[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fl-eseS1ztYuMJ04AYHT6PUsJOILvlVVaJwIgPzpgVY4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1147,"Mitä meidän siis on tekeminen?","Tolstoi, Leo",1828,1910,"1147-tolstoi-leo-mita-meidan-siis-on-tekeminen","1147__Tolstoi_Leo__Mitä_meidän_siis_on_tekeminen",null,"muistelmat",[],[],"fi",1886,1908,70800,468609,false,50482,[23],"Russia -- Social conditions -- 1801-1917",[25,26,27],"Essays, Letters & Speeches","Philosophy & Ethics","Sociology","\"Mitä meidän siis on tekeminen?\" by Leo Tolstoy is a philosophical essay written in the early 20th century. In this work, Tolstoy explores themes of social justice, poverty, and the moral responsibilities of individuals towards those in need. The narrative focuses on the author's observations regarding urban poverty in Moscow and reflects a deep questioning of societal norms and personal conscience.  At the start of the essay, Tolstoy shares his firsthand experiences with the plight of the urban poor in Moscow after migrating from the countryside. He describes encounters with beggars, the enforcement of laws against begging, and the stark contrast between the lives of the affluent and the destitute. Through these observations, Tolstoy delves into the moral dilemmas faced by the wealthy and the necessity of seeking genuine connections with those suffering, ultimately grappling with the implications of wealth and the need for empathy and action toward alleviating the suffering of others. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Järnefelt, K. W.",269,"Tolstoin yhteiskunnallinen teos pohtii kaupunkilaisköyhyyttä ja rikkauden tuomaa moraalista vastuuta. Kirjoittaja etsii vastausta kysymykseen oikeudenmukaisesta elämäntavasta ja painottaa omalla työllä elämisen sekä lähimmäisenrakkauden merkitystä.","Leo Tolstoin 'Mitä meidän siis on tekeminen?' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1147. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MITÄ MEIDÄN SIIS ON TEKEMINEN?\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomentanut K. W. Järnefelt\n\n\nOtava, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nMitä meidän siis on tekeminen?\n\n\n    Ja kansa kysyi häneltä: Mitä meidän siis on tekeminen? Hän\n    vastasi ja sanoi heille: Jolla on kaksi pukua, antakoon sille,\n    joka on ilman; ja jolla on ruokaa, hän tehköön, samoin. (Luuk.\n    3:10, 11).\n\n    Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, jossa turmelee koi\n    ja ruoste, ja jossa murtautuvat varkaat sisään ja varastavat.\n\n    Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, jossa ei turmele\n    koi eikä ruoste, ja jossa eivät murtaudu varkaat sisään eivätkä\n    varasta.\n\n    Sillä missä aarteesi on, siellä sydämmesikin on.\n\n    Silmä on ruumiin kynttilä. Jos siis silmäsi on puhdas, niin koko\n    ruumiisi on valoisa.\n\n    Mutta jos silmäsi on turmeltunut, niin koko ruumiisi on pimeä.\n    Jos siis sinussa oleva valo on pimeyttä, niin mimmoinen onkaan\n    pimeys?\n\n    Ei kukaan voi kahta herraa palvella; Sillä hän on silloin joko\n    vihaava toista ja toista rakastava, taikka hän on tekevä toiselle\n    mieliksi ja toisesta ei välitä. Ette voi palvella Jumalaa ja\n    rikkautta.\n\n    Senvuoksi sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä\n    söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte\n    yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka, ja ruumis enempi kuin\n    vaatteet? Älkää siis murehtiko sanoen: mitä syömme? tai: mitä\n    juomme? tai: millä vaatetamme itsemme? Sillä kaikkea tätä pakanat\n    tavottelevat, ja teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän\n    tätä kaikkea tarvitsevan.\n\n    Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan,\n    niin tämäkin kaikki sen ohessa teille annetaan (Matt. 6: 19--25,\n    31--34).\n\n    Sillä helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan\n    päästä Jumalan valtakuntaan (Matt. 19: 24; Luuk. 18: 25; Mark.\n    10: 25).\n\n\n\n\nI.\n\n\nOlen koko elämäni elänyt maalla. Kun vuonna 1881 muutin asumaan\nMoskovaan kummastutti minua kaupunkilainen köyhyys. Minä tunnen\nmaalaisen köyhyyden, mutta kaupunkilainen köyhyys oli minulle uutta\nja käsittämätöntä. Moskovassa ei voi päästä kadun päähän tapaamatta\nkerjäläisiä ja omituisia kerjäläisiä, jotka eivät ole maalaisten\nkerjäläisten näköisiä. Näillä kerjäläisillä ei ole pussia mukanaan\neikä Kristuksen nimeä huulillaan niinkuin maalaisilla kerjäläisillä.\nMoskovalaiset kerjäläiset eivät kanna pussia eivätkä pyydä almua.\nUseimmiten he, kohdatessaan teidät tai päästäessään teidät ohitsensa\nmenemään, koettavat vaan kohdata teidän katseenne. Ja, päättäen\nkatseestanne, he joko pyytävät, tai ovat pyytämättä. Minä tunnen\nerään sellaisen kerjäläisen, joka on aatelissukua. Ukko kävelee\nhitaasti, nyökäytellen ruumistaan joka askeleella. Kohdatessaan\nteidät hän nyökäyttää ruumistaan, ikäänkuin kumartaen teille. Jos te\npysähdytte, ottaa hän lakin päästään, kumartaa ja pyytää almua, mutta\njos ette pysähdy, on hän olevinaan, että hänellä on vaan semmoinen\nkäyntitapa, ja hän jatkaa matkaansa, kumartaen samalla tavalla\njoka askeleella. Se on oikea moskovalainen kerjäläinen. Alussa en\ntiennyt, minkätähden moskovalaiset kerjäläiset eivät pyydä suoraan;\nsittemmin kyllä ymmärsin miksi he eivät sitä tee, mutta en sittenkään\nkäsittänyt heidän asemaansa.\n\nKerran, kulkiessani Afanasjevin poikkikatua, näin poliisin asettavan\najurin kärriin vesitaudin turvottamaa, repaleista miestä. Minä\nkysyin: \"mistä syystä?\" Poliisi vastasi: \"kerjäämisestä\". -- \"Onko se\nsitten kiellettyä?\" -- \"On kai\" -- vastasi poliisi.\n\nVesitautinen vietiin ajurilla. Minä otin toisen ajurin ja läksin\najamaan heidän jälessään. Tahdoin päästä selville, oliko se totta,\nettä kerjääminen on kiellettyä ja miksi se on kiellettyä. En\nvoinut mitenkään käsittää, kuinka voi kieltää ihmistä pyytämästä\njotain toiselta, enkä sitä paitsi voinut uskoa kerjäämisen olevan\nkiellettyä, kun Moskova on täynnä kerjäläisiä. Tulin poliisiasemalle,\njonne kerjäläinen oli viety. Siellä istui pöydän ääressä sapelilla ja\nrevolverilla varustettu mies. Kysyin: \"Mistä syystä tuo mies otettiin\nkiinni?\" Sapeliherra katsahti minuun ankarasti ja sanoi: \"mitä se\nteitä liikuttaa?\" Mutta huomaten tarpeelliseksi selittää minulle\njotakin, hän lisäsi: \"esimiehet käskevät korjaamaan semmoisia, se on\nsiis tarpeen\". Minä läksin. Se poliisi, joka oli tuonut kerjäläisen,\nistui eteisessä tarkastellen veltosti jotakin muistiinpanokirjaa.\nKysyin häneltä: \"onko se totta, että kerjäläisiltä on kielletty\nalmun pyytäminen?\" Poliisi heräsi, katsahti minuun, rypisti otsaansa\nja vaipui sitten taas entiseen uneliaisuuden tilaansa. Ryhtyessään\nuudestaan kirjaansa tutkimaan hän sanoi: \"esimiehet käskevät, siis\ntäytyy\". Minä menin ulos ajurin luo.\n\n-- No, mitä? Ottivatko? kysyi ajuri, jota nähtävästi myöskin huvitti\ntämä asia.\n\n-- Ottivat, vastasin hänelle. Ajuri pudisti päätään.\n\n-- Onkos teillä täällä Moskovassa kielletty almun pyytäminen? kysyin.\n\n-- Kuka heitä tietää, sanoi ajuri.\n\n-- Mitenkäs se niin on, sanoin minä, -- kerjäläinenhän on Kristuksen\noma ja hänet viedään poliisikamariin.\n\nNykyään on siitä kuitenkin jo luovuttu, ei enää vaadita.\n\nSittemmin näin vielä monta kertaa poliisien vievän kerjäläisiä\npoliisikamariin, ja sitten Jusupovin työhuoneeseen. Kerran tapasin\nMäsnitskajan kadulla joukon semmoisia kerjäläisiä, noin kolmekymmentä\nhenkeä. Niitten edellä ja takana kulki poliiseja. Kysyin: \"mistä\nsyystä?\" -- Kerjäämisestä.\n\nAsia on niin, että lain mukaan oli kerjääminen Moskovassa kielletty\nkaikilta niiltä kerjäläisiltä, joita tapaa siellä useampia joka\nkadulla ja joita rivittäin seisoo jumalanpalveluksen ja varsinkin\nhautajaisten aikana joka kirkon ovella.\n\nMutta minkästähden toisia korjataan ja suljetaan jonnekin, toisia\njätetään rauhaan? Siitä en päässyt ollenkaan selville. Onko heidän\njoukossaan laillisia ja laittomia kerjäläisiä, vai onko heitä niin\npaljon, ettei kaikkia saa korjatuksi, vai kerääntyykö niitä uusia,\nkun toiset on korjattu?\n\nKerjäläisiä on Moskovassa paljon joka lajia. On semmoisia, jotka\npitävät kerjäämistä elinkeinonaan, on todellisiakin kerjäläisiä,\nsemmoisia, jotka jollakin tavoin ovat joutuneet Moskovaan ja\ntosiaankin kärsivät puutetta.\n\nNäitten kerjäläisten joukossa on usein talonpoikaispukuisia miehiä\nja vaimoja. Olen usein tavannut semmoisia. Muutamat niistä ovat\ntäällä sairastuneet ja sitten, päästyään sairashuoneesta, ovat\nkykenemättömiä itseään elättämään ja matkustamaan kotiseudulleen.\nToiset taas ovat sen lisäksi ruvenneet juopottelemaan. Niistä, jotka\neivät olleet sairaita, olivat muutamat tulipalon kautta kärsineitä,\ntai ikäkuluja, tai vaimoja, joilla oli lapsia, toiset taas aivan\nterveitäkin ja työkykyisiä. Nuo aivan terveet kerjäävät miehet\nherättivät erityisesti minun huomiotani. Tultuani Moskovaan otin\nnimittäin tavakseni, ruumiin liikettä saadakseni, käydä työssä\nVorobjevin mäellä kahden miehen kanssa, jotka sahasivat siellä puita.\nNämä miehet olivat aivan yhtä köyhiä, kuin nekin, joita tapasin\nkaduilla. Toinen niistä oli nimeltään Pietari, sotamies Kalugasta,\ntoinen Simo, Vladimirin kuvernementistä. Heillä ei ollut mitään muuta\nkuin vaatteet, mitkä oli päällä ja kädet. Ja näillä käsillään he\nansaitsivat, hyvin kovalla työllä, 40--50 kopeekkaa päivässä, joista\nmolemmat panivat vielä osan säästöön, toinen ostaakseen itselleen\nturkin, toinen saadakseen kerätyksi matkarahat kotiseudulleen\npäästäkseen. Kun kohtasin samallaisia miehiä kadulla, kiinnittivät ne\nsenvuoksi erityistä huomiotani. Minkätähden toiset tekevät työtä, ja\ntoiset kerjäävät?\n\nKohdatessani semmoisen miehen, kysyin tavallisesti, mitenkä hän\noli joutunut moiseen tilaan. Kerran tapasin aivan terveen miehen\nkerjäämässä. Kysyin, kuka hän on ja mistä. Hän sanoi tulleensa\ntyöansiolle Kalugasta. Aluksi olivat hän ja toverinsa saaneet työtä\neräältä isännältä. Kun se työ loppui, alkoivat he etsiä toista,\nmutta eivät saaneet. Toveri jätti hänet ja siitä saakka oli hän\ntoista viikkoa saanut ponnistella, syötyään kaiken, mitä hänellä oli\nollut. Ei hänellä ollut sahaa, ei kirvestä, eikä rahaa, millä ostaa.\nMinä annoin hänelle rahaa sahan ostoon ja neuvoin työpaikan, mihin\ntulla. Olin jo, edeltäpäin sopinut Pietarin ja Simon kanssa, että he\nottaisivat hänet työhön.\n\n-- Muistahan, että tulet. Siellä on paljon työtä.\n\n-- Kyllä tulen, kuinkas muuten? Ei ole hauskaa kuleksia kerjuulla.\nTyötä kyllä osaan tehdä.\n\nMies vannoi tulevansa ja minusta näytti, ettei hän tahtonut pettää,\nvaan tosiaankin aikoi tulla.\n\nSeuraavana päivänä sain työpaikalla kuulla, ettei miestä ollut\nnäkynyt. Samalla tavalla petti minut moni muukin. Jotkut pettivät\nminua silläkin keinoin, että sanoivat tarvitsevansa rahaa pilettiin,\npäästäkseen matkustamaan kotiin, mutta jonkun ajan kuluttua tapasin\nheidät taas kadulla. Useat heistä jo tunsin ja he tuntiessaan minut,\nkarttoivat minua. Välistä sattui niinkin, että joku heistä, joka\noli minut unohtanut, koetti uudistaa vanhan petoksensa. Siten tulin\nhuomaamaan tässäkin luokassa olevan paljon petkuttajia, mutta nämä\npetkuttajat olivatkin hyvin kurjia. Kaikki he olivat puolialastomia,\nköyhiä, laihoja, sairaaloisia. Ne olivat niitä jotka todellakin\npaleltuvat, tai hirttäytyvät, niinkuin sanomalehdistä tiedämme.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun puhuin kaupunkilaisille tuosta kaupunkilaisesta köyhyydestä,\nsanottiin minulle aina: \"Oi, se ei ole vielä mitään -- kaikki\ntuo, mitä olette nähneet. Mutta menkääpä Hitrovin torille ja\nsikäläisiin yömajoihin. Siellä te vasta saatte nähdä oikean\n'kultaisen komppaniian'.\" Eräs leikinlaskija sanoi, ettei se enää\nollut komppaniia, vaan kultainen rykmentti -- niin paljon niitä\noli lisääntynyt. Leikinlaskija oli oikeassa, mutta hän olisi ollut\nvieläkin enemmän oikeassa, jos olisi sanonut, että näitä ihmisiä on\nnykyään Moskovassa ei komppaniia, eikä rykmentti, vaan kokonainen\narmeija, ehkä noin 50 tuhatta. Vanhat kaupungin asukkaat, puhuesssaan\nminulle kaupungin kerjäläisistä, tekivät sen aina jonkinmoisella\nmielihyvällä, ikäänkuin kerskaten minun edessäni sillä tiedollansa.\nMuistan, että ollessani Lontoossa sikäläiset vanhat kaupunkilaiset\nniinikään kerskailivat, puhuessaan lontoolaisesta köyhyydestä. Niin\nsitä meillä muka.\n\nJa minun teki mieli nähdä kaikki tuo köyhyys, josta minulle oli\npuhuttu. Monta kertaa tein lähtöä Hitrovin torille päin, mutta joka\nkerta minua kammoksutti ja hävetti. \"Miksi menen katsomaan ihmisten\nkärsimyksiä, joita en voi auttaa?\" -- puhui yksi ääni. \"Ei, jos\nsinä elät täällä ja näet kaupunkilaiselämän kaikki ihanuudet, niin\nmeneppä katsomaan tuota toistakin\", -- sanoi toinen ääni. Ja niinpä\nminä eräänä kylmänä ja tuulisena joulukuun päivänä läksin astumaan\ntuota kaupunkilaista köyhyyden keskipistettä, Hitrovin toria kohti.\nOli arkipäivä, kello kävi neljättä. Jo Soljankan kadulla aloin nähdä\nyhä enemmän ja enemmän ihmisiä, joilla oli kummalliset, toisilta\nsaadut vaatteet ja vielä kummallisemmat jalkineet, ihmisiä, joilla\noli hyvin sairaannäköiset kasvot ja heillä kaikille yhteinen\nomituinen halveksiva katse. Mitä kummallisimmassa, hullunkurisimmassa\npuvussa oleva ihminen kulki aivan vapaasti, nähtävästi vähääkään\nvälittämättä siitä, miltä hän toisista voi näyttää. Kaikki nämä\nihmiset kulkivat samaan suuntaan. Kysymättä tietä, jota en tuntenut,\nkuljin heidän jälessään ja tulin Hitrovin torille. Torilla oli\nsamallaisia naisia repaleisissa nutuissa, palttoissa ja kapoteissa,\nsaappaat tai kalossit jalassa ja yhtä vapaita, välinpitämättömiä\npukujensa hullunkurisuudesta, vanhoja ja nuoria. He istuivat,\nkaupittelivat jotakin, kuljeksivat tai riitelivät. Väkeä oli torilla\nvähän. Nähtävästi oli toriaika ohi ja suurin osa ihmisiä kulki\nmäkeä ylös torin sivu ja torin halki, yhä samaan suuntaan. Minä\nläksin kulkemaan heidän jälessään. Mitä pitemmälle jouduin, sitä\nenemmän yhtyi samallaisia ihmisiä samalle tielle. Edelläni kulki\nkaksi naista, toinen vanha, toinen nuori, puhellen jostain asiasta.\nJokaista asiaan kuuluvaa sanaa seurasi pari asiaan kuulumatonta,\nmitä törkeintä sanaa. He eivät olleet humalassa, vaan jokin asia\nheitä näkyi huolestuttavan. Vastaantulijat ja jälessä kulkijat eivät\nkiinnittäneet minkäänlaista huomiota tuohon heidän puheeseensa, joka\nminua niin kummastutti. Näillä seuduin nähtävästi aina puhuttiin\nsillä tavalla. Vasemmalla oli yksityisiä yömajoja, ja muutamat\npoikkesivat sinne, toiset taas jatkoivat matkaansa. Tultuamme mäelle,\noli edessämme katujen kulmassa iso talo. Suurin osa niistä, jotka\nkulkivat minun kanssani, pysähtyi talon luo. Koko katukäytävä tämän\ntalon edessä oli täynnä samallaisia ihmisiä, jotka seisoivat tai\nistuivat käytävällä tai kadulla. Oikealla puolen sisäänkäytävää oli\nnaisia, vasemmalla miehiä. Minä menin naisten sivu, menin miesten\nsivu (kaikkiaan oli väkeä muutamia satoja) ja pysähdyin rivin päähän.\nTalo, jonka luona nämä ihmiset odottelivat, oli Ljapinin maksuton\nyömaja. Ihmisjoukko oli sisäänpääsöä odottavia yömajalaisia. Kello 5\niltapäivällä avataan ovet ja päästetään sisään. Tänne olivat tulossa\nmelkein kaikki ihmiset, joitten sivu olin kulkenut.\n\nLähinnä minua seisovat ihmiset alkoivat minua tarkastella.\nVaatteitten jäännökset, jotka peittivät heidän ruumistansa, olivat\nhyvin erillaisia. Mutta ilme kaikissa minuun suunnatuissa katseissa\noli aivan sama. Kaikki ne ilmaisivat kysymyksen: mitä varten sinä --\ntoisesta maailmasta kotoisin oleva ihminen -- olet pysähtynyt tähän\nmeidän viereemme? Kuka sinä olet? Itseesi tyytyväinen pohattako,\njoka haluaa nauttia meidän puutteestamme, haihduttaa ikäväänsä meitä\npiinaamalla, vai oletko sinä semmoinen, jota ei ole eikä voi olla\nolemassa, ihminen, joka meitä säälii? Kaikki katseet ilmaisivat\ntämän kysymyksen. Minun teki mieli antautua puheisiin jonkun kanssa,\nmutta pitkään aikaan en ilennyt. Mutta vaiti ollessammekin katseemme\nmeitä lähensivät toisiimme. Niin kauas toisistamme kuin elämä olikin\nmeidät eroittanut, katsahdettuamme pari kolme kertaa toistemme\nsilmiin tunsimme kuitenkin olevamme yksiä ihmisiä, ja lakkasimme\ntoisiamme pelkäämästä. Lähinnä minua seisoi muuan mies, jolla oli\npöhettyneet kasvot ja punanen parta, repaleisessa kauhtanassa ja\nkuluneet kalossit paljaassa jalassa, vaikka oli 8 pykälän pakkanen.\nKolme tai neljä kertaa kohtasin hänen katseensa ja tunsin semmoista\nläheisyyttä häneen, ettei suinkaan enää hävettänyt ruveta hänen\nkanssaan puheisiin, vaan päinvastoin olisi hävettänyt olla mitään\nvirkkamatta. Kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi mielellään\nja alkoi jutella; toiset siirtyivät lähemmäksi. Hän oli Smolenskista,\noli tullut työtä etsimään, leipää ja veroja varten. \"Työtä\", sanoi\nmies, \"ei ole, sotamiehet ovat nykyään kaiken työn vieneet. Nyt saan\nkuleksia tyhjin toimin; kahteen päivään en ole palaakaan suuhuni\npannut, sen saatte uskoa\". Hän puhui arasti, yrittäen hymyillä.\nVarimakean kaupustelija, entinen sotamies seisoi lähellä. Minä\nviittasin hänet luokseni. Hän kaatoi lasiin varimakeata. Mies otti\nkuuman lasin käteensä, ja, ennenkuin rupesi juomaan, lämmitteli\nkäsiään sen höyryssä, ettei lämpö hukkaan menisi. Sitä tehdessään\nhän kertoi minulle vaiheistaan. Vaiheet, eli kertomukset vaiheista,\novat melkein kaikilla samat: oli alussa vähän työtä, mutta sitten\nse loppui; sitten yömajassa varastettiin kukkaro rahoineen ja\npilettineen; ja nyt ei pääse pois Moskovasta. Mies kertoi päivällä\nlämmittelevänsä kapakoissa, raviten itseänsä \"sakuskalla\" (kapakoissa\nolevilla leipäpalasilla); välistä sanoi annettavan, välistä ajettavan\npois; yötä sai olla ilmaiseksi täällä Ljapinin talossa. Sanoi\nodottavansa vaan poliisin käyntiä, jolloin hänet passittomana viedään\nlinnaan ja lähetetään vankikyydillä kotiseudulleen. \"Torstaina kuuluu\npoliisi tulevan käymään\". (Vankila ja vankikyyti on hänelle kuin\nluvattu maa).\n\nHänen kertomuksensa pari kolme henkilöä joukosta vahvistivat\ntodeksi ja sanoivat olevansa samallaisessa asemassa. Laiha, kalpea,\npitkänenäinen nuorukainen, jonka yläruumista peitti pelkkä,\nolkapäitten kohdalta rikkonainen paita, päässä lakki ilman lippaa,\ntunkeutui syrjittäin joukon läpi. Hän värisi kovasti koko ajan,\nmutta koetti kuitenkin ylenkatseellisesti hymyillä miesten puheille,\ntoivoen siten pääsevänsä minun suosiooni. Minä tarjosin hänelle\nvarimakeata. Hän otti lasin, lämmitteli samoin käsiään sen päällä\nja alkoi juuri jotain puhua, kun hänet työnsi syrjään muuan iso\nmustaverinen, käyränenäinen mies, karttuunipaita ja liivit päällä,\nilman lakkia. Käyränenäinen pyysi myöskin varimakeata. Sitten tuli\npitkä, suippopartainen ukko, palttoo päällä, vyötettynä nuoralla,\nvirsut jalassa -- humalassa. Sitten pieni äijä, kasvot turvoksissa,\nsilmät vetistävät, ruskea nankininahkainen takki päällä, jalassa\nkuluneet kesähousut, joista paljaat polvet törröttivät, kalisten\ntoisiaan vasten kylmästä. Hän vapisi niin, ettei kyennyt pitämään\nlasia vakavasti kädessään ja kaasi sen päälleen. Toiset alkoivat\nhäntä sättiä. Hän vaan hymyili nolon näköisenä ja väristen. Sitten\nvino, muodoton olento, repaleissa ja nahkatohvelit paljaissa\njaloissa, sitten jokin upseerin tapainen, sitten papin tapainen,\nsitten jokin nenätön kummitus. Kaikki nuo nälkäiset ja viluiset,\nrukoilevat ja nöyrät olennot tunkeilivat minun ympärilläni, pyrkien\nvarimakean ääreen. Varimakea juotiin loppuun. Yksi joukosta pyysi\nrahaa, ja minä annoin. Sitten pyysi toinen, kolmas ja koko joukko\npiiritti minut. Syntyi tungos ja sekasorto. Naapuritalon pihamies\nhuusi joukolle, että väistyisivät hänen talonsa jalkakäytävältä, ja\nhänen käskynsä nöyrästi täytettiin. Joukosta ilmestyi toimeliaita\nmiehiä, jotka ottivat minut suojelukseensa, tahtoen viedä minut\npois tungoksesta, mutta joukko, joka ensin oli seisonut pitkin\njalkakäytävää, tungeksi nyt minun ympärilläni. Kaikki katsoivat\nminuun ja pyysivät. Toiset kasvot olivat toistaan surkeampia,\nnääntyneempiä ja nöyrempiä. Minä jaoin kaikki, mitä minulla oli\nmukanani, noin 20 ruplan paikoilla, ja menin joukon mukana yömajaan.\nTalo oli iso. Siinä oli neljä osastoa. Yläkerrokset olivat miehiä\nvarten, alakerrokset naisia varten. Ensin tulin naisosastoon. Iso\nhuone oli täynnä telttavuoteita, sentapaisia, kuin kolmannen luokan\ntelttavuoteet rautateillä. Vuoteita oli kaksi kerrosta, ylhäällä ja\nalhaalla. Kummallisia, ryysyisiä naisia, ilman päällysnuttua, vanhoja\nja nuoria, tuli sisään ja asettui paikoilleen, mitkä alas, mitkä\nylös. Muutamat vanhoista tekivät ristinmerkin ja siunasivat sitä\nihmistä, joka oli rakentanut yömajan, toiset nauroivat ja riitelivät.\nMenin yläkertaan. Siellä olivat miehet paikoilleen asettumassa.\nHeidän joukossaan huomasin yhden niistä, jolle olin rahaa antanut.\nHänet nähdessäni rupesi minua yhtäkkiä hirveästi hävettämään ja\nminä läksin kiireesti pois. Semmoisella tunteella, kuin olisin\ntehnyt jonkin rikoksen, astuin ulos talosta ja menin kotiin. Kotiin\npäästyäni nousin matoilla peitettyjä portaita eteiseen, jonka lattia\noli veralla vuorattu, ja riisuttuani päältäni turkin, istuuduin\nsyömään päivällistä, jossa oli viisi ruokalajia ja jota tarjosi kaksi\nhännystakkiin puettua valkohansikkaista lakeijaa.\n\nKolmekymmentä vuotta sitten näin Pariisissa, mitenkä tuhansien\nkatsojain läsnäollessa lyötiin ihmiseltä pää pois giljotiinilla.\nMinä tiesin tämän ihmisen olleen julman pahantekijän. Minä tiesin\nkaikki ne syyt, joita ihmiset vuosisatain kuluessa ovat tuoneet\nesiin, puolustaakseen tämänlaatuisia tekoja. Minä tiesin että tämä\ntehtiin itsetietoisesti, mutta sinä hetkenä, kun pää erkani ruumiista\nja putosi laatikkoon, minulta pääsi huuto ja minä ymmärsin, en\njärjelläni, enkä sydämmelläni yksin, vaan koko olennollani, että\nkaikki kuoleman rangaistuksesta kuulemani väitteet olivat ilkeätä\nlorua, että, kokoontuipa ihmisiä kuinka suuri joukko tahansa\ntoimeenpanemaan murhaa, tuota maailman pahinta syntiä, nimittivätpä\nhe itseään miten hyvänsä, -- että murha on murha, ja että tuo\nsynti tehtiin minun silmieni edessä. Ja minä läsnäolollani ja\ntoimettomuudellani hyväksyin tämän synnin ja otin siihen osaa. Samoin\nnytkin, nähdessäni tuota nälkää, vilua ja kurjuutta, jota tuhannet\nihmiset kärsivät, ymmärsin koko olennollani, että kymmenien tuhansien\nsemmoisten ihmisten olemassa olo Moskovassa, samalla kuin minä ja\nmuut syömme lintupaistia ja sampikalaa ja verhoamme hevosia veralla\nja lattioita matoilla, -- sanoivatpa kaikki maailman oppineet mitä\nhyvänsä. -- on rikos, joka ei ole ainoastaan kerran tapahtunut, vaan\nyhä tapahtuu, ja että minä, ylellisyydessä eläjä, en ainoastaan sitä\nsuvaitse, vaan suorastaan otan siihen osaa. Minusta oli eroitus\nnäiden kahden vaikutelman välillä ainoastaan siinä, että edellisessä\ntapauksessa ainoa, mitä olisin saattanut tehdä, olisi ollut se,\nettä olisin huutanut giljotiinin ääressä seisoville ja murhaa\ntoimeenpaneville heidän tekevän syntiä, ja kaikin tavoin koettanut\nestää tuota tekoa. Mutta näin menetellessäni saatoin edeltäpäin\ntietää, ettei tämä minun tekoni estäisi murhaa tapahtumasta.\nJälkimäisessä taas saatoin antaa ei ainoastaan varimakeaa ja mukanani\nolevat mitättömät rahat, vaan myöskin palttooni ja kaiken, mitä\nminulla oli kotona. Mutta minä en sitä tehnyt, jonka vuoksi tunsin\nsilloin ja tunnen nyt, enkä lakkaa koskaan tuntemasta osallisuuttani\nyhä jatkuvaan rikokseen niin kauan, kuin minulla on liikaa ruokaa,\nsilloin kuin toisella ei ole mitään, ja kaksi pukua, silloin kuin\ntoisella ei ole yhtäkään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSamana iltana, kun olin palannut Ljapinin talosta, kerroin\nvaikutelmistani eräälle ystävälleni. Tämä ystävä -- eräs kaupungin\nasukkaista -- alkoi puhua minulle jonkinmoisella mielihyvällä,\nettä se on aivan luonnollinen kaupunkilainen ilmiö, että minä vaan\nmaalaisuuteni vuoksi näen siinä jotain erikoista, että se on aina\nniin ollut ja tulee olemaan, että niin täytyy olla ja että se on\nsivistyksen välttämätön ehto. Lontoossa on vielä pahempaa, ja ei\nsiinä siis ole mitään pahaa, eikä siitä saa olla tyytymätön. Minä\naloin väittää ystävääni vastaan, ja tein sen semmoisella kiihkolla\nja vimmalla, että hänen vaimonsa tuli toisesta huoneesta kysymään,\nmitä oli tapahtunut. Minä olin, itsekään sitä huomaamatta, kyyneleet\nsilmissä ja itku kurkussa huutanut ja huitonut käsilläni ystäväni\nedessä. Minä huusin: \"niin ei saa elää, niin ei saa elää, ei saa!\"\nMinua nolattiin tarpeettomasta kiivaudestani, sanottiin, etten voinut\nmistään levollisesti keskustella, että semmoinen kiivastuminen on\nepämiellyttävää, ja päälle päätteeksi todistettiin minulle, että\nsemmoisten onnettomain ihmisten olemassa olo ei mitenkään voi antaa\naihetta lähimmäisten elämän myrkyttämiseen.\n\nTunsin heidän olevan oikeassa ja vaikenin, mutta sydämmeni pohjassa\ntiesin, että minäkin olin oikeassa, enkä voinut rauhoittua.\n\nEnnestäänkin jo minulle vieras ja outo kaupunkilaiselämä tuli minulle\nnyt siihen määrin inhoittavaksi, että kaikki ne ylellisen elämän\nilot, jotka ennen olivat tuntuneet minusta iloilta, tulivat minulle\npiinaksi. Ja vaikka kuinka olisin koettanut löytää sydämmestäni\nedes jonkinlaista puolustusta elämällemme, en voinut hermostumatta\nnähdä en omaa, enkä toisten vierashuonetta, en siististi, herrasväen\ntapaan katettua pöytää, en komeita ajopelejä hyvin syötettyine\nkuskineen ja hevosineen, en loistavia kauppapuoteja, teattereita,\nenkä tanssiaisia. En voinut sen rinnalla olla näkemättä nälkäisiä,\nviluisia, sorretuita Ljapinin talon asukkaita. En voinut saada\npäästäni ajatusta, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toistensa\nkanssa, että toinen johtuu toisesta. Muistan, että siihen\nsyyllisyyden tunteeseen, joka ensi hetkestä jäi minuun, pian yhtyi\ntoinenkin, joka himmensi edellisen.\n\nKun puhuin Ljapinin talosta saamistani vaikutelmista läheisille\nystävilleni ja tuttavilleni, sain kaikilta saman vastauksen, kuin\nensimäiseltäkin ystävältäni, mutta sitä paitsi he ilmaisivat\nhyväksymisensä minun hyvyyteni ja tunteellisuuteni johdosta ja\nantoivat minun ymmärtää, että tuo näky oli niin erikoisesti minuun\nvaikuttanut ainoastaan senvuoksi, että minä, Leo Tolstoi, olen niin\nhyväsydämminen ihminen. Ja minä uskoin sen mielelläni. Ja ennenkuin\nennätin ajatella pääni ympäri, oli minussa ensin tuntemani moitteen\nja katumuksen tunteen sijassa jo tyytyväisyyden tunne oman hyvyyteni\njohdosta ja halu näyttää sitä ihmisille.\n\nKenties, sanoin itselleni, en todellakaan ole tähän syypää minä\nylellisellä elämälläni, vaan elämän välttämättömät ehdot. Eihän\nminun elämäni muuttaminen voi korjata sitä pahaa, jonka olin nähnyt.\nMuuttamalla oman elämäni teen vaan itseni ja omaiseni onnettomiksi,\nmutta näkemäni onnettomuus jää entiselleen.\n\nJa senvuoksi ei minun tehtäväni ole oman elämäni muuttamisessa,\nniinkuin ensin oli minusta näyttänyt, vaan siinä, että koetan, sen\nverran kuin se on vallassani, parantaa niitten onnettomien tilaa,\njotka olivat herättäneet sääliäni. Koko asia on siinä että minä olen\nhyväsydämminen, hyvä ihminen ja haluan tehdä hyvää lähimmäisilleni.\nAloin miettiä suunnitelmaa hyväntekeväisyystoiminnalleni, jossa\nsaatoin ilmaista koko hyvyyteni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että\njo miettiessäni tuota hyväntekeväisyystoimintaani sydämmessäni\nkoko ajan tunsin, ettei se ollut sitä, mitä olisi pitänyt tehdä,\nmutta, niinkuin usein tapahtuu, järjen ja mielikuvituksen toiminta\ntukahuttivat minussa tuon omantunnon äänen. Tähän aikaan oli\nparaillaan toimitettavana yleinen väenlasku. Tämä tilaisuus näytti\nminusta keinolta sen hyväntekeväisyyden järjestämiseksi, jossa\ntahdoin osoittaa hyvyyteni. Minä tunsin monta Moskovassa olevaa\nhyväntekeväisyyslaitosta ja seuraa, mutta koko heidän toimintansa\nnäytti minusta sekä väärään suuntaan johdetulta että mitättömältä\nverraten siihen, mitä itse aijoin tehdä. Keksin seuraavan tuuman:\nherättää rikkaissa ihmisissä myötätuntoisuutta kaupunkilaista\nköyhälistöä kohtaan, kerätä rahoja, saada kokoon ihmisiä, jotka\nhaluavat edesauttaa asiata ja väenlaskun ohella käydä läpi kaikki\nköyhäin pesät, tulla yhteyteen onnettomien kanssa, päästä perille\nyksityiskohdista heidän hädässään ja auttaa heitä rahalla, työllä,\nlähettämällä heitä pois Moskovasta, sijoittamalla lapset kouluun\nja vanhukset turvakoteihin ja köyhäintaloihin. Sitä paitsi\najattelin, että niistä ihmisistä, jotka ryhtyvät tähän toimeen,\nmuodostuu pysyväinen seura, joka, jakaen keskenänsä Moskovan\nkaupunginosat, tulee valvomaan, ettei köyhyys ja kerjäläisyys pääse\nkehittymään, tulee aina, heti sen syntyessä, sitä ehkäisemään, tulee\npitämään huolta kaupunkilaisköyhyyden hoidosta enemmän kuin sen\nparantamisesta. Minä kuvailin jo, että, puhumattakaan kerjäläisistä,\npuutteen alaisiakaan ei tule olemaan kaupungissa, ja että kaiken tuon\nsaan aikaan minä, ja että me kaikki, rikkaat, tulemme sen jälkeen\nkaikessa rauhassa istumaan vierashuoneissamme, syömään päivällistämme\nviiden ruokalajin kanssa ja ajelemaan vaunuissamme teattereissa\nja tanssiaisissa, häiriytymättä enää semmoisten näkyjen kautta,\njommoinen minua kohtasi Ljapinin talolla.\n\nLaadittuani tämän suunnitelman, kirjoitin siitä artikkelin ja,\nennenkuin annoin sen painoon, menin tuttavien luo, joilta toivoin\nsaavani kannatusta. Kaikille, joita tapasin sinä päivänä (käännyin\netupäässä rikkaitten puoleen), puhuin melkein sitä samaa, minkä\nolin kirjoittanut sanomalehteen. Ehdotin, että käyttäisimme\nhyväksemme väenlaskutoimitusta, oppiaksemme tuntemaan köyhäin tilaa\nMoskovassa ja auttaaksemme sitä sekä toimella että rahoilla ja\nsaadaksemme aikaan sen, ettei köyhiä ollenkaan olisi Moskovassa,\njolloin me, rikkaat, hyvällä omallatunnolla voisimme nauttia\nniistä elämän eduista, joihin olimme tottuneet. Kaikki kuuntelivat\nminua tarkkaavaisesti ja totisina, mutta niinpian kuin kuuntelijat\nymmärsivät, mistä oli kysymys, tulivat he ikäänkuin hämilleen. Heitä\nikäänkuin hävetti ja etupäässä minun puolestani, se, että minä puhuin\ntyhmyyksiä, joita kuitenkaan ei voinut suoraan sanoa tyhmyyksiksi.\nOli ikäänkuin jokin ulkonainen syy olisi velvoittanut heitä\nmyöntymään tuohon minun tyhmyyteeni.\n\n-- Niin. Tietysti. Se olisi hyvän hyvä asia, sanottiin minulle.\n-- Itsestään on ymmärrettävää, ettei asialle voi olla olematta\nmyötätuntoinen. Niin, teidän ajatuksenne on oivallinen. Minä olen\nitsekin sitä ajatellut, mutta ... meillä ollaan yleensä niin\nvälinpitämättömiä, että tuskin saattaa odottaa mitään suurta\nmenestystä... Muuten, minä puolestani olen valmis asiata kannattamaan.\n\nTähän tapaan puhuivat kaikki. Kaikki suostuivat, mutta suostuivat,\nniinkuin minusta näytti, ei minun vakuutukseni vaikutuksesta, eikä\nomasta halustaan, vaan jonkin ulkonaisen syyn vaikutuksesta, joka ei\nsallinut olla suostumatta. Minä huomasin sen jo siitä, ettei yksikään\nraha-apua luvanneista itse määrännyt summaa, jonka aikoi antaa, joten\nminun piti se määrätä ja kysellä: \"siis voin odottaa teiltä 300, tai\n200, tai 100, tai 25 ruplaa?\" Eikä kukaan antanut rahoja. Huomautan\ntästä senvuoksi, että, kun ihmiset antavat rahaa johonkin omasta\nhalustaan, he tavallisesti kiirehtivät antamaan. Aition tilaamiseen\nSarah Bernardin näytäntöön annetaan heti rahat käteen, että asia\nolisi päätetty. Tässä tapauksessa sitä vastoin ei yksikään niistä,\njotka suostuivat antamaan rahaa ja ilmaisivat myötätuntoisuutensa,\ntarjonnut heti rahoja, vaan ainoastaan ääneti myöntyi minun\nmääräämääni summaan. Viimeisessä talossa, jossa kävin sinä iltana,\ntapasin sattumalta suuren seuran kokoontuneena. Sen talonemäntä oli\njo useampia vuosia toiminut hyväntekeväisyyden alalla. Ulko-oven\nedessä seisoi useita vaunuja, eteisessä istui useita lakeijoja\nkaihissa puvuissa. Isossa vierashuoneessa kahden pöydän ääressä istui\nnaisia, puettuina kalliisiin pukuihin ja kalliisiin koristuksiin,\nlaitellen pukuja pienille nukeille. Muutamia nuoria herroja oli\nnaisten ääressä. Näitten naisten tekemistä nukeista piti tulla\narpajaisvoittoja köyhäin arpajaisiin.\n\nTämän vierashuoneen ja siihen kokoontuneitten ihmisten näkeminen\nteki minuun hyvin epämiellyttävän vaikutuksen. Puhumatta siitä, että\ntänne kokoontuneitten ihmisten omaisuus nousi muutamiin miljooneihin,\npuhumatta siitä, että yksin korot siitä pääomasta, joka täällä\noli tuhlattu pukuihin, pitseihin, pronssikuviin, rintaneuloihin,\nvaunuihin, hevosiin, lakeijoihin, olivat sata kertaa suuremmat sitä,\nmitä kaikki nämä naiset ansaitsivat, olivat menot kaikkien näitten\nnaisten ja herrain vierailusta: itse ajosta sinne, hansikkaista,\nliinavaatteista, kynttilöistä, teestä, sokerista, leivoksista\nsata kertaa suuremmat, kuin mitä täällä saatiin ansaituksi. Minä\nnäin kaiken tuon ja sen vuoksi olisin voinut ymmärtää, etten\ntäällä ainakaan löydä kannatusta asialleni, mutta minä olin tullut\ntehdäkseni ehdotukseni, ja niin raskasta kuin se minulle olikin,\nsanoin sanottavani.\n\nLäsnä olleista eräs naishenkilö tarjosi minulle rahaa, sanoen, ettei\nhän tunteellisuutensa vuoksi itse kyennyt köyhien luona käymään,\nvaan rahaa oli kyllä valmis antamaan. Paljonko rahaa hän antaa ja\nmilloinka hän ne minulle toimittaa, sitä hän ei sanonut. Toinen\nnaishenkilö ja eräs mieshenkilö tarjoutuivat käymään köyhien luona,\nmutta minä en käyttänyt hyväkseni heidän tarjoustaan. Mahtavin\nhenkilö, jonka puoleen käännyin, sanoi minulle, ettei asiassa\npaljon voinut tehdä, sillä varoja oli vähän. Varoja taas oli vähän\nsenvuoksi, että Moskovan rikkaat olivat jo kaikki lukuun otetut\nja kaikilta oli jo saatu, mitä suinkin oli voitu, että kaikille\nnäille hyväntekijöille oli jo annettu arvonimet, mitalit y.m.\nkunnianosoitukset, että menestyksellä rahankeräystä jatkaakseen\ntäytyy pyytää joitakin uusia palkintoja hallituksen puolelta, joka on\nainoa tehokas keino, vaikka hyvin vaikea.\n\nPalattuani kotiin sinä päivänä, panin maata sillä aavistuksella,\nettei minun tuumastani tule mitään, ja samalla häpeissäni ja tuntien,\nettä koko tämän päivän olin tehnyt jotain hyvin ilettävää ja\nhävettävää. Mutta minä en jättänyt asiata sillensä. Ensiksikin oli\nasia kerran pantu alulle, ja ylpeydentunnekin olisi estänyt minua\nsiitä luopumasta; toiseksi ei ainoastaan asian menestys, vaan itse\nsen harrastaminen teki minulle mahdolliseksi jatkaa elämää niissä\noloissa, joissa elin, jota vastoin epäonnistuminen olisi pakoittanut\nminut luopumaan elämäntavastani ja etsimään uusia elämän uria. Ja\nsitä itsetiedottomasti pelkäsin. Minä en uskonut sisällistä ääntäni,\nvaan jatkoin alkamaani työtä.\n\nAnnettuani kirjoitukseni painoon, luin sen korrehtuurin Duumassa.\nLuin sen punehtuen ja änkyttäen, niin kovin minua iletti. Samaten\nnäkyi hävettävän kaikkia kuulijoitanikin. Kun luettuani kirjoitukseni\nkysyin, suostuvatko väenlaskun toimittajat ehdotukseeni, että he\ntoimituksen päätyttyä jäisivät paikoilleen, ollakseen välittäjinä\nseuran ja puutetta kärsivien välillä, syntyi tuskastuttava\nhiljaisuus. Sitten esiintyi kaksi puhujaa. Nämä puhujat koittivat\nparantaa minun ehdotukseni aikaansaamaa tuskastuttavaa vaikutusta.\nHe ilmaisivat minulle myötätuntoisuutensa, mutta samalla viittasivat\ntuon minun kaikkien hyväksymän tuumani epäkäytännöllisyyteen.\nKaikilta pääsi helpoituksen huokaus. Mutta kun minä sittemmin\nkuitenkin, tahtoen ajaa asiani perille, kyselin väenlaskun\ntoimimiehiltä, kultakin erikseen, tahtoisivatko he, väenlaskua\ntoimittaessaan ottaa selvää köyhien tarpeista ja jäädä sitten\npaikoilleen, ollakseen välittäjinä köyhien ja rikkaitten välillä,\njoutuivat he taas hämilleen. Heidän katseensa sanoivat ikäänkuin\nminulle: vaikka kunnioituksesta sinua kohtaan koetettiinkin lieventää\nsinun tyhmyyttäsi, niin sinä sittenkin sitä tyrkytät. Semmoinen\noli heidän kasvojensa ilme, mutta sanoilla he kumminkin ilmaisivat\nsuostumuksensa, ja kaksi heistä, ikäänkuin edeltäpäin siitä\nsovittuaan, sanoivat aivan samoilla sanoilla: \"me katsomme olevamme\n_siveellisestä velvoitetut_ sen tekemään\". Saman vaikutuksen teki\nilmoitukseni myöskin väenlaskussa avustaviin ylioppilaisiin, kun\npuhuin siitä, että me väenlaskun ohella tulisimme pitämään silmällä\nmyöskin hyväntekeväisyystarkoituksia. Puhuessamme tästä, huomasin,\nettä heitä hävetti katsoa minua silmiin, niinkuin usein hävettää\nkatsoa silmiin hyväntahtoista ihmistä, joka puhuu tyhmyyksiä. Saman\nvaikutuksen teki niinikään kirjoitukseni sanomalehden toimittajaan,\npoikaani, vaimooni, mitä erillaisimpiin ihmisiin, joille annoin sen\nluettavaksi. Kaikki tulivat jostakin syystä hämilleen, mutta kaikki\nkatsoivat tarpeelliseksi hyväksyä itse ajatuksen, ja kaikki heti\ntämän hyväksymisensä ilmaistuaan alkoivat tuoda esiin epäilyksiänsä\nasian menestymisestä ja tuomita yhteiskuntamme ja kaikkien ihmisten\nvälinpitämättömyyttä ja kylmyyttä, lukuunottamatta nähtävästi heitä\nitseään.\n\nSydämmeni syvyydessä yhä tunsin, ettei tämä kaikki ollut sitä\noikeata, ettei tästä mitään voinut tulla, mutta kirjoitus oli\npainettu ja minä ryhdyin ottamaan osaa väenlaskutoimitukseen. Olin\nasian pannut alulle ja se veti minut mukaansa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMinun osalleni määrättiin, omasta pyynnöstäni, alue Hamovnitsheskin\nosassa, Smolenskin kauppatorin luona. Tällä alueella on joukko\ntaloja, joita yleensä nimitetään Rshanovin taloksi, tai Rshanovin\nlinnaksi. Ne kuuluivat ennen muinoin kauppias Rshanoville, mutta\nnykyään ne kuuluvat Simineille. Olin jo kauan sitten kuullut\nmainittavan tätä paikkaa mitä kauneimman köyhyyden ja turmeluksen\npesänä, ja senvuoksi pyysin väenlaskun toimittajia määräämään minut\nsinne. Toivomukseni täytettiin.\n\nSaatuani duuman määräyksen, läksin muutamia päiviä ennen väenlaskun\nalkamista yksinäni tarkastelemaan aluettani. Saamani asemakartan\nmukaan löysin heti Rshanovin linnan.\n\nMenin sinne Nikolskin poikkikadun puolelta, jonka päässä vasemmalla\npuolen on synkän näköinen talo, ilman porttia sillä puolen. Talon\nulkonäöstä arvasin sen olevan juuri Rshanovin linnan.\n\nLaskeutuessani alamäkeä Nikolskin katua myöten tapasin muutamia\npoikasia, 10--14 ikäisiä, pikku nutuissa ja palttoissa laskemassa\nmäkeä, mikä jaloillaan, mikä yhdellä luistimella liukuen pitkin\njalkakäytävän jäätynyttä luisua talon luona. Pojat olivat\nrepaleisissa vaatteissa ja, niinkuin kaikki kaupunkilaispojat,\nreippaita ja rohkeita. Pysähdyin heitä katselemaan. Nurkan takaa\ntuli esiin repaleinen vanha akka, jolla oli riippuvat keltaiset\nposket. Hän kulki kaupungille päin ja, niinkuin pakahtumaisillaan\noleva hevonen, hengitti hirveästi koristen joka askeleella. Tultuaan\nminun kohdalleni hän pysähtyi, vetäen henkeänsä. Kaikkialla muualla\ntämä vanhus olisi pyytänyt minulta rahaa, mutta täällä hän vaan\nrupesi puhumaan kanssani. \"Kas, sanoi hän, osottaen mäkeä laskevia\npoikia, -- ei muuta, kuin vallattomuuksia! Samallaisia rshanovilaisia\nniistä tulee, kuin isänsäkin ovat\". Yksi pojista, jolla oli palttoo\nja lipaton lakki, kuuli hänen sanansa ja pysähtyi. \"Mitä haukut?\"\nhuusi hän akalle. -- \"Itse olet rshanovilainen käärme!\" -- \"Asutteko\nte täällä?\" kysyin pojilta. -- \"Asutaan, ja hän asuu kanssa. Hän\nvarasti saapasvarren!\" huudahti poika ja nostaen ylös toisen jalkansa\nläksi luistamaan eteenpäin. Eukko räjähti haukkumaan, lomaan\nkovasti yskien. Mäeltä päin tuli sillä aikaa, käsiään heiluttaen\nlumivalkea ukko, kokonaan repaleissa. Ukko oli sen näköinen,\nkuin olisi vastikään vahvistanut itseänsä viinaryypyllä. Hän oli\nnähtävästi kuullut eukon haukkumisen ja otti häntä puolustaakseen.\n\"Kyllä minä teille näytän senkin hirtehiset!\" huusi hän poikasille,\nikäänkuin aikoen lähteä heitä takaa ajamaan. Kerjuulla ollessaan\nkaupungilla tämä ukko herättää huomiota vanhuudellaan, heikkoudellaan\nja köyhyydellään. Täällä hän sitä vastoin näytti iloiselta,\npäivätyöstään palaavalta työmieheltä.\n\nMinä läksin ukon jälessä. Hän kääntyi vasemmalle Prototshnin\npoikkikadulle ja, kuljettuaan koko talon ja portin sivu, katosi\nravintolaan.\n\nPrototshnin kadun puolella on kaksi porttia ja useampia ovia:\nravintolan, kapakan ja muutamien ruoka- ynnä muitten puotien. Tämä\non juuri Rshanovin linna, Kaikki täällä on harmaata, likaista,\nhaisevaa -- sekä rakennukset, asumukset, pihat että ihmiset.\nSuurin osa ihmisistä, joita täällä tapasin, olivat repaleisia ja\npuolialastomia. Toiset kävelivät, toiset juoksivat ovesta ovelle.\nKaksi hieroi kauppaa jostakin rääsystä. Minä kiersin koko rakennuksen\nja, palattuani entiseen paikkaan, pysähdyin erään talon portille.\nTeki mieleni pistäytyä sisään katsomaan, mitä piellä tehtiin itse\nkeskuksessa, mutta minua iletti, en tiennyt, mitä sanoa, jos minulta\nolisi kysytty asiaani. Jonkun aikaa epäröityäni astuin kumminkin\nsisään. Heti pihalle tultuani tunsin ilettävän löyhkän. Piha oli\nhirmuisen likainen. Käännyin nurkan taa ja samassa kuulin vasemmalta\npuoleltani ylhäältä, puiselta läpikäytävältä juoksevien ihmisten\njalkain töminätä, ensin käytävän siltaa pitkin, ja sitten portaita.\nEnsimmäisenä juoksi ulos laiha vaimoihminen, hihat ylöskäärittyinä,\nhaalistunut ruusunvärinen hame yllään ja patiinit jalassa. Hänen\nkintereillään juoksi pörröinen mies punasessa paidassa ja hameen\nlevyisissä housuissa, kalossit jalassa. Mies sai vaimon kiinni\nportaitten alapäässä. \"Et pääse käsistäni\", sanoi hän, nauraen. \"Kas\nsitä kierosilmäistä pirua\", alkoi nainen torua, nähtävästi hyvillään\ntuosta takaa-ajosta, mutta nähtyään minut, huudahti äkäisesti: \"ketä\nhaet?\" Kun en ketään hakenut, jouduin hämilleni ja läksin pois.\nKummallista ei tässä ollut mitään, mutta tämä tapaus, -- senjälkeen,\nmitä olin nähnyt toiselta puolen pihaa -- haukkuvan akan, iloisen\nukon ja mäkeä laskevat pojat, näytti minulle yhtäkkiä aivan uudelta\npuolelta sen asian, johon olin ryhtynyt. Minä aijoin tehdä suuren\nhyväntyön näille ihmisille moskovalaisten pohattain avulla. Mutta\nnyt ymmärsin ensi kerran, että kaikilla niillä onnettomilla, joille\ntahdoin tehdä hyväntyön, on, paitsi sitä aikaa, jolloin he, kärsien\nnälkää ja vilua, odottavat pääsyään taloon, vielä aikaa, jota heidän\njohonkin täytyy käyttää, on vielä 24 tuntia joka vuorokausi, on vielä\nkokonainen elämä, josta en ennen ollut tullut ajatelleeksi. Ymmärsin\nnyt ensi kerran, että kaikkien näitten ihmisten, paitsi puuhailemista\nitsensä vilulta suojelemisessa ja nälkänsä sammuttamisessa, täytyy\nelää vielä jollakin tavalla ne 24 tuntia joka vuorokausi, jotka\nheidän on eläminen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten. Minä\nymmärsin, että näitten ihmisten täytyy olla vihoissaan, ikävöidä,\nuljastella, iloita. Niin omituista kuin se onkin, ymmärsin nyt ensi\nkerran selvästi, ettei puuhani voinut rajoittua ainoastaan tuhannen\nihmisen ruokkimiseen ja vaatettamiseen, -- se ei ollut samaa,\nkuin tuhannen lampaan ruokkiminen ja katosalle ajaminen -- vaan\nkysymys oli siinä, että ihmisille oli tehtävä jotain tosi hyvää. Ja\nkun ymmärsin, että jokainen noista tuhannesta ihmisestä on aivan\nsamallainen ihminen, jolla on samallainen menneisyys, samallaiset\nintohimot, kiusaukset, erehdykset, samallaiset ajatukset ja\nkysymykset, kuin minullakin, niin alkuunpanemani asia rupesi yhtäkkiä\nnäyttämään minusta niin vaikealta, että tunsin itseni voimattomaksi.\nMutta asia oli kerran pantu alkuun ja minä jatkoin sitä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMäärättynä päivänä väenlaskussa toimivat ylioppilaat saapuivat\npaikalle aamulla varhain, ja minä, hyväntekijä, tulin heidän\nluokseen kello 12. Minä en voinut tulla varemmin, sillä minä nousin\nk:lo 10, join kahvia ja polttelin sitten paperossia, odotellen\nruuan sulamista. Tulin k:lo 12 Rshanovin talon portille. Poliisi\nosoitti minulle ravintolan, johon laskijat olivat käskeneet tulla\nkaikkien, jotka heitä kysyvät. Menin ravintolaan. Ravintola oli\nhyvin pimeä, haiseva ja likainen. Suoraan edessä oli tiski,\nvasemmalla huone likaisilla pöytäliinoilla katettuine pöytineen,\noikealla iso huone pilareineen ja samallaisia pikku pöytiä akkunain\nääressä ja seinien luona. Siellä täällä istui pöytien ääressä\nteetä juoden miehiä, sekä repaleisia että siististi puettuja,\ntyömiehiä tai pikku kauppiaita, sekä muutamia naisia. Ravintola\noli kyllä hyvin likainen, mutta heti saattoi nähdä, että sen\nasiat kävivät hyvin. Tiskin takana seisovan ravintolanhoitajan\ntoimeliaan näköiset kasvot ja tarjoilijain joutuisa palvelevaisuus\nsitä osoittivat. Tuskin olin ennättänyt astua sisään, kun jo muuan\ntarjoilija oli valmis riisumaan palttoon päältäni ja tuomaan, mitä\nkäskettäisiin. Näkyi että oli totuttu joutuisasti ja huolellisesti\nsuorittamaan tehtävät. Kysyin väenlaskijoita. \"Vanja!\" -- huusi\npieni, saksalaisten tapaan puettu mies, joka järjesteli jotain\nkaapissa tiskin takana; se oli ravintolan isäntä Ivan Feodotitsh,\ntalonpoika Kalugan kuvernementistä. Tuli kyyppari, noin 18 vuotias\npoika, laiha, käyränenäinen, kasvot kellertävät. \"Mene saattamaan\nherraa väenlaskijain luo\". Poika heitti salvetin, pani palttoon\npäällensä ja läksi nopeasti astuen viemään minua takaoven kautta.\nLikaisessa, haisevassa keittiössä tuli meitä vastaan vanha eukko,\nvarovasti kantaen jonnekin hyvin haisevia sisälmyksiä riepuun\nkäärittynä. Sieltä laskeuduimme kaltevalle pihalle, joka oli täynnään\npuurakennuksia kivisillä alakerroksilla. Löyhkä tällä pihalla oli\nhirmuinen. Se tuli ulkohuoneesta, jonka ympärillä aina oli suuri\nväentungos. Ulkohuone oli vaan osoittamassa sitä paikkaa, jossa oli\ntapana käydä tarpeillaan. Ohikulkiessa oli mahdotonta olla sitä\nhuomaamatta ja hyvin vaikealta tuntui, kun joutui siitä lähtevän\nväkevän löyhkän piiriin.\n\nPoika, varoen valkoisia housujaan, saattoi minut tämän paikan ohi\nja suuntasi sitten kulkunsa erään puurakennuksen luo. Pihan läpi\nkulkevat ihmiset kaikki pysähtyivät minua katselemaan. Nähtävästi oli\nsiististi puettu ihminen näillä seuduin harvinaisuus.\n\nPoika vei minut erääseen pimeään ja haisevaan kellarikerrokseen.\nKulkiessamme pimeätä käytävää, avautui äkkiä yksi ovista ja siinä\nnäyttäytyi humalainen ukko paitasillaan, joka nähtävästi ei ollut\ntalonpoikaisia. Tätä miestä ajoi ja tyrkki luotaan kimakasti\nvinkuen muuan pesijätär, hihat ylös käärittynä ja kädet saippuassa.\nMinun oppaani työnsi juopuneen syrjään ja nuhteli häntä. \"Ei sovi\ntuolla tavalla häpäistä itseään\", sanoi hän, \"kun vielä on upseeri\nolevinaan!\"\n\nTulimme määräpaikkaamme numero 30:een. Poika avasi oven ja meitä\nvastaan tulvahti saippuahöyryn, huonon ruuan ja väkevän tupakan haju.\nAstuimme sisään täydelliseen pimeyteen. Ikkunat olivat vastaisella\npuolella, vaan tällä puolen oli lautaseinäisiä käytäviä oikealle\nja vasemmalle ja ovia, jotka johtivat epätasaisilla laudoilla\nvuorattuihin ja valkosella vesivärillä maalattuihin huoneisiin.\nPimeässä huoneessa vasemmalla näkyi vaatteita pesupunkassa pesevä\nvaimo. Eräästä oikealla olevasta ovesta tirkisteli vanha mummo.\nToisesta avonaisesta ovesta näkyi karvainen, punanaamainen mies,\nvirsut jalassa, istuvan makuulavalla. Hän piti käsiään polvien päällä\nja heilutteli jalkojaan katsellen alakuloisesti virsujaan.\n\nKäytävän päässä oleva ovi vei siihen huoneeseen, jossa laskijat\nolivat. Se oli emännän huone. Hänen hallussaan oli koko tämä numero,\nja hän vuorostaan vuokrasi siitä huoneita toisille asukkaille ja\nyömajalaisille. Tässä hänen pikkuisessa huoneessaan pyhäinkuvan\nalla istui väenlaskua toimittava ylioppilas papereineen, aivan\nkuin tutkintotuomari kuulustellen erästä mieshenkilöä. Mies oli\nemännän ystävä, joka hänen puolestaan vastasi kysymyksiin. Siinä\noli emäntäkin -- vanha vaimo ja kaksi uteliasta asukasta. Minun\ntultua sisään tuli huone jo aivan täyteen. Tunkeuduin pöydän ääreen\nja tervehdin ylioppilasta, joka sitten jatkoi kuulusteluaan. Mutta\nminä aloin tarkastella ja kuulustella kortteerin asukkaita omia\ntarkotuksiani varten.\n\nTuli selville, ettei tässä ensimmäisessä kortteerissa ollut\nyhtäkään semmoista ihmistä, jonka hyväksi olisin voinut\nhyväntekeväisyysintoani osoittaa. Emäntä, huolimatta kortteerin\nkurjuudesta, pienuudesta ja likaisuudesta, joka minua palatseissa\nasuvaa hämmästytti, eli kaupungin köyhiin asukkaihin verraten\nmukavasti ja minulle hyvin tunnettuun maalaisköyhyyteen verraten\nylellisestikin. Hänellä oli untuvahöyheninen vuode, tikattu peite,\nteekyökki, turkki ja astiakaappi. Yhtä varakkaalta näytti emännän\nystäväkin. Hänellä oli yksin kellokin perineen. Asukkaat olivat\nköyhempiä, mutta ei ollut yhtään semmoista, joka olisi kaivannut\npikaista apua. Apua pyysivät vaatteita pesevä nainen, jonka mies\noli jättänyt ja jolla oli lapsia, vanha leskieukko, jolla sanojensa\nmukaan ei ollut millä elää, ja virsujalkainen mies, joka sanoi, ettei\nollut sinä päivänä mitään syönyt. Mutta kuulusteluista kävi selville,\nettei kukaan näistä henkilöistä kärsinyt erityistä puutetta, ja että\nauttaakseen heitä olisi ollut lähemmin heihin tutustuttava.\n\nKun ehdotin miehensä hylkäämälle vaimolle, että sijoittaisin hänen\nlapsensa turvakotiin, joutui hän hämilleen, kiitti tarjouksesta,\nmutta nähtävästi ei sitä halunnut. Hän olisi mieluummin halunnut\nraha-apua. Vanhin tytär auttoi häntä pyykin pesussa ja keskimmäinen\nhoiti poikaa. Vanha mummo halusi hyvin päästä köyhäintaloon, mutta\ntarkasteltuani hänen kommakkoansa, huomasin, ettei hän ollut kovin\nköyhä. Hänellä oli pikkuinen kirstu täynnä tavaraa, teekannu,\nkaksi kuppia ja paperikoteloissa teetä ja sokeria. Hän kutoi\nsukkia ja käsineitä, saaden siitä palkkaa kuukausittain eräältä\nhyväntekijättäreltä. Mies taas nähtävästi oli vähemmän ruuan kuin\nhumalan puutteessa, ja kaikki, mikä hänelle olisi annettu, olisi\nmennyt kapakkaan. Tässä kortteerissa ei siis ollut semmoisia, joita\nolisin luullut talon olevan täpötäynnään, semmoisia, jotka olisin\nvoinut tehdä onnelliseksi antamalla heille rahaa. Nämä köyhät\nnäyttivät minusta epäillyttäviltä. Kirjoitin muistiin mummon, vaimon\nlapsineen ja miehen, päättäen ottaa ne esille, pidettyäni ensin\nhuolta niistä erityisen onnettomista, joita odotin tapaavani tässä\ntalossa. Päätin, että meidän avustuksessamme piti olla järjestystä.\nEnsin autetaan kaikkein onnettomimpia, ja sitten vasta näitä. Mutta\nseuraavassa ja sitä seuraavissa kortteereissa oli asianlaita sama,\nkaikkialla oli semmoisia, jotka olivat ensin tarkemmin tutkittavat,\nennenkuin niitä voi auttaa. Semmoisia onnettomia taas, joille ei\ntarvinnut muuta kuin antaa rahaa, että ne onnettomista muuttuisivat\nonnellisiksi, ei ollut. Niinkuin se minua hävettääkin, täytyy\nminun kuitenkin sanoa, että aloin tuntea pettymystä siitä, etten\nlöytänyt näissä taloissa mitään sen tapaista, mitä olin odottanut.\nOlin odottanut löytäväni täällä joitakin erikoisia ihmisiä, vaan\nläpikäytyäni kaikki kortteerit, tulin siihen vakuutukseen, etteivät\nnäitten talojen asukkaat ollenkaan olleet mitään erikoisia ihmisiä,\nvaan aivan samallaisia kuin nekin, joitten joukossa itse elin. Aivan\nniin kuin meidän, oli heidänkin joukossaan enemmän tai vähemmän\nhyviä, enemmän tai vähemmän huonoja, enemmän tai vähemmän onnellisia\nja enemmän tai vähemmän onnettomia. Onnettomat olivat aivan\nsamallaisia onnettomia, kuin meidänkin joukossamme olevat onnettomat,\njoitten onnettomuus ei riippunut ulkonaisista olosuhteista, vaan\nheistä itsestään, ja jota ei voinut auttaa jollakin paperilapulla.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNäitten talojen asukkaat ovat alhaisinta kaupunkilaisväestöä,\njota Moskovassa luultavasti on yli 100 tuhatta. Tässä talossa\non edustajia tämän väestön kaikista eri kerroksista. Täällä on\npikkuliikkeitten omistajia, suutareita, harjantekijöitä, puuseppiä,\nsorvareita, räätäleitä, seppiä, täällä on ajureita, parisniekkoja,\nkaupustelijoita, pesijättäriä, koronkiskureita, päivätyöläisiä ja\nsemmoisia, joilla ei ole mitään varsinaista tointa; täällä on myös\nkerjäläisiä ja katunaisia.\n\nTäällä on paljon niitä samoja ihmisiä, joita näin Ljapinin talon\novella, mutta täällä ne ovat hajallaan työkansan keskellä. Ja sitä\npaitsi Ljapinin talon asukkaat minä näin heidän onnettomimpana\naikanansa, silloin kun kaikki on syötynä ja juotuna, ja he viluisina,\nnälkäisinä ja ravintoloista pois ajettuina odottavat, kuin taivaan\nmannaa, pääsyä maksuttomaan yömajaan ja sieltä haluttuun vankilaan,\ntoimitettavaksi kotiseudulleen, jota vastoin täällä näin näitä\nihmisiä työläisten joukossa, joita oli enemmistö ja siihen aikaan,\nkun he jollakin keinoin olivat saaneet ansaituksi 3 tai 5 kopekkaa\nyösijaa varten sekä välistä ruplan ruokaa ja juomaa varten.\n\nJa niin oudolta kuin se kuuluukin, en ainoastaan ollut tuntematta\ntäällä mitään sen tapaista tunnetta, kuin Ljapinin talolla, vaan\npäinvastoin ensi kierrosta tehdessämme sekä minä että ylioppilaat\ntunsimme miltei miellyttävän tunteen. Mutta miksi sanon miltei\nmiellyttävän? Se ei ole totta. Tunne, jonka oleskelu näitten ihmisten\nkanssa herätti, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suorastaan\nhyvinkin miellyttävä.\n\nEnsimäinen havainto oli se, että suurin osa täällä asuvista oli\ntyöläisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.\n\nEnemmistön tapasimme työtä tekemässä, pesijättäret pesupunkkiensa,\npuusepät höyläpenkkiensä ääressä, suutarit tuoleillaan. Ahtaat\nhuoneet olivat täynnä väkeä ja työ sujui tarmokkaasti ja\niloisesti. Tuntui työmiehen hien haju ja suutarin luona nahkan,\npuusepän luona höylänlastujen haju, kuului usein laulua ja näkyi\npaljastettuja, jänteviä käsivarsia, jotka nopeasti ja taitavasti\ntekivät totutuita liikkeitä. Meitä vastaanotettiin kaikkialla\niloisesti ja ystävällisesti. Tuskin missään tunkeutumisemme näitten\nihmisten kotielämään herätti sitä oman arvonsa tuntoa ja nojaamisen\nhalua, jonka väenlaskijain ilmaantutuminen useimmiten saa aikaan\nvarakkaitten ihmisten kortteereissa. Päinvastoin kaikkiin meidän\nkysymyksiimme vastattiin niinkuin pitikin. Meidän kysymyksemme\nantoivat aihetta leikinlaskuun vaan sen johdosta, ketkä ovat laskuun\notettavat ja miten, kuka on kahdeksi, ja ketkä kaksi yhdeksi luettava\nj.n.e.\n\nUsein tapasimme heidät päivällistä syömässä tai teetä juomassa ja\nmeidän tervehdykseemme vastattiin joka kerta hyvin kohteliaasti:\n\"olkaa hyvä\", vieläpä väistyttiin syrjään ja annettiin tilaa.\nSemmoisen köyhäinpesän sijaan, jossa väestö alituiseen vaihtuu,\nlöysimme tässä talossa monta kortteeria, joissa oli pysyviä\nasukkaita. Eräs puuseppä työmiehineen ja suutari kisällineen olivat\nasuneet jo kymmenen vuotta. Suutarilla oli hyvin likaista ja ahdasta,\nmutta työväki oli työtä tehdessään hyvin hyvällä tuulella. Minä\nyritin puhua erään työmiehen kanssa, tahtoen saada selvää hänen\nköyhyydestään ja velkaantumisestaan isännälle, mutta tämä ei minua\nymmärtänyt ja puhui isännästään ja elämästään mitä parasta.\n\nEräässä kortteerissa asui muuan ukko eukkoineen, jotka kaupittelivat\nomenoita. Heidän huoneensa oli lämmin, puhdas ja täynnä tavaraa.\nLattia oli peitetty olkimatolla. Huoneessa oli kirstuja, kaappi,\nteekyökki ja astioita. Nurkassa oli paljon pyhäinkuvia ja seinällä\nriippui lakanalla peitettyjä turkkeja. Kurttunaamainen, ystävällinen,\npuhelias eukko iloitsi nähtävästi itsekin hiljaisesta, onnellisesta\nelämästään.\n\nIvan Feodotitsh, ravintolan ja kortteerien isäntä, tuli ravintolasta\nja kulki meidän mukanamme. Hän puheli ystävällisesti ja leikkiä\nlaskien useitten kortteerien isäntien kanssa, nimittäen heitä\nkaikkia ristimä- ja isännimellä ja antaen meille heistä lyhyitä\nluonnekuvauksia. Kaikki he olivat tavallisia ihmisiä, Martin\nSemjonovitshejä, Pjotr Petrovitshejä, Marja Ivanovnoja, -- ihmisiä,\njotka eivät pitäneet itseänsä onnettomina, vaan samallaisina kuin\nmuutkin, niinkuin he todella olivatkin.\n\nMe olimme valmistautuneet näkemään ainoastaan jotain kauheata. Mutta\ntuon kauhean asemesta saimmekin nähdä jotain hyvin hyvää, semmoista,\njoka ehdottomasti herätti meidän kunnioitustamme. Ja tämmöisiä\nihmisiä oli niin paljon, että repaleiset, hunningolle joutuneet,\njoutilaat ihmiset, joita välistä kohtasimme heidän joukossaan, eivät\nhäirinneet yleistä vaikutelmaa.\n\nYlioppilaista se ei ollut niin kummallista, kuin minusta. He olivat\nvaan tekemässä hyödyllistä työtä, niinkuin luulivat, tieteen\npalveluksessa, ja sen ohella tekivät myös satunnaisia huomioitaan.\nMutta minä -- olin hyväntekijä, jonka tarkotuksena oli auttaa\nonnettomia, häviöön joutuneita, turmeltuneita ihmisiä, joita\notaksuin tapaavani tässä talossa. Ja nyt minä onnettomien, häviöön\njoutuneitten, turmeltuneitten ihmisten asemesta näin enimmäkseen\ntyötä tekeviä, rauhallisia, tyytyväisiä, iloisia, ystävällisiä ja\nhyvin hyviä ihmisiä.\n\nErittäin elävästi tunsin sen tavatessani näissä kortteereissa sitä\nhuutavaa puutetta, jota aikomukseni oli auttaa.\n\nTavatessani tätä puutetta, huomasin aina, että se apu, jonka olin\naikonut antaa, oli jo annettu. Se oli annettu ennen minua, ja kuka\nsen oli antanut? Ne samat onnettomat, turmeltuneet olennot, joita\nolin aikonut pelastaa, ja puute oli autettu semmoisella tavalla, kuin\nen minä olisi voinut tehdä.\n\nEräässä kellarissa makasi yksinäinen, lavantautia sairastava ukko.\nUkolla ei ollut ketään omaista. Muuan leskivaimo tyttärineen, joka\noli hänelle vieras, mutta oli hänen naapurinsa, hoiteli häntä,\njuotti häntä teellä ja osti omilla rahoillaan hänelle lääkkeitä.\nToisessa kortteerissa makasi vaimo lapsivuodekuumeessa. Eräs nainen,\njoka harjoitti epäsiveellistä elinkeinoa, tuuditteli lasta, ruokki\nsitä, eikä hän kahteen päivään ollut käynyt ulkona toimessaan. Erään\norvoksi jääneen tytön oli ottanut perheeseensä muuan räätäli, jolla\nitsellään oli kolme lasta. Niin että jälellä olivat ne onnettomat,\njoutilaat ihmiset, niinkuin virkamiehet, kirjurit, paikattomat\nlakeijat, kerjäläiset, juopot, epäsiveelliset naiset ja lapset, joita\nei voinut auttaa heti rahoilla, vaan joihin oli ensin tarkemmin\ntutustuttava, ennenkuin heistä voi pitää huolta. Minä hain vaan\nonnettomia, köyhyyden vuoksi onnettomia, semmoisia, joita olisi\nvoinut auttaa jakamalla heille meidän ylellisyydestämme. Mutta\nsemmoisia, niinkuin minusta näytti, emme onnistuneet tapaamaan, ja\ntapasimme vaan semmoisia onnettomia, joiden auttamiseen olisi ollut\nuhrattava paljon aikaa ja vaivaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOnnettomia, joita kirjoitin kirjaani, oli minun käsittääkseni\nkolme luokkaa, nimittäin: 1) ihmiset, jotka olivat menettäneet\nentisen hyvän asemansa ja odottivat pääsemistään siihen takaisin\n(semmoisia oli sekä alemmasta että ylemmästä yhteiskuntaluokasta); 2)\nepäsiveelliset naiset, joita on hyvin paljon näissä taloissa; ja 3)\nlapset. Kaikkein enin tapasin ja kirjoitin muistiin ensimäisen luokan\nihmisiä. Semmoisia, varsinkin herras- ja virkamiesluokkaan kuuluvia,\noli hyvin paljon. Melkein kaikissa kortteereissa, joissa kävimme\nIvan Feodotitshin kanssa, sanoi hän meille: tässä ette tarvitse itse\nkirjoittaa luetteloa, täällä on mies, joka kaiken sen voi toimittaa,\njos hän vaan ei ole päissään.\n\nJa Ivan Feodotitsh kutsui esille tuon miehen, joka oli juuri\nyksi noista hunningolle joutuneista yläluokkalaisista. Isännän\nkutsumuksesta kömpi esille jostain pimeästä nurkasta entinen\nrikas aatelismies tai virkamies, useimmiten humalassa ja aina\nriisuutuneena. Jos hän ei ollut humalassa, otti hän aina mielellään\ntoimittaakseen tarjotun työn, merkitsevästi nyökäyttäen päätään ja\nrypistellen kulmiansa, ja teki huomautuksiansa, käyttäen puheessaan\noppisanoja, hellällä varovaisuudella pidellen vapisevissa, likaisissa\nkäsissään puhdasta painettua lankettia ja ylpeästi ja halveksivasti\nsilmäillen naapureitaan, ikäänkuin kerskaten sivistyksensä\nylevämmyydellä heidän edessään, jotka niin usein olivat häntä\nnöyryyttäneet. Hän iloitsi nähtävästi yhteydestään sen maailman\nkanssa, jossa painetaan tuommoisia lanketteja ja johon hän itsekin\noli kerran kuulunut. Melkein aina, kun kyselin tämmöisen ihmisen\nelämänvaiheista, alkoi hän mielellään, jopa innoissaankin kertoa\nulkoa opittua historiaa häntä kohdanneista onnettomuuksista, ja\netupäässä siitä entisestä asemastaan, johonka hän kasvatuksensa\npuolesta oli kuuluva.\n\nSemmoisia ihmisiä on hyvin paljon Rshanovin talon nurkissa. Yksi\nkortteereista on täynnään pelkkiä tämmöisiä -- sekä miehiä että\nnaisia. Lähestyessämme tätä kortteeria, sanoi isäntä: \"No, nyt\ntulee aateliskortteeri\". Se oli täpösen täynnään. Melkein kaikki,\nnoin neljäkymmentä henkeä, olivat kotona. Kurjempia, onnettomampia,\nkalpeampia, nääntyneempiä, hätääntyneempiä kasvoja ei ollut koko\ntalossa. Minä puhelin muutamien kanssa. Kaikilla oli melkein sama\nhistoria, ainoastaan eri kehitysasteissaan. Jokainen heistä oli\nollut rikas, tai oli hänellä ollut hyvä paikka, ja jokaisella\noli veli tai isä, joka vieläkin oli rikas tai hyvässä virassa.\nSitten sattui onnettomuus, jonka olivat saaneet aikaan kadehtijat,\noma hyväntahtoisuus tai erityinen sattumus, ja niin oli hän\nmenettänyt kaiken ja oli nyt pakoitettu sortumaan näissä hänelle\nluonnottomissa ja vastenmielisissä oloissa -- liassa, repaleissa,\njuoppojen ja irstailijain seurassa, raviten itseänsä leivällä ja\nmaksalla ja kerjäten. Näitten ihmisten kaikki ajatukset, toiveet\nja muistot ovat vaan menneisyydessä. Nykyisyys näyttää heistä\njoltakin luonnottomalta, inhoittavalta, joka ei ansaitse huomiota.\nHeillä ei ole nykyisyyttä. Heillä on vaan muistoja entisyydestä ja\ntulevaisuuden toiveita, jotka voivat joka hetki toteutua ja joitten\ntoteuttamiseksi tarvitaan hyvin vähän, mutta tätäpä vähää ei ole,\neikä ole mistään saatavissa, ja niin kuluu elämä hukkaan. Yksi\ntarvitsisi vaan siistin puvun, voidakseen mennä erään henkilön luo,\njoka on hänelle suosiollinen, toisen pitäisi saada puku, suorittaa\nvelkansa ja päästä Orellin kaupunkiin asti, kolmannen pitäisi vaan\nsaada lunastetuksi pantatut tavaransa ja vähäsen rahaa voidakseen\njatkaa riitajuttua, joka varmaan päättyisi hänen edukseen, ja silloin\nolisi taas kaikki hyvin. Kaikki he sanovat tarvitsevansa vaan jotain\nulkonaista, päästäkseen takaisin siihen asemaan, jota he pitävät\nonnellisena ja itselleen luonnollisena.\n\nJos en olisi ollut hyvänteväisyysylpeyteni huumaamana, olisi minun\ntarvinnut ainoastaan vähän tarkemmin katsoa heidän heikon näköisiin,\naistillisiin, mutta hyväntahtoisiin kasvoihin, ymmärtääkseni, ettei\nheidän onnettomuutensa ole korjattavissa ulkonaisilla keinoilla,\netteivät he missään asemassa voi olla onnellisia, jos heidän\nelämänymmärryksensä ei muutu, etteivät he ole mitään erikoisia\nihmisiä, erikoisen onnettomissa olosuhteissa olevia, vaan niitä\nsamoja ihmisiä, joita kaikkialla on meidän ympärillämme, jommoisia\nme itsekin olemme. Minä muistan, että tämän laatuisten onnettomien\nseurassa oleminen tuntui minusta erittäin raskaalta. Nyt ymmärrän,\nmikä siihen oli syynä. Minä näin niissä kuin peilissä oman itseni.\nJos olisin syventynyt omaan ja meidän piirimme ihmisten elämään,\nniin olisin nähnyt, ettei edellisten ja jälkimmäisten välillä ollut\nmitään oleellista järjestystä. Joskin minun piirini ihmiset elävät\nnyt suurissa kortteereissa ja omissa taloissaan komeitten katujen\nvarrella, eikä Rshanovin talossa, syövät ja juovat herkullisesti,\neikä vaan maksaa ja silliä leivän kanssa, niin se ei estä heitä\nolemasta aivan samallaisia onnettomia. He ovat aivan samoin\ntyytymättömiä asemaansa, kaipaavat menneisyyttä ja toivovat parempaa,\nja se parempi asema, jota he haluavat, on aivan samallainen, kuin se,\njota haluavat Rshanovin talon asukkaat, s.o. semmoinen, joka antaa\nmahdollisuuden vähemmän tehdä työtä ja enemmän käyttää hyväkseen\ntoisten työtä. Eroitus on ainoastaan määrässä ja ajassa. Jos olisin\nsilloin tarkemmin ajatellut, olisin sen ymmärtänyt, mutta minä\nen ajatellut, vaan tein kysymyksiä näille ihmisille ja kirjoitin\nheidän nimiänsä kirjaani, aikoen myöhemmin, saatuani tarkat tiedot\nheidän oloistaan ja tarpeistaan, auttaa heitä. Minä en ymmärtänyt\nsitä, että auttaa semmoisia ihmisiä voi ainoastaan muuttamalla\nheidän elämänymmärryksensä. Ja voidakseen muuttaa toisen ihmisen\nelämänymmärrystä, täytyy itsellään olla parempi, jonka mukaan elää,\nmutta minulla oli aivan samallainen kuin heilläkin, ja minä elin sen\nelämänymmärryksen mukaan, joka olisi ollut muutettava, jos mieli\ntulla onnelliseksi.\n\nMinä en nähnyt, ett'eivät nämä ihmiset olleet onnettomia senvuoksi,\nettei heillä ollut ravitsevaa ruokaa, vaan senvuoksi, että heidän\nvatsansa -- oli pilaantunut ja että he vaativat jo ravitsevan\nruuan asemasta ruokahalua ärsyttävää ravintoa. Minä en nähnyt,\nettä, voidakseen heitä auttaa, täytyy ruuanantamisen sijaan,\nparantaa heidän turmeltuneet vatsansa. Vaikka siten menenkin\nedelle kertomuksessani, sanon kuitenkin jo nyt, etten kaikista\nniistä ihmisistä, joitten nimet kirjoitin muistiin, todellakaan\nsaanut autetuksi yhtäkään, vaikka muutamille niistä tehtiin, mitä\nhe halusivat ja minkä olisi luullut heitä auttavan. Niistä tiedän\nerittäinkin kolme henkilöä. Kaikki kolme ovat nyt monien nousemusten\nja lankeemusten perästä aivan samassa tilassa, kuin olivat kolme\nvuotta sitten.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nToinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin,\noli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin\npaljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina\nvanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat\nkadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia,\njota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen\njohdosta.\n\nOlimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen\nkäytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme\nheti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan\nhuoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri\nnurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa\ntietoja kirjoittajalle.\n\nTultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas\netsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa\nolevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista\nhuonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää,\njoten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä\ntelttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja\nnainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä,\nnuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea\npikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä\nnainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.\n\nYlioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja\nkuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla\nei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen\nkamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies\noli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän\noli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. \"Mitä\ntointa harjoitatte?\" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään.\n\"Millä elätätte itseänne?\" -- kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän\nollut ymmärtänyt kysymystäni. \"Ravintolassa istuskelen\", sanoi hän.\nMinä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: \"Millä te elätte?\" Hän\nei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa\nemme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä\ntuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut\nminun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen\nhän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: \"prostitueerattu\", nähtävästi\ntyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn\nsanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla\nkohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen\nkasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä,\nniinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:\n\n-- Mitäs tyhjää lörpöttelet: \"ravintolassa istuskelen\"? Kun\nkerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on --\nprostitueerattu. -- Omaa nimeänsä ei tiedä...\n\nTuo ääni minua loukkasi. \"Ei meidän tule häntä häväistä\",\nsanoin. -- \"Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei\nsemmoisia olisi olemassa.\"\n\n-- Se on nyt semmoista, -- sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.\n\n-- Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän\nsyynsä?\n\nEn muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti\ntuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli\nsääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut,\nkun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua\nsänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon,\nkohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja\nkiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas.\nHe olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa\nväliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he\nmeitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin\noli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä\nmaahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä\nolin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että\nsatunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen.\nAivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut\npeittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut\nolisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin\nsanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin\nainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja\nelpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He\nodottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka\nolisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla\nja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja,\nniitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut.\nTunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin\nsamallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa\nja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten\nnimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen,\nsiihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa.\nMinä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa.\nMinä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja \"sitten\"\nme (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme\nheitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven\naikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina\npäivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi\ntarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen\nkanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen\notaksumisen koko järjettömyyden.\n\nNähdessämme tuon naisen lapsen kanssa, luulimme sen olevan hänen\nlapsensa. Kysymykseemme: kuka hän oli, hän suoraan vastasi olevansa\ntyttö. Hän ei sanonut: prostitueerattu. Ainoastaan kortteerin isäntä\nkäytti tätä hirveätä sanaa. Otaksuen, että hänellä oli lapsi, toivoin\nvoivani pelastaa hänet surkeasta tilastaan.\n\n-- Onko se teidän lapsenne?