[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbl3dJWVtUxAjEVqqWQX74T9aWXSCqMY-VAGcd3zLRXE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1146,"Kulissien takana","Janson, Kristofer",1841,1917,"1146-janson-kristofer-kulissien-takana","1146__Janson_Kristofer__Kulissien_takana",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1889,1904,41795,255577,false,50463,[24,25],"Minneapolis (Minn.) -- Fiction","Norwegian Americans -- Fiction",[27,28],"American Literature","Novels","\"Kulissien takana\" by Kristofer Janson is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Mr. Plummer, a shrewd and opportunistic businessman in Minneapolis, who rises from humble beginnings to wealth, navigating through personal and social conflicts that arise from his ambitions and relationships. The characters include Mr. Plummer and his family, as well as Agnes, a strong-willed servant girl, who adds complexity to the narrative with her own aspirations.  The opening of the novel introduces Mr. Plummer, who has built a substantial fortune in Minneapolis after an adventurous past that included dubious dealings and a discarded Indian wife. As the narrative unfolds, we see the juxtaposition of Plummer's ambition and the social climbing of his wife, Mrs. Plummer, who yearns to impress the city’s elite. The arriving French nobleman, Count Ducroix, sets the stage for further complications, especially when a case of mistaken identity occurs, drawing in his daughter Fanny and their servant Agnes. As social tensions gradually unravel amidst extravagant dinner parties, the characters reveal their inner conflicts and desires, suggesting a rich exploration of themes like class, identity, and the American dream. (This is an automatically generated summary.)",[],253,"Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Minneapolisiin ja kuvaa norjalaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa. Keskiössä on rikas mutta häikäilemätön liikemies, jonka menestyksen takana on hämäriä tekoja ja menneisyyden salaisuuksia. Teos valottaa siirtolaisyhteisön arkea, uskontoa ja moraalisia ristiriitoja.","Kristofer Jansonin 'Kulissien takana' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1146. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KULISSIEN TAKANA\n\nKirj.\n\nKristofer Janson\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nJ. Honkanen, Pori, 1904.\nSatakunnan kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä 5 p. lokakuuta 1904, Pori.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMr Plummer oli yksi Minneapoliksen pomoja. Hän oli kasvanut yht'aikaa\nkaupungin kanssa ja muisti ajan, jolloin ei ollut enempää kuin kolme\ntaloa Missisipin länsipuolella. Nyt omisti hän komean talon Seventh\nStreetissä sekä useita rakennuksia Nicollet Avenuen varrella. Mr\nPlummerista voi sanoa, että hän oli \"smart\". [Hyvin tavallinen sana\nAmerikassa, merkitsee: näppärä ja älykäs liikemies.] Hän osasi hyvin\nhaistaa, mistä rahoja oli ansaittavissa, piti aina silmät auki ja\noli alituisesti saapuvilla kun hyvä tilaisuus tarjoutui. Hänellä oli\nluonnollisesti hevosensa ja vaununsa livrepukuisine palvelijoineen,\npenkkinsä kaupungin komeimmassa kirkossa, mistä kunniasta hän sai\nmaksaa useampia tuhansia vuosittain, kuin myöskin maatila Minnetonkan\nvarrella. Hän oli aina valmis lahjoittamaan muutamia satoja\ndollareita kun oli kysymys tulipalon tai tulvan aikaan saaman hädän\nlieventämisestä, ja siten tuli hänen nimensä sekä lahjoitettu summa\nsanomalehtiin. Mutta hän käänteli kauan aikaa kahdenkymmenenviiden\ncentin kappaletta sormiensa välissä, kun joku raukka kolkutti hänen\novellansa apua pyytäen.\n\nOli useita erilaisia kertomuksia hänen entisestä elämästään ja\nhänen suuren omaisuutensa kokoamisesta, mutta ne olivat asioita,\njotka kuuluivat muinaisuuteen ja joita ei tarvinnut vetää esille.\nNe, joilla oli paremmat tiedot, voivat kuitenkin kertoa, että mr\nPlummer oli alkanut uransa kapteenina eräässä Missisippihöyryssä,\nvähitellen ostanut tuon vanhan aluksen, vakuuttanut sen korkeasta\nja sytyttänyt palamaan semmoisella paikalla, missä hän helposti voi\nsaada matkustajat maihin. Häntä ei erityisesti huolettanut, vaikka\nviisi eli kuusi niistä oli mennyt mukana. Hän oli saanut nostaa koko\nvakuutussumman ja katosi rahoineen Wisconsin metsiin, missä alkoi\nhakata hirsiä, pääasiallisesti valtion maalla, rakensi sahan ja\nuitti sekä tukkeja että valmiiksi tehtyjä laivan osia virtaa alas.\nEnsiaikoina oli hän elänyt indiaanien tapaan, nainut indiaanitytön\nsekä asunut maakuopassa. Myöhemmin, kun metsä oli kaadettu ja pieni\nkaupunki alkoi kasvaa sahan ympärille, rakensi hän itselleen upean\ntalon ja vei sinne indiaanivaimonsa ja pienen poikansa.\n\nMutta sitte sattui, että eräs pieni, punakka, ketterä ja\npyöreäposkinen ompelijatar sai työtä muutamiksi viikoiksi Plummerin\ntalossa. Silloin syttyi herra Plummerin sydän tuleen ja liekkiin. Ja\nkun häntä pidettiin \"kristillisenä\" gentlemannina, tiesi hän mitä\ntämmöisessä tapauksessa oli tehtävä. Hän lähetti ilman muita mutkia\nindiaanivaimonsa puettuna vanhoihin villavaippoihin poikineen villiin\nmetsään takaisin, kuten Abraham teki Hagarille. Mutta vesiruukun\nsijaan antoi hän hänelle muutamia satoja dollareita.\n\nSitten hän nai ompelijattaren. Siellä ei oltu niin turhantarkkoja\nsemmoisten asiain suhteen. Ja se oli sama ompelijatar, joka nyt\nesiintyi mrs Plummerina Minneapoliksen hienossa maailmassa, ja\nylpeydellä piti itsensä kaupungin hienoimmin puettuna rouvana.\nPlummer oli myynyt omaisuutensa Wisconsissa, ja huomattuaan, että\nSt. Anthony Falls kätki äärettömät rikkaudet käyttämättömässä\nvesivoimassaan, osti hän kosken ympärillä olevat rannat ja rakensi\nsinne sahan. Hän huomasi nyt rohkeimmatkin toiveensa toteutuvan.\nIkäänkuin taikasauvalla kohosi siihen pian kokonainen kaupunki.\nTehtaita ja myllyjä ahtautui kosken ympärille, ja rahoja virtasi\nhänen taskuihinsa myydyistä rakennustonteista. Minneapoliksen hiekka\noli muuttunut hänelle kultahiekaksi.\n\nIndiaanivaimostaan ja pojastaan ei hän kuullut enää mitään. Nyt\nhänellä oli komeuksilleen kaksi muuta perillistä, poika ja tyttö. Mr\nPlummer tahtoi mielellään saada pojalleen hyvän kasvatuksen, ja hän\noli aikonut lähettää hänet jonnekin korkeampaan kasvatuslaitokseen\nitään päin. Mutta siihen ei pojalla näyttänyt olevan mitään\ntaipumusta. Hän oli kankea koulussa, ja kun hän oli käynyt sen,\nsekä ponnistellut läpi erään kauppaopiston, antautui hän heti\nkäytännölliseen toimeen. Se olikin hän, joka todellisuudessa hoiti\nsahan, vaikka vanhus aina piti oikeutenansa tarkastaa tilit.\n\nIsä antautui pääasiallisesti rautatieliikkeeseen. Hän oli päässyt\nerään työkonttorin johtajaksi, jota paitsi hän oli yksi erään\npääradan tärkeimpiä osakkeenomistajia. Poika, Frank oli kaunis nuori\nmies, elämänhaluinen ja myöskin ovela liikemies.\n\nTyttö oli käynyt erään yksityiskoulun sekä korkeamman oppilaitoksen\nja nyt oli kysymys hänen opintojensa jatkamisesta yliopistossa.\nMutta sen sijaan sai hän matkustaa Europaan. Eräs Plummerien tuttava\nperhe aikoi matkustaa Ranskaan ja Englantiin sekä esitti että Fanny\nPlummer seuraisi mukana. Hän oli heti valmis, ja tämä matka tuli\nloistokohdaksi hänen elämässään. Erityisesti oli hänen mahdoton\nolla kertomatta eräästä kreivittärestä, joka oli ottanut heidät\nvastaan vierainansa Pariisin lähellä olevassa linnassaan, ja kertonut\nettä hänen poikansa, kreivi, mikä sattumalta oli poissa kotoa, oli\nmuutamien vuosien perästä aikonut lähteä huvimatkalle Amerikaan. Sekä\nFanny Plummer, että hänen matkatoverinsa olivat jättäneet silloin\nosoitteensa kreivittärelle ja pyytäneet, että kreivi tulisi heidän\nvieraakseen, jos hän matkustaisi Minneapolikseen saakka länteen päin.\n\nVanha herra Plummer oli tosin kuullessaan sen sanonut toivottavansa\nkreivin hiiteen ja toivovansa, ettei hän koskaan tulisi heidän\nkaupunkiinsa, mutta mrs Plummer, ompelijatar, uneksi hiljaisuudessa\nonnesta saada astua pöytään _todellisen_ kreivin saattamana, ja oli\naivan väsymätön kysellessään Fannyltä olivatko sellaiset kreivit\nmuiden ihmisten näköisiä, miten he olivat puettuja, miten he söivät\nja joivat, montako palvelijaa heillä oli j.n.e.\n\nMrs Plummer tahtoi esiintyä Minneapoliksen hienoimman talon\nrouvana. Jos hän huomasi Bradstreet & Thurberin akkunoissa jotakin\nuutta, jonka väitettiin olevan muotikasta, oli se heti ostettava\nja lähetettävä hänelle. Hän ei koskaan ajatellut, sopivatko\nesineet toisiinsa, vai ei. Roccoco- ja renässanssityylisiä\nesineitä, kreikkalaista antiikia ja Napoleonin aikaisia tavaroita,\norientaalisia koristuksia ja Manchesterilaisia teoksia oli\nsotkettu sekaisin, kuin jossain varastohuoneessa. Ja kuitenkin\nteki tämä kirjava kokoelma kunnioitusta herättävän vaikutuksen\nmoninaisuudellaan ja loistollaan.\n\nAstuessaan tuohon komeaan vestibyyliin suuremmoisine\nporraskäytävineen, katsellessaan ympärilleen ja nähdessään nuo\nkauniit metallikilvet, täysimessinkiset, rikkaasti koristellut\nkulhot ja vanhat varustukset, joita oli naulattu seinille, kaikki\nvalaistuina Edisonin hehkulampuilla, tunsi joutuvansa jonkunlaisen\nvieraan vaikutuksen alaiseksi, joka valloitti mielikuvituksen. Ja\ntullessaan noihin uljaisiin huoneisiin paksuine brysselinmattoineen,\npehmeine huonekaluineen, kalliine flyygeleilleen, upeine\nkultaripsuisine akkuna- ja oviverhoineen ja suloisine lämpöineen,\njota alituiseen pidettiin yllä kellarissa olevan lämpöjohto-laitoksen\navulla, tunsi voivansa hyvin, varsinkin jos lämpömittari ulkona\nnäytti 30 astetta pakkasta.\n\nYksi asia oli kuitenkin, joka kaiken tämän komeuden keskellä\nmuistutti ompelijattaresta ja metsäläismiehestä ja se oli seinien\nkoristaminen. Erään tunnetun taiteilijan Pariisissa maalaaman talon\ntyttären useita tuhansia frankeja maksavan muotokuvan -- mitä taulua\nnäyteltiin jokaiselle uudelle vieraalle ja mainittiin samalla\nsen hinta -- vieressä riippui muutamia kurjia öljypainokuvia ja\ninhoittavia viiden dollarin öljymaalauksia. Ne esittivät punaisia\ntuntureita ja taivaansinisiä järviä, ukonpilvitaivasta ja viheriäisiä\nkuorittujen, hakatuilla spenaatin lehdillä koristettujen tukkien\nnäköisiä puita. Kaikki nämä taulut olivat upeissa, kullatuissa\npuitteissa. Mr ja mrs Plummer eivät voineet ymmärtää, etteivät\nnämä taulut olisi kauniita. Niissähän olivat edustettuina kaikki\nvesikaaren värit. Eräs henkilö, joka kutsui itseään taiteilijaksi,\noli eräänä päivänä ollut Plummerin konttorissa ja näyttänyt hänelle\ntaulua, joka ei ollut puolenkaan heidän taulujensa kokoinen, ja hän\noli pyytänyt siitä 300 dollaria. Oliko siinäkin järkeä?\n\nPlummer oli tarjonnut hänelle viisi dollaria ja vakuuttanut nykyään\nvoivan saada suurempia ja kauniimpia tauluja kahdella dollarilla.\nMutta taiteilija oli ollut niin riivatun ylpeä, ettei ollut katsonut\nhänen ansaitsevan edes vastausta, vaan rientänyt ulos.\n\nEräs taulu Yellowstone-Parkista vaikutti enimmän mr Plummerin\nsydämeen. Se esitti suurta vuorenluolaa ilta-auringon valossa. Siinä\nloistivat punaiset, siniset ja keltaiset värit sekaisin, ammottavat\nkuilut kohisevine koskineen, ja suuri kotka, joka mustana tahrana\nnäkyi keskellä taulua, ja joka ympäristöön verrattuna oli suunnilleen\npienemmän kallion kokoinen. Se oli tehty suuremmaksi luonnollista\nkokoa, että sen paremmin huomaisi, sanoi mr Plummer.\n\nMr Plummer ei viihtynyt oikein tässä loistossa. Hän oli talon\nsisustukseen nähden pannut sen ehdon, että hän saisi pitää _yhden_\nhuoneen omaan laskuunsa, ja sisustaa sen oman mielensä mukaan. Muuten\nsaisi vaimo hallita ja asettaa miten mielensä teki. Siinä huoneessa\noli ainoastaan yksinkertainen pöytä ja puutuolit eikä mitään mattoa\nlattialla, niin että siellä voi vapaasti syleksiä ympärilleen niin\npaljon kuin halutti, ja sitä ei mr Plummer unohtanutkaan ollessaan\ntässä \"paratiisissaan\". Siellä sai hän panna jalat pöydälle ja\nistua hajasäärin tuoleilla ja polttaa halpaa tupakkaa pienellä\npiippukänällä aivan kuin metsässä. Siellä otti mr Plummer vastaan\nvaatimattomat ystävänsä ja tunsi itsensä vapaaksi. Siellä hän voi\nkiroilla niin paljon kuin tahtoi sekä heittää pois takin ja liivin\npäältään.\n\nMutta kun hän avasi talon hienoimpiin osiin johtavan oven, täytyi\nhänen olla hieno herra, käydä huolellisesti puettuna, puhua siivosti\nja sylkeä sylkiastiaan.\n\nTytär Fanny ei voinut sietää tätä isän \"paratiisia\" enempää kuin\nhänen yksinkertaisia tapojaankaan ylimalkaan. Oli aivan kuin olisi\n\"paratiisin\" tupakanhaju tunkeutunut ovenraoista ja turmellut ilman\ntuossa hienossa salongissa. Se oli melkein vielä pahempaa, kun äidin\ntekemä tyhmyys, kun hän seurassa kysyi, oliko Kalkutta Yhdysvalloissa\neli oliko Michel Angelo kongressin jäsen. Mutta mitäs teki? Isä oli\nitsepäinen siinä asiassa ja tuumi, ettei se liene paljo, jos hän\npitää yhden ainoan huoneen koko talossa itseänsä varten, kun heillä\noli kaikki toiset.\n\nMr ja mrs Plummer vihasivat sivistystä sentähden ettei heillä\nitsellään sitä ollut ja kun he epäilivät sivistyneiden ylönkatsovan,\nnauravan ja puhuvan pahaa heistä selän takana. Mutta täytyihän heidän\nkoettaa olla hyvässä sovussa hienon seurapiirin kanssa, jolla oli\nvaikutusvaltaa kaupungissa ja sitä paitsi piti hämmästyttää maailmaa\nrikkauksillaan.\n\nJos joku maailmanmaineen saavuttanut taiteilija tuli Minneapolikseen,\nkuten Kristina Nilson, Adelina Patti tai Edvin Booth, niin\ntoimitettiin Plummerilla heti kestit hänen kunniakseen. Jonkun\n\"arvoisan pastorin\" oli silloin valituin sanoin puhuttava\nkunniavieraalle. Plummerien kutsuja tapasivat ylimalkaan useimmat\nkaupungin kirkkojen papit kunnioittaa läsnäolollaan. Plummer tahtoi\nnäyttää, että hän perheinensä näinä epäuskon aikoina pysyi vanhassa\nkoetellussa oikeauskoisessa opissa.\n\nPlummerilla oli vielä kirjastokin, se tahtoo sanoa kaunis\nleikkauksilla ja lasiovilla varustettu pähkinäpuukaappi täynnä hyvin\nsidotuita kirjoja, joiden selkämyksiä kullatut nimet koristivat.\nSiellä näkyivät m.m. Longfellowin teokset, Byronin teokset, Dickensin\nja Thackerayn kirjoitukset. Mutta harvat osasivat aavistaa, mitä\nniiden selkämyksien takana oli. Se oli aimo Plummerilaista pilaa,\nmihin salaisuuteen harvat valitut pääsivät osallisiksi. Sillä\nvälin kun jäykät, ikävät vieraat ihmettelivät Plummerin lukittujen\nlasiovien takana olevaa hyvää kirjavalikoimaa, vei hän hauskimpia\nniistä johonkin nurkkaan ja jäätyään yksin heidän kanssaan vilkutti\nhän heille toista silmäänsä ja kysyi, tahtoivatko he virkistää hiukan\nitseään Longfellowilla tai Bryantilla \"paratiisissa\". Ensikertalaiset\ntuijottivat häneen hämmästyneinä ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.\nMutta silloin avasi Plummer varovasti lasioven ja tarttui jonkun\nkirjan selkämystään, kannet irtautuivat ja kaapissa tuli näkyviin\nvahva pahvilipas. Se oli jaettu osastoihin ja jokaisessa oli\ntäysi pullo Johannesbergeriä, Catawbaa, Brandya tai jotain muuta.\nIhastuneina tästä päähänpistosta menivät \"hauskat\" vieraat Plummerin\nyksityishuoneesen kantaen jokainen pulloa takkinsa alla. Kirjojen\nselkämystät pantiin paikoilleen ihastuttamaan niitä arvoisia\nloistavilla nimillä varustettuja herroja ja naisia, jotka tulivat\nvieraisille. Sillä välin huuhtelivat Plummer ja hänen ystävänsä\nsivistyksen itsestään \"paratiisissa\", kertoivat meheviä juttuja ja\njoivat englantilaiset ja amerikalaiset klassikot [etevä kirjailija.\nSuom.] suihinsa hiotuista viinilaseista. Tämä oli ainoa tapa, jolla\nPlummer nautti kirjallisuudesta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSivistynein nainen Plummerin talossa oli palvelustyttö. Hän oli\nnorjalainen ja kuului arvossapidettyyn perheeseen. Hänen isänsä\noli ollut Norjan rikkaimpia miehiä. Mutta varomaton keinottelu ja\ntakaussitoumukset olivat kukistaneet hänet ja saattaneet koko perheen\npuille paljaille.\n\nIsä oli menettänyt kokonaan rohkeutensa surusta, mutta äiti\noi; koonnut viimeisetkin voimansa ja ruvennut ottamaan vastaan\nruokavieraita pääkaupungissa. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä\nsai hän pysytetyksi perheen hengissä. Mutta silloin alkoi mies\nkeinotella omintakeisesti. Yritys ei onnistunut ja velkojat kävivät\narmotta käsiksi vaimon omaisuuteen, sillä Norjassa ei naineella\nnaisella ole oikeutta hallita tulojansa eikä yksityistä omaisuuttaan.\nEpätoivoisena pakeni silloin äiti lapsineen pois sellaisesta\nmaasta, missä hän ei saanut pitää hallussaan kunniallisesti\nansaitsemiansa rahoja. Hän etsi itselleen turvapaikan Amerikassa,\nsekä alkoi Minneapoliksessa ottaa vastaan ruokavieraita. Ankaralla\nsäästäväisyydellä kannatti se töin tuskin. Mutta vanhin tytär,\nAgnes, sai itse pitää huolen toimeentulostaan. Hän oli reipas\ntyttö ja tarttui yhtä mielellään aikaisemminkin käsiksi ankaraan\ntyöhön. Hän oli saanut palveluspaikan Plummerin talossa. Alussa\ntuntui hiukan raskaalta kaikenmoisiin puuhiin tottuminen, mutta\nhänellä oli hyvä tahto ja nyt meni jo kaikki, hyvin. Hänen, joka\nennen oli aikansa käyttänyt soitantoon ja lukemiseen, ja jonka\noli vaan tarvinnut vetää kellon nyöristä saadakseen käskynsä\ntäytetyiksi, täytyi nyt joka maanantai-aamu kello neljältä seisoa\npesupytyn vieressä, sekä melkein menehtyä silitysuunista tulevaan\nkuumuuteen. Hänen täytyi laittaa kaikki makuusijat ja ravistella\nraskaita mattoja, niin että käsivarsia pakotti. Hänen suurin ilonsa\noli toisten poissa ollessa istuutua suuren flyygelin ääreen ja\nmuistella vanhoja loistokappaleitaan, joilla hän oli saavuttanut niin\nsuurta mieltymystä kotoisissa konserteissa, sekä laulaa norjalaisia\nkansanlaulujaan lempeällä, miellyttävällä äänellään. Kun hän\nsilloin kuuli rouvan soittavan etehisen kelloa, riensi hän avaamaan\ntomuviuhka kädessä.\n\n-- Minä luulin kuulleeni jonkun soittavan, sanoi rouva. -- Onko\ntäällä joku?\n\n-- Ei. Minä vaan pyyhkäsin tomun koskettimilta, vastasi Agnes.\n\n-- Se oli oikein. Pidä sinä kaikki puhtaana ja hienona, sanoi rouva\nja purjehti sisään.\n\nErään kerran Agnes kuitenkin joutui hämilleen. Istuessaan yksinään\ntuossa suuressa huoneessa kotoisiin haaveiluihinsa vaipuneena, kuuli\nhän äkkiä takanaan kättentaputusta ja hyvähuutoja. Hän kääntyi\näkkiä ympäri pianotuolilla, ja -- siinä seisoi talon poika, nuori\nFrank-herra hänen edessään. Agnes punastui eikä tiennyt mitä sanoisi.\n\n-- Jaha, te soitatte, Agnes, sanoi Frank ja hymyili niin, että\nvalkoset hampaat loistivat.\n\n-- Kuinka te voitte tulla...? Agnes ei ehtinyt sanoa loppuun ajatusta.\n\n-- Kuinka osasin hämmästyttää teitä? Joo, sen minä sanon teille,\nvastasi Frank. -- Minulla on avain isän \"paratiisiin\" ja voin siis\nkulkea takaoven kautta. Menin juuri hakemaan jotain, mitä isä oli\nunohtanut. -- Mutta tehän olette oikea taiteilijatar.\n\n-- Ooh... minä olen soitellut hiukan entisaikoina, sanoi Agnes\nhämillänsä.\n\n-- _By Jove!_ Se oli jotain aivan toista, kuin sisar Fannyn renkutus.\nJa tehän laulatte, kuin satakieli.\n\n-- Minä en laulanut, minä hyräilin vaan, vastasi Agnes.\n\n-- No, te voitte kutsua sitä miksi hyvään, mutta kaunista se oli.\nSiinä oli ajatusta eli tunnetta kuten sanotaan. Mutta mitä kaunista\nse olikaan, jota te lauloitte?\n\n-- Norjalaisia kansanlauluja.\n\n-- Jaha... Minusta tuntui kuin joku olisi itkenyt. Tekö itkitte vai\nsävel?\n\n-- Ooh, tunsin itseni vaan niin omituisen surulliseksi muistellessani\nvanhoja aikoja ja vanhaa kotimaata, sanoi Agnes kyyneleet silmissä.\n\n-- Tehän olette Norjasta, eikö niin?\n\n-- Kyllä, herra Plummer.\n\n-- Eikö se ole merkillinen maa, raaka ja kylmä, paljaita kiviä, eikö\ntotta? Minä luulin siellä asuvan jotain eskimolaisia.\n\n-- Aivan niin, ehkä me olemme sellaisia, sanoi Agnes hymyillen.\n\n-- Mutta tehän olette aivan muiden ihmisten näköisiä. Minä luulin\nteidän käyvän nahkoihin puettuina.\n\n-- Ja syövän harmaata kiveä sekä imeskelevän silavaa? kysyi Agnes\nvoimatta pidättää nauruaan.\n\n-- Niin, jotain sentapaista, vastasi Frank vilpittömästi. -- Mutta\ntämä keksintö täytyy minun totisesti ilmoittaa isälle ja äidille.\n\n-- Ei, älkää tehkö sitä, herra Plummer! Silloin minä tulen\nonnettomaksi.\n\n-- Onnettomaksi? Miksi niin?\n\n-- Minä lupaan teille olla koskaan koskematta pianoon, jos ette sano\nmitään.\n\n-- Ei, mutta teidän juuri pitää koskea siihen, teidän, joka osaatte\nsoittaa.\n\n-- Mutta kun minä niin sydämellisesti pyydän.\n\n-- Niin, mutta minä en ymmärrä... Noh, yhdellä ehdolla.\n\n-- Millä sitte?\n\n-- Että te soitatte minulle joskus, kun olemme kahden kesken.\n\n-- Teen sen, mutta te ette saa sitä sanoa kenellekään.\n\n-- Ja vielä yksi ehto! Että te soitatte ja laulatte, kun minä pyydän\nteitä isän ja äidin puolesta.\n\n-- Niin, mutta eiväthän vanhempanne tiedä...\n\n-- Se on yhdentekevä. Lupaatteko minulle sen? Muutoin minä\nkielittelen.\n\n-- Lupaan sen. Ja nyt saatte antaa anteeksi.\n\nAgnes nousi poistuakseen, mutta Frank huusi hänet takaisin.\n\n-- Kuulkaas, Agnes,... tiedättekö että te olette kaunis? sanoi hän ja\nasettui hänen eteensä.\n\n-- Olenko? Noh, sehän on hyvä minulle, vastasi hän nauraen.\n\n-- Mutta se ei todentotta ole hyvä minulle. Tahdotteko suostua vielä\nkolmanteen ehtoon?\n\n-- Mikä se olisi? Minusta rupeaa tulemaan aivan liian monta ehtoa.\n\n-- Että annatte minulle suutelon, sanoi hän ja levitti käsivartensa\nhäntä kohden.\n\nAgnes heitti leimuavan silmäyksen häneen, oikaisihe suoraksi, astui\naskeleen taaksepäin ja sieppasi tomuviuhkan, ollakseen valmiina\nlyömään.\n\n-- Te ette koske minuun! Hoitakaa te _businessinne_, minä hoidan\nomani!\n\nJa hän meni pystypäisenä ulos ovesta ja paiskasi sen kiinni.\n\nNuori Plummer seisoi siinä aivan ällistyneenä.\n\n-- Tulimmainen, kuinka ylpeä tyttö! -- mutisi hän, pisti kädet\nhousuntaskuihin ja meni ulos.\n\nKului joku aika ja koko tapaus näytti unohtuneen. Frank seurasi\nAgnesta katseillaan, kun hän passasi ruokapöydässä, mutta hän ei\nollut tehnyt uutta yritystä lähestyäkseen häntä. Oli kesäkuu.\nFanny-neiti oli kahdeksan päivää kestävällä vierailumatkalla erään\nystävättären luona Minnetonkassa. Perhe istui juuri päivällispöydässä\nja vanha Plummer otti vapauden röystellä oikein perinpohjaisesti,\nkun saapuvilla ei ollut ketään vierasta. Silloin toi eräs poika\nsähkösanoman mr ja mrs Plummerille. Se oli Chicagosta. Mrs Plummer\ntuli oikein levottomaksi, ja sillä aikaa, kun hänen miehensä\nkirjoitti kuitin ja toimitti pois pojan, oli hän jo repinyt\nsen auki ja lukenut. Mutta hänen kasvonsa saivat tyhmyyttä ja\nhämmästystä osoittavan ilmeen. Hän katseli ja käänteli sitä, silmäsi\npäällekirjoitusta, mutta ei tullut sen viisaammaksi. Sitten hän\nojensi sähkösanoman miehelleen.\n\n-- Minä en ymmärrä sanaakaan, sanoi hän ja pudisti päätään.\n\n-- Etkö osaa lukea kirjoitusta? -- sanoi hänen miehensä mahtavasti,\nasetti silmälasit könkkänenälleen ja otti sähkösanoman. Hän piti\nsitä päivää vastaan ja tuijotti siihen, mutta hänen kasvonsa saivat\nvähitellen samanlaisen ihmettelevän ja hämmentyneen ilmeen, kuin\nhänen vaimonsakin.\n\n-- Mitä tuhannen pentelettä...\n\n-- Vaiti, Plummer, älä kiroa, -- sanoi hänen vaimonsa rauhoittaen.\n\n-- Ooh, älä teeskentele, lausui Plummer. -- Mutta mitä ihmeellisiä\nharakanvarpaita nämä ovat?\n\n_Je ve... arriver comte Ducroix_. Onko se todellakin minulle? Aivan,\ntoden totta. Silloin se on varmaan joku ilveilijä joka tahtoo tehdä\npilaa minusta. Chicago... hm! Ja mitä sekamelskaa tämä on? Onko tämä\nnyt kristillistä kieltä, tämä?\n\n-- Anna minun katsoa sitä, isä! -- sanoi Frank. -- Ei sentähden, että\nminä luulisin paremmin osaavani sitä tulkita, kuin sinä, mutta...\n\nPlummer antoi sähkösanoman pojalleen.\n\n-- Minun mielestäni pitäisi kieltää käyttämästä muita kieliä, kun\nengelskaa täällä Yhdysvalloissa. Eihän voi toivoa, että joka mies\nosaisi ryssää ja Puolan kieltä. Minusta näyttää tässä olevan jotain\njostain virrasta, sillä tässä on \"_a river_\", mutta enempää en minä\nymmärrä.\n\nFrank istui ja tutki.\n\n-- Tiedätkö isä, minä luulen, että tämä on ranskaa, ja että se on\nFannyn kreiviltä, sillä tiedän että kreivi on ranskan kielellä comte\nja hänen nimensähän oli Ducroix.\n\n-- Mitä sinä sanotkaan Frank? -- kysyi mrs Plummer tulipunaisena\nkasvoiltaan. -- Se ranskalainen kreivi!... Voi, kun olisi nyt\nsivistystä, Plummer!\n\n-- Viisi sivistyksestä! Ne eivät todentotta ole viisaampia, kuin\nmekään, sittenkun arkkuun pannaan. Mutta mitä siinä vielä on, Frank?\n\n-- Niin, en tiedä, mutta ehkä Agnes osaisi selittää sen, vastasi\nFrank.\n\n-- Agnes? sanoi rouva Plummer mahtavasti.\n\n-- Agnes? -- murisi Plummer.\n\n-- Niin, Agnes osaa enemmän, kuin tiedämmekään, sanoi Frank hymyillen\nja ojensi hänelle sähkösanoman.\n\n-- Jos se on ranskaa, niin toivon voivani sen kääntää, vastasi Agnes.\n-- Olen oppinut sitä kotona.\n\n-- Vahinko, ettei Fanny ole täällä, huokasi rouva Plummer.\n\nAgnes oli pannut tarjottimen pöydälle ja luki sähkösanoman.\n\n-- Tässä on: keskiviikkona tämän kuun 20 päivänä tulen\npuolipäiväjunalla Milwaukee Depotille. Aijon käydä luonanne samana\npäivänä.\n\nKreivi Ducroix.\n\n-- Mitä sinä sanot? -- keskiviikkona, 20. päivänä? Mutta siihenhän\non enää vaan kymmenen päivää! Herra Jumala, meidän täytyy heti\nlähettää sana Fannylle, huudahti mrs Plummer hätääntyneenä. --\nHän asuu tietysti meillä, Plummer, ja meidän täytyy ottaa häntä\nvastaan suurilla kutsuilla. Senhän ymmärtänet? Ajatteles, hän tulee\ntodellakin!\n\nJa mrs Plummer naurahti hyvillään.\n\n-- Minä toivon kreivin ja kaikki Fannyn ranskalaiset tuttavat sinne\nmissä pippuri kasvaa, murisi mr Plummer. -- Eihän tässä saa koskaan\nolla rauhassa. Ja jos sitte vielä pitää puhua tätä pakanallista\nkieltä. -- Plummer läjäytti katkeroituneena kädellään sähkösanomaa,\n-- niin ei hän minulta monta sanaa saa. Mutta sen minä sanon sinulle,\nGeorgia, etten minä tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa.\nSaat ottaa kaikki huoleksesi.\n\n-- Ole huoleti, ystäväni! Kaikki tulee hyvin toimitetuksi.\n\nMr Plummerin täytyi mennä kirjastoon nauttiakseen Byronin lauluista\n-- se oli brandya. -- Sitten hän meni muristen ja kiroillen\nkonttooriin. Mutta Frankin täytyi luvata toimittaa sana Fannylle ja\nauttaa äitiä järjestelemisessä niin hyvin, kuin hän osasi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMiten paljo puuhaa mrs Plummerilla olikaan! Koko päivän ajeli\nhän ympäri vaunussaan: lintukauppiaalta hedelmäkauppiaalle ja\nviinikauppiaalta sokurileipurille. Hän teki tilauksia merkkipäivää\nvarten. Pahin pulma oli viinin ostamisessa, sillä mrs Plummer oli\njuuri viikko sitten ryhtynyt vaikuttamaan raittius-asian hyväksi,\njoka nyt oli muodissa. Hän oli neuvotellut asiasta miehensä kanssa.\nVaikeatahan oli panna toimeen kemuja ranskalaisen kreivin kunniaksi\nilman viiniä, sillä ranskalaiset ovat siihen tottuneet. Hän tahtoi\nsaada ranskankielisen ruokalistankin. Onneksi hän ei ollut ruvennut\nminkään raittiusseuran jäseneksi. Mr Plummer selitti, että viiniä\ntäytyy olla, ja tämä varma käsky rauhoitti hänen aviopuolisoansa.\n\n-- Tiedäthän sitäpaitsi, Georgia, että sinun täytyy säästää minua\ntuolta raittiuslörpötykseltä, -- lisäsi mr Plummer. -- Voithan\nsinä juoda vettä niin paljo, kuin tahdot, mutta minä tahdon pitää\nkirjastoni kunnossa, sen minä sanon!\n\nMaatessaan mietti mrs Plummer, miten huoneet olisivat koristettavat,\nketä kutsuttaisiin, ketä ei, kuka pitäisi puheen, ja miten illatsut\nolisi järjestettävät. Luonnollisesti oli palkattava joku taiteilija\nsoittamaan ja laulamaan sekä joku \"_elokutionisti_\" lausumaan. Vielä\nparempi, jos joku kaupungin runoilijoista tahi runoilijattarista\nsepittäisi runon Ranskalle eli kreiville itselleen. Todellakin oli\npaljo miettimistä ja mrs Plummerin pieni pyöreä pää ei ollut koskaan\nennen niin ahkerasti työskennellyt.\n\nFanny oli tullut kotiin oikein hermostuneena. Jospa nyt vaan\nkaikki tulisi hienoa ja onnistunutta, jotta kreivi saisi nähdä,\nettä Amerikassakin ymmärretään hienoja tapoja. Ja äiti ja tytär\nkuiskailivat keskenään ja kirjoittivat listoja. Plummer sen sijaan\nmeni konttooriin rauhallisena, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut.\nMutta aivan rauhallinen ei hänkään ollut. Ranskalainen sähkösanoma\noli saanut hänet pois tavallisesta tasapainostaan, ja hän oli\nkaikessa hiljaisuudessa puhutellut erästä nuorta miestä, joka osasi\npuhua ranskaa, ja joka ei saisi poistua hänen läheisyydestään niin\nkauan, kun kreivi oli talossa. Hän tarttui tuohon nuoreen mieheen,\nkuin johonkin hätäankkuriin. Jospa sentään olisi onnellisesti päässyt\nkaikista!... Jotkut olivat nähneet mrs Plummerin Atheneumissa,\nmihin hän ennen ei ollut jalallansa astunut, ja missä hän nyt\ninnokkaasti tutki \"Encyclopedia Britannicaa\". Hän alkoi luvusta\n\"France\", painoi mieleensä muutamien kuninkaiden ja kuuluisien\nmiesten nimiä ja vuosilukuja, lukipa muutamia elämäkertojakin. Sillä\ntavoin sai hän jotain puhumisen aihetta eikä kukaan voinut syyttää\nhäntä tietämättömyydestä siinä, mikä koski Ranskan historiaa ja\npolitiikkaa. Mitä lähemmäksi merkkipäivä tuli, sitä hermostuneemmaksi\nkävi mr Plummer ja sitä useammin täytyi hänen nauttia kirjastonsa\naarteita. Hän väitti vatsansa joutuneen epäkuntoon, mitä koskaan\nennen ei ollut tapahtunut. Ja iltasilla maata mennessään kuuli\nvaimonsa hänen ähkivän ja huokailevan.\n\nVihdoinkin koitti se merkillinen päivä. Neljä pikimustaa hevosta,\nniin kiiltävää, että kuvansa voi niissä nähdä seisoi valjastettuna\nPlummerin upean, vartavasten kiillotettujen vaunujen eteen jo puoli\ntuntia ennen määräaikaa Milwaukee depootin edustalla. Vaunuissa\nistui mr Plummer kalman kalpeana, hänen poikansa, sekä se nuori\nmies -- hätäankkuri -- jonka piti esiintyä tulkkina. Mr Plummer oli\nharjoitellut muutamia alustavia sanoja, ja kysyi lukemattomia kertoja\nneuvoa pojaltaan, joka hajamielisenä ainoastaan päätään nyökäytteli.\nVihdoinkin kuului vihellys. Plummer & poika ja hätäankkuri nousivat\näkkiä ja juoksivat asemasillalle.\n\nNyt sattui kuitenkin niin, että kreivi Ducroix ei tullutkaan sinä\npäivänä. Hän oli jäänyt Milwaukeen pitemmäksi aikaa, kuin oli aikonut\nsekä rakastunut niin Madisonin kauniisiin järviin, että hän päätti\nviipyä siellä vähintäänkin viikon.\n\nEttei hän kumminkaan näyttäytyisi epäkohteliaaksi herra Plummeriä\nkohtaan ja urkkiakseen asemaa, oli hän lähettänyt tulkkinsa, nuoren\nenglantilaisen konttoristin, jonka hän oli ottanut mukaansa,\npyytämään anteeksi herra Plummerilta viipymistään ja ilmoittamaan,\nettä he saapuisivat myöhemmin. Tämä nuori mies se oli, joka vaaleaan\nkesäpukuun puettuna astui ulos makuuvaunusta matkalaukkuineen, juuri\nkun Plummer & poika, hätäankkuri takanansa, tulivat kumarrellen\nhäntä vastaan. He olivat heitelleet tutkivia silmäyksiä kaikkiin\nmatkustavaisiin, sekä päässeet selville, että hän se oli ainoa\nmahdollinen.\n\n-- Kreivi Ducroix, jollen erehdy? -- sanoi mr Plummer hattu kourassa.\n-- Mr Plummer & poika. Sydämellisesti tervetullut, herra kreivi!\n\nJa ennenkuin luultu kreivi oli ehtinyt vetää henkeänsä, oli\nhätäankkuri valloittanut hänen matkalaukkunsa, kohvortin kuitti\nuskottu kaluunoilla koristellulle palvelijalle ja hän itse Plummer\n& pojan kanssa sijoitettu mukavasti vaunuun. Charles Bradford -- se\noli kreiviksi luullun nimi -- oli useita kertoja turhaan yrittänyt\nselittää erehdystä, mutta hänet keskeytti aina joko isä tai poika,\njotka olivat rajattomasti ihastuneet siitä, että hän ei ainoastaan\nymmärtänyt engelskaa vaan puhuikin sitä, vieläpä keimailevalla\nLontoon murteella. Tämä havainto ynnä se seikka, että kreivi oli\naivan tavallisen ihmisen näköinen, ja todellisuudessa muistutti hyvin\npaljon herra Plummerin konttoristeja, oli pelastanut herra Plummerin\npainostavasta tunteesta ja tehnyt hänet niin iloiseksi, että hän\npuheli taukoamatta koko ajan sitä itse lainkaan huomaamatta, samalla\nkun he ylpeästi ajoivat Washington avenuen ohi ja Nicollettia ylös\nnäytelläkseen kreiviä ja hienoja hevosiaan. Se oli mrs Plummerin\nnimenomainen toivomus.\n\n-- Ja minä kun luulin, että te ette ymmärtäisi sanaakaan engelskaa,\nsanoi mr Plummer ihastuneena. -- Mutta miksi te lähetitte sen\nsähkösanoman ranskaksi? Voitte uskoa, että se tuotti meille\npäänvaivaa.\n\n-- Ranskaksi, herra colonel [eversti], vastasi Charles ihmeissään.\nHän oli huomannut, että kun Amerikassa ei tunnettu jonkun henkilön\narvonimeä, kutsuttiin häntä coloneliksi. -- Puolet Amerikan\ntäysi-ikäisistä miehistä ovat \"colonelia.\"\n\n-- Kas niin, oletteko unohtanut että lähetitte ranskalaisen\nsähkösanoman?... Kreivi on unohtanut sähkösanoman, Frank, huudahti mr\nPlummer.\n\n-- En todellakaan muista, että se oli kirjotettu ranskaksi.\nÄidinkieleni on kai tahtomattani tullut huulilleni, vastasi Charles\npunastuen tästä valheesta.\n\nNiin, niin, kaikissa tapauksissa te ranskalaiset olette kelpo miehiä,\nsanoi mr Plummer.\n\nFrank heitti varoittavan silmäyksen isäänsä, mutta tämä jatkoi:\n\n-- Se Henrik neljäs se oli oikea veikale. Kun hän ratsasti esille\nIvryn tappelussa ja huusi sotilailleen, että ne vaan seuraisivat\nhänen höyhentöyhtöään... niin...\n\n-- Tiedätkö isä, kuka tuolle tontille rakentaa? -- keskeytti hänet\nFrank, kun he käänsivät kadunkulmauksessa.\n\nCharles istui ja hikoili. Selviytyisikö hän Ranskan historiassa,\njosta hänellä ei ollut aavistustakaan? Hän koetti johdattaa mieleensä\nkouluaikaisia tietojaan Henrik neljännestä.\n\n-- Mutta hänen kävi kuitenkin lopulta huonosti. Saihan hän seistä\npaljain jaloin paavin pihalla Canossassa? -- vastasi hän.\n\nPlummerin naama osoitti suurinta hämmästystä.\n\n-- Canossa... paavi... Siitä ei puhuttu mitään... -- hän aikoi\nsanoa encyclopediassa, mutta hillitsi itsensä ajoissa -- minun\nhistoriassani -- lisäsi hän. -- Jahah, hänen täytyi taipua paavin\nedessä. Niin se paavi on saanut paljon harmia aikaan. Anteeksi, ette\nsuinkaan liene paavilainen... katoolilainen, tarkoitan?\n\n-- Ei, herra colonel, minä olen protestanttinen, vastasi Charles\nkumartaen.\n\n-- Sitä parempi, huudahti mr Plummer iloisesti. -- Niin mekin olemme.\nSittenhän voimmekin yhdessä haukkua katoolisia. Ja herra Plummer\nnauroi omalle sukkeluudelleen. -- Mutta nyt me olemmekin perillä.\n\nHevoset kääntyivät köynnöksillä sekä ranskalaisilla ja\namerikalaisilla lipuilla koristetusta portista sisään.\nOvi työnnettiin auki, ja siinä näkyi mrs Plummer mustassa\natlassileningissä ja koko hänen jalokivilippaansa sisällys\ntyhjennettynä hiuksiin ja kaulalle. Hänen selkänsä takaa tirkisteli\nFanny ujostellen.\n\n-- Vie sisään vieraamme, Frank, sanoi mr Plummer ja kääntyi\nhätäankkuriin, joka koko matkalla ei ollut puhunut sanaakaan ja\njoka nyt siinä paikassa pantiin viralta. Mutta hätäankkuri pani\nvastalauseensa. Hänet oli otettu palvelukseen niin ja niin pitkäksi\naikaa sekä niin ja niin suurella päiväpalkalla. Hän oli kaikessa\nhiljaisuudessa iloinnut makeanleivän päivistä Plummerin talossa eikä\ntahtonut mielellään tulla pettyneeksi siinä toivossaan. Ainakin\ntäytyi hänen saada täysi maksu koko ajalta. Herra Plummer kysyi,\noliko hän hullu. Pitäisikö hänen saada palkan työstä, jota hän ei\nole tehnytkään? Hätäankkuri sanoi, että hän muussa tapauksessa menee\nasianajajan luo. Herra Plummer otti lompakkonsa, maksoi pyydetyn\nsumman ja pyysi hänen menemään niin kauas, kuin tietä riitti, mutta\nhätäankkuri ei liikahtanut paikaltakaan.\n\n-- Ja sitte oli vielä vapaa ruoka, herra Plummer, sanoi hän lempeästi.\n\n-- Ruoka?\n\n-- Niin, paitsi tätä palkkiota oli vielä vapaa ruoka koko\najaksi, puhumattakaan hauskasta seurasta, jonka minä menetän, ja\nkaikenmoisista päivällisistä ja huvimatkoista ja niin edespäin,\nlisäsi hän nauraen.\n\n-- Ei, nyt se menee jo liian pitkälle, huudahti mr Plummer.\n\n-- Minäkin toivoisin, ettei kontrahtia rikottaisi, vastasi\nhätäankkuri hymyillen.\n\n-- Tulkki? Tahtoisin tietää mitä te tulkitseisitte. Hänhän puhuu\nengelskaa aivan kuin syntyperäinen englantilainen, möyhäsi mr\nPlummer. -- Paljoko tahdotte?\n\n-- Parikymmentä dollaria, vastasi tulkki voittajan varmuudella.\n\nPlummer tiesi tulevansa aikatavalla nyletyksi, mutta hän ei\ntahtonut kadottaa hyvää tuultaan, vaan antoi vaaditun määrän sekä\nkaupanpäällisiksi aika tuuliaispään kirouksia, jätteitä hänen\nMississippi-ajoiltaan. Hätäankkuri otti setelin hymyillen, kiitteli\nmoneen kertaan ja pyysi saada sulkeutua herra Plummerin suosioon.\nSillä aikaa, kun tämä myrsky raivosi talon pihalla, tuli kreivi\nCharles esitellyksi naisille.\n\n-- Kuinka te muistutatte äitiänne, herra kreivi. -- Hänen\nrakastettavaisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan en koskaan unohda.\n\nCharles-parka ei tiennyt, miten hän olisi selviytynyt kaikista niistä\nkohteliaisuuksista, joita sateli hänelle. Hän oli päättänyt selittää\nkoko erehdyksen niin pian, kuin herra Plummer tulisi sisään, mutta\nhän ei saanut siihen tilaisuutta. Hänen täytyi heti virkistää itseään\nviinillä, sen jälkeen ehdotettiin hänelle, että hän vetäytyisi\nyksinäisyyteen päästäkseen vapaaksi matkatomusta. Ja ennenkun mr\nPlummer oli selviytynyt tulkista, oli hän jo upeassa huoneessa,\nmissä ei puuttunut mitään elämän mukavuuksia. Kun häntä kehoitettiin\nolemaan niinkuin kotonaan ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä,\nheittäytyi hän epätoivoisena tuolille. Mitä ihmettä hänen nyt oli\ntehtävä? Kaikki luulivat häntä hänen herraksensa. Hänet otettaisiin\nvastaan suurilla juhlallisuuksilla, hän oli jo tuntevinaan suloista\nruoan hajua kyökistä. Jos hän nyt kertoisi, että hän olikin vaan\npalvelija, tuottaisi hän harmia sekä itselleen että heille. Se\nei käynyt päinsä. Se oli jo myöhäistä. Jospa hän todellakin\nesiintyisi kreivi Ducroixina? Voihan hän kaikessa hiljaisuudessa\nkertoa herrallensa, miten asiat olivat. Sehän olisi hyvä työ hänen\nhauskalle isäntäväellensä, jos hän vapauttaisi heidät kokonaan\ntuosta happamasta ja ylimysmielisestä kreivistä. Voisihan hän panna\nkokoon jonkun pienen historian peloittaakseen kreivin kokonaan sinne\ntulemasta. Silloin hän voisi olla varma, ettei petosta huomattaisi,\nesirippu laskeutuisi, eikä kukaan aavistaisi, että se ranskalainen\nkreivi, jolle niin juhlittiin, oli vaan tavallinen lontoolainen\nkonttoristi. Hän ei voinut löytää muuta keinoa.\n\nHän nousi juhlallisen näköisenä, tarkasteli itseänsä peilissä ja\npurskahti nauruun. Kreivi Charles Bradford!... ha-ha-ha -- se oli\nhassua! Ja hän oli niin äitinsä, sen ranskalaisen kreivittären\nnäköinen!... Miten helppoa olikaan vetää ihmisiä nenästä!... Mutta\nnyt hän oikein rupeaisi, pujaisi koko Minneapoliksen ja katoaisi\nsitten, kuin loistava meteoori. Onneksi oli hänellä mukanaan\nhännystakki ja hieno, musta puku, mitä hänellä oli tapana käyttää\nseisoessaan herransa tuolin takana. Jospa hänellä nyt olisi ollut\nedes yksi ainoa prenikka!... Charles heittäytyi sänkyyn, sulki\nsilmänsä ja aprikoi asemaansa. Hetken perästä nousi hän hymyillen,\npeseytyi, teki oikein perinpohjaisesti tuttavuutta hajuvesipullon\nkanssa ja pukeutui päivällistä varten. Nyt täytyi olla varuillaan,\nettei paljastanut salaisuutta.\n\nMr Plummerin tullessa sisään oli koko perhe syventynyt kreivin\nihailemiseen. Kuinka hieno, sivistynyt, kuinka vaatimaton ja samalla\nvapaa hän oli ollut! Unohti vallan ujoutensa hänen seurassaan. Ja\nhänhän puhui vielä mainiosti engelskaa.\n\n-- Niin, eikö totta? Riivatun hauska mies, sanoi Plummer ja hykerteli\nkäsiään. -- Hänen seurassaan sitä ei tarvitse ujostella. Plummer saa\nolla Plummer!\n\nHänen vaimonsa pudisti moittivasti päätään ja rypisteli\nkulmakarvojaan. Se oli huono merkki. Mutta Plummerin naama synkistyi\näkkiä.\n\n-- Minä tyhmeliini! Minä aika tyhmeliini! -- huudahti hän.\n\n-- Mitä tarkoitat, Plummer, kysyi hänen vaimonsa osaaottavasti.\n\n-- Nyt minä olen mennyt ja koonnut kaikki kaupungissa olevat\nranskalaiset ja kutsunut heidät tänne tänä iltana. Mutta mitä me\nniillä nyt teemme? Tulkki on jo lähetetty pois... Niin, noh, voimme\njakaa heidät pappien ja oppineiden herrain kesken; sitä ei voida\nauttaa.\n\nJa Plummer meni kirjastoon tutkiakseen hiukan Byronia tämän\njännittävän ja sisältörikkaan aamupäivän lopettajaisiksi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHarvoin oli Minneapoliksessa pidetty sellaisia pitoja, kuin nyt\nPlummerilla oli. Vaunut toistensa perästä vierivät komeasta\nportista sisään ja niistä astui alas juhlapukuisia herroja ja\nnaisia. Vahtimestarit juoksivat edestakaisin saatellen vieraita\npukuhuoneisiin. Loistavat kukat komeilivat suurissa maljakoissa\nja levittivät tuoksuaan ympäri. Ruusuköynnökset koristivat seiniä\nja kietoivat sisäänsä taulut ja veistokuvat. Kreivin kruunulla\nvarustetut nimikirjaimet sekä sanat: _Vive la France!