Nibelungien tarina

NIBELUNGIEN TARINA

Saksalainen sankariruno

Uudelleen kertonut

RUDOLF HERZOG

Suomentanut Hilda Walldén

WSOY, Porvoo, 1925.

SISÄLTÖ.

ENSIMMÄINEN OSA. Siegfried sankari.

1. Millainen Siegfried oli lapsena, kuinka hän tuli Mimen luo oppiin,

tappoi lohikäärmeen ja voitti Nibelungin aarteet.

2. Kuinka Siegfried tunki taikaliekkien halki Brunhildin luo, kihlasi

hänet, valloitti hänelle Islannin ja lähti julmistuneena hänen luotansa.

3. Kuinka Siegfried tuli Wormsiin ja auttaaksensa kuningas Guntheria

kukisti tanskalaisten ja saksilaisten kuninkaat.

4. Kuinka Siegfried lähti Guntherin kanssa Islantiin, voitti

kuninkaan asemesta Brunhildin kilpataistelussa ja nouti kotoa aarteita.

5. Kuinka Siegfried vietti häitä Kriemhildin kanssa ja Gunther

Brunhildin kanssa, ja kuinka Siegfried auttoi Guntheria taltuttamaan Brunhildin.

6. Kuinka Siegfried ja Kriemhild kutsua noudattaen tulivat Wormsiin,

kuinka kuningattaret riitaantuivat keskenänsä ja kuinka Siegfried surmattiin.

TOINEN OSA. Nibelungien matka hunnien maahan.

1. Kuinka Kriemhild suri Siegfriediä ja kuinka Hagen riisti häneltä

Nibelungin aarteet ja kuinka hän suostui kuningas Etzelin kosintaan.

2. Kuinka Kriemhild tuli Etzelin puolisoksi ja kuinka nibelungit

lähtivät retkelle hunnien maahan.

3. Kuinka nibelungit saapuivat Bechelareniin, jossa Geiselher kihlasi

Rüdigerin tyttären, ja kuinka he vihdoinkin pääsivät perille Etzelin linnaan sekä millä tavoin Kriemhild otti heidät vastaan.

4. Kuinka Kriemhild houkutteli Blödelin surmaamaan nibelungien

aseenkantajat, kuinka Hagen surmasi Etzelin poikasen Ortliebin ja nibelungiritarit taistelivat pylvässalissa.

5. Kuinka nibelungit pilkkasivat kuningas Etzeliä, kuinka Iring

hyökkäsi saliin ja sai miehineen surmansa, kuinka Kriemhild antoi pistää salin tuleen ja nibelungit joivat verta, ja kuinka Rüdiger Kriemhildin käskystä uhrasi henkensä, kuollen yhdessä väkevän Gernotin kanssa.

6. Kuinka Dietrich Berniläisen asemestari Hildebrand sankareineen

joutui mukaan taisteluun, kuinka soittoniekka Volker kaatui ja samaten nuori Geiselher ja nibelungeista ainoastaan Gunther ja Hagen pääsivät hengissä taistelusta sekä berniläisistä ainoastaan Hildebrand yksin, ja kuinka Bernin Dietrich toimitti Hagenin ja Guntherin kahleissa Kriemhildin valtaan ja Kriemhild saattoi heidät tuhoon sekä sai lopuksi itsekin surmansa.

ENSIMMÄINEN OSA

SIEGFRIED SANKARI

MILLAINEN SIEGFRIED OLI LAPSENA, KUINKA HÄN TULI MIMEN LUO OPPIIN,

TAPPOI LOHIKÄÄRMEEN JA VOITTI NIBELUNGIN AARTEET.

Vaeltaessa alisen Reinin vartta pitkin, havaitsee hiljaiselta tasangolta kohoavan vanhanaikaisen kaupungin, joka näyttää haaveihin vaipuneelta. Xanten on se nimeltään, ja se unelmoi ylväästä menneisyydestään. Entisiä mahtavuuden aikojansa se muistelee, jolloin siellä hallitsi kuningas, jonka valta ulottui aina Alankomaihin saakka, jolloin pohjoismaisten viikinkien sotapurret laskivat mereltä Rein virtaan, ja jolloin kuninkaan väkevät ritarit karahduttivat turnajaisissa ratsuillaan Reinin niittyjä pitkin, tuhosivat hurjalla ilolla viholliset ja hukuttivat heidät virtaan. Hei, kuinka noina sankariaikoina torvet pärähtelivät, säilät säkenöivät ja panssarit paukkuivat, kuin olisi ukkonen kumahdellut Reinin viertä ylös ja alas.

Noina aikoina syntyi kuningas Siegmundille ja hänen kuningattarelleen Siegelindelle poika, ja kun maassa nyt veristen voittojen jälkeen vallitsi rauha, sai hän nimen Siegfried – "Voitto-Rauha."

Kuten nuori puu, jota hoidellaan hellällä huolella ja rakkaudella, kasvoi ja yleni poikanen. Leikitellen hän oppi opittavansa, ja oli hän jo lapsena niin älykäs ja sukkelajärkinen, ettei hänellä ole ollut monta vertaistansa. Siksi ei hänen myöskään tarvinnut istua kököttää sisällä opiskelemassa eikä pyöriä äidin tiellä, vaan oikeana reimapoikana, joka pyrkii valiomieheksi, hän juoksenteli niityillä ja metsissä, tarkaten eläinten kieltä ja metsän ja laineiden tarinoita. Siten varttui hänen ruumiinsa kestäväksi ja joustavaksi kuin oiva säilä, hänen silmänsä ja korvansa tarkaksi, hänen ajatuskykynsä nopsaksi ja teräväksi.

Kymmenvuotiaana hän ratsasti hurjimmallakin oriilla suitsitta ja ohjaksitta, kavahti laitumella väijyksistä äkkiä sen selkään, kävi rautakourin kiinni harjaan ja hillitsi lujin ottein mieletönnä eteenpäin lentävän eläimen. Pelosta hänellä näet ei ollut aavistustakaan, ja rohkeus on selvä tie voittoon.

Kahdentoista ikäisenä hän oli isänsä kaikkia hovipoikia ja aseenkantajia voimakkaampi, ja ehdittyään neljäntoista vuoden ikään hän ratsasti salaa väkevien ritarien turnajaisiin kypärisilmikko suljettuna, etteivät he tietäisi hänen olevan Siegfried-poikasen ja kieltäisi häneltä hänen nuoruutensa perusteella pääsöä kilpailuradalle. Keihäällänsä, jonka hän oli veistänyt nuoren saarnin rungosta, hän heitti ylväät ritarit satulasta, niin että heidät täytyi kuoria esiin panssarin paloista kuten keitetyt kravut kuoristansa.

Sitten meni Siegfried kuninkaallisen isänsä puheille ja lausui:

– Sallikaa minun lähteä maailmalle, herra isäni, jonnekin, missä on vihollisia ja missä voin taistella hyvän asian puolesta.

Mutta kuningas vastasi:

– Vihollisia ei pidetä kurissa voimalla yksin, vaan siihen tarvitaan myöskin viisautta, joka pystyy muuttamaan viholliset ystäviksi ja hankkimaan maalle rauhan siunauksen. Kun tulet vanhemmaksi, poikani, kiität minua tästä opetuksesta.

Mutta Siegfried ajatteli:

– Hyvähän isäni on puhua, hänen, jolla on harmaa pää ja joka voi tyytyväisenä muistella aikoja, jolloin hän ahdisteli vihollisia miekoin ja keihäin. Illalla tulevat harpunsoittajat pylvässaliin laulamaan Siegmund kuninkaan sankaritöistä. Ei ihmekään, jos hän tyytyy entisyyden voittoihin ja kehoittaa muitakin pysymään erillään sotatoimista.

Huolestuneena käyskenteli nyt Siegfried kotosalla, tietämättä mihin käyttäisi yhä lisäytyvää nuoruudenrohkeuttaan.

Muutamana myrskyisenä syysiltana hän oli jälleen pujahtanut pylvässaliin, missä kuningas Siegmund istui valtaistuimellaan ritareittensa ympäröimänä, juomasarven kiertäessä kädestä käteen. Harpunsoittaja istui valtaistuimen juurella, laulellen jumalien ja ihmisten taisteluista. Sankareista hän kertoeli, jotka olivat tuhonneet ryöväreitä ja lohikäärmeitä – rohkeista ja voimakkaista uroista, jotka olivat miekallaan valloittaneet itselleen kuningaskunnan ja voittaneet puolisoksensa ihanan prinsessan. Lauloipa hän myöskin vanhan laulun kääpiökuninkaan Nibelungin kulta-aarteista, jotka olivat vuoreen suljetut hirmuisen lohikäärmeen Fafnerin vartioimina ja ikävöiden odottivat sankarin pelastavaa kättä.

Silloin valtasi innostuksen hehku kuuntelevan pojan mielen, hän ei saanut yöllä unta silmiinsä, vaan nousi levolta, pukeutui ja lähti astelemaan linnanportista poispäin. Myrskytuuli tempaisi lakin hänen päästään, mutta hän kiiruhti myrskyn kanssa kilpasille, kiiti sitten kolkkojen niittyjen poikki kohti sysimustia metsiä, jotka laajenivat loppumattomiin ja joissa tuhannet öiset äänet raksahtelivat, kirkuivat ja ulvoivat.

Mutta Siegfried nauroi niin että metsä kajahti, sillä tällainen mellakka miellytti häntä. Hän tarttui nuoreen tammeen, taivutti sitä ja tempaisi sen juurinensa maasta. Sillä surmasi hän kaiken mikä hänen tiellensä tuli: korskuvan villisian, jolla oli kiiltävät torahampaat, suunnattoman yksisarviaisen, jonka silmät hehkuivat pimeästä häntä vastaan, lohikäärmeen, joka syyti suustansa punaisia liekkejä ja myrkynvihreätä savua.

Ja Siegfried huusi halki myrskyn:

– Hei, kuinka hauskaa – kuinka hauskaa!

Sumu hälveni, haihtui hajalle puitten latvoissa, ja aamu alkoi hämärtää metsässä. Siegfried tarkasteli ympäristöä. Ilmeisesti hän -oli joutunut rajan yli vieraaseen maahan, sillä seutu oli hänelle outoa. Tuo sai Siegfriedin vielä kerran nauramaan hilpeästi, sillä nyt voi hän näyttää ihmisille uljuuttaan. Mutta raivatessaan itselleen tietä tiheikön kautta tunsi hän äkkiä nälkää, joka alkoi ahdistella häntä yhä pahemmin. Hän katseli, mistä keksisi korkeimman puun, kiipesi sen latvaan ja silmäili sieltä joka suuntaan, ihmisasuntoa hakien. Pian hänen tarkka silmänsä havaitsi savupilven, joka kohosi metsäaukealta, virtaa van veden partaalta sijaitsevasta mökistä. Sinne hän kiiruhti pitkin loikkauksin.

Ovella seisoi seppä, ja Siegfried jäi ihmeissään katsomaan häntä. Tuo mies oli lyhyenläntä, jykeväruumiinen olento, jolla oli suuri kyttyrä selässä ja muodottoman iso pää. Kaunista poikaa suretti, että toinen ihminen voi olla niin ruma, ja hän toivotti kitukasvuiselle miehelle hilpeän ystävällisesti hyvää huomenta.

Seppä, jonka käsivarret olivat lujat kuin nostokanget, oli juuri vierittänyt alasimelle rautakangin, kun Siegfried häntä huusi. Hän kohotti kasvonsa, joita peitti pörröinen parta, tarttui suunnattomaan vasaraan ja kysyi:

– Mitä sinulla on täällä tekemistä? – Hei, huudahti Siegfried, – mitähän nälkäisellä vatsalla mahtanee ollakaan täällä tekemistä! Se himoitsee aamiaislientä, joka tuoksuaa niin suloisesti liedellänne.

– Pidä näppisi siitä erillään, sanoi seppä uhkaavasti. – Tyhjäntoimittajien ei tarvitse syödä!

– Minäpä näytän teille, enkö ansaitse ruokaani, napisi Siegfried. – Onko teillä antaa minulle jotakin työtä?

Seppä ojensi hänelle suunnattoman vasaransa ja viittasi alasimelle asetettuun tankoon.

– Ehkäpä käsivartesi ovat yhtä lujaa tekoa kuin suuvärkkisi, sanoi hän.

Nyt kohotti Siegfried raivostuneena vasaran ja iski sen sellaisella voimalla tankoon, että tämä singahti palasina ilmaan ja alasin upposi sylen matkan maan sisään.

– Mikä lasten lelu tämä on! huusi väkevä Siegfried.

– Antakaa minulle miesten työtä!

Silmät selällään tuijotti seppä tuimistuneeseen poikaan.

– Nyt voitte surmata minut, nuori herra, lausui hän, – sillä teillä on ase kädessänne.

Siegfriedin viha oli jo lauhtunut. – Saatte aseenne takaisin, sanoi hän. – En taistele aseetonta vastaan. Luonto näyttää myös kohdelleen teitä, miesparka, niin säälimättömästi, että teille täytyy osoittaa rakkautta.

Kyttyräselkä katsoi häneen katsomistaan. Hänen silmissänsä näkyi lämmin väike ja hän lausui:

– Ojentakaa minulle kätenne. Ette voi olla kukaan muu kuin Siegfried, se nuori sankari, jonka tekoja laulajat ylistävät. Nyt tiedän, että te olette todellinen ritari – teillä on puhdas ja lempeä sydän.

– Ja ken te sitten olette? tiedusteli Siegfried.

– Olen seppä Mime, vastasi pieni mies. – Jääkää luokseni niin kauaksi kuin haluatte, minä opetan teille minkä mitäkin.

Sitten jäi Siegfried Mimen luo, eikä hän edes huomannutkaan, että vuosi meni menojaan ja toinen ja kolmaskin lisäksi – niin nopeasti kului aika, ja mestari ja oppilas varoivat hukkaamasta siitä hetkeäkään. Väkevä oli Siegfried ollut jo polkallakin, mutta nyt hän kävi jättiläisen veroiseksi voimiltaan ja notkeaksi kuin vikkelä hirvi. Hän oppi pyydystämään mesikämmenen pelkin kourin, aseetta, sekä paloittamaan ja paistamaan lihan nuotiolla ilman veitsen ja keihään apua. Lämmin veri maistui hänestä kuin pikari punaviiniä, ja metsäriistan ohella hän käytti ravintonaan meheviä juuria ja yrttejä, jotka suojelivat häntä kaikkinaisilta taudeilta. Joka päivä hän sai Mimeltä mitä oivallisinta opetusta aseenkäytössä, ja mestari neuvoi hänelle taidokkaimmatkin otteet ja kaikki hyökkäys- ja puolustustemput, joiden avulla yksi mies voi pitää puolensa kymmentä vastaan.

Tallissa oli Grane-niminen ratsu, joka oli ollut Wotan-jumalan juoksijoita. Tuon ratsun lahjoitti Mime kasvatilleen. Ja hän takoi vielä nuorukaiselle kypärin ja panssarin – lisäksi vielä miekan, joka lohkoi kovimmankin raudan kuin voimöhkäleen ja joka oli nimeltänsä Balmung. Kuinka loistivatkaan nyt Siegfriedin silmät!

– Isä Mime, hän kysyi, miksi lahjoitatte minulle niin paljon rikkautta?

Ja seppä sanoi:

– Pidä kaikki hyvänäsi, nuori sankarini! Ei kukaan toinen ihminen ole osoittanut minulle sellaista rakkautta kuin sinä. Eikö siis ole kohtuullista, että palkitsen sen sinulle.

Siegfried punastui ja lausui:

– En ole tehnyt sitä palkan toivossa.

Silloin puhui seppä edelleen:

– Juuri siksi olet ansainnutkin palkan. Mutta tiedän varsin hyvin, ettei nuorta ritarimieltäsi tyydyttäisi palkka, joka tulee osaksesi ilman taistelua ja omaa tointasi. Todellista miestä ilahduttaa ainoastaan se saalis, jonka hän itse on hankkinut. Siksi varustin sinulle vain aseet. Omaksi tehtäväksesi jää aarteen voittaminen. Siis tarkkaa nyt puhettani!