\n\n-- Ei, se on tuon vaimon.\n\n-- Minkäs tähden te sitä tuuditatte?\n\n-- Kun tuo vaimo pyysi; hän on kuolemaisillaan.\n\nVaikka minun otaksumiseni näyttäytyikin vääräksi, jatkoin kuitenkin\nkeskusteluani samaan suuntaan. Aloin tiedustella, kuka hän oli ja\nmitenkä hän oli joutunut semmoiseen tilaan. Hän kertoi mielellään ja\nhyvin yksinkertaisesti koko historiansa. Hän oli tehtaalaisen tytär\nMoskovasta. Jäätyään orvoksi oli joutunut tätinsä huostaan. Tätinsä\nluota oli lähtenyt kuleksimaan ravintoloissa. Täti oli kuollut. Kun\nkysyin, eikö hän tahtoisi muuttaa elintapaansa, ei hän nähtävästi\nedes välittänyt kysymyksestäni. Kuinka voi välittää asiasta, joka on\naivan mahdoton? Hän hymähti ja sanoi: \"kukas minut ottaa keltaisine\npilettineni?\" -- Jospa sattuisi löytymään joku kyökkipiian paikka\ntarjona -- sanoin minä.\n\nMinulle johtui mieleen tämä ajatus sen vuoksi, kun tuo nainen oli\nvoimakas, ruskeatukkainen ja hänellä oli hyväntahtoiset, hieman\ntyhmän näköiset pyöreät kasvot. Sen näköisiä olivat tavallisesti\nkyökkipiiat. Sanani eivät häntä nähtävästi miellyttäneet.\n\n-- Kyökkipiiaksiko, mutta minä en osaa leipiäkään paistaa, -- sanoi\nhän ja rupesi nauramaan. Hän ei sanonut osaavansa, mutta hänen\nkasvojensa ilmeestä näin, ettei hän tahtonut olla kyökkipiikana, että\nhän piti kyökkipiian asemaa ala-arvoisena.\n\nTämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin\nevankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon\nhyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen\nasemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään\nelämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät\nhänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän\nonnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä\npidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän\nkäsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen\ntyönteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka\nelää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä\narvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten\nminä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.\n\nMinä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat,\nhämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan\nkummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan\ntoivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe\nelämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan\nja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on\nheidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut\nlapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita\nhe tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa\nvälttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu\nvirkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan.\nSitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että\nhe hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät,\nettä heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä\naina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus,\neivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja\nmistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä\nkortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään.\nTahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin.\nÄiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta,\nneljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein\nvastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen.\nKaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle\nepäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien\nminussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut\nmitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti\nluottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin\ninhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli\nsaatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa\ntilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon\näidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt\nja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman\nvähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos\nolisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle\nnaiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan\nmitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi\nkaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana.\nOttaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä\nvakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään,\noli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut\npelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien\nhyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää\nilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä,\npalvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota\najatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä\nnaisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse\nelivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan\naistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti\nkasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei\ntyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta\nkummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on\nmiehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä,\nvaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät\nparantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nVielä omituisempi oli minun suhteeni lapsiin. Hyväntekijänä kiinnitin\nhuomiotani myöskin lapsiin, haluten pelastaa tuohon turmeluksen\npesään sortuvia viattomia olentoja, ja kirjoittelin heidän nimiänsä\nkirjaan, ryhtyäkseni pelastukseen \"sittemmin\".\n\nLasten joukossa herätti erityistä huomiotani eräs 12 vuotias poika\nSerjosha. Tätä reipasta, älykästä poikaa, joka asui erään suutarin\nluona ja oli jäänyt turvattomaksi sen kautta, että hänen isäntänsä\noli joutunut linnaan, tuli minun sääli sydämmeni pohjasta ja tahdoin\ntehdä jotakin hänen hyväkseen.\n\nKerron nyt, mitenkä minun hyväntekeväisyyteni päättyi, sillä\nhistoria tuon pojan kanssa osoittaa paraiten minun väärän asemani\nhyväntekijänä. Minä otin pojan luokseni ja sijoitin hänet kyökin\npuolelle. Enhän voinut likaista, turmeluksen pesästä tullutta\npoikaa panna omien lasteni joukkoon. Pidin itseäni jo senkin\nvuoksi hyvin armeliaana ja hyvänä, että olin ottanut hänet talooni\nkyökkipalvelijoitten vastukseksi, että häntä ruokki kyökkipiika,\nja että annoin hänen käytettäväkseen joitakin kuluneita vaatteita.\nPoika oli meillä noin viikon ajan. Tämän viikon aikana minä pari\nkertaa ohi mennessäni sanoin hänelle muutamia sanoja ja kerran\nkävelyllä ollessani pistäysin tuttavan suutarin luona tarjotakseni\npoikaa hänelle oppipojaksi. Eräs minun luonani vieraileva talonpoika\npyysi poikaa lähtemään työmieheksi maalle, perheeseen, mutta poika\nkieltäytyi ja vähän ajan perästä katosi. Minä menin Rshanovin taloon\ntiedustelemaan. Hän oli palannut sinne, mutta ei ollut kotona sillä\nkertaa. Hän oli jo kahtena päivänä käynyt eläintarhassa, missä hän\n30 kopeekasta päivässä otti osaa jonkinlaiseen kulkueeseen, jossa\nyleisölle näytettiin puettuja villejä norsun kanssa. Kävin vielä\ntoisen kerran, mutta hän oli niin kiittämätön, että suorastaan\nkarttoi minua. Jos olisin silloin tarkemmin tullut ajatelleeksi tuon\npojan elämää ja omaani, olisin ymmärtänyt pojan menneen pilalle\nsen kautta, että oli päässyt maistamaan iloista elämää, jossa ei\ntarvinnut tehdä työtä ja siten tottunut pois työnteosta. Minä olin,\nhyvää tehdäkseni ja häntä parantaakseni, ottanut hänet talooni. Ja\nmitä saikaan hän siellä nähdä? Minun lapseni -- sekä häntä vanhemmat,\nettä häntä nuoremmat, että hänen ikäisensä, jotka eivät milloinkaan\nmitään työtä tehneet, vaan sen sijaan kaikin tavoin tuottivat minulle\ntyötä, töhrivät ja pilasivat kaikki ympärillään, söivät vatsansa\ntäyteen maukasta ruokaa, särkivät astioita ja heittivät koirille\nsemmoista ruokaa, joka olisi ollut tuolle pojalle herkkua. Kun minä\nturmeluksen pesästä toin hänet hyvään paikkaan, niin hänen tietysti\npitikin omistaa se elämänkäsitys, joka oli olemassa tuossa hyvässä\npaikassa, ja tämä käsitys hänelle opetti, että hyvässä paikassa pitää\nelää työtä tekemättä, syödä ja juoda makeasti ja pitää hauskaa. Tosin\nhän ei tiennyt, että minun lapsillani oli suuri taakka kannettavanaan\nlatinan ja kreikan kieliopin sääntöjen oppimisessa, eikä olisi\nvoinutkaan ymmärtää näitten vaivojen tarkotusta. Mutta varmaa on,\nettä, jos hän olisi sen ymmärtänyt, lasteni esimerkillä olisi ollut\nvielä suurempi vaikutus häneen. Hän olisi silloin ymmärtänyt,\nettä lapsiani kasvatetaan tuolla tavoin siinä tarkotuksessa, että\nhe vastaisuudessakin olisivat tilaisuudessa, oppitodistustaan\nhyväkseen käyttämällä pääsemään niin vähällä työllä, kuin suinkin, ja\nnauttimaan elämän onnesta niin paljon kuin suinkin. Hän ymmärsikin\nsen, eikä mennyt talonpojan luo hoitamaan elukoita ja syömään hänen\nkanssaan perunoita ja ryyppimään sahtia, vaan meni eläintarhaan\nnäyttelemään villiä 30 kopekasta.\n\nMinun olisi pitänyt ymmärtää, miten mieletöntä se oli että minä, joka\nkasvatin omia lapsiani mitä täydellisimmässä joutilaisuudessa ja\nylellisyydessä, tahdoin parantaa toisia ihmisiä ja heidän lapsiansa,\njotka joutuivat perikatoon joutilaisuuden kautta turmeluksen pesäksi\nnimittämässäni Rshanovin talossa, kun kuitenkin kolme neljäsosaa\ntämän talon ihmisistä tekee työtä itsensä ja toisten hyväksi. Mutta\nminä en laisinkaan sitä ymmärtänyt.\n\nMitä kurjimmassa tilassa olevia lapsia oli hyvin, paljon tuossa\ntalossa. Siellä oli porttojen lapsia, siellä oli orpoja, siellä\noli lapsia, joita kuletettiin kerjäämässä pitkin katuja. Kaikki\nhe olivat hyvin kurjia. Mutta kokemukseni Serjoshan suhteen oli\nosoittanut minulle, etten minä, jatkaen entistä elämääni, kyennyt\nheitä hoitamaan. Siihen aikaan, kun tuo poika asui meillä,\nhuomasin yrittäväni salata häneltä elämäämme, erittäinkin lastemme\nelämää. Minä tunsin, että kaikki yritykseni johtaa häntä hyvään,\ntyöteliääseen elämään menivät hukkaan meidän ja lastemme antaman\nesimerkin kautta. Ottaa lapsi portolta tai kerjäläiseltä on hyvin\nhelppoa. Kun on rahaa, niin on hyvin helppoa pestä puhtaaksi ja\npukea hänet siistiin pukuun, ruokkia hänet, vieläpä opettaa hänelle\nkaikellaisia tieteitä. Mutta opettaa hänet ansaitsemaan leipänsä, on\nmeidän, jotka itse emme leipäämme ansaitse, suorastaan mahdotonta,\nsillä sekä esimerkillämme, että aineellisessa suhteessa parantamalla\nhänen elämäänsä opetamme hänelle aivan päinvastaista. Koiran pennun\nsaattaa ottaa hoitaakseen, ruokkiakseen ja opettaakseen kaikellaisiin\ntemppuihin, mutta ei ole kylliksi, että ihmislapsi hoidetaan,\nruokitaan ja opetetaan kreikkaa puhumaan. Ihminen on opetettava\nelämään, s.o. vähemmän ottamaan toisilta ja enemmän antamaan\ntoisille. Mutta me emme voi olla opettamatta hänelle päinvastaista,\notimmepa sitten hänet omaan taloomme, tai sitä varten perustettuun\nturvakotiin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSitä säälin tunnetta ihmisiä ja inhon tunnetta itseäni kohtaan, jota\ntunsin Ljapinin talossa, en nyt enää tuntenut. Minä paloin halusta\ntäyttää alkamani työ -- tehdä hyvää täällä tapaamilleni ihmisille.\nJa olisi luullut, että hyvän tekeminen, rahan antaminen puutetta\nkärsiville on hyvin hyvä työ, joka herättää tekijässä rakkautta\nihmisiä kohtaan, mutta, kumma kyllä, asianlaita oli päinvastainen.\nTämä työ herätti minussa pahansuopaisuutta ja sai minut tuomitsemaan\nihmisiä. Ensi kierrosta tehdessämme illalla sattui kohtaus, aivan\nsamallainen kuin Ljapinin talossa, mutta tämä kohtaus ei tehnyt\nminuun samaa vaikutusta, kuin Ljapinin talossa, vaan herätti aivan\ntoisen tunteen.\n\nEräässä kortteerissa löysin juuri semmoisen, pikaisen avun tarpeessa\nolevan onnettoman. Löysin nälkäisen naisen, joka ei ollut syönyt\nkahteen päivään.\n\nSe tapahtui näin. Eräässä suuressa, melkein tyhjässä yökortteerissa\nkysyin vanhalta eukolta, oliko siellä hyvin köyhiä, semmoisia, joilla\nei ollut syömistä. Eukko mietti ensin hetkisen ja mainitsi sitten\nkaksi henkilöä, mutta sitten ikäänkuin yhtäkkiä muisti jotakin.\n\"Niin, täällähän makaa muuan\", sanoi hän, kääntäen katseensa yhteen\nvuoteista, \"tämä ei tosiaankaan ole syönyt\". -- \"Todellako? Kukas hän\non?\" -- \"On ollut porttona, mutta nyt, kun ei kukaan hänestä huoli,\nei sillä ole mitä suuhun panna. Emäntä on tähän asti säälinyt, mutta\nnyt tahtoo ajaa pois... Agafja, Agafja hoi!\" -- huusi eukko.\n\nMe menimme lähemmäksi ja vuoteelta kohottautui jokin olento. Se\noli harmaatukkainen pörröinen nainen, laiha kuin luuranko, jolla\noli likainen ja repaleinen paita päällä ja omituisen kiiltävät ja\nliikkumattomat silmät. Hän tuijotti meidän sivutsemme, koittaen\npeittää repaleisen, likaisen paidan aukosta näkyvää luista rintaansa\nja hokien: \"mitä? mitä?\" Minä kysyin häneltä, mitenkä hän elää. Hän\nei ensin pitkään aikaan käsittänyt ja sanoi sitten: \"en itsekään\ntiedä, poishan nuo ajavat\". Minä kysyin -- hävettää kertoakin --\nkysyin, oliko totta, ettei hän ollut syönyt. Hän vastasi yhä samalla\nkuumeentapaisella kiireellä, nytkään minuun katsomatta: \"eilen en\nsyönyt, enkä tänään ole syönyt\".\n\nNaisen näkö liikutti minua, mutta ei ollenkaan niin, kuin Ljapinin\ntalossa. Siellä minä säälien noita ihmisiä häpesin itseäni, mutta\ntäällä minä ilostuin, kun vihdoinkin olin löytänyt, mitä olin\netsinyt, -- nälkäisen ihmisen.\n\nAnnoin hänelle ruplan ja muistan olleeni hyvin iloinen siitä, että\nmuut sen näkivät. Vanha eukko, sen nähtyään, pyysi hänkin rahaa.\nMinusta oli antaminen niin hauskaa, että annoin eukollekin, ottamatta\nselkoa, oliko se paikallaan vai ei. Eukko saattoi minut ovelle ja\nkäytävässä seisovat ihmiset kuulivat, kuinka hän minua kiitteli.\nLuultavasti tekemäni kysymykset herättivät toiveita ja muutamia tuli\nmeidän perässämme. Jo käytävässä alettiin minulta pyytää rahaa.\nMuutamat pyytäjät olivat silminnähtävästi juoppoja, ja tekivät\nepämiellyttävän vaikutuksen, mutta kun kerran olin antanut eukolle,\nen ollut oikeutettu kieltämään näiltäkään, ja minä aloin jaella.\nSillä aikaa tuli yhä uusia. Kaikissa kortteereissa syntyi liikettä.\nPortaille ja käytäville ilmestyi ihmisiä, jotka seurasivat minua.\nMinä menin ulos kadulle. Kaikenlaisia ihmisiä kulki jälessäni,\npyytäen rahaa. Minä jaoin kaikki pienet rahani ja pistäysin puotiin\nsaadakseni säretyksi 10 ruplaa. Ja täällä kävi samoin, kuin Ljapinin\ntalolla. Syntyi hirmuinen sekasorto. Vanhoja akkoja, aatelismiehiä,\ntalonpoikia, lapsia tunkeili puodin edessä, käsiään ojentaen.\nMinä jakelin, muutamilta kysellen heidän olojaan ja kirjoitellen\nmuistikirjaani. Kauppias istui kuin kuvapatsas, silloin tällöin\nluoden silmänsä väkijoukkoon ja sitten taas katsoen sivu. Hän,\nniinkuin kaikki muutkin, nähtävästi, tunsi, että se oli tyhmää, mutta\nei voinut sitä sanoa.\n\nLjapinin talolla minua kauhistutti ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja\nminä tunsin itseni siihen syypääksi, tunsin halua ja mahdollisuutta\nolla parempi. Täällä sitävastoin samallainen tapaus teki minuun aivan\ntoisenlaisen vaikutuksen. Minä tunsin ensiksikin vastenmielisyyttä\nuseita kohtaan niistä, jotka minua ahdistivat, ja toiseksi olin\nhuolissani siitä, mitä puotimiehet ja piharengit minusta ajattelivat.\n\nPalattuani kotiin sinä päivänä oli paha tunne rinnassani. Tunsin,\nettä se, mitä tein, oli tyhmää ja siveetöntä. Mutta, niinkuin\ntavallisesti käy, kun on sisällinen ristiriita, puhuin hyvin paljon\nalkamastani työstä, ikäänkuin en olisi laisinkaan epäillyt sen\nmenestystä.\n\nSeuraavana päivänä menin yksinäni niitten muistiin kirjoittamieni\nhenkilöitten luo, jotka näyttivät minusta muita surkeammilta ja joita\nluulin olevan helpointa auttaa. Niinkuin jo sanoin, en minä ketään\nheistä saanut autetuksi. Heidän auttamisensa näkyi olevan vaikeampaa,\nkuin olin luullut. Ja oliko siihen syynä kykenemättömyyteni vai\nmahdottomuus, mutta minä tulin heitä vaan härnänneeksi, enkä\nketään saanut autetuksi. Kävin useampia kertoja Rshanovin talolla\nja joka kerta kävi samoin. Minut piiritti pyytäjien joukko, jonka\nkeskellä olin pahemmassa kuin pulassa. Tunsin mahdottomaksi mitään\ntehdä, sillä niitä oli liian paljon, ja minussa heräsi harmi heitä\nkohtaan sen vuoksi, että heitä oli niin paljon. Mutta sitä paitsi\nei kukaan heistä erikseenkään herättänyt minussa myötätuntoisuutta.\nTunsin, ettei kukaan heistä puhunut minulle totuutta, ainakaan koko\ntotuutta ja että jokainen heistä näki minussa vaan rahakukkaron,\njosta voi saada rahaa puristetuksi. Ja hyvin usein minusta näytti,\nettä juuri ne rahat, joita he minulta kiskoivat, vaan pahensivat\nheidän tilaansa. Mitä useammin kävin näissä taloissa, mitä lähempään\nyhteyteen tulin sikäläisten asukasten kanssa, sitä selvemmäksi\nminulle kävi mahdottomuus tehdä jotakin, mutta sittenkin pysyin\ntuumassani aina viimeiseen kierrokseen asti.\n\nErityisesti hävettää minua muistella tätä viimeistä väenlaskussa\ntehtyä kierrosta. Ennen kävin yksinäni, vaan nyt meitä läksi 20\nhenkeä yhtaikaa. Kello 7 alkoivat minun luokseni kokoontua kaikki ne,\njotka tahtoivat ottaa osaa tähän viimeiseen yölliseen kierrokseen.\nNe olivat melkein kaikki minulle tuntemattomia: ylioppilaita, yksi\nupseeri ja kaksi tuttavaa seurapiiristäni, jotka, sanoen tuon\ntavallisen lauseen: c'est très intéressant! olivat pyytäneet minua\nottamaan heidät laskijain joukkoon.\n\nMinun ylhäiset tuttavani pukeutuivat vartta vasten jonkinlaisiin\nmetsästysnuttuihin ja korkeisiin saappaisiin, joita he tavallisesti\nkäyttivät matkoilla ja metsästysretkillä ja jotka heidän mielestään\nolivat hyvin paikallaan yömajatalossa käydessä. He ottivat\nmukaansa erityiset muistiinpanokirjat ja erityiset kynät. He\nolivat samallaisessa omituisessa kiihtyneessä mielentilassa, kuin\nlähdettäessä metsästysretkelle, kaksintaisteluun, tai sotaan. Heissä\nnäkyi selvemmin kuin muissa asemamme typeryys ja valheellisuus,\nmutta olimme me muutkin samallaisessa valheellisessa asemassa.\nEnnen lähtöämme pidimme neuvottelun, sotaneuvottelun tapaan,\nsiitä, miten ja mistä oli alettava, miten jakaannuttava y.m.s.\nNeuvottelu kävi aivan niin, kuin on tavallista kokouksissa ja\nkomiteeoissa, s.o. ei kukaan puhunut senvuoksi, että hänellä olisi\nollut jotain sanottavaa, tai tiedusteltavaa, vaan senvuoksi, että\njokainen koitti keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi toisia\nhuonompi. Mutta tämän keskustelun aikana ei kukaan maininnut\nsanaakaan hyväntekeväisyydestä, josta minä olin kaikille niin monta\nkertaa puhunut. Niin kuin se minua hävettikin, tunsin kuitenkin\nvälttämättömäksi taaskin muistuttaa hyväntekeväisyydestä, s.o.\nsiitä, että kierroksen aikana olisi huomioon otettava ja muistiin\nkirjoitettava kaikki ne puutetta kärsivät, jotka tavataan. Aina\nennenkin oli minua hävettänyt siitä puhuminen, mutta nyt, kesken\nkiihkeitä valmistuksiamme retkelle, tuskin sain sen sanotuksi.\nKaikki kuuntelivat minua, niinkuin minusta näytti, surulla. Kaikki\nsuostuivat sanoilla, mutta selvästi näkyi, että kaikki tiesivät sen\nolevan tyhmyyttä, josta ei mitään voinut tulla, ja kaikki heti taas\nalkoivat puhua jostain muusta. Tätä jatkui siksi kunnes oli aika\nlähteä.\n\nMe tulimme pimeään ravintolaan, herätimme palvelijat ja aloimme\nselvitellä papereitamme. Kun meille ilmoitettiin, että asukkaat,\nsaatuaan vihiä tulostamme olivat lähtemässä pois kortteereista,\npyysimme isäntää sulkemaan portit ja itsekin menimme pihalle\nvakuuttamaan pois lähteville, ettei kukaan tulisi kysymään heiltä\nheidän ololippujaan. Muistan hyvin sen omituisen, painostavan\nvaikutuksen, jonka tekivät minuun hätääntyneet yömajalaiset. Nuo\nrepaleiset, puolialastomat olennot näyttivät minusta omituisen\npitkiltä lyhdyn valossa pimeällä pihalla. Säikähtyneenä ja julman\nnäköisinä tuossa pelossaan he seisoivat yhtenä parvena löyhkäävän\nulkohuoneen luona, kuunnellen meidän vakuutuksiamme, niitä kuitenkaan\nuskomatta. He olivat nähtävästi valmiit, niinkuin vainotut otukset,\nvaikka mihin pelastaakseen vaan meidän kynsistämme. Kaikenlaatuiset\nherrat, poliisit, viskaalit ja tuomarit heitä vainoovat koko\nikänsä sekä kaupungissa, että maalla, sekä maantiellä, kaduilla,\nravintoloissa, että yömajoissa, ja nyt yhtäkkiä nuo herrat ovat\ntulleet ja sulkeneet portit, saadakseen vaan laskea heidän\nlukumääränsä. Heidän oli sitä yhtä vaikea uskoa, kuin jänisten olisi\nvaikea uskoa, koirien tulleen heidän lukumääräänsä laskemaan, eikä\nheitä tappamaan. Mutta portit olivat suljettuina ja säikähtyneet\nyömajalaiset saivat palata takaisin. Me puolestamme jakaannuimme\neri joukkoihin ja menimme toimitukseemme. Minun kanssani oli kaksi\ntuttavaani ja kaksi ylioppilasta. Edellämme pimeässä kulki Vanja\npalttoossa ja valkeissa housuissa, lyhty kädessä. Me kuljimme\nkortteereihin, jotka olivat minulle tuttuja. Niinikään olivat minulle\ntuttuja muutamat ihmiset, mutta enemmistö oli uusia, ja näkö, joka\nminua kohtasi, oli myöskin uutta ja kauheata, vielä kauheampaa, kuin\nLjapini talolla näkemättä, Kaikki kortteerit olivat täpösen täynnään,\nkaikissa vuoteissa oli makaajia, useassa kaksittainkin. Kauheata oli\nnähdä sitä ahtautta, jossa väki sai olla, miehet ja naiset sekasin.\nKaikki naiset, jotka eivät olleet sikahumalassa, makasivat miesten\nkanssa. Useat naiset makasivat lapsineen kapeilla vuoteilla vierasten\nmiesten vieressä. Kauheata oli nähdä tuota köyhyyttä, repaleisuutta,\nlikaa ja tuota pelokasta ilmettä ihmisten kasvoilla. Ja kauheinta\noli tuossa tilassa olevien ihmisten suunnaton paljous. Ensin yksi\nkortteeri, sitten toinen, sitten kymmenes, sitten kahdeskymmenes,\nloppumattomiin. Ja kaikkialla sama löyhkä, sama ummehtunut ilma,\nsama ahtaus, sama eri sukupuolien sekoitus, samat älyttömyyteen asti\njuopuneet miehet ja naiset ja sama pelon, nöyryyden ja syyllisyyden\nilme. Minua alkoi taas hävettää ja surettaa, niinkuin Ljapinin\ntalossa, ja minä ymmärsin, että se, mitä puuhasin, oli inhoittavaa,\ntyhmää ja senvuoksi mahdotonta. Enkä minä enää ketään kirjoittanut\nmuistikirjaani, enkä mitään kysellyt, tietäen, että se oli joutavaa.\n\nLjapinin talossa minä olin kuin ihminen, joka sattumalta on nähnyt\nhirveän mätähaavan toisen ihmisen ruumiissa. Hänen on sääli tuota\nihmistä, häntä hävettää, ettei hän ennen ole häntä säälinyt, ja\nhän voi vielä toivoa voivansa auttaa sairasta. Mutta nyt olin kuin\nlääkäri, joka on tullut lääkkeineen sairaan luo, paljastanut hänen\nhaavansa, repinyt sen auki ja huomannut, että kaikki on ollut turhaa,\nettei hänen lääkkeistään ole apua.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTämä käynti antoi viimeisen iskun itserakkaudelleni. Minä tulin\nvakuutetuksi siitä, että puuhani on sekä tyhmää että ilettävää.\nMutta siitä huolimatta minusta näytti, etten voinut heti heittää\nkoko asiata, että olin velvollinen jatkamaan sitä ensiksikin\nsentähden, että käynneilläni ja lupauksillani olin herättänyt\ntoiveita köyhissä, ja toiseksi sentähden, että kirjoituksellani ja\npuheillani olin herättänyt hyväntekijöitten osanoton, joista monet\nolivat luvanneet kannatustaan sekä työllä että rahoilla. Ja minä\nodotin, että sekä toiset, että toiset kääntyisivät minun puoleeni,\nvoidakseni kykyni mukaan heille vastata. Puutteen alaisilta sain\nkirjeitä ja pyyntöjä yli sadan. Nämä pyynnöt olivat kaikki rikkailta\nköyhiltä, jos niin voi sanoa. Muutamien luona kävin, toisille jätin\nvastaamatta. Missään en ennättänyt mitään saada aikaan. Kaikki minun\npuoleeni kääntyneet olivat henkilöitä, jotka kerran olivat olleet\netuoikeutetussa asemassa (nimitän näin sitä asemaa, jossa ihmiset\nenemmän saavat toisilta, kuin antavat), kadottaneet sen ja uudestaan\nhaluavat siihen päästä. Yksi tarvitsi 200 ruplaa ylläpitääkseen\nalaspäin menevää kauppaansa ja päättääkseen lastensa kasvatuksen,\ntoisen olisi pitänyt saada perustetuksi valokuvausatelieeri,\nkolmannen piti maksaa velkansa ja lunastaa panttilaitoksesta paremmat\npukunsa, neljäs tarvitsi pianon kehittyäkseen soitossa ja voidakseen\nsitten opetusta antamalla elättää perhettänsä. Enemmistö pyysi\nvaan apua, mainitsematta tarvittavaa rahamäärää, mutta sen mukaan,\nkuin apua annettiin, kasvoivat tarpeet, eikä vaatimukset tulleet,\neivätkä voineet tulla tyydytetyiksi. Sanon vielä kerran, että syy\nmahdollisesti oli minun osaamattomuudessani; varmaa vaan on, etten\nketään saanut autetuksi, vaikka välistä kyllä koitin parastani.\n\nHyväntekijäin myötävaikutuksen suhteen sain hyvin kummallisen ja\nodottamattoman kokemuksen. Kaikista niistä henkilöistä, jotka olivat\nluvanneet rahallista apua, vieläpä määränneet summankin, ei yksikään\nantanut minulle köyhille jaettavaksi yhtäkään ruplaa. Annettujen\nlupausten nojalla olisi minun pitänyt saada noin kolmetuhatta\nruplaa, mutta ei yksikään noista ihmisistä muistanut entisiä\npuheitaan, eikä antanut minulle kopeekkaakaan. Ainoastaan ylioppilaat\nantoivat ne rahat, muistaakseni 12 ruplaa, jotka olivat heille\ntulevat väenlaskutoimituksesta. Niin että koko minun puuhani, jonka\ntuloksena olisi pitänyt olla kymmeniä tuhansia rikkaitten uhraamia\nruplia, satojen ja tuhansien ihmisten pelastuminen köyhyydestä ja\nkurjuudesta, hupeni siihen, että umpimähkään jaoin muutamia kymmeniä\nruplia niille, jotka niitä minulta kerjäsivät, ja että minulle jäi\nylioppilaitten uhraamat 12 ruplaa sekä duuman minulle toimestani\nväenlaskussa lähettämät 25 ruplaa, joita suorastaan en tiennyt minne\npanna.\n\nKoko asia raukesi sikseen. Eräänä sunnuntaiaamuna ennen maalle\nmenoani, menin Rshanovin talolle, päästäkseni noista minun haltuuni\njääneistä 37 ruplasta. Kävin kaikissa kortteereissa olevia tuttaviani\ntapaamassa ja löysin ainoastaan yhden sairaan, jolle annoin 5 ruplaa.\nMuita ei siellä ollut, joille olisi sopinut antaa. Tietysti monet\nrupesivat pyytämään. Mutta kun en heitä ennestään tuntenut, niin en\nnytkään tuntenut, jonka vuoksi päätin neuvotella ravintolan isännän\nkanssa, kelle nuo jälellä olevat 32 ruplaa olisivat annettavat.\nOli paraikaa ensimäinen laskiaispäivä. Kaikki olivat paremmissa\npuvuissaan, kaikki olivat kylläiset ja monet jo humalassa. Pihalla\nseisoi repaleissa ja virsut jalassa lumpunkerääjäukko, reipas vielä,\nja eroitteli eri kasoihin saalistansa, laulaa hoilotellen iloista\nlaulua. Minä antauduin hänen kanssaan puheluun. Hän oli 70 vuotias,\neli yksinään lumppujen keräämisellä, eikä suinkaan valittanut,\nvaan sanoi olevansa kylläinen, vieläpä saavansa humalankin. Kysyin\nhäneltä, keitä olisi erityistä puutetta kärsiviä. Hän suuttui ja\nsanoi suoraan, ettei puutetta kärsiviä ollut muita, kuin juoppoja\nja laiskureita, mutta saatuaan tietää tarkotukseni, pyysi minulta\n5 kopeekkaa ryyppyyn ja juoksi ravintolaan. Minä menin myöskin\nravintolaan Ivan Feodotitshin luo, antaakseni hänen toimekseen\njakaa jälelle jääneet rahat. Ravintola oli täynnä väkeä. Koreaksi\npukeutuneita, humalaisia tyttöjä puikkelehti ovesta oveen. Kaikki\npöydät olivat otetut, juopuneita oli jo paljon, ja pikkuisessa\nkamarissa soitettiin harmonikkaa ja tanssittiin. Isäntä käski\nkunnioituksesta minua kohtaan lopettamaan tanssin ja istui minun\nluokseni vapaan pöydän ääreen. Minä pyysin häntä, joka tunsi\nasukkaansa, osoittamaan minulle pahinta puutetta kärsiviä, joille\nvoisin jakaa sitä varten annetut rahat. Hyväntahtoinen isäntä, vaikka\nolikin kiinni toimessaan, jätti sen ollakseen minulle avuksi. Hän\nvaipui mietteisiin ja oli nähtävästi neuvotonna. Yksi vanhemmista\ntarjoilijoista kuuli meidän keskustelumme ja yhtyi puheeseemme.\n\nHe alkoivat luetella henkilöitä, joista minäkin muutamia tunsin,\neivätkä mitenkään voineet tulla yksimielisyyteen. \"Paramonovna\",\nehdotteli tarjoilija. -- \"Niin kyllä. Onhan se välistä syömättäkin.\nMutta sehän juopotteleekin aina väliin\". -- \"Mitäs sitten? Voisihan\nkumminkin\". -- \"Entäs Spiridon Ivanovitsh -- hänellä on lapsia\" --\nMutta isäntä ilmaisi tämänkin suhteen epäilyksensä. -- \"Akulina?\nMutta hänhän saa muualta. No entäs se sokea!\" -- Tätä vastaan minulla\npuolestani oli muistutettavaa. Olin hänet vastikään nähnyt. Se oli\n80 vuotias sokea, jolla ei ollut ketään sukulaista. Olisi luullut,\nettei surkeampaa kohtaloa voi olla, mutta mitä olinkaan nähnyt! Olin\nnähnyt hänen makaavan korkean vuoteen untuvapatjoilla, juovuksissa,\nja karkealla äänellä ja mitä rumimmilla sanoilla haukkuvan verrattain\nnuorta naistoveriansa. Vielä mainitsivat he kädettömän pojan\näitineen. Minä huomasin isännän olevan vaikeassa asemassa, juuri\ntunnollisuutensa vuoksi, sillä hän tiesi, että kaikki, minkä nyt\nantoi, oli menevä hänen ravintolaansa. Mutta minun piti päästä 32\nruplastani, minä kiusasin häntä ja viimein saimme ne joten kuten\njaetuksi ja pois annetuksi. Ne, joitten osalle rahat tulivat, olivat\nenimmäkseen hyvin puettuja eikä heitä tarvinnut kaukaa lähteä\netsimään, sillä he olivat kaikki ravintolassa. Kädetön poika tuli\npoimukkaissa saappaissa, punanen paita ja liivit päällään.\n\nTäten päättyi koko minun hyväntekeväisyystoimintani ja minä matkustin\npois maalle, suuttuneena toisiin ihmisiin, niinkuin tavallisesti\ntapahtuu, kun itse tekee jotain tyhmää ja pahaa. Hyväntekeväisyyteni\nraukesi kokonaan tyhjiin, mutta ajatusten ja tunteitten kulku, jotka\nse oli minussa synnyttänyt, ei suinkaan pysähtynyt, vaan sisällinen\ntyö jatkui kahdenkertaisella voimalla.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOlin elänyt maalla ja ollut siellä yhteydessä sikäläisten köyhien\nkanssa. En nöyryydestä, joka on ylpeyttä pahempi, vaan sanoakseni\nkoko ajatusteni ja tunteitteni kulun ymmärtämiselle välttämättömän\ntotuuden, mainitsen, että maalla ollessani tein hyvin vähän köyhien\nhyväksi, mutta köyhien vaatimukset olivat niin pienet että sekin\nvähäinen tuotti hyötyä ihmisille ja muodosti ympärilleni rakkauden\nja yhteisyyden ilmakehän, jossa saattoi rauhoittaa sitä kasvavaa\ntunnetta, minkä aikaan sai tietoisuus elämäni laittomuudesta.\nTultuani kaupunkiin, toivoin voivani elää aivan samalla tavalla.\nMutta täällä kohtasin aivan toisenlaisen puutteen. Kaupunkilainen\npuute oli vähemmän rehellinen, vaativaisempi ja julmempi, kuin\nmaalainen. Ja sitten sitä oli niin paljon yhdessä kohti, että se teki\nminuun hirveän vaikutuksen. Ensi kerralla Ljapinin talossa kokemani\nvaikutus pakoitti minut ensi hetkellä tuntemaan elämäni kierouden.\nTämä tunne oli vilpitön ja hyvin voimakas. Mutta huolimatta sen\nvilpittömyydestä ja voimasta olin ensin niin heikko, että säikähdin\nsitä käännettä elämässäni, johonka tämä tunne vaati, ja rupesin\ntinkimään. Minä uskoin, mitä kaikki minulle puhuivat, ja mitä kaikki\novat puhuneet siitä saakka, kuin maailma on ollut olemassa, että\nnimittäin rikkaudessa ja ylellisyydessä ei ole mitään pahaa, että se\non Jumalan antamaa, että voi rikkaanakin ollen auttaa köyhiä. Minä\nuskoin tämän ja tahdoin menetellä sen mukaan. Kirjoitin kirjoituksen,\njossa kehoitin rikkaita antamaan apuansa. Rikkaat ihmiset tunnustivat\nkaikki siveelliseksi velvollisuudekseen suostua minun ajatukseeni,\nmutta nähtävästi joko eivät tahtoneet, tai eivät voineet mitään\ntehdä. Rupesin käymään köyhien luona ja tulin huomaamaan jotakin,\njota en mitenkään ollut odottanut. Yhdeltä puolen näin näissä\nturmeluksen pesissä, niinkuin niitä nimitin, semmoisia ihmisiä, joita\nminun oli mahdoton auttaa sen vuoksi, että ne olivat työihmisiä,\njotka olivat tottuneet työhön ja puutteeseen ja niinmuodoin\nseisoivat elämässä paljon lujemmalla pohjalla kuin minä. Toiselta\npuolen näin onnettomia, joita en voinut auttaa senvuoksi, että ne\nolivat samallaisia kuin minä. Suurin osa näkemistäni onnettomista\noli onnettomia ainoastaan senvuoksi, että he olivat kadottaneet\nkyvyn, halun ja tottumuksen ansaitsemaan leipäänsä, s.o. heidän\nonnettomuutensa oli siinä, että he olivat aivan samalaisia kuin minä.\n\nSemmoisia onnettomia taas, joita olisi voinut heti auttaa --\nsairaita, viluisia, nälkäisiä, en löytänyt muita, kuin nälkäisen\nAgafjan. Ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että eläen niin kaukana\nniistä ihmisistä, joita tahdoin auttaa, oli melkein mahdotonta\nlöytää semmoisia onnettomia, sillä jokainen tosi puute tuli aina\nautetuksi niitten samojen ihmisten toimesta, joitten joukossa nuo\nonnettomat elivät. Ja ennen kaikkea tulin vakuutetuksi siitä, ettei\nrahoilla ainakaan voinut muuttaa heidän onnetonta elämäänsä. Tulin\nvakuutetuksi kaikesta tuosta, mutta väärästä hävyn tunteesta ja\nitserakkaudesta en tahtonut heittää alkamaani työtä, vaan jatkoin\nsitä jokseenkin kauan, aina siksi kunnes se itsestään raukesi tyhjiin.\n\nTietysti olisin voinut vieläkin sitä jatkaa. Olisin voinut kärttää\nrahoja niiltä, jotka olivat minulle niitä luvanneet, pakoittaa heitä\nantamaan ne, koota lisää, jakaa rahat köyhille ja nauttia omasta\nhyvyydestäni. Mutta minä näin, että me, rikkaat, emme tahdo, emmekä\nvoi jakaa köyhille osaa yltäkylläisyydestämme (niin paljon on meillä\nomia tarpeita), ja ettei ole kelle antaa rahaa, jos todellakin\ntahtoo tehdä hyvää, eikä jakele rahoja umpimähkään, niinkuin minä\ntein Rshanovin ravintolassa. Ja niin heitin koko asian ja matkustin\nepätoivoisena maalle.\n\nMaalla tahdoin kirjoittaa kirjoituksen kaikesta siitä, mitä olin\nkokenut, ja kertoa, miksi yritykseni ei ollut onnistunut. Minun teki\nmieli ensiksikin puolustautua niitä moitteita vastaan, joita sain\nkuulla väenlaskua koskevan kirjoitukseni johdosta, toiseksi paljastaa\nyhteiskunnan välinpitämättömyys ja kolmanneksi esittää ne syyt,\njotka synnyttävät tuon kaupunkilaisen köyhyyden, sen ehkäisemisen\nvälttämättömyyden sekä ne keinot, jotka vievät tarkotuksen perille.\n\nAlotin kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin\nsanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin\nolisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut\nliiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli\nosaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi\nse, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata\narvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut\nkaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin\njäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.\n\nSiveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin\nhuomattu.\n\nJos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan\nalalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä,\nniin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: \"Mitäs uutta\nsiinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt\". Mutta\njos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna\nmitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole\nlausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen,\njoka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän\nsemmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo:\n\"Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu\nasia\". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu\njuuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä\nja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen\ntotuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi -- hämärästä,\nepämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta\nkehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii\nsitä vastaavia tekoja.\n\nMe olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain\ntyperää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä\nkiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella\nja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin\nriippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella\neikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän\nselventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi\nsiveellistä totuutta.\n\nMuistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään\nmiehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän\nkiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja\nrupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla\nja ponnistuksella. \"Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?\"\najattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se\noli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei\nollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän\nhän niitä ajatteli työtään tehdessään -- hän hijoi veistänsä. Hänen\npiti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta\noli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän\nkiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta\nharrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan\nsille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen\nniitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo\nolemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä\nselvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille,\njoka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen\nelää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan\nkoko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä\non vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän\nja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei\ntarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän\nveitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen\nelämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen,\nja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi\non ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa\nleikattavansa.\n\nNäin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin\ntietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka\nLjapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin\nniitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut,\nettä se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua,\ntunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata\nsitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki\najatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat\nhajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää\njohdonmukaisuutta, niinkuin nyt.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMinä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana\nonnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin\nmielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse\nseisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut\ntuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin\nitsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua\nsilloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan\nulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.\n\nTunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää.\nMutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä,\nettä minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen\njohtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten,\nettä minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa\nelävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä\nmitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja\nkaupunkilaisköyhyyden syitä.\n\n\"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en\nkaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?\" -- kysyin\nitseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen\nensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä\nkohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan\ntoisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä\nniin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä?\nVastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä\nsenvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne\nihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa\non siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta\nkaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia\nköyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä\novat tulleet tänne itseänsä elättämään).\n\nMitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää\nitseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun\ntarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista,\nettä maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja\nja karja, -- missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään\nitseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes\nmultaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo\nsanat \"elättää itseänsä kaupungissa\", joita niin alituiseen käyttävät\nsekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain\ntäysin selvää ja ymmärrettävää?\n\nMieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, --\nsekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, -- joitten kanssa olin\npuhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki\npoikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä,\nsanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään\npulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi\nainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he\ntarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja\nvälttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden\nlähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia\nja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä,\nmitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä,\nmitä maalaiset itse tarvitsevat -- jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?\n\nSatoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien\nkanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni\nhavainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen\nkaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten\nvoi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä\nhoukuttelevat kaupungin viettelykset. Tosin on talonpojan asema\nsemmoinen, että täyttääkseen sen mitä häneltä maalla vaaditaan,\nhän ei voi muuta tehdä, kuin myydä sen viljan, sen karjan, joita\nhän tietää tulevansa tarvitsemaan, ja sitten vasten tahtoaan mennä\nkaupunkiin, ostaakseen viljansa takaisin. Mutta totta on sekin, että\nverrattain vähemmällä vaivalla ansaittavat rahat ja elämän ylellisyys\nkaupungissa houkuttelevat häntä sinne, jonne hän itsensä elättämisen\nverukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen\nsyödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella,\nvieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden\nsiirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään\ntuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on\nasianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina\nmaalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja,\nottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan\ntavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet\nmitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä,\nhevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana,\nrukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten\nkäsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on\npakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja\nviettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa,\njää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on\nviety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat,\njotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta\npuolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana\nnauttii kootuista rikkauksista.\n\nKaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä,\nvaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain\nrikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja\ntehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet\nhaltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä\nhyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten\nihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia\ntarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja,\npankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi\non yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista -- kunnianhimo, halu\nhämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen\nvuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden\nymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen\nmillaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja\npronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä\nole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät\ntuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla\nepämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja\npelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai\nruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa\nlapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja\nihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita\nei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään,\njoka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he\nsaattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.\n\nSenpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla\non samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten\nylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta.\nSemmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten\nympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden\nharjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on\nrikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä\njuolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi,\nettä siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on\nkenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen\nmaalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt\nsitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä\nniin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se,\nmikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa\naivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan\nlevollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on\nsinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne,\nmissä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se,\nmikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä\nputoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota\nhuoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten\nelämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä\ntyöllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.\n\nJa niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen,\nkaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän\ntarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen\nasettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä.\nHän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona,\ntekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen\nhän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla\nviekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia -- ja vihdoin\nturmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden\nturmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa,\nkykenemättä sitä tekemään.\n\nJa todellakin tarvitsee vaan ottaa huomioonsa noitten maalaisten\nasema, jotka tulevat kaupunkiin ansaitaksensa rahaa leipään ja\nveroihin, kun he näkevät kaikkialla ympärillään mielettömästi\nheiteltävän tuhansia ja mitä helpoimmalla tavalla ansaittavan\nsatoja ruplia samalla kuin he itse saavat raskaalla työllä ansaita\nkopeekoita, ihmetelläkseen, mitenkä näitten ihmisten joukossa vielä\non jälellä työntekijöitä, etteivät kaikki ole ryhtyneet helpompaan\nrahan hankintakeinoon: kauppaan, kerjäämiseen, siveettömyyteen,\nkeinotteluun, jopa ryöväykseenkin. Ainoastaan me, tuohon kaupungissa\nherkeämättä jatkuvaan mässäykseen osaa ottavat, voimme siihen määrin\ntottua elämäämme, että meistä näyttää luonnolliselta, että yksi\nihminen elää viidessä suuressa huoneessa, joitten lämmittämiseen\nmenee niin paljon koivuhalkoja, kuin 20 henkinen perhe tarvitsee\nruokansa keittoon ja asuntonsa lämmitykseen, ajaa puolen virstan\npäähän kahdella komealla hevosella kahden palvelijan seuraamana,\npeittää parkettilattian matoilla ja tuhlaa esim. joulukuuseen 25\nruplaa, puhumattakaan tanssiaisista, joihin menee 5--10 tuhatta.\nMutta ihminen, joka tarvitsee 10 ruplaa saadakseen leipää\nperheelleen, jolta otetaan viimeinen lehmä 7 ruplan veroista, joka\nei voi saada kokoon noita 7 ruplaa raskaalla työllään, se ihminen ei\nvoi tottua semmoiseen. Me luulemme, että kaikki tuo näyttää köyhistä\nluonnolliselta. Onpa niinkin lapsellisia ihmisiä, jotka tosissaan\nsanovat köyhien olevan meille kiitollisia siitä, että me heitä\nruokimme tuolla ylellisyydellämme. Mutta köyhät eivät siltä kadota\nihmisjärkeänsä, jos he ovat köyhiä, ja he ajattelevat täsmälleen\naivan samoin kuin mekin. Samaten kuin me, kuullessamme jonkun\nihmisen tuhlanneen tai pelissä hävittäneen 10--20 tuhatta, tulemme\najatelleeksi, miten tyhmä ja kelvoton semmoinen ihminen on, ja kuinka\nhyvin me olisimme voineet käyttää tuon rahasumman esim. rakennukseen,\njoka jo kauan sitten on ollut tarpeen vaatima, taloutemme\nparantamiseen, y.m.s. aivan samaten ajattelevat köyhätkin nähdessään\nrikkauksia mielettömästi tuhlattavan, ja sitä suuremmalla syyllä he\nniin ajattelevat, kun nuo rahat ovat heille tarpeen ei tuulentupiin,\nvaan jokapäiväisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Me erehdymme suuresti\nluullessamme, että köyhät välinpitämättömästi katselevat heitä\nympäröivää ylellisyyttä.\n\nEivät he koskaan ole tunnustaneet eivätkä tunnusta oikeaksi sitä,\nettä toiset ihmiset alinomaa juhlivat ja toiset alinomaa paastoovat\nja tekevät työtä. Ensin he sitä kummastelevat ja se heitä loukkaa,\nmutta sitten, totuttuaan näkemään, että näitä oloja katsotaan\nlaillisiksi, koettavat itsekin vapautua työstä, ottaakseen osaa\njuhlimiseen. Muutamat onnistuvat ja tulevat samallaisiksi ikuisesti\njuhliviksi, toiset vähitellen pyrkivät siihen asemaan, kolmannet\nsortuvat, saavuttamatta päämaalia, ja totuttuaan pois työstä,\njoutuvat haureuslaitoksiin ja yömajoihin.\n\nToissa vuonna otimme maalta talonpoikaisnuorukaisen palvelukseemme.\nHän joutui kuitenkin epäsopuun lakeijan kanssa ja hänet erotettiin.\nSilloin hän meni palvelukseen kauppiaalle, pääsi isännän suosioon\nja kävellä keikaroi nyt kiiltävine kellonvitjoineen ja komeat\nsaappaat jalassa. Hänen sijalleen otettiin toinen, nainut mies.\nTämä rupesi juomaan ja menetti rahansa. Otettiin kolmas. Hänkin\nrupesi juomaan ja, juotuaan kaikki mitä hänellä oli, eli kauan\nkurjuudessa yömajassa. Vanha kokki rupesi kaupungissa juomaan ja\nsairastui. Viime vuonna lakeija, entinen patajuoppo, joka maalla oli\npysynyt raittiina 5 vuotta, tultuaan Moskovaan rupesi taas juomaan\nja turmeli koko elämänsä. Eräs nuori poika meidän kylästämme on\npalveluksessa veljeni luona. Hänen isoisänsä, sokea vanhus, tuli\nminun maalla ollessani luokseni ja pyysi minua neuvomaan tuota poikaa\nlähettämään 10 ruplaa veroihin, ettei tarvitsisi myydä lehmää. \"Se\nvaan sanoo, että hänen muka pitää saada siisti puku\", kertoili ukko,\n-- \"saappaat on itselleen laitattanut ja se riittää,-- vai kelloko\nsillä vielä pitäisi olla?\" Näillä sanoilla ukko ilmaisi mielestään\nmitä mahdottomimman otaksumisen, minkä vaan taisi keksiä. Otaksuminen\noli todellakin mahdoton, kun ottaa huomioon, että ukko parka oli koko\npaaston ajan ollut öljyä käyttämättä ja että häneltä meni hukkaan\nvalmiiksi hakatut puut, kun oli niistä vielä velkaa 1 rup. 20 kop.\nMutta tuo ukon leikillä otaksuma mahdottomuus olikin totta. Poika\ntuli minun luokseni hieno musta palttoo päällään ja 8 ruplaa maksavat\nsaappaat jalassa. Ja minun lapseni, jotka tuntevat pojan, kertoivat\nminulle, että hän tosiaankin pitää välttämättömänä hankkia itselleen\nkellon. Hän on hyvin hyväntahtoinen poika, mutta hän ajattelee, että\nhänelle nauretaan niinkauan kuin ei hänellä ole kelloa. Tänä vuonna\nmeidän sisäpalvelijamme, noin 18 vuotias tyttö, antautui yhdyselämään\nkuskin kanssa. Hän erotettiin palveluksestaan. Vanha lapsenhoitaja,\njonka kanssa puhuin tästä onnettomasta, muistutti minulle eräästä\ntytöstä, jonka jo olin unhottanut. Hän oli niinikään, lyhyen\nMoskovassa olomme aikana antautunut suhteeseen lakeijan kanssa. Hän\nmyöskin erotettiin, joutui lopulta porttolaan ja kuoli, täyttämättä\n20 vuotta, sairashuoneessa pahaan tautiin. Tarvitsee vaan katsahtaa\nympärilleen, kauhistuakseen sitä saastaa, jota puhumattakaan meidän\nylellisyyttämme palvelevista tehtaista, me itse välittömästi\nylellisen elämämme kautta kaupungissa levitämme niitten samojen\nihmisten keskuuteen, joita sitten tahdomme auttaa.\n\nJa opittuani tuntemaan kaupunkilaisköyhyyden laadun, huomasin että\nsen ensimäinen syy on se, että minä riistän maalaisilta sen, mikä\nheille on välttämätöntä ja tuon sen kaiken kaupunkiin. Toinen syy on\nse, että täällä kaupungissa käytän hyväkseni sitä, mitä maalla olen\nkoonnut, mielettömällä ylellisyydelläni vietellen ja turmellen niitä\nmaalaisia, jotka tulevat tänne minun jälessäni, jollakin keinoin\nsaadakseen takaisin sen, mikä heiltä on riistetty.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nAivan toiseltakin kannalta katsoen tulin samaan johtopäätökseen.\nMuistellessani kaikkia suhteitani kaupunkilaisköyhiin tältä ajalta,\nhuomasin, että yhtenä syynä, joka esti minua heitä auttamasta, oli\nse, että köyhät eivät olleet vilpittömiä, rehellisiä minua kohtaan.\nHe pitivät minua keinona, eikä ihmisenä. Päästä heitä lähelle en\nvoinut, tai, kenties, en osannut, mutta ilman vilpittömyyttä oli\nauttaminen mahdotonta. Mitenkä voisikaan auttaa ihmistä, joka ei\nilmaise kaikkia olosuhteitansa? Alussa syytin siitä heitä (sehän\non niin luonnollista -- syyttää toista), mutta yksi sana, erään\nsiihen aikaan luonani vierailevan merkillisen miehen, Sjutajevin,\nlausuma, selvitti minulle koko asian ja osoitti, mikä oli ollut syynä\nepäonnistumiseeni. Muistan, että Sjutajevin lausuma sana silloinkin\nkovasti minua hämmästytti, mutta koko sen merkityksen ymmärsin\nvasta jälestäpäin. Se tapahtui itserakkauteni ollessa ylimmillään.\nIstuin sisareni luona, ja siellä oli Sjutajevkin. Sisar kyseli\nminulta puuhastani. Minä kerroin hänelle ja, niinkuin on tavallista,\nkun ei usko asiaansa, kerroin suurella innostuksella, lämmöllä ja\nmonisanaisuudella sekä siitä, mitä tein, että siitä, mikä siitä\nkaikesta saattoi tulla. Kerroin, miten me tulemme pitämään huolta\norvoista, vanhoista, lähettämään Moskovasta kotiseuduilleen täällä\nköyhtyneitä maalaisia, miten tulemme auttamaan parannuksen tielle\nturmeltuneita, niin että, jos työmme vaan edistyy, Moskovassa ei tule\nolemaan yhtäkään ihmistä avun puutteessa. Sisareni oli samaa mieltä\nja me puhelimme asiasta. Puhellessani katsahtelin aina tuon tuostakin\nSjutajeviin. Tietäen hänen kristillisen elämänsä ja minkä merkityksen\nhän panee armeliaisuuteen, odotin häneltä myötätuntoisuutta ja puhuin\ntahallani niin, että hänkin ymmärtäisi. Puhuin sisarelleni, mutta\npuheeni oli tarkotettu enemmän hänelle. Hän istui liikkumattomana,\nmusta lyhyt lammasnahkaturkki yllään, niinkuin kaikilla talonpojilla,\nikäänkuin meitä kuuntelematta ja oli omissa mietteissään. Hänen\npienet silmänsä olivat kiillottomat ja ikäänkuin sisäänpäin\nkääntyneet. Puhuttuani kyllikseni, käännyin hänen puoleensa\nkysymyksellä, mitä hän asiasta arveli.\n\n-- Kaikki se on joutuvaa, -- sanoi hän.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Koko teidän seuranne on joutuva, eikä siitä puuhasta mitään hyvää\ntule, -- sanoi hän vakuutuksella.\n\n-- Miksi ei tule? Miksi se on joutuvaa, että me autamme tuhansia,\ntai vaikkapa satojakin onnettomia? Onko se pahaa, evankeliumia\nnoudattaen, vaatettaa alastomia ja ravita nälkäisiä?\n\n-- Tuon kyllä tiedän, mutta se ei ole sitä, mitä te teette. Voiko\nsillä tavalla auttaa? Sinulta pyytää kadulla kerjäläinen 20\nkopeekkaa. Sinä annat. Onko se muka almu? Anna sinä henkinen almu,\nopeta häntä, mutta minkä sinä teit? Annoit vaan päästäksesi hänestä.\n\n-- Ei, enhän minä siitä puhu. Me tahdomme ottaa selvää köyhien\ntilasta ja sitten auttaa sekä rahalla, että työllä. Ja myöskin\nhankkia niille työtä.\n\n-- Ettekä mitään sille väelle siten saa tehdyksi.\n\n-- Mitenkäs sitten, pitääkö heidän kuolla nälkään ja viluun?\n\n-- Miksi kuolla? Paljonkos heitä on täällä?\n\n-- Mitenkä, paljonko? -- sanoin, luullen hänen katsovan asiaa niin\nkevyeltä kannalta sen vuoksi, ettei tiedä, mikä ääretön joukko heitä\non. -- Tiedätkös sinä sitten -- sanoin -- että noita nälkäisiä\nja viluisia on Moskovassa, luullakseni, noin 20 tuhatta. Entäs\nPietarissa ja muissa kaupungeissa? -- Hän hymähti.\n\n-- Kaksikymmentä tuhatta! Paljonkos meillä Venäjällä on taloja? Onko\nmiljoonaa?\n\n-- No entäs sitten?\n\n-- Entäkö sitten?--ja hänen silmänsä välähtivät ja hän vilkastui. --\nKatsotaanhan. Minä en ole rikas, mutta olen paikalla valmis ottamaan\nhuostaani heistä kaksi. Pojan sinä otit kyökkiisi. Minä pyysin häntä\nluokseni mutta hän ei lähtenyt. Olkoon heitä vaikka kymmenen kertaa\nniin paljon, kaikille löytyy sijaa. Sinä otat, ja minä otan. Yhdessä\nmenemme sitten työntekoonkin. Hän saa nähdä, mitenkä minä teen\ntyötä, saa oppia, mitenkä on elettävä. Saman pöydän ääreen istumme\nsyömäänkin, ja hän saa kuulla minulta Jumalan sanaa, sinulta myös.\nKas se on almu, mutta tuo teidän seuranne on aivan joutavaa.\n\nTuo yksinkertainen sana hämmästytti minua. Minä en voinut olla\nmyöntämättä, että se oli totta, mutta minusta näytti silloin, että,\nsiitä huolimatta, sekin saattoi olla hyödyllistä, minkä minä olin\nalkuun pannut. Mutta mitä kauemmin jatkoin työtäni, mitä enemmän\ntulin tekemisiin köyhien kanssa, sitä useammin johtui mieleeni tuo\nsana ja sitä suuremman merkityksen se sai silmissäni.\n\nTodellakin, minä tulen kalliissa turkissani, tai ajaen omalla\nhevosellani, tai minun kaksi tuhatta maksavan kortteerini näkee\nse, joka on saappaitten puutteessa, näkee minun antavan jollekin 5\nruplaa, vähääkään niistä välittämättä, ainoastaan senvuoksi, että\nse pisti päähäni. Hän kyllä tietää minun tuolla tavoin jakelevan\nnoita ruplia ainoastaan siitä syystä, että olen niitä anastanut\nitselleni liian paljon, toisilta niitä riistämällä. Mitäs muuta hän\nvoi minussa nähdä, kuin yhden niistä ihmisistä, jotka ovat anastaneet\nitselleen sen, mikä oikeastaan olisi hänelle kuuluva? Ja mikä muu\ntunne hänellä voi olla minua kohtaan, kuin halu kiristää minulta\nniin paljon kuin suinkin noita häneltä ja muilta ottamiani ruplia?\nMinä tahdon lähestyä häntä ja valitan, ettei hän ole vilpitön. Mutta\nminähän pelkään istuutua hänen vuoteellensa, etten saisi eläviä\nvaatteisiini, tai ettei tarttuisi tauti, pelkään päästää häntä\nhuoneeseeni. Hän tulee alastomana luokseni ja saa odottaa eteisessä,\njollei porstuassa. Ja sittenkin sanon hänen syykseen, etten voi häntä\nlähestyä, ettei hän ole vilpitön.\n\nKoettakoonpa vaikka kaikkein kovasydämmisin ihminen syödä päivällistä\nviidellä ruokalajilla semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät\nole ollenkaan saaneet syödäkseen tai syövät vaan hapanleipää.\nYhdelläkään ei riitä julkeutta syödä nähdessään, mitenkä nälkäiset\nhänen ympärillään kieltään lipovat. Niinmuodoin, voidakseen\nnälkäisten joukossa syödä makeasti, täytyy ennen kaikkia piilottautua\nheiltä ja syödä niin, etteivät he näkisi. Tätä me juuri teemmekin.\n\nJa minä näin, ettei se ole mikään sattuma, että meille on vaikeata\nlähestyä köyhiä, vaan että me tahallamme järjestämme elämämme niin,\nettä tuo lähestyminen olisi vaikeata.\n\nSitä paitsi, silmäiltyäni elämäämme syrjästä päin, huomasin,\nettä kaikki mitä tässä elämässä pidetään onnena, on ainakin\neroittamattomassa yhteydessä pyrkimyksen kanssa niin kauas kuin\nmahdollista erota köyhistä. Todellakin, kaikilla rikkaan elämämme\npyrinnöillä, alkaen ruuasta, vaatetuksesta, asunnosta, puhtaudesta\naina sivistykseemme asti -- kaikella on päätarkoituksensa\neroittuminen köyhistä. Ja tuohon itsensä eroittamiseen köyhistä\nläpipääsemättömillä seinillä kulutetaan vähintäin 9/10\nrikkauksistamme. Ensimäinen asia, minkä tekee rikastunut mies, on\nse, että hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii\nitselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.\n\nHän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä\nhänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään\nsyöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa,\nkoristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä\nkeinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi\nenää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata\ntaluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja\nainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin\nsuhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus\non ainoastaan suojella ruumista kylmältä -- tavallisia turkkeja,\nhuopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, -- niin\nhän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen\nkaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole\nyhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita\nvoi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi\neivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit,\nlankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät,\nvaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin,\nmetsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön\nainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä\neroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa\nrikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi\nvoisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä\nnäkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi\nihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän\non ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on\nhienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet\natlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan,\njoka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen\nollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, -- hänellä\non tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä\nvaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.\n\nSama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.\n\nPuhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät\ntuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi\nniitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään\nrajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista\nihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä\ntotutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset\nkätöset rakastavat toisten työllä elää?\n\nTänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran\npäivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä.\nTänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna,\nettä on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä\npestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on\nmuutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka\npäivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää\nolla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat\nja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat\nhansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä\nmuuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee\nyhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan\naikaan toisten työllä.\n\nSitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla\nvakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on\nlaita aivan sama.\n\nKieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä\ntarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista\nkeskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän\nsivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta\nsivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen\ntaito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus.\nVielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään\nvaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus\nkorkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta\nkaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on\noleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten\npitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin\npuhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset\nja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on\nmahdotonta ja he näkevät.\n\nNiinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten\nauttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä\nheitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät\nkoko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi,\nettä meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme\npystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän\nrikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen\nkaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä\nSjutajevin keinon sovelluttaminen -- jakaa köyhät keskenämme.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta\nkannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat\nkummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana,\noli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut\nlöytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla\ntai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta\nhänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja\nkiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin\nmiellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli\ntoivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla\nkyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän\ntai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei\nenää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida\nkukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin\nsilloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän\npois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani\nlähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein\naina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän\nkasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan\nkokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan,\nikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina\nja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai\nvuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten\nhänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen\nkanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua\nhalveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.\n\nJos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta\nkolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija\nja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan\nompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos\nannan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos\npysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla\nenemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt\nkertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa\nenää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän\nihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä\n20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei\nvoi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut\nhänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet\njaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta\nsitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on\nilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen\nja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt\nkieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn\naineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin\npalttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta\nsyynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä\nihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä.\nJokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja\nsenvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen\nhänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen\nhyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan\nvoi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä.\nMutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä\nolen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan\nsenvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä\nhyvänä ihmisenä.\n\nJa juuri tämmöisten ihmisten edessä, jotka olivat minun peräytymiseni\ntodistajina, joille herkesin antamasta, siten kieltäytyen hyvää\ntekemästä, tunsin tuskallista häpeää.\n\nMitä oli tuo häpeän tunne? Tuota häpeätä tunsin Ljapinin talossa sekä\nsitä ennen, että sen jälkeen maalla, kun minun tuli antaa rahaa tai\njotain muuta köyhille, ja samoin käydessäni köyhien luona kaupungissa.\n\nKerron erään tapauksen, joka selvitti minulle sen häpeän tunteen\nsyyn, jota tunsin antaessani rahaa köyhille.\n\nSe tapahtui maalla. Tarvitsin 20 kopeekkaa, antaakseni eräälle\nvaeltajalle. Lähetin poikani lainaamaan joltakin. Hän toi vaeltajalle\n20 kopeekkaa, sanoen lainanneensa kokilta. Jonkun päivän kuluttua\ntuli taas vaeltaja, ja minä tarvitsin taas 20 kopeekkaa. Minulla oli\nrupla. Muistin olevani velkaa kokille ja menin keittiöön, toivoen\nhäneltä saavani taas pientä rahaa.\n\n\"Minä otin teiltä 20 kopeekkaa, kas tässä on rupla\". En ollut vielä\nennättänyt sanoa tätä loppuun, kun kokki kutsui toisesta huoneesta\nvaimonsa. \"Parasha, ota\", -- sanoi hän. Minä otaksuin hänen\nymmärtäneen, mitä tarvitsin, ja annoin hänelle ruplan. On mainittava,\nettä kokki oli asunut meillä viikon ja hänen vaimonsa olin tosin\nnähnyt, mutta en milloinkaan ollut puhellut hänen kanssaan. Juuri\nkuin ajoin pyytää häntä antamaan minulle pientä rahaa, hän nopeasti\nkumartui kättäni kohti tahtoen sitä suudella, otaksuen nähtävästi\nminun lahjoittaneen hänelle ruplani. Minä mutisin jotakin ja menin\npois keittiöstä. Minua hävetti, hävetti niin, kuin ei pitkään\naikaan ollut hävettänyt. Minua oikein puistatti, tunsin naamani\nvääntyvän ja valitus pääsi rinnastani häpeän tuskasta, juostessani\nulos keittiöstä. Tuo odottamaton häpeän tunne kummastutti minua\nerittäinkin senvuoksi, etten pitkiin aikoihin ollut sillä tavalla\nhävennyt, ja senvuoksi, että minä elin, kuten minusta näytti niin,\nettei minulla ollut syytä semmoiseen häpeän tunteeseen. Minua se\nkovin hämmästytti. Kerroin sen kotolaisille, kerroin tuttaville,\nja kaikki tunnustivat, että hekin olisivat tunteneet samaa. Minä\nrupesin ajattelemaan mikä minua oikeastaan oli hävettänyt. Vastauksen\ntähän antoi minulle eräs tapaus, joka oli kerran sattunut minulle\nMoskovassa.\n\nTarkemmin ajatellessani tätä tapausta minulle selvisi syy kokin\nvaimon edessä tuntemaani häpeän tunteeseen ja siihen häpeän\ntunteeseen, jota tunsin Moskovassa harjoittamani hyväntekeväisyyden\naikana, ja jota tunnen nytkin aina, kun annan ihmisille jotakin,\nlukuun ottamatta niitä pieniä almuja, joita olen tottunut antamaan\nkerjäläisille ja köyhille vaeltajille, pitäen sitä enemmän\nsäädyllisyyden ja kohteliaisuuden työnä, kuin hyväntekeväisyytenä.\nJos joku pyytää tulta, niin täytyy sytyttää hänelle tulitikku.\nJos joku pyytää 3 tai 20 kopeekkaa, niin täytyy ne antaa. Se on\nkohteliaisuutta eikä hyväntekeväisyyttä.