_ loistelivat\nviheriää lehtikasvitaustaa vastaan. Edisonin hehkulamput ja\nkaasuliekit kilpailivat keskenään loistosta.\n\nRouva Plummer purjehti majesteetillisena ympäri levottomuudesta\nhehkuvin poskin tarkastellen, miten kaikki menestyisi, ja tervehti\nvieraitansa. Fanny, vaaleanpunaisessa, pitsikoristeisessa\nsilkkipuvussaan hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään joka\ntaholle, ja oikealta ja vasemmalta kuului \"how do yow do?\" --\n\"happy to see yow.\" Se oli omituinen sekamelska, tuo pitoihin\nkokoontunut ihmisjoukko. Siellä oli noita tavallisia \"Uncle Sams\",\njotka rauhattomina liikkuivat ympäri salaisesti toivoen pääsevänsä\ntaas \"Officeilleen\" ja jaellen ympärilleen kuivia sukkeluuksiaan.\nSiellä oli pappeja valkeine kauluksineen ja huulillaan hurskas hymy,\npappeja, joita kaikki kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä\nolevat naiset ihailivat, ja joiden paljaan läsnäolonkin luultiin\ntuottavan siunausta. Siellä oli lukematon joukko äitejä ja tyttäriä,\nmitkä tulpaanien tavoin loistelivat monivärisissä, kalliissa\npuvuissaan puuteroittuina, maalattuina ja tarpeenmukaisesti\ntopattuina. Nuoremmilla oli kokonainen ruusutarha rinnoilla, ja\nvanhempien puvut kimaltelivat kuin jalokivien näyttelypöytä. Paitsi\nkaikkia näitä oli siellä koko joukko mustiin hännystakkeihin,\navorintaisiin liiveihin ja hienoihin tärkkipaitoihin puettuja\nherroja. Nämä harhailivat ympäri aivan kuin olisivat eksyneet\njohonkin kaukaiseen, heille tuntemattomaan seutuun. Nämä olivat ne\nranskalaiset, jotka Plummer oli sinne kerännyt, mutta joita hän nyt\nkatseli melkein vihollisina ja toivoi sinne niissä pippuri kasvaa.\nSillä mitä hittoa ne täällä tekivät nyt, kun ei tarvittu ranskan\nkielen taitoa. Niiden nimiäkin oli kunniallisen yankeen mahdoton\nlausua. Hänelle se oli yhtä mahdotonta kuin kiven hakkaaminen.\n\nMr Plummer kulki ympäri vieraiden joukossa ja ajatteli Byronia ja\nparatiisia sekä katseli odotellen ruokasalin ovelle. Eivätkö ne nyt\njo anna merkkiä, että päivällinen on valmis? Juhlan alkupuoli oli\nikävää, vallankin niin kauan kuin vieraita saapui. Jokainen seisoi\nodotellen paikallaan koettaen näyttää rakastettavalta, kunnes uusi\nvieras saapui ja tuli esitellyksi. Siinä vakuutettiin molemmin puolin\nuuden tuttavuuden tuottavan suurta iloa, vaikka seuraavana päivänä\nunohdettiin toisensa.\n\nMuutamia pappeja oli keräytynyt kirjakaapin ympärille.\n\n-- Noilla rahamiehillä näyttää sentään olevan kirjallisuusaistia,\nsanoi eräs heistä tutkiessaan kirjojen nimiä.\n\n-- Selkämystät näyttävät kuluneilta, sanoi toinen.\n\n-- Minä epäilen kuitenkin, että kirjansitoja tuntee ne parhaiten,\npuuttui puheeseen kolmas.\n\nHeidät keskeytettiin. Päivällinen oli valmis. Kaikkien kasvot\nkirkastuivat ja vieraat alkoivat virrata ruokasaliin. Mrs Plummeria\nkohtasi nyt se kauan uneksittu onni, että hän sai astua pöytään\n\"todellisen\" kreivin saattamana, ja hän tunsi siinä tilaisuudessa\nomituisen lämmön virtaavan jäseniensä läpi. Kreivi oli niin\nrakastettava, niin rattoisa ja iloinen sekä puhui engelskaa\nniin hyvin, että sitä oli hauska kuulla. Selittipä hän valituin\nsanoin Fannylle, kun tämä kaivoi esille unohtumattomat Pariisin\nmatkamuistelonsa, että hän piti kunnianaan ja velvollisuutenaan\nhänen kotimaassaan vieraillessa puhua englanninkieltä. Kun eräs\nniistä kunnianarvoisista gentlemanneista, joita Plummer oli kreiville\nesitellyt, puhutteli häntä ranskaksi, vastasi tämä hymyillen\nenglanninkielellä, ja hänen omat maanmiehensä lopulta huomauttivat\npisteliäästi, että herra kreivi puhui paremmin engelskaa, kuin\näidinkieltänsä.\n\nRuokasaliin astuessa kuului vieraiden joukosta mieltymyksen sorinaa,\nkun he näkivät kukilla ja hedelmillä maukkaasti koristetun pöydän.\nKreivi lausui tämän johdosta mrs Plummerille kohteliaan huomautuksen,\njoka pani hänen sydämensä nopeammin sykkimään, ja sitte käytiin\nkäsiksi ruokiin. Eräs kaupungin hienoimpien hotellien isännistä oli\nottanut järjestääkseen päivälliset ja luvannut saada aikaan jotain\nsuuremmoista niistä aineksista, mitä mrs Plummer oli hankkinut,\nniin että hän itse voi huoleti omistaa koko huomaavaisuutensa\nvieraillensa. Mr Plummer nyökäytti useita kertoja merkitsevästi\npäätään eräälle gentlemanille, ja lopullisesti astui tämä aivan\nkalpeana esiin ja piti ranskankielisen puheen, koettaen niin paljon\nkuin mahdollista puhua nenäänsä saavuttaakseen oikean lausuntatavan.\nHän puhui Ranskan kauneudesta ja kunniakkaasta nimestä historian\nlehdillä, hän puhui Lafayetistä ja Ranskan vallankumouksesta, joka\noli herättänyt vastakaikua valtameren takanakin. Hän puhui siitä\nmieltä kiinnittävästä elokuun neljännestä päivästä 1789, jolloin\nRanskan aateli ja papisto oli luopunut oikeuksistaan ja yhdistynyt\nsiihen suureen kansaan ja omistanut yhteisen isänmaan; hän puhui\nsiitä etevästä asemasta, minkä ranskalaiset, tämä tarkkaälyinen\nja sattuvan terävällä kielellä varustettu kansa on valloittanut\ntieteessä ja kirjallisuudessa, sekä lopetti esittäen maljan kauniille\nja loistavalle Ranskalle ja sen aatelille, joka niin hyvin ymmärsi\nsananlaskun _noblesse oblige!_ Puhe oli kaunis ja otettiin vastaan\nmyrskyisellä mieltymyksellä, vaikka useat naiset, jotka eivät ranskaa\nymmärtäneet, olivat sen kestäessä alkaneet haukotella viuhkojensa\ntakana.\n\nCharles Bradfordin teki mieli nauraa koko jutulle, mutta hän hillitsi\nitsensä. Ja kun puhe oli lopussa, nousi hän aivan tyynesti ja lausui\nenglanninkielellä:\n\n-- Kunnioitettavat naiset ja herrat! Pidän suurena kunniana olla\nläsnä näin valitussa seurassa, ja kiitän vilpittömästi niistä\nkauniista sanoista, jotka edellinen puhuja lausui minun isänmaastani\nja Ranskan aatelistosta. On olemassa toinen aateli, josta minä tänä\niltana tahdon huomauttaa, aateli, joka todellisuudessa yksinään\nansaitsee sen nimen, ja se on amerikalainen aateli, _työn aateli!_\n(Hyvä! Hyvä!) Onko korkean yhteiskuntaluokan jäseneksi syntyminen\njokin ansio? Ei, se joka taistellen, askel askeleelta pyrkii\neteenpäin, se joka taipumattoman tahtonsa avulla voittaa kaikki\nesteet, se, jonka päämäärä on kaukana ja korkealla ja kuitenkin sen\nsaavuttaa, hän on todellinen aatelismies, hän on meidän aikamme\nmies. Arvonimet, ritarimerkit ja erikoisoikeudet eivät luo miestä,\nvaan hyvä pää, luja tahto ja väkevät käsivarret. Ja nyt, arvoisat\nnaiset ja herrat, olemme koolla juuri sellaisen jalosukuisen\namerikalaisen katon alla. Hän on yksi sivistyksen uranuurtajoista\nlännen präärioilla ja metsissä. (Tässä tuli Plummer ajatelleeksi\nindiaanivaimoaan ja poikaansa). Hän on kohonnut ainoastaan ja\nyksinomaan pontevuutensa avulla siihen arvossapidettyyn asemaan,\nmikä hänellä nyt on. Hän on kukoistavan kaupunkinsa kaunistus. Minä\npyydän, että te, arvoisat naiset ja herrat tyhjennätte lasinne tämän\njalosukuisen amerikalaisen, meidän isäntämme, herra colonel Plummerin\nkunniaksi.\n\nHillitön riemastus seurasi tätä puhetta ja ihastuksissaan astui\nPlummer korkeassa persoonassaan esille. Hän hymyili tyytyväisenä ja\nselvään näkyi, että hän oli hyvällä tuulella. Hän napautti veitsellä\nlasiin; vaimonsa heitti häneen levottoman silmäyksen ja nipisti\nFannyä käsivarteen, mutta turhaan.\n\n-- Arvoisa vieraani! -- alkoi hän -- Te tiedätte etten minä ole\nmikään puhuja, minä ymmärrän paremmin akkunanpuitteita, ovia ja\nsäleverhoja, kuin kauniita puheenparsia (naurua). Mutta se minun\ntäytyy sanoa, että tämä poika -- anteeksi, minä tarkoitan vierastamme\n-- (mrs Plummer katseli punastuen alaspäin) on saakelin hauska\nmies. Minä pidän hänestä. Alussa minä tosin vähän pelkäsin häntä\nsellaiseksi vanhan maanosan kopeaksi herraksi, jommoisia me joskus\ntäällä näemme, mutta hän onkin päinvastoin reima ja hauska mies,\njoka voi juoda lasin viiniä ja puhua kursailematta suunsa puhtaaksi\nilman kaikenmoisia seremonioita ja joutavia koristuksia Ja katsokaas,\nsiitä minä pidän. Kreivi Ducrjan ja hänen mahdottoman nimensä malja!\nToivoisin, että kaikki ranskalaiset aatelismiehet olisivat hänen\nkaltaisiaan.\n\nKaikki kumarsivat Charles Bradfordille, joka nousi ylös, meni\nmr Plummerin luo ja puristi hymyillen hänen kättään Plummerin\ntaputtaessa häntä suurella kourallaan olalle.\n\nVaikka puolet kokoontuneista vieraista antoivat lasinsa olla\nkoskematta kun olivat ehdottomasti raittiita, joivat kuitenkin\nmuutamat, varsinkin europalaiset sangen vahvasti. Heistä oli\nharvinaista saada viiniä amerikalaisissa pidoissa. Nyt annettiin\njäätelön, leivoksien ja hedelmien päästä oikeuksiinsa ja vetäydyttiin\nsitten iloisina ja kylläisinä pois ruokasalista. Plummer oli siihen\nmäärään ihastunut, että hän vei Frankin syrjään ja kysyi, eikö kävisi\npäinsä pyytää kreiviä ja muutamia valituita \"paratiisiin\" polttamaan\nsikaarin. Mutta Frank tuumi, että oli paras jättää se tuonnemmaksi.\nPäivälliset olivat onnistuneet erinomaisen hyvin. Nyt piti\nvarsinaisen illan ohjelma alkaa, kun mrs Plummer äkkiä tuli hyökäten\nruokasaliin, missä hän tapasi Frankin istumassa hajasäärin tuolilla\npuhellen Agneksen kanssa, joka oli nyt ruoalla toisten palvelijain\nkanssa.\n\n-- Frank, oh, oletko sinä täällä, Frank? Minä olen sinua etsinyt joka\npaikasta. Mitä nyt on tehtävä?\n\nJa mrs Plummer näytti tahtovan vaipua maan alle.\n\nMutta rakas äiti, mitä nyt? Onko tuli irti? -- huudahti Frank mennen\näitinsä luokse.\n\n-- Juuri nyt sain kirjeessä tiedon, että herra Stoeving ja se nainen,\njonka olimme hankkineet soittamaan tänä iltana, eivät tulekaan.\nSellaisiin taiteilijoihin ei pitäisi koskaan luottaa! Niissä ei\nole kipinääkään rehellisyyttä. Mitä nyt teemme, Frank? Näin suuret\npidot ovat aivan mahdottomat ilman musiikia. Siitä tulee oikea\nhäväistysjuttu. Ja nyt alkaa miss Lily heti _elocutioninsa_.\n\nFrank seisoi silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, mutta silloin\npisti hänen päähänsä oiva ajatus.\n\n-- Äiti, sallitko minun vapaasti toimia, niin minä hankin sinulle\nhyvää soittoa ja laulua lisäksi, sanoi hän veitikkamaisesti\nhymyillen. -- Mutta jälestäpäin en minä tahdo kuulla mitään\nmuistutuksia.\n\n-- Kyllä, emme saa nyt ajatella kustannuksia. Tällaisia tilaisuuksia\nsattuu vaan kerran elämässä, vastasi mrs Plummer.\n\n-- Maksu ei luullakseni tule kysymykseen. Saamme sitä varmaan\nilmaiseksi, jos saamme.\n\n-- Niin, toimita nyt vaan joku, niin teet minulle suuren palveluksen,\nsanoi mrs Plummer ja meni vierashuoneesen, missä keskustelu oli aika\nvilkasta. Frank meni suoraa päätä Agneksen luo.\n\n-- Muistatteko minulle antamanne lupauksen, kun lupasin olla\nkielittelemättä? sanoi hän.\n\n-- Kyllä, herra Plummer.\n\n-- Muistatteko, että lupasitte soittaa ja laulaa, kun minä isän ja\näidin puolesta pyydän?\n\n-- Kyllä, mutta miksi sitä nyt kysytte?\n\n-- Siksi, että teidän on hetken perästä täytettävä lupauksenne.\n\n-- Nyt? Näiden vieraiden joukossa? Oletteko järjiltänne?\n\n-- Saatte mielellänne luulla minusta mitä tahdotte, miss Agnes, mutta\nnyt minä vaadin, että täytätte lupauksenne. Minä olen pitänyt sanani,\ntehkää te nyt samoin!\n\n-- Mutta mitä vanhempanne sanovat?\n\n-- Heidän hämmästyksensähän juuri onkin hauskinta koko asiassa.\nKatsokaas, ne taiteilijat, joiden piti esiintyä tänä iltana, ovat\nrikkoneet lupauksensa, niin että äiti on vallan mielettömänä ja minä\nolen luvannut auttaa häntä.\n\n-- Mutta ymmärrättehän, että minun vaatetukseni...\n\n-- Vaatetuksenne? Minä vakuutan teille, miss Agnes, että te\nyksinkertaisessa valkoisessa puvussanne (rouva Plummer oli\npyytänyt häntä pukeutumaan valkoiseen, kun hänen oli autettava\ntarjoamisessa) olette tuhat kertaa kauniimpi, kun kaikki nuo pyntätyt\nneitoset tuolla sisällä. Varastamme vielä muutamia ruusuja näistä\nkukkavihoista ja pistämme hiuksiinne, eli jos tahdotte kaivelemme\nsisar-Fannyn jalokivilipasta.\n\n-- Ei, ei, antakaa sisar-Fannyn tavaroiden olla rauhassa!... Mutta\nenhän minä osaa mitään.\n\n-- Ette osaa mitään? Voitte soittaa sen, minkä soititte minulle\nsilloin, kuin minä hämmästytin teitä. Se tulee onnistumaan mainiosti,\nsillä se oli jotain aivan uutta, ja me amerikalaiset olemme oikeita\nnarria, kun on jostain uudesta kysymys.\n\n-- Mutta ymmärrättehän, herra Plummer, että asemani tässä talossa...\n\n-- Asema? Eihän teitä tunne kukaan muut, kuin isä, äiti ja muutamat\nläheisimmät ystävät. Ja nähkääs, miss Agnes, se toimi joka teillä on,\nei sovi teille. Teidän pitäisi tulla soitonopettajattareksi. Sitä\nvaatii teidän lahjakkaisuutenne ja teidän tulevaisuutenne. Karkea\ntyö, jota nyt teette, turmelee sitäpaitsi teidän terveytenne.\n\n-- Se on aina ollut minun tulevaisuuteni unelma, vastasi Agnes. --\nMutta mitä minä voin tehdä, kun en tunne täkäläisiä ihmisiä enkä\nolosuhteita. Mitä se olisi hyödyttänyt, jos minä olisin ilmoittanut,\nettä miss Agnes Pryts antaa soittotuntia?\n\n-- Niinpä niin, mutta juuri sentähden täytyykin teidän soittaa tänä\niltana. Silloin saa suurin osa kaupungin hienoimmasta seurapiiristä\nkuulla teitä, musiikin harjoittaminen teidän opastuksellanne tulee\npian muotiasiaksi. Te tulette saamaan oppilaita niin paljon, kuin\ntahdotte.\n\nAgneksen toivo heräsi. Jospa hän olikin nyt elämänsä käännekohdassa!\nNyt kysyttiin vaan ripeää päätöstä.\n\n-- Näen, että suostutte ehdotukseeni. Rohkeutta vaan, niin se kyllä\nonnistuu! -- sanoi Frank iloisesti. -- Isä ja äiti auttavat teitä,\nsaatte olla varma. Tahdotteko nyt mennä Fannyn pukuhuoneeseen, niin\nminä tulen sitte noutamaan teitä sieltä.\n\nAgneksen oli aivan pää pyörällä ja sydän löi rajusti hänen\nkiirehtiessään portaita ylös Fannyn huoneeseen. Hän heittäytyi\nsohvalle ja tyrskähti itkuun. Sitten rukoili hän hartaasti, että\nse menestyisi. Hän ajatteli työstä väsynyttä äitiraukkaansa, jonka\ntäytyi niin paljon raastaa vanhoilla päivillään. Ehkäpä hänellekin\noli tuleva levon aika. Hän huomasi nyt, että aika oli täpärällä eikä\nhän voinut näyttäytyä punaisin silmin. Hän nousi ylös, järjesti\npukunsa, kastoi pyyhinliinan kylmään veteen ja pyyhkieli sillä\nsilmiänsä, pisti yhden niistä ruusuista, joita Frank oli ottanut\nruokapöydältä, hiuksiinsa, ja niin oli hän valmis.\n\nHänen täytyi itsensäkin peilin edessä seisoessaan tunnustaa, että hän\noli aika kaunis. Hänellä oli solakka, neitseellinen vartalo, suuret,\nvähän arat silmät, jotka muistuttivat metsähirven silmiä, punaiset,\ntäyteläiset huulet ja terveet valkoiset hampaat. Hän seisoi ja odotti\nFrankia sekä mietti, mitä lauluja hänen olisi valittava.\n\nSillävälin riensi Frank takaisin vierashuoneeseen ja tuli sinne\nkeskellä _elokutionia_.\n\nLäntisessä Amerikassa on olemassa eräs laji kulkevia piinahenkiä,\njotka nimittävät itseään elokutionisteiksi. Heidän toimenaan on\nnäyttää ihmisille, miten _ei_ saa lukea. Ne ovat tavallisesti\nBostonilaisia, jotka ovat punnitut ja köykäisiksi löydetyt, ja jotka\nnyt lännessä tahtovat niittää laakereita. Parempi olla ensimäinen\npienessä kaupungissa, kuin toinen Roomassa! He vaativat, että\nheitä pidettäisiin taiteilijoina ja puhuvat usein esiintymisestään\nJulian osassa näyttämöllä. Ne muuttavat käytöstapaa yhtä nopeasti\nkuin kameleontti muuttaa väriä. Joskus ovat ne tunteellisia ja\npuhuvat värisevällä äänellä, toisinaan manaavat esille henkiä\nsyvällä bassoäänellä, toisinaan kiitävät eteenpäin kuten pienet\nkaupunkilaistytöt katukäytävällä. Ne muuttuvat surullisesta\niloisiksi, pesumatamista sankarittareksi yhtä näppärästi, kuin\nnuorallatanssija tekee hyppyjään. He eivät vihaa mitään niin paljon,\nkuin luonnollisuutta ja taide on heidän mielestään samaa, kuin\nteeskentely. Vanhat farmarit, jotka ovat ruvenneet talonomistajiksi\nja rihkamakauppiasten tyttäret ja koko sekanainen nousukasjoukko\nihailee tätä teeskentelyä ja luulee sen olevan suurta taidetta.\n\nMrs Plummerin elokutionisti oli liikkuvaa lajia. Hän siristeli\nsilmiänsä, varjosti kädellään ja tähysteli, kuten merikapteeni\npelastusta vartoen, mutta tuli siinä iskeneeksi katseensa herra\nPlummeriin, joka sattumalta seisoi sillä puolella, jotta tämä\nkauhistuneena tirkisteli, oliko hän tahrannut paidanrinnustaan.\nHän taivutteli ja väänteli itseänsä aaltojen suuretessa, levitti\nkäsivartensa ja kirkui myrskyn yltyessä. Hän muodosteli käsistään\ntorven, jolla kapteeni lähetti käskyjään myrskyn kestäessä niin, että\nlähimpänä seisovien ehdottomasti täytyi siirtyä ulommaksi antaakseen\ntilaa laivalle, joka kiikkui laineilla. Elokutionisti riuhtoi kaikin\nvoimin palkkansa edestä. Mutta onneksi laiva vahingoittui ja alkoi\nvajota. Maalla olevat näkivät sen, mutta eivät voineet auttaa. He\nvaan lankesivat polvilleen ja lauloivat virttä \"_Come to Jesu!_\"\nTällöin kuultiin todellakin hiljaista ja pidätettyä virren säveltä.\nTämän osan suoritti kaksi hänen apulaistaan lisätäkseen vaikutusta\nsamalla, kun hän seisoi ja väänteli käsiään. Kaikki äänet laivalla\nolivat tauonneet, sillä miehistö oli mennyt pohjaan, mutta myrskyn\nulvonnan läpi kuului ihmisääni. Yksi matruusi oli pelastunut\nkiipeämällä maston latvaan, ja nyt heilutti hän nenäliinaa ja lausui\nvirren sanoja. Jumalan kiitos! Yksi kumminkin oli kuullut sen, tehnyt\nkääntymyksen ja tullut pelastetuksi. Ja elokutionisti laskeusi\nalemmaksi polvilleen, mitä syvemmälle laiva vajosi, ja lopullisesti\nse kaatui. Se kunnianarvoisa gentlemanni, joka oli esittänyt Ranskan\nmaljan, hätkähti tuolillaan, sillä hän luuli elokutionistin nousevan\nylös aivan hänen edessään, mutta tämä suvaitsi heittäytyä pitkälleen\nlattialle, noustakseen vähän sen jälkeen ylös ja pitääkseen\nhautauspuheen laivalle. Komedia oli lopussa; vahvat kättentaputukset\nkaikuivat ja elokutionisti vetäytyi hymyillen ja kumarrellen takaisin\npyyhkien kasvojansa ja tarttuen viuhkaansa.\n\nMr Plummer oli oikein liikutettu.\n\n-- Se meni todellakin hyvin, sanoi hän naapurilleen. -- Ja kaunista\nse oli, varsinkin virsi. Uskonto on nyt kuitenkin parasta, mitä\nmeillä on. Peijakkaan taitavaa väkeä nuo bostonilaiset!\n\nJa hän helisteli vanhaan tapaansa rahoja taskussaan.\n\nSeura hajaantui kuiskaillen huomautuksia kuullun johdosta.\n\n-- Pardieu! mitä näissä amerikalaisissa pidoissa pitää sulattaa! --\nsanoi eräs ranskalainen toiselle. -- Sehän oli oikeata roskaa.\n\n-- Se on Yankee-makua, vastasi toinen -- melkein samanlaista, kuin\ntämä, -- ja hän viittasi sormellaan seinäkoristeita.\n\nHetken perästä astui se herra, joka oli pitänyt puheen, esille\nja kiinnitti läsnäolevien huomion toisiin asioihin. Nuori nainen\nkeskiyön-auringon maasta aikoi esittää muutamia kotimaansa villiä,\nihmeellisiä säveliä.\n\nSilmänräpäyksessä tuli hiljaisuus. Sehän oli jotain ihan uutta. Mistä\noli mrs Plummer saanut sen ajatuksen. Kaikki suuntasivat katseensa\novelle, josta talon nuori herra astui sisään Agneksen seurassa. Frank\noli saanut käsiinsä kauniin, joutsenen untuvilla reunustetun viuhkan,\njoka nyt hienossa kultavitjassa riippui keimeästi Agneksen valkoisen\nhameen sivulla. Ujona ja arkana meni hän pianon luo ja löi muutamia\nsointuja.\n\n-- Kuka hän on? Missä minä olen nuo kasvot nähnyt ennen? -- kuului\njoka suunnalta. -- Mistä olette pyydystänyt noin kauniin tytön, mrs\nPlummer, kuiskasi joku mrs Plummerin korvaan hänen seisoessaan, kuin\npilvistä pudonneena. Sehän oli Agnes, hänen oma palvelustyttönsä,\njoka seisoi maanantaisin pesupunkan ääressä. Ei, tämä meni jo liian\npitkälle!\n\nJa Agnes soitti. Alussa oli se vähän epävarmaa, mutta vähitellen\nse vakaantui. Hän tiesi, että nyt oli koetettava parastaan, ja hän\ntiesi olevansa etevin niistä, joita oli täällä kuullut. Kun hän oli\nlaulanut muutamia kauniita, liikuttavia norjalaisia kansanlauluja\nyksinkertaisella, luonnollisella tavallaan, ei riemastuksesta\ntahtonut tulla loppuakaan. Tämä oli jotain, joka meni sydämeen,\njotain aivan toista, kuin tuo vaikutusta tavoitteleva elokutioni.\n\nHänet ympäröitiin joka puolelta, häntä onniteltiin, tahdottiin kuulla\nenemmän. Agneksen täytyi uudestaan asettua pianon ääreen. Frank oli\nennustanut oikein, ja hän oli nyt äärettömän iloinen. Miksi? Niin.\nSitä hän ei tiennyt itsekään. Hän meni ja kuiskasi muutamia sanoja\njuhlapuhujan korvaan, minkä jälkeen tämä astui esille ja sanoi:\n\n-- Naiset ja herrat! Olen vakuutettu, että täytän kaikkien\nläsnäolevien toivomuksen, tulkitessani kiitollisuutemme tälle uudelle\nnorjalaiselle satakielelle, jonka olemme saaneet keskuuteemme. Kun\nhän on vielä nuori ja tuntematon, sallittakoon minun mainita, että\nhänen tarkoituksensa on asettua tänne, antaakseen musiikin opetusta,\nja minä olen varma, että monet käyttävät tilaisuutta hyväkseen, kun\nnyt ovat saaneet kuulla hänen taidettaan.\n\n-- Taidetta se nyt ei minun mielestäni ollut, kuiskasi elokutionisti\nnaapurilleen.\n\n-- Hän tulee toistaiseksi vierailemaan arvoisan isäntäväkeänne luona,\nja ne jotka tahtovat saada opetusta, voivat ilmoittautua täällä,\njatkoi puhuja.\n\nMr Plummer seisoi aivan mykkänä hämmästyksestä, samoin hänen vaimonsa\nsekä Agnes. Frank yksin nauroi hyvillänsä.\n\n-- Hm, sitä voi kutsua _businessiksi_, sanoi mr Plummer viimein.\n-- Tuo tyttö on _smart_; mutta jos minä tästä kaikesta käsitän\nhölynpölähtävääkään, saavat ne kutsua minua republikaaniksi\n[tasavaltalainen].\n\nSuuret juhlat olivat vihdoinkin lopussa ja viimeiset vieraat olivat\nlähteneet. Plummer ei voinut enää pidättää itseään. Hänen täytyi\nviedä kreivin kirjastoon ja ilmaista hänelle sen salaisuudet sekä\nkysyä eikö hän siunatuksi lopuksi ottaisi yhden Thackerayn eli Gergo\nElliotin. Kreivi nauroi katketakseen, mutta ei sanonut enään sinä\niltana ottavansa. Hän toivoi kuitenkin, ettei Colonel Plummer pitäisi\nkirjallisia aarteitaan ainoastaan itseänsä varten vaan antaisi\nystäviensäkin niistä nauttia.\n\n-- Se on käytännöllisin kirjallisuuden käyttämistapa, mitä koskaan\nolen nähnyt, lisäsi hän leikillisesti.\n\n-- Niin, eikö totta? -- sanoi Plummer. -- Se on sekä vahvistavaa,\nettä elähyttävää.\n\nHän oli nyt varma, että hän seuraavana päivänä voi huoletta viedä\nkreivin \"paratiisiin\".\n\nKreivi toivotti hyvää yötä, lausui muutamia mielisteleviä sanoja\nhupaisen illan johdosta, joka oli pysyvä hänelle unohtumattomana,\njakeli kohteliaisuuksia Fannylle hänen kauneudestaan, Agnekselle\nhänen soitostaan ja mrs Plummerille hänen onnistuneista laitoksistaan\nsekä poistui evästettynä toivomuksella, että nukkuisi rauhassa\nseuraavan aamupäivän.\n\nMinkä seikkailun hän oli saanutkaan kokea! Mutta jos se tulisi\nkeksityksi! Yhdentekevä. Nyt tahtoi hän huvitella oikein\nperinpohjaisesti, voihan hän sitte kadota, jos vaara rupeaa\nuhkaamaan. Mikä suloinen vuode! Hän oikaisi itsensä siihen ja vaipui\nuneen.\n\nAinoastaan omaiset olivat nyt jälellä. Agnes, joka oli tätä\ntilaisuutta odottanut, riensi mr ja mrs Plummerin luo ja sanoi\nkyynelsilmin:\n\n-- Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, se ei ollut minun syyni.\n\n-- Se on totta, tässä on syyllinen, sanoi Frank.\n\n-- Vaiti, äiti! Näen, että aiot sanoa jotain, mutta muista, että\nannoit minulle vapaat kädet. Olen vaan käyttänyt lupaustasi.\n\n-- Niin, minun täytyy myöntää, että se tuli jotenkin odottamatta,\nsanoi rouva Plummer arvokkaasti.\n\n-- Minun palvelustyttöni, vai kuinka? Minä kuulin kuitenkin, että\nteidän pitäisi olla minun vieraani, Agnes.\n\n-- Olkaa huoleti, rouva Plummer. Pian seison taasen pesupunkan\nvieressä.\n\n-- Ei, sitä hän ei totisesti tule tekemään, puuttui Frank puheeseen.\n-- Sehän on raakamaisuutta, että Agnes käy ja raataa palvelustyttönä.\nMitä sanoisit, äiti, jos lähettäisimme Fannyn palvelukseen? Aivan\nsamahan se olisi. Ja minä toivon, että hän nyt saa paljon oppilaita.\n\n-- Niin, jos eivät ihmiset saa tietää, että hän on ollut minun\npalvelustyttöni, sanoi mrs Plummer.\n\n-- Senpätähden hän ei voikaan enää olla se, vaan meidän vieraamme,\nvastasi Frank.\n\n-- Jos minä lakkaan palvelemasta, menen minä kotiin äitini luo, sanoi\nAgnes.\n\n-- Mutta enhän minä voi jäädä ilman palvelustyttöä, varsinkaan nyt,\nkun kreivi on täällä.\n\nPlummer käveli edestakaisin lattialla kädet selän takana.\n\n-- Saakelin sukkelaa! Hänen pitäisi päästä _business'iin_, mutisi hän.\n\nSovinto saatiin aikaan sillä ehdolla, että Agnes hoitaisi\ntoistaiseksi tehtäviänsä, mutta kreivin nähden olisi perheen\nystävätär.\n\n-- Oletteko vihainen minulle, Agnes? -- kysyi Frank, kun he erosivat.\n\n-- En koskaan ole pelännyt niin kovin, vastasi Agnes. -- Mutta minä\nluulen, että se kuitenkin meni hyvin, vai mitä arvelette?\n\n-- Se onnistui mainiosti. Ja voitte olla varma, että siihen koukkuun\nkyllä tartutaan.\n\n-- Kiitän teitä!\n\n-- Ei vielä, mutta ehkä myöhemmin. --\n\n-- Eikö kreivi olekin kovin herttainen, äiti? -- kysyi Fanny. --\nOletko koskaan nähnyt niin kohteliasta, huomaavaista ja kuitenkin\nniin luonnollista herraa? Niin, sellaisia ovat europalaiset\ngentlemannit.\n\n-- Sellaisia eivät ole ainakaan meikäläiset, vastasi mrs Plummer\nhuoaten, ja katsoi miestänsä, joka siinä käveli ja haukotteli.\n\n\n\n\nV.\n\n\n\"Jälkipäivä\" tuli. Plummer oli kellonlyömällä saapunut konttooriinsa,\nmutta hän oli haukotellut vahvasti. Rouva oli levännyt puolipäivään\nsaakka, mutta Fanny oli ollut liian hermostunut voidakseen nukkua.\nHän oli noussut ylös, jotta edes joku talonväestä olisi saapuvilla,\nkun kreivi tulisi. Mutta kreivi ei tullut. Fanny oli itse kenenkään\nhuomaamatta hiipinyt kreivin ovelle, mutta sieltä ei kuulunut mitään.\nSitten oli hän, kuten rauhaton sielu, harhaillut ympäri suurissa\nhuoneissa ja lukemattomia kertoja katsonut, oliko kaikki kunnossa\naamiaispöydässä. Nyt hän oli istahtanut nojatuoliin ja aikoi juuri\nvaipua uneen, kun hän äkkiä kuuli keveitä askelia portaissa. Salaman\nnopeudella syöksähti hän ylös joutuakseen kreiviä vastaan ovelle.\n\n-- Mitä näen? Nytkö jo ylhäällä? Luulin, että olimme tehneet\nsopimuksen maata koko aamupäivän, sanoi kreivi iloisesti. -- Mutta\nminä unohdinkin olevani Amerikassa. Te olette aikaisin ylhäällä\nsen sijaan, kun me europalaiset olemme oikeita unikekoja. Ette voi\najatella, miten minua suututti, kun minä ollessani ensi kerran\namerikalaisessa pensionissa, tulin herätetyksi makeimmasta unestani\nkellon kilinällä. Ja päällisen päätteeksi selitettiin, ettei\naamiaista voinut saada yhdeksän jälkeen. Muutin heti. Sehän oli\nraakalaisuutta.\n\n-- Toivon, ettei amerikalaisissa perheissä olla sellaisia\nraakalaisia, kuin pensioneissa, vastasi Fanny. -- Mutta eikö kreivi\ntahdo syödä yksinkertaisen aamiaisen? -- Ja hän avasi ruokasalin oven.\n\n-- Emmekö odota rouva äitiänne?... eli ehkä... mutta kas, täälläpä\nhän onkin.\n\nMrs Plummer purjehti sisään arvokkaana, kuten aina.\n\n-- Minua ilahuttaa nähdä teidät terveenä ja reippaana rasittavan\nillan jälkeen, sanoi kreivi ja meni kevein askelin rouva Plummeria\nvastaan sekä suuteli hänen kättään. -- Kiitos eilisestä! Se oli\nhauskin yllätys, mitä minulle Amerikassa on valmistettu.\n\nMrs Plummer punastui ja tunsi omituisen väristyksen käyvän kaikkien\njäseniensä läpi. \"Oikea\" kreivi oli suudellut hänen, ompelijattaren\nkättä. Kuka sitä olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten?\n\n-- Missäs meidän norjalainen satakielemme on? -- kysyi kreivi, kun\nistuttiin aamiaispöydässä.\n\n-- Hän nukkuu varmaan vielä, vastasi mrs Plummer tyynesti. -- Hän oli\nnimittäin juuri ollut kyökissä ja käskenyt Agneksen pysyä siellä ja\nantaa toisen palvelustytön passata.\n\nKreivi oli tavattoman hilpeä. Hän kertoi europalaisia kaskuja ja\nkuvaili, mitä hän oli nähnyt monilla matkoillaan, erittäinkin\noleskellessaan Lontoossa, Fanny oli ihastuksissaan. Hän unohti\nkokonaan väsymyksensä. Oli sateinen päivä, jotta täytyi jälellä oleva\naamupäivä olla sisällä.\n\n-- Nyt minäkin laulan kansanlauluja, sanoi kreivi ja astui empimättä\npianon ääreen. Kauniilla, miellyttävällä äänellä lauloi hän muutamia\nranskalaisia Berangerin sepittämiä ja muutamia englantilaisia lauluja\nsekä lopuksi \"Home sweet home\".\n\nMrs Plummer oli ihastuksissaan ja Fanny oli seitsemännessä taivaassa.\n\n-- Teillä on myöskin kaunis koti ja rakastettava äiti, herra kreivi,\npuhkesi Fanny puhumaan.\n\n-- Te tunnette hänet?... Ai, sehän on totta! Tehän olette vieraillut\nmuutamia päiviä hänen linnassaan, vaikka minä pahaksi onneksi olin\nsilloin poissa, vastasi kreivi.\n\nJa nyt hän häikäilemättä ylisteli sitä \"äitiä\", jota hän ei ollut\nkoskaan nähnyt, ja minkä linnassa hän ei ollut koskaan käynyt. Pian\noli Fanny keskellä unohtumattomia matkamuistelmiaan.\n\n-- Ja ruusutarha! Kuinka ihana se oli väriloistoineen ja suloisine\ntuoksuineen! -- sanoi hän.\n\n-- Ja jasmiinihuvihuone!... Se oli aina minun mielipaikkana, vastasi\nCharles.\n\n-- Jasmiinihuvihuone?... Sitä minä en muista... Missä se oli? Me\nkuljeskelimme puistossa ristiin rastiin niin monta kertaa eikä\näitinne koskaan unohtanut kertoa meille siitä, mikä oli teidän\nkanssanne jossain yhteydessä. Hän oli niin ylpeä teistä.\n\n-- Ovatko jasmiinit huvihuoneen ympäriltä todellakin mahtaneet\nlakastua?... Se olisi kovin ikävää, sillä ne olivat niin kauniita,\nvastasi Charles varmasti. -- Olen viettänyt monta hauskaa hetkeä\nsiellä.\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi, sillä muutamia vieraita saapui. Nämä\npyysivät anteeksi, että tulivat niin aikaisin, mutta heidän oli\nmatkustettava maalle, eivätkä tahtoneet tehdä sitä pistäytymättä\nkiittämään eilisestä sekä näkemään edes vilahdukselta vielä sitä\nharvinaista vierasta, j.n.e. Samalla tahtoivat he hyvissä ajoin saada\nvarmuuden musiikkiopinnoista sen norjalaisen neidin johdolla, joka\noli esiintynyt eilen juhlassa.\n\n-- Hän ei pahaksi onneksi ole kotona, sanoi mrs Plummer.\n\n-- Onko rouva Plummer niin hyvä ja antaa hänelle meidän\nkäyntikorttimme ja pyytää kaksi tuntia viikossa Jessielle ja\nGertielle.\n\n-- Kyllä, sen hän tekee mielellään. Hyvästi! Hyvästi!\n\n-- Teillä amerikalaisilla on merkillinen tapa lausua\nkohteliaisuuksia, sanoi kreivi. -- Luulin, että me parisilaiset\nolisimme kehittyneempiä siinä asiassa, mutta minä luovun heti\nkilpailusta teidän kanssanne.\n\nVasta päivälliselle kello kuuden aikaan kokoontui koko perhe. Plummer\nsaapui hyväntahtoisesti hymyillen, joka merkitsi, että hän oli\nhyvällä tuulella.\n\n-- Noh, ovatko liiketoimet onnistuneet hyvin tänään, herra Plummer?\n-- kysyi kreivi ja ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Kyllä, aina joku satanen säästöä, vastasi Plummer ja kilisteli\nrahoja, joita hänellä oli irtaallaan taskussa.\n\n-- Onnellinen se, joka saa sillä tavalla joka päivä, sanoi kreivi ja\nkohautti kulmiansa. Teillä on suuremmat tulot kuin kreiveillä.\n\n-- Kyllä, minä uskon todellakin, että monellakin kreivillä ja\nvapaaherralla olisi edullisempi olla amerikalaisena liikemiehenä,\nmitä tuloihin tulee, sanoi Plummer. -- Raha on vankempi perustus,\nkuin arvonimet.\n\n-- Äiti, sinun täytyy sallia Agneksen syödä meidän kanssamme tänään.\nSe on aivan välttämätöntä, kuiskasi Frank äitinsä korvaan.\n\n-- Niin kai, sinä olet toimittanut asiat kauniisti, murisi mrs\nPlummer. -- Minä luulen, ettet voi ajatella enää muuta, kuin Agnesta.\nToivon ettet rupea hakkailemaan palvelustyttöjä.\n\n-- Voit olla huoleti, siinä asiassa en aio seurata isäni esimerkkiä,\nvastasi Frank nenäkkäästi.\n\nMrs Plummer punastui ja kääntyi toisaalle.\n\nPäivällinen meni onnellisesti ilman mitään häiriötä. Kreivi oli\ntapansa mukaan iloinen ja miellyttävä. Frank luki päivän \"Tribunista\"\npitkän kuvauksen eilispäivän juhlallisuuksista, puheista, miss Lilyn\nkauniista elokutionista ja norjalaisen satakielen laulusta. Naisten\npuvuistakin oli siinä selonteko.\n\n-- Tuhat tulimaista, mistä ne ovat tuon saaneet käsiinsä? --\nihmetteli mr Plummer. -- Minä ainakin kielsin ankarasti kaikkien\nsanomalehti-urkkijain pääsyn taloon. Mutta eivätköhän ne sittekin ole\ntunkeutuneet sisään. Oletteko joutuneet tekemisiin amerikalaisten\nsanomalehtimiesten kanssa, herra kreivi?\n\n-- Minäkö? -- lausui kreivi nauraen.\n\n-- Minä näin erään niistä seisovan etehisen ovella ja tekevän\nmuistiinpanoja aivan, kuin olisi ollut henki kysymyksessä, sanoi\nFrank. -- Hän oli tunkeutunut sisään kyökin kautta. Toinen oli\nkätkeytynyt ranskalaiseen hännystakkiin ja akkunoissa niitä varmaan\noli, kuin iilimatoja.\n\n-- Niin, ne ovat pahempia, kun kärpäset kesällä, sanoi mr Plummer.\n-- Ja niitä ei voi hävittää rotan myrkyllä eikä kärpäspaperilla.\nMutta minä olen keksinyt niitä varten erityisen menettelytavan, joka\non vaikuttanut sen, etteivät ne mielellään pistä nenäänsä minun\nkonttooriini. Minä ihmettelen, ettei kukaan niistä ole ollut täällä\nahdistelemassa teitä, herra kreivi.\n\nSamassa soi eteisen kello ja palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs\nherra, joka jo kerran ennenkin oli ollut siellä, istui arkihuoneessa\nja pyysi saada puhutella herra kreiviä.\n\n-- Saatte nähdä, että se on n:o yksi sanoi Frank. -- Saanko luvan\nnähdä kortin! Aivan oikein! \"_Pioneer Press!_\"\n\nKaikki purskahtivat nauruun.\n\n-- Toimitanko hänet tielle? -- kysyi mr Plummer ja pyyhki suutaan\nruokaliinalla.\n\n-- Ei, ei, minun täytynee uhrautua yleisen hyvän takia, vastasi\nkreivi ja nousi.\n\n-- Istukaa vaan rauhassa! Ei ole mitään kiirettä... Antakaa hänen\nodottaa vaikka tuomiopäivään saakka, huusi mr Plummer suuttuneena.\n-- Sanokaa nyt minulle, herra kreivi, mikä runoilija mielestänne\nparhaiten sopii jälkiruoaksi Whittier eli Lovell?\n\n-- Minä mukaudun täydellisesti isäntäni kirjalliseen makuun, vastasi\nBradford.\n\n-- Frank, nouda pullo Whittieriä ja vie sitte kaikessa hiljaisuudessa\nByron takaisin paratiisiin.\n\nViimeksi mainitut sanat kuiskattiin Frankin korvaan. Hän katosi ja\ntuli pian takaisin mukanaan pullo Catawbaa. Tyhjennettyään lasin\nkumarsi kreivi ja meni.\n\nArkihuoneessa tuli reportteri kohteliaasti häntä vastaan ja alkoi\npitkän esityksen sanomalehdistön velvollisuudesta pitää yleisöä _a\njour_ tärkeimpiin tapahtumiin nähden, mutta Charles keskeytti hänet\nja sanoi:\n\n-- Kaiken tuon tiedän. Sanokaa nyt lyhyesti, mitä tahdotte.\n\nReportteri vastasi iloitsevansa siitä, että kreivi oli jo niin\namerikalaistunut, että voi heti käydä asiaan käsiksi. Hän otti\nmuistikirjan ja lyijykynän sekä merkitsi syntymävuoden ja paikan,\nkoulun, yliopiston j.n.e. Sitten rupesi hän kyselemään ranskalaisesta\ntasavallasta, pariisilaisoloista, kirjallisuudesta ja liikeoloista.\nCharles Bradford istui aivan tyynenä ja lateli reportterille yhden\ntekaistun jutun toisensa perään. Hän pani viralta pari ministeriä,\nantoi Boulangerin tulla haavoitetuksi kaksintaistelussa, ennusti\nsotaa Saksan kanssa ennen vuoden loppua, otti hengiltä muutamia\ntiedemiehiä ja kirjailijoita, ylisti hiljattain ilmestyneitä teoksia,\njoista reportteri ei ollut kuullut mitään siitä luonnollisesta\nsyystä, että niitä ei ollut ilmestynytkään. Reportteri lähti aivan\nihastuksissaan saamistaan uutisista sekä kreivin alentuvaisuudesta,\nystävällisyydestä ja puheliaisuudesta.\n\nNeljännestunnin perästä soitettiin taas. Se oli eräs \"Tribunen\"\ngentlemanni, joka kysyi herra kreivin vointia.\n\n-- Käskekää niiden laputtaa...\n\nEnempää ei herra Plummer ehtinyt sanoa, sillä hänen vaimonsa tarttui\nhänen käsivarteensa ja heitti häneen moittivan silmäyksen.\n\nKreivi esiintyi tälläkin kertaa uhrautuvaisena. Mutta kun kolmas\nsoitto kuului, ja palvelija ilmoitti \"Evening Journal\", loppui herra\nPlummerin kärsivällisyys, hän ryntäsi ulos ja toimitti miehen tielle\nomalla tavallaan, käyttäen saappaitaan apuna.\n\n-- Ja nyt voimme viettää jonkun hauskan hetken paratiisissa, sanoi\nPlummer palattuaan taistelusta \"Evening Journalin\" kanssa.\n\n-- Paratiisissa? lausui kreivi ja katsoi häntä silmät selällään.\n\n-- Niin, se kuuluu minun salaisuuksiini, vastasi Plummer\nveitikkamaisesti.\n\nMutta kun rouva Plummer huomasi, ettei sitä enää voinut välttää,\nlähetti hän Agneksen sinne pyyhkimään pöydät ja katsomaan, että\nkaikki siellä oli järjestyksessä.\n\nMr Plummerin toivo saada nähdä ystävänsä paratiisissa oli vihdoinkin\ntoteutunut. Frankin oli äitinsä lähettänyt sinne pitämään vaaria\nja hillitsemään hänen ihastustaan, jos se rupeaisi saamaan liian\nkarkean muodon. Mr Plummer oli antanut europalaiseen tapaan asettaa\nesille kaksi pientä kupillista väkevää kahvia ja kaksi liköörilasia.\nEnsi työkseen veti hän saappaat jaloistaan ja veti niihin pehmeät\ntohvelit. Sitte hän heitti takkinsa tuolille ja huitoi käsiänsä.\n\n-- Tässä nyt näette minun pesäni, herra kreivi, sanoi hän hymyillen\nja tarjosi kreiville sikaarin. -- Tämä ei ole niin hienoa väkeä\nvarten, kuin te olette, lisäsi hän ja nyhjäsi kreiviä kylkeen. --\nMutta minusta te olette saakelin hauska mies, ja sentähden pääsette\nte \"paratiisiin\". Kas niin, istukaa nyt hajareisin tuolille tahi\npankaa jalat pöydälle ja olkaa aivan kuin kotonanne.\n\nJa mr Plummer näytti hyvää esimerkkiä. Charles Bradford katseli\nihmeissään ympärilleen. Oli aivan kuin hän olisi joutunut toiseen\nmaailmaan. Pitkä puupöytä piippuineen, väkevä tupakanhaju ja mr\nPlummer itse paitahihasillaan, kaikki tämä muistutti häntä jostain,\nmistä hän ei oikein ollut selvillä. Mutta yht'äkkiä hän havahtui.\n\n-- Nyt minä ymmärrän! huudahti hän. -- Tiedättekö, herra Plummer,\nmitä tämä huone muistuttaa? Niitä vanhoja englantilaisia\nklubihuoneita, mistä Smollett ja Fielding kertovat, missä peruukit\nkokoontuivat pitkien pöytien ympärille oluthaarikoineen ja\nliitupiippuineen keskustelemaan valtiollisista tapahtumista ja\nkertomaan häväistysjuttuja. Tässä huoneessa on jotain historiallista,\njotain kodikasta.\n\n-- Kodikasta? puuttui puheeseen Frank, joka istui pöydän toisessa\npäässä -- Luulin, ettei sellaisia ravintoloita olisi Ranskassa, vaan\nainoastaan Englannissa.\n\n-- Minä tarkoitankin kuvaannollisessa merkityksessä, vastasi\nBradford, joka samassa sai yskäkohtauksen. -- Se loihtii esiin\nkuluneiden aikojen muistoja, joihin on tutustunut kirjallisuuden\navulla.\n\n-- Mitä herroja te nimitittekään? kysyi Plummer. -- Smollett ja...\n\n-- Fielding. Olette varmaankin lukenut Smolletin \"Peregrine Picklesin\nseikkailut\"?\n\n-- En, meillä businessimiehillä ei ole aikaa tutustua kirjallisuuden\nuutuuksiin, vastasi Plummer. -- Meidän täytyy ajatella laskujamme,\nmittauksiamme; me luemme lehtemme aamusin ja iltasin, siinä kaikki.\n\n-- Mutta minä olen varma, että te pitäisitte siitä, herra Plummer.\nSiinä on monta oikein mehevää juttua eikä siinä ole liian paljoa\ntuota väsyttävää sivistystä, lisäsi hän hymyillen.\n\n-- Frank, kirjoita muistiin \"Peregrine Picklesin seikkailut\",\nhuudahti mr Plummer. -- Eikös sen nimi ollut semmoinen? Onko se tänä\nvuonna ilmestynyt?\n\n-- Ei, se on hyvin vanha.\n\n-- Koeta saada se käsiisi, Frank, ja vie se konttooriin!...\nSivistystä, sanoitte te... Niin, me vanhanaikaiset yankeet emme\nerityisesti välitä siitä. Mitä me sillä tekisimme täällä lännessä?\nSe tuottaa vaan vaivaa, koristuksia ja tuhlaavaisuutta, ja siten\nvaan katkeroitetaan toistensa elämää. Miksi eivät ihmiset saa\nolla sellaisia, miksi luonto on ne muodostanut? Huvittaneekohan\nmiestä, joka on työskennellyt metsissä ja pelloilla -- niin olen\nminä tehnyt -- käydä varpaillaan hännystakkeihin puettujen herrojen\njoukossa kauniiden kynttiläruunujen valossa varoen itseään ikäänkuin\nkapalovauvaa? Ja, katsokaas, sentähden tulen minä mielelläni tänne\nparatiisiin, missä minä saan olla kuten itse tahdon, ja mihin ei\nmikään \"Tribunen\" reportteri uskalla pistää nenäänsä. Ha, ha, ha!\nNiin, anteeksi, herra kreivi, mutta minä olen vaan yksinkertainen\nyankee, joka on alkanut aivan tyhjin käsin ja työllään kohonnut. Ja\n_moneytä_ on mr Plummerilla, niin, sitä hänellä on.\n\nMr Plummer siristi toista silmäänsä ja romisteli taskussaan rahoja.\n\n-- Kuka olisi uskonut, että te olitte niin hauska mies? Huomaan\nnimittäin, ettei teidän tähtenne tarvitse pukeutua sivistyksen\nviikunalehtiin. Ovatko kaikki ranskalaiset kreivit yhtä hupaisia?\n\n-- Ei kaikki, vastasi Bradford ja katseli sikaariaan. -- Mutta minä\npidän hauskoista ihmisistä, ja sentähden olen minä itsekin hauska.\nMinä viihdyn hyvin yankeiden seurassa, mr Plummer.\n\n-- Se ilahuttaa minua, vastasi mr Plummer.\n\n-- Te olette varmaan kokenut yhtä ja toista, mr Plummer. -- Te\nosaatte varmaan kertoa koko joukon hauskoja juttuja.\n\n-- Kyllä, jos te kerran saatte isän alkuun, ei hän lakkaakaan,\npuuttui Frank puheeseen.\n\n-- Sekin saattaa olla mahdollista, sanoi mr Plummer ja istuutui\nhajasäärin tuolille. -- Mutta mitäs minä kertoisin? Sinähän tunnet,\nFrank, minun juttuni, auta nyt minua.\n\n-- Kerro, miten sinä annoit naisille kylvyn keskellä yötä, sanoi\nFrank.\n\n-- Niin, se on hauska juttu, sanoi mr Plummer ja karisteli kurkkuaan.