Ja Mime, aseseppä, kertoeli nyt näin:

– Olipa muinen kuningas nimeltä Nibelung, joka omisti koko maailman kallisarvoisimmat kulta- ja jalokiviaarteet. Minä ja veljeni Fafner saimme salajuonilla ne haltuumme. Mutta kun ne oli jaettava meidän keskemme, pilkkasi veljeni minua rumuuteni takia ja uhkaili henkeäni. Silloin pakenin tuon uskottoman olennon parista ja täällä korvessa olen saanut katua saaliinhimoani. Mutta sitten arveli Fafner olevansa Valhallan jumaliakin mahtavampi ja rikkaampi, hän vihastutti nuo taivaalliset olennot, ja rangaistukseksi hänet muutettiin inhoittavaksi lohikäärmeeksi. Missä Reinin varrella kohoaa Seitsemän vuorenmaa [Siebengebirge], siellä voit nähdä jyrkän rantakallion, jonka sisässä hän asustaa. Syvällä kivilinnassaan hän vartioi aarteitaan, tuhatkunta vangittua Nibelungin ritaria käskyläisinään. Ja tuo ahmatti, joka aikoinaan joutui kullanhimonsa uhriksi, vaanii seudun asukkaita ja nielee saaliinsa elävältä, luullen nieleksivänsä kultaa. Lähde siis matkaan, poikani, suorita sankarityö ja anasta nuo aarteet itsellesi. Mutta varo sormusta, joka pedolla on kynnessään, Fafner on riistänyt sen Nibelungilta, joka silloin kirosi sen. Kaiva se syvälle maan sisään tai heitä meren mustimpaan kuiluun! –

Siegfried lupasi noudattaa saamiansa neuvoja, ja Mime puki hänet sotasopaan ja vyötti miekan hänen vyölleen. Siegfried suuteli ja syleili jäähyväiseksi kasvatusisäänsä, sitten hän nousi ratsunsa Oranen selkään ja lähti laulellen maailmalle.

Kas tällainen oli Siegfried, kun hän täyteen miehuuteen kehittyneenä nyt kiiruhti ansiotöihin laulujansa raiutellen: päätä pitempi hän oli kaikkea kansaa, hänen kiharansa hohtivat kullanpunertavina, ikäänkuin olisi niihin imeytynyt auringon tulta. Teräksensiniset silmät kuvastivat sulaa hilpeää lempeyttä, milloin kaikki meni miehen mieltä myöten, mutta niihin tuli kuin ukkosen uhkaa, kun jokin seikka kävi sankarin luonnolle. Hänen sorea vartensa oli naisille silmänruokaa, käsivarret oli lujat kuin rauta, sääret jäntevän voimakkaat niinhyvin ratsastaessa kuin kiekon jälkeen loikatessa.

Minne hän saapuikin, katsoivat kaikki ihmeissään ihanaa sankaria, ja hänen näkemisensä toi iloa mieliin. Voittoisana kuin nuori kevät kulki hän laulellen seudusta toiseen.

Siten lähestyi hän myös Seitsemän vuoren maata ja näki Lohikäärmekallion [Drachenfels Reinin varrella] kohoavan virran partaalta kuin minkäkin jymylinnoituksen.

– No, Grane heponi, hän huusi nauraen – mitäs sanot? Käymmekö vielä tänään otteluun? "Älä lykkää huomiseksi sitä, minkä voit jo tänään tehdä." Vastaukseksi kiiti ratsu nuolena vuorille päin. Metsät kävivät yhä tiheämmiksi ja synkemmiks. Vuosikausiin ei ihmisjalka ollut täällä astellut. Yksinäisyys tuntui kolkon uhkaavalta, ja Grane kulki yhä varovammin, edeten vain askel askeleelta.

He saapuivat kallionhuipun luo.

Ratsu seisahtui väristen. Ilmaan tuprusi taivaan pimittävää sauhua, ja tukahduttavaa myrkkykaasua tunki keuhkoihin.

Siegfried kiinnitti kypärinsä tiukemmin ja irroitti mahtavan saarnipuisen keihäänsä, joka oli kärjestä kädensijaan silattu kaksiteräisellä raudalla. Vasemman kätensä hän laski oivan kalpansa Balmungin kahvalle. Rauhoitellen ratsuansa hän ohjasi sen kalliopaaden ohitse.

Siinä nyt lepäsi peto, pituudeltaan satakunta jalkaa. Päästään oli se krokodiilin kaltainen, jaloissa oli kynnet kuin jalopeuralla, suomupeitteinen pyrstö muistutti kammottavaa käärmettä. Se makasi uneen vaipuneena.

– Hyi! huudahti Siegfried, mutta hän olisi halunnut peruuttaa sanansa, sillä hänen äänensä sointi sai lohikäärmeen hereille, ja se suuntasi ulkonevat silmänsä ritariin, avaten kitansa ja päästäen kamalan naurun.

Tuosta ritari raivostui, ivan hyvin oivaltaen.

– Kitasi kiinni, elukka, huusi hän tuimasti. Henkesi löyhkää, odota, minä salpaan sen heti!

Taivuttaen käsivartensa taapäin hän ratsasti petoa kohden, ja keihäs singahti lohikäärmeen kitaan, niin että vain varrenpää jäi ulkona vaappumaan.

Hirviö kohottautui hiukan, oksensi keihään takaisin ja sylkäisi sen Siegfriedin suojaavaan kilpeen niin hurjalla vauhdilla, että ratsu kavahti takajaloillensa, ollen vaarassa keikahtaa kumoon. Mutta Siegfriedin voimakas käsi hillitsi sen.

Nyt kävi lohikäärme hyökkäämään. Sen mylvintä sai kalliot kumahtaen halkeilemaan, ja sen leimuava hengitys oli kärventää ritarin kuoliaaksi. Hehkua vältellen kiersi Siegfried nyt ratsain pedon taa. Mutta silloin kohosi hirviön pyrstö iskemään. Harpaten kiisi Grane kuin lintu pedon selän poikki, puoleen ja toiseen, iskuja paeten. Siegfried sieppasi Balmungin huotrasta, kumartui äkkiä syvälle alas, teräs suhahti läpi ilman ja irroitti pedon pyrstön, niin että se pudota läiskähti kallioon.

Lohikäärme ponnahti karjaisten pystyyn, löi käpälänsä jalustimeen, vetäisten Siegfriedin ratsun selästä alas maahan.

– Sen kostan sinulle, ahmatti, huusi sankari, hyökäten petoa kohti. Mutta panssarisoljet sulivat hehkussa ja haarniska kirposi maahan.

– Näin onkin mukavampaa! naurahteli Siegfried tuimana ja pyöritteli kalpaansa kiekkona. Hiki valui jo virtoina hänen ruumistansa pitkin, hän tunsi käsivartensa uupuvan ja pyrstöttäkin oli hirviö yhä vielä voitonpuolella. Silloin havaitsi Siegfried sen kynnessä sormuksen, tuon Nibelung kuninkaalta ryöstetyn voittosaaliin. Viimeiset voimansa kooten hän kyykistyi maahan, ponnahti sitten äkkiä pedon kurkkuun kiinni ja katkaisi kalvallaan sen iskuun nostetun käpälän. Kivikkoon singahtivat kynnet sormuksinensa.

Kerran vielä karjasi peto perikatonsa nähdessään. Sitten vaipui se veriinsä, henkensä heittäen.

Sankari seisoi nojaten miekkansa kahvaan. Hänen kurkkunsa tuntui kuivalta, hänen täytyi kostuttaa se, muutoin hän menehtyisi janoon. Hän kumartui ammentamaan kädellään kuolleen hirviön verta. Kun hän sitten kohotti kätensä, oli sen vereen kastunut osa kuin sarveisnahkaan verhottu. Älyten ihmeen tapahtuneen hän riisui yltään pukineensa ja kylvetti ruumiinsakin veressä, käyden siten haavoittumattomaksi niin iskuille kuin pistoillekin. Hartioitten väliin vain jäi pieni pilkku, joka oli aseelle altis. Siihen näet lensi kylvyssä lehmuksen lehti, jonka tuuli oli tuonut mukanaan metsästä.

Jälleen sonnustautuneena, kelpo miekkansa Balmung kourassa, asteli sankari kalliolinnan aukkoa kohti. Hänen jalkansa sattui irti iskettyihin kynsiin, ja nähdessään yhdessä niistä tuon säihkyvän sormuksen hän veti sen irti ja pani sen nauraen sormeensa. – Avatkaa! hän huusi, lyöden miekallaan rautaiseen porttiin.

Samassa aukeni portti ja miekaniskuja satoi sankaria kohti. Uuden sarveisnahkansa suojatta hän olisi ollut kuoleman oma. Raekuurona osuivat iskut, mutta mitään iskijää hän ei havainnut, jolle olisi voinut ne kostaa. Umpimähkään hän kurotti kätensä puoleen ja toiseen ja tunsi äkkiä pitelevänsä kourassaan partaa, jossa tuntui riippuvan ihminen. Hän kolhi nyt tuota näkymätöntä olentoa kiviseen ovenpieleen, kunnes tämä antoi äänensä kuuluviin sääliä rukoillen.

– Näyttäydy, huusi nyt Siegfried, – muutoin pistän sinut muitta mutkitta oitis poskeeni.

Silloin vihmoi ikäänkuin sumua sankarin jalkojen juureen. Parrasta, jota hän piteli kädessään, rimpuili urhea kääpiö, yllään sota-asu panssaripaitoineen.

– Ken sinä olet? tiedusteli Siegfried. – Mikä sinut teki näkymättömäksi?

Kääpiö ähkyi:

– Alberich minä olen, Nibelungin ritarien päällikkö. Fafner on pakottanut meidät käskyläisiksensä, ja iskiessäni teihin noudatin vain velvollisuuttani. Oivaltakaa siis tilani, jos itsekin olette ritari. Palkaksi näytän teille sumuviitan, joka antaa käyttäjälleen näkymättömyyden.

– Vanno, että palvelet minua ritareinesi uskollisesti, niin kohtelen teitä sen mukaisesti, sanoi Siegfried. – Voit pelkäämättä vannoa, sillä minä olen jo vapahtanut teidät sortajastanne.

Polvistuen ojensi Alberich hänelle sumuviitan. Sitten hän omasta ja väkensä puolesta tunnusti Siegfriedin herraksensa. Tällöin kiiruhti tuhatkunta ritaria esiin, ja laskien luotaan kilvet ja miekat he vannoivat riemumielin uskollisuutta pelastajalleen.

Sitten kuljetti Alberich Siegfriedin kalliolinnan halki, näytellen hänelle Nibelungin aarteet – kulta- ja jalokivikasoja, joiden kuljettamiseen tarvittiin sadat työrattaat!

Ah, kuinka hilpeänä raikuikaan nyt Siegfriedin nauru!

KUINKA SIEGFRIED TUNKI TAIKALIEKKIEN HALKI BRUNHILDIN LUO, KIHLASI

HÄNET, VALLOITTI HÄNELLE ISLANNIN JA LÄHTI JULMISTUNEENA POIS HÄNEN

LUOTANSA.

Vain viikkokauden oli Siegfried lepäillyt Lohikäärmekallion linnassa ja jo alkoi hänestä aika tuntua sietämättömän pitkältä. Hänen nuori mielensä kalpasi uusia sankaritekoja, levon ja elämän mukavuuden hän katsoi kuuluvan vain vanhuksille, joilla jo oli ansiokas elämäntyö suoritettuna. Siksi hän kutsutti luokseen Nibelungin ritareitten päällikön Alberichin neuvotellaksensa tuon kokeneen miehen kanssa.

– Maailma on täynnä tuskaa ja taistelua, sanoi Siegfried, – ja se odottaa pelastajaansa. Mutta minä lepäilen täällä nauttien rikkaudestani ja aikani turhaan tuhlaten. Tyhjäntoimittajan elämä ei ole luontoni mukaista. Mainitkaa minulle jokin ansiokas seikkailu, johon voisin ryhtyä, Alberich ystäväiseni!

Silloin vastasi sotaisa kääpiö:

– Ottakaa meidät mukaanne, herra, niin me valloitamme teille koko maailman!

Mutta Siegfried pudisti kiharoitaan.

– Olisipa sekin sankarityö laatuansa, sanoi hän, – jos antaisin toisten taistella puolestani ja kietoisin kypärääni vieraiden ansaitseman voittoseppeleen. Ensin tahdon yksin hankkia itselleni kuuluisan nimen, ennenkuin ohjaan ja johdan toisia. Mainitkaa siis tehtävä niin vaikea, ettei kukaan toinen siihen pysty – sen tahdon suorittaa tai sortua kunniakkaasti.

Alberich mietiskeli kauan ääneti. Sitten hän kohotti kypärän peittämän päänsä ja katsoi sankaria silmiin.

– Tosin te revitte pahoin minun partaani ottaessanne minut kiinni, alkoi hän sitten puhua, ja ruumiini on yhä vieläkin kirjava iskuista, jotka sain, kun kolhitte minua ovenpieleen. Mutta te olette sentään pelastanut minut ritareineni kauhean Fafnerin orjuudesta ja kohdellut minua ritarillisesti – siksi olisin pahoillani, jos te joutuisitte hengenvaaralliseen seikkailuun.

– Sanokaa, mitä tarkoitatte, pyyteli Siegfried. – Jos kunniaa ja mainetta on voitettavissa, niin ei mikään vaara saa meitä pelästyttää. Miehen arvolle ei sovi säästää itseänsä.

– Jalo nuori herrani, puhui nyt Alberich, – kerron teille kaikesta tarkalleen, sillä ihailen teitä – enkä soisi kellekään toiselle niin mielelläni tuota ihanaa saalista kuin teille. Puhun kauneimmasta naisesta, joka milloinkaan on tullut taivaasta maan päälle.

– Missä hän on ja mikä on hänen nimensä? kiiruhti Siegfried kysymään.

– Brunhild on hän nimeltään, kertoi kääpiö, – ja hän kuului valkyrioihin, väkeviin sotaneitoihin, jotka veivät ratsuillaan jumalten luo Valhallaan taistelussa kaatuneet sankarit. Rangaistukseksi tottelemattomuudestaan, kun hän vastoin jumalallista käskyä varjeli kuolemasta sankaria, joka häntä miellytti, hänet uuvutettiin yksinäiselle vuorelle taikauneen. Vuorta verhoaa loimuava tulimeri, ja ainoastaan se väkevä sankari, joka pelotonna ratsastaa hänen luokseen, voi hänet herättää ja voittaa vaimoksensa.

Kuinka säihkyivätkään Siegfriedin silmät, kuinka uljaasti hänen povensa paisui! Kärsimättömänä halusi hän jo paikalla matkaan!

– Mistä sinne käy tie, Alberich? hän tiedusti. – Vielä tänään kiidän sinne ratsullani!

– Eikö Grane heponne ole ollut valkyrioiden ratsuja? kysyi kääpiö. – Jos niin on, tietää se kyllä tien. Nyt lausui Siegfried jäähyväiset tuhatlukuiselle ritarijoukolle, määräsi Alberichin aarteittensa vartijaksi ja kutsui Granen luoksensa. Hänen kalpansa Balmung riippui jo vyöllä, ja sumuviittansa hän säilytti nahkalaukussaan.

– Grane, sanoi sankari, ja ylväs ratsu heristeli korviansa. – Graneni kiltti, löydätkö tien Brunhildin kallioille, missä sisarustesi tallit ovat? Sinne vie minut, Grane, ja me vapahdamme heidät ja ennen kaikkea tuon ihanan neidon.

Silloin hirnui hevonen ilosta, herransa ympärillä hypiskellen. Mutta tämä hyppäsi vikkelästi ratsunsa selkään ja oli kadonnut näkyvistä, ennenkuin katsojat selvisivät hämmästyksestään.