\n\nTapaus oli seuraava. Eräänä lauantai-iltana, hämärissä, läksin\nniitten kahden miehen seurassa, joitten kanssa toissa vuonna olin\nhalkoja sahannut, kaupunkiin. He olivat menossa isäntänsä luo saamaan\npalkkaansa. Lähestyessämme Dragomilovin siltaa kohtasimme erään\nvanhuksen. Hän pyysi almua, ja minä annoin hänelle 20 kopekkaa.\nAntaessani ajattelin, kuinka tuo mahtaa tehdä hyvän vaikutuksen\nSimoon, jonka kanssa usein olimme puhelleet uskonnollisista asioista.\nSimo, jolla oli Moskovassa vaimo ja kaksi lasta, pysähtyi myöskin,\notti esille kukkaronsa ja antoi ukolle kolmen kopekan lantin,\npyytäen siitä takaisin kahta kopekkaa. Ukko osoitti kädessään kahta\nkolmen kopekan rahaa ja yhtä kopekan. Simo katseli noita vähän\naikaa, mutta sitten otti lakin päästänsä, teki ristimerkin ja läksi,\njättäen ukolle antamansa kolme kopekkaa. Mutta minä tunsin Simon\nvarallisuuden tilan. Hänellä ei ollut taloa, eikä mitään omaisuutta.\nSiihen päivään asti, jona hän antoi nuo kolme kopekkaa, teki koko\nhänen säästönsä 6 ruplaa 50 kopekkaa. Minun säästöni nousi noin\n600 tuhanteen ruplaan. Kummallakin meillä oli vaimo ja lapsia. Hän\noli tosin minua nuorempi ja hänellä oli vähemmän lapsia, mutta sen\nsijaan olivat minun lapseni vanhempia, niin että meidän olosuhteemme,\nsäästöä lukuunottamatta, olivat jotakuinkin samanlaiset. Hän antoi\n3 kopekkaa, ja minä 20 kopekkaa, Mitä siis antoi hän ja mitä minä?\nMitä olisi minun pitänyt antaa, tehdäkseni sen, minkä teki Simo?\nHänellä oli 600 kopekkaa, ja hän antoi niistä yhden ja sitten vielä\nkaksi. Minulla oli 600 tuhatta ruplaa. Antaakseni sen, minkä Simo,\nolisi minun pitänyt antaa 3000 ruplaa ja pyytää takasin 2000, mutta\nsitten jättää nekin 2000 ukolle, tehdä ristinmerkki ja jatkaa\nmatkaani, levollisesti puhellen siitä, kuinka tehtaissa eletään ja\nmitä sillit maksaa torilla. Minä jo silloin ajattelin sitä, mutta\nvasta kauan sen jälkeen kykenin tekemään siitä sen johtopäätöksen,\njoka välttämättömästi siitä johtuu. Tämä johtopäätös näyttää niin\ntavattomalta ja omituiselta, että, huolimatta sen matemaatillisesta\nvarmuudesta, tarvitaan aikaa siihen tottuakseen. Tahtoo vaan näyttää\nsiltä, että siinä pitäisi olla jokin virhe, mutta virhettä ei ole. On\nvaan olemassa hirveä erehdysten pimeys, jossa me elämme.\n\nJuuri tämä johtopäätös, kun sen tein ja ymmärsin, selitti minulle\nhäpeän tunteeni kokin vaimon edessä ja kaikkien niitten köyhien\nedessä, joille olin antanut rahaa.\n\nJa todellakin, mitä ne ovat ne rahat, joita annan köyhille ja jotka\nkokin vaimo luuli minun antavan hänelle? Useimmissa tapauksissa ne\novat niin pieni osa minun rahoistani, ettei sitä edes voi ilmaista\nnumeroilla Simon ja kokin vaimon olosuhteissa, se on useimmiten\nyksi miljoonas osa tai niillä paikoin. Minä annan niin vähän, ettei\nantaminen ole eikä voi olla minun puoleltani mitään uhrausta. Se\non ainoastaan leikkiä, jolla huvitan itseäni milloin päähäni niin\npistää. Ja siten käsitti minut kokin vaimokin. Kun minä kerran annan\nkadulta tulevalle ruplan tai 20 kopekkaa, niin miksi en antaisi\nhänellekin? Kokin vaimosta on tuommoinen rahojen jakeleminen samaa,\nkuin rinkelien viskeleminen rahvasjoukkoon. Se on semmoisten ihmisten\nhuvitusta, joilla on paljon joutavia rahoja. Minua hävetti senvuoksi,\nettä kokin erehdys suoraan näytti minulle sen mielipiteen, joka\nhänellä ja kaikilla varattomilla ihmisillä täytyy olla minusta:\n\"viskelee joutavia, s.o. ilmaiseksi saatuja, rahoja\".\n\nMitä ovat todellakin minun rahani ja mistä olen ne saanut? Osan olen\nsaanut isältäni perimästäni maasta. Talonpoika sai myydä viimeisen\nkaritsansa ja lehmänsä, antaakseen ne minulle. Toisen osan rahoistani\nolen saanut teoksistani, kirjoista. Jos kirjani ovat vahingollisia,\nniin olen viettelemällä saanut sen aikaan, että niitä ostetaan, ja\nniistä saamani rahat ovat vääryydellä hankittuja rahoja, mutta jos\nkirjani ovat hyödyllisiä, niin on asianlaita vieläkin pahempi. Minä\nen anna niitä ihmisille, vaan sanon: antakaa minulle 17 ruplaa, niin\nannan ne teille. Ja niinkuin edellisessä tapauksessa talonpoika\nmyy viimeisen lampaansa, niin tässä tapauksessa köyhä ylioppilas\ntai opettaja, jokainen köyhä ihminen kärsii puutetta, antaakseen\nminulle nämä rahat. Niin olen minä haalinut kokoon paljon semmoisia\nrahoja, mutta mitä minä niillä teen? Minä tuon ne kaupunkiin ja annan\nköyhille ainoastaan silloin, kun he ottavat palvellakseen minun\nhalujani ja tulevat tänne puhdistamaan minulle katuja, lamppuja,\nsaappaita, tekemään työtä minua varten tehtaissa. Näillä rahoilla\nostan heiltä kaikki, mitä voin, s.o. koitan antaa heille niin vähän\nkuin mahdollista. Ja sitten yhtäkkiä saan päähäni aivan ilmaiseksi\nantaa näitä rahoja noille samoille köyhille -- ei kaikille, vaan\nniille, joille pistää päähäni. Mitenkäs yksikään köyhistä voi olla\nodottamatta, että kenties hänenkin osalleen sattuu onni tulla yhdeksi\nniistä, joitten kanssa minä leikittelen, jaellen joutavia rahojani?\nSiltä kannalta katsovat minua kaikki, ja siltä kannalta katsoi minua\nkokin vaimokin.\n\nMinä olin siihen määrin eksynyt, että toisella kädellä riistin\nköyhiltä tuhansia ruplia, ja toisella viskelin kopekoita niille,\njoille pisti päähäni, nimittäen sitä hyvyydeksi. Ei ollut kumma, että\nminua hävetti.\n\nNiin, ennenkuin rupean tekemään hyvää, on minun itseni päästävä\npahasta, semmoisiin olosuhteisiin, joissa voi heretä tekemästä pahaa.\nMutta koko minun elämäni on pelkkää pahaa. Jos annan 100 tuhatta,\nniin en sittenkään pääse siihen asemaan, jossa voi tehdä hyvää,\nsillä minulle jää vielä 500 tuhatta. Vasta sitten, kun minulla ei\nole mitään, olen kykenevä tekemään edes pienen hyvän, vaikkapa sen,\nminkä teki tuo portto, joka kolme päivää hoiti sairasta vaimoa ja\nhänen lastaan. Mutta minusta näytti se niin vähäiseltä. Ja sittenkin\nuskalsin ajatella hyvyyttä! Se, minkä ensi hetkestä tunsin nähdessäni\nnälkäisiä ja viluisia Ljapinin talolla, se juuri, että olen syypää\ntuohon kaikkeen, ja ettei saa elää niinkuin minä elin, -- se yksin\noli totta.\n\nMitä siis oli tekeminen? Tähän kysymykseen, jos kukaan enää siihen\nvastausta kaipaa, vastaan seikkaperäisesti, jos Jumala sen sallii.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nVaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen\npääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse\nkorviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä\nliasta.\n\nTosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin\nsaada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että\nihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.\n\nMinä tahdoin sitä ja näin, että väkivallalla ja kaikenlaisilla\nvehkeillä, joihin itsekin otin osaa, riistettiin työntekijöiltä\nse, mikä oli heille välttämätöntä, jota vastoin joutilaat ihmiset,\nminäkin niiden joukossa, käyttivät ylen määrin hyväkseen toisten\ntyötä.\n\nMinä näin, että tuo toisten työn hyväkseen käyttäminen on järjestetty\nniin, että mitä viekkaampaa ja konstikkaampaa kepposta on käyttänyt\nihminen itse, tai se, jolta hän on saanut perinnön, sitä suuremmassa\nmäärässä hän hyötyy toisten työstä ja sitä vähemmän hän itse tekee\ntyötä.\n\nEnsimäisinä ovat Stieglitzit, Derwisit, Morosovit, Demidovit,\nJusupovit, sitten tulevat suuret pankkiirit, kauppiaat,\nmaanomistajat, virkamiehet, sitten keskinkertaiset pankkiirit,\nkauppiaat, virkamiehet, maanomistajat, sitten alemmat, pikku\nkauppiaat, kapakoitsijat, koronkiskurit, poliisivirkamiehet,\nopettajat, lukkarit, kauppa-apulaiset, sitten piharengit, lakeijat,\nkuskit, ajurit, kulkukauppiaat, ja vasta viimeisinä työkansa,\ntehtaalaiset ja talonpojat, joitten lukumäärä suhtautuu edellisiin\nniinkuin 10: 1. Minä näin, että yhdeksän kymmenennen osan elämänlaatu\nvaatii ponnistusta ja työtä, niinkuin jokainen luonnollinen elämä,\nmutta että vehkeet, jotka riistävät näiltä ihmisiltä sen mitä he\ntarvitsevat ja asettavat heidät vaikeisiin olosuhteisiin, tekevät\ntämän elämän vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi ja puutteellisemmaksi.\nMeidän, työtä tekemättömäin, elämä sitä vastoin, siihen tarkotukseen\nsuunnattujen tieteiden ja taiteiden avulla, tulee vuosi vuodelta\nylellisemmäksi, viehättävämmäksi, ja turvallisemmaksi. Näin että\nmeidän aikanamme työläisen, ja varsinkin työläisluokan vanhuksien,\nnaisten ja lasten elämä suorastaan sortuu ylenmääräisestä, ravintoon\nnähden suhteettomasta työstä, ja ettei tämä elämä ole turvattu\nedes välttämättömimpien tarpeittensa puolesta, samalla kuin työtä\ntekemättömän luokan elämä tulee yhä ylellisemmäksi ja yhä enemmän\nturvatuksi. Sen suosikit, joiden joukkoon minäkin kuulun, ovat\nlopulta saavuttaneet semmoisen turvallisuuden, jommoisesta ennen\nmuinoin haaveksittiin ainoastaan saduissa, -- s.o. semmoisen\naseman, jossa ihminen ei ainoastaan vapaudu työn laista elämän\nylläpitämiseksi, vaan saa tilaisuuden työtä tekemättä nauttia kaikkea\nelämän hyvyyttä ja jättää lapsilleen tai kelle haluaa kukkaronsa\nloppumattomme rahoineen. Minä näin, että ihmisten työn tuotteet\nyhä enemmän siirtyvät työkansan suuren enemmistön käsistä työtä\ntekemättömäin käsiin. Minä näin tapahtuvan jotain semmoista, kuin\njos muurahaisten yhteiskunta olisi kadottanut yleisen lain tunnon,\njos yhdet muurahaiset olisivat alkaneet keon juurelta kulettaa työn\ntuotteita keon huipulle, siten yhä kaventaen sen pohjaa ja leventäen\nsen huippua, ja pakoittaa toisia muurahaisia kiipeemään keon juurelta\nsen huipulle. Minä näin, että ihmisten edessä oli työteliään\nelämän ihanteen asemesta tyhjentymättömän kukkaron ihanne. Rikkaat\nkaikellaisilla vehkeillä hankkivat itselleen tuon tyhjentymättömän\nkukkaron ja voidakseen sitä käyttää muuttavat kaupunkiin, siihen\npaikkaan, missä ei mitään tuoteta vaan kaikki kulutetaan. Työtä\ntekevä ihmisparka, joka on ryöstetty paljaaksi sitä varten, että\nrikkaalla olisi tyhjentymätön kukkaro, pyrkii hänen perässään\nkaupunkiin ja niinikään ryhtyy vehkeisiin, ja joko saavuttaa\nsemmoisen aseman, jossa voipi vähällä työllä nauttia paljon, siten\nyhä enemmän vaikeuttaen työkansan tilaa, tai, jos ei saavuta\nsemmoista asemaa, sortuu ja joutuu tuohon tavattomalla nopeudella\nkasvavaan yömajojen nälkäisten ja viluisten joukkoon.\n\nMinä kuulun siihen ihmisluokkaan, joka kaikenlaisilla vehkeillä\nriistää työkansalta sen, mitä se välttämättömästi tarvitsee ja joka\non siten hankkinut itselleen tuon tyhjentymättömän, noita samoja\nonnettomia viettelevän taikakukkaron. Minä tahdon auttaa ihmisiä ja\nsiis on selvää, että ennen kaikkea on minun yhdeltä puolen herettävä\nheitä ryöstämästä, niinkuin nyt teen, ja toiselta puolen herettävä\nheitä viettelemästä. Mutta sen sijaan minä mitä konstikkaimmilla,\nviekkaimmilla ja ilkeimmillä vehkeillä olen hankkinut itselleni\ntyhjentymättömän kukkaron omistajan aseman, s.o. semmoisen, joka\nsallii minun milloinkaan työskentelemättä pakoittaa satoja ja\ntuhansia ihmisiä hyväkseni työskentelemään. Ja minä kuvailen\nsääliväni ihmisiä ja tahtovani heitä auttaa. Minä istun ihmisen\nhartioilla vaatien häntä minua kantamaan, ja tulematta alas, vakuutan\nitselleni ja muille, että kovasti häntä säälin ja tahdon helpoittaa\nhänen tilaansa kaikilla keinoilla.\n\nSehän on niin yksinkertaista. Jos tahdon auttaa köyhiä, s.o. tehdä\nniin, etteivät köyhät olisi köyhiä, niin ei minun pidä synnyttää\ntuota samaa köyhyyttä. Mutta sen sijaan minä annan muutamille elämän\ntieltä eksyneille köyhille joitakuita ruplia, ja näillä samoilla\nruplilla riistän tuhansia ihmisiltä, jotka eivät vielä ole tieltä\neksyneet, siten tehden heidät köyhiksi ja turmellen heidät.\n\nSe on hyvin yksinkertaista, mutta minun oli hyvin vaikeata\nymmärtää sitä täydellisesti ilman mitään verukkeita ja tinkimisiä,\njotka olisivat puolustaneet minun asemaani. Mutta niin pian\nkuin tunnustin vikani, tuli kaikki, mikä ennen oli näyttänyt\nkummalliselta, monimutkaiselta, sekavalta, ratkaisemattomalta, täysin\nymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Ja tärkeintä oli se, että tästä\nselityksestä johtuva elämäni tie, joka ennen oli ollut sekava ja\ntuskallinen, tuli yksinkertaiseksi, selväksi ja miellyttäväksi.\n\nKuka olen minä, joka tahdon ihmisiä auttaa? Minä nousen k:lo 12\npelattuani koko yön vistiä neljän kynttilän valossa, heikontuneena,\nveltostuneena, tarviten satojen ihmisten apua ja palveluksia, ja\ntulen sitten auttamaan. Ketä? Ihmisiä, jotka nousevat k:lo 5,\nnukkuvat paljailla laudoilla, syövät kaalia leivän kanssa, osaavat\nkyntää, niittää, piiluta, valjastaa, ommella, -- ihmisiä, jotka\nvoimansa, kestävyytensä, taitonsa ja kohtuullisuutensa puolesta\novat sata kertaa minua vahvemmat. Ja niitä minä tulen auttamaan!\nMitäs muuta kuin häpeää saatoinkaan tuntea joutuessani yhteyteen\nnäitten ihmisten kanssa? Kaikkein heikkoin heistä, juoppo mies\nRshanovin talosta, se, jota he nimittivät laiskuriksi, on sata kertaa\nminua uutterampi. Suhde vastattavien ja vastaavien välillä hänen\ntilipäätöksessään, niin sanoakseni, s.o. suhde sen välillä, mitä\nhän ottaa ihmisiltä, ja sen, mitä hän niille antaa, on tuhat kertaa\nedullisempi, kuin minun. Ja näitä ihmisiä minä menen auttamaan.\nMenen auttamaan köyhiä. Kukas sitten on köyhä? Minua köyhempää ei\nole yhtäkään. Minä olen kokonaan heikontunut, mihinkään kelpaamaton\nloiseläin, joka voi olla olemassa ainoastaan poikkeusoloissa,\nainoastaan silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen\nhänen elämäänsä. Ja minä, mato, joka syö puun lehteä, tahdon auttaa\ntuon puun kasvua ja terveyttä, tahdon sitä parantaa.\n\nMinä vietän elämääni seuraavalla tavalla: syön, puhun ja kuuntelen;\nsitten syön, kirjoitan tai luen (s.o. puhun) ja kuuntelen; sitten\nsyön ja pelaan; sitten syön, taas puhun ja kuuntelen; ja sitten syön\nja panen maata. Samaa teen joka päivä, enkä mitään muuta voi enkä\nosaa tehdä. Ja sitä varten, että minä voisin tätä tehdä, saavat\naamusta iltaan olla työssä piharenki, kyökkipiika, kokki, lakeija,\nkuski, pesijätär. En ota lukuun niitä työntekijöitä, jotka ovat\ntarpeen sitä varten, että näillä kuskeilla, kokeilla, lakeijoilla\nynnä muilla olisi minun palvelemiseeni tarvittavat työkalut ja\nesineet, niinkuin kirveet, tynnyrit, harjat, astiat, huonekalut,\nkiiltovoide, lamppuöljy, heinä, halot, liha. Kaikki nämä ihmiset\ntekevät raskasta työtä koko päivän ja joka päivä, että minä voisin\npuhua, syödä ja maata. Ja minä, tuommoinen raajarikko ihminen, olen\nsaanut päähäni voivani auttaa toisia, vieläpä juuri niitä ihmisiä,\njotka minua elättävät.\n\nIhmeellistä ei ole se, etten minä ketään saanut autetuksi ja häpesin,\nvaan se, että semmoinen järjetön ajatus saattoi juolahtaa mieleeni.\nSe vaimo, joka palveli sairasta ukkoa, auttoi häntä, se emäntä, joka\nleikkasi palasen maasta hankitusta leivästään, auttoi kerjäläistä,\nSimo, joka antoi kolme ansaitsemaansa kopekkaa, auttoi kerjäläistä,\nsillä nämä kolme kopekkaa edustivat todellakin hänen työtänsä, mutta\nminä en ketään palvellut, en kenenkään hyväksi tehnyt työtä ja tiesin\nhyvin, etteivät minun rahani edustaneet minun työtäni.\n\nJa minä tunsin, että itse rahoissa, niitten omistamisessa on jotain\npahaa, siveetöntä, että siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen\nonnettomuuteen, minkä näin edessäni.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nRaha! Mitä on raha?\n\nRaha edustaa työtä. Olen tavannut sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat\nvakuutetut, että raha edustaa senkin työtä, joka sitä omistaa.\nTunnustan itsekin ennen aikaan ajatelleeni siihen tapaan. Mutta minä\ntahdoin perinpohjin päästä selville siitä, mitä oli raha. Ja siinä\ntarkotuksessa käännyin tieteen puoleen.\n\nTiede sanoo, että raha ei ole itsessään mitään väärää tai\nvahingollista, että se on yhteiskunnallisen elämän luonnollinen\nehto, joka on välttämätön: 1) vaihtokauppaa varten, 2) arvojen\nhinnan määräämistä varten, 3) säästämistä varten ja 4) maksujen\nsuoritusta varten. Se silminnähtävä ilmiö, että, jos taskussani on\nkolme liikaa ruplaa, en tarvitse muuta kuin viheltää saadakseni\nmissä sivistyneessä kaupungissa tahansa kokoon satakunnan ihmisiä,\njotka ovat valmiit näistä kolmesta ruplasta minun määräykseni mukaan\ntekemään mitä raskaimpia, vastenmielisimpiä ja alentavimpia tehtäviä,\nei johdu rahasta, vaan hyvin monimutkaisista kansojen taloudellisen\nelämän ehdoista. Toisten ihmisten valta toisten yli ei johdu\nrahasta, vaan siitä, että työmies ei saa täyttä hintaa työstään.\nTämä taas johtuu pääoman koron ja työpalkan ominaisuuksista sekä\nmonimutkaisista suhteista niitten ja itse tuotannon sekä rikkauksien\njakaantumisen ja käyttämisen välillä. Tavallisella kielellä\nsanottuna se kuuluu, että rahalliset ihmiset voivat punoa köyttä\nrahattomista. Mutta tiede sanoo, että kysymys ei ole siitä. Tiede\nsanoo: kaikessa tuotannossa on kolme tekijää: maa, työn varastot\n(pääoma) ja työ. Ja eri suhteista näitten tuotannon tekijäin välillä,\nsiitä, että kaksi edellistä tekijää -- maa ja pääoma -- eivät ole\ntyömiesten, vaan toisten käsissä, siitä sekä siitä johtuvista\nmonimutkaisista olosuhteista riippuu toisten ihmisten orjuuttaminen\ntoisten kautta. Mistä johtuu se rahavalta, joka hämmästyttää meitä\nkaikkia vääryydellään ja julmuudellaan? Miksi toiset ihmiset rahan\navulla hallitsevat toisia? Tiede sanoo: se tulee tuotannon tekijäin\njakaantumisesta sekä siitä johtuvista seikoista, jotka sortavat\ntyömiestä. Tämä vastaus on aina näyttänyt minusta kummalliselta ei\nainoastaan sen puolesta, että se jättää huomioon ottamatta yhden\nosan kysymyksestä -- nimittäin: rahan merkityksen tässä kohti, --\nmutta myöskin sen puolesta, että se jakaa tuotannon tekijät tavalla,\njoka tervejärkisestä ihmisestä aina näyttää keinotekoiselta ja\ntodellisuutta vastaamattomalta. Vakuutetaan että tuotannossa on\naina kolme tekijää: maa, pääoma ja työ, ja samalla otaksutaan, että\nrikkaudet (eli niitten arvo -- raha) luonnollisesti jakaantuvat\nniitten kesken, joitten hallussa on toinen tai toinen tekijöistä:\nmaakorko -- maan arvo -- kuuluu maanomistajalle, pääomakorko pääoman\nomistajalle ja työpalkka työmiehelle. Niinköhän on asianlaita?\nEnsiksikin onko se totta, että kaikessa tuotannossa on kolme\ntekijää? Esimerkiksi nyt, paraikaa minun tätä kirjoittaessani,\ntapahtuu heinän tuotanto. Mitkä ovat tämän tuotannon tekijät?\nSanotaan: maa, joka on kasvattanut ruohon, pääoma -- viikatteet,\nharavat, heinähangot, häkkirattaat, ja työ. Mutta minä näen, ettei\nse ole totta. Paitsi maata ovat osallisina heinän tuotannossa:\naurinko, vesi, yhteiskuntalaitos, joka suojelee niittyjä vahingolta,\ntyömiesten taito, heidän kykynsä puhua ja ymmärtää puhetta, sekä\nmonta muuta tuotannon tekijää, joita jostakin syystä ei tunnusta\npoliittinen ekonomia. Auringon voima on samallainen tuotannon\ntekijä, vieläpä välttämättömämpikin, kuin maa. Ajatelkaa niitten\nihmisten tilaa, jossa toiset (esim. kaupungissa) pitävät oikeutenaan\nseinillä pimittää toisilta auringon. Miksikäs ei sitä lueta tuotannon\ntekijäin joukkoon? Vesi on toinen, yhtä välttämätön tekijä. Ilma\nniinikään. Yhteiskunnallinen turvallisuus on samallainen välttämätön\ntekijä, samoin työmiesten ravinto, vaatteet, niinkuin tunnustavatkin\nmuutamat taloustieteilijät. Sivistys, puhumisen taito, joka tekee\nmahdolliseksi työnteon, ovat tekijöitä. Minä voisin täyttää\nkokonaisen nidoksen semmoisilla poisjätetyillä tekijöillä. Minkä\nvuoksi on valittu juuri nuo kolme tekijää vaikka esim. auringon valoa\nja vettä voi yhtä hyvin pitää erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin\nmuutakin työmiehen ravintoa ja vaatteita yhtä hyvin kuin työkaluja.\nMiksi auringon säteet, vesi, ravinto, tiedot eivät muka ole erityisiä\ntuotannon tekijöitä, vaan ainoastaan maa, työkalut ja työ? Senkö\nvuoksi ainoastaan, että yksien ihmisten oikeutta käyttää hyväkseen\nauringon säteitä, vettä, ilmaa, ravintoa, oikeutta puhua ja kuunnella\nharvoin evätään, jota vastoin oikeutta maan ja työkalujen hyväkseen\nkäyttämiseen alituiseen vastustetaan meidän yhteiskunnassamme.\nMuuta aihetta ei ole, ja senvuoksi huomaan ensiksikin, että\ntuotannon tekijäin jako kolmeen on aivan mielivaltaista, eikä\nperustu todellisuuteen. Mutta kenties tämä jako on niin luontaista\nihmisille, että siellä, missä taloudelliset suhteet muodostuvat, heti\neroittuvat juuri nämä, ja ainoastaan nämä kolme tekijää. Katsokaamme,\nniinkö on asianlaita? Katsokaamme esim. venäläisiä siirtolaisia,\njoita on miljoonan paikoilla. Nämä siirtolaiset tulevat, asettuvat\nmaalle ja alkavat tehdä työtä, eikä kenenkään päähän juolahda,\nettä ihmisellä, joka ei käytä maata, voisi olla joitakin oikeuksia\nsiihen, eikä myöskään maa vaadi itselleen mitään erikoisoikeuksia.\nPäinvastoin siirtolaiset tunnustavat itsetietoisesti maan yhteiseksi\nomaisuudeksi ja pitävät oikeana, että jokainen niittää ja kyntää\nmissä tahtoo ja niin paljon kuin ennättää. Siirtolaiset hankkivat\nitselleen maan ja puutarhojen viljelemistä sekä talojen rakentamista\nvarten työkaluja, eikä kenenkään päähän juolahda että työkalut\nvoisivat itsekseen tuottaa tuloa. Ei pääoma myöskään vaadi itselleen\nmitään oikeuksia, vaan päinvastoin siirtolaiset itsetietoisesti\ntunnustavat, että kaikki korko työkaluista, lainatusta viljasta,\npääomasta on vääryyttä. Siirtolaiset vapaalla maalla työskentelevät\nomilla tai korotta heille lainatuilla työkaluilla kukin itsekseen,\ntai kaikki yhdessä yhteiseksi hyväksi, ja semmoisessa yhdyskunnassa\nei ole maakorkoa, ei kapitaalikorkoa, eikä työpalkkaa. Puhuessani\nsemmoisesta yhdyskunnasta en puhu mielikuvasta, vaan kerron siitä,\nmitä aina on ollut olemassa ja mitä paraikaa on olemassa ei yksin\nvenäläisten siirtolaisten keskuudessa, vaan kaikkialla, niin kauan\nkuin ei ihmisten luontainen tila ole häiritty. Minä puhun siitä,\nmikä jokaisesta näyttää luonnolliselta ja järjelliseltä. Ihmiset\nasettuvat maalle asumaan ja ryhtyvät kukin hänelle luontaiseen työhön\nja jokainen, hankittuaan itselleen sen mitä hän työssään tarvitsee,\ntekee työtänsä. Jos taas ihmisille on edullisempaa työskennellä\nyhdessä, niin he yhtyvät työkuntaan, mutta ei erityinen talous, eikä\ntyökunnat tule olemaan erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan tekijöinä\novat työ ja työn välttämättömät ehdot: aurinko, joka kaikkia\nlämmittää, ilma, jota ihmiset hengittävät, vesi jota juodaan, maa,\njolla tehdään työtä, vaatteet, jotka ruumista verhoavat, ravinto,\nlapio, aura, kone, jolla tehdään työtä, ja silminnähtävää on, ettei\nauringon säteet, ilma, vesi, maa, vaatteet, aura, kone voi kellekään\nmuulle kuulua, kuin niille, jotka käyttävät hyväkseen auringon\nsäteitä, ilmaa, vettä, leipää, vaatteita, konetta, sillä kaikki\ntuo on tarpeen ainoastaan niille, jotka sitä käyttävät. Ja kun he\nniin menettelevät, näemme me, että he menettelevät niin, kuin on\nihmisille luontaista, s.o. järjellisesti. Ja siis, tarkastaessani\nmuodostuneita taloudellisia suhteita, en näe sitä, että tuotannon\ntekijäin jako kolmeen olisi ihmisille luontaista. Näen päinvastoin,\nettä se on ihmisille luonnonvastaista ja epäjärjellistä. Mutta\nkenties väestön kasvaessa ja viljelyksen kehittyessä on välttämätön\ntämä jako, joka on tapahtunut Euroopan yhteiskunnassa, emmekä me\nvoi olla tunnustamatta tapahtunutta tekoasiaa. Katsokaamme, niinkö\non asianlaita. Sanotaan, että Euroopan yhteiskunnassa on tapahtunut\ntuotannon tekijäin jako, s.o. että yhdet ihmiset omistavat maan,\ntoiset työkalut, ja kolmannet ovat sekä maan että työkalujen\npuutteessa. Työmiehellä ei ole maata eikä työkaluja. Me olemme\nniin tottuneet tähän väitteeseen, ettei sen kummallisuus enää\nmeitä hämmästytä. Mutta jos tarkemmin sitä ajattelemme, niin heti\nhuomaamme sen vääryyden, jopa järjettömyydenkin. Tuossa väitteessä\non sisällinen ristiriitaisuus. Käsite työmies sisältää käsitteen\nmaa, jolla hän elää, ja käsitteen työkalut, joilla hän työskentelee.\nJollei hän eläisi maalla, eikä hänellä olisi työkaluja, niin ei hän\nolisi työmies. Semmoista työmiestä, jolta puuttuu maa ja työkalut,\nei ole milloinkaan ollut eikä voi olla. Ei voi olla maanviljelijää\nilman maata, jolla hän työskentelee, ilman viikatetta ja hevosta,\nei voi olla suutaria ilman taloa maalla, ilman vettä, ilmaa ja\ntyökaluja. Jos talonpojalla ei ole maata, hevosta ja viikatetta,\nsuutarilla taloa, vettä ja naskalia, niin se merkitsee, että joku\non ajanut hänet pois maalta ja ottanut häneltä pois viikatteen,\nhevosen, naskalin, mutta se ei mitenkään merkitse sitä, että voi olla\nmaanviljelijöitä ilman auraa ja suutareita ilman työkaluja. Niinkuin\nkalastajaa ei voi ajatella kuivalla maalla ja ilman verkkoja muuten,\nkuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut hänet pois vesiltä ja\nriistänyt häneltä verkot, samoin on mahdotonta ajatella talonpoikaa\nja suutaria ilman maata, jolla he elävät, ja ilman työkaluja muuten,\nkuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut heidät pois maalta ja\nottanut heiltä pois työkalut. Voi olla semmoisia ihmisiä, joita\najetaan pois paikasta toiseen, ja semmoisia, joilta on riistetty\ntyökalut ja joita väkisin pakoitetaan tekemään vierailla työkaluilla\nheille tarpeettomia esineitä, mutta se ei merkitse, että tuotannon\nluonne on semmoinen, se merkitsee ainoastaan, että on tapauksia,\njolloin tuotannon luonnollisuus on häiritty. Jos taas pidetään\ntuotannon tekijöinä kaikkea sitä, minkä voi riistää työmieheltä\ntoisen väkivalta, niin miksikä ei pidetä tuotannon tekijänä\nomistusvaatimusta orjan persoonaan? Miksi ei pidetä semmoisina\ntekijöinä omistusvaatimusta auringon säteisiin, ilmaan, veteen? Voi\nilmestyä ihminen, joka rakentamalla seinän pimittää naapureilta\nauringon, voi ilmestyä ihminen, joka johtaa joen veden lammikkoon ja\nsiten saastuttaa sen, voi ilmestyä ihminen, joka pitää koko ihmistä\nomaisuutenaan, mutta ei mikään näistä omistusvaatimuksista vaikkapa\nse pantaisiinkin väkivallalla täytäntöön, voi olla perusteena\ntuotannon tekijäin jaolle, ja sen vuoksi on yhtä väärin pitää\nluuloteltua oikeutta maahan ja työkaluihin erityisinä tuotannon\ntekijöinä, kuin tarkastella luuloteltua oikeutta auringon säteitten,\nilman, veden ja toisen ihmisen persoonan hyväkseen käyttämiseen\nsemmoisina tekijöinä. Voi olla ihmisiä, jotka vaativat oikeutta\nmaahan ja työkaluihin, niinkuin on ollut ihmisiä, jotka ovat\nvaatineet omistusoikeutta työmiehen persoonaan, ja niinkuin voi olla\nihmisiä, jotka vaativat yksinomaista käyttämisoikeutta auringon\nsäteisiin, veteen, ilmaan. Voi olla ihmisiä, jotka ajavat työmiestä\npaikasta toiseen ja väkisin riistävät häneltä hänen työnsä tuotteet,\nsen mukaan kuin ne valmistuvat, ja tämän työn välikappaleet sekä\npakoittavat häntä tekemään työtä ei omaksi hyväkseen, vaan isännän\nhyväksi, niinkuin tapahtuu tehtaissa -- kaikkea tuota voi olla;\nmutta työmiestä ilman maata ja työkaluja ei sittenkään voi olla,\nniinkuin ei voi olla ihminen toisen omaisuutena, vaikka hyvin kauan\naikaa on sitä vakuutettu. Ja niinkuin väite omistusoikeudesta toisen\nihmisen persoonaan ei voinut riistää orjalta hänen synnynnäistä\ntaipumustaan etsiä omaa onneaan, eikä isännän, niin nytkin väite\nomistusoikeudesta maahan ja työkaluihin ei voi riistää työmieheltä\njokaisen ihmisen synnynnäistä taipumusta elää maalla ja tehdä\nomilla tai yhteisillä työkaluilla sitä, mitä hän pitää itselleen\nhyödyllisenä. Kaikki, minkä voi sanoa tiede, tarkastellessaan\nnykyistä taloudellista tilaa, on se, että muutamat ihmiset vaativat\nomistusoikeutta maahan ja työmiesten työkaluihin, jonka johdosta\nosalta näitä työmiehiä (ei suinkaan kaikilta) riistetään ihmisille\nominaiset tuotannon ehdot, niin että heiltä riistetään maa ja\ntyökalut ja he pakoitetaan käyttämään vieraita työkaluja, mutta ei\nsuinkaan sitä, että tämä satunnainen tuotannon lain häiriö olisi\nitse tuotannon laki. Väittäessään, että tuotannon tekijäin jako\nonkin juuri tuotannon peruslaki, taloustieteilijä tekee samaa, kuin\ntekisi eläintieteilijä, joka, nähtyään hyvin paljon leikkosiipisiä\nviheriä varpusia häkeissä, tekisi sen johtopäätöksen, että häkki\nvesiastioineen on juuri oleellinen ehto lintujen elämälle ja että\nlintujen elämän muodostavat nämä kolme tekijää. Olipa kuinka\npaljon hyvänsä leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, niin ei\neläintieteilijä voi pitää häkkejä lintujen luontaisena olopaikkana.\nOlipa kuinka paljon hyvänsä työmiehiä, jotka ovat ajetut pois\npaikastaan ja joilta on riistetty sekä tuotteet että työkalut, niin\ntyömiehen luontainen ominaisuus asua maalla ja tehdä työkaluillaan\nsitä, mitä hän tarvitsee, tulee aina pysymään samana. On olemassa\nmuutamien ihmisten vaatimukset omistusoikeudesta maahan ja työmiehen\ntyökaluihin, aivan samoin kuin ennen muinoin oli vaatimuksia toisen\nihmisen persoonan suhteen, mutta ei mitenkään voi olla ihmisten jakoa\nherroihin ja orjiin, niinkuin tahdottiin säätää vanhaan aikaan, eikä\nmitenkään voi olla tuotannon tekijäin jakoa maahan ja pääomaan,\nniinkuin tahtovat säätää taloustieteilijät nykyisessä yhteiskunnassa.\nJa näitä muutamien ihmisten laittomia vaatimuksia toisten vapauden\nsuhteen tiede nimittää tuotannon luonnollisiksi ominaisuuksiksi.\nSen sijaan, että tiede olisi ottanut perusteensa ihmisyhteiskuntien\nluonnollisista ominaisuuksista, on se ottanut ne yksityisestä\ntapauksesta ja, tahtoen puolustaa tätä yksityistä tapausta, on se\ntunnustanut toisen ihmisen oikeuden siihen maahan, jolla toinen\nitseään elättää, ja työkaluihin, joilla toinen työskentelee, s.o.\ntunnustanut semmoisen oikeuden, jota ei milloinkaan ole ollut eikä\nvoi olla ja joka itsessään sisältää ristiriidan. Sillä sen ihmisen\noikeus maahan, joka ei työskentele maalla, on itse asiassa samaa,\nkuin oikeus käyttää maata, jota ei käytä. Oikeus työkaluihin taas on\nsamaa, kuin oikeus työskennellä työkaluilla, joilla ei työskentele.\nTiede tuotannon tekijäin jaollaan väittää työmiehen luonnolliseksi\ntilaksi sitä epäluonnollista tilaa, jossa hän on, aivan samoin, kuin\nennen muinoin jakamalla ihmiset kansalaisiin ja orjiin väitettiin,\nettä orjien epäluonnollinen tila on ihmiselle luontaista. Tämäpä\njako, jonka tiede on omaksunut ainoastaan puolustaakseen olemassa\nolevaa pahaa, kaikkien tutkimustensa perustaa, onkin tehnyt sen, että\nse turhaan koettaa antaa jonkinlaisia selityksiä olevista ilmiöistä,\nkieltäen kaikkein selvimpiä ja yksinkertaisimpia vastauksia\nesiintyviin kysymyksiin, ja antaa vastauksia, jotka eivät mitään\nsisällä.\n\nTaloustieteen kysymys on seuraava: mikä on syynä siihen, että toiset\nihmiset, joilla on maata ja pääomaa, voivat orjuuttaa niitä, joilla\nei ole maata eikä pääomaa? Terveen järjen antama vastaus on, että\nse johtuu rahasta, jolle on ominaista ihmisten orjuuttaminen. Mutta\ntiede kieltää tämän ja sanoo: se ei johdu rahan ominaisuudesta, vaan\nsiitä, että toisilla on maata ja pääomaa, toisilla ei niitä ole. Me\nkysymme: miksi ne ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, orjuuttavat\nniitä, joilla ei niitä ole, ja saamme vastaukseksi: siksi, että\nniillä on maata ja pääomaa. Mutta sitähän me juuri kysymmekin.\nMaan ja työkalujen riistäminen onkin juuri orjuuttamista. Sehän\non samallainen vastaus, kuin: facit dormire quia habet virtus\ndormitiva. Mutta elämä ei lakkaa tekemästä oleellista kysymystään,\nja itse tiedekin näkee sen ja koettaa siihen vastata, mitenkään sitä\nvoimatta ja, kadottaen perusteensa, pyörii loihditussa ympyrässään.\nVoidakseen sen tehdä on tieteen ennen kaikkea luovuttava väärästä\ntuotannon tekijäin jaostaan, s.o. pitämästä ilmiöitten seurauksia\nniitten syynä, ja on etsittävä ensin lähintä ja sitten vasta etempää\nsyytä tutkimustensa esineenä oleviin ilmiöihin. Tieteen on vastattava\nkysymykseen: mikä on syynä siihen, että toisilta ihmisiltä puuttuu\nmaata ja työkaluja, ja toiset niitä omistavat, tai mikä syy saa\naikaan maan ja työkalujen puutteen niillä, jotka viljelevät maata ja\ntyöskentelevät työkaluilla? Niin pian kuin tiede asettaa itselleen\ntämän kysymyksen, ilmaantuu aivan uusia näkökohtia, jotka kääntävät\nnurin kaikki entisen valetieteen päätelmät, tieteen, joka pyörii\nloppumattomassa ympyrässä, vakuuttaen, että työmiehen kurja tila\njohtuu siitä, että se on kurja. Yksinkertaisista ihmisistä näyttää\neittämättömältä, että lähinnä syynä siihen, että toiset ihmiset\norjuuttavat toisia, on raha. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo, että\nraha on ainoastaan vaihdon välikappale, jolla ei ole mitään yhteyttä\nihmisten orjuuttamisen kanssa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMistä tulee raha? Missä olosuhteissa on kansalla tavallisesti\nrahaa ja missä olosuhteissa tiedämme niitten kansojen olevan,\njotka eivät käytä rahaa? Afrikassa tai Austraaliassa esim. elää\njoku kansa, niinkuin ennen muinoin elivät skyytalaiset. Tämä kansa\nelää, kyntää, pitää karjaa, viljelee puutarhaa. Me saamme tietää\nsiitä silloin, kun alkaa historia. Historia taas alkaa siitä, kun\ntulee valloittajia. Valloittajat taas tekevät aina samaa: ryöstävät\nkansalta kaiken, minkä vaan voivat -- karjan, viljan, kankaat, jopa\nvangitut miehet ja naisetkin, ja vievät mukanaan. Muutaman vuoden\npäästä tulevat valloittajat taas, mutta kansa ei ole vielä ennättänyt\ntoipua hävityksen jälkeen ja siltä on tuskin mitään ottamista, ja\nvalloittajat keksivät toisen, paremman keinon käyttää hyväkseen tuon\nkansan voimia. Nämä keinot ovat hyvin yksinkertaisia ja johtuvat\naivan luonnollisesti kaikkien ihmisten mieleen. Ensimäinen keino\non persoonallinen orjuus. Tätä keinoa haittaa epämukavuus, jonka\nsynnyttää vaikeus hallita kaikkia kansan työvoimia ja elättää niitä\nkaikkia. Tarjoutuu toinen luonnollinen keino: jättää kansa maalleen,\njulistaa tämä maa omakseen ja antaa se sitten seurueen haltuun, tämän\nkautta käyttääkseen hyväkseen kansan työtä. Mutta tälläkin keinolla\non epämukavuutensa. Seurueen täytyy hoitaa kaikkia kansan tuotteita,\njonka vuoksi otetaan käytäntöön kolmas keino, yhtä alkuperäinen\nkuin edellisetkin -- vaaditaan alamaisilta määrätty, määräaikana\nsuoritettava vero. Valloittajan tarkotus on ottaa valloitetuilta niin\npaljon työntuotteita, kuin suinkin. Selvää on, että voidakseen ottaa\nniin paljon kuin suinkin, täytyy ottaa semmoisia esineitä, joilla on\nsuurin arvo tämän kansan keskuudessa, jotka samalla ovat helposti\nkuletettavissa ja mukavia säilyttää, niinkuin vuodat ja kulta. Ja\nvalloittajat määräävät tavallisesti veron vuodissa ja kullassa\nkullekin perheelle tai heimolle ja tämän veron avulla sitten mitä\nmukavimmin käyttävät hyväkseen kansan työtä. Vuodat ja kullan ovat he\nmelkein kokonaan riistäneet kansalta ja valloitetut ovat senvuoksi\npakoitetut toisilleen ja valloittajille myymään kultaa vastaan\nkaikki mitä heillä on: sekä omaisuutensa että työnsä. Niin on käynyt\nvanhaan aikaan, niin keskiajalla, ja niin käy nytkin. Vanhaan aikaan,\njolloin usein tapahtui, että toinen kansa valloitti toisen, eikä\nollut mitään tietoisuutta ihmisten tasa-arvosta, oli persoonallinen\norjuus enin levinnyt orjuuttamiskeino. Keskiajalla feodaalilaitos,\ns.o. siihen yhdistetty maanomistus, ja maaorjuus tulevat osaksi\npersoonallisen orjuuden tilalle, ja orjuutuksen painopiste siirtyy\npersoonasta maahan. Uudella ajalla, kun Amerikka oli löydetty, kauppa\nkehittyi ja yleiseksi rahamerkiksi otettua kultaa tulvi maahan,\ntulee rahavero, samalla kun valtion valta kasvaa, orjuuttamisen\npäävälikappaleeksi ja siihen perustuvat kaikki ihmisten taloudelliset\nsuhteet. Eräässä aikakauskirjassa on professori Janshalin kirjoitus,\njossa kerrotaan Fidshi saarten historia. Jos tahtoisin keksiä oikein\nräikeän kuvan siitä, mitenkä meidän aikanamme rahojen vaatiminen on\ntullut pääkeinoksi, jolla toiset ihmiset orjuuttavat toisia, niin\nen voisi löytää mitään sen räikeämpää ja vakuuttavampaa, kuin tämä\nasiakirjoihin perustuva tosihistoria.\n\nEteläisen valtameren saarilla, Polynesiassa, asuu Fidshi kansa.\nKoko saariryhmän, sanoo professori Janshul, muodostavat pienet\nsaaret, pinta-alaltaan noin 40,000 englantilaista neliöpeninkulmaa.\nAinoastaan puolet saarista on asuttu ja siinä on 150,000 alkuasukasta\nja 1,500 valkoihoista. Alkuasukkaat ovat jo jokseenkin kauan sitten\nkehittyneet pois villistä tilastaan, eroavat lahjojensa puolesta\nmuista Polynesian alkuasukkaista ja ovat työhön ja kehitykseen\nkykeneviä, jonka ovat osoittaneetkin tulemalla lyhyessä ajassa\nhyviksi maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi. Tämä kansa eli\nonnellisesti, mutta v. 1859 joutui uusi kuningaskunta toivottomaan\ntilaan: Fidshi kansan ja sen edustajan Kakabon piti saada rahaa.\nRahaa, 45,000 dollaria, he tarvitsivat suorittaakseen pakkoveron\neli korvauksen Amerikan Yhdysvalloille siitä väkivallasta, jota\nfidshiläiset olivat muka tehneet muutamille Amerikan tasavallan\nkansalaisille. Tässä tarkotuksessa amerikkalaiset lähettivät\nlaivasto-osaston, joka äkkiä otti haltuunsa muutamia paraimmista\nsaarista, pantiksi, ja uhkasivat pommittamalla hävittää\nsiirtokunnan, ellei pakkoveroa määräaikana suoritettaisi Amerikan\nedustajille. Amerikkalaiset olivat ensimäisiä siirtolaisia, jotka\nyhdessä lähetyssaarnaajien kanssa ilmestyivät Fidshi saarille.\nValiten ja kaikellaisilla verukkeilla ottaen haltuunsa paraimmat\nmaapalaset ja perustaen sinne puuvilla- ja kahvi viljelyksiä,\namerikkalaiset palkkasivat alkuasukkaita joukottain, sitoen heitä\nheille tuntemattomilla kontrahdeilla tai käyttäen apunaan erityisiä\nurakoitsijoita eli elävän tavaran hankkijoita. Riitaisuudet\nsemmoisten viljelyksien isäntien ja alkuasukasten välillä, joita\nhe pitivät orjain veroisina, olivat välttämättömiä, ja nepä ne\nantoivatkin aihetta amerikkalaiseen pakkoveroon. Huolimatta saarilla\nvallitsevasta hyvinvoinnista ovat siellä melkein tähän saakka\nsäilyneet n.k. luonnollisen talouden muodot, jotka Euroopassa olivat\nvallalla keskiajalla. Rahaa ei alkuasukasten kesken käytetty ja koko\nkaupalla oli yksinomaan vaihtokaupan luonne. Tavaraa vaihdettiin\ntoiseen tavaraan, ja harvat kunnalliset ja valtion verot suoritettiin\nsuoraan maatuotteilla. Mitä fidshiläisten ja heidän kuninkaansa\nKakabon oli tehtävä, kun amerikkalaiset jyrkästi vaativat 45,000\ndollaria mitä raskaimpien seurausten uhalla? Fidshiläisille oli\ntuommoinen summa jotain saavuttamatonta, eivätkä he milloinkaan\nolleet edes nähneetkään semmoista rahamäärää. Kakabo, neuvoteltuaan\ntoisten johtajien kanssa, päätti kääntyä Englannin kuningattaren\npuoleen ja pyysi ensin häntä ottamaan saaret suojeluksensa alle,\nvaan sittemmin suorastaan alamaisikseen. Mutta englantilaiset olivat\nvarovaisia eivätkä pitäneet kiirettä puolivillien hallitsijain\npelastamisella pulastaan. Suoran vastauksen asemesta he varustivat\nv. 1860 erityisen retkikunnan tutkimaan Fidshi saaria, päättääkseen,\njosko kannattaa yhdistää niitä Britannian alusmaihin ja tuhlata\nrahoja amerikkalaisten velkojain tyydyttämiseksi.\n\nSillä välin Amerikan hallitus yhä vaati verosuoritusta pitäen\npanttina hallussaan muutamia paraita kohtia, ja, opittuaan tuntemaan\nkansan rikkaudet, korotti entiset 45,000 dollaria 90,000 dollariin,\nuhaten vieläkin korottaa, jos ei maksua pian suoriteta. Silloin\nkaikilta tahoilta ahdistettu Kakabo parka, joka ei tuntenut\neurooppalaisia tapoja luottosopimusten teossa, alkoi eurooppalaisten\nsiirtolaisten neuvosta tiedustella rahoja Melburne'n kauppiailta\nmihin hintaan ja millä ehdoilla tahansa, vaikkapa olisi ollut\nyksityisille henkilöille luovutettava koko kuningaskunta. Ja\nniin syntyi Kakabon tarjouksen johdosta Melburnessa kauppayhtiö.\nTämä osakeyhtiö, joka otti nimekseen Polynesialainen yhtiö, teki\nFidshin omistajain kanssa sopimuksen itselleen mitä edullisimmilla\nehdoilla. Ottamalla vastatakseen velasta Amerikan hallitukselle ja\nsitoutuen maksamaan sen sille määrätyn ajan kuluessa, sai yhtiö\nsiitä ensimäisen sopimuksen mukaan 100 ja sittemmin 200 tuhatta\nakrea parasta maata oman valintansa mukaan, vapautuksen ikuisiksi\najoiksi kaikista veroista ja maksuista kaikille kauppapaikoilleen,\nsiirtoloilleen ja kauppayrityksilleen, sekä yksinomaisen oikeuden\npitemmäksi ajaksi perustaa Fidshillä pankkeja rajattomalla setelin\nulosanto-oikeudella. Siitä saakka, kuin tämä sopimus v. 1878\nlopullisesti tehtiin, oli fidshiläisillä paikallisen hallituksen\nrinnalla toinenkin hallitus, mahtava kauppayhtiö laajoilla\nmaaomistuksilla kaikilla saarilla ja ratkaisevalla vaikutusvallalla\nmaan hallinnossa. Tähän asti oli Kakabon hallitus tyytynyt niihin\nvaroihin, jotka saatiin kokoon luonnossa suoritettavien verojen\nja vähäisen tuontitavaroista määrätyn tulliveron kautta. Mutta\nsopimuksen tehtyä mahtavan Polynesian yhtiön kanssa sen raha-asiain\ntila muuttui. Melkoinen osa paraita maita meni yhtiölle ja verot\nniinmuodoin vähenivät. Toiselta puolen yhtiö, niinkuin tiedämme,\nsai itselleen hankituksi oikeuden tullittomasti, vapaasti tuoda ja\nviedä kaikellaisia tavaroita, jonka kautta tulot tulliverosta myöskin\nvähenivät. Alkuasukkaat, s.o. 0,99 koko väestöstä, olivat aina olleet\nhuonoja maksamaan tulliveroja, koska tuskin ollenkaan käyttivät\neurooppalaista tavaraa, paitsi joitakuita kankaita ja metalliteoksia.\nJa nyt, kun Polynesian yhtiön mukana varakkaimmat eurooppalaiset\nvapautuivat tulliverosta, tulivat Kakabon tulot aivan mitättömiksi\nja hänen täytyi ruveta pitämään huolta niitten täydentämisestä.\nJa niin Kakabo alkoi neuvotella valkoihoisten ystäviensä kanssa\nsiitä, mitenkä pulasta olisi päästävä. Heidän neuvostaan hän määräsi\nsuoranaisen veron ja, luultavasti päästäkseen itse vähemmällä\nvaivalla, rahaveron muodossa. Tämä ensimäinen vero määrättiin\nyleisen henkiveron muodossa 1 punnaksi kultakin mieshenkilöltä ja 4\nshillingiksi kultakin naishenkilöltä.\n\nNiinkuin jo on sanottu, aina tähän saakka on Fidshin saarilla\nvallinnut luonnollinen talous ja vaihtokauppa. Hyvin harvoilla\nalkuasukkailla on rahaa. Heidän rikkautensa on yksinomaan\nkaikellaisissa raaka-aineissa ja karjalaumoissa, eikä rahoissa.\nMutta nyt uusi vero ehdottomasti vaatii määräaikoina suoritettavaksi\nrahaa, perheelliselle alkuasukkaalle melkoisen summan. Siihen\nasti ei alkuasukkaat olleet tottuneet mihinkään persoonallisiin\nrasituksiin hallituksen hyväksi. Kaikki verot, joita sattui,\nsuorittivat kunta tai kylä yhteisten peltojen sadosta, joka\non heidän päätulolähteensä. Heille jäi nyt ainoastaan yksi\nmahdollisuus: koittaa saada rahaa valkoihoisilta siirtolaisilta,\ns.o. kääntyä joko kauppiaan tai viljelyksienomistajain puoleen,\njoilla oli sitä, mitä heiltä vaadittiin -- rahaa. Edelliselle\nheidän piti myydä tuotteensa polkuhintaan, sillä veronkantaja\nvaati maksua määräpäivänä, tai oli heidän lainattava rahaa vasta\nsaatavia tuotteita vastaan, ja tätä seikkaa kauppias tietysti\nkäytti hyväkseen, ottaen suunnattomia korkoja. Tai sitten oli\nheidän käännyttävä viljelyksien omistajan puoleen ja myydä hänelle\ntyönsä, s.o. ruveta hänelle työmieheksi. Mutta työpalkka oli\nFidshin saarilla, luultavasti tarjona olevan työvoiman runsauden\nvuoksi, hyvin alhainen, viranomaisten tiedonantojen mukaan ei sen\nenempää kuin yksi shillinki viikolta täysikasvaneelle miehelle eli\n2 puntaa 12 shillinkiä vuoteen. Siis ainoastaan saadakseen sen\nverran rahaa, että voisi maksaa omasta itsestään, puhumattakaan\nperheestä, on fidshiläinen pakoitettu jättämään talonsa, perheensä,\nmaansa ja taloutensa sekä siirtymään usein kauas, toiselle saarelle,\nantautuakseen viljelyksen omistajan orjaksi ainakin puoleksi\nvuodeksi ja siitä saadakseen yhden punnan, jonka hän tarvitsee uuden\nveron maksamiseen. Maksaakseen veron koko perheen edestä täytyy\nhänen keksiä muita keinoja. Tulos tämmöisestä järjestyksestä on\nymmärrettävä. Puoleltatoistasadalta tuhannelta alamaiselta Kakabo\nsai kootuksi veroa kaikkiaan kuusi tuhatta puntaa, ja nyt alkoi\nsemmoinen veron kiskominen, jommoista siihen asti ei oltu tunnettu,\nja pakoituskeinojen käyttäminen. Paikalliset viranomaiset, jotka\nsiihen asti olivat olleet lahjomattomia, hyvin pian liittoutuivat\nvalkoihoisten viljelyksien omistajain kanssa, ja nämä alkoivat\nnyt hallita maata mielensä mukaan. Veron maksun laiminlyömisestä\nfidshiläiset vedetään oikeuteen ja tuomitaan, oikeuskuluja\nlukuunottamatta, vankeuteen vähintäin puoleksi vuodeksi. Vankilana\nkäytetään jonkun valkoihoisen viljelysmaata, joka haluaa suorittaa\nveron ja oikeuskulut tuomitun puolesta. Sillä tavalla saavat\nvalkoihoiset huokeata työvoimaa niin paljon kuin haluavat. Alkuaan\nsallittiin tämmöistä pakkotyöhön määräämistä ainoastaan puoleksi\nvuodeksi, vaan sittemmin lahjotut tuomarit katsoivat mahdolliseksi\nmäärätä työhön kahdeksaksitoista kuukaudeksikin, vieläpä sitten\nmääräajan kuluttua uudistaa tuomionsa. Hyvin nopeasti, muutamassa\nvuodessa, oli Fidshin asukkaitten tila kokonaan muuttunut. Kokonaiset\nkukoistavat, varakkaat piirit kadottivat puolet väestöstään ja\nkovasti köyhtyivät. Koko miespuolinen väestö, lukuun ottamatta\nvanhuksia ja heikkovoimaisia, työskenteli syrjässä, valkoihoisten\nluona, hankkiakseen rahaa veron tai oikeuskulujen maksuun. Naiset\nFidshin saarilla tuskin ollenkaan ottavat osaa maanviljelystöihin,\njonka vuoksi miesten poissa ollessa taloutta joko huonosti\nhoidettiin tai kokonaan laiminlyötiin. Muutamassa vuodessa muuttui\npuolet Fidshin asukkaista valkoihoisten siirtolaisten orjiksi.\nHelpoittaakseen tilaansa fidshiläiset kääntyivät taas Englannin\npuoleen. Ilmaantui uusi anomus, varustettuna lukuisilla tunnetuimpien\nhenkilöiden ja johtajien allekirjoituksilla, jossa pyydettiin päästä\nEnglannin alamaisuuteen ja jotka jätettiin Britannian konsulille.\nNyt oli Englanti toimeenpanemiensa tutkimusretkien kautta ennättänyt\nsaada tutkituksi, jopa mitatuksikin saaret ja oppia tuntemaan tämän\nihanan maailman kolkan luonnon rikkaudet. Kaikista näistä syistä oli\nneuvotteluilla tällä kertaa täydellinen menestys, ja v. 1874 sai\nEnglanti, amerikkalaisten viljelysten omistajain suureksi harmiksi,\nvirallisesti haltuunsa Fidshin saaret ja liitti ne siirtomaihinsa.\nKakabolle ja hänen perillisilleen määrättiin vähäinen eläke. Saarien\nhallinto uskottiin sir Robinsonille, Etelä-Wallisin kuvernöörille.\nEnsi vuonna, tultuaan liitetyksi Englantiin, ei Fidshi saarilla\nollut omaa hallintoa, vaan ne olivat sir Robinsonin vaikutusvallan\nalaisina, joka määräsi sinne hallintomiehen. Ottaessaan käsiinsä\nsaaret oli Englannin hallituksella edessään vaikea tehtävä -- niitten\nmonien toiveitten tyydyttäminen, joita odotettiin sen toteuttavan.\nAlkuasukkaat tietysti ennen kaikkea odottivat tuon vihatun henkiveron\nlakkauttamista. Osa valkoihoisista siirtolaisista (amerikkalaiset)\ntaas katseli Britannian herruutta epäluulolla, toinen osa\n(englantilaiset) odotti kaikellaisia etuja -- esim. herruutensa\ntunnustamista alkuasukasten yli, oikeuksiensa vahvistamista\nmaa-anastuksiin j.n.e. Englannin hallitus osottautui täysin\nkykenevänsä suorittamaan tehtävänsä ja sen ensi toimena oli hävittää\nikuisiksi ajoiksi henkivero, joka oli luonut alkuasukasten orjuuden\nmuutamien siirtolaisten eduksi. Mutta tässä oli sir Robinsonilla\nvaikea pulma edessään. Oli välttämätöntä hävittää henkivero, josta\npelastuakseen fidshiläiset olivat kääntyneet Englannin hallituksen\npuoleen, mutta samalla oli, Englannin siirtomaapolitiikan sääntöjen\nmukaan, siirtomaitten itsensä itseään ylläpidettävä, s.o. omilla\nvaroillaan korvattava hallintokustannukset. Mutta henkiveron\nlakkautettua kaikki tulot Fidshi saarilla (tulliverosta) eivät\nnousseet yli kuuden tuhannen punnan, samalla kuin hallinnon\naiheuttamat menot vaativat vähintäin 70,000 puntaa vuodessa. Ja\nniin Robinson, lakkautettuaan rahaveron, keksi labour tax, s.o.\nverotyön, fidshiläisten suoritettavaksi. Mutta tämä vero ei tuottanut\nRobinsonin ja hänen apulaisensa tarvitsemia 70,000 puntaa, eikä\nasiat selvinneet ennenkuin määrättiin uusi kuvernööri Gordon, joka,\nsaadakseen asukkailta hänen ja hänen virkamiestensä ylläpitoon\ntarvittavat rahat, arvasi viisaimmaksi ottaa asukkailta heidän\ntuotteitansa, itse niitä myydäkseen ja olla vaatimatta rahaa siksi\nkuin rahaa ennättää tarpeellisessa määrässä levitä saarille. Tämä\ntraagillinen tapaus fidshiläisten elämästä on mitä selvin ja paras\ntodistus siitä, mitä on raha ja mikä on sen merkitys. Tässä näkyy\nkaikki: sekä orjuutuksen ensimäinen perusehto -- kanuuna, uhkaukset,\nmurha, maan anastus, että sen pääkeino -- raha. Se, mitä kansojen\ntaloudellisen kehityksen historiassa täytyy tutkia vuosisatojen\nläpi, on tässä, kun jo kaikki rahaväkivallan muodot ovat täysin\nkehittyneet, keskitettynä yhteen vuosikymmeneen. Näytelmä alkaa\nsillä, että Amerikan hallitus lähettää sotalaivoja ladatuilla\nkanuunoilla varustettuina saarten rannikolle, joitten asukkaat se\ntahtoo orjuuttaa. Verukkeena tälle uhkaukselle on rahavaatimus,\nmutta näytelmä alkaa kanuunoilla, jotka ovat tähdätyt kaikkia\nasukkaita kohti: vaimoja, lapsia, vanhuksia, ja aivan syyttömiäkin\nmiehiä kohti. Sama ilmiö on nykyäänkin taas uudistunut Amerikassa,\nKiinassa, Keski-Aasiassa. \"Rahat taikka henki\" on uudistunut kaikkien\nkansojen kaikkien valloittajain historiassa. Ensin 45,000, ja sitten\n90,000 dollaria, taikka verilöyly. Mutta 90,000 dollaria ei ole.\nNe ovat amerikkalaisten hallussa. Ja niin alkaa näytelmän toinen\nnäytös: pitää siirtää tuonnemmaksi, vaihtaa hirmuinen, lyhyeen\naikaan keskittynyt verilöyly vähemmän huomattaviin, vaikkakin\npitkällisempiin kärsimyksiin. Ja pikku kansa edustajineen koittaa\nsaada verilöylyn vaihdetuksi rahaorjuuteen. Se lainaa rahaa, ja siten\novat muodot valmiina ihmisten orjuuttamiseksi rahan avulla.\n\nTämä keino alkaa heti vaikuttaa, niinkuin järjestetty armeija,\nja viidessä vuodessa on tarkotus saavutettu. Ihmiset eivät ole\nainoastaan kadottaneet oikeuttansa käyttää hyväkseen maatansa ja\nomaisuuttansa, vaan he ovat kadottaneet vapautensakin, he ovat orjia.\n\nAlkaa kolmas näytös. Asema on kovin tukala ja onnettomien kuuluville\ntulee huhu, että voipi vaihtaa isäntää ja antautua orjaksi toiselle.\n(Vapautumisesta rahan alaisesta orjuudesta ei ole puhettakaan). Ja\nkansa kutsuu luoksensa toisen isännän, jonka valtaan se antautuu,\npyytäen häntä parantamaan sen asemaa. Englantilaiset tulevat,\nnäkevät, että saarien omistaminen antaa heille mahdollisuuden\nylenmäärin lisääntyneitten laiskurien elättämiseen, ja Englannin\nhallitus ottaa haltuunsa saaret asukkaineen. Mutta se ei ota niitä\npersoonallisiksi orjikseen, ei ota edes heidän maatansa, eikä jaa\nsitä apulaisilleen. Nuo vanhat menettelytavat eivät ole nyt tarpeen.\nTarpeen on ainoastaan, että he maksavat veroa ja semmoista veroa,\njoka toiselta puolen olisi kyllin suuri estämään työmiehiä pääsemästä\norjuudestaan, toiselta puolen hyvästi elättäisi suuren joukon\nlaiskureita.\n\nAsukkaitten on maksettava 70,000 puntaa. Se on perusehto, jolla\nEnglanti suostuu pelastamaan fidshiläiset amerikkalaisesta\norjuudesta, ja se on samalla juuri se, mitä tarvitaan asukasten\ntäydelliseksi orjuuttamiseksi. Mutta osottautuu, etteivät\nfidshiläiset missään tapauksessa nykyisessä asemassaan ollen\nkykene suorittamaan 70,000 puntaa. Tuo vaatimus on liian suuri.\nEnglantilaiset helpoittavat joksikin aikaa tuota vaatimusta ja\nottavat osan luonnossa, koroittaakseen sitten aikanansa, kun rahaa\non enemmän levinnyt, veron täyteen määräänsä. Englanti ei menettele\nniinkuin entinen yhtiö, jonka menettelyn voi verrata villien\nvalloittajain ensimäiseen tuloon villien asukkaitten luo, he kun\ntahtovat vaan yhtä -- kiskaista minkä voivat ja mennä tiehensä.\nEnglanti menettelee kaukonäköisemmän orjuuttajan tavoin, se ei tapa\nheti kultamunia munivaa kanaa, vaan on valmis sitä ruokkimaankin,\ntietäen, että kana on hyvä munimaan. Se höllittää ensin ohjaksia\nomaa etua silmällä pitäen, sitten niitä ikiajoiksi kiristääkseen\nja saattaakseen fidshiläiset siihen rahanalaiseen orjuuden tilaan,\njossa ovat eurooppalaiset ja sivistyneet kansat ja josta ei ole\nvapautumisen mahdollisuutta.\n\nRaha on viaton vaihtokeino, mutta ei ainakaan silloin, kun maan\nrannikolla seisoo asukkaita kohti tähdättyjä kanuunia. Niin pian kuin\nrahat otetaan väkisin, kanuunain uhatessa, uudistuu välttämättömästi\nse, mikä tapahtui Fidshin saarilla, ja se tapahtuu aina ja\nkaikkialla, sekä entisten ruhtinaitten että nykyisten hallitusten\naikana. Ihmiset, jotka voivat tehdä väkivaltaa toisille, tulevat\nsitä tekemään vaatimalla semmoisen määrän rahaa, että se pakoittaa\nsorretut antautumaan sortajien orjiksi. Ja sitä paitsi käy aina\nniin, kuin kävi Fidshin saarilla, että nimittäin sortajat, rahaa\nvaatiessaan, aina pikemmin menevät yli sen määrän, mikä alkuaan oli\nkokoon saatava, kuin jättävät vaille. He voivat olla menemättä yli\nmäärän ainoastaan siinä tapauksessa, että siveellinen tunne sitä\nvaatii, mutta täyteen määrään asti menevät silloinkin, kun se tunne\non olemassa, ollen itse rahapulassa. Hallitukset taas aina menevät\nyli määrän ensiksi senvuoksi, ettei hallituksella ole siveellistä\ntunnetta, ja toiseksi sen vuoksi, että, niinkuin tiedämme,\nhallitukset itse ovat pahassa pulassa, jonka ovat saaneet aikaan\nsodat ja välttämättömyys palkita apulaisensa. Kaikki hallitukset ovat\naina rahapulassa ja, jos he tahtoisivatkin, niin eivät voisi olla\nnoudattamatta sääntöä, jonka eräs venäläinen valtiomies 18:nella\nvuosisadalla on ilmaissut, että nimittäin talonpoikaa pitää keritä,\nettei villat kasvaisi liian pitkiksi. Kaikki hallitukset ovat\nvelassa ja velka kasvaa vuosi vuodelta hirvittävällä vauhdilla.\nSamoin kasvavat kulunkiarviot, s.o. välttämättömyys taistella\ntoisia sortajia vastaan ja palkita rahalla ja mailla apulaisiansa\nväkivallan teossa, ja senvuoksi aivan samoin kasvaa maanvuokra.\nEihän työpalkka kasva maakoron lain mukaan, vaan senvuoksi, että\non olemassa väkivallalla perittävä kruunun- ja maavero, jonka\ntarkotuksena on riistää ihmisiltä kaikki heidän ylijäämänsä, niin\nettä he tätä vaatimusta täyttääkseen olisivat pakoitetut myymään\ntyönsä. Tämän työn hyväkseen käyttäminen on mahdollista ainoastaan\nsilloin, kun vaadittujen rahojen yleissumma on suurempi, kuin mitä\ntyömiehet voivat antaa, menettämättä elatustaan. Työpalkan kohoominen\nhävittäisi orjuuden mahdollisuuden, ja senvuoksi, niinkauan kuin\non olemassa väkivalta, ei se milloinkaan voi kohota. Ja juuri\ntätä toisten ihmisten yksinkertaista ja ymmärrettävää toimintaa\ntoisten suhteen nimittävät taloustieteilijät rautaiseksi laiksi.\nVälikappaletta, jolla tämä tapahtuu, nimittävät he vaihtokeinoksi.\n\nRahaa, tuota viatonta vaihtokeinoa, tarvitsevat ihmiset keskinäisissä\nsuhteissaan. Mutta minkäs tähden ei siellä, missä ei rahaveroja\nväkivallalla vaadita, milloinkaan ole ollut eikä ole voinut olla\nrahaa nykyisessä merkityksessään, vaan on ollut vallalla, niinkuin\nfidshiläisillä, kirgiiseillä, afrikkalaisilla, foiniikialaisilla\nja yleensä ihmisillä, jotka eivät maksa veroa, milloin suoranainen\nesineitten vaihto toisiin esineisiin, milloin satunnaisien\narvomittojen käyttäminen, niinkuin lampaitten, nahkojen, simpukkain.\nErityiset rahat tulevat ihmisten kesken käytäntöön vasta silloin\nkun niitä väkisin vaaditaan kaikilta. Vasta silloin ne tulevat\njokaiselle tarpeellisiksi lunnaiksi väkivallasta, vasta silloin ne\nsaavat vakituisen vaihtoarvon. Ja arvoa ei saa se, mikä on mukavampaa\nvaihdettavaksi, vaan se, mitä hallitus vaatii. Jos vaaditaan\nkultaa, niin kullalla on arvo, jos vaaditaan paperipalasia, niin\npaperipalasilla on arvo. Jos ei niin olisi asianlaita, niin minkä\nvuoksi tämän vaihtokeinon liikkeesen laskeminen on aina ollut vallan\netuoikeutena? Jos ihmiset, esim. fidshiläiset, kerran ovat valinneet\nvaihtokeinonsa, niin antaa heidän toimittaa vaihtonsa miten ja millä\ntahtovat, älköötkä ne ihmiset, joilla on valta, s.o. sortamiskeinot,\nsekaantuko tuohon vaihtoon. Mutta vallanpitäjät lyöttävät rahansa,\nsallimatta kenenkään muun tehdä samoin tai, niinkuin meillä\nVenäjällä, painattavat vaan papereita, varustavat ne keisarin kuvilla\nja erikoisilla allekirjoituksilla, kovan rangaistuksen uhalla estäen\nniitten väärentämistä, jakavat nuo rahat apulaisilleen ja vaativat\nniitä sitten itselleen, kruunun- ja maaveron muodossa niin paljon,\nettä työmiehen täytyy antaa koko työnsä, saadakseen noita rahoja.\nJa sitten vakuutetaan, että en ovat välttämättömiä vaihtokeinona.\nIhmiset ovat kaikki vapaita, eivät toiset ihmiset sorra toisia,\neivätkä pidä heitä orjuudessa, -- on vaan yhteiskunnassa olemassa\nraha ja rautainen laki, jonka mukaan maakorko kasvaa ja työpalkka\npienenee vähimpään määrään! Se, että puolet (enemmän kuin puolet)\nvenäläisistä talonpojista joutuu sekä suoranaisten, välillisten että\nmaaverojen vuoksi maanomistajain ja tehtailijain orjiksi, ei merkitse\nollenkaan sitä, mikä on silminnähtävää, että nimittäin väkivaltainen\nverojen ottaminen rahassa hallituksen ja sen apulaisten,\nmaanomistajain hyväksi pakoittaa työmiestä olemaan sen orjuudessa,\njoka ottaa rahaa, vaan se muka merkitsee, että on olemassa raha,\nvaihtokeino, ja rautainen laki!\n\nSilloin kun maaorjuus ei ollut vielä poistettu, oli minulla valta\npakoittaa Jussi tekemään mitä työtä tahansa, ja jos Jussi kieltäytyi,\nlähettää hänet järjestysmiehen luo, joka antoi hänelle vitsaa siksi\nkunnes Jussi alistui. Mutta jos minä pakoitin Jussia tekemään työtä\nyli voimain, antamatta hänelle maata ja ruokaa, niin asia joutui\nesimiesten tutkittavaksi ja minä sain siitä vastata. Nyt sitä vastoin\novat ihmiset vapaita, mutta minä voin pakoittaa Jussin tai Pekan\ntekemään mitä työtä hyvänsä, ja jos hän kieltäytyy, niin en anna\nhänelle rahaa veroihin ja häntä ruoskitaan siksi, kunnes hän alistuu.\nMutta sitä paitsi voin pakoittaa tekemään työtä itseni hyväksi sekä\nsaksalaisen, ranskalaisen, kiinalaisen, että intialaisen siten, että,\njos hän niskoittelee, olen antamatta hänelle rahaa maan ostoon,\nsillä hänellä ei ole ei maata eikä leipää. Ja jos minä pakoitan\nhänet tekemään työtä ilman ravintoa, yli voimain, näännytän hänet\nkuoliaaksi työllä, niin ei kukaan sano minulle sanaakaan. Mutta\njos minä sen lisäksi olen vielä lukenut poliitillis-ekonoomillisia\nkirjoja, niin voin olla varmasti vakuutettu siitä, että kaikki\nihmiset ovat vapaat, ja rauha ei synnytä orjuutta. Talonpojat\ntietävät ammoisista ajoista asti, että ruplalla voi piestä kipeämmin,\nkuin seipäällä. Taloustieteilijät eivät vaan tahdo sitä nähdä. Sanoa,\nettei raha synnytä orjuutta, on samaa, kuin jos puoli vuosisataa\nsitten olisi sanonut, ettei maaorjuus orjuuta. Taloustieteilijät\nsanovat, että, huolimatta siitä, että rahaa omistava ihminen voi\norjuuttaa toisen, raha on viaton vaihtokeino. Miksi ei puolitoista\nvuosisataa sitten yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että, huolimatta\nsiitä, että maaorjuuden kautta voi orjuuttaa ihmisen, maaorjuus\nei ole orjuuttamiskeino, vaan ainoastaan keskinäisten palvelusten\nvaihtamiskeino? Toiset antavat karkean työnsä, toiset taas pitävät\nhuolta orjien ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista ja työn\nantamisesta. Taisivatpa siihen aikaan niin puhuakin.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nJos tuo luuloteltu tiede -- poliittinen ekonomia ei harjoittaisi\nsamaa, kuin kaikki juriidilliset tieteet -- väkivallan puolustamista,\nniin se ei voisi olla näkemättä sitä kummallista ilmiötä, että\nrikkauksien epätasainen jakaantuminen, maan ja pääoman riistäminen\ntoisilta ihmisiltä ja heidän orjuuttamisensa riippuu rahasta, ja että\nainoastaan rahan avulla nykyään toiset ihmiset käyttävät hyväkseen\ntoisten työtä, s.o. orjuuttavat heitä.\n\nSanon vielä kerran, että ihminen, jolla on rahaa, voipi ostaa kaiken\nleivän ja näännyttää toisen nälällä, sekä siten orjuuttaa hänet\ntäydellisesti. Niinpä tehdäänkin aivan meidän nähtemme suunnattomassa\nmäärässä. Luulisi pitävän etsiä yhteyttä näitten ilmiöitten ja rahan\nvälillä, mutta tiede vakuuttaa mitä suurimmalla varmuudella, ettei\nraha ole orjuuttamisen kanssa minkäänlaisessa yhteydessä.\n\nTiede sanoo: raha on samallainen tavara, kuin kaikki muukin, jolla\non oma tuotantoarvonsa, sillä erotuksella ainoastaan, että tämä\ntavara on valittu vaihtokeinoksi, ollen kaikkein sopivin hintojen\nmääräämistä, säästämistä ja maksujen suoritusta varten. Yksi on\ntehnyt kengät, toinen on kasvattanut viljan, kolmas on elättänyt\nlampaat, ja nyt, voidakseen mukavammin vaihtaa tuotteitansa, he\nkeksivät rahan, joka edustaa vastaavan määrän työtä, ja sen avulla\ntoimittavat vaihtonsa.\n\nTuon luulotellun tieteen edustajat hyvin mielellään kuvittelevat\nasian tilan olevan semmoisen, mutta semmoista asian tilaa ei ole\nkoskaan maailmassa ollut. Semmoinen kuvittelu yhteiskunnasta on samaa\nkuin kuvittelu alkuperäisestä, turmeltumattomasta, täydellisestä\nihmisyhteiskunnasta, jota niin suosivat entisajan filosoofit. Mutta\nsemmoista tilaa ei ole koskaan ollut. Kaikissa yhteiskunnissa,\nmissä on ollut rahaa, ovat heikommat ja aseettomat aina olleet\nväkevämmän ja aseellisen väkivallan alaisina, ja siellä, missä on\nollut olemassa väkivalta, on arvomitan -- rahan, olipa se mitä laatua\ntahansa: karjaa, nahkoja, metallia -- aina välttämättömästi täytynyt\nkadottaa tämän merkityksensä ja saada väkivallasta lunastaumisen\nmerkityksen. Rahalla on epäilemättä ne viattomat ominaisuudet, joita\ntiede luettelee, mutta nämä ominaisuudet sillä olisi todellisuudessa\nainoastaan siinä yhteiskunnassa, jossa ei toinen ihminen olisi\ntoisen väkivallan alainen, s.o. ihanteellisessa yhteiskunnassa.\nMutta semmoisessa yhteiskunnassa ei rahaakaan, rahana, yhteistä\narvomittaa, ollenkaan olisi, niinkuin ei sitä ollut eikä voinut olla\nkaikissa niissä yhteiskunnissa, jotka eivät olleet joutuneet yleisen\nvaltiollisen väkivallan alaisiksi. Kaikissa meille tunnetuissa\nyhteiskunnissa sitä vastoin, missä on olemassa raha, se saa\nvaihtokeinon merkityksen ainoastaan sen vuoksi, että se on väkivallan\nvälikappaleena. Ja sen tärkein merkitys ei ole vaihtokeinona, vaan\nväkivallan välikappaleena oleminen. Siellä, missä on olemassa\nväkivalta, ei raha voi olla oikeana vaihtokeinona, sillä se ei voi\nolla arvomittana. Arvomittana se ei voi olla senvuoksi, että, niin\npian kuin yhteiskunnassa toinen ihminen saattaa riistää toiselta\nhänen työnsä tuotteet, tämä on mitta kadottanut merkityksensä. Jos\neläinmarkkinoille yhtaikaa tuodaan hevosia ja lehmiä, joista toiset\novat omistajiensa kasvattamia ja toiset väkisin toisilta omistajilta\nryöstetyltä, niin on selvää, ettei hevosten ja lehmien arvo näillä\nmarkkinoilla tule vastaamaan näitten elukoitten kasvattamisvaivaa.\nKaikkien muittenkin esineitten arvot muuttuvat tämän muutoksen\nmukaan, eikä raha tule määräämään näitten esineitten arvoa. Sitä\npaitsi, jos voi väkivallalla hankkia lehmän, hevosen tai talon,\nniin voi samalla väkivallalla hankkia rahaakin ja tällä rahalla\nsitten hankkia mitä tuotteita tahansa. Mutta jos rahakin hankitaan\nväkivallalla ja käytetään esineitten ostoon, niin raha kadottaa\njo kokonaan vaihtokeinon luonteensa. Väkivallan tekijä, joka on\nryöstänyt rahat ja antaa niitä työn tuotteista, ei vaihda, vaan\nainoastaan ottaa rahan avulla kaiken sen, mitä tarvitsee.\n\nMutta jos nyt olisikin olemassa semmoinen luuloteltu, mahdoton\nyhteiskunta, jossa, ilman että ihmiset ovat yleisen valtion\nväkivallan alaisina, rahalla -- hopealla ja kullalla -- olisi\narvomitan ja vaihtokeinon merkitys, niin semmoisessakin\nyhteiskunnassa raha väkivallan ilmestyessä heti kadottaisi\nmerkityksensä. Ajatelkaamme, että tähän yhteiskuntaan ilmestyy\nväkivallantekijä valloittajan muodossa. Tämä sortaja anastaa lehmät,\nhevoset, vaatteet ja talot, mutta hänen on epämukavata pitää\ntuota kaikkea hallussaan ja sen vuoksi on luonnollista, että hän\nkeksii anastaa asukkailta myöskin sen, mikä heidän keskuudessaan\non arvomittana ja vaihdetaan kaikellaisiin esineisiin -- nimittäin\nrahan. Ja heti silloin raha lakkaa olemasta arvomittana siinä\nyhteiskunnassa, sillä kaikkien esineitten arvomitta tulee aina\nolemaan riippuvainen sortajan mielivallasta. Se esine, joka on\nenemmän tarpeellinen sortajalle ja josta hän antaa enemmän rahaa,\nsaapi suuremman arvon ja päinvastoin. Niin että yhteiskunnassa,\njoka on joutunut väkivallan alaiseksi, saa raha heti vallitsevan\nmerkityksen väkivallan välikappaleena sortajan käsissä ja säilyttää\nvaihtokeinon merkityksen sorretulle ainoastaan siinä suhteessa, kuin\nse on edullista sortajalle.\n\nAjatelkaamme tätä asiain tilaa pienessä piirissä. Maaorjat\ntoimittavat tilanhaltijalle palttinaa, kanoja, lampaita, ja tekevät\nhänelle päivätöitä. Tilanomistaja muuttaa luonnossa maksettavan\nveron rahaveroksi ja määrää hinnan eri veroesineille. Se, jolla ei\nole palttinaa, viljaa, karjaa, työvoimia, voipi suorittaa veronsa\nmäärätyllä rahasummalla. Silminnähtävää on, että tämän tilanhaltijan\ntalonpoikaiskunnassa esineitten arvo tulee aina riippumaan\ntilanhaltijan mielivallasta. Tilanhaltija käyttää kokoomiansa\nesineitä ja sen mukaan, missä määrin mikin niistä on hänelle\ntarpeellinen, määrää niille korkeampia tai alhaisempia hintoja.\nSelvää on, että ainoastaan tilanhaltijan mielivalta tai tarve määrää\nmyöskin näitten esineitten hinnat maksajain kesken. Jos tilanhaltija\ntarvitsee viljaa, niin hän määrää kalliin hinnan oikeudesta olla\ntoimittamatta määrättyä viljamäärää, ja huokean hinnan oikeudesta\nolla toimittamatta palttinaa, karjaa ja työtä. Ja sen vuoksi ne,\njoilla ei ole viljaa, tulevat myymään toisille työtänsä, palttinaansa\nja karjaansa, ostaakseen viljaa tilanhoitajalle toimitettavaksi. Jos\ntaas tilanhaltija tahtoo muuttaa kaikki verot rahaveroiksi, niin\nsilloinkaan ei esineitten hinta tule riippumaan niitten työarvosta,\nvaan ensiksikin siitä rahamäärästä, jonka tilanhaltija tulee\nvaatimaan, ja toiseksi siitä, mitkä talonpoikain tuottamat esineet\novat tilanhaltijalle enemmän tarpeen ja mistä hän siis enemmän\nmaksaa. Rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta esineitten\narvoon talonpoikien kesken ainoastaan silloin, jos ensiksikin\ntilanhaltijan talonpojat asuisivat erillään muista ihmisistä, eivätkä\nolisi suhteissa muuta kuin keskenänsä ja tilanhaltijansa kanssa,\nja toiseksi silloin, kun tilanhaltija käyttäisi rahaa esineitten\nostoon ei omasta kylästään, vaan muualta. Ainoastaan näillä kahdella\nehdolla esineitten arvo, vaikka nimellisesti muuttuneenakin,\npysyisi suhteellisesti säännöllisenä, ja rahalla olisi arvomitan ja\nvaihtokeinon merkitys. Mutta jos talonpojat ovat taloudellisissa\nsuhteissa ympäristön asukasten kanssa, niin ensiksikin siitä,\nminkä verran tilanhaltija vaatii rahaa, tulee riippumaan heidän\ntuotteittensa suurempi tai pienempi arvo suhteessa naapureihin.\n(Jos naapureilta vaaditaan vähemmän rahaa kuin heiltä, niin heidän\ntuotteensa tulevat olemaan huokeampia kuin heidän naapuriensa\ntuotteet, ja päinvastoin). Ja toiseksi rahojen periminen talonpojilta\nolisi vaikuttamatta tuotteiden arvoon ainoastaan silloin, kun\ntilanhaltija ei käyttäisi perimiänsä rahoja omien talonpoikiensa\ntuotteiden ostoon. Sillä jos hän käyttää rahoja omien talonpoikiensa\ntuotteiden ostoon, niin on silminnähtävää, että itse suhde\nerillaisten esineitten hintojen välillä itse talonpoikien kesken\ntulee alituiseen muuttumaan sen mukaan, kuin tilanhaltija ostaa sitä\ntai tätä tavaraa. Otaksukaamme, että joku tilanhaltija määrää hyvin\nkorkean veron, ja hänen naapurinsa taas alhaisen, niin on selvää,\nettä edellisen tilanhaltijan piirissä kaikki esineet tulevat olemaan\nhuokeampia kuin jälkimmäisen piirissä, ja että hinnat kumpaisessakin\npiirissä tulevat riippumaan ainoastaan verojen kohoamisesta tai\nalenemisesta. Semmoinen on väkivallan vaikutus hintoihin. Toisena\nvaikutuksena, joka johtuu edellisestä, tulee olemaan kaikkien\nesineitten suhteellinen arvo. Jos esim. joku tilanhaltija pitää\nhevosista ja maksaa niistä kalliita hintoja, toinen taas pitää\nkäsiliinoista ja maksaa niistä paljon, niin on selvää, että näitten\ntilanhaltijain alueilla tulevat hevoset ja käsiliinat olemaan\nkalliita, ja näitten esineitten hinta ei tule vastaamaan lehmien ja\nviljan hintaa. Jos sitten käsiliinojen ihailija sattuu kuolemaan\nja hänen perillisensä tulee pitämään esim. kanoista, niin on\nselvää, että käsiliinojen hinta laskee ja kanojen hinta nousee.\nSiinä yhteiskunnassa, missä toinen ihminen on toisen väkivallan\nalainen, rahan merkitys, arvomittana, heti joutuu väkivallantekijäin\nmielivallasta riippuvaksi, ja sen merkitys työn tuotteiden\nvaihtokeinona vaihtuu mukavimpaan keinoon käyttää hyväkseen\ntoisen työtä. Rahaa ei sortaja tarvitse vaihtoa eikä arvomittojen\nmääräämistä varten -- hän määrää ne itse -- vaan ainoastaan\nmukavammin harjoittaakseen väkivaltaa, sillä rahaa säästyy, ja\nrahalla on kaikkein helpointa pitää orjuudessa suurta ihmisjoukkoa.\nAnastaa koko karja sitä varten, että olisi aina sekä hevosia, lehmiä\nettä lampaita niin paljon kuin kulloinkin tarvitsee, on epämukavata\nsenvuoksi, että niitä täytyy elättää. Sama on asianlaita viljan\nsuhteen -- se voi pilaantua, sama myöskin päivätyön -- välistä\ntarvitaan tuhat työmiestä, välistä taas ei yhtään. Raha, vaadittuna\nsiltä, jolla sitä ei ole, tekee mahdolliseksi vapautua kaikista\nnoista epämukavuuksista ja saada aina kaikki, mitä tarvitsee, ja\nsenvuoksi ne ovatkin tarpeen sortajalle. Sitä paitsi ne ovat hänelle\ntarpeen senkin vuoksi, ettei hänen oikeutensa käyttää hyväkseen\ntoisen työtä rajoittuisi vaan muutamiin ihmisiin, vaan ulottuisi\nkaikkiin rahaa tarvitseviin ihmisiin. Silloin, kun ei ollut rahaa,\nsaattoi kukin tilanhaltija käyttää hyväkseen ainoastaan maaorjiensa\ntyötä, mutta kun kaksi tilanhaltijaa päätti ottaa orjiltaan rahaa,\njota heillä ei ollut, saivat he molemmat käyttää hyväkseen kaikkia\nniitä voimia, joita oli kummallakin maatilalla.\n\nJa senvuoksi katsoo sortaja edullisemmaksi vaatia kaikki saatavansa\nrahassa, ja sitä varten se onkin hänelle tarpeen. Sorretulle taas,\nsille, jolta otetaan hänen työnsä, ei raha voi olla tarpeen ei\nvaihtoa varten -- hän harjoittaa vaihtokauppaa rahattakin, niinkuin\novat tehneet kaikki kansat, joilla ei ole ollut hallitusta, ei\narvomittojen määräämistä varten, sillä tuo määrääminen tapahtuu\nhänestä huolimatta, ei säästämistä varten, sillä se, jolta riistetään\nhänen työnsä tuotteet, ei voi säästää, eikä maksujen suorittamista\nvarten, sillä sorretun tulee silloin enemmän maksaa, kuin saada.\nSilloinkin, kun hänen tulee saada, ei maksua hänelle suoriteta\nrahassa, vaan tavarassa -- jos työmies ottaa palkkion työstään\nsuorastaan isäntänsä puodista, ja aivan samoin, jos hän koko ansionsa\nedestä ostaa vapaista puodeista välttämättömimmät tarpeensa. Häneltä\nvaaditaan rahaa ja hänelle sanotaan, että, jos ei hän niitä maksa,\nhänelle ei anneta maata, viljaa, tai häneltä otetaan hänen lehmänsä,\ntalonsa ja hänet pannaan työhön tai vankilaan. Vapautua tästä hän voi\nainoastaan myymällä työnsä tuotteet ja itse työnsä niistä hinnoista,\njoita ei määrää säännöllinen vaihto, vaan se valta, joka vaatii\nhäneltä rahaa.\n\nJa näissä olosuhteissa, joissa verot vaikuttavat arvoihin ja jotka\nuudistuvat aina ja kaikkialla, -- tilanhaltijoilla pienessä piirissä,\nvaltioissa suuressa piirissä, -- näissä olosuhteissa, joissa arvojen\nmuuttumisen syyt ovat yhtä silminnähtävät, kuin on silminnähtävää\nkulissien taakse katsojalle, mitenkä ja minkä vuoksi nuken jalat\nnousevat ja laskeutuvat, näissä olosuhteissa puhua siitä, että raha\non vaihtokeino ja arvomitta, on vähintäinkin kummallista.