\n-- Se oli silloin, kun minä olin erään Missisippihöyryn kapteenina\n-- olen nimittäin koettanut joka lajia, näette. -- Silloin sattui\neräänä yönä, kun meillä oli paljon matkustavia, erittäinkin naisia,\nettä laiva tarttui matalikolle. Missisipillä sattuu usein, että\nsinne aivan aavistamatta ilmestyy matalikko siihen missä edellisenä\npäivänä ei mitään sellaista ole ollut. Laiva sai pienen nyhjäyksen\nja matkustajat luonnollisesti luulivat, että oli jouduttu karille.\nHe syöksivät ylös yöpukimissaan, sekä alkoivat juoksennella ympäri,\nkuin hullut parkuen minkä jaksoivat. Minä komensin juuri koneen\nkäymään taaksepäin, kun siinä kesken kirjavan kiireen jouduin\ntuon hullun joukon keskelle. Yksi heittäytyi kaulaani ja kaksi\nrepi käsivarsistani kirkuen kurkun täydeltä: \"kapteeni, kapteeni,\nhukummeko? Pelastakaa meidät, herra kapteeni!\" Minä käskin heidän\nmennä niin kauaksi kuin tietä riitti, mutta luuletteko sen auttaneen?\nSilloin käskin minä tuoda esille ruiskun, jolla me tavallisesti\npuhdistimme laivan kantta, ja tähdätä suihkun niitä hullaantuneita\nnaisia kohti. Ette voi käsittää, kuinka ne juoksivat pakoon suihkua,\njoka loiskien ajoi niitä takaa. Minä nauroin niin, että aioin\nläkähtyä. Olisittepa vaan nähnyt eräänkin paksun neekerimatamin, hän\nse vasta huusi ja elämöi!\n\nMr Plummer lähetti nyt Frankin hankkimaan enemmän kahvia. Hänen\npalatessaan jutteli isä jo toista kertomusta.\n\n-- Olette kai kuullut puhuttavan Missisipillä kulkevien höyryaluksien\nkiivaista kilpailuista, sanoi mr Plummer. -- Lyötiin suuria vetoja,\nkoetettiin saada kuumuutta höyrypannuun ja päästä ensimmäiseksi;\nkesti tai katkesi. Ja matkustajat seisoivat kannella huutaen ja\nhurraten kun joku aluksista meni toisen ohitse. Ja jos vauhti\nhiljeni, tulivat matkustajat ja pyysivät lisäämään höyryä sekä\nlupasivat rahaa. Jaa, ne olivat hupaisia aikoja, saatte uskoa.\nSattuipa sitten kerran, että me noin sata penikulmaa S:t Louisista\npohjoiseen koetimme pysyä kaikin voimin erään aivan uuden, ison\naluksen edellä. Emme tahtoneet ottaa semmoista häpeää, että jäisimme\njälkeen, ja sentähden ponnistimme täydellä höyryllä eteenpäin. Ja\nennenkuin meillä oli vaarasta aavistustakaan, kuulimme hirveän\nräjähdyksen, ja ihmiset, mastot ja köydet lensivät ilmaan. Päät,\nkädet ja sääret lentelivät kuni raketit ilmassa. Minä en tiennyt\nmitään ennenkuin jo olin muutamia satoja penikulmia korkealla\nilmassa, josta jouduin erään kaukana sisämaassa olevan puun\nlatvaan. Alutta alus, matkustajat ja kaikki muu oli kadonnut\njäljettömiin. Se oli minun viimeinen matkani laivurina.\n\n-- Tuo muistuttaa minua eräästä seikkailustani Norjassa, sanoi kreivi\nhymyillen.\n\n-- Oletteko sielläkin ollut? kysyi mr Plummer. -- Te olette tehnyt\npitkiä matkoja.\n\n-- En niin pitkiä, kuin te, mr Plummer, joka matkustelette\nylhäällä ilmassa, vastasi kreivi. -- Olinhan vaan Norjassa\nkarhunpyynti-matkalla. Olin aivan yksin, mukanani oli vaan\nkaksipiippuinen pyssyni ja koira. Koira ajoi karhun ylös ja minä\nammuin sitä, mutta luoti ei osunut. Ammuin toisen luodin, mutta sekin\nvaan haavoitti karhua, joka raivoisana syöksyi kahdella jalalla\nminua kohden. Minulla ei ollut aikaa saada pyssyyn uutta panosta,\nja koetin sentähden päästä pakoon. Koira koetti sitä estää, mutta\ntuli revityksi kappaleiksi, ja minä kuulin tuon hurjistuneen eläimen\nlähenevän lähenemistään. Äkkiä keskeytti eräs syvä vuoren rotko\npakoni. Vaahtoava virta kohisi sen pohjalla. Se oli huimaavan syvä\nja ainoastaan kaksi ohkaista palkkia oli asetettu portaaksi sen yli.\nMinä juoksin portaalle ja karhu perässä. Silloin huomasin toisella\nrannalla... toisen karhun, joka lähestyi minua kita avoinna. Mitä oli\ntehtävä? Karhu edessä ja toinen takana, vaahtoava virta kahden kapean\npalkin alla. Heitin kiväärini pois, nostin käsivarteni ilmaan ja...\n\nBradford vaikeni äkkiä ja imeskeli rauhallisesti sikaariansa.\n\n-- Ja mitä sitten? -- kysyi Plummer jännityksessä. Hän oli ottanut\nsikaarinkin suustaan.\n\n-- Sittenkö? Niin, sitten ne söivät minut, vastasi Bradford tyynesti.\n-- Se oli viimeinen kerta kun minä olin karhuja ampumassa Norjassa,\nlisäsi hän vakavasti ja hörppäsi kahvikupista.\n\nPlummer katsoi ihmeissään häntä. Sitte hän rupesi nauramaan niin,\nettä kyyneleet tulivat silmiin.\n\n-- Luulen toden totta, että voitatte minut juttujen kertomisessa,\nsanoi hän ja läjäytti vierastaan reiteen. -- Sitte ne söivät minut...\nha, ha, ha!... Te olette saakelin \"smart!\"\n\nFrank yhtyi nauruun, mutta he tulivat keskeytetyiksi, sillä Agnes\ntuli ilmoittamaan, että naiset tahtoivat sanoa herroille hyvää yötä.\nHe olivat väsyneitä eilispäivän juhlimisesta.\n\nKreivi nousi heti.\n\n-- Sitten emme saakaan tilaisuutta kuulla neidin kaunista ääntä\ntänä iltana? -- sanoi hän kohteliaasti. Mutta minä luulen, ettemme\nole oikein sopivia naisten seuraan, lisäsi hän ja haisteli takkinsa\nhihaa. -- Teillä pitäisi olla erityiset paratiisipuvut, herra Plummer.\n\n-- Noh, hiukkanen tupakan hajua ei nyt viene kultausta heistä, sanoi\nPlummer nauraen ja veti takin yllensä. -- Sitte ne söivät minut! Ha,\nha, ha; se tulee huvittamaan minua koko yön.\n\nLyhyen keskustelun jälkeen poistuivat naiset, samoin herra Plummer;\nhänen vaimonsa tahtoi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Kreivi ja\nFrank olivat tuskin jääneet kahden, kun viimeksi mainittu kuiskasi:\n\n-- Huvittaako teitä katsella Minneapolista iltavalaistuksessa, herra\nkreivi?\n\n-- Kreivi nyökkäsi, ja he poistuivat ottaen portinavaimen mukaansa.\n\nMutta ylhäällä makuuhuoneessa odotti mr Plummer nöyrästi vaimonsa\nnuhdesaarnaa, hän oli huomannut jo myrskyn olevan tulossa.\n\n-- Pidätkö todellakin kylläksi arvokkaana tapana edustaa taloamme ja\nkaupunkiamme siten, että kutsut tuon vieraan kreivin \"paratiisiisi\"\nja näytät hänelle kaikki alhaiset tapasi? alkoi hän.\n\n-- Noo, hän viihtyy totta tosiaan yhtä hyvin minun tupakkani, kuin\nteidän silkkihameittenne seurassa, vastasi hän taisteluhaluisesti.\n\n-- Sinä tuomitset muita itsesi mukaan, Plummer, mutta meillä on toden\ntotta tärkeämpiä asioita mietittävänä, kuin Byronin tutkiminen, kuten\nsinä sitä kutsut, väitti mrs Plummer.\n\n-- Tärkeämpiä asioita? Mitä tärkeitä asioita ne olisivat? -- murisi\nPlummer.\n\n-- Etkö sitten näe sitä mahdollisuutta, mikä tarjoutuu meille nyt,\nPlummer? Etkö ole huomannut mimmoista huomaavaisuutta kreivi osoittaa\nFannylle? Missä sinun silmäsi ovat? -- Ja mrs Plummer pudisti päätään.\n\n-- Minä totisesti luulen, että teillä on taas tekeillä jotain\nnaimapuuhia, vastasi Plummer. -- Tuskin te osaatte muuta ajatellakaan.\n\n-- Ajattelehan, Plummer, miltä tuntuisi päästä Ranskaan, tulla\nvastaanotetuksi linnassa, joutua ranskalaisen aatelin sukulaiseksi ja\nseurustella heidän kanssaan! Se se olisi jotain, Plummer.\n\n-- Minä puolestani jään mieluummin paratiisiini, sanoi Plummer. --\nMutta tehkää, miten tahdotte! Jos voitte saada sen toimeen, niin\nkernaasti minun puolestani... Hän on hauska mies, hän!... Sitte ne\nsöivät minut... Ha, ha, ha!... Se on mainiota!\n\nMrs Plummer katsoi ihmeissään miestänsä. Oliko hän juovuksissa?\n\n-- Minä en voi käsittää, kuinka sinä voit katsoa asian niin\nvähäpätöiseksi. Minua tulee se pitämään valveilla koko yön, sanoi hän.\n\n-- Minua ei ainakaan, vastasi Plummer ja haukotteli.\n\nTunnin kuluttua kuorsasi hän täyttä vauhtia ja vaimonsa säesti häntä\nunohtaen suunnitelmansa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKreivi ja Frank olivat suunnanneet kulkunsa Washington avenuea\nalaspäin. Koreiden kauppapuotien valot olivat jo aikoja sitte olleet\nsammutettuina. Yksi ainoa liekki valaisi niitä, jotta vartioiva\npoliisikonstaapeli voi nähdä, ett'ei sisällä ollut ketään, joka\ntahtoi anastaa lähimäisensä omaisuutta. Kadut olivat melkein\ntyhjät. Oli toisenlaista kuin Pariisissa, missä vaunujen jyrinä ja\nihmisten sorina piinaa korvia yötä päivää, missä iloiset nuoret\nmiehet istuskelevat kahvikuppiensa, à la glace'nsa eli viinilasinsa\nääressä kahviloiden ulkopuolella, ja missä kuulee naurua,\nmusiikkia ja viinurien kutsuhuutoja siihen aikaan, jolloin kaikki\nrehelliset yankeet ovat vetäneet yömyssyn korvilleen ja uneksivat\nvehnäkeinotteluista ja muista liikeasioista heidän vaimojensa\ntarkastellessa puoliavoimin silmin uutta jalokivikoristetta, joka\npäivän kuluessa on ollut näytteillä Elliotilla. Minneapolis näyttää\nöiseen aikaan kunnialliselta, oikein puritaanikaupungilta. Ei mitään\npyntättyjä naisia, jotka ahdisteleisivat kysymyksillään, ei mitään\nlörpötteleviä nuoria herroja, jotka keskusteleisivat teaattereista ja\npolitiikasta, näy kaduilla. Korkeintaan voi pari kolme renttua vaania\njossain pimeässä sopessa ja mätkäyttää ohikulkijaa hiekkapussilla\npäähän anastaakseen hänen rahansa tahi kellonsa, jos hänellä\nsellaisia sattuu olemaan.\n\nMutta kunniallisuus ei missään tapauksessa ole niin suuri, kuin\nnäyttää. On olemassa sellaista, josta sanotaan \"kulissien takana\".\nJa Minneapoliksessa tapahtuu paljon kulissien takana. Sanomalehdissä\nkerrotaan, että se taikka se paha on poistettu, mutta todellisuudessa\nse on vaan muutettu -- kulissien taa. Ja ylpeästi kantaa kaupunki\nkaunista siveellistä ulkokuortansa, kuten amerikalainen sunnuntai.\nMutta kukaan ei puhu, mitä tapahtuu kulissien takana. -- Frank oli\nvienyt kreivin variété-teaatteriin, missä he olivat ihailleet naisten\nkauniita muotoja, ja nyt he ohjasivat kulkunsa Vicollet houseen,\nerääseen kaupungin hienoimpaan hotelliin. Frank kuiskasi jotain\novenvartijan korvaan. Hän hymyili, antoi molemmille lipun ja mainitsi\nn:o 57. Frank nousi hiljaa portaita ylös ja kreivi seurasi häntä.\nNeekeri käveli edestakaisin, kuin mikä Cerberus 57:n edustalla. Hän\nalkoi näyttää tuimalta, mutta kun Frank antoi hänelle liput, vetäytyi\nhän kohteliaasti sivulle ja antoi heidän astua sisään. Huone, johon\nhe tulivat oli jotenkin yksinkertaisesti kalustettu, mutta sen sijaan\nvalaistu häikäisevästi. Paksut verhot estivät valon tunkeutumasta\nakkunoista kadulle. Parhaiten valaistu esine huoneessa oli vihreä\npelipöytä. Tämän ympärillä istui joukko vanhempia ja nuorempia\nmiehiä. Kaikilla oli tuo pelaajille omituinen levotoin ilme silmissä,\nsekä huulilla surutoin hymy, johon samalla sekaantui katkera piirre,\nkun joku kultakasoista joutui vastapelaajan omaisuudeksi. Kuulut\nvaan ilmoittajan yksitoikkoinen: musta -- punanen... ja kultakasat\nvaihtoivat omistajaa.\n\n-- Tämähän näyttää oikein europalaiselta, kuiskasi kreivi Frankille.\n\n-- Aivan niin, me tulemme perässä, vastasi Frank.\n\n-- Minä luulin, että kaikki pelihuoneet olivat hävitetyt\nMinneapoliksesta, sanoi kreivi.\n\n-- Niinhän ne ovatkin, vastasi Frank lyhyesti.\n\n-- Ovatko? -- sanoi kreivi naurahtaen.\n\n-- Luonnollisesti ei niitä sanomalehtien mukaan ole olemassa, vastasi\nFrank nauraen. -- Haluttaako teitä koettaa onneanne, herra kreivi?\n\n-- Kiitos, ei! Minä pidän sen suurena tyhmyytenä, vastasi Bradford,\nenkä voi ymmärtää kuinka nuoret miehet voivat siihen antautua,\netenkin tällaisessa maassa, missä on niin helppo ansaita rahoja.\n\n-- Sentähden juuri täällä pelataan, vastasi Frank. -- Mitä helpommin\nrahoja saa, sitä nopeammin tahtoo ne menettää. Jos omistaa tuhansia,\ntahtoo saada miljoonia ja pian. Mutta jos ette tahdo täällä mitään\ntehdä, niin menemme; täytyy rientää saadaksemme nähdä ja kuulla\nLinneriä.\n\n-- Linner? Kuka se on?\n\n-- Ettekö ole kuullut hänestä? Hän on yksi Minneapoliksen\ntunnetuimpia henkilöitä. Hän on ollut asianajaja, niin, etevä\nasianajaja, että hän ajoi melkein kaikki suurimmat oikeusjutut täällä\nlännessä. Ei ollut jyryä, joka olisi voinut häntä vastustaa. Ja\nvaltiollisena puhujana oli hän hyvin kuuluisa. Mutta nyt hän on vanha\nja on juopottelemisella turmellut itsensä. Nyt ansaitsee hän leipänsä\nlaulaen ja soittaen eräässä kahvilassa. Hän soittaa merkillisen hyvin\nviulua, tahi on ainakin soittanut. Hän houkuttelee kahvilaan monta\nvierasta, sillä jos onnistuu saada hänet ärtymään, ei hän välitä\nmistään, vaan rupeaa pitämään puheita, kuten menneinä aikoina. Mutta\nmeidän täytyy kiiruhtaa, sillä kahvila suletaan kahdeltatoista.\n\nFrank ja kreivi astuivat erääseen Washington avenuen varrella\nolevaan hienoon kahvilaan. Tavallisuuden mukaan olivat akkunaverhot\nalaslasketut. Tarjoilupöydän päästä oli poikki lattian asetettu\nkaide, minkä takana oli koko joukko pieniä pöytiä. Niiden ympärillä\nistui muutamia hienompaan seurapiiriin kuuluvia nuoria miehiä\nsikaareineen ja olutlasineen. Muutamat pureskelivat voileipiä.\nHuoneen toisessa päässä oli kapea estraadi ja siellä istui kuuluisa\nLinner kuin lintu häkissään. Hän haukotteli ja näytti uneliaalta.\nHänen vieressään lattialla oli viulu, ja pienellä pöydällä olutlasi\nsekä muutamia voileipiä, joilla hän väliaikoina virkisti itseään. Hän\noli varmaan juuri lopettanut jonkun ohjelmanumeron. Hänellä oli oikea\ntaistelijan ruumis, leveähartiainen ja voimakas, mutta hänen kasvonsa\nolivat punaiset ja pöhöttyneet. Punertavissa juopon silmissä oli\nveltto katse, huulet sinertävät, nenä punainen ja turvonnut. Mutta\notsa oli korkea ja kaareva ja huolimatta korkeasta iästä -- hän oli\n60 ja 70 välillä -- ympäröi sitä tuuhea, kiharainen, vaalea tukka.\nNäki, että se oli hänen ylpeytensä, sillä hän oli sen taiteilijan\ntavoin työntänyt korvien taakse niin, että se riippui alas hartioille.\n\nFrank ja kreivi olivat hätäpikaa tarkastelleet häntä, sekä\nlähestyivät sitte tarjoilupöytää puhellakseen isännän kanssa,\njolle Frank esitti kreivin sekä lisäsi hymyillen, että hän oli\ntarkastelemassa Minneapoliksen salaisuuksia.\n\n-- Se on oikein, vastasi isäntä päätään nyökäyttäen. -- On erittäin\nhauskaa saada tutustua teihin. Mitä saan luvan tarjota herroille?\n\n-- Mitä suvaitsette, herra kreivi? -- kysyi Frank. -- Ehkä vähän\nkonjakkia ja seltteriä?\n\nKreivi nyökkäsi. Kaiteen takana oli Linner juuri noussut seisomaan ja\nhuusi äänellä, joka ilmaisi että hän oli juonut paljon.\n\n-- Hyvät herrat, nyt minä soitan kappaleen synnyinmaani vuorilta,\nmissä aurinko kerran valaisi onnellista lapsuuttani!\n\n-- Bravo, Linner! Bravo! -- huusivat muutamat kuulijat ja paukuttivat\nkäsiänsä.\n\n-- Nyt ne idiootit paukuttavat, ennenkuin tietävät, mille\npaukuttavat, huudahti Linner pilkallisesti.\n\nHän suoristi itseänsä, tarttui viuluunsa ja sulki puoleksi\nsilmänsä. Hetkisen seisoi hän siinä asennossa. Sitten kuului\nheikko, väräjävä ääni viulusta, se paisui, tuli yhä vahvemmaksi\nja yksi helkkyvä kansanlaulu seurasi toistansa kohisten hurjassa\nepätoivon ja repäisevien epäsointujen sekamelskassa. Linner seisoi\nedelleen suletuin silmin ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen\nposkiansa, mutta hän soitti, rajusti, hillittömästi. Samassa kreivi\nja Frank astuivat aitauksen sisäpuolelle. Heti alkoi kuulua pienien\npöytien luota: \"Halloo Frank!\" -- ja useimmat nuorista miehistä\ntulivat heidän luoksensa ja Frankin täytyi esitellä heille uuden\nvieraan. \"Kreivi Ducroix, -- mr Bentley, mr Simpson, -- mr Hove\nj.n.e.\" \"_Happy to know, -- happy to see you, -- happy to make your\nacquaintance, Sir!_\" kuului joka suunnalta.\n\nMutta samassa kuului viulusta yksi ainoa särähtävä ääni. Linner oli\navannut silmänsä.\n\n-- Ei, Jumala minua rangaiskoon, jos minä soitan jotain kunnollista\ntuollaisille idiooteille, jotka eivät voi pitää suutaan kiinni.\n\nJa nyt alkoi hän pilkallisesti vääristellen soittaa _Yankee-doodlea_\nlaulaen ja tipsutellen ympäri estraadia. Yleisö nauroi ja taputti\nkäsiään.\n\n-- Niin, niin, tää on juuri sopivaa teille! Se on amerikalaista\nmusiikkia; mutta te ette voi ymmärtää sydämen syvimpiä tunteita;\nsiihen te olette liiaksi muokkaamattomia... Mikä herätti teidän\nkeskuudessanne sellaisen hälinän, mikä pani teidät köyristelemään\nselkiänne ja kumartelemaan aivan kuin olisitte katkeamaisillanne?\nMinä olin kuulevinani sanan \"kreivi\". Arvatenkin joku europalainen\nmanto, joka on lähetetty tänne häväistysjuttuja pakoon. Ja nuori,\nvapaa tasavaltainen Amerika ryömii heti polvillaan kuullessaan\ntuollaisen nimen. Hävetkää! hävetkää, te nuoret amerikalaiset.\nNouskaa! Tuntekaa ihmisarvonne! Tehän olette päässeet kauemmaksi kuin\nvanha Europa, joka taistelee vielä kreivien, paroonien ja muun roskan\nkanssa!\n\nNaurunräjähdys keskeytti hänet.\n\n-- Antakaa hänelle anteeksi, hän on juovuksissa, kuiskasi Frank\nkreiville.\n\n-- Hänhän on verraton! Esitelkää minut hänelle, sanoi kreivi.\n\nFrank meni esiraadin lähelle.\n\n-- Herra Linner! Saanko esitellä teidät kreivi Ducroixille? --\nAsianajaja Linner.\n\nLinner tarttui kylmän kohteliaasti ojennettuun käteen ja asettui taas\nentiseen asentoonsa.\n\n-- Katsokaa nyt, hyvät herrat, näitä kahta, sanoi hän. -- Tuossa\nseisoo kreivi, jolla on nimi, mikä voi vääntää yankeilta leukaluut\nsijoiltaan, nuori, kaunis, luultavasti vähän elähtänyt kreivi, joka\non katselevinaan minua alaspäin, säälivin silmäyksin, vaikka hän nyt\nsattuu olemaan minua alempana. Ja tässä seisoo asianajaja Linner,\nasianajaja, -- niin, juoppo hylky, joka nyt soittaa kahvilassa\nidiooteille. Kumman te meistä valitseisitte, ystävät? Kumpi meistä on\nenemmän toimittanut maailmassa? Te yankeet, te olette kylliksi tyhmiä\nja tietämättömiä uskoaksenne, että hän tuossa on tullut maailmaan\nsilkkihatussa ja kannuksissa. Ei, hän on ollut yhtäläinen alastoin,\nkirkuva kakara, kuin te ja minä. Mutta sen sijaan, että hän olisi,\nkuten muut kunnon ihmiset ollut pakotettu tekemään työtä, kehittämään\naivojansa, sydäntänsä ja tahtoansa taisteluun olemassa olonsa takia,\non hänen ajatuksensa seisahtanut, hän on tietämättään, tahtomattaan\ntullut osalliseksi kaikesta. Ruoka on pistetty hänen suuhunsa,\npalvelijat ovat juosseet hänen asioillansa, ruoska on työnnetty hänen\nkouraansa, jotta hän sillä huitoisi alustalaistensa korvuksia, rahaa\non satanut hänelle taivaasta, ja häntä on kunnioitettu mahtavana --\ntyhjäntoimittajana! Mutta minä, hyvät herrat, minä olen taistellen\nkulkenut eteenpäin voittaakseni henkisen ylevämmyyden, ja minä\nolen voittanut sen. Minä halkoilin pilviä, kuin kotka. Oli aika,\njolloin teidän epärehelliset raharuhtinaanne vapisten pelkäsivät\nminun terävää kieltäni, jolloin minun valtiolliset vastustajani\npurivat hampaitaan, kun minä kukistin heidän ehdokkaansa. Ja\nnyt, -- hän sulki silmänsä ja suu vetäytyi puoleksi pilkalliseen\nhymyyn, -- ja nyt, nyt minä olen uhrannut ruumiini ja sieluni\nraittiusharrastuksiin. Nyt kuljen ympäri peloittavana esimerkkinä\nsiitä, mihin juoppous vie... Ja nyt, hyvää yötä, hyvät herrat!\nKuulen, että kello lyö kaksitoista, silloin lähestyy minun\nvapautukseni hetki. Hyvää yötä, herra kreivi! Jumala suokoon teille\nvoimia sulattamaan kreivillisyyttänne täällä Amerikassa!\n\nLinner poistui kumarrellen viulu kädessä perällä olevasta ovesta,\nmutta kreivi ja Frank lähtivät kotiin.\n\n-- Se mies on nero! Suuri vahinko häntä, huudahti Bradford, kun he\ntaas olivat päässeet kadulle.\n\n-- Hänellä ei näytä olevan kovin korkeat ajatukset teistä,\neuropalaisista aatelismiehistä, sanoi Frank leikillisesti.\n\n-- Ei tunnu olevan, vastasi kreivi naurahtaen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nFrankin ennustus Agneksen oppilaiden saamisesta toteutui. Niin\npaljoa ei Plummerilaisilla ollut koskaan vieraita käynyt, kuin\nnyt, ja kaikki tahtoivat musiikkituntia lapsilleen. Luonnollisesti\ntahtoivat he samalla vilahdukselta nähdä nuorta, kaunista kreiviä.\nAgneksen kaksinainen asema talossa, palvelustyttönä kreivin poissa\nollessa ja arvokkaana vieraana hänen läsnäollessaan, kävi ennen\npitkää vallan sietämättömäksi niin hyvin hänelle itselleen, kuin\nmrs Plummerillekin. Eräänä iltana riensi hän päästyään vapaaksi\npäivän huolista norjalaisen ystävättärensä Dina Nilsenin luo. Hän\noli erään työväen piireissä hyvin tunnetun Daniel Nilsenin tytär.\nNilsen oli aina valmis esiintymään työväen puolesta, ja oli terävän\npuhetapansa tähden pelätty sekä työväen joukossa että konttoorissa.\nHän työskenteli sillä rautatierakennuksella, missä Plummer oli\nyhtenä tirehtöörinä. Dina työskenteli lumppujen lajittelijana\neräässä paperitehtaassa. Agnes tapasi perheen illallispöydän ääreen\nkerääntyneenä pienessä, sievässä kodissa etelä-Minneapoliksessa.\n\n-- Ettekö vielä ole tullut tämän pitemmälle? -- sanoi Agnes\nastuessaan kynnyksen yli.\n\n-- Isä tuli niin myöhään työstä tänään; eräs veturin pyörä oli\nrikkoutunut, sanoi Dina. -- Mutta otahan tuoli ja istu!\n\nIsä, joka oli jokseenkin kuuro, ei kuullut mitä sanottiin. Hän\nnyökkäsi vaan Agnekselle ja osoitti tuolia.\n\n-- Noh, mitä uutta kapitaalimaailmasta? -- kysyi hän Agneksen\nistuttua. -- Kuinka monta tuhatta isäntäsi on peijannut farmareilta\nviime viikon ajalla.\n\nJa Daniel Nilsen nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat.\n\n-- Anna kapitalistien olla rauhassa syödessäsi, isä, sanoi poika,\nkaunis, kuusitoistavuotias nuorukainen, joka oli punastunut Agneksen\nhuoneeseen astuessa.\n\n-- Isä on aivan kuin härkä, joka tahtoo puskea nähdessään punaista,\nsanoi Dina kaataessaan kahvia kuppeihin. -- Niin pian kuin joku\nseikka muistuttaa häntä jostain kapitalistista, on hän kuin tuli\nja leimaus. Ja nyt sinä Agnes olet tullut hänelle sellaiseksi\närsyttäjäksi senjälkeen kun tulit Plummerille.\n\n-- Vai niin, sitten sinusta täytyy tulla yksi lisää, Dina, vastasi\nAgnes. -- Tulen juuri pyytämään sinua ottamaan minun palveluspaikkani.\n\n-- Muutatteko, neiti Agnes, kysyi poika kiihkeästi.\n\n-- Minä olen saanut virkaylennyksen, vastasi Agnes leikillisesti. --\nMinusta tulee nyt isoinen musiikinopettajatar Minneapolikseen.\n\nJa Agnes kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Jahah, se Frank mielistelee sinua niin, sanoi Dina. -- Pidätkö\nsinä hänestä?\n\n-- Hän on iloinen ja ystävällinen, vastasi Agnes tyynesti, muutoin\nhän lienee samanlainen, kuin muutkin Minneapoliksen keikarit.\n\nPoika punastui taas ja teroitti korviansa. Agnes oli ollut hänen\nleikkitoverinsa ja hyvä enkelinsä vanhassa kotimaassa, missä he\nolivat olleet naapurukset. Nyt oli hän rakastunut häneen korviaan\nmyöten kaikessa hiljaisuudessa. Ei hän ajatellutkaan koskaan\nsaavansa häntä omakseen; siinä suhteessa oli Agnes siksi paljo häntä\nkorkeammalla ja sitä paitsi oli hän vanhempikin. Mutta hän piti häntä\nkaiken naisellisen kauneuden ja rakastettavaisuuden ihannekuvana.\n\n-- Ja tiedätkö mitä minä olen tämänpäivän sanomalehdissä nähnyt,\nDina, sanoi Agnes ja levitti erään sanomalehden polvilleen.\nKatsohan!... \"Se tunnettu norjalainen laulajatar, neiti Agnes\nPryts aikoo asettua asumaan Minneapolikseen antaakseen laulun ja\npianonsoiton opetusta. Se oli hän, joka hämmästytti vieraat Plummerin\nsuurissa pidoissa. Hän asuu mr ja mrs Plummerin luona\". Mitäs tästä\nsanot?\n\n-- Ja tuon on Frank tehnyt kysymättä neuvoa sinulta?\n\n-- Aivan omin lupinsa. Hän on luvannut hankkia minulle oppilaita.\n\n-- Hän on rakastunut sinuun, Agnes, sanoi Dina hymyillen.\n\n-- No niin, olkoon hän nyt rakastunut tahi ei, kaikissa tapauksissa\nsaat sinä ottaa minun paikkani. Olethan jo kyllästynyt tehtaan\ntyöhön. Lieneekin kauheata seisoa päivät pääksytysten tuossa\nvastenmielisessä hajussa ja pidellä vanhoja rääsyjä. Kolme dollaria\nviikossa on koko hyvä palkka, ja he ovat sangen kelvollisia ihmisiä.\n\nDina mietti.\n\n-- Se riippuu siitä, mitä isä sanoo, vastasi hän viimein.\n\n-- Mitä te nyt supatatte? -- sanoi Daniel Nilsen, joka tällävälin oli\njauhanut hienoksi pihvinsä vahvojen leukojensa välissä.\n\n-- Agnes kysyy, tahtoisinko minä ottaa hänen paikkansa Plummerilla,\nhuusi Dina isänsä korvaan.\n\nDaniel Nilsen pani pois kahvelin.\n\n-- Plummerilla? -- sanoi hän ja hänen sieramensa laajenivat ikäänkuin\nhän olisi vainunnut kapitalistia.\n\nDina sai luvan huutaa koko historian hänen korvaansa.\n\n-- Minä luulisin sen tekevän minulle hyvää, isä. On kovin vaikeaa\nseisoa aamusta iltaan tehtaassa, sanoi Dina lopuksi.\n\nIsä heitti sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen tyttäreensä ja\nlausui:\n\n-- Tiedätkö, Dina, että se mies on ryöstänyt kuulon minulta?\n\n-- Ei, nyt sinä et ole oikeudenmukainen, isä, keskeytti Dina. --\nEihän hän voi auttaa sitä, että työsi on raskasta ja vaivaloista.\n\n-- Hm... hm! -- mumisi Daniel.\n\n-- Ja työskentelethän edelleenkin hänen palveluksessaan. Eihän tuo\nliene minulle pahempaa, kuin sinullekaan, väitti Dina.\n\n-- Taitaa niin olla, sanoi Daniel. -- Mutta voitko joka päivä, kuten\nennenkin, tulla kotiin laittamaan minulle illallisen?\n\n-- Toivon voivani, vastasi Dina.\n\n-- Ilta-askareista pääset puoli seitsemältä. Voithan pidättää\nitsellesi oikeuden päästä silloin kotiin hetkiseksi, sanoi Agnes. --\nKerro heille, miten asia on.\n\nMuori saa, kuten tähänkin asti tulla sytyttämään tulen ja panemaan\nperunat pataan, minä ostan tullessani pihvin, aivan kuin nytkin.\nKaikkihan jää aivan entiselleen, isä, sanoi Dina.\n\n-- Ja kun minä sitten saan paikan konttoorissa, niin työskentelemme\nkaikki Plummerin palveluksessa. Silloin tulee siitä Plummer & C:o,\npuuttui puheeseen poika, Arne.\n\n-- Niin, ja kun sitten Agnes ja Frank lyöttäytyvät yhteen, sanoi Dina\npiloillaan -- niin...\n\n-- Älä puhu tyhmyyksiä, Dina, keskeytti Agnes. -- En menisi Frank\nPlummerin vaimoksi koskaan, en, eikä hänkään minusta välittäne.\n\nArnen silmät loistivat, mutta hän oli vaiti.\n\nEnnenkuin Agnes lähti, sovittiin siitä, että Dina ottaisi hänen\npaikkansa Plummerilla ja saapuisi sinne jo seuraavana aamuna.\n\nAgnes muutti äitinsä luo, ja päätettiin, että äiti lakkaisi ottamasta\nruokavieraita heti, kun Agneksen opetustunnit rupeaisivat menestymään.\n\nKun he eräänä päivänä istuivat kahden vierashuoneessaan, soi etehisen\nkello. Äiti meni avaamaan, sillä Agnes ei voinut jättää työtänsä.\nUlkopuolella seisoi mies, joka siihen määrään muistutti \"tramp'ia\"\n[amerikalaisen kiertävän sällin, maantiemittarin nimitys], että\nrouva Pryts joutui kiusaukseen vetää oven kiinni juuri hänen nenänsä\nedessä. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta hyvin harjatut.\nPäässä oli hänellä silkkihattu, jonka alta pisti esiin juopon\npöhöttyneet kasvot.\n\n-- Minä en tule kerjäämään, rouva Pryts, enkä myöskään tahdo millään\ntavalla tunkeilla sanoi mies. -- Mutta minä olen tuntenut miehenne\nvanhassa kotimaassa. Otaksun nimittäin, että minulla on kunnia\npuhutella rouva Prytsiä?\n\nRouva Pryts katseli hämmästyneenä, tuntematta häntä, sekä avasi\npuoleksi sulkemansa oven.\n\n-- Näen, että sallitte minun astua sisään... tuhannet kiitokset!...\nMinä en vaivaa teitä kauan läsnäolollani.\n\nJa mies astui sisään. Rouva Pryts avasi vierashuoneen oven. Agnes\nnousi äkkiä nähtyään porstuassa tuon oudon haamun.\n\n-- Tyttäreni Agnes... herra... niin, miksi minä nyt nimitän teitä?\n\n-- Nimeni on Linner. Olen tehnyt monta vuoristomatkaa miehenne kanssa\nja syönyt monta ateriaa pöydässänne vanhoina hyvinä aikoina.\n\n-- Ette suinkaan liene se iloinen, kiharatukkainen nuorukainen, jota\nmeillä oli tapana kutsua \"salamaksi?\"\n\n-- Kyllä, se olen, vastasi Linner kumartaen. -- Kiharainen tukka, se\non osaksi jälellä vielä, mutta iloisuus... no niin, elkäämme huoliko\ntulla sentimentaalisiksi.\n\n-- Minä en olisi tuntenut teitä.\n\n-- Enkä minäkään teitä, rouva Pryts. Silloin olitte nuortea ja\niloinen; nauroitte ja lauloitte aamusta iltaan, olitte aina valmis\npilaan ja huvituksiin... no niin, aika muuttaa paljon! Mutta kun\nte kannatte harmaita hiuksianne ja kalpeita kasvojanne kunnialla\ntodistaen kärsimyksistä ja taistelusta nurjaa kohtaloa vastaan, käyn\nminä ympäri kuni elävä todistus omasta alennuksestani. Vaivaako teitä\nneiti Agnes, että istun niin lähellä? En tahtoisi sokaista teitä\nympäröivää ilmaa paloviinahöyryllä.\n\n-- Ei ollenkaan, vastasi Agnes, kun Linner veti tuolinsa ulommaksi\nhänestä.\n\n-- Mitä toimitte nykyään, herra Linner? -- kysyi rouva Pryts.\n\n-- Mitäkö toimin? Hm...\n\nLinner naurahti. Hän istui hetkisen pää painuksissa.\n\n-- Oletteko kuullut, kuinka karhua opetetaan tanssimaan? -- kysyi hän\nvihdoin katsoen ylös.\n\n-- Emme.\n\n-- Kuumennetaan metallilevy ja ajetaan karhu sille sekä soitetaan\nsamalla iloista säveltä posetiivilla. Karhun käpälöitä polttaa\neikä se voi olla sekuntiakaan paikallaan, vaan hyppii ja tanssii\ntuskissaan. Ja iloista säveltä soitetaan ja koe uudistetaan, kunnes\nkarhu on oppinut. Ja joka kerran, kun se sitten kuulee sävelen,\nnousee se tahdottomasti takajaloilleen ja tanssii, ikäänkuin se\ntuntisi levyn polttavan jalkojansa. Minä olen tuollainen karhu;\nposetiivia väännetään ja karhu tanssii.\n\nAgnes katseli häntä levottomasti, mutta rouva Pryts sanoi hiljaa:\n\n-- En ymmärrä teitä?\n\n-- Minua ilahuttaa, että ette ymmärrä, vastasi Linner. -- Minä\nolen toisin sanoen ilveilijä, vehkeilijä eli miksi tahtoisitte\nsitä nimittää, eräässä sellaisessa paikassa, mihin ei teidän eikä\ntyttärenne pidä mennä.\n\n-- Mutta ettekö voi saada jotain muuta tointa?\n\n-- Myöhäistä, rouva Pryts... myöhäistä!... Ei kelpaa enää. Täytyy\njuoda pysyäkseen hengissä. Jos minä lakkaan, tulen juoppohulluksi ja\nkuolen. Mutta... puhelkaamme hiukan menneistä ajoista, rouva Pryts!\n\n-- Niin, minä muistan, että teillä oli tapana ottaa osaa mieheni\nkalastusmatkoihin kesäisin.\n\n-- Aivan niin, ne kalastusmatkat, ne olivat ihanoita, ja teidän\nmiehellänne oli aina oivallinen eväslaukku mukanaan. Te olitte hyvä\nemäntä, rouva Pryts. Niin, konsulin virkistysjuoma se teki alun.\nMutta älkäämme nyt antautuko sellaisiin surullisiin mietiskelyihin...\nSilloin minä olin nuori ja uljas, olisin voinut voittaa kokonaisen\nmaailman. Onhan minullakin ollut loisto-aikani, rouva Pryts. Olin\narvossa pidetty ja kunnioitettu; minulla olisi voinut olla kotikin,\njos ei se onnetoin...\n\n-- Mikä teidät vei harhateille, kysyi rouva Pryts avosydämisesti.\n\n-- Tapa ennen kaikkia, rouva Pryts. Toimeni -- asianajotoimi --\ntuotti alinomaa mielenliikutuksia. Ajoin suuria asioita, missä olivat\ntuhannet kysymyksessä, jopa henki ja kunniakin. Semmoisina hetkinä\ntarvitsin minä jotain kiihoittavaa ylläpitääkseni rohkeutta ja\ntyövoimaa. Ja sitten se valtiollisen puhujan kiertävä elämä! Istutaan\nravintolassa, juodaan ja puhutaan politiikasta ja kiihoitetaan\ntoisiaan... Ja vihdoin tulee pahin kaikista...\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Eräs nuori tyttö, joka oli antanut minulle luottamuksensa, se\nviatoin, puhdassydäminen tyttö olisi tullut pelastajakseni, mutta\nyht'äkkiä hän kuoli -- sydänhalvaukseen. En saanut rauhaa yöllä\nenkä päivällä. Minun täytyi juoda, juoda, juoda, ja niin... niin se\nkävi. Elämä on kovaa, rouva Pryts ja kuitenkin... kuitenkin on se\nenimmäkseen oma syymme.\n\nLinner antoi päänsä vaipua. Sitten hän nousi äkkiä.\n\n-- Pyydän anteeksi, että olen viivyttänyt teitä näin kauan, sanoi\nhän. -- Olen niin usein ajatellut tulla katsomaan teitä, vaan en ole\nuskaltanut. Kartan mielelläni kunnon ihmisiä, mutta tällä kertaa tuli\nmieliteko liian voimakkaaksi... Missään tapauksessa en vaivaa teitä\nenää.\n\n-- Ja minä aijoin juuri pyytää teitä käymään väliin tervehtimässä\nmeitä, sanoi rouva Pryts.\n\nLinner katsoi ihmetellen häntä.\n\n-- Tarkoitatteko todellakin mitä sanotte, rouva eli onko se vaan\ntavallista kohteliaisuutta. Ettekö todellakaan pidä vastenmielisenä\nminun seuraani?\n\nKyyneleet tulivat rouva Prytsin silmiin.\n\n-- Näen kyyneliä silmissänne, rouva Pryts, huudahti Linner. -- Kiitos\nniistä! Saan siis joskus tulla? Koetan sovittaa tuloni silloin, kun\nei ole vieraita, kuten nytkin. Ette tiedä, kuinka onnelliseksi olette\ntehneet minut tänään... Kunniallisia ihmisiä, jotka eivät halveksi\nminua... voi! Koetan pitää huolen, ett'en tule juovuksissa. Kiitos\ntästä hetkestä! Jumala teitä siunatkoon!\n\nKumartaen poistui Linner ovesta.\n\n-- Tiedätkö äiti, hän oli kauhea, sanoi Agnes hänen mentyään.\n\n-- Niin, hän oli kauhea, sanoi äiti katsoen hänen jälkeensä\nikkunasta, kun hän arastellen hiipi pitkin seiniä. -- Konsulin\nvirkistysjuoma, se oli alku, mutisi hän. -- Mies raukka! Jos voimme\ntehdä jotain hänen hyväkseen, Agnes, niin sitä emme saa laiminlyödä.\nSe on meidän velvollisuutemme.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMuutamia päiviä kului Plummerilla ilossa ja humussa. Ajeluretkiä\npantiin toimeen Fort Snellingiin ja Minnekakaan, höyrylaivamatkoja\nMinnetonkaan, ja kutsuja saapui niin paljon että enemmän kuin\npuolet täytyi hyljätä. Kreivi oli itse rakastettavaisuus, ja koko\nPlummerin perhe oli ihastunut häneen. Itse Plummer sai mielestään\nhallita ja vallita häntä aivan liian vähän, mutta hän ei uskaltanut\nkovin usein kutsua häntä \"paratiisiin\", sillä hänen vaimonsa piti\ntarkasti silmällä kreivin pienintäkin liikettä ja toisinaan koetti\nsovittaa niin, että hän jäi kahdenkesken Fannyn kanssa. Kreivi oli\naivan kuin kummirakko. Hän sopi kaikenlaisiin olosuhteisiin. Hän\nosasi etsiä kaikkien heikot puolet ja tiesi asettua itse aina sen\nmukaan. Hän tutki klassillista kirjallisuutta Plummerin kanssa\nkirjastohuoneessa, keskusteli piikahuolista rouva Plummerin kanssa,\nistuskeli jasmini- ja ruusutarhoissa Fannyn kanssa ja syventyi\nMinneapoliksen mysterioihin Frankin seurassa. Kaikki olivat Plummerin\nkanssa yksimielisiä siitä, että hän oli peijakkaan hauska mies.\n\nCharles Bradford älysi kyllä mrs Plummerin ja Fannyn liehakoimisen.\nMutta hän ei ollut selvillä siitä, koskiko se vaan hänen\nkreivinarvoansa, vai hänen persoonaansa. Tekisikö hän nyt tuon\nepätoivoisen hyökkäyksen saavuttaakseen onnen, sillä ennen pitkää\ntulisi hänen salaisuutensa paljastetuksi, sanomalehti-urkkija\npitäisi siitä kyllä huolen. Jos hänen onnistuisi sitoa Fannyn\nitseensä ja kihlaus tulisi julaistuksi, ennenkun salaisuus\ntulisi päivän valoon, voisi hän sillä keinoin saada jotain\nturvaa. Herra Plummer ja hänen vaimonsa tekisivät luonnollisesti\nkaiken voitavansa vaientaakseen huhuja ja pelastaakseen tytärtään\nkaikenmoisilta paljastuksilta. Ja jospa nyt Fanny todellakin rakasti\nhäntä! Mahdollisesti voisi sovinto joskus aikaa myöten tulla, jos\nhän nyt todellakin saisi pyydystetyksi tuon kultalinnun, joka\npäällepäätteeksi oli vielä kauniskin. Ikäänkuin unessa kangasteli\nhänelle toiminimi Plummer & Bradford. Tällaiset ajatukset pyörivät\nsekaisin sir Charleksen aivoissa, kun hän illalla makasi sängyssään\nja mietiskeli päivän tapahtumia.\n\nEräänä päivänä sanoi mr Plummer päivällispöydässä:\n\n-- Tänään tuli konttooriin sähkösanoma, joka oli osoitettu\nSir Charles Bradfordille \"_in care of_\" Plummer & Compani.\nTunnetko jonkun sellaisen henkilön Frank? Lähetin sen takaisin\npäällekirjoituksella: vastaanottaja tuntematon.\n\nKreivi ei voinut sille mitään, että heikko puna kohosi hänen\nposkilleen. Oli selvää, että sähkösanoma oli hänen herraltaan,\noikealta kreiviltä. Jos hän ei perisi sitä, voisi hänen käydä\nhullusti; kreivihän voi saapua sinne päätä pahkaa.\n\n-- Minun täytyy saada se sähkösanoma, sanoi hän naurahtaen. Minä olin\nChicagossa aivan onneton nimeni takia, jota yankeet eivät koskaan\nosanneet lausua. Silloin ehdotti eräs ystäväni, että minä\nottaisin nimekseni Charles Bradford, ja minä teinkin sen,\nluonnollisesti pilan päiten. Otaksuttavasti se on hän, joka tahtoo\njatkaa ilveilemistä.\n\nCharles sai sähkösanomansa. Se oli kirjoitettu ranskaksi ja kuului:\n\n    \"Mitä hullutuksia ne ovat, joista sanomalehdet kertovat? Pikaista\n    selitystä vaaditaan.\n\n                                            Eugéne Ducroix\".\n\nHän vetäytyi huoneeseensa muka kirjoittaakseen muutamia kirjeitä. Nyt\noli koston enkeli lähellä. Mitä hän nyt tekisi? Hänen täytyi kertoa\nkreiville kaikki alusta loppuun sekä koettaa lyödä leikiksi koko\nasia, vaikka se luuvaloinen, tuima jukopää ei ymmärtänytkään leikkiä.\nHän koettaisi kaikin voimin estää häntä tulemasta Minneapolikseen ja\nkysyisi missä kaupungissa hän kohtaisi hänet. Ehkä onnettomuus on\nvielä vältettävissä. Mutta jos kreivi tulisi, ei olisi muuta keinoa,\nkuin pako. Ja Fanny? Hänen täytyy heti uskaltaa ottaa ratkaiseva\naskel, jos hän ylimalkaan ollenkaan tahtoi ryhtyä asiaan. Samana\niltana sattui hän jäämään kahden kesken Fannyn kanssa arkihuoneeseen.\n\nHän oli tavallista hiljaisempi, ja Fanny huomasi sen.\n\n-- Olette niin miettiväinen tänä iltana, herra kreivi, sanoi hän.\n\n-- Olen ehkä pakoitettu matkustamaan muutaman päivän perästä, ja se\non minusta niin ikävää, vastasi Charles.\n\n-- Matkustaa?... Aijotteko matkustaa? -- huudahti Fanny kasvoillaan\nkauhun ilme. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen täytyi\nkääntyä pois salatakseen niitä kreiviltä.\n\n-- Niin... oletteko pahoillanne siitä?\n\n-- Me toivoimme saavamme pitää teidät täällä muutamia viikkoja,\nvastasi Fanny koettaen hillitä itseänsä. -- Olemme nyt jo niin\ntottuneet teidän seuraanne.\n\n-- Minäkin olen ehtinyt jo tottua olemaan täällä, vastasi Charles. --\nEn ole koskaan nauttinut niin paljoa ystävyyttä ja vierasvaraisuutta.\nPelkään vaan että olen ollut täällä jo liian kauan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, minä pelkään, että sydämeni ei enää ole vapaa. Olen ollut\nliian paljon teidän seurassanne, miss Fanny.\n\nFanny ei vastannut, katsoi vaan kysyvästi häneen.\n\n-- Olen toisinaan kysellyt itseltäni, voisiko amerikalainen viihtyä\nvieraassa maassa ja uusissa olosuhteissa... mutta se kai olisi liian\nsuuren uhrautuvaisuuden vaatimista.\n\n-- Olisiko huolista vapaa elämä kauniissa seudussa sijaitsevassa\nkreivillisessä linnassa, sivistyneiden ihmisten seurassa uhrausta?\nNiitä on kylliksi sellaisia, jotka pitäisivät sitä elämänsä\nsuurimpana onnena, vastasi Fanny.\n\nCharles katseli häntä.\n\n-- Te siis valitseisitte linnan ja kreivinarvon, miss Fanny, mutta\nette miestä itseänsä? -- kysyi hän.\n\nFannyn silmät täyttyivät taas kyynelillä ja hänen, täytyi kätkeä\nkasvonsa käsiinsä.\n\n-- Minä pidän teistä, kuolisin ikävästä, jos olisitte poissa,\nnyyhkytti hän.\n\nCharles tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.\n\n-- Ja jos kreiviä ei linnoineen ja kaikkine ihanuuksineen olisi\nolemassakaan, ja minä olisin vaan köyhä mies, Charles Bradford,\nvoisitteko sittenkin rakastaa minua?\n\n-- Voisin kyllä, vastasi Fanny loistavin silmin.\n\n-- Tahdotteko todistukseksi siitä kutsua minua Charles-nimellä? Se\nkuuluu suustanne paljoa luonnollisemmalta, kuin Eugene.\n\n-- Mielelläni, vastasi Fanny.\n\n-- Muistakaa, mitä olette luvannut! Saattaa tapahtua, että minä\njoskus muistutan teitä siitä. Olkaa uskollinen, Fanny neiti!\n\nHän kumartui ikäänkuin katsoakseen häntä silmiin, kun he samassa\nkuulivat lähestyviä askeleita.\n\nCharles hiipi ulos, ja samassa mrs Plummer purjehti ovesta\nhuoneeseen. Fanny istui liikkumatonna tuijottaen eteensä\nkyyneltyneillä silmillään, ja selittämätön onnellisuus loisti hänen\nkasvoistaan. Mrs Plummer katseli häntä hämmästyneenä.\n\n-- Mitä nyt, lapseni? Onko jotain tapahtunut?\n\nFanny nyökkäsi hymyillen.\n\n-- Onko hän kosinut?\n\nFanny hymyili ja nyökkäsi taas. Mrs Plummerille se oli yllätys. Hän\nvaipui tuolille ja hapuili hajuvesipulloa kuitenkaan löytämättä.\nSitten nousi hän koko majesteetillisuudessaan, levitti äidillisen\nsylinsä ja huudahti teatraalisesti.\n\n-- Kreivinna Fanny Ducroix! Tule syliini!\n\nPari päivää kului hiljaisessa onnellisuudessa. Vanhemmat olivat\nkaikessa hiljaisuudessa antaneet siunauksensa. Fanny kävi ympäri\nloistaen, kuni päivän säde, ja mrs Plummer oli pakahtua ylpeydestä.\nSilloin tuli kuin salama taivaalta, toinen sähkösanoma. Sekin oli\nosoitettu Charles Bradfordille ja kuului:\n\n    \"Tulen huomenna puolenpäivän aikaan. Tulkaa vastaan depotille!\n\n                                           Eugéne Ducroix\".\n\nHän siis tulee todellakin. Ennen huomista puolipäivää täytyisi\nCharleksen olla poissa ja silloin hajoaisi hänen rakentamansa\nilmalinna. Hän järjesti kaikessa hiljaisuudessa matkatavaransa,\nja selitti Plummerin perheelle, että sähkösanoma pakotti hänen\nmatkustamaan seuraavana aamuna. Hän ei voinut varmaan sanoa, kuinka\npian palaisi. Iltapäivällä oli hän mr Plummerin konttoorissa ja\nvalitteli, että hänen odottamansa rahalähetys ei ollut tullutkaan ja\nkysyi voisiko hänen tuleva appensa lainata hänelle viisisataa puntaa\nsiksi aikaa. Plummer ojensi hänelle hymyillen pankkiosoituksen ja\nCharles Bradford nosti viivyttelemättä rahat pankista. Seuraavana\naamuna ajoi hän nelivaljakolla depootille yhtä komeasti, kuin hän oli\ntullutkin. Fanny itki ja liehutti nenäliinaansa, ja... kreivi Charles\nBradford oli kadonnut.\n\nSitä suurempi oli hämmästys, kun saman päivän iltapuolella etehisen\nkello soi ja palvelija toi käyntikortin, missä seisoi:\n\n_Comte Eugéne Ducroix_.