Ratsu suhahti tietänsä eteenpäin kuin tuulenpuuska. Siegfriedin kiharat liehuivat ohimoilla, ja riemahdellen löi hän kätensä reisiinsä. Poikki vuorten ja metsäin kävi nyt nopsa retki, uiden ensi Grane yli virtain ja järvien, loikaten jätti se muut esteet taaksensa. Päivän päähän saakka ja yön lisäksi se kiiti eteenpäin, ja aamun sarastaessa se saapui aavalla tasangolla kohoavan vuoren luo, joka näytti olevan tykkänään tulen vallassa. Loimuten liekehti se juuresta huippuun.

Ratsu seisahtui kupeistaan värähdellen. Mutta Siegfried veti ylleen sumuviitan, joka suojasi häntä ja Granea liekeiltä, tarttui kalpaansa, kannusti Granea ja ratsasti päistikkaa liekkeihin. Voimakkain iskuin raivasi hän itselleen tien palavaan tiheikköön. Miehenkorkuisten orjanruusupensaiden välitse tunkeutui hän edelleen, ja joskin ne yhteentakertuen uhkasivat hänet tukahduttaa, ei hänen rohkeutensa eikä voimansa pettänyt, vaan hänen miekkansa, niitteli tarmolla palavaa pensastoa, heitellen tulilyhteitä puoleen ja toiseen. – Ylöspäin, Grane, huusi sankari, hei, yhä ylöspäin! Iskeä tarmolla, Balmung! Hei, oma miekkani, iske kiinni! – Ja mahtavin loikkauksin jatkoi ratsu ähkyen ja korskuen tietänsä yhä ylöspäin kautta kipinöivän ja räiskyvän roihun. Ja Balmungin säilä sihisi ja salamoi, iski poikki tammenrungot kuin ohuet raipat, pitäen tien avoinna, niin ettei leimuava tiheikkö voinut taistelijaa tukahduttaa. Vuoren huippu oli saavutettu. Siegfried sysäsi mahtavan portin auki miekkansa kahvalla. Silloin kuului taivaasta joka suunnalta pitkällistä jylinää, ja viimeisenkin kuminan vaiettua olivat liekit sammuneet ja metsä viheriöi ja kukoisti aamun kultahohteessa.

Siegfried veti sumuviitan yltään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja suonet paisuivat kuin köydet hänen otsallaan. – Ei se ollut helppoa, kautta Jumalan, hän huohotti, pudisteli kiharoitaan ja hypähti alas ratsun selästä. Hän polvistui Granen viereen, suunnaten katseensa nousevaan aurinkoon ja kiitti Jumalaa hänen ilmeisestä varjeluksestaan.

Sitten hän tarttui Oranen ohjiin ja asteli portista sisään.

Muurien ympäröimällä kentällä lepäsi rautavuoteeseen kahlehdittuna kookas, ihmeellisen ihana nainen, panssari yllä ja kypärä päässä, silmät kuin uneen ummistettuina.

Hiljaa Siegfried lähestyi ja kumartui makaajaa kohden. Ihanampaa olentoa hän ei tiennyt koskaan nähneensä. Sotajumalattaren kaltainen oli tuo nainen, uhkea rakenteeltaan, kasvoiltaan ihana ja ylväs kuin jalo impi. Sysimustat kiharat reunustivat hänen poskiansa ja hiukenevina houkuttelivat täyteläiset punahuulet.

Varovasti kävi Siegfried käsiksi kalpaansa ja Balmung katkaisi rautakahleet kuin olisivat ne olleet köyttä vain. Silloin oikaisihe sankarineitonen unesta viroten, ja Siegfried kumartui alas ja suuteli häntä kevyesti suulle.

Neitonen katsoi häneen suurin silmin. Ne olivat yhtä tummat kuin hänen sysimustat kiharansa, uni häipyi niistä ja niihin syttyi eloa ja tulta.

– Ken oletkaan, sankari? puhuivat nuo huulet. – Ja mistä tulet tänne?

Vastasi sankari, yhä vielä hänen ylitsensä kumartuneena:

– Olen Siegfried, Siegmundin poika, syntyisin alisen Reinin Xantenista.

– Mikä sai sinut, oi Siegfried, ryhtymään tähän uhkarohkeaan tehtävään?

– Toivo voida vapahtaa sinut, oi Brunhild, ja voittaa sinut omakseni.

Nojaten voimakkaisiin käsivarsiinsa neito kohottautui vuoteeltansa. Avoimesta portista hän voi nähdä alas vuoren juurelle saakka.

– Valkea on sammunut, sanoi hän hiljaa, syvään hengittäen. – Ja samalla on myös tuo kauhea manaus menettänyt tehonsa.

Hän hypähti pystyyn, hänen panssarinsa kilahteli, hän oikoi käsivarsiansa ja vartaloaan. – Olen vapaa! Vapaa!

Siegfried seisoi hänen rinnallansa, ihaillen hänen voimakasta varttansa ja hänen kauneuttansa, tietämättä oikein mitä sanoa.

Silloin käänsi neito päänsä, huomasi hänen ihailevan katseensa ja hänen uhkean ulkomuotonsa, ja hän punastui rajusti.

– Älä katso minuun tuolla tavoin, oi sankarini, hän lausui.

– Sinä olet niin ihana, Brunhild! huudahti Siegfried.

– Ainoastaan puolisollani on oikeus katsella minua siten, sanoi Brunhild. – Ja maan päällä ei ole miestä, joka olisi kyllin voimakas voittaaksensa minut omakseen.

– Koetapa nyt pitää puolesi! naurahti Siegfried, lähestyen häntä ja sulkien hänet syliinsä, niin ettei neito voinut liikahtaa. Mutta viha säihkyi Brunhildin silmistä ja purppuroi hänen poskensa.

– Päästä minut, puhui hän vaivoin – tai voit vielä joutua katumaan rohkeuttasi.

– Pelkoa en ole koskaan kokenut, nauroi sankari ja suuteli vihastunutta neitoa suulle.

– Sinä yltiö, ähkyi Brunhild, mutta nyt hänkin jo nauroi.

– Näetkös, sanoi Siegfried, – ei tämä ole niinkään vaikeata. Suutele sinäkin nyt minua.

Luullen Siegfriedin jo hellittäneen käsivartensa otteen Brunhild antoi tälle äkkiä sysäyksen, joka oli heittää hänet maahan. Mutta nyt kietoi Siegfried hänet niin lujasti syleilyynsä, että neidon panssari taipui ja hänen hengityksensä salpaantui.

– Sellainenko olikin suutelosi, sinä kesytön olento? Voin kyllä suudella sinua omaan tapaasi, jos se miellyttää sinua enemmän, lausui nyt Siegfried.

Silloin Brunhild, sankarin voiman ja ilkamoivan hilpeyden kukistamana, kohotti päänsä ja suuteli häntä.

Heti päästi sankari hänet ja notkisti polvensa, osoittaen hänelle ritarillista kunnioitusta.

Brunhildin katseesta häipyi uhma, se kävi naisellisen lempeäksi ja hänen kätensä hyväili Siegfriedin kiharoita.

– Sankarini, sanoi hän syvään hengähtäen, – sankarini ja pelastajani!

Suo minulle parempi kiitos rukoilen sitä sinulta, Brunhild!

– Mitä parempaa sinä voisit toivoa kuin ystävyyttäni?

Hypähtäen seisaalleen Siegfried huudahti:

– Sinua itseäsi! Tule vaimokseni!

Brunhild mietti kauan, katse etäisyyteen suunnattuna. Sitten hän puhui:

– Kaukana pohjoisessa meressä on saarimaa. Lujan linnoituksen kaltaisena se kohoaa hurjasti lainehtivien vetten keskeltä. Tulivuoret ympäröivät sitä kehänä, ja siellä on kuumia virtoja, jotka kohisten yhtyvät mustansinisiin merenaaltoihin. Islanti on se maa nimeltänsä, tuo yhäti Helakin kukistamaton saari, ja se kuului minulle, kunnes vihastunut jumal-isä tuomitsi minut kahlehdittuna viskattavaksi liekkeihin. Poissaollessani on se riistetty minulta. Haluaisit siis saada minut vaimoksesi, Siegfried! Missä on huomenlahjasi? Mainitsen mitä tahtoisin, ja jos täytät ehtoni, toteutan minä toiveesi. "Valloita Islanti takaisin minulle! Toimita minut jälleen kotimaani valtaistuimelle. Ainoastaan kuningattarena voin tulla omaksesi, mutta en palvelijattarena."

Näin puhui tuo ylväs nainen, ja hänen lennokkaiden sanojensa innostamana lupautui Siegfried kättälyöden täyttämään hänen pyymtönsä, ja ottaen Nibelungin sormuksen sormestansa hän kihlasi sillä Brunhildin morsiameksensa.

Mutta tuota sormusta seurasi kirous, josta Mime oli puhunut Siegfriedin lähtiessä tappamaan lohikäärmettä – Nibelungin kirous, joka saattoi sormuksen omistajan yhä ylpistymään kunnianhimon ja tyydyttämättömien toiveiden vallassa. Pannessaan sormuksen Brunhildin sormeen oli Siegfried unohtanut Mimen varoituksen. –

Tallissa oli ratsu, jota Brunhild valkyriana oli käyttänyt. ja Grane seisoi sen vieressä, nuoleksien hellästi sen kaulaa.

– Vai niin, kelpo toverini, huudahti Siegfried, – oletko jo löytänyt ystäväsi: No niin, jos meidän onkin heti jälleen lähdettävä matkaan, ei teidän silti tarvitse erota. Oletteko siitä hyvillänne?

Vastaukseksi hirnuivat ratsut tyytyväisinä, ja tyynesti sallivat suitsittaa ja satuloida itsensä.

Ja nyt nosti Siegfried voimakkain käsivarsin Brunhildin satulaan, niin että sankarineito salaa riemuitsi hänen väkevyydestään, itse hän hypähti Granen selkään, silmäili auringon asemaa taivaalla ja tarkkasi ilmansuuntia sekä lähti sitten Brunhildin seurassa ratsastamaan vuorta alas. Tasangolle ehdittyään he antoivat ratsujen jatkaa matkaa täyttä laukkaa, ja rinnan kiitivät ne eteenpäin niinkuin metsästyshaukat saalista tavoittaessaan.

Tähtien noustessa taivaalle haki Siegfriedin tarkka silmä niiden joukosta pohjantähden, ja pitäen sitä tienviittanansa he matkasivat pohjoista kohti. Mitä enemmän he merta lähenivät, sitä raikkaammin ja voimakkaammin kajahti Siegfriedin laulu. Sitten he ratsastivat monta vuorokautta, Reiniltä aina Weserin suulle, ja eräänä aamuna säesti meri hietasärkkien takaa mahtavalla kohinalla Siegfriedin ääntä.

He löysivät meriretkeä varten sopivan aluksen, ja Siegfried tarjosi laivurille korvaukseksi matkasta leveän kultaisen rannerenkaan sekä lupasi hänelle, ritarin kädenlyönnillä sanansa vahvistaen, kultarahoilla täytetyn kilven, jos hän veisi hänet, Brunhildin ja ratsut mahdollisimman pian Islantiin. Silloin pingoitti laivuri aluksensa ruskeat purjeet, ja Siegfried kävi käsiksi peräsimeen. Ratsut seisoivat sidottuina maston vieressä ja Brunhild istui etukeulassa, silmäillen kuohuvaa merta ja antaen peränpitäjälle ohjeita suunnasta.

Hei, kuinka myrsky iski purjeisiin ja kiidätti laivaa läpi aallonharjojen, niin että se katosi vaahtoon. Mutta tarmokkaasti piteli Siegfriedin käsi peräsintä, ja jos laiva rasahtelikin ja masto taipui purjeiden ollessa halkeamaisillaan, niin ei peränpitäjä silti hellittänyt otettaan, vaan auttoi melallansa aluksen vesikuilujen poikki, kuten olisi hypitellyt ratsuansa yli aitojen ja ojien.

Kovasti karjui myrsky, ja Siegfried huusi sille vastaan, kiharoitten liehuessa hänen päänsä ympärillä hehkuvan päivänpaisteen kaltaisina. – Heijaa, heijaa, kuinka hauskaa onkaan elää!

Silloin loi Brunhild olkansa takaa katseen sankariin, joka tuntui hänestä mieluisimmalta kaikista miehistä ja hänen oman pohjattoman kunnianhimonsa valitulta välikappaleelta.

Yötä päivää riehui myrsky, ja Siegfriedin heleä nauru kajahteli peräsimen luota. Mutta eräänä aamuna he voivat mainingeista havaita lähestyvänsä Islantia. Silloin taukosi Siegfriedin laulu ja hän kävi käsiksi kalpaansa.

He laskivat satamaan, jolloin heitä vastaan kiiruhti aseellisia miehiä estämään heitä maihinnousemasta. Mutta Siegfried tarttui köyteen, jolla hän aikoi kiinnittää aluksen, ja hyppäsi mahtavalla loikkauksella heidän keskellensä, niin että he äkkiä hajaantuivat, luullen itse paholaisen lentäneen heidän niskaansa. Nyt heitti laivuri rantaportaan maihin, ja Siegfried nouti Brunhildin pois aluksesta ja kuljetti sitten myöskin tömistelevät ratsut rannalle. Vahvasti asestettuina he ratsastivat nyt kuninkaan linnalle, ja kansaa kokoontui muureille.

– Tulkoon kuningas tänne! huusi Siegfried käskevästi. Ja nyt kuninkaalle kiiruhdettiin viemään tuota ihmeellistä viestiä.

Musta panssari yllään ratsasti kuningas portin edustalle mustalla sotaoriillansa.

– Röyhkeä muukalainen, puhui hän uhkaavasti, – millaista kieltä sinä rohkenetkaan käyttää! Minä heitän ruumiisi kalojen syötäväksi!

Siegfriedin otsasuonet paisuivat, mutta hän hillitsi vielä mielensä.

– Laskeudu maahan, sanoi hän käskevästi, – olet ainoastaan nousukas, ja sinun on lähestyttävä kuningatartasi nöyrästi jalkaisin. Brunhild on palannut maahansa. Laskeudu maahan, sanon minä vielä kerran, ota kruunu päästäsi ja tarjoa se kuningattarellesi hänen jalustimensa ääressä.

Silloin sulki kuningas' raivostuneena kypärinsilmikkonsa ja karahutti suunnaton keihäs tanassa Siegfriediä kohti. Miekka paljastettuna puristi Siegfried säärillään Granen kupeita kehoittaakseen sitä hyökkäykseen, kohotti oivan säilänsä ja iski pystysuoralla lyönnillä keihään päällekarkaajan kädestä. Ponnistaen kaikki voimansa sai kuningas hevosensa käännetyksi ja pyrki pakenemaan linnanportin turviin. Mutta Grane suhahti jälkeen, jalustimet kilahtivat yhteen. Päästäen irti ohjaksista Siegfried puristi polvensa lujemmin kiinni Granen kylkiin, ojensi käsivartensa väistelevää kuningasta kohti, sulki hänet niihin kuin pihteihin, tempasi hänet hevosten eteenpäin kiitäessä satulasta ja sinkautti hänet Brunhildin jalkojen juureen, minne hän jäi, henkensä heittäen.

– Sanoinhan jo sinulle, huusi kiihtynyt sankari, – että sinun tulee lähestyä kuningatartasi jalkaisin!

Hän hypähti hevosen selästä, otti kruunun maasta ja painoi sen Brunhildin kiharoille. Sitten hän kääntyi linnanmuuria kohti ja huusi kansalle:

– Tässä näette kuningattarenne, joka on palannut ottamaan selkoa teidän uskollisuudestanne. Joutukaapa nyt kiireen kaupalla osoittamaan hänelle alamaista kunnioitustanne, jos haluatte tulla osallisiksi hänen armostansa!

Silloin he tulivat pitkänä kulkueena lippuineen ja soittoniekkoineen, notkistivat polvensa ja tarjosivat kultavadilta leipää ja suolaa, kultapikarista tervetuliaismaljan.

Ylväänä ja komeana istui Brunhild ratsun selässä, kruunu päässä. Kuninkaalliset olivat hänen liikkeensä, kun hän nyt otti leipää ja suolaa ja kostutti huuliansa viinillä. Suopeasti hymyillen hän ojensi pikarin Siegfriedille, joka otti sen nauraen ja tyhjensi sen viimeiseen tippaan saakka. Innokkain suosionosoituksin ilmaisi kansa ihastuksensa voimakkaalle ja hilpeälle sankarille.