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKaikki orjuuttaminen perustuu vaan siihen, että toinen ihminen\nvoi riistää toiselta elämän ja sitä uhkaamalla pakoittaa toisen\ntäyttämään tahtoansa.\n\nErehtymättä saattaa sanoa, että, jos on olemassa ihmisen\norjuuttaminen, s.o. että toinen vasten omaa tahtoaan, toisen\ntahdosta, tekee joitakin hänelle epämieluisia tekoja, syynä tähän on\nainoastaan väkivalta, joka nojautuu elämän riistämisen uhkaukseen.\nJos ihminen antaa koko työnsä toiselle, saa riittämätöntä ravintoa,\nantaa pienet lapset raskaaseen työhön, lähtee pois maaltaan ja uhraa\nkoko elämänsä hänelle vastenmieliseen ja tarpeettomaan työhön,\nniinkuin tapahtuu silmiemme edessä meidän maailmassamme, niin\nvarmasti voi sanoa hänen tekevän sitä ainoastaan sen vuoksi, että\nhäntä uhkaa elämän menettäminen, jos hän tästä kaikesta kieltäytyy.\nSenpä vuoksi meidän sivistyneessä maailmassamme, jossa suurin osa\nihmisiä, ollen hirmuisessa puutteessa, tekee heille vastenmielistä ja\ntarpeetonta työtä, on ihmisten enemmistö elämän riistämisen uhkaan\nperustuvassa orjuudessa. Missä sitten on orjuus ja missä elämän\nriistämisen uhka?\n\nMuinaisina aikoina olivat orjuuttamiskeino ja elämän riistämisen\nuhka silminnähtäviä. Käytettiin alkuperäistä orjuuttamiskeinoa,\nsuorastaan uhkaamalla tappaa miekalla. Aseellinen sanoi aseettomalle:\nminä voin sinut tappaa, niinkuin näit minun vastikään veljesi\ntappaneen, mutta minä en tahdo sitä tehdä, minä armahdan sinua\nsenvuoksi, että meille kummallekin on edullisempaa, että sinä teet\ntyötä minun hyväkseni, kuin että sinä tulet tapetuksi. Tee siis\nkaikki, mitä minä käsken, ellet tahdo menettää henkeäsi. Ja aseeton\nalistui ja teki kaikki, mitä aseellinen vaati. Aseellinen uhkaili ja\naseeton teki työtä. Se oli sitä persoonallista orjuutta, joka ensin\nilmestyy kaikilla kansoilla ja nykyäänkin on vielä tavattavissa\nalkuperäisillä kansoilla. Elämän muodostuessa tämä ensimäinen\nkeinokin muuttaa muotonsa, sillä se tulee silloin vähemmän mukavaksi\nsortajalle. Sortajan täytyy, voidakseen käyttää hyväkseen heikkojen\ntyötä, ruokkia ja pukea heitä, s.o. ylläpitää heitä niin, että\nhe kykenisivät työhön, ja tämän kautta rajoittuu orjuutettujen\nlukumäärä. Sitä paitsi tämä keino pakoittaa sortajaa olemaan aina\nsorretun ääressä häntä uhkaamassa. Ja niin keksittiin toinen\norjuuttamiskeino.\n\nViisi tuhatta vuotta sitten, niinkuin raamatussa kerrotaan, keksi\nJoosef tuon uuden, mukavamman ja laajemman orjuuttamiskeinon. Tämä\nkeino on se sama keino, jota nykyään käytetään eläintarhoissa\ntottelemattomain hevosten ja villieläinten taltuttamiseksi. Tämä\nkeino on nälkä.\n\nNäin kerrotaan tuosta keksinnöstä raamatussa, 1 Mooseksen kirjassa.\n\n41 l. 48 v. -- Ja hän kokosi kaiken viljan niinä seitsemänä vuonna,\njotka olivat (hedelmällisiä) Egyptin maalla, ja sijoitti sen\nkaupunkeihin; kuhunkin kaupunkiin sijoitti hän ympäröivien peltojen\nviljaa.\n\n49. -- Ja Joosef kokosi sangen paljon viljaa, niinkuin santaa\nmeressä, niin että hän lakkasi sitä laskemasta, sillä sitä ei voinut\nlaskea.\n\n53. -- Ja ne seitsemän viljavuotta kuluivat Egyptin maalla.\n\n54. -- Ja tuli seitsemän nälkävuotta, niinkuin Joosef oli sanonut. Ja\noli nälkä kaikissa maissa, mutta koko Egyptin maalla oli viljaa.\n\n55. -- Mutta kun Egyptin maa myöskin alkoi kärsiä nälkää, niin kansa\nrupesi huutamaan Faraolle leipää pyytäen. Ja Farao sanoi kaikille\negyptiläisille: menkää Josefin luo ja mitä hän teille sanoo, se\ntehkää.\n\n56. -- Ja nälkä oli koko maassa, ja Josef avasi kaikki jyväaitat ja\nalkoi myydä viljaa egyptiläisille. Mutta nälkä kasvoi Egyptin maalla.\n\n57. -- Ja kaikista maista tultiin ostamaan viljaa Joosefilta, sillä\nnälkä oli enentynyt koko maassa.\n\nJoosef, käyttäen hyväkseen alkuperäistä orjuuttamiskeinoa miekalla\nuhkaamalla, kokosi viljaa hyvinä vuosina, odottaen huonoja, jotka\ntavallisesti tulevat hyvien jälkeen, niinkuin kaikki ihmiset tietävät\nilman Faraon uniakin, ja tällä keinolla -- nälällä -- paremmin\nja Faraolle mukavammalla tavalla orjuutti sekä egyptiläiset että\nkaikkien lähiseutujen asukkaat. Kun kansa alkoi kärsiä nälkää, hän\nlaittoi niin, että voisi ikuisesti pitää kansaa vallassaan -- nälän\navulla. Siitä kerrotaan seuraavasti:\n\n47 1. 13 v. -- Eikä ollut leipää koko maassa, sillä nälkä oli kovasti\nkiihtynyt, ja näännyksissä oli nälästä Egyptin maa ja Kaanaan maa.\n\n14. -- Ja Joosef kokosi kaiken hopean, mikä oli Egyptin maalla ja\nKaanaan maalla viljasta, jota ostettiin, ja vei hopean Faaraon\nhuoneeseen.\n\n15. -- Ja hopea kului loppuun Egyptin maalla ja Kaanaan maalla. Ja\nkaikki egyptiläiset tulivat Joosefin luo ja sanoivat: anna meille\nleipää, miksi pitää meidän kuolla edessäsi, senvuoksi että hopea on\nloppunut.\n\n16. -- Ja Joosef sanoi: antakaa karjanne, niin minä annan teille\nviljaa karjastanne, jos hopea on loppunut.\n\n17. -- Ja he toivat karjansa Joosefille, ja Joosef antoi heille\nviljaa hevosista ja pienestä karjasta ja suuresta karjasta ja\naaseista, ja varusti heidät viljalla sinä vuonna koko heidän karjansa\nedestä.\n\n18. -- Ja kun se vuosi oli kulunut, tulivat he hänen luoksensa\nseuraavana vuonna ja sanoivat: emme salaa herraltamme, että hopea on\nloppunut ja karjalaumamme ovat herramme hallussa; eikä meille ole\njäänyt mitään herramme edessä, paitsi meidän ruumistamme ja maitamme.\n\n19. -- Miksi pitää meidän joutua perikatoon silmiesi edessä, ja\nmeidän maittemme mennä hukkaan? Osta meidät ja meidän maamme\nleivästä, ja me mainemme tulemme Faaraon orjiksi, mutta sinä anna\nmeille siementä, että eläisimme emmekä kuolisi, ja ettei maa joutuisi\nkylmille.\n\n20. -- Ja Joosef osti koko Egyptin maan Faaraolle, sillä egyptiläiset\nmöivät itse kukin peltonsa, kun nälkä oli heidät näännyttää. Ja maa\ntuli Faaraon omaksi.\n\n21. -- Ja kansan hän siirsi kaupunkeihin yhdestä Egyptin äärestä\ntoiseen.\n\n22. -- Ainoastaan pappien maata hän ei ostanut, sillä papeille oli\nFaarao määrännyt alueen, ja he elivät maa-alueestansa, jonka Faarao\noli heille antanut, eivätkä he senvuoksi myyneet maatansa.\n\n23. -- Ja Joosef sanoi kansalle: katso, minä olen ostanut nyt teidät\nja maanne Faaraolle, tuossa teille on siementä, kylväkää maahan.\n24. -- Kun tulee elonkorjuu, niin antakaa viides osa Faaraolle, ja\nneljä osaa jääpi teille peltoihin kylvettäviksi, teille ravinnoksi ja\nniille, jotka ovat taloissanne, ja lapsillenne.\n\n25. -- Ja he sanoivat: sinä olet pelastanut meidän elämämme, anna\nmeidän löytää armo herramme edessä ja olkaamme Faaraon orjia.\n\n26. -- Ja Joosef sääsi lain Egyptin maalle, aina tähän päivään asti:\nviides osa Faaraolle. Ainoastaan pappien maa ei kuulunut Faaraolle.\n\nEnnen piti Faaraon, käyttääkseen hyväkseen ihmisten työtä,\nväkivallalla pakoittaa heitä tekemään työtä hänen hyväkseen. Nyt\nsitä vastoin, kun varastot ja maa oli Faaraon hallussa, hän tarvitsi\nvaan väkivallalla suojella näitä varastoja, ja nälän avulla hän voi\npakoittaa heitä tekemään työtä hyväkseen.\n\nMaa oli kokonaan Faaraon hallussa, ja varastoja (vero-osa) oli aina\nhänellä, jonka vuoksi sen sijaan, että ennen piti jokaista erikseen\nmiekan avulla ajaa työhön, tarvitsi nyt vaan suojella varastoja, ja\nihmiset olivat orjuutetut ei enää miekan, vaan nälän avulla.\n\nNälkävuonna voivat kaikki Faaraon tahdosta tulla nälkään\nnäännytetyiksi, ja hyvänä vuonna voivat tulla näännytetyiksi kaikki\nne, joilla satunnaisten onnettomuuksien vuoksi ei ole viljavarastoja.\n\nJa siten kehittyy toinen orjuuttamiskeino, ei suoraan miekan avulla,\ns.o. ei sillä, että väkevämpi tappamisen uhalla ajaa heikompaa\ntyöhön, vaan sen avulla, että väkevämpi, anastettuaan varastot ja\nsuojellen niitä miekalla, pakoittaa heikompaa antautumaan työhön\nelatuksen edestä.\n\nJosef sanoo nälkäisille: minä voin näännyttää teidät nälällä, sillä\nleipä on minulla, mutta minä armahdan teitä sillä ehdolla, että te\nleivästä, jota minä olen teille antava, teette kaikki, mitä käsken.\n\nEnsimäistä orjuuttamiskeinoa käyttääkseen täytyy väkevämmällä olla\nainoastaan sotilaita, jotka alituiseen käyvät asukkaitten luona ja\nkuoleman uhalla pakoittavat heitä täyttämään hänen vaatimuksiansa.\nTätä keinoa käyttäessään hänen täytyy jakaa saalis ainoastaan\nsotilaitten kanssa. Toista keinoa käyttääkseen tarvitsee hän, paitsi\nviljavarastojen ja maan suojelemista varten tarpeellisia sotilaita,\nmyöskin toisenlaisia apulaisia -- suuria ja pieniä Joosefeja --\nhallitusmiehiä ja viljan jakelijoita. Ja sortajan täytyy jakaa\nsaalis heidän kanssaan ja antaa Joosefille kullalla kirjailtu puku,\nkultasormus, palvelusväkeä ja viljaa, sekä hopeata hänen veljilleen\nja omaisilleen. Sitä paitsi seuraa asian luonnosta, että väkivaltaan\nosallisiksi tässä tapauksessa tulevat ei ainoastaan toimimiehet ja\nheidän omaisensa, vaan myöskin kaikki ne, joilla on viljavarastoja.\nNiinkuin ensimäistä, raakaan voimaan perustuvaa keinoa käytettäessä,\ntuli väkivaltaan osalliseksi jokainen, jolla oli aseita, niin tätä\nnälkään perustuvaa keinoa käytettäessä ottaa osaa väkivaltaan ja\nhallitsee jokainen, jolla on varastoja.\n\nTämän keinon etu ensimäisen edellä on sortajalle: 1) siinä, ettei\nhänen enää tarvitse ponnistella pakoittaaksensa työmiehiä täyttämään\nhänen tahtoansa, vaan työmiehet itse tulevat ja myyvät itsensä\nhänelle, 2) siinä, että vähemmän ihmisiä pääsee hänen väkivaltansa\nalaisuudesta. Epäedullista sortajalle on ainoastaan se, että hän\ntässä tapauksessa saa jakaa useamman ihmisen kanssa. Etu sorretulle\non tässä tapauksessa siinä, ettei sorrettu enää joudu raa'an\nväkivallan alaiseksi, vaan jätetään omille hoteillensa ja voipi aina\ntoivoa pääsevänsä, ja joskus onnellisissa olosuhteissa pääseekin,\nsiirtymään sorretun asemasta sortajan asemaan. Epäedullista\nsorretulle on taas se, että hän on aina jossain määrin väkivallan\nalaisena. Tämä uusi orjuuttamiskeino tulee tavallisesti käytäntöön\nyhtaikaa vanhan mukana, ja sortaja tarpeen mukaan supistaa toista\nja laajentaa toista. Mutta tämäkään keino ei täydellisesti tyydytä\nsortajan halua riistää niin paljon kuin mahdollista työn tuotteita\nniin suurelta työmiesjoukolta kuin suinkin ja orjuuttaa niin paljon\nihmisiä kuin suinkin, -- eikä vastaa monimutkaisempia elämän oloja,\nja niin kehittyy vielä uusi orjuuttamiskeino. Tuo kolmas keino on\nveron vaatiminen. Tämä keino perustuu, niinkuin toinenkin, nälkään,\nmutta leivän riistämiseen ihmisiltä liittyy vielä muittenkin\nvälttämättömien tarpeitten riistäminen. Sortaja määrää orjien\nsuoritettavaksi semmoisen määrän rahamerkkejä, jotka nekin ovat hänen\nhallussaan, että niitä itselleen hankkiakseen heidän täytyy myydä ei\nainoastaan viljavarastostansa enemmän, kuin Joosefin määräämä viides\nosa, vaan myöskin välttämättömimmät tarpeensa: liha, nahka, villa,\nvaatteet, polttopuut, jopa rakennuksetkin, ja sen vuoksi sortaja\npitää aina vallassaan orjia ei ainoastaan nälän, vaan myöskin janon,\nvilun ja kaikellaisen muun puutteen avulla.\n\nSiten kehittyy kolmas orjuuttamiskeino, rahan, joka on siinä, että\nväkevämpi sanoo heikommalle: minä voin kullekin teistä tehdä mitä\nikinä tahdon, voin suorastaan pyssyllä tappaa teidät, voin tappaa\nsilläkin, että otan teiltä maan, josta elätte, voin rahalla, jota\nteidän täytyy minulle toimittaa, ostaa kaiken leivän, ja myydä sen\nvieraille ihmisille, siten näännyttäen teidät nälkään, voin riistää\nteiltä kaikki, mitä teillä on: karjan, asunnot, vaatteet. Mutta se\non minulle epämukavaa ja epämiellyttävää, jonka vuoksi annan teidän\nkaikkien menetellä työnne ja tuotteittenne suhteen mielenne mukaan,\nmutta teidän täytyy antaa minulle vissi määrä rahamerkkejä, joka\non suoritettava henkilöluvun, maan, ravintomäärän, vaatteiden tai\nrakennusten luvun mukaan. Teidän täytyy antaa minulle nuo merkit,\nmuuten saatte menetellä niinkuin tahdotte, mutta tietäkää, etten\nminä tule suojelemaan enkä hoitamaan leskiä, orpoja, sairaita,\nvanhoja, minä tulen suojelemaan ainoastaan näitten rahamerkkien\nsäännöllistä käytäntöä. Minä tulen suojelemaan ainoastaan sitä, joka\nsäännöllisesti suorittaa minulle vaatimani määrän rahamerkkejä.\nMitenkä ne ovat hankitut, se on minulle yhdentekevää.\n\nJa sortaja antaa näitä merkkejä ainoastaan kuittina siitä, että hänen\nvaatimuksensa ovat täytetyt.\n\nToinen orjuuttamiskeino on siinä, että Faarao, ottaen viidennen\nosan sadosta ja varaten itselleen viljaa, paitsi persoonallista\norjuuttamista miekan avulla, tulee apulaisineen tilaisuuteen pitää\nvallassaan työmiehiä nälän aikana ja muutamia niistä heitä kohtaavien\nvastuksien aikana. Kolmas keino on siinä, että Faarao vaatii\ntyömiehiltä rahaa enemmän, kuin maksaa hänen heiltä ottamansa osa\nviljaa, ja saapi siten apulaisineen uuden keinon pitää vallassaan\ntyömiehiä ei ainoastaan nälän ja satunnaisten onnettomuuksien aikana,\nvaan aina. Toista keinoa käytettäessä jääpi ihmisille viljavarastoja,\njotka auttavat heitä orjuuteen antautumasta, kestämään vähäisempiä\nviljakatoja ja satunnaisia onnettomuuksia. Kolmatta keinoa\nkäytettäessä, kun vaaditaan enemmän, otetaan pois viljavarastotkin\nynnä muut välttämättömimmät tarpeet, niin että vähimmänkin\nonnettomuuden sattuessa työmies, kun hänellä ei ole viljavarastoja\neikä muita varastoja leipään vaihtaa, joutuu sen orjaksi, jolla on\nrahaa. Ensimäistä keinoa käyttäessään tarvitsee sortaja ainoastaan\nsotilaita, joitten kanssa hänen on saalis jaettava, toinen keino\nvaatii paitsi maan ja viljavarastojen suojelijoita vielä viljan\nkokoojia ja jakajia, kolmatta keinoa käyttäessään hän ei enää voi\nitse pitää hallussaan kaikkea maata, vaan täytyy hänellä olla\npaitsi sotilaita maan ja rikkauksien vartioimista varten vielä\nmaanomistajia, veronkantajia, jakajia, tarkastajia, tullivirkamiehiä,\nrahanhoitajia ja rahan tekijöitä. Kolmannen keinon käyttäminen on\npaljoa monimutkaisempaa kuin toisen. Toista keinoa käytettäessä\nvoipi viljan kokoomisen antaa arennillekin, niinkuin tehtiin vanhaan\naikaan ja nykyään tehdään Turkin-maalla, mutta kun orjat veroitetaan,\ntarvitaan monenlaisia hallintomiehiä pitämään silmällä sitä, ettei\nihmisten onnistuisi välttää veron suoritusta. Ja senvuoksi kolmatta\nkeinoa käyttäessään tulee sortajan jakaa saalis vielä useampien\nihmisten kanssa. Sitä paitsi itse asian luonnosta seuraa, että\nosallisiksi tämän keinon käyttämisessä tulevat kaikki ne ihmiset,\njoilla on rahaa. Tämän keinon edut sortajalle ensimäisen ja toisen\nkeinon edellä ovat seuraavat:\n\nEnsiksi se, että tällä keinolla voi ottaa suuremman määrän työtä ja\nmukavammalla tavalla. Rahavero on ikäänkuin ruuvi, jolla saattaa\nkiristää viimeiseen määrään asti kultaista kanaa, sitä tappamatta,\nniin ettei tarvitse odottaa nälkävuotta, niinkuin Joosefin aikoina,\nvaan nälkävuosi on ainaiseksi saatu aikaan.\n\nToiseksi se, että tässä tapauksessa väkivalta ulottuu kaikkiin\nmaattomiin ihmisiin, jotka antoivat ennen ainoastaan osan työstään\nviljan edestä, vaan nyt ovat velvolliset, paitsi viljasta antamaansa\nosaa, antamaan sortajalle vielä osan työstään veroista. Epäedullista\nsortajalle on se, että hänen tulee jakaa saalis useamman ihmisen\nkanssa, ei ainoastaan välittömien apulaistensa, vaan, ensiksikin,\nkaikkien niitten yksityisten maanomistajain, joita tavallisesti\nilmaantuu tätä keinoa käytettäessä, toiseksi kaikkien niitten\noman ja vieraankin kansan ihmisten, joilla on orjilta vaadittuja\nrahamerkkejä. Etu sorretulle, verraten toiseen keinoon, on yksi:\nse, että hän saa vielä suuremman persoonallisen riippumattomuuden\nsortajasta. Hän saapi elää, missä tahtoo, tehdä, mitä tahtoo, kylvää\ntai olla kylvämättä viljaa, ei ole velvollinen tekemään tiliä\ntyöstään ja jos hänellä on rahaa, voi pitää itseänsä aivan vapaana\nja aina toivoa saavuttavansa joksikin aikaa, kun hänellä on liikoja\nrahoja tai niillä ostettua maata, ei ainoastaan riippumatonta asemaa,\nvaan sortajankin aseman. Epäedullista hänelle on se, että yleensä\nkatsottuna tätä keinoa käytettäessä sorrettujen asema tulee paljon\nraskaammaksi ja he kadottavat suuremman osan työnsä tuotteista, sillä\nniitten ihmisten luku, jotka käyttävät hyväkseen toisten työtä,\ntulee vielä suuremmaksi ja siis heidän ylläpitonsa taakka tulee\npienemmän joukon hartioille. Tämä kolmas orjuuttamiskeino on myös\nhyvin vanha ja tulee käytäntöön kahden edellisen kanssa, sulkematta\nniitä pois kokonaan. Ei yksikään näistä orjuuttamiskeinoista ole\nlakannut olemasta. Kaikki kolme keinoa voidaan verrata ruuveihin,\njotka kiristävät työmiesten niskoille pantua lautaa. Perus- eli\nkeskimäinen ruuvi, jota paitsi eivät voi pysyä toisetkaan ruuvit, on\nse, joka ensiksi kiinni väännetään eikä milloinkaan irroiteta -- se\non persoonallinen orjuus, ihmisten orjuuttaminen miekalla tappamisen\nuhkauksella. Toinen ruuvi, joka kiinnitetään ensimäisen jälkeen,\non ihmisten orjuuttaminen maan ja ravintovarastojen riistämisellä,\njota riistämistä tukee tappamisen uhka. Kolmas ruuvi on ihmisten\norjuuttaminen vaatimalla heiltä rahamerkkejä, joita heillä ei ole,\nja sitä tukee myöskin tappamisen uhka. Kaikki kolme ruuvia ovat\nkiinnitettyinä, ja kun yhtä tiukennetaan, niin silloin toiset\nvaan löyhtyvät. Työmiehen täydelliseksi orjuuttamiseksi tarvitaan\nkaikki kolme ruuvia, kaikki kolme orjuuttamiskeinoa, ja meidän\nyhteiskunnassamme käytetään aina kaikkia näitä kolmea keinoa.\n\nMe olemme kaikki lapsellisesti vakuutetut siitä, että persoonallinen\norjuus on poistettu meidän sivistyneestä maailmastamme, että sen\nviimeiset jäännökset ovat hävitetyt Amerikassa ja Venäjällä, ja\nettä nykyään on orjuutta olemassa ainoastaan raakalaiskansojen\nkeskuudessa. Me unohdamme ainoastaan pienen seikan -- ne sadat\nmiljoonat vakinaista sotaväkeä, jota paitsi ei ole yhtäkään\nvaltakuntaa, ja jonka poistettua välttämättömästi sortuu jokaisen\nvaltakunnan koko taloudellinen rakenne. Ja mitä muuta ovat nuo\nmiljoonat sotilaat, kuin hallitsijoittensa persoonallisia orjia?\nEivätkö nämä ihmiset ole pakoitetut täyttämään herrojensa koko\ntahtoa kidutusten ja kuoleman uhalla, joka uhkaus niin usein pannaan\ntäytäntöön? Eroitus on vaan siinä, että näitten orjien alistumista\nei nimitetä orjuudeksi, vaan sotakuriksi, ja että toiset olivat\norjina syntymästään alkaen kuolemaan asti, mutta nämä ainoastaan\npitemmän tai lyhemmän ajan n.k. palvelusajan. Persoonallinen orjuus\nei ole suinkaan poistettu meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme,\nvaan yleisen asevelvollisuuden kautta se on enentynyt viime aikoina,\nainoastaan jonkun verran muuttuneessa muodossa. Eikä se voikaan\nhävitä, sillä niin kauan kuin toinen ihminen tulee orjuuttamaan\ntoista, tulee olemaan persoonallistakin orjuutta, sitä, joka miekan\navulla ylläpitää maa- ja vero-orjuutta. Saattaa olla, että tämä\norjuus, s.o. sotaväki, on hyvin tarpeellinen isänmaan puolustukselle\nja maineelle, mutta tuo sen hyöty on enemmän kuin epäillyttävä,\nsillä me näemme, kuinka usein se onnettomien sotien kautta saattaa\nisänmaan orjuuteen ja häpeään. Mutta aivan epäilemätöntä on tämän\norjuuden tarkotuksenmukaisuus maa- ja vero-orjuuden ylläpitämiseksi.\nJos irlantilaiset tai venäläiset talonpojat valloittavat maat\nomistajiltaan, niin tulee sotaväki ja ottaa ne takaisin. Jos rakentaa\nviina- tai oluttehtaan, eikä suorita aksiisiveroa, niin tulevat\nsotamiehet ja sulkevat tehtaan. Jos kieltäytyy maksamasta veroja,\nniin on sama seuraus.\n\nToinen ruuvi on ihmisten orjuuttaminen ottamalla heiltä maat ja siis\nheidän elatusvarastonsa. Tämä orjuuttamiskeino on niinikään ollut\naina olemassa, missä ihmiset ovat olleet orjuutettuja, ja muuttipa se\nmuotoansa miten paljon tahansa, se on olemassa kaikkialla. Välistä\nkoko maa kuuluu hallitsijalle, niinkuin Turkinmaalla, ja 1/10 sadasta\notetaan kruunulle, välistä osa maasta ja siitä kannetaan veroa,\nvälistä koko maa kuuluu muutamille henkilöille ja siitä otetaan osa\ntyöstä, niinkuin Englannissa, välistä taas suurempi tai pienempi osa\nkuuluu suurille maanomistajille, niinkuin Venäjällä, Saksassa ja\nRanskassa. Mutta siellä, missä on olemassa orjuuttamista on myöskin\nolemassa maan anastamista orjuuttamisen kautta. Tämän orjuuttamisen\nruuvi löyhtyy tai kiristyy sen mukaan kuin toisia ruuvia kiristetään.\nNiinpä Venäjällä, kun persoonallinen orjuus ulottui työmiesten\nenemmistöön, oli maaorjuus tarpeeton, mutta persoonallisen orjuuden\nruuvi löyhtyi Venäjällä vasta silloin kun maa- ja vero-orjuuden\nruuvit kiristettiin. Kaikki kirjoitettiin kuntien kirjoihin,\nvaikeutettiin toiseen paikkaan muuttaminen, anastettiin tai jaettiin\nmaat yksityisille henkilöille ja sitten päästettiin \"vapauteen\".\nEnglannissa esim. on vallalla etupäässä maaorjuus, ja kysymys\nmaan tekemisestä kansanomaisuudeksi on ainoastaan siinä, että\nvero-orjuuden ruuvi olisi kiristettävä, että maaorjuuden ruuvi\nlöyhtyisi.\n\nKolmas orjuuttamiskeino, veron avulla, on niinikään ollut olemassa\nja meidän aikanamme, samallaisten rahamerkkien levitessä eri\nvaltakunnissa ja valtion vallan kasvaessa, se on vaan saanut\nerityisen voiman. Tämä keino on meidän aikanamme niin kehittynyt,\nettä se pyrkii jo astumaan toisen keinon -- maaorjuuden sijalle.\nMe olemme muistimme aikana nähneet Venäjällä kaksi ylimenoa\norjuuden toisesta muodosta toiseen. Kun maaorjat vapautettiin\nja tilanomistajille jätettiin oikeudet suurimpaan osaan maata,\nniin tilanomistajat pelkäsivät kadottavansa valtansa orjien\nyli, mutta kokemus osoitti, että heidän tarvitsi vaan päästää\nkäsistään persoonallisen orjuuden vanhat kahleet ja tarttua\ntoisiin -- maaorjuuden. Talonpojalta puuttui leipää elatukseksi,\nmutta tilanomistajan hallussa oli maa ja viljavarastot, ja niin\njäi talonpoika entiseen orjuuteen. Seuraava ylimeno oli se, kun\nhallitus veroillaan kiristi hyvin tiukalle toisen ruuvin, ja\ntyömiesten enemmistö tuli pakoitetuksi myymään itsensä orjuuteen\ntilanomistajille ja tehtaisiin. Ja uusi orjuuden muoto pani kansan\nvielä lujemmalle, niin että 9/10 Venäjän työväestä tekee työtä\ntilanomistajien ja tehtaili joitten luona ainoastaan senvuoksi, että\nheitä pakoittaa siihen kruunun- ja maaverojen vaatimus. Se on siihen\nmäärin silminnähtävää, että, jos hallitus yhtenä vuonna ei perisi\nsuoranaisia, välillisiä ja maaveroja, kaikki työt vierailla pelloilla\nja tehtaissa pysähtyisivät. Yhdeksän kymmenettä osaa Venäjän kansasta\npestataan veronkannon aikana ja verojen vuoksi.\n\nKaikki kolme orjuuttamiskeinoa ovat aina olleet olemassa, mutta\nihmiset eivät ole taipuvaisia niitä huomaamaan, niin pian kuin ne\nsaavat uutta puolustusta. Ja kummallisinta on että juuri sitä keinoa,\njohon nykyään kaikki perustuu, sitä ruuvia, joka kaiken kannattaa,\njuuri sitä ei huomatakaan.\n\nKun vanhaan aikaan koko taloudellista yhteiskuntajärjestystä\nkannatti persoonallinen orjuus, eivät suurimmatkaan nerot voineet\nsitä nähdä. Xenofonin, Platon, Aristoteleen ja roomalaisten mielestä\nei voinut olla toisin, ja orjuus oli heidän mielestään välttämätön\nja luonnollinen seuraus sodista, joita paitsi ei voinut ajatella\nihmiskunnan olemassa oloa.\n\nSamalla tavalla keskiajalla ja aina viime aikoihin asti ihmiset eivät\nnähneet maaomistuksen ja siitä johtuvan, keskiajan koko taloudellista\njärjestystä kannattavan orjuuden merkitystä. Ja aivan samoin nytkään\nei kukaan näe eikä edes tahdo nähdä sitä, että nykyaikana ihmisten\nenemmistön orjuus perustuu rahassa suoritettaviin kruunun- ja\nmaaveroihin, joita hallitukset kantavat alamaisiltaan viranomaisten\nja sotaväen avulla -- niitten samojen viranomaisten ja sotaväen,\njoita näillä veroilla ylläpidetään.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nEi ole kummallista, etteivät orjat itse, jotka ammoisista ajoista\nasti aina ovat eläneet orjuuden alaisina, huomaa asemaansa, että he\npitävät orjuuden tilaa ihmiselämän luonnollisena ehtona ja orjuuden\nmuodon muutosta helpoituksena. Ei ole kummallista sekään, että orjain\nomistajat välistä vilpittömästi aikovat vapauttaa orjia, löyhentäen\ntoista ruuvia, kun toinen jo on tiukalle kiristettynä. Niin hyvin\ntoiset kuin toisetkin ovat tottuneet asemaansa ja toiset -- orjat,\ntuntematta vapautta, etsivät ainoastaan helpoitusta tai vaikkapa vaan\norjuuden muodon muutosta, toiset, orjain omistajat, tahtoen salata\nvääryyttänsä, koettavat antaa erityistä merkitystä niille orjuuden\nuusille muodoille, joita he entisten asemesta käyttävät ihmisiä\norjuuttaessaan. Mutta kummallista on se, mitenkä tiede, niin kutsuttu\nvapaa tiede voipi, kansan elämän taloudellisia oloja tutkiessaan,\nolla näkemättä sitä mikä on kansan kaikkien taloudellisten\nolosuhteitten perustana? Luulisi olevan tieteen tehtävänä etsiä\nilmiöitten yhteyttä ja niitten yhteistä syytä. Mutta poliittinen\ntaloustiede tekee juuri päinvastoin. Se koittaa huolellisesti salata\nilmiöitten yhteyttä ja niitten merkitystä, välttäen vastausten\nantamista kaikkein yksinkertaisimpiin ja oleellisimpiin kysymyksiin.\nNiinkuin laiska, vikuroiva hevonen se kulkee hyvin ainoastaan\nalamäkeä, kun ei tarvitse vetää, mutta niin pian kuin täytyy vetää se\nheti hypähtää tiepuoleen, teeskennellen että sillä on asiata mennä\njonnekin syrjään. Niin pian kuin tieteelle tarjoutuu jokin totinen,\noleellinen kysymys, alkavat heti tieteelliset tuumailut kysymykseen\nkuulumattomista asioista, joilla ei ole muuta tarkotusta, kuin\nkääntää huomio pois kysymyksestä.\n\nKysytään, mistä tulee se luonnoton, järjetön, eikä ainoastaan\nhyödytön, vaan vahingollinen ilmiö, että toiset ihmiset eivät voi\nsyödä eikä tehdä työtä muuten kuin toisten tahdon mukaan. Ja tiede\nvastaa aivan tosissaan: se tulee siitä, että toiset ihmiset ovat työn\nja ruokkimisen määrääjinä -- semmoinen on tuotannon laki.\n\nKysytään mitä on omistusoikeus, jonka nojalla toiset ihmiset\nanastavat itselleen toisten maan, ravinnon ja työaseet. Tiede vastaa\ntosissaan: tämä oikeus perustuu työnsä suojelemiseen s.o., että\ntoisten ihmisten työn suojeleminen ilmenee toisten työn anastamisessa.\n\nKysytään mitä on raha, jota kaikkialla lyöttää ja painattaa hallitus,\ns.o. valta, jota niin suunnattomissa määrin väkisin peritään\ntyömiehiltä ja valtiovelkojen muodossa pannaan tulevien työmiesten\nsukupolvien niskoille. Kysytään eikö nämä rahat verojen ollessa\nviimeiseen ropoon asti ryöstönalaisia, vaikuta niitten ihmisten\ntaloudelliseen asemaan, jotka veroa maksavat. Ja tiede vastaa\ntosissaan: raha on samallainen tavara, kuin sokeri ja karttuuni, ja\neroaa toisista tavaroista ainoastaan siinä, että sitä on mukavampi\nvaihtaa. Verojen vaikutuksia kansan taloudellisiin olosuhteisiin ei\nole minkäänlaisia. Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lait\novat erittäin, ja verot ovat erittäin.\n\nKysytään eikö se vaikuta taloudellisiin olosuhteisiin, että hallitus\noman mielensä mukaan voi nostaa ja laskea hintoja ja, kohottamalla\nveroja, orjuuttaa kaikki maata vailla olevat ihmiset. Tiede\nvastaa tosissaan: ei ollenkaan! Tuotannon, vaihdon, rikkauksien\njakaantumisen lakeja käsittelee poliittinen taloustiede, veroja ja\nyleensä valtiotaloutta toinen tiede, finanssioikeus.\n\nKysytään vihdoin, eikö se asianhaara, että koko kansa on hallituksen\norjana, että hallitus voi mielensä mukaan saattaa häviöön kaikki\nihmiset, riistää kaikki ihmisten työn tuotteet, vieläpä temmata\nitse ihmiset pois työstään, ottamalla ne sotilasorjuuteen, --\neikö se ollenkaan vaikuta taloudellisiin oloihin. Tähän ei tiede\nedes ota vaivakseen vastata, vaan sanoo: se on aivan erikoinen\nasia, se on valtio-oikeutta. Tiede aivan tosissaan tutkii kansan\ntaloudellisen elämän lakeja, jonka koko meno ja toiminta riippuu\norjuuttajan tahdosta, pitäen tätä orjuuttajan vaikutusta kansan\nelämän luonnollisena ehtona. Tiede tekee sitä samaa, mitä tekisi eri\nisännille kuuluvain persoonallisten orjain elämän taloudellisten\nolosuhteitten tutkija, jos hän ei ottaisi huomioon isännän tahdon\nvaikutusta näitten orjien elämään, isännän, joka mielensä mukaan\npakoittaa heitä tekemään sitä tai tätä työtä, mielensä mukaan ajaa\nheitä paikasta toiseen, mielensä mukaan ruokkii heitä, tai on\nruokkimatta, tappaa heitä, tai jättää henkiin.\n\nTekee mieli otaksua tieteen tekevän tuota tyhmyydestä, mutta kun\nvaan syventyy asiaan ja ottaa selvää tieteen päätelmistä, niin tulee\nsiihen vakuutukseen, ettei se tapahdu tyhmyydestä, vaan suuresta\nviisaudesta.\n\nTällä tieteellä on hyvin määrätty tarkotus ja se saavuttaa sen.\nTarkotus on ylläpitää taikauskoa ja valhetta ihmisissä ja siten\nestää ihmiskunnan pyrkimystä totuuteen ja onneen. Jo kauan sitten on\nollut olemassa hirmuinen taikausko, joka on tehnyt ihmisille milt'ei\nenemmän vahinkoa, kuin pahimmat uskonnolliset taikauskot ja tätä\ntaikauskoa ylläpitää kaikin voimin ja koko harrastuksellaan niin\nkutsuttu tiede. Tämä taikausko on aivan uskonnollisten taikauskojen\nkaltainen. Se vakuuttaa, että, paitsi ihmisen velvollisuuksia toista\nihmistä kohtaan, on olemassa vielä tärkeämpiä velvollisuuksia\noleteltua olentoa kohtaan. Jumaluusopilla on tuona oleteltuna\nolentona Jumala, poliittisilla tieteillä -- valtio. Uskonnollinen\ntaikausko on siinä, että uhrit, välistä ihmiselämän, joka uhrataan\noletellulle olennolle, ovat välttämättömät, ja ihmiset voidaan ja\ntäytyykin pakoittaa niihin kaikin keinoin, yksin väkivallallakin.\nPoliittinen taikausko on siinä, että paitsi ihmisen velvollisuuksia\ntoista ihmistä kohtaan, on olevassa tärkeämpiä velvollisuuksia\noleteltua olentoa kohtaan, ja uhrit, hyvin usein ihmiselämän,\njoka uhrataan oletellulle olennolle -- valtiolle, ovat niinikään\nvälttämättömiä ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin\nkaikilla mahdollisilla keinoilla, yksin väkivallallakin. Tätä\ntaikauskoa, jota ennen ylläpitivät eri uskontojen papit, ylläpitää\nnyt niin kutsuttu tiede. Ihmiset ovat syöstyt mitä kauheinpaan\norjuuteen, pahempaan, kuin milloinkaan on ollut, mutta tiede koettaa\nvakuuttaa ihmisiä, että se on välttämätöntä.\n\nValtion täytyy olla olemassa kansan onneksi ja täyttää tehtävänsä:\nhallita kansaa ja puolustaa sitä vihollisia vastaan. Sitä varten\nvaltio tarvitsee rahaa -- ja sotaväkeä. Rahaa täytyy kaikkien valtion\nkansalaisten toimittaa. Ja senvuoksi ovat kaikki ihmisten keskinäiset\nsuhteet arvosteltavat valtion välttämättömien olosuhteitten\nnäkökannalta.\n\nMinä tahdon auttaa isääni maanviljelystyössä -- sanoo yksinkertainen\noppimaton mies -- tahdon mennä naimisiin, mutta minut otetaan ja\nlähetetään Kasaaniin sotapalvelukseen kuudeksi vuodeksi. Minä\nolen päässyt sotapalveluksesta ja tahdon kyntää maata ja elättää\nperhettäni, mutta 100 virstan alalla minua ei päästetä kyntämään\nmuuten, kuin että maksan rahaa, jota minulla ei ole, niille\nihmisille, jotka eivät osaa kyntää ja vaativat maasta niin paljon\nrahaa, että minun täytyy antaa koko työni heille. Minä sittenkin\nsaan jotain säästetyksi ja tahdon antaa tuon säästöni lapsilleni,\nmutta silloin tulee veronkantaja ja ottaa minulta säästöni. Minä saan\ntaas vähän ansaituksi ja minulta taas otetaan kaikki. Koko minun\ntaloudellinen toimintani on riippuvainen valtion vaatimuksista, ja\nminusta näyttää, että minun ja veljeni aseman parantumisen täytyy\nriippua meidän vapautumisestamme valtion vaatimuksista. Mutta\ntiede sanoo: teidän käsityksenne johtuvat tietämättömyydestänne.\nOppikaa tuntemaan tuotannon, vaihdon ja rikkauksien jakaantumisen\nlait, älkääkä sekoittako toisiinsa taloudellisia ja valtiollisia\nkysymyksiä. Ilmiöt, joihin te viittaatte, eivät ole teidän vapautenne\nsortamista, vaan ne ovat niitä välttämättömiä uhrauksia, joita\nte yhdessä toisten kanssa teette oman vapautenne ja oman onnenne\nhyväksi. Mutta minultahan on otettu poika ja aijotaan ottaa kaikki\npoikani, sanoo taas yksinkertainen ihminen, -- otettu ja ajettu\nluotisateeseen johonkin maahan, josta me emme ole milloinkaan\nkuulleet puhuttavankaan ja semmoista tarkotusta varten, jota emme\nvoi ymmärtää. Ja maatahan, jota meidän ei anneta kyntää ja jonka\npuutteessa kuolemme nälkään, pitää väkivallalla hallussaan ihminen,\njota emme milloinkaan ole nähneet ja jonka hyödyllisyyttä emme edes\nvoi käsittää. Mutta verojen suorittamiseksi on veronkantaja väkisin\nottanut lehmän minun lapsiltani, ja nämä verot tietääkseni menevät\nsille samalle veronkantajalle sekä kaikellaisille komiteeain ja\nministeristöjen jäsenille, joita en tunne ja joitten hyödyllisyyteen\nen usko. Milläs tavalla kaikki tuo väkivalta voi turvata vapauttani\nja koko tuo paha tuottaa minulle onnea?\n\nVoipi pakoittaa ihmisen olemaan orjana ja tekemään sitä, mitä hän\npitää itselleen pahana, mutta ei voi pakoittaa häntä luulemaan, että,\nkärsiessään väkivaltaa, hän on vapaa, ja että se silminnähtävä paha,\njota hän kärsii, on hänen onnensa. Se näyttää mahdottomalta. Mutta\njuuri se on saatu aikaan nykyään tieteen avulla.\n\nHallitus, s.o. aseelliset ja väkivaltaa harjoittavat ihmiset,\npäättävät, mitä he tarvitsevat väkivallan alaisilta. Niinkuin\nenglantilaiset fidshiläisten suhteen, he päättävät, paljonko he\ntarvitsevat työtä orjiltansa, paljonko he tarvitsevat apulaisia\ntuon työn kokoamiseen, ja ottavat apulaisiksensa sotamiehiä,\nmaanomistajia ja veronkantajia. Orjat luovuttavat työnsä ja samalla\nuskovat, etteivät he anna sitä senvuoksi, että heidän isäntänsä sitä\ntahtovat, vaan senvuoksi, että heidän vapautensa ja onnensa vaatii\npalvelemaan ja kantamaan verisiä uhreja jumaluudelle, jota nimitetään\n\"valtioksi\", ja että, tätä jumaluuden palvelusta lukuunottamatta,\nhe ovat vapaita. He uskovat sitä senvuoksi, että niin ovat ennen\npuhuneet uskonto ja papit, ja nyt puhuu tiede ja oppineet. Mutta\nkun vaan herkeää sokeasti uskomasta sitä, mitä puhuvat papeiksi tai\noppineiksi itseänsä nimittävät ihmiset, niin semmoisen väitteen\njärjettömyys tulee silminnähtäväksi. Ihmiset, jotka tekevät toisille\nväkivaltaa, vakuuttavat heille sen olevan välttämätöntä valtiolle.\nValtio taas on välttämätön ihmisten vapaudelle ja onnelle. Siitä\njohtuu, että väkivallan tekijät tekevät ihmisille väkivaltaa heidän\nvapautensa hyväksi ja pahaa heidän onneansa varten. Mutta ihmisille\non järki annettu sitä varten, että he ymmärtäisivät, mikä on heidän\nonnensa ja vapaasti siihen pyrkisivät.\n\nSe, minkä hyvyyttä ihmiset eivät käsitä ja mihin heitä pakoitetaan\nväkivallalla, ei voi olla heille onnena, sillä onnena voi järjellinen\nolento pitää ainoastaan sitä, minkä hän järjellään siksi käsittää.\nJos ihmisiä himo tai tyhmyys vie pahaan, niin kaikki, minkä voi\ntehdä, on se, että koittaa kehoittaa heitä siihen, mikä on heidän\ntodellinen onnensa. Voipi vakuuttaa ihmisille, että he tulevat\nonnellisemmiksi, jos he kaikki rupeavat menemään sotapalvelukseen,\njos heiltä riistetään maa, jos he antavat koko työnsä verojen\nsuoritukseen, mutta niin kauan kuin ei kaikki ihmiset pidä sitä\nonnenaan eivätkä senvuoksi tee sitä mielellään, ei sitä saa sanoa\nihmisten yhteiseksi onneksi. Ainoa, mikä todistaa, että joku työ\ntuottaa onnea, on se, että ihmiset vapaasti sitä tekevät. Ja\nsemmoisia töitä on ihmiselämä täynnä.\n\nJos esim. kymmenen työmiestä perustavat tynnyritehtaan, yhdessä\ntyöskennelläkseen, niin he sitä työtä tehdessään epäilemättä tekevät\nitselleen onnea antavaa työtä, mutta ei mitenkään voi ajatellakaan,\nettä nämä työmiehet, väkisin pakoitettuaan yhdennentoista ihmisen\ntyökuntaansa, voisivat väittää, että heidän yhteinen onnensa on oleva\nonni myöskin tuolle yhdennelletoista.\n\nSama on asianlaita, jos esim. talonpojat päättävät mukavuudekseen\nkaivaa lammikon. Niille, jotka katsovat tuon lammikon olemassa oloa\nsuuremmaksi asiaksi, kuin siihen uhrattua työtä, tulee sen kaivaminen\nonneksi, mutta sille, joka pitää tuon lammikon olemassaoloa\nvähempänä hyvänä, kuin viljan korjuuta, jossa hän on myöhästynyt,\nei lammikon kaivaminen voi olla onnea. Samoin on laita teitten,\nkirkkojen tai museoitten rakentamisen ja kaikkien yhteiskunnallisten\nja valtiollisten toimien. Kaikki nämä toimet voivat olla onnena\nainoastaan niille, jotka pitävät niitä onnena ja sen vuoksi vapaasti\nja mielellään niitä täyttävät. Semmoiset toimet taas, joihin ihmisiä\npitää ajaa väkisin, juuri tuon väkivallan vuoksi eivät voikaan olla\nyhteisiä ja onnea antavia.\n\nKaikki tuo on niin selvää ja yksinkertaista, että, jos ei ihmisiä\nolisi niin kauan aikaa petetty, ei tarvittaisi mitään selityksiä.\nOtaksukaamme, että me asumme maalla ja että me, kaikki asukkaat,\nolemme päättäneet rakentaa sillan suon yli. Me olemme suostuneet\nsuorittamaan kultakin talolta vissin määrän rahaa, hirsiä tai\npäivätöitä. Me olemme siihen suostuneet senvuoksi, että tämän\nsillan rakentaminen on meille suuremman arvoista, kuin sen vaatimat\nkulungit. Mutta meidän joukossamme on ihmisiä, joille on edullisempaa\nolla ilman siltaa, kuin panna siihen rahaa, tai jotka ainakin\nluulevat sen olevan heille edullisempaa. Voiko nyt näitten ihmisten\npakoittaminen sillan rakentamiseen saada aikaan sen, että se tuottaa\nheille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä nämä ihmiset, jotka pitävät\nvapaaehtoista osanottoaan sillan rakentamiseen epäedullisena, tulevat\nsiten pitämään sitä epäedullisempana, kun se tulee pakolliseksi.\nOtaksukaamme, että me, kaikki poikkeuksetta, olemme suostuneet\nrakentamaan tämän sillan ja luvanneet vissin määrän rahaa tai työtä\nkultakin talolta, mutta sitten käy niin, että muutamat osanottajista\neivät suoritakaan sovittua summaa, koska heidän olosuhteensa ovat\nsillä aikaa muuttuneet ja heille onkin nyt edullisempaa olla\nsillatta, kuin panna siihen rahaa, tai ovat he muuten luopuneet\ntuumasta, tai vaikkapa suorastaan luottavat siihen, että toiset ilman\nheidän uhrauksiaankin rakentavat sillan, jota hekin sitten saavat\nkäyttää.\n\nVoiko näitten ihmisten pakoittaminen ottamaan osaa sillan\nrakentamiseen saada aikaan sen, että heidän pakolliset uhraukset\ntuottavat heille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä, jos he eivät\nole täyttäneet lupaustansa muuttuneitten olosuhteitten vuoksi, kun\nuhraukset sillan rakennukseen ovat käyneet heille raskaammiksi,\nkuin sillan puute, nuo pakolliset uhraukset tulevat heille\nsitä suuremmaksi onnettomuudeksi. Jos taas kieltäytyneillä on\nollut aikomuksena käyttää hyväkseen toisten työtä, niin heidän\npakoittamisensa uhrauksiin tulee vaan rangaistukseksi heidän\naikeestaan, ja aije, joka ei ole ollenkaan todistettu, tulee\nrangaistuksi ennen kuin se on pantu täytäntöön. Mutta kummassakaan\ntapauksessa ei pakoittaminen osanottoon vastahakoiseen työhön voi\nantaa heille onnea. Niin on asianlaita silloinkin, kun uhrauksia on\ntehtävä kaikille ymmärrettävän, silminnähtävän ja epäilemättömän\nhyödyllisen asian hyväksi, niinkuin on silta suon poikki, jonka\nyli kaikkien on kuljettava. Kuinka paljon suuremmaksi vääryydeksi\nja järjettömyydeksi tuleekaan miljoonien ihmisten pakoittaminen\nsemmoisiin uhrauksiin, joitten tarkotus on käsittämätön ja usein\nvarmasti vahingollinen, niinkuin ovat sotapalvelus ja verot. Tiede\ntaas väittää, että se, mikä kaikista näyttää onnettomuudelta, on\nyhteinen onni. On muka ihmisiä, pikkuinen vähemmistö, jotka yksin\nvaan tietävät, mikä on yhteinen onni, ja, vaikka kaikki muut ihmiset\npitävät tätä yhteistä onnea onnettomuutena, tuo vähemmistö pakoittaa\nsiihen kaikki muut ja pitää sitä yhteisenä onnena.\n\nTässä on pahin taikausko ja pahin valhe, mikä on esteenä ihmiskunnan\npyrkimykselle totuuteen ja onneen. Tämän taikauskon ja tämän valheen\nylläpitäminen on yleensä poliittisten tieteitten ja erityisesti n.k.\npoliittisen taloustieteen tarkotuksena. Sen tarkotuksena on salata\nihmisiltä se sorron ja orjuuden tila, jossa he ovat. Keinona tämän\ntarkotuksen saavuttamiseksi se käyttää sitä, että se, tarkastaessaan\nväkivaltaa, joka määrää orjuutettujen koko taloudellisen elämän,\nvarsin tunnustaa tuon väkivallan luonnolliseksi ja välttämättömäksi\nja pettää ihmisiä, johtamalla heidän huomionsa pois heidän\nkurjuutensa todellisesta syystä.\n\nOrjuuden poistamishommissa on jo kauan sitten oltu. Sitä on yritetty\nRoomassa, Amerikassa ja meillä, mutta poistetuksi on saatu ainoastaan\nsanat, vaan ei itse asiaa.\n\nOrjuus on sitä, että toiset vapauttavat itsensä työstä ja tämä työ\nväkivallalla siirretään toisten niskoille. Siellä, missä on olemassa\nihminen, joka on työtä tekemättä ei senvuoksi, että toiset kaikessa\nrakkaudessa tekevät sitä hänen hyväkseen vaan senvuoksi, että hän\nvoi itse olla työtä tekemättä pakoittamalla toiset sitä edestään\ntekemään, -- siellä on olemassa orjuus. Siellä taas, missä, niinkuin\nkaikissa Euroopan yhteiskunnissa, on ihmisiä, jotka väkivallan\navulla käyttävät hyväkseen tuhansien ihmisten työtä, pitäen sitä\noikeutenaan, ja toisia ihmisiä, jotka alistuvat väkivallan alle,\npitäen sitä velvollisuutenaan, -- siellä on olemassa orjuus\nhirvittävässä muodossa.\n\nOrjuus on olemassa. Mitä se on? Se on sitä, mitä se aina on ollut ja\nmitä paitsi se ei voi olla olemassa: väkevän ja aseellisen väkivalta\nheikkoa ja aseetonta kohtaan.\n\nOrjuus ja sen kolme persoonallisen väkivallan peruskeinoa:\nsotapalvelus, maavero, jota ylläpidetään sotaväen avulla, ja kaikkien\nasukasten suoritettavat suoranaiset ja välilliset verot, joita\nniinikään ylläpidetään sotaväen avulla, ovat olemassa aivan niinkuin\nennenkin. Me vaan emme sitä näe senvuoksi, että jokainen kolmesta\norjuuden muodosta on saanut uuden puolustuksen, ja se peittää\nmeiltä sen merkityksen. Aseellisten aseettomia vastaan harjoittaman\npersoonallisen väkivallan oikeutuksena pidetään isänmaan puolustusta\nkuviteltuja vihollisia vastaan, vaikka sillä on ainoastaan vanha\nmerkityksensä: kukistettujen alistuminen sortajan vallan alle.\nMaan riistämisen oikeutus siinä työskenteleviltä perustuu muka\nyhteiskunnallisten palveluksien palkitsemiseen, ja se vahvistetaan\nperintöoikeuden kautta, vaikka se itse asiassa on samaa maan\nriistämistä ja ihmisten orjuuttamista, joka on tapahtunut sotaväen\n(vallan) avulla. Viimeistä rahan -- veron avulla harjoitettua\nväkivaltaa, joka nykyaikaan on kaikkein voimakkain ja tärkein,\npuolustetaan mitä kummallisimmalla tavalla nimittäin: omaisuuden,\nvapauden ja koko onnen riistäminen ihmisiltä tapahtuu muka vapauden\nja yhteisen onnen nimessä. Itse asiassa se ei ole mitään muuta, kuin\nsamaa orjuutta, vaikkei persoonallista.\n\nMissä on olemassa laiksi julistettu väkivalta, siellä on olemassa\norjuuskin. Esiintyipä väkivalta miten hyvänsä, joko siten, että\nruhtinaat sotilaineen hyökkäävät maahan, tappaen vaimoja ja lapsia\nja polttaen kyliä, tai siten, että orjain omistajat vaativat orjilta\ntyötä tai rahaa maasta ja, jos maksua ei suoriteta, kutsuvat avukseen\naseellisia, tai siten, että toiset veroittavat toisia ja kulkevat\nsitten kylästä kylään aseilla pakoittaen maksamaan, tai siten,\nettä sisäasiain ministeerio perii rahaa kuvernöörien ja muitten\nviranomaisten kautta ja, jos maksamasta kieltäydytään, lähettää\nsotilaskomennuskuntia, -- sanalla sanoen, niin kauan kuin on olemassa\npajunettien tukemaa väkivaltaa, ei voi olla rikkauksien oikeata\njakoa ihmisten kesken, vaan kaikki rikkaus on joutuva väkivallan\ntekijöitten käsiin.\n\nHämmästyttävän todistuksen tämän asianlaidan todellisuudesta antaa\nGeorge'in ehdotus maan tekemisestä kansanomaisuudeksi. George\nehdottaa, että kaikki maa tunnustettaisiin valtion omaisuudeksi,\nja senvuoksi kaikki verot, sekä suoranaiset että välilliset,\nvaihdettaisiin maakorkoon, s.o., että jokainen maata käyttävä\nmaksaisi valtiolle sen koron arvon.\n\nMitä siitä seurasi? Maaorjuus häviäisi kokonaan valtion rajojen\nsisällä, s.o. maa kuuluisi valtiolle: Englannille omansa, Amerikalle\nomansa j.n.e., s.o. olisi olemassa käytännössä olevan maan paljouden\nmääräämä orjuus.\n\nKenties paranisikin muutamien työmiesten (maatyömiesten) asema, mutta\njos kerran jäisi jälelle verojen väkivaltainen periminen maakorosta,\nniin jäisi orjuuskin. Maanviljelijä, kun hän katovuotena ei kykenisi\nsuorittamaan maakorkoa, jota häneltä väkivallalla peritään, olisi\npakoitettu, saadakseen pitää maansa, antautumaan sen ihmisen orjaksi,\njolla on rahaa.\n\nJos ämpäri vuotaa, niin on varmaa, että siinä on reikä. Katsoessamme\nämpärin pohjaa meistä voi näyttää, että vesi vuotaa eri reijistä,\nmutta vaikka me kuinka tukkisimme noita kuviteltuja reikiä ulkoapäin\nvesi yhä vuotaa. Pysäyttääksemme vuodon, täytyy meidän löytää se\npaikka, josta vesi kulkee, ja tukkia se sisältäpäin. Sama on tehtävä\nmyöskin aijottujen toimenpiteitten suhteen rikkauksien väärän\njakaantumisen estämiseksi, jos mieli tukkia ne reijät, joitten kautta\nrikkaus vuotaa pois kansan käsistä. Sanotaan: perustakaa työmiesten\nyhdyskuntia, tehkää pääoma yhteiskunnan omaisuudeksi, tehkää maa\nyhteiskunnan omaisuudeksi! Kaikki tuo on vaan niitten kohtien\nulkoapäin tukkimista, josta luulemme veden vuotavan. Pysäyttääksemme\nrikkauksien hupenemisen työmiesten käsistä työtä tekemättömien\nkäsiin, pitää meidän löytää sisäpuolelta se reikä, jonka kautta tuo\nhupeneminen tapahtuu. Tuo reikä on aseellisen väkivalta aseetonta\nkohtaan, sotajoukkojen väkivalta, jonka avulla itse ihmisetkin\notetaan työstä ja maa ihmisiltä ja työn tuotteet ihmisiltä. Niin\nkauan kuin on olemassa yksikin aseellinen ihminen, joka on oikeutettu\ntappamaan minkä toisen ihmisen hyvänsä, niin kauan on oleva\nrikkauksien väärää jakaantumista, s.o. orjuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen erehdykseen, että minä voisin auttaa toisia, saattoi minut se,\nettä kuvailin rahojen olevan samallaisia rahoja, kuin Simon rahat.\nMutta niin ei ollut asianlaita.\n\nOn olemassa yleinen mielipide, että raha edustaa rikkautta, että\nrikkaus on työn tuote ja että senvuoksi raha edustaa työtä. Tämä\nmielipide on yhtä oikea, kuin sekin, että jokainen valtiojärjestys on\nsopimuksen tulos, (contrat social). Kaikki mielellään uskovat, että\nraha on ainoastaan työn tuotteiden vaihtokeino. Minä olen tehnyt\nkenkiä, sinä olet kasvattanut leipää, hän on elättänyt lampaan.\nMukavammin voidaksemme vaihtaa näitä tuotteita me keksimme rahaa,\njoka edustaa vastaavaa määrää työtä, ja sen avulla vaihdamme kengän\nanturat lampaan lihaan ja jauhoihin. Rahan avulla me vaihdamme\ntuotteitamme ja meidän rahamme edustaa meidän työtämme. Se on aivan\noikein, mutta se on oikein ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunnassa,\njossa vaihto tapahtuu, ei ole olemassa toisen ihmisen väkivaltaa\ntoista kohtaan ei ainoastaan väkivaltaa toisen työn suhteen,\nniinkuin tavallisesti on sodissa ja orjuudessa, vaan ei edes\nväkivaltaa puolustaakseen oman työnsä tuotteita toisia vastaan. Se\nvoi olla oikein ainoastaan semmoisessa yhteiskunnassa, jonka jäsenet\ntäydellisesti täyttävät kristillistä lakia, yhteiskunnassa, jossa\npyytävälle annetaan ja ottaneelta ei pyydetä takaisin. Mutta niin\npian kuin yhteiskunnassa käytetään jonkinlaista väkivaltaa, niin heti\nrahan merkitys sen omistajalle kadottaa työn edustajan merkityksen ja\nsaapi väkivallan eikä työhön perustuvan oikeuden merkityksen.\n\nNiin pian kuin on sota, ja toinen ihminen on toiselta jotain\nriistänyt, niin raha ei voi enää aina olla työn edustajana. Raha,\njonka sotilas on saanut myymästään sotasaaliista, ei ole suinkaan\nhänen työnsä tuote ja sillä on aivan toinen merkitys, kuin rahalla,\njoka on saatu kenkien teosta. Kun vaan on olemassa orjain omistajia\nja orjia, niinkuin aina on ollut maailmassa, ei voi myöskään sanoa,\nettä raha edustaisi työtä. Jos esim. vaimot ovat kutoneet kangasta,\nmyyneet sen ja saaneet siitä rahaa, ja maaorjat ovat kutoneet\nkangasta herralleen, joka on myynyt sen ja saanut siitä rahaa, niin\nkumpaisenkin raha on samallaista, mutta kuitenkin on toisen raha\ntyön tuote, toisen taas väkivallan tuote. Aivan sama on laita jos\nisäni tai joku muu on lahjoittanut minulle rahaa. Kaikki tietävät,\nettei näitä rahoja kukaan voi minulta ottaa, ja että, jos joku\nsitä yrittäisi, viranomaiset minua puolustaisivat, väkivallalla\npakoittaen antamaan minulle rahat takaisin, -- ja silloin on taaskin\nsilminnähtävää, että tätä rahaa ei voi mitenkään sanoa työni\nedustajaksi sen rahan rinnalla, jonka Simo sai puuni hakkuusta.\nNiin että siinä yhteiskunnassa, jossa on jonkinlaista toisten rahaa\nanastavaa, tai vaikkapa vaan rahan omistamista toisilta suojelevaa\nväkivaltaa, ei raha enää voi joka tapauksessa olla työn edustajana.\nSe on semmoisessa yhteiskunnassa milloin työn milloin väkivallan\nedustajana.\n\nNiin olisi asianlaita, jos sattuisi yksikin väkivallan teko yhden\nainoan ihmisen puolelta toista kohtaan muuten aivan vapaissa oloissa.\nMutta nyt, kun koottujen rahojen vuoksi vuosisatojen kuluessa on\ntehty mitä erilaisinta väkivaltaa, kun tuo väkivalta, muuttaen vaan\nmuotoansa, yhä jatkuu, kun itse raha koottuna, niinkuin kaikki\ntunnustavat, on väkivaltaa, kun raha, joka suoranaisen työn tuotteena\non ainoastaan pieni osa kaikenlaisella väkivallalla saadusta rahasta,\n-- nyt sanoa rahan edustavan sen työtä, joka sitä omistaa, on\nilmeistä erehdystä tai itsetietoista valhetta. Saattaa sanoa, että\nniin pitäisi olla, että se olisi suotavaa, mutta ei suinkaan, että\nniin on.\n\nRaha edustaa työtä. Niin, raha edustaa työtä, mutta kenenkä työtä?\nMeidän yhteiskunnassamme on raha ainoastaan hyvin, hyvin harvoissa\ntapauksissa rahan omistajan työn edustajana, mutta melkein aina\ntoisten ihmisten työn edustajana, ihmisten entisen tai tulevan\ntyön. Se on väkivallan asettaman toisten ihmisten työtä vallitsevan\nsitoumuksen edustajana.\n\nRaha on, tarkimmin ja yksinkertaisimmin määriteltynä, sovittuja\nmerkkejä, jotka antavat oikeuden tai, oikeammin sanoen,\nmahdollisuuden käyttää hyväkseen toisten ihmisten työtä.\nIhanteellisessa merkityksessään rahan pitäisi antaa tämän oikeuden\ntai mahdollisuuden ainoastaan silloin, kun se itse on työn edustajana\nja sinä voisi raha olla semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei olisi\nminkäänlaista väkivaltaa. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa on\nväkivaltaa, s.o. mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä\nilman omaa työtä, niin tämä mahdollisuus, kohdistumatta määrättyyn\nhenkilöön, ilmenee myös rahassa.\n\nTilanomistaja on esim. veroittanut maaorjansa luonnossa\nsuoritettavilla veroilla, jollakin määrällä palttinaa, viljaa,\nkarjaa, tai vastaavalla määrällä rahaa. Yksi talo on toimittanut\nkarjaa, mutta palttinan on suorittanut rahalla. Tilanomistaja ottaa\nrahamäärän ainoastaan senvuoksi, että hän tietää, että näistä\nrahoista hänelle valmistetaan yhtä paljon palttinaa (useimmiten\nhän ottaa vähän enemmän, ollakseen varma aina saavansa sen\npalttinamäärän) ja tämä raha silminnähtävästi edustaa tilanhaltijalle\noikeutta toisten työhön.\n\nTalonpoika antaa rahaa, ja tämä raha on sitoumuksena semmoisten\nihmisten puolelta, joita on paljon ja jotka ottavat sen edestä\nvalmistaakseen vissin määrän palttinaa. Ihmiset taas, jotka ottavat\nvalmistaakseen palttinan, ottavat sen tehdäkseen senvuoksi, etteivät\nole ennättäneet kasvattaa lampaita, ja lampaista heidän pitää maksaa\nrahaa. Talonpoika taas, joka ottaa rahaa lampaista, ottaa sen\nsenvuoksi, että hänen täytyy maksaa viljasta, jota ei ole kasvanut\nsinä vuonna. Samoin käy valtiossakin ja koko maailmassa.\n\nIhminen myy työnsä tuotteet -- entisen, nykyisen ja tulevan työnsä --\nvälistä ravintonsakin, harvoin senvuoksi, että raha on hänelle mukava\nvaihtokeinona -- hän toimittaisi kyllä vaihtokauppansa rahattakin,\n-- mutta senvuoksi, että häneltä väkivallalla vaaditaan rahaa,\nsitoumuksena oman työnsä luovuttamisesta.\n\nKun Egyptin hallitsija vaati työtä orjiltaan, antoivat orjat hänelle\nkoko työnsä, mutta he antoivat ainoastaan entisen ja nykyisen työnsä,\neivätkä voineet antaa tulevaa. Mutta kun rahamerkit levisivät ja\nsiitä johtuva luotto, tuli mahdolliseksi tule vankin työn antaminen\nrahasta. Raha, kun väkivalta on olemassa yhteiskunnassa, tekee\nmahdolliseksi persoonattoman orjuuden uuden muodon, joka tulee\npersoonallisen orjuuden sijaan. Orjain omistajalla on oikeus Pekan,\nJussin ja Matin työhön. Mutta rahanomistajalla, siellä missä rahaa\nvaaditaan kaikilta, on oikeus kaikkien niitten nimittämättömäin\nihmisten työhön, jotka tarvitsevat rahaa. Raha poistaa kyllä tuon\nraskaan puolen orjuudesta, mutta poistaa samalla myös kaikki\ninhimilliset suhteet omistajan ja orjan välillä, jotka lievensivät\npersoonallisen orjuuden vaikeutta.\n\nMinä en puhu siitä, että semmoinen tila kenties on tarpeellinen\nihmiskunnan kehitykselle, -- minä en sitä vastaan väitä. Minä olen\nainoastaan koettanut selvittää itselleni rahan ja sen yleisen\nerehdyksen käsitteen, johon jouduin, pitäessäni rahaa työn\nedustajana. Tulin kokemuksen kautta vakuutetuksi siitä, ettei raha\nedusta työtä, vaan useimmiten väkivaltaa tai väkivaltaan perustuvia\nylen mutkikkaita vehkeitä.\n\nRaha on nykyaikaan jo kokonaan kadottanut tuon sille toivottavan\nmerkityksen työn edustajana. Semmoinen merkitys sillä on\npoikkeustapauksissa, jota vastoin yleisenä sääntönä on, että se on\noikeus eli mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä.\n\nRahan, luoton ja kaikellaisten rahamerkkien leviäminen yhä enemmän\nvahvistaa tätä rahan merkitystä. Raha on mahdollisuus eli oikeus\nkäyttää hyväkseen toisten työtä. Raha on uusi orjuuden muoto, joka\neroaa vanhasta ainoastaan sen kautta, että se on persoonaton ja\nvapauttaa sen omistajan kaikista inhimillisistä suhteista orjaan.\n\nRaha on arvo, joka on aina itsensä arvoinen ja pidetään aina\ntäysin oikeutettuna ja laillisena, ja jonka käyttämistä ei pidetä\nepäsiveellisenä, niinkuin pidetään orjuuden hyväkseen käyttämistä.\n\nNuoruuteni aikana tuli klubeissa käytäntöön lottopeli. Kaikki\nriensivät sitä pelaamaan, ja monet joutuivat vararikkoon, saattaen\nperheensä onnettomuuteen, hävittivät vieraita, kruunun rahoja ja\nampuivat itsensä. Peli kiellettiin, ja se kielto on voimassa vieläkin.\n\nMuistan vanhojen hentomielisten pelaajien, sanoneen tätä peliä\nerittäin miellyttäväksi sen puolesta, ettei siinä nähnyt, keltä\nvoitti, niinkuin tavallisesti on laita muissa peleissä. Palvelija\nei tuonut edes rahoja, vaan pelimerkkejä. Jokainen oli menettänyt\npienen panoksen, eikä hänen mielipahaansa tarvinnut nähdä. Sama on\nrulettipelin laita, joka ei ole suotta kielletty.\n\nMutta sama on laita rahankin. Minulla on tyhjentymätön taikakukkaro\nja minä vetäydyn pois kaikista maailman asioista. Ketä minä\nvahingoitan? Minä olen mitä viattomin ja hyväluontoisin ihminen.\nMutta tämä on vaan lotto- tai rulettipeliä, missä en näe sitä, joka\nhävitessään ampuu itsensä. Minä saan vaan ne kupongit, joita sitten\nhuolellisesti ja tasaisesti leikkaan irti talongeistani.\n\nMinä en ole mitään tehnyt, en tee, enkä tule tekemään. Minä vaan\nleikkaan kuponkeja, lujasti uskoen, että raha on työn edustaja.\nSehän on merkillistä! Ja sitten vielä puhutaan hulluista! Mikäs\nhulluuden laji voi olla tätä kauheampaa? Viisas, oppinut, kaikissa\nmuissa suhteissa ymmärtäväinen ihminen elää mielettömästi, lohduttaen\nitseään sillä, että hän jättää sanomatta erään asian, joka on\nvälttämättömästi sanottava, jotta olisi ajatusta hänen päätelmässään,\nja katsoo olevansa oikeassa. Kupongit ovat työn edustajia! Mutta\nkenenkä työn? Silminnähtävästi ei niitten omistajan, vaan sen, joka\ntekee työtä.\n\nRaha on samaa kuin orjuus. Sama on sen tarkotus ja samat ovat sen\nseuraukset. Sen tarkotus on itsensä vapauttaminen alkuperäisestä\nlaista, niinkuin sitä sattuvasti nimittää eräs syvämielinen\nkansankirjailija, elämän luonnollisesta laista, niinkuin me sitä\nnimitämme, persoonallisen työn laista tarpeittensa tyydyttämiseksi.\nJa orjuuden seuraukset omistajaan nähden: yhä uusien ja uusien\ntarpeitten syntyminen ja keksiminen, jotka eivät milloinkaan tule\ntyydytetyksi, veltostunut tylsämielisyys, turmelus, ja orjiin nähden:\nihmisen sorto, hänen alentamisensa eläimen asteelle.\n\nRaha on uusi hirmuinen orjuuden muoto, joka samoin kuin vanhakin\npersoonallisen orjuuden muoto turmelee sekä orjan että orjan\nomistajan, mutta paljoa pahempi, sillä se vapauttaa orjan ja orjan\nomistajan heidän keskinäisistä persoonallisista ihmissuhteistaan.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nMinua aina kummastuttavat nuo usein käytetyt sanot: niin on kyllä\nteoriassa, mutta mitenkäs on käytännössä? Ikäänkuin teoria olisi\njoitakin kauniita sanoja, jotka ovat tarpeen keskustelussa, vaan ei\nsiihen että koko käytäntö, s.o. koko toiminta ehdottomasti siihen\nperustuisi. Luultavasti on maailmassa ollut hirveän paljon tyhmiä\nteorioja, koska semmoinen omituinen mielipide on päässyt vallalle.\nTeoriahan on sitä, mitä ihminen ajattelee asiasta, ja praktiikka\nsitä, mitä hän tekee. Mitenkäs voi olla mahdollista, että ihminen\najattelisi pitävän tehdä näin, ja tekisi päinvastoin? Jos leipomisen\nteoria on se, että ensin on taikina alustettava ja sitten pantava\nkohoamaan, niin ei kukaan järkevä ihminen, joka tämän teorian tietää,\nvoi menetellä päinvastoin. Mutta meillä on tullut muotiin sanoa: se\non teoriaa, vaan käytännössä on toisin.\n\nSiinä asiassa, joka minun huomiotani kiinnittää, on toteutunut mitä\nolen ajatellut, -- että nimittäin käytäntö välttämättömästi johtuu\nteoriasta. Jos kerran olen ymmärtänyt asian, jota olen ajatellut,\nniin en voi tehdäkään sitä toisin, kuin olen sen ymmärtänyt.\n\nSain päähäni ruveta auttamaan onnettomia ainoastaan senvuoksi,\nettä minulla oli rahaa ja se yleinen taikausko, että raha on työn\nedustaja tai yleensä jotain laillista ja hyvää. Mutta, ruvettuani\njakelemaan rahaa, huomasin antavani kokoomiani, köyhien ihmisten\nmaksettaviksi asetettuja vekseleitä, tekeväni sitä, mitä ovat tehneet\nmonet tilanomistajat, pakoittaessaan toisia orjia palvelemaan toisia.\nHuomasin, että kaikkinainen rahan käyttäminen, jonkin ostaminen tai\nantaminen toiselle ilmaiseksi, on köyhien maksettavaksi asetetun\nvekselin esittäminen uloshaettavaksi tai sen antaminen toiselle\nuloshaettavaksi. Ja senvuoksi tuli minulle selväksi se tyhmyys,\njonka olin aikonut tehdä -- auttaa köyhiä ottamalla köyhiltä. Minä\nhuomasin, että raha itsessään ei suinkaan ole mitään hyvää, vaan\npäinvastoin silminnähtävästi pahaa, joka riistää ihmiseltä heidän\ntärkeimmän onnensa -- työn ja mahdollisuuden käyttää tätä työtä\nhyväkseen, sekä että tätä onnea en voi kellekään antaa, koska se\nminulta itseltäni puuttuu. Minulla ei ole työtä eikä onnea käyttää\ntyötäni hyväkseni.\n\nLuulisi, ettei ole mitään erinomaista tuossa abstraktisessa\npäätelmässä siitä, mitä on raha. Mutta tämä päätelmä, jota en ollut\ntehnyt ainoastaan tehdäkseni päätelmän, vaan ratkaistakseni elämäni\nja kärsimystieni arvoituksen, tuli minulle vastaukseksi kysymykseen:\nmitä on tekeminen.\n\nNiin pian kuin ymmärsin, mitä on rikkaus, mitä on raha, tuli\nminulle selväksi ja epäilemättömäksi ei ainoastaan mitä minun on\ntekeminen, vaan mitä kaikkien muittenkin on tekeminen, ja että he\nsenvuoksi välttämättömästi tulevatkin sitä tekemään. Minä ymmärsin\nitse asiassa ainoastaan sen, mitä olin aikoja sitten tietänyt, sen\ntotuuden nimittäin, jota ammoisista ajoista asti olivat saarnanneet\nihmisille Buddha, Esaija, Laodse ja Sokrates sekä erityisen selvästi\nja vakuuttavasti Jeesus Kristus ja hänen edelläkävijänsä Johannes\nKastaja. Ihmisten kysymykseen, mitä heidän on tekeminen, Johannes\nKastaja vastasi yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi: \"jolla on\nkaksi pukua antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän\ntehköön samoin\" (Luuk. 3: 10, 11). Samaa, vielä selvemmin ja monta\nkertaa on sanonut Kristus. Hän sanoi: \"autuaat ovat kerjäläiset\"\nja \"voi teitä rikkaita\". Hän sanoi, ettei voi palvella jumalaa ja\nmammonaa. Hän kielsi oppilaitaan ottamasta ei ainoastaan rahaa, vaan\nkahta pukuakin. Hän sanoi rikkaalle nuorukaiselle, että häntä esti\ntulemasta taivaan valtakuntaan hänen rikkautensa, ja että helpompi\non kameelin mennä neulan silmästä läpi, kuin rikkaan päästä taivaan\nvaltakuntaan. Hän sanoi, että se, joka ei jätä kaikkea: taloa,\nlapsia, peltoja, seuratakseen häntä, ei ole hänen oppilaansa. Hän\nsanoi vertauksen rikkaasta, joka, niinkuin meidänkin rikkaat, ei\ntehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan kävi hyvästi puettuna, söi\nja joi herkullisesti, ja yksin sen kautta tuhosi sielunsa, ja\nkerjäläisestä Lasaruksesta, joka ei ollut tehnyt mitään hyvää, mutta\npelastui sen kautta, että oli kerjäläinen.\n\nTämä totuus oli minulle jokseenkin tuttu, mutta maailman väärät opit\nolivat siihen määrin sen pimittäneet, että se oli tullut minulle\nteoriaksi juuri siinä merkinnössä, jossa tätä sanaa mielellään\nkäytetään, s.o. tyhjiksi sanoiksi. Mutta niin pian kuin minun\nonnistui hajoittaa itsessäni maailman opin viisastelut, suli teoria\nyhteen käytännön kanssa ja minun elämäni ja kaikkien ihmisten elämän\ntodellisuus tuli sen välttämättömäksi seuraukseksi.\n\nMinä ymmärsin että ihmisen, paitsi että hän elää omaksi\npersoonalliseksi onnekseen, välttämättä täytyy myös palvella\ntoisten ihmisten onnea. Minä ymmärsin, että, jos kerran otetaan\nvertaus eläinmaailmasta, niinkuin muutamat ihmiset mielellään\ntekevät, puolustaessaan väkivaltaa ja taistelua vetoamalla\neläinmaailmassa tapahtuvaan taisteluun olemassa olosta, niin vertaus\non otettava yhteiskunnallisten eläinten elämästä, esimerkiksi\nmehiläisten, ja että siis ihmistä, puhumattakaan hänessä olevasta\nlähimmäisrakkaudesta, sekä järki että itse hänen luontonsa kutsuu\npalvelemaan toisia ihmisiä ja yhteistä ihmiskunnan tarkotusta. Minä\nymmärsin, että se on ihmisluonnon laki, se laki, joka yksin voi saada\nhänet täyttämään tarkotuksensa ja siis tehdä hänet onnelliseksi.\nMinä ymmärsin, että tätä lakia on rikottu ja rikotaan sen kautta,\nettä ihmiset väkivallalla, niinkuin mehiläisrosvot, vapauttavat\nitsensä työstä, käyttävät hyväkseen toisten työtä, ei yhteisen\ntarkotuksen saavuttamiseksi, vaan kasvavien persoonallisten himojen\ntyydytykseksi, ja, niinkuin mehiläisrosvot, joutuvat sen kautta\nperikatoon. Minä ymmärsin, että ihmisten onnettomuudet johtuvat\norjuudesta, jossa toiset ihmiset pitävät toisia. Minä ymmärsin,\nettä meidän aikamme orjuutta ylläpidetään sotaväen avulla, maan\nanastuksella ja rahan perimisellä. Ja, ymmärrettyäni uuden orjuuden\nkolmen välikappaleen merkityksen, en voinut olla pyrkimättä\nvapautumaan osanotosta siihen.\n\nKun ollessani orjain omistajana ymmärsin tämän aseman vääryyden,\nkoitin yhdessä toisten ihmisten kanssa, jotka niinikään olivat sen\nymmärtäneet, siitä vapautua. Minun vapautumisyritykseni rajoittuivat\nsiihen, että, niin kauan kuin en voinut täydellisesti vapautua\nväärästä asemastani, koitin niin vähän kuin mahdollista käyttää\nhyväkseni orjain omistajan oikeuksia ja elää niin, kuin ei noita\noikeuksia olisi olemassa, samalla kaikin tavoin huomauttaen toisille\norjain omistajille heidän luuloteltujen oikeuksiensa epälaillisuutta\nja epäinhimillisyyttä. Samaa teen nykyisenkin orjuuden suhteen:\nkäytän niin vähän kuin mahdollista oikeuksiani, niin kauan kuin\nen voi kokonaan luopua noista oikeuksista, jotka maan omistaminen\nja raha sotaväen tukemina minulle antavat samalla kaikin tavoin\nkoettaen huomauttaa toisille ihmisille noitten luuloteltujen\noikeuksien laittomuutta ja epäinhimillisyyttä. Osanotto orjuuteen\norjainomistajan puolelta on toisen työn hyväkseen käyttämistä,\nperustuipa sitten orjuus hänen oikeuteensa orjaan tai hänen maan- tai\nrahanomistukseensa.\n\nJa senvuoksi, jos ihminen todellakaan ei rakasta orjuutta, eikä\ntahdo ottaa siihen osaa, niin hän ensi työkseen lakkaa käyttämästä\nhyväkseen toisten työtä, olkoonpa sitten maanomistuksen kautta,\nhallitusta palvelemalla, tai rahan avulla.\n\nJa luopuminen kaikista keinoista käyttää hyväkseen toisten työtä\nviepi semmoisen ihmisen välttämättömyyteen yhdeltä puolen supistaa\ntarpeensa, toiselta puolen itse tehdä itselleen kaikkea sitä, minkä\nennen on teettänyt toisilla.\n\nJa tämä yksinkertainen ja välttämätön johtopäätös määrää kaikki\nelämäni yksityiskohdat, muuttaa sen kokonaan ja kerrassaan vapauttaa\nminut niistä siveellisistä kärsimyksistä, joita sain kokea nähdessäni\nihmisten kärsimyksiä ja turmelusta, ja kerrassaan poistaa kaikki ne\nkolme syytä, jotka tekevät mahdottomaksi köyhien auttamisen ja joista\nepäonnistumiseni johtui.\n\nEnsimäinen syy oli ihmisten kokoontuminen kaupunkeihin, jotka\nnielevät maaseudun rikkauden. Jos ihminen vaan ei halua käyttää\nhyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa valtion palveluksessa\nmaan omistuksen kautta ja rahan avulla, vaan haluaa voimiensa ja\nmahdollisuuden mukaan itse tyydyttää tarpeensa, niin hänelle ei\njuolahda milloinkaan päähän lähteä pois maalta (jossa helpoimmin\nvoi tyydyttää tarpeensa) kaupunkiin, missä kaikki on toisten työn\ntuotetta, missä kaikki on ostettava. Ja maalla ihminen on kykenevä\nauttamaan hädän alaisia, eikä ole tunteva sitä avuttomuuden tunnetta,\njota minä tunsin kaupungissa, tahtoessani auttaa ihmisiä ei omalla,\nvaan toisten työllä.\n\nToinen syy oli rikkaitten eroittuminen köyhistä. Jos ihminen vaan\nei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa\npalveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan avulla ja tulee\npakoitetuksi itse tyydyttämään tarpeensa, niin heti itsestään hajoaa\nse muuri, joka eroittaa hänet työkansasta, hän sulautuu yhteen sen\nkanssa ja hänelle tulee mahdolliseksi sitä auttaa.\n\nKolmas syy oli hävyn tunne, perustuva tietoisuuteen siitä, että\nniitten rahojen omistaminen, joilla tahdoin ihmisiä auttaa, oli\nvääryyttä. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä\nnauttimalla palkkaa palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan\navulla, niin ei hänellä milloinkaan tule olemaan niitä liikoja\nrahoja, joitten olemassa olo minulla herätti rahattomissa ihmisissä\nvaatimuksia, joita en voinut tyydyttää, ja minussa itsessäni tunteen,\nettä olin väärässä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nMinä huomasin syyksi ihmisten kärsimyksiin ja turmelukseen sen,\nettä toiset ihmiset ovat toisten orjina, ja siitä tein hyvin\nyksinkertaisen johtopäätöksen. Jos kerran tahdon auttaa ihmisiä,\npitää minun ennen kaikkea olla aikaansaamatta niitä onnettomuuksia,\njoista tahdon ihmisiä auttaa, s.o. olla osaa ottamatta ihmisten\norjuuttamiseen. Ihmisten orjuuttamiseen minua saattoi se, että\nolin lapsuudestani tottunut olemaan työtä tekemättä ja käyttämään\nhyväkseni toisten työtä, eläen yhteiskunnassa, joka ei ainoastaan\nollut tottunut tuohon toisten ihmisten orjuuttamiseen, vaan joka\npuolustaa sitä kaikellaisilla taidokkailla ja taidottomilla\nviisasteluilla. Minä tein sen yksinkertaisen johtopäätöksen, että,\nollakseni aikaan saamatta ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta,\nminun pitää niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni toisten\ntyötä ja niin paljon kuin mahdollista itseni tehdä työtä. Minä\ntulin pitkän mutkan kautta siihen välttämättömään johtopäätökseen,\njonka kiinalaiset tuhat vuotta sitten ovat tehneet lauselmassaan:\njos on olemassa yksi joutilas ihminen, niin on olemassa toinen,\njoka on nälkään kuolemassa. Minä tulin siihen yksinkertaiseen\nja luonnolliseen johtopäätökseen, että, jos minä säälin sitä\npiinaantunutta hevosta, jolla ratsastan, niin on ensi tehtäväni\nnousta pois sen selästä ja kävellä omin jaloin.\n\nTämä vastaus, joka antaa niin täydellisen tyydytyksen siveelliselle\ntunteelle, huikaisi silmiäni, ja huikaisee meidän kaikkien silmiä,\nniin ett'emme sitä näe ja katsomme syrjään.\n\nEtsiessämme parannusta yhteiskunnallisista taudeistamme, etsimme sitä\njoka taholta: sekä hallitusmielisistä että hallitusvastaisista, sekä\ntieteellisistä että filantroopillisista taikauskoista, emmekä näe\nsitä, mikä on jokaisen silmäin edessä.\n\nSille, joka todellakin vilpittömästi kärsii meitä ympäröivien\nihmisten kärsimysten vuoksi, löytyy mitä selvin, yksinkertaisin\nja helpoin keino, ainoa mahdollinen parantamaan meitä ympäröivää\nonnettomuutta ja tekemään meidän elämämme lailliseksi, -- se keino,\njonka Johannes Kastaja neuvoi, kun häneltä kysyttiin: mitä meidän on\ntekeminen, ja jonka Kristus vahvisti: olla omistamatta enempää, kuin\nyhden puvun, olla omistamatta rahaa, s.o. olla käyttämättä hyväkseen\ntoisten työtä, ja senvuoksi ennen kaikkea tehdä omin käsin kaikki,\nminkä voi.\n\nSe on niin yksinkertaista ja selvää. Mutta se on yksinkertaista ja\nselvää silloin, kun tarpeet ovat yksinkertaiset ja selvät, ja kun\nihminen itse on vielä raitis eikä ole pilaantunut luihin ja ytimiin\nasti laiskuuden ja joutilaisuuden kautta. Jos minä asun maalla,\nmakaan uunin päällä ja annan velalliseni, naapurini, pilkkoa puita\nja lämmittää uunia, niin on selvää, että minä laiskottelen ja estän\nnaapuriani omaa työtään tekemästä. Minua rupeaa hävettämään ja minun\non ikäväkin aina loikoa, ja jos jänteeni ovat tottuneet työhön, niin\nmenen itse puita hakkaamaan.\n\nMutta niin kauan on kaiken näköisen orjuuden kiusaus elänyt, niin\npaljon on se kasvattanut keinotekoisia tarpeita, niin paljon\nnäihin tarpeisiin nähden eri tottumuksien asteilla olevia ihmisiä\non punoutunut toinen toiseensa, niin ovat ihmiset aikain kuluessa\nturmeltuneet ja veltostuneet, semmoisia monimutkaisia viettelyksiä\nja puolustuksia ovat he ylellisyydelleen ja joutilaisuudelleen\nkeksineet, että joutilaisuuden portaitten huipulla olevan ihmisen ei\nole läheskään niin helppo ymmärtää syntiänsä, kuin sen talonpojan,\njoka pakoittaa naapuriansa lämmittämään uunia.\n\nNäitten portaitten ylimmällä astimella olevien ihmisten on hirmuisen\nvaikeata käsittää sitä, mitä heiltä vaaditaan. Heidän päätänsä huimaa\nnoitten valheen portaitten korkeus, kun he ajattelevat sitä paikkaa\nmaan päällä, johon heidän on laskeutuminen, ruvetakseen elämään edes\njohonkin määrin inhimillisesti, ja sen vuoksi tämä yksinkertainen ja\nselvä totuus näyttää näistä ihmisistä kummalliselta.\n\nIhmisestä, jolla on kymmenen palvelijaa, liveripukuisia lakeijoja,\nkuskeja, kokkeja, komeita tauluja seinillä, piaanoja y.m., näyttää\ntietysti omituiselta, jopa naurettavaltakin se, mikä oikeastaan\non jokaisen tavallisen ihmisen yksinkertaisin ja lähin tehtävä,\nnimittäin: pilkkoa itse puut, joilla keitetään hänen ruokansa ja\nlämmitetään hänen uuninsa, puhdistaa itse kalossinsa tai kenkänsä,\ntuoda itse pesuvetensä ja viedä ulos likavesi.\n\nMutta paitsi sitä etäisyyttä, joka eroittaa ihmiset totuudesta, on\nvielä toinenkin syy estämässä heitä näkemästä velvollisuuttaan tehdä\nyksinkertaisinta ja heille itselleen luonnollisinta ruumiillista\ntyötä, nimittäin kaikkien toisistaan riippuvien rikasten ihmisten\nolosuhteitten ja etujen monimutkaisuus ja sekavuus.\n\nEräänä aamuna, kun tulin ulos käytävään, oli palvelija paraikaa\nlämmittämässä uunia, josta lämmin johtui poikani huoneeseen. Astuin\nsisään. Poika nukkui vielä, vaikka kello oli 11. Oli nimittäin\njuhlapäivä ja koulusta oli lupaa.\n\nHyvinvoipa, 18 vuotias nuorukainen, jolla on jo partaakin, syötyään\nillalla vatsansa täyteen, nukkuu yhteentoista asti. Ja saman ikäinen\nmiespalvelija on noussut varhain, suorittanut koko joukon tehtäviä\nja lämmittää jo kymmenettä uunia, pojan yhä nukkuessa. \"Kun ei tuo\npalvelija edes lämmittäisi hänen uuniansa, että tuo hyvinvoipa laiska\nruumis saisi vähän palella!