\n\nFanny syöksähti ylös huudahtaen hämmästyksestä ja aikoi juuri\nrientää häntä vastaan, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että hänhän\noli matkustanut eikä hän sitäpaitsi muutoinkaan ilmoittautuisi\nniin juhlallisesti. Mutta mitä tämä oli? Plummer ja hänen vaimonsa\ntuijottivat hämillään toisiinsa, kun Frank kumartaen avasi oven\neräälle vanhemmanpuoleiselle herralle, jonka rinta oli täynnä tähtiä.\n\n-- Herra Plummer, jollen erehdy? -- kysäsi kreivi, kun Plummer\nedelleenkin seisoi liikkumatonna, kuin suolapatsas -- ja mrs Plummer?\n-- Minä olen kreivi Ducroix.\n\n-- Hän ei ole kotona... matkusti tänä aamuna, vastasi\nPlummer lyhyesti, ikäänkuin se olisi tehnyt hänen engelskansa\nymmärrettävämmäksi.\n\n-- En ymmärrä pahaksi onneksi -- engelskaa, sanoi kreivi. -- Eikö\nherrasväki puhu ranskaa? Sen mukaan kuin olen kuullut, on neiti ollut\nkerran vieraisilla äitini luona.\n\nFanny seisoi, kuin lattiaan naulattuna. Jos hän ei olisi ollut\nsellaisessa jännityksessä, olisi hän varmaan kaatunut ja kirkaissut.\nMutta nyt hänen täytyi koettaa ranskankielen taitoansa.\n\n-- Isä sanoo, että kreivi on matkustanut, sopersi hän hiljaa.\n\nVieras naurahti ivallisesti.\n\n-- Se on luultavasti minun tulkkini mr Bradford, jota te kunnioitatte\nsillä nimityksellä, alkoi hän taas. -- Minä olen kuullut, että te\nolette olleet ystävällisiä hänelle ja että te olette panneet kokoon\npienen pilanäytelmän täällä. Tulin juuri etsimään häntä, sillä minä\nolin kutsunut hänen depootille ottamaan vastaan minua. Äkkiä kuului\nkiljahdus ja Fanny vaipui sohvalle ehtimättä edes tulkita kreivin\nsanoja. Syntyi hirmuinen hälinä hänen virvoittamisestaan. Plummer ei\ntiennyt, mitä tehdä. Hän seisoi ja helisteli rahoja taskussaan, mutta\nsitten hän tuumi, että olisi kai sitä jotain sanottava, ja hän mylvi,\nikäänkuin vieras olisi ollut kuuro.\n\n-- Joo, kreivi on varmasti ollut täällä, hän oli peijakkaan hauska\nmies ja me olemme pitäneet aika hauskaa, syöneet, juoneet ja käyneet\nvieraisilla. Voitte tavata hänen täällä noin kahdeksan päivän\nperästä, luulen. Olette varmaan hänen serkkunsa, koska teillä on\nyhtäläinen nimi.\n\nKreivi seisoi siinä ivallisesti hymyillen ja kuunteli kärsivällisesti\nmr Plummerin sanatulvaa, sekä odotti, että joku olisi tarjonnut\nhänelle tuolin.\n\n-- Minulla ei ole kunnia ymmärtää ainoatakaan sanaa puheestanne,\nsanoi hän ranskaksi -- mutta minä luulen, että läsnäoloni häiritsee.\n-- Hän silmäsi Fannyä, joka pyörtyneenä makasi sohvalla. -- Otaksun,\nettä tulkkini on karannut vieden mukanaan melkoisen rahasumman,\n_money_ -- lisäsi hän engelskaksi.\n\n-- Niin, _money_, sitä meillä on kyllä täällä lännessä, vastasi\nPlummer iloisesti kuullessaan mielisanansa. -- _Money_ se on joka\nmaailmaa hallitsee.\n\nRanskalainen poistui kumartaen ja Plummer saattoi häntä ovelle.\n\n-- Pistäytykää katsomassa, kun aikaa on, sanoi hän.\n\n-- Mikäs merkillinen otus se oli, puheli Plummer palattuaan\nhuoneeseen. Oliko sekin joku kreivi? Kuinka monta kreiviä me saamme\ntänne Minneapolikseen? Ei, kyllä se ensimmäinen sitten oli parempi.\n\nMrs Plummer kääntyi hurjistuneena mieheensä.\n\n-- Mitä sinä siinä seisot ja lörpöttelet, kun sinun pitäisi juosta\nhakemaan lääkäriä? Etkö näe, että Fanny on kuolemaisillaan?\n\nFanny kuuli sen ja nousi äkkiä ylös.\n\n-- Antakaa olla lääkärin hakematta! -- huudahti hän ja syöksyi\nportaita ylös Charleksen huoneeseen. Hän sulki oven saadakseen\nolla yksin, heittäytyi sohvalle ja purskahti hillittömään itkuun.\nJotakuinkin siitä toinnuttuaan, huomasi hän kirjeen, joka oli\npistetty erään hänen pöydälle asettamansa ruusuvihon sisään. Se oli\nosoitettu hänelle ja kuului:\n\n    \"Rakas Fanny!\n\n    \"Kun tätä luet, on luultavasti jo kaikki huomattu, ja minun\n    täytyy sinun silmissäsi olla petturi ja hylky. Mutta ennenkuin\n    tuomitset, kuule, mitä minulla on sanottavaa.\" (Ja nyt seurasi\n    pitkä selitys siitä, miten hän vastoin tahtoansa oli joutunut\n    siihen asemaan, ja miten hän sitte oli pakoitettu aina\n    pitemmälle, kunnes oli mahdotonta korjata erehdystä). \"Nyt toivon\n    että ymmärrät, mitä tarkoitin kysyessäni, pitäisitkö minusta\n    sittenkin, vaikka minulla ei olisikaan kreivin arvoa linnoineen\n    ja muine ihanuuksilleen, sekä pyytäessäni sinua kutsumaan minua\n    Charlieksi. Älä luule minua miksikään tavalliseksi petturiksi.\n    Olen arvossapidetyn, keskisäätyyn kuuluvan perheen jäsen\n    Lontoosta. Olen ollut konttoristina siellä, ja kreivi Ducroix\n    pyysi minua tulkikseen Amerikaan. Osaan nimittäin ranskankieltä.\n    Luonnollisesti annan sinulle lupauksesi takaisin, koska nyt ehkä\n    halveksit minua liian syvästi voidaksesi enää ajatella minua.\n    Sano isällesi, ettei hänen tarvitse luulla minun pitävän niitä\n    rahoja, jotka hän minulle ystävällisesti lainasi. Ne maksetaan\n    rehellisesti niin pian, kun sen kykenen tekemään. Tarvitsin ne\n    päästäkseni ajoissa pois tieltä. Minua vaivaa ajatus että olen\n    kevytmielisyydelläni tuottanut häpeää ja surua teille kaikille,\n    sillä vaikka aloinkin leikin piloillani, tartuin lopulta\n    kuitenkin siihen ystävällisyyden ja vierasvaraisuuden verkkoon,\n    jonka ympärilleni virititte. Olen aina säilyttävä teidät\n    kiitollisessa muistossa. Ehkä voin joskus palkita hyvyytenne. Ala\n    halveksi minua rakas Fanny!\n\n                                            Sinun katuvainen\n                                              Charles Bradford.\"\n\nFanny rutisti luettuaan kirjeen käsissänsä. -- Voi Charlie, Charlie,\nmiksi teit tämän, huudahti hän. Ja hän heittäytyi taas itkien\nsohvalle.\n\n-- Kaikki naureskelivat nyt Plummerilaisille. Sanomalehti-urkkijat\nolivat olleet West-Hotellissa ja kyselleet asiaa todelliselta\nkreiviltä. Laajasanaisia selontekoja oli luettavana sanomalehdissä,\nja ne, jotka eivät olleet mukana Plummerin kutsuissa, saivat nyt\ntilaisuuden kostaa. Ne, jotka olivat olleet juhlissa ja sitten\nkäyneet vieraisilla Plummerilla sekä sitten kutsuneet \"kreiviä\"\nluokseen, olivat hyvin noloina, etenkin se gentlemanni, joka oli\npitänyt ranskalaisen juhlapuheen. Mutta toiset riemuitsivat.\nPienempi-osaiset olivat mielissään, kun miljoonamiehiä näin\nnolattiin. Plummer oli kironnut ja raivonnut. Hänen täytyi\nmukautua siihen, että hänen toverinsa alinomaa kyselivät, kuinka\nkreivi voi, ja oliko hän taas saanut jonkun uuden näytteen\nRanskasta. Hänen hyvä tuulensa voitti kuitenkin lopulta vihan,\nja hän ihaili kaikessa hiljaisuudessa Charles Bradfordia, joka\noli ollut niin \"peijakkaan _smart_.\" Pahimmin oli Fannyn laita.\nHän häpesi näyttäytyä kadullakin. Hän kieltäytyi aivan jyrkästi\nlähtemästä tervehdyskäynnille todellisen kreivin luo, jota hän\nmelkein vihasi. Niin sai Plummer vielä kerran ottaa \"hätäankkurin\"\npalvelukseensa mennessään vierailulle West-Hotelliin. Se oli\näärettömän vastenmielistä, ja Plummer olisi mielellään maksanut\naika summan, jos olisi sillä keinolla päässyt kaikesta, mutta se ei\nnyt auttanut. Juhlia ja huvimatkoja ei hän nyt voinut järjestää se\nolisi näyttänyt hassunkuriselta. Hän meni sentähden yksinkertaisesti\ntervehdyskäynnille vaimoineen, joka oli nyt pudonnut kreivillisestä\nkorkeudestaan. Mutta kun he menivät West-Hotelliin ja lähettivät\nnimikorttinsa, saivat he sen vastauksen, että kreivi voi pahoin\neikä ottanut vastaan. Tämähän oli ilmeinen loukkaus. Kotimatkalla\nsadatteli mr Plummer tuota kirottua ylimystä luuvaloisine säärineen,\njoka ei ollut kelvollinen antamaan kättäkään kunnialliselle\nyankeelle. Hän toivoi nyt päässeensä kaikista ranskalaisista\nkreiveistä... Mutta se Charlie, se oli sentään peijakkaan hauska\nmies, ja riivatun \"smart\" hän oli ollut.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAgnes oli alkanut opetustuntinsa, ja ne menestyivät hyvin. Se\nhyöty oli kuitenkin sen väärennetyn kreivin käynnistä ollut. Agnes\nmiellytti kaikkia kauneudellaan ja vaatimattomuudellaan, samalla kuin\nhän hoiti opetustointansa säännöllisesti ja hyvin. Frank kävi aina\nväliin katsomassa. Hän oli aina reipas ja iloinen. Eräänä päivänä\nsanoi hän, että hän rupeaisi itse opettelemaan soittoa Agneksen\njohdolla, mutta tämä löi kaikki leikiksi.\n\n-- Ei, se on täyttä totta, sanoi hän. -- Mutta te saatte luvan\nkiiruhtaa, sillä minulla ei ole aikaa istua ja soittaa skaaloja koko\nikääni.\n\n-- Se on vaan teidän päähänpistojanne. Teillä ei ole kuitenkaan\nkärsivällisyyttä harjoitella.\n\n-- Ei, olette oikeassa. Mutta ettekö voisi opettaa jotain ilman\nharjoitusta? -- esimerkiksi linkuttamaan jonkun valssin, vaihteluksi\nFanny-siskon surkeille sävelille.\n\n-- Ei siihen en minä ryhdy. Sen voi tehdä joku humbuugimestari.\n\n-- Ahaa, nyt te rupeatte tulemaan ylpeäksi! Ajatelkaas, jos minäkin\nsentään valitseisin jotain liikuttavaa. Ettekö voisi opettaa minulle\njonkun rakkausveisun.\n\n-- Aijotteko ruveta laulamaan rakkauslauluja.\n\n-- Tietysti! Minä aijon vuodattaa kuulle suruni siitä, että te olette\nminulle niin kylmä.\n\n-- Ettekö koskaan voi olla puhumatta pilaa?\n\n-- Pilaa? Kun minä puhun vakavasti, sanotte te sen olevan pilaa,\nmutta enhän minä sille voi mitään.\n\n-- Eihän siinä ole mitään järkeä.\n\n-- Siinäkö, että pidän teistä? Te olette todellakin kovin vaatimatoin.\n\n-- Ette te minusta pidä, mr Plummer.\n\n-- Mr Plummer! Se kuuluu niin sietämättömän viralliselta. Miksette\nvoi sanoa Frank. Olemmehan siksi tuttuja.\n\n-- Kiitos! Sanon mieluimmin mr Plummer.\n\nFrank alkoi vihellellä.\n\n-- Te olette varmaan kotoisin jääpuikkojen maasta. Ovatko kaikki\nteidän nuoret tytöt noin tunteettomia. -- Agnes hymyili.\n\n-- Luulin teidän hiljattain sanoneen, että minä lauloin\ntunteellisesti?\n\n-- Se onkin totta. Mutta... niin, en tiedä mitä se on,... mutta te\nolette niin peijakkaan juhlallinen... te pidätte itsenne aina niin\nulohtaalla.\n\n-- Nuorten tyttöjen täytyy olla varovaisia, etenkin vieraassa maassa.\n\n-- Teistä ei siis ole ollenkaan houkuttelevaa tulla mrs Plummeriksi?\nRahaahan on meillä kyllä, jotta voisitte saada mitä tahtoisitte, ja\nmeillä voisi olla aika hauskaa yhdessä, vai mitä te tuumitte.\n\n-- Ajattelen, että on kaikissa tapauksissa parasta odottaa ja antaa\nvielä ajan kulua.\n\n-- Odottaa? Minkätähden?\n\n-- Sentähden, ett'en minä pidä teistä sillä tavalla, ja sentähden.\nettä te itse voisitte jonkun ajan kuluttua katua, sekä sentähden,\nettä vanhempanne lienevät sitä vastaan.\n\n-- Herra Jess', miten omantunnontarkka te olette, miss Agnes.\nTarkoitatte kai, että meidän pitäisi olla niinkuin sisar ja veli,\nkuten romaaneissa sanotaan.\n\n-- Niin, miks'ei, jos se teitä miellyttää.\n\n-- Mutta sitten teidän täytyykin kutsua minua Frankiksi ja minä sanon\nteitä Agnekseksi. Luulen sitäpaitsi, että minä olen jo ennen niin\ntehnyt.\n\n-- Minä koetan.\n\n-- Ja minä saan kai joskus tirkistää teidän neitokammioonne,\nvaikk'ette tahdokaan minulle soittoa opettaa.\n\n-- Olette aina tervetullut. Olen mielelläni ystävänne.\n\n-- Tuhannet kiitokset siitä suosionosotuksesta! Frank kumarsi. Mutta\nsehän on totta, minähän en ole näyttänyt teille vielä tätä kaunista\nkapinetta, jonka tänään ostin -- hän veti taskustaan kuusipiippuisen\nrevolverin. -- Eikö se ole korea?\n\n-- Käytättekö te revolveria koristuksena? Aina te keikaroitte\njollakin.\n\n-- Koristuksena? Ei, siitä voi totisesti olla hyötyäkin, vastasi\nFrank. -- Kun minä joskus väsyn kosiskelemiseen -- jos te nimittäin\nedelleenkin olette tuommoinen jääkappale -- niin puh!... yksi latinki\nohimoon, ja Frank Plummeria ei ole enää olemassa.\n\n-- Hyi, pilanteko sellaisista asioista on ilkeää, sanoi Agnes\nvakavasti.\n\n-- Niin, siksipä onkin parasta, että ajoissa suostutte kuhertelevan\nkyyhkysen pyyntöön, sanoi Frank. -- Ja nyt täytyy minun sulkeutua\nsuosioonne, neiti Jääpuikko!\n\n-- Niinkö teidän piti puhutella minua? -- kysyi Agnes hymyillen.\n\n-- Ei, se on totta. Hyvästi Agnes-sisko!\n\n-- Hyvästi veli Frank! -- huusi Agnes hänen jälkeensä, mutta se\nkuului hänestä itsestäänkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi\nsille nauraa.\n\nSamassa hyökkäsi Frank takaisin.\n\n-- Ei, mutta somaltapa se kuuluikin, huudahti hän tarttuen molemmin\nkäsin hänen käteensä. -- Jos ette olisi näyttänyt niin peijakkaan\nylpeältä, olisin suudellut teitä yht'äkkiä.\n\n-- No, muistatte kai, että teidän on pysyttävä ulohtaalla.\n\nFrank huokasi syvään ja poistui.\n\nAgnes oli yksin. Oliko hän tehnyt oikein sysätessään hänet näin\nilman muuta luotaan? Tulisihan koko perheen tulevaisuus turvatuksi,\njos hän sitoisi itsensä sellaiseen omaisuuteen. Omaisuus, niin, se\njuuri oli oikea sana, sillä ihmistä ei hän ajatellut. Hän pani käden\nsydämelleen; se löi tyynesti ja tasaisesti. Ei, hän ei rakastanut\nhäntä. Hänen kanssaan oli kylläkin hauska puhella, mutta hänen\nvaimokseen hän ei tahtonut tulla. Niitä oli tarpeeksi, jotka möivät\nitsensä rahasta. Hän ei tahtonut lisätä niiden lukua.\n\nJa hän alkoi tyynesti seuraavan opetustunnin, varmana siitä, että hän\noli menetellyt oikein.\n\nFrank meni suoraa tietä kotiin, missä hän tapasi äitinsä pukeutumassa\nlähteäkseen vieraisille. Hän tahtoi päästä heti selville siitä, oliko\nvanhemmilla todellakin jotain vastaansanomista siinä asiassa, ja hän\nkävi suoraan asiaan.\n\n-- Mitä sanoisit, äiti, jos minä menisin naimisiin Agneksen kanssa?\n-- kysyi hän.\n\n-- Agneksen, minkä Agneksen?\n\n-- Tunnemmeko sitten useampia sen nimisiä? Luonnollisesti hänen, joka\noli meillä.\n\n-- Palvelustytön? -- sanoi mrs Plummer ivallisesti.\n\n-- Kuulehan, äiti, älä lässöttele joutavia siinä! -- sanoi Frank\nhävyttömästi. -- Tiedät vallan hyvin, ett'ei hän enää ole mikään\npalvelustyttö, ja sitäpaitsi...\n\n-- Sitäpaitsi?\n\n-- Sitäpaitsi tiedät sinä, mikä itse olet ollut, ja isähän on ollut\nkovin yksinkertainen ihminen.\n\n-- Minun täytyy hävetä sinua, Frank, tahdothan omassa kodissamme\nhalventaa meitä entisyytemme tähden. Me, isäsi ja minä olemme\nrehellisellä työllä kohottaneet perheen arvoa, ja nyt sinä tahdot\nkevytmielisyydelläsi sen hävittää. Sinun pitäisi hävetä!\n\n-- Jahah, meidän on pyrittävä kunnian kukkuloille, äiti, puuttui\nFrank puheeseen. -- No niin, sittenhän se oli vallan luonnollista,\nettä Fanny etsi itselleen ranskalaista kreiviä.\n\n-- Älä puhu enää siitä! Se on tuottanut äidillesi harmaita hiuksia,\nhuudahti mrs Plummer vihastuneena. -- Olemme saaneet kärsiä siitä\ntarpeeksi.\n\n-- Mutta mitä sinulla sitten on Agnesta vastaan?\n\n-- Hän on skandinavialainen ja siinä on syytä tarpeeksi.\n\n-- Eivätkö skandinavialaiset sitten ole yhtä hyviä ihmisiä, kuin\nmuutkin?...\n\n-- Jaha, niinkö luulet? -- keskeytti mrs Plummer. -- Tulevathan ne\ntänne suurissa joukoissa ja täyttävät depootit niin, että kunnon\nihmiset tuskin saavat jalan sijaa. Heidän vaatteensa, heidän\nruoka-arkkunsa haisevat pahalta, ja he laahaavat mukanaan likaisia\nkakaroita. Nehän lakaisevat kadut, puhdistavat lokaviemärit ja\ntekevät kaiken karkeamman työn, ne täyttävät kapakat ja vankilat. Ja\nsellaisia henkilöitä tahtoisit sinä vetää perheeseemme.\n\nFrank oli tullut aivan tulipunaiseksi vihasta.\n\n-- Riittää jo, äiti! -- huudahti hän koettaen kaikin voimin pysyä\ntyynenä. -- Puhu sellaista, jota ymmärrät äläkä sekaannu muuhun!\nIsällä ja minulla on ollut skandinavialaisia työmiehiä sekä\nmyllyssä että muualla; eikä meillä ole koskaan ollut parempaa eikä\nkelvollisempaa väkeä. Ja luonnollisesti niitäkin on monenlaisia.\nJos ottaisit köyhän amerikalaisen työmiehen ja sanoisit: \"katso,\ntällainen on amerikalainen kansallisuus!\" Eikö se olisi suuri\nvääryys? Jos et olisi äitini, olisin vastannut sinulle aivan toisella\ntavalla.\n\nFrank lähti katkeroittuneena ja löi mennessään oven kiinni. Mutta mrs\nPlummer nousi ylpeästi vaunuunsa ja ajoi vierailuille.\n\nRouva Pryts hämmästyi kovin nähdessään asuntonsa ulkopuolella\npysähtyvän komean vaunun ja siitä astuvan ulos silkkiin puetun\nnaisen, livre-pukuisen neekerikuskin pidellessä ohjaksia. Hän\nmeni itse avaamaan, sekä tunsi samassa tulijan Agneksen entiseksi\nemännäksi. Rouva Pryts oli ollut Plummerin talossa, vaikka hänet oli\naina osoitettu kyökkiin Agneksen luo. Mrs Plummer oli tavattoman\njäykkä ja arvokas.\n\n-- Otaksun, että olette rouva Pryts, sanoi hän, vaikka hän vallan\nhyvin tunsi hänet.\n\n-- Kyllä, ja te olette mrs Plummer; olenhan käynyt teillä, vastasi\nrouva Pryts ja avasi arkihuoneen oven.\n\nAgnes ja hänen äitinsä olivat vuokranneet kaksi huonetta ja keittiön\neräässä rauhallisessa ja kauniissa kaupunginosassa. Toinen huoneista\noli heidän yhteisenä makuukammionansa ja toinen -- arkihuone --\noli hyvin iso ja aistikkaasti sisustettu. Suuri valokuvajäljennös\nRafaelin madonnasta riippui seinällä. Mrs Plummerin silmät sattuivat\nheti siihen ja saadakseen sopivaa puheenainetta kysyi hän:\n\n-- Onko tuo jonkun teidän sukulaisenne muotokuva, mrs Pryts?\n\nRouva Pryts ei voinut olla naurahtamatta vastatessaan:\n\n-- Ei, sehän on madonna.\n\n-- Madonna? Mrs Madonna? Asuuko hän täällä Minneapoliksessa?\n\n-- Ei, ei, se on neitsyt Maria Jesus lapsen kanssa.\n\n-- Vai niin. Hänen olisi pitänyt panna enempi vaatetta lapsen päälle.\nLuuletteko sen olevan otetun luonnon mukaan?\n\n-- Ei, se on jäljennös eräästä taulusta, vastasi rouva Pryts, jonka\noli vaikea pysyä vakavana.\n\n-- Teillä on aika sievää täällä, rouva Pryts, alkoi taas mrs Plummer.\n\n-- Kyllä, me olemmekin hyvin tyytyväisiä, vastasi rouva Pryts.\n\n-- Niin, niin, siellä vanhassa maassa ette liene tottuneet\nkunnollisiin huoneisiin.\n\n-- Niinkö luulette? Sellaista kotia, kuin siellä, en saane enää\nkoskaan, vastasi rouva Pryts surumielisesti. -- Me olemme aikoinamme\nnähneet parempiakin päiviä, mrs Plummer.\n\n-- Mutta minä luulin ihmisten teidän kotiseudullanne asuvan pienissä\nmaakuopissa.\n\n-- Puhutaan niin paljon juttuja ulkomaalaisista, mrs Plummer.\n\n-- Jaha, teillä on todellakin lasiruuduilla varustetut akkunat ja\noikeat rakennukset? Olen aina luullut Norjaa joksikin hirveäksi\nmaaksi, joka on täynnä jäätä, vuoria ja karhuja, sanoi rouva Plummer.\n\n-- Jos pääsisitte sinne joskus kesänaikaan, niin aivan varmaan\ntahtoisitte jäädä sinne ainiaaksi, sillä kauniimpaa maata ette löydä,\nvastasi rouva Pryts.\n\n-- Sepä on ihmeellistä, sanoi rouva Plummer. -- Minä olen kyllä\nhuomannut, että sieltä tulee reipasta väkeä. Melkein koko\nMinneapoliksen palvelusväkikin on teikäläisiä.\n\n-- Onhan täällä hyvin paljon meidän maamiehiämme. Ai, mutta minähän\nolen kokonaan unohtanut kiittää Agneksen puolesta!\n\n-- Ei mitään kiittämistä. Sehän on ollut poikani, joka on tehnyt\nhänelle muutamia pieniä palveluksia.\n\n-- Niin, hän on ollut hyvin ystävällinen hänelle.\n\n-- Siitä minun juuri piti puhua kanssanne, rouva Pryts, sanoi rouva\nPlummer oikaisten itseänsä. -- Hän on viime aikoina osoittanut\ntyttärellenne jonkunlaista huomaavaisuutta. Mutta nyt on vaikea\ntietää, kuinka sillä iällä käy... Minä toivoisin, ett'ette millään\ntavalla antaisi aihetta...\n\n-- Minä en ole kuullut mitään koko asiasta, mrs Plummer.\n\n-- Se ilahuttaa minua. Frank on kuitenkin viime aikoina alkanut\nnäyttää arveluttavia oireita ja nähkääs... minä en nyt usko hänen\nryhtyvän alentamaan perheen arvoa avioliitollansa.\n\n-- Minä olen aivan yhtä mieltä kuin tekin, mrs Plummer, vastasi\nrouva Pryts tyynesti -- ja luulen, että Agneksen suhteen voitte olla\nhuoleti. Hänen kasvatuksensa on ollut sitä laatua, että hän on teidän\npoikaanne paljon etevämpi niin yleissivistykseen, kuin tietoihinkin\nnähden, ja minun luullakseni sellainen avioliitto, jossa vaimo on\nmiestä korkeammalla sivistysasteella, ei voi olla onnellinen.\n\nMrs Plummer aivan ällistyi. Hänhän oli juuri tarkoittanut\npäinvastaista.\n\n-- Niin, katsokaas, Frank voi milloin hyvänsä saada vaimon kaupungin\nrikkaimpien ja arvokkaimpien perheiden tyttäristä. Sentähden ei\nhänen minun mielestäni tarvitse alentua ottamaan puolisoa vieraasta\nkansallisuudesta.\n\n-- Minä olen teidän kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siitä, että\non niin paljon, kuin mahdollista pysyttävä omassa kansallisuudessa.\nMaku ja elämän käsitys ovat aivan erilaiset niillä, jotka\nlapsuudestaan saakka eivät ole kasvaneet samassa maassa. Toivon,\nettä Agnes, jos hän joskus menee naimisiin, pysyisi omassa\nkansallisuudessaan.\n\n-- Otaksun siis saavani teistä tukea, mrs Pryts, sanoi mrs Plummer.\n-- Minua ilahuttaa, että pääasiassa olemme yksimielisiä. Koettakaa\nniin paljon kuin mahdollista pitää tytärtänne erillään minun\npojastani. Ja nyt hyvästi; olen iloinen, että tulin tuttavuuteenne.\nJa polviaan lyykistäen poistui mrs Plummer.\n\n\n\n\nX.\n\n\nFanny Plummer hämmästyi saadessaan eräänä iltana kirjeen. Ovikello\nsoi ja eräs omituisen näköinen mies kysyi hyvällä englannin kielellä,\noliko se Plummerin talo. Saatuaan siihen myöntävän vastauksen, kysyi\nhän, oliko se, jota hän puhutteli, miss Fanny Plummer, ja kun hän\ntähänkin kysymykseen sai myöntävän vastauksen, veti hän taskustaan\nesille kirjeen ja ojensi sen hänelle. Miehellä oli tavattoman\ntumma iho, kauniit, säännölliset kasvonpiirteet ja villit ruskeat\nintiaanin silmät. Tukka riippui alas hartioille, ja sitä peitti\nleveälierinen, kultanauhalla ympäröity harmaa hattu. Muuten oli\nhänellä aivan tavallinen, sivistyneen ihmisen puku. Kokonaisuudessaan\noli hän niiden puoskarien näköinen, jotka nimittävät itseään\nintiaanilääkäreiksi, ja jotka katujen kulmissa pitävät esitelmiä ja\nmyyvät laastaria ja lääkkeitä, joiden pitäisi parantaa kaikki taudit.\n\nAnnettuaan kirjeen, kysyi hän mr Plummeria, jonka kanssa hän tahtoi\npuhua. Kun mr Plummer oli juuri mennyt ruoalle, käskettiin hänen\nmennä \"paratiisiin\" odottamaan. Mutta Fanny riensi huoneeseensa,\nsillä hän aavisti, mistä kirje oli. Hänen mielestään käsiala oli\nsamanlaista, kuin siinä kirjeessä, jonka hän löysi Charles Bradfordin\nhuoneesta. Ja se olikin häneltä ja kuului:\n\n    \"Rakas Fanny!\n\n    Minä uskallan vieläkin kutsua sinua näin, vaikka en tiedä\n    vihaatko, vai rakastatko minua. Osoittaakseni kuinka rajattomasti\n    luotan sinuun ja hyvään sydämeesi, jätän itseni sinun käsiisi.\n    Ilmaisen sinulle piilopaikkani. Sinä voit nyt yhdellä sanalla\n    saattaa minut poliisin käsiin, jos sinä ja perheesi tahdotte\n    kostaa minulle. Oleskelen pohjois-Wisconsissa ja työskentelen\n    eräässä isäsi entisessä sahassa, millä hän on pannut perustuksen\n    rikkauksilleen. Niin pian, kun olen ansainnut niin paljon,\n    kuin isältäsi lainasin, lähetän heti rahat hänelle. Viihtyisin\n    täällä hyvin, jos vaan tietäisin, kuinka te kaikki voitte, mitä\n    vanhempasi ajattelevat siitä valitettavasta tapauksesta, ja\n    mitä sinä minusta ajattelet. Jos saisin elää siinä toivossa,\n    että annatte minulle anteeksi, olisin onnellinen. Onko se\n    todellinen kreivi etsinyt minua? Minulla ei ole hänelle mitään\n    velkaa. Hän käyttää korkeata asemaansa vaan piinatakseen minua.\n    Olen iloinen, että olen päässyt hänen kynsistään. Mutta teitä\n    vastaan hyvät, unhottumattomat ystäväni, olen rikkonut, enkä\n    saa rauhaa ennen, kun olette antaneet minulle anteeksi. En voi\n    oikein kirjoittaa ennen, kun sen tiedän enkä uskalla kirjoittaa\n    niin, kuin sydämeni käskee. Jos muistuttaisin sinulle sitä\n    onnellista hetkeä, jona tunnustit rakastavasi minua, pelkäänpä,\n    että repisit kirjeeni kappaleiksi ja ajatteleisit, että olen\n    hävyttömin olento maan päällä. Siksi en uskallakaan puhua mitään\n    rakkaudestani, joka on aivan yhtä tulinen, kuin sinä onnen\n    päivänä, jolloin Charles Bradford teki uskaliaan yrityksensä.\n    Jos tahdot kirjoittaa minulle muutamia sanoja, niin lähetä tämän\n    kirjeen tuojan mukana. Hän on eräs _half-breed_, hän työskentelee\n    samassa sahassa, kuin minäkin. Hän sanoo tuntevansa mr Plummerin\n    ja matkustavansa Minneapolikseen puhellakseen hänen kanssaan\n    eräästä liikeyrityksestä. Ei ole viisasta luottaa postiin,\n    sillä se voi johtaa minun jälilleni. Suurimmalla jännityksellä\n    odotan vastausta, tulkoon se joko tulevaisuuden toivojeni\n    kuolemantuomiona tahi onnen aamusarastuksena.\n\n                          Sinulle kuolemaan saakka uskollinen\n                                   Charles Bradford.\"\n\nFanny purskahti itkuun ja suuteli kerran toisensa perästä\nkirjettä. Vanhat muistot, katkerat ja suloiset, heräsivät eloon\nmoninkertaisella voimalla. Millaista oli elämä ollut senjälkeen,\nkun hän matkusti? Paljaita erehdyksiä, nöyryytyksiä ja tuskia.\nHänellä ei ollut enää mitään tekemistä Minneapoliksessa. Jospa hän\npääsisikin pois sieltä. Hän rakasti Charles Bradfordia huolimatta\nniistä nöyryytyksistä joita oli saanut hänen tähtensä kärsiä, rakasti\nmoninkerroin enemmän nähtyään todellisen kreivin. Kuinka mieletöntä\nolikaan ollut hänen ulkomaalaisten ihanuuksien haaveksimisensa!\nCharles oli kunniallinen englantilainen, hän puhui hänen\näidinkieltänsä, ja hän tulisi uutteralla työllä luomaan itsellensä\ntulevaisuuden. Sehän oli vankempi perustus, kuin tyhjä kreivinarvo.\nJa miten rakastettava Charles oli ollut! Kuinka reipas, iloinen ja\nkohtelias! Hän olisi todellakin sopinut kreiviksi paremmin, kuin\nhänen herransa. Hän luottaisi häneen, hän odottaisi häntä, hän\ntahtoi tulla hänen omakseen vanhempien vastaväitteistä huolimatta.\nHän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan vastausta hänelle, mutta hän ei\nlöytänyt mieleisiään sanoja, ja hän repi kirjeen toisensa perästä\nkappaleiksi. Hän oli lähettänyt sanomaan, ettei hän voi oikein\nhyvin, eikä tahdo illallista. Mutta yht'äkkiä tuli hän ajatelleeksi,\nettä kirjeen tuoja oli jo mahdollisesti lähtenyt. Hän syöksyi alas\nportaita ja asettui \"paratiisiin\" vievän oven taa. Ei, jumalan\nkiitos, sieltä kuului hänen äänensä. Se oli tyyni ja varma, mutta\nhänen isänsä puhui kiivaasti ja käveli edestakaisin lattialla. He\npuhuivat hänelle tuntematonta kieltä. --\n\nVieras oli odottanut kauan \"paratiisissa\", ennenkuin mr Plummer\nsuvaitsi näyttäytyä. Hän näytti äkäiseltä astuessaan sisään;\nvarmaankin joku kerjäläinen. Vieras nousi seisomaan. He katselivat\ntoisiaan pitkän aikaa. Lopullisesti sanoi vieras intiaanien kielellä:\n\n-- Hyvää iltaa, isä! Terveisiä äidiltä! Mr Plummer säpsähti, tarttui\nmolemmin käsin pöydän reunaan ja tuijotti vieraaseen.\n\n-- Et suinkaan liene George Washington? -- kuiskasi hän. -- Sen nimen\noli hän antanut pojalleen, sillä hän oli syntynyt Washingtonin\nsyntymäpäivänä.\n\n-- Olen kyllä, vastasi poika tyynesti. -- Luulit kai, että äiti ja\nminä olimme kuolleet ja kuopatut, mutta me elämme molemmat.\n\nPlummer katseli pelokkaana ympärilleen saadakseen selville, että he\ntodellakin olivat kahden kesken, ja sanoi kuiskaten:\n\n-- Mitä tahdot? On parasta, että puhumme intiaanikieltä.\n\n-- Tahtoisin tietää mitä isäni aikoo tehdä minun hyväkseni.\n\n-- Sinun hyväksesi? Olethan suuri ja väkevä, voit auttaa itse\nitseäsi, niin on isäsi tehnyt.\n\n-- Luulit kai tehneesi kylliksi, kun ajoit äitini ja minut jylhään\nmetsään varustettuasi meidät muutamilla sadoilla dollareilla. Mutta\nminä en olekaan suotta mr Plummerin poika, olen oppinut antamaan\narvoa rahalle.\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Siitä sahasta, jonka ennen omistit Wisconsissa on nyt puoli\nmyytävänä, se on sinun ostettava minulle.\n\n-- Oletpa todella hyvin vaatimatoin. Puoli sahalaitosta tällaisena\naikana, jolloin kellään ei ole rahaa.\n\n-- Muussa tapauksessa saat luvan vakuuttaa minulle perinnöstä yhtä\nsuuren osan, kuin veljeni ja sisarenikin saavat.\n\n-- Jaha, eikö enempää, keskeytti mr Plummer ivallisesti.\n\n-- Ei, se riittää, vastasi poika järkähtämättömän tyynesti.\n\n-- Mutta minä sanon sinulle, ettet koskaan sitä saa. Luulet voivasi\nkääriä minut vaikka sormesi ympärille siitä syystä, että sattumalta\nolet minun poikani. Voinhan minä sen yksinkertaisesti kieltää, sanoi\nmr Plummer tulistuneena.\n\n-- Siihen on Wisconsissa tarpeeksi todistajia, väitti poika.\n\n-- Ja mitä aiot tehdä siinä tapauksessa, että minä kieltäydyn\ntäyttämästä häpeämätöntä pyyntöäsi? Aiotko alkaa oikeudenkäynnin?\n\n-- En aluksi, vastasi poika. Mutta minä jään tänne, istun pöytään\nteidän kanssanne ja kerron kaikille ihmisille ja ilmoitan\nsanomalehdille, että mr Plummerilla on toinen vaimo Wisconsissa, sekä\nettei hän ole ollut turhan tarkka hakeakseen laillista avioeroa.\n\nMr Plummer käveli edestakaisin, kuten haavoitettu leijona häkissään.\nHän sieppasi erään pöydällä olevan paperin ja repi sen pieniksi\npaloiksi.\n\n-- Sinä olet oikea perkele, mutisi hän.\n\nGeorg Vashington ei antanut peloitella itseään. Hän istui tyynesti\ntuolillaan ja otti käteensä sanomalehden, jota hän oli lukenut mr\nPlummeria odotellessaan. Isä seisahtui hänen eteensä. Oikeastaan oli\ntuo poika kaunis mies.\n\n-- Georg, minä ostan sinulle sen sahan, sanoi hän.\n\n-- Koko sahanko? -- kysyi poika.\n\n-- Niin, kaikki, jatkoi Plummer, mutta sillä ehdolla, että sitten\nolemme kuitit. Se on paljoa enemmän, kuin sinun perintö-osasi.\n\n-- Hyvä!\n\n-- Ja sitten sinä et enää koskaan tule Minneapolikseen.\n\n-- Sitä minä en lupaa. Minä tulen, kun minua haluttaa ja kun te\ntarvitsette minua.\n\n-- Kun me tarvitsemme sinua, niin, mutta ei silloin, kun sinä\ntarvitset meitä. Tule silloin, kun me lähetämme hakemaan sinua, mutta\nälä ennen.\n\n-- Koetan tehdä niin, mutta en lupaa mitään... Ja milloin päätämme\nsahan oston?\n\n-- Huomenna yhdentoista aikaan konttoorissani. Tässä on nimikorttini.\nRavintolassa saat tietää, missä konttoori on. On paras, että menet\nsinne yöksi, sillä jos jäisit tänne, herättäisi se epäilystä. Minä\nmaksan ravintolalaskusi, mutta sinun on pidettävä salassa syntyperäsi.\n\n-- Kyllä, kumminkin toistaiseksi.\n\nMr Plummer oli yht'äkkiä tullut odottamattoman myöntyväiseksi.\nLopullisesti kyseli hän pojaltaan, kuinka hän ja äitinsä olivat\nvoineet, ja he erosivat vihdoin parhaina ystävinä. George Washingtonin\nmentyä seisoi mr Plummer hetkisen vaiti. Sitten pudisti hän päätään\nja huoahti.\n\n-- Kunhan nyt vaan ei tulisi useampia vaimoja ja lapsia vielä noilta\nMissisippimatkojen ajoilta. Se vaan vielä puuttuisi! Niin, niin,\noikeastaan ei pitäisi koskaan mennä naimisiin.\n\nJa Plummer nousi mennäkseen paremman puoliskonsa luo.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Georg Vashington aikoi lähteä, pysäytti Fanny hänet eteisessä.\nHän oli istunut portailla ja odottanut.\n\n-- Matkustatteko suoraan Wisconsiin?\n\n-- Kyllä, miss Plummer.\n\n-- Milloin?\n\n-- Huomen aamulla.\n\nFanny vilkasi salaa ympärilleen.\n\n-- Voisitteko ottaa minut mukaanne? Intiaaniveli katsoi häntä\nihmeissään; Fanny pani sormen huulilleen.\n\n-- Se on salaisuus. Matkustan sen miehen luo, jolta toitte kirjeen.\nMe olemme kihloissa.\n\n-- Ja vanhempanne?\n\n-- He eivät saa tietää mitään. Minä jätin heille kirjeen, josta\nselviää kaikki. Voinko luottaa teihin?\n\nVeli nyökkäsi.\n\n-- Tulkaa Milwaukeedepootille kello yhdeksän, sanoi hän, kumarsi ja\nmeni.\n\nKun palvelustyttö seuraavana päivänä ilmoitti, ettei Fanny-neiti\nollut huoneessaan, vaan, että siellä oli \"isälle ja äidille\"\nosoitettu kirje, syntyi siitä yleinen säikähdys. Mr Plummer asetti\nsilmälasit nenälleen, mutta mrs Plummer ei joutanut odottamaan siksi,\nkunnes se toimitus oli suoritettu, vaan avasi kirjeen ja luki:\n\n    \"Teidän lukiessanne tätä olen minä jo kaukana täältä. Matkustan\n    Charleksen luo, joka on ilmoittanut minulle olinpaikkansa. Minä\n    rakastan häntä ja tahdon tulla hänen vaimokseen. En tule enää\n    aikaan Minneapoliksessa. Antakaa minulle anteeksi ottamani askel!\n    Kun kaikki on suoritettu, ilmoitan teille olinpaikkani.\n    Rauhoittakoon teitä tieto, että minä olen täydellisesti tyyni,\n    ja että minulla on suojaa matkalla. Olen miettinyt, mitä minun\n    olisi tehtävä, mutta luulen, että tämä on paras menettelytapa.\n    Älkää nyt sitä kovin murehtiko.\n\n                                               Tyttärenne\n                                                 Fanny.\"\n\nMrs Plummer istui, kuin kivettyneenä ja odotti pyörtyvänsä, mutta se\nei kuitenkaan tapahtunut.\n\n-- Kirottu tyttöletukka! -- huudahti mr Plummer. -- Luulen että pian\nkoko joukko karkaa. Ettekö tekin, sinä ja Frank lähde?\n\n-- Kuka tietää? -- vastasi Frank leikatessaan palan häränpaistista.\nTodellisuudessa hän ihaili sisarensa päättäväisyyttä, ja jos hän\nolisi voinut saada Agneksen mukaansa, olisi hän mielellään pannut\ntoimeen pienen romantillisen ryöstöretken, tullakseen sitten takaisin\nvaimoineen saamaan vanhempien siunauksen, kuten tapahtuu romaaneissa\nja New-Yorkissa.\n\n-- Tällainen häpeä... ja Fanny... tuo tyyni Fanny! -- puhkesi mrs\nPlummer puhumaan. -- Ja sellaisen henkilön kanssa!\n\n-- Mies on kyllä hyvä, sanoi mr Plummer. -- Hän on hauska mies ja\noikein _smart_ ... \"sitten ne söivät minut\"... ha -- ha -- ha!...\n\nMr Plummer ei voinut olla nauramatta muistellessaan sitä iltaa,\nkun he kilpaa kertoivat juttuja \"paratiisissa\" ja yhdessä tutkivat\nByronia.\n\n-- Sinä vaivasit kylläkin itseäsi, äiti, saadaksesi Charleksen\ntarttumaan onkeen, sanoi Frank, saaden yllykettä isän naurusta.\n\n-- Ei mitään nokkaviisauksia, Frank -- keskeytti äiti. -- Luulen\ntodellakin, että olisit kyllä valmis murtamaan äitisi sydämen ja\nkarkaamaan tuon norjalaisen tyttöletukan kanssa.\n\n-- Äiti, en kärsi, että sinä puhut Agneksesta tuolla tavalla, sanoi\nFrank ja iski kahvelin päällä pöytään. -- Agnes on parempi, kuin sinä\nja kaikki yankeenaiset yhteensä.\n\n-- Agnes? Norjalainen tyttöletukka? Mitä juttuja ne ovat, tarttui mr\nPlummer puheeseen heristäen korviansa.\n\n-- Niin, sinun on pidettävä vähän huolta Frankista, joka nyt on\nrakastunut meidän entiseen palvelustyttöömme, sanoi mrs Plummer\ntulipunaisena kasvoiltaan. -- Se vaan puuttuisi, että hänkin jonakin\nkauniina päivänä katoaisi. Minä onneton, jolla on sellaisia lapsia!\n\nJa mrs Plummer pudisteli päätään ja koetti saada itkua alkuun, mutta\nhän ei voinut mielenliikutukseltaan.\n\n-- Mitä tämä kaikki merkitsee? -- kysyi mr Plummer. -- Oletko sinäkin\nrakastunut, Frank, ja aiotko karata?\n\n-- Minä pidän Agneksesta, satakielestä, jota me niin hävyttömästi\nkohtelimme pitkät ajat kuten palvelustyttöä, vastasi Frank.\n\n-- No, mutta miksi et mene naimisiin hänen kanssaan? -- sanoi mr\nPlummer leikatessaan häränpaistia.\n\n-- Äitihän kääntää taivaan ja maan nurin sen asian takia, vastasi\nFrank ihmetellen isän myöntyväisyyttä.\n\n-- No, mutta mitä sinulla, muori, on häntä vastaan? Eikö hän ole\nterve ja reipas? Sehän on kylliksi.\n\nJa Plummer jatkoi syömistänsä.\n\n-- Minua kovin hämmästyttää, että sinä voit puhua tuolla tavalla,\nPlummer, huudahti hänen vaimonsa arvokkaasti. -- Etkö todellakaan\nkäsitä omaa asemaasi?\n\n-- Sinä et totisesti ollut perin hieno silloin, kun minä sinut otin,\nmuoriseni, vastasi Plummer järkähtämättömän tyynesti.\n\n-- En, etkä sinäkään, vastasi hänen vaimonsa kiivaasti. -- Mutta\nnyt me olemme hienoja, ja sitä emme saa unohtaa. On sentään\nmielestäni aivan liian karkeata, että Frankin ehdottomasti pitäisi\nottaa siirtolaistyttö, joka sen lisäksi vielä on norjalainen, kun\nhänen tarvitsee vaan ojentaa kätensä saadakseen jonkun kaupungin\nrikkaimmista ja hienoimmista neitosista.\n\n-- No, mikset sinä sitte ota jotain niistä, jotka seurustelevat\nmeillä, Lily Brown'ia eli Jessie Nettelman'ia eli... niin,\nparemminhan ne itse tunnet?\n\n-- Siksi, etten pidä heistä, isä. Kaikki ne ovat niin laihoja,\nkalpeita ja koreiluhaluisia, sekä täynnä pensioniviisautta, vastasi\nFrank.\n\nPlummer siristeli tyytyväisenä silmiänsä pojalleen. Hän oli\ntodellisuudessa samaa mieltä.\n\n-- Sinä voit aivan hyvin ottaa kenen tahdot, kunhan se vaan on terve\nja reipas, kuten äiti.\n\n-- Kiitos, isä! Tiesinhän, että sinä olet järkevä; sinä olet aina\nniin hyvä, huudahti Frank iloisesti. -- Mutta pahinta on, ett'ei hän\nhuoli minusta.\n\n-- Se vielä puuttuisi, sanoi mrs Plummer. -- Meidän kai pitäisi\nvielä pyydellä tuota skandinavialaista tyttöletukkaa. Mutta sen minä\nsanon sinulle, Plummer, että jos sinä oletkin välinpitämätön lastesi\nparhaasta, niin en minä suinkaan ole, ja minä tulen kynsin hampain\nvastustamaan sitä avioliittoa. Hänen äitinsä on minun kanssani yhtä\nmieltä, hän ei luule heidän sopivan toisillensa. Olen itse puhellut\nhänen kanssaan.\n\n-- Ja minä sanon sinulle, äiti, että jos sinä vastustat minun\nonneani, kuten tähän asti, niin saat itse vastata seurauksista,\nkeskeytti Frank kiivaasti.\n\nPlummer karisteli kurkkuansa merkiksi siitä, että hän oli saanut\ntarpeeksi ja nousi pöydästä mennäkseen konttooriin.\n\n-- Kas niin, Plummer, aiotko todellakin jättää minut yksin tämän\nonnettoman kirjeen kanssa? -- huudahti mrs Plummer, -- Mitä aijot\ntehdä? Et suinkaan antane asian mennä menoaan. Etkö voi kuulustella\ndepooteilta, ehkä joku siellä olisi nähnyt hänet ja tietäisi mihin\npäin hän on matkustanut? Etkö voi käyttää poliisin apua?\n\n-- En -- sitä en aijo tehdä, vastasi mr Plummer. -- Emme huoli\nsillä asialla vaivata itseämme. Odotamme yksinkertaisesti, kunnes\nhän joutuu naimisiin, sillä sitä kai hän tahtoo, ja sitten kun hän\nilmoittaa olinpaikkansa, kirjoitamme ja pyydämme heitä tulemaan\nkotiin. Sitten otamme Charleksen _business'iin_, ja sitten on kaikki\nhyvin. Nyt voit kertoa, että olemme lähettäneet Fannyn pienelle\nhuvimatkalle.\n\nJa Plummer vilkutti viekkaasti silmiään ja meni tiehensä.\n\nFrank poistui myös, ja mrs Plummer istui yksinään\nmajesteetillisuudessaan.\n\nMutta sen sijaan, että olisi antautunut epätoivoon, käski hän\nvaljastaa hevoset ja lähti ajelemaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nFrank oli ruvennut rentustelemaan. Hän oli usein öisin ulkona,\nja väitettiin hänen kuleskelevan sangen siivottomissa paikoissa.\nAgneksen varma kielto sekä äidin valitusvirret suututtivat ja\närsyttivät häntä. Hän huomasi, että hänen täytyi luopua koko\najatuksesta, ja vasta sitten, kun hän oli sen päätöksen tehnyt, tuli\nhän kaikesta välinpitämättömäksi. Hän oli väliin tullut liian myöhään\nkonttooriin, ja se oli isän mielestä liikaa. Silloin isä läksytti\nhäntä aika tavalla ja sanoi, että hänen oli jätettävä sellaiset\ntyhmyydet. Hänen mielestään oli nuorella miehellä kylläkin oikeus\nhuvitella hiukan, mutta se ei saanut tapahtua liikkeen kustannuksella.\n\nEräänä aamuna sattui Frank menemään ulos kyökin kautta, ja hän\nnäki silloin palvelustytön, Dina Nilsenin seisovan pesupunkan\nvieressä. Hän hieroi niin, että saippuavaahto roiskui voimakkaiden\nkäsivarsien ympäri. Ihmetellen seisahtui Frank ja tarkasteli\nhetkisen häntä, ollen muka hakevinaan jotain. Sellainen kaunis\nvartalo! Olkapäät olivat pyöreät ja häikäisevän valkoiset, lantiot\nvoimakkaat, ja selvästi huomasi, ettei kureliivi ollut saanut\nturmella hänen luonnonkaunista ja hyvin muodostunutta vartaloansa.\nKasvot punoittivat kovasta työstä ja uhkuivat terveyttä. Hän ei\nollut koskaan huomannut häntä niin kauniiksi. Hän ei ollut pitkä\nja solakka, kuten Agnes, mutta täyteläinen ja hyvin muodostunut.\nFrank nautti niin kauan, kun mahdollista tästä näystä, ja kun\nhän vihdoinkin poistui, seurasi hänen kuvansa häntä niin,\nettä hänen täytyi useampaan kertaan laskea jokaisen sarekkeen\nkonttoorikirjoissa, kun ajatukset tahtoivat harhailla tuon kuvan\nympärillä. Siitä päivästä saakka koetti Frank asettaa pyydyksiään\nDina Nilsenin tielle.\n\nJonkun ajan perästä saapui kirje Fannyltä. Hänestä oli kuin olikin\ntullut mrs Bradford, ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi.\nLuonnollisesti sisälsi kirje rukouksia ja anteeksipyyntöjä, kuten\ntavallisesti sellaisissa tapauksissa. Mrs Plummer kirjoitti hänelle\noikein tunteellisen kirjeen, missä hän lahjoitti tyttärellensä\näidillisen siunauksensa, ja mr Plummer kirjoitti vävyllensä, että\nhän oli peijakkaan _smart_, ja että hän voi tulla Minneapolikseen,\nmilloin vaan halutti, hän oli aina tervetullut. Kirjasto ja\n\"paratiisi\" odottivat häntä eikä mr Plummer suinkaan \"söisi häntä\".\nCharles Bradford lähetti iloisen, kiitollisuutta uhkuvan vastauksen.\nHän ei kuitenkaan vielä tulisi Minneapolikseen, sillä hän ei tahtonut\nsaattaa Fannyä ja itseään uteliaisuuden ja juorujen esineeksi.\n\nNiin kului syksy hiljaa ja rauhallisesti. Köyhät nauttivat elämästä,\nkun heillä vielä oli työtä eikä tarvinnut palella. Rikkaiden\nelämä oli ikävää kaikesta ylellisyydestä huolimatta. He kävivät\nteaattereissa ja kuuntelivat esitelmiä sillävälin, kun perheen\nisä ahersi konttoorissaan saadakseen vielä muutamia tuhansia\nmiljoonien selkään tälle vuodelle. Armeliaisuutta harrastavat\nnaiset kiersivät listoinensa varustautuakseen talven tarpeilla.