Pää pystyssä kävi Brunhild sitten sisään kuninkaalliseen linnaan, ja katse hilpeänä kulki Siegfried hänen rinnallansa.

Viikon päivät oli Brunhild järjestellyt valtakunnan asioita, ja Siegfried oli hyväntuulisena antanut hänen toimiskella rauhassa. Mutta nyt hän astui Brunhildin eteen, suuteli hänen kauniita käsiänsä ja tiedusteli, milloin häät pidettäisiin.

Brunhild loi silmänsä maahan. Hänen katseensa sattui Nibelungin sormukseen, joka kimalteli hänen kädessänsä.

– Sankarini, alkoi hän puhua, – tämä valtakunta on varsin pieni ja liian vähäpätöinen meidän sankariluonnollemme. Mutta isäsi Siegnumd elää vielä ja saattaa hallita vielä kauankin.

– Toivon Jumalan laupeudessaan suovan niin tapahtua, sanoi Siegfried.

– No niin, jatkoi Brunhild, – ota siis parhaat laivani, parhaat ritarini ja aseenkantajani, purjehdi Norjaan ja Tanskaan, valloita nuo maat ja perusta itsellesi suuri pohjoismainen valtakunta.

Siegfried katsahti häneen ja hymyili sitten.

– Tahdot tutkia minun mielenlaatuani, sanoi hän. – En ole mikään merillä rosvoileva viikinki, vaan ritari. Ja Norja ja Tanska elävät rauhassa meidän kanssamme. Sano siis, milloin vietämme häät?

– Heti kun palaat Norjan ja Tanskan kruunattuna kuninkaana, vastasi Brunhild.

Silloin huomasi sankari, että neidon mieli oli käynyt ylpeäksi, ja hän koetti saada kuningattaren povessa hereille rakastavaisen naisen hellyyttä.

– Brunhild, sanoi hän, – muista toki, että me olemme kihloissa. En tahdo nähdä rinnallani miesmäistä vallanpyytäjää, vaan suloisen toverin, joka painaa miehensä kiihkeämietteisen pään lepoon povellensa. Oi, salli minun hurjien sotalaulujen jälkeen laulaa sinulle lemmestäni, ja laula sinäkin minulle lemmestä, niin että tiedän, minkä kalleuden puolesta taistelen taisteluni ja sitten heilutan Balmungiani yhä voimakkaammin.

Brunhild vastasi pilkallisesti nauraen.

– Ei poveni ole mikään väsyneitten ja vaivaisten turvapaikka. Kuningatar voi tulla ainoastaan kuninkaan puolisoksi. Puhukoon kalpasi puolestasi eikä kielesi, hän lausui.

Siegfried rypisti otsaansa. Pää pystyssä seisoi hän Brunhildin edessä ja hänen silmänsä salamoivat. Sitten hän kääntyi ja astui rantaan.

Siellä oli vielä laivuri, joka heidät oli tuonut ja viivytellyt suotuisaa tuulta odotellen.

– Lähtekäämme matkaan, sanoi Siegfried, minä käyn käsiksi peräsimeen.

Linnanmuurilla seisoi Brunhild, uhkeana ihanuudessaan ja purppura- ja kultapukineissaan. Kuin komea keskiyön aurinko hän paistoi hovinaistensa ympäröimänä.

Hän kohotti kätensä.

– Siegfried, huusi hän kuninkaallisen itsetietoisesti, – Siegfried, minä odotan paluutasi!

KUINKA SIEGFRIED TULI WORMSIIN JA KUINKA HÄN AUTTAAKSENSA

GUNTHER-KUNINGASTA KUKISTI TANSKALAISTEN JA SAKSILAISTEN KUNINKAAT.

Siegfried oli kulkenut poikki tumman pohjoisen meren ja sinisen etelän meren. Italian päivänpaisteisilla rannikoilla oli hän taistellut saraseeneja vastaan ja karkoittanut heidät päät verissä takaisin heidän afrikkalaisiin erämaihinsa. Alppien jäätikkömaailman poikki hän oli ratsastanut, kukistaen jättiläiset, jotka vuorilta vyöryttivät alas lumivyöryjä. Kaikkialla, missä ihmiset huokailivat ahdistuksessa, oli hänen kalpansa välkkynyt, niin maalla kuin merellä. Mutta vaikkakin hänen maineensa kasvoi ja viestit hänen urotöistään kiertelivät maapalloa, oli hänen mielensä kumminkin hilpeyttä vailla siitä lähtien, kun hän oli joutunut naisen petollisuuden uhriksi, aina siitä hetkestä, jolloin Brunhild rikkoi hänelle antamansa lupauksen.

Sitten palasi hän vuosien kuluttua jälleen saksalaiselle kamaralle ja saapui ritareineen ja aseenkantajineen Reinin seuduille.

Ratsastaessaan pitkin tuon rakkaan virran vartta hän tunsi koti-ikävän valtaavan mielensä ja hän mietti itseksensä: – Jospa minäkin voisin kerran levähtää ja nojata pääni rakkaaseen poveen. Minua surettaa, etten voi sitä tehdä. Missä olisikaan minun kotini? Xantenista Alankomaihin saakka hallitsee isäni ja täällä Reinin varrella hallitsevat burgundilaisruhtinaat. Mutta muualla en halua elää kuin Reinin lähettyvillä.

Ja hän ratsasti edelleen, punniten monenmoisia suunnitelmia mielessänsä. Niissä mietteissä hän tuli Wormsiin, missä burgundilaiskuningas Gunther piti asuntoa yhdessä veljiensä Gernotin ja Geiselherin kanssa. Nähdessään tuon uhkean maiseman hän tunsi sydämensä sykkivän lämpimästi; ja kotoinen tunne täytti hänen mielensä. Silloin päätti hän mennä Guntherin puheille ja ostaa tältä osan hänen maastaan, tarjoten hinnaksi kultalastissa olevan jokialuksen, tai jos kuningas ei suostuisi kauppaan, vaatia hänet miehineen rehelliseen kaksintaisteluun hengestä ja omaisuudesta.

Kuningas Gunther istui valtaistuinsalissaan. Hän oli kookas, melkein Siegfriedin mittainen mies, ja aseidenkäytön taidossa hänellä tuskin oli vertaistansa. Mutta hänen kasvonsa kuvastivat heltymätöntä ylpeyttä ja kiihkeätä vallanhimoa.

Hänen veljensä Gernot oli voimakas sotasankari, ritarillinen ja uljas mies. Nuorin veli Geiselher oli melkein lapsi vielä, vaaleakutrinen, sinisilmäinen nuorukainen, jonka sydämen täytti haaveellinen, intomielinen elämänilo.

Valtaistuimen ympärillä istuivat tai seisoivat maan mahtavat.

Huomattavin näistä oli Hagen Tronjelainen, burgundilaisruhtinaiden eno, laihahko, luisevarakenteinen mies, jolla oli synkät, mustapartaiset kasvot. Hänellä oli vain toinen silmä jäljellä, mutta tämä tarkkasi tuuheiden kulmakarvain takaa maailmaa terävän tuikein katsein. Toisen silmänsä hän oli menettänyt, kun hän oltuaan panttivankina hunnien maassa oli yrittänyt paluumatkalla käydä kumppaninsa Waltherin kimppuun. Etevimpänä neuvonantajana hän oli valtaistuinta lähinnä oleva mies, ja hänelle oli herrojen mahtavuus ja valta korkeinta kaikesta. Yhtä uskollinen kuin hän oli ruhtinaillensa, yhtä kammottava hän oli vihollisilleen.

Huomattavia henkilöitä olivat edelleen Hagenin veli Dankwart, hurjapäinen uros, joka sokeasti pani täytäntöön kaiken mitä hänen veljensä tahtoi, Hagenin sisarenpoika, Metzin herra Ortwein, kiivasluontoinen tuittupää, jonka miekka oli yhtä nopsa kuin hänen kielensäkin, Alzein herra Volker, joka houkutteli viulustaan tulisia tai vienoja säveleitä yhtä väsymättömästi ja hilpeästi kuin hän heilutteli miekkaansa, ylimmäinen keittiömestari ritari Rumold, ritari Hunold, joka hoiti juomanlaskijan tointa, ritari Sinold, airut, ja monet lisäksi.

Ja kuningas kohotti päätään, jääden tyytymättömänä kuuntelemaan. Sitten hän lausui:

– Mitä hälinää kuuluu rannalta? Eikö väki tiedä, että heidän on oltava hiljaa, kun ruhtinaat neuvoksineen pitävät kokousta? Menköön airut tiedustelemaan melun syytä.

Silloin kiiruhti ritari Sinold täyttämään käskyä, ja pikaisesti palasi hän takaisin.

– Kuningas Gunther, lausui hän nopeasti, – siellä on tuntematon sankari, joka on saapunut tänne ritareineen ja aseenkantajineen, ja kansaa kokoontuu läheltä ja kaukaa ihailemaan tuota komeaa ratsastajaa sekä hänen seuralaistensa arvokkaita aseita ja pukineita.

– Mitä minuun koskee aseet ja pukineet, kiivastui Gunther. – Nimen minä haluan tietää.

Sinoldin täytyi tunnustaa, että se oli hänelle tuntematon, ja ettei kukaan muukaan sitä tiennyt.

Silloin nousi Gunther valtaistuimeltaan ja meni nopeasti akkunan luo, ja hänen veljensä ja neuvoksensa seurasivat häntä. Mutta kuinka he katsoivatkin, eivät he voineet nähdä mitään merkkiä, josta he olisivat tunteneet ritarin, ja Gunther oli varsin vihastunut.

– Sallikaa minun sanoa muutama sana, lausui vihdoin Hagen. – Pitkillä retkilläni olen tullut tuntemaan kaikki kristittyjen ja pakanoiden ritarit, ja ketä en ole omin silmin nähnyt, siitä olen sentään kuullut puhuttavan. Kasvusta, voimasta ja erinomaisesta ryhdistä päättäen ei tämä ritari nähdäkseni voi olla kukaan muu kuin Xantenin mahtava Siegfried.

Silloin vaikenivat kaikki hämmästyneinä, ja jokainen muisteli tuon sankarin mainehikkaita tekoja. Vihdoin lausui Gunther:

– Mikähän hänet lienee tänne tuonut, ja onko meidän otettava hänet vastaan ystävänä vaiko vihollisena?

– Minä puolestani neuvoisin osoittamaan hänelle ystävällisyyttä, sanoi ovela Hagen. Jos voitamme hänen ystävyytensä, voi hän tuottaa meille monenmoista hyötyä, sillä hänen valtansa ja rikkautensa ovat määrättömät. Muistakaapa vain, että hän on tappanut lohikäärmeen ja siten saanut omaksensa Nibelungin äärettömät aarteet.

– Minä pelkään pahoin, vastasi Gunther, – ettei hän liioin välitä meidän ystävyydestämme, kun hän noin itsetietoisena saapuu maahamme tulostaan ilmoittamatta.

Hagen hymyili. – Minä tiedän, millä tavoin tuollaiset haukat kesytetään, hän sanoi. – Siegfried sankarilla, maailman voimakkaimmalla miehellä, on sydän niin vieno ja hempeä kuin poikasella, milloin hän ei toimi vihan vallassa. Käyttäkäämme hyväksemme tätä etua, menetellen viisaasti ja varovasti. Katsokaapa, kuinka ryhdikkäästi hän hypähtää ratsun selästä! Menkäämme häntä vastaan salin ovelle ja ottakaamme hänet vastaan ylhäisenä vieraana!

Vastenmielisesti suostui Gunther neuvoa noudattamaan, mutta hänen älykkäisyytensä vei voiton hänen ylpeydestään, ja käsi ojossa hän meni muukalaista vastaan pylvässalin holviovelle saakka.

– Tervetuloa Burgundin maahan, Siegfried sankari, lausui hän. – Majoittukaa linnaamme, ja kun olette levännyt ja virkistäytynyt ruualla ja juomalla, niin saapukaa seuraamme ja kertokaa meille, mitä onnellista seikkaa meidän on kiittäminen siitä, että saamme keskuudessamme nähdä niin arvossapidetyn vieraan.

– Te olette Gunther kuningas, lausui Siegfried vakavasti. – Ja kun tiedätte, ken minä olen, niin oivallatte, ettei minun sovi käyttää hyväkseni vieraanvaraista tarjoustanne, jota kenties myöhemmin katuisitte.

– Mikä voisi sitten muuttaa mielemme teille epäsuopeaksi? huudahti Gunther hämmästyneenä.

– Gunther kuningas, vastasi Siegfried, – teistä riippuu, millaiseksi välimme käyvät. Valtakuntanne on niin suuri, että tuskin tiedätte tarkoin sen rajoja, saati sitten voisitte niitä suojella. Idässä valmistautuvat jo nuo jumalattomat hunnit uuteen sotaretkeen ja pohjoisessa taistelunhaluinen tanskalaiskuningas sekä hänen veljensä saksilaisten kuningas ovat ryhtyneet varusteluihin. Kuinka aiotte yksin suoriutua heistä. Minut on näännyttävä koti-ikävä tuonut jälleen Reinin seutuville, ja jollen halua menehtyä kaihooni, on minun pysyttävä täällä. Jos luovutatte minulle osan maitanne, tarjoan teille korvaukseksi siitä niin paljon kultaa kuin haluatte ja lisäksi ystävyyteni sekä miekkani suojaksi kaikkia teitä uhkaavia vihollisia vastaan.

Hän vaikeni. Hämmästyksen valtaamana seisoi kuulijakunta.

Silloin huusi kerkeäkielinen Metzin herra Ortwein:

– Mitä, sekö on teidän ainoa tarjouksenne? Kun te kerran tulette kauppiaana, täytynee teidän toki osata tarjota tinkimisen varaakin!

Siegfried ei ollut huomaavinaankaan lörpöttelijää. Mutta kun kuningas ei nuhdellut hoviherraansa, kohosi Siegfriedin kasvoihin vihan puna.

– Minulla on kyllä toinenkin ehdotus, sanoi hän lujalla äänellä. – Jos tahdotte mieluummin taistella kanssani noista maista kuin tehdä niistä kauppoja, niin lausun jokikisen teistä tervetulleeksi kaksintaisteluun kanssani, ratsain tai jalkaisin, miekoin tai keihäin.

Herra Ortweinin miekka lensi huotrastansa. – Luuletteko te puhuvanne pelkureille, hän kivahti. – Tulkaa tänne, jos haluatte!

– Herra Ortwein, huusi Hagen, – ken on antanut teille luvan vetää miekkanne esiin, ennenkuin kuningas on antanut siihen käskyn.

Nyt kiiruhtivat kuninkaan veljet Gernot ja Geiselher huolehtimaan siitä, että miekka joutui takaisin huotraansa. Mutta Hagen kuiskasi herrallensa:

– Koettakaa voittaa aikaa, jotta saamme asian ratkaistuksi omaksi eduksemme!

Herttainen hymyily näkyi kuningas Guntherin huulilla, kun hän nyt lähestyi Siegfriediä, ojentaen hänelle molemmat kätensä.

– Te olette minulle rakas, Siegfried sankari, hän puhui, – ja teidän ystävyytenne voi kenties merkitä minulle enemmän kuin puoli valtakuntaani. Mutta oivallattehan itse, kuinka äkkiä ja odottamatta tämä ehdotuksenne tuli meille, ja ritarilliseen mieleenne luottaen uskallamme toivoa, että suotte meille aikaa harkita sitä tyynesti ja levollisesti. Olkaa siis täällä kuin kotonanne, ja me pääsemme varmaankin lähipäivinä yksimielisiksi asiasta.

Samassa hän viittasi Hunoldille, juomanlaskijalle, ja Hunold toi jalokivillä koristetun, runsaasti kullalla silaillun puhvelinsarven täynnä reininviiniä, ja kuningas joi Siegfriedin maljan, rauhaa ja ystävyyttä toivotellen. Silloin Siegfried leppyneenä kumarsi kohteliaasti, otti juomasarven ja tyhjensi sen aimo siemauksin. Ja kauan kaivattu reininviini saattoi hänet hilpeälle ja leppeälle mielelle.