\" ajattelin itsekseni, mutta samassa\nmuistin, että sama uuni lämmittää myöskin taloudenhoitajattaren\nhuonetta. Tuo 40 vuotias nainen oli edellisenä yönä saanut kolmeen\nasti valvoa illallisen valmistuksen ja astiain pesun vuoksi, ja\nkuitenkin noussut kello 7. Hän ei voinut itse lämmittää uunia sillä\nhänellä ei ollut siihen aikaa. Palvelija lämmitti hänen edestään.\nMutta samalla sai lämmintä laiskurikin.\n\nTotta on, että kaikkien edut ovat toisiinsa punoutuneet, mutta\narvelematta sanoo jokainen omatunto, millä puolen on työ ja millä\npuolen joutilaisuus. Eikä sitä sano ainoastaan omatunto, vaan sen\nsanoo kaikkein selvimmin tilikirja. Mitä enemmän joku tuhlaa rahaa,\nsitä enemmän hän pakoittaa toisia edestänsä työtä tekemään, ja mitä\nvähemmän hän tuhlaa, sitä enemmän hän tekee työtä.\n\nEntä teollisuus, entä yhteiskunnallinen yritteliäisyys, ja lopuksi\nkaikkein peloittavimmat sanat: kulttuuri, tieteiden ja taiteiden\nkehittyminen?\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nViime vuoden maaliskuussa palasin eräänä iltana myöhään kotiin.\nKääntyessäni Subovin poikkikadulta Hamovnitsheskin poikkikadulle\nhuomasin Neitsytkentän lumella joitakin tummia varjoja. Jokin\nkiemurteli siellä maassa. En olisi kiinnittänyt huomiotani tuohon,\nellei kadun päässä seisova poliisimies olisi huutanut sinnepäin:\n\n-- Vasilij! miks'et tuo?\n\n-- Eihän se tule! -- vastasi sieltäpäin ääni, ja kohta sen jälkeen\nvarjot liikahtivat poliisimiestä kohti. Minä pysähdyin ja kysyin\n\"mitä se on?\"\n\n-- Tyttöjä ovat kiinni ottaneet Rshanovin talosta ja vieneet\npoliisikamariin, mutta yksi jäi jälkeen, eikä tule.\n\nLammasnahkaiseen turkkiin puettu piharenki kuletti häntä. Tyttö\nkulki edellä, ja mies jälessä tyrkkien häntä takaapäin. Kaikki me\n-- minä, piharenki ja poliisi, olimme talvipuvuissa, tyttö yksin\noli leninkisillään. Hämärässä saatoin huomata ainoastaan ruskean\nhameen ja huivin. Hän oli pienikasvuinen, niinkuin tavallisesti ovat\nnälkääntyneet, hänellä oli lyhyet jalat ja verrattain leveä, kömpelö\nvartalo.\n\n-- Sinun tähtesi, raato, tässä seisomme. Tokko tulet! Kyllä minä\nannan sinulle! -- huusi poliisi, joka nähtävästi oli väsynyt ja\nkyllästynyt häneen. Tyttö kulki muutaman askeleen ja taas pysähtyi.\n\nPiharenki, vanha hyvänluontoinen ukko, nykäsi häntä käsipuolesta.\n\n-- Vielä tässä pysähtymään! Kävele! -- Hän oli suuttuvinaan. Tyttö\nhorjahti ja rupesi puhumaan käheällä ja vinkuvalla äänellä.\n\n-- Mitäs siinä tyrkit! Pääsen tästä ilmankin!\n\n-- Palellut.\n\n-- Meikäläinen ei palellu. Minä olen tulinen.\n\nHän yritti laskea leikkiä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin tora.\nLyhdyn luona, joka on lähellä meidän talomme porttia, hän taas\npysähtyi, kallistui ja melkein kaatui aitaa vasten. Sitten alkoi\nkaivaa jotain hameensa taskusta kömpelöillä kohmettuneilla käsillään.\nTaas ne huusivat hänelle, mutta hän vaan mutisi ja hommasi jotakin.\nHän piteli toisessa kädessään vääntynyttä paperossia, toisessa\ntulitikkuja. Minä seisoin hänen takanaan. Minua hävetti mennä hänen\nohitsensa ja hävetti myös seisoa katsomassa. Kuitenkin päätin mennä\nlähemmäksi. Hän nojasi olkapäällään aitaa vasten ja turhaan koitti\nsaada tulitikkuja syttymään. Tarkastelin hänen kasvojansa. Hän oli\njuuri tuommoinen nälkääntynyt ja näytti jokseenkin vanhalta, noin 30\nikäiseltä. Likainen kasvojen väri, pienet, sameat, juopuneen silmät,\nnenä kuin nappi, vinot, suupielien kohdalta alas painuneet, sylkeä\nvuotavat huulet ja huivin alta töröttävä lyhyt hiussuortuva. Vartalo\npitkä ja litteä, kädet ja jalat lyhyet. Pysähdyin hänen kohdalleen.\nHän katsahti minuun ja hymähti, ikäänkuin tietäen kaikki, mitä minä\najattelin.\n\nMinä tunsin, että piti jotain hänelle sanoa. Minun teki mieleni\nosoittaa hänelle sääliäni.\n\n-- Onko teillä vanhempia? -- kysyin.\n\nHän rupesi käheällä äänellä nauramaan, sitten yhtäkkiä herkesi ja\nkulmiansa kohottaen alkoi tuijottaa minuun.\n\n-- Onko teillä vanhempia? -- toistin.\n\nHän naurahti semmoisella ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: kaikkia\nse keksii kysyäkin. -- On äiti, -- sanoi hän. -- Mitäs sinä siitä?\n\n-- Mitenkäs vanha te olette?\n\n-- Kuudennellatoista, -- vastasi hän heti, nähtävästi tavalliseen\nkysymykseen.\n\n-- Mars nyt, muuten tässä paleltuu sinun kanssasi, hukka sinut\nperiköön! -- huusi taas poliisi, ja tyttö horjahti aidan luota ja\nläksi hoiperrellen astumaan Hamovnitsheskin katua poliisiasemalle\npäin. Minä käännyin omaan porttiini, tulin talooni ja kysyin olivatko\ntyttäreni palanneet kotiin. Minulle sanottiin, että he olivat olleet\niltamassa, pitäneet hyvin hauskaa, palanneet kotiin ja nyt jo\nnukkuivat.\n\nSeuraavana aamuna aijoin mennä poliisiasemalle tiedustelemaan,\nmitä oli tehty tuolle onnettomalle, ja olin jo jokseenkin varhain\nlähdössä, kun luokseni tuli eräs niistä onnettomista hunningolle\njoutuneista aatelismiehistä, jotka yrittelevät nousta jaloilleen,\nmutta aina uudestaan lankeavat. Olin ollut tuttu tämän kanssa jo\nkolme vuotta. Näinä kolmena vuotena oli hän jo useampia kertoja\nantanut mennä kaiken, mitä hänellä oli ollut, vaatteetkin päältään.\nVastikään oli käynyt samalla tavoin ja hän vietti nyt yönsä Rshanovin\ntalossa, yömajakortteerissa, päivän ajaksi tullen minun luokseni. Hän\ntapasi minut juuri kun olin ulos menossa ja alkoi heti kertoa, mitä\nheillä Rshanovin talossa oli viime yönä tapahtunut. Hän oli tuskin\npäässyt puoliväliin kertomustaan, kun hän, vanha mies, joka oli\naikoinaan nähnyt kaikenlaatuisia ihmisiä, yhtäkkiä purskahti itkuun,\nvaikeni ja kääntyi seinään päin. Kaikki, mitä hän minulle kertoi,\noli aivan totta. Sain vahvistuksen siitä asianomaisessa paikassa\nja lisäksi vielä kuulin uusia yksityiskohtia, jotka kerron tässä\nsamalla. Kas tässä kertomus.\n\nSiinä yömajakortteerin alakerrassa, numerossa 32, jossa oli yötä\nminun ystäväni, oli ollut kaikellaisten muuttelevain yömajalaisten,\nmiesten ja naisten joukossa myöskin muuan pesijätär, noin 30:n\nikäinen nainen, vaaleaverinen, hiljainen ja hyvännäköinen, mutta\nsairaalloinen. Kortteerin emännällä oli rakastajana eräs venemies.\nKesällä tuo kumppani harjoitti venemiehen tointa, vaan talvella he\nelivät vuokraamalla kortteeria yömajalaisille, ottaen 3 kopekkaa\nilman päänalusta, 5 kopekkaa päänalusen kanssa. Pesijätär oli\nuseampia kuukausia asunut siellä ja oli ollut hiljainen nainen. Mutta\nviime aikoina oli alettu häneen kyllästyä siitä syystä, että hän oli\nyskinyt ja häirinnyt toisten unta. Erittäinkin eräs 80 vuotias eukko,\npuolihupsu, joka niinikään oli tämän kortteerin alituinen asukas,\noli ruvennut vihaamaan pesijätärtä ja ahdistamalla ahdistamaan\nhäntä siitä, ettei hän antanut toisten maata ja koko yön ryki, kuin\nlammas. Pesijätär oli ollut vaiti, hän oli velkaa kortteerista,\njonka vuoksi hänen piti olla hiljaa. Hän oli yhä harvemmin kyennyt\nkäymään työssä, sillä voimia ei ollut riittänyt, ja senvuoksi ei\nvoinut maksaa emännälle. Viime viikolla hän ei ollenkaan ollut käynyt\ntyössä ja pilannut vaan kaikkien, erittäinkin vanhan eukon elämää\nrykimisellään. Neljä päivää sitten oli emäntä käskenyt pesijättären\nmuuttamaan pois kortteerista. Hän oli jo ollut velkaa kuusi riunaa,\neikä näyttänyt olevan toivoa saada niitä häneltä, mutta kaikki paikat\nolivat olleet täynnä, ja asukkaat olivat valittaneet pesijättären\nyskimisestä.\n\nKun emäntä oli käskenyt pesijättären pois kortteeristaan, jollei\nhän suorittanut velkaansa, oli vanha eukko ilostunut ja työntänyt\npesijättären pihalle. Pesijätär oli lähtenyt mutta tunnin kuluttua\npalannut takaisin, eikä emäntä ollut raskinnut häntä ajaa pois\nuudestaan. Eikä emäntä ollut ajanut häntä toisena eikä kolmantenakaan\npäivänä. \"Minnekäs minä menen?\" oli pesijätär sanonut. Mutta\nkolmantena päivänä emännän rakastaja, joka tunsi järjestykset ja\nmenettelytavat, oli mennyt poliisia hakemaan. Poliisi, sapeli vyöllä\nja pistooli kupeella, oli tullut kortteeriin ja kohteliaasti käyttäen\nsäädyllisiä sanoja, vienyt pesijättären kadulle.\n\nOli kirkas, aurinkoinen, mutta kylmä maaliskuun päivä. Purot\njuoksivat, ja pihamiehet hakkasivat jäätä. Ajurien reet hypähtelivät\njäätyneellä lumella ja reen jalakset vinkuivat kiviä vastaan.\nPesijätär läksi kulkemaan mäkeä ylös auringon puolta, tuli kirkolle\nasti ja kävi istumaan kirkon portaille. Mutta kun aurinko alkoi\nlaskea talojen taa ja lätäköt alkoivat vetäytyä riittaan, tuli\npesijättären kylmä ja tukala olla. Hän nousi ja läksi laahustamaan...\nMinne? Kotiin, siihen ainoaan taloon, jossa hän oli asunut viime\naikoina. Kun hän pääsi perille, leväten aina väliin, alkoi hämärtää.\nHän tuli portille, kääntyi menemään sisään, liukastui, voihkasi ja\nkaatui.\n\nPari henkilöä, jotka sattuivat kulkemaan siitä ohitse, arvelivat\nhänen olevan humalassa ja jatkoivat matkaansa. Mutta kolmas kompastui\nmaassa makaavaan ja meni sanomaan pihamiehelle: \"jokin humalainen\nakka siellä teidän portillanne viruu, olin vähällä niskani taittaa\nhänen kauttansa, menkää edes korjaamaan se pois sieltä!\"\n\nPihamies meni. Pesijätär oli kuollut. Siinä oli ystäväni kertomus.\nSaattaisi luulla, että olen valikoimalla valikoinut nuo tapaukset\n-- kohtauksen viisitoista vuotiaan porton kanssa ja nyt kertomani\ntapauksen, mutta älköön sitä luultako.\n\nKuultuani ystäväni kertomuksen, läksin poliisiasemalle, sieltä\nmennäkseni Rshanovin talolle tarkemmin tiedustelemaan pesijättärestä.\nIlma oli ihana. Varjossa näkyi taas öisen pakkasen tekemän riitän\nalta juokseva vesi, vaan auringon paisteessa oli kaikki sulana.\nJoelta kuului kohinata. Sen takaa siinti Neskutshnin puiston puut\nja ruskeat varpuset, joita talvella ei paljon huomannut, täyttivät\nnyt kaikki paikat ilollaan. Ihmiset ikäänkuin myöskin tahtoivat\nolla iloisia, mutta heillä kaikilla oli liian paljon huolta. Kirkon\nkellot kaikuivat ja näitten yhteen sulautuvien äänien seasta kuului\nkasarmista päin laukauksia, rihlaluotien vinguntaa ja niitten\nläiskähdykset maalitauluun.\n\nTulin poliisiasemalle. Siellä muutamat aseelliset poliisit saattoivat\nminut päällikkönsä luo. Hän oli myöskin varustettu sapelilla ja\npistoolilla ja jakeli joitakin määräyksiä repaleisen, värisevän ukon\nsuhteen, joka seisoi hänen edessään, eikä heikkoutensa vuoksi kyennyt\nselvästi vastaamaan kysymyksiin. Päästyään siitä asiasta, kääntyi\npäällikkö minun puoleeni. Minä kysyin eilisestä tytöstä. Hän kuunteli\nminua ensin tarkkaavaisesti, mutta sitten hymähti sille, etten\ntiennyt minkä vuoksi heitä viedään poliisiasemalle, ja että minua\nkummastutti hänen nuoruutensa.\n\n-- Hyvä ihme, onhan niitä kahdentoistakin ikäisiä, ja kolmen ja\nneljäntoista vanhoja on vaikka kuinka, -- sanoi hän iloisesti.\n\nMinun kysymykseni johdosta eilisestä tytöstä hän selitti, että ne\nluultavasti oli lähetetty komiteeaan. Kysymykseeni, missä he olivat\nolleet yötä, hän vastasi epämääräisesti. Sitä tyttöä, josta puhuin,\nei hän muistanut. Niitä on niin paljon joka päivä.\n\nRshanovin talossa, numerossa 32, oli minun tullessani jo pappi\nvainajan ruumista siunaamassa. Vainaja oli asetettu entiselle\nvuoteelleen, ja asukkaat, kaikki kerjäläisiä, olivat koonneet rahaa\nsielumessua, ruumisarkkua ja käärinliinoja varten. Eukot olivat\nhänet pukeneet ja kirstuun panneet. Pappi luki jotain pimeässä,\njokin nainen seisoi vaksikynttilä kädessä ja niinikään kynttilä\nkädessä seisoi muuan mieshenkilö siistissä kriminnahkakauluksisessa\npalttoossa ja kiiltävät kalossit jalassa. Se oli vainajan veli, joka\noli saanut tiedon tapahtumasta.\n\nMenin emännän puolelle ja tiedustelin häneltä kaikkia.\n\nHän säikähti minun kysymyksiäni, nähtävästi peläten, että häntä\nsyytettäisiin jostakin, mutta sitten yltyi puhumaan ja kertoi minulle\nkaikki. Takasin palatessani katsahdin vainajaan. Kaikki vainajat ovat\nkauniita, mutta tämä oli erityisen kaunis ja liikuttavan näköinen\narkussaan. Puhtaat kalpeat kasvot suljettuine, ulkonevine silmineen,\nsisään painun eine poskineen ja ruskeine pehmeine hiuksineen korkean\notsan päällä. Kasvot olivat väsyneen näköiset, hyväntahtoiset. Ilme\nniissä ei ollut surullinen, vaan kummastunut. Ja todellakin, jos\nelävät eivät näe niin kuolleet kummastelevat.\n\nSinä päivänä, kun tätä kirjoitin, oli Moskovassa suuret tanssiaiset.\n\nIllalla läksin ulos kotoani yhdeksättä käydessä. Minä asun tehtaitten\nympäröimässä seudussa, ja läksin ulos tehtaitten vihellyksen jälkeen,\nkun työväki viikon yhtämittaisen työn perästä pääsi vapaata päivää\nviettämään.\n\nTyömiehiä kulki ohitseni, suunnaten matkaansa kapakkoihin ja\nravintoloihin. Monet olivat jo humalassa, monella oli naisia mukana.\n\nAsuen tehtaitten keskellä kuulen joka aamu kello 5 vihellyksen,\ntoisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen. Se merkitsee, että\non alkanut työ -- vaimojen, lasten, vanhusten. K:lo 8 kuuluu toinen\nvihellys, silloin on puolen tunnin hengähdys. Kello 12 kolmas.\nSilloin on tunti päivällisaikaa, ja k:lo 8 illalla neljäs, silloin --\non loppu.\n\nOmituisesta sattumuksesta kaikki kolme minua lähinnä olevaa tehdasta,\nvalmistavat ainoastaan tanssiaisiin tarvittavia esineitä.\n\nEräässä niistä tehdään ainoastaan sukkia, toisessa silkkikankaita,\nkolmannessa hajuvesiä ja hiusvoiteita.\n\nSaattaa kuulla näitä vihellyksiä ilman että johtuu mieleen muu kuin\najanmäärä.\n\n\"Nyt oli vihellys, siis on aika mennä kävelylle\", tulee ajatelleeksi.\nMutta voivat nämä vihellykset johdattaa mieleen myöskin sen, mitä ne\ntodellisuudessa merkitsevät. Ensimäinen vihellys k:lo 5 merkitsee\nsitä, että ihmiset, jotka ovat maanneet kosteassa kellarissa,\nusein miehet ja naiset sekaisin, nousevat pimeässä ja kiiruhtavat\nkoneitten jyskinään, työhön, jonka loppua ja hyötyä he eivät näe,\nja työskentelevät siellä kuumuudessa, tukehuttavassa ilmassa,\nliassa, mitä lyhimmillä keskeytyksillä -- tunnin, kaksi, kolme ...\nkaksitoista, jopa useampiakin tunteja yhtämittaa. Sitten menevät\nmaata ja taas nousevat, jatkaakseen samaa tarkotuksetonta työtä,\njohon heitä pakoittaa ainoastaan hätä.\n\nJa niin kuluu viikko viikon perästä ainoastaan pyhäpäivien\nkeskeyttäminä. Niinpä näin nyt nuo työmiehet päästettyinä tuommoista\nlepopäivää viettämään. Kun he tulevat kadulle, on kaikkialla\nravintoloita, keisarillisia kapakoita, tyttöjä, ja humalaisina\nkiskovat he käsipuolesta toisiansa ja semmoisia tyttöjä, kuin sekin,\njoka tuonottain vietiin poliisiasemalle, ottavat ajurin ja ajelevat,\ntai kuleksivat kapakasta toiseen, hoiperrellen, noituen ja löpisten\nitsekkään tietämättä mitä. Kun ennen aikaan näin tuota tehtaalaisten\nhoipertelemista, väistyin inholla syrjään ja olin vähällä ruveta\nsoimaamaan heitä siitä, mutta siitä saakka kuin olen joka päivä\nkuullut noita vihellyksiä ja tiennyt niitten merkityksen, ihmettelen\nvaan sitä, etteivät kaikki miehet joudu siihen jätkän tilaan, joita\nMoskova on täynnään, ja kaikki naiset semmoiseen tilaan kuin se\ntyttö, jonka olin tavannut taloni läheisyydessä.\n\nSiten kuleksin, katsellen noita tehtaalaisia, niin kauan kuin\nhe puuhailivat kaduilla, noin yhteentoista saakka. Liike alkoi\nvähitellen asettua. Jäi jälelle sinne tänne humalaisia, ja joitakuita\nmiehiä ja naisia näin kuletettavan poliisiasemalle. Silloin alkoi\nilmestyä joka taholta katettuja vaunuja, kiitäen kaikki samaan\nsuuntaan.\n\nKuskipukilla istuu kuski, turkki päällä, ja keikarimainen lakeija,\nkokaardi lakissa. Hyvin syötetyt, komeilla loimilla peitetyt\njuoksijat kiitävät pakkasessa, 20 virstan nopeudella tunnissa.\nVaunuissa istuu naisia kääriytyneinä ketunnahkaturkkeihinsa ja\nsuojellen kukkasiansa ja tukkalaitteitansa. Kaikki -- hevosten\nvaljaat, vaunut, kumipyörät, kangas kuskin kauhtanassa, vaunuissa\nistujain sukat, kengät, kukkaset, sametti, hansikkaat, hajuvedet --\nkaikki tuo oli niitten ihmisten valmistamaa, joista osa juopuneina\noli heittäytynyt makuulavitsoilleen makuuhuoneissaan, osa yömajoissa\nporttojen viereen, osa taas viety vankiloihin. Näittenpä ohitse,\npukeutuneena heidän valmistamiinsa pukuihin ja istuen heidän\nvalmistamissaan vaunuissa, ajoivat nuo tanssiaisiin menijät, eikä\nheidän päähänsäkään juolahtanut, että olisi ollut mitään yhteyttä\ntanssiaisten ja näitten juopuneitten välillä, joille heidän kuskinsa\nniin tuimasti huusivat.\n\nNämät ihmiset huvittelevat tanssiaisissa mitä levollisimmalla\nmielellä, vakuutettuina siitä, etteivät he tee mitään pahaa, vaan\npäinvastoin jotain hyvin hyvää. Huvittelevat kello 11:sta kello\n6:teen aamulla, sillä aikaa kun toiset vatsa tyhjänä lojuvat\nyömajoissa ja muutamat heistä kuolevatkin, niinkuin pesijätär. Ilo on\nsiinä, että vaimot ja neitoset esiintyvät semmoisessa säädyttömässä\npuvussa, ettei turmeltumaton neitonen tai vaimo mistään hinnasta\nnäyttäytyisi siinä miehelle. Ja tässä puolialastomassa tilassa,\npaljastettuine rintoineen ja olkapäähän asti paljaine käsivarsineen,\nturnyyrineen ja pingoitettuine lanteineen, mitä kirkkaimmassa\nvalaistuksessa, vaimot ja neitoset, joitten ensimäinen avu aina on\nollut kainous, ilmestyvät vierasten miesten joukkoon, jotka niinikään\novat säädyttömän pinkeissä puvuissa, ja huumaavan musiikin soidessa\nsylitysten miesten kanssa pyörivät. Vanhat naiset, usein samalla\ntavalla paljastettuina kuin nuoretkin, istuvat ja katsovat, syöden ja\njuoden sitä mikä on makeinta. Vanhat miehet tekevät samoin. Ei ole\nkummaa, että tätä tehdään yöllä, silloin, kun koko kansa nukkuu, eikä\nvoi sitä nähdä. Mutta se ei tapahdu salaamisen tarkotuksessa. Heistä\nnäyttää, ettei siinä ole mitään salaamistakaan, että se on niinkuin\nolla pitääkin, etteivät he tuolla huvittelullaan, joka hävittää\ntuhansien ihmisten tuskallisen työn tulokset, ketään loukkaa, vaan\npäinvastoin ruokkivat köyhiä ihmisiä.\n\nSaattaa olla, että tanssiaisissa on hyvin hauskaa. Mutta mitenkä\nme olemme tulleet niin pitkälle? Sillä jos me näemme joukossamme\nihmisen, joka ei ole syönyt tai on viluissaan, niin meitä hävettää\niloitseminen, niin kauan kuin hän ei ole saanut ruokaa ja lämminnyt,\npuhumattakaan siitä, että voisimme huvittaa itseämme semmoisella\nhuvilla, joka tuottaa toisille kärsimyksiä. Meille on vastenmielistä\nja käsittämätöntä ilkeitten poikanulikkain ilo, kun he pistävät\nkoiran hännän pihtiin ja siitä riemuitsevat.\n\nMitenkäs me sitten näissä iloissamme olemme niin sokeita, ettemme\nnäe niitä pihtejä, jotka puristavat meidän ilojemme vuoksi kärsivien\nihmisten häntiä?\n\nEihän yksikään niistä naisista, jotka esiintyvät noissa tanssiaisissa\npari sataa ruplaa maksavissa puvuissa, ole syntynyt tanssiaisissa,\nvaan hän on asunut myös maalla, nähnyt talonpoikia, tuntee\nlapsenhoitajansa ja sisäpalvelijan, jonka isät ja äidit ovat köyhiä,\njoilla parin sadan ruplan ansaitseminen mökin rakentamista varten\non pitkän, työteliään elämän tarkotuksena. Mitenkäs hän voi iloita,\ntietäessään näissä tanssiaisissa paljastetun ruumiinsa koristuksena\nkantavansa sitä mökkiä, joka on hänen hyvän hoitajansa veljen\ntulevaisuuden haave? Otaksukaamme kuitenkin, ettei hän ole tullut\ntuota ajatelleeksi. Mutta sitä, että sametti, silkki, makeiset,\nkukkaset, pitsit eivät kasva itsestään, vaan että niitä tekevät\nihmiset, sitä hän arvattavasti ei voi olla tietämättä. Ei hän\nmyöskään voi olla tietämättä, minkälaiset ihmiset tuota kaikkea\ntekevät, minkälaisissa olosuhteissa ja minkä vuoksi he sitä tekevät.\nEihän hän voi olla tietämättä, ettei ompelijatar, jolle hän vielä\nriitelee, ole ollenkaan rakkaudesta häneen tehnyt hänelle tuota\nleninkiä, että kaikki tuo -- leninki, pitsit, sametti ja kukkaset\n-- on tehty hänelle puutteen pakoituksesta. Otaksukaamme hänen\nolevan niin huumaantuneena, ettei sitäkään huomaa. Mutta sitä, että\nviisi tai kuusi vanhaa, arvoisaa, usein sairaalloista lakeijaa ja\npalvelijatarta saavat valvoa ja puuhata hänen vuoksensa, sitä hän\nei ainakaan voi olla tietämättä. Hän on nähnyt heidän väsyneet,\nsynkät kasvonsa. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, että tuona\ntanssiaisyönä oli 28 pykälän pakkanen ja että kuski, vanha ukko,\ntuossa pakkasessa sai istua koko yön kuskipukilla. Mutta minä\ntiedän, että he todellakaan eivät sitä näe. Ja jos he, nuo nuoret\nnaiset, tanssiaisten hypnotiseeraamina, eivät tuota kaikkea näe,\nniin ei heitä voi siitä tuomita. Ne raukat tekevät sitä, mitä\nvanhemmat pitävät hyvänä. Mutta mitenkä vanhemmat selittävät tuon\nsydämmettömyytensä ihmisiä kohtaan.\n\nVanhemmat antavat aina seuraavan selityksen: \"minä en pakoita ketään,\n-- tavarat minä ostan, ihmiset, palvelijat, kuskit minä pestaan.\nOstaa ja pestata -- eihän siinä ole mitään pahaa?\"\n\nNäinä päivinä pistäysin erään tuttavani luona. Kulkiessani ensimäisen\nhuoneen läpi, hämmästyin nähdessäni kaksi naista pöydän ääressä,\nkun tiesin tuttavani olevan poikamiehen. Laiha, keltainen, vanhahko\nnainen, huivi hartioilla, teki jotain nopeasti käsillään ja\nsormillaan pöydän päällä, hermostuneesti vavahdellen, aivan kuin\nhänellä olisi ollut jokin hermollinen kohtaus. Vieressä istui tyttö\nniinikään jotain tehden ja samalla tavalla vavahdellen. Minä menin\nlikemmä ja tarkastelin, mitä he tekivät. He katsahtivat minuun ja\njatkoivat työtänsä yhtä uutterasti. Heidän edessään oli pöydälle\nlevitettynä tupakkaa ja paperossihylsyjä. He tekivät paperosseja.\nSe tapahtui semmoisella nopeudella ja jännityksellä, ettei sitä voi\nkuvata ihmiselle, joka ei sitä ole nähnyt. Minä ihmettelin heidän\nnopeuttansa.\n\n-- Neljätoista vuotta olen tehnyt vaan tätä työtä, -- sanoi nainen.\n\n-- Onkos se vaikeata?\n\n-- Onhan tuo, rintaa pakottaa ja hengitys käy raskaaksi.\n\nEihän hänen muuten olisi tarvinnut sitä sanoakaan. Sen saattoi\nkyllä huomata, kun vaan katsahti häneen ja tyttöön. Tyttö oli tuota\ntyötä tehnyt kolmatta vuotta, mutta kerrankaan nähtyään hänet siinä\ntoimessa sanoisi jokainen, että se on vahva elimistö, joka alkaa jo\nkuihtua. Tuttavani, hyväluontoinen ja vapaamielinen ihminen, oli\npalkannut nämä naiset tekemään paperosseja 2 ruplan 50 kop. maksua\nvastaan tuhannelta. Hänellä on rahaa, ja hän antaa sitä työstä --\nmitäs pahaa siinä on? Hän nousee ylös noin k:lo 12 aikaan. Illan\nkello 6:sta 2:teen hän viettää korttipöydän tai piaanon ääressä,\nsyöpi hyvää, maukasta ruokaa, ja kaikki työt teettää toisilla. Sitten\nhän keksii itselleen vielä uuden nautinnon -- polttamisen. Hän alkoi\nnimittäin polttaa vasta vanhempana.\n\nOn olemassa vaimo ja tyttö, jotka hädin tuskin voivat elättää\nitseänsä sillä, että muuttuvat koneiksi ja koko ikänsä tupakan\npölyä hengittävät, siten terveyttänsä turmellen. Tuttavallani taas\non rahaa, ja hän pelaa mieluummin vistiä, kuin tekee itselleen\npaperosseja. Hän antaa noille naisille rahaa sillä ehdolla, että he\njatkavat entistä onnetonta elämäänsä, tehden hänelle paperosseja.\n\nMinä rakastan puhtautta ja annan rahaa pesijättärelle sillä ehdolla,\nettä hän pesee paitani, jota muutan kaksi kertaa päivässä, ja tämä\npaita murtaa pesijättären viimeiset voimat ja hän kuolee.\n\nMitäs pahaa siinä on? Ihmiset, jotka ostavat ja palkkaavat, tulevat\nilman minuakin pakoittamaan toisia tekemään samettia ja makeisia,\npalkkaamaan heitä tekemään paperosseja ja pesemään paitoja. Miksikäs\nminä sitten kieltäisin itseltäni sametin ja makeiset, paperossit ja\npuhtaat paidat, jos niitä kerran käytetään? Usein, melkein aina saan\nkuulla nuo sanat. Mutta se on sitä samaa, mitä sanoo villiintynyt\nkansanjoukko, hävittäessään jotakin. Se on sitä samaa, mikä villitsee\nkoiria, kun joku niistä kaataa toisen allensa ja toiset hyökkäävät\nvoitetun kimppuun repien sen kappaleiksi. Koska kerran on alku\ntehty, koska paha on olemassa, niin miks'en minäkin sitä käyttäisi\nhyväkseni? Mitäs siitä tulee, jos minä rupean pitämään likaista\npaitaa ja itse tekemään paperossini. Tuleeko siitä kellenkään\nhelpotusta? -- kysyvät ihmiset tahtoessaan itseänsä puolustaa. Jos\nemme olisi niin kaukana totuudesta, niin semmoiseen kysymykseen\nhävettäisi vastatakin, mutta me olemme siihen määrin eksyksissä, että\ntämä kysymys näyttää meistä aivan luonnolliselta ja senvuoksi, vaikka\nhävettääkin, täytyy siihen kuitenkin vastata.\n\nMikä erotus siinä on, jos minä pidän samaa paitaa viikon tai päivän,\nja teen itse paperossini tai olen aivan polttamatta?\n\nSe erotus, että joku pesijätär ja joku paperossin tekijätär\ntarvitsevat vähemmän ponnistaa voimiansa, ja että sen, minkä\ntähän asti olen antanut pesusta ja paperossien teosta, voin nyt\nantaa pesijättärelle, tai ylipäänsä työntekijöille, jotka ovat\nväsyneet työstänsä ja jotka ylivoimaisen työnteon sijaan saavat nyt\ntilaisuuden levähtää ja juoda lasin teetä. Mutta tähän olen kuullut\nvastattavan: \"Jos minä rupean käymään likaisissa alusvaatteissa ja\nolen polttamatta, antaen sen sijaan rahaa köyhille, niin köyhiltä\nne kuitenkin riistetään ja tuo teidän mereen heitetty pisaranne ei\nkuitenkaan auta\".\n\nTuommoiseen vastaväitteeseen vielä enemmän hävettää vastata,\nmutta täytyy. Se on niin tavallinen vastaväite. Vastaus siihen on\nyksinkertainen.\n\nOtaksukaamme, että minä olen joutunut villien joukkoon ja nämä\nkestitsevät minua paistilla, joka maistuu hyvin hyvälle. Mutta\nseuraavana päivänä saan kuulla sen olleen valmistetun vangiksi\njoutuneen ihmisen lihasta. Jos kerran en hyväksy ihmislihan syömistä,\nniin, olipa tuo paisti miten maukasta hyvänsä, olipa tuo tapa syödä\nihmisiä miten yleinen tahansa ympärilläni asuvien keskuudessa ja\nolipa hyöty, jonka minun kieltäytymiseni voi tuottaa syötäväksi\nmäärätyille vangeille, kuinka mitätön hyvänsä, en rupea, en voi enää\nruveta ihmislihaa syömään. Saattaa tapahtua, että syön ihmislihaakin,\nkun nälkä minut siihen pakoittaa, mutta en tule tekemään siitä\nitselleni makupaloja, en tule osaa ottamaan kestityksiin, jossa sitä\ntarjotaan, enkä ylpeilemään osanotostani niihin.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nMutta mitäs on tehtävä? Emmehän me ole tuota kaikkea aikaan saaneet.\nMe sanomme: emme me ole sitä aikaan saaneet, se on tullut itsestään,\nniinkuin lapset, jotain särettyään, sanovat, että se on itsestään\nsärkynyt. Me sanomme: kun kerran on olemassa kaupunkeja, niin, eläen\nniissä, me elätämme toisia ihmisiä ostamalla heidän työtänsä ja\npalveluksiansa.\n\nMutta se ei ole totta. Ja senvuoksi on syytä tarkastaa, mitenkä me\nelämme maalla ja mitenkä me siellä elätämme ihmisiä.\n\nKuluu talvi kaupungissa, tulee pääsiäinen. Kaupungissa jatkuu yhä\nsamaa rikasten mässäystä. Bulevardeilla, puistoissa soi musiikki,\nkaikkialla on teattereita, huvituksia, kansanjuhlia, ilotulituksia.\nMutta maalla on vielä parempi olla, ilma on puhtaampaa, puut, kedot,\nkukat tuoreempia. Pitää matkustaa sinne, missä kaikki tuo on juuri\npuhjennut ja kukkii. Ja niinpä suurin osa toisten työtä hyväkseen\nkäyttävistä rikkaista ihmisistä matkustaa maalle hengittämään tuota\nparempaa ilmaa, katsomaan noita vielä parempia niittyjä ja metsiä.\n\nJa niinpä noitten harmaitten, leivästä ja sipulista elävien, 18\ntuntia päivässä työtä tekevien, riittävän unen puutteessa olevien\nja rääsyihin puettujen talonpoikain keskuuteen asettuu rikkaita\nihmisiä. Täällä ei ainakaan kukaan ole vietellyt noita ihmisiä, ei\nole ollut mitään tehtaita, eikä ole niitä työttömiä, joita on niin\npaljon kaupungissa, ja joita me muka ruokimme, antamalla heille\ntyötä. Täällä kansa kesällä tuskin ennättää lopettaa kaikkia töitään\naikanaan, ei ole joutilaita käsiä, vaan päinvastoin paljon viljaa\nmenee hukkaan käsien puutteessa ja paljon ihmisiä -- lapsia, vanhuksia,\nnaisia -- menehtyy työn taakan alla. Mitenkäs rikkaat ihmiset täällä\njärjestävät elämänsä?\n\nNäin he sen tekevät. Jos on vanhanaikuinen talo, niin se uudistetaan\nja koristetaan, jos ei semmoista ole, niin rakennetaan uusi --\nkaksi-, kolmikerroksinen. Huoneet, joita on 12--20 ja enemmänkin,\novat kaikki 6 arssinan korkuisia. Parkettilattiat, ikkunat\nkokonaisesta lasista, kalliit matot, kalliit huonekalut, 200--600\nruplaa maksava ruokasalin kaappi. Talon ympäristö lasketaan kivellä\nja tasoitetaan, laitetaan kukkalavoja, krokettikenttiä, peilipalloja,\nvieläpä kasvihuoneita, kasvilavoja, komeita talleja. Kaikki maalataan\nöljymaalilla, sillä öljyllä, joka puuttuu vanhusten ja lasten\npuurosta. Ja vaikka tuo maalle asettuva meikäläinen ihminen olisi\nköyhäkin ja vapaamielinen, niin hän asettuu asumaan semmoiseen\ntaloon, että sen rakentamista ja puhtaana pitoa varten täytyy riistää\ntyökansalta kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ennätä kasvattaa leipää\nomaksi elatuksekseen.\n\nTässä tapauksessa ei voi vedota siihen, että tehtaat ovat jo olemassa\nja tulevat olemaan huolimatta siitä, tulenko minä niitä hyväkseni\nkäyttämään tai en. Ei voi sanoa, että minä elätän \"joutilaita käsiä\",\nsillä tässä me suorastaan perustamme meille tarpeellisten esineitten\ntehtaita ja suorastaan, käyttäen hyväksemme toisten hätää, riistämme\nihmisiä heille, meille ja kaikille välttämättömästä työstä, siten\nturmellen heitä ja murtaen heidän terveytensä ja elämänsä.\n\nNiinpä asuu maalla joku sivistynyt ja kunniallinen aatelis- tai\nvirkamiesperhe. Kaikki perheenjäsenet ja vieraat ovat kokoontuneet\npuolivälissä kesäkuuta, s.o. heinänteon alkaessa, ja asuvat\nsyyskuuhun asti, s.o. elonkorjuuseen ja kylvöön asti. He asuvat\nsiis maalla melkein koko kiireellisimmän työajan. Koko tuon ajan on\nheidän ympärillään ja heidän läheisyydessään ollut käynnissä tuo\ntalonpoikain kesäinen työ, jonka rasittavasta jännittäväisyydestä ei\nmeillä voi olla minkäänlaista käsitystä, ellemme ole sitä kokeneet.\n\nJa perheen jäsenet, noin kymmenkunta henkeä, elävät täällä aivan\nsamoin kuin kaupungissa, jos mahdollista vielä pahemminkin, sillä\ntäällä maalla he näet lepäävät (tyhjäntoimittamisesta), eikä\nheillä ole nyt minkäänlaista työn tapaistakaan tai tekosyytä\njoutilaisuuteensa.\n\nPietarin päivällä -- paastolla, kun kansan ruokana on sahti, leipä ja\nsipuli, alkaa heinänteko. Maalla asuva herrasväki näkee tuon työn,\nhauskuudekseen sitä katsellen, nauttii kuivuvan heinän tuoksusta,\nvaimoväen lauluista, viikatteitten kalskeesta ja niittomiesten ja\nharavoivien rivien näöstä.\n\nHeinänteko on tärkeimpiä töitä maailmassa. Melkein joka vuosi\ntyövoimain ja ajan puutteessa jääpi niittyjä loppuun niittämättä ja\nheinää joutuu sateitten alle, ja enemmän tai vähemmän jännitetystä\ntyöstä riippuu, lisääntyykö ihmisten varastoihin 20 tai useampia\nprosenttia heinää, vai menevätkö ne hukkaan. Jos lisääntyy heinää,\nniin lisääntyy myöskin lihaa vanhuksille ja maitoa lapsille. Tässä\non kullakin niittomiehellä kysymys leivästä ja maidosta talven\nvaralle. Jokainen työmies sen tietää. Yksin lapsetkin tietävät, että\nse on tärkeätä työtä ja että täytyy ponnistaa viimeisetkin voimansa.\nHeilläkin on tehtävänsä: kulettaa raskas sahtikannu niityllä olevalle\nisälle, paljain jaloin kiireesti juosten kaksi virstaa kylästä,\nennättääkseen perille päivällisajaksi. Jokainen tietää, ettei\nheinänteosta elonkorjuuseen tule olemaan keskeytystä, eikä aikaa\nlevähtämiseen.\n\nMutta paitsi heinäntekoa on paljon muuta työtä: pelto on käännettävä,\näestettävä, vaimoilla on kankaan kudonta, leipominen, pesu, miehillä\nmyllyllä ja kaupungissa käynti, kunnalliset asiat, tuomarin ja\nkylänvanhimman luo meno, kyydinteko y.m. Kaikki vanhat, jopa\nsairaatkin, ponnistavat viimeisetkin voimansa. Niittomiehet tekevät\ntyötä niin, että he joka kerta ennen työn lopettamista heikkoudesta\nhorjuvat kulkiessaan viimeisiä sarkoja ja tuskin kykenevät nousemaan\npystyyn levähtämisen jälkeen. Samaten tekevät työtä vaimotkin, usein\nraskauden tilassa ollessaan ja imettäessään.\n\nTyö on äärimmilleen jännitettyä ja yhtämittaista. Kaikki ponnistavat\nviimeisetkin voimansa ja syövät tämän työn aikana loppuun ei\nainoastaan niukan ravintonsa koko varaston, vaan entisetkin\nvarastonsa. Olematta ennestäänkään kovin lihavia he laihtuvat\nelonaikana.\n\nTyössä on esim. kolme miestä -- vanha ukko, hänen veljenpoikansa,\nnuori, nainut mies, ja suutari, herraskartanon työväkeen kuuluva.\nKaikille heille tämä heinänsato ratkaisee talven kohtalon. Saako\nlehmän pitää, saako verot suoritetuksi vai ei? He ovat herkeämättä,\nväsymättä tehneet työtä jo kaksi viikkoa. Sade on viivyttänyt\ntyöntekoa. Sateen lakattua ja märkyyden haihduttua he päättävät\nlopettaa työnsä ja, paremmin ennättääkseen, ottavat kukin kaksi\nvaimoihmistä mukaansa. Ukon mukana tulee hänen vaimonsa, 50 vuotias,\ntyön kuluttama, yksitoista synnytystä läpikäynyt nainen, kuuro, mutta\nhyvin tarmokas vielä työnteossa, ja 13 vuotias tytär, lyhyenläntä,\nmutta tanakka ja voimakas. Veljenpojan mukana tulee hänen vaimonsa,\nkookas ja voimakas kuin mies ikään, ja hänen miniänsä, siunatussa\ntilassa oleva sotamiehen vaimo. Suutarin mukana tulee hänen vaimonsa,\nkova työntekijä, ja tämän äiti, kahdeksannellakymmenellä oleva,\njolla oli tapana käydä kerjuulla. Kaikki he pysyttelevät toistensa\ntasalla ja tekevät työtä aamusta iltaan kesäkuun auringon pahimmassa\nhelteessä. Ilma on painostava ja ennustaa sadetta. Joka hetki on\nkallis. Ei tahdo malttaa heittää työtä kesken, hakeakseen vettä tai\nsahtia.\n\nPikkuinen poika, vanhan eukon veljenpoika, kulettaa vettä. Vanha\nmummo, joka nähtävästi pelkää, että hänet ajettaisiin pois työstä,\nei heitä haravaa kädestään ja koittaa väkisinkin pysyä mukana.\nPoikanen, ruumis aivan väännyksissä ja astuen lyhyitä askeleita\npaljailla jaloillaan, kulettaa vesikannua, joka on häntä itseään\npainavampi. Tyttö sälyttää olalleen heinätaakan, joka niinikään\non häntä itseään painavampi, astuu muutaman askeleen, pysähtyy ja\npudottaa taakkansa maahan, kykenemättä sitä perille viemään. Vanha\nvaimo haravoi lakkaamatta ja kantaa heinää raskaasti hengittäen ja\nhorjahdellen. Vanha mummo ainoastaan haravoi, mutta sekin on hänelle\nliikaa. Vaivoin hän laahaa virsuihin puettuja jalkojansa ja tuijottaa\nsynkästi eteensä, niinkuin kovasti sairas tai kuoleva ihminen.\nUkko varsin lähettää hänet kauemmaksi toisista rukojen ympäriltä\nharavoimaan, ettei hän koittaisi pysyä toisten rinnalla, mutta hän ei\nhellitä ja jatkaa synkän näköisenä työtänsä niin kauan kuin muutkin.\n\nAurinko jo laskee metsän taa, mutta kaikki ei ole vielä rukoihin\nkoottuna, paljon on vielä jälellä.\n\nKaikki tuntevat, että olisi jo aika lopettaa, mutta kukaan ei virka\nsanaakaan, odottaen, että joku toinen sanoisi. Viimein suutari,\ntuntien voimiensa tyyten loppuvan, ehdottaa ukolle, että loput\njätettäisiin seuraavaksi päiväksi ja ukko suostuu. Vaimoväki\nrientää heti noutamaan vaatteita, kannuja, talikoita, mummo vaipuu\nsiihen paikkaansa ensin istualleen ja sitten pitkälleen ja kaikki\ntuijottavat eteensä sammuneilla katseilla. Sitten naiset lähtevät\npois ja mummo nousee ähkien ja laahustaa heidän perässään.\n\nKatsokaammepa nyt herraskartanoa. Sinä samana iltana, jolloin\nkylältä päin kuuluu työstä palaavien nääntyneitten niittomiesten\nviikatteitten kalahduksia ja vaimojen ja tyttöjen huutoja, kun\nhe, ennätettyään juuri panna pois haravat, juoksentelevat karjaa\najellen, -- kuuluu herraskartanosta aivan toisia ääniä -- kuuluu\npianon rämpätystä, jokin unkarilainen laulu, ja silloin tällöin\nkrokettipallojen kolahduksia. Tallin luona seisovat vaunut, joitten\neteen on valjastettuna neljä lihavaa hevosta.\n\nOn tullut vieraita. Hevoset helistelevät kulkusia seistessään.\nHe syövät heinää, tallaten sitä jalkoihinsa, sitä samaa heinää,\njota tuolla niityllä niin suurella vaivalla kootaan. Pihalla on\nliikettä, terve, hyvinvoipa nuori mies vaalean punaisessa paidassa\nkutsuu kuskeja valjastamaan ja satuloimaan hevosia. Kaksi kuskia\ntulee renkituvasta ja menee huolettomasti käsiään heiluttaen\nhevosia herrasväelle satuloimaan. Aivan talon luona kulkee kaksi\nlapsenhoitajaa, toinen nuori, toinen vanha, vieden nukkumaan saman\nikäisiä lapsia kuin ne, jotka saivat käydä kylästä sahtia noutamassa.\nToinen hoitajista on englantilainen eikä osaa venättä. Hänet on\ntilattu Englannista -- ei senvuoksi, että hänellä olisi tiedetty\nolevan joitakin erityisiä ansioita, vaan ainoastaan senvuoksi, että\nhän on ummikko. Vähän etempänä muuan mies ja pari vaimoa kastelevat\nkukkia, toinen mies puhdistaa pyssyä talon nuorelle herralle.\n\nTuolla kaksi vaimoa kantaa puhtailla alusvaatteilla täytettyä\nvasua -- he ovat pesseet koko herrasväen sekä englannittarien ja\nranskattarien alusvaatteet. Talossa on vielä kaksi vaimoa, jotka\nhädin tuskin ennättävät pestä astiat herrasväen jälkeen, ja kaksi\nfrakkipukuista miestä juoksentelee edes takaisin tarjoten kahvia,\nteetä, viiniä, seltterivettä. Yläkerrassa on pöytä katettuna. On\njuuri syöty, ja kohta taas syödään -- aina kello kahteentoista,\nkolmeen, usein auringon nousuunkin asti.\n\nToiset istuvat poltellen sikaaria korttien ääressä, toiset\nvapaamielisiä keskusteluita pitäen, kolmannet kävelevät paikasta\ntoiseen, syövät, polttelevat ja vihdoin, tietämättä mitä tehdä,\nkeksivät lähteä ajelemaan. Tätä herrasväkeä on noin viisitoista\ntervettä miestä ja naista, ja noin 30 tukevaa työmiestä ja työ naista\non työssä heitä varten.\n\nJa tämä tapahtuu siellä, missä jokainen tunti, jokainen poikanen on\nkallis. Ja tätä samaa jatkuu heinäkuussakin, kun talonpojat läpi yön\nsaavat niittää kauraa, ettei se ehtisi karista maahan, ja vaimot\nnousta ennen aamun koittoa puimaan olkia siteitä varten, kun tuo\nennen mainittu ennestään jo työn näännyttämä vanha mummo, raskaana\nolevat vaimot ja nuoret lapset kokonaan murtuvat, ja kun ei ole\nriittävästi käsiä, hevosia eikä ajoneuvoja kulettamaan aumoihin sitä\nviljaa, jolla elävät kaikki ihmiset, jota tarvitaan miljooneja puutia\npäivässä Venäjällä, etteivät ihmiset kuolisi. Ja tämmöisenä aikana\njatkuu tuo herrasväen elämä, on teattereita, juhlia, metsästysretkiä,\nsyöminkejä, juominkeja, soittoa, laulua, tanssia ja loppumatonta\nmässäystä.\n\nTässä ei nyt enää voi puolustautua sillä, että semmoiset olot ovat\njo ennestäänkin olemassa. Ei mitään semmoista ole ollut olemassa.\nItse me varsin laitamme semmoisen elämän, riistäen työn ja leivän\ntyön näännyttämiltä ihmisiltä. Me elämme niin, kuin ei olisi mitään\nyhteyttä kuolevan pesijättären, 15 vuotiaan porton, paperossien\nteosta kuihtuneitten naisten ja äärimmilleen jännitetyn, ylivoimaisen\ntyön murtamien vanhojen eukkojen ja lasten välillä. Me elämme,\nnautimme ylellisyydestämme, ikäänkuin ei olisi yhteyttä tämän ja\nmeidän elämämme välillä. Me emme tahdo nähdä sitä, että, ellei olisi\nmeidän joutilasta, ylellistä ja turmeltunutta elämää, ei olisi\nmyöskään tuota ylivoimaista työntekoa, ei olisi meidän elämää.\n\nMeistä näyttää, että kärsimykset on erittäin, ja meidän elämämme on\nerittäin, ja että me, eläessämme niinkuin elämme, olemme viattomia ja\npuhtaita kuin kyyhkyset.\n\nMe luemme kuvauksia roomalaisten elämästä ja kummastelemme noitten\nsieluttomien Lucullusten sydämmettömyyttä, kun he nauttivat\nherkkuruuista ja juomista, silloin kun kansa oli nälkään kuolemassa,\nme pudistamme päätämme ja kummastelemme isoisiemme raakuutta, noitten\norjain omistajain, jotka perustivat kokonaisia kotiorkestereita ja\nteattereita ja määräsivät kokonaisia kyliä puutarhojen ylläpitoon.\nYlevyytemme kukkulalla seisoen me ihmettelemme heidän inhimillisyyden\npuutettaan.\n\nLuemme Esaian sanat, 5: 8: \"Voi teitä, jotka laitatte toisen talon\ntoisen tykö, yhdistätte toisen pellon toiseen, siksi kunnes ei enää\nsijaa ole, asuaksenne yksinänne maan päällä.\"\n\n11. \"Voi niitä, jotka aamusta varhain etsivät väkeviä juomia ja\nistuvat myöhään iltaan, kiihoittaakseen itseänsä viinillä.\"\n\n12. \"Ja heillä on harppuja ja sitroja, rumpuja ja huiluja ja viiniä\npidoissaan, mutta eivät he katso Herran työtä, eivätkä näe hänen\nkättensä tekoja.\"\n\n18. \"Voi niitä, jotka vetävät puoleensa jumalattomuutta syntisillä\nsiteillä ja syntiä ikäänkuin vaunun köysillä.\"\n\n20. \"Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka\ntekevät pimeyden valoksi ja valon pimeydeksi, jotka tekevät karvaan\nmakeaksi ja makean karvaaksi.\"\n\n21. \"Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja järkeviä\nomasta mielestään.\"\n\n22. \"Voi niitä, joiden urhoollisuus on juoda viiniä ja joiden\nsankaruus on sekoittaa väkeviä juomia.\"\n\n23. \"Jotka lahjain vuoksi julistavat rikollisen syyttömäksi ja\nriistävät viattomalta hänen oikeutensa\".\n\nMe luemme nämä sanat, emmekä luule niitten meitä koskevan.\n\nMe luemme Matt. 3: 10:\n\n\"Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee\nhyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen.\"\n\nJa me olemme täydellisesti vakuutetut, että hyvä puu, joka tekee\nhedelmän, olemme me itse, ja ettei nuo sanat ole meille sanotut, vaan\njoillekin toisille, pahoille ihmisille.\n\nEsaian 6: 10 luemme:\n\n\"Paaduta tämän kansan sydän, tee kuuroiksi heidän korvansa ja\nsokeiksi heidän silmänsä, ettei se näkisi silmillään, eikä kuulisi\nkorvillaan, eikä ymmärtäisi sydämmellään, ettei se kääntyisi, eikä\ntulisi parannetuksi.\"\n\n11. \"Silloin minä sanoin: kuinka kauaksi aikaa, Herra?\n\n\"Ja hän sanoi: siksi kun kaupungit tulevat autioiksi asujanten\npuutteessa ja talot jäävät kylmille, ja maa muuttuu erämaaksi.\"\n\nMe luemme tätä ja olemme aivan vakuutetut, ettei tuo kaikki tarkoita\nmeitä, vaan jotakin toista kansaa. Senpä tähden me emme ollenkaan\nnäekään, että tuo tapahtuu meille, me emme kuule, emme näe, emmekä\nymmärrä sydämmellämme. Miksi on niin käynyt?\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nMitenkä voi ihminen, joka ei ole kokonaan menettänyt järkeään ja\nomaatuntoaan, vaikkei hän pitäisikään itseään juuri kristittynä tai\nsivistyneenä ja humaanisena ihmisenä, elää niin, että hän, ottamatta\nosaa koko ihmiskunnan taisteluun olemassa olon puolesta, ainoastaan\nkuluttaa elämän puolesta taistelevien ihmisten työntuotteita,\nvaatimuksillaan enentäen taistelevien työtä ja tässä taistelussa\nsortuvien lukumäärää. Ja semmoisia ihmisiä on täynnään meidän niin\nkutsuttu kristillinen ja sivistynyt maailma. Mutta paitsi sitä, että\nmeidän maailmamme on täynnä semmoisia ihmisiä, on meidän sivistyneen\nkristillisen maailmamme ihmisten ihanteenakin saada hankituksi niin\nsuuri omaisuus kuin mahdollista, s.o. rikkaus, joka antaa mukavuuksia\nja joutilaisuutta, eli vapauttaa elämisen taistelusta ja käyttää niin\npaljon kuin suinkin hyväkseen tuossa taistelussa sortuvien veljien\ntyötä. Mitenkä ovat ihmiset voineet joutua semmoiseen kummalliseen\nerehdykseen?\n\nMitenkä ovat he voineet joutua niin pitkälle, etteivät näe, kuule,\neivätkä sydämmessään ymmärrä niin selvää ja epäilemätöntä asiaa?\n\nEihän tarvitse muuta kuin hetken ajatella kauhistuakseen sitä\nomituista ristiriitaa, joka on olemassa meidän elämämme ja sen\nvälillä, mitä me tunnustamme -- me niin kutsutut humaaniset,\nsivistyneet ihmiset (en sano kristityt).\n\nOlipa se hyvin tai pahoin tehty, minkä teki se Jumala, tai se luonnon\nlaki, jonka voimasta maailma ja ihmiset ovat olemassa, mutta ihmisten\nasema maailmassa siitä asti kuin me sen tunnemme, on nyt kerran\nsemmoinen, että ihmiset ovat alastomia, ilman karvapeitettä, ilman\nluolia, joihin voisivat kätkeytyä, ilman ravintoa, jota voisivat\nlöytää kedolta, niinkuin Robinson saarellaan. Kaikki ovat pakoitetut\nalituisesti ja väsymättä taistelemaan luonnon kanssa verhotakseen\nruumiinsa, suojellakseen itseänsä, saadakseen kattoa päänsä päälle ja\ntyydyttääkseen omaa nälkäänsä ja työhön kykenemättömien lastensa ja\nvanhustensa nälkää.\n\nTarkastelimmepa ihmisten elämää missä ja minä aikana hyvänsä\nEuroopassa, Kiinassa, Amerikassa, Venäjällä, katselimmepa ihmiskuntaa\ntai jotakin sen osaa muinaisina aikoina, sen paimentolaiselämän\naikoina, tai meidän aikanamme, höyrykoneitten, sähkövalon ja\nkehittyneen maanviljelyksen aikakautena, niin huomaamme saman asian:\nettä ihmiset, vaikka he herkeämättä ja jännityksellä tekevät työtä,\neivät kykene hankkimaan itselleen, lapsilleen ja vanhuksilleen\nvaatteita, asuntoa ja ravintoa, ja että melkoinen osa ihmisiä sortuu\nelatusvarojen puutteessa ja ylenpalttisen työn rasittamina.\n\nElimmepä missä hyvänsä, jos tarkastamme ihmisten elämää sadan\ntuhannen, tuhannen, tai vaikkapa vaan kymmenenkin neliövirstan\nsuuruisella alalla, niin saamme nähdä siinä: nälkääntyneitä lapsia\nja vanhuksia, sairaita ja heikkoja lapsensynnyttäjiä, jotka\nriittävän ravinnon ja levon puutteessa ennen aikoja kuolevat, saamme\nnähdä ihmisiä, joita ikänsä kukoistuksessa tappaa vaarallinen ja\nepäterveellinen työ. Siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa\nnäemme ihmisten hirveillä ponnistuksilla, kieltäymyksillä ja\nkärsimyksillä taistelevan yhteistä hätäänsä vastaan voimatta sitä\nvoittaa. Me tiedämme sitä paitsi, että jokainen meistä, elipä hän\nmissä hyvänsä ja miten hyvänsä, vasten tahtoaankin kuluttaa joka\npäivä, joka tunti osan ihmiskunnan työn tuloksista. Elipä hän missä\nja miten hyvänsä, niin talo, katto hänen päällään ei ole itsestään\nsyntynyt. Puut hänen uunissaan eivät ole itsestään tulleet, ei\nmyöskään vesi, jota hän käyttää, eikä ole taivaasta alas tipahtanut\nvalmiiksi paistettu leipä, päivällinen, vaatteet, jalkineet, vaan\nkaiken tuon ovat tehneet hänelle ne ihmiset, joita sadottain ja\ntuhansittain menehtyy ja kuolee turhaan ponnistellessaan hankkiakseen\nitselleen ja lapsilleen asuntoa, ravintoa ja vaatteita. Kaikki\nihmiset taistelevat puutetta vastaan. Taistelevat semmoisella\njännityksellä, että heidän ympärillään joka hetki sortuu heidän\nveljiänsä, isiänsä, äitejänsä, lapsiansa. Ihmiset tässä maailmassa\novat, niinkuin merihädässä olevat laivalla, semmoisessa tilassa, että\nheidän täytyy tarkasti säästää niukkoja ruokavarojansa ja herkeämättä\ntaistella hätää vastaan. Jokainen pysähdys tässä meidän jokaisen\ntyössä, jokaiselle asialle hyödytön toisten työn kuluttaminen on\nturmiollista meille itsellemme ja meidän veljillemme. Mitenkäs on\ntultu siihen, että aikamme sivistyneitten ihmisten enemmistö, itse\ntyötä tekemättä, levollisesti kuluttaa toisten ihmisten heidän\nelämälleen välttämättömiä työn tuloksia ja pitää semmoista elämää\nmitä luonnollisimpana ja järjellisimpänä?\n\nVoidakseen vapauttaa itsensä kaikille luontaisesta työstä ja sälyttää\nse toisten hartioille, pitämättä itseänsä petkuttajana ja varkaana\ntäytyy otaksua:\n\n1) että me, ihmiset, jotka emme ota osaa yhteiseen työhön, olemme\njoitakin työväestä eroavia olentoja, ja että meillä on yhteiskunnassa\nerityinen tarkotus, niinkuin mehiläisillä on toinen tarkotus kuin\ntyömehiläisillä, ja 2) että se työ, jota me, elämisen taistelusta\nvapautetut ihmiset, teemme muitten ihmisten hyväksi, on kaikille niin\nhyödyllistä, että se varmasti palkitsee sen vahingon, jonka teemme\ntoisille heidän tilaansa raskauttamalla.\n\nEntisinä aikoina toisten työtä hyväkseen käyttävät ihmiset\nvakuuttivat: 1) että he ovat erityistä rotua, ja 2) että Jumala on\nheille antanut erityisen tehtävän pitää huolta erityisten ihmisten\nonnesta, s.o. hallita ja opettaa heitä, jonka vuoksi he vakuuttivat\ntoisille ja itsekin usein uskoivat, että se työ, jota he tekivät, oli\ntarpeellisempaa ja tärkeämpää kansalle kuin se, jota he käyttivät\nhyväkseen. Ja tämä puolustus oli riittävä niin kauan kuin ei ollut\nepäilystä Jumalan välittömästä sekaantumisesta ihmisten asioihin ja\nrotuerosta. Mutta kristinuskon ja siitä johtuvan kaikkien ihmisten\ntasa-arvoisuuden ja yhteyden tietoisuuden vallalle päästyä ei tuota\npuolustusta voitu enään tuoda esiin entisessä muodossaan. Ei voitu\nenään vakuuttaa ihmisten syntyvän eri rotuisina erilaisilla ansioilla\nja eri tarkoituksella, ja vanha puolustus, vaikka sitä jotkut vielä\nkannattivatkin, vähitellen melkein kokonaan katosi.\n\nIhmisten rotueroon perustuva puolustus katosi, mutta itse tosiasia,\nitsensä vapauttaminen työstä ja toisten työn hyväkseen käyttäminen on\njäänyt entiselleen, ja olemassa olevalle tosiasialle on aina keksitty\nuusia puolustuksia, semmoisia, että niitten avulla rotuerotukseen\nvetoamattakin eräitten ihmisten vapautuminen työstä näyttäisi\noikeutetulta. Semmoisia puolustuksia on keksitty hyvin paljon. Niin\nkummalta kuin se näyttääkin, kaiken sen tehtävänä, jota on nimitetty\ntieteeksi, on ollut ja on vielä nytkin tuommoisten puolustusten\netsiminen. Se on ollut jumaluustieteen, se on ollut lakitieteitten\ntoiminnan tarkotuksena, se on ollut n.k. filosofian ja viime\naikoina n.k. kokeellisen tieteen toiminnan tarkotuksena. Kaikilla\njumaluustieteellisillä viisauksilla, jotka koettavat todistaa, että\nnykyinen kirkko on ainoa Kristuksen todellinen seuraaja, jonka\nvuoksi sillä yksin on täysi ja ikuinen valta ihmisten sielujen ja\nruumiittenkin yli, -- on pääasiallisesti tämä tarkotus.\n\nKaikki juriidilliset tieteet: valtio-, rikos-, siviili-,\nkansainvälinen oikeus tarkottavat ainoastaan tätä. Suurin osa\nfilosoofisista teorioista, erittäinkin niin kauan aikaa vallalla\nollut Hegelin teoria, päätelmineen olevaisuuden järjellisyydestä\nja siitä, että valtio on persoonallisuuden täydellisentämisen\nvälttämätön muoto, tarkottavat ainoastaan tätä.\n\nJotakuinkin ala-arvoinen englantilainen sanomalehtimies, jonka\nteokset ovat kaikki unohdetut ja joita pidetään mitättömistä\nmitättömimpinä, kirjoittaa tutkimuksen väestösuhteista, keksien\nluulotellun lain elatuskeinoihin nähden suhteettomasta väestön\nlisääntymisestä. Tämän luulotellun lain hän esittää matemaatillisesti\nmihinkään perustumattomissa kaavoissa ja lähettää ulos maailmaan,\nteoksen kevytmielisyyteen ja mitättömyyteen katsoen olisi otaksunut,\nettä se, herättämättä kenenkään huomiota, olisi unohtunut niinkuin\nsaman kirjailijan kaikki seuraavatkin teokset, mutta käykin aivan\ntoisin. Tuosta sanomalehtimiehestä tulee yhtäkkiä tieteellinen\nauktoriteetti ja hän pysyy siinä asemassaan miltei puoli vuosisataa.\nMalthus! Malthuksen teoria -- väestön lisääntymisen laki\ngeometrillisessä ja elatuskeinojen aritmeetillisessä progressionissa\nsekä väestön rajoittamisen luonnolliset ja järjelliset keinot,\nkaikki tuo on tullut epäilemättömiksi tieteellisiksi totuuksiksi,\njoita tarkastamatta on käytetty selviöinä uusien johtopäätösten\nrakentamisessa. Niin ovat menetelleet oppineet, sivistyneet ihmiset.\nJoutilaitten ihmisten joukko taas on uskonut pyhästi Malthuksen\nkeksimiin suuriin lakeihin.\n\nMistä syystä on näin käynyt? Nehän olivat tieteellisiä\njohtopäätöksiä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään yhteyttä joukon\nvaistojen kanssa.\n\nMutta siltä voi näyttää ainoastaan siitä, joka uskoo tieteen olevan\njotain omintakeista, niinkuin erehtymätön kirkko, eikä vaan heikkojen\nja hairahtuvien ihmisten mietiskelyä -- ihmisten, jotka ainoastaan\nantaakseen asialleen enemmän pontta käyttävät tuota juhlallista sanaa\n\"tiede\".\n\nEi tarvinnut muuta kuin vetää käytännölliset johtopäätökset\nMalthuksen teoriasta, nähdäkseen, että tämä teoria oli mitä\nsuurimmassa määrässä inhimillinen, että sillä oli hyvin määrätyt\ntarkotukset. Tästä teoriasta suorastaan johtuvat johtopäätökset\nolivat seuraavat: työväen kurja tila ei johdu rikkaitten ja vallassa\nolevain ihmisten kovuudesta, itsekkyydestä ja järjettömyydestä, vaan\nse johtuu muuttumattomasta, ihmisistä riippumattomasta laista, ja jos\njoku on siihen syypää, niin ovat sitä nälkäiset työmiehet itse. Miksi\novat he niin tyhmiä, että syntyvät, vaikka hyvin tietävät, ettei\nheillä ole mitään syötävää. Ja senvuoksi eivät rikkaat ja vallassa\nolevat luokat ole laisinkaan syypäitä mihinkään ja voivat kaikessa\nrauhassa jatkaa entistä elämäänsä.\n\nTämä joutilaitten ihmisten joukolle suuriarvoinen johtopäätös\nteki sen, että kaikki oppineet tulivat huomaamaan johtopäätöksien\ntodistamattomuuden, virheellisyyden ja täydellisen mielivaltaisuuden,\njota vastoin sivistyneitten, s.o. joutilaitten ihmisten joukko,\nvaistomaisesti tuntien, mihin nuo johtopäätökset vievät, tervehti\nteoriaa ihastuksella, antoi sille totuuden s.o. tieteellisyyden\nleiman ja puhui siitä puoli vuosisataa.\n\nConte'n positiivisella filosofialla ja siitä johtuvalla opilla,\nettä ihmiskunta on elimistö, Darwinin opilla elämää muka ohjaavasta\nolemassa olon taistelusta, sekä nykyään niin suosituilla\nantropologiialla, biologialla ja sosiologialla on ainoastaan tämä\ntarkotus. Kaikki nämä tieteet ovat tulleet rakkaiksi tieteiksi\nsenvuoksi, että ne kaikki puolustavat muutamien ihmisten vapautumista\ninhimillisestä työn velvollisuudesta ja toisten työn hyväkseen\nkäyttämistä.\n\nKaikki nämä teoriat tavallisesti sepitetään pappien salaperäisissä\ntemppeleissä ja epämääräisesti ja epäselvästi ilmaistuina levitetään\njoukkoihin, jotka ne omistavat. Niinkuin vanhaan aikaan kaikki\njumaluusopilliset viisaudet, kirkon- ja valtiomahdin väkivallan\npuolustukset olivat pappien erikoisalaan kuuluvia, ja joukoissa\nvallitsivat uskolla omistetut, valmiit johtopäätökset hallitsijain,\npapiston ja aateliston vallan pyhyydestä, samoin sittemmin n.k.\ntieteen filosoofilliset ja juriidilliset viisaudet olivat tämän\ntieteen pappien alaan kuuluvia, ja kansanjoukossa vallitsivat uskolla\nomistetut johtopäätökset, että yhteiskunnallisten olojen pitää olla\nsemmoisia kuin ne ovat, ja etteivät ne muunlaisia voi olla.\n\nSamoin nytkin ainoastaan pappien epäjumalantemppeleissä tutkitaan\nelämän ja elimistöjen kehityksen lakeja, jota vastoin kansanjoukossa\nvallitsevat uskolla omistetut johtopäätökset, että työnjako on\ntieteen vahvistama laki, että toisten on tehtävä työtä ja kuoltava\nnälkään, toisten ikuisesti juhlittava, ja että tuo toisten kuolema ja\ntoisten juhliminen juuri onkin ihmiskunnan elämän epäilemätön laki,\njonka alle on alistuttava.\n\nNiin kutsuttujen sivistyneitten ihmisten joukoissa nykyään vallitseva\npuolustus heidän joutilaisuudelleen on seuraava:\n\nMe, jotka olemme vapauttaneet itsemme yleisinhimillisestä\nvelvollisuudesta ottaa osaa taisteluun olemassa olon puolesta,\ntoimimme yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi, siten hyödyttäen koko\nyhteiskuntaa ja palkiten koko sen vahingon, jonka kansalle tuotamme\nsen työtä hyväksemme käyttämällä.\n\nTämä väite näyttää meidän aikamme ihmisistä aivan toiselta kuin\nne väitteet, joilla itseään puolustivat entiset työstä itsensä\nvapauttaneet ihmiset, aivan samoin kuin Rooman keisarien ja\nkansalaisten väite, että ilman heitä sivistynyt maailma joutuu\nperikatoon, näytti heistä aivan toisenlaiselta kuin egyptiläisten\nja persialaisten väitteet, ja samoin kuin keskiajan ritareista ja\npapistosta näytti heidän väitteensä erilaiselta kuin roomalaisten\nväite.\n\nMutta se vaan näyttää siltä, ja jos tarkemmin tutkii meidän aikamme\npuolustuksen pätevyyttä, niin tulee vakuutetuksi, ettei siinä ole\nmitään uutta.\n\nSe on vaan jonkun verran muuttanut muotoaan, mutta se on aivan sama,\nsillä se perustuu samaan. Kaikki, millä ihminen puolustaa sitä, että\nhän, itse työtä tekemättä, kuluttaa toisten työn tuloksia -- Faaraon\nja pappien puolustus, roomalaisten ja keskiajan hallitsijain sekä\nheidän kansalaistensa, ritarien ja papiston puolustus, perustuvat\naina kahteen väitteeseen: 1) me käytämme hyväksemme rahvaan työtä\nsenvuoksi, että me olemme erikoisia ihmisiä, jotka Jumala on\nmäärännyt hallitsemaan rahvasta ja opettamaan sille jumalallisia\ntotuuksia; 2) sen työmäärän arvostelijoina, jonka me rahvaalta otamme\nsille tuottamamme hyödyn palkkiona, eivät voi olla rahvaan ihmiset,\nsillä, niinkuin jo fariseukset sanoivat, Joh. 7: 49: \"Kansa ei tunne\nlakia -- se on kirottu\", kansa ei ymmärrä, mikä sen onni on, ja\nsenvuoksi ei voi arvostella omaa hyötyänsä.\n\nMeidän aikamme puolustus, huolimatta näennäisestä erilaisuudestaan,\nperustuu itse asiassa samoihin kahteen pääväitteeseen: 1) me olemme\nerikoisia ihmisiä, sivistyneitä ihmisiä -- me toimimme edistyksen ja\nsivistyksen palveluksessa ja siten teemme rahvaalle suurta hyötyä;\n2) rahvas on sivistymätön, ei käsitä meidän sille tuottamaa hyötyä,\njonka vuoksi se on kykenemätön sitä arvostelemaan.\n\nMe vapautamme itsemme työstä, käytämme hyväksemme toisten työtä,\nsiten vaikeuttaen veljiemme tilaa, ja väitämme sen sijaan tuottavamme\nheille suurta hyötyä, jota he tietämättömyytensä vuoksi eivät voi\narvostella.\n\nEikö se ole samaa? Erotus on vaan siinä, että ennen oli oikeus\ntoisten työhön Rooman kansalaisilla, papeilla, ritareilla ja\naatelismiehillä, nyt eräällä ihmisluokalla, joka nimittää itseänsä\nsivistyneiksi. Valhe on sama, sillä itseänsä puolustavien ihmisten\nvalheellinen asema on sama. Valhe on siinä, että, ennenkuin\najatellaan työstä vapautettujen ihmisten kansalle tuottamaa hyötyä,\neräät ihmiset, Faaraot, papit tai n.k. sivistyneet, asettuvat tuohon\nasemaan, ylläpitävät sitä ja sitten vasta keksivät sille puolustuksen.\n\nTämäpä toisia kohtaan väkivaltaa käyttävien ihmisten asema on nyt,\nniinkuin ennenkin, kaiken perusteena.\n\nErotus meidän puolustuksemme ja kaikkein vanhimman puolustuksen\nvälillä on siinä, että edellinen on paljoa valheellisempi ja vähemmän\nperusteellinen kuin jälkimäinen.\n\nVanhan ajan hallitsijat ja paavit, jos he itse uskoivat ja kansa\nuskoi heidän jumalalliseen tehtäväänsä, saattoivat yksinkertaisesti\nselittää, miksi juuri he olivat niitä ihmisiä, joitten piti käyttää\nhyväkseen toisten työtä. He sanoivat, että heidät oli itse Jumala\nsiihen määrännyt, ja Jumala oli myöskin käskenyt heidän antaa\nkansalle heille ilmoitettuja jumalallisia totuuksia sekä hallita\nkansaa.\n\nRuumiillisesta työstä itsensä vapauttaneet meidän aikamme sivistyneet\nihmiset, jos he tunnustavat ihmisten tasa-arvoisuuden, eivät enään\nvoi selittää, minkä vuoksi juuri he ja heidän lapsensa (sillä\nsivistyskin saadaan ainoastaan rahojen -- vallan avulla) ovat niitä\nvalituita onnellisia, jotka ovat kutsutut tuottamaan tuota helppoa\nhyötyä, eikä toiset, jotka sadottain ja tuhansittain sortuvat\nkannattaessaan heidän sivistymismahdollisuuttaan.\n\nHeidän ainoa puolustuksensa on se, että he sen pahan sijaan, minkä he\nkansalle tekevät vapauttaessaan itsensä työstä ja kuluttaessaan sen\ntyön tulokset, tuottavat kansalle sille käsittämätöntä hyötyä, joka\npalkitsee koko heidän tekemänsä vahingon.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nVäite, jolla työstä itsensä vapauttaneet ihmiset puolustavat\nvapautustaan, on yksinkertaisimmin ja täsmällisimmin ilmaistuna\nseuraava: me, ihmiset, joilla on mahdollisuus, vapautettuamme itsemme\ntyöstä, väkivallalla käyttää hyväksemme toisten ihmisten työtä, tämän\nasemamme kautta tuotamme heille hyötyä, tai toisin sanoin: eräät\nihmiset, jotka väkivallalla käyttävät hyväkseen kansan työtä ja\nsiten vaikeuttavat sen taistelua luonnon kanssa, kansalle tekemänsä\nvahingon sijaan, jonka se tuntee ja käsittää, tuottavat sille\nhyötyä, jota se ei tunne eikä käsitä. Tämä väite on hyvin omituinen,\nmutta työkansan hartioilla elävät ihmiset nykyaikaan, niinkuin\nentisaikaankin, uskovat siihen ja sillä rauhoittavat omaatuntoansa.\n\nKatsokaamme, millä tavalla eri ihmisluokissa, jotka ovat vapauttaneet\nitsensä työstä, nykyään puolustetaan tätä väitettä.\n\nMinä palvelen ihmisiä valtiollisella tai kirkollisella toiminnallani:\nkuninkaana, ministerinä, piispana; minä palvelen ihmisiä kauppa- ja\nteollisuustoiminnallani; minä palvelen ihmisiä tieteellisellä tai\ntaiteellisella toiminnallani. Me kaikki olemme toimintamme kautta\nyhtä välttämättömiä kansalle, kuin se on välttämätön meille.\n\nNäin puhuvat erillaiset, työstä itsensä vapauttaneet nykyajan ihmiset.\n\nTarkastakaamme järjestyksessään ne perusteet, joilla he todistavat\ntoimintansa hyödyllisyyttä.\n\nTunnusmerkkejä toisen ihmisen toiminnan hyödyllisyydestä toiselle\nvoi olla ainoastaan kaksi: ulkonainen -- toiminnan hyödyllisyyden\ntunnustaminen niitten puolelta, joille hyöty tuotetaan, ja sisällinen\n-- hyötyä tuottavan ihmisen toiminnan perustana oleva halu tehdä\nhyötyä toiselle.\n\nValtiolliset ihmiset (luen näihin myöskin hallituksen alaiset kirkon\nmiehet) tuottavat hyötyä niille ihmisille, joita he hallitsevat.\n\nKeisari, kuningas, tasavallan presidentti, ministeri, arkkipiispa\nja kaikki heidän alaisensa valtion virkamiehet elävät, vapauttaen\nitsensä ihmiskunnan taistelusta elämän puolesta ja sälyttäen koko\ntaistelun taakan muitten ihmisten niskoille sillä perusteella, että\nheidän toimintansa sen palkitsee.\n\nSoveltuuko tähän ensimäinen tunnusmerkki: tunnustavatko ne työmiehet,\njoita välittömästi koskee valtiollisten ihmisten toiminta, tämän\ntoiminnan tuottaman hyödyn?\n\nTunnustavat. Ihmisten enemmistö pitää valtiollista toimintaa\nitselleen välttämättömänä, se tunnustaa sen hyödyllisyyden\nperiaatteessa, mutta kaikissa meille tunnetuissa\nilmenemismuodoissaan, kaikissa meille tunnetuissa yksityisissä\ntapauksissa tämä toiminta kohtaa niitten ihmisten puolelta, joitten\nhyödyksi se tapahtuu, ei ainoastaan sen tuottaman hyödyn kieltämistä,\nvaan väitteen, että se on vahingollinen ja turmiollinen.\n\nEi ole semmoista valtiollista ja yhteiskunnallista toimintaa, jota\nei hyvin monet ihmiset pitäisi vahingollisena. Ei ole sitä laitosta,\njota ei pidettäisi vahingollisena. Tuomioistuimia, pankkeja,\nkunnallislaitosta, volostihallituksia, poliisilaitosta, papistoa,\njokaista valtion toimimiestä korkeimmasta hallitusmiehestä alimpaan\npoliisiviranomaiseen, arkkipiispasta kirkonpalvelijaan asti pitää\ntoinen osa ihmisistä hyödyllisenä, toinen osa vahingollisena. Ja niin\nei ole asianlaita ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, sekä\nRanskassa että Amerikassa.\n\nTasavaltalaisen puolueen toimintaa pitää radikaalinen puolue\nvahingollisena, ja päinvastoin radikaalisen puolueen toimintaa,\njos valta on sen käsissä, pitää tasavaltalainen ynnä muut puolueet\nvahingollisena.\n\nMutta paitsi sitä, että valtiollisten ihmisten toimintaa eivät\nkoskaan tunnusta hyödylliseksi kaikki ihmiset, on tämä toiminta vielä\nsitä laatua, että sen aina täytyy tapahtua väkivallalla, ja että tuon\nhyödyn saavuttamiseksi tarvitaan murhia, mestauksia, vankiloita,\nväkivallalla otettavia veroja y.m.\n\nSiis, paitsi sitä, etteivät valtiollisen toiminnan hyötyä tunnusta\nkaikki ihmiset ja että sen kieltää aina yksi osa ihmisistä, tehdään\ntätä hyötyä aina väkivallan avulla. Ja niinmuodoin ei valtiollisen\ntoiminnan hyödystä voi sanoa, että sitä tunnustaisivat ne ihmiset,\njoille sitä tehdään.\n\nSoveltuuko toinen tunnusmerkki? Kysytään itseltään valtion miehiltä,\nalkaen keisarista viimeiseen poliisimieheen, presidentistä sihteeriin\nja arkkipiispasta kirkonpalvelijaan, vaatien vilpitöntä vastausta:\n\nOnko heillä virkojaan hoitaessaan päämääränä ihmisille tuotettava\nhyöty, vai onko heillä muut tarkotukset?\n\nMikä on heillä vaikuttimena halussaan olla keisarina, presidenttinä,\nministerinä, poliisivirkamiehenä, kirkonpalvelijana, opettajana --\nhyödyn tuottaminen ihmisille, vai oma etu?\n\nJa rehellisten ihmisten vastaus on oleva, että päävaikuttimena on oma\netu.\n\nNiinmuodoin käy selville, että yksi ihmisluokka käyttää hyväkseen\ntoisten, työn painosta sortuvien ihmisten työtä ja lunastaa tekemänsä\nvahingon semmoisella toiminnalla, jota monet ihmiset aina pitävät\nvahingollisena, jota ihmiset eivät koskaan voi ottaa vastaan\nvapaasti, vaan ainoastaan väkivallalla siihen pakoitettuina ja jonka\ntarkotuksena ei ole toisten hyöty, vaan tätä toimintaa harjoittavien\noma etu.\n\nMikä sitten puolustaa sitä otaksumista, että valtiollinen toiminta on\nihmisille hyödyllinen?\n\nAinoastaan se, että sitä harjoittavat ihmiset lujasti uskovat sen\nolevan hyödyllistä, ja se, että tätä toimintaa on aina ollut olemassa.\n\nMutta olemassa on ollut ei ainoastaan hyvin hyödyttömiä, vaan\nvahingollisiakin asioita, niinkuin orjuus, prostitutsiooni ja sodat.\nTeollisuuden harjoittajat, ottaen lukuun kauppiaat, tehtailijat,\nrautatieläiset, pankkiirit ja maanviljelijät, uskovat tuottavansa\nhyötyä, joka palkitsee heidän tekemänsä vahingon.\n\nMillä perusteilla he tuota uskovat?\n\nKysyttäessä, mitkä ja mimmoiset ihmiset tunnustavat heidän\ntoimintansa hyödyn, saattoivat valtion virkamiehet vedota tuhansiin\nja miljooniin työmiehiin, jotka periaatteessa tunnustavat\nvaltiollisen ja kirkollisen toiminnan hyödyn. Mutta kehen voivat\nvedota pankkiirit, tehtailijat, jotka valmistavat paloviinaa,\nsamettia, pronssikaluja, peilejä, puhumattakaan kanuunoista, kehen\nvoivat vedota kauppiaat, maanomistajat, kun heiltä kysytään,\ntunnustaako heidän tuottamaansa hyötyä yleinen mielipide.\n\nJos löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat karttuunin, rautatiekiskojen,\noluen y.m.s. valmistusta hyödylliseksi, niin löytyy vielä enemmän\nihmisiä, jotka pitävät noitten esineitten valmistusta vahingollisena.\nKauppiasten toimintaa, jotka korottavat tavaroitten hintoja, ja\nmaanomistajain toimintaa ei kukaan edes rupea puolustamaankaan. Sitä\npaitsi tähän toimintaan on aina yhdistettynä työmiehille johtuva\nvahinko ja väkivalta, vaikkakin vähemmän suoranainen kuin valtion\nharjoittama väkivalta, mutta yhtä julma seurauksiensa puolesta, koska\nteollisuus- ja kauppatoiminta kokonaan perustuu kaikenlaisen hädän\nhyväkseen käyttämiseen: hädän hyväkseen käyttämiseen pakoittaakseen\ntyömiehiä raskaaseen ja epämieluisaan työhön, edeltäpäin ostaakseen\ntavarat huokeilla hinnoilla ja myydäkseen ne sitten kansalle kaikkein\nkorkeimpiin hintoihin, ottaakseen suuria korkoja rahoista. Katselipa\nheidän toimintaansa miltä puolen hyvänsä, niin tulee huomaamaan,\nettä teollisuuden harjoittajain tuottamaa hyötyä eivät tunnusta ne\nihmiset, joille sitä tehdään, ei periaatteessa, eikä yksityisissä\ntapauksissa, ja että sitä useimmiten pidetään vahingollisena.\n\nJos taas kysymme, mikä on teollisuuden harjoittajain toiminnan\nvaikuttimena, niin saamme vielä varmemman vastauksen kuin valtion\nvirkamiesten toiminnan suhteen.\n\nJos valtion virkamies sanoo paitsi omaa persoonallista etuaan\najattelevansa myöskin yleistä hyötyä, niin ei saata olla häntä\nuskomatta, ja jokainen meistä tuntee semmoisia ihmisiä. Mutta\nteollisuuden harjoittajalla ei itse toimen laadun vuoksi voi olla\ntarkotuksena yleinen hyöty. Hän tulee naurun alaiseksi kumppaniensa\nkesken, jos hän toiminnassaan tavottelee jotakin muuta tarkotusta\nkuin rikkautensa enentämistä tai ylläpitämistä.\n\nNiinmuodoin eivät työläiset pidä teollisuuden harjoittajain toimintaa\nitselleen hyödyllisenä.\n\nTätä toimintaa seuraa väkivalta työmiehiä kohtaan ja sen tarkotuksena\nei ole työläisten etu, vaan aina ja yksinomaan oma persoonallinen\netu. Mutta -- ihmeellistä kyllä -- nuo teollisuuden harjoittajat ovat\nsittenkin niin vakuutetut toimintansa hyödyllisyydestä, että he, tuon\nkuvittelemansa hyödyn nimessä, häikäilemättä tekevät työläisille\nilmeistä vahinkoa vapauttaessaan itsensä työstä ja käyttäessään\nhyväkseen heidän työtänsä.\n\nTieteen ja taiteen harjoittajat ovat vapauttaneet itsensä työstä\nsälyttämällä sen toisten niskoille ja elävät hyvällä omallatunnolla,\nlujasti vakuutettuina siitä, että tuottavat toisille hyötyä, joka\npalkitsee kaiken pahan.\n\nMihin perustuu heidän vakuutuksensa?\n\nKysytään heiltä, niinkuin kysyttiin valtion virkamiehiltä ja\nteollisuuden harjoittajilta, tunnustavatko työläiset kaikki, tai\nvaikkapa vaan enemmistö, tieteen ja taiteen tuottavan heille hyötyä.\n\nVastaus on oleva sangen nolostuttava.\n\nValtion ja kirkon miesten toimintaa tunnustavat periaatteessa\nhyödylliseksi melkein kaikki ja käytännössä enemmän kuin puolet\nniistä työläisistä, joita se koskee. Teollisuuden harjoittajan\ntoimintaa tunnustaa hyödylliseksi pieni osa työläisistä. Tieteen\nja taiteen harjoittajain toimintaa taas ei tunnusta hyödylliseksi\nkukaan työläisistä. Tämän toiminnan hyödyn tunnustavat ainoastaan ne,\njotka ovat sitä tuottavinaan. Työkansa, se kansa, joka hartioillaan\nkantaa koko elämän työn ja elättää ja vaatettaa tieteen ja taiteen\nharjoittajia, ei voi tunnustaa näitten ihmisten toimintaa itselleen\nhyödylliseksi, koska sillä ei voi olla edes mitään käsitystäkään\ntuosta toiminnasta. Se näyttää työkansasta hyödyttömältä, jopa\nturmiolliseltakin.\n\nSemmoinen on työkansan yleinen ajatus yliopistoista, kirjastoista,\nkonservatoorioista, taidekokoelmista ja teattereista, jotka ovat\nrakennetut sen varoilla. Sillä on niin varma mielipide tämän\ntoiminnan vahingollisuudesta, että se ei pane lapsiansa kouluihin,\nettä, saadakseen kansaa sitä vastaan ottamaan, on täytynyt säätää\nlaki yleisestä koulupakosta. Työläinen suhtautuu tuohon toimintaan\naina vihamielisesti ja hänen suhteensa siihen muuttuu vasta\nsilloin, kun hän lakkaa olemasta työläisenä sekä vaurastumisen,\nja sittemmin n.k. sivistyksen kautta, työläisten luokasta siirtyy\ntoisten niskoilla elävien ihmisten luokkaan. Ja huolimatta siitä,\nettei tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa tunnusta, eikä\nvoi tunnustaa kukaan työläisistä, pakoitetaan työläiset kuitenkin\nuhrauksiin tämän toiminnan hyväksi.\n\nValtion virkamies suorastaan lähettää toisen mestattavaksi tai\nvankilaan. Teollisuuden harjoittaja, käyttäen hyväkseen toisen\ntyötä, riistää häneltä kaikki, mitä hänellä on ja jättää hänen\nvalittavakseen nälkäkuoleman tai näännyttävän, työn. Tieteen ja\ntaiteen harjoittaja taas on ikäänkuin mihinkään pakoittamatta, ja\nainoastaan tarjoo tavaraansa sitä haluaville, mutta tuottaakseen\ntuota tavaraansa, jota työkansa ei halua, hän väkisin, valtion\nvirkamiesten kautta, riistää kansalta suuren osan sen työn tuloksista\nakateemiojen, yliopistojen, koulujen, museoitten, kirjastojen,\nkonservatoorioitten rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä tieteen ja\ntaiteen harjoittajien palkitsemiseen.\n\nJos taas kysytään tieteen ja taiteen harjoittajilta, mikä on\nheidän toimintansa tarkotuksena, niin saadaan mitä kummallisimpia\nvastauksia. Valtion virkamies saattoi vastata, että hänen päämääränsä\non yleinen hyöty, ja hänen vastauksessaan oli jonkun verran totuutta,\njota yleinen mielipide vahvistaa. Teollisuuden harjoittajan\nvastaus, että hänen päämääränsä on yhteiskunnan hyvä, oli vähemmän\ntodenmukainen, mutta kuitenkin saattoi senkin todistaa.\n\nSitävastoin tieteen ja taiteen harjoittajain vastaus suorastaan\nhämmästyttää todistamattomuudellaan ja julkeudellaan.\n\nTieteen ja taiteen harjoittajat sanovat, esiintuomatta mitään\ntodistuksia, aivan niinkuin ennen muinoin papit sanoivat, että heidän\ntoimintansa on kaikkein tärkein ja tarpeellisin kaikille ihmisille,\nja että ilman tätä toimintaa koko ihmiskunta joutuu perikatoon.\nHe vakuuttavat niin olevan huolimatta siitä, ettei kukaan, heitä\nitseään lukuunottamatta, ymmärrä eikä tunnusta heidän toimintaansa,\nja huolimatta siitä, että tosi tieteellä ja tosi taiteella heidän\noman määritelmänsä mukaan ei pidä olla hyödyn tarkotusta. Ja\ntieteen ja taiteen harjoittajat antautuvat mieluisaan toimeensa\nhuolehtimatta siitä, mitä hyötyä siitä on ihmisille, ja aina\nuskoen tekevänsä ihmiskunnalle tärkeintä ja tarpeellisinta työtä.\nKun siis vilpitön valtion virkamies, tunnustaen persoonallisten\ntarkotusten olevan toimintansa päävaikuttimena, koettaa mikäli\nmahdollista olla työläisille hyödyksi, kun teollisuuden harjoittaja,\ntunnustaen toimintansa itsekkäisyyden, koettaa antaa sille yleisen\nasian luonteen, -- niin tieteen ja taiteen harjoittajat eivät katso\ntarpeelliseksi olla edes pyrkivinään hyötyä tuottamaan. He eivät edes\ntunnustakaan hyödyllisyyden tarkotusta -- niin vakuutettuja he ovat\ntoimensa pyhyydestä.