\nRistiäisiä ja hautajaisia sattui vuoronperään. Paneteltiin toisiaan\nja harrastettiin armeliaisuuden töitä; mässättiin ja tehtiin\nraittiustyötä, ja kaiken tämän tapahtuessa lähestyi joulu.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOli jouluaattoilta. Tuomari Ueland istui tapansa mukaan\nvirkahuoneessaan raatihuoneella. Joku naputti ovelle. Hän odotti\nsaavansa nähdä jonkun morsiusparin astuvan sisään saadakseen\nvahvistuksen avioliitolleen, mutta vakavan sulhasen ja punastuvan\nmorsiamen sijaan näyttäytyi ovessa pöhistynyt, punanenäinen haamu.\n\n-- Saako tulla sisään, herra tuomari? -- kysyi hän.\n\n-- Olkaa hyvä, vastasi Ueland.\n\n-- Nimeni on Linner. En tiedä oletteko kuullut nimeäni mainittavan.\n\n-- Kyllä, minulla on ollut kunnia... vastasi Ueland kohteliaasti.\n\n-- Se ei ole suuri kunnia, herra tuomari.\n\n-- Ettekö tahdo istua?\n\n-- Sallitteko todellakin, sanoi Linner istuutuen kunnioittavasti\nulommaksi. -- Te olette jalon isänne jalo poika. En tahdo sitäpaitsi\nvaivata teitä kauan. Tiedän, että seurani on vastenmielistä\nkunnonihmisille.\n\n-- Voinko jollain tavalla palvella teitä? -- kysyi Ueland vähäisen\nvaitiolon jälkeen.\n\n-- Palvella minua?... Ei... kyllä... Voitte tehdä minulle sen\npalveluksen, että sallitte minun istua täällä hetkisen. Katsokaas,\nherra tuomari, en tiedä muistanetteko, että nyt on joulunaatto.\nTäällä Amerikassa ei sitä juuri eroiteta toisista päivistä. Mutta\nkäydessäni yksin kadulla ja miettiessäni päivän merkitystä, tuli\nminuun vastustamatoin halu etsiä sivistyneitä kotimaalaisia, joille\nvoisin avata sydämeni, ja jotka ymmärtäisivät päivän merkityksen.\nSilloin ajattelin: menen herra Uelandin luo. Olen aina kunnioittanut\nteitä, herra Ueland. Teidän nimenne on kuuluisimpia Norjan\nhistoriassa.\n\nUeland kääntyi kärsimättömästi tuolillaan ja katseli tilikirjaansa.\nLinner huomasi sen.\n\n-- Kirjoittakaa vaan, herra Ueland, älkää antako minun häiritä\nitseänne. Minä istun tässä ja puhelen itsekseni. Jouluilta...\nmuistatteko sen siellä kotona?... Kirkon kellot julistavat\njoulurauhaa seudun yli... rauhaa, rauhaa... mutisi Linner huoaten. --\nJa äänet hivelevät pehmeinä, kuin lumi, ja kirkossa lauletaan\nJesuslapsesta. He eivät oikein tiedä, mistä he laulavat, he\najattelevat pientä, seimessä makaavaa lasta, jonka päätä ympäröi\nvalokehä, ja paimenet polvistuvat suudellen lapsen käsiä, ja\nulkopuolella avautuu taivas, ja tuhansia enkelien päitä katselee\nalas laulaen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja rauha maassa!\n-- Linner sulki silmänsä. -- Se on kaunista, ihanaa, siinä on\nrunollisuutta, joulussa.\n\n-- Niin, kotoisen joulun muistamme kaikki hyvin, vastasi tuomari\nlyhyesti.\n\n-- Onko teillä lapsia, herra Ueland?... -- Jahah, yksi tytär. Ja\nkun te tänään menette kotiin, niin ojentaa hän hymyillen pieniä\nkäsiänsä teitä kohden, ja se muistuttaa teille joulua ja Jesuslasta,\nja te tunnette itsenne onnelliseksi. -- Linner huokasi. -- Teillä\non ehkä joulukuusikin -- jahah, joulukuusi lahjoineen ja sen ympäri\ntanssivine lapsineen, ja tuli räiskyy kamiinissa, ja kaikki ovat\njuhlapuvuissaan ja iloisia. Isä ja äiti katselevat ylpeydellä\nlapsilaumaansa, ja pöydät notkuvat ruokien ja juomien painosta, ja\nulos on pistetty viljalyhde, jotta pikkulinnutkin voisivat viettää\njoulua.\n\nLinner katseli lattiaan ja puheli aivan kuin itsekseen. Sitten\nkohotti hän katseensa tuomari Uelandiin, joka oli taas alkanut\nkirjoittaa. -- Minäkin olen kerran ollut sellainen lapsi, herra\nUeland. Minäkin olen tavoitellut joulutähteä ja tanssinut kuusen\nympärillä, ja vanhempani ovat minua ylpeydellä katselleet. Nyt olen\nköyhä kotivarpunen, joka hyppii pakkasessa ja etsii jyväsiä. Te\nmenette kotiin, missä rakas puoliso ja pieni, suloinen tyttö teitä\nhymyillen odottavat. Mutta minua ei kukaan odota. Minulle ei kukaan\nhymyile. Minä olen ulosajettu hylky, lumessa ja pakkasessa etsin edes\nmuutamaa jyvästä löytämättä sitäkään. Olemme Amerikassa, ja täällä ei\ntiedetä mitään norjalaisesta joulusta. Sentähden pyydän teitä, herra\nUeland, antakaa minullekin jotain jouluksi, vaikka ei muuta, niin\nedes olutlasi!\n\nUeland pisti käden taskuunsa ja otti sieltä dollarin. Kyyneleet\ntulivat Linnerin silmiin.\n\n-- Tätä en minä unhota. Te olette jalo, kuten arvelinkin. Tänä iltana\njuon lasin isänne muistoksi. Iloista joulua, herra Ueland!\n\nLinner kumarsi ja meni takaperin ovesta ulos. Tultuaan ravintolaan,\nmissä hän asui, huusi hän:\n\n-- Hei viinuri! Ryyppy ja lasi olutta minun huoneeseeni ja heti! Nyt\nLinner viettää joulua, nyt on rahaa.\n\nJa hän näytti tuomarilta saatua dollaria.\n\nViinuri nyökkäsi nauraen. -- Teille on kirje huoneessanne, sanoi hän.\n\n-- Kirje? Minulle? Mitä tyhmyyksiä se on? -- kysyi Linner ja kääntyi\nympäri.\n\nSiellä oli sittenkin kirje hänen pöydällään. Päällekirjoitus oli\nnaisen käsialaa. Hän avasi sen ja luki:\n\n    \"Herra Linner!\n\n    Kun otaksun, ettei teillä ole monta tuttavaa tässä kaupungissa,\n    ja että mielellänne tahdotte viettää joulua norjalaiseen tapaan,\n    pyydän teitä, paremman puutteessa, tulemaan luoksemme joulupuuroa\n    syömään tänä iltana.\n\n                                          Vanha ystävättärenne\n                                            Vilhelmine Pryts.\"\n\nLinner tuijotti kirjeeseen. Oliko tämä oikein totta? Oliko ihmisiä,\njotka vielä tahtoivat olla hänen tuttaviaan,... jotka vielä pyysivät\nhäntä pöytäänsä? Mutta menisikö hän? Hänhän näytti inhoittavalta.\nEikö hän häiritseisi heitä? Oli kuitenkin kovin houkuttelevaa päästä\nsyömään joulupuuroa perheen piirissä... Hänen silmänsä sattuivat\nseinällä riippuvaan viuluun.\n\n-- Se saa antaa vastauksen puolestani, sanoi hän. -- Se on niin\nminun kaltaiseni. Minun sisäinen ihmiseni laulaa ja valittaa, mutta\näänikoppa on mennyt rikki, sinussa se, vanha ystävä, vielä on eheä.\n\nHän tarttui viuluun, silitteli sitä hyväillen ja alkoi soittaa:\n\"Herramme Kristus meille nyt, on tänään tänne syntynyt\". Hän soitti\nja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiansa. Samassa\nkuului lasien kilinää ja viinuri toi sen mitä hän oli tilannut.\n\n-- Mitä tämä on? -- huudahti Linner. -- Uskallatko häiritä soittoani?\nMitä minä tuolla roskalla teen? Pois!\n\n-- Tehän tilasitte, väitti viinuri.\n\n-- Niin, se oli silloin, mutta nyt minä olen henkien maailmassa. Vie\npois se roju, sanon minä, eli lyön sääres poikki.\n\nViinuri otti tarjottimen ja lähti.\n\n-- Seis! -- huusi Linner. -- Sano isännälle, ett'en soita tänään\nkahvilassa.\n\n-- Mutta tänä iltanahan on liike kaikista suurin. -- Hän ei suostu\nsiihen.\n\n-- Luuletko minun pyytävän häneltä lupaa? Luuletko minua\noljenkorreksi, jonka voi heittää, minne haluttaa? Luuletko asianajaja\nLinnerin istuvan ja mässäävän muutamien heittiöiden kanssa\njouluiltana?... Tuo ryyppy näyttää sitäpaitsi hyvin houkuttelevalta.\nKippis!\n\nJa Linner tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.\n\n-- Tässä, ota jäännös tästä rahasta ja osta minulle kaunis\nkukkavihko... ruusuja ne pitää olla... ja odota! Mahtaisiko\nherrallasi olla _eau de Colognea_ eli jotain muuta hyvän hajuista,\njotta minä pääsisin tuosta kirotusta viinan hajusta? Pyydä hänen\nlainaamaan minulle vähän. Ja jos hän tahtoo pidättää, minun palkkani\ntältä illalta, niin tehköön sen. Tänä iltana asianajaja Linner syö\njoulupuuroa ja juo simaa.\n\nNiin perusteellisesti, kuin sinä iltana, ei Linner ollut koskaan\npukeutunut. Hän riisuutui kokonaan, pesi koko ruumiinsa saippualla,\nhaki esille hienoimman paitansa sekä hankasi ainakin tunnin ajan\nlikapilkkuja puvustaan. Sitten pesi hän lukemattomia kertoja suunsa\n_eau de Colognin_ sekaisella vedellä sekä ripotti vaatteilleenkin\nhajuvettä. Kello kahdeksan lähti hän ruusuineen luvattuun maahan.\n\nJouluilta oli erittäin hauska. Paitsi Linneriä olivat saapuvilla\nvanhat ystävämme Daniel Nilsen ja hänen lapsensa Dina ja Arne. Daniel\nNilsen saapui jotenkin myöhään, sillä luonnollisesti täytyi juuri\nsinä iltana sattua jotain ylityötä. Siksipä olikin hän tullessaan\nhiukan happaman näköinen, mutta kun häntä yhteisesti pyydettiin\ntänä iltana syömään kapitalistien sijasta riisiryynipuuroa, rupesi\nhän nauramaan ja tuli oikein juhlatuulelle. Pelattiin \"lottoa\" ja\n\"gnav'ia\" muutamien sinne kutsuttujen lasten kanssa, ja kun sitten\noli virkistykseksi saatu simaa ja leivoksia ruvettiin leikkimään\npanttileikkiä. Arne tuomittiin suutelemaan Agnesta. Hän punastui,\nkuin koulutyttö, mutta Agnes sanoi ujostelematta: \"tule vaan, Arne!\nMehän olemme vanhoja ystäviä, sinä ja minä\". Hän pani kätensä Arnen\nkaulalle ja suuteli häntä. Arne tuli niin ylenmäärin onnelliseksi,\nettä hän sitten kun toti-vehkeet tuotiin sisään, tahtoi myös saada\nosansa ja lopuksi rupesi pitämään puheita. -- Dina tuomittiin\nantamaan korvapuustin kauniimmalle, ja hän läjäytti häikäilemättä\nLinneriä poskelle. Rouva Pryts tuomittiin kultatuoliin, ja Daniel\nNilsen kantoi tyttärineen häntä käsillään ympäri huonetta Arnen,\nLinnerin ja lapsien eläköön-huutojen raikuessa. Daniel Nilsen\ntuomittiin laulamaan, ja hän päästeli muutamia ääniä, jotka hyvin\npaljon muistuttivat palotorven ääntä. Sitten oli Linnerin pidettävä\npuhe. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, sitten hän heitti sen\ntaaksepäin, kiinnitti katseensa ylös johonkin näkymättömään.\n\n-- Me vietämme tänään juhlaa erään pienen lapsen kunniaksi, alkoi\nhän, -- lapsen, jonka päätä ympäröi viattomuuden ja puhtauden\nsädekehä. Sen takaa häämöittää meille orjantappurakruunu ja Golgatan\nristi, jotka odottavat jokaista, ken täällä taistelee totuuden\npuolesta. Mutta tänään ne joutuvat varjoon, niiden enkelijoukkojen\nvarjoon, jotka laulavat rauhaa maan yli. Ja sentähden, että tämä on\nlapsen juhla, olemme kaikki tänä iltana olleet lapsia. Me olemme\nleikkineet ja nauraneet, vaikka pohjalta on usein pyrkinyt itku\nesiin, ei surun tähden, vaan ilon, että taas kerran olemme saaneet\nolla lapsia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen ja samalla\nkertaa niin surumielinen, aina siitä saakka, kun... no niin, se nyt\nei kuulu tähän. Mutta tämä kaikki muistuttaa meille Norjaa ja joulua\nsiellä. -- Riisiryynipuuro, piparikakut, leivokset ja panttileikit\n-- ne tuovat mukanaan, toisia muistoja, tuntuu kuin näkisi merestä\nkohoavan Norjan kukkuloineen, ihanine kesäöineen, humisevine\nhonkineen, kulkusineen, kelkkamäkineen ja säihkyvine revontulilleen.\nJa näiden puitteiden sisästä näkyy sielumme silmään koti, isä, äiti,\nsiskot, veikot, ja joukosta sukeltaa esiin omat lapsen kasvomme\nsemmoisina, viattomuuden sädekehän ympäröiminä, kuin Jesuslapsenkin.\nEi, minä en voi enää... suokaa anteeksi!... Antakaa minun viuluni,\nsen paremman osan minusta, tulkita tunteitani!\n\nKyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, hän otti viulunsa ja alkoi\nsoittaa jouluvirttä, jota hän huoneessaan oli soittanut. Alussa\ntulivat äänet heikkoina, väräjävinä, mutta vähitellen ne paisuivat\nyhä voimakkaammiksi, ja aivan tahdottomasti yhtyivät vieraat virteen.\nSen loputtua alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä mielikuvituksen luomia\nsäveliä, toisinaan rajuja, uhkaavia, väliin lempeitä, itkeviä, väliin\njonkun iloisen ailahduksen katkomia, kunnes lopulta sittenkin rauha\nja elämänilo voittavat surun ja epätoivon, ja kaikki tämä päättyi\nmahtavaan voittovirteen: \"Jumala ompi linnamme\".\n\nKuulijat istuivat kuin lumottuina, kauan aikaa vallitsi huoneessa\nkuolon hiljaisuus. Rouva Pryts uskalsi ensiksi hiljaisuutta häiritä.\n\n-- Tuhannet kiitokset! -- sanoi hän ojentaen Linnerille kätensä. --\nEn tiennyt, että te soittaisitte sillä tavalla.\n\n-- Minun sieluni se on joka soittaa eikä ruumis, sanoi hän. -- Olen\nusein ajatellut, eikö se elämä, joka näihin säveliin sisältyy, saa\nmuodostua siiviksi, mitkä kantavat sieluni tuonne ylös sitten, kun\nminä kerran pääsen tästä kuluneesta kuoresta, jota ruumiiksi sanotaan.\n\n-- Soitto mahtaa olla erinomainen lohdutus teille! -- sanoi rouva\nPryts.\n\n-- Kyllä, kun saisi soittaa, mitä itse tahtoo, vastasi Linner.\n-- Mutta kahvilassa minun täytyy soittaa Boccaccioa ja Pinaforea\nsekä mitä kurjimpia amerikalaisia tanssikappaleita. Toisinaan\ntuntuu minusta, kuin pitäisin huoneeseeni päästyä pyytää anteeksi\nviulultani, että olen sitä väärin käyttänyt. Mutta sekin on aikoinaan\npeloittanut minulta useimmat asiatuttavani.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, nähkääs, kun minä parempina päivinäni istuin konttoorissani\neikä ollut mitään erityistä kiirettä, otin minä viuluni ja soittelin\nitselleni mielisäveltäjieni Beethovenin ja Chopinin kappaleita. Kun\nminä siten sävelten siivillä liitelin yläilmoihin, tuli joku kurja\nvisukinttu teettämään jotain sopimusta tahi tekemään selvää jostakin\nkapakkamellakasta, ja ne rupesivat heti selittelemään inhoittavia\njuttujansa kysymättä ollenkaan olinko minä huvitettu kuulemaan heitä\ntahi en. Minä ärjäsin heille, että he pitäisivät suunsa kiinni tahi\npuikkisivat hiiteen, ja ne ottivat tavallisesti viimeksi mainitun\nneuvon huomioon.\n\n-- Olipa se todella merkillinen tapa hankkia asiatuttavia, sanoi\nrouva Pryts nauraen.\n\n-- Lienette oikeassa, rouva Pryts, mutta mitä voin? En suinkaan\nvoinut häväistä Beethovenia ja Chopinia muutamien kurjien dollarien\ntähden.\n\nDaniel Nilsen, joka, kuten useimmat pohjoismaalaiset, oli hyvin\nmusikaalinen, oli akkunan pielessä hiljaa keskustellut poikansa Arnen\nkanssa. Hän lähestyi Linneriä.\n\n-- Opetatteko soitantoa, herra Linner? -- kysyi hän.\n\n-- En, vastasi Linner.\n\n-- Se oli vahinko, sillä minä olisin pyytänyt teitä antamaan Arnelle\nhiukan opetusta, jos ette olisi tahtonut kovin kallista maksua.\n\n-- Soittaako poikanne?\n\n-- Hän on yritellyt soittaa viulua ja minä olen soittanut mukana\nhuilulla, mutta minä rupean tulemaan jo niin kuuroksi, ett'ei siitä\ntahdo enää tulla mitään, sanoi Daniel.\n\nLinner katseli Arnea, jonka kauniit silmät loistivat ihastuksesta\npuhetta kuunnellessaan.\n\n-- Näen, että hänellä on sielukin, eikä vaan sormet, sanoi Linner. --\nLähettäkää hänet sunnuntaiaamupuolella luokseni, niin saamme pitää\nyhdessä jumalanpalvelusta. Ottakoon viulun mukaansa.\n\nDaniel Nilsen katsoi poikaansa.\n\n-- Mitä sanot siitä, Arne. Arnen silmät loistivat.\n\n-- Minä tietysti tulen, koska herra Linner tahtoo olla hyvä...\n\n-- Mitään ei ole vielä päätetty, poikaseni, keskeytti Linner.\n\nRouva Pryts kysyi eikö Linner tahtoisi ottaa virkistystä ja viittasi\ntoti-tarjotinta.\n\nLinner pudisti päätään.\n\n-- Muistatte kai, mitä lupasin teille, rouva Pryts? Elkää asettako\nlasia janoisen huulille. Jos minä juon yhden lasin, olen hukassa.\nKiitos! Tänä iltana juon vaan vettä, mutta huomena... Hän kohautti\nolkapäitään.\n\nKello oli lähemmä kaksitoista, kun seura hajosi. Linnerin kotiin\ntullessa suljettiin juuri kahvilaa. Viinuri kiersi oven lukkoon.\n\n-- Otatteko naukun, ennenkun menette levolle, herra Linner, huusi hän\nja kaatoi lasiin. Minä tarjoan nyt, jouluiltana.\n\nLinner seisahtui ja katseli ympärillään olevia oluella tahrattuja\npöytiä, epämiellyttäviä alastomien naisten kuvia seinällä sekä tunsi\nviskyn ja sikaarin hajua.\n\n-- Paratiisi on taas suljettu, mutisi hän. Langennut Aatami on\njälleen ajettu ohdakkeiden ja orjantappurain sekaan. Maljasi viinuri!\n\nJa hän tyhjensi lasin sekä lähti huoneeseensa kasvoilla surullinen\nilme.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSunnuntai-aamuna kymmenen tienoissa meni Arne viuluinensa Linnerin\nluo. Kun ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, avasi hän\nvarovasti oven. Linner makasi sängyssään sikeässä unessa. Arne seisoi\nhetkisen ovessa ja tarkasteli häntä. Hän näytti inhoittavalta.\nSuu paksuine, sinertäville huulineen oli auki, ja hän hengitti\nraskaasti. Kasvojen sinipunerva väri eroittautui jyrkästi\nvalkoisesta päänaluksesta ja paksu vanukkeinen tukka riippui\notsalle. Likainen paita, joka hänellä oli päällään, teki vaikutuksen\nvieläkin epämiellyttävämmäksi. Hänkö se todellakin oli soittanut\nniin kauniisti jouluiltana ja puhunut niin, että Arnen silmiin\nolivat kyyneleet tulleet? Näytti kuin hän olisi aikonut maata koko\naamupäivän. Arne kolahutti hiukan viululaatikkoaan. Silloin kohosi\nyht'äkkiä pää vuoteesta ja katseli ihmetellen ympärilleen.\n\n-- Jahah, tekö se olette nuori mies? -- Sehän on totta, että meidän\noli pidettävä jumalanpalvelusta yhdessä. Paljonko kello on?... Yli\nkymmenen. No niin, messu alkaa harvoin ennen puolta yhtätoista, niin\nettä meillä on kyllä aikaa vielä.\n\nLinner kieritteli ulos sängystään. Hän haukotteli ja hieroi silmiään,\nja veti sitten jalkaansa rikkinäiset sukat, hyvin epäilyttävän\nnäköiset alusvaatteet ja hyvin pilkkuiset päällimmäiset, joita hän\nhyvin tarkoin tutki.\n\n-- Niin, ei pidä kovin tarkoin katsoa ulkokuorta, nuori mies, sanoi\nLinner, kun huomasi Arnen katseillaan seuraavan hänen liikkeitänsä.\nMitätön raukka voi kätkeä kalliin helmen, eikä pidä koiraa katsoa\nkarvoihin, sanotaan. Moni hieno herra, joka kultavitjoineen keikaroi\nNicollet avenuella on lurjus, ja moni kuluneihin vaatteisiin puettu\ntyömies on kunnon mies. Kas niin. Aluksi saatte nyt sen opetuksen\npitää hyvänänne. Avatkaapas nyt akkuna, jotta saamme raitista ilmaa!\n\nLinner kaatoi vettä pesuastiaan, pisti koko päänsä sinne ja alkoi\nsaippuoida, kynsiä ja hieroa päätä ja kaulaa.\n\n-- Näette, että minä kyllä käytän vettä _ulkonaisesti_, sanoi hän\npyyhkien paksua tukkaansa. -- Jos olisin aikoinani käyttänyt sitä\nenemmän _sisällisesti_, niin olisin nyt kokonaan toinen mies. Saippua\non tarpeellinen aine, sillä sen avulla pääsee kapakkatomusta, mutta\nkainin merkit -- hän osoitti sormellaan nenäänsä ja poskiaan --\ntässä ja tässä -- ne eivät lähde, ne seuraavat hautaan saakka. Ja\nodottakaas, minun piti sanoa teille jotain, nuori mies. Juotteko te,\neli himoitsetteko väkeviä?\n\n-- En, vastasi Arne punastuen. -- Miksi sitä kysytte?\n\n-- Siksi, että otitte vähän liikaa jouluiltana, sanoi Linner. --\nOlkaa varovainen, nuori mies! Niin minäkin aloin. Lasi iloisessa\nseurassa maustettuna puheilla ja laululla, siinä alku, joka voi\nodottamatta muuttua tavaksi.\n\nLinner istui pidellen märkää pyyhinliinaa kädessään.\n\n-- Tiedättekö mitä hävitystä juoppous tekee vuosittain täällä\nAmerikassa? Enemmän kuin kolmas osa puutetta kärsivistä\ntyömiesperheistä on siihen joutunut juoppouden takia. Jos rupeaa\nsilloin tällöin ottamaan lasin toverien seurassa, joutuu aivan pian\ntavan orjaksi. Viinaksin takaa näkee juomari rääkätyn, kärsineen\nvaimon, kalpeat, nälkiintyneet, risoihin puetut lapset; hän näkee\nne, mutta hän ei sittenkään voi luopua lasista, sillä jos kerran\non alkanut liukumaan kaltevalla pinnalla, niin silloin -- Jumala\narmahtakoon -- liukuu aina pohjattomaan kuiluun. Minä olen joutunut\nsinne jo, poikaseni, eikä mikään mahti maailmassa voi minua sieltä\npelastaa.\n\nLinner istui hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten alkoi hän ahkerasti\nhangata kasvojaan pyyhkeellä.\n\n-- Kun te sisään astuessanne näitte minun makaavan, kuin mikäkin\nlihamöhkäle vuoteellani, niin ajattelitte varmaan, ettette ollut\nkoskaan nähnyt mitään epämiellyttävämpää, eikö totta? kysyi Linner.\n\nArne ei tiennyt, mitä olisi vastannut, hän punastui vaan.\n\n-- Ja te olette onnellinen niin kauan, kun sillä tavalla ajattelette.\nSe on paras ja jaloin osa teistä, joka tuntee inhoa kaikkea alhaista\nja rumaa nähdessänne. Mutta minussakin on jotain, jota ette voi\nnähdä; se on voima, näkymätöin, kuin sähkö, mutta myös yhtä väkevä.\nTäällä sisässä on jotain -- Linner löi rintaansa -- joka sykkii\nkaikelle oikealle, jalolle ja hyvälle, jotain, joka nousee kapinaan\nkaikkea kurjaa, halpaa ja pikkumaista vastaan ja tahtoo lyödä sen\nmaahan. Ja katsokaas, se on se oikea Linner. Se on se, joka ei voi\nkuolla, mutta jonka täytyy elää sittenkin, kun tämä lihamöhkäle\nmätänee. Ehkäpä saan silloin alkaa alusta uudestaan ja koettaa\nparantaa sen, mitä nyt olen laiminlyönyt.\n\nLinnerin silmät säteilivät ja Arne unhoitti kokonaan hänen rumuutensa.\n\n-- Uskotteko olevan ijankaikkista elämää, nuori mies? -- kysyi hän\näkkiä katsoen Arnea.\n\nArne oli niin tottumatoin tämän tapaisiin kysymyksiin, että vallan\nhämmästyi; hän vastasi hiljaa myöntävästi.\n\n-- Se on oikein -- jatkoi Linner. -- Ilman sitä toivoa ihminen\nmenehtyisi. Ainakaan ei juomarin kannattaisi elää. Kerron teille\njotain, nuori mies. Kun toisinaan menen levolle tavallista\nselkeämpänä, mietiskelen tulevaista elämää. Autuaat henget\nviittailevat minulle tuolla ylhäällä, nähkääs, ja minä uneksun, että\nminun oma sieluni on pieni, avutoin lintu, joka räpistelee ympäri\npimeässä ja sumussa pääsemättä mihinkään. Mutta silloin aurinko\npistää esiin pilvien raosta, ja minä näen valon, loppumattoman\näärettömän valon ja kuulen taivaallisten olentojen laulua ja soittoa.\nJa minä kohoon korkeuteen, siivet kasvavat, ja minä nousen ylös,\nylös, ylös, hänen luokseen, joka on ijankaikkinen elämä. Linner\npurskahti itkuun. Sitten hän ryntäsi pesuastian luo, pisti päänsä\nsiihen ja alkoi taas pestä ja hieroa.\n\n-- Älkää pelästykö, vaikka minä olen hiukan omituinen ja toisinan\nitkenkin, sanoi hän. -- Se on näette juoppouden seurauksia, se on sen\nkolmas aste. Me tulemme pian liikutetuiksi. Elämä on unelma. Aamulla\nherättyäni huomaan sielun olevan poissa, eläin, lihamöhkäle-Linner\non jälellä ja tahtoo naukun ennen, kun se ottaa hartioilleen päivän\nkuorman... Mutta se ei ole mikään unelma, huudahti hän kiivaasti. --\nSe on korkein totuus, se luvattu maa, jonka me innostuksen hetkenä\nnäemme sielumme silmillä.\n\nVihdoinkin lopetti Linner pesemisen. Hän otti laatikosta puhtaan\npaidan, puki sen sekä liivin ja takin ylleen.\n\n-- Luulenpa, että olemme saaneet jo tarpeeksi raitista ilmaa, sanoi\nhän... Sulkekaa akkuna ja kohentakaa puita, niin palavat paremmin.\nMinä syön sillä aikaa aamiaista.\n\nHän sytytti väkiviinakeittiön, otti erään verhon takana olevalta\nhyllyltä kahvipannun, voita ja leipää.\n\n-- Tämä on ruokasäiliöni, mutta aamiaiseni ei ole niin herkullinen,\nettä sitä voisi vieraalle tarjota.\n\nHän valmisti kahvin, laittoi voileipää ja alkoi aterioida.\n\nHyllyllä oli pullo sitä ainetta, jota Plummer nimitti Byroniksi,\nmutta se sai tällä kertaa olla rauhassa.\n\nKatseltuaan hetkisen Arnen terveitä kasvoja sanoi Linner:\n\n-- Ette varmaankaan tunne mitään tulevan elämän ikävää, näytätte\nolevan itse terveys. Tämä elämä voi tarjota teille vielä paljon,\nse hymyilee teille ihanana ja rikkaana. Tulevaisuutenne on\npuhkeamattoman ruusun kaltainen, te odotatte aikaa, jolloin saisitte\npoimia siitä kukkia. Minä kahmasin kouraani okaita, minä ja ne\nrepivät minuun verta vuotavia haavoja. Koristakaa te ruusuilla\ntukkanne, kuten muinaiset kreikkalaiset tekivät pitoihin mennessään.\nMutta muistakaa, nuori ystäväni, että jollette täällä sisässä\nsäilytä oikeuden- ja totuudentuntoa sekä hehkuvaa vihaa kaikkea\nvääryyttä vastaan maailmassa, niin ette koskaan tule suureksi, ette\nkoskaan saavuta kunnian kukkuloita... Mutta meidänhän oli pidettävä\njumalanpalvelusta. -- Hän pyyhkäsi leivän murut pöydältä ja pani\nruoanjätteet hyllylle.\n\n-- Niin, nyt ne istuvat kirkossa, laulavat ja kuuntelevat saarnaa,\nja huomena tekevät he taas syntiä. Skandinavialaisissa kirkoissa\nistuvat vanhat akat murtuneina ja huokaillen, mutta kotiin päästyään\nalkavat he panettelujuttunsa. Ja heidän miehensä istuvat siellä\najatellen, että heillä on kotona oluttynnyri kellarissa iltapäivällä\ntulevia vieraita varten. Nuoret tytöt ja pojat vilkuilevat salaa\ntoisiansa alkaakseen leperryksensä heti oven ulkopuolelle päästyään.\nHienossa amerikalaisessa kirkossa istuu harmaapää _business_-mies\nja laskee hiljaisuudessa, kuinka paljon hän voi peijata farmareilta\nvehnäsadon aikana, ja hänen vaimonsa samaan aikaan tarkastelee\nkatehisin silmäyksin rouva L:n sametti-päällystakkia. Ja kaikki he\nhymyilevät lempeästi saarnaajalle, joka myös hymyilee heille käyttäen\nkauneinta kukkaiskieltään ja ihaillen seurakuntansa tarkkaavaisuutta\nja omaa kaunopuheliaisuuttaan. Karttakaamme sellaista humbuugia.\nRakentakaamme parempi alttari Jumalallemme! Katselette ympärillenne,\nnokista kattoa, repaleisia seinäpapereita, mutta ne katoavat sävelten\nvoimasta, pilarit kohoavat ja nostavat katon loistavaksi holviksi ja\nsävelvirrat saavat meidät unhottamaan ullakkokamarin, juoppouden ja\nkoko ankaran todellisuuden.\n\nLinner otti juhlallisen näköisenä viulunsa. Hän asettui keskelle\nlattiaa ja huudahti:\n\n-- Kadotkaa seinät!\n\nHän sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Samalla puheli hän omituisella\nhillityllä äänellä ikäänkuin siten säestäen soittoansa.\n\n-- Nyt olemme niityllä. On kaunis kesäpäivä, puheli hän. -- Niitty on\ntäynnä leikkiviä lapsia, lapsia, jotka piehtaroivat kukkien seassa.\nPuettuina kauniimpiin pyhäpukuihinsa hoitelevat äidit pienokaisiansa\nja nyökkäilevät toisilleen. Ilma ei ole kuuma, mutta lämmin ja ihana,\nja linnut visertävät, lapset nauravat ja pilvetöin, sininen taivas\nkatselee tätä onnea ja elämänhalua. Terve sinulle, Haydn, terve! Ja\nilmoille helähti eräs Haydnin kauneimmista symfonioista, ja sävelissä\nkertautui se, mitä Linner oli puhellut.\n\n-- Ja nyt olemme hienossa, valaistussa salissa. Juhlapukuisia naisia\nvanhanaikaisissa vaatetuksissaan istuu, laskee leikkiä ja hymyilee\nviuhkojensa suojassa. Sukkeluudet salamoivat kilpaa kynttiläkruunusta\nsäteilevän valon kanssa, ja heidän keskellään istuu nuori Mozart\npuettuna hopeasolkisiin kiiltonahkakenkiin, hienoihin silkkisukkiin,\npunaiseen samettitakkiin pitsiröyhelöineen, ja päässä hänellä on\nhuolellisesti käherretty teko-tukka. Hän on seurueen epäjumala. Hän\nlaskee leikkiä, ja naiset heristelevät hurmaantuneina häntä\nviuhkoillansa. Hän asettuu pianon ääreen. Mutta hän on tuskin\nehtinyt saada ensimäiset sävelet kuuluville, kun naiset nousevat ja\nmuodostavat carrén [nelikulma] ja alkavat tanssia minuettia vahatulla\nlattialla. Kuulkaa noita suloisia sointuja, katsokaa tuota kauneutta\nja suloutta. Säveleet tuudittavat, sulattavat ihmisen itseensä, sinä\nihana Mozart!\n\nLinner taivutti päänsä viulua vastaan, ja sen kielistä helkähti\nminuetti don Juanista, ynnä senjälkeen toisia Mozartin kappaleita.\n\n-- Mutta elämä ei ole paljasta leikkiä, ruusujen seassa on\norjantappuroitakin. Ja nyt tulevat intohimot kohisten, kuin mahtavat\nurut. Kuulkaa, kuinka ne valittavat ja vaikeroivat. Se on ihmiskunnan\nhätää, pettynyttä rakkautta, kaihon kyyneliä, murtuneita toiveita,\nkalvavia intohimoja, ja välillä on aina helähteleviä säveliä suuresta\nmaailman kaikkeudesta, vakavia ja yleviä, kuin virret. Jumalallinen\nBeethoven, kuka on sinun vertaisesi!\n\nLinner jatkoi soittamistaan.\n\nÄlkää soittako sen mestarin kappaleita ennen, kun olette kärsinyt ja\nitkenyt -- sanoi hän hiljaa -- älkääkä tätäkään hurjaa, uhkamielistä\nmusiikkia, tätä rajuimman ilon ja nurjimman epätoivon myllerrystä; se\non mielikuvituksesta rikkaan, loistavan neron, vapauttaan huokailevan\nkansan pojan hengen tuotetta.\n\nSe oli Chopinin musiikkia. Hän soitti kappaleen toisensa perästä,\nlopettaen sen mahtavalla, sydäntäsärkevään valitukseen päättyvällä\nsurumarssilla.\n\nLinner oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.\n\n-- Nyt hautaamme kaiken pikkumaisuuden, kaiken vihan, kaiken\nkatkeruuden -- sanoi hän hiljaa, hautaamme unelmamme, toiveemme,\ntulevaisuutemme, elämän onnemme, hautaamme Jennien, Jennien...\n\nHän pysähtyi äkkiä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedon\ntapaisesti, ja hän vaipui tuolille. Hän sulki silmänsä, huulet\nliikkuivat hiljaa, Arne ei voi kuulla, mitä hän sanoi. Vihdoin hän\nnousi taas seisoalleen.\n\n-- Jumalanpalvelus on loppunut, ja me palaamme taas kylmään\ntodellisuuteen, sanoi hän. -- No niin, antakaapas minun nyt kuulla\nsoittoanne.\n\nArne olisi tahtonut vajota maan alle. Soittaisiko _hän_ nyt,\nkaiken tämän jälkeen? Hänen täytyi kuitenkin totella opettajaansa,\nsitävartenhan hän oli tullut. Ujosti otti hän viulun ja soitti\nmuutamia vaatimattomia kansanlauluja. Linner nyökkäsi päällään.\n\n-- Oikein, hyvä on? Te soitatte nyt paimenpilliä ylhäällä tunturilla\nkauniina aamuna. Siinä on sointuisuutta. Pian tulee kirkonkellojen\nvuoro. Voitte tulla tänne sunnuntaisin, niin opetan teitä ainakin\nymmärtämään musiikkia, jos ei muuta.\n\nSinä päivänä kotiin mennessään oli Arne, kuin toinen ihminen. Hän\nlupasi itselleen, ett'ei hän koskaan maista väkijuomia, että hän\nkohtelee myötätuntoisesti kaikkia juoppouspaheen orjia ja että hän\nkoettaa kehittää itseänsä, vihata kaikkea vääryyttä sekä taistella\naina toden ja oikean puolesta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nFrankin huomaavaisuus Dinaa kohtaan kasvoi päivä päivältä. Vanhempain\nläsnäollessa ei hän ollut häntä huomaavanansakaan, mutta kahdenkesken\nlaski aina leikkiä hänelle. Hän oli pari kertaa yrittänyt syleillä\nja suudella häntä, mutta Dina oli puollustautunut urheasti. Ja\nkuitenkin hän piti tuosta kauniista nuorukaisesta ja oli iloinen, kun\ntämä iltasilla saattoi häntä kotiin. Isä oli sattunut usean kerran\nnäkemään heidän tulevan yhdessä. Hän oli silloin rypistänyt otsaansa\nja näyttänyt katkeralta. Eräänä iltana, kun Arne oli poissa ja he\nolivat kahdenkesken, kysyi hän äkkiä:\n\n-- Kuulehan, Dina, eihän sinulla liene mitään suunnitelmia nuoren\nPlummerin kanssa?\n\n-- Kuinka voit sellaista ajatella, isä? -- kysyi Dina punastuen.\n\n-- Olen nähnyt teidät usein yhdessä, ja minä tiedän missä\ntarkoituksessa tuollaiset herrat saattelevat nuoria tyttöjä.\n\n-- Sinä et koskaan usko mitään hyvää rikkaista, isä, sanoi Dina.\n\n-- Minulla on siihen pätevät syyt, vastasi Daniel Nilsen katkerasti\nhymyillen. -- On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka rosvoavat ja\nniitä, jotka antavat rosvota itsensä, eivätkä ne voi koskaan sopia.\nMe kuulumme viimeksimainittuun lajiin, Dina.\n\n-- Mikä sinut on tehnyt niin katkeraksi, isä? -- kysyi Dina.\n\n-- Oma elämänkokemukseni, vastasi isä. -- Olen sen kalliisti ostanut.\nIhminen on petoeläin, joka koettaa aina pitää omaa puoltansa\nhuolimatta siitä, että hän polkee toisia jalkainsa alle. Ja tämä maa\non nälkäisten petoeläinten maa... -- Hetken hiljaisuuden perästä\nhän jatkoi: -- En ole usein puhunut äidistäsi, Dina, mutta nyt,\nollessamme kahden, teen sen. Tiedät ehkä, ettei minulla ole ollut\nhyvää lapsuudenkotia. Vanhempani olivat riitaiset ja syyttivät\ntoisiaan uskottomuudesta, ja kumpikin koetti houkutella minua\npuolellensa ja saada vakoilemaan toisen toimia. Minä en voinut\nsietää sitä, sentähden tulin isoäitini kasvatiksi. Hän oli hyvin\nomituinen ihminen ja minun kasvatukseni muodostui sen mukaan. Hän\noli ahkera ja haaveksiva, ja pidettiin häntä \"viisaana eukkona\".\nHän tiesi keinot kaikkeen. Kerran hän antoi minulle korvapuustin,\nkun en aikonut uskoa, että hän oli nähnyt kummituksen ilmi elävänä\nladon katolla. Nuorena hän oli kirjoitellut rakkauslauluja miehelleen\nlypsinkiulun kylkeen, ja hänellä oli vieläkin tapana sepitellä\nrunoja. Hän oli elänyt sodan ja nälänhädän aikoina. Hän kertoi että\nhän sotamiesten marssiessa niin, että veri saappaista purskui, kätki\nneljä kaurasäkkiä maahan peläten heidän ryöstävän ne. Ne pyysivätkin\nruokaa, ja hän keitti heille puuroa, mutta kun hän heidän mielestään\npani siihen liian vähän jauhoja, työnsivät he hänet syrjään ja\nalkoivat itse ajaa niitä pataan. -- Isoäiti osasi myös soittaa, ja\nsiellä minä opin puhaltamaan huilua.\n\nJonkun ajan kuluttua tulin minä taas kotiin, mutta kun asiat siellä\nolivat entisestäänkin huonontuneet, päätin koettaa tulla toimeen\nomin neuvoin. Matkustin erään tulitikkutehtaan asiamiehenä ja näillä\nmatkoilla tutustuin äitiisi. Hän oli hyvin sinun näköisesi, mutta\npaljon solakampi. Olin luonnollisesti liian köyhä saadakseni häntä,\nmutta me olimme uskolliset toisillemme, ja vihdoinkin tuli meistä\npari. Hänellä oli tuhat dollaria ja niillä ostimme sievän talon\nsyöttömaineen. Meillä oli lehmiä, hevonen ja puutarha, me möimme\nmaitoa ja vihanneksia kaupunkiin.\n\nTuskin lienee koskaan elänyt onnellisimpia ihmisiä, kuin me olimme.\nAina, kun elämä tuntuu katkeralta ja raskaalta, ajattelen sitä aikaa.\nMinullakin on ollut valoisa aika, niin valoisa, että harvoilla on\nsiitä aavistustakaan. Äitisi oli niin suloinen ja lempeä, Dina. Hänen\nhymynsä oli kuin auringon säde. Hän ei puhunut paljoa, mutta kaikki\nhänen sanansa olivat viisaita ja tarkoin mietittyjä.\n\nKun sitten tuli kaksi pienokaista, -- ne, jotka siellä kirkkomaassa\nlepäävät -- eivät tulot enää riittäneet, ja meidän oli mietittävä\njotain muuta ansiota. Minä pääsin metsän lukijaksi Karlstadin\nympäristölle Ruotsiin, ja vaimoni seurasi minua metsiin\nuskollisesti jakaen kaikki vastukset. Miten hyvin maistuikaan\nruoka noiden korkeiden honkien alla, ja miten suloisesti nukuimme\nkuusenhavumajassamme! Mutta, kun tulot eivät sittenkään tahtoneet\nriittää, vuokrasin minä erään papin virkatalon viideksi vuodeksi.\nVuoden perästä kuoli pappi enkä minä saanut mitään vuokraa talosta.\nMinun täytyi muuttaa. Sitten vuokrasin erään suuren maatilan.\nOmistaja teki vararikon, ja meidän täytyi myydä kaikki mitä meillä\noli. Arne oli juuri syntynyt, ja vaikka vaimoni olisi tarvinnut\nkaiken sen hoidon, minkä minä olisin hänelle kyennyt antamaan, olin\npakoitettu olemaan ulkona ohjaamassa huutokauppatoimitusta. Sain\nkuulla, että Hanna oli tullut heikommaksi. Riensin sisään, hymy\nväikkyi hänen kalpeilla kasvoillansa. Istuuduin sängyn reunalle\nenkä voinut pidättää kyyneleitäni tarttuessani hänen käteensä. Hän\nkietoi kätensä kaulalleni ja sanoi: \"Rohkeutta vaan! Kaikki käy\nkyllä hyvin, olethan niin voimakas\". Ne olivat viimeiset sanat,\njotka häneltä sain kuulla. Minun täytyi taas mennä ulos. Takaisin\ntultuani oli hän jo jättänyt tämän elämän vaivat. Pienokainen itki\nkehdossa, mutta minun täytyi taas mennä myymään vaunuja, talous- ja\ntyökaluja ja innostaakseni ostajia laskea leikkiä heidän kanssaan\nsilloin, kun olisi tehnyt mieli itkeä. Ne varastivat ja kohmusivat\nolkia, lihaa ja perunoita, ja minä annoin heidän viedä, kaikki oli\nminulle yhdentekevää. Elämäni aurinko oli laskenut eikä se ole enää\nnoussut. Toimituksen päätyttyä heittäysin latoon heinien sekaan ja\nitkin niin, että sydän oli halkeamaisillaan. Sen jälkeen on kaikki\nollut synkkää, Dina, paljasta taistelua ja pettymyksiä. Hän vei minun\nelämänhaluni hautaan, ja siellä se on pysynyt. Mutta kun kiusaukset\nsinua kohtaavat, Dina, niin muista häntä. Hän oli puhdas, siveä ja\nviatoin. Älä häpäise koskaan hänen muistoansa! Kuuletko? Jos jotain\nsellaista tapahtuisi, en tiedä, mitä silloin tekisin. En voisi nähdä\nsinua enää.\n\n-- Puhuthan, kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut, isä, sanoi Dina.\n-- Mutta voit olla huoleti minun takiani.\n\n-- Et tunne maailmaa, Dina. Et tiedä, mitä kiusauksia suurkaupungissa\non joka kadun kulmassa. Ei ole sillä hyvä, että rikkaat varastavat\ntöittemme tulokset, he ryöväävät vielä työmiestensä tyttäret\nja tärväävät ne ainiaaksi. Ja jos rakkaus vielä pääsee peliin\nosalliseksi, on kaikki vastustus turha, se raivaa tieltä kaikki\nesteet.\n\n-- Koetan olla varuillani, sanoi Dina. -- Mutta kerro edelleen, isä.\nMiten sinun sitten kävi?\n\n-- Minun... -- Niin, minä olin pakoitettu toimittamaan teidät,\npienokaiset täysihoitoon naapureihin ja koettamaan onneani\nAmerikassa. Vakuutettiin täällä voivan kaivaa kultaa kadulta.\nTultuani Chicagoon, olin aivan rahatoin. Monta päivää olin ruoatta\nja yöt makasin rautatien odotussaleissa, sillä työtä en onnistunut\nsaamaan. Lopulta pestauduin erääseen Michiganjärvellä kulkevaan\nlaivaan. Laivalle tultuani näin kapteenin lyövän erästä miestä\nniin, että hän kuoli paikalle, eikä se tehnyt minuun erittäin hyvää\nvaikutusta. Mutta minun täytyi saada ruokaa, ja se maistui hyvältä.\nKannoin siellä lankkuja noin kuukauden ajan. Sitten riitaannuin erään\nirlantilaisen kanssa ja heitin hänet jokeen. Minun oli heti paettava\nsieltä. Tulin eräässä kalastaja-aluksessa Maskinawiin Michiganissa.\nMenin siellä erääseen ravintolaan pyytämään ruokaa. Siellä näin\neräällä pöydällä huilun, jota aloin soittaa. Isäntä pyysi minua\njäämään sinne soittamaan maksun edestä, mutta minä lähdin sieltä\nMilwaukeen ja sieltä St. Pauliin, missä sanottiin olevan runsaasti\ntyötä. Olin taas aivan rahatoin, ja jouduin sen lisäksi kuumeessa\nmakaamaan kurjimpaan boardinghouseen, mitä koskaan olen nähnyt.\nParannuttuani sain työskennellä neljätoista tuntia vuorokaudessa\nensin tiilitehtaalla ja sitten tukkivarikolla. Mutta kesän kuluttua\nvoinkin lähettää sata dollaria kotiin pienokaisilleni. Talveksi menin\nmetsätöihin, ja jouduin siellä mitä kamalimpaan seuraan. Toverini,\njotka edustivat kaikkia kansallisuuksia, kiroilivat ja tappelivat,\nmutta kun minä eräänä päivänä kuritin vähän yhtä heistä, menetin\npaikkani ja täydyin palata St. Pauliin. Sain sitten kuulla, että sama\ntoveri, joka oli yleisesti vihattu, oli murhattu ja haudattu metsään,\nmutta rikoksentekijästä ei saatu tietoa.\n\nSitten pääsin työhön rautatielle ja olin hyvin tyytyväinen.\nIloni ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä palkkaa pyytäessäni\nvastattiin, etten voi sitä saada ennen huhtikuun viidettätoista\npäivää, ja nyt oli tammikuun viimeinen. Olin tullut työhön juuri\nuuden palkkauskauden alussa ja palkkoja sanottiin maksettavan vaan\nmäärättyinä aikoina. Olin itse konttoorissa mr Plummerin puheilla.\nSelitin hänelle niin hyvin, kuin taisin epätoivoisen asemani, sanoin,\nett'ei minulla ollut rahaa, ystäviä eikä luottoa. Plummer vastasi,\nett'ei minun takiani voitu tehdä poikkeuksia säännöistä, ja että jos\nen ollut tyytyväinen, sain mennä matkoihini. Olin epätoivon partaalla\nja pakoitettu lainaamaan tovereilta ja maamiehiltäni. Näin nälkää ja\npalelin. Päivän tehtyäni ankarasti työtä palasin illalla jääkylmään\nhuoneeseen. Kun vihdoinkin sain rahaa, oli se jo myöhäistä. Olin\nmelkein kokonaan menettänyt kuuloni ja palelluttanut yhden sormeni\nkäsineiden puutteessa. Mutta kuka siitä välitti? Kapitalistit pitävät\ntyömiesten palkat niin kauan, kuin mahdollista saadakseen pistää\nkorot niistä taskuihinsa sillä välin kun työmies kärsii nälkää ja\nvilua. Täällä Amerikassa käy kaikki määrättyjen suunnitelmien mukaan.\n\nOlin kuitenkin saanut muutamia satoja dollaria kokoon ja iloitsin\njo toivossa saada teidät tänne. Mutta silloin sairastuin ja jouduin\nhospitaaliin. Kaikki, mitä vaivalla ja kieltäytymisellä olin saanut\nkokoon hupeni, ja taas olin tyhjin käsin. Lopun tiedät. Aloin\nuudestaan, ostin tämän pienen tuvan ja sain teidät tänne. Ja nyt\non mennyt kädestä suuhun kaikki, mitä pyhät ja aret aamusta iltaan\ntyöskennellen on irti saanut. Ne sunnuntait, jolloin olen saanut olla\nrauhassa, ovat luetut.\n\n-- Isä raukka! Raskasta on elämäsi ollut, sanoi Dina, kiersi kätensä\nhänen kaulaansa ja silitteli hyväillen hänen tukkaansa.\n\n-- Raskaampaa olisi se ollut, jos en olisi saanut teitä, sinua ja\nArnea, tänne, vastasi isä. -- Ja muutakin iloa on minulla ollut,\nlisäsi hän näyttäen valkoisia raateluhampaitaan, joilla olisi\nluullut voivan hienontaa kaikki kapitalistit. -- Olen sanonut heille\ntotuuden, olen kirjoittanut heistä sanomalehtiin. He tuntevat\nminut ja pelkäävät, mutta ne eivät uskalla eroittaa työstä, sillä\nhe tarvitsevat minua. Ja minä sanon heille totuuden viimeiseen\nhengenvetooni asti.\n\nDaniel Nilsen nousi suoristaen koukistunutta selkäänsä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nArne Nilsen oli saanut puhtaaksikirjoitustyötä rautatienkonttoorissa,\nja hän oli hyvin tyytyväinen. Hän tiesi tekevänsä työnsä hyvin. Mutta\nhän sai taas määräyksen eräänä päivänä muuttaa jälleen ulkotyöhön.\nArne mukautui siihen kärsivällisesti, ja hän raatoi ahkerasti.\nMutta ajanpitkään tuli se hänelle liian raskaaksi. Hän oli vielä\nkehittymätöin ja hento. Hän kadotti ruokahalunsa, valitti selkäänsä\nsärkevän ja laihtui. Isä tuli levottomaksi. Hän meni päällysmiehen\nluo, mutta sai häneltä vain hävyttömyyksiä. Silloin hän päätti\nkääntyä mr Plummerin puoleen.\n\nEräänä aamuna saapui hän konttooriin. Konttoristi vilkasi häneen\nsyrjäsilmällä pulpetin yli. -- Mitä tahdotte?\n\n-- Puhutella johtajaa.\n\nKonttoristi viittasi sivuhuoneeseen vievää ovea. Siellä istuu Plummer\npulpettinsa ääressä tarkastaen tilikirjoja. Kuullessaan askelia\nkääntyi hän ja työnsi silmälasit otsalleen.\n\n-- Mitä nyt? -- sanoi hän jotensakin äreästi, ikäänkuin vihoissaan\nsiitä, että tuli häirityksi.\n\n-- Minä olen Arne Nilsenin isä, hänen, joka työskenteli täällä\nkonttoorissa, sanoi Daniel pidellen hattua kädessään.\n\n-- Hän oli riuska poika.\n\n-- Sentähden minä ihmettelen, että hänet on eroitettu ja ajettu\nulkotyöhön.\n\n-- Ei häntä ole eroitettu. Hänelle on vaan annettu toista työtä.\n\n-- Niin, mutta se on liian raskasta keskenkasvuiselle pojalle. Hän ei\ntosin ole valittanut, sillä hän tekee kunnes voimat loppuvat, mutta\nhän on tullut sairaalloiseksi. Onko herra Plummer koettanut nostella\nnoita raskaita pyöriä ja kantaa kiskoja?\n\n-- Hän saa puhua päällysmiehelle siitä, vastasi Plummer äreästi.\n\n-- Olen sen jo tehnyt, herra Plummer, mutta hän oli hävytöin.\n\n-- Minulla ei ole aikaa keskustella kanssanne enempää. Otimme hänet\ntyöhön tehdäksemme hänelle palveluksen emmekä sentähden, että\nolisimme häntä tarvinneet. Mutta jos olette tyytymättömiä, voitte\nmennä molemmat.\n\n-- Olen menettänyt kuuloni herra Plummerin palveluksessa, enkä\nminä tahdo, että pojastani tulisi kivuloinen raukka dollarin\npäiväpalkasta, sanoi Daniel.\n\n-- Luuletteko meidän voivan järjestää työmme teidän poikienne\nterveys-suhteiden mukaan? -- keskeytti Plummer pisteliäästi.\n\n-- En, mutta tekin olette isä ja teidän pitäisi siis ymmärtää isän\ntunteet, vastasi Daniel. -- Olen työskennellyt niin kauan luonanne,\nettä luulisin senkin jotain vaa'assa painavan. Toivoisin Arnen saavan\nsellaista työtä, jossa hänellä olisi mahdollisuus edistyä.\n\n-- Hän saa olla tyytyväinen. Emme voi sallia työväen itsensä määrätä,\nmitä he tahtovat tehdä.\n\n-- Itse työ ei ole halpa-arvoista, mutta se on liian raskasta\npojalle. Ette suinkaan tahtone saada omalletunnollenne jonkun ihmisen\ntahallista terveyden turmelemista? Minä pyydän teitä, herra Plummer,\nsallikaa hänen tulla takaisin konttooriin.\n\nPlummer kääntyi ja alkoi selailla papereitansa. Kun Nilssen\nedelleenkin seisoi käsi korvan takana vastausta odottaen, kääntyi hän\nja ärjäsi:\n\n-- Niin pian, kun poikanne jättää työpaikkansa, saatte itse eron. Nyt\nsen tiedätte.\n\nNilsenin silmät iskivät tulta, mutta hän kumarsi sanaakaan lausumatta\nja poistui.\n\n-- Eron! Hän, joka oli uhrannut terveytensä yhtiön palveluksessa!\nJa nyt ne vaativat, että hänen saadakseen pitää paikkansa, pitäisi\nuhrata poikansa. Tekisikö hän kuten Abraham? Ei, tuhat kertaa parempi\noli nälkäkuolema. Olihan vaikea ruveta vanhoilla päivillään hakemaan\ntyötä, kun hän lisäksi oli kuuro, mutta Arnen uhraaminen, hänen\nlahjakkaan, kunnon poikansa... ei, mieluummin nähdä nälkää!\n\nKotiin tultuaan ilmoitti hän Arnelle, ett'ei tämän tarvinnut mennä\ntyöhön seuraavana aamuna. Muutamia päiviä myöhemmin luettiin\nkaupungin sanomalehdessä kirjoitus: \"Yhteiskunnan uhri\", jonka alla\noli nimimerkki D. N. Siinä kuvailtiin Plummerin ja Daniel Nilsenin\nkohtaus asiaankuuluvine seikkoineen. Seuraavana päivänä sai Daniel\nNilsen eron.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPlummerin palvelustytöillä oli yhteinen, sievä, pieni kammari. Dina\nistui siellä eräänä iltana yksin. Keittäjä oli tanssiaisissa ja\nherrasväki teaatterissa. Hän oli parsinut sukkiansa ja aikoi juuri\nmennä sänkyyn, kun joku koputti ovelle. Hän pelästyi.\n\n-- Kuka siellä? -- kysyi hän ja meni ovelle.\n\n-- Elkää pelästykö! Minä täällä olen, Frank, kuului vastaus.\n\n-- Luulin teidän olevan teaatterissa.\n\n-- En mennyt sentähden, että tahdoin mieluummin jäädä kotiin ja\npuhella teidän kanssanne.\n\n-- Mitä tahdotte?\n\n-- En mitään. Tahdon vaan puhella kanssanne hetkisen. Saanko tulla\nsisään?\n\n-- Ei, ei.\n\n-- No, te voitte sitten tulla tänne. Meillä on koko talo\nkäytettävänämme. Voimmehan leikkiä herra ja rouva Plummeria.\n\n-- Tuo ei ole oikein tehty, tuo herra Frank. Menkää nyt! -- vastasi\nDina.\n\n-- Miksi te olette noin kauhean jäykkä, Dina. Muut teidän ikäisenne\ntytöt ovat paljon kohteliaampia. Olenko minä sitten niin hirmuinen?\n\nJa samassa veti Frank oven auki ja astui sisään. Dina pakeni huoneen\ntoiseen päähän.\n\n-- Jos tulette tänne, niin minä huudan, sanoi hän.\n\n-- Huutakaa vaan, sitä ei kuule kukaan. Sitäpaitsi teillä ei ole\nmitään syytä huutaa, sanoi Frank ja istuutui tyynesti.\n\nDina vapisi.\n\n-- Tulkaa nyt kauniisti esille, älkääkä olko narri.\n\nVoinette kai käsittää, että minulla on ikävä yksin noissa suurissa\nhuoneissa, ja koska ette tahtonut tulla minun luokseni, täytyi minun\ntulla teidän luoksenne.\n\n-- En minä ole pyytänyt teitä tulemaan.\n\n-- Ei ole tapana pyytää ketään tulemaan vieraisille, vastasi Frank ja\nnauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat. -- Sanokaa nyt, miksi\nte kartatte minua.\n\n-- Siksi, että minä pelkään teitä.\n\n-- Pelkäätte minua? Olenko minä sitten varas tahi murhamies tahi\nryöväri? Mitä minä ihmisparka olen tehnyt?\n\n-- Te vainoatte minua.\n\n-- Vainoan teitä? Sillä tavallako kiitätte minua siitä, että olen\njoskus saattanut teitä kotiin? Onko se vainoamista? Minä siis vainoan\näitiäni saattaessani häntä teaatteriin ja isääni seuratessani häntä\nkonttooriin?\n\nDina ei voinut olla nauramatta.\n\n-- Te teette pilaa kaikesta, sanoi hän.\n\n-- Paitsi yhdestä asiasta, nimittäin siitä, että ihailen teitä. Te\nolette mielestäni niin kaunis, Dina.\n\n-- Vai niin, olenko? -- sanoi Dina punastuen.\n\n-- Jos minä olisin maalari tahi kuvanveistäjä, maksaisin suuren\nsumman saadakseni teidät mallikseni, vastasi hän tarkastellen häntä\nkiireestä kantapäähän. -- Te olette oikea luonnon mestariteos,\nDina. Pynttäämättä ja pukeutumiskonsteittakin olette täydellinen\nja sopusuhtainen. Kuinka somasti teidän päänne yhtyy pieneen,\nhurmaavaan kaulaan, kuinka suuret silmänne säihkyvät, kuinka keveä\nja joustava onkaan käyntinne? Kaikki on niin peijakkaan... anteeksi,\nkuulette kai, että olen ollut taidenäyttelyssä ja seurustellut\ntaiteilijain kanssa. Ja jos minä olisin kuvanveistäjä, lateleisin\nyhtä ja toista Venuksesta, lemmettäristä ja vanhoista kreikkalaisista\njumalattarista, mutta nyt pääsette sitä rojua kuulemasta.\n\n-- Kuulkaa nyt, herra Plummer, nyt teidän täytyy mennä.\n\n-- Mennä? Eikö meillä ole ollut hauskaa? Tahtoisitteko mieluummin\nistua yksin?\n\n-- Mutta joku voi tulla.\n\n-- Ei kukaan tule vielä, kello on vasta kymmenen. Sanokaapas nyt,\nDina Nilsen, tahtoisitteko tulla mrs Plummeriksi?\n\n-- Sitä en voi sanoa.\n\n-- Onko teistä todellakin pesupunkan vieressä seisominen, vuoteiden\nlaittaminen ja astiain peseminen niin hauskaa?\n\n-- Minun asemassani oleva tyttö ei saa katsoa mikä on hauskaa,\nvastasi Dina. -- Hänen täytyi miettiä miten hän parhaiten voisi\nansaita leipänsä.\n\n-- Mutta jos teille nyt tarjottaisiin prinsessan mukavuudet, hyvä\nruoka, vapaus maata ja ajella ulkona, sekä elää iloisesti ja\nyltäkylläisesti, valitseisitteko sittenkin palvelustytön osan?\n\n-- Sen sanon sitten, kun minulla on todella vapaus valita.\n\n-- Mutta jos minä tarjoaisin teille nuo mukavuudet.\n\n-- Te ette tarkoita, mitä sanotte, herra Plummer. Tiedätte yhtä\nhyvin, kuin minäkin, etteivät vanhempanne koskaan siihen suostuisi.\n\n-- Siinä tapauksessahan voimme karata, niinkuin Fanny ja Charleskin,\nja panna kokoon pienen romaanin.\n\n-- Elkää puhuko noin, herra Plummer! Olen liian hyvä pilan esineeksi,\nsanoi Dina.\n\n-- Pilan? Kenen päähän pistäisi tehdä pilaa teistä? Se olisi\nvaarallisempaa minulle, kuin teille täällä Amerikassa, vastasi Frank.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sentähden, että täällä tehdään kaikki naisten hyväksi.\nMiespoloiset saavat harvoin oikeutta. Jos sanoo piloillaan tytölle:\n\"tahdotko tulla vaimokseni?\", hankkii hän heti todistajat ja haastaa\nsanojan oikeuteen avioliittolupauksen rikkomisesta, eli kiskaisee\nhäneltä muutamia tuhansia. On paras, että haastatte minut, miss Dina,\nmutta onneksi teillä ei ole todistajia, sanoi Frank nauraen.\n\n-- Kyllä te osaatte! On jo myöhäinen ja minä olen väsynyt.\n\n-- Kunpa saisi olla keittäjä Jessien sijassa ja jäädä tänne.\n\n-- Kas niin, menkää nyt!\n\n-- Enkö sitten ollenkaan saa pitää teistä, Dina? -- sanoi Frank\nlevittäen kätensä.\n\n-- Kas niin, nyt avattiin ulko-ovi. Joku tulee portaissa. Menkää nyt,\nkiiruhtakaa!\n\n-- Antakaa suutelo, niin menen.\n\n-- Ettekö kuule? Se on Jessie, joka tulee. Jos hän saa nähdä teidät\ntäällä, tulee siitä kaunis historia.\n\nJa Dina rupesi itkemään.\n\n-- No antakaa minulle palkintoni, niin menen. Hädissään suuteli Dina\nhäntä ja vaipui sitten tuolille. Oikeastaan hän piti hänestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDaniel Nilsen istui väsyneenä ja alakuloisena huoneessaan. Hän\noli turhaan etsinyt työtä. Joku koputti ovelle, ja suureksi\nhämmästyksekseen näki hän Frank Plummerin astuvan huoneeseen.\n\n-- Hyvää päivää, mr Nilsen, sanoi Frank. -- Olipa onni, että tapasin\nteidät kotona.\n\n-- Minua ei liene nykyään vaikea tavata kotona, sanoi Daniel ja\ntarjosi Frankille tuolin.\n\n-- Niin, minä olen kuullut, että teidän ja isän kesken on sattunut\npientä väärinkäsitystä, ja minä tulin tänne juuri sentähden, sanoi\nFrank istuutuen. -- Luulen nimittäin, ettei asiaa olisi niinkään\nvaikea saada entiselleen, jos niin tahdotte.\n\n-- Ei ainakaan poikani terveyden kustannuksella, vastasi Daniel.\n\n-- Sehän on selvä. Mutta minulla on toinenkin asia, josta haluaisin\npuhella kanssanne.\n\n-- No-o!\n\n-- Teillä on tytär, mr Nilsen... tavattoman kaunis ihmis-suvun\neksenplaari...\n\n-- Mitä hänestä? -- kysyi Daniel tuimasti.\n\n-- Hän on meillä palveluksessa, kuten tiedätte, ja minä olen\nrakastunut häneen.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Minusta hän on liian hyvä raatamaan palvelustyttönä. Hän on luotu\nihailtavaksi ja hienoa seuraelämää varten.\n\n-- Vai niin, sitä minä en ole huomannut, vastasi Daniel kuivasti. --\nHän saa kyllä raataa, raukka, kuten äitinsäkin, ja kuten me kaikki\nniin kauan, kun meillä on teidän ja isänne kaltaisia miljoonaryöväriä.\n\n-- Minä tiedän vanhastaan, että te tahdotte aina puskea meitä\nrikkaita, sanoi Frank nauraen -- enkä sentähden siitä suutukaan.\nYmmärrän vallan hyvin, että teidän on vaikea olla työttömänä\nvanhoilla päivillänne ja ehkä huolehtia toimeentulostanne.\n\n-- Vai niin, te ymmärrätte sen, vastasi Daniel katkerasti. --\nVoittehan antaa osan miljoonistanne minulle.\n\n-- Sitä olen ajatellutkin, keskeytti Frank. -- Minä vapautan teidät\nkaikista tulevaisuuden huolistanne, minä hankin pojallenne sopivaa\ntyötä ja...\n\n-- Mitä tarkoitatte? -- puhkesi Daniel Nilsen puhumaan silmäillen\nhäntä tutkivasti.\n\n-- Tarkoitan, että vuokraan tyttärellenne kauniin huoneuston jossain\nkomeassa talossa. Voitte kernaasti muuttaa sinne. Minä pidän huolen,\nettä saatte kaikki, mitä tarvitsette, ja minä pistäyn joskus\ntervehtimässä teitä ja pidän itseäni perheen jäsenenä.\n\n-- Tarkoitatteko, että menette hänen kanssaan naimisiin oikein\nkunniallisella tavalla? -- kysyi Daniel Nilsen, joka tunsi verensä\nkiehahtavan.\n\n-- Oh, nehän ovat joutavia seremonioita nuo papit ja kirkot ja\nviralliset toimitukset, ja tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin,\nkuinka ennakkoluuloisia ihmiset ovat, vastasi Frank ylimielisesti.\nVanhempaini, yhteiskunnallisen asemani ja kulkupuheiden takiakaan ei\nmiljoonan omistajan pojan sovi naida vanhempainsa palvelustyttöä.\nKuitenkin toistaiseksi on se pidettävä salaisuutena.\n\n-- Toisin sanoen: te tahdotte kunnioittaa tytärtäni valitsemalla\nhänet rakastajattareksenne?\n\n-- Minun puolestani voitte käyttää niinkin epämiellyttävää sanaa, jos\ntahdotte; minä en ainakaan ole sitä tehnyt, vastasi Frank.\n\n-- Daniel Nilsen oli noussut seisoalleen. Hänen silmänsä salamoivat,\nkädet puristautuivat nyrkkiin, hän avasi suunsa ja näytti\npedonhampaitansa, joiden olisi luullut voivan musertaa Frankin\nyhdellä kertaa, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n-- Tiedän teidän Minneapoliksen rikkaiden tapana olevan näytellä\nkotona uskollisen aviomiehen osaa, mutta kuitenkin olette\nuskottomia vaimoillenne, sanoi hän käheästi. -- Ja kun teidän\nrakastajattaristanne on kultaus kulunut, jätätte heidät kurjuuteen.\nMe siirtolaiset kelpaamme kyllä orjiksenne, kokoamaan teille\nmiljoonia, ja tyttäremme te turmelette perinpohjin. Mutta tällaisen\ntarjouksen tekeminen tyttären isälle hänen omassa kodissaan menee jo\nsentään yli äyräiden, ja siihen löytyy vaan yksi vastaus.\n\nFrank pelästyi ja koetti päästä ovelle.\n\n-- Minähän pyysin vaan kohteliasta vastausta, sanoi hän.\n\nMutta pakeneminen oli myöhäistä. Daniel Nilsen tarttui häneen\nvahvoilla kourillaan ja heitti hänet lattiaan.\n\n-- Tässä on vastaus, mutta onko se kohtelias, vai ei, siitä saatte\nitse päättää, sanoi hän ja nujuutti rimpuilevaa Frank-parkaa kaikin\nvoimin. -- Oikeastaan minun pitäisi ampua teidät, kuten koiran, mutta\nminä en tahdo haaskata ruutia teidän takianne.\n\n-- Päästäkää, tehän tapatte minut, ähkyi Frank hänen väkevissä\nkourissaan.\n\nDaniel Nilsen avasi oven, tarttui peittoamaansa Frankia niskaan\nja heitti hänet ulos. Hetkisen makasi tämä, kuten taintuneena\nportaan edessä. Sitten nousi hän ja kalpeana, kuin kuolema, puristi\nnyrkkiänsä Daniel Nilsenille huutaen:\n\n-- Tämän te saatte kalliisti maksaa! Sitten painoi hän kädellään\nrintaansa ikäänkuin tuskassa, horjui vähän matkaa eteenpäin, viittasi\nluokseen ensimäisen ajurin ja ajoi kotiin.\n\nDaniel Nilsen veti helpoituksen huokauksen.\n\n-- Vihdoinkin olen saanut yhtä heistä kurittaa. Ne ovatkin niin kauan\nminua nujuuttaneet, ne katalat!\n\nKun Dina tavallisuuden mukaan illalla tuli kotiin, sanoi isä hänelle:\n\n-- Saat muuttaa Plummerilta, Dina.\n\n-- Minkätähden, isä? -- kysyi Dina ihmetellen.\n\n-- Sentähden, että... että siellä ei ole enää turvallinen olla.\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitat.\n\n-- Tiedätkö, että Frank Plummer, se keikari, oli täällä ja ihan\nsuoraan pyysi sinua rakastajattarekseen.\n\n-- Mitä? huudahti Dina vaaleten.\n\n-- Mutta hän saikin vastauksen. Niin perusteellisesti minä en ole\nketään peitonnut, en edes sitä irlantilaista, jonka Chicagossa heitin\njärveen.\n\n-- Frank tuli tänään kotiin sairaana.\n\n-- Usko sitä, sanoi isä nauraen.\n\n-- En voi muuttaa ennen joulua, sanoi Dina. -- Olen luvannut olla\nsiellä siihen saakka. -- Ja minun suhteeni voit olla rauhassa, isä.\nVaron kyllä itseni.\n\n-- Muista äitiäsi, Dina!\n\n-- Minä ajattelen häntä, eikä sinun koskaan tarvitse hävetä minun\ntähteni, isä.\n\nDaniel Nilsen tunsi äkkiä sydämensä lämpiävän. Hän sulki tyttärensä\nsyliinsä ja suuteli häntä otsalle.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nFrank Plummer makasi sairaana kokonaisen viikon. Hän oli nimenomaan\nkieltänyt hakemasta lääkäriä, hän paranteli itseänsä kylmillä\nkääreillä. Hän ei tahtonut tavata ystäviänsäkään. Dinan oli useita\nkertoja täytynyt viedä hänelle hedelmiä ja limonaatia. Hän näytti\naina niin levottomalta. Lieköhän isänsä kertonut hänelle kaikki?\nMitä useammin hän katseli häntä, sitä voimakkaammiksi tulivat hänen\nintohimonsa. Mutta rakkauteen sekaantui nyt myöskin kostonhimoa. Jos\nhän joskus lienee ajatellutkin Dinaa vaimonansa, niin oli hän nyt\ntäydellisesti luopunut sellaisista lapsellisuuksista. Eihän ollenkaan\nkäynyt päinsä vetää perheeseen sellaista kohloa kuin Dinan isä oli.\n\nMr ja mrs Plummerin piti mennä näyttelyyn. Sehän sulettaisiin\nmuutaman päivän perästä. He olivat lykänneet sitä päivästä toiseen,\nja nytkin se oli heistä hyvin vastenmielistä, mutta menemättä sinne\neivät he voineet olla. Näyttely oli koko Minneapoliksen ylpeys ja\nkaikki ihmiset olivat siellä olleet. Oli mahdoton jäädä sieltä pois.\nSanoisivathan ihmiset: \"tuossa tulee rikas Plummer rouvineen.\"\n\nMr Plummer raivasi itselleen ja paremmalle puoliskolleen tietä\nväkijoukon läpi. He pitivät velvollisuutenansa tarkastella koneita,\njalokiviä, vaunuja ja kaikkia mahdollista. Lopulta tulivat he\ntaidenäyttelyyn, joka oli kaikista hienoin. He astuivat ensiksi\nkuvanveistososastoon, mutta seisahtuivat molemmat ällistyneinä.\n\n-- No, mutta nehän näyttävät kaikki olevan juuri maata menossa,\nhuudahti Plummer, -- eli mitä sinä tuumit, Georgia? Eivät näy\nkäyttävän yöpaitojakaan siinä maassa, mistä nämä ovat kotoisin.\n\nMrs Plummer koetti näyttää arvokkaalta ja vakavalta.\n\n-- Vaiti, Plummer, älä puhu niin kovalla äänellä! Mutta minun täytyy\nkuitenkin myöntää, että sanomalehdet olivat oikeassa sanoessaan, että\ntämä on aivan sopimatonta. Minun mielestäni olisivat ne kuitenkin\nvoineet hankkia vähän vaatteita näille epäjumalille, ettei nuorten\ntyttöjen olisi tarvinnut punastua tänne tullessaan, koska tämä kaikki\nmuutoinkin maksaa siksi paljon. Europalaiset lienevät kylläkin\npilaantuneita, mutta täällä meidän kristillisessä yhteiskunnassamme\npitäisi kuitenkin päästä näkemästä tuollaista ulkomaalaista\nkevytmielisyyttä. Onko Frank ollut täällä.\n\n-- Tietysti. Mutta katsos tätä naista, Georgia. Hänellä on vallan\nliian pitkät sääret. -- Ja Plummer meni Milolaisen Venuksen luo ja\nmittasi sormillaan sekä vertaili mittoja vaimoonsa. -- Noin paljon on\nliikaa, näetkös.\n\n-- Plummer, oletko hullu? sanoi Georgia ja työnsi pois hänen kätensä.\n-- Joku voisi nähdä... Mutta minusta näyttää, kuin tulisivat ne\nsodasta kaikki, nehän ovat menettäneet kätensä ja jalkansa.\n\nJa Georgia pudisti päätänsä.\n\n-- Täytynee lähettää heidät hospitaaliin, sanoi Plummer nauraen\nomalle sukkeluudelleen. -- Mennään eteenpäin! Ajattelepas, että ne\nvoivat pyytää kymmenen senttiä tällaisen rojun näkemisestä!\n\nPlummer meni maalaus-osastoon ja alkoi tarkastella taulujen hintoja.\n\n-- Nuo maalarit ovat hävittömimpiä ihmisiä, mitä tunnen, sanoi\nPlummer vaimolleen. -- Katsohan Georgia, pienestä kankaan palasta,\njohon on maalattu muutamia puita ja lehmiä, pyytävät he tuhannen\ndollaria. Pienemmällä summalla voi saada yhtä monta elävää lehmää.\n\n-- Ne eivät tiedä, että täällä Amerikassa voi saada suuria tauluja\nviidellä dollarilla, sanoi Georgia. -- Mutta teollisuushan onkin\nmeillä kehittynyt paljoa korkeammalle. -- Ja kannattaako nyt pistää\ntuollaista pientä kangaslappua kehyksiin? Kehys on suurempi kuin itse\ntaulu. Kuka viitsisi tuollaisia seinälleen ripustaa?\n\nPlummer oli hyvin tyytymätöin, ja tuumi ettei hän ollut koskaan\nnähnyt ajattelemattomampaa kankaan tuhlausta. Bierstädtin kummalliset\ntaulut jäävuorineen, kesäyön aurinkoineen, pohjattomine, sumun\npeittämine kuiluineen, hänen syysmaisemansa, mihin oli ajettu\nräikeitä punaisia, sinisiä, keltaisia ja vihreitä värejä säästämättä,\nne miellyttivät Plummeria. Siinä oli seinän kokoisia tauluja. Se oli\njotain, se. Mutta kyllä oli hintaakin. Tuhannen dollaria yhdestä\ntaulusta. Sehän oli enemmän, kuin huonekalutehtaan vuotuiset tulot.\nMutta eroitus olikin siinä, että tuolit ja pöydät kävivät kaupaksi,\nmutta taulut jäivät riippumaan myymättä.\n\nPlummer oli vaimoineen täyttänyt kansalaisvelvollisuutensa ja\npalasi keveällä mielellä kotiinsa. Lamppu sytytettiin, kirjeet\nja sanomalehdet otettiin esille. Siinä oli kirje Charlekselta ja\nFannyltä. He olivat ylen onnellisia metsä-asunnossaan.\n\n-- Emmekö sentään ole hyvin onnellisia, Georgia? -- sanoi Plummer\noikaisten itseänsä. -- Pastori kysyi tänään, miksi et sinä, Frank\nkuulu nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen.\n\n-- Siksi, etten välitä siitä humbuugista, vastasi Frank.\n\n-- No, no, poikaseni! -- sanoi Plummer sormellaan heristäen. --\nMuista, ettei liikemiehelle ole mikään, joka häntä voi hyödyttää,\nhumbuugia. Sellaiseen yhdistykseen kuuluminen on puoltolause, se\nvahvistaa luottoa, ja sehän on liikemiehelle välttämätöin.\n\n-- Minä en usko sitä, mitä ne siellä puhuvat.\n\n-- Kuinka moni jäsenistä mahtaa sitä uskoa, vastasi Plummer\nhymyillen. -- He tekevät sen vaan _businessin_ tähden. Täytyyhän\nasemansa takia jotain uhrata. Täytyy tehdä paljonkin tässä maailmassa\nsellaista, mikä ei ole hauskaa, ja yksi virren värssy laastaroi monta\nsynninhaavaa. Rupea vaan jäseneksi Frank!\n\n-- Mietinpähän asiaa, vastasi Frank.\n\n-- Kuulehan, Georgia, eikö sinunkin mielestäsi tämä ole yhtä kaunis,\nkuin ne siellä näyttelyssä? Plummer tarkasteli öljypainotauluansa. --\nEmme todellakaan tarvitse juosta sinne taidetta ihailemaan.\n\nJa Plummer helisteli tyytyväisenä rahojansa. Hän oli onnellinen mies.\n\nEnnen viikon loppua oli Frank kirjoittautunut nuorten miesten\nkristillisen yhdistyksen jäseneksi.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nJoulu oli tulossa. Dina oli käynyt erään ystävättären luona. Hän\noli viipynyt kauemman, kuin oli aikonut. Häntä peloitti hiukan\nkulkiessaan yksin tuota pitkää matkaa. Hän rohkaisi kuitenkin\nitsensä! Hän ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun hän huomasi samaan\nsuuntaan kulkevan mieshenkilön. Hän kääntyi äkkiä ja lähestyi Dinaa,\njonka sydän löi valtavasti. Juoksisiko hän pakoon? Samassa mies alkoi\npuhua:\n\n-- Dinako? Kuinka olette näin myöhään ulkona? Se oli Frank. Dina tuli\niloiseksi huomatessaan, että tulija olikin tuttava.\n\n-- Menettekö kotiin? Mehän voimme käydä yhtämatkaa, sanoi Frank\ntarjoten käsivarttansa.\n\n-- Kiitos, käyn mieluummin yksin, vastasi Dina.\n\n-- Kuten tahdotte, sanoi Frank alkaen käydä hänen rinnallaan. -- On\nvaromatonta käydä yksin näin myöhällä.\n\n-- Aioinkin tulla aikaisemmin, mutta en ehtinyt. He astuivat\nPlummerin puutarhan ohi. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä.\n\n-- Odotattehan silmänräpäyksen, minä unhotin konttooriin erään\nesineen. Tulen pian, sanoi Frank.\n\nDina näki hänen menevän sisään. Hän sytytti lampun ja oli etsivinään\njotain eräältä hyllyltä. Sitten hän raotti ovea.\n\n-- Tulkaa sisään, Dina, huusi hän. Täällä on lämmin enkä minä vielä\njoudu aivan heti. Täällä näette minun pesäni, missä vietän suurimman\nosan päivääni, lisäsi hän Dinan astuessa epäröiden kynnyksen yli. --\nUh! Sulkekaa ovi, siellähän on niin kylmää ja kosteaa, siellä ulkona.\nIstahtakaa!\n\nDina istuutui ja katseli ympärilleen. Huone oli yksinkertainen,\npaperoimattomine seinineen, missä riippui kaikenmoisia mallia.\nTulenkestävä kassakaappi oli yhdessä nurkassa, lisäksi kirjoituspöytä\npapereineen. Viereiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan ja sieltä\nnäkyi sänky, pieni pöytä ja pesukaappi.\n\n-- Vahti makaa tavallisesti täällä, sanoi Frank, joka oli seurannut\nDinan katsetta -- mutta hänellä on tänään vapautta eikä hänen\nsijaisensa näy vielä tulleen.\n\nFrank kävi ympäri vihellellen, tarkasteli pöytäkirjoja ja teki niihin\npieniä muistutuksia. Sitten pistäysi hän viereiseen huoneeseen, mutta\npalasi pian kantaen tarjotinta, jolla oli kaksi viinilasia.\n\n-- Ei minulla ole juuri suuria tarjottavana, sanoi hän hymyillen\n-- mutta saatte pitää vähänkin hyvänänne. Viinilasi tekee hyvää\npakkasessa. Se on Catawbaa vaan, eikä se siis ole väkevää...\nTervetuloa minun valtakuntaani! -- lisäsi hän hymyillen, otti toisen\nlasin ja kumarsi Dinalle.\n\nDina ei voinut olla nauramatta. Hän tunsi vilustusta, otti lasin\nja tyhjensi sen äkkiä. Mutta mitä se oli? Huone, pöytä, Frank,\nkaikki alkoivat tanssia hänen silmissänsä ja korvissa suhisi. Hän ei\nvoinut nähdä eikä ajatella selvästi, ja ikäänkuin unessa tunsi hän,\nettä Frank sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten hän meni\ntainnoksiin.\n\nKun hän heräsi, makasi hän vahdin sängyssä. Frank istui hänen\nvieressään ja piteli häntä kädestä. Hän katseli hämmästyneenä\nympärilleen.\n\n-- Missä minä olen, kysyi hän pelästyneenä.\n\n-- Oletteko kipeä, Dina? -- kuuli hän Frankin kysyvän. -- Tulitte\nniin kalpeaksi, minä luulin teidän pyörtyvän ja toin tänne. Tässä\nolisi lasillinen vettä, juokaa!\n\nDina otti koneellisesti vesilasin.\n\n-- Jaksatteko nyt nousta? -- kysyi Frank. Menen toiseen huoneeseen\nsiksi aikaa. Hän meni sulkien oven jälkeensä.\n\nDinan päätä pyörrytti, mutta hän nousi kuitenkin ja kostutti\nohimoitaan pesuastiassa olevalla vedellä! Sitten puki hän ylleen\nhatun ja päällystakin, jotka Frank varmaankin oli häneltä ottanut\npois. Sitten meni hän hiljaa ulos.\n\n-- Luuletteko nyt jaksavanne lähteä kotiin? -- kysyi Frank. -- Raitis\nilma virkistää varmaan teitä.\n\nHän sammutti tulen ja lukitsi oven.\n\n-- Kas niin, nojatkaa nyt käsivarteeni, te tarvitsette tukea.\n\nDina totteli tahdottomasti. Hän veti raitista ilmaa keuhkoihinsa. Se\nteki hyvää. Mutta polvet tuntuivat vapisevan ja hän nojasi raskaasti\nFrankin käsivarteen. Frank puhui jotain, mutta hän ei voinut sitä\nkäsittää eikä hän vastannut mitään. Dina havahtui vasta, kun Frank\nveti kätensä pois avataksensa oven. Hän astui horjuen ylös portaita\nja luuli Frankin huutavan hänelle \"hyvää yötä, Dina\", mutta hän ei\nollut siitä oikein varma. Hän meni hiljaa huoneeseensa. Keittäjä\nkuorsasi jo. Dina hiipi erääseen nurkkaan riisuutumaan. Ja siinä\nseisoessaan selveni hänelle totuus, kamala totuus. Hänet oli\nraiskattu... raiskattu... raiskattu!\n\n\n\n\nXX.\n\n\nDaniel Nilsen hämmästyi, kun hän seuraavana päivänä näki vaunun\npysähtyvän portaittensa eteen ja Plummerin kuskin laskeutuvan alas\najopenkiltä. Tämä kertoi lyhyesti, että hänen tyttärensä makasi\nvaunussa sairaana, ja että hän oli tullut kysymään vietäisiinkö hänet\nhospitaaliin, vai jätettäisiinkö tänne, sillä Plummerilla ei häntä\nvoitu pitää, kun ei tiedetty, oliko tauti ehkä tarttuvaa. Avattuaan\nvaunun oven näki isä Dinan makaavan kalpeana, kärsivän näköisenä\nsuletuin silmin, nojaten keittäjän olkapäähän. -- Hän nosti hänet\nsanaakaan lausumatta vahvoille käsivarsillensa ja kantoi huoneeseen.\n\n-- Hän on varmaan yöllä sairastunut, sillä aamulla hän makasi noin,\neikä hän vastaa mihinkään kysymyksiin, sanoi keittäjä. -- Plummer\nlähettäisi mielellään perhelääkärinsä, jos...\n\n-- Kiitos, meillä on kyllä lääkäreitä, keskeytti Nilsen. Plummerin\nnimi sai hänet heti pois suunniltansa.\n\nHän laski sairaan tyttärensä sängylle ja hyväili häntä.\n\n-- Mitä ne ovat tehneet sinulle, Dina?\n\nHän pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja puhutteli häntä hyväilynimillä.\nDina avasi silmänsä. Nähdessään isänsä kumartuneena ylitsensä\nkyynelten vuotaessa kasvoille, kiersi hän kiihkeästi kätensä hänen\nkaulaansa ja purskahti itkuun. Sitten hän meni jälleen tainnoksiin.\n\nLääkäri selitti hänen saaneen aivotärähdyksen, joka kuitenkaan\nei ollut vaarallista laatua. Hänen tuli saada jäähauteita pään\nympärille, häntä ei saanut häiritä eikä saattaa hänelle mitään\nmielenliikutuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDina oli taas terve. Hänen palvelusaikansa Plummerilla oli loppunut,\neikä hän sinne olisi mennyt, vaikka hänelle olisi luvattu koko\nmaailman rikkaudet. Hän ajatteli etsiä toista palveluspaikkaa, mutta\nisä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Isän mielestä\nhän oli niin kalpea ja heikko, että hänen oli paras olla kotona\nvoimistumassa. Voihan hän ansaita hiukan käsitöillä ja Arne oli\nsaanut kutakuinkin hyvän paikan eräässä insinöörikonttoorissa. He\ntulivat kyllä toimeen. -- Mutta kuinka voisi hän saada rohkeutta\nsanoakseen isälle kaikki? Silloin hän kokonaan musertaisi tuon\nkarkean näköisen, mutta kuitenkin niin hellän isän, isän, joka\nköyhyydestään huolimatta oli niin ylpeä sukunsa hyvästä maineesta.\nUskoisiko hän häntä? Tuhansilla keinoilla oli hän koettanut päästä\nalkuun, mutta sanat tarttuivat aina kurkkuun ja tahtoivat tukehuttaa\nhänet. Hän ei voinut. Ja kuitenkin täytyi hänen uskoa asiansa\njollekin, joka ymmärtäisi häntä ja osaisi neuvoa. -- Agnes?... Hän\nsieppasi päällystakin ylleen ja riensi hänen luokseen. Ikäänkuin\nkivettyneenä kuunteli Agnes Dinan kertomusta, jonka nyyhkytykset\nalituiseen katkaisivat. Agnes silitteli hänen tukkaansa ja painoi\nhänen päänsä rintaansa vastaan.\n\n-- Mitä aijot nyt tehdä, Dina, kysyi hän.\n\n-- Siitähän minun piti puhua sinulle, sanoi Dina. -- Anna nyt minulle\nhyvä neuvo. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin, jos hän suostuisi nyt\nheti menemään naimisiin.\n\n-- Rakastatko häntä, Dina?\n\n-- Kyllä, Agnes. Teen sen huolimatta siitä mitä hän on minulle\ntehnyt. Olen kauan rakastanut häntä.\n\n-- Ja luuletko hänen pitävän sinusta?\n\n-- Hän on sanonut sen useita kertoja. Eräänä iltana kysyi hän\ntahdoinko ruveta hänen vaimokseen.\n\nAgnes mietti hetkisen.\n\n-- Hänen _täytyy_ naida sinut, sanoi hän. -- Hänet on pakotettava\nsiihen. Sellainen on laki Amerikassa. Menen itse hänen luokseen.\n\n-- Teetkö todellakin sen? Kuinka hyvä sinä olet! Sitä oikeastaan\naijoin sinulta pyytääkin. Sinä yksin voit häneen vaikuttaa.\n\nToivon säde pilkisti Dinan epätoivoiseen sieluun.\n\nEräänä iltana odotti Agnes Frankin kotiin menoa konttoorista. Hän\ntiesi silloin tapaavansa hänet yksin. Frank hämmästyi kovin, kun\nAgnes seisoi siellä ja pyysi saada puhutella häntä. Frank ei ollut\nnähnyt häntä pitkään aikaan, ja vanhat muistot heräsivät uudelleen\neloon. Hän avasi konttoorin oven ja pyysi häntä astumaan sisään.\n\n-- Minkä johdosta minulla on kunnia saada vastaan ottaa näin\nharvinaisen vieraan? -- kysyi hän.\n\nEpäröiden astui Agnes kynnyksen yli. Kummallinen tunne tahtoi\nvalloittaa hänet. Täällähän se oli tapahtunut.\n\n-- Tulen puhumaan Dinasta, sanoi hän.\n\n-- Dinasta?... Mistä Dinasta? -- kysyi hän voimatta kuitenkaan estää\npunaa kohoamasta poskillensa.\n\n-- Dina Nilsenistä... entisestä palvelustytöstänne.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Olette tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan.\n\n-- Olenko? Frank koetti näyttää hämmästyneeltä.\n\n-- Ei maksa vaivaa teeskennellä, Frank Plummer; me tiedämme kaikki.\n\n-- Kaikki? Mitä sitten?\n\n-- Kaiken sen, mitä nämä seinät voisivat kertoa. Agneksen viha alkoi\nkuohua.\n\nFrank koetti vieläkin näyttää viattomalta.\n\n-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.\n\nAgnes katseli häntä suurilla silmillänsä, mutta Frank ymmärsi, ett'ei\nnyt sopinut antaa pettää itseänsä, ja hän katsoi takaisin.\n\n-- Olin aina pitänyt teitä gentlemannina, mr Plummer. Olen\npahoillani, että olen erehtynyt.\n\nFrank punastui.\n\n-- Minäkin olen pahoillani siitä, että olen alentunut silmissänne,\nneiti Agnes. Mutta mikä sitä Dina Nilseniä vaivaa?\n\n-- Se, että hän pian tulee teidän lapsenne äidiksi, sanoi Agnes\nrohkeasti.\n\nFrank tuijotti häneen. Sitten hän kalpeni äkkiä ja hänen päänsä\nvaipui käsien varaan pöydälle.\n\n-- Iloitsen, että teillä on hiukan omaatuntoa jälellä, sanoi Agnes.\n-- Nyt on olemassa vaan yksi keino häväistysjuttujen välttämiseksi,\nja se on että menette kaikessa hiljaisuudessa naimisiin hänen\nkanssaan.\n\n-- Minä en voi, ei, ei, se on mahdotonta, ähkyi Frank.\n\n-- Ja miksi ette? Eikö hän ole yhtä hyvä tyttö, kuin joku toinenkin?\n\n-- Minä en rakasta häntä, kuiskasi Frank katsomatta häneen.\n\n-- Oliko se sitten pelkkää valhetta mitä te koetitte uskotella\nhänelle erään kerran iltasella hiivittyänne hänen huoneeseensa.\n\n-- Ei, tarkoitin todellakin sitä silloin, mutta nyt, ei...\n\n-- Mikä estää nyt sitä tekemästä? Eihän teidän oma rikoksenne voine\ntehdä häntä huonommaksi teidän silmissänne? Päinvastoin pitäisi sen\npakoittaa teitä polvillanne pyytämään häneltä anteeksi.\n\n-- Te itse olette esteenä, neiti Agnes. Tunnen nyt, että rakastan\n_teitä, ainoastaan teitä_. Te olette ainoa, joka olisitte vielä\nvoinut tehdä minusta ihmisen.\n\nJa Frank purskahti hillittömään itkuun.\n\nSyntyi äänettömyys. Kun Frank oli tyyntynyt, sanoi Agnes lempeästi:\n-- Dina rakastaa teitä, Frank. Hänestä saisitte paljon paremman\nvaimon, kuin minusta koskaan olisitte voinut saada.\n\n-- Mutta hän ei ole te, hän ei ole te, kirkui Frank. -- En voi\najatella häntä vaimonani, joka edustaisi minun perhettäni. Ihmisten\njuorut, vanhempani, asemani, kaikki estävät minua ajattelemastakaan\nsellaista.\n\n-- Se oli siis vaan rietas, hävytöin tarjous, jonka teitte hänelle\npyytäessänne häntä vaimoksenne? Ette siis aikoneetkaan julkisesti\ntunnustaa yhteyttänne hänen kanssaan? Aijoitte teeskennellä ja\nvalehdella jollekin toiselle nuorelle, viattomalle tytölle ja narrata\nhänet ottamaan nimenne teidän pilatessanne kotinne maineen häpeällä.\nKiitän Jumalaa, ett'en joutunut käsiinne, Frank Plummer!\n\n-- En koskaan olisi siten menetellyt teidän kanssanne.\n\n-- Mutta teidän omatuntonne sallii teidän polkea erään toisen\nviattoman tytön kunnian ja tulevaisuuden jalkoihinne. En olisi\nkoskaan luullut, että te nuoret miehet voisitte olla niin\nhalpamaisia. Te ajattelette vaan itseänne, ja itsekkäisyydellenne\nuhraatte te kunnianne, maineenne, omantuntonne. Hyi!\n\nAgneksen silmät salamoivat.\n\n-- Jos teillä olisi hitunenkaan kunniantuntoa jälellä, Frank,\nmenisitte te heti naimisiin Dinan kanssa. Hänestä saisitte hyvän ja\nuskollisen vaimon. Hän rakastaa teitä kaikista huolimatta.\n\n-- Minä pidän kyllä huolen hänestä ja -- lapsesta. Heidän ei tarvitse\nkärsiä puutetta, sanoi Frank katsellen alas.\n\n-- Te siis tahdotte ostaa itsenne vapaaksi velvollisuudestanne\nkurjalla rahasummalla, sanoi Agnes. -- Ettekö tiedä, että voimme lain\navulla pakoittaa teitä, mr Plummer.\n\n-- Älkää puhuko lain pakosta minulle, sillä silloin joudun minä pois\nsuunniltani, huudahti Frank. Laki ei teitä auta. Te ette voi todistaa\nmitään, lisäsi hän tyynemmin.\n\n-- Eikö keskustelumme kelpaa todistukseksi? kysyi Agnes.\n\n-- Minä sanon teille kerta kaikkiaan, neiti Agnes, että jos te\nturvaudutte lakiin, kiellän minä kaikki. Teillä ei ole mitään\ntodistuksia, ja minä kiellän. Sekä te että ystävättärenne joudutte\nvalehtelijoiksi, jotka olette keksineet koko historian peittääksenne\nhairahdusta ja samalla kiristääksenne rahoja minulta. Sellaista on\nennenkin tapahtunut.\n\n-- Eikö sitten oikeudella ole mitään arvoa täällä Amerikassa? --\nkysyi Agnes katkerasti.\n\n-- Ei paljoa, ainakaan niin kauan, kun on rahaa, vastasi Frank.\n\n-- Jaha, te luulette oikeutta voitavan ostaa?\n\n-- Kyllä, tuhannella dollarilla saa helposti juryn jäsenen\npuolellensa.\n\nAgnes mietti silmänräpäyksen.\n\n-- Saammehan nähdä, sanoi hän. Hän aikoi poistua, mutta seisahtui\nvielä. -- Onko se todellakin viimeinen sananne, herra Plummer?\n\nFrank ei vastannut. Agnes meni hänen luokseen, silitti hyväillen\nhänen tukkaansa ja sanoi lempeästi:\n\n-- Frank, entisen rakkautesi nimessä, meidän ystävyytemme nimessä\npyydän sinua tekemään velvollisuutesi.\n\nFrank pudisti päätään.\n\n-- En uskalla... en voi, mutisi hän.\n\n-- Silloin sanon minä, että halveksin teitä, lausui Agnes kalpeana\nvihasta ja harmista. Tästä hetkestä ette saa astua jalallanne\nkynnykseni yli. En pidä teitä enää gentlemannina, pidän jok'ainoan\nmaantien kulkijan teitä parempana.\n\nHän meni nopeasti ulos jättäen oven auki. Frank istui hetken\nmietteihinsä vaipuneena. Sitten hän nousi ja lähti hiljalleen kotiin.\n\nDina odotti jännityksellä Agnesta. Hän tiesi hänen menneen Frankin\nluo... Tuolta hän tuli. Toivoako toi, vai epätoivoa? Agnes ei puhunut\nmitään, pudisti vaan päätään kyynelten vieriessä poskille. Dina\nvaipui nyyhkien sängylle. Hänen kuolemantuomionsa oli julistettu.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nViisi kuukautta oli kulunut siitä onnettomasta illasta, eikä Dina\nollut vieläkään voinut ilmoittaa mitään isällensä. Tämän olivat\nkuitenkin pahat aavistukset vallanneet. Dinahan oli niin muuttunut.\nEi hän koskaan enää nauranut eikä laulanut. Dinan sydän löi\nkiihkeästi, kun isä häntä tutkivin silmin tarkasteli. Lopultakin\nrohkaisi Daniel itsensä ja kysyi eräänä iltana:\n\n-- Eihän sinun asiasi vaan liene hullusti, Dina? Dina katsoi häntä ja\npurskahti hillittömään itkuun.\n\nKun hän kohotti katseensa, seisoi isä hänen edessään vaaleana, kuin\npalttina. Hänen voimakas vartalonsa tutisi mielenliikutuksesta. Hän\npotkasi oven auki ja ärjäsi kuin koiralle:\n\n-- Ulos, ulos! Minä en kärsi riettautta huoneessani!\n\n-- Minä olen viaton, isä! Niin totta, kuin elän, olen viatoin! --\nhuudahti Dina epätoivoisena.\n\n-- Kyllähän sen näkee päältäkin, vastasi hän katkerasti. -- Ulos,\nennenkuin minä tartun sinuun käsin!\n\nHänen äänensä värisi raivosta.\n\n-- Minä kerron sinulle kaikki, huudahti Dina.\n\n-- En tahdo kuulla mitään. Sinunhan piti muistaa äitiäsi. Sinunhan ei\nkoskaan pitänyt tuottaa kodillemme häpeätä! Ulos, ulos!\n\nDina horjui ulos ehtimättä ottaa hattua ja päällysvaatetta ylleen.\nHän juoksi takakatuja, rakentamattomien tonttien poikki ilman mitään\npäämäärää, kunnes tuli joelle.\n\nJoki on ollut monen onnettoman lohdutus. Sen musta syvyys näyttää\nlupaavan rauhaa ja unhoitusta, mutta hyppy sinne on vaikea. Vääryys,\nnälkä, kärsimys, puute, toivottomuus ja häpeä ajaa monta sinne\nrannalle tirkistelemään tuota salaperäistä syvyyttä, mutta, mutta\nhypätä eivät he uskalla. Silloin kävelevät he epätoivoisina pitkin\nrantaa, nousevat sillalle, katsovat vuoroon vakavaa tähtikirkasta\ntaivaan holvilakea, vuoroon kohisevaa, tummaa virran syvyyttä, mutta\nhyppy sinne... se peloittaa. He palaavat takaisin jokapäiväiseen\nkurjuuteensa, tullakseen taas uudestaan ja uudestaan epätoivon\nhetkellä.\n\nVanhanpuoleinen herra ja rouva kävelivät joen yli vievää siltaa\nmennäkseen kymmenennen avenuen kohdalta ylitse itäiselle puolelle.\nHe kuulivat jotain vaikeroivaa ääntä ja näkivät jonkun valkoisen\nolennon vesirajassa olevalla kivellä.\n\n-- Mene katsomaan, Robert, mitä se on, sanoi nainen.\n\nTämä lähti keppiinsä nojaten, ja nainen katsoi käsipuun ylitse. Kun\nhän oli päässyt rantaan, seisoi hän hetkisen kumartuneena kiven yli.\nSitten huusi hän:\n\n-- Tule tänne, Edith, jos voit!\n\nVanha nainen laskeutui kivistä rantaporrasta alas ja näki kivellä\nnuoren tytön makaavan vilusta väristen. Ilma sattui olemaan hyvin\nkylmä, vaikka olikin toukokuu käsissä.\n\nNainen kumartui tyttöä tarkastellen.\n\n-- Lapsiraukka! Näen, että olette onneton ja hyljätty, ja miten te\npalelette! Nouskaa nyt ja tulkaa minun mukaani niin saatte lämmitellä\nluonani. Ette tarvitse peljätä minua.\n\n-- Oi, sallikaa minun kuolla täällä, nyyhkytti tyttö. Se oli Dina.\n\n-- Niinhän ne sanovat kaikki, vastasi vanhus. Mutta te olette nuori\nja reipas. Te elätte vielä monta vuotta. Ei saa antaa onnettomuuden\nmusertaa itseänsä. Kas niin, ystäväiseni, mennäänpä nyt. Robert,\ntukekaamme häntä, minkä voimme.\n\n-- Kiitos, kyllä voin käydä ilman tukea, sanoi Dina ja nousi.\n\n-- Luulenpa, että saatkin auttaa minua, sanoi vanhus. -- Rupean\ntulemaan jo vanhaksi. Annapas kätesi, niin olet kiltti,\nDina ojensi hänelle käsivartensa, ja niin tultiin taas ylös.\nVanhuksen täytyi vähän hengähtää. Hän nojasi edelleen Dinan\nkäsivarteen, mutta hänen kumppaninsa asettui Dinan toiselle puolelle\nkeppiinsä nojaten.\n\n-- Täällä sinä olet tuijottanut veteen ja tuuminut, uskaltaisiko\nsinne hypätä. Mutta Jumala on hyvä, hän sallii jonkun näkymättömän\nkäden pidätellä meitä ehtiäksemme katua, jos meidän omaatuntoamme\njoku teko painaa taikka antaa anteeksi, jos meille on vääryyttä\ntehty. Olen korjannut vuosien kuluessa monta sellaista onnetointa.\n\n-- Ei kukaan voi olla niin onnetoin, kuin minä, sanoi Dina.\n\n-- Jokainen sanoo samalla tavalla. Jokainen luulee omaa\nonnettomuuttaan suurimmaksi. Et tiedä, lapsi, kuinka paljon\nkärsimyksiä ihmissydän voi kestää.\n\nNainen tarkasteli osaaottavaisesti Dinaa lyhdyn valossa.\n\n-- Muistatko, Robert, häntä, jonka löysimme alhaalta virran rannalta?\nHänen sydämettömät vanhempansa olivat ajaneet hänet kotoa pois. Häntä\noli rääkätty, vaikka hän oli juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen\noli paleltunut kuoliaaksi ankarassa talvipakkasessa, mutta äiti eli\nvielä. Suurempaa viheliäisyyttä en ole koskaan nähnyt, mutta hänkin\nelää ja on nykyään arvossa pidetty vaimo siistissä kodissa. Älkäämme\nmasentuko liian pian.\n\nDinaa loukkasi tämä vertailu.\n\n-- Minä en ole sellainen, joksi minua luulette, sanoi hän ylpeästi.\n\nNainen katsoi häntä ystävällisesti.\n\n-- Minä en luule sinua muuksi, kuin onnettomaksi naiseksi, joka\ntarvitsee apua, ja sen tarjoominen tuottaa minulle iloa. Jospa\nihmiset osoittaisivat hiukan enemmän rakkautta toisillensa, olisi\nelämä paljon siedettävämpää.\n\nHe pysähtyivät kauniin, vanhojen puiden ympäröimän talon edustalle.\n\n-- Tässä on kotimme, sanoi vanhus.\n\nDina seurasi tahdottomasti kuljettajiansa. Mies sytytti pienen lampun\nja sen valossa vei nainen Dinan ylimpään kerrokseen. He astuivat\npieneen yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, minkä seinille oli\nripustettu muutamia Vapahtajan kuvia: Jesus siunaa lapsia, Jesus ja\nkananealainen vaimo, Jesus, hyvä paimen y.m.\n\n-- Tässä on sänky sinulle, lapsukaiseni, sanoi nainen asettaen lampun\npöydälle. -- Riisuudu nyt, minä sillävälin hankin sinulle jotain\nlämmittävää, olethan kovin vilustunut.\n\nNainen meni, ja Dina riisuutui koneellisesti. Tuska oli hänen\ntylsyttänyt niin, ettei hän voinut ajatella itsenäisesti, antoi\nvaan toisten johtaa itseänsä. Mihin hän olikaan tullut? Kuka oli\ntuo nainen? Hän ei välittänyt sen enempää sitä miettiä. Tuntui niin\nsuloiselta päästä pehmeään vuoteeseen ja tuntea lämmön palaavan\nruumiiseen. Vanha nainen palasi pian tuoden keitettyä maitoa ja\nmuutamia pieniä kakkuja.\n\n-- Se oli oikein, sanoi hän nähdessään Dinan makaavan vuoteella. --\nNyt täytyy sinun vähän syödä ja juoda lämmintä maitoa, niin tunnet\npian virkistyväsi.\n\nHän istui sängyn reunalle ja piti maitoastiaa Dinan huulilla.\n\n-- Minä olen mrs Valter, puheli hän. -- Oletko kuullut sitä nimeä\nennen?... Jaha, etkö? Mieheni, joka oli kanssamme on lääkäri täällä.\n-- Mutta nyt sinun täytyy koettaa nukkua ja olla aivan rauhassa\nhuomiseen saakka. Saamme sitten puhella tarkemmin. Istun tässä\nhetkisen, että pääset uneen.\n\nDinaa liikutti tämä ystävyys, mutta hän oli liiaksi väsynyt\nvoidakseen puhua. Hän katseli vaan mrs Valteria suurilla,\nkiitollisuudesta säteilevillä silmillään. Vanhus kumartui ja suuteli\nhäntä otsalle. Hän otti Dinan käden omaansa. Oli niin hiljaista. Dina\nsulki silmänsä, hänen korvissaan suhisi. Hän vaipui sikeään uneen.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nDina kertoi kaikki mrs Valterille. Tämä kuunteli keskeyttämättä.\n\n-- Minä olen niin tottunut noihin historioihin, ettei se minua\nollenkaan ihmetytä, sanoi hän. -- Minneapoliksesta tulee pian\nsamanlainen Sodoma, kuin muistakin suurkaupungeista. Mutta\nkuinka kauan ne; nuoret keikarit saavat esteettömästi harjoittaa\nkonnantöitänsä, ennenkuin laki tarttuu heidän siipipankkoihinsa sitä\nminä en käsitä. Kunpa heistä saisi edes yhden merkityksi! Teidän\nonnettomuutenne on se, että olette nainen ja lisäksi köyhä, sanoi\nhän katkerasti -- ja sellaisen on vaikea saada oikeutta. Sanotaan\nmeillä naisilla olevan paljon oikeuksia täällä Amerikassa. Meitä\nmielistellään todellakin ja ollaan tekevinään meille ritarillisia\npalveluksia sekä sallitaan joskus olla mukana, mutta elämän suuriin\nkysymyksiin nähden jätetään meidät ulkopuolelle kaikkea. Meille\nei anneta _äänestysoikeutta_, jokainen maantienkulkija, mimmoinen\njuopporatti hyvänsä asetetaan naista korkeammalle. Mutta isänne\nsuhteen ette tarvitse olla huolissanne. Jos hän on hyvä ihminen,\ntäytyy hänen huomata tehneensä teille vääryyttä ja ottaa teidät\nkotiin takaisin.\n\n-- Mutta hän on niin ylpeä.\n\n-- Juuri sentähden onkin hänen suojeltava teitä, eikä hän voi epäillä\nteidän viattomuuttanne. Menen itse hänen luokseen.\n\n-- Teettekö sen todellakin? Miten hyvä te olette! Hän pitää minusta\nniin paljon, katsokaas, ja siksi se oli hänestä niin kauheaa.\n\n-- Ja teidän hyväksenne, lapsi, koetamme tehdä voitavamme. Otan\nselvän siitä, onko mahdollista saada oikeutta laillista tietä. Ja jos\nse ei onnistuisikaan, mitä merkitsee itse asiassa vieraitten ihmisten\narvostelu?\n\nJos omaisenne tietävät teidät syyttömäksi, osoittavat he sitä\nsuurempaa hellyyttä teille. Ja jos nekään eivät sitä tekisi, onhan\nhyvä omatunto elämän arvoinen, sillä silloin on Jumala suojaamassa.\nJos ihmiset kieltäytyvät jakamasta oikeutta, ei ijankaikkinen oikeus\nmeitä sentään petä. Elämä ei ole suuriarvoinen, jos emme sitä\nusko. -- Se vuode, jolla makaatte, voisi todistaa monenlaisista\nkärsimyksistä. Monta onnetonta on sillä levännyt ennen teitä. Ne\novat olleet nuoria tyttöjä, joita on väkivaltaisesti häväisty,\nkuten tekin, toisia, joita on kauniilla lupauksilla houkuteltu,\ntoisia, jotka hetken hairahdus on syössyt onnettomuuteen. Minulla\non jonkillainen etuoikeus niiden etsimiseen. Ne tuntevat minut ja\ntulevat hädissään luokseni, sillä ne tietävät minun pitävän heistä.\nToisinaan on minulla niitä talo täynnä. He kertovat minulle kaikki,\nja minä voin vakuuttaa, että olen huomannut heissä paljon enemmän\nhyvää, yksinpä syvimmällekin vajonneissa, kuin niissä, jotka ovat\nheidät siilien tilaan saattaneet. Miehet eivät välitä mistään. Laki\nsuojelee heitä. Ja vaikka nuori mies hankkii itsellensä kokonaisen\nhaaremin, ei poliisi häntä hätyytä, mutta hänen uhrinsa ajetaan\nkurjuuteen. Mailmassa on niin vähän oikeutta. Mutta jos omatuntomme\non puhdas, voimme pitää päämme pystyssä ja kestää kärsimyksiäkin\nsiksi, kunnes joudumme ijankaikkisen tuomioistuimen eteen.\n\nDina kuunteli kyyneleet silmissä. Oli niin paljon rohkeutta,\nkoristelematointa totuutta ja sydämellisyyttä noissa mrs Valterin\nsanoissa, että hän tunsi täytyvänsä rakastaa häntä ja kunnioittaa\nnoita harmaita kiharoita, jotka hänen otsaansa ympäröivät.\n\n-- Menettekö todellakin isäni luo? -- kysyi Dina. -- Minä en\nuskaltaisi.\n\n-- Mutta minä uskallan, sanoi mrs Valter hymyillen. -- Odottakaamme\nkuitenkin ja antakaamme hänen tyyntyä. Hän taitaa olla kovin tulinen.\nOn paras antaa hänen ensin ikävöidä teitä oikein perinpohjaisesti,\nsitten on helpompi saada häntä järkiinsä. Te jäätte siksi aikaa\ntänne ja auttelette minua vähän. Meitä on tässä vaan kaksi vanhaa.\nJos olette kylliksi voimistunut, on paras nousta. Laitan teille pian\njotain toimittamista.\n\n-- Kuinka voitte olla niin hyvä, kysyi Dina kurottaen kättään häntä\nkohti.\n\nMrs Valter hymyili.\n\n-- Meitä ihmisiä moititaan niin pahoiksi, ja kuitenkin liikuttaa\nmeitä pieninkin palvelus. Minkälaista olisikaan elämä, jos ihmiset\ntahtoisivat elää sovinnossa veljien ja siskojen tavoin? Silloin\nloppuisivat kaikki rikokset ja kärsimykset ja onni kukoistaisi. Mutta\nkuitenkin valitsevat useimmat vihan, itsekkäisyyden ja vallanhimon.\nMinkälaisia hulluja olemme! Valitsemme vapaehtoisesti pahan ja\nsuljemme hyvän ovemme ulkopuolelle. Minua ette saa ylistellä,\nsillä minä olen huomannut tekeväni suurimman palveluksen itselleni\nosoittaessani hiukan hyvyyttä toisille.\n\nMrs Valter poistui ja Dina nousi vuoteelta. Hänen päätänsä pyörrytti,\nja eilispäivän kamalat tapaukset muistuivat alinomaa mieleen. Mutta\nkuitenkin tuntui, kuin olisi pieni toivon säde pilkistänyt hänen\npimeään sieluunsa, ja mrs Valterin hyvää tekevä vaikutus valoi rauhaa\nhänen mieleensä tässä hiljaisessa kodissa.\n\nTohtori istui jo aamiaispöydässä, kun mrs Valter tuli alas.\n\n-- Oletko jo odottanut minua, ystäväni? -- kysyi hän. -- Olen taas\nsaanut kuulla kertomuksen sitä vanhaa lajia.\n\nHän kertoi miehelleen, mitä Dina oli hänelle uskonut.\n\n-- Plummer! -- huudahti tohtori. -- Se raaka, vanha moukka! Niin,\nniin, omena ei putoa kauas puusta.\n\n-- Mitä meidän on tehtävä aikamme nuorten miesten parantamiseksi,\nRobert, sanoi mrs Valter levittäessään voita leivälle. -- Mietiskelen\nsitä yötä päivää.\n\n-- Älä välitä miehistä, Edith, sanoi tohtori. -- Saanethan toki\ntarpeeksi naisistakin, heistäkin saat vaan paljaita ikävyyksiä.\n\n-- Kuinka voit niin sanoa, Robert, sinä, joka tunnet asiat niin\nhyvin, ja joka niin uskollisesti olet minua auttanut? -- huudahti mrs\nValter.\n\n-- Etkö muista, kuinka sanomalehdet sinua hävyttömästi kohtelivat\nsilloin, kuin aloit pelastaa noita onnettomia? Nehän leimasivat\nsinut melkein siveettömäksi naiseksi. Etkö muista, miten ne sinua\npilkkasivat ja miten häpeemättömästi asianajajat käyttäytyivät sinun\npuollustaessasi suojattejasi oikeudessa?\n\n-- Ei kannata puhua sellaisista pikkuasioista, sanoi mrs Valter. --\nNe ovat olleet ja menneet. Juoruthan lakkasivat, kun saimme \"Bethany\nhomen\" perustetuksi. Mutta muistatko sitä kiitollisuutta, mitä minä\nolen saanut osakseni niiltä, jotka ilman minun apuani eläisivät\nkurjuudessa, mutta joilla nyt on kunnollinen koti. Sen pidän tyhmiä\nsanomalehtiartikkeleita arvokkaampana. Kuka niistä välittäisi?...\nMutta anna nyt minulle hyvä neuvo, mitä teemme meidän nuorille\nmiehille? Etkö luulisi olevan asialle eduksi, jos perustaisimme\nnuoria miehiä varten yhdistyksen, jonka jäsenet sitoutuisivat elämään\nsiveellisesti, sekä suojelemaan ja auttamaan onnettomia, langenneita\nnaisia.\n\n-- En tiedä, vastasi tohtori. -- En luota juuri paljon noihin\nyhdistyksiin. Jos niihin yhdistyminen kerran tulee muotiasiaksi,\nliittyy niihin usein henkilöitä, joille lupaus ei paljoa merkitse,\nja jotka edelleenkin elävät entiseen tapaansa peittäen paheensa\nyhdistyksen jäsenmerkillä. Ei... mormoonitkin ovat siinä tapauksessa\nparempia... Mutta nyt täytyy minun mennä sairaitteni luo.\n\n-- No niin, on kuitenkin parasta, ett'et mene kovin monen kanssa\nnaimisiin, sanoi mrs Valter piloillansa.\n\n-- Niinpä kyllä, minulla on aivan tarpeeksi vanhassa\nlohikäärmeessäni, vastasi tohtori, otti hänen päänsä käsiensä väliin\nja suuteli häntä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nDaniel Nilsen ei ollut saanut unta siitä saakka, kun hän ajoi Dinan\npois. Kun ensimäinen raivon puuska oli mennyt ohi, rupesi hän\najattelemaan, että hän oli ehkä menetellyt ajattelemattomasti. Hän\notti hattunsa ja lähti Agneksen ja hänen äitinsä luo kuulemaan,\noliko Dina ollut siellä. He eivät olleet nähneet häntä, ja he\nsäikähtivät kovin kuullessaan, että hän oli ajanut hänet pois kotoa.\nHirmuinen tuska valtasi isän ja hän alkoi etsiä häntä joka paikasta,\nmutta turhaan. Olipahan lopulta vavisten hiipinyt huonomaineisiin\npaikkoihinkin kysellen häntä. Eihän voinut tietää, miten hänen\noli käynyt. Olihan niitä, jotka pyydystelivät onnettomia nuoria\ntyttöjä ja kaikenmoisilla tekosyillä houkuttelivat heitä sellaisiin\npaikkoihin. Mutta sen näköistä tyttöä ei oltu nähty... Joki?...\nEi, hän ei vielä voinut uskoa pahinta. Hän muisti kuitenkin Dinan\nkerran lukiessaan sanomalehdestä jotain tämän tapauksen kaltaista\nsanoneen: \"Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin heittäytynyt\njokeen\". Daniel Nilsen tuijotti tuonne tummaan syvyyteen. Olisiko se\nmahdollista? Oliko hän surmannut tyttärensä, hänen, jota hän oli niin\nrakastanut, ja josta hän oli ollut niin ylpeä? Hänen olisi sittenkin\npitänyt kuulla hänen selityksensä, ennenkun hän työnsi hänet luotaan.\nUseita päiviä kului eikä hän saanut hänestä mitään tietoa. Hän oli\nkadonnut jäljettömiin. Hän kyseli häntä St. Paulistakin, mutta\nkukaan ei voinut antaa mitään tietoja hänestä. Arne oli pyytänyt\nvapautta konttoorista ja haki häntä kaikista mahdollisista paikoista,\nsamoin koetti Agneskin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin\nkolkutettiin eräänä päivänä Nilsenin ovelle. Siellä seisoi eräs vanha\nrouva.\n\n-- Oletteko mr Nilsen? -- kysyi hän, kun Daniel avasi. -- Minä olen\nmrs Valter. Tulen tyttärenne asialle.\n\nDanielin kasvot kävivät tulipunaisiksi.\n\n-- Elääkö hän? -- kysyi hän.\n\n-- Hän on minun luonani, vastasi mrs Valter astuessaan huoneeseen.\n-- Kun korppi heittää poikasensa pesästä, täytyy jonkun muun linnun,\njoka ei ole yhtä kovasydäminen, korjata ne.\n\n-- Luuletteko minua sellaiseksi korpiksi? -- kysyi Daniel.\n\n-- Minun täytyy luulla, kun ette ole tahtonut edes kuulla mitä\nviattomalla tyttärellänne olisi ollut sanottavana puollustuksekseen.\n\n-- Viattomalla, sanotte. Onko hän mielestänne viaton?\n\n-- Yhtä viaton, kuin taivaan enkeli, vastasi mrs Valter.\n\nTuo jäntevä, käyräselkäinen mies vaipui äkkiä tuolille ja puhkesi\nhillittömään itkuun. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, kertoi mrs Valter\nhänelle kaikki. Daniel piti käden korvan takana ja kuunteli henkeään\nvetämättä. Näki, että viha raivosi hänessä, ja tuskin oli mrs Valter\nlopettanut, kun hän syöksyi tuoliltansa ympäri huonetta, kuten\nmielipuoli.\n\n-- Hattuni, missä on hattuni? -- kirkui hän. -- Hän ei saa elää\npäivääkään enää. Olen kerran ennen antanut kyytiä hänelle, mutta\ntällä kertaa tulee siitä todempaa.\n\nMrs Valter tarttui hänen käsivarteensa.\n\n-- Oletteko hullu? Teidän täytyy käyttää järkeänne eikä saattaa\nitseänne ja perhettänne vieläkin suurempaan onnettomuuteen.\n\n-- Tahdotteko, että meidän työväen on annettava polkea itsemme\njalkojen alle ja tyytyä kaikkeen, kirkui Daniel Nilsen. -- Ne\nalentavat palkkojamme, milloin tahtovat, ne raharuhtinaat, koettaen\nvielä voittaa jonkun centin nipistämällä sen työmiehen pienestä\npalkasta. He sortavat meitä kaikin tavoin, ja nyt rupeavat he vielä\nkäymään tytärtemme kimppuun, houkuttelevat heitä ja myrkyttävät heitä\nperkeleellisillä juomillaan saadakseen heidät paremmin valtoihinsa.\nEikö sellaiset ihmiset pitäisi hävittää maan päältä, ampua kuin\nkoirat?\n\n-- Hiljaa, hiljaa, tyyntykää, sanoi mrs Valter tarttuen taas\nhänen käsivarteensa. -- Te olette villi ja vaarallinen ihminen.\nSellaisella tulisuudella ei voiteta koskaan mitään, täytyy käyttäytyä\nmaltillisesti.\n\n-- Maltillisesti, maltillisesti! Se neuvo on aina käsillä\nsorretuille, huudahti Daniel Nilsen katkerasti. -- Meidän pitäisi\nolla maltillisia, jotta sortajamme luulisivat saavansa tehdä meille\nmitä tahtovat. Ei, rouva Valter, on jo aika tehdä loppu orjuudesta.\n\n-- Mutta sanokaa minulle, mitä hyötyä on teille ja työväelle siitä,\nettä te ammutte Frank Plummerin, -- sanoi mrs Valter. -- Teidät\nhirtetään, siinä kaikki. Eikä tuo nyt liene niin erittäin hauskaa.\n\nDaniel Nilsen ei vastannut. Hän tuskin kuuli mrs Valterin sanoja\nkävellessään siinä rauhattomana, puristellen nyrkkejään ja muristen\nitsekseen.\n\n-- Olisi aivan toista, jos koettaisitte laillista tietä hankkia\nhyvitystä, vaikka tulos siitäkin saattaa olla epäiltävä.\n\n-- Laillista tietä! -- huudahti Daniel katkerasti. -- Ettekö ole\nollut vielä tarpeeksi kauan täällä tietääksenne, ett'ei Amerikassa\nköyhä saa oikeutta? Meillä ei ole varaa lahjoa tuomareita ja\njurymiehiä, ja se on ainoa auttava keino.\n\n-- Kuinka olette noin ruvennut vihaamaan uutta isänmaatanne? --\nkysyi mrs Valter. -- Eikö se ole vierasvaraisesti avannut teille\nporttejansa ja antanut samoja kansalaisoikeuksia, kuin omille\npojillensa? Pitää olla oikeudentuntoinen.\n\n-- Kyllä, se on oikeuttanut meidät työkoneina kuluttamaan itsemme\nkootaksemme miljoonia kapitalistien taskuihin, ja tullaksemme\nvanhoilla päivillä kuluneen rievun tavoin heitetyksi pois, kun ei\nmeitä enää voida käyttää. Rakastaa uutta isänmaatani! Se on ryöstänyt\nkuuloni, se on tahtonut tappaa poikani, se on turmellut tyttäreni;\nonhan siinä kiitollisuuden syytä!\n\n-- Te olette saanut kestää monta koetusta ja pettymystä, sanoi mrs\nValter. -- Mutta nekin voivat olla meille siunaukseksi, jos ne oikein\nymmärrämme.\n\n-- Sellaisista jumalisista puhetavoista olen saanut aivan kyllikseni,\nen usko enää niitä.\n\n-- Sentähden onkin sydämenne täynnä vihaa ja katkeruutta, vastasi\nmrs Valter. -- Mutta puhukaamme tyttärestänne. Te otatte hänet\nluonnollisestikin taas kotiin?\n\n-- En tiedä, voisinko nähdä häntä siinä tilassa pitempää aikaa\njoutumatta kiusaukseen kostaa tuolle lurjukselle.\n\n-- Hyvä, sitten hän jää minun luokseni, vastasi mrs Valter.\n\n-- Mutta saanko nähdä häntä luonanne? -- kysyi Daniel nöyrästi. --\nOlen tehnyt hänelle vääryyttä ja tahtoisin pyytää anteeksi... Ja ehkä\nsitten... voi, ette tiedä, kuinka minä hänestä pidän! -- huudahti hän\nja purskahti itkuun.\n\nMrs Valter katseli häntä osanottavaisesti.\n\n-- Aijotteko tehdä jotain asian hyväksi, vai annatteko sen rauveta?\n\n-- Antaa rauveta! -- pauhasi Daniel Nilsen. -- Antaa hänen ylpeillä\nhalpamaisesta teostaan, ja sallia pitää tytärtäni hylkiönä? Ei. Asian\ntäytyy tulla oikeuden ratkaistavaksi.\n\n-- Se voi tulla kalliiksi ja päätös on epävarma, sillä lakimiehet\nvaativat todistuksia ja todistajia, eikä meillä ole kumpiakaan.\n\n-- Vaikka menettäisin viimeisen lanttini, täytyy sen tulla oikeuteen,\nvastasi Daniel. -- Tahdon vielä kerran koettaa, saako köyhä oikeutta\nAmerikassa.\n\n-- Teette viisaimmin, jos kysytte neuvoa joltakin asianajajalta. Jos\nhän aivan varmasti neuvoo teitä jättämään asian, niin on paras tehdä\nniin, sillä oikeudenkäynti tulee tuottamaan tyttärellenne paljon\nharmia. Ajatelkaa sitä!\n\n-- Toinen tahi toinen meistä on joutuva kuritushuoneeseen, keskeytti\nNilsen. Hänen ja äitinsä muiston tähden olen velvollinen koettamaan\ntehdä jotain, maksoi mitä maksoi. En voisi muuten saada rauhaa.\n\n-- Hyvä! Koettakaa sitten, ja minä autan minkä voin, siitä saatte\nolla varma. Saatte kirjoittaa minut todistajaksi. Oikeudessa olen\nvanha tuttu. On kuitenkin paras puhutella asianajajaa, ennenkun\nannatte haastaa Frank Plummerin!... Ja tänään odotamme teitä\nluoksemme, Dina ja minä.\n\nHän antoi Nilsenille osoitteensa ja lähti. Kadulla kääntyi hän vielä\nja sanoi ovessa seisovalle Danielille:\n\n-- Se on totta, että köyhän on vaikea saada oikeutta täällä, mutta\nlöytyy sen sijaan ijankaikkinen oikeus, joka ei petä. Ajatelkaa sitä,\nmr Nilsen!\n\nDaniel Nilsen lähti puhuttelemaan erästä asianajajaa. Tämä kuunteli\nhäntä kärsivällisesti.\n\n-- Siviili- vai rikosasianako tahdotte sen ajettavaksi? -- kysyi hän.\n\n-- Minä en ymmärrä teidän juriidillista mongerrustanne, vastasi\nDaniel tuimasti. -- Minä tahdon saada pojan kuritushuoneeseen, siinä\nkaikki.\n\n-- Ette siis vaadi mitään korvausta?\n\n-- Luuletteko, että tyttäreni kunnian voi kullalla maksaa? Luuletteko\nminun tahtovan yhtä ainoata hänen kirotuista kolikoistaan? --\nhuudahti Daniel vihaisesti.\n\n-- Hyvä! Älkää vaan kiivastuko! sanoi asianajaja. -- Pidämme siis\nsen rikosasiana. Siinä tapauksessa teidän on ensin hankittava\nvangitsemismääräys raastuvasta, ja sitten saa yleinen syyttäjä hoitaa\nasian.\n\n-- Ei, kiitoksia, vastasi Daniel pilkallisesti.\n\n-- Kuinka niin? Onhan hän kaupungin etevimpiä lakimiehiä, ja teille\nei se maksa mitään...\n\n-- Ei, sen miehen me tunnemme liian hyvin, keskeytti Daniel. -- Hän\najoi hiljattain erään ruotsalaisen asiaa, joka oli pahasti loukannut\nitsensä pudotessaan telineiltä siitä syystä, että nauloja oli liiaksi\nsäästetty. Mutta miten kävi? Joo, rikas pomo pääsi vapaaksi eikä\nruotsalainen saanut penniäkään vahingonkorvausta, vaikka turmeli\nterveytensä iäksi päiväksi.\n\n-- Mutta asianajajahan voi olla aivan viaton. Asia ei ehkä ollut\nselvä, mahdollisesti ruotsalainen oli itse ollut huolimaton.\n\n-- Niin se aina selitetään. Köyhät eivät koskaan saa oikeutta. Se\nmies on rikkaiden kanssa liitossa; siinä koko juttu!\n\n-- No niin, jos ette tahdo kääntyä hänen puoleensa, on asia ajettava\nsivili-juttuna, se tahtoo sanoa teidän on haettava vahingon\nkorvausta. Te voitte silloin käyttää toista asianajajaa, mutta poikaa\nette saa kuritushuoneeseen -- siinä tapauksessa.\n\nMuristen kuin vihainen koira jätti Nilsen asianajajan ja lähti\nraatihuoneelle. Täällä vaati hän vangitsemismääräystä Frank\nPlummerille. Konttoristi kysyi korviansa heristäen, oliko hänellä\nvaltakirjaa yleiseltä syyttäjältä.\n\n-- Valtakirjaa, minkälaista valtakirjaa?\n\n-- Vangitsemismääräystä varten luonnollisesti. Luuletteko, että me\nvangitsemme ihmisiä jokaisen mieronkiertäjän pyynnöstä?\n\n-- Mitä? Olenko minä mieronkiertäjä? -- kysyi Daniel tulipunaisena\nkasvoiltaan.\n\n-- Ei, ette suinkaan, vastasi konttoristi hymyillen -- mutta meidän\ntäytyy seurata yleisiä sääntöjä. Mitä Frank Plummer on tehnyt, lisäsi\nhän uudelleen.\n\n-- Se ei kuulu teille, vastasi Daniel lyhyesti, syöksyen ulos ja\nlyöden oven kiinni.\n\nHän etsi yleisen syyttäjän, meni hänen luokseen ja kertoi koko jutun\nmainitsematta Frank Plummerin nimeä.\n\n-- Ompa hauska napata sellainen hirtehinen, sanoi yleinen syyttäjä ja\nkääntyi kirjoittamaan valtakirjaa. -- Tiedättekö mikä hänen nimensä\non? Tiedättekö hänen osoitteensa, tahi onko hän ehkä luikkinut\ntiehensä koko kaupungista?\n\nNämä kysymykset seurasivat toisiansa sillä aikaa, kun paperi otettiin\nesille ja kynä kastettiin mustepullossa.\n\n-- Ei, hänen asemansa on siksi turvattu tässä kaupungissa, ettei\nhänen tarvitse karata sellaisten pikkuasiain takia, sanoi Daniel\nkatkerasti. -- Hänen nimensä on Frank Plummer.\n\n-- Frank Plummer? Rikkaan Plummerin poika! -- huudahti yleinen\n\nsyyttäjä kääntyen äkkiä Nilseniin päin kynä kädessä, -- Te erehdytte\nvarmaan; se ei ole mahdollista.\n\n-- Minkätähden? kysyi Daniel.\n\n-- Sentähden, että hän on säännöllinen ja arvossa pidetty nuorimies.\n\n-- Ha-ha-ha! Tuleeko nyt toinen ääni kelloon, nauroi Daniel. -- Sitä\narvelinkin.\n\n-- Onko kukaan nähnyt? Voiko kukaan todistaa? -- kysyi yleinen\nsyyttäjä.\n\n-- Ei sellaisia asioita toimiteta julkisesti.\n\n-- Mutta mitä sellainen oikeudenkäynti hyödyttäisi, kun ei ole\nmitään todistuksia? Ettekö muuten ole sama herra Nilsen, joka\ntuli eroitetuksi Plummerin palveluksesta muutamien raakojen\nsanomalehtikirjoituksien tähden?\n\n-- Jos totuutta voidaan sanoa raakuudeksi, niin olen.\n\n-- Se tekee asianne vieläkin mahdottomammaksi. Ihmiset, jotka eivät\ntunne luonnettanne voisivat luulla teidän käyttävän tyttärenne\nonnettomuutta hyväksenne kostaaksenne Plummerille. Voisittehan\nsyyttää ketä nuorta miestä hyvänsä, kun teillä ei ole todistuksia.\n\n-- Luulin teidän juuri äsken sanoneen, että on hauska napata\nsellainen hirtehinen.\n\n-- Kun olisi vähänkään todisteita ja voiton toivoa. Mutta tuollaiseen\njuttuun ei kannata sekaantua joutuakseen naurunalaiseksi.\n\n-- Enkö minä sanonut, että te olette liitossa rikkaiden kanssa, sanoi\nDaniel katkerasti. -- Etteköhän olisi vanginnut poikaa, jos hän olisi\nollut köyhä raukka?\n\n-- Ei mitään nokkaviisauksia minun virkahuoneessani,\nkeskeytti yleinen syyttäjä. -- Minulla ei ole mitään syytä antaa\nvangitsemiskäskyä tässä tapauksessa, ja sillä hyvä!\n\n-- Vai niin, silloin sanon minä, että te olette yhtä katala, kuin\nFrank Plummer ja kaikki muut miljoonien omistajat, ärjyi Daniel\nhurjistuneena ja pui nyrkkiä. -- Te olette lyöttäytyneet yhteen\nsortaakseenne työväkeä. Mutta saammehan nähdä, emmekö voi pistää\nläpeä siihen kuplaan kerran. Te verenimijät, sydämettömät lurjukset...\n\nEnempää ei Daniel ehtinyt, sillä ovi reväistiin samassa auki;\nvoimakas käsi tarttui hänen kaulukseensa, ja ennenkuin hän käsitti\nmitä tapahtui, sai hän aimo potkun ja ovi lukittiin hänen nenänsä\nedessä.\n\nVihasta vavisten seisoi Daniel kadulla. Täytyisikö hänen hakea\nvahingonkorvausta Plummerilta? Oliko se ainoa keino saada hänet\noikeuden eteen? Hän inhosi sellaista menettelyä; koko asia sai sen\nkautta halpamaisen luonteen. Kuinka voisikaan raha hyvittää ja\nlohduttaa heitä tällaisessa onnettomuudessa? Hänen täytyi tehdä\nvielä yritys. Hän meni erään asianajajan luo, joka oli tunnettu\nteräväpuheiseksi ja köyhien puoltajaksi. Täällä kertoi hän taasen\nkoko tuon surullisen jutun. Hän mainitsi senkin, ett'ei yleinen\nsyyttäjä ollut antanut vangitsemismääräystä.\n\n-- Siinä tapauksessa on se pidettävä siviliasiana, ja teidän\non haettava vahingon korvausta, sanoi asianajaja leikkien\npaperiveitsellä.\n\n-- Eikö ole muuta keinoa, kysyi Daniel.\n\n-- Ei, muuta ei ole, jos te nyt välttämättömästi tahdotte siitä\noikeusjuttua, vastasi asianajaja.\n\n-- Kuinka paljo sitte pitäisi vaatia?\n\n-- Tarpeetonta on tyytyä vähään, sanoi asianajaja hymyillen. Pyytäkää\nnyt esimerkiksi viisitoista tuhatta dollaria, niin saatte ehkä\nkymmenen tuhatta, jos saatte ollenkaan.\n\n-- Täytyykö rahat ottaa myöskin vastaan? -- kysyi Daniel vakavasti.\n\n-- Asianajaja katseli häntä hämmästyneenä. Oliko hän järjiltänsä?\n\n-- Ottaa vastaan? -- huudahti hän. -- Minkätähden pyydätte niitä\nsitten, ellette niitä tahdo?\n\n-- Sentähden, etten muulla tavalla voi poikaa nujuuttaa, vastasi\nDaniel. -- Mutta noista kirotuista rahoista en tahdo penniäkään.\n\nAsianajaja oli nyt varma siitä, ettei mies ollut viisas.\n\n-- Voittehan lahjoittaa ne langenneitten naisten kodille, sanoi hän\nivallisesti.\n\nDaniel ei huomannut hänen pilkallista hymyänsä.\n\n-- Mrs Valterin kodille, sanoi hän puoliääneen.\n\n-- Niin, sinne ne sopivat, silloin voi niistä olla jotain hyötyä...\nTulisiko sellainen oikeudenkäynti kalliiksi? -- kysyi hän pienen\nvaitiolon jälkeen.\n\n-- Jos saatte viisitoista tuhatta, niin onhan siinä, millä maksaa,\nvastasi asianajaja. -- Ja jos ette saakaan, niin tavannette kai\njonkun nuoren juristin, joka tekee sen halvalla ansaitakseen\nkannuksensa.\n\n-- Ettekö te sitte tahdo ottaa ajaaksenne asiaa?\n\n-- Olen mieluummin erilläni kaikesta, ja neuvoisin sitäpaitsi teitä\njättämään koko oikeudenkäynnin.\n\n-- Minkätähden? -- kysyi Daniel kiukuissaan, kohdatessaan taaskin\nvastustusta.\n\n-- Sentähden, ettei ole mitään todistuksia, vastasi asianajaja.\n-- Tuo nuori herra kieltää tietysti kaikki ja selittää, että\nkoko jutun tarkoituksena on kiristää häneltä rahoja. Siinä tulee\ntodistus todistusta ja vala valaa vastaan. Onnettomuudeksi on viime\naikoina sattunut pari tapausta, joissa kevytmieliset naiset ovat\naiheettomasti syyttäneet nuoria miehiä.\n\n-- Mutta ette suinkaan tahtone vertailla minun tytärtäni...\n\n-- Oikeus ei tee mitään eroitusta. Syytöntä epäillään, kuten\nsyyllistäkin, kun molemmat ovat tuntemattomia. Sellainen\noikeudenkäynti tuottaa sitäpaitsi tyttärellenne niin paljon\nikävyyksiä, että hän varmaan tulee toivomaan, ettei sitä koskaan\nolisi alettukaan. Syytetyn perhe kuuluu vielä sen lisäksi kaupungin\nrikkaimpiin.\n\n-- Eikö sekin olisi yksi syy nujuuttaa häntä hiukan? -- kysyi Daniel.\n\n-- Ehkä. Mutta tienettehän nyt tämän mailman. Frank\nPlummerin syyttäminen on samalla hyökkäys kaupungin rikkainta ja\nvaikutusvoimaisinta osaa kohtaan. He pitävät sitä koko säädyn\nhäpeänä, ja koettavat tukahuttaa asian sekä hankkia vastatodistuksia,\nvaikkapa heidän täytyisikin itsekseen tunnustaa syytöksen\ntodenmukaisuus. Ja kenen luulette tahtovan ottaa ajaakseen noin\nepämiellyttävää asiaa, jossa voitosta ei ole toivoa? Siinä on\nvaarassa menettää ne asioimistuttavat, jotka parhaiten maksavat. Eikä\nteidän asianne ajaminen liene mikään kultakaivos.\n\n-- Annan kaiken omaisuuteni, vastasi Daniel.\n\n-- Sitä en epäile, sanoi asianajaja, mutta se ei liene kovin suuri.\nVilpittömästi toivoisin, että jättäisitte asian ja koettaisitte sopia.\n\n-- Sopia! Sen katalan kanssa! Ei, toinen meistä kuolkoon ennen!\n\nDaniel Nilsen lähti katkeroittuneena konttoorista. Hän ei aikonut\nvielä hellittää. Pian kävi toisten asianajajain luona, mutta sai\njoka paikassa saman vastauksen. Alakuloisena ja entistä katkerampana\npalasi hän kotiin.\n\nTäällä hän tapasi Arnen ja kertoi hänelle kaikki.\n\n-- Mene Linnerin luo, isä, sanoi Arne. -- Onhan hän ollut asianajaja,\nhän ei ole yhtä kylmäkiskoinen, kuin nuo muut, eikä hänellä ole\nmitään loistavaa tulevaisuutta menetettävänä.\n\n-- Olet oikeassa, Arne, huudahti isä. -- _Hän_ voi pelastaa meidät,\njos pelastus on mahdollinen.\n\nLinner oli juovuksissa, kun Daniel meni hänen luokseen, mutta tämän\nliikuttava kertomus teki hänet äkkiä selväksi.\n\n-- Ne roistot! -- huudahti hän. -- Saadapa ne kynsiinsä!\n\n-- Siihen juuri pyytäisin apuanne, herra Linner. Kukaan muu ei ole\nottanut ajaakseen asiaa. He tahtovat vaan ansaita rahoja, mutta ei\nedistää oikeuden voittoa. Te olette maamieheni, teillä on hyvä sydän\nja te olette kyvykäs, herra Linner.\n\nLinner oli kuin kivettynyt.\n\n-- Minäkö? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? Ettekö näe minkä\nnäköinen olen. Ettekö tiedä mikä olen. Kapakkasoittaja! Ja minua\npidettäisiin sopivana ajamaan senlaista asiaa, puolustamaan viattoman\ntytön kunniaa. Pelkkä läsnäolonihan olisi häväistys häntä kohtaan!\n\n-- Ja kuitenkin olette ainoa pelastuksemme, herra Linner. Joko täytyy\nminun kärsiä, että koko kaupunki pitää tytärtäni kevytmielisenä\nnaisena, tahi täytyy teidän...\n\nLinner nousi vetäen syvään henkeään.\n\n-- Herra Jumala! Suodaanko minulle vielä kerran kunnia puhua oikeuden\nedessä, vielä kerran tehdä hyvä työ? -- huudahti hän.\n\n-- Maksuksi annan kaiken omaisuuteni.\n\n-- Maksuksi? Älkää puhuko maksusta! -- keskeytti Linner vihaisesti.\n-- Se, että ihmiset vielä luottavat minuun, on minulle suuri kunnia.\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitten pysähtyi hän äkkiä\nNilsenin eteen.\n\n-- Minä otan asian ajaakseni, sanoi hän, ja entisen jalon innostuksen\nvälähtäessä katseestaan lisäsi hän: Ja jos voitto on mahdollinen,\nsaavutetaan se!\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKaupungista syntyi yleinen hämmästys ja paljon kaikenlaisia juoruja,\nkun häväistysjuttuja levittelevät sanomalehdet tiesivät kertoa, että\nFrank Plummer oli haastettu oikeuteen mitä ikävimpien asiain takia.\n\n-- Mitä tyhmyyksiä se on? -- huudahti isä. -- Enkö ole sanonut\nsinulle, etten tahdo kuulla tuonlaisia hullutuksia.\n\n-- Noo, ei kannata loruta, isä; sinä et totisesti ole ollut itsekään\nniin viatoin, vastasi Frank nenäkkäästi.\n\nIsä punastui.\n\n-- Niin, saat selviytyä asiasta niin hyvin kuin voit, en tahdo olla\nsen kanssa missään tekemisissä, mumisi hän. --\n\nOikeuden käyntiaika läheni. Linner valmistautui kuten suureen\njuhlaan. Hän oli ilmoittanut kahvilan isännälle, ettei hän tahtonut\nesiintyä soittajana ennen kun oikeudenkäynti oli ohi, mutta pyysi\nsiitä huolimatta saada asua entisessä huoneessaan. Isäntä, joka oli\nhyväsydäminen mies, suostui ehdotukseen. Hän oli itsekin innostunut\nseuraamaan tätä oikeuden käyntiä, ja toivoi hartaasti, että Linner\nolisi voinut nujuuttaa tuota nuorta keikaria aika tavalla. Linner\noli koettanut kokonaan lakata nauttimasta väkijuomia. Sitä hän\nei kuitenkaan voinut, mutta hän koetti tyytyä niin vähään, kuin\nmahdollista. Hän ryhtyi nyt hankkimaan todistajia ja tarpeellisia\nselityksiä. --\n\nRatkaiseva päivä oli käsissä. Kaikki valmistukset olivat tehdyt ja\njury-miehet valitut. Ett'ei mitään puolueellisuutta voisi tulla\nkysymykseen ei ollut yhtään skandinavialaista valittu juryyn.\nOikeussali oli ääriään myöten täynnä uteliaita, jotka kuiskaillen\ntähystelivät asianajajain pöytien luona istuvia todistajia. Frank\nPlummer koetti näyttää huolettomalta, mutta ei kuitenkaan voinut\npeittää rauhattomuuttaan. Dina istui vapisten isänsä vieressä. Mrs\nValter istui hänen toisella puolellansa ja koetti rohkaista häntä.\nAgnes ja rouva Pryts olivat myös saapuvilla. Daniel Nilsen oli\nLinneriltä saanut vakavan neuvon pysyä nahoissaan ja lyhyesti vastata\nhänelle tehtäviin kysymyksiin, sekä ennen kaikkea olla tekemättä\nmitään hyökkäyksiä kapitalisteja vastaan. Jurymiehet asettuivat\npaikoilleen, tuomari tuli, asianajajat ja sanomalehtimiehet\nistuutuivat pöytiensä ääreen. Linnerin ympärille oli jäänyt\ntyhjä paikka; kukaan ei tahtonut olla tuon viinalta haisevan\nmiehen läheisyydessä. Aamulla, noustuaan oli hän ollut ihan kipeä\nlevottomuudesta ja jännityksestä. Hän ei voinut syödä mitään, mutta\notti useita naukkuja. Nyt istui hän tuolillaan katsellen alaspäin.\nHän näytti kovin kurjalta, kasvot punottivat ja huulet olivat\ntavallista sinertävämmät. Tuomari katseli häntä vastenmielisyyden\nilme kasvoillaan. Naurua, kuiskauksia ja pistopuheita kuului\nkatsojain joukosta. Onnettomuudekseen näytti Dina saaneen tuonlaisen\nasianajajan.\n\nLinner piti pienen alkupuheen, vannotti todistajansa ja kuulusteli\nne. Sitten tuli vastaajan asiamiehen vuoro. Hän antoi Frank Plummerin\npuhua ensiksi. Tämä kielsi luonnollisesti kaikki. Hän oli sinä iltana\nmennyt kotiinsa tapansa mukaan; oli ihmisiä, jotka olivat nähneet\nhänen kulkevan puotiensa ohi. Suuri joukko kaupungin arvokkaimpia\nmiehiä todisti, että Frank oli mallikelpoinen nuori mies sekä\nihmisenä että liikemiehenä.\n\nPlummerin asiamies oli julkeasti ja nenäkkäästi kysellyt Dinalta\nja kohdellut häntä, kuten huonomaineista naista. Daniel Nilsenin\nteki useita kertoja mieli panna vastalauseensa; hän oli ihan kalpea\nvihasta ja puristeli nyrkkejänsä. Mrs Valterin täytyi aina väliin\ntarttua hänen käsivarteensa. Dina-raukka oli menehtyä häpeästä. Jos\nhän olisi tiennyt, että hän oli joutuva tällä tavalla häväistäväksi,\nkuulijain tirkistellessä häntä kiikareillansa, olisi hän kärsinyt\nkaikki hiljaisuudessa. Nyt täytyi antaa asian mennä menoaan, isä\ntahtoi niin.\n\nNyt tuli asianajajien vuoro puhua juryn jäsenille, ennenkuin tuomio\njulistettaisiin. Plummerin asiamies sai puheenvuoron ensiksi.\n\n-- Kunnioitettava tuomari, herrat jurymiehet, alkoi hän. -- Viime\naikoina on täällä Minneapoliksessa tullut tavaksi että alemmat\nkansanluokat koettavat etsiä lain turvaa peittääkseen rikoksiansa.\nMeidän ihmisystävälliset lakimme ovat mahdollisuuden mukaan\nkoettaneet suojella alhaista kansaa ja vallankin naisia. Mutta tässä\non käynyt, kuten aina käy, kun valta annetaan sivistymättömille;\nhe käyttävät sitä väärin. -- Hän todisti esimerkeillä, että\nhuonomaineiset naiset olivat koettaneet kiristää rahoja kaupungin\narvokkaimmilta nuorukaisilta. Hän koetti ra'alla tavalla näyttää\ntoteen, että Dinan yritys oli samantapainen. Hän puhui kauniita\nsanoja Plummerin perheestä ja Frankista, joka muun muassa oli\nnuortenmiesten kristillisen yhdistyksen jäsen. Hän koetti osoittaa,\nettä koko oikeuden käynnin tarkoituksena oli kostaa Plummerin\nperheelle ne vastoinkäymiset, joita Nilsenin perhe oli saanut kokea.\nMitä raaimmalla tavalla moitti hän siirtolaisten elämää ja tapoja.\nHän sanoi heidän keksineen juomingeissaan koko asian. Siitä oli\nmuka todistuksena sekin, ettei sitä ollut ottanut ajaakseen koko\nkaupungissa kukaan muu, kuin tuo vanha hylky, jonka läsnäolokin\nhäpäisi koko oikeuspaikan.\n\n-- Minä toivon -- lopetti hän -- ettei oikeus ota tänlaista\nväkeä siipiensä suojaan. Jos tätä syytöstä ei kumota, jos saa\ntulla tavaksi, että kunniallisia miehiä tuomitaan kaikenmoisista\nsyytöksistä, joita ei voida todistaa, jos tulee tavaksi, että\nköyhä kansa hankkii rahoja syyttelemällä rikkaitten poikia\navioliittolupausten antamisesta heidän tyttärilleen, jos\nsiirtolaiset ja muu roskaväki asetetaan hallitsemaan kaupunkia,\nniin silloin on paras, että kunnialliset ihmiset muuttavat täältä\nja antavat laittomuuden ja pyövelivallan saada voiton. Arvoisat\nherrat jurymiehet! Minulla ei ole mitään lisättävää. Jätän asian\nlevollisesti teidän käsiinne ollen vakuutettu, että tuomitsette\noikein, ettekä anna ohimenevän tunteellisuuden eli vanhojen\nennakkoluulojen vaikuttaa itseenne. --\n\nLyhyen, hiljaisuuden perästä nousi Linner. Hän seisoi pöytään\nnojautuneena, silmät puoleksi kiinni. Dina heitti toivottoman katseen\nisäänsä, mutta tämä ei huomannut sitä. Hän seurasi suurimmalla\njännityksellä Linnerin jokaista liikettä. Vihdoin kohotti tämä\npunaiset kosteat silmänsä, suuntasi tylsännäköisen katseen tuomariin\nja jurymiehiin, kumarsi hiukan ja alkoi:\n\n-- Minä olen vanha hylky. Sattuvampaa nimitystä olisi arvoisa\nedellinen puhuja tuskin voinut keksiä. Tämän tietäen en tänään\nolekaan vapaehtoisesti tahtonut vaivata herroja läsnäolollani.\nMutta oli aika, jolloin tämän \"vanhan hylyn\" sanoja kuunneltiin,\njolloin hän kelpasi ajamaan rikkaiden ja mahtavien asioita,\njolloin hänen sanansa olivat painavia valtiollisissa taisteluissa.\nNyt hän on syvästi alentunut ja ansaitsee ainoastaan unhoitusta\nja halveksimista. Mutta miksi, täytyy \"vanhan hylyn\" esiintyä\ntänään? Siksi, että häntä paremmat ovat kieltäytyneet täyttämästä\nvelvollisuuttaan, siksi, että Minneapoliksen asianajajat ovat niin\nturmeltuneita, etteivät ne välitä oikeudesta eikä totuudesta, vaan\ntahtovat ainoastaan ansaita rahaa. Tämä kunniallinen mies -- hän\nosoitti Daniel Nilseniä -- jota on loukattu niin syvästi, kuin\nihmistä suinkin voi loukata, on nöyrästi käynyt ympäri kaupungin\nkaikkien asianajajain luona etsiäkseen lain turvaa, mutta kun he\nkuulivat, ketä asia koski, nämä nuoret eteenpäin pyrkivät lakimiehet,\nniin he kieltäytyivät antamasta apuansa. Se olisi vahingoittanut\nheidän asemaansa; ei saanut loukata mahtavia. Hän tahtoi saada asian\noikeuteen rikosjuttuna, mutta se kiellettiin. Kuuletteko? Yleinen\nsyyttäjä kieltäytyi antamasta vangitsemismääräystä, kun muka ei ollut\ntodistajia. Silloin täytyi hänen turvautua tähän keinoon, vaikka\npelkkä ajatuskin hänen tytärtään kohtaan tehdyn rikoksen rahalla\nhyvittämisestä oli hänen mielestään solvaus. Laki pakotti hänet\nhakemaan vahingon korvausta, sillä muuten ei hän olisi saanut asiaa\noikeuden ratkaistavaksi. Mutta näyttääkseen, ettei hän tahdo rahaa,\nvaan oikeutta, on hän tyttärineen todistajien ja notarius publicuksen\nläsnäollessa antanut kirjallisen selityksen, että -- jos vaadittu\nvahingonkorvaus hänelle myönnetään -- rahat tulevat käytettäviksi\nniiden raukkojen hyväksi, jotka ovat joutuneet samantapaisten\nrikosten uhreiksi, kuin hänen tyttärensäkin. Ne lahjoitetaan\nBethany-laitokselle.\n\nLinner luki notariuksen sinetillä varustetun luovutuskirjan.\n\n-- Tässä kai on todistus tämän miehen rahanahnaudesta -- jatkoi\nLinner. -- Verratkaa miljoonan omistajaa, joka kaikin voimin pitää\nkiinni kahdenkymmenenviiden centin rahasta, tähän työmieheen! --\n\nJa Linner jatkoi. Hän puhui ensin tyynesti, innostui sitten ja\nlämpeni vähitellen. Hänen silmänsä säihkyiyät, pitkä tukka valui\notsalle ja kasvoille, hän ojensi kätensä ylöspäin. Hän näytti\nmahtavalta sillä hetkellä. Entinen taisteluhalu ja voiton varmuus\nvalloittivat hänet. Ja sanat tulvivat, koskena kohisivat hänen\nhuuliltansa. Hän puhui siitä mädännäisyydestä, mikä näytti saavan\nvaltaa rikkaiden nuorukaisten elämässä. Hän vertasi Nilsenin\nja Plummerin perhettä toisiinsa, heidän elintapojansa, heidän\nsiveyskäsitteitänsä. Hän ei jättänyt koskettelematta mitään seikkaa,\njoka voi tähän hämärään asiaan valaistusta ja selitystä antaa.\nLopuksi lausui hän:\n\n-- Tämä nuori tyttö, tämä turvattini, on tullut tänne vieraasta\nmaasta toivoen saada nauttia vierasvaraisuutta ja saada tilaisuuden\njokapäiväisen leivän hankintaan kunniallisella tavalla. Hän luuli\nAmerikan vapauden, yhdenvertaisuuden ja oikeuden maaksi. Kuinka häntä\non kohdeltu. Hänelle on tehty kamalinta vääryyttä. Hänen maineensa\non tahrattu, hänen rohkeutensa masennettu, hänen tulevaisuutensa\nturmeltu. Hän on suostunut tulemaan tänne kärsiäkseen niitä\nhäväistyksiä, joita sydämetön asianajaja tahallaan on heittänyt\nhänelle vasten kasvoja polkeakseen hänen kainoutensa jalkoihinsa.\nJa miksi? Saadakseenko rahoja? Ei, mutta saadakseen oikeutta.\nLuuletteko, että hän on kärsinyt kaiken tämän hävyttömyyden\nhuviksensa? Ei, hän vaatii lainsuojelusta kaikkia epäilyksiä,\npanettelua ja häväistyksiä vastaan. Hän tahtoo tietää, saako\ntodellakin käydä nuoren tytön kimppuun ja raiskata hänet, lain\nnostamatta rankaisevaa kättään hänen suojaksensa. Nykyajan nuoret\nmiehet näkyvät luulevan, että he voivat aivan huoletta näin tehdä,\nettä heitä ei uskalleta ahdistella, kun he ovat rikkaita. Mutta näin\nei saa olla, joku heistä on merkittävä, muutoinhan ei yksikään siveä\nnuori tyttö uskalla pimeän tultua kaduilla liikkua. Joku heistä on\nmerkittävä, jotta ihmiset taas voivat luottaa tuomioistuimeen ja sen\noikeuden tuntoon. Minun suojattini on tullut tänne, vaikka hän on\nvieras, ujo, nuori tyttö saadakseen oikeutta. Antakaa sitä hänelle,\nherrat jurymiehet! Jätän asian teidän ratkaistavaksenne luottaen\nteidän oikeudentuntoonne. --\n\nLinner istuutui. Hän hapuili vesilasia, mutta ei voinut juoda,\nsillä kädet vapisivat niin kovin. Tuomari lausui muutamia sanoja\njurymiehille kehoittaen heitä omantunnon mukaisesti tutkimaan asiaa.\n\nJuryn poistuttua tuli saliin haudan hiljaisuus. Hetken perästä\nilmoitettiin, että jury oli valmis julistamaan tuomionsa. Ei\nhiiskaustakaan kuulunut suuressa salissa. Vakavina istuivat\njurymiehet paikoilleen. Puheenjohtaja ojensi tuomion asianomaiselle\nvirkamiehelle, joka luki:\n\n-- Dina Nilsen contra Frank Plummer. Me yllämainittua riitajuttua\ntutkimaan valitut jurymiehet katsomme oikeaksi tuomita vastaajan\nmaksamaan kantajalle viisitoistatuhatta dollaria vahingon korvausta.\n--\n\nKuului kiljahdus, ja Dina heittäytyi kaikkien nähden isänsä kaulaan,\nsitten syöksyi hän Linnerin luo ja suuteli häntä otsalle. Linnerin\nsilmät loistivat, hän vapisi kuin haavanlehti ja koetti tarttua\npöydän reunaan, mutta käsi ei tehnyt tehtäväänsä, hän kaatui\ntiedotonna lattialle. Syntyi yleinen sekasorto. Linner kannettiin\npois. Vastaajan asiamies nousi tulistuneena ja vaati, että asia\noli otettava uudestaan tarkastettavaksi, sillä tuomio oli hänen\nmielestään ristiriitainen todistuksiin nähden, sekä tuomittu summa\naivan liian suuri.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nLinner vietiin kotiin ja kannettiin huoneeseensa. Lääkäri tuli\nja iski suonta, mutta pudisti päätään. Jännitys oli ollut\nliian voimakas. Hänen tavaton elämäntapansa, hänen hyödyttömät\nkieltäymisyrityksensä ja rasittava ajatustyö, kaikki tämä oli käynyt\nyli hänen voimiensa. Useita päiviä makasi hän puhumatonna ja, kuten\nnäytti, tiedotonna. Nilseniläiset ja Agnes äitinensä olivat olleet\nkatsomassa häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan heitä. Neljäntenä\npäivänä oli hänen katseessaan vähän enemmän eloa. Hän avasi silmänsä\nja huomasi hotellin isännän istuvan vieressään. Puhe oli vielä\nepäselvää.\n\n-- Hän suuteli minua otsalle, eikö totta? Eli olenko minä nähnyt\nunta? Viatoin tyttö on suudellut minua; se puhdistaa monta syntiä;\nsovittaa monta pahaa; se antaa sovitusta elämässä ja -- kuolemassa.\n\nHän sulki silmänsä ja lisäsi hetken kuluttua:\n\n-- Tiesin, että se murtaisi minut, mutta se onkin parempi... paljoa\nparempi. Minun elämälläni ei ole mitään tarkoitusta. Ja mehän\nvoitimme, me voitimme, eikö niin?\n\n-- Ne ovat joka päivä käyneet katsomassa teitä, sekä Nilsenin väki,\nettä rouva Pryts -- sanoi isäntä.\n\n-- Jumala heitä siunatkoon -- vastasi Linner.\n\n-- Olettehan parempi tänään, herra Linner? -- ettekö olekin?\nTahtoisitteko jotain? Ehkä sampanjaa eli mitä hyvään? Sanokaa vaan,\nniin tuodaan.\n\nLinner pudisti päätään, mutta sitten hän käänsi katseensa isäntään ja\nsanoi:\n\n-- Niin, olisi jotain, jota haluaisin, mutta... mutta... se on\nkallista.\n\n-- Älkää siitä huoliko -- sanoi isäntä. -- Te olette ansainnut\nminulle siksi monta killinkiä, ettei se ole liikaa, jos minä\npuolestani koetan tehdä mitä voin. Sanokaa pois vaan!\n\n-- Jos kuolisin, hankkisitte varmaan vähän kukkia haudalleni -- sanoi\nLinner. -- Ettekö voisi antaa niitä nyt minulle? Nyt voisin nauttia\nniistä, kuoltuani on taas yhdentekevää...\n\n-- Minkälaisia kukkia tahtoisitte?\n\n-- Hm... ne ovat kalliita -- vastasi Linner.\n\n-- Ei haittaa; olenhan luvannut, että saatte niitä.\n\n-- Antakaa vähän kieloja ja ruusuja, mieluimmin nuppuja,\naukeamaisillaan olevia nuppuja, keltasia ja punasia. Ne täyttävät\nhuoneen tuoksullaan ja loistollaan, ja kielot muistuttavat Norjaa.\nOlen usein keväisin poiminut niitä laaksoista. Ne ovat niin kauniita,\npuhtaita ja viattomia, kuin nuoret tytöt. Ne muistuttavat Jennietä ja\nhäntä tänään... vai oliko se tänään?\n\nLinner meni uudestaan tainnoksiin. Kun hän taas heräsi, istui isäntä\nvaimoineen hänen vieressään. He olivat tuoneet korillisen ruusuja ja\nkieloja, pistettyinä tuoreisiin sammaliin.\n\nLinner hymyili ja viittasi, että he asettaisivat korin hänen\nkasvojensa lähelle.\n\n-- Kuinka suloista, kuinka ihanaa -- kuiskasi hän. -- Pankaa ne nyt\nlaseihin päänaluksen kummallekin puolelle, niin saan maata ruusujen\nja kielojen keskellä, antakaa minulle muutamia. Ja tuokaa sitten\nviuluni! Soitto ja kukat kuuluvat yhteen.\n\nIsäntä toi viulun sillä aikaa, kun hänen vaimonsa järjesti kukkia.\nKyynel vierähti Linnerin poskelle, kun hän tarttui käyrään.\n\n-- Hyvästi, viimeinen, ainoa ystäväni -- sanoi hän hiljaa ja suuteli\nviulua. -- Kun minä kuolen -- lisäsi hän kääntyen isäntään päin --\nniin antakaa tämä Arne Nilsenille ja sanokaa, että soitan hänelle\nelämän onnea... Ja nyt... vielä yksi pyyntö! Te olette ollut niin\nhyviä minulle; älkää sentähden pahastuko, että minä pyydän teitä\njättämään minut vähäksi aikaa yksikseni. Tahdon nauttia kukkien\ntuoksusta ja unhoittaa nykyisyyden. Tahdon muistella lapsuudenaikoja\nja Jennietä... Ja niin avaa ehkä Pietari mieluummin oven minulle, kun\ntulen ruusujen ja kielojen tuoksussa, kuin jos haisisin oluelta ja\njuustolta -- lisäsi hän leikillisesti.\n\nIsäntä nyökkäsi vaan ja poistui vaimoineen varpaillaan hiipien. He\npysähtyivät oven taa jättäen sen raolleen. He pelkäsivät hänelle\njotain tapahtuvan.\n\nHuoneessa oli kauan aivan hiljaista; sairas puheli kuiskaten\nitsekseen. Sitten kuului heikko, värisevä ääni viulusta. Linner\nkoetti soittaa erästä kappaletta, mutta voimat pettivät.\n\n-- Loppu, loppu -- huokasi hän. Sitten oli taas kaikki hiljaista.\n-- Jennie, Jennie, tahdotko ottaa vastaan minut, kun tulen --\nhuudahti hän. -- Soittoa, kukkia, kieloja ja ruusuja... ne rukoilevat\npuolestani... ne... kukat... ovat sinulle...\n\nÄkkiä nousi hän istumaan vuoteellaan.\n\n-- Me voitimme, eikö niin, me voitimme -- huudahti hän.\n\nKuului räiskäys, viulu putosi lattialle synnyttäen valittavan\näänen. Isäntä riensi vaimoineen sisään. Linner makasi -- kuolleena.\nToisella kädellään piteli hän vielä käyrää. Hän ei ollut koskaan\nnäyttänyt niin kauniilta. Poskien tumma puna oli kadonnut ja sijaan\ntullut kuolon kalpeus. Tuuhea tukka muodosti seppeleen hänen päänsä\nympärille. Ruusut tuoksuivat hänen vieressään, punaset ja keltaset,\nja kieloja oli pudonnut hänen rinnallensa.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nTuomio oli sattunut Frank Plummeriin, kuin salaman isku kirkkaalta\ntaivaalta. Sekä hän, että hänen asianajajansa olivat olleet niin\nvarmat, ettei Frankia uskallettaisi tuomita ilman todistuksia,\netteivät olleet edes koettaneet lahjoa juryn jäseniä. Asianajaja oli\nturvautunut ainoaan mahdolliseen keinoon, hän oli vaatinut asian\nuuden käsittelyn alaiseksi. Eräässä myöhemmässä oikeuden istunnossa\nsuostuttiinkin tähän pyyntöön.\n\nNyt täytyi hankkia muutamia todistajia. Ja niitä oli saatava mistä\nhyvänsä. Ei säästetty vaivoja eikä rahaa. Frank kirosi itsekseen\nsitä onnetonta hetkeä, jona hän oli antanut vallan himoillensa.\nKoko hänen tulevaisuutensa oli nyt tärvelty. Toisinaan mietti\nhän, eikö sittenkin olisi parasta mennä naimisiin Dinan kanssa ja\nkarata sitten Wisconsin metsiin, kuten Fanny ja Charles. Mutta\nsekin oli nyt myöhäistä. Hän pelkäsi, että Daniel Nilsen olisi\nampunut hänet, kuin koiran, jos hän olisi vielä mennyt hänelle\nasiaa esittämään, eikä Dinakaan olisi tainnut suostua enää. Hänhän\noli sallinut häntä julkisesti häväistävän, vaikka tiesikin hänen\nsyyttömyytensä. Mitä oli tehtävä? Hän oli joutunut kaltevalle\npinnalle, ja nyt saisi hän luisua päähän saakka. Hänen täytyi\ntavalla taikka toisella päästä tästä asiasta ja sitten matkustaa\npois kaupungista. Täällä olo oli mahdoton. Hänet oli eroitettu\nnuortenmiesten kristillisestä yhdistyksestä, hänen entiset ystävänsä\nkaihtivat häntä, hän ei voinut enää seurustella kunnollisten ihmisten\nkanssa, tuskin kaduilla liikkua. Sanomalehdet olivat tehneet\nlaveasti selkoa oikeudenkäynnistä ja osoittaneet myötätuntoisuutta\ntuolle onnettomalle tytölle. Jos asia olisi päättynyt tähän, olisi\nhän voinut heti puikkia tiehensä, mutta hänhän oli pyytänyt asian\nuudestaan otettavaksi esille. Isänsä ja perheen tähden ei hän\nvoinut menetellä toisin. Sehän olisi ollut sama, kuin rikoksen\ntunnustaminen. Joku pelastus _täytyi_ löytyä, mimmoinen tahansa.\n\nFrank oli huomattavasti vanhentunut näinä kuukausina. Hän ei enää\nvoinut olla iloinen, ja hänen käytöksensä oli tullut araksi ja\nepävarmaksi. Vanha Plummer, asianajaja ja Frank pitivät kaikessa\nhiljaisuudessa neuvotteluja \"paratiisissa\". Suunnitelma oli ajoissa\nvalmistettava.\n\n-- Ensiksikin on tuleva jury saatava puolelle -- sanoi asianajaja.\n\n-- Otatteko toimittaaksenne sen -- sanoi vanha Plummer.\n\n-- Jos kukkaronne on minun käytettävänäni, vastasi asianajaja. --\nTällaisissa asioissa ei säästäväisyys ole paikallaan.\n\n-- Peijakkaan tyttöletukka! -- mutisi vanha Plummer. -- Sinä saatat\nminut häviöön tämän asian takia, Frank.\n\n-- Siis on paras, että maksan vaaditun summan, pääsen sitte kaikista\nnuhdesaarnoista -- vastasi Frank vihaisesti.\n\n-- Sinä? Kyllä kai! Mistä aiot ottaa rahat? Ei, kyllä se on sinun\nvanhan isäsi pussi, jota tässä veroitetaan -- porisi ukko Plummer.\n\n-- Me emme ole tulleet tänne väittelemään siitä, isä -- vastasi\nFrank. -- Joko täytyy asian mennä menoaan eli on se lopetettava nyt\nheti. Tee, kuten tahdot!\n\n-- Sitten olisi aivan välttämätöntä hankkia yksi tai pari todistajaa,\nmieluimmin kaksi, jotka voisivat todistaa olleensa tekemisissä miss\nNilsenin kanssa ennen -- sanoi asianajaja johtaakseen puheen oikealle\ntolalle.\n\n-- Onko se välttämätöntä? -- kysyi Frank synkästi.\n\n-- Se on ainoa keino, sanoi asianajaja. -- Tuollaiset palvelustytöt,\nvallankaan skandinavialaiset, eivät ole juuri kovin turhantarkkoja,\njotta asian voi luullakseni aivan helposti järjestää.\n\n-- Hän ei ole mikään tavallinen palvelustyttö! -- huudahti Frank.\n\n-- Jaha, jos te, herra Plummer, rupeatte puolustamaan häntä, on paras\nantaa asian raueta, sanoi asianajaja.\n\n-- Kas niin, heitä nyt hiiteen kaikki tunteellisuus, Frank, sanoi\nisä. -- Sinä se olet tämän sopan keittänyt... Voitteko te, herra\nasianajaja, hankkia sellaiset todistajat.\n\n-- Se on minulle sangen vastenmielistä, vastasi asianajaja. -- Jätän\nmieluummin sen tehtävän teidän huoleksenne. Ehkä teidän ystävienne\njoukossa on joku, joka on teille kiitollisuuden velassa, eli joku,\njoka huonoja raha-asioitansa korjatakseen tekisi teille tuon pienen\npalveluksen?\n\nPlummer mutisteli huuliansa ja mietti.\n\n-- Täytyykö siinä vannoa? -- kysyi hän.\n\n-- Kyllä, se on ehdoton välttämättömyys, mutta se nyt ei paljoa\nmerkitse, vastasi asianajaja. -- Tunnen irlantilaisia, jotka vannovat\nmitä hyvänsä. Vala on heille vaan muotoasia.\n\n-- Voittehan mainita minulle muutamia sellaisia henkilöitä, niin voin\nantaa puhutella heitä, sanoi vanha Plummer.\n\n-- Ja sitten vaaditaan luonnollisesti ehdotonta vaitioloa, sanoi\nasianajaja. -- Jos voidaan todistaa, että hänen maineensa on\nepäiltävä, menettävät hänen sanansa uskottavaisuutensa, eikä jury voi\ntuomita Frank Plummeria, jos vielä jury on edeltäpäin lahjottu. Asia\nraukeaa ja hän saa maksaa oikeuskulut. Pitemmälle emme siinä pääse.\n\nFrank nousi äkkiä ja meni ulos. Asianajaja kääntyi hymyillen mr\nPlummeriin.\n\n-- Poikanne näyttää olevan hyvin herkkäsydäminen, sanoi hän.\n\n-- Hän on raukka, vastasi vanha Plummer äreästi. -- Hän heittää ensin\nkastanjat uuniin ja antaa ne sitten toisten noukkia sieltä itselleen.\nNiin, niin, herra asianajaja, tapaamme tuonnempana.\n\nSamana iltana lähetti vanha Plummer intiaanipojalleen George\nWashingtonille näin kuuluvan kirjeen:\n\n\"Tule heti, tarvitsemme sinua. Saavu konttooriini! James Plummer.\"\n\nNeljätoista päivää myöhemmin seisoi siellä tuo mahtavalla\nnimellä varustettu poika pitkine kiharoineen ja leveälierisine\nteksashattuineen. Isä kertoi hänelle lyhyesti Frankin oikeusjutun.\n\n-- Ja sitten? -- sanoi poika.\n\n-- Tarvitsemme nyt pari henkilöä, jotka voivat todistaa olleensa\nennen tekemisissä tuon Dina Nilsenin kanssa. Toisen täytyy hävitä\nmeidän tai hänen, ja kun ei ole muuta valittavana, täytyy koettaa\npelastua niin hyvin kuin taitaa.\n\n-- Ymmärrän, joko tappaa tahi kuolla itse, vastasi poika.\n\n-- Täällä on vaikea saada ketään tekemään sitä, jatkoi isä, -- ja on\nse sitäpaitsi vaarallistakin, sillä voi tapahtua, että asianomaiset\nmuuttavat jälkeenpäin mielipidettä. Mutta jos joku vieras sen tekisi\nja katoaisi sitten yhtä äkkiä, kuin oli tullutkin, ei olisi mitään\npelkoa.\n\n-- Senkötähden pyysit minua tulemaan tänne? -- kysyi poika.\n\n-- Sinä olet lähin pelastamaan perheen kunniaa. Ja minä ajattelin,\nettet olisi niin kovin arka maineestasi täällä, kunhan se vaan on\nall right Wisconsissa. Se menee sitäpaitsi pian ohitse. Sanomalehdet\npuhelevat siitä muutaman päivän ja sitte unhotetaan koko asia.\n\n-- Ja mitä minun pitäisi todistaa?\n\n-- Niin, katsos, sinä olet ollut huvittelemassa täällä -- ajan\nvoimme sitten tarkemmin määrätä. -- Eräänä iltana olit sinä\ntoverinesi Cardiff & Donaldsonin kahvilassa, ja siellä tapasit Dina\nNilsenin ja... niin, lopun ymmärrät. Sellaistahan sattuu usein\nmatkustavaisille.\n\n-- Mutta enhän tiedä edes minkänäköinen hän on.\n\n-- Saat nähdä hänet oikeudessa.\n\n-- Täytyykö siinä vannoa?\n\n-- Luonnollisesti, mutta sellaisista asioistahan ei metsän poika\nvälitä.\n\n-- Maksetaanko siitä valheesta?\n\n-- Viimeksi tavatessamme sovimme, että saat sahan etkä mitään muuta.\nMutta nyt lupaan sinulle kolmanneksen perinnöstä, jos teet meille\ntämän pienen palveluksen.\n\n-- Rahoja ei koskaan voi saada liiaksi -- vastasi intiaani-poika.\n\n-- Mutta nimesi on luonnollisesti muutettava... ei George\nVashington... se kyllä kelpaa, mutta Plummer ei sovi, se herättäisi\nepäilystä. Saat ilmoittaa nimeksesi Frager, tai joku sellainen.\n\n-- Saanko perinnönjakomääräyksesi kirjallisesti ja todistettuna? --\nsanoi George.\n\n-- Saat, vastasi vanha Plummer.\n\nSopimus oli valmis ja George Vashington katosi ilmestyäkseen\nuudestaan oikeudenkäynnin aikana.\n\nDina oli pitänyt juryn tuomiota suurena hyvityksenä ja lohdutuksena\nvaikeassa asemassaan. Hän oli muuttanut takaisin isänsä luo, ja tämä\npuolestaan oli nyt häntä kohtaan itse hyvyys. Mrs Valter kävi usein\nkatsomassa häntä, ja oli hän herättänyt monen muunkin lämminsydämisen\nnaisen myötätuntoisuuden Dinaa kohtaan. He kävivät hänen luonansa ja\nlähettivät työtä enemmän, kuin hän ehti saada valmiiksikaan.\n\nTuli sitten aika, jolloin hänen lapsensa oli näkevä päivän valon.\nNyyhkien painoi hän tuota viatointa olentoa rintaansa vastaan. Daniel\nNilsen seisoi sekavin tuntein kehdon vieressä. Kuitenkin sai tuo\nkäsiään huitova, avutoin raukka Danielin heltymään. Hän otti pojan\nkäsivarsilleen ja katseli sitä, ja kyynel vierähti hänen silmästään\npudoten pienokaisen poskelle. Kuinka hän olisikaan ollut iloinen,\njos olisi saanut sekoittamattomin tuntein ottaa syliinsä pienen\ntyttärenpoikansa! Mutta nyt oli sekoittunut katkeruutta poikaan,\nkehtoon, kaikkiin muistoihin ja seikkoihin, mitkä häntä koskivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta helmikuussa tuli oikeusjuttu uudestaan otettavaksi esille, ja\nsamat tuskat olivat vielä kerran kestettävät.\n\nDina olisi mielellään antanut jäädä koko asian sikseen, ja Frank\nolisi saanut sopia asian pahan omantuntonsa kanssa. Hän ei tuntenut\nmitään kostonhalua, olihan hän saanut oikeutta. Mutta nyt pakotti\nhäntä siihen Frank. Voi, jospa se olisi ohi! Olikohan hänen itsensä\nvälttämättä oltava oikeudessa? Niin, ehkä. Kukapa puhuisi hänen\npuolestaan? Linner oli kuollut; hänen haudalleen vei hän joka\nsunnuntai tuoreen kukka-seppeleen. Tarvitsiko hän asianajajan? Eihän\nsitä, mikä jo oli todistettu, voitane kumota, ja hänen puolestaan oli\nsanottu jo mitä sanomista oli.\n\nMrs Valter kuitenkin aavisti, että taistelu tällä kertaa tulisi\npaljoa ankarammaksi, kuin edellisellä, ja hän oli hankkinut avuksi\nerään nuoren, vasta kaupunkiin muuttaneen asianajan, joka mielellään\ntahtoi ansaita kannuksensa.\n\nRatkaiseva päivä oli käsissä. Suuri oikeussali oli yhtä täyteen\nahdettu, kuin edelliselläkin kerralla. Useita Dinan ystäviä,\nkaupungin arvokkaimpia naisia istui mrs Valterin kanssa ensimäisessä\npenkissä. Daniel istui tyttärineen asianajajan pöydän vieressä. Frank\nei ollut saapuvilla.\n\nToimitus alkoi, ja todistajat tuotiin esiin. Saatuaan puheenvuoron\nnousi Plummerin asianajaja.\n\n-- Arvoisat naiset ja herrat jurymiehet -- alkoi hän. -- Minä lupasin\nviimekerralla päämieheni puolesta näyttää toteen, ettei Dina Nilsen\nole niinkään viatoin, kuin näyttää, ja etteivät hänen sanansa siitä\nsyystä myöskään ole niin erityisesti luotettavia. Ne todistajat ovat\nnyt täällä.\n\nHän viittasi kädellään. Samassa nousi paikaltaan komea, vakavan\nnäköinen mies, jonka pikimustat kiharat ympäröivät harvinaisen\nkauniita kasvoja ja valuivat alas olkapäille. Kun hän mainitsi\nnimensä, George Vashington, purskahti yleisö nauruun. Mutta George\nVashington ei menettänyt hetkeksikään arvokkaisuuttaan. Hän teki\nvalan ja istuutui todistajien penkille. Kun sitte asiaan kuuluvat\nmuodolliset kysymykset ja selvitykset olivat tehdyt, alkoi seuraava\nkuulustelu:\n\n-- Oletteko nähnyt ennen tämän naisen?\n\n-- Olen.\n\n-- Missä?\n\n-- Cardiff Donaldsonin kahvilassa.\n\n-- Milloin?\n\n-- Vähän toista vuotta sitten marraskuussa.\n\n-- Oliko teillä mitään tekemistä hänen kanssaan?\n\n-- Minä seurustelin hänen kanssaan.\n\nNaurua ja kuiskauksia kuului yleisön joukosta, mutta George oli yhtä\ntyyni. Dina nousi mielenliikutuksesta ja huudahti:\n\n-- Se on valetta, valetta, joka sana!\n\nTuomari käski hänen olla vaiti.\n\nDinan asianajaja koetti ristikuulustelulla saada George Washingtonia\nsotkeutumaan puheisiinsa, mutta tämä säilytti järkähtämättömän\ntyyneytensä ja väisti kaikki ansat.\n\nUseampia todistajia kutsuttiin esille. Ensiksi eräs irlantilainen\nkertoi, että hän oli tavannut Dinan vieläkin pahemmassa paikassa, ja\nlopuksi saman paikan omistaja, ilkeännäköinen akka todisti, että Dina\nNilsenin tapana oli käydä hänen luonaan.\n\nDina oli vaipunut paikalleen. Nyyhkien nojasi hän isänsä rintaa\nvastaan. Niin ilkeäksi, niin perkeleelliseksi ei hän ollut luullut\nmaailmaa. Hän oli myyty, petetty, auttamattomasti kadotettu, ja\nFrankilla oli ollut sydäntä tehdä tämä.\n\nMrs Valter nousi ja huusi viitaten ympärilleen:\n\n-- Me kaikki naiset menemme takuuseen hänestä. Se on halpamainen\nvale, tämä syytös!\n\nMutta tuomari neuvoi häntä pysymään tyynenä; muussa tapauksessa\ntyhjennettäisiin koko sali. Dinan asianajaja koetti, viitaten\nedellisessä oikeudenkäynnissä annettuihin todistuksiin, selittää,\nettä näissä todistuksissa täytyi olla jotain väärin käsitystä,\njoko oli joku toinen sattumalta niin yhdennäköinen, tahi olivat\nne kokonaan Plummerin rikkauden hedelmiä. Hän sanoi, että olisi\nkovin karkeata, jos Minneapoliksen tuomioistuin todellakin\nantaisi tuomionsa sellaisenkin todistuksen perusteella, minkä tuo\näskenmainittu rouvasihminen kykeni antamaan, ja hän toivoi, että jury\nnyt, kuten edelliselläkin kerralla suojelisi viatointa väkivallalta\nkaikista viekkaista suunnitelmista huolimatta.\n\nPlummerin asianajaja nojasi tyytyväisesti hymyillen tuolinsa\nselustaan. Tiesihän hän edeltäpäin minkälainen juryn antama\ntuomio tulisi olemaan. Ei ollutkaan erittäin helppoa saada juryyn\nhenkilöitä, jotka olisivat jollain tavalla olleet riippuvaisia\nPlummerista eivätkä mistään hinnasta olisi tahtoneet tuomita hänen\npoikaansa. Juryn tuomio oli yksimielinen: Frank Plummer vapautettiin,\nja Dina Nilsen määrättiin maksamaan oikeuskulut.\n\nSydäntäsärkevä kiljahdus kuului salissa, ja ennenkuin kukaan ehti\nestää oli Dina syöksynyt keskelle lattiaa. Hän kohotti molemmat\nkätensä taivasta kohti ikäänkuin houraillen ja huusi:\n\n-- Ja minä kutsun täten Frank Plummerin kohtaamaan itseään\nKaikkivaltiaan tuomioistuimen edessä, missä jokaiselle oikeutta\njaetaan! Jumala häntä armahtakoon!\n\nJa kädet silmillä hän syöksyi ulos. Kuulijat väistivät häntä\nliikutettuina. Isä tahtoi rientää hänen jälessään, mutta hänet\nympäröittiin jokapuolelta, tahdottiin osoittaa myötätuntoisuuttaan\nhänelle.\n\n-- Laskekaa minut ulos, laskekaa minut ulos -- pyysi hän ja koetti\nraivata tietä itselleen. -- Hän lopettaa päivänsä muutoin.\n\nOvessa seisoi mrs Valter.\n\n-- Mikä häpeä! -- sanoi hän Nilsenin korvaan. -- Me maksamme\nluonnollisesti kulut.\n\nDaniel Nilsen ei kuullut. Hän riensi kotiin niin nopeasti, kuin voi.\nPari kertaa täytyi hänen pysähtyä hengittämään, mutta sitten hän\nriensi taas eteenpäin. Ei saanut tulla liian myöhään. Hän riuhtasi\nhuoneensa oven auki. Naapurin vaimo tuuditteli pienokaista siellä.\n\n-- Onko tyttäreni ollut täällä?... Herra Jumala, minne hän on\nmennyt?... Joki, joki! -- huusi hän.\n\nHän juoksi lähimmälle sillalle, samalle minkä luota mrs Valter oli\nlöytänyt Dinan tuona unohtumattomana iltana. Hän näki muutamia miehiä\njuoksevan pitkin toista rantaa ja viittovan toisille, jotka sysäsivät\nvesille venettä.\n\n-- Mitä siellä? -- huusi Daniel.\n\n-- Eräs nainen on heittäytynyt virtaan; nyt joutuu hän jääkappaleiden\nalle.\n\nSanaakaan lausumatta hyppäsi Daniel veneeseen, sieppasi rannalta\nvankan seipään ja sysäsi voimakkaalla liikkeellä veneen rannasta. Hän\noli näkevinään vilahduksen hänen hameestaan jääkappaleiden joukosta.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin piti Plummerilla olemaan suuret kutsut\nsen johdosta, että Frank oli vapautettu syytteestä, sekä että\nCharles Bradford ja Fanny olivat vihdoinkin vanhempien pyynnöstä\npalanneet Minneapolikseen asettuakseen sinne. Mrs Plummer purjehti\nympäri tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vävynsä auttoi häntä\nkoristelemisessa. Sytytettiin kruunuja ja alettiin odottaa vieraita.\n\nTyöväki palasi päivän töistään eväskorit käsivarrella. Silloin\nilmestyi äkkiä omituinen näky Bridge Squarella. Huolimatta kovasta\npakkasesta tuli siellä vanha mies paljain päin työntäen käsirattaita.\nNiillä makasi kuollut nainen, jonka vaatteissa riippui joka puolella\njääpuikkoja. Miestä voi luulla hulluksi, sillä hän huusi niin\nkäheällä äänellä, että sitä tuskin voi ymmärtää:\n\n-- Veljet! Työmiehet! Katsokaa tänne! Katsokaa tytärtäni!\nKapitalistit ovat murhanneet hänet, Frank Plummer on murhannut hänet!\nHän oli viatoin, kuin kedon kukka, mutta hän raiskasi hänet, ja\nsitten ovat he vannoneet väärin, että hän on kevytmielinen nainen.\nKärsimmekö tällaista? Ne alentavat palkkojamme, ajavat meidät\ntyöstämme, ne jättävät meidät avuttomiksi, kun tulemme vanhoiksi,\nne koettavat tappaa meidät nälkään, ja sitten ne turmelevat meidän\ntyttäremme, emmekä me saa oikeutta, sillä me olemme köyhiä ja he\nmiljoonien omistajia! --\n\nHänen ympärilleen keräännyttiin. Daniel Nilsen pysähtyi erään\nlyhtypylvään viereen. Hän nosti tyttärensä ja asetti hänet pylvästä\nvasten, jotta myymälöiden kirkas sähkövalo sopi valaisemaan tuota\nmykkää olentoa, joka siinä seisoi, kuin aave.\n\n-- Näettekö hänet? Näettekö hänet, huusi isä. -- Kauniimpaa tyttöä\noli tuskin nähty Minneapoliksen kaduilla, ja nyt hän on tuommoinen!\nSen ovat kapitalistit tehneet. Noin pitelevät nyt rikkaiden pojat\nteidän tyttäriänne!\n\nFrank Plummer oli juuri menossa konttoorista kotiinsa. Hän viipyi\nsiellä myöhään, päästäkseen kulkemaan pimeässä syrjäkatuja. Hän\noli juuri tullut riippusillan yli ja aikoi mennä Bridge Squaren\npoikki, kun hän näki väkeä kokoontuvan erään lyhtypylvään ympärille\nja kuuli äänten sorinaa. Hän nousi erään myymälän portaille ja näki\nDinan häikäisevässä valossa seisoen tuijottavan häneen kiillottomilla\nsilmillään. Valosäteet heijastuivat vaatteiden ympärille\nkerääntyneestä jääkerroksesta ja hiuksista riippui jääpuikoista\nmuodostunut seppele. Hän oli kaatua portailta kadulle. Samassa Daniel\nNilsen huomasi hänet. Hän karjui heiluttaen hurjasti nyrkkiään\nilmassa:\n\n-- Tuolla hän on! Tuolla seisoo murhaaja! Repikää hänet kappaleiksi!\nHirttäkää hänet!\n\nVilli kiljunta täytti ilman, ja satoja käsivarsia ojentui häntä\nkohden. Hän hyppäsi alas. Nyt oli henki kysymyksessä. Väkijoukko\nsyöksyi hänen jälkeensä. Hän juoksi minkä jaloista lähti. Jos ne nyt\nsaavat hänet kiinni, repivät ne hänet kappaleiksi. Hän juoksi City\nHallin ympäri ja henki kurkussa hyökkäsi hän poliisivartiakonttooriin.\n\n-- Jumalan tähden, auttakaa, ne tappavat minut, huusi hän.\n\nKokonainen rivi revolvereilla ja muilla aseilla varustettuja\nkonstaapeleita asetettiin tukkimaan sisäänkäytävää. Samassa syöksyi\nkansajoukko esiin.\n\n-- Mitä tahdotte? Pois!\n\n-- Tahdomme saada hänet, murhaajan! Hän on kätkeytynyt tänne.\nTahdomme hirttää hänet lyhtypylvääseen.\n\nTelefonoitiin enemmän poliisia, ja pian riensikin niitä joukko City\nHallia kohden. Mutta kalmankalpeana kykki Frank erään pulpetin takana\nkuunnellen raivoisia huutoja. Vasta yösydännä uskallettiin hänet\nvahvasti vartioituna lähettää kotiin. Kauan seisoi väkijoukko vielä\nulkopuolella. Mutta yhtäkkiä kävi kuiskaus miehestä mieheen, ja\nikäänkuin komennettuna lähti koko lauma liikkeelle Plummerin taloa\nkohti.\n\nPoliisi lähetettiin vangitsemaan Daniel Nilseniä, mutta työmiehet\nestivät sen.\n\n-- Ei maksa vaivaa välittää vanhasta, mielipuolesta miehestä,\nsanoivat he. -- Me kyllä vastaamme hänestä ja pidämme hänestä huolen.\n\n-- Kuulehan, Daniel! Tiedäthän, että olemme ystäviäsi. Me autamme\nsinua, tule kotiin nyt.\n\nEräs heistä otti kuolleen tytön ja laski varovasti rattaille toisen\ntarttuessa aisoihin. Daniel kävi sivulla ja puhui taukoamatta. Kun he\ntulivat hänen asunnolleen ja eräs heistä aikoi kantaa Dinan sisään,\nsysäsi hän hänet syrjään ja huusi:\n\n-- Ei, ei, minä kannan itse hänet! Hyvästi ja kiitos tästä illasta!\nÄlkää unohtako, mitä olen sanonut!\n\nHän nosti varovasti tyttärensä, kantoi hänet sisään ja laski sängylle.\n\nHuone oli tyhjä. Arne oli lähtenyt hakemaan isäänsä, ja naapurin\nvaimo oli vienyt lapsen kotiinsa. Daniel sytytti lampun ja asetti\nsen pöydälle. Sitten meni hän tyttärensä luo. Jää oli alkanut\nsulaa lämpimässä huoneessa ja vesi juoksi hänen kasvoiltaan ja\nvaatteistaan. Daniel kumartui tyttärensä yli, suuteli häntä otsalle\nja taputteli hänen poskiansa.\n\n-- Sinä olet niin kylmä, Dina, niin kylmä, sanoi hän. -- Tule\nlämmittelemään hiukan. Nyt olet niin äitisi näköinen, noin hänkin\nuinui, kun minä möin huutokaupalla kaikki, mitä meillä oli. -- Daniel\nhymyili surullisesti. -- Nuku, nuku, lapseni, hys hys, isäs istuu,\nvalvoopi... Hän tuijotti eteensä, silmissään kummallinen kaukainen\nkatse. -- On parasta, että matkustamme kaikki hänen luoksensa, mumisi\nhän. -- Täällä ei kannata elää, täällä ei saa oikeutta.\n\nKauan istui hän näin tuijotellen, mutta yht'äkkiä kirkastui katse\nja siihen ilmestyi tuo vahingoniloinen ilme, mikä siinä oli aina\nsilloin, kun hän oli saanut tehneeksi jonkun jekun kapitalisteille.\n\n-- Hm, hm, niin... se ei olisi hullumpaa, ei olisi hullumpaa, mumisi\nhän.\n\nHän haki paperia ja mustetta sekä rupesi kirjoittamaan suurilla\nkirjaimilla. Hän taittoi paperin huolellisesti ja kiinnitti\nsen neuloilla takkiinsa. Sitten hän otti lampun, meni kyökkiin\nja irroitti sinne kiinnitetyn pyykkinuoran. Hän koetteli sen\nkestävyyttä, kääri sen kokoon ja pisti poveensa. Sitten meni hän\njälleen Dinan luo, kumartui hänen ylitsensä, tarkasteli häntä\nhetkisen ja kuiskasi sitten hiljaa:\n\nNyt minäkin tulen pian, Dina. Saamme olla yhdessä, sinä ja minä. Minä\nsuojelen sinua, ettei kukaan voi tehdä sinulle pahaa. Ja äitikin\ntulee, ikävöin niin häntä, näetkös.\n\nHän suuteli häntä otsalle. Sitten hän sammutti lampun, hiipi ulos ja\nlukitsi oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPlummerillä juhlittiin, mutta mieliala ei ollut läheskään niin\niloinen, kuin ranskalaisen kreivin juhlassa. Useimmat kutsutuista\nolivat hylänneet kutsun, toisia oli tekosyillä jäänyt pois, mutta\nmuutamat olivat tuumineet, ettei ollut mitään syytä välttää\nseurustelua perheen kanssa nyt, kun Frank oli syytöksestä vapautettu.\nFrankin selittämätön viipyminen teki yleisen alakuloisuuden hyvin\nhuomattavaksi.\n\n-- Hän viipyy varmaan jonkun tärkeän liikeasian takia ja tulee vasta\nmyöhemmin, sanoi mr Plummer.\n\nMutta Frank ei tullut. Charles Bradford ja hänen vaimonsa koettivat\nparastansa, he puhelivat tuosta kuuluisasta kreivijutusta aivan, kuin\nse olisi ollut vallan onnistunutta pilaa. Mutta ilmassa oli sittenkin\njotain painostavaa. Tarjottiin juuri jälkiruokaa, kun yhtäkkiä\nhirmuinen kiljunta kuului ulkopuolelta. Samassa heitettiin kivi salin\nakkunasta sisään. Sitä seurasi toinen. Kauhistuneina katselivat\nvieraat toisiaan ja kurkistelivat pelokkaina saliin, missä lasinpalat\nhelisten lattialle lentelivät samalla, kun ulkona alettiin mitä\ninhoittavin naukumiskonsertti.\n\nPlummer kalpeni, mutta meni päättäväisesti telefoonin luo ja pyysi\nlähimmältä poliisiasemalta apuväkeä. Sitten koetti hän tyynnyttää\nvieraitansa.\n\n-- Roskaväki ilmoittaa ilonsa tuolla tavalla, sanoi hän. -- Kyllä ne\npian väsyvät.\n\nPoliisi saapui, ja muutamien paloruiskujen avulla saatiin väkijoukko\nhajoitetuksi. Mutta iloisuutta oli mahdoton saada aikaan. Sekä\nvanha Plummer että Charles ponnistivat urhoollisesti voimiansa,\nmutta turhaan. Siitä syntyi vaan tekaistua, luonnotonta iloa.\nEivätkä vieraat uskaltaneet kotiinkaan lähteä peläten, että saisivat\nkiviä vaunuihinsa roistoväeltä, joka ehkä odotteli ensimäisessä\nkadunkulmauksessa. Frankia ei vaan näkynyt. Kukaan ei aavistanut,\nettä poliisi oli tuonut hänet kotiin, että hän oli taka-ovesta\nhiipinyt \"paratiisin\" kautta huoneeseensa ja vapisten makasi\nsängyssään.\n\nYhden tienoissa rupesivat vieraat lähtemään. Kun ensimäinen\nnaisista oli, saatuaan päällysvaatteen yllensä, antanut palvelijan\navata oven ja aikoi astua ulos, peräytyi hän ja kaatui kirkaisten\ntiedottomana lattialle. Hän oli saanut rintaansa töyttäyksen.\nTunkeennuttiin avonaiselle ovelle. Keskellä oviaukkoa riippui pari\nkarkeita saappaita ja alaosa miehen ruumiista. Mies oli hirttäytynyt\noven yläpuolella olevaan kaasulyhtykoukkuun. Hänen yläruumiinsa\noli ovenraamin yläpuolella. Plummer oli kalpea, kuin palttina. Hän\nantoi ottaa ruumiin alas, hän oli heti tuntenut hänet. Se oli Daniel\nNilsen, jonka hän oli eroittanut työstä, ja jonka tyttären hänen\npoikansa oli raiskannut. Hän oli myöskin lyhdyn valossa lukenut\npaperilapussa olevan päällekirjoituksen: \"Varkaalle, ryövärille ja\nfariseukselle, James Plummerille\". Sanaakaan lausumatta pisti hän\npaperin taskuunsa. Hän tunnusti sen kuuluvan hänelle. Mutta Daniel\nNilsen-raukka heitettiin kadulle pimeään ja pakkaseen, kunnes poliisi\nkorjasi hänet.\n\nKun viimeiset vieraat olivat poistuneet, ja ilo muuttunut itkuksi ja\nvalitukseksi, meni James Plummer yksin makuuhuoneeseensa, kääri auki\nDanielin kirjeen ja luki:\n\n\"Sinä olet tappanut elämäni onnen, olet tappanut lapseni, olet\ntappanut minutkin. Olet ottanut kaikki, mitä minulla on ollut --\nota nyt tää ruumiskin. Lahjoitan sen sinulle kaupanpäällisiksi. --\nSe nuora, jonka olet pannut minun kaulaani, kierretään kerran omaan\nkaulaasi sekä kaikkien niiden miljoonaryövärien, jotka elävät leskien\nkyynelistä ja työmiesten hiestä.\" --\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nEräänä aamuna, ennenkun Agnes oli ehtinyt lähteä soittotunneillensa,\nsoitettiin ovikelloa. Siellä seisoi Arne Nilsen kalpeana ja väsyneenä\nvalvomisesta. Hän piteli käsivarsillaan koria.\n\n-- Tekö se olette, Arne, näin aikaisinko jo liikkeellä? -- sanoi\nAgnes. -- Tulkaa sisään!\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta minun täytyi saada puhutella teitä ennen,\nkun menette ulos, sanoi Arne.\n\n-- Onko Dina löydetty?\n\n-- On, ja... isä...\n\nArne purskahti itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran hillityksi\nitseänsä, että voi kertoa isänsä tehneen mielenhäiriössä itsemurhan.\n\n-- He makaavat nyt vierekkäin siellä kotona, isä ja Dina... ja nyt\nolen minä yksin... ihan yksin.\n\nHän ei voinut pidättää mielenliikutustaan. Agnes antoi hänen itkeä.\nHän oli itsekin säikähdyksestä aivan kuin lamaantunut. Arne pyysi\nanteeksi, ettei hän sen paremmin voinut hillitä itseänsä. Hän oli\nvalvonut monta yötä perätysten, ja oli vielä ikäänkuin huumauksissa\nnoiden tapahtumien jälkeen, Agnes meni hänen luokseen, taputti häntä\nolalle ja silitteli hänen tukkaansa.\n\n-- Autamme teitä niin paljon, kuin voimme, luottakaa siihen, sanoi\nhän. --\n\n-- Teettekö todellakin sen? -- kysyi Arne ja katsoi Agnesta suurilla\nkirkkailla silmillään. -- Sitten uskallankin sanoa varsinaisen\nasiani. Katsokaas, naapurin vaimo ei voi enää hoitaa Dinan lasta, ja\nminun täytyy joko lähettää hänet johonkin turvapaikkaan -- tiedän\nettä Dina itkisi katkeria kyyneleitä sentähden -- tahi saada hänet\ntäysihoitoon johonkin. Eiköhän äitinne tahtoisi ottaa häntä? Kun\ntietäisin lapsen olevan teidän läheisyydessänne, olisin varma, että\nhän kasvaa kunnon mieheksi, ja Dina iloitsisi siellä, missä hän nyt\non. Otin hänet mukaani; hän on tuossa kopassa.\n\nArne nosti kopan lattialle, avasi sen ja siirsi peitteet syrjään.\nPienet, punaset, uinuvat lapsen kasvot pistivät esiin kylmän suojaksi\nasetettujen vaatteiden seasta. Agnes otti sanaakaan lausumatta\nkorin. Hän tarkasteli tuota pientä olentoa, joka nukkui siinä niin\nrauhallisesti, kuin olisi äiti ja isoisä valvonut hänen vuoteensa\nvieressä. Kirkas kyynel vierähti ja putosi lapsen pyöreälle kädelle.\n\n-- Minä vien hänet äidilleni. Hän ei ole vielä noussut, sillä hän ei\nole oikein terve. Odottakaa hiukan!\n\nArne istui yksinään tuossa hauskassa arkihuoneessa. Hän katseli\npianon yläpuolella olevaa neitsy Marian ja Jesus-lapsen kuvaa,\npehmoista mattoa, kamiinissa leiskuvaa tulta, ja omituinen kotoisen\nrauhan tunne valtasi hänet. Onnellinen hän, joka saa istua\ntällaisessa kodissa, vapaana elantohuolista, sellaisten naisten,\nkauniin jalon tytön ja lämminsydämisen äidin seurassa! Se on varmaan\nelämän suurinta onnea. Hän ei tiennyt äidistään muuta, kuin mitä isä\noli kertonut. Hänen syntymisensähän oli riistänyt häneltä elämän. Nyt\noli hän yksin, hyljättynä vieraiden ihmisten joukossa.\n\nAgnes tuli takaisin.\n\n-- Pienokainen nukkuu äidin sylissä, sanoi hän. -- Sinne saa hän\njäädä, siellä voi hän hyvin. Hänestä ette tarvitse huolehtia, Arne,\nsanoi hän ojentaen hänelle kätensä. -- Niinkauan kun elän, hoidan\nhäntä, hän on Dinan minulle jättämä perintö.\n\nArne nousi ylös ja kiitti häntä.\n\n-- Mitä nyt itse aiotte? kysyi Agnes.\n\n-- Aion myydä kaikki mitä isällä oli ja sitten menen johonkin\noppilaitokseen lukeakseni insinööriksi.\n\n-- Se on oikein.\n\n-- Ja sitten toivon voivani jatkaa isäni työtä, toivon voivani tehdä\njotain työväen ja yhteisen kansan hyväksi. Ette tiedäkään, Agnes,\nkuinka paljon vääryyttä heille tehdään. Toivon aina muistavani\nLinnerin ohjeen, että ainoastaan hän, joka palavasti vihaa kaikkea\nvääryyttä ja kaikkea pahaa, voi kohota kunnian kukkuloille.\n\n-- Minä toivon, ettette kokonaan unohtaisi meitä, sanoi Agnes. --\nÄitini ja minä seuraamme mielenkiinnolla teidän edistymistänne. Voin\nsanoa, että me molemmat ajattelemme teistä hyvää.\n\nAgnes hymyili, mutta Arne tuijotti häneen suurilla säteilevillä\nsilmillään.\n\n-- Onko se totta? Ajatteletteko todellakin, neiti Agnes? Voi, kumpa\nnyt olisi rohkeutta puhua!... Minä rakastan teitä, Agnes; olen\nrakastanut pienestä pojasta asti. Saanko ottaa mukaani sen toivon,\nettä kun kerran olen valmis, ja minulla on koti, te ja äitinne\ntahdotte jakaa sen kanssani?\n\nAgnes katseli noita suuria, uskollisia silmiä, ja hän tunsi että\nniihin voi luottaa -- kuolemaan saakka. Ja kuitenkin tuli se niin\nodottamatta. Hän oli aina pitänyt Arnesta, mutta vaan ystävänä,\ntoverina, joka sen lisäksi oli häntä nuorempi.\n\n-- Muistatte kai, että olen vanhempi teitä, Arne, sanoi hän.\n\n-- Mitä siitä, jos te vaan lupaatte odottaa. Lupaatteko?\n\nAgnes nyökkäsi.\n\n-- Saanko siis toivoa, että se joskus toteutuu? kysyi Arne\nkatseessaan levoton väike.\n\nAgnes katseli eteensä lattiaan.\n\n-- Annan varman vastauksen sitten, kun se aika tulee, ennen en voi,\nmutta... luulen, että saatte.\n\nAgnes ojensi hänelle kätensä. Arne puristi sitä niin, että Agneksen\nteki mieli huutaa. Arnen mieli teki kietoa kätensä hänen ympärilleen,\npusertaa häntä oikein ja kirkaista ilosta, mutta hän hillitsi itsensä\nja sanoi vaan:\n\n-- Kiitos, kiitos!\n\nNäytti ettei hän aikoisi ollenkaan hellittää hänen kättänsä. Mutta\nlopultakin hän huomasi, että hänen täytyi mennä. Kun hän vihdoinkin\npääsi ulos, huomasi hän, että hän oli unohtanut hattunsa. Hän palasi\nsitä hakemaan, mutta silloin unohtui kappa. Kolmannella kerralla\nvasta pääsi hän onnellisesti ovesta ulos. Hän meni kotiinsa, missä ne\nkaksi makasivat vieretysten kylmässä huoneessa. Täällä ei ollut tulta\nkamiinissa, mutta hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja sielun silmiin\nkuvastui lämpöinen koti ja Agnes, joka hyväillen silitteli hänen\nhiuksiansa.\n\nAgnes nojasi akkunanpieleen ja katseli kauan tuota reipasta poikaa,\njoka nyt voitonvarmana asteli katua pitkin. Hän painoi otsansa\nakkunanpieluksen ja kysyi:\n\n-- Rakastanko häntä?\n\nHetken perästä meni hän äitinsä luo. Hän istuutui vuoteen vieressä\nolevalle tuolille, pani kädet ristiin peitteelle ja sanoi vakavasti:\n\n-- Äiti, nyt minä olen kihloissa Arne Nilsenin kanssa.\n\nÄiti katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n-- Oletko, lapseni? -- sanoi hän. Sitten hän kietoi kätensä\ntyttärensä kaulaan, suuteli häntä otsalle ja sanoi:\n\n-- Parempaa et olisi koskaan voinut saada.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nDaniel Nilsenin ja Dinan hautauksen piti tapahtua kaikessa\nhiljaisuudessa. Sanomalehdissä ei ollut mitään ilmoitusta niiden\najasta, mutta tieto siitä levisi kuitenkin. Hämmästyksekseen näki\nArne pitkän rivin komeita vaunuja liittyvän saattueeseen. Yksistä\nnäki hän mrs Valterin harmaiden kiharain ympäröimät, hyväntahtoiset\nkasvot. Hänhän se oli saanut toisetkin liikkeelle.\n\nYksi hänen suojateistaan oli joutunut miljoonahaukkojen\nraadeltavaksi. Hän tahtoi saada toimeen mielenosoituksen\nPlummerilaisia ja heidän hengenheimolaisiaan vastaan, ja hän saikin.\nSiitä puhuttiin julkisesti -- sanomalehdissäkin.\n\nVaunujen perässä tulivat eri työväen yhdistykset suruharsoihin\nkäärittyine lippuineen, marssien loppumattomassa jonossa. Ne olivat\nniitä tovereita, joiden puolesta Daniel Nilsen oli taistellut oman\nmenestyksensä kustannuksella. Eräs kaupungin arvossa pidetyimmistä\nvapaamielisistä papeista piti hautapuheen. Työväen puolesta puhui\neräs tunnettu agitaattori. Yleensä oltiin sitä mieltä, että\nFrank Plummer oli viimeisen voittonsa saanut väärien valojen ja\npaksun kukkaron avulla. Yleinen mielipide tahtoi haudalla panna\nvastalauseensa tuomioistuimen päätöstä vastaan, ja ilmoittaa uskonsa\nvainajien syyttömyyteen. Suurempaa hyvitystä ei olisi Daniel Nilsen\neikä hänen viaton tyttärensä koskaan voineet saada.\n\nFrank Plummer pysytteli huoneessaan. Hän ei tahtonut tavata ketään\nihmistä. Bridge Squaren näky -- kuollut nainen lyhtypylvään nojalla\n-- ahdisteli häntä yötä päivää. Hän pyysi Charlesta makaamaan\nhänen huoneessaan, sillä hän oli ruvennut pelkäämään pimeätä. Isä\npelkäsi hänen menettävän järkensä. Sanomalehdissä ollut selonteko\nhautajaisista ei suinkaan parantanut asiaa. Sekä isä että poika\nhuomasivat yleisen mielipiteen olevan heitä vastaan. Frankin olo\nMinneapoliksessa kävi aivan sietämättömäksi. Vanha Plummer selitti\nCharlekselle liikkeen salaisuudet, jotta hän voi ottaa hoitaakseen\nFrankin toimen.\n\nEräänä iltana uskalsi Frank mennä ulos. Hän tapasi Agneksen. Tämä\nei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan riensi, katsomattakaan\nhäneen, eteenpäin. Kaikki halveksivat häntä, hän oli sysätty pois\nseuraelämästä. Ja tämän kaiken hän olisi voinut kestää elleivät Dinan\nkiillottomat silmät olisi häntä seuranneet kaikkialle.\n\nVanha Plummer oli neuvotellut perheensä kanssa, ja Frank oli\npäätetty lähettää virkistysmatkalle Europaan. Se lieventäisi hänen\nsuruansa, ja kun hän sitten vuoden päästä palaisi kotiin, olisi jo\nkaikki unohdettu. Lähtöpäivä määrättiin, ja matkatavaroita alettiin\njärjestellä vähitellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai-aamu. Aurinko paistoi lämpimästi. Kevät oli tulossa,\nvaikka korkeat kinokset vielä peittivät maan. Agnes ja hänen äitinsä\npäättivät käydä ennen kirkkoon menoa katsomassa Dinan hautaa. Kun\nhe astuivat sisään hautausmaan portista ja suuntasivat kulkunsa\nkapeata käytävää myöten noille vastapeitetyille haudoille, näkivät\nhe Dinan haudalla makaavan miehen, kasvot maata kohden. Hattu oli\npudonnut päästä ja vierinyt syrjään. Hän ei liikauttanut jäsentäkään.\nAgnes huomasi hänet ensiksi ja tarttui äitinsä käsivarteen. Molemmat\nseisahtuivat ja odottivat levottomina, että hän liikkuisi. Mutta kun\nhän ei sitä tehnyt, hiipivät he hiljaa lähemmäksi.\n\n-- Äiti, se on Frank; tunnen hänet vaatteista, sanoi Agnes.\n\nHe pysähtyivät taas odotellen, että hän havahtuisi, mutta turhaan.\n\nKauhea aavistus valtasi heidät.\n\nHe koettivat katsella, eikö haudankaivaja tai joku muu henkilö olisi\nsattumalta lähistöllä, mutta ketään ei näkynyt. Lopultakin uskalsivat\nhe astua lähemmäksi. He olivat oikein aavistaneet. Siinä makasi\nFrank, ammottava haava ohimossa; muutamia veripisaroita oli pudonnut\nvalkoiselle lumelle, ja hän puristi vielä suonenvedontapaisesti\nrevolveria, jota kerran oli Agnekselle näytellyt. Toisesta kädestä\noli haudalle pudonnut kokoonkäännetty paperi.\n\nKauhun valtaamina katselivat he tuota näkyä. Tuuli lähti kulettamaan\npaperilappua, ja vaistomaisesti tarttui Agnes siihen, avasi sen ja\nluki:\n\n\"Olen Frank Plummer. Minä olen murhannut sen tytön, joka lepää tässä,\nja minä olen kadottanut sieluni rauhan. En voi elää kauempaa. Minun\ntäytyy mennä hänen luoksensa pyytämään häneltä anteeksi. Antakaa\nkaikki anteeksi minulle!\"\n\nAgnes kääri kokoon paperin ja pisti sen hänen taskuunsa. Pari\nkyyneltä vierähti hangelle ja hän kuiskasi:\n\n-- Frank -- raukka!\n\nHän tarttui äitinsä käsivarteen.\n\n-- Rientäkäämme, äiti, sanoi hän. -- Meidän täytyy lähettää sana\nhänen vanhemmilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Plummer seisoi Charleksen kanssa poikansa ruumiin vieressä,\njoka oli tuotu kotiin hautausmaalta.\n\n-- Surullinen oli Frankin kohtalo, sanoi hän ja pyyhkäsi kyyneleen\nsilmästänsä. -- Hän oli hyvä poika, mutta hän ei sopinut\n_businessiin_. Hänellä oli liiaksi sitä, mitä sanotaan sydämeksi...\nja omaksitunnoksi... se ei kelpaa... ei kelpaa...\n\n\n\n"]