Nyt saapui ovelle Rumold, ylimmäinen keittiömestari, kutsuen aterialle. Hyvätuulisina menivät ruhtinaat ja herrat ruokasaliin, ja Siegfried istui Guntherin rinnalla korkealla kunniaistuimella, ja vuosikausien jälkeen täytti hänen mielensä jälleen ilo ja hilpeys.

Mutta sinä yönä istui Hagen kauan herransa Guntherin luona pitäen neuvoa hänen kanssaan siitä, millä tavoin he voisivat korvauksetta saada hyötyä Siegfriedin miekasta ja aarteista.

– Hänen täytyy saada nähdä Kriemhild, teidän suloinen sisarenne, sanoi Hagen lopuksi, nousten paikaltaan, koska aamu jo koitti. – Rakkaus kesyttää ja orjuuttaa miehen!

Näin puhui tuimaluontoinen Hagen, joka itse oli pysynyt naimatonna, kuten myöskin hänen herransa Gunther.

Siitä saakka oli Hagen alati Siegfriedin rinnalla. Hän kehuskeli sankarin voimaa, kun tämä turnajaisissa tuli ratsastaen loistavana kuin auringonjumala ja heitti keihäällään burgundilaisritarit satulasta, kevyesti kuin höyhenpussit. Pahoitellen hän puhui siitä, ettei Siegfriedillä ollut jälkeläisiä, jotka hänen nimensä ja kuntonsa perijöinä olisivat tuottaneet ihmiskunnalle onnea ja iloa.

– Kuninkaantytär teidän pitäisi saada puolisoksenne, sanoi hän, joka olisi lempeän ylväs ja kaikkia muita neitoja ihanampi auringon alla, ja jonka ainaisena hellänä huolena olisi miellyttää teitä ja täyttää sydämenne onnella. Mutta mistä löytyisikään neito, joka ansaitsisi saada Siegfriedin omaksensa! Niin, yhden kyllä tietäisin, yhden ainokaisen, mutta varmaankin Gunther kuningas ja hänen veljensä mieluummin luovuttaisivat koko valtakuntansa kuin tuon ihanan aarteen – oman sisarensa.

– Mikä hänen nimensä on? kysyi Siegfried.

– Kriemhild on hän nimeltään, puhui Hagen, – ja hän on solakka ja sirorakenteinen, ja hänen sinisilmänsä säteilevät päivänpaistetta. Kun hän päästää vaaleat kutrinsa valloilleen, niin näyttää kuin hänellä olisi yllään viitta pelkästä auringon kullasta. Se hulmuilee aina hänen somiin jalkoihinsa saakka, verhoten kateellisena hänen kaunoisen ruumiinsa.

– Haluaisin kernaasti nähdä hänet, jos hän todella on niin suloinen, sanoi Siegfried, ratsastaen haaveellisin mielin tietänsä edelleen.

Ja hänen mieleensä kuvastui nainen, jonka hän oli pelastanut taikaloimujen keskeltä ja jolla oli hänen antamansa kihlasormus sormessaan, – nainen, jolle hän oli valloittanut takaisin ärjyvien aaltojen takaisen saarivaltakunnan, ja joka oli vastannut hänen kaihoisaan rakkauteensa ylvästelevän kopeasti. Hän ajatteli ylpeätä, miesmäistä Brunhildia.

Silloin tunsi hän kiihkeästi ikävöivänsä oikeata ja todellista lempeä. Ja nyt hän jo usein kehoitteli Hagenia:

– Kertokaahan minulle jälleen Kriemhildistä!

Taasen istuivat ruhtinaat ja herrat pilarisalissa kuunnellen herra Volkeria, laulutaitoista ritaria, ja juoden viiniä kultapikareista. Ja Volkerin viulu kertoeli viehkeästi lemmestä ja ritarillisista teoista, ja Siegfried vaipui vienojen ja samalla tulisten tunteiden valtaan. – Gunther kuningas, sanoi hän hiljaa, ja hänen hengityksensä pyrki salpaantumaan, – teillähän on sisar, Kriemhild nimeltään.

Hämillään katsoi Gunther alas pikariinsa. Hän pelkäsi ennenaikaista kosintaa, sillä vieras ei ollut vielä luopunut alkuperäisistä maanhankintatuumistaan.

– Hän on vielä melkein lapsi, vastasi hän karttelevasti, vaikkakin ulkomuotonsa ja suloutensa puolesta täyteen kukoistukseensa kehittynyt neito.

– Suokaa minulle tilaisuus osoittaa hänelle harrasta kunnioitustani, pyysi Siegfried. – En ole saanut nähdä häntä vielä kertaakaan.

Ja Gunther vastasi:

– Hän on ujo ja esiintyy miesten seurassa ainoastaan silloin, kun joku voitonsankari on seppelöitävä.

– Oi, huudahti Siegfried kiihkeästi, – silloin on voitonsankari löytyvä piankin – minä olen levännyt jo tarpeeksi kauan! –

Kalveten tarkkasi Gunther sankarin rajua kiihkeyttä. Jo aikoi hän viitata Hagenin avuksensa, mutta silloin kuului käytävästä ääniä, ja airut kiiruhti tiedustelemaan syytä tähän. – Herra kuningas, huusi hän palatessaan hyvin järkytettynä, – Tanskan kuningas Ludegast ja Saksin kuningas Lüdeger ovat lähettäneet sanansaattajia, ja he pyytävät päästä teidän puheillenne.

– Se merkitsee sotaa, sanoi Hagen.

– Tulkoot he tuomaan viestinsä, lausui Gunther kuningas, ja hänen kätensä puristautuivat valtaistuimen sivunojiin.

Sitten toi airut lähetit sisään, ja Guntherin annettua heille viittauksella merkin he ryhtyivät esittämään asiansa.

– Meidän herramme ja kuninkaamme Ludegast ja Lüdeger ovat lähettäneet meidät tänne, koska he ovat tyytymättömiä teidän ja meidän välisiin rajoihin. He julistavat teille sodan ja aikovat hyökätä maahanne kolmekymmentuhantisen joukon etunenässä ja valloittaa linnanne ja kaupunkinne, jos ette nopeasti pyydä rauhaa ja täytä heidän tahtoansa rajaan nähden sekä suorita sotaveroa. Tämän viestin lähettävät teille, Gunther kuningas, sekä teidän veljillenne kuninkaat Ludegast ja Lüdeger.

Ja jälleen viittasi Gunther, että lähetit vietäisiin pois saamaan ruokaa ja juomaa.

– Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän lähettien mentyä ja suuntasi katseensa Hageniin.

Äreästi vastasi Hagen:

– Me emme ole varustautuneet sotaan, emmekä saisi kokoon pariatuhatta miestä enempää. Mitä ne merkitsisivätkään tuon kammottavan ylivoiman rinnalla?

– Pitääkö meidän siis suostua heidän vaatimuksiinsa? kysyi Gunther purren vimmoissaan huulensa rikki. Ja ritarit uskalsivat tuskin hengittää, eivätkä käsittäneet, kuinka tuosta uhkaavasta vaarasta voitaisiin suoriutua.

Silloin avasi Siegfried suunsa ja keskeytti mieltäahdistavan äänettömyyden iloisesti nauraen. – Herra kuningas Gunther, hän huusi, – hetki sittenhän lupasin teille hankkivani tänne voitonsankarin. Nyt on siihen tilaisuus tarjona. Antakaa minun mukaani nämä herrat sekä lisäksi tuhat miestä, niin huolehdin kyllä siitä, ettei tanskalaisia ja saksilaisia enää haluta palata tänne. Toimeen siis! Kutsukaa lähetit saliin! Haluan saada voitonseppeleeni!

– Entä minä! huudahti kuningas Gunther. – Mitä minä sitten itse toimin sillävälin?

– Te hallitsette maata ja pidätte huolta siitä, että kaikki elävät turvallisina teidän suojassanne.

Silloin riensi Hagen kuninkaan luo ja kehoitti häntä antamaan suostumuksensa. Gunther antoikin kutsua lähetit takaisin saliin.

Mahtavana istui kuningas valtaistuimellaan ja hän puhui ylpeästi:

– Kiiruhtakaa nopeasti kotiinne, ja jos herranne kysyy, miksi ette ole säästäneet ratsujanne, niin vastatkaa heille: Siksi, että burgundilaiset jo olivat kintereillämme! Onnea matkalle!

Silloin kiiruhtivat lähetit tiehensä ohjakset höllinä. Mutta Siegfried ja burgundilaiskuninkaat tarkastelivat haarniskoitaan ja kypäröitään, satuloitaan ja ohjaksiaan ja antoivat kengittää uudestaan kaikki ratsut. Tukeville työrattaille kuormattiin muonavaroja ja tynnyreittäin väkevää viiniä. Ja ennenkuin viikko oli lopussa, lähti Siegfried Gernotin, Hagenin ja muiden burgundilaisritareiden seurassa sotaretkelle. Lipunkantajana oli herra Volker, tuo tulisen intoisa soittoniekka.

Hessenin kautta kävi nopea retki Saksiin. Mutta kuningas Lüdeger oli jo joukkoinensa yhtynyt veljeensä Ludegastiin, joten Tanskan rajalla oli koolla lähes neljäkymmentätuhatta miestä.

– Järjestäkääpä tuhatmiehinen joukkomme, lausui Siegfried synkälle Hagenille, – ja asettakaa joka sadan johtajaksi sankari, joka sotaiseen raivoon nähden on toisille esikuvana. Kuormaston jätämme jälkeemme. Jos saamme surmamme taistelukentällä, niin emme tarvitse enää ruokaa. Jos taas voitamme, niin voimme yhtä hyvin tyytyä vihollisen ruokavaroihin. Minä puolestani lähden nyt tähystysretkelle.

Varovasti lähti Grane juoksemaan poikki kentän. Kaukaa näkyi vihollisten suunnaton leirialue. Tullessaan lähemmäksi näki Siegfried vartiopaikalla ratsastajan, jonka ratsulla oli kultavaljaat. Tämä oli Tanskan kuningas Ludegast.

Siegfried ojensi peitsensä tanaan. Mutta tanskalainen oli jo huomannut hänet ja kohottanut keihäänsä ja kilpensä. Ratsut kiisivät toisiansa vastaan, niin että mättäät singahtelivat puoleen ja toiseen, ja tuimistuneet vastustajat ponnahtivat yhteen sellaisella vauhdilla, että keihäät murtuivat kilpiin kädensijaa myöten. Sanaa vaihtamatta tarttuivat molemmat taistelijat miekkoihinsa, mutta ennenkuin Siegfried ehti saada Balmungin esiin huotrasta, oli jättiläismäinen tanskalainen jo kolhinut hänen kypäriänsä niin voimakkain iskun, että sankari oli vähällä menettää tajuntansa. Hän sai kumminkin kalpansa paljastetuksi, ja nyt alkoi yksinäisellä kankaalla näytelmä sellainen, kuin olisi kaksi kalmanaavetta siinä otellut keskenänsä.

Ei lausuttu sanaakaan. Muuta ei kuulunut kuin ratsujen kavioiden töminää, haarniskoitten kalinaa, miekkojen suhahtelua. Siegfried halkaisi yhdellä ainoalla iskulla kuningas Ludegastin kilven. Tämä sieppasi palat ja murskasi ne Siegfriedin päätä vasten. Mutta hurjan raivon valtaamana sankari antoi hänelle jälleen uuden tuiman iskun. Silloin oli tanskalaiskuninkaan haarniska palasina. Kun hän nyt sieppasi sotanuijansa ja Siegfriediä vastaan alkoi sadella mielettömiä lyöntejä, heitti nuori sankari uudella iskulla vastustajansa vertavuotavana alas ratsun selästä. Silloin luopui Ludegast vastarinnasta, ja Siegfried otti hänet ritarillisesti vangiksi ja vei hänet burgundilaisten leiriin. Hei, kuinka nyt ritarit ja aseenkantajat ylistivät Siegfried sankaria ja kuinka kaikkien rohkeus kasvoi, huolimatta heidän neljästäkymmenestätuhannesta vastustajastaan!

Tuskin oli varhainen aamuaurinko kohonnut taivaanrannan yli, kun taistelukentällä alkoi jo näkyä liikehtimistä. Niin pitkälti kuin silmä kantoi, nähtiin joukko joukon takana, niin ratsu- kuin jalkaväkeä.

– Älkää pelätkö, huusi Siegfried taistelutovereillensa. Taajasti kasvavan viljan saa helpoimmin korjatuksi! – Ja hän käski Volker herran, soittoniekan, kääriä sotalippu liehumaan. – Seuratkaa minua! huusi Siegfried kannustaen Granea ja karahduttaen keskelle vihollisjoukkoja. Hän seisoi pystyssä jalustimensa varassa, niin että kaikki voivat nähdä hänet, ja antaen voimakkain käsivarsin iskuja puolelle ja toiselle raivasi hän itselleen aukon vihollisen rintamaan ja sitten tien heidän joukkojensa keskitse. Volker seurasi häntä lippuinansa, viheltäen lemmenlaulua säestykseksi aimo iskuillensa. Heidän esimerkkiänsä noudattaen tunkivat myös vihollisen joukkoihin Gernot ja tuikea Hagen, jonka ainoa silmä säihkyi tulta ja joka sotanuijallaan huimien levitti tuhoa ympärilleen, Dankwart, sokean vimman vallassa ja henkeään säästämättä heilutellen kalpaansa, Metzin herra Ortwein, syytäen suustansa kiroussanoja iskujensa vahvikkeeksi, sekä herrat Sindold, Hunold ja Rumold, hampaat yhteenpuristettuina ja säilät täydessä työssä.

Kuinka ylväänä Grane kantoikaan herraansa selässään! Siegfried oli ehtinyt vihollisjoukkojen selkäpuolelle ja riemahdellen hän sitten käänsi ratsunsa, ryhtyen miekka verissä raivaamaan itselleen paluutietä ja jättäen taaksensa kuolleita ja kuoleman kielissä ähkyviä vihollisia. Ehdittyään taasen polkunsa päähän hän käänsi ratsunsa toistamiseen. Silloin hyökkäsi saksilaisten kuningas Lüdeger niin hurjalla raivolla häntä vastaan, että Grane kompastui ja heitti Siegfriedin maahan. Mutta heti oli Grane taasen pystyssä ja Siegfried satulassa, ja raivostuneena tekemästään kuperkeikasta sankari jakeli kahta kauheampia iskuja.

– Oletteko te itse paholainen? huusi Lüdeger, puolustautuen epätoivon vimmalla.

Ja Siegfried huusi vastaan: – Jos tunnet rikinhajua, on se lähtöisin omasta tuskanhiestäsi! – Ja hän iski hajalle kuninkaan kypärin ja hänen haarniskansa. Silloin Lüdeger väsähtäneenä antautui Siegfriedin valtaan, ja siepaten hänet käsivarsilleen näytti sankari vankiaan saksilaisten ja tanskalaisten sotajoukoille. Nyt seurasi hurja pako.

Burgundilaiset ajoivat pakenevia takaa ottaen sotasaalista ja vankeja niin paljon kuin ennättivät saada käsiinsä Paras ratsastaja lähetettiin Wormsiin viemään Gunther kuninkaalle voitonsanomaa.

Airueen lähestyessä kuninkaallista linnaa seisoi suloinen Kriemhild huoneensa akkunassa. – Voitto! huusi ratsastaja hänelle kypäriänsä heilutellen.

Kriemhild kumartui syvälle ulos ikkunasta. – Kuka oli uljain kaikista, airut?

– Siegfried – Siegfried! kajahti hänelle vastaan.

Silloin tunsi Kriemhild, kuinka hänen kasvoillensa kohosi hehkuva puna, sillä hän oli kuullut paljon lauluja tuon ihanan sankarin urotöistä, ja Siegfried oli herättänyt hänessä lämmintä mielenkiintoa, vaikka hän ei ollut vielä koskaan häntä nähnyt. –

Viikkojen kuluttua palasivat burgundilaiset kotiin, vangitut kuninkaat ja ääretön sotasaalis mukanaan. Gunther meni heitä vastaan, ja Siegfriedin laskeuduttua ratsun selästä hän suuteli voitonsankaria.