\n\nJa niinpä kolmas luokka niitä ihmisiä, jotka ovat vapauttaneet\nitsensä työstä ja sälyttäneet sen toisten niskoille, harjoittaa\nsemmoista tointa, joka on työkansalle aivan käsittämätöntä ja\njota tämä kansa pitää joutavana ja usein vahingollisenakin. Ja se\nharjoittaa tätä tointa vähääkään ajattelematta ihmisten hyötyä,\nainoastaan omaksi huviksensa, kuitenkin jostakin syystä vakuutettuna,\nettä sen toiminta on aina oleva välttämätön työläisten elämälle.\n\nNämä ihmiset ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi,\nsälyttäneet sen työn painosta murtuvien ihmisten niskoille ja\nvakuuttavat, että heidän toimintansa, joka on kaikille muille\nihmisille käsittämätön eikä tarkota ihmisten hyötyä, palkitsee kaiken\nsen vahingon, minkä he heille tuottavat vapauttamalla itsensä työstä\nelämän ylläpitämiseksi ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä.\n\nValtion virkamiehet, korvatakseen sen epäilemättömän ja\nsilminnähtävän vahingon, minkä he ihmisille tuottavat vapauttamalla\nitsensä taistelusta luonnon kanssa ja käyttämällä hyväkseen toisten\ntyötä, tekevät ihmisille vielä toista, ilmeistä ja epäilemätöntä\nvahinkoa -- kaikenlaista väkivaltaa käyttämällä.\n\nTeollisuuden harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja\nilmeisen vahingon, minkä he ihmisille tuottavat heidän työtänsä\nhyväkseen käyttämällä, koettavat hankkia itselleen eli siis riistää\ntoisilta niin paljon kuin mahdollista rikkautta, s.o. niin paljon\nkuin mahdollista toisten työtä.\n\nTieteen ja taiteen harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän\nja ilmeisen vahingon, minkä he työläisille tekevät, harjoittavat\ntyöläisille käsittämätöntä, mutta heitä itseään viehättävää\ntoimintaa, jolla heidän väitteensä mukaan ei saa olla hyödyn\ntarkotusta. Ja senvuoksi kaikki nämä ihmiset ovat aivan vakuutetut\nsiitä, että heidän oikeutensa toisten työn hyväkseen käyttämiseen on\njärkähtämätön.\n\nLuulisi olevan silminnähtävää, ettei ihmisillä, jotka ovat\nvapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, ole siihen\nperusteita. Mutta, kumma kyllä, nämä ihmiset uskovat lujasti\noikeuteensa ja elävät elämäänsä hyvällä omallatunnolla.\n\nTäytyy olla jokin peruste, täytyy olla jokin väärä oppi perusteena\ntuommoiselle hirveälle eksymykselle.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nNiinpä onkin asianlaita. Toisten työllä elävien ihmisten aseman\nperusteena ei ole ainoastaan usko, vaan kokonainen oppi, eli\noikeastaan kolme oppia, jotka aikain kuluessa ovat kasvaneet toinen\ntoisensa päälle ja sitten yhtyneet yhdeksi hirviömäiseksi valheeksi\n-- humbuugiksi, niinkuin englantilaiset sanovat, joka peittää\nihmisiltä heidän vääryytensä.\n\nKaikkein vanhin oppi maailmassa, joka sallii ihmisten laiminlyödä\npäävelvollisuuttaan tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, oli\nkirkollis-kristillinen oppi. Sen mukaan eroavaisuus ihmisten välillä\nperustuu Jumalan tahtoon, niinkuin eroavaisuus auringon, kuun ja\ntähtien välillä. Yhdet ovat saaneet Jumalalta käskyn hallita kaikkia,\ntoiset käskyn hallita useita, kolmannet käskyn hallita muutamia,\nneljännet käskyn alistua.\n\nTämä oppi, vaikka sen perustukset jo horjuvatkin, inertian lain\nvoimasta yhä vielä vaikuttaa ihmisiin niin, että monet tunnustamatta\nitse oppia ja usein sitä tuntemattakin kuitenkin sitä seuraavat.\n\nToinen maailmamme oppi on se, jota en voi nimittää muuksi kuin\nvaltiollis-filosoofilliseksi opiksi. Tämän opin mukaan, jonka ilmaisi\ntäydellisimmin Hegel, kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä, ja\nihmisten laittama ja ylläpitämä elämän järjestys ei ole ihmisten\nlaittama eikä ylläpitämä, vaan hengen eli yleensä ihmiskunnan\nelämän ainoa mahdollinen ilmestymismuoto. Tätä oppia eivät yleistä\nmielipidettä johtavat ihmiset nykyään enää tunnusta, vaan se pysyy\nainoastaan inertian lain voimasta.\n\nViimeinen nykyään vallalla oleva oppi -- se, johon nykyään perustuu\nniin hyvin valtion virkamiesten, kuin myös teollisuutta, tiedettä ja\ntaidetta harjoittavien eturivin miesten puolustus, on tieteellinen\noppi -- ei sanan tavallisessa merkityksessä, vaan sekä muotonsa että\nsisältönsä puolesta erityisen laatuisen tieteen merkityksessä.\n\nTähän uuteen tieteeksi nimitettyyn oppiin perustuukin meidän\naikanamme pääasiallisesti se puolustus, joka salaa joutilailta\nihmisiltä heidän uskottomuutensa kutsumuksensa seuraamisessa.\n\nTämä uusi oppi ilmestyi Euroopassa samaan aikaan kuin siellä ilmestyi\nsuuri luokka rikkaita ja joutilaita ihmisiä, jotka eivät palvelleet\nei kirkkoa eikä valtiota ja jotka tarvitsivat asemaansa vastaavaa\npuolustusta.\n\nSiitä ei ole kauan, vähää ennen Ranskan vallankumousta, kun\nEuroopassa oli vallalla vaatimus, että kaikilla työtä tekemättömillä\nihmisillä täytyi olla hyvin määrätyt toimet, että he olisivat\noikeutettuja käyttämään hyväkseen toisten työtä: heidän piti palvella\nkirkkoa, valtiota tai sotalaitosta. Valtiota palvelevat ihmiset\nhallitsivat kansaa, kirkkoa palvelevat opettivat sille jumalallisia\ntotuuksia ja sotajoukossa palvelevat puolustivat sitä vihollisia\nvastaan.\n\nAinoastaan kolme säätyä -- hallitseva sääty, pappis- ja sotilassääty\n-- pitivät itseään oikeutettuina käyttämään hyväkseen työmiesten\ntyötä ja saattoivat aina vedota kansalle tekemiinsä palveluksiin.\nMuut rikkaat ihmiset, joilla ei ollut tuota puolustusta, olivat\nhalveksittuja ja, tuntien epäoikeutetun asemansa, häpesivät\nrikkauttansa ja joutilaisuuttansa.\n\nMutta sitten tuli aika, jolloin tämä rikkaitten ihmisten luokka, joka\nei kuulunut ei papistoon, ei hallitukseen, eikä sotajoukkoon, noitten\nkolmen säädyn paheitten kautta lisääntyi ja tuli voimaksi. Sekin\ntarvitsi erikoisasemalleen puolustusta. Ja puolustus ilmaantuikin.\n\nEi kulunut sataakaan vuotta, ennenkuin kaikki nuo ihmiset, jotka\neivät palvelleet valtiota eikä kirkkoa, eivätkä ottaneet minkäänlaista\nosaa niitten toimiin, saivat samallaiset oikeudet toisten työn\nhyväkseen käyttämiseen kuin entisetkin säädyt. Hereten häpeämästä\nrikkauttaan ja joutilaisuuttaan he alkoivat pitää asemaansa täysin\noikeutettuna. Semmoisia ihmisiä on kasvanut meidän aikanamme\nsuunnaton joukko, ja heidän lukumääränsä yhä enenee. Ja kummallisinta\non se, että nämä uudet ihmiset, nuo, joitten työnteosta vapautumisen\nlaillisuus aivan äskettäin vielä oli riidan alaisena, nyt katsovat\nyksin olevansa asemaansa täysin oikeutettuja ja ahdistavat entisiä\nsäätyjä: kirkon, valtion ja sotajoukon palvelijoita pitäen heidän\nvapautumistaan työstä epäoikeutettuna ja heidän toimintaansa\nvahingollisena.\n\nJa vielä kummallisempaa on se, että entiset valtion, kirkon ja\nsotajoukon palvelijat eivät enää nojaudu Jumalan valintaan, eikä\nvaltion filosoofiseen merkitykseen, vaan heittävät pois nuo tuet,\njotka niin kauan ovat heitä kannattaneet, etsien niitä samoja\ntukia, joihin nojautuu nykyään vallalla oleva uusi sääty. Joskin\nvaltion virkamies nykyään vielä joskus vanhasta tottumuksesta\npuolustaa asemaansa sillä, että hän on muka Jumalan määräämä, tai\nsillä, että valtio on persoonallisuuden kehittymismuoto, niin hän\ntekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa ja itsekin silloin\ntuntee, ettei kukaan häntä usko. Hyvästi puolustautuakseen hänen\ntäytyy nyt jumaluusopillisten ja filosoofisten tukien sijaan löytää\nuusia, tieteellisiä tukia. Täytyy esiintuoda kansallisuuksien\ntai elimellisen kehityksen periaate, täytyy hyvittää vallitsevaa\nsäätyä, niinkuin keskiajalla piti hyvittää papistoa, niinkuin viime\nvuosisadan lopulla piti hyvittää filosoofeja (Friedrich, Katarina).\n\nJoskin rikas mies nykyään vielä joskus, vanhasta tottumuksesta, puhuu\nJumalan kaitselmuksesta, joka on asettanut hänet rikkaitten luokkaan,\ntai ylimyssäädyn merkityksestä valtion onnelle, niin hän tekee sen\nsenvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa. Voidakseen hyvin puolustautua\nhänen täytyy vedota osanottoonsa sivistyksen edistämiseen\nkehittämällä tuotantokeinoja, huoistuttamalla tarve-esineitä ja\naikaan saamalla kansainvälistä yhteyttä. Rikkaan ihmisen on sekä\najatuksissa että puheissa käytettävä tieteellistä kieltä, ja hänen\ntäytyy nyt, niinkuin ennen papistolle, kantaa uhrinsa vallitsevalle\nsäädylle. Hänen täytyy kustantaa aikakauslehtiä ja kirjoja, perustaa\ntaidekokoelmia, soitannollisia seuroja, lasten tarhoja ynnä muita\nkouluja.\n\nJohtavana säätynä on vallitsevan suunnan oppineitten ja taiteilijain\nsääty. He ovat täysin oikeutettuja vapautukseen työstä, ja heidän\noikeutukseensa, niinkuin ennen jumaluusoppineitten, sittemmin\nfilosoofien, perustuu nykyään kaikki oikeutus, ja hepä nyt jakelevat\nmuille säädyille oikeutusvaltakirjoja.\n\nSääty, joka nykyään on täysin oikeutettu vapautukseen työstä, on\ntieteen ja etupäässä kokeellisen, positiivisen, kriitillisen ja\nevolutsionistisen tieteen harjoittajain ja samaan suuntaan toimivien\ntaiteilijain sääty.\n\nJoskin oppinut tai taiteilija vanhasta tottumuksesta puhuu vielä\nennustamisesta, ilmestyksestä, niin hän tekee sen senvuoksi,\nettei hän seuraa aikaansa, eikä hän sillä voi itseänsä puolustaa.\nVoidakseen seisoa vakavalla pohjalla hänen täytyy jotenkin\nsovelluttaa toimintansa kokeelliseen, positiiviseen tai kriitilliseen\ntieteeseen ja ottaa tämä tiede toimintansa perustaksi.\n\nSilloin vasta hänen harjoittamansa tiede tai taide ovat todellisia\nja hän seisoo horjumattomalla perustalla, eikä ole epäilystä hänen\nihmiskunnan tuottamastaan hyödystä.\n\nKokeelliseen, kriitilliseen ja positiiviseen tieteeseen perustuu\nnykyään kaikkien niitten ihmisten puolustus, jotka ovat vapauttaneet\nitsensä työstä.\n\nJumaluusopilliset ja filosoofiset puolustukset ovat jo eläneet\naikansa ja esiintyvät arasti ja häveliäästi, koettaen antaa sijaa\ntieteellisille puolustuksille. Tieteellinen puolustus taas kumoo\nrohkeasti entisten puolustusten jäännökset, astuu kaikkialla niitten\nsijalle, vakuutettuna järkähtämättömyydestään ja pää pystyssä.\n\n_Teologinen puolustus_ sanoi, että toiset ihmisistä ovat määrätyt\nkäskemään, toiset alistumaan, toiset elämään ylellisyydessä, toiset\npuutteessa. Senvuoksi Jumalan ilmoitukseen uskova ei voi epäillä\nniitten ihmisten aseman laillisuutta, jotka Jumalan tahdosta ovat\nkutsutut käskemään ja olemaan rikkaita.\n\n_Filosoofillis-valtiollinen puolustus_ sanoi: valtio kaikkine\nlaitoksineen, erikoisoikeuksineen ja omaisuuteen perustuvine\nsäätyineen on hengen ilmenemiselle ihmiskunnassa välttämätön\nhistoriallinen muoto, ja senvuoksi sen aseman, joka jollakin\noikeuksiin ja omaisuuteen nähden on valtiossa ja yhteiskunnassa,\ntäytyy olla semmoinen, että ihmiskunnan elämä olisi säännöllinen.\n\n_Tieteellinen teoria_ sanoo: kaikki tuo on joutavaa taikauskoa.\nToinen on ihmiskunnan teoloogisen aikakauden ajatuksen tuote,\ntoinen -- metafyysisen aikakauden. Ihmisyhteiskuntien elämän\nlakien tutkimista varten on olemassa ainoastaan yksi epäilemätön\nmenettelytapa: positiivisen, kokeellisen, kriitillisen tieteen\nmenettelytapa. Ainoastaan sosiologia, joka perustuu kaikkiin muihin\npositiivisiin tieteisiin perustuvaan biologiaan, voipi opettaa meille\nihmiskunnan elämän lait. Ihmiskunta, eli ihmisyhteiskunnat ovat\nelimistöjä, joko valmiita, tai paraikaa muodostumassa olevia, jotka\novat elimistöjen evolutsioonin kaikkien lakien alaisia. Yksi noista\ntärkeimmistä laeista on työnjako elimistöjen eri osien kesken. Jos\ntoiset käskevät, toiset tottelevat, jos toiset elävät ylellisyydessä,\ntoiset puutteessa, niin se ei tapahdu Jumalan tahdosta, eikä\nsenvuoksi, että valtio on persoonallisuuden ilmenemismuoto, vaan\nsenvuoksi, että yhteiskunnissa, niinkuin elimistöissäkin, tapahtuu\nkokonaisuudelle välttämätön työnjako: toiset ihmiset suorittavat\nyhteiskunnissa jäntereitten työn, toiset -- aivotyön.\n\nTähän oppiin perustuu meidän aikanamme vallalla oleva puolustus.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKristus saarnaa uutta oppia ja se kirjoitetaan evankelioihin. Tätä\noppia vainotaan, sitä ei tunnusteta, ja sitten keksitään historia\nensimäisen enkelin ja ensimäisen ihmisen lankeemuksesta, jota\npidetään kristinoppina. Tuo keksintö on typerä, aivan perusteeton,\nmutta siitä johtuu johtopäätös, että ihminen saattaa elää huonosti\nja kuitenkin pitää itseänsä vanhurskautettuna Kristuksen kautta.\nTämä johtopäätös on niin mieluinen suurelle heikkojen joukolle, joka\nei rakasta siveellistä työtä, että se heti tunnustetaan totuudeksi,\nvieläpä Jumalan ilmoittamaksi totuudeksi, huolimatta siitä, ettei\nniin kutsutussa ilmestyksessä missään ole viittaustakaan siihen, ja\ntuo keksintö tulee perustukseksi jumaluusoppineitten tuhatvuotiselle\ntyölle. Sille he rakentavat järjestelmiään.\n\nJumaluusoppineet jakaantuvat eri puolueihin ja alkavat vastustaa\ntoistensa järjestelmiä, itsekin tuntien sekaantuneensa, eivätkä\nenään ymmärrä sitä, mitä puhuvat. Mutta joukot vaativat heiltä\nvahvistusta rakkaalle opilleen, ja he ovat ymmärtävinään,\nuskovinaan, ja jatkavat saarnaamistansa. Mutta tulee aika, jolloin\njohtopäätökset näyttäytyvät tarpeettomiksi, joukot katsahtavat\npappien temppeleihin ja kummastuksekseen saavat nähdä juhlallisten\nja epäilemättömäin totuuksien asemesta, jommoisilta heistä olivat\nnäyttäneet jumaluusopin salaisuudet, ettei siellä milloinkaan mitään\nole ollutkaan, paitsi törkeintä valhetta, ja ihmettelevät sokeuttaan.\n\nSama oli asianlaita filosofian, ei Konfutsiuksen, Sokrateen ja\nEpiktetuksen viisauden, vaan professorifilosofian, kun se koitti olla\nmieliksi joutilaitten, rikkaitten joukon vieteille.\n\nÄskettäin vallitsi oppineessa, sivistyneessä maailmassa hengen\nfilosofia, joka sanoo, että kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä,\nettei ole pahaa eikä hyvää, ettei ihmisen tarvitse taistella pahaa\nvastaan, ja että tarvitsee ainoastaan olla hengen ilmaisijana: yhden\nsotapalveluksessa, toisen oikeussalissa, kolmannen viulunsoitossa.\n\nPaljonhan on ollut ihmisviisauden eri ilmaisuja, ja nämä ilmaisut\novat olleet ihmisille tunnettuja jo 19 vuosisataa. Tunnettu on ollut\nRousseau, Pascal, Lessing, Spinoza ja koko vanhan ajan viisaus,\nmutta kenenkään viisaus ei ole valloittanut joukkoja. Ei saata sanoa\nsitäkään, että Hegelin menestys olisi riippunut hänen teoriojensa\nrakenteesta. On ollut yhtä hyvärakenteisia teorioja muitakin:\nFichten, Schopenhauerin. Siihen oli ainoastaan yksi syy, että tämä\noppi tuli vähäksi aikaa koko maailman uskonkappaleeksi. Syy oli sama\nkuin ihmisen lankeemuksen ja lunastuksen teorian menestykseen, että\nnimittäin tämän filosoofisen teorian johtopäätökset puolustivat\nihmisten heikkouksia, Ne sanoivat; kaikki on järjellistä, kaikki\non hyvää, ei kukaan ole mihinkään syypää. Ja aivan samoin kuin\njumaluusopissa rakennettiin lunastuksen teorialle, rakensivat\nfilosoofit Babylonin torniansa Hegelin perusteille. Tuli sitten\nkielten sekaannus ja he eivät tietäneet itsekään, mitä puhuivat.\nMutta he koettivat lakasematta omaa kynnystänsä ylläpitää\nauktoriteettiansa joukkojen edessä, jotka vaativat sen vakuuttamista,\nmikä oli heidän mukaistaan, uskoen sen, mikä heistä näytti\nepäselvältä ja ristiriitaiselta, tuolla filosofian korkeuksissa\nolevan kaikki selvää kuin päivä. Ja tuli aika, jolloin tämäkin teoria\nvanhentui ja ilmaantui uusi teoria sen sijalle. Joukot katsahtivat\npappien salaperäisiin temppeleihin ja näkivät, ettei siellä ollut\nmitään muuta kuin hämäriä ja järjettömiä sanoja. Tämä tapahtui minun\nmuistini aikana.\n\nNuoruudessani oli hegelianismi kaiken perustana. Se oli ikäänkuin\nilmassa, ilmeni sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, novelleissa,\nväitöskirjoissa, taiteessa, historiassa, saarnoissa, keskusteluissa.\nIhmisellä, joka ei tuntenut Hegeliä, ei ollut oikeutta puhua. Joka\ntahtoi oppia tuntemaan totuutta, tutki Hegeliä. Kaikki nojautui\nhäneen, ja yhtäkkiä, 40 vuoden kuluttua, ei hänestäkään ole jäänyt\nmitään jälelle, ikäänkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan. Ja\nkummallisinta on se, ettei valekristillisyys eikä hegelianismikään\nole kukistunut sen vuoksi, että joku olisi sen kumonnut -- ei, se on\nentisellään -- vaan yhtäkkiä on huomattu, ettei oppinut, sivistynyt\nmaailma niitä kumpaakaan tarvitse.\n\nJos nykyään puhutaan uudenaikaiselle sivistyneelle ihmiselle enkelin\nja Aadamin lankeemuksesta, tai lunastuksesta, niin, joskaan hän ei\nrupea väittämään tai todistamaan sen perättömyyttä, hän ainakin\nkummastellen kysyy: mikä enkeli? Mitä Aadamista? Mikä lunastus? Mitä\nminä siitä? Sama on asianlaita hegelianismin. Uudenaikainen ihminen\nei rupea väittämään, vaan ainoastaan kummastelee. Mikä henki? Mistä\nse on tullut? Miksi se ilmenee? Mitä minä sillä teen?\n\nNiin, se johtuu siitä, sanovat nykyiset oppineet, että kaikki tuo on\nollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden houreita, vaan nyt on\nolemassa kriitillinen, positiivinen tiede, joka ei petä, sillä se\nperustuu kokonaan induktsiooniin ja kokemukseen. Nyt eivät meidän\ntietomme ole horjuvaisia, niinkuin ennen, ja ainoastaan meidän\ntiellämme on kaikkien ihmiskunnan kysymysten ratkaisu.\n\nMutta täsmälleen samaa ovat puhuneet jumaluusoppineetkin, eivätkä\nhe ole olleet mitään hölmöjä, vaan on heidän joukossaan ollut\nnerokkaita ihmisiä. Täsmälleen samaa, ja yhtä suurella varmuudella,\novat puhuneet hegeliaanitkin. Hölmöjä eivät ole myöskään esim.\nmeidän Herzenit, Stankevitshit, Belinskit. Mutta mistäs on johtunut\nse kummallinen ilmiö, että viisaat ihmiset ovat suurimmalla\nvakuutuksella saarnanneet ja joukot ihastuksella omaksuneet semmoisia\nperusteettomia ja sisällöttömiä oppeja? Syy on yksi -- se, että nuo\nopit ovat puolustaneet ihmisten huonoa elämää.\n\nEiköhän perustu samaan syyhyn positiivisen, kriitillisen, kokeellisen\ntieteen harjoittajain vakuutus ja joukkojen ihastus heidän\nsaarnoihinsa? Ensin näyttää omituiselta, että evolutsiooni-teoria\nvoi puolustaa ihmisiä heidän vääryydessään, ja näyttää siltä kuin\ntieteellinen teoria olisi tekemisissä ainoastaan tosiasiain kanssa\neikä tekisi muuta kuin niitä tarkastaisi.\n\nMutta siltä ainoastaan näyttää. Aivan sama oli asianlaita\njumaluusopin. Jumaluusoppi näytti olevan tekemisissä ainoastaan\ndogmien kanssa, eikä kosketellut ollenkaan ihmisten elämää. Samoin\nfilosofia. Se näytti olevan tekemisissä ainoastaan ylimaailmaisten\npäätelmiensä kanssa.\n\nMutta siltä ainoastaan näyttää. Sama oli asianlaita Hegelin opin ja\nMalthuksen teorian.\n\nHegelianismi näytti olevan tekemisissä ainoastaan loogillisten\njärjestelmäinsä kanssa, eikä kajonnut ollenkaan ihmisten elämään.\nSamoin Malthuksen teoria näytti olevan tekemisissä ainoastaan\ntilastollisten tosiasiain kanssa. Mutta siltä ainoastaan näytti.\n\nNykyaikainen tiede tutkii tosiasioita.\n\nMutta mitä tosiasioita? Miksi juuri semmoisia tosiasioita, eikä muita.\n\nNykyajan tieteen harjoittajat hyvin mielellään sanovat juhlallisesti\nja vakuutuksella: me tutkimme ainoastaan tosiasioita, luullen näissä\nsanoissa olevan jotain ajatusta.\n\nTutkia ainoastaan tosiasioita ei mitenkään voi, sillä meidän\ntarkastuksemme alaisia tosiasioita on _lukematon_ (sanan täydessä\nmerkityksessä) joukko. Ennen kuin tutkii tosiasioita täytyy olla\nteoria, jonka nojalla tuosta lukemattomasta joukosta valitaan\nmäärätyt tosiasiat. Ja tuo teoria on olemassa, vieläpä hyvin tarkasti\nmääritelty, vaikka monet nykyajan tieteen harjoittajista joko\neivät ole siitä tietävinään, tai eivät tahdo siitä tietää. Sama on\nasianlaita aina ollut kaikkien vallalla olevien, johtavien oppien.\n\nKunkin opin perusteet ovat aina olemassa, teoriassa, ja n.k. oppineet\nkoittavat ainoastaan keksiä johtopäätöksiä niistä, useinkin niitä\ntuntematta. Mutta perusteoria on aina olemassa. Niinpä nytkin\nnykyajan tiede valikoi tosiasiansa tarkasti määritellyn teorian\nperusteella, joka sille välistä on tunnettu, välistä tuntematon,\njosta se välistä ei tahdo tietää. Mutta teoria on olemassa.\n\nTeoria on seuraava: koko ihmiskunta on aina elävä elimistö. Ihmiset\novat elimien osia, joilla kullakin on oma erikoinen tehtävänsä\nkokonaisuuden palveluksessa.\n\nAivan samoin kuin solut, yhtyessään elimistöksi, jakavat keskenänsä\ntyön taistelussa koko elimistön olemassa olon puolesta, vahvistaen\ntoista kykyä ja heikontaen toista, ja yhtyvät yhdeksi elimeksi\nparemmin tyydyttääkseen koko elimistön tarpeita, ja aivan samoin kuin\nyhteiskunnallisilla eläimillä -- muurahaisilla, mehiläisillä -- eri\noliot jakavat keskenään työn: emä munii munia, koiras hedelmöittää,\ntyömehiläinen työskentelee kokonaisuuden hyväksi, -- aivan samoin\nihmiskunnassakin ja ihmisyhteiskunnissa tapahtuu sama osien\ndifferentsiatsiooni ja integratsiooni.\n\nJa senvuoksi, löytääkseen ihmisen elämän lain, täytyy tutkia\nelimistöjen elämän ja kehityksen lakeja. Elimistöjen elämässä ja\nkehityksessä löydämme seuraavat lait: 1) lain siitä, että jokaisella\nilmiöllä on muitakin kuin yksi välitön seuraus; 2) lain homogeenisen\nyhdenlaatuisen pysymättömyydestä; 3) lain monenkaltaisuudesta ja\nyhdenkaltaisuudesta j.n.e. Kaikki tuo näyttää hyvin viattomalta,\nmutta kun vaan tekee johtopäätökset kaikista näistä tosiasiain\ntutkimuksista, niin heti huomaa, mihin tosiasiat viittaavat.\nKaikki tosiasiat viittaavat vaan siihen, että ihmiskunta tai\nihmisyhteiskunta on tunnustettava elimistöksi, ja senvuoksi myös\nihmisyhteiskunnissa olemassa oleva toiminnan jako elimelliseksi, s.o.\nvälttämättömäksi. Ja koska ihmisyhteiskunnissa ilmenee hyvin paljon\njulmuutta ja pahuutta, niin nämäkään ilmiöt eivät ole pidettävät\njulmina ja pahoina, vaan ne ovat katsottavat epäilemättömiksi\ntosiasioiksi, jotka vahvistavat yleistä lakia, nimittäin lakia työn\njaosta.\n\nHengen filosofia on niinikään puolustanut kaikkea julmuutta ja\npahuutta, mutta se on menetellyt filosofian tavoin ja siis väärin.\nTieteessä sitä vastoin kaikki tuo käy tieteellisesti ja siis\nepäilemättömästi.\n\nMitenkäs voi olla omaksumatta semmoista kaunista teoriaa! Tarvitsee\nvaan tutkia ihmisyhteiskuntaa voidakseen kaikessa rauhassa niellä\ntoisten, sortuvien ihmisten työn tuloksia, lohduttaen itseään sillä\najatuksella, että tanssijan, asianajajan, tohtorin, filosoofin,\nnäyttelijän, mediumismin ja atoomien muodon tutkijan toiminta\non ihmiskunnan elimistön toimintaa, jonka vuoksi ei saata olla\npuhettakaan siitä, josko se on oikeutettua, että minä käytän\nhyväkseni toisten työtä -- teen ainoastaan sitä, mikä minulle on\nmieluista, niinkuin ei voi olla puhetta siitäkään, josko lihassolun\ntyötä hyväkseen käyttävän aivosolun toiminta on oikeutettua.\n\nKuka ei hyväksyisi semmoista käytännöllistä teoriaa, voidakseen\nsitten ainaiseksi piiloittaa omantuntonsa taskuunsa ja elää täysin\nvapaata elämää, tuntien seisovansa järkkymättömällä tieteellisellä\npohjalla. Tämän uuden opin perusteelle rakennetaan nykyään ihmisten\njoutilaisuuden ja julmuuden oikeutus.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nTämä oppi ei ole vanha -- noin 50 vuoden ikäinen. Sen perustaja oli\nranskalainen oppinut Conte. Conte, järjestelmien ihminen ja samalla\nuskonnollinen ihminen, sai Bischin silloin uusien fysioloogisten\ntutkimusten vaikutuksesta päähänsä vanhan ajatuksen, jonka oli\nlausunut jo Menenius Agrippa, että nimittäin ihmisyhteiskuntia, jopa\nkoko ihmiskuntaakin, saattaa pitää yhtenä kokonaisuutena, elimistönä,\nja ihmisiä elävinä eri elimien osina, joilla kullakin on oma määrätty\ntarkotuksensa koko elimistön palvelemisessa. Tämä ajatus miellytti\nConte'a niin, että hän rupesi sille rakentamaan filosoofista\nteoriaa, ja tuo teoria sai hänet kokonaan unhottamaan, että sen\nlähtökohtana ei ollut sen enempää kuin sievä pikku vertaus, sopiva\njossain tarinassa käytettäväksi, vaan ei suinkaan riittävä tieteen\nperusteeksi. Niinkuin usein tapahtuu, piti hän mieluisan otaksuman\nselviönä ja kuvaili, että koko hänen teoriansa oli rakennettu lujille\nja koetetuille perusteille. Tuon teorian mukaan oli ihmiskunta\nelimistö, ja siis tieto siitä, mitä ihminen on ja mimmoisen hänen\nsuhteensa maailmaan pitää olla, on mahdollinen saavuttaa ainoastaan\noppimalla tuntemaan tämän elimistön ominaisuudet. Oppia tuntemaan\nnämä ominaisuudet ihminen voi tutkimalla toisia alhaisempia\nelimistöjä ja tekemällä niitten elämästä johtopäätöksiä.\n\nSenvuoksi 1) todellinen ja ainoa tieteellinen metoodi on Conte'n\nmukaan induktiivinen, ja tiedettä on ainoastaan se, minkä\nperustana on kokemus; 2) tieteiden tarkotuksena ja huippuna on\nuusi tiede ihmiskunnan elimistöstä, eli elimellisestä olennosta --\nihmiskunnasta. Tämä uusi tiede on sosiologia. Tästä katsantotavasta\nyleensä johtui, että kaikki entiset tiedot olivat vääriä, ja\nkoko ihmiskunnan historia, itsetietoisuuteensa nähden, jakaantui\nkahteen aikakauteen: 1) teolooginen ja metafyysinen aikakausi, joka\nulottuu maailman alusta Conte'en asti, ja 2) ainoan todellisen --\npositiivisen tieteen aikakausi, joka alkaa Conte'sta.\n\nKaikki tuo on hyvä. On olemassa vaan yksi virhe, nimittäin se, että\nkoko rakennus on rakennettu hiekalle, mielivaltaiselle väitteelle,\nettä ihmiskunta on elimistö.\n\nTämä väite on mielivaltainen senvuoksi, että meillä on juuri yhtä\npaljon oikeutta tunnustaa tutkimattoman ihmiskunnan elimistön\nolemassa oloa kuin kolmiyhteisen Jumalan olemassa oloa ynnä muita\nsenkaltaisia teoloogisia uskonkappaleita.\n\nVäärä on tämä väite senvuoksi, että käsitteeseen ihmiskunta,\ns.o. ihmiset, on väärin sovellutettu määritelmä elimistö, vaikka\nihmiskunnalta puuttuu elimistön varsinainen tunnusmerkki --\ntuntemuksen tai tietoisuuden keskus. Me nimitämme norsua ja\nbakteeriota elimistöksi ainoastaan senvuoksi, että analogian mukaan\noletamme näissä olioissa samanlaisen tuntemuksen tai tietoisuuden\nyhteyden kuin tiedämme itsessämmekin olevan. Ihmisyhteiskunnilta\nsitä vastoin puuttuu tuo päätunnusmerkki, ja senvuoksi, olipa\nihmiskunnalla ja elimistöllä kuinka paljon hyvänsä muita yhteisiä\ntunnusmerkkejä, ilman tuota varsinaista tunnusmerkkiä ei ihmiskunnan\ntunnustaminen elimistöksi ole oikeutettua.\n\nMutta, huolimatta positiivisen filosofian perusväitteen\nmielivaltaisuudesta ja virheellisyydestä, tämän filosofian on n.k.\nsivistynyt maailma omaksunut mitä suurimmalla myötätuntoisuudella\nsen joukoille tärkeän merkityksen vuoksi, joka on vallitsevan\njärjestyksen puolustuksella ihmiskunnassa olemassa olevan väkivallan\nlaillisuuden tunnustamiselle. Omituista tässä on se, että Conte'n\nteoksista, joita on kaksi osaa: positiivinen filosofia ja\npositiivinen politiikka, on oppinut maailma omaksunut ainoastaan\nensimäisen -- sen, joka uusilla kokeellisilla perusteilla puolustaa\nihmisyhteiskunnissa olemassa olevaa pahaa. Toinen osa sitä vastoin,\njoka käsittelee ihmiskunnan elimistöksi tunnustamisesta johtuvia\naltruismin siveellisiä velvollisuuksia, on julistettu vähäpätöiseksi,\njopa kerrassaan mitättömäksi ja epätieteelliseksi.\n\nTässä on uudistunut sama asia kuin Kantin opin kahden osan suhteen.\nPuhtaan järjen kritiikin on oppineitten joukko omaksunut, vaan\nkäytännöllisen järjen kritiikki, joka sisältää siveysopin ytimen,\non hyljätty. Conte'n opista on tunnustettu tieteelliseksi se,\nmikä puolustaa vallalla olevaa pahaa. Mutta joukkojen tunnustama,\nmielivaltaiseen ja virheelliseen väitteeseen perustuva positiivinen\nfilosofiakin oli itsessään liian perusteeton ja senvuoksi hatara,\neikä olisi voinut yksinään pysyä pystyssä. Ja niinpä n.k.\ntiedemiesten joutavain ajatuksen leikittelyjen joukossa esiintyy yhtä\nmielivaltainen kuin virheellinen väite, joka ei myöskään ole uusi,\nettä muka elävät olennot, s.o. elimistöt, ovat kehittyneet toinen\ntoisestaan, ei ainoastaan yksi elimistö toisesta, vaan yksi elimistö\nuseammasta: s.o. että hyvin pitkän ajan, miljoonan vuoden, kuluessa\nesim. kala ja sorsa ovat voineet kehittyä samasta esi-isästä, ja sitä\npaitsi yksi elimistö on voinut kehittyä useammasta eri elimistöstä,\nniin että esim. mehiläisparvesta on voinut tulla yksi ainoa eläin. Ja\ntämän mielivaltaisen ja virheellisen väitteen omaksui oppinut maailma\nvielä suuremmalla myötätuntoisuudella. Tämä väite oli mielivaltainen\nsenvuoksi, ettei kukaan koskaan ole nähnyt mitenkä toiset elimistöt\nsyntyvät toisista, jonka vuoksi otaksuminen lajien kehittymisestä\njää aina otaksumiseksi, eikä kokemukseen perustuvaksi tosiasiaksi.\nVirheellinen taas oli väite senvuoksi, että lajien kehittymistä\nkoskevan kysymyksen ratkaiseminen siten, että ne ovat kehittyneet\nperinnöllisyyden ja mukautuvaisuuden lain mukaan äärettömän pitkän\najan kuluessa, ei ollenkaan ollut ratkaisua, vaan ainoastaan\nkysymyksen uudistamista toisessa muodossa.\n\nMooseksen mukaan on elävien olentojen lajien moninaisuus\njohtunut Jumalan tahdosta ja hänen äärettömästä mahdistaan.\nEvolutsiooni-teorian mukaan taas on tämä moninaisuus syntynyt\nitsestään perinnöllisyyden ja olojen äärettömän moninaisten ehtojen\nvaikutuksesta äärettömän pitkän ajan kuluessa. Evolutsiooni-teoria,\nsuoraan puhuen, väittää sitä, että äärettömän pitkän ajan kuluessa\nvoi mistä hyvänsä tulla mitä hyvänsä.\n\nVastausta kysymykseen ei ole. Sama kysymys on vaan muodostettu\ntoisin: tahdon sijaan on pantu satunnaisuus, ja äärettömän\nkoeffisientti on siirretty mahdista aikaan. Mutta tämä uusi väite,\njonka mielivaltaisuutta ja virheellisyyttä Darwinin seuraajat\novat vielä enentäneet, on vahvistanut entistä Conte'n väitettä ja\nsenvuoksi se on tullut ilmestykseksi meidän ajallamme ja kaikkien\ntieteitten perustaksi, jopa historian, filologian ja uskonnonkin.\nSitä paitsi, itse teorian perustajan naiivin tunnustuksen mukaan,\noli Darwinin ajatuksen lähtökohtana Malthuksen laki, jonka vuoksi se\nasetti teorian elävien olentojen ja ihmisten taistelusta olemassa\nolon puolesta kaiken elollisen peruslaiksi. Mutta sitähän vaan\ntarvitsikin joutilaitten joukko puolustuksekseen.\n\nKaksi horjuvaa teoriaa tukivat toinen toistaan ja saivat siten\nvakavuuden leiman. Molemmissa teorioissa oli se joukoille\nkallisarvoinen ajatus, että ihmisyhteiskunnissa olevaan pahaan\neivät ole syypäitä ihmiset, ja että vallalla oleva järjestys on\njuuri semmoinen kuin olla pitääkin. Uuden teorian omaksui joukko\nsiinä merkityksessä, kuin se sitä tarvitsi, täydellä uskolla ja\ntavattomalla ihastuksella. Ja näihin kahteen mielivaltaiseen ja\nvirheelliseen väitteeseen, jotka omaksuttiin uskonkappaleina,\nperustui uusi tieteellinen oppi.\n\nSekä aineensa että muotonsa puolesta on tämä oppi tavattomassa\nmäärässä kirkollis-kristillisen opin kaltainen.\n\nAineen puolesta on yhtäläisyys siinä, että niin hyvin toisessa kuin\ntoisessakin on todellisuudelle annettu epätodellinen, kuviteltu\nmerkitys, ja tuo epätodellinen merkitys juuri onkin otettu\ntutkimuksen esineeksi.\n\nKirkollis-kristillisessä opissa on todellakin Kristukselle\nannettu itse Jumalan kuviteltu merkitys. Positiivisessa opissa on\ntodelliselle olennolle -- eläville ihmisille annettu elimistön\nkuviteltu merkitys.\n\nMuodon puolesta on yhtäläisyys hämmästyttävä siinä suhteessa,\nettä niin toisessa kuin toisessakin eräitten ihmisten käsitys on\ntunnustettu ainoaksi erehtymättömäksi ja oikeaksi.\n\nKirkollis-kristillisessä opissa on kirkoksi itseään nimittävien\nihmisten käsitys jumalallisesta ilmestyksestä tunnustettu pyhäksi\nja ainoaksi oikeaksi. Positiivisessa opissa on oppineiksi itseään\nnimittävien ihmisten käsitys tieteestä tunnustettu epäilemättömäksi\nja oikeaksi. Niinkuin kirkolliset kristityt väittivät totisen Jumalan\ntiedon alkaneen vasta heidän kirkkonsa perustamisella ja ainoastaan\nikäänkuin kohteliaisuudesta tunnustivat entisetkin uskovaiset\nkirkoksi, samoin positiivinen tiedekin väittää alkaneensa vasta\nConte'sta, ja oppineet niinikään vaan kohteliaisuudesta myöntävät\ntiedettä olleen olemassa ennenkin, ja sittenkin ainoastaan muutamien\noppineitten, niinkuin Aristoteleen, edustamana. Aivan samoin kuin\nkirkko, niin positiivinen tiedekin sulkee kokonaan pois koko muun\nihmiskunnan tiedot, pitäen niitä -- _eksymyksenä_.\n\nYhtäläisyys jatkuu pitemmällekin. Niinkuin jumaluusopin perusdogmin,\nKristuksen jumaluuden ja kolminaisuuden, avuksi tulee vanha, mutta\nuuden merkityksen saanut dogmi ihmisen lankeemuksesta ja hänen\nlunastuksestaan Kristuksen kuoleman kautta, ja näistä kahdesta\ndogmista muodostuu kansantajuinen kirkonoppi, -- niin meidän\naikanamme Conte'n perusdogmille ihmiskunnan elimistöstä tulee avuksi\nvanha, mutta uuden merkityksen saanut dogmi evolutsioonista, ja\nnäistä kahdesta dogmista muodostuu kansantajuinen tieteellinen oppi.\n\nNiin toisessa kuin toisessakin opissa on uusi dogmi välttämätön\nvanhan ylläpitämiseksi ja on käsitettävissä ainoastaan yhteydessä\nperusdogmin kanssa. Jos Kristuksen jumaluuteen uskovalle on epäselvää\nja käsittämätöntä, miksi Jumala astui alas maan päälle, niin\nlunastusdogmi selittää tämän.\n\nJos ihmiskunnan elimistöön uskovalle on epäselvää, minkä vuoksi\nolioiden yhtymää voi pitää elimistönä, niin evolutsioonidogmi\nselittää sen.\n\nLunastusdogmi on tarpeen edellisen dogmin ristiriitaisuuden\nsovittamiseksi todellisuuden kanssa.\n\nJumala astui alas maan päälle pelastaakseen ihmiset, mutta ihmiset\neivät ole pelastetut. Mitenkä on tämä ristiriita selvitettävä?\nLunastusdogmi sanoo: hän on pelastanut lunastukseen uskovat. \"Jos te\nuskotte lunastukseen, niin te olette pelastetut\".\n\nSamoin evolutsioonidogmikin on tarpeen ensimäisen dogmin\nristiriitaisuuden sovittamiseksi todellisuuden kanssa. Ihmiskunta\non elimistö, mutta me näemme, ettei se täytä elimistön pääehtoa.\nMitenkä se on selitettävä? Ja evolutsioonidogmi sanoo: ihmiskunta on\nmuodostumassa oleva elimistö. Jos te uskotte siihen, niin te voitte\npitää ihmiskuntaa elimistönä.\n\nJa niinkuin ihmisen, joka on vapaa kolminaisuuden ja Kristuksen\njumaluuden taikauskosta, on mahdotonta edes ymmärtää, mikä on\nlunastusopin tarkotusperä ja ajatus, ja tämän ajatuksen selittää\nainoastaan perusdogmin tunnustaminen, että Kristus on itse Jumala,\n-- samoin on ihmiskunnan, joka on vapaa positiivisesta taikauskosta,\nmahdotonta käsittää, mikä on evolutsiooniopin tarkotusperä, ja tämän\ntarkotusperän käsittää vasta silloin, kun tietää perusdogmin, että\nihmiskunta on -- elimistö.\n\nJa aivan samoin kuin kaikki jumaluusopin viisaudet ovat ymmärrettäviä\nainoastaan niille, jotka uskovat perusdogmeihin, samoin myös\nkaikki sosiologian viisaudet, joihin kiintyy nykyään uusimman ja\nsyvämielisimmän tieteen harjoittajain koko huomio, ovat käsitettäviä\nainoastaan uskovaisille.\n\nYhtäläisyyttä molempien oppien välillä on vielä siinäkin, että\nkerran uskolla omaksutut väitteet, joutumatta enään tutkimuksen\nalaisiksi, ovat perusteena mitä kummallisimmille teorioille, ja että\nnäitten teoriain saarnaajat, anastaen itselleen oikeuden tunnustaa\nitsensä pyhiksi tai oppineiksi, s.o. erehtymättömiksi, turvautuvat\nmitä mielivaltaisimpiin, uskomattomimpiin ja perusteettomimpiin\nväitteisiin, joita he esittävät suurimmalla juhlallisuudella ja\ntotisuudella, ja joita samalla totisuudella ja juhlallisuudella\nkieltävät yksityiskohdissaan ne, jotka niissä kohdin ovat eri mieltä,\nvaikkakin he muuten tunnustavat perusdogmit.\n\nTämän opin suurmies -- Spencer, esimerkiksi, eräässä ensimäisistä\nteoksistaan esittää nämä opit seuraavasti: yhteiskunnat ja elimistöt\novat samankaltaisia seuraavissa suhteissa:\n\n1) siinä, että ne, alkaen pienistä agregaateista, huomaamattomasti\nkasvavat kokonsa puolesta, niin että muutamat niistä tulevat kymmenen\ntuhatta kertaa suuremmiksi alkuperäistä;\n\n2) siinä, että ne, ollen alussa niin yksinkertaista rakennetta, että\nniitä voidaan pitää kaikkea rakennetta vailla olevina, kasvaessaan\nsaavat yhä monimutkaisemman rakenteen;\n\n3) siinä, että, vaikkei niiden aikaisemmassa, kehittymättömässä\nperioodissa eri osien kesken ole olemassa melkein mitään\nriippuvaisuutta toisistaan, niitten osat tulevat vähitellen\nkeskinäiseen riippuvaisuuteen, ja lopulta niin kiinteään, että\nkunkin osan toiminnan ja elämän mahdollisuus riippuu toisten osien\ntoiminnasta ja elämästä;\n\n4) siinä, että yhteiskunnan elämä ja kehitys ovat riippumattomia\nja pitkäaikaisempia kuin jonkun sen osan elämä ja kehitys, joka\nerikseen syntyy, kasvaa, toimii, jättää jälkeläisiä ja kuolee, jota\nvastoin niistä muodostunut poliittinen ruumis jatkaa elämäänsä\nsukupolvi toisensa jälkeen, kehittyen suuressa joukossa rakenteen ja\nfunktsionaalisen toiminnan täydellisyydessä.\n\nSitten tulee elimistöjen ja yhteiskuntien eroavaisuudet, ja\ntodistetaan näitten eroavaisuuksien olevan ainoastaan näennäisiä,\nkoska elimistöt ja yhteiskunnat ovat aivan samankaltaisia.\n\nTervejärkinen ihminen suorastaan kysyisi: mistä te sitten puhutte?\nMinkä vuoksi ihmiskunta on elimistö?\n\nTe sanotte, että yhteiskunnat ovat elimistöjen kaltaisia edellä\nmainitun neljän tunnusmerkin nojalla, mutta eihän tuo kaikki\npidä paikkaansa. Te esiintuotte ainoastaan muutamia elimistön\ntunnusmerkeistä ja niihin vertaatte ihmisyhteiskuntia.\n\nTe esiintuotte neljä samankaltaisuuden tunnusmerkkiä, sitten puhutte\neroavaisuuksista, mutta ainoastaan niistä, jotka ovat (teidän\nmielestänne) näennäisiä, ja päätätte, että ihmisyhteiskuntia voipi\npitää elimistöinä. Mutta sehän on joutavaa dialektistä peliä, eikä\nmitään muuta. Samalla perusteella saattaa elimistön tunnusmerkkinä\nesiintuoda mitä hyvänsä.\n\nOtan ensimäisen, mikä johtuu mieleeni, vaikkapa metsän, joka\nsiemenistä alkaa itää kankaalla ja kasvaa:\n\n1) Alkaen pienistä agregaateista, j.n.e. Aivan sama tapahtuu\nkankaalla, kun se vähitellen siementyy ja kasvaa metsää.\n\n2) Alussa on rakenne yksinkertaista, sitten se tulee\nmonimutkaisemmaksi j.n.e. Aivan sama on metsän laita: ensin on\npelkkiä koivuja, sitten tulee pajuja, sitten pähkinäpuita; ensin\nkaikki kasvavat suorina, sitten alkavat oksat punoutua toisiinsa.\n\n3) Osien keskinäinen riippuvaisuus tulee niin suureksi, että kunkin\nosan elämä riippuu toisten osien elämästä ja toiminnasta. Aivan\nsama on metsän laita: pähkinämetsä suojelee puitten runkoja (jos\nsen hakkaa pois, niin toiset puut paleltuvat), metsänrinne suojelee\ntuulelta, siemenpuut jatkavat rotuja, korkeat ja tuuhealatvaiset\nantavat siimestä, ja siten toisen puun elämä riippuu toisesta.\n\n4) Yksityiset osat voivat kuolla, mutta kokonaisuus elää. Sama on\nlaita metsän. Metsä ei itke yhden puun kaatumista.\n\nSama on laita senkin teorian puolustajain tavallisesti esiintuoman\nesimerkin, että käsi kuolee jos sen leikkaa pois. Jos ottaa puun\nmetsästä ja istuttaa sen siimekseen ja metsämaaperän ulkopuolelle,\nniin se kuolee.\n\nMerkillistä on niinikään tämän opin yhtäläisyys\nkirkollis-kristillisen ja jokaisen muun opin kanssa, joka perustuu\nuskolla omistettuihin dogmeihin, siinä suhteessa, että siihen ei\ntepsi logiikan vastaväitteet. Osoittamalla, että metsää tämän teorian\nmukaan voi yhtä suurella oikeudella pitää elimistönä, te luulette\ntodistaneenne heille heidän määritelmänsä virheellisyyden. Mutta\nsiinä te erehdytte.\n\nHeidän määritelmänsä elimistöstä on siihen määrin epätäsmällinen ja\nvenyvä, että siihen voi sovittaa mitä ikinä tahtoo.\n\nNiin, sanovat he, metsääkin voi pitää elimistönä. Metsä on\nrauhallista vuorovaikutusta yksilöjen kesken, jotka eivät hävitä\ntoisiaan, -- agregaatti, jonka osat myöskin voivat tulla läheisempään\nyhteyteen, niinkuin mehiläisparvi elimistöksi.\n\nJos sitten sanotaan, että siinä tapauksessa myöskin tuon metsän\nlintuja, hyönteisiä ja ruohoja, jotka vaikuttavat toisiinsa eivätkä\ntoisiaan hävitä, voi pitää puitten mukana yhtenä elimistönä, niin\nhe siihenkin suostuvat. Jokaista elävien olentojen joukkoa, jotka\nvaikuttavat toisiinsa eivätkä toisiaan hävitä, voi niinikään pitää\nelimistönä heidän teoriansa mukaan. He voivat väittää yhteyttä ja\nyhteistoimintaa olevan minkä välillä hyvänsä, ja evolutsiooniteorian\nmukaan voi ylipäänsä väittää, että mistä hyvänsä voi syntyä mitä\nhyvänsä, kun vaan kuluu tarpeeksi pitkä aika.\n\nJumalan kolminaisuuteen uskojille ei voi todistaa, että heidän\nuskonsa on perätön, mutta voipi osoittaa heille, että heidän\nväitteensä ei perustu tietoon, vaan uskoon. Jos he väittävät, että\njumalia on kolme, niin voin minä yhtä suurella oikeudella väittää,\nettä niitä on 17 l/2. Saman seikan, vieläpä vakuuttavamminkin,\nvoipi todistaa positiivisen ja evolutsioonisen tieteen puoltajille.\nTämän tieteen perusteella otan minä todistaakseni mitä hyvänsä.\nJa kummallisinta on se, että kaikkein positiivisin tiede pitää\ntositieteen tunnusmerkkinä tieteellistä metoodia ja sen, mitä\nse nimittää tieteelliseksi metoodiksi, se itse määrittelee.\nTieteelliseksi metoodiksi se nimittää tervettä järkeä. Ja tämäpä\nterve järki juuri paljastaakin sitä joka askeleella. Niinpian kuin\nne, jotka olivat olleet pyhimysten sijalla, tunsivat ettei heissä\nollut jälellä mitään pyhää, että he olivat kaikki kirottuja, niinkuin\npaavi ja meidän synoodimme, niin he paikalla rupesivat nimittämään\nitseänsä pyhiksi, vieläpä kaikkein pyhimmiksi. Niinpian kuin tiede\nhuomasi, ettei siinä ollut jälellä mitään järjellistä, niin se rupesi\nnimittämään itseänsä järjelliseksi, eli tieteelliseksi tieteeksi.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nTyönjako on kaiken olevaisuuden laki ja sen vuoksi sen täytyy olla\nolemassa ihmisyhteiskunnissa. Saattaa olla hyvin mahdollista,\nettä niin on, mutta kysymykseksi jää kuitenkin: onko nykyään\nyhteiskunnissa olemassa oleva työnjako se työnjako, jonka pitää olla\nolemassa. Ja jos ihmiset pitävät jotakin työnjakoa epäjärjellisenä\nja epäoikeutettuna, niin ei mikään tiede voi todistaa ihmisille\nsen olevan välttämättömän, mitä he pitävät epäjärjellisenä ja\nepäoikeutettuna.\n\nJumaluusopillinen teoria on todistellut, että valta on Jumalalta,\nja saattaa olla hyvin mahdollista, että se on Jumalalta, mutta\nkysymykseksi on jäänyt: kenenkä valta on Jumalalta, Katarinanko vai\nPugatshevin? Eivätkä jumaluusopilliset viisaudet voineet mitenkään\ntätä kysymystä ratkaista.\n\nHengen filosofia koitti todistaa, että valtio on persoonallisuuksien\nkehittymismuoto, mutta kysymykseksi jäi: voipiko Neron tai\nDshingiskhaanin valtiota pitää muotona persoonallisuuksien\nkehittymiselle. Eivätkä mitkään transendentaaliset sanat voineet tätä\nratkaista.\n\nSama on laita tieteellisen tieteenkin.\n\nTyönjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä\nnäissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja\ntutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa,\nniin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi\nsemmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja\nomatuntonsa.\n\nOlivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen\nsoluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on\nvielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin\nkutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole\ntyönjakoa, vaan ihmisten sortamista.\n\nSpencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia\nkankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen\non elimellistä työnjakoa, -- mutta puhuessaan niin, he puhuvat\ntäsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.\n\nOn olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen\ntahansa. On olemassa kankureita -- siis semmoinen on työnjako.\nHyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät\nitsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan\nmeidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet\naikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko\nsaaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.\n\nIhmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on\nluontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen\npajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri\npyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä\ntyötä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten\nyhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen\nihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo\nnaapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy\nopettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa\nja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen\npyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan\nsiinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi\nliian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti,\nniinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä,\nmissä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen,\n-- jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.\n\nIhmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän\nomatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut\nihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta\njos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa\ntoisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat\nhevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat\nniinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin\njokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla\nvarustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen\ntyön anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan\nmittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea.\nTämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa\ntarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri\nnimittääkin työnjaoksi.\n\nMuutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan\nheiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin,\nsanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.\n\nSe, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä,\non hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme\ntaloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat,\noverproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko\nesineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta\nkummallisesta työnjaon käsityksestä.\n\nKummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan\nvelvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa\nkenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava\nniistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka\neivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään,\njoitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti,\ntyönjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan\nherkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.\n\nSaattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan\nja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi\nolemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka\nkuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan -- sitä on\nvaikea itselleen kuvitella.\n\nJuuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen,\nkirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.\n\nJa kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti\nomaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen\nomatunto, vaan ulkonainen havainto.\n\nTyönjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea\nainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla\npäättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän\nsitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee\ntämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.\n\nNe ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin,\nkun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen\ntoisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse\nvapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä\nhän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30\nvuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään,\ntehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja\nkun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla\ntavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan\nhäneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn\nanastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota\njumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi,\nfilosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt\ntieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.\n\nVallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.\n\nSe on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä\nse yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa\nelimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja\nmikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä\nselville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.\n\nJa niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet\neivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille\nihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi\nsitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja\ntaiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja,\nsen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja\nsyökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet\npapit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat\ntehneet papit ja sofistit.\n\nSiitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat\nhe eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä\nennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa\nvastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä\nkulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä\nolleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut\nosoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin\nhaluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita.\nHirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat\nniistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen\nsijalla oli jo uusi valhe -- valtiollisfilosoofinen. Ihmiset\nvapautuivat siitäkin.\n\nMutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle:\ntieteellinen valhe.\n\nTämä uusi valhe on aivan samallainen kuin vanhatkin: sen päätarkotus\non asettaa oman ja ennen meitä eläneitten ihmisten järjen ja\nomantunnon toiminnan sijalle jotain ulkonaista: kirkon opissa oli\ntuona ulkonaisena -- ilmestys, tieteessä -- havainto.\n\nTämän tieteen asettama ansa on siinä, että se, huomautettuaan\nihmisille kaikkein karkeimmat virheet järjen ja omantunnon\ntoiminnassa, koettaa järkyttää heidän uskoansa järkeen ja\nomaantuntoon. Salaten tieteellisen teorian vaippaan puetun valheensa\nse vakuuttaa heille, että he tutkiessaan ulkonaisia ilmiöitä tutkivat\nepäilemättömiä tosiasioita, semmoisia, jotka ilmaisevat heille\nihmiselämän lain. Henkinen turmeltuminen on taas siinä, että nämä\nihmiset, omaksuttuaan uskon, että omantunnon ja järjen alaiset asiat\nkuuluvat tutkimuksen alaan, kadottavat tiedon hyvästä ja pahasta\nja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään niitä määritelmiä hyvästä\nja pahasta, jotka ihmiskunnan koko edellinen elämä on kehittänyt.\nKaikki tuo on heidän murteellaan puhuen ehdollista ja subjektiivista.\nKaikki on hyljättävä, sanovat he, -- järjellä ei voi käsittää\ntotuutta, sillä saattaa erehtyä, mutta on olemassa toinen tie --\nerehtymätön ja melkein koneellinen: tosiasioitten tutkiminen. Ja\ntämä on tapahtuva tieteellisen tieteen perusteella, s.o. kahden\nmihinkään perustumattoman otaksumisen: positivismin ja evolutsioonin\nperusteella, joita väitetään epäilemättömiksi totuuksiksi.\n\nJa vallalla oleva tiede julistaa yhtä suurella valheellisella\njuhlallisuudella kuin kirkkokin, että kaikkien elämän kysymysten\nratkaisu on mahdollista ainoastaan tutkimalla luonnossa ja\nerittäinkin elimistössä ilmeneviä tosiasioita.\n\nHerkkäuskoinen nuorisojoukko tämän uuden auktoriteetin valtaamana,\njota arvostelu ei vielä ole kumonnut, eipä edes koskettanutkaan,\nsyöksyy tutkimaan näitä tosiasioita luonnontieteissä, sille ainoalle\ntielle, joka vallalla olevan opin vakuutuksen mukaan voi viedä elämän\nkysymysten selvityksen perille.\n\nMutta mitä etemmä oppilaat joutuvat tässä tutkimuksessa, sitä\nkauemmaksi jää heistä ei ainoastaan mahdollisuus ratkaista elämän\nkysymyksiä, vaan yksin ajatuskin niistä, ja sitä enemmän he\ntottuvat sokeasti uskomaan toisten tutkimuksiin (uskomaan soluihin,\nprotoplasmaan, kappalten neljänteen mittamäärään y.m.s.), sitä\nenemmän muoto peittää heiltä sisällön, sitä enemmän he kadottavat\nhyvän ja pahan tiedon sekä kyvyn käsittää ihmiskunnan koko edellisen\nelämän kehittämiä määritelmiä hyvästä ja pahasta, sitä enemmän he\nkäyttävät erikoista tieteellistä puhetapaa, joissa nimityksille\nannetaan peräti ehdollinen merkitys, sitä kauemmaksi he joutuvat\nvalaisemattomien havaintojen rotkoihin, sitä enemmän he kadottavat\nkyvyn ei ainoastaan itsenäisesti ajatella, vaan ymmärtää toisen\nihmisen tervettä ajatusta, jota ei löydy heidän talmudissaan ja, mikä\non pahinta, he viettävät parhaat vuotensa vieraantumisessa elämästä,\ns.o. työstä, tottuvat pitämään väärää asemaansa oikeutettuna ja\ntulevat fyysillisestikin mihinkään kelpaamattomiksi loiseläimiksi.\nJa aivan niinkuin jumaluusoppineet, talmudistit, he lopullisesti\nvääntävät nurin aivonsa ja tulevat ajatuksen kuohilaiksi. Ja aivan\nsamoin, sitä myöten kuin tyhmenevät, tulevat itseensä luottavaisiksi,\nkadottaen ijäksi mahdollisuuden palata yksinkertaiseen, selvään ja\nyleisinhimilliseen ajatteluun.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nTyönjako on yhteiskunnassa aina ollut olemassa ja luultavasti tulee\nvastedeskin olemaan. Mutta kysymys ei ole siinä, että se on ja tulee\nolemaan, vaan siinä, mitä meidän on noudattaminen, että tämä työnjako\nolisi oikea. Jos me pidämme havaintoja mittapuuna, niin me sen kautta\nluovumme kaikesta mittapuusta, sillä me tulemme jokaista työnjakoa,\njonka näemme olevan vallalla ihmisten kesken ja joka näyttää meistä\noikealta, pitämäänkin oikeana. Siihenpä viekin vallalla oleva tiede.\n\nTyönjako! Toiset harjoittavat henkistä, järkeä kysyvää työtä, toiset\nruumiillista, lihaksia kysyvää työtä. Millä vakuutuksella puhuvatkaan\ntuota ihmiset! Heidän tekee mieli niin ajatella ja heistä näyttää,\nettä todellakin tapahtuu aivan oikea palvelusten vaihto siellä, missä\ntapahtuu mitä selvin, ijänikuinen väkivalta.\n\nSinä, tai oikeammin te (sillä aina täytyy useampain elättää yhtä) --\nte minua ruokkikaa, vaatettakaa, tehkää minulle kaikkea sitä karkeata\ntyötä, jota vaadin ja johon te olette lapsuudesta tottuneet, ja minä\nrupean tekemään teille sitä henkistä työtä, jota minä osaan ja johon\nolen jo tottunut. Antakaa te minulle ruumiin ravintoa, niin minä\nannan teille henkistä ravintoa. Tämä lasku näyttää aivan oikealta,\nja se olisikin aivan oikea, jos tuo palveluksien vaihto olisi\nvapaaehtoista, jos ne, jotka hankkivat ruumiin ravintoa, eivät olisi\nvelvolliset hankkimaan sitä ennen, kuin itse saavat henkistä ravintoa.\n\nHenkisen ravinnon tuottaja sanoo: sitä varten, että minä voisin antaa\nteille henkistä ravintoa, te ruokkikaa minua, vaatettakaa minua,\nsiivotkaa minun huoneitani.\n\nRuumiin ravinnon tuottajan taas täytyy kaikkea tuota tehdä, itse\nmitään vaatimatta, ja antaa ruumiin ravintoa, vaikkei hän saisikaan\nhenkistä ravintoa sijaan. Jos vaihto olisi vapaaehtoinen, niin\nkummankin ehdot olisivat yhdenlaiset.\n\nMe myönnämme henkisen ravinnon olevan ihmiselle yhtä välttämättömän\nkuin ruumiillisenkin. Taiteilija ja tiedemies sanovat: ennenkuin\nme voimme alkaa palvella ihmisiä henkisellä ravinnolla, on\nvälttämätöntä, että ihmiset toimittavat meille ruumiin ravintoa.\nMutta miksikä ei ruumiin ravinnon tuottaja voisi sanoa: ennenkuin\nminä rupean palvelemaan teitä ruumiin ravintoa hankkimalla, tarvitsen\nminä henkistä ravintoa, enkä voi sitä saamatta tehdä työtä?\n\nTe sanotte: minä tarvitsen kyntäjän, sepän, suutarin, salvumiehen,\nmuurarin, kultaajan y.m. työtä, voidakseni valmistaa henkistä\nravintoa. Jokaisen työmiehen täytyy niinikään sanoa: ennenkuin menen\ntyöhön valmistamaan teille ruumiin ravintoa, pitää minulla jo olla\nhenkisen ravinnon hedelmät. Että minulla olisi voimia työhön, pitää\nminulla olla: uskonnollinen oppi, järjestetty yhteiskunnallinen\nelämä, tietojen sovelluttaminen työhön, taiteitten tuottama ilo ja\nlohdutus. Minulla ei ole aikaa kehittää oppia elämän tarkotuksesta --\nantakaa se minulle. Minulla ei ole aikaa laatia yhteiskunnalliselle\nelämälle ohjeita, jotka suojelisivat oikeutta, -- antakaa ne\nminulle. Minulla ei ole aikaa harjoittaa mekaniikkaa, fysiikkaa,\nkemiaa, teknologiaa -- antakaa minulle kirjoja, joissa neuvotaan,\nmitenkä minun on parannettava työkalujani, työtapaani, asuntoani,\nlämmitystäni, valaistustani. Minulla ei ole aikaa itse harjoittaa\nrunoutta, plastillista taidetta, soitantoa -- antakaa minulle\nelämässä välttämättömät virkistykset ja lohdutukset, antakaa minulle\ntaiteen tuotteet. Te sanotte, että teidän on mahdotonta harjoittaa\ntärkeitä ja tarpeellisia toimianne, jos teiltä puuttuu se työ, jota\ntekevät teidän edestänne työmiehet, mutta minä, sanoo työmies, en voi\ntoimittaa yhtä tärkeitä ja tarpeellisia töitäni: kyntää, vetää lantaa\nja tehdä siivoustöitä, jos minulta puuttuu uskonnollista ja järkeni\nja omantuntoni vaatimuksia vastaavaa johtoa, työtäni turvaavaa\njärjellistä hallitusta, työtäni helpoittavaa tiedon antamaa ohjausta,\ntyötäni jalostavaa taiteen tuottamaa iloa. Kaikki se, mitä te tähän\nasti olette tarjonneet minulle henkisen ravinnon nimellisenä, ei\nminulle kelpaa, enkä minä edes voi käsittää mihinkä se kellekään\nvoi kelvata. Mutta niinkauan kuin en saa tuota minulle, niinkuin\njokaiselle ihmiselle luontaista ravintoa, en voi elättää toista\nruumiin ravintoa tuottamalla. Mitä jos työmies sanoo näin?\n\nJa jos hän niin sanoo, niin hän ei puhu joutavaa, vaan on aivan\noikeassa.\n\nJos työmies vaan niin sanoo, niin on oikeutta paljon enemmän hänen\npuolellaan, kuin henkistä työtä tekevän ihmisen puolella. Oikeutta\non hänen puolellaan enemmän senvuoksi, että työmiehen toimittama työ\non ensiksi kysymykseen tulevaa, välttämättömämpää kuin henkisen työn\ntuottajan työ, ja senvuoksi, että henkisen työn tekijää ei mikään\nestä antamasta työmiehelle sitä henkistä ravintoa, jonka hän on\nhänelle luvannut. Työmiestä taas estää antamasta ruumiin ravintoa se,\nettä hänellä itsellään ei ole riittävästi tätä ravintoa.\n\nMitäs vastaamme me, henkisen työn tekijät, jos meille asetetaan\nsemmoiset yksinkertaiset ja lailliset vaatimukset? Millä me ne\ntyydytämme? Filaretin katkismuksella, Sokolovien pyhillä historioilla\nja kaikellaisten luostarien ja Iisakin kirkon lakikokoelmalla,\nkaikellaisten departtimentien kassatsiooni päätöksillä ja\nkaikellaisilla komiteojen ja kommissioonien ohjesäännöillä tyydytämme\nhänen järjestyksen tarpeensa; spektraali-analyysillä, linnunradan\nmittauksilla, kuvitellulla geometrialla, mikroskoopillisilla\ntutkimuksilla, väittelyillä spiritismistä ja mediumismistä,\ntiedeakatemiojen toiminnalla -- hänen tiedon vaatimuksensa. Millä\ntyydytämme hänen taiteelliset vaatimuksensa? -- Pushkinilla,\nDostojevskilla, Turgenjevillä, Leo Tolstoilla, Pariisin salongin\nja omien maalariemme tauluilla, joissa kuvataan alastomia akkoja,\natlassia, samettia, maisemia ja laatuaiheita, Wagnerin ja omien\nsäveltäjiemme musiikilla. Mikään tästä kaikesta ei kelpaa, eikä voi\nkelvata, sillä me, oikeuksinemme käyttää hyväksemme kansan työtä\nja ollen vapaita velvollisuudesta henkisen ravinnon tuottamiseen,\nolemme kokonaan unohtaneet sen ainoan tarkotuksen, joka pitää olla\nmeidän toiminnallamme. Me emme edes tiedä, mitä työkansa tarvitsee,\nme olemme unohtaneet sen elintavan, sen katsantotavan, sen kielen;\ntyökansan itsensäkin olemme unohtaneet ja tutkimme sitä kuin jotakin\netnograafillista harvinaisuutta tai vasta löydettyä maanosaa.\n\nNiin me siis, vaatien itsellemme ruumiin ravintoa, olemme ottaneet\npitääksemme huolta henkisestä ravinnosta. Mutta sen luulotellun\ntyönjaon perusteella, jonka mukaan me voimme ensin syödä ja sitten\nvasta tehdä työn, vieläpä monta sukupolvea peräkkäin herkullisesti\nsyödä tekemättä mitään työtä, -- olemme me, korvaukseksi saamastamme\nravinnosta, valmistaneet kansalle jotakin semmoista, joka kelpaa\nainoastaan meille sekä tieteelle ja taiteelle, mutta on aivan\nkelpaamatonta, käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin timpurin juusto\njuuri niille ihmisille, joitten työtä me käytämme hyväksemme sillä\nverukkeella, että toimitamme heille sen sijaan henkistä ravintoa. Me\nolemme sokeudessamme siihen määrin unohtaneet päällemme ottamamme\nvelvollisuuden, ettemme muista enää sitäkään, minkä nimessä\nmeidän työmme tehdään, ja sen saman kansan, jota olemme ottaneet\npalvellaksemme, olemme me tehneet tieteellisen ja taiteellisen\ntutkimuksemme esineeksi.\n\nMe tutkimme ja kuvaamme sitä omaksi huviksemme, me olemme kokonaan\nunohtaneet, ettei meidän pidä sitä tutkia ja kuvata, vaan palvella.\n\nMe olemme siihen määrin unohtaneet tuon päällemme ottamamme\nvelvollisuuden, ettemme edes huomaa, että sen, minkä olemme ottaneet\ntehdäksemme tieteen ja taiteen alalla, ovat tehneet muut, emmekä\nme. On käynyt niin, että, sillä aikaa kuin me olemme kiistelleet\n-- samoin kuin teoloogit siemenettömästä sikiämisestä -- milloin\nelimistöjen luontaisesta sikiämisestä milloin spiritismistä, milloin\natoomien muodosta, milloin protoplasmasta, on kansassa kuitenkin\nsyntynyt henkisen ravinnon tarve, ja tieteitten ja taiteitten\nheittiöt ja hylkiöt ovat voittoa tavoittelevien keinottelijain\npalkkaamina alkaneet toimittaa kansalle tuota henkistä ravintoa.\nNoin 40 vuoden kuluessa Euroopassa ja noin 10 vuoden kuluessa meillä\nVenäjällä on levinnyt miljoonittain kirjoja, kuvia ja lauluja, sekä\npantu toimeen markkinailveilyjä. Ja kansa katsoo ja laulaa, saaden\nhenkistä ravintoa muilta, eikä meiltä, jotka olimme ottaneet sitä\ntoimittaaksemme. Me taas, jotka puolustamme joutilaisuuttamme sillä,\nettä muka toimitamme toisille henkistä ravintoa, istumme kädet\nristissä. Mutta me emme saa sillä tavoin istua, sillä jalkojemme alta\nluisuu viimeinenkin puolustuksemme.\n\nMe olemme tulleet spesialisteiksi. Meillä on meidän erikoinen\ntoiminta-alamme. Me olemme kansan aivot. Kansa elättää meitä, ja me\nolemme ottaneet sitä opettaaksemme. Ainoastaan tämän perusteella\nolemme vapauttaneet itsemme työstä. Mitäs me olemme opettaneet ja\nopetamme kansalle? Se on odottanut kymmeniä satoja vuosia. Ja me vaan\nyhä puhelemme toinen toistamme opettaen ja huvittaen, mutta kansan\nolemme kokonaan jo unohtaneet. Olemme siihen määrin unohtaneet, että\ntoiset ovat ottaneet sitä opettaaksensa ja huvittaaksensa, emmekä\nme ole sitä edes huomanneetkaan. Niin kevyttä on ollut puheemme\ntyönjaosta, niin ilmeisiä ja häpeemättömiä verukkeita se, mitä olemme\npuhuneet kansalle tuottamastamme hyödystä.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nOli aika, kun kirkko johti maailmamme ihmisten henkistä elämää.\nKirkko lupasi ihmisille onnea ja sillä vapautti itsensä osanotosta\nihmiskunnan taisteluun elämän puolesta. Mutta niinpian kuin se\nsen teki, se luopui kutsumuksestaan ja ihmiset kääntyivät siitä\npois. Eivät kirkon erehdykset saattaneet sitä perikatoon, vaan\nsen palvelijoitten luopuminen työn laista, josta he vapauttivat\nitsensä esivallan avulla Konstantinuksen aikana. Heidän oikeutensa\njoutilaisuuteen ja ylellisyyteen synnyttivät sen erehdykset.\nTämä oikeus pani alulle kirkon huolenpidon omasta itsestään eikä\nihmisistä, joita se oli ottanut palvellaksensa. Ja kirkon palvelijat\nantautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.\n\nValtio otti johtaakseen ihmiskunnan elämää. Valtio lupasi ihmisille\noikeutta, levollisuutta, turvallisuutta, järjestystä, yleisten\nhenkisten ja aineellisten tarpeitten tyydytystä, ja sen nojalla\nvaltiota palvelevat ihmiset vapauttivat itsensä osanotosta taisteluun\nihmiskunnan elämän puolesta. Mutta valtion palvelijat, niinpian kuin\nhe saivat tilaisuuden käyttää hyväkseen toisten työtä, tekivät samoin\nkuin kirkonkin palvelijat. Heidän päämääräkseen tuli valtio, eikä\nkansa, ja valtion palvelijat -- alkaen kuninkaista alimpiin virka- ja\npalvelusmiehiin asti -- Roomassa, Ranskassa, Englannissa, Venäjällä,\nAmerikassa antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.\n\nJa ihmiset kadottivat uskonsa valtioon; anarkiaa aletaan jo\nitsetietoisesti pitää ihanteena.\n\nValtio kadotti lumousvoimansa ihmisiin vaan senvuoksi, että sen\npalvelijat ottivat itselleen oikeuden käyttää hyväkseen kansan työtä.\n\nSaman tekivät tiede ja taide valtiovallan avulla, jota he ottivat\nkannattaakseen. Hekin hankkivat itselleen oikeuden joutilaisuuteen\nja toisten työn hyväkseen käyttämiseen, ollen hekin uskottomia\nkutsumukselleen.\n\nJa heidänkin erehdyksensä ovat johtuneet ainoastaan siitä, että\ntieteen palvelijat, nojautuen väärin ymmärrettyyn työnjaon\nperiaatteeseen, ottivat itsellensä oikeuden käyttää hyväkseen\ntoisten työtä ja unohtivat kutsumuksensa tarkotuksen asettaessaan\npäämaalikseen kansan hyödyn asemesta tieteen ja taiteen salaperäisen\nhyödyn. Samaten kuin edeltäjänsä, antautuivat hekin joutilaisuuteen\nja irstaisuuteen -- pääasiallisesti henkiseen.\n\nSanotaan: tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle. Se on\naivan totta.\n\nKirkko ja valtio ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen\nkautta, että ne ovat väärin käyttäneet valtaansa ja että heidän\npalvelijansa ovat luopuneet kaikille ihmisille yhteisestä ja\nikuisesta velvollisuudesta tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, vaan\nsiitä huolimatta.\n\nSamoin myöskin tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle\nei sen kautta, että tieteen ja taiteen harjoittajat, työnjaon\nverukkeella, elävät työkansan hartioilla, vaan siitä huolimatta.\nRooman tasavalta ei ollut senvuoksi mahtava, että sen kansalaisilla\noli tilaisuus irstailla, vaan senvuoksi, että niitten joukossa oli\nuljaita kansalaisia. Sama on laita tieteen ja taiteen.\n\nTiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen\nkautta, että niitten palvelijoilla oli ennen välistä, ja nykyään on\naina mahdollisuus vapauttaa itsensä työstä, vaan sen kautta, että\non ollut nerokkaita ihmisiä, jotka, käyttämättä hyväkseen tuota\nmahdollisuutta, ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Oppineitten ja\ntaiteilijoitten sääty, joka väärään työnjakoon perustuen vaatii\noikeutta käyttää hyväkseen toisten työtä, ei voi edistää tositiedettä\nja tositaidetta, sillä valhe ei voi synnyttää totuutta.\n\nMe olemme niin tottuneet noihin hemmoteltuihin, lihaviin tai\nheikontuneihin henkisen työn edustajiimme, että meistä näyttäisi\noudolta, jos oppinut tai taiteilija kyntäisi tai olisi lannan\nvedossa. Meistä näyttää, että kaikki menee pilalle ja koko hänen\nviisautensa hajoaa rattailla istuessa, ja että ne suuremmoiset\ntaiteelliset kuvat, joita hän kantaa rinnassaan, tahrautuvat lantaan.\nMutta me olemme niin tottuneet tähän, ettei meistä näytä oudolta\nse, että tieteen palvelija, s.o. totuuden palvelija ja opettaja,\npakoittaa toisia tekemään itsellensä sitä, mitä hän itse voisi\ntehdä, ja puolet ajastaan viettää herkullisesti syöden, poltellen,\nlörpötellen, kevytmielisiä juoruja levitellen, sanomalehtiä ja\nromaaneja lueskellen ja teattereissa käyden. Meistä ei ole outoa\nnähdä filosoofiamme ravintolassa, teatterissa, tanssiaisissa, ei ole\noutoa kuulla, että ne taiteilijat, jotka virkistävät ja jalostuttavat\nmeidän mieltämme, ovat viettäneet elämänsä juoppoudessa,\nkortinpelissä, tyttöpaikoissa, ellei vieläkin pahemmin.\n\nTiede ja taide ovat hyviä asioita, mutta juuri senvuoksi, että ne\novat hyviä, ei niitä pidä pilata sekoittamalla niihin turmelusta,\ns.o. itsensä vapauttamista ihmisen velvollisuudesta työllä palvella\nomaa ja toisten ihmisten elämää.\n\nTiede ja taide ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Niin! mutta ei\nsillä, että tieteen ja taiteen harjoittaja, työnjaon verukkeella,\nsekä sanalla että teolla opettavat toisia käyttämään hyväkseen\nväkivaltaa ja ihmisten köyhyyttä ja kärsimyksiä, vapautuaksensa\nensimäisestä ja epäilemättömästä ihmisvelvollisuudesta tehdä\nruumiillista työtä ihmiskunnan taistelussa luonnon kanssa.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\n\"Mutta ainoastaan työnjako, tieteen ja taiteen harjoittajain\nvapautuminen välttämättömyydestä työllä hankkia ravintonsa, onkin\ntehnyt mahdolliseksi sen tieteitten edistyksen, jonka näemme\nnykyaikaan\", sanotaan tähän.\n\n\"Jos kaikkien täytyisi kyntää, niin ei olisi saavutettu niitä\nsuuremmoisia tuloksia, jotka meidän aikanamme on saavutettu, ei olisi\nsitä hämmästyttävää edistystä, joka niin suuressa määrin on enentänyt\nihmisen valtaa luonnon yli, ei olisi niitä tähtitieteellisiä,\nihmisjärkeä niin hämmästyttäviä keksinnöltä, jotka ovat turvanneet\nmerenkulun, ei olisi höyrylaivoja, rautateitä, ihmeellisiä siltoja,\ntunneleja, höyrykoneita, sähkölennättimiä, valokuvausta, telefooneja,\nfonograafeja, teleskoopeja, spektroskoopeja, mikroskoopeja,\nkloroformia, karboolihappoa\".\n\nEn voi luetella kaikkea, mistä niin ylpeilee meidän aikamme.\n\nTuommoista luettelemista ja ihastusta omiin urotöihin saattaa\nnähdä melkein joka sanomalehdessä ja kansantajuisessa kirjassa. Me\nihailemme itseämme, siihen määrin, että olemme toden teolla Jules\nVerne'n kanssa vakuutetut, etteivät tiede ja taide ole milloinkaan\nedistyneet niin paljon kuin meidän aikanamme.\n\nJa kun kaikesta tuosta edistyksestä saamme kiittää työnjakoa, niin\nmitenkä sitten voi olla sitä tunnustamatta?\n\nOtaksukaamme, että todellakin meidän aikakaudellamme tehty edistys on\nihmeteltävä, hämmästyttävä, tavaton, otaksukaamme olevamme joitakin\nerikoisia onnenpoikia, elävämme jonakin erikoisena aikakautena. Mutta\nkoettakaamme arvostella tätä edistystä ei itsetyytyväisyytemme,\nvaan sen periaatteen kannalta, jota puolustetaan tuon työnjaon\naikaansaaman edistyksen perusteella, s.o. sillä tieteen harjoittajain\nkansan hyväksi tekemällä henkisellä työllä, jonka pitäisi\noikeuttaa tieteen ja taiteen harjoittajain vapautumista työstä.\nKoko tuo edistys on ihmeteltävää, mutta jokin onneton, tieteen\nharjoittajainkin tunnustama sattumus on tehnyt, ettei se tähän asti\nole parantanut vaan pikemmin pahentanut työmiehen tilaa.\n\nJoskin työmies voipi nyt päästä jalan kulkemasta ja matkustaa\nrautatiellä, niin sen sijaan on tuo sama rautatie polttanut hänen\nmetsänsä, vienyt häneltä leivän ja saattanut hänet orjuutta\nlähenevään asemaan -- rautatien palvelukseen.\n\nJoskin höyrykoneet ovat saaneet aikaan sen, että työmies voipi nyt\nostaa huonoa karttuunia, niin sen sijaan ovat nuo koneet riistäneet\nhäneltä kotona saatavan työansion ja saattaneet hänet täydelliseen\norjuuden tilaan -- tehtailijan palvelukseen.\n\nJoskin on olemassa sähkölennätin, joka on hänelle tarjona, mutta jota\nhän varojen puutteessa ei voi hyväkseen käyttää, niin sen sijaan\nkapitalistit, tuota sähkölennätintä käyttäen, ostavat häneltä kaikki\nhänen tuotteensa, joilla on arvoa, huokeasta hinnasta, ennenkuin hän\nsaa tietää tavaran todellisen hinnan.\n\nJoskin on olemassa telefooneja ja teleskoopeja, runoja, romaaneja,\nteattereita, baletteja, symfonioja, oopperoita, taulunäyttelyjä\ny.m.s., niin ei työmiehen elämä siitä kaikesta ole parantunut,\nsillä kaikki tuo on saman onnettoman sattuman kautta hänelle\nsaavuttamatonta.\n\nNiin että yleensä, niinkuin tiedemiehetkin myöntävät, kaikki nuo\ntavattomat keksinnöt ja taiteen tuotteet eivät ainakaan tähän asti\nole parantaneet työmiehen elämää, elleivät ole sitä huonontaneet.\n\nJos me siis tieteen ja taiteen saavuttaman edistyksen todellisuutta\nkoskevaa kysymystä arvostellessamme itseihailun asemesta käytämme\nsitä mittakaavaa, jonka perusteella työnjakoa puolustetaan, --\ntyökansan hyötyä, niin huomaamme, ettei meillä vielä ole vakavaa\nperustetta siihen itsetyytyväisyyteen, johon niin mielellämme\nantaudumme.\n\nTalonpoika pääsee rautatiellä ajamaan, talonpoikaisvaimo ostaa\nkarttuunia, tuvassa palaa päreen asemesta lamppu, talonpoika\nsytyttää piippunsa tulitikulla, -- se on kaikki mukavaa, mutta millä\nperusteella voi sanoa, että rautatiet ja tehtaat ovat tuottaneet\nkansalle hyötyä?\n\nJos talonpoika ajaa rautatiellä ja ostaa lampun, karttuunia ja\ntulitikkuja, niin se tapahtuu ainoastaan senvuoksi, ettei voi sitä\ntalonpojalta kieltää. Tiedämmehän me kaikki, ettei rautateitten\nja tehtaitten rakentaminen koskaan ole tapahtunut kansan hyödyn\ntarkotuksessa, niin mitenkäs sitten saattaa satunnaisia mukavuuksia,\njoita työmies tulee käyttäneeksi hyväkseen, esiintuoda todistukseksi\nnäitten laitosten hyödyllisyydestä kansalle.\n\nTiedämmehän kaikki, että, jos rautatietä ja tehtaita rakentavat\ninsinöörit ja kapitalistit ovatkin ajatelleet työmiestä, he ovat\nsitä tehneet ainoastaan keksiäkseen keinon, miten paraiten voisivat\npuristaa hänestä viimeisenkin verenpisaran. Ja niinkuin näemme,\non sekä meillä, Euroopassa että Amerikassa tarkotus täydellisesti\nsaavutettu.\n\nKaikella pahalla on myöskin hyötynsä. Tulipalossa voi lämmitellä\nitseään ja sytyttää piipun kekäleellä, mutta voiko siltä sanoa\ntulipalon olevan hyödyllisen?\n\nÄlkäämme ainakaan itseämme pettäkö. Tiedämmehän kaikki, mitkä\nvaikuttimet saavat rautateitä ja tehtaita rakentamaan ja lamppuöljyä\nja tulitikkuja valmistamaan.\n\nInsinööri rakentaa rautateitä hallitukselle, sotatarkotuksia varten,\ntai kapitalisteille, finanssitarkotuksia varten. Hän tekee koneita\ntehtailijalle, omaksi ja kapitalistin voitoksi. Kaikki, mitä hän\ntekee ja keksii, hän tekee ja keksii hallituksen, kapitalistin\nja rikkaitten ihmisten tarkotuksia varten. Hänen nerokkaimmat\nkeksintönsä tarkottavat suorastaan joko kansan vahinkoa: kanuunat,\ntorpeedot, vankikopit, sähkölennättimet y.m., tai semmoisten\nesineitten valmistamista, jotka eivät ainoastaan ole kansalle\nhyödyttömiä, vaan joita se ei edes voi käyttää: sähkövalo, telefoonit\nynnä kaikki nuo lukemattomat mukavuudet, tai vihdoin semmoisten\nesineitten valmistamista, joilla voi turmella kansaa ja kiristää\nsiltä viimeisetkin rahat, niinkuin paloviina, viini, olut, oopiumi,\ntupakka, ja sitten karttuuni, huivit y.m. turhuudet.\n\nJos taas sattuu, että tiedemiesten keksinnöt ja teknikkojen työt\njoskus kelpaavat kansallekin, niinkuin rautatie, malmirauta,\nviikatteet, niin se todistaa vaan, että maailmassa kaikki asiat\nriippuvat toinen toisestaan ja että jokaisesta vahingollisesta\ntoiminnasta saattaa johtua satunnaista hyötyäkin niille, joille tämä\ntoiminta yleensä on ollut vahingollinen.\n\nTieteen ja taiteen harjoittajat voisivat ainoastaan silloin\nsanoa toimintansa olevan hyödyllisen kansalle, kun he asettavat\npäämääräkseen kansan palvelemisen niin, kuin he nyt asettavat\npäämääräkseen hallituksen ja kapitalistien palvelemisen.\n\nKaikki oppineet harjoittavat ylimmäispapillisia toimiaan, tehden\ntutkimuksia protoplasmasta, tähtien spektraalianalyysejä j.m.s.\nMutta mimmoista kirvestä on paras käyttää, mimmoinen saha\nterävimmin leikkaa, mitenkä taikina on alustettava, mitenkä leipä\non paistettava, mitenkä uunit ovat rakennettavat, miten ne ovat\nlämmitettävät, mimmoista ruokaa on syötävä, mimmoista juomaa on\njuotava, mimmoisten pitää astiain olla, mimmoisia sieniä voi käyttää\nja miten ne ovat valmistettavat, -- sitä ei tiede ole koskaan\najatellutkaan. Ja se kaikki olisi kuitenkin tieteen tehtävä.\n\nMinä tiedän että tiede, oman määritelmänsä mukaan, ei saa pitää\nhyötyä tarkotuksenaan, mutta sehän on silminnähtävä veruke ja kovin\njulkea veruke. Tieteen tehtävä on palvella ihmisiä. Me olemme\nkeksineet telegraafit, telefoonit, fonograafit, mutta mitä olemme\nsaaneet aikaan elämässä, kansan työssä? Olemme saaneet lasketuksi\nkaksi miljoonaa kovakuoriaista! Mutta olemmeko saaneet kesytetyksi\nyhtäkään elukkaa piplian ajoista asti, jolloin meidän kotieläimemme\nolivat jo kaikki kesytettyinä? Hirvi, peura, metsäkana, teiri, pyy\npysyvät yhä kesyttöminä. Kasvitieteilijät ovat keksineet solut,\nsoluissa protoplasman, protoplasmassa vielä jotain, ja siinä taas\nvielä jotain. Nämä harrastukset eivät nähtävästi vielä pitkään aikaan\npääty, sillä niillä ei voikaan olla loppua, jonka vuoksi noilla\ntiedemiehillä ei ole aikaa harrastaa sitä, mikä on ihmisille tarpeen.\nJa senvuoksi vanhan Egyptin ajoista asti, jolloin vehnä ja virna\nolivat jo viljelyskasveina, meidän aikoihimme saakka ei ole kansalle\nravinnoksi lisääntynyt yhtäkään kasvia, paitsi perunoita, eikä nekään\ntieteen keksinnön kautta.\n\nOn keksitty torpeedot, destilleerauslaitokset, mukavuuslaitokset,\nmutta rukki, kangaspuut, aura, kirves, varsta, harava, kaivonvipu,\nkorvo -- ovat yhä samallaisia kuin Rurikin aikana. Ja jos jokin onkin\nmuuttunut, niin eivät sitä muutosta ole aikaansaaneet tiedemiehet.\n\nSama on laita taiteen. Me olemme kehittäneet suunnattoman joukon\nsuuria kirjailijoita, tutkineet nämä kirjailijat ytimiä myöten,\nkirjoittaneet niistä äärettömät joukot arvosteluita, arvostelujen\narvosteluita ja vielä arvosteluita näistä arvostelujen arvosteluista;\nolemme perustaneet taulukokoelmia, tutkineet kaikki taidekoulut\njuurta jaksain, ja symfoniat ja oopperat meillä on semmoiset, että\nmeidän itsemmekin alkaa olla vaikea niitä kuulla. Mutta mitä olemme\nlisänneet kansantaruihin, legendoihin, lauluihin, mitä tauluja olemme\nantaneet kansalle, mitä musiikkia? Nikolskin kadun varrella tehdään\nkirjoja ja kuvia kansaa varten, Tulassa harmoonikoita, emmekä me\nkumpaankaan ole ottaneet osaa.\n\nKummallisinta ja eniten silmiin pistävää on meidän tieteemme ja\ntaiteemme suunnan kierous juuri niissä haaroissa, joitten luulisi\nitse tehtäviensä vuoksi pitävän olla kansalle hyödyllisiä ja jotka\nväärän suuntansa vuoksi näyttävät pikemmin turmiollisilta kuin\nhyödyllisiltä.\n\nTeknikon, lääkärin, opettajan, taiteilijan, kirjailijan luulisi itse\nkutsumuksensa perusteella pitävän palvella kansaa, -- mutta mitenkäs\non asian laita? Nykyisen suunnan vallitessa he eivät voi tuottaa\nkansalle muuta kuin vahinkoa.\n\nTeknikon, mekaanikon täytyy työskennellä pääoman avulla. Ilman\npääomia ei hän kelpaa mihinkään. Kaikki hänen tietonsa ovat\nsemmoisia, että niitten käyttäminen vaatii pääomia ja suuressa määrin\ntyömiehen hyväkseen käyttämistä. Ja puhumattakaan siitä, että hän\nitse on tottunut kuluttamaan vähintäin 1 1/2 tai 2 tuhatta vuodessa,\neikä senvuoksi voi mennä maalle, missä ei kukaan voi hänelle\nsemmoista palkkiota antaa, hän ei itse toimiensakaan vuoksi kelpaa\nkansaa palvelemaan. Hän osaa korkeimman matematiikan avulla laskea\nsillan kaaren, viputangon voiman y.m.s., mutta yksinkertaisimmissa\nkansan työtä koskevissa kysymyksissä hän joutuu ymmälle. Mitenkä on\naura, ajoneuvot parannettavat, mitenkä on silta puron, yli tehtävä,\nsanalla sanoen kaikesta siitä, mikä koskee työmiehen oloja, ei hän\ntiedä mitään ja ymmärtää vähemmän kuin typerin talonpoika. Antakaa\nhänelle verstaat, työväkeä yltä kyllin, tilatkaa ulkomailta koneet,\nsilloin hän ryhtyy toimeen. Mutta jos niissä oloissa, joissa\nmiljoonat ihmiset nykyään ovat, on löydettävä keino helpoittaa työtä,\nniin hän ei mitään tiedä eikä toimiensa, tottumustensa ja elämän\nvaatimustensa vuoksi voi kelvata tähän asiaan.\n\nVielä pahemmassa asemassa on lääkäri. Hänen luuloteltu tieteensä on\nkokonaan sillä kannalla, että hän osaa parantaa ainoastaan semmoisia\nihmisiä, jotka eivät mitään tee ja voivat käyttää hyväkseen toisten\ntyötä. Voidakseen tieteellisesti toimia hän tarvitsee lukemattoman\njoukon kalliita laitoksia, työkaluja, lääkkeitä, hygieenisesti\nlaitetut asunnot, ravinnon, tarvelaitoksen, hän tarvitsee, paitsi\npalkkaansa, semmoisia varoja, että, parantaakseen yhden sairaan,\nhänen täytyy näännyttää nälkään kymmeniä niistä, jotka saavat\nsuorittaa kulungit. Hän on harjoittanut opinnoita kuuluisien\noppineitten luona pääkaupungissa, ja näillä on vaan semmoisia\nsairaita, joita voi hoitaa klinikoissa, tai jotka voivat ostaa hoitoa\nvarten tarvittavat koneet, jopa tuota pikaa muuttaa pohjoismaasta\netelämaahan tai johonkin kylpypaikkaan.\n\nHeidän tieteensä on semmoinen, että, niinkuin kaikki maalaislääkärit\nvalittavat, työkansaa ei voi hoitaa sen köyhyyden takia, kun ei\nole varaa valmistaa sairaalle hygieenisiä oloja. Maalaislääkärit\nvalittavat samalla, ettei ole sairashuoneita, etteivät he ennätä\nsuorittaa tehtäviänsä, että he tarvitsevat vielä apulaisia,\nlääkäreitä ja välskäreitä. Mikä on siis johtopäätös? Johtopäätös on\nse, että kansan pääonnettomuus, josta seuraa taudit, jotka leviävät\ntulematta parannetuiksi, on elinkeinojen riittämättömyys.\n\nJa niinpä tiede, työnjakoon vedoten, kutsuu taistelijoitansa\nkansalle avuksi. Tiede on kokonaan liittynyt rikkaisiin luokkiin ja\ntehtäväkseen ottanut niitten ihmisten parantamisen, jotka kaiken\nvoivat itselleen hankkia, ja niille, joilla ei ole mitään liikoja\nvaroja, neuvoo se samallaisia parannuskeinoja.\n\nMutta kun varoja ei ole, niin ne täytyy ottaa kansalta, jossa taudit\nleviävät tulematta parannetuiksi varojen puutteen takia.\n\nNiinpä sanovatkin lääketieteen puolustajat, että se asia on vielä\nliian vähän kehittynyt.\n\nTietysti se on vähän kehittynyt, sillä jos se kehittyisi, josta\nJumala varjelkoon, ja kansan niskoille pantaisiin kahden tohtorin,\nkätilön ja välskärin asemesta kaksikymmentä kuhunkin kihlakuntaan,\nniinkuin tahdotaan tehdä, -- niin kohta ei olisi ketä parantaa.\nTieteellisen avun, josta tieteen puolustajat puhuvat, täytyy olla\naivan toisen. Ja sen avun anto ei ole vielä alkanut. Se alkaa\nsilloin, kun tiedemies, teknikko tai lääkäri huomaavat laittomaksi\nnykyään vallalla olevan työnjaon, s.o. toisen työn anastamisen,\nherkeävät pitämästä oikeutenaan ottaa ihmisiltä, puhumattakaan\nsadoista tuhansista, edes 1000 tai 100 ruplaa heille antamastaan\navusta ja rupeavat elämään työtä tekevien ihmisten keskuudessa,\nsamoissa olosuhteissa kuin hekin, käyttäen tietojansa mekaniikan,\ntekniikan, terveysopin ja sairaanhoidon kysymysten ratkaisemiseksi\ntyökansan hyväksi. Mutta nykyään on työkansan kustannuksella elävä\ntiede kokonaan unohtanut tämän kansan elämän ehdot, ei ole niistä\ntietävinään ja aivan tosissaan loukkaantunut siitä, ettei sen\nluulotellut tiedot kansalle sovellu.\n\nLääketiede, niinkuin teknillinenkin tiede, on vielä kehdossaan.\nKaikki kysymykset siitä, mitenkä paraiten on jaettava työaika,\nmitenkä on itseään ravittava, mitenkä itseään vaatetettava,\nsuojeltava kosteudelta, kylmyydeltä, mitenkä peseydyttävä, miten\nlapsia on kapaloitava ja ruokittava juuri niissä olosuhteissa, joissa\ntyökansa elää,--kaikki nuo kysymykset ovat vielä esille ottamatta.\nSama on laita tieteellisten opettajain ja pedagoogien. Niin on\ntiede tässäkin järjestänyt asian, että tieteellisesti opettaa voipi\nainoastaan rikkaita ihmisiä, ja opettajat, niinkuin teknikot ja\nlääkäritkin, tavoittelevat vaan rahoja. Meillä pyrkivät he senvuoksi\nvaltion palvelukseen.\n\nMuuten ei voikaan olla, sillä mallikelpoinen koulu maapalloilleen,\nuudenaikaisine pulpettineen, karttoineen, kirjastoineen ja\nmetodiikkoineen, on semmoinen, että sen ylläpitäminen vaatii\nkaksinkertaisia veroja joka kylältä. Niin vaatii tiede.\n\nKansa tarvitsee lapsiaan työssä, ja tarvitsee sitä enemmän, mitä\nköyhempi se on. Tieteen puolustajat sanovat: kasvatusoppi tuottaa\njo nytkin kansalle hyötyä, mutta kunhan se kehittyy, niin se tulee\ntuottamaan vieläkin enemmän. Mutta jos se kehittyy ja kussakin\nkihlakunnassa tulee kahdenkymmenen koulun asemesta olemaan sata\nkoulua, kaikki oppikouluja, joita kansa saa kustantaa, niin\nkansa köyhtyy vielä enemmän ja tulee vielä suuremmassa määrässä\ntarvitsemaan lastensa työtä.\n\n-- Mitäs on tehtävä? sanotaan tähän.\n\nHallitus laittaa koulut ja tekee koulunkäynnin pakolliseksi, niinkuin\non tehty Euroopassa. Mutta rahatpa otetaan sittenkin taas kansalta,\nniin että se saa vieläkin kovemmin tehdä työtä ja sillä tulee olemaan\nvieläkin vähemmän joutoaikaa. Taaskin olisi ainoa pelastus siinä,\nettä opettaja eläisi samoissa olosuhteissa kuin työmies ja opettaisi\nsiitä palkkiosta, joka hänelle vapaaehtoisesti ja mielellään annetaan.\n\nSemmoinen väärä suunta on tieteellä ja se tekee sille mahdottomaksi\ntäyttää velvollisuuttaan -- palvella kansaa. Mutta vielä selvemmin\nnähtävä on väärä suunta meidän sivistyneen luokkamme taiteellisessa\ntoiminnassa, jonka itse merkityksensäkin vuoksi pitäisi olla kansaa\nhyödyttävä.\n\nTiede voi vielä vedota tyhmään verukkeeseensa, että tiede toimii\ntieteen vuoksi, ja että, kun sen ensin tiedemiehet tarpeeksi\nkehittävät, se tulee kansallekin tajuttavaksi, mutta taiteen, jos se\non taidetta, täytyy olla kaikille tajuttavaa, ja erittäinkin niille,\njoitten hyväksi sitä harjoitetaan. Ja meidän taiteemme tila osoittaa\nhämmästyttävällä tavalla, etteivät taiteen harjoittajat tahdo, osaa,\neivätkä voi olla kansalle hyödyllisiä.\n\nMaalari tarvitsee suurten teostensa valmistamiseen semmoisen\ntyöverstaan, että siinä voisi työskennellä ainakin neljäkymmentä\npuuseppää tai suutaria, jotka saavat palella ja tukehtua hökkeleissä,\nmutta sitä paitsi hän vielä tarvitsee modelleja, pukuja,\nmatkustuksia. Taideakatemia on kuluttanut miljooneja kansalta\nkannettuja varoja taiteitten kehittämiseksi, ja näitten taiteitten\ntuotteet riippuvat palatsien seinillä, olematta kansalle käsitettäviä\ntai tarpeellisia.\n\nSäveltäjien täytyy, voidakseen ilmaista suuria aatteitansa, koota\npari sataa valkoisiin kaulahuiveihin tai teatteripukuihin puettua\nihmistä, ja kuluttaa satoja tuhansia ruplia oopperan aikaan\nsaamiseksi. Eivätkä tämän taiteen tuotteet voi herättää kansassa,\njos se joskus voisikin niitä hyväksensä käyttää, mitään muuta kuin\nkummastusta ja ikävää.\n\nLuulisi, etteivät kirjailijat ainakaan kaipaa työverstaita,\nmodelleja, orkestereita ja näyttelijöitä, mutta kirjailijakin\ntarvitsee suurten teostensa valmistamista varten matkustuksia,\npalatseja, taidenautintoja, teattereissa ja konserteissa käyntejä,\nkylpymatkoja y.m.s. -- puhumattakaan mukavasta asunnosta ja elämän\nnautinnoista. Jos ei hän itse saa ansaituksi, niin hänelle annetaan\neläke, että hän kirjailisi paremmin. Ja taaskin nuo teokset, joille\nme annamme niin suuren arvon, ovat kansalle aivan tarpeettomia.\n\nMitä jos lisääntyy vielä, niinkuin tiedemiehet ja taiteilijat\ntoivovat, semmoisia henkisen ravinnon hankkijoita, jos joka kylään\non rakennettava atelieeri, perustettava orkesteri ja joka kylässä on\nylläpidettävä kirjailijaa semmoisissa olosuhteissa, joita taiteilijat\npitävät itselleen välttämättöminä?\n\nMinä luulen, että työmiehet ovat mieluummin milloinkaan näkemättä\ntauluja, kuulematta symfonioja, lukematta runoja ja novelleja, kunhan\npääsevät elättämästä kaikkia noita tyhjäntoimittajia.\n\nMutta miksikäs taiteilijat eivät saattaisi palvella kansaa?\nOnhan joka tuvassa pyhäinkuvia, tauluja, jokainen talonpoika ja\ntalonpoikaisnainen laulaa, monella on soittokoneita ja kaikki osaavat\nkertoa kertomuksia, runoja, moni osaa lukea. Mitenkäs on kaksi asiaa,\njotka ovat yhteen kuuluvia kuin lukko ja avain, niin toisistaan\neronneet, että niitä on mahdotonta yhdistää?\n\nSanokaa maalarille, että hän maalaisi ilman atelieeriä, modelleja,\npukuja ja piirustaisi viiden kopekan hintaisia kuvia, niin hän\nvastaa, että se on samaa kuin luopua taiteesta, niinkuin hän sen\nkäsittää. Sanokaa soittoniekalle, että hän soittaisi balalaikalla,\nharmoonikalla, kitaralla ja opettaisi vaimoja laulamaan lauluja.\nSanokaa runoilijalle, kirjailijalle, että hän jättäisi runoelmansa,\nromaaninsa ja satiirinsa, ja tekisi laulukirjoja, sepittelisi\nkertomuksia, satuja, joita yksinkertaiset talonpojat voisivat\nymmärtää. He sanovat, että te olette hullu. Mutta eikö ole pahempaa\nhulluutta se, että ihmiset ainoastaan sen nojalla, että aikovat\nhenkisellä ravinnolla palvella niitä ihmisiä, jotka heitä ruokkivat\nja vaatettavat, ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sitten siihen\nmäärin unhottaneet sitoumuksensa, etteivät enää edes osaakaan\ntehdä tuota kansalle kelpaavaa ravintoa, pitäen kaiken lisäksi\ntuota sitoumuksestaan luopumista ansionaan. -- Mutta niinhän on\nkaikkialla sanotaan tähän. Kaikkialla vallitsee järjettömyys ja\ntulee vallitsemaan niin kauan kuin ihmiset työnjaon verukkeella\ntulevat syömään kansan työtä. Kansaa tullaan palvelemaan tieteillä ja\ntaiteilla vasta silloin, kun tieteen ja taiteen harjoittajat, eläen\nkansan keskuudessa ja kansan tavalla, vaatimatta mitään oikeuksia,\ntulevat tarjoamaan sille palveluksiansa, joitten vastaanottaminen tai\nhylkääminen tulee riippumaan kansan omasta tahdosta.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nSanoa tieteen ja taiteen toiminnan auttaneen ihmiskunnan edistystä,\ntarkottaen tällä toiminnalla sitä, mitä nykyään sillä nimellä\nnimitetään, on samaa kuin sanoa, että airoilla polskuttaminen\nsilloin, kun vene kulkee virran mukana, auttaa veneen liikettä. Se\nvaan sitä häiritsee.\n\nNiin kutsuttu työnjako, s.o. toisten työn anastus, joka nykyään on\ntullut tiedemiesten ja taiteilijoitten toiminnan ehdoksi, on ollut\nja yhä on pääsyynä ihmiskunnan hitaaseen edistykseen. Todistuksena\nsiitä on se kaikkien tiedemiesten tunnustama tosiasia, että tieteen\nja taiteen saavuttamia tuloksia ei kansa voi hyväkseen käyttää\nrikkauksien epätasaisen jakaantumisen vuoksi.\n\nMutta tämä epätasaisuus ei vähene tieteiden ja taiteiden edistyessä,\nvaan päinvastoin enenee. Eikä ole kummallista, että niin on,\nsillä tämä rikkauksien epätasainen jakaantuminen johtuu työnjaon\nteoriasta, jota tiedemiehet ja taiteilijat saarnaavat omia itsekkäitä\ntarkotuksiaan varten. Tiede puolustaa työnjakoa muuttumattomana\nlakina ja, vaikka näkee työnjakoon perustuvan rikkauksien\njakaantumisen olevan epätasaista ja turmiollista, kuitenkin\nvakuuttaa työnjakoa hyväksyvän toiminnan vievän ihmiset onneen.\nJohtopäätöksenä on: ihmiset käyttävät hyväkseen toisten työtä; mutta\njos he hyvin kauan ja vieläkin suuremmassa määrin tulevat hyväkseen\nkäyttämään toisten työtä, niin silloin tuo epätasainen rikkauksien\njakaantuminen, s.o. toisten työn hyväkseen käyttäminen, lakkaa.\n\nMuutamat ihmiset seisovat yhä suurenevan vesilähteen luona ja\npuuhaavat johtaakseen sen vettä syrjään janoavien ihmisten luota,\nvakuuttaen, että he juuri synnyttävätkin tuon veden, jota aivan\nkohta kerääntyy niin paljon, että siitä kaikille riittää. Mutta\ntämä vesi, joka on vuotanut ja vuotaa herkeämättä, raviten koko\nihmiskuntaa, ei ole suinkaan niitten ihmisten toiminnan tuloksena,\njotka seisoen lähteen luona sitä pois johtavat, vaan se virtaa ja\nvuotaa äyräittensä yli huolimatta ihmisten yrityksistä pysäyttää sen\nvuotamista.\n\nAina on ollut olemassa tosi kirkko, jonka ovat muodostaneet\naikakauden korkeimman totuuden yhdistämät ihmiset, eikä se koskaan\nole ollut se kirkko, joka on siksi itseään nimittänyt. Ja aina ovat\nolleet olemassa tiede ja taide, mutta ei ne, jotka sillä nimellä ovat\nitseään nimittäneet.\n\nTieteen ja taiteen edustajina itseään pitävistä ihmisistä näyttää\naina, että he ovat tehneet, tekevät ja kohta tulevat tekemään\nhämmästyttäviä ihmeitä, ja ettei ilman heitä ole ollut eikä ole\nmitään tiedettä eikä mitään taidetta. Niin ovat luulleet sofistit,\nskolastikot, alkemistat, kabalistit, talmudistit ja niin luulevat\nmeidän tieteellinen tieteemme ja meidän taiteemme taiteen vuoksi.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\n\"Mutta tiede, taide! Tehän hylkäätte tieteen ja taiteen, s.o.\nhylkäätte sen, mikä antaa ihmiskunnalle elämää.\" Tällä tempulla\nkoitetaan aina kumota minun todistukseni, ottamatta niistä selvää.\n\n\"Hän hylkää tieteen ja taiteen, hän tahtoo palauttaa ihmiset villiin\ntilaan, mitäs häntä rupeaa kuuntelemaan.\"\n\nMutta se ei ole totta. Minä en suinkaan hylkää tiedettä, s.o.\nihmisen järjellistä toimintaa, enkä taidetta -- tämän järjellisen\ntoiminnan ilmaisua, vaan juuri tämän järjellisen toiminnan ja sen\nilmaisun nimessä minä puhunkin sitä, mitä puhun, ainoastaan siinä\ntarkotuksessa, että ihmiskunta voisi päästä siitä villistä tilasta,\njohon se meidän aikamme väärän opin kautta on nopeasti vajoomassa.\n\nTiede ja taide ovat yhtä välttämättömiä ihmisille kuin ruoka, juoma\nja vaatteet, vieläpä välttämättömämpiäkin; mutta ne eivät ole\nsitä senvuoksi, että me päätämme sen, jota nimitämme tieteeksi ja\ntaiteeksi, olevan välttämätöntä, vaan ainoastaan senvuoksi, että se\ntodellakin on ihmisille välttämätöntä.\n\nJos nyt ihmisten ruumiin ravinnoksi ruvetaan valmistamaan heiniä,\nniin minun vakuutukseni, että heinät ovat ihmisten ravinto, ei saa\naikaan sitä, että heinistä todellakin tulee ihmisten ravintoa. Enhän\nvoi sanoa: mikset sinä syö heiniä, kun se on välttämätön ravinto?\nVoihan sattua, että se, mitä tarjoan, ei olekaan ravintoa.\n\nNiinpä on juuri laita meidän tieteemme ja taiteemme. Meistä näyttää,\nettä, jos me kreikkalaiseen sanaan liitämme sanan \"logia\" ja\nnimitämme sen tieteeksi, siitä tuleekin tiede; ja että, jos jonkin\nilettävän asian, niinkuin alastomien naisten maalaamisen, nimitämme\nkreikkalaisella sanalla ja sanomme sen olevan taidetta, siitä\ntuleekin taide. Mutta puhuimmepa tuommoista kuinka paljon hyvänsä,\nniin se, mitä me teemme laskiessamme kuoriaisia, kemiallisesti\ntutkiessamme linnunradan aineksia, maalatessamme vedenimpiä ja\nhistoriallisia tauluja, sepittäessämme novelleja ja symfonioja, ei\ntule tieteeksi eikä taiteeksi niin kauan kuin sitä eivät mielellään\nota vastaan ne ihmiset, joita varten sitä tehdään. Ja tähän asti ei\nsitä ole otettu vastaan.\n\nJos ainoastaan muutamien ihmisten sallittaisiin valmistaa ravintoa,\nja kaikilta muilta se kiellettäisiin, niin luullakseni ravinnon\nlaatu siitä huononisi. Jos venäläisillä talonpojilla olisi\nyksinoikeus ravinnon valmistamiseen, niin ei olisi muuta ravintoa\nkuin hapanleipää, perunoita, sipulia ja kaljaa -- sitä, mikä heitä\nmiellyttää. Sama olisi laita korkeimman tieteellisen ja taiteellisen\ntoiminnan, jos yksinoikeuden siihen ottaisi itselleen joku erityinen\nsääty, -- sillä eroituksella vaan, että ruumiin ravinnossa ei\nvoi olla kovin suuria poikkeuksia luonnollisuudesta: sekä leipä\nettä sipuli, vaikkeivät olekaan erittäin maukasta ravintoa, ovat\nkuitenkin syötäviä. Henkisessä ravinnossa sitä vastoin voi olla\nmitä suurimpia poikkeuksia, ja muutamat ihmiset voivat pitkät ajat\nravita itseään suorastaan heille tarpeettomalla tai vahingollisella,\nmyrkyllisellä henkisellä ravinnolla, voivat itse vähitellen tappaa\nitsensä oopiumilla tai väkiviinalla ja tätä samaa ravintoa tarjota\njoukoillekin.\n\nNiin juuri on käynyt meidänkin. Ja niin on käynyt senvuoksi, että\ntieteen ja taiteen harjoittajain asema on etuoikeutettu, sillä tiede\nja taide meidän maailmassamme ei ole koko ihmiskunnan järjellinen\ntoiminta, vaan pienen piirin, joka nimittää itseänsä tiedemiehiksi ja\ntaiteilijoiksi ja jolla on yksinoikeus tähän toimintaan. Senvuoksi\non se väärentänyt tieteen ja taiteen käsitteetkin, unohtanut\nkutsumuksensa tarkotuksen ja koettaa ainoastaan huvittaa ja ikävästä\npelastaa pientä tyhjäntoimittajajoukkoaan.\n\nSiitä asti kuin ihmisiä on ollut olemassa, en heillä aina ollut\ntiedettä kaikkein yksinkertaisimmassa ja laajimmassa merkityksessä.\nTiede, s.o. ihmiskunnan tiedot, on aina ollut ja on olemassa. Ilman\nsitä on elämää mahdotonta ajatella, eikä ole tarpeen sitä kumota\neikä puolustaa. Mutta asia on siinä, että näitten tietojen piiri on\nniin laaja, siinä on niin paljon kaikenlaatuisia tietoja -- alkaen\ntiedosta, mistä rauta on saatavissa, tietoon aurinkojen liikunnosta,\n-- että ihminen hämmästyy, jos ei hänellä ole johtavaa lankaa, jonka\nmukaan hän voisi päättää, mikä kaikista noista tiedoista on tärkein\nhänelle ja mikä vähemmän tärkeä.\n\nSenvuoksi on ihmisten korkein viisaus aina ollut sen johtavan langan\nlöytämisessä, jonka mukaan on arvosteltava, mikä tieto on tärkeä,\nmikä vähemmän tärkeä.\n\nJa tätä, kaikkia muita tietoja johtavaa tietoa ovat ihmiset aina\nnimittäneet tieteeksi ahtaassa merkityksessä.\n\nSemmoinen tiede on aina, meidän aikaamme asti, ollut olemassa\nihmisten yhteiskunnissa, jotka ovat kehittyneet pois alkuperäisestä,\nvillistä tilasta.\n\nSiitä saakka kuin ihmiskunta on ollut olemassa, on aina kaikissa\nkansoissa ilmestynyt opettajia, jotka ovat edustaneet tiedettä tuossa\nahtaassa merkityksessä, tiedettä siitä, mitä ihmisen on kaikkein\ntärkeintä tietää. Tämän tieteen tutkimuksen esineenä on aina ollut,\nmikä on kunkin ihmisen ja kaikkien ihmisten tarkotus ja siis tosi\nonni. Tämä tiede juuri on ollutkin johtavana lankana määritellessä\nkaikkien muitten tieteiden ja niitten ilmaisujen, taiteiden,\nmerkitystä.\n\nNe tieteet ja taiteet, jotka ovat edistäneet ja tulleet lähemmä\nkaikkien ihmisten tarkotusta ja onnea käsittelevää perustiedettä,\novat saaneet suuremman arvon yleisessä mielipiteessä ja päinvastoin.\n\nSemmoinen oli Konfuciuksen, Buddhan, Mooseksen, Sokrateen, Kristuksen,\nMuhamedin tiede, jota ovat pitäneet ja pitävät tieteenä kaikki\nihmiset, paitsi meidän piirimme niin kutsutut sivistyneet.\n\nSemmoinen tiede ei ole ainoastaan aina ollut etusijassa, vaan se on\nollut se, jonka mukaan on määritelty toisten merkitys.\n\nEikä se ollenkaan ole johtunut siitä, niinkuin luulevat meidän\naikamme n.k. oppineet, että petkuttajat, tämän tieteen ylimmäiset\npapit, opettajat ovat antaneet sille semmoisen merkityksen, vaan\nsenvuoksi, että, niinkuin jokainen voi sen sisällisen kokemuksen\nkautta huomata, ilman tiedettä siitä, mikä on ihmisen tarkotus ja\nonni, todellakaan ei voi arvostella tieteitä ja taiteita.\n\nJa senvuoksi ei myöskään voi olla tieteellistä tutkimusta, sillä\ntieteiden tutkimuksen esineitä on _lukematon_ joukko -- sanon\n\"lukematon\" sanan täydessä merkityksessä.\n\nIlman tietoa siitä, mikä on kaikkien ihmisten tarkotus ja onni,\ntulevat kaikki muut tieteet ja taiteet, niinkuin ne ovat meillä jo\ntulleetkin, joutavaksi ja vahingolliseksi huvitukseksi. Ihmiskunta\non kauan elänyt, eikä koskaan ole elänyt ilman tiedettä siitä, mikä\non ihmisten tarkotus ja onni, vaikkakin tiede ihmisten onnesta\npintapuolisesta tutkijasta näyttää olevan erillainen buddhalaisilla,\nbramiineilla, juutalaisilla, kristityillä, konfutsialaisilla, Laodsen\nseuraajilla. Missä vaan on villistä tilasta pois kehittyneitä\nihmisiä, näemme tuon tieteen, ja sittenkin meidän aikamme ihmiset\nyhtäkkiä päättävät, että juuri tuo tiede, joka tähän asti on ollut\nkaikkien ihmistietojen johtajana, onkin kaikelle esteenä.\n\nIhmiset rakentavat rakennuksia, ja yksi rakennusmestari on tehnyt\nyhden piirustuksen, toinen toisen, kolmas kolmannen. Piirustukset\novat vähän erillaisia, mutta ne ovat oikeita, niin että jokainen voi\nnähdä, että, jos kaikki tehdään piirustuksen mukaan, rakennus tulee\nrakennetuksi.\n\nSemmoisia rakennusmestareita ovat Konfucius, Buddha, Mooses, Kristus.\n\nYhtäkkiä tulee ihmisiä, jotka vakuuttavat pääasian olevan, ettei\npidä olla mitään piirustusta, ja että on rakennettava noin vaan,\nsilmämäärällä. Ja tuota \"noin vaan\" nämä ihmiset nimittävät kaikkein\ntäsmällisimmäksi tieteelliseksi tieteeksi, niinkuin paavia nimitetään\nkaikkein pyhimmäksi. Ihmiset kieltävät kaiken tieteen, itse tieteen\nytimen -- ihmisten tarkotuksen ja onnen määrittelemisen, ja tätä\ntieteen kieltämistä he nimittävät tieteeksi. Siitä saakka kuin\nihmisiä on ollut olemassa, on heidän keskuudessaan syntynyt suuria\nneroja, jotka taistellessaan järjen ja omantunnon vaatimusten kanssa\novat koittaneet ratkaista kysymystä, mikä on sekä minun, että\njokaisen ihmisen tarkotus ja onni.\n\nMitä tahtoo minulta ja jokaiselta ihmiseltä se voima, joka on minut\nluonut ja minua johtaa? Ja mitä on minun tekeminen tyydyttääkseni\nminussa olevia persoonallisen ja yhteisen onnen vaatimuksia?\n\nHe ovat kysyneet itseltään: minä olen kokonaisuus ja osa jostakin\näärettömästä, ijankaikkisesta; mimmoinen on minun suhteeni\nsamallaisiin osiin -- ihmisiin ja tuohon kokonaisuuteen?\n\nJa omantunnon äänestä, järjestä ja siitä, mitä heille ovat puhuneet\nennen eläneet ihmiset ja heidän aikalaisensa, jotka ovat kysyneet\nsamaa, ovat nämä suuret opettajat johtaneet oppinsa, yksinkertaiset,\nselvät, kaikille ymmärrettävät ja mahdolliset täyttää.\n\nSemmoisia ihmisiä on ollut eri kykyisiä. Semmoisia on maailma\ntäynnään.\n\nKaikki elävät ihmiset kysyvät: mitenkä on persoonallisen onnen\nvaatimus sovitettava omantunnon ja järjen kanssa, jotka vaativat\nihmisten yhteistä onnea? Ja tästä yhteisestä työstä kehittyy\nvähitellen, mutta keskeytymättä, uudet järjen ja omantunnon\nvaatimuksia lähempänä olevat elämän muodot.\n\nYhtäkkiä ilmestyy uusi ihmissääty, joka sanoo: kaikki tuo on\njoutavaa, kaikki se on hyljättävä. Se on deduktiivinen ajatustapa\n(mikä ero on deduktiivisen ja induktiivisen tavan välillä, sitä\nei kukaan koskaan ole voinut ymmärtää), se on teoloogisen ja\nmetafyysisen aikakauden menettelytapoja. Kaikki se, minkä ihmiset\nymmärtävät sisällisen kokemuksen kautta ja ilmoittavat toinen\ntoiselleen elämänsä lain tietoisuudesta, kaikki, minkä maailman\nalusta ovat tehneet tällä tiellä ihmiskunnan suurimmat nerot, kaikki\nse on joutavaa ja merkityksetöntä.\n\nTämä uusi oppi sanoo näin: sinä olet elimistön solu, ja sinun\njärjellisen toimintasi tehtävä on määritellä funktsionaalinen\ntoimintasi. Määritelläksesi taas tuon funktsionaalisen toimintasi\nsinun täytyy tehdä havaintoja ulkopuolella itseäsi. Se, että sinä\nolet solu, joka ajattelee, kärsii, puhuu, ymmärtää, ja että sinä\nsenvuoksi voit toiselta samallaiselta solulta kysyä, samoinko se\nkärsii, iloitsee, tuntee kuin sinäkin, täten vielä tarkistaen omaa\nkokemustasi; se että sinä voit käyttää hyväksesi sitä, mitä ennen\neläneet, kärsivät, ajattelevat ja puhuvat solut ovat kirjoittaneet\nmuistiin tästä aineesta; se, että sinulla on miljooneja soluja, jotka\nmyöntymällä edellisten ajatuksiin vahvistavat sinun havaintojasi;\nse, että sinä itse olet elävä solu, joka aina välittömän sisällisen\nkokemuksen kautta tunnet, josko sinun funktsionaalinen toimintasi\non oikea tai ei, -- kaikki se ei merkitse mitään, kaikki se on\nkelvotonta, väärää menettelytapaa. Oikea, tieteellinen menettelytapa\non tämmöinen: jos sinä tahdot tietää, mikä on sinun funktsionaalinen\ntoimintasi, s.o. mikä on sinun tarkotuksesi ja onnesi, ja koko\nihmiskunnan ja koko maailman tarkotus ja onni, niin ennen kaikkea\nsinun täytyy heretä kuuntelemasta omantuntosi ja järkesi ääntä ja\nvaatimuksia, jotka puhuvat sinussa ja sinun kaltaisissasi, sinun\ntäytyy heretä uskomasta kaikkea sitä, mitä ovat puhuneet ihmiskunnan\nsuuret opettajat järjestään ja omasta tunnostaan, pitää kaikkea\nsitä joutavana ja alottaa kaikki alusta. Ja voidaksesi ymmärtää\nkaikki sinun täytyy mikroskoopilla tarkastella ameebien ja solujen\nliikkeitä lapamadossa, tai vielä mukavampaa on uskoa kaikkea sitä,\nmitä sinulle sanovat tästä erehtymättömyyden valtakirjalla varustetut\nihmiset. Tarkastellessasi näitten ameebien ja solujen liikkeitä,\ntai lukiessasi siitä, mitä muut ovat nähneet, on sinun otaksuttava\nnäillä soluilla olevan inhimillisiä tunteita ja mietteitä siitä,\nmitä he haluavat, mihin pyrkivät ja mihin ovat tottuneet; ja näistä\nhavainnoista (joissa joka sanassa on ajatus- tai lausevirhe)\non analogian mukaan päätettävä, mitä sinä olet, mikä on sinun\ntarkotuksesi ja mikä on sinun ja toisten kaltaisesi solujen onni.\nYmmärtääksesi itseäsi sinun täytyy tutkia ei ainoastaan lapamatoa,\njonka sinä näet, vaan myöskin mikroskoopillisia olioita, joita sinä\ntuskin näet, ja vielä toisten olioitten muuttumista toisiksi, jota ei\nkukaan koskaan ole nähnyt, etkä sinäkään koskaan tule näkemään. Sama\non laita taiteenkin. Taide on siellä, missä on ollut tositiedettä,\naina ollut ihmisen tarkotusta ja onnea koskevan tiedon ilmaisuna.\nSiitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, ovat he eri tietojen\nilmaisuista erottaneet tärkeimmän ilmaisun -- tiedon tarkotuksesta\nja onnesta, ja tämän tiedon ilmaisuna onkin ollut taide ahtaassa\nmerkinnössä. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on ollut\nmyöskin noita erityisen herkkiä ja oppia ihmisen tarkotuksesta ja\nonnesta ymmärtäviä sieluja, jotka kanteleilla ja kitaroilla, kuvin\nja sanoin ovat ilmaisseet inhimillistä taisteluaan valhetta vastaan,\njoka on eksyttänyt heitä pois tarkotuksestaan, kärsimyksiään tässä\ntaistelussa, toiveitaan hyvän voitosta, epätoivoansa pahuuden voiton\nja innostustansa tuon lähenevän onnen johdosta.\n\nSiitä saakka kuin on ollut ihmisiä, ei tositaiteella, sillä, jota\nihmiset ovat pitäneet suuressa arvossa, ole ollut merkitystä muuna\nkuin tiedon ilmaisuna ihmisen tarkotuksesta ja onnesta.\n\nAina ja viime aikoihin asti on taide palvellut oppia elämästä --\nsitä, joka sittemmin nimitettiin uskonnoksi, ja ainoastaan silloin\nse oli sitä, mitä ihmiset pitivät niin suuressa arvossa. Mutta niin\npian kuin tarkotusta ja onnea koskevan tieteen sijalle tuli tiede,\njoka koski kaikkea, mikä vaan päähän juolahti, niin pian kuin tiede\nkadotti tarkotuksensa ja merkityksensä, ja todellista tiedettä\nalettiin ylenkatseellisesti nimittää uskonnoksi, lakkasi taide\nolemasta tärkeänä inhimillisenä toimintana.\n\nNiin kauan kuin kirkko opetti tarkotuksesta ja onnesta, palveli\ntaide kirkkoa ja oli tositaidetta, mutta niin pian kuin taide luopui\nkirkosta ja alkoi palvella tiedettä, joka taas palveli mitä sattui,\nkadotti taide merkityksensä ja -- huolimatta vanhalta muistilta\nesiintuomista oikeuksistaan sekä järjettömästä, kutsumuksensa\nunohtamista, todistavasta vakuutuksesta, että taide palvelee\ntaidetta -- muuttui ammatiksi, joka tuottaa ihmisille hauskuutta ja\nehdottomasti liittyy koreograafiseen, kulinaariseen ja kosmeetiseen\ntaiteeseen, joitten harjoittajat yhtä suurella oikeudella\nnimittävät itseänsä taiteilijoiksi kuin runoilijat, maalarit ja\nsoittotaiteilijat meidän aikanamme.\n\nKun katsahtaa taaksensa, niin näkee, että tuhannen vuoden kuluessa\nmiljaardien ihmisten joukosta eroittuu kymmenkunta Konfucioita,\nBuddhoja, Soloneja, Sokrateita, Salomoita, Homeroja, Esaijoja,\nDavideja. Harvoin niitä näkyy esiintyvän ihmisten joukossa, vaikka\nniitä ennen aikaan ilmestyi ei ainoastaan yhdestä säädystä, vaan\nkaikkien ihmisten keskuudesta. Harvinaisia näkyvät olevan nuo\ntosioppineet, taiteilijat, henkisen ravinnon tuottajat. Eikä\nihmiskunta suotta ole asettanut heitä niin korkealle. Mutta nyt\non tultu niin pitkälle, että kaikki nuo entiset suuret tieteen ja\ntaiteen työmiehet ovat jo meille tarpeettomia. Nykyään saattaa\ntieteen ja taiteen työmiehiä työnjaon lain mukaan tehdä tehtaissa,\nja yhdessä vuosikymmenessä me otamme tehdäksemme enemmän tieteen ja\ntaiteen neroja, kuin mitä on syntynyt maailman alusta asti.\n\nNykyään on olemassa oppineitten ja taiteilijoitten ammattikunta, joka\nuudenaikaisella tavalla valmistaa koko sen henkisen ravinnon, mitä\nihmiskunta tarvitsee.\n\nJa tätä ravintoa on valmistettu niin paljon, ettei vanhoja, entisiä\nihmisneroja, ei muinaisajan eikä myöhempiäkään, tarvitse enään\nmuistellakaan, -- se kaikki on ollut teoloogisen ja metafyysisen\naikakauden toimintaa, joka on pois pyyhittävä. Todellinen järjellinen\ntyö on alkanut noin 50 vuotta sitten. Ja näiden 50 vuoden kuluessa\nolemme me tehneet niin monta suurta miestä, että niitä yhdessä\nainoassa saksalaisessa yliopistossa on enemmän kuin koko maailmassa\ntähän asti on ollut. Tieteitä olemme tehneet niin paljon -- niitä\nkun on niin helppo tehdä -- ettei yksi ihminen voi niitä kaikkia\ntuntea, eipä edes saada päähänsä kaikkia olemassa olevien tieteiden\nnimityksiäkään. Nimityksistäkin ja tulisi paksu sanakirja, ja joka\npäivä tehdään yhä uusia tieteitä.\n\nTehty on hyvin paljon, siihen tapaan kuin teki muuan virolainen\nopettaja, joka opetti tilanhaltijan lapsille ranskankielen asemesta\nvironkieltä. Me olemme oppineet paljon, mutta onnettomuus on vaan\nsiinä, etteivät muut, kuin me itse, mitään siitä ymmärrä, vaan\npitävät sitä mihinkään kelpaamattomana loruna.\n\nMutta onhan siihenkin selitys: ihmiset eivät käsitä tieteellisen\ntieteen tuottamaa hyötyä, sillä he ovat teoloogisen aikakauden\ntietojen vaikutuksen alaisina, sen typerän aikakauden, jolloin\nkoko kansa, sekä juutalaisilla, kiinalaisilla, intialaisilla että\nkreikkalaisilla, ymmärsi kaikki, mitä heille puhuivat suuret\nopettajat.\n\nMutta johtuipa se mistä hyvänsä, asia on niin, että tieteet ja\ntaiteet ovat aina olleet olemassa ihmiskunnassa, ja silloin, kun ne\ntodella ovat olleet olemassa, ovat ne olleet tarpeellisia ja kaikille\nymmärrettäviä.\n\nMe teemme jotakin, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, mutta\nsitä ei meillä ole oikeutta nimittää tieteeksi ja taiteeksi.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\n\"Teillähän on vaan toinen, tieteelle sopimaton, ahtaampi määritelmä\ntieteestä ja taiteesta\", sanotaan minulle, \"mutta se ei sulje\npois niitä, ja jälelle jää kuitenkin tieteellinen toiminta, jota\nharjoittivat: Galilei, Bruno, Homero, Michel-Angelo, Beethoven,\nWagner ynnä kaikki toisarvoiset oppineet ja taiteilijat, jotka\nkoko elämänsä pyhittivät tieteen ja taiteen palvelukseen.\" Niin\ntavallisesti sanotaan ja koetetaan vedota entisten ja nykyisten\noppineitten ja taiteilijoitten toiminnan välillä olevaan yhteyteen,\njota muissa tapauksissa taas ei tunnusteta. Sitä paitsi koetetaan\nunohtaa se erityinen, uusi työnjaon periaate, jonka perusteella tiede\nja taide nykyään ovat etuoikeutetussa asemassaan.\n\nEnsiksikin ei voi väittää yhteyttä olevan entisajan ja nykyajan\nnerojen välillä. Niinkuin ensimäisten kristittyjen pyhällä elämällä\nei ole mitään yhteistä paavien elämän kanssa, niin ei myöskään\nGalilein, Shakespearen, Beethovenin toiminnalla ole mitään yhteistä\nTindallin, Hugon, Wagnerin toiminnan kanssa. Niinkuin pyhät isät\nkieltäytyisivät sukulaisuudesta paavien kanssa, niin vanhan ajan\ntiedemiehetkin kieltäytyisivät sukulaisuudesta nykyaikaisten kanssa.\n\nToiseksi sen merkityksen kautta, jonka tieteet ja taiteet nykyään\nitselleen antavat, on meillä hyvin selvä, tieteen itsensä antama\nmittakaava, jolla voimme määrätä josko ne vastaavat tarkotustaan\ntai ei, ja siten ei löysillä perusteilla, vaan määrätyn mittakaavan\nmukaan ratkaista, onko sillä toiminnalla, joka nimittää itseänsä\ntieteeksi ja taiteeksi, perustetta kantaa tätä nimeä.\n\nKun egyptiläiset tai kreikkalaiset papit harjoittivat kaikille\ntuntemattomia salaisia toimituksiaan, sanoen niitten sisältävän koko\ntieteen ja taiteen, oli mahdotonta heidän kansalle tuottaman hyödyn\nperusteella tarkastaa heidän tieteensä todellisuutta, sillä tiede,\nheidän vakuutuksensa mukaan, oli yliluonnollinen. Mutta nyt on meillä\nkaikilla hyvin selvä, yksinkertainen mittakaava, joka sulkee pois\nkaiken yliluonnollisen: tiede ja taide lupaavat toimittaa ihmiskunnan\naivojen tehtävää yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan hyväksi. Ja\nsenvuoksi on meillä oikeus nimittää tieteeksi ja taiteeksi ainoastaan\nsellaista toimintaa, jolla on tuo tarkotus ja joka sitä täyttää.\n\nSenvuoksi, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä nuo oppineet ja\ntaiteilijat, jotka sepittävät rikos-, valtio- ja kansainvälisten\noikeuksien teorioja, jotka keksivät uusia kanuunia ja\nräjähdysaineita, säveltävät hävyttömiä oopperoita ja operetteja\ntai kirjoittavat yhtä hävyttömiä romaaneja, meillä ei ole oikeutta\nnimittää koko tuota toimintaa tieteen ja taiteen toiminnaksi, koska\nsen tarkotuksena ei ole yhteiskuntien tai ihmiskunnan onni, vaan se\npäinvastoin ihmisiä vahingoittaa. Kaikki tuo ei siis ole tiedettä\neikä taidetta. Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne\noppineet, jotka yksinkertaisuudessaan koko elämänikänsä tutkivat\nmikroskoopillisia eläviä ja teleskoopillisia ja spektraalisia\nilmiöitä, tai taiteilijat, jotka tutkittuaan muinaisuuden\nmuistomerkkejä kirjoittelevat historiallisia romaaneja, maalailevat\ntauluja, säveltävät symfonioja ja sepittävät kauniita runoja, --\nkaikkia noita ihmisiä, huolimatta heidän harrastuksestaan, ei\nvoi, tieteen oman määritelmän mukaan, nimittää tieteen ja taiteen\nedustajiksi ensiksikin senvuoksi, ettei heidän tieteellinen\ntoimintansa tieteen vuoksi ja taiteellinen toimintansa taiteen\nvuoksi tarkota ihmiskunnan onnea, ja toiseksi senvuoksi, ettei ole\ntuloksia tuosta toiminnasta yhteiskunnan tai ihmiskunnan hyväksi. Se\ntaas, että heidän toimintansa joskus tuottaa hyötyä ja hauskuutta\nmuutamille ihmisille, ei mitenkään oikeuta meitä, heidän oman\ntieteellisen määritelmänsä mukaan, pitämään heitä tieteen ja taiteen\nedustajina.\n\nAivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne ihmiset,\njotka tekevät keksintöjä sähkövoiman käyttämisessä valaistukseen,\nlämmitykseen ja liikevoimana, tai uusien kemiallisten yhdistysten\nalalla, joista saadaan dynamiittia ja kauniita värejä, ne ihmiset,\njotka oivallisesti soittavat Beethovenin symfonioja, näyttelevät\nteattereissa, maalaavat hyviä muotokuvia, laatukuvia ja maisemia,\nkirjoittavat huvittavia romaaneja, joitten tarkotuksena on\nainoastaan rikkaitten ihmisten ikävän haihduttaminen, -- niitten\nihmisten toimintaa ei voi nimittää tieteeksi ja taiteeksi, sillä\ntämä toiminta ei tarkota, niinkuin elimistön aivojen toiminta,\nkokonaisuuden hyvää, vaan sitä johtaa ainoastaan persoonallinen etu,\netuoikeuksien saavuttamisen halu, raha, jota saadaan n.k. taiteen\nkeksimisestä ja harjoittamisesta, eikä sitä sen vuoksi mitenkään voi\neroittaa muusta itsekkäästä persoonallisesta toiminnasta, joka lisää\nelämän hauskuuksia, niinkuin ravintoloitsijain, taideratsastajain,\nmuotiompelijain, porttojen y.m. toiminta. Niin toisten kuin\ntoistenkaan toiminta ei sovellu tieteen ja taiteen määritelmään,\njotka lupaavat työnjaon perusteella palvella koko ihmiskunnan tai\nyhteiskunnan hyvää.\n\nTieteen määritelmä tieteestä ja taiteesta on aivan oikea, mutta\nvalitettavasti ei nykyisten tieteiden ja taiteiden toiminta siihen\nsovellu. Yksien toiminta on suorastaan vahingollista, toisten\nhyödytöntä, kolmansien mitätöntä, ainoastaan rikkaille kelpaavaa.\nKaikki he saattavat olla hyvin hyviä ihmisiä, mutta he eivät täytä\nsitä, mitä he, oman määritelmänsä mukaan, ovat ottaneet tehdäkseen,\nja senvuoksi ovat yhtä vähän oikeutettuja pitämään itseänsä tieteen\nja taiteen edustajina, kuin nykyinen papisto, joka niinikään ei täytä\npäällensä ottamiaan velvollisuuksia, on oikeutettu pitämään itseään\njumalallisen totuuden edustajina ja opettajina.\n\nJa ymmärrettävää on, miksi nykyisen tieteen ja taiteen työmiehet\neivät ole täyttäneet eivätkä voi täyttää kutsumustaan. Siksi, että he\novat velvollisuuksistaan tehneet oikeudet.\n\nTieteellinen ja taiteellinen toiminta, nykyisessä merkinnössään, on\nainoastaan silloin hedelmällinen, kun se ei tiedä mitään oikeuksista,\nvaan tietää yksin velvollisuutensa. Ainoastaan senvuoksi, että se\naina on semmoinen -- että sen ominaisuutena on itsekieltäymys, --\nantaakin ihmiskunta tälle toiminnalle niin suuren arvon.\n\nJos jotkin ihmiset todellakin ovat kutsutut palvelemaan toisia\nhenkisellä työllä, niin he saavat aina kärsiä täyttäessään tätä\ntehtäväänsä, sillä ainoastaan kärsimysten kautta syntyy henkinen\nmaailma.\n\nItsekieltämys ja kärsimykset ovat olevat ajattelijan ja taiteilijan\nkohtalona senvuoksi, että hänen päämääränsä on ihmisten onni.\nIhmiset ovat onnettomia: kärsivät, sortuvat. Odottelemiseen ja\nvilvoittelemiseen ei ole aikaa.\n\nAjattelija ja taiteilija eivät koskaan tule istumaan Olympon\nkukkuloilla, niinkuin me olemme tottuneet ajattelemaan, he tulevat\naina, ikuisesti olemaan levottomuudessa ja jännityksessä. He olisivat\nvoineet ratkaista ja sanoa sen, mikä olisi antanut onnen ihmisille,\nolisi vapauttanut heidät kärsimyksistä, mutta he eivät sitä\nratkaisseet eivätkä sanoneet, ja huomenna se saattaa olla myöhäistä\n-- sillä he kuolevat.\n\nEi siitä tule ajattelijaa ja taiteilijaa, joka kasvatetaan\nlaitoksessa, missä muka valmistetaan oppineita ja taiteilijoita,\nja saa diploomin, vaan siitä, joka ei voi olla ajattelematta ja\nilmaisematta sitä, mikä hänen sielussaan liikkuu, vaikka sitä\ntahtoisikin, koska häntä on johtamassa kaksi vastustamatonta voimaa:\nsisällinen tarve ja ihmisten vaatimus.\n\nHyvinvoipia, mässäileviä ja itsetyytyväisiä ajattelijoita ja\ntaiteilijoita ei ole.\n\nSemmoinen henkinen toiminta, joka todellakin on toisille\ntarpeellinen, on mitä raskain kutsumus -- risti, niinkuin\nevankelioissa on sanottu. Ja ainoa, epäilemätön tunnusmerkki\nkutsumuksen olemassa olosta on itsekieltäymys, itsensä uhraaminen\nvoidakseen ilmituoda toisten ihmisten hyödyksi sisälliset voimansa.\n\nOpettaa kuinka monta kovakuoriaista on maailmassa, tarkastella\nauringossa olevia pilkkuja, kirjoittaa romaaneja ja oopperoita voipi\nkärsimyksiä kokematta, mutta opettaa ihmisiä löytämään onnensa,\njoka kokonaan on itsekieltäymyksessä ja toisten palvelemisessa, ja\nvoimakkaasti ilmaista tätä oppia ei voi ilman itsekieltäymystä.\n\nNiin kauan oli olemassa kirkko, kuin opettajat kärsivät ja olivat\npuutteessa, mutta niin pian kuin he rupesivat lihoomaan, päättyi\nheidän opettajatoimintansa.\n\nKun papit olivat kultaisia, olivat astiat puisia, mutta kun astiat\ntulivat kultaisiksi, tulivat papit puisiksi, sanoo kansa.\n\nEi Kristus suotta kuollut ristinpuulla, ei kärsimyksen uhri suotta\nvoita kaikkea.\n\nMutta meidän tieteemme ja taiteemme ovat turvatut, diploomeilla\nvarustetut, eikä kukaan muusta huolehdi kuin siitä, mitenkä ne\nolisivat vielä paremmin turvattavat s.o. tehtävät mahdottomiksi\npalvelemaan ihmisiä.\n\nTositieteellä ja tositaiteella on kaksi varmaa tunnusmerkkiä: toinen\n-- sisällinen, se, että tieteen ja taiteen palvelija, omaa etuaan\najattelematta, itsekieltäymyksellä täyttää kutsumustaan, ja toinen\n-- ulkonainen, se, että hänen teoksensa ovat käsitettäviä kaikille\nihmisille, joitten onni on hänen päämääränään. Otaksuivatpa ihmiset\ntarkotuksensa ja onnensa olevan minkä hyvänsä, tiede on oleva oppia\ntästä tarkotuksesta ja onnesta, ja taide tämän opin ilmaisua.\nSolonin, Konfuciuksen lait ovat tiedettä, Mooseksen, Kristuksen oppi\non tiedettä, rakennukset Athenassa, Davidin psalmit ovat taidetta,\nmutta kappalten neljännen dimensioonin ja kemiallisten yhdistysten\ntaulujen tutkiminen ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan tiedettä.\nTositieteen virkaa tekevät nykyaikaan jumaluusoppi ja juriidilliset\ntieteet, tositaiteen virkaa kirkolliset ja hallinnolliset menot,\njoihin ei kukaan usko ja joita ei kukaan pidä totisena asiana. Se\ntaas, jota meillä nimitetään tieteeksi ja taiteeksi, on joutilaan\njärjen ja tunteen tuotetta, jonka tarkotuksena on kutkutella\nsamallaisia joutilaita järkiä ja tunteita ja joka on kansalle aivan\nkäsittämätöntä, sillä sen tarkotuksena ei ole kansan onni.\n\nSiitä saakka kuin tunnemme ihmisten elämää, näemme siinä aina ja\nkaikkialla vallitsevan opin, joka väärin nimittää itseänsä tieteeksi\nja joka ei selvitä ihmisille elämän tarkotusta, vaan päinvastoin\nsitä himmentää. Niin on ollut egyptiläisillä, hindulaisilla,\nkiinalaisilla, osaksi kreikkalaisinakin (sofisteilla), sitten\nmystikoilla, gnostikoilla, kabalisteilla, keskiajalla: teoloogeilla,\nskolastikoilla, alkemisteilla, ja niin on ollut kaikkialla meidän\naikaamme asti.\n\nMikä harvinainen onni onkaan meillä, kun saamme elää semmoisena\nerikoisena aikana, jolloin tieteeksi itseänsä nimittävä järjen\ntoiminta on, niinkuin vakuutetaan, jossakin erikoisessa edistyksen\ntilassa! Eiköhän tuo harvinainen onni johdu siitä, ettei ihminen\nvoi eikä tahdo nähdä omaa kurjuuttaan? Minkäs vuoksi ei noitten\nteoloogien ja kabalistien tieteistä ole mitään jäänyt jälelle, paitsi\nsanoja.\n\nTunnusmerkithän ovat aivan samat: sama itsetyytyväisyys, sokea\nvarmuus, että me, juuri me, ja ainoastaan me olemme oikealla\ntiellä, ja vasta meistä alkaa oikea elämä. Samat toiveet, että me\ntuossa tuokiossa keksimme jotain tavatonta, ja sama, erehdyksemme\npaljastava, päätunnusmerkki: koko meidän viisautemme jää meille\nitsellemme, mutta kansanjoukot eivät ymmärrä, eivät ota vastaan,\neivätkä tarvitse sitä. Meidän asemamme on hyvin vaikea, mutta miksi\nemme voisi ottaa sitä rehellisesti tarkastaaksemme.\n\nOn aika tulla tajuunsa ja katsahtaa omaan itseensä.\n\nEmmehän me ole mitään muuta kuin kirjanoppineita ja fariseuksia,\njotka olemme istuneet Mooseksen istuimella ja ottaneet haltuumme\ntaivaan valtakunnan avaimet, ja jotka itse emme mene sisälle emmekä\nmuita sinne päästä. Mehän olemme, me tieteen ja taiteen ylimmäiset\npapit, kaikkein kurjimpia pettureita, joilla on asemaamme paljon\nvähemmän oikeutta, kuin kaikkein viekkaimmilla ja turmeltuneimmilla\npapeilla. Etuoikeutetulle asemallemme ei meillä ole minkäänlaista\npuolustusta. Me olemme petoksella anastaneet paikkamme ja valheella\nsitä pidämme hallussamme.\n\nPapistolla, sekä meidän että katoolilaisella, niin turmeltunutta\nkuin se olikin, oli jonkinmoinen oikeus asemaansa, -- he sanoivat\nneuvovansa ihmisille elämän ja pelastuksen tietä. Mutta me,\nkukistettuamme papiston ja todistettuamme ihmisille, että se heitä\npettää, olemme asettuneet sen sijalle, emmekä opeta ihmisille elämää,\nväittäen sen oppimista tarpeettomaksi, vaan imemme kansan verta\nja sen edestä opetamme lapsillemme omaa talmudiamme, kreikan ja\nlatinan kielioppia, sitä varten, että hekin voisivat jatkaa meidän\nloiselämäämme.\n\nMe sanomme: ennen oli olemassa ihmiskasteja, vaan nyt ei niitä ole.\nMutta mitäs se merkitsee, että toiset ihmiset ja heidän lapsensa\ntekevät työtä, toiset taas eivät tee? Näyttäkää intialaiselle,\njoka ei tunne meidän kieltämme, eurooppalainen ja meidän elämämme\nmuutamien sukupolvien aikana, niin hän heti huomaa samallaiset työtä\ntekeväin ja työtä tekemättömäin kastit, kuin hänenkin maassaan on.\nNiin heillä kuin meilläkin oikeuden työttömyyteen antaa se erityinen\npyhitys, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, eli yleensä\nsivistykseksi.\n\nTämäpä sivistys ja koko sen mukana seuraava järjen turmeltuminen\nonkin vienyt meidät siihen kummalliseen mielettömyyteen, joka peittää\nmeiltä mitä selvimmän ja epäilemättömimmän asian.\n\nMe kulutamme veljiemme elämää ja pidämme itseämme kristittyinä,\nhumaanisina, sivistyneinä ja täysin oikeamielisinä ihmisinä.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nMitä siis on tekeminen? Mitä on meidän tekeminen?\n\nTätä kysymystä, joka sisältää myöskin tunnustuksen, että meidän\nelämämme on huono ja väärä, ja samalla väitteen, ettei sitä\nkumminkaan voi muuttaa, tätä kysymystä olen kuullut ja kuulen\njoka taholta. Senvuoksi olen valinnutkin tämän kysymyksen kirjani\notsakirjoitukseksi.\n\nMinä olen kertonut kärsimyksistäni, etsimisestäni ja siitä, miten\ntämän kysymyksen ratkaisin. Minä olen samallainen ihminen kuin kaikki\nmuutkin, ja jos jossakin suhteessa eroan meidän piirimme tavallisesta\nihmisestä, niin on se pääasiallisesti siinä, että olen enemmän\nkuin tavallinen ihminen palvellut ja hemmotellut maailman väärää\noppia, enemmän saanut hyväksymistä vallitsevan opin tunnustajilta ja\nsenvuoksi enemmän kuin muut turmeltunut ja tieltä eksynyt.\n\nSenvuoksi luulen itselleni löytämäni kysymyksen ratkaisun tyydyttävän\nkaikkia vilpittömiä ihmisiä, jotka tekevät saman kysymyksen.\nKysymykseen: mitä on tehtävä? vastasin ensiksikin: oltava\nvalehtelematta sekä ihmisten että itsensä edessä, oltava pelkäämättä\ntotuutta, veipä se minne hyvänsä. Me kaikki tiedämme, mitä merkitsee\nvalehteleminen ihmisten edessä, mutta siitä huolimatta herkeämättä\nvalehtelemme aamusta iltaan: käsken sanoa, etten ole kotona, vaikka\nolen kotona, sanon olevani hyvin iloinen, vaikken ollenkaan ole\niloinen, käytän toisesta sanaa kunnioitettava, vaikken ollenkaan\nhäntä kunnioita, sanon, ettei minulla ole rahaa, vaikka on j.n.e.,\nj.n.e. Me pidämme valhetta ihmisten edessä, varsinkin eräänlaista\nvalhetta, pahana, mutta valhetta itsemme edessä emme pelkää, ja\nkuitenkaan ei pahinkaan, suoranaisinkaan valhe ihmisten edessä ole\nseurauksiensa puolesta mitään verraten siihen valheeseen itsemme\nedessä, johon perustamme koko elämämme.\n\nJuuri tästä valheesta on meidän luopuminen, kyetäksemme vastaamaan\nkysymykseen: _mitä on tekeminen?_\n\nMitenkä voinkaan vastata tähän kysymykseen, kun kaikki, mitä teen,\nkoko elämäni perustuu valheeseen, jota koetan väittää totuudeksi sekä\ntoisten että itseni edessä? Olla valehtelematta tässä merkinnössä on\nsamaa kuin olla pelkäämättä totuutta, olla keksimättä ja hyväksymättä\nmuitten keksimiä verukkeita peittääkseen itseltään järjen ja\nomantunnon johtopäätöksiä, olla pelkäämättä erota kaikista muista ja\njäädä yksin järkensä ja omantuntonsa kanssa, olla pelkäämättä sitä\nasemaa, johon totuus vie, lujasti uskoen, että se asema, johonka\ntotuus ja omatunto vievät, olipa se miten kummallinen tahansa, ei voi\nolla huonompi sitä, joka perustuu valheeseen. Olla valehtelematta\nmeidän etuoikeutettujen, henkisen työn ihmisten asemassa on samaa\nkuin olla pelkäämättä joutua tilinteossa tappiolle. Saattaa olla,\nettä olen jo niin paljon velkaa, etten suoriudukaan. Mutta olipa\nvelka miten suuri tahansa, aina on parempi tehdä tili, kuin olla\nsitä tekemättä; olipa sitä ehtinyt väärällä tiellä kuinka pitkälle\nhyvänsä, aina on parempi pysähtyä, kuin jatkaa matkaansa.\n\nKaikki asiat tulevat aina suoremmin ja pikemmin ratkaistuksi\ntotuuden, kuin valheen kautta. Valhe toisten edessä ainoastaan\nhämmentää asiaa ja viivyttää ratkaisua, mutta valhe itsensä edessä,\njoka asetetaan totuuden sijaan, tuhoaa koko ihmisen elämän.\n\nJos ihminen, astuttuaan väärälle tielle, pitää sitä oikeana,\nniin joka hänen askeleensa tällä tiellä vie hänet yhä kauemmaksi\npäämäärästä. Jos ihminen, joka kauan on kulkenut väärää tietä, itse\nhuomaa, tai muilta kuulee tämän tien olevan väärän, mutta säikähtäen\nsitä ajatusta, että hän on niin kauas syrjään joutunut, koettaa\nitselleen vakuuttaa tätäkin tietä pääsevänsä perille, niin hän\nei milloinkaan perille pääse. Jos ihminen säikähtää totuutta ja,\nnähtyään sen, ei sitä tunnusta, vaan tunnustaa valheen totuudeksi,\nniin ei hän koskaan saa tietää, mitä hänen on tekeminen.\n\nMe, ei ainoastaan rikkaat, vaan etuoikeutetut, n.k. sivistyneet,\nolemme niin kauas joutuneet väärällä tiellä, että me tarvitsemme joko\nsuurta päättäväisyyttä tai hyvin suuria kärsimyksiä väärällä tiellä,\ntullaksemme tajuihimme ja tunnustaaksemme sen valheen, jolla elämme.\n\nMinä huomasin elämämme valheen niitten kärsimysten kautta, joihin\nminut vei väärä tie, ja tunnustettuani tämän tien vääräksi oli\nminulla rohkeutta mennä ensin vaan ajatuksissani sinne, minne minua\nvei järki ja omatunto, tekemättä itselleni selvää siitä, mihin\njouduin. Ja minä tulin palkituksi tästä rohkeudestani. Kaikki\nmonimutkaiset, hajanaiset, sekavat, järjettömät elämän ilmiöt,\njoita ympärilläni näin, selvenivät yhtäkkiä, ja minun ennen niin\nkummallinen ja vaikea asemani näitten ilmiöitten keskellä tuli\nyhtäkkiä luonnolliseksi ja helpoksi. Tuossa uudessa asemassani\nselveni aivan täydellisesti minun toimintani, -- ei ollenkaan se,\njota ennen olin ajatellut, vaan uusi, jossa oli paljon enemmän\nlevollisuutta, rakkautta ja iloa. Se, mikä ennen minua peloitti,\nalkoi nyt minua viehättää.\n\nJa sen vuoksi luulen, että se, joka vilpittömästi kysyy: _mitä\non tekeminen?_ ja, tähän kysymykseen vastatessaan, ei valehtele\nitsensä edessä, vaan menee sinne, minne vie häntä järki, se on jo\nratkaissut kysymyksen. Jos ei hän vaan valehtele itsensä edessä,\nniin hän huomaa, mitä, missä ja miten on tekeminen. Ainoa, mikä voi\nhaitata häntä tien löytämisessä, on väärä ja liian korkea käsitys\nomasta itsestään ja asemastaan. Niin oli laita minun, jonka vuoksi\ntoinen, edellisestä johtuva vastaus kysymykseen: mitä on tekeminen?\n-- oli minulle se, että minun oli tehtävä katumus sanan täydessä\nmerkityksessä, s.o. kokonaan muutettava käsitys asemastani ja\ntoiminnastani: herettävä luulemasta toimintaani hyödylliseksi ja\ntunnustettava se vahingolliseksi ja joutavaksi, sivistyksen asemesta\nnähtävä itsessäni sivistymättömyyttä, hyvyyden ja siveellisyyden\nasemesta pahuutta ja siveettömyyttä, ylevyyden asemesta alhaisuutta.\n\nSanoin, että, paitsi valheesta luopumista, minun piti vielä tehdä\nkatumus, sillä, vaikka toinen seikka johtuukin toisesta, väärä\nkäsitys suuresta merkityksestäni oli siihen määrin minuun pinttynyt,\netten nähnyt suurinta osaa valheestani niin kauan kuin en ollut\nvilpittömästi katunut, luopunut itselleni muodostamastani väärästä\nkäsityksestä. Vasta sitten kun tein katumuksen, s.o. herkesin\npitämästä itseäni erikoisena ihmisenä ja aloin pitää itseäni\nsamallaisena ihmisenä kuin kaikki muutkin, vasta silloin tieni\nminulle selveni.\n\nEnnen en voinut vastata kysymykseen: mitä on tekeminen? -- senvuoksi,\nettä itse kysymyksen muodostin väärin. Niin kauan kuin en ollut\nkatunut, kysyin näin: mikä toiminta on valittava minun, ihmisen,\njolla on minun sivistykseni ja luonnonlahjani?\n\nMiten on tällä sivistyksellä ja näillä luonnonlahjoilla korvattava\nse, mitä olen ottanut ja otan kansalta? Tämä kysymys ei ollut\noikea, koska se sisälsi sen väärän käsityksen, että minä muka en\nole samallainen ihminen kuin muut, vaan jokin erikoinen, kutsuttu\npalvelemaan ihmisiä niillä luonnonlahjoilla ja sillä sivistyksellä,\njotka olivat 40 vuotisen harjoituksen tuloksena. Minä tein itselleni\nkysymyksen, mutta itse asiassa vastasin siihen jo edeltäpäin siten,\nettä edeltäpäin määrittelin sen minulle miellyttävän toiminnan\nlaadun, jolla olin kutsuttu ihmisiä palvelemaan. Oikeastaan kysyin:\nmitenkä on minun, semmoisen erinomaisen kirjailijan, jolla on niin\npaljon tietoja ja lahjoja, käytettävä niitä ihmisten hyödyksi? Mutta\nkysymyksen olisi pitänyt kuulua näin: mitä on minun, joka onnettomien\nolojen kautta olen tullut viettäneeksi parhaat oppivuoteni työhön\ntotuttautumisen asemesta opettelemalla ranskan kieltä, pianon\nsoittoa, kielioppia, maantiedettä, lakitiedettä, runoja, novelleja,\nromaaneja, filosoofisia teorioja ja sotaharjoituksissa, -- mitä on\nminun, joka elämäni parhaat vuodet olen kuluttanut joutilaissa ja\nsielua turmelevissa toimissa, -- mitä on minun, noista onnettomista\nentisyyden ehdoista huolimatta, tekeminen palkitakseni niitä ihmisiä,\njotka koko tänä aikana ovat minua ruokkineet ja vaatettaneet ja yhä\nedelleen sitä tekevät? Jos kysymys olisi ollut siinä muodossa, kuin\nse nyt minun edessäni on sen jälkeen kuin tein katumuksen, niin\nvastaus olisi ollut helppo: koetettava ennen kaikkea rehellisesti\nitseäni elättää, s.o. opittava olemaan elämättä toisten hartioilla,\nja, sitä oppiessa, joka tilaisuudessa tuotettava hyötyä ihmisille\nsekä käsillä, jaloilla, aivoilla että sydämmellä, ja kaikella sillä,\nmillä ihmiset vaativat.\n\nJa senpä vuoksi on meidän piirimme ihmisen tehtävä katumus,\nkarsittava itsestään meihin pinttynyt ylpeys sivistyksestämme,\nhienoudestamme, lahjoistamme ja tunnustettava, ettei hän ole kansan\nhyväntekijä, etevä mies, joka hyväntahtoisesti ottaa lahjoittaaksensa\nkansalle hyödyllisiä keksinnöitään, vaan perin syyllinen,\nturmeltunut, mihinkään kelpaamaton ihminen, joka tahtoo tehdä\nparannuksen ja heretä kansaa loukkaamasta ja vahingoittamasta.\n\nKuulen hyvin usein nuorten miesten, jotka hyväksyvät kielteisen\npuolen minun mielipiteistäni, kysyvän: mitäs minun sitten on\ntekeminen? Mitä on tekeminen minun, joka olen lopettanut kurssin\nyliopistossa tai jossain muussa oppilaitoksessa, ollakseni\nhyödyllinen?\n\nNämä nuoret miehet kysyvät, mutta sielussaan on heillä jo päätettynä\nettä heidän saamassaan sivistyksessä on heillä suuri etevämmyys, ja\nettä kansaa palvella he tahtovat juuri tuolla etevämmyydellään. Ja\nsenvuoksi he eivät missään tapauksessa ota arvostellakseen sitä, mitä\nnimittävät sivistyksekseen, kysyäkseen itseltään: onko se, mitä he\nnimittävät sivistykseksi, hyvää vai pahaa? Jos he sen tekisivät, niin\nhe ehdottomasti tulisivat pakoitetuiksi hylkäämään sivistyksensä ja\nalkamaan oppia alusta. Mutta sepä yksin onkin tarpeen.\n\nHe eivät mitenkään voi ratkaista kysymystä: mitä on tekeminen, sillä\nse kysymys ei esiinny heille semmoisena kuin sen pitäisi.\n\nKysymyksen pitäisi kuulua näin: mitenkä on minun, avuttoman,\nhyödyttömän ihmisen, joka onnettomien olosuhteitten kautta olen\nhukannut parhaat oppivuoteni henkeä ja ruumista turmelevaan\ntieteellisen talmudin oppimiseen, korjattava tämä erehdys ja opittava\nihmisiä palvelemaan? Mutta kysymys kuuluu heillä näin: mitenkä on\nminun, ihmisen, joka on hankkinut itselleen niin paljon oivallisia\ntietoja, näillä oivallisilla tiedoillani ihmisiä hyödytettävä?\nSenpä vuoksi ei ihminen milloinkaan voi vastata kysymykseen: mitä\non tekeminen, niin kauan kuin ei hän herkeä valehtelemasta itsensä\nedessä ja tee katumusta. Eikä katumus ole peloittavaa, enempää\nkuin totuuskaan, vaan on yhtä iloista ja hedelmällistä. Pitää vaan\ntunnustaa totuus kokonaan ja katua täydellisesti, ymmärtääkseen,\nettei oikeuksia, etevämmyyttä, erikoisuutta ole elämässä kellään,\neikä voi olla, vaan velvollisuuksia on loppumattomasti ja\nrajattomasti, ja että ihmisen ensimäinen epäilemätön velvollisuus on\nosanotto taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten elämän puolesta.\n\nTämäpä ihmisen velvollisuuden tunnustaminen onkin pääasia kolmannessa\nvastauksessa kysymykseen: _mitä on tekeminen?_\n\nMinä koetin olla itseni edessä valehtelematta, minä koetin karsia\nitsestäni viimeisetkin jäännökset sivistystäni ja lahjojani\nkoskevasta väärästä käsityksestäni ja katua, mutta kysymystä\nratkaistessani asettui tielleni uusi vaikeus: tehtäviä oli niin\npaljon kaikenlaisia, että oli tarpeen neuvo, mitä nimenomaan oli\ntehtävä. Ja vastauksen tähän kysymykseen sain, kun vilpittömästi\nkaduin sitä pahaa, jossa elin. Mitä on tekeminen? -- kysyvät kaikki\nja kysyin minäkin niin kauan kuin, luullen suuria kutsumuksestani,\nolin näkemättä sitä, että minun ensimäinen ja tinkimätön\nvelvollisuuteni oli itse itseäni ruokkia, vaatettaa, rakentaa\nhuoneitani ja niitä lämmittää, sekä tässä asiassa palvella muita,\nsillä siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa, on tämä ollut\njokaisen ihmisen ensimäinen ja tinkimätön velvollisuus.\n\nTässä työssä yksin ihminen täysin tyydyttää luontonsa ruumiillisia\nja henkisiä vaatimuksia: itsensä ja omaistensa ruokkiminen,\nvaatettaminen ja varjeleminen on ruumiillisten tarpeiden\ntyydyttämistä, sen tekeminen toisille ihmisille on henkisen tarpeen\ntyydyttämistä.\n\nKaikki muu ihmisen toiminta on vasta silloin laillista, kun tämä\nihmisen ensimäinen tarve on tyydytetty.\n\nOtaksuipa ihminen kutsumuksensa olevan minkä tahansa:\ntoisten ihmisten hallitsemisen, kansalaistensa puolustamisen,\njumalanpalvelusten pitämisen, toisten opettamisen, keinojen\nkeksimisen elämän sulostuttamiseksi, maailman lakien löytämisen,\nikuisten totuuksien esittämisen taiteellisissa kuvissa, --\nniin järjelliselle ihmiselle on hänen velvollisuutensa ottaa\nosaa taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten\nelämän ylläpitämiseksi aina oleva kaikkein ensimäisenä ja\nepäilemättömimpänä. Se on sitä oleva jo senvuoksi, että ihmisille\non kaikkein tarpeellisinta heidän elämänsä ja niinmuodoin,\nsuojellakseen ja opettaakseen ihmisiä ja tehdäkseen heidän elämänsä\nmiellyttävämmäksi, täytyy suojella itse elämää, mutta minun\npoisjäämiseni taistelusta, toisten työn hyväkseen käyttäminen on\ntoisten elämän hävittämistä.\n\nNiin ollen on järjetöntä ja mahdotonta palvella ihmisten elämää sitä\nhävittämällä.\n\nLuopumista taistelusta luonnon kanssa seuraa aina välttämätön\nrangaistus -- joko ruumiillisen tai järjellisen elämän turmio.\nJos ihminen, eläen yksin, vapauttaa itsensä velvollisuudesta\ntaistella luonnon kanssa, niin hän saa heti sen rangaistuksen, että\nhänen ruumiinsa kuihtuu. Jos taas ihminen vapauttaa itsensä tästä\nvelvollisuudesta pakoittamalla toisia sitä täyttämään ja turmellen\nheidän elämäänsä, niin hän heti saa sen rangaistuksen, että hänen\njärjellinen elämänsä, s.o. elämä, jolla on järjellinen tarkotus,\nhäviää.\n\nMinun entinen elämäni oli minut siihen määrin turmellut, meidän\nmaailmassamme on tuo ensimäinen ja epäilemätön Jumalan tai luonnon\nlaki niin salattu, että minusta näytti kummalliselta, peloittavalta,\njopa häpeälliseltäkin tuon lain täyttäminen, ikäänkuin voisi olla\nkummallista, peloittavaa ja häpeällistä ikuisen epäilemättömän\nlain täyttäminen, mutta ei siitä luopuminen. Ensin minä kuvailin,\nettä tämän asian toimeenpanemiseen tarvittiin jotakin erityistä\ntoimenpidettä, samanmielisten yhdistymistä, perheen suostumusta,\nmaalle muuttoa. Sitten ikäänkuin hävetti herättää ihmisten huomiota\nryhtymällä semmoiseen meikäläisissä oloissa tavattomaan työhön, kuin\nruumiillinen työ, enkä tiennyt miten alkaa.\n\nMutta kun vaan ymmärsin, ettei mitään erityistä toimintaa ollut\nkeksittävä, vaan että oli ainoastaan palaaminen väärästä asemasta,\njossa ennen olin ollut, luonnolliseen, että oli ainoastaan oikaistava\nse valhe, jossa olin elänyt, niin kaikki nuo vaikeudet katosivat.\n\nMitään erityisiä toimenpiteitä tai toisten suostumusta ei koskaan\ntarvita, sillä aina, olinpa missä asemassa hyvänsä, on ihmisiä, jotka\nruokkivat, vaatettavat ja suojelevat paitsi itseänsä myöskin minua,\nja kaikkialla kaikissa olosuhteissa voin tehdä sitä itse itselleni ja\nheille, jos minulla riittää siihen aikaa.\n\nTuntea taas väärää häpeän tunnetta harjoittaessani tavatonta ja\nihmisille ikäänkuin outoa työtä en myöskään voi, sillä, ellen tuota\ntyötä tee, täytyy minun tuntea todellista häpeän tunnetta. Ja\npäästyäni tähän tietoisuuteen ja sen käytännölliseen johtopäätökseen\ntulin täysin palkituksi siitä, etten pelännyt järjen johtopäätöksiä,\nvaan menin sinne, minne ne minua veivät.\n\nTultuani tähän käytännölliseen johtopäätökseen minua hämmästytti,\nmitenkä helppoa ja yksinkertaista oli nyt ratkaista kaikki ne\nkysymykset, jotka ennen olivat näyttäneet minusta niin vaikeilta ja\nmonimutkaisilta.\n\nKysymykseen: mitä on tekeminen? -- tuli mitä selvin vastaus: ennen\nkaikkea sitä, mitä itse tarvitsen ja mitä itse voin tehdä -- laittaa\nteeni, lämmittää uunini, tuoda juomaveteni, puhdistaa vaatteeni.\n\nKysymykseen: eikö se tule näyttämään kummalliselta ihmisten silmissä?\n-- tuli vastaus, että se kummalliselta näyttäminen kestää vaan viikon\najan, mutta sitten tulee näyttämään kummalliselta palaaminen entisiin\nolosuhteisiin.\n\nKysymykseen: onko tarpeen järjestää tuo ruumiillinen työ perustamalla\nyhdyskunta maalle? -- tuli vastaus, että kaikki se on tarpeetonta,\nettä työ, jos sen tarkotuksena ei ole pyrkiminen joutilaisuuteen ja\ntoisten työn hyväkseen käyttämiseen, niinkuin on rahaa kokoavien\nihmisten työ, vaan tarpeitten tyydyttäminen, -- itsestään vetää\nihmistä kaupungista maalle, sinne, missä tuo työ on kaikkein\nhedelmällisin ja iloisin.\n\nMinkäänlaista yhdyskuntaa ei tarvitse muodostaa senvuoksi, että työtä\ntekevä ihminen itsestään liittyy olemassa olevaan työtä tekevien\nihmisten yhdyskuntaan.\n\nKysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ vaadi koko minun aikaani ja\neikö se riistä minulta mahdollisuutta siihen henkiseen toimintaan,\njota rakastan, johon olen tottunut ja jota, epäilyksen hetkinä, en\npidä hyödyttömänä? -- tuli mitä odottamattomin vastaus. Henkisen\ntoiminnan tarmo kasvoi tasaisesti, vapautuen kaikesta turhasta, sitä\nmyöten kuin ponnistin ruumiillisia voimiani.\n\nKäytettyäni ruumiilliseen työhön 8 tuntia, -- sen ajan päivästä,\njoka ennen minulta kului taistelussa ikävää vastaan, -- jäi minulle\nvielä toiset 8 tuntia, joista tarvitsin olosuhteitteni mukaan\nainoastaan 5 henkistä työtä varten. Siis jos minä, varsin tuottelias\nkirjailija, joka melkein 40 vuoteen en ollut mitään muuta tehnyt\nkuin kirjoittanut, ja saanut kirjoitetuksi 300 painoarkkia, --\njos minä olisin kaikki nämä 40 vuotta tehnyt ruumiillista työtä\ntyöväen kanssa, niin käyttämällä, lukuunottamatta talvi-iltoja ja\njoutopäiviä, lukemiseen ja opiskelemiseen 5 tuntia päivässä ja\nkirjoittamiseen ainoastaan juhlapäiviä, ja saaden valmiiksi kaksi\nsivua päivässä, olisin saanut kirjoitetuksi nuo 300 arkkia 14\nvuodessa.\n\nTässä oli siis kysymys mitä yksinkertaisimmasta aritmeetisestä\nlaskusta, jonka voi suorittaa seitsenvuotias poika, mutta jota en\nminä tähän asti ollut kyennyt suorittamaan. Vuorokaudessa on 24\ntuntia, me nukumme 8 tuntia, siis jää 16. Jos kuka hyvänsä käyttää\nhenkiseen työhön 5 tuntia päivässä, niin hän tekee hirmuisen paljon.\nMihinkäs sitten käytetään jälellä olevat 11 tuntia?\n\nTulin huomaamaan, että ruumiillinen työ ei ainoastaan ole estämättä\nhenkistä toimintaa, vaan edistää ja kehittää sitä.\n\nKysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ riistä minulta monta viatonta\nhauskuutta, joita ihminen tarvitsee, niinkuin taidenautintoa,\ntietojen hankkimista, seurustelua ihmisten kanssa, ja yleensä elämän\nonnea? -- tuli vastaukseksi: päinvastoin, mitä enemmän jännitetty oli\ntyö, mitä enemmän se lähestyi karkeinta maatyötä, sitä enemmän sain\nnautintoa, tietoja, ja sitä läheisempään yhteyteen tulin ihmisten\nkanssa, sitä enemmän saavutin elämän onnea.\n\nKysymykseen (jota niin usein olen kuullut ihmisiltä, jotka eivät ole\naivan vilpittömiä): mitä tuloksia voi olla semmoisesta mitättömästä\npisarasta meressä, kuin on minun osanottoni ruumiilliseen työhön\nkuluttamani työn meressä? -- tuli niinikään mitä kummallisin ja\nodottamattomin vastaus.\n\nMinun tarvitsi ainoastaan tehdä ruumiillinen työ totutuksi tavaksi\nelämässäni, niin heti suurin osa vahingollisista, kalliista\ntottumuksistani ja vaatimuksistani, joita minulla oli ruumiillisen\njoutilaisuuteni aikana, itsestään ilman vähintäkään ponnistusta minun\npuoleltani minulta unohtuivat. Puhumattakaan tavasta muuttaa päivä\nyöksi ja päinvastoin, vuoteesta, puvusta, määrätystä puhtaudesta,\njotka ovat suorastaan mahdottomia ja epämukavia ruumiillista työtä\ntehdessä, itse ravintokin, ravinnon laatu kokonaan muuttui.\n\nImelän, rasvaisen, höystetyn, erikoisen asemesta, jota ennen teki\nmieli, kaipasi nyt eniten kaikkein yksinkertaisinta ravintoa:\nkaalilientä, puuroa, hapanleipää.\n\nNiin että, puhumattakaan yksinkertaisten, vähään tyytyvien työmiesten\nesimerkin tekemästä vaikutuksesta, itse tarpeetkin huomaamattomasti\nmuuttuivat työteliään elämän kautta, niin että minun ruumiillisen\ntyön pisarani, sitä myöten kuin totuin ja opin työhön, tuli\nhuomattavammaksi. Sitä myöten kuin työni tuli hedelmällisemmäksi,\naloin yhä vähemmän vaatia toisten työtä, ja elämäni alkoi\nluonnollisesti, ilman ponnistuksia ja puutteenalaisuutta lähestyä\nsemmoista yksinkertaista elämää, jommoista en voinut uneksiakaan\nsilloin kun en täyttänyt työnlakia. Huomasin, että ne vaatimukseni,\njoitten tyydyttäminen kysyi enin varoja -- nimittäin kunnianhimon ja\nikävän haihduttamisen -- johtuivat suoranaisesti joutilaasta elämästä.\n\nRuumiillista työtä tehdessä ei ollut sijaa kunnianhimolle, eikä\nikävän haihduttamisen tarvetta, koska aika kului hauskasti. Ja\ntyöstä väsyttyä oli tavallinen lepo teetä juoden, kirjan ääressä,\nkeskustellen omaisten kanssa, verrattoman paljon hauskempaa kuin\nteatteri, kortinpeli, konsertit, suuri seura, -- kaikki nuo asiat,\njotka maksavat niin paljon.\n\nKysymykseen, eikö tuo outo työ vahingoita terveyttä, joka on\nvälttämätön ihmisiä palveltaessa, vastaan, vastoin kuuluisien\nlääkärien väitteitä, että muka kovasta ruumiillisesta työstä,\nvarsinkin minun iälläni, voi olla vahingollisia seurauksia (ja että\nparempi on voimistelu, hierominen y.m., jotka korvaavat luonnolliset\nelämän ehdot), -- että mitä enemmän jännitetty oli työ, sitä\nvoimakkaammaksi, reippaammaksi, iloisemmaksi ja hyväntahtoisemmaksi\ntunsin itseni. Niin että näytti epäilemättömältä, että aivan samoin\nkuin kaikki nuo ihmisjärjen keksinnöt: sanomalehdet, teatterit,\nkonsertit, vierailut, tanssiaiset, kortinpeli, aikakauskirjat,\nromaanit eivät ole mitään muuta kuin keinoja ylläpitää ihmisen\nhenkistä elämää ulkopuolella sen luonnollisia toisten hyväksi\ntehtävän työn ehtoja, kaikki terveyshoidolliset ja lääkeopilliset\nihmisjärjen keksinnöt ruuan, juoman, asunnon, ilmanvaihdon,\nlämmityksen, vaatetuksen, lääkkeitten, vesien, hieromisen,\nvoimistelun, sähkö- ynnä muitten parannustapojen alalla ovat vaan\nkeinoja ylläpitää ihmisen ruumiillista elämää ulkopuolella sen\nluonnollisia työn ehtoja, ovat vaan yrityksiä umpeen suljetussa\nasunnossa kemiallisten laitosten, veden haihtumisen avulla saada\naikaan kasveille niin hyvää ilmaa kuin mahdollista. Mutta tarvitsee\nvaan avata akkuna, tarvitsee vaan menetellä niin, kuin on luontaista\nei ainoastaan ihmiselle, vaan eläimellekin -- että se tarmon varasto,\njoka on kokoontunut ravinnon nauttimisen kautta, pääsisi purkautumaan\nruumiillisen työn kautta.\n\nLääketieteen ja terveyshoidon syvämieliset päätelmät ovat meidän\npiirimme ihmisille samaa kuin se, mitä mekaanikko keksisi estääkseen\nlämmitettyä höyrykonetta, joka ei ole käynnissä ja jonka venttiilit\novat tukossa, räjähtämästä.\n\nJa kun selvästi ymmärsin tämän kaiken, rupesi minua naurattamaan.\nMonien epäilysten, etsimisien ja pitkällisen ajattelemisen kautta\nolin tullut siihen totuuteen, että jos ihmisellä on silmät, ne ovat\nsitä varten, että hän niillä katsoisi, korvat sitä varten, että hän\nniillä kuulisi, jalat kävelemistä varten ja kädet ja selkä työntekoa\nvarten, ja että, jos ihminen ei käytä näitä jäseniään siihen, mihin\nne ovat määrätyt, se on hänelle vahingoksi.\n\nTulin siihen johtopäätökseen, että meidän, etuoikeutettujen ihmisten,\non käynyt niin kuin erään tuttavani oriitten.\n\nMuuan pehtori, joka ei ollut mikään hevosten tuntija, sai isännältään\nkäskyn viedä parhaat oriit hevosmarkkinoille. Hän valitsi parhaat\nlaumasta, pani pilttuuseen ja syötti niitä kauroilla ja juotti. Mutta\npeläten uskoa kalliita hevosia kenenkään huostaan, hän ei niillä\nantanut ajaa, ei niitä juoksettanut, eikä edes vienyt ulos tallista.\nKaikkien hevosten jalat menivät pilalle ja hevoset tulivat aivan\nkelvottomiksi.\n\nSamoin on käynyt meidänkin, sillä eroituksella vaan, että hevosia\ntäytyi pitää kiinni sidottuna, kun ei niitä voi millään pettää,\nmutta meitä pidetään tuossa luonnottomassa ja turmiollisessa tilassa\nviettelyksien avulla, joihin olemme kietoutuneet kuin kahleisiin. Me\nolemme laittaneet itsellemme sekä siveelliselle että ruumiilliselle\nluonnollemme vastaisen elämän ja ponnistamme kaikki järkemme\nvoimat saadaksemme ihmiset vakuutetuksi siitä, että se se juuri\nonkin todellisinta elämää. Kaikki, mitä nimitämme kulttuuriksi:\ntieteemme, taiteemme, elämän hauskuuttamiskeksinnöt ovat yrityksiä\npettää ihmisen siveellisiä ja luonnollisia vaatimuksia; kaikki, mitä\nnimitämme terveydenhoidoksi ja lääketaidoksi, ovat yrityksiä pettää\nihmisluonnon luonnollisia, ruumiillisia vaatimuksia. Mutta näillä\npetoksilla on rajansa, ja me olemme menossa niitten yli.\n\nJos ihmisen todellinen elämä on semmoinen, niin on parempi olla\nkokonaan elämättä, sanoo vallalla oleva uudenaikaisin Schopenhauerin\nja Hartmannin filosofia. Jos elämä on semmoinen, niin on parempi olla\nelämättä, sanoo etuoikeutetussa luokassa yhä suureneva itsemurhaajain\njoukko. Jos elämä on semmoinen, niin on tulevaistenkin sukupolvien\nparas olla elämättä, sanoo tieteen hemmoittelema lääketiede ja sen\nkeksimät keinot naisen hedelmällisyyden hävittämiseksi.\n\nRaamatussa on ilmaistuna ihmisen laki: otsasi hiessä pitää sinun\nleipääsi syömän ja kivulla pitää sinun lapsesi synnyttämän.\n\nTalonpoika Bondarev, joka kirjoitti siitä kirjoituksen, on\nosoittanut minulle tämän lauselman viisauden. (Kahdella venäläisellä\najattelevalla ihmisellä on ollut minuun suuri siveellinen vaikutus\nja he ovat rikastuttaneet minun ajatustani ja selvittäneet minulle\nmaailmankatsomustani. Nämä ihmiset eivät olleet runoilijoita,\noppineita eikä saarnaajia, vaan ne olivat kaksi nykyään elävää\ntalonpoikaa: Sjutajev ja Bondarev. [Nykyään ovat he molemmat jo\nkuolleet. Suom.]).\n\nMutta -- nous avons changé tout ca -- sanoo eräs Molière'n henkilö,\npuhuessaan puuta heinää lääketieteestä ja väittäessään maksan olevan\nvasemmalla puolella. Me olemme sen kaiken muuttaneet: ihmiset eivät\ntarvitse tehdä työtä elättääkseen itseään, sen kaiken ovat tekevät\nkoneet, ja naiset eivät tarvitse synnyttää. Tiede kyllä neuvoo\nkeinot, sillä ihmisiä on muutenkin liian paljon.\n\nKrapivenskin kihlakunnassa kuleksii muuan repaleihin puettu mies. Hän\noli ollut sodan aikana viljan ostajana eräällä muonavirkamiehellä.\nTultuaan läheisiin tekemisiin virkamiehen kanssa mies kuuluu\nmenettäneen järkensä ja saaneen päähänsä sen ajatuksen, että hänkin,\nniinkuin herrat, voi olla työtä tekemättä ja saada hänelle tulevan\npalkan Hänen Majesteetiltaan Keisarilta. Tämä mies sanoo olevansa\nhänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, kaikkien säätyjen sotamuonan\nhankkija. Hän sanoo läpikäyneensä kaikki arvoasteet ja että hänen on\nKeisarilta saatava avonainen valtakirja rahain nostamiseen, vaatteet,\nvirkapuvut, hevoset, ajopelit, tee, ruoka, palvelijat y.m.\n\nKysymykseen: eikö hän haluaisi työtä? -- hän aina ylpeästi vastaa:\n\"kiitän paljon, mutta sen kaiken toimittavat kyllä talonpojat\".\n\nKun hänelle sanotaan, että talonpojat myöskin saattavat kieltäytyä\ntyöstä, vastaa hän: \"talonpojille se ei ole vaikeata. Nykyään on\nkeksitty koneita talonpojille helpotukseksi. Heillä ei ole mitään\nvaikeuksia\". Kun häneltä kysytään, mitä varten hän elää, vastaa hän:\n\"ajan kuluksi\".\n\nMinä aina katson tähän ihmiseen, niinkuin peiliin. Minä näen hänessä\nitseni ja koko säätyni.\n\nKäydä läpi arvoasteet elääkseen ajan kuluksi ja saadakseen avonaisen\nvaltakirjan rahain nostamiseen, samalla kun talonpojat, joilla\nkoneitten keksittyä ei ole mitään vaikeuksia, hoitavat kaikki\nasiat, -- se on täydellinen määritelmä meidän piirimme ihmisten\nmielettömästä uskosta.\n\nKun me kysymme: mitä meidän on tekeminen? -- niin emmehän me\noikeastaan mitään kysy, vaan ainoastaan väitämme, vaikka emme niin\navomielisesti kuin hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, ettemme\ntahdo mitään tehdä.\n\nSe, joka tulee järkiinsä, ei voi sitä kysyä, sillä yhdeltä puolen\nkaikki, mitä hän käyttää hyväkseen, on tehty ja tehdään ihmiskäsillä,\nja, toiselta puolen, niin pian kuin terve ihminen on herännyt ja\nsyönyt, syntyy hänessä heti tarve työntekoon sekä jaloilla, käsillä\nettä aivoilla. Löytääkseen työtä ja sitä tehdäkseen, ei hän tarvitse\nmuuta kuin olla pidättäytymättä. Ainoastaan se, joka pitää työtä\nhäpeällisenä, niinkuin se rouvasihminen, joka pyytää vierastaan\nolemaan vaivaamatta itseään oven avaamisella ja odottamaan, kunnes\npalvelija tulee avaamaan, ainoastaan se voi kysyä, mitä on tekeminen.\nKysymys ei ole työn löytämisestä -- työtä on enemmän kuin kylläksi,\nvaan kysymys on siitä, että on totuttava pois siitä rikollisesta\nelämänkäsityksestä, että ihminen syö ja makaa omaksi huvikseen,\nja omaksuttava se yksinkertainen ja oikea katsantotapa, jossa\nkasvaa ja elää työmies, että ihminen ennen; kaikkea on kone, joka\nviritetään ruualla, että sen vuoksi on häpeällistä ja väärin syödä\ntekemättä työtä, että syöminen ilman työntekoa on mitä vaarallisin,\ntulipaloon verrattava tila. Kun vaan on tuo tietoisuus, niin\ntyötäkään ei ole puuttuva, ja työ on oleva aina iloista ja hengen\nja ruumiin vaatimuksia; tyydyttävää. Ajattelin asiaa näin: jokaisen\nihmisen päivä jakaantuu itse ateriain kautta neljään osaan, eli\nrupeamaan, niinkuin talonpojat sanovat: 1) aika ennen aamiaista,\n2) aamiaisesta päivälliseen, 3) päivällisestä väliateriaan ja 4)\nväliateriasta illalliseen. Ihmisen toiminta jakaantuu neljään lajiin:\n1) jänterevoiman toiminta -- työ käsillä, jaloilla, hartioilla,\nraskas työ, josta hikoo; 2) sormien ja kämmenen toiminta, jossa tulee\nkysymykseen käsityöammatin näppäryys; 3) järjen ja mielikuvituksen\ntoiminta; 4) toiminta yhteyden ylläpitämisessä toisten ihmisten\nkanssa. Ja sen hyvän, mikä ihmisellä on käytettävänään, voipi\nniinikään jakaa neljään lajiin. Joka ihminen käyttää hyväkseen\nensiksikin raskaan työn tuotteita: viljaa, karjaa, rakennuksia,\nkaivoja, j.n.e., toiseksi käsityön tuotteita: vaatteita, jalkineita,\nhuonekaluja j.n.e., kolmanneksi henkisen toiminnan tuotteita:\ntieteitä, taiteita, ja neljänneksi yhteyttä ihmisten kesken:\nseurustelua j.n.e. Ja minusta näytti olevan parasta järjestää päivän\ntoimet niin, että harjoittaisi kaikkia neljää ihmisen toimintakykyä\nja tuottaisi kaikkia neljää lajia tuotteita, niin että rupeamat\nolisivat määrätyt: ensimäinen raskaaseen työhön, toinen henkiseen,\nkolmas käsityöhön ja neljäs seurusteluun ihmisten kanssa. Hyvä on\njos siten voi järjestää työnsä, mutta jos ei voi, niin on ainakin\ntärkeätä, että on tietoisuus työn velvollisuudesta, velvollisuudesta\nkäyttää työhön joka rupeamaa.\n\nMinä huomasin, että silloin vasta lakkaa se väärä työnjako, joka\non olemassa meidän yhteiskunnassamme, ja pääsee vallalle se oikea\ntyönjako, joka ei häiritse ihmisen onnea.\n\nMinä, esimerkiksi, olin koko elämänikäni harjoittanut henkistä\ntyötä. Minä olin jakanut työn siten, että pidin kirjoittamista,\ns.o. henkistä työtä, erikoistoimenani ja muut toimet jätin toisten\ntehtäviksi. Mutta tämä järjestys, joka näytti henkiselle työlle\nkaikkein edullisimmalta, olikin juuri sille työlle epäedullinen.\nKoko elämänaikani minä kirjoitin, ja nukkumisen ja virkistyshetket\njärjestin tämän erikoistyöni mukaan, enkä mitään muuta työtä tehnyt.\n\nSiitä seurasi ensiksikin se, että havaintojeni ja tietojeni piiri\nsupistui, että minulla usein ei ollut tutkimisen esinettä ja että\nusein, aikoessani kuvata ihmisten elämää, huomasin tietämättömyyteni,\nollen pakoitettu ottamaan oppia, kyselemään toisilta semmoista,\nmikä jokaiselle ihmiselle, joka ei harjoittanut erikoistyötä,\noli tunnettua. Toiseksi, vaikka minä kirjoitin, ei minulla ollut\nmitään sisällistä tarvetta kirjoittaa, eikä kukaan tahtonut\nminun kirjoituksiani, s.o. minun ajatuksiani, vaan tarvittiin\nainoastaan minun nimeäni aikakauskirjojen menestymistä varten.\nMinä koetin puristaa itsestäni, minkä voin. Toisinaan en mitään\nsaanut puristetuksi, toisinaan taas jotain hyvin kehnoa, joka ei\nminua tyydyttänyt, ja tunsin ikävää. Usein meni päiviä ja viikkoja\nniin, että minä söin, join, makasin, mitään tekemättä, tai tein\nsemmoista, mikä ei ollut kellekään tarpeen, s.o. tein mitä selvintä\nja pahinta rikosta, jommoista niin harvoin, tuskin milloinkaan\ntekee työmiesluokan ihminen. Mutta nyt, kun olin tullut huomaamaan\nruumiillisen työn, sekä karkean että käsityön, välttämättömyyden, oli\naivan toisin: aikani kului, joskin vaatimattomassa, mutta varmasti\nhyödyllisessä, hauskassa ja opettavassa työskentelyssä. Ja senvuoksi\nen jättänyt tätä epäilemättömän hyödyllistä ja iloista työtä\nryhtyäkseni erikoistyöhöni muulloin, kuin tuntiessani sisällistä\ntarvetta ja nähdessäni, että minun kirjailijatyötäni suoranaisesti\nkaivattiin. Ja tämäpä yksin olikin erikoistyöni hyvyyden ja siis myös\nhyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.\n\nNiinmuodoin niitten ruumiillisten töitten tekeminen, jotka olivat\nvälttämättömiä minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle, ei ainoastaan\nollut häiritsemättä minun erikoistoimintaani, vaan oli tämän\ntoiminnan hyvyyden, hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.\n\nLintu on niin rakennettu, että sen täytyy välttämättömästi lentää,\nkävellä, nokkia, ja kun se tätä kaikkea tekee, on se tyydytetty,\nonnellinen, sanalla sanoen se on silloin lintu. Aivan samoin on\nihminen ainoastaan silloin tyydytetty, ainoastaan silloin ihminen,\nkun hän kävelee, liikuttelee, nostelee, työskentelee sormillaan,\nsilmillään, korvillaan, kielellään, aivoillaan.\n\nIhminen, joka on ymmärtänyt kutsumuksensa työhön, on luonnollisesti\npyrkivä siihen työn muutokseen, joka on hänelle luontainen hänen\nulkonaisten ja sisällisten tarpeittensa tyydyttämisessä, ja muuttaa\ntämän järjestyksen ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee\nitsessään vastustamattoman kutsumuksen johonkin erityiseen työhön ja\ntätä työtä häneltä vaativat toiset ihmiset.\n\nTyön ominaisuus on semmoinen, että kaikkien ihmisen tarpeitten\ntyydyttäminen vaatii juuri sitä työn eri lajien vuorottelua, joka\ntekee työn hauskaksi, eikä raskaaksi. Ainoastaan väärä usko siihen,\nettä työ on kirous, saattoi viedä ihmiset siihen vapautumiseen\neräänlaisesta työstä, s.o. toisen työn anastamiseen, jota he\nnimittävät työnjaoksi.\n\nMe olemme vaan niin tottuneet väärään käsitykseemme\ntyön ominaisuudesta, ja meistä näyttää, että suutarille,\nkoneenkäyttäjälle, kirjanpitäjälle tai soittajalle on edullisempaa\nvapautua ihmiselle luontaisesta työstä.\n\nSiellä missä ei ole väkivaltaa toisen työn suhteen eikä väärää\nuskoa joutilaisuuden iloon, ei yksikään ihminen, harjoittaakseen\nerikoistyötä, vapauta itseään ruumiillisesta työstä, joka on\nvälttämätön hänen tarpeittensa tyydyttämiseksi, sillä erikoistyö\nei ole etu, vaan uhraus, jonka ihminen tekee kutsumukselleen ja\nveljiensä hyväksi.\n\nMaalla asuva suutari, irtautuessaan totutusta, iloisesta työstä\npellolla ja ryhtyessään omaan erikoistyöhönsä, paikatakseen tai\ntehdäkseen kengät naapureille, luopuu iloisesta ja hyödyllisestä\ntyöstä pellolla ainoastaan senvuoksi, että hän pitää ammatistaan,\ntietää, ettei kukaan muu sitä niin hyvin taida, ja että ihmiset\ntulevat olemaan hänelle kiitollisia. Mutta hänelle ei voi tulla\nhalua koko iäkseen luopua hauskasta työn vaihtelusta. Sama on laita\nkylänvanhimman, koneenkäyttäjän, kirjailijan, oppineen. Sehän vaan\nnäyttää niin meistä, joilla on turmeltunut käsitys asioista, että,\njos tilanomistaja panee konttoristinsa talonpojan työhön, tai\nministeri karkoitetaan siirtolaan, heille se tulee rangaistukseksi,\nvahingoksi. Itse asiassa tehdään heille hyvätyö, s.o. vaihdetaan\nheidän raskas erikoistyönsä iloiseen vaihtelevaan työhön.\n\nLuonnollisessa yhteiskunnassa on asianlaita aivan toinen. Tiedän\nerään kunnan, jossa ihmiset itse elättivät itseänsä. Yksi tämän\nkunnan jäsenistä oli toisia sivistyneempi ja häntä vaadittiin\ntoisille ääneen lukemaan. Hänen piti päivällä valmistautua lukeakseen\nillalla. Hän teki sitä ilolla, tuntien olevansa toisille hyödyllinen\nja tekevänsä hyvää työtä. Mutta hän väsyi pelkän henkisen työn\nharjoittamiseen ja hänen terveytensä heikontui. Kunnan jäsenien tuli\nhäntä sääli ja he pyysivät häntä jälleen työhön pellolle.\n\nIhmisille, jotka pitävät työtä elämän ytimenä ja ilona, on elämän\nperustana aina oleva taistelu luonnon kanssa: maanviljelystyö,\nkäsityö, henkinen työ ja yhteyden aikaansaaminen ihmisten kesken.\n\nLuopuminen yhdestä tai useammasta eri työn lajista ja erikoistyö\ntulee kysymykseen ainoastaan silloin, kun erikoistyön tekijä,\nrakastaen tätä työtä ja tietäen tekevänsä sitä paremmin kuin muut,\nuhraa oman etunsa tyydyttääkseen toisten välittömästi hänelle\nesittämiä vaatimuksia. Ainoastaan tämmöinen käsitys työstä ja siitä\njohtuva luonnollinen työnjako poistaa sen kirouksen, jonka alaisena\ntyö on meidän mielikuvituksessamme, ja silloin jokainen työ tulee\naina olemaan ilona, sillä silloin ihminen joko tulee tekemään\nepäilemättömän hyödyllistä ja hauskaa työtä, joka ei rasita, tai\ntulee tietämään tekevänsä uhrauksen suorittaessaan raskaampaa,\nyksipuolista työtä, tehden sitä toisten hyväksi.\n\nMutta työnjako on edullisempaa, sanotaan. Kelle se on edullisempaa?\n\nEdullisempaa on pian saada tehdyksi niin paljon kenkiä ja karttuunia\nkuin mahdollista. Mutta kuka on tekevä noita kenkiä ja karttuunia?\n\nIhmiset, jotka sukupolvittain tekevät vaan nuppineuloja. Mitenkäs se\nvoi olla ihmisille edullisempaa?\n\nJos kysymys on siitä, että on saatava tehdyksi niin paljon karttuunia\nja nuppineuloja kuin mahdollista, niin saattaa olla niin, mutta\nkysymyshän on ihmisistä, heidän onnestaan. Ja ihmisten onni on\nelämässä. Elämä taas on työssä. Mitenkäs voi sitten tuskallisen,\nriuduttavan työn välttämättömyys olla ihmisille edullisempaa?\n\nJos kysymys on ainoastaan muutamien ihmisten edusta lukuun\nottamatta kaikkien ihmisten onnea, niin kaikkein edullisinta on,\nettä nuo muutamat syövät toisia ihmisiä. Sanotaan sen olevan\nmaukastakin. Edullisinta kaikille ihmisille on juuri se sama, mitä\nminäkin haluan, -- suurin mahdollinen onni ja kaikkien minulla\nolevien ruumiillisten, henkisten, omantunnon ja järjen tarpeitten\ntyydyttäminen. Ja itseni suhteen olen huomannut, että onneani ja\nnäitten tarpeitteni tyydyttämistä varten minun pitää vaan parantua\nsiitä mielettömyydestä, jossa olen elänyt niinkuin ruhtinas Blohin,\njoka kuvaili, ettei herrat muka tarvitse tehdä työtä ja että kaikki\nse on toisten suoritettava, -- ja, mitään erikoista keksimättä, tehdä\nvaan sitä, mikä on ihmiselle luontaista, tyydyttää tarpeitani. Ja sen\nhuomattuani tulin huomaamaan vielä senkin, että tämä työ tarpeitten\ntyydyttämiseksi itsestään jakaantuu eri työn lajeihin, joista\njokaisella on oma viehätyksensä ja jokainen on lepona toisesta.\n\nMinä olen jakanut tämän työn niihin vaatimuksiin katsoen, jotka\nminulla on elämässä, neljään lajiin, päivässä olevan neljän rupeaman\nmukaan, ja koetan tyydyttää näitä vaatimuksia.\n\nJa minä olen saanut seuraavat vastaukset kysymykseen: mitä meidän on\ntekeminen?\n\nEnsiksi olla valehtelematta itsensä edessä; olipa minun tieni kuinka\nkaukana hyvänsä siitä totuuden tiestä, jonka minulle näyttää järki,\n-- olla totuutta pelkäämättä.\n\nToiseksi lakata luulemasta olevansa oikeassa, etevämpi ja erikoisempi\ntoisia ihmisiä ja tunnustaa itsensä syylliseksi.\n\nKolmanneksi: täyttää ikuista, epäilemätöntä ihmisen lakia -- koko\nolennollaan työtä tehden taistella luonnon kanssa oman ja toisten\nihmisten elämän ylläpitämiseksi.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nMinä olen nyt sanonut sen, mikä koskee minua, mutta en voi pidättää\nitseäni sanomasta vielä sitä, mikä koskee kaikkia: tarkastamasta\nniitä johtopäätöksiä, joihin olen tullut, yleisten näkökohtien\nvalossa.\n\nMinun tekee mieli sanoa, minkä vuoksi minusta näyttää, että hyvin\nmonien meidän piirimme ihmisten täytyy tulla samaan johtopäätökseen\nkuin minäkin, ja mitä siitä seuraa, jos edes jotkut ihmiset siihen\ntulevat.\n\nMinä luulen monien tulevan samaan kuin minä, sillä jos vaan meidän\npiirimme, meidän luokkamme ihmiset totisesti katsahtavat itseensä,\nniin nuoret ihmiset, jotka etsivät persoonallista onnea, kauhistuvat\nyhä kasvavaa, selvään turmioon heitä johtavaa elämänsä kurjuutta,\nomantunnon ihmiset kauhistuvat elämänsä julmuutta ja laittomuutta ja\narat ihmiset kauhistuvat elämänsä vaaranalaisuutta.\n\n_Elämämme onnettomuus:_ vaikka me, rikkaat ihmiset, parantelemmekin\nja koetamme tieteen ja taiteen avulla tukea väärää elämäämme,\ntulee tämä elämä vuosi vuodelta heikommaksi, sairaaloisemmaksi\nja tuskallisemmaksi, vuosi vuodelta kasvaa itsemurhien ja lasten\nsynnyttämisestä kieltäytymisien lukumäärä, vuosi vuodelta heikkonevat\nuudet sukupolvet tässä säädyssä, vuosi vuodelta me tunnemme elämämme\nikävyyden enenevän.\n\nSilminnähtävää on, ettei tällä elämän mukavuuksien ja hauskuuksien,\nlääkitsemisten, tekohampaitten, tekotukkien, keinotekoisten\nhengitysten ja masaasien tiellä voi olla pelastusta. Tämä totuus\non tullut semmoiseksi _ismiksi_, että sanomalehdissä on reklaameja\nvatsapulvereista rikkaita varten nimellä: Blessings for the poor\n(autuus on köyhiä varten), jossa sanotaan, että ainoastaan köyhillä\non säännöllinen ruuansulatus, vaan rikkaat tarvitsevat apukeinoja.\n\nKorjata tätä ei voi minkäänlaisilla huvituksilla, mukavuuksilla eikä\npulvereilla, -- parannuksen voi saada aikaan vaan elämän muutos.\n\n_Elämämme ristiriita omantuntomme kanssa_: koetimmepa me kuinka\npaljon hyvänsä itsemme edessä puolustaa uskottomuuttamme ihmiskuntaa\nkohtaan, niin kaikki meidän puolustuksemme hajoavat kuin tuhka\ntuuleen silminnähtävän tosiasian edessä: ympärillämme kuolee ihmisiä\nylivoimaisesta työstä ja puutteesta; me turmelemme ihmisten ravinnon,\nvaatteet, työn ainoastaan saadaksemme huvitusta ja vaihtelua. Ja\nsenvuoksi piirimme ihmisen omatunto, jos sitä hänessä on hituistakaan\njälellä, ei voi nukkua, vaan se myrkyttää kaikkia niitä elämän\nmukavuuksia ja hauskuuksia, joita meille toimittavat työssä kärsivät\nja sortuvat veljet.\n\nMutta paitsi sitä, että jokainen omantunnon ihminen itse sen tuntee,\nkoko paras osa tieteestä ja taiteesta, se, joka vielä tietää\nkutsumuksensa, alinomaa meitä muistuttaa meidän julmuudestamme ja\nlaittomasta asemastamme. Vanhat lujat puolustukset ovat kaikki\nkumotut, uudet, tilapäiset tieteen ja taiteen edistyksen puolustukset\neivät kestä yksinkertaisen, terveen järjen arvostelua.\n\nIhmisten omaatuntoa eivät voi rauhoittaa uudet keksinnöt, vaan\nainoastaan elämän muutos, jonka tapahduttua ei tule olemaan tarpeen\neikä syytä puolustautua.\n\n_Elämämme vaaranalaisuus_: koetimmepa kuinka paljon hyvänsä salata\nitseltämme sitä ilmeistä vaaraa, joka koituu meille kärsivällisyyden\nloppumisesta niiltä ihmisiltä, joita me kuristamme, koetimmepa miten\npaljon hyvänsä ehkäistä tätä vaaraa kaikellaisilla petoksilla,\nväkivaltaisuuksilla ja hyvityksillä, tämä vaara kasvaa päivä\npäivältä, hetki hetkeltä ja on nyt jo niin uhkaava, että me hädin\ntuskin pysyttelemme veneessämme pauhaavan meren laineella, joka\non meidät nielemäisillään vihaiseen kitaansa. Työväen luokan\nvallankumous kaikkine kauhuineen ja murhineen on uhannut meitä jo\n30 vuotta ja me saamme kaikellaisilla viekkauksillamme ainoastaan\njonkun aikaa viivytetyksi sen puhkeamista. Semmoinen on tila\nEuroopassa, semmoinen on tila meillä ja vielä huonompikin, sillä\nmeillä ei ole varaventtiilejä. Kansaa sortavilla luokilla, lukuun\nottamatta keisaria, ei nyt ole kansan silmissä mitään puolustusta.\nNe pysyttelevät asemassaan ainoastaan väkivallalla, viekkaudella ja\nopportunismilla, s.o. oveluudella, mutta viha kansan huonommissa\nedustajissa ja ylenkatse paremmissa kasvaa hetki hetkeltä.\n\nMeidän kansassamme on kolmena tai neljänä viime vuotena tullut\nyleisesti käytäntöön uusi, paljon merkitsevä sana. Tällä sanalla\nnimitetään ja haukutaan meitä nykyään kaduilla, ja tämä sana on --\n\"tyhjäntoimittajat\".\n\nSorretun kansan viha ja ylenkatse kasvaa, ja rikkaitten luokkien\nruumiilliset ja henkiset voimat heikkonevat. Petos, jonka varassa\nkaikki pysyy, alkaa tulla ikäkuluksi, eivätkä rikkaat luokat enää voi\nmillään lohduttaa itseään tässä kuoleman vaarassa.\n\nPalata entiseen ei voi, voittaa takaisin menetettyä luottamusta ei\nvoi, eikä niille, jotka eivät tahdo elämäänsä muuttaa, jää muuta\njälelle kuin toivoa, ettei tuho heidän elämänsä aikana vielä tule.\nTulkoon sitten jälestäpäin mitä tulee.\n\nNiin tekeekin rikkaitten luokkain sokea lauma, mutta vaara yhä\nkasvaa, ja hirmuinen tilinpäivä lähenee.\n\nKolme on seikkaa, jotka osoittavat rikkaille luokille heidän elämänsä\nmuutoksen välttämättömyyttä: oman persoonallisen ja omaisten onnen\ntarve, jota ei voi tyydyttää rikkaitten ihmisten kulkemalla tiellä,\ntarve tyydyttää omantunnon ääntä, joka silminnähtävästi on mahdotonta\nnykyisellä tiellä, sekä uhkaava ja yhä kasvava elämän vaaranalaisuus,\njota ei voi millään ulkonaisella keinolla poistaa. Kaikki nämä kolme\nseikkaa vaativat rikkaita luokkia muuttamaan elämänsä, sillä tavalla\nmuuttamaan, että se tyydyttäisi sekä onnentarvetta että omaatuntoa ja\npoistaisi vaaran.\n\nJa semmoinen muutos voi olla vaan yksi: heretä pettämästä, katua ja\ntunnustaa, että työ on elämän ilo eikä kirous.\n\nMutta mitäs siitä seuraa, jos minä 10, 8, 5, tuntia teen ruumiillista\ntyötä, jonka mielellään suorittavat tuhannet talonpojat sen rahan\nedestä, jota minulla on? -- sanotaan tähän.\n\nSiitä on ensiksikin se yksinkertainen ja varma seuraus, että sinä\ntulet iloisemmaksi, terveemmäksi, reippaammaksi, hyväntahtoisemmaksi\nja saat kokea tosi elämää, jota olet paennut, tai jota sinulta on\nsalattu.\n\nToiseksi seuraa se, että, jos sinulla on omatunto, et tule kärsimään,\nniinkuin nyt kärsit, nähdessäsi ihmisten työntekoa, vaan sinulla\ntulee aina olemaan iloinen tietoisuus siitä, että sinä päivä\npäivältä yhä enemmän tyydytät omantuntosi vaatimuksia ja vapaudut\nsiitä hirveästä tilasta, jossa pahuutta on niin paljon kokoontunut,\nettä on mahdotonta tehdä hyvää ihmisille. Sinä olet tunteva iloa, kun\nsaat elää vapaasti ja voit tehdä hyvää. Sinä puhkaset akkunan ja näet\nsen siveellisen maailman piirin, joka on ollut sinulta peitettynä.\nIkuisen kostonpelon sijaan olet tunteva pelastavasi toisiakin tästä\nkostosta ja, mikä on pääasia, vapauttavasi sorretuita julmasta vihan\nja koston tunteesta.\n\n\"Mutta naurettavaahan on\", sanotaan tavallisesti, \"meidän, meidän\npiirimme ihmisten, syvämielisine filosoofisine, tieteellisine,\ntaiteellisine, kirkollisine, yhteiskunnallisine kysymyksinemme,\nmeidän: ministerien, senaattorien, akadeemikkojen, professorien,\ntaiteilijain, meidän, joitten ajasta on neljännestunnillakin jo\nsuuri arvo, tuhlata aikaamme kenkiemme puhdistamiseen, perunain\nistuttamiseen, tai kanojen ja lehmän syöttämiseen y.m.s. töihin,\njoita meille ja meidän edestämme ilolla tekee meidän piharenkimme,\nkyökkipiikamme ja tuhannet ihmiset.\" Mutta miksikäs me sitten itse\npuemme vaatteet yllemme, pesemme itsemme, miksikä me itse kävelemme,\ntarjoamme tuolia naisille, vieraille, avaamme ja suljemme ovia,\nautamme vaunuihin nousemaan, teemme senkin seitsemän asiaa, joita\nennen tekivät meidän edestämme orjat?\n\nSentähden, että katsomme niin pitävän tehdä, että ihmisarvo sitä\nvaatii, että se on ihmisen velvollisuus.\n\nSama on laita ruumiillisen työnkin.\n\nIhmisen arvon mukaista, hänen pyhä velvollisuutensa on käyttää\nhänelle annettuja käsiä siihen mihin ne ovat aijotut, eikä siihen,\nettä ne veltostuisivat, että niitä ainoastaan pestäisiin ja\npuhdistettaisiin ja että niitä käytettäisiin vaan ruuan ja juoman\nsuuhun panemiseen ja paperossin pitelemiseen.\n\nSemmoinen merkitys on ruumiillisen työn harjoittamisella jokaiselle\nihmiselle joka yhteiskunnassa, mutta meidän yhteiskunnassamme, missä\nluopuminen tästä luonnon laista on tullut kokonaisen ihmispiirin\nonnettomuudeksi, on ruumiillisen työn harjoittamisella vielä\ntoinenkin merkitys -- semmoisen saarnan ja toiminnan merkitys,\njoka poistaa ihmiskuntaa uhkaavaa hirmuista kurjuutta. Sanoa,\nettä sivistyneelle ihmiselle on ruumiillisen työn harjoittaminen\nvähäpätöistä, on samaa kuin temppeliä rakennettaessa sanoa: mitä\ntärkeätä siinä on, että kivi asetetaan tasaisesti paikoilleen?\n\nJokaisen suuren työn tunnusmerkkinä on se, että sitä tehdään\nhuomaamattomuudessa, vaatimattomuudessa, yksinkertaisuudessa: ei\nkyntäminen, ei rakentaminen, ei karjan paimentaminen, eipä edes\najatteleminenkaan käy päinsä erityisessä valaistuksessa, univormuun\npuettuna ja kanuunain jyskeessä. Valaistus, kanuunain jyske,\nmusiikki, univormut, loisto, joihin olemme tottuneet yhdistämään\ntoimen tärkeyden käsitettä, ovat päinvastoin aina todistuksena toimen\ntärkeyden puutteesta.\n\nSuuret työt, tosi työt ovat aina yksinkertaisia ja vaatimattomia.\n\nJa semmoinen on se suuri tehtävä, joka on meidän edessämme: niitten\nhirmuisten ristiriitojen ratkaiseminen, joissa elämme.\n\nJa työt, jotka ratkaisevat nämä ristiriidat, ovat noita\nvaatimattomia, huomaamattomia, naurettavilta näyttäviä töitä: itsensä\npalveleminen, ruumiillinen työ omaksi hyväkseen ja toisten hyväksi.\nNe ovat meidän, rikkaitten ihmisten, tehtävinä, jos me käsitämme\nasemamme onnettomuuden, sydämmettömyyden ja vaaranalaisuuden.\n\nMitä siitä seuraa, jos minä ja joku kymmenkunta ihmistä olemme\nhalveksimatta ruumiillista työtä ja pidämme sitä välttämättömänä\nonnellemme, omantuntomme rauhalle ja turvallisuudellemme? Seuraa\nse, että tulee olemaan yksi tai useampia kymmenkuntia ihmisiä,\njotka, joutumatta kenenkään kanssa taisteluun, ilman hallinnollista\ntai vallankumouksellista väkivaltaa ratkaisevat itselleen\nratkaisemattomalta näyttävän, koko maailman vastattavana olevan\nkysymyksen, ja ratkaisevat sen niin, että heidän sen johdosta tulee\nolemaan parempi elää, että heidän omatuntonsa tulee rauhallisemmaksi\nja että vainot lakkaavat heitä peloittamasta, seuraa se, että\ntoisetkin ihmiset näkevät, että heidän kaikkialta etsimänsä onni\non heidän luonansa, että ratkaisemattomilta näyttävät ristiriidat\nomantunnon ja maailman järjestyksen välillä ratkaistaan mitä\nhelpoimmalla ja ilahuttavimmalla tavalla, ja että ympärillä olevia\nihmisiä pitää lähestyä ja rakastaa, eikä pelätä.\n\nRatkaisemattomalta näyttävä kysymys on vanha kysymys toisten työn\nhyväkseen käyttämisestä, joka meidän aikanamme ilmenee omaisuudessa.\n\nEnnen ihmiset käyttivät toisten työtä hyväkseen suorastaan\nväkivallan, orjuuden kautta, nykyään se tapahtuu omaisuuden avulla.\n\nOmaisuus on meidän aikanamme juurena kaikkeen pahaan: niitten\nihmisten kärsimyksiin, joilla sitä on tai joilta se puuttuu, niitten\nihmisten omantunnon vaivoihin, jotka sitä väärin käyttävät, ja siihen\nvaaraan, joka uhkaa syntyä yhteentörmäyksestä omaisuutta omaavien ja\nsitä vailla olevien välillä. Omaisuus on pahan juuri ja kuitenkin\nse on se, jonka hankkimista tarkottaa koko nykyisen yhteiskuntamme\ntoiminta, se, mikä ohjaa koko maailmamme toimintaa.\n\nValtiot, hallitukset vehkeilevät ja sotivat omaisuuden vuoksi --\nReinin rannoilla, Afrikassa, Kiinassa, Balkanin niemimaalla olevan\nmaan vuoksi. Pankkiirit, kauppiaat, tehtailijat, maanviljelijät\ntekevät työtä, viekastelevat, kiusaavat itseänsä ja muita omaisuuden\nvuoksi; virkamiehet, käsityöläiset hikoilevat, pettävät, sortavat,\nkärsivät omaisuuden vuoksi; oikeudet, poliisi suojelevat omaisuutta;\npakkotyö, vankilat -- kaikki niin kutsuttujen rangaistusten kauhut\novat olemassa omaisuuden vuoksi.\n\nOmaisuus on kaiken pahan juuri, mutta omaisuuden jakamista ja\nturvaamista ajattelee koko maailma.\n\nMitäs on sitten omaisuus?\n\nIhmiset ovat tottuneet ajattelemaan, että omaisuus on jotain\nihmiselle todella kuuluvaa. Senvuoksi he ovat nimittäneetkin sen\nomaisuudeksi. Me sanomme talostamme ja kädestämme samalla tavalla:\nminun oma käteni ja minun oma taloni.\n\nMutta sehän on ilmeistä erehdystä ja taikauskoa.\n\nMe tiedämme, tai ainakin on meidän helppo huomata, että omaisuus\non ainoastaan keino käyttää hyväkseen toisten työtä. Mutta\ntoisten työ ei mitenkään voi olla minun omaani. Sillä ei ole edes\nmitään yhteistä omaisuuden käsitteen kanssa, joka käsite on hyvin\ntäsmällinen ja määrätty. Omakseen on ihminen aina nimittänyt ja\ntulee nimittämään itseänsä, sitä, mikä on hänen tahtonsa alaista ja\nhänen tietoisuuteensa yhtyneenä, -- omaa ruumistaan. Niin pian kuin\nihminen nimittää omaisuudeksi sitä, mikä ei ole hänen ruumistaan,\nmutta jonka hän toivoisi alistuvan hänen tahtonsa alle niinkuin hänen\nruumiinsakin, niin hän erehtyy ja tuottaa itselleen pettymyksiä,\nkärsimyksiä, ja tulee pakoittaneeksi muitakin kärsimään.\n\nIhminen nimittää omaisuudekseen vaimoansa, lapsiansa, orjiansa,\ntavaroitansa, mutta todellisuus näyttää hänelle aina hänen\nerehdyksensä, ja hänen täytyy luopua tuosta taikauskosta tai kärsiä\nja pakoittaa muita kärsimään.\n\nNyt me, nimellisesti luopuen ihmisten omistamisesta, rahojen avulla,\nsen kautta, että hallitus niitä perii, vaadimme omistusoikeutta\nrahoihin, s.o. toisten työhön.\n\nMutta niinkuin omistusoikeus vaimoon, poikaan, orjaan, hevoseen\non keksittyä, todellisuudessa olematonta oikeutta, joka vaan\ntuottaa siihen uskojalle kärsimyksiä, sillä vaimo, poika eivät tule\nkoskaan alistumaan minun tahtoni alle niinkuin ruumiini, ja minun\ntodelliseksi omaisuudekseni jää kuitenkin yksin minun ruumiini,\nsamoin ei rahallinenkaan omaisuus koskaan tule omaisuudeksi, vaan\nainoastaan itsensä pettämiseksi ja kärsimysten lähteeksi, ja\nomaisuudeksi jää ainoastaan ruumiini, se, joka aina alistuu minun\ntahtoni ja tietoisuuteni alle.\n\nAinoastaan me, jotka olemme niin tottuneet nimittämään\nomaisuudeksemme muutakin kuin omaa ruumistamme, saatamme luulla\nsemmoisen hurjan taikauskon voivan olla meille hyödyllisen ja\ntuottamatta vahingollisia seurauksia, mutta kun vaan syventyy\nasian ytimeen, niin huomaa, mitenkä tuolla taikauskolla, niinkuin\njokaisella muullakin, on hirmuiset seurauksensa.\n\nOttakaamme vaikka kaikkein yksinkertaisin esimerkki.\n\nMinä pidän itseäni omaisuutenani ja toista ihmistä omaisuutenani.\n\nMinun täytyy osata laittaa päivällistä. Jos minulla ei olisi\ntaikauskoa toisen ihmisen omistamisesta, niin minä, opettaisin\ntuon taidon, niinkuin jokaisen muunkin tarpeellisen taidon,\ntodelliselle omaisuudelleni, s.o. ruumiilleni, mutta nyt minä\nsen sijaan opetan kuviteltua omaisuuttani, ja tuloksena on, että\nkokkini ei minua tottele, ei tahdo tehdä minulle mieliksi, jopa\nkarkaakin minun luotani tai kuolee, ja minä jään herätettyine, mutta\ntyydyttämättömille tarpeineni, kykenemättömänä oppimaan ja tietäen,\nettä olen noihin puuhiin kokin vuoksi tuhlannut yhtä paljon aikaa,\nkuin olisin tarvinnut itse oppiakseni. Sama on laita rakennusten,\nvaatteitten, huonekalujen, maan, rahan omistamisen. Jokainen\nkuviteltu omistaminen herättää minussa suhteettomia tarpeita, jotka\neivät aina ole tyydytettävissä, ja riistää minulta mahdollisuuden\nhankkia todelliselle ja varmalle omaisuudelleni, ruumiilleni, niitä\ntietoja, taitoja, tottumuksia, sitä kehitystä, joita olisin voinut\nhankkia.\n\nTulos on aina se, että minä turhaan kulutan voimani, välistä koko\nelämäni semmoiseen, mikä ei ole ollut eikä ole voinut olla minun\nomaisuutenani.\n\nMinä laitan kuvitellun oman kirjaston, oman taulukokoelman, oman\nkortteerin, omat vaatteet, hankin omat rahat, ostaakseni niillä,\nmitä tarvitsen, ja loppu on se, että puuhatessani tämän kuvittelun\nomaisuuden kanssa, niinkuin se olisi todellinen, kadotan kokonaan\ntietoisuuden siitä, mikä on minun todellinen omaisuuteni, jota\ntodella voin käyttää työhön, joka voi olla minulle hyödyksi ja\njoka aina on vallassani, ja siitä, mikä ei ole eikä voi olla minun\nomaisuutenani, nimitinpä sitä miten hyvänsä, ja joka ei voi olla\ntoimintani esineenä.\n\nSanoilla on aina selvä merkitys siihen asti, kunnes me tahallamme\nannamme niille väärän merkityksen.\n\nMitä merkitsee sana omaisuus? Omaisuus on se, mikä on annettu, mikä\nkuuluu minulle yksinomaan, se, mitä voin käyttää mieleni mukaan,\nse, mitä ei kukaan minulta voi ottaa pois, mikä jää minun omakseni\nelämäni loppuun asti, ja se, jota minun täytyy käyttää, enentää,\nparantaa.\n\nSemmoisena omaisuutena on jokaiselle ihmiselle ainoastaan hän itse.\n\nMutta itse asiassa tässä merkityksessä ajatellaankin tavallisesti\nkuviteltua omaisuutta, jonka vuoksi onkin olemassa kaikki paha\nmaailmassa: sodat, tuomiot, teloitukset, vankilat, sekä ylellisyys,\nturmelus, murha ja ihmisten perikato.\n\nMitäs sitten seuraa siitä, että kymmenkunta ihmistä kyntää, hakkaa\npuita, tekee kenkiä ei pakosta, vaan tietäen että ihmisen pitää\ntehdä työtä ja että, mitä enemmän hän tekee työtä, sitä parempi\nse hänelle on? Seuraa se, että kymmenkunta ihmistä tai vaikkapa\nvaan yksi ihminen niin hyvin tietoisuudessaan kuin itse työssä\nnäyttää toisille, että se hirmuinen paha, josta he kärsivät, ei ole\nkohtalon laki, Jumalan tahto tai historiallinen välttämättömyys,\nvaan taikausko, joka ei ollenkaan ole voimakas eikä peloittava,\nvaan heikko ja mitätön, ja johon täytyy heretä uskomasta, niinkuin\nepäjumaliin, vapautuaksensa siitä ja rikkoakseen sen kuin hataran\nhämähäkin verkon.\n\nIhmiset, jotka rupeavat työskentelemään täyttääkseen elämänsä iloista\nlakia, s.o. työn lakia, vapautuvat kurjuutta kohdussaan kantavasta\nomaisuuden taikauskosta, ja tuon valeomaisuuden suojelemista\nvarten olemassa olevat maailman laitokset osoittautuvat heille\ntarpeettomiksi, jopa vastuksellisiksikin; kaikille selvenee, että\nnämä laitokset eivät ole tarpeellisia, vaan vahingollisia, keksityitä\nja vääriä elämän ehtoja.\n\nIhmiselle, joka ei pidä työtä kirouksena, vaan siunauksena, on\nulkopuolella hänen ruumistaan oleva omaisuus, s.o. oikeus eli\nmahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä, ei ainoastaan hyödytön,\nvaan vastuksellinen.\n\nJos minä olen tottunut laittamaan päivällistä ja mielelläni sitä\nteen, niin se, että toinen ihminen rupeaa sitä minulle tekemään,\nriistää minulta minun totutun toimeni tyydyttämättä minua kuitenkaan\nniin, kuin itse itseäni tyydyttäisin. Sitä paitsi kuvitellun\nomaisuuden hankkiminen tulee semmoiselle ihmiselle tarpeettomaksi:\nihminen, joka pitää työtä itse elämänä, täyttää sillä elämänsä ja\nsen vuoksi yhä vähemmän tarvitsee toisten työtä, s.o. omaisuutta,\njoutilaan aikansa kuluttamista, hauskuuksia ja elämänsä kauneutta\nvarten.\n\nJos ihmisen elämä on täytetty työllä, niin hän ei tarvitse monia\nhuoneita ja huonekaluja, monenlaisia kauniita pukuja, hän tarvitsee\nvähemmän kallista ravintoa, ei tarvitse huvituksia.\n\nJa pääasia on, että ihminen, joka pitää työtä elämänsä tehtävänä\nja ilona, ei ole etsivä semmoista helpoitusta työssään, jonka voi\nhänelle antaa toisten työ.\n\nIhminen, joka pitää elämää työnä, on pitävä päämääränään, sitä myöten\nkuin hän saavuttaa taitoa, kätevyyttä ja kestävyyttä, yhä suurempaa\nja suurempaa työtä, joka yhä enemmän täyttää hänen elämäänsä.\n\nSemmoiselle ihmiselle, joka pitää elämänsä tarkotuksena työtä, eikä\nsen tuloksia, omaisuuden, s.o. toisten työn hyväkseen käyttämistä, ei\nvoi olla kysymystäkään työaseista.\n\nVaikka semmoinen ihminen aina valitseekin työaseiksi\ntarkotuksenmukaisimmat, saa hän saman tyydytyksen työstä silloinkin,\nkun hän käyttää vähemmän tarkotuksenmukaisia työkaluja.\n\nJos hänellä on höyryllä käypä aura, niin hän kyntää sillä, mutta jos\nei hänellä semmoista ole, niin hän kyntää tavallisella auralla. Jos\nei sitäkään ole, niin hän kuokkii kuokalla ja kaikissa olosuhteissa\nsamalla tavalla saavuttaa tarkotuksensa, -- elää elämänsä ihmisille\nhyödyllisessä työssä, ja senvuoksi saa täyden tyydytyksen.\n\nJa semmoisen ihmisen tila on sekä ulkonaisessa että sisällisessä\nsuhteessa onnellisempi kuin sen, joka viettää elämänsä omaisuuden\nkokoamisessa.\n\nUlkonaisessa suhteessa ei semmoinen ihminen koskaan tule olemaan\npuutteessa, sillä ihmiset, nähdessään hänen halunsa työhön, joka\non niinkuin myllyä käyttävä veden voima, tulevat aina koettamaan\ntehdä hänen työnsä niin tuottavaksi kuin mahdollista, ja senvuoksi\nturvaamaan hänen aineellista toimeentuloansa, jota he eivät tee\nomaisuutta tavoitteleville ihmisille. Ja aineellisen toimeentulon\nturvaaminen onkin kaikki, mitä ihminen tarvitsee.\n\nSisällisessä suhteessa tulee semmoinen ihminen aina olemaan\nonnellisempi sitä, joka tavoittelee omaisuutta, sillä jälkimmäinen ei\nkoskaan ole saavuttava sitä, mihin hän pyrkii, jota vastoin edellinen\naina, voimiensa mukaan, heikkona, vanhana, kuolevana saa täyden\ntyydytyksen ja ihmisten rakkauden ja myötätuntoisuuden.\n\nTämmöiset ovat siis seuraukset siitä, että jotkut hupsut rupeavat\nkyntämään, valmistamaan kenkiä y.m.s. sen sijaan, että polttelisivat\npaperosseja, pelaisivat vistiä ja ajelisivat pitkin kaupunkia\nkuletellen ikäväänsä mukanaan niitten 10 tunnin aikana, jotka\nhenkisen työn tekijällä on joka päivä vapaana.\n\nSeuraa se, että nuo hupsut itse työssä näyttävät, että se kuviteltu\nomaisuus, jonka vuoksi ihmiset kärsivät, piinautuvat ja piinaavat\ntoisia, ei ole tarpeen onnea varten, on vaan vastuksena ja pelkkää\ntaikauskoa, -- että todellista omaisuutta on ainoastaan oma pää,\nomat kädet, omat jalat, ja että, voidakseen todelliseksi hyödykseen\nja ilokseen käyttää tätä omaisuutta, täytyy hyljätä väärä käsitys\nulkopuolella ruumista olevasta omaisuudesta, johon me kulutamme\nelämämme parhaat voimat. Seuraa se, että nämä ihmiset näyttävät, että\nvasta silloin, kun ihminen herkeää uskomasta kuviteltuun omaisuuteen,\nvasta silloin hän kehittää todellisen omaisuutensa: kykynsä,\nruumiinsa niin, että ne antavat hänelle satakertaisen hedelmän ja\nonnen, josta meillä ei ole käsitystäkään, ja tulee olemaan semmoinen\nhyödyllinen, voimakas, hyväluontoinen ihminen, joka, viskasipa hänet\nminne tahansa, aina putoo jaloilleen, aina on kaikille veljenä,\nkaikille käsitettävä, tarpeellinen ja kallis. Ja ihmiset, nähdessään\ntuon yhden, tai nuo kymmenen hupsua, tulevat ymmärtämään, mitä\nheidän kaikkien on tekeminen aukaistakseen sen hirmuisen solmun,\njohon heidät on solminut omaisuuden taikausko, vapautuakseen siitä\nonnettomasta tilasta, joka heidät saa yhteen ääneen valittamaan.\n\nMutta mitä voi yksi ihminen semmoisessa joukossa, joka on toista\nmieltä?\n\nEi mikään väite selvemmin kuin tämä osoita niitten erehdystä, jotka\nsitä käyttävät.\n\nKas tässä esimerkki. Työmiehet hinaavat lotjaa vasten virtaa. Voiko\ntosiaankin olla olemassa semmoista tyhmää hinaajaa, joka kieltäytyisi\ntarttumasta köyteen senvuoksi, ettei hän yksin kykene lotjaa\nhinaamaan.\n\nSe, joka tunnustaa, että hänellä, paitsi eläimellisen elämisen,\nsyömisen ja nukkumisen oikeuksia, on jokin inhimillinen velvollisuus,\ntietää varsin hyvin, mikä tämä inhimillinen velvollisuus on, aivan\nniinkuin sen tietää hinaaja. Hinaaja tietää hyvin, että hänen\non vaan tartuttava köyteen ja kuljettava määrättyä, valmiiksi\ntallattua polkua. Hän rupeaa etsimään mitä ja miten hänen on tehtävä\nainoastaan silloin, kun hän heittää köyden käsistään. Sama on laita\nkaikkien ihmisten, jotka tekevät yhteistä työtä, sama on laita koko\nihmiskunnan: jokaisen on tartuttava köyteen ja kulettava isännän\nmääräämään suuntaan vasten virtaa. Ja sitä varten onkin annettu sama\njärki kaikille ihmisille, että tämä suunta aina olisi sama.\n\nJa tämä suunta on niin silminnähtävä ja varma sekä koko meitä\nympäröivien ihmisten elämässä että kunkin ihmisen omassa tunnossa, ja\nniinikään koko ihmisten ilmituomassa viisaudessa, että ainoastaan se,\njoka ei tahdo tehdä työtä, saattaa sanoa, ettei hän sitä näe.\n\nMitäs tästä sitten seuraa?\n\nSe, että yksi tai kaksi ihmistä rupeaa hinaamaan. Sen nähdessään\nyhtyy niihin kolmas, ja niin alkavat parhaat ihmiset toinen toisensa\nperästä hinata siksi kunnes lotja lähtee liikkeelle, vetäen mukaansa\nnekin, jotka eivät vielä ymmärrä, _mitä_ on tekeillä ja _mitä varten_.\n\nItsetietoisesti Jumalan lakia täyttääkseen työskenteleviin yhtyy\nensin ihmisiä, jotka puolittain itsetietoisesti tunnustavat\ntotuuden. Sitten niihin yhtyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan\nuskomalla eturivin miehiä tunnustavat totuuden, ja lopuksi sen\ntunnustaa ihmisten enemmistö, ja silloin ihmiset lakkaavat itseänsä\nturmelemasta ja löytävät onnen. Se tulee tapahtumaan silloin (ja\nhyvin pian), kun meidän piirimme ihmiset, ja heidän jälessään\nkoko suuri työväen enemmistö, tulee siihen käsitykseen, ettei\nole hävettävää ulkohuoneitten tyhjentäminen ja puhdistaminen,\nvaan on hävettävää niitten täyttäminen toisten ihmisten, veljien,\ntyhjennettäviksi, ettei ole hävettävää korkeavartisissa saappaissa\nmennä vieraisiin, vaan on hävettävää kalossit jalassa kulkea ihmisten\nsivu, joilla ei ole mitään jalkineita, ettei ole hävettävää olla\nosaamatta ranskankieltä tai tietämättä viimeistä uutista, vaan\non hävettävää syödä leipää, tietämättä, miten sitä valmistetaan,\nettei ole hävettävää olla ilman tärkkipaitaa ja puhtaita vaatteita,\nvaan on hävettävää käydä puhtaissa vaatteissa, siten ilmaisten\njoutilaisuuttansa, ettei ole hävettävää se, että kädet ovat\nlikaisina, vaan se, etteivät kädet ole työstä karkeina.\n\nNäin tulee olemaan silloin, kun sitä on vaativa yleinen mielipide. Ja\nyleinen mielipide on sitä vaativa silloin, kun ihmisten käsityksestä\nhäviävät ne harhaluulot, jotka ovat peittäneet heiltä totuuden. Minun\nmuistini aikana on suuria muutoksia tapahtunut tässä suhteessa. Ja\nnämä muutokset ovat tapahtuneet ainoastaan senvuoksi, että yleinen\nmielipide on muuttunut. Minun muistini aikana on tapahtunut se\nmuutos, että, kun ennen pidettiin hävettävänä lähteä ajamaan muuten\nkuin nelivaljakolla ja kahden lakeijan seuraamana, olla pitämättä\nlakeijaa tai kamarineitsyttä pukemista, pesemistä y.m. varten, nyt\nyhtäkkiä on ruvettu pitämään hävettävänä puettaa toisilla vaatteet\npäällensä, panettaa kengät jalkaansa ja ajaa lakeijojen seuraamana.\nKaikki nämä muutokset on saanut aikaan yleinen mielipide.\n\nEivätkö ole selviä ne muutokset, jotka nyt ovat tapahtumassa\nyleisessä mielipiteessä? Kun 25 vuotta sitten hävisi ennakkoluulo,\njoka puolusti maaorjuutta, niin muuttui yleinen mielipidekin siitä,\nmikä on kiitettävää, mikä moitittavaa, ja muuttui koko elämä. Niin\npian kuin häviää ennakkoluulo, joka puolustaa rahan valtaa ihmisten\nyli, muuttuu yleinen mielipidekin siitä, mikä on kiitettävää, mikä\nmoitittavaa, ja muuttuu elämä.\n\nJa tuon ennakkoluulon häviäminen ja yleisen mielipiteen muuttuminen\ntässä suhteessa on jo nopeasti toteutumassa. Tuo ennakkoluulo\non jo läpi kuultava ja hädin tuskin peittää totuutta. Tarvitsee\nvaan tarkkaan katsoa, nähdäkseen selvästi sen yleisen mielipiteen\nmuutoksen, joka ei ainoastaan ole tapahtuva, vaan joka jo on\ntapahtunut, vaikkei se vielä ole tunnustettu eikä sanalla nimitetty.\nVähänkin sivistyneen ihmisen tarvitsee vaan tarkemmin ajatella sitä,\nmikä johtuu hänen tunnustamastaan maailmankäsityksestä, tullakseen\nvakuutetuksi, että se hyvän ja pahan, kiitettävän ja moitittavan\narvostelu, joka häntä inertian lain voimalla elämässä johtaa, on\nsuorastaan ristiriidassa koko hänen maailmankäsityksensä kanssa.\n\nMeidän aikamme ihmisen tarvitsee vaan hetkeksi unohtaa inertian lain\nmukaan kulkeva elämänsä ja katsahtaa siihen syrjästä päin, alistaen\nsen koko hänen maailmankäsityksestään johtuvan arvostelun alaiseksi,\nkauhistuakseen sitä määritelmää koko hänen elämästään, joka johtuu\nhänen maailmankäsityksestään.\n\nOttakaamme esimerkiksi nuorukaisen (nuorissa on elämän tarmo\nvoimakkaampi ja itsetietoisuus hämärämpi) rikkaasta luokasta, minkä\nsuuntaisesta hyvänsä. Jokainen hyvä nuorukainen pitää häpeällisenä\nolla auttamatta vanhusta, lasta, naista, pitää häpeällisenä\nyhteisessä työssä saattaa vaaran alaiseksi toisen ihmisen elämää\nja terveyttä, itse vaaraa välttäen. Jokainen pitää häpeällisenä ja\nraakana sitä, mitä tekevät kirgiisit myrskyn raivotessa: he nimittäin\nlähettävät vaimot ja vanhat eukot ulos pitelemään teltan liepeitä,\nja itse istuvat teltassa kirnupiimän ääressä. Jokainen pitää\nhäpeällisenä pakoittaa heikkoa ihmistä tekemään työtä edestään, pitää\nvielä häpeällisempänä jos voimakas ihminen, vaaran uhatessa palavalla\nlaivalla, ensimäisenä tunkeutuu pelastusveneeseen työntäen syrjään\nheikkoja ja jättäen ne vaaran alaisiksi, y.m.s. He pitävät kaikkea\ntuota häpeällisenä, eivätkä mistään hinnasta sitä tekisi muutamissa\npoikkeustapauksissa, mutta jokapäiväisessä elämässä on aivan\nsamallaisia tekoja ja paljoa pahempiakin, joita he ennakkoluulon\nvuoksi eivät huomaa, ja joita he herkeämättä tekevät.\n\nHeidän tarvitsee vaan tarkemmin asiaa ajatella, nähdäkseen ja\nkauhistuakseen.\n\nNuorukainen muuttaa paitaa joka päivä. Kuka saa mennä joelle siitä\npesemään? Vaimo, hyvin usein vanha vaimo, joka sopisi nuorukaiselle\nisoäidiksi tai äidiksi, välistä sairaskin. Miten nuorukainen itse\nnimittää sitä, joka oikun vuoksi saada muuttaa ennestäänkin puhtaan\npaitansa lähettää paitaa pesemään tuon vaimon, joka sopisi hänelle\näidiksi?\n\nNuorukainen hankkii itselleen hevosia keikaroidakseen, ja niitä\nopettaessaan saa olla kuoleman vaaralle alttiina ihminen, joka\nsopisi hänelle isäksi tai isoisäksi. Itse nuorukainen nousee hevosen\nselkään vasta silloin, kun ei mitään vaaraa enään ole olemassa. Miten\nnimittää nuorukainen sitä, joka, ollen itse turvassa, saattaa toisen\nvaaralliseen asemaan ja käyttää hyväkseen tuota vaaranalaisuutta\nomaksi huvikseen?\n\nJa kuitenkin rikkaitten luokkien koko elämä on yksinomaan\ntämmöisiä tekoja. Vanhusten, lasten ja naisten ylivoimainen työ ja\nhengenvaaralliset toimet, joita ei suoriteta sitä varten, että me\nvoisimme tehdä työtä, vaan meidän oikkumme tyydyttämiseksi, täyttävät\nkoko meidän elämämme. Kalastaja hukkuu pyytäessään meille kalaa,\npesijättäret vilustuvat ja kuolevat, sepät sokiavat, tehtaalaiset\nsairastuvat ja silpoutuvat koneissa, metsänkaatajat musertuvat\nkaatuvien puitten alle, työmiehet putoavat katoilta, ompelijattaret\nkuihtuvat. Kaikki todelliset työt suoritetaan kuoleman vaaran\nalaisuudessa ja elämän hukalla. Salata tätä ja olla sitä näkemättä\nei voi. Ainoa pelastus tästä tilasta -- jos meidän aikamme ihminen\ntahtoo välttää nimitystä konna ja pelkuri, joka sälyttää toisten\nniskoille elämän työn ja vaaran -- on se, että hän ottaa ihmisiltä\nainoastaan sen, mikä on elämässä välttämätöntä, ja itse kantaa\ntosityön taakan elämän vaaroille ja kuolemalle alttiina.\n\nAika tulee pian, ja se on jo tulossa, kun on oleva hävettävää ja\ninhottavaa ei ainoastaan semmoisen päivällisen syöminen, jossa on\nviisi ruokalajia ja jota tarjoavat lakeijat, vaan semmoisenkin\npäivällisen, joka ei ole isäntäväen itsensä valmistama, on oleva\nhävettävää ajaa ei ainoastaan komeilla ajohevosilla, vaan ajaa\najurilla, kun on olemassa jalat, pukeutua arkipäivinä semmoiseen\npukuun, jossa ei voi tehdä työtä, soittaa piaanoa, joka maksaa 1200\nruplaa, tai vaikkapa vaan 50 ruplaa, samalla kun toiset, vieraat\nminua elättävät, ruokkia koiria maidolla ja vehnäleivällä, kun on\nolemassa ihmisiä, joilla ei ole maitoa eikä leipää, polttaa lamppuja\nja kynttilöitä, joitten valossa istutaan kädet ristissä, lämmittää\nuuneja, joissa ei keitetä ruokaa, kun on ihmisiä, joilla ei ole valoa\neikä lämpöä. Semmoista elämän katsantokantaa me välttämättömästi ja\nnopeasti lähestymme. Me seisomme jo tämän uuden elämän rajalla, ja\ntämän uuden katsantokannan vakaannuttaminen on yleisen mielipiteen\nasia. Yleinen mielipide, joka vahvistaa tätä elämänkäsitystä, on\nnopeasti muodostumassa.\n\nNaiset muodostavat yleistä mielipidettä ja naiset ovat erittäin\nvoimakkaita nykyaikana.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nNiinkuin raamatussa sanotaan, on miehelle annettu työn laki, naiselle\nlasten synnyttämisen laki. Vaikka tieteemme mukaan, nous avons changé\ntout ca (olemme muuttaneet kaiken tuon), niin on kuitenkin laki\njäänyt muuttumattomaksi, niinkuin maksakin on jäänyt paikoilleen, ja\nsiitä poikkeaminen rangaistaan välttämättömällä kuolemalla.\n\nErotus on vaan siinä, että mies rangaistaan yleisestä laista\npoikkeamisen tähden kuolemalla niin läheisessä tulevaisuudessa, että\nsitä voi nimittää nykyisyydeksi, vaan nainen rangaistaan laista\npoikkeamisesta kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Kaikkien miesten\nyleinen laista poikkeaminen hävittää ihmiset heti. Kaikkien naisten\nlaista poikkeaminen hävittää ihmiset seuraavassa sukupolvessa.\nMutta muutamien miesten ja naisten laista poikkeaminen ei hävitä\nihmiskuntaa, vaan riistää ainoastaan luopuneilta ihmisen järjellisen\nluonnon.\n\nMiesten laista luopuminen on alkanut kauan sitten niissä luokissa,\njotka kykenivät sortamaan toisia, ja on yhä leviten jatkunut meidän\naikaamme asti. Meidän aikanamme se on kehittynyt mielettömyyden\nkorkeimpaan huippuun saakka, jonka ilmaisee ruhtinas Blohin ja\njohon yhtyy Renan ja koko sivistynyt maailma: koneet tulevat\ntekemään työn, ja ihmiset tulevat olemaan nauttivia hermokimppuja.\nLaista poikkeamista ei naisten puolelta ole juuri sanottavasti\nollut. Sitä on ilmennyt ainoastaan prostitutsioonissa ja sikiön\ntappamisrikoksissa. Rikkaitten piiriin kuuluvat naiset ovat\ntäyttäneet lakiansa, jota vastoin siihen kuuluvat miehet eivät ole\ntäyttäneet lakiansa, ja senvuoksi ovat naiset tulleet voimakkaammiksi\nja yhä edelleen hallitsevat ihmisiä, jotka ovat poikenneet laista ja\nsen kautta kadottaneet järjen.\n\nSanotaan tavallisesti, että nainen -- Pariisilainen nainen, etupäässä\nlapseton -- käyttämällä kaikkia kulttuurin keinoja on tullut niin\nhurmaavaksi, että hän sillä on lumonnut ja ottanut valtaansa\nmiehen. Tämä ei ole ainoastaan erehdys, vaan asianlaita on aivan\npäinvastainen. Miestä ei ole saanut valtaansa lapseton nainen, vaan\nse äiti, joka on täyttänyt lakiansa, silloin kun mies ei lakiansa ole\ntäyttänyt.\n\nSe nainen taas, joka keinotekoisesti pysyy lapsettomana ja hurmaa\nmiestä paljailla olkapäillään ja kutreillaan, ei ole miestä\nvallitseva vaan miehen turmelema, turmeltuneen miehen tasalle\nvaipunut nainen, joka, niinkuin mieskin, on poikennut laista ja\nkadottanut kaiken järjellisen ajatuksen elämästä.\n\nTästä erehdyksestä johtuu sekin kummallinen tyhmyys, jota nimitetään\nnaisten oikeuksiksi.\n\nNäitten naisten oikeuksien vaatimuskaava on seuraava: sinä, mies,\nolet poikennut todellisen työn laistasi, mutta tahdot, että me\nkantaisimme todellisen työmme taakkaa. Ei, jos niin on, niin\nme osaamme samoin kuin sinäkin tehdä sitä valetyötä, jota sinä\nteet pankeissa, ministeeriöissä, yliopistoissa, akademioissa,\natelieereissa, ja me tahdomme, niinkuin sinäkin, työnjaon verukkeella\nkäyttää hyväksemme toisten työtä ja elää halujamme tyydyttäen.\n\nNäin he puhuvat ja itse teossa osoittavat, etteivät suinkaan jää\nmiehistä jälelle, vaan kykenevät vielä paremminkin kuin miehet\ntekemään tuota valetyötä.\n\nNiin sanottu naiskysymys on herännyt ja voinut herätä ainoastaan\nsemmoisten miesten keskuudessa, jotka ovat poikenneet todellisen työn\nlaista.\n\nTarvitsee vaan palata siihen, niin tätä kysymystä ei ole olemassa.\n\nNainen, jolla on oma erikoinen, selvä ja välttämätön työ, ei voi\nkoskaan vaatia sen lisäksi rikkaitten luokkien miesten valetyötä. Ei\nyksikään todellisen työmiehen vaimo tule koskaan vaatimaan oikeutta\nosanottoon hänen työhönsä auran kuressa ja hiilikaivannoissa.\n\nMeidän piirimme nainen on ollut miestä voimakkaampi ja on sitä vielä\nnytkin, mutta ei lumousvoimansa kautta, eikä taitonsa kautta tehdä\nsamaa farisealaista valetyötä kuin mieskin, vaan sen kautta, ettei\nhän ole poikennut laista, että hän on kantanut sen todellisen,\nkuoleman vaaran alaisen ja viimeisten voimain ponnistamista kysyvän\ntyön taakkaa, joista rikkaitten luokkain mies on itsensä vapauttanut.\n\nMutta minun muistini aikana on alkanut naisen poikkeaminen laista,\ns.o. hänen lankeemuksensa, ja se jatkuu paraikaa yhä edelleen.\n\nNainen on, unhotettuaan lain, saanut päähänsä, että hänen voimansa on\nhänen lumouskyvyssään, tai taidossaan tehdä henkistä valetyötä.\n\nMutta niin toista kuin toistakin häiritsevät lapset. Ja niinpä\ntieteen avulla (tiede on aina valmis kaikkeen pahaan) on\nrikkaitten luokkain keskuudessa alkanut ilmaantua kymmeniä keinoja\nhedelmällisyyden ehkäisemiseksi, ja kaikellaiset lapsen syntymistä\nestävät laitokset kuuluvat nykyään naisen tavalliseen toalettiin.\nJa nuo rikkaitten luokkain äidit, joilla on ollut valta, päästävät\nnyt sen käsistään, joutuakseen katunaisten asemaan ja heidän\nveroisiksensa.\n\nPaha on jo pitkälle levinnyt, ja päivä päivältä se leviää yhä\npitemmälle. Kohta se saa valtaansa rikkaitten luokkain kaikki\nnaiset, ja silloin he tulevat miesten tasalle ja, niinkuin hekin,\nkadottavat elämänsä järjellisen tarkotuksen. Silloin on tuo sääty\nauttamattomasti hukassa. Mutta vielä on aikaa.\n\nKuitenkin on vielä olemassa enemmän lakiansa täyttäviä naisia, kuin\nmiehiä, jonka vuoksi heidän joukossaan on vielä järkeviä olentoja, ja\nmuutamien meidän piirimme naisten käsissä on vielä sen pelastuksen\nmahdollisuus.\n\nVoi, jos nuo naiset käsittäisivät merkityksensä, voimansa ja\nkäyttäisivät sen miestensä, veljiensä, lastensa pelastamiseen -- koko\nihmiskunnan pelastamiseen.\n\nTe rikkaitten luokkain vaimot ja äidit! Meidän maailmamme\nihmisten pelastus tuosta pahasta, josta he kärsivät, on kokonaan\nteidän käsissänne! Ei ne naiset, jotka ajattelevat vartaloansa,\nturnyyrejänsä, tukkansa kähertämistä ja kauneuttansa miehiä\nlumotakseen, ja, vasten tahtoansa ja varomattomuuden kautta\ntultuaan siunattuun tilaan, epätoivolla synnyttävät lapsia, jättäen\nne sitten imettäjien huostaan, eikä nekään naiset, jotka käyvät\nkaikellaisissa kursseissa ja puhuvat psykomootorisista keskuksista\nja differentsiatsioonista, niinikään koettaen vapautua lasten\nsynnyttämisestä, ettei se olisi esteenä heidän hullaantumiselleen,\njota he nimittävät kehitykseksi, -- vaan ne naiset ja äidit, jotka,\nollen tilaisuudessa vapautua lasten synnyttämisestä, kuitenkin\nvapaaehtoisesti ja itsetietoisesti alistuvat tämän ikuisen,\nmuuttumattoman lain alle, tietäen, että tästä alistumisesta johtuva\nvaiva ja työ on heidän elämänsä tarkotus. Nämä meidän rikkaitten\nluokkaimme naiset ovat niitä, joitten käsissä, enemmän kuin\nkenenkään muitten, on maailmamme ihmisten pelastus heitä vaivaavasta\nonnettomuudesta. Te, naiset ja äidit, jotka itsetietoisesti\nalistutte Jumalan lain alle, te yksin koko meidän onnettomassa,\nkuvattomassa, inhimillisyytensä kadottaneessa piirissämme tiedätte\ntodellisen, Jumalan lain mukaisen elämän tarkotuksen. Te yksin\nvoitte esimerkillänne näyttää ihmisille sen Jumalan tahdon alle\nalistumisessa olevan elämän onnen, jonka he hylkäävät. Te yksin\ntunnette sen koko teidän olentonne valtaavan ilon ja riemun ja sen\nautuuden, joka tulee Jumalan lakia noudattavan ihmisen osaksi. Te\ntunnette sen onnen, jonka tuottaa rakkaus aviomieheen, onnen, joka ei\nlopu, ei katkea, niinkuin kaikki muu, vaan on alkuna uudelle onnelle\nrakkaudessa lapseen. Te yksin, ollessanne todelliset ja Jumalan\ntahdolle kuuliaiset, tiedätte sen tosi työn, jota ei suoriteta\nnarrimaisiin univormuihin puettuina ja juhlallisesti valaistuissa\nsaleissa, niinkuin teidän piirinne miesten työksi nimittämää, vaan\njonka Jumala on ihmisille määrännyt, ja te tunnette siitä tulevan\ntosipalkinnon, tunnette sen autuuden, jonka se antaa.\n\nTe tiedätte sen, kun te rakkauden ilojen jälkeen liikutuksella,\npelolla ja toivolla odotatte sitä tuskallista raskauden tilaa, joka\ntekee teidät sairaaksi 9 kuukauden ajaksi, saattaa teidät kuoleman\nkynnykselle ja sietämättömiin kärsimyksiin ja tuskiin; te tiedätte\ntosityön ehdot, kun te ilolla odotatte mitä julmimpien tuskien\nlähestymistä ja kiihtymistä, joitten jälkeen seuraa teille yksin\ntunnettu autuus.\n\nTe tiedätte sen silloin, kun te heti näistä tuskista päästyänne,\nlevähtämättä, yhtä päätä antaudutte toisiin vaivoihin ja kärsimyksiin\n-- imettämisen, kun te, velvollisuutenne vuoksi kieltäytyen ihmisen\nvoimakkaimman tarpeen -- unen tarpeen tyydyttämisestä, kuukausimääriä\nyhtäkään yötä rauhassa nukkumatta ja usein monta yötä peräkkäin\nvalvoen hoidatte sairasta lasta, jota saatte kanneksia ja tuuditella\nniin että käsivarret ovat katketa.\n\nJa kun te tätä kaikkea teette, keneltäkään kiitosta tai palkintoa\nsiitä saamatta ja odottamatta, kenenkään näkemättä, kun te tätä\nteette ei urotyönä, vaan niinkuin evankeelion vertauksessa mainittu\npellolta palaava työmies, katsoen tehneenne ainoastaan sen, mikä oli\ntehtävä, silloin te tiedätte, _mikä_ on väärää näytetyötä ihmisten\nedessä ja _mikä_ todellista työtä Jumalan tahdon täyttämiseksi, jonka\nvaatimukset te tunnette omassa sydämmessänne.\n\nTe tiedätte, että, jos te olette todellisia äitejä, ei kukaan näe\neikä kehu teidän työtänne, että kaikki pitävät sitä vaan teidän\nvelvollisuutenanne, etteivät edes nekään, joitten hyväksi te näette\nvaivaa, teitä kiitä, vaan usein piinaavat, jopa soimaavatkin\nteitä, -- ja kuitenkin seuraavan lapsen tullessa te teette samoin:\ntaaskin kärsitte, taaskin kannatte näkymätöntä, hirmuista taakkaa,\nodottamatta keltään palkintoa, ja tunnette yhä samaa tyydytystä.\nJuuri teidän käsissänne, jos te olette semmoisia, pitää vallan\nihmisten yli oleman, ja teidän käsissänne on pelastus. Päivä\npäivältä teidän lukumääränne vähenee: yhdet ovat kiintyneet miesten\nhurmaamiseen ja muuttuvat katunaisten kaltaisiksi, toiset kilpailevat\nmiesten kanssa heidän väärissä narrin töissään, kolmannet, jotka\neivät vielä ole kutsumustansa pettäneet, sydämmessään siitä jo\nkuitenkin luopuvat: suorittavat kyllä kaikki äidin urotyöt, mutta\ntekevät sen tahtomattaan, vastahakoisesti, kadehtien vapaita\nnaisia, jotka eivät synnytä, ja riistävät siten itseltään ainoan\nniistä tulevan palkinnon -- sisällisen tietoisuuden Jumalan tahdon\ntäyttämisestä, tyydytyksen asemesta kärsien siitä, mikä itse asiassa\non heidän onnensa.\n\nMe, meidän piirimme miehet, olemme siihen määrin väärän elämämme\nsokaisemia ja kaikki järjestään unhottaneet elämän tarkotuksen, ettei\nmeidän välillämme enää ole mitään eroa. Olemme sälyttäneet koko\nelämän taakan ja vaaran toisten niskoille, mutta emme osaa nimittää\nitseämme niille ihmisille sopivalla nimellä, jotka antavat toisten\nsortua puolestaan elantoa hankkiessa: nimellä konnat, pelkurit.\n\nMutta naisten suhteen on vielä olemassa erotus. On naisia, jotka\novat inhimillisiä olentoja, jotka edustavat ihmisen korkeinta\nilmestysmuotoa, ja on naisia, jotka ovat porttoja. Tämän erotuksen\ntulevat tekemään seuraavat sukupolvet, emmekä mekään voi olla sitä\ntekemättä.\n\nJokainen nainen, pukeutuipa hän miten hyvänsä, nimittipä itseään\nmiksi hyvänsä, olipa miten hieno hyvänsä, jos hän, pidättäytymättä\nsukupuoliyhteydestä, pidättäytyy lasten synnytyksestä, -- on portto.\n\nJa olipa nainen miten langennut tahansa, -- jos hän itsetietoisesti\nantautuu lasten synnyttämiseen, niin hän tekee parasta, korkeinta\nelämän työtä, täyttäen Jumalan tahtoa, eikä ketään ole häntä\nkorkeampaa.\n\nJos te olette semmoisia, niin te ette sano kahden, ettekä\nkahdenkymmenen lapsen perästä, että riittää jo synnyttäminen,\nniinkuin ei sano 50 vuotias työmies, että riittää jo työnteko,\nsilloin kun hän vielä syöpi ja nukkuu, ja hänen jäntereensä\nvaativat työtä. Jos te olette semmoisia, niin te ette luovuta\nlasten imettämisen ja hoidon huolia vieraalle äidille, niinkuin ei\ntyömieskään anna toisen päättää alkamaansa ja melkein lopetettua\ntyötä, senvuoksi, että te siihen työhön panette koko elämänne, ja\nelämänne on sitä täydempi ja onnellisempi, mitä enemmän tätä työtä on.\n\nJa kun te olette semmoisia -- ja semmoisia on vielä onneksi olemassa,\n-- niin te saatte saman Jumalan tahdon täyttämisen lain, jota\nnoudatatte omassa elämässänne, ohjaamaan myöskin miestenne, lastenne\nja omaistenne elämää.\n\nJos te olette semmoisia ja omasta kokemuksestanne tiedätte, että\nainoastaan uhrautuvainen, näkymätön, palkaton, kuoleman vaaran\nalainen ja viimeisten voimain ponnistusta vaativa työ toisten elämän\nhyväksi on se ihmisen kutsumus, joka antaa hänelle tyydytystä\nja voimaa, niin te tulette samaa vaatimaan toisiltakin, samaan\ntyöhön kehottamaan miestännekin, saman työn mukaan mittaamaan ja\narvostelemaan ihmisten ansioita ja samaan työhön kasvattamaan\nlapsianne.\n\nAinoastaan se äiti, joka pitää lapsen syntymistä ikävänä sattumana,\nja rakkauden ilojaan ja sivistyksen ja yhteiskunnallisuuden tuottamia\nelämän mukavuuksia -- elämän tarkotuksena, tulee kasvattamaan\nlapsiaan niin, että he niin paljon kuin mahdollista nauttisivat\nhuvituksista, tulee heitä herkullisesti ruokkimaan, koreasti\npukemaan, keinotekoisesti huvittamaan, ei tule opettamaan heille\nsitä, mikä tekisi heidät kykeneviksi uhrautuvaiseen, kuoleman vaaran\nalaiseen ja viimeisiin voimiin asti jännitettyyn työhön, vaan sitä,\nmikä vapauttaa heidät tuosta työstä, -- kaikkea sitä, mikä antaa\ndiploomeja ja mahdollisuuden olla työtä tekemättä. Ainoastaan\nsemmoinen nainen, jolta on unohtunut hänen elämänsä tarkotus, on\nhyväksyvä sitä miehen petollista valetyötä, joka vapauttaa tämän\nihmisen velvollisuudesta ja antaa hänelle mahdollisuuden yhdessä\nvaimonsa kanssa käyttää hyväkseen toisten työtä. Ainoastaan semmoinen\nnainen on valitseva samallaisen miehen tyttärelleen, arvosteleva\nihmisiä ei sen mukaan, mitä he itsessään ovat, vaan sen mukaan, mitä\nheillä on: aseman, rahojen, kyvyn mukaan käyttää hyväkseen toisten\ntyötä.\n\nTodellinen äiti sitä vastoin, joka itse työssä tietää Jumalan tahdon,\non sen täyttämiseen valmistava lapsensakin. Semmoiselle äidille on\noleva tuskallista nähdä ylensyötettyä, hemmoteltua, koreaksi puettua\nlasta, sillä hän tietää kaiken tuon vaikeuttavan lapselle Jumalan\ntahdon täyttämistä.\n\nSemmoinen äiti ei tule opettamaan pojalleen ja tyttärelleen sitä,\nmikä voi vietellä heitä vapauttamaan itseänsä työstä, vaan sitä, mikä\nauttaa heitä kestämään elämän työtä. Hänen ei tarvitse kysyä, mitä\nlapsille on opetettava, mihin heitä valmistettava. Hän tietää mikä\non ihmisen kutsumus, ja senvuoksi myös mitä on lapsille opetettava\nja mihin heitä valmistettava. Semmoinen nainen ei ole suinkaan\nkehoittava miestään petolliseen valetyöhön, jonka tarkotuksena\non vaan toisten työn hyväkseen käyttäminen, vaan on inhoava ja\nkauhistuva semmoista toimintaa, joka on lapsille kaksinkertaisena\nviettelyksenä. Semmoinen nainen ei ole valitseva tyttärelleen miestä\nsen mukaan, miten valkoiset hänen kätensä ovat ja miten hieno hänen\nkäytöksensä, vaan hän on, varmasti tietäen, mitä on työ ja mitä\npetos, aina ja kaikkialla, omasta miehestään alkaen, kunnioittava,\narvossa pitävä ja vaativa todellista, uhrautuvaa työtä ja halveksiva\nsitä väärää näytetyötä, jonka tarkotuksena on vapautuminen\ntodellisesta työstä.\n\nÄlkööt sanoko ne naiset, jotka luopuen naisen kutsumuksesta\ntahtovat sen oikeuksia, että semmoinen elämänkatsantokanta on\näidille mahdoton, että äiti on liian hellällä rakkaudella lapsiinsa\nsidottu voidakseen kieltää heiltä herkkuja, huvituksia, koreita\npukuja, ollakseen huolehtimatta heidän puolestaan, jos he eivät ole\nturvattuja, jos miehellä ei ole omaisuutta tai turvattua asemaa,\nollakseen huolehtimatta naimisiin menevien tyttärien puolesta ja\npoikien puolesta, jotka eivät ole saaneet sivistystä.\n\nKaikki se on valhetta, mitä selvintä valhetta!\n\nTodellinen äiti ei ole koskaan sitä sanova. Tekö muka ette voi olla\nantamatta makeisia, leluja, olla viemättä sirkukseen?\n\nMutta ettehän te anna lapsillenne sudenmarjoja, ettehän päästä heitä\nyksin vesille, ettehän vie varieteehen? Minkä vuoksi te tästä voitte\npidättäytyä, vaan ette toisesta.\n\nSenvuoksi, että te ette puhu totta.\n\nTe sanotte niin suuresti rakastavanne lapsianne, että pelkäätte\nheidän henkensä puolesta, pelkäätte nälkää, vilua ja senvuoksi\npanette arvoa turvallisuudelle, jonka teille antaa vääräksi\ntunnustamanne miehen asema.\n\nTe pelkäätte siihen määrin tulevia satunnaisuuksia, lapsianne\nuhkaavia onnettomuuksia, jotka ovat hyvin kaukaisia ja epäilyttäviä,\nettä kehoitatte miestänne semmoiseen, mitä ette pidä oikeana. Mutta\nmitä te nyt teette, nykyisissä elämänne olosuhteissa turvataksenne\nlapsianne satunnaisilta onnettomuuksilta?\n\nPaljonko aikaa päivästä te vietätte lastenne kanssa? Hyvä jos 1/10\npäivästä!\n\nMuun ajan ne ovat vieraitten, palkattujen, usein kadulta otettujen\nihmisten käsissä tai joissakin laitoksissa, alttiina ruumiillisen ja\nhenkisen saastutuksen vaaroille.\n\nLapsenne syövät, heitä ravitaan. Kuka laittaa päivällisen ja mistä\nse laitetaan? Useimmiten ette sitä edes tiedä. Kuka antaa heille\nsiveelliset käsitteet? Sitäkään ette tiedä. Älkää siis puhuko siitä,\nettä te kärsitte pahaa lastenne onnen tähden, -- se ei ole totta. Te\nteette pahaa senvuoksi, että sitä rakastatte.\n\nTodellinen äiti, joka lasten synnyttämistä ja kasvattamista pitää\nelämänsä kutsumuksena ja Jumalan tahdon täyttämisenä, -- ei sitä sano.\n\nHän ei sitä sano senvuoksi, että hän tietää, ettei hänen asiansa ole\ntehdä lapsistaan sitä, mitä hänelle tai vallalla olevalle suunnalle\njohtuu mieleen, hän tietää, että lapset, s.o. seuraavat sukupolvet,\non suurinta ja pyhintä, mitä ihmisten on suotu nähdä todellisuudessa,\nja tämän pyhyyden palveleminen koko olennollaan on hänen elämänsä.\n\nHän itse, ollen alinomaa elämän ja kuoleman välillä ja vaaliessaan\nvasta alkavaa hentoa elämää, tietää, että elämä ja kuolema ei\nole hänen asiansa, että hänen asiansa on elämän palveleminen, ja\nsenvuoksi ei hän ole etsivä etäisiä teitä tätä tehdäkseen, vaan on\nainoastaan oleva valmis läheisiin.\n\nSemmoinen äiti, itse synnytettyään, itse imettääkin, itse ennen\nkaikkea muuta valmistaa lapsillensa ruokaa, ompelee, pesee, opettaa\nheitä, nukkuu ja puhelee heidän kanssansa, sillä sitä hän pitää\nelämänsä tehtävänä. Hän tietää, että kaiken elämän turva on työssä ja\ntyökyvyssä, eikä senvuoksi etsi lapsilleen ulkonaista turvaa miehensä\nrahoissa, lastensa diploomeissa, vaan kehittää heissä sitä samaa\nkykyä uhrautuvaiseen Jumalan tahdon täyttämiseen, jonka hän itsessään\ntuntee, kykyä kuoleman vaaran alaiseen työhön. Semmoinen äiti ei\ntiedustele toisilta, mitä hänen on tekeminen, hän tietää kaikki,\neikä mitään pelkää, ja hän on aina levollinen, sillä hän tietää\ntäyttäneensä kaiken, mitä oli kutsuttu tekemään.\n\nJos saattaakin olla epäilyksiä miehellä ja lapsettomalla naisella\nJumalan tahdon täyttämiseen vievän tien suhteen, niin naiselle, joka\non äiti, on tämä tie varmasti ja selvästi viitotettu ja, jos hän\nnöyrästi, yksinkertaisella mielellä on sen kulkenut, niin hän on\npäässyt sille täydellisyyden korkeimmalle huipulle, jonka ihmisolento\nvoi saavuttaa, ja on kaikille ihmisille sinä Jumalan tahdon\ntäyttämisen esikuvana, jota he aina tavoittelevat.\n\nAinoastaan äiti voi kuollessaan sanoa Sille, joka hänet lähetti\ntähän maailmaan, Sille, jota hän on palvellut lasten synnyttämisellä\nja kasvattamisella, ainoastaan hän voi levollisesti sanoa: \"Nyt\npäästä Sinun palvelijasi rauhaan\". Mutta tämäpä onkin se korkein\ntäydellisyys, se korkein onni, johon ihmiset pyrkivät.\n\nSemmoiset, kutsumuksensa täyttäneet naiset ne hallitsevat hallitsevia\nmiehiä ja ovat johtavina tähtinä ihmisille. Semmoiset naiset ne\nmääräävät yleisen mielipiteen ja valmistavat uusia ihmissukupolvia.\nJa senvuoksi on näitten naisten käsissä ylin valta, valta pelastaa\nihmisiä meidän aikamme uhkaavista onnettomuuksista.\n\nNiin, te äidit, teidän käsissänne, enemmän kuin kenenkään muun, on\nmaailman pelastus!\n\nHelmikuun 14 p. 1886.\n\n\n\n"]