko Kaasmankin on palannut kotiin sotaretkeltä.\nHän asuu taaskin torppaa, kuten ennenkin. Mutta Jaakko on ennättänyt\ntottua leirielämään ja sodanmelskeeseen. Hän tuntee ikäänkuin\nkaipausta siihen muistellessaan iloisten toverien pakinaa vahtitulien\nympärillä, sotarummun pärinää, torvien soittoa, komentohuutoja,\nampumista ja ruudinsavua. Voi, sitä paukkinaa, touhua ja jännitystä!\nJa nyt kaikki tyyntä ja hiljaista, levollista lähteen lirinää\nkuohuvan kosken sijasta. Kotiintulon ilomaljaan sekaantui, näet,\nkarvas koiruohonkatku. Tappio. Jaakko ei kuitenkaan ollut niitä\nmiehiä, jotka syvästi surevat kohtalon oikkuja. Perheenisästä tuntui\ntietysti aluksi sanomattoman hyvältä asua taas kodissa omaisten\nparissa, mutta ajan pitkään se kävi yksitoikkoiseksi ja mieli vaati\nvaihtelua.\n\nVappu oli hänestä ylen jäykkä, tekee vain työtä -- kelpo ihminen\nmutta ei ehdi hauskoja haastelemaan. Sotauutiset ovat hänelle jo\nvanhoja. Häntä ei huvita kuulla uudelleen, kuinka ihmisiä tapettiin,\nhevosia rääkättiin, kuormia ryöstettiin ym. Mutta naapurit ovat sitä\nhartaammat kuuntelemaan. Jaakolla on hyvä mielikuvitus ja vilkas\nluonto. On vaikea sanoa, missä todellisuus loppuu ja kuvittelu alkaa,\nkun hän oikein innostuu kertomaan juttujaan ja muistelmiaan. Siinäpä\npääviehätys onkin. Eikä hän vaadikaan, että häntä ehdottomasti\nuskottaisiin. Niin vietetään illat ja väliin puoletpäivätkin. Sattuu\nniinkin, että Jaakko saa _suunavauksenkin_, sillä olihan kotipolton\naika, jotta jaksaisi haastella. Usein hän tulee niin iloiselle\ntuulelle, että mennä kompuroi kotiin sotalauluja laulaen.\n\nVapusta tämä oli ikävää, sillä hän oli itse ahkera työmyyrä. Hän\nkävi alakuloiseksi ja äkäiseksi. Vappu oli muutenkin umpimielinen\nja seurasi kotipuolensa tapoja. Hän ei sekaantunut muiden asioihin,\nmutta hän ei myöskään sallinut kenenkään sekaantua hänen asioihinsa.\nSe kävi häneltä varsin luontevasti, sillä hän ei itse tehnyt\ntarpeettomia kysymyksiä ja turhankysyjille hän antoi lyhyitä,\nkarttavia vastauksia. Siten ei hän koskaan sekaantunut juoruihin\neikä saanut syytä takapuheista. Hän eleli itsekseen lastensa kanssa\nmiehensä poissaollessa ja tuli omillansa toimeen. Mutta hän ei ollut\nseurallinen ja sentähden pidettiin häntä jurona, jopa kummallisena.\nKylässä sanottiin hänestä yleensä: -- hän tietää enemmän kuin\nmuut, toisin sanoen: hän on noita. Sentähden eivät kyläläiset\nkummeksuneetkaan, ettei mies viihtynyt hyvin kotona.\n\nEttä Vappu oli kelpo ihminen, teki uutterasti työtä ulkona ja sisällä\neikä juossut kylää, sen kaikki myönsivät, mutta hän oli heidän\nmielestään ylen jäykkä ja nyreä. Heittivätpä eräät Jaakolle joskus\njonkun kokkasanankin hänen vaimostaan, mutta sitä eivät he halunneet\nuudistaa, sillä Jaakko ymmärsi vaimonsa arvon ja sanoi heti: -- Ei\nkoko kylässä ole toista niin kelpo eukkoa, tai, -- Onko hän teille\nmitään velkaa, kyllä minä maksan?\n\nMutta vaikka Jaakko tiesi vaimonsa vakavaksi ja kelpo ihmiseksi, ei\nhän silti muuttanut elintapojaan. Hän piti itseäänkin mukiinmenevänä\nukkona, vaikka olikin hieman viinaan taipuva, mutta sehän kuului\nmiehelle silloin eikä alentanut miehen kuntoa ja luottamusta,\nkunhan hän ei ollut rapajuoppo. Ja kun Jaakolla oli lisäksi iloinen\nluonne, joka otti asiat niiden hauskemmalta puolelta, ja kun hän ei\npitänyt sodassa kiitetyn, urhoollisen sotilaan arvon mukaisena olla\nsanasodassa vaimonsa kanssa ja tunsi sitäpaitsi syyllisyytensäkin,\nei hän tahtonut itsepuolustuksellaan ylläpitää kinaa. Mutta eipä\nhän halunnut antaa myötenkään ja tunnustaa itseään voitetuksi, vaan\ntahtoi olla isäntä talossaan. Omaa vilkasta luonnettaan seuraten hän\nmietti sota-asioita. Laulua hän piti parhaana sähkön eristäjänä. Kun\nVappu nupisi ja napisi, niin hän lauloi. Mutta ei sekään ajan pitkään\nauttanut. Täytyi keksiä jotain parempaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakko istui jakkaralla hartevana ja voimakkaan rehevänä kiskoen\nkoppapäreitä ja hyräillen itsekseen jotain säveltä.\n\nVappu astui ovesta tupaan kantaen täysinäistä puista kaljatuoppia.\nHän meni suoraan peräpöydän luo, joi ensin vähän kaljaa ja asetti\nsitten haarikan vähän äkäisesti pöydälle, niin että kaljaa läikähti\nyli reunojen. Samassa hän harasi rievun takalta ja kuivasi pöydän.\nKaljatynnyri päästää henkensä, sanoi hän, -- ja kalja väljähtyy. Olen\nsiitä puhunut, että se tarvitsee siiron kimpien väliin, kun se aina\nravistuu päältä, mutta ei maksa vaivaa puhua.\n\n    -- Noissa isoissa tynnyreissä\n    piti ruutia oleman,\n    mutta santaa olikin näissä,\n    eikä ruutia rahtuakaan.\n\n-- Niin, laula sinä ruutitynnyreistä, kun minä puhun kaljatynnyreistä.\n\n-- Se on taas niitä Snäkin lauluja Viaporista, tuon hurjan miehen,\njoka yritti ampua pappiakin, kun se meni valaa ottamaan kansalta.\nKunnon mies muuten tuo Snäkki, en minä halua häntä parjata, mutta kun\nmelkein kirkkomaalla -- kai sen jo kuullutkin olet, mitä minä turhia\nkerron.\n\n-- Kuultu on.\n\n    -- Piispankin tarvis tappaa\n    ja Pöytyän rovastin\n    Ulvilan samalla tapaa\n    kanssa unilukkarin.\n\n-- Aina sotalauluja, aina tappamisesta, ei koskaan kunnon lauluakaan.\nSopisipa nyt vaihteeksi myllystäkin laulaa, kun leivänjatkokseen\ntullaan, ellei myllyyn mennä. Mutta minun pitää vain huolehtia\nkaikista.\n\n    -- Kyll' frekkajakku sen tiesi,\n    kun myllyn rakensi,\n    että ryssä Turkuun riensi,\n    joka limppua haukkasi.\n\n-- Puhu seinälle, sanoi Vappu pisteliäästi, meni ulos ja paiskasi\noven perässään kiinni.\n\nJaakko katsahti ikkunasta ja hymyili tyytyväisenä, kun näki eukon\nsuuntaavan askeleensa navetan puoleen. Sitten hän nousi tuoliltaan\nja meni eteiseen. Siellä hän kiipesi ketterästi tikapuita myöten\ntuvan ullakolle. Eräästä nurkasta hän kaivoi esiin rikkinäisen\nja muodottomaksi lommistetun hatun, jonka hän oli eräänä päivänä\nlöytänyt maantien vierestä, tukkinut konttiinsa ja kätkenyt\nullakolle. Hän laskeutui tikapuita alas, vei hatun tupaan, pyyhki\nsiitä tomun ja tarkasteli sitä hymysuin. Se oli alkuaan kai nähnyt\nparempiakin päiviä, ehkäpä \"hattujen\" aikaan peittänyt jonkun\narvokkaan valetukan, sillä siitä saattoi vieläkin nähdä, että se\noli nuoruudenpäivinään ollut hieno keikari. Se oli matalanläntä,\nleveälierinen ja leveäperäinen, päältä tasainen, \"leveä hattu.\" Sen\nväriä oli sitävastoin mahdoton arvata, sillä siinä oli väittämisen\nvaraa, oliko se musta, ruskea vai harmaa, vieläpä mikä muu väri\ntahansa. Sen nykyinen väri ei edustanut muuta kuin kuivuneen\nmaantieloan väriä.\n\nTämän hatun hän pani päähänsä ivan karehtiessa huulilla.\n\nPian tuli vaimo sisään navetasta ja istui rukkinsa ääreen takan\nlähelle eikä katsahtanutkaan mieheensä, joka sovitteli viattomana\npäreitä kopan pohjaksi ja taivutteli niitä pystyyn laidoiksi.\n\nTyttö, joka istui pienellä jakkaralla takan edessä, lepuutti karstoja\nsylissään ja tarkasteli uteliaasti isäänsä. Jo hetkisen hän oli häntä\nkummeksuen katsellut.\n\n-- Etkös ole ennen nähnyt koppaa tehtävän, sanoi äiti terävästi, kun\nsen tekoa niin tarkastat? Vai täytyykö minun ruveta itse hahtuviakin\ntekemään itselleni?\n\nTyttö ei vastannut mitään, vaan rupesi ahkerasti karstoja\nliikuttamaan.\n\nJo astui poikakin sisään ja löi lakkinsa vartaan päähän.\n\n-- Minä olen sukinut hevosen, että se on niin hieno kuin tellasilkki\n-- kuinka siitä varsasta sentään on tullut komea viisitalvinen --\nja antanut sille -- Mutta isä, mikä kumma teidän päässänne on? Hän\npurskahti nauramaan.\n\nVasta nyt äitikin kääntyi katsomaan. Hän tarttui kädellään rukin\npyörään ja pysäytti sen kiertämisen.\n\n-- No, enpä minä nyt ole tuotakaan vielä nähnyt, sanoi hän enemmän\nitsekseen. -- Mistä tuo varistenpelätin on kotoisin, ei se\nkotonurkista suinkaan ole, tiedän minä sen verran niistä? Ja mitä\nkomeljaa nyt aiotaan pitää, kun tuommoinen narrinlakki on pantu\npäähän?\n\nHän rupesi taaskin kahta reippaammin kehräämään.\n\nMies ei ollut kuulevinaan, vaan sovitteli onnellisen näköisenä uusia\npäreitä kopan kylkiin.\n\n-- Mistä sen lakin olette löytänyt? kysyi Jussi. Ei mitään vastausta.\n\n-- Hoi, isä, mikä kerjäläisparoonin hattu teillä on?\n\nHän astui puhuessaan lähemmäksi. -- Hva je hade? sanoo ruotsalainen.\n\nIsän kasvoissa ei yksikään väre liikahtanut.\n\n-- Oletteko tullut kuuroksi, isä, huudahti hän nauraen ja läiskäytti\nkämmenellään hatun pohjaa, -- tuo mokoma kummitusritarin kypärikö\nteidät kuuroksi tekee?\n\nIsä kavahti ylös ja istuutui taaskin jakkaralleen, otti hatun\npäästään, käänteli ja katseli sitä hetkisen, miettivän näköisenä\nsilitellen sitä kädellään.\n\n-- Tällä hatulla on oma sisältörikas historiansa, sanoi hän vihdoin\nomituinen salaperäinen ilme kasvoillaan. -- Jos se voisi puhua,\nolisi sillä tietoa enemmän kuin monella koulumaisterilla, kertomista\nnautituista iloista ja kärsityistä suruista, enemmän kuitenkin\njälkimäisistä ja varsin vähän edellisistä. On sillä oma sattuva\nnimensäkin, joka jo sekin jotain tarkoittaa eli niinkuin Snäkki\nsanoisi: on puhuva.\n\nNimikö sillä? Mikä nimi? kysyi Jussi uteliaasti.\n\n-- Kärsimyslakki, vastasi isä painokkaasti. -- Mutta sen pitäisi kai\noikeastaan olla kärsivällisyyslakki, sillä silloin kun -- mutta minä\nen sano nyt enempää. Aion näet, ensin itse koetella, onko asiassa\nperää.\n\n-- Missä asiassa? Mitä kummia te puhuitte, isä?\n\n-- No, voin minä sentään lopunkin sanoa. Kun minä olen kuollut, saat\ntämän periä.\n\n-- Hei, suuri kiitos! Varsin hauskaa! Jussi nauraa hohotti.\n\n-- Hyvä olisi, jos ei sinun tarvitsisi sitä koskaan käyttää, sanoi\nisä tyynesti.\n\n-- Kerjuussako? Mutta mitä arvoituksia te sepitätte. Sanoitte\nkoettelevanne, onko asiassa perää. Niin, missä?\n\n-- Antaako se kärsivällisyyden kestävyyttä, vastasi isä puolikovaa.\n\n-- Kärsivällisyyden kestävyyttä, tuoko? huudahti poika.\n\n-- Niin, sehän juuri on tarkoitus, se, onpa se oppinut kestämään.\n\n-- Niin, mutta mitä se miestä auttaa, mitä lakki kestää?\n\n-- Se on _tenhottu_ ja siitä syystä se --\n\n-- Tenhottu?\n\n-- Voi, kun sinä, jo kohta täysi mies, viitsit kuunnella noita isäsi\njaarituksia, noin joutavia, sanoi Vappu äreästi. -- Luulin minä jo\nsinun saavan järkeä päähäsi. Oliko tuokin nyt puhetta taas? Kun yksi\nlaulu loppuu, niin toinen alkaa. Kärsimyslakki! Mitä kärsimystä sulla\non? lisäsi hän mieheensä kääntyen. -- Sano!\n\nMies ei vastannut mitään, vaan pani lakin heti päähänsä, siten\nosoittaen koettelevansa sen tenhoisuutta. Ja omituista todellakin:\neukko pauhasi hetkisen yksikseen, mutta vaikeni pian huomattuaan,\nettei mies nyt ollenkaan kuullut. Hän ei viitsinyt yksin ja ihan\nhukkaan puhua.\n\n-- Isä, kertokaa nyt hatun historia. Olen utelias, sanoi Jussi\nruvetessaan valmistelemaan puolitekoista kirvesvartta.\n\nIsä ei ottanut kuullakseen hänen pyyntöään.\n\n-- Lakki vaikuttaa, ei hän nyt kuule, sanoi äiti.\n\n-- Joko nyt kerrotte sen kärsimyslakin historian? kysyi Jussi kotvan\nkuluttua, kun isä koppansa valmiiksi saatuaan oli noussut ylös ja\nlaskenut lakin vartaan päähän toisten lakkien viereen. -- Minua\nhaluttaisi niin kuulla.\n\nPoika kyllä tunsi isänsä ja tiesi mitä myöten kauhassa oli\nvartta, mutta isän jutut huvittivat häntä aina. Eivät ne ketään\nvahingoittaneetkaan, sillä isä ei koskaan väärentänyt eikä\nsekoitellut olevia oloja, vaan pikemmin puolusti parjattua, kun\nsikseen tuli.\n\n-- Ei tänä iltana enää, vastasi hän. -- Hämärtää jo, kummitusjutut\neivät ole hyvät iltahämyssä. Mutta toiste...\n\nMiten se toiste kerrottiin, siitä ei, vahinko kyllä, taru mainitse.\nSe vain tiedetään, että aina, kun Vappu näki kärsimyslakin miehensä\npäässä, hän lakkasi heti torumasta. Siten sen käyttäminen tuli\nlopulta hyvin harvinaiseksi.\n\nSaiko Jussi sen perinnöksi isän kuoltua, sitä ei taru myöskään kerro.\n\n\n\n"]