– En unohda koskaan, mitä olette tehnyt hyväkseni, sanoi Gunther kuningas.

Ja sitten he istuivat pylvässaliin aterioimaan, ja kotiutuneet sotauroot iskivät yhtä rohkeasti paistinkulhojen kimppuun kuin tuonaan taistelutantereella vihollisjoukkoihin, ja juomasarvet kiertelivät pöytiä reininviinillä täytettyinä. Silloin pyysi Siegfried, että vangittujen kuninkaiden sallittaisiin ottaa osaa ateriaan, ja heidät tuotiin sisään.

– Valitkaa osanne saaliista, uljas Siegfriedini, huusi Gunther kuningas ojentaen sankarille juomasarven.

– Silloin pyydän saada osakseni herra Ludegastin ja herra Lüdegerin lahjoittaakseni heille vapauden, sillä he taistelivat uljaasti kuin jalopeurat, sanoi Siegfried.

Tuo pyyntö ei miellyttänyt Guntheria, mutta hänen täytyi se täyttää, ja viesti Siegfriedin ritarillisesta teosta saapui pian myöskin naisten puolelle herättäen riemua Kriemhildin mielessä.

– Huomenna, hän kuiskasi itseksensä posket hehkuvina, – huomenna saan seppelöidä hänet ja nähdä hänen kasvonsa!

Sinä yönä ei kuninkaantytär saanut unta silmiinsä.

KUINKA SIEGFRIED LÄHTI GUNTHERIN KANSSA ISLANTIIN, VOITTI KUNINKAAN

ASEMESTA BRUNHILDIN KILPATAISTELUSSA JA NOUTI KOTOA AARTEITA.

Worms kuninkaallisine linnoineen kimmelsi kultaisessa päivänpaisteessa Reinin varrella. Kirkonkellot kajahtelivat kuin autuaitten äänet, kehoittaen kotiinpalanneita kiitollisuuteen Jumalaa kohtaan. Mieli hartaana ja ylevän liikutuksen vallassa he astuivat ulos kirkon ovesta. Muhkeana kulkueena he menivät nyt jatkamaan päivän juhlaa, jonka Gunther kuningas oli antanut järjestää ja jossa voittoa vietettiin turnajaisin, sävelin ja riemumaljoin.

Silloin aukenivat kuninkaallisten naisten huoneitten ovet, ja äitinsä, Ute rouvan saattamana saapui Kriemhild herttaisten neitosten seurassa juhlakentälle.

Hänen hempeätä varttansa verhosi valkoinen silkkipuku, joka oli runsaasti koristettu monivärisin hohtavin reunustoin. Siveästi oli hän painanut alas päänsä, jota peitti tuuhea vaalea tukka, ja palmikoista kimmelsi siro pieni kruunu. Kädessään hänellä oli taidokkaasti seppeleeksi taivutettu tammenoksa. Niin asteli hän raikuvien eläköönhuutojen kaikuessa juhlakentän poikki, pysähtyen miesten luona.

Hämmästellen silmäili Siegfried ihmeen ihanaa tyttöä, ja hänen sydämensä sykki kuultavasti, kun hän kuuli hänen suloisen' äänensä.

– Siegfried herra, kuuli hän neidon sanovan, – jalo ja uljas sankari, tuon teille Burgundinmaan kiitoksen siunauksellisesta avustanne ja sankaruudestanne. Pyydän teitä ottamaan tämän seppeleen!

Siegfried vaipui polvilleen viehkeän neidon jalkojen juureen, ja tämä painoi vapisevin käsin seppeleen hänen päähänsä.

Silloin Siegfried loi häneen silmäyksen, katse suli katseeseen, heidän silmänsä avartuivat ja joivat tyydytystä toisistansa, voimatta enää erota. Ja kumartuen kohden sankaria, joka yhä vielä oli polvistuneena hänen edessään, Kriemhild painoi suutelon hänen huulillensa.

Torvet toitahtelivat, miekat kalskahtelivat kilpiin ja kansan riemuhuudot kohosivat taivaalle. Mutta Kriemhild seisoi yhä vieläkin Siegfriediä kohti kumartuneena, kädet hänen hartioillaan, katsoen häntä silmästä silmään, hämmästelevän tunteen vallassa, ympäristönsä unohtaneena. Silloin lähestyi Ute rouva hymyillen tytärtänsä ja otti häntä kädestä.

Kriemhild heräsi kuin syvästä unesta, punastui kiihkeästi ja meni äitinsä saattamana paikallensa.

Mutta Siegfried hypähti seisaalleen, hänen onnellinen naurunsa kajahti yli kentän, hän kutsui ratsuansa, heittihe sen selkään ja voitti turnajaisissa kaikki kilpailijansa – kolmisenkymmentä maan väkevintä ritaria.

Kun miehet illalla istuivat pilarisalissa ja kohottelivat jykeviä maljojaan, halusi Gunther kuningas kuulla jonkin laulun, ja Alzein herra Volker tarttui hilpeänä viuluunsa ja lauloi:

– Käy kohina hyrskyjen ympäri saarta, kuin suojana aartehen kalleimman. Syyn saatte nyt tietää, te ritarit jalot, tän'iltana huulilta laulajan. Tuo vuorinen maa on asunto naisen, min' vertaista silmä ei konsanaan nää. On kasvulta kookas hän, uhkean varren luja verhoaa panssari, kypärä pään. Brunhild, yökutrinen, nimeltään ompi kesytön, tummahko kaunotar tuo. On vankka häll' käsi, mi keihään heittää, jättiläisvoimat hälle voiton ain' suo. Jo monet johti lempi saarelle tuolle, vaan kenkään ei kotiinsa saapunut lie. Kosijoilta kilpataisto Brunhildin kanssa näet mainetta suomatta hengen vie. Vaan ken hänet voittaa, tuon sankarineidon, se onnen on löytänyt kunniakkaan. Hei, Gunther kuningas, puolisoksi tuokaa hänet Wormsin ylvääseen linnahan!

Laulajan jatkaessa esitystään istui Gunther kuningas ajatuksiinsa vaipuneena.

– Ettekö tahdo laulajaa kiittää? huusi herra Hagen Tronjelainen. – Ylväs oli laulunsa.

Silloin kohotti Gunther kuningas päänsä, silmäillen kuulijakuntaa.

– Olen yhä vielä naimaton, puhui hän hitaasti. – Maa tarvitsee kuningattaren, kruunu kaipaa perillistä. Brunhild! Sinut minä haluaisin voittaa!

Ja kääntyen soittajan puoleen hän tiedusti:

– Mikä tuo saari on nimeltään ja missä se sijaitsee?

– Islanti on sen nimi, herra kuningas, vastasi Volker, – ja se kohoaa jylhänä pohjoisen meren mustista vesistä.

– Herra Siegfried, sanoi Gunther kuningas, ja Siegfried heräsi säpsähtäen haaveistaan, sillä hän oli koko ajan ajatellut viehkeätä Kriemhildiä. – Herra Siegfried, tehän olette purjehtinut kaikilla merillä. Voisitteko ehkä neuvoa minulle tien Brunhildin luo Islantiin?

– Herrani, vastasi Siegfried pelästyneenä, – kuinka sellaisia ajatuksia mieleenne tulee!

– Hänestä pitää tulla vaimoni ja kuningattareni,– – hänestä, tuosta ainokaisesta, sanoi kuningas.

– Herra kuningas, pyyteli Siegfried, – luopukaa aikeestanne! Tuo nainen on perin rajuluontoinen, te voisitte pian menettää henkenne.

– Mitä? naurahti Gunther. Voinenhan minä toki vielä pitää puoleni naista vastaan.

– Herra, kertoi Siegfried, minä olen entisvuosina tuntenut Brunhildin. Tiedänhän hyvin, että te olette voimakas ritari, mutta häntä ette voita, sillä häntä ei kukaan voi taltuttaa.

Tuo harmitti kuningasta ja hänessä heräsi yhä voimakkaampi halu voittaa Brunhild omakseen.

Hän vie Siegfriedin syrjään ja anoi häneltä apua matkan varrella. – Valitkaa arvokkain kalleuksistani, hän sanoi, – valitkaa, mitä ikinä tahdotte. Mutta auttakaa minua voittamaan Brunhild, siitä olen teille ainiaan kiitollinen.

Silloin sanoi Siegfried: – Antakaa minulle puolisoksi sisarenne Kriemhild.

Kättä lyöden Gunther pyhästi lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

Sitten he palasivat ritarien pariin ja rupesivat neuvottelemaan matkasta.

Viikkoa myöhemmin lähti Wormsista laiva matkalle Rein virtaa alaspäin, ja siinä nähtiin Gunther ja Siegfried. Hagen ja Dankwart ratsuineen, panssareineen ja komeine pukineineen. Ute rouva ja Kriemhild seisoivat linnan parvekkeella, ja tyttönen vuodatti kuumia kyyneleitä liehuttaessaan liinaansa jäähyväisiksi. Tuota alisen Reinin sankaria kuninkaantytär itkien ikävöi.

Mutta urhot matkasivat hilpeästi Reiniä alas ja saapuivat viimein merelle.

Siellä he ostivat lujan viikinkilaivan, joka kesti tuulta ja meren hyrskyjä, Siegfried kävi peräsimeen, ja he purjehtivat vetten poikki kohti Islantia.

Kalliolinnassaan istui väkevä Brunhild katsellen kuohuvia vesiä. Hän muisteli Siegfriediä, tuota sankareista voimakkainta, ja häntä suretti, ettei tämä ollut palannut konsanaan hänen luokseen. Satoja kosijoita oli sankarineidolla ollut, ja hän oli voittanut heidät kaikki kilpataistelussa, johon hän oli heidät vaatinut. Yksi ainoa vain oli maailmassa, joka oli häntä voimakkaampi, ja tuo ainoa oli Siegfried. Brunhildin sydämen täytti kaihoisa rakkaus ja hän huokasi syvään: – Oi, palaisitpa jälleen kuninkaana, sinä sankarini ainokainen!

Silloin näki hän kaukana laivan, joka läheni pullistuvin purjein ja kulki uhkaavien maininkien kautta niin varmasti tietänsä eteenpäin, että Brunhild hypähti pystyyn ja tarkkasi ihaillen peränpitäjää. – Tuollainen luja käsi on Siegfriedillä yksin, mumisi hän, – Siegfriedillä vain on sellainen rohkea mieli! Hän siinä tulee! huudahti Brunhild riemuiten. – Hän tulee! Siegfried palaa takaisin!

Nopeasti palasi hän huoneeseensa, kutsui kamarineitonsa ja antoi näiden pukea hänet säteilevän uljaaseen asuun.

Mutta laivassa puhui Siegfried Gunther kuninkaalle ja hänen seuralaisillensa:

– Kuulkaa nyt, mitä sanon. Tuo nainen on luonteeltansa niin rajattoman ylpeä, että hänelle miehet ovat vain joko kuninkaita tai vasalleja. Jos esiintyisin Gunther kuninkaan vertaisena, niin voisi hän epäillä kuninkaan valtaa ja arvoa. Siksi luovun asemasta, jonka kuninkaallinen syntyperäni minulle suo, ja esiinnyn kuninkaan vasallina. Se lisää kuninkaan mahtavuutta hänen silmissään.

Herrat olivat hyvillään Siegfriedin puheesta ja ylistivät hänen uskollista mieltänsä.

Ja Siegfried puhui edelleen:

– Tappaessani lohikäärmeen ja voittaessani Alberichin sain haltuuni sumu viitan, joka tekee minut näkymättömäksi, kun puen sen ylleni. Siten voin kenenkään minua näkemättä taistella Guntherin rinnalla ja saada Brunhildista voiton kilpataistelussa. Muutoin voisimme kukaties joka mies, sekä kuningas Gunther että me toiset, piankin päästä hengestämme!

Silloin Gunther kuningas tunsi sydämensä kevenevän ja hän kiitti Siegfriediä lämpimästi. Jo astui kaunis Brunhild hoviväkensä seuraamana linnanportista ulos, kääntyen kohti satamaa, missä laiva juuri asettui ankkuriin. – Kautta Jumalan, sanoi Gunther ja hengähti syvään, – eipäs huhu olekaan liioitellut. En ikinä ole nähnyt ihanampaa naista.

Siegfried asetti lujia lautoja laivan reunalta maalle. Hän kuljetti ensiksi Guntherin ratsun maihin ja piti vasallin tavoin jalustinta kuninkaan noustessa satulaan. Vasta sitten hän nouti Granensa ja nousi yht'aikaa Hagenin ja Dankwartin kanssa ratsaille.

Hämmästyneenä katseli Brunhild hänen menettelyänsä.

– Jalo Siegfried sankari, huusi hän nauraen, – mitä kujeita nyt olettekaan keksinyt? Eihän teidän sovi tehdä toisille tuonlaisia palveluksia. Mutta minä lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi ja vakuutan teille, että minua ilahduttaa nähdä teidät täällä ja että olen jo kauan odottanut teitä.

Mutta Siegfried vastasi:

– Te erehdytte, kuningatar. Tuota tervehdystänne teidän ei tule lausua minulle, vaan mahtavimmalle kuninkaista, Wormsin Guntherille, jonka näette tässä edessänne ja jonka seurueeseen minä kuulun, lukien itselleni kunniaksi, että olen hänen vasallinsa.

Silloin kalpeni ylpeä Brunhild ja käänsi katseensa Guntheriin. Ja Gunther ratsasti hänen luoksensa, hypähti ratsun selästä ja kumarsi ritarillisesti.

– Mikä teidät tuo minun luokseni ja tähän maahan? kysyi Brunhild kopeasti.

– Toivo voittaa teidät ja teidän rakkautenne, ihana Brunhild, huudahti kuningas. – En lähde maastanne muutoin kuin teidän seurassanne.

Pilkallisesti tarkasti sankarinainen häntä kiireestä kantapäähän.

– Te näette suotta vaivaa, jalo herra. Ettekö voinut kuolla kotonanne?

– En aio kuolla, ennenkuin olen saanut kyllälti nauttia lemmestänne, sanoi Gunther.

Brunhild nauroi ääneen.

– Jos himoitsette saada iskuja, niin valmistautukaa huomisaamuksi turnajaisiin. Puolenpäivän aikaa ette tule enää näkemään. Kamaripalvelijat, viekää herrat majaan heidän elämänsä viimeiseksi yöksi.

Ja yhä vielä ivallisesti nauraen hän käännähti ja palasi linnaan. Siegfriediin, joka seisoi nöyränä syrjässä, hän ei edes katsahtanutkaan. Niin kovin oli hänen ylpeyttänsä loukannut se, että ainoa mies, jota hän oli rakastanut, oli tullut toisen vasalliksi.

Mutta matkamiehet menivät pian levolle. He tiesivät, että seuraava päivä kysyisi heidän voimiansa mitä runsaimmassa määrässä.

Tuskin oli aamu koittanut, kun raikuvat torventoitahdukset herättivät heidät unesta. Kiiruusti nousivat he levolta ja auttoivat Guntheria varustautumaan taisteluun. Samaten he itsekin asestautuivat kukin parhaansa mukaan. Sitten he ratsastivat kilpakentälle.

Ritareittensa ja hovinaistensa seuraamana lähestyi Brunhild. Kultainen panssari suojasi hänen vartaloansa, kimmeltävä kypärä kotkansiipineen hänen mustakiharaista päätänsä. Hänen voimakkaat valkoiset käsivartensa olivat paljaat, ja hän oli varustautunut keihäällä ja kilvellä. Sankarittaren olento vaikutti niin valtavasti, että Gunther tunsi hengityksensä salpautuvan.

– Minä määrään teille kolme tehtävää, puhui tuo väkevä nainen. – Jos ne suoritatte, niin tulen vaimoksenne. Mutta jos joudutte tappiolle niistä yhdessäkään, niin olette mennyttä miestä ja samoin seuralaisennekin. Tehkää nyt päätöksenne.

– Mainitkaa nuo tehtävät, vastasi Gunther lyhyesti. Brunhild jatkoi:

– Näyttäkää ensiksi taitoanne keihään käytössä ja koettakaa saada minut suistumaan maahan. Toiseksi on teidän heitettävä satanaulainen kallionlohkare. Älkää vain heittäkö sitä kämmenenleveyttäkään lähemmäksi kuin minä. Kolmanneksi teidän tulee panssari yllä ja asestettuna voittaa minut loikkaamisessa. No niin, pysyttekö yhä aiheessanne? Silloin puhui Siegfried: – Herra kuningas, sallikaa minun palata laivalle noutamaan morsiuslahjaa. Gunther suostui hänen pyyntöönsä, ja Brunhild puri huultaan.

Mutta Siegfried palasi vain linnan luo, missä häntä ei kukaan tarkannut. Siellä hän puki ylleen sumuviitan ja palasi näkymätönnä takaisin tovereittensa luo. – Rohkeutta, kuiskasi hän koskettaen Guntherin käsivartta, – minä olen luonanne.

Ratsut vietiin syrjään. Brunhild asettui nyt paikallensa. Hän punnitsi hirvittävää keihästä kädessään, kuin olisi se ollut raippa vain, kohotti kilven suojaksensa, taivutti varttansa taapäin, tähtäsi ja heitti aseen sellaisella vauhdilla, että suhahdus kävi kautta ilman ja peitsi tunki syvälle Guntherin kilpeen, rikkoen sen. Jos ei Siegfriedin käsi olisi ollut Guntheria tukemassa, olisi kuningas lyyhistynyt maahan. Rautakourin tempasi Siegfried keihäänkärjen irti kilvestä, sillä tavoin, että toisista näytti kuin Gunther itse olisi sen tehnyt. Ja ritarillisesti, aivan kuin tahtoen näyttää säästävänsä ihanaa naista, hän käänsi keihään nurinpäin ja heitti sen takaisin tylsä pää edellä. Isku oli sittenkin niin kova, että Brunhildin kilpi kumahti ja sai kuhmun, ja tasapainonsa menettäen kaatui voimakas neito selällensä maahan.

Tuimistuneena ponnahti Brunhild seisoalleen järjestellen pukuansa. Häpeän ja vihan punoitus paloi hänen kasvoillansa ja hänen sysimustat silmänsä säkenöivät uhkaavasti.

– Älkää iloitko liian varhain, huusi hän raivostuneena, – tahdoin vain tehdä teistä pilaa!

Nyt hän otti maasta satanaulaisen kallionlohkareen, hypitti sitä kämmenellään kuin kevyttä palloa, puristi kätensä sen ympärille ja heittää singahdutti sen ainakin viidenkymmenen kyynärän päähän. Samassa hän ottaen huikean vauhdin ponnahti panssari yllään koholle, lensi ilman halki rajun hyppäyksensä voimasta ja putosi maahan kiven jäljessä kappaleen matkaa sitä loitommaksi.

Silloin vallitsi kilpakentällä kuolemanhiljaisuus. Hagen kuiskasi veljellensä Dankwartille: – Ota miekkasi huotrasta ja asetu rinnalleni. Pian on tässä täysi tosi edessämme!

Gunther asteli kiven luo ja Siegfried kulki näkymättömänä hänen rinnallansa. Siegfried nosti maasta kiven, aivan kuin olisi Gunther sen tehnyt, jännitti kaikki lihaksensa ja heitti lohkareen vielä kymmentä kyynärää kauemmaksi kuin Brunhild. Ottaen sitten Guntheria vyötäröltä hän hulmahti ilman halki kuin kotka saaliinsa kera ja tuli maahan etäällä kiven takana.

Eteenpäin kumartuneena ja kasvot vääntyneinä oli Brunhild tarkannut hänen heittoaan ja loikkaustaan. Nyt vaipuivat hänen voimakkaat käsivartensa hervottomina alas kupeille.

– Enpä olisi koskaan uskonut, että Siegfriediä lukuunottamatta kukaan kuolevainen mies kykenisi tuota tekemään, sanoi sankarineitonen huohottavin rinnoin. – Nyt huomaan, että olette tehnyt oikein, Gunther kuningas, ottaessanne Siegfriedin vasalliksenne. Minä suostun tulemaan vaimoksenne, kuten teille lapasin.

Silloin toitahtivat torvet ja kansan riemuhuudot kohosivat ilmoille.

Mutta Siegfried oli jälleen kiiruhtanut portille ja vetänyt yltään sumuviitan, ja nyt hän palasi takaisin kilpakentälle, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt mitään siitä, mitä siellä juuri oli tapahtunut.

– Toimeen, huusi hän, – Gunther kuningas! Taisteluun! Te saatte varmasti voiton!

Silloin kaikki nauroivat, kun häneltä oli jäänyt näkemättä tuo komea ottelu, ja Brunhild katsahti häneen halveksivasti.

– Missä on morsiuslahjani, mies? kysyi hän tylysti. Mutta Siegfried taivutti nöyrästi polvensa ja vastasi:

– Armollinen kuningatar, se on niin suuri, ettei se mahtunut syliini. Laivan koko sisältö on teidän.

Hartioitaan kohauttaen kulki Brunhild hänen ohitsensa rantaan tarkastaaksensa, minkä verran kultaa ja jalokiviä laiva sisälsi.

– Ja tuollaista turhanpäiväistä rihkamaa te julkeatte tarjota Islannin kuningattarelle, hän huusi pilkallisesti. – Jos luulette rankaisematta saavanne loukata minua, niin kutsun ritarini ja aseenkantajani ja annan ottaa teidät kiinni kaikki tyyni ja hukuttaa teidät mereen!

Kalpeana seisoi Gunther julmistuneen naisen edessä vastausta keksimättä.

Mutta Siegfried naurahteli; – Älkää käsittäkö meitä väärin, jalo kuningatar. Tässä näette ainoastaan näytteen aarteista, jotka ovat matkalla tänne teille morsiuslahjaksi. Laiva, joka niitä tuo, on viivähtänyt myrskyn takia. Sallikaa minun lähteä sitä hakemaan, niin että voin ohjata sen satamaan.

Synkkänä silmäili Brunhild rohkeata puhujaa. Saatte katkerasti katua tekoanne, jos aiotte ehkä pettää minut, sanoi hän. Nämä toiset jäävät luokseni panttivangeiksi. Kiiruhtakaa, niin että voitte pian palata ja näyttää pysyneenne totuudessa. Muutoin ei herranne seuralaisineen saa enää ikinä nähdä Reinin rantoja.

Silloin lausui Siegfried jäähyväiset Guntherille, Hagenille ja Dankwartille, pyysi kuningattarelta lähtölupaa ja meni ratsuinensa laivaan. Tuuli oli suotuisa, purjeet ritisivät ja natisivat, sankari piti perää ja laiva katosi kuin lintu etäisen taivaanrannan taa.

Puolta nopeammin kuin tavallisesti ehti Siegfried Reinin suulle, käski laivamiesten odottaa hänen paluutaan ja hypähti Granen selkään. Uskollinen ratsu kuljetti hänet kuin lennossa kautta Reinin seutujen, kunnes heidän edessään siinsi Seitsemän vuoren maa ja sankari ratsasti tuttua tietä kohti Lohikäärmeen kallioita, missä Nibelungin rikkaat aarteet olivat säilössä.

Siegfriedin ehtiessä perille oli jo pimeä yö. Hän päätti nyt tutkia vartijansa Alberichin valppautta ja rupesi juopuneen tavoin meluamaan portilla ja vaati nyrkeillään jyskytellen sisään pääsyä.

Silloin temmattiin portti äkkiä auki ja raivostunut kääpiö hyökkäsi pitkä rautatanko kädessään ulos ja kolhi sillä sankaria niin kauheasti, että ilma tuntui Siegfriedistä iskevän kipinöitä, ja Islanti olisi kukaties jäänyt häneltä iäti näkemättä, ellei hänen olisi onnistunut iskujen kesken saada riehuvaa kääpiötä parrasta kiinni ja käydä lujasti häneen käsiksi.

– Hyvää iltaa, Alberich ystäväiseni, hän naureskeli. – Huomaanpa, että olette terve ja hyvissä voimissa.

Silloin tunsi raivostunut kääpiö herransa äänen ja lakkasi sätkyttelemästä ja potkimasta.

– Antakaa anteeksi, pyysi hän aivan hengästyneenä – että kohtelin teitä hiukan tylysti.

– Hiukanko vain? nauroi Siegfried muhkujansa tunnustellen. – Jumala varjelkoon minua saamasta joskus osakseni tämmöistä hiukkaa enemmän. Ja hilpeästi hän taputteli uskollista vartijaa olalle.

Sitten hän käski Alberichin herättämään oitis Nibelungin ritarit, ja hän valitsi heistä uhkean joukon ja aarteista niin paljon kuin jokilaivaan suinkin mahtui. Seuraavana päivänä hän lähti aarteineen ja ritareineen matkaan Reiniä pitkin merelle päin, missä hänen sotalaivansa miehistöineen oli odottamassa. Nopeasti muutettiin aarteet laivasta toiseen, ja matka kulki nyt kautta myrskyn ja aaltojen kohinan kohti Islantia.

Gunther kuningas istui rannalla yhdessä Hagenin ja Dankwartin kanssa. Haikea ja synkkä oli hänen mielensä, ilman toivon kipinääkään. He puhelivat keskenään Siegfriedin paosta, ja monta kovaa sanaa lausuttiin sankarista, jonka he otaksuivat jo onnellisesti saapuneen kotiin heidän jäädessä tänne kuolemaa odottelemaan – häpeällistä kuolemaa naisen kädestä. Varmaankin aikoi Siegfried anastaa koko Burgundinmaan ja korskeasti käydä Guntherin valtaistuimelle.

Näitä he haastelivat katkerin mielin Siegfriedin uskollisuutta epäillen. Silloin ponnahti Hagen äkkiä pystyyn ja viittasi järkytettynä kaukaiselle selälle. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut taivaanrannalla lähenevän laivan.

– Hän saapuu, hän saapuu! huusi hän. – Siegfried palaa!

Silloin valtasi ylpeys jälleen Guntherin mielen ja hän nousi ja lausui kylmästi:

– Olihan hän vannonut tekevänsä sen! Kiiruusti läheni Brunhild, ja ritarit ja hovinaiset seurasivat häntä ihmettelyä ilmaisevin liikkein.

– Ylevä ruhtinatar, puhui nyt Gunther, varustautukaa lähtemään Wormsiin. Siegfried saapuu, enkä minä tahdo enää päivääkään viivytellä onneani vailla.

Jäykin katsein silmäili Brunhild lähenevää laivaa.

Nyt se heitti ankkurinsa, ja voimakkaat kädet lykkäsivät rautasillan paikoilleen. Ylväänä seisoi Siegfried laivan kannella antaen muhkean ritarijoukkonsa astua Brunhildin eteen, niin että saaren miehet kalpenivat heidät nähdessään. Nauraen viittasi sankari sitten noutamiinsa aarteisiin.

– Minä noudin kotoa uudet lahjat, jalo kuningatar, lausui hän. – Se tuntui minusta yksinkertaisimmalta. Häikäistyneenä silmäili Brunhild rikkauksia, ihaillen hän katseli ritarien valiojoukkoa. Vastaanpanematta hän astui nyt laivaan Guntherin rinnalla matkataksensa Wormsiin häitä viettämään.

KUINKA SIEGFRIED VIETTI HÄITÄ KRIEMHILDIN KANSSA, JA KUINKA SIEGFRIED

AUTTOI GUNTHERIA TALTUTTAMAAN BRUNHILDIN.

Hei, kuinka airueet nyt kiiruhtivat Reinin vartta eteenpäin ohjakset höllinä! Ratsujen päitsissä oli kukkaiskoristeet ja ratsastajilla vihreä virpi rautalakeissa. He kiitivät virran juoksua ylöspäin joutumatta lepäämään, ennenkuin heidän eteensä kohosi Wormsin kaunoinen kaupunki. Siellä riensi kansa kokoon tiedustelemaan heiltä uutisia, mutta he karahuttivat yhä eteenpäin, huutaen vain muutaman sanan tervehdykseksi, aina linnanpihaan saakka, jossa ilmoituttivat tulostansa Ute-rouvalle ja kuninkaantyttärelle Kriemhildille sekä nuorille ruhtinaille Gernotille ja Geiselherille.

Valtaistuinsalissa ottivat Ute-rouva ja hänen lapsensa vastaan airueet pyytäen heitä kertomaan tarkoin kaikki kerrottavansa. Silloin saivat kotona olleet kuulla sankarien seikkailuista Islannissa, Guntherin voitosta, Siegfriedin meriretkestä, joka oli tuottanut heille kaikille pelastuksen, sekä sankarien odotettavasta kotiintulosta – ylvään Brunhildin seurassa. Tämän käskyn ja määräyksen lähettää nyt Gunther kuningas, lausui lopuksi se airueista, joka toisten puolesta piti puhetta. – On ryhdyttävä nopeasti häävalmistuksiin, säästämättä kultaa tai pukineita ja arvokkaita pöytäkaluja, ja kaikki Burgundinmaan aatelisherrat kauniille naisilleen on kutsuttava häihin, jotka pidetään viikkokauden kuluttua tästä päivästä. Silloin aikoo Gunther kuningas saapua Wormsiin, ja hän haluaa hetkeäkään vitkastelematta kohottaa jalon Brunhildin rinnallensa Burgundinmaan valtaistuimelle.

Silloin Ute-rouva itki ilosta, ja kiihkeästi nousi Kriemhildin povi ja hänen silmänsä loistivat, kun hän kuuli, millaista uskollisuutta Siegfried oli osoittanut. Mutta Gernot ja Geiselher kiiruhtivat täyttämään veljensä toivomusta, ja häihinkutsujat lähtivät samana päivänä maata kiertämään kutsuen Burgundin kaikkea aatelisväkeä Worrnsiin hääjuhliin.

Nytpä vasta syntyi eloa ja touhua Wormsin linnassa! Hilpeästi rallatellen siellä hyörittiin ja pyörittiin häävalmisteluissa aamusta iltaan. Koirajoukkoinensa kiertelivät metsästäjät Reinin molempia rantoja, tuoden mukanaan metsistä ja vuorilta metsähärkiä, meheviä hirviä ja uhkeita karhuja. Kalastajat laskivat rysiä ja verkkoja ja vetivät virran vedestä haukia, punertavia lohia ja lihavia ankeriaita. Rumold herra piti komentoa keittiössä ja jakeli ketteräjalkaisille kokkipojillensa muutamissa päivissä enemmän korvapuusteja kuin muutoin koko vuoden mittaan. Hunold herra vietti päivänsä enimmäkseen viinikellarissa, ja hänen sankarinaamansa kävi ahkerasta viinien tutkistelusta punaisemmaksi kuin burgundinviini, joka purppuranhohteisena kimalteli tynnyreissä. Sindold herra, airut, juoksi vikkelänä kuin kärppä portaita ylös ja alas, panettaen huoneet kuntoon ylhäisille vieraille ja katattaen pöytiä hääateriaa varten. Ute rouva panetti esille hohtoisimmat liinavaatteet ja komeimmat pöytäkalut, ja Kriemhild istui tuntikausia arkkujensa ääressä valikoiden hääpukineiksensa viehättävimmät vaatekappaleensa Siegfried sankaria miellyttääksensä.

Niin ehdittiin päivään, jolloin kuninkaan odotettiin saapuvan. Vieraita tuli läheltä ja kaukaa Wormsiin tervehtiäksensä Gunther kuningasta hänen maihinnoustessaan. Tulivatpa sinne myöskin Xantenin kuningas Siegmund ja kuningatar Siegelinde, Siegfriedin iäkkäät vanhemmat, joille Siegfried oli lähettänyt sanan heti mantereelle ehdittyään. Ja Metsästä tuli seppä Mime ratsastaen korkean konkarin selässä, ja ihmiset nauroivat hänelle hänen kyttyränsä takia. Mutta hän ei välittänyt heidän pilkastansa, vaan iloitsi sydämestään kasvattinsa sankariteoista.

Juhlallisesti läheni kuninkaallinen laiva Reiniä pitkin, ja hevosilla oli täysi työ hinatessaan sitä köysien avulla satamaan. Muhkeana seisoi Gunther kuningas laivankannella kruunu päässä, ja hänen rinnallansa seisoi tummahko kaunotar, Brunhild. Mutta ritarien joukosta yleni Siegfried päätä pitemmäksi kaikkia toisia, ja hänen kultakiharansa kimmelsivät auringonhohteessa.

Hei, kuinka soittoniekat rannassa puhalsivat torviansa ja toitottelivat, vinguttelivat viulujansa ja luikkupillejänsä! Hei, kuinka ritarit säestivät soittajia kuiskutellen miekkojaan ja keihäitään kilpiinsä, ja kuinka kaikki kansa lauloi ja riemuitsi! Niin, siinäpä vasta oli eloa ja riemua!

Gunther kuningas talutti ylvään Brunhildin laivasta rantaan, Ute rouva asteli heitä vastaan ja samaten hänen lapsensa, komea Gernot, hilpeä Geiselher ja viehkeä Kriemhild, ja kaikki he tervehtivät Brunhildiä suutelolla ja syleilyllä. Mutta Siegfried lähestyi Guntheria ja muistutti häntä hiljaa hänen lupauksestansa. Silloin viittasi Gunther kuningas punehtuvalle sisarelleen, että hän tervehtisi Siegfriediä, ja Siegfried sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä silmille ja suulle.

– Rohkenisitko tulla vaimokseni, kuiskasi hän, – sinä suloinen olento, jos sanon sinulle, että veljesi Gunther antaa siihen suostumuksensa?

Kriemhild vastasi vain nyökäten ja laski kätensä sankarin kaulaan, ja Siegfried pusersi hänet kiinteästi mutta samalla hellästi sankaripovellensa. Sitten vei hän neitosen vanhempiensa luo ja he iloitsivat sydämellisesti suloisesta miniästään. Nyt huusi Siegfried Mimen luoksensa ja kunnioitti häntä kaiken kansan nähden suutelolla ja syleilyllä. Silloin vaikeni pilkka, eikä kukaan enää huomannutkaan sepän kyttyrää.

Ei koskaan oltu nähty muhkeampaa hääsaattoa kuin tuo, missä Gunther asteli Brunhildin rinnalla ja Siegfried Kriemhildin kanssa, eikä temppelissä ollut tilaa valtavalle kansanjoukolle, joka täytti portaat ja kirkkoaukean. Ja kellot soivat riemuäänin, kun vastavihityt lähtivät tuosta uhkeasta rakennuksesta ja suuntasivat kulkunsa kuninkaalliseen linnaan, missä juhla-ateria oli heitä odottamassa.

Gunther kuningas ja Brunhild kävivät istumaan korkeille valtaistuimilleen, ja heitä vastapäätä istuivat samanlaisilla kunniaistuimilla Siegfried ja Kriemhild. Muut aterioitsevat oli sijoitettu pöytään täsmällisesti kunkin arvon ja säädyn mukaan.

Brunhild silmäili tuikeasti Siegfriediä kajoamatta ruokaan tai juomaan. Gunther kuningas tarkkasi pahoilla mielin rakkaan vaimonsa synkeyttä, ja hiljaa ja hellästi hän tiedusteli syytä siihen.

– Kuinka voisin olla hyvillä mielin, vastasi Brunhild halveksivasti, – kun näen, ettei sinulla ole rahtuakaan ylpeyttä.

Kiihkeästi punehtuen lausui Gunther: – Burgundilaisten kuninkaalla on kyllin ylpeyttä, sitä ei kenenkään ole lupa epäillä!

– Sanotko sitä ylpeydeksi, kivahti Brunhild, – kun kuninkaan sisar suvaitaan antaa vasallille vaimoksi. Tuo häpeällinen seikka vie minulta halun syödä ja juoda. Hämillään vastasi kuningas hänelle; – Siegfried on tehnyt minulle suuria palveluksia. Älä tiedustele tuota asiaa tarkemmin, vaan iloitse tästä onnen hetkestä!

Mutta Brunhildin ilme pysyi uhkamielisenä ja ylpeänä.

– On itsestään selvää, että vasalli tekee palveluksia herrallensa, hän sanoi. – Täytyy siis olla olemassa jokin erinäinen syy, miksi palkitset häntä niin ylenpalttisesti, ja sen sinä salaat minulta. Sano minulle totuus, jos haluat, että osoittaisin sinulle rakkautta.

Silloin vakuutteli Gunther, ettei ollut puhettakaan mistään salaisuudesta, vaan että Siegfried ainoastaan uskollisuudellaan ja uljuudellaan oli ansainnut niin suurenmoisen palkinnon. Mutta Brunhild pysyi vaiteliaana ja umpimielisenä koko illan.

Sitten lähestyivät hovipojat soihtuinensa saattaaksensa vastavihityt heidän huoneisiinsa, ja Brunhild asteli kopeana puolisonsa rinnalla. Suomatta hänelle katsettakaan hän riisuutui ja kävi levolle.

– Rakkaani, sanoi Gunther yrittäen hyväillä häntä hellästi, – karkeita mielestäsi nuo katkerat ajatukset ja suo tilaa riemulle.

Mutta Kriemhild kivahti tuikeasti vastaan: – Älä. koske minuun, taikka sinun käy huonosti!

Silloin kiukustui kuningas, ja tarttui kiivaasti Brunhildin käsivarteen. Mutta Brunhild ponnahti vuoteesta, heitti Guntherin luotaan, sulki hänen molemmat ranteensa toiseen käteensä, otti vyönsä, sitoi sillä Guntherin kädet ja jalat yhteen ja ripusti hänet kuin vaatemytyn vuoteen pieleen.

Kas noin, hän sanoi. – Ja tuollainen mies on voittanut minut keihään- ja kivenheitossa ja sankarimaisessa loikkauksessa panssari- ja asepuku yllään. Siinä seikassa piilee jokin salaisuus, ja siitä minä tahdon päästä selville, ystäväiseni, taikka sinä saat tyytyä omaan rakkauteesi vaatimatta minulta vastinetta.

Mutta Gunther pyysi ja rukoili häntä päästämään hänet tuosta arvottomasta tilasta, vakuutellen pyhästi, että hänen voimattomuutensa johtui vain pitkän matkan rasituksista.

Silloin nauroi Brunhild pilkallisesti: – Hyvää yötä, herrani ja sankarini. Ja ensi yönä ripustan sinut jälleen samaan paikkaan ja niin edelleen aina siksi, kunnes saan tietää, mitä haluan.

Sitten hän meni rauhallisesti levolle, oikaisi ihanat jäsenensä ja vaipui uneen.

Kuningas Guntherille seurasi kauhea yö hänen riippuessaan köytettynä Brunhildin vuoteen pielessä. Ja kun Brunhild aamulla päästi hänet siteistä, kirveli jokaista hänen jäsentänsä niin kauheasti, että hän töintuskin voi pysyä pystyssä. Siegfried huomasi hänen tilansa ja tiedusteli sen syytä.

Gunther epäröi vastatessaan. Mutta sitten hän kertoi langollensa yön tapahtumat. – Mitä minun on tehtävä? kysyi hän hammasta purren. – Minä joudun jokaisen pilkaksi, jos en pysty pitämään vaimoani kurissa. Ja kuinka kaunis hän olikaan vihansa vallassa!

– Luottakaa minuun, lankoni, sanoi Siegfried hetken mietittyään. – Minulla on muuan tuuma.

– Oi Siegfried, huudahti Gunther kuningas, – mainitkaa se minulle, ja olkoonpa se millainen tahansa, niin olen teille iäti kiitollinen, jos se taltuttaa tuon kesyttömän olennon.

– Kuulkaa siis mitä sanon, lausui Siegfried. – Menkää tänä iltana varemmin levolle, niin ettei vaimoni Kriemhild huomaa, joskin viivyn luonanne hetkisen. Kun te tulette makuuhuoneeseenne, olen minä jo piiloutunut sinne. Sammuttakaa heti valkea ja asettukaa etäisimpään nurkkaan. Minä tulen pimeässä piilopaikastani, kukistan tuon kesyttömän naisen hurjuuden ja poistun sitten huoneesta.

Tuo ehdotus ei juuri ollut ylpeän kuninkaan mieleen; mutta pahassa pulassansa hän kumminkin suostui siihen. Illalla odotti väkevä Siegfried kuninkaallisessa makuuhuoneessa. Hän seisoi piiloutuneena korkean varjostimen taa. Gunther kuningas saapui sinne hyvissä ajoin kuningattarensa Brunhildin kanssa, ja Brunhildin riisuutuessa sammutti Gunther valkean.

– Luuletko pystyväsi pimeässä pitämään puoliasi, pilkkaili Brunhild häntä, käyden levolle. Jos lähestyt minua, ripustan sinut jälleen vuoteenpieleen.

Silloin pujahti Siegfried esiin varjostimen takaa, ja Gunther piiloutui nurkkaan.

Siegfried lähestyi nyt Brunhildia ja tarttui lujin ottein hänen yöpukuunsa. Mutta Brunhild hypähti lattialle, niin että se kumahti, ja raivokkaalla sysäyksellä hän heitti voimakkaan miehen seinää vasten.

– Hei vaan, ajatteli Siegfried, – vähällä piti, ettei pääni haljennut. – Mutta hän ei puhunut sanaakaan, jotta Brunhild ei tuntisi hänen ääntänsä, ja vaieten hän kävi jälleen Brunhildin kimppuun.

– Etkö vielä saanut tarpeeksesi? huudahti rohkea nainen. – Odota, niin kapaloin sinut niin kovalle, että tukehdut.

Ja hän kietoi käsivartensa Siegfriedin ympärille, niin että väkevän miehen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta Brunhild ei saisi häntä heitetyksi maahan. Ähkyen ottelivat he pimeässä, heitellen toinen toistansa kohden seiniä, niin että tuskaisesti odottelevaa kuningasta kammotti ja hänen täytyi tuon tuostakin puikahtaa nurkasta toiseen, jottei joutuisi heidän jalkoihinsa.

Brunhild piteli toisessa kädessään vyötänsä ja koetti kietoa sillä vastustajansa kädet yhteen. Sankari luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, ja häpeäntunne, että nainen hänet voittaisi, antoi hänelle uusia voimia ja sai hänen raivonsa valloilleen. Joskin hän tähän saakka oli halunnut säästää Brunhildia kuningattarena ja naisena, niin kävi hän nyt häneen käsiksi täydellä tarmolla. Rautakourin hän otti häntä vyötäröltä, nosti hänet huikealla voimalla maasta ja heitti tuon hurjan olennon vuoteeseen, niin että hänen jäsenensä naksahtivat. Brunhild pyrki ylös, mutta Siegfried hypähti hänen luoksensa ja piteli häntä kiinni niin lujasti, että Brunhildin hengitys salpaantui ja hän tunsi voimiensa tyrehtyneen.

Silloin hän alkoi pyydellä ja soperrella:

– Oi Gunther kuningas, suokaa minulle anteeksi! En osoita enää koskaan teille uhkamielisyyttä ja röyhkeyttä. Nyt olen huomannut lyönneistänne ja otteistanne, että te todellakin olette maailman väkevin mies.

Mutta Siegfried tunsi hänen sormessaan Nibelungin sormuksen, jonka hän kerran oli antanut Brunhildille kihlasormukseksi, ja hän veti sen hiljaa hänen sormestansa muistamatta Nibelungin kirousta, joka sitä seurasi. Kuin pukeaksensa ylleen yöpukunsa hän poistui vuoteen luota ja pujahti pois huoneesta.

Sankari oli kulkenut linnan kautta sumuviittansa suojassa, jotta palvelusväki ei näkisi häntä. Kun hän nyt ehti Kriemhildin luokse, oli kamppailu Brunhildin kanssa kestänyt kauemmin kuin hän oli ennakolta otaksunut, ja Kriemhild oli jo odotellut häntä. Nopeasti veti hän ovessa sumuviitan yltänsä ja tuli Kriemhildin luokse näkyvässä muodossa.

– Hyvää iltaa, rakas vaimoni, tervehti hän hilpeästi huomatessaan Kriemhildin itkeneen. Herttaisesti kumartui hän vaimoansa kohden ja tiedusteli hänen mielipahansa syytä.

Kyyneleitä vuodattaen ja huokaillen sanoi nyt Kriemhild: – Vasta kaksi päivää olemme olleet mies ja vaimo, ja nyt sinä olet jo väsynyt minuun.

– Oi sinä suloinen, mustasukkainen olento, laski Siegfried leikkiä ja kertoi Guntherin vielä tarvinneen hiukan hänen apuansa.

– Ethän sinä ole velkapää häntä palvelemaan, intti nuori vaimo vastaan. – Islamin matkalla sinä suostuit ystävällisyydessä siihen vapaaehtoisesti. Nyt olet suorittanut avunantosi loppuun, eikä Brunhildin pidä saada aihetta kohdella sankariani ylvästellen.

Nuo sanat saattoivat Siegfriedin nauramaan, sillä ne muistuttivat häntä kiihkeästi ottelusta, josta hän juuri oli suoriutunut, sekä Brunhildin nöyrtymisestä.

– Miksi naurat puheelleni? kysyi Kriemhild tavoitellen rukoilevasti hänen kättänsä. Koskiessaan siihen hän tunsi Siegfriedin sormessa vieraan sormuksen ja jäi jäykästi tuijottamaan siihen.

– Se on – se on Brunhildin sormus, ähkyi hän. Oi, älä kiellä sitä, sillä minä näin sen omin silmin hänen kädessänsä. Hänen tähtensä sinä olet jättänyt minut yksin itkemään, hän on tenhonnut sinut ja minä olen kurja, petetty vaimo!

Hän peitti kalvenneet kasvonsa käsiinsä ja heittäytyi nyyhkyttäen vuoteellensa.

Nuoren, ihanan olennon tuska järkytti syvästi sankarin mieltä. Hän kuiskasi hänelle tuhansia herttaisia sanoja, mutta Kriemhild pudisteli vain päätänsä ja nyyhkytti yhä kiihkeämmin. – Ei, Siegfried, sanoi hän, – sinä salaat minulta totuuden.

Keksimättä enää muuta keinoa hänen kiihkeän tuskansa lieventämiseksi ja saadaksensa hänen kyyneleensä kuivumaan, puhui Siegfried säälinsä valtaamana:

– No hyvä – mehän olemme mies ja vaimo, ja miehen ja vaimon tulee olla yksi. Tahdon siis selvittää sinulle kaikki luottaen rakkaan vaimoni vaiteliaisuuteen yhtä lujasti kuin luotan omaan itseeni. Kenenkään muun ei pidä koskaan saada sitä tietää.

Ja nyt hän kertoi vaimollensa entisestä elämästänsä, kuinka hän oli ratsastanut kautta taikaliekkien ja vapahtanut Brunhildin, heidän kihlauksestaan ja kuinka hän oli lähtenyt Brunhildin luota hänen epänaisellisen ylpeytensä tähden, huomattuaan, ettei Brunhild välittänyt mitään rakastavasta miehestä, vaan tavoitteli ainoastaan mahtavaa kuningasta. – Monen unhon vuoden jälkeen lauloi sitten Volker herra pylvässalissa Brunhildin kauneudesta ja voimasta, jatkoi Siegfried, – ja Gunther kuninkaan mielessä heräsi halu omistaa hänet. Minä puolestani olin silloin jo nähnyt sinut, suloisen Kriemhildini, eikä sydämessäni enää ollut tilaa millekään muulle kuvalle. Sinut voittaakseni ohjasin itse kuninkaan Islantiin, – ainoastaan sinun tähtesi, koska Gunther oli luvannut sinut minulle palkaksi, seurasin häntä hänen vasallinansa, sillä Brunhild ei olisi luonut häneen katsettakaan, jos minä olisin esiintynyt hänen rinnallansa samanarvoisena sankarina. Sinut voittaakseni taistelin sumuviitan suojassa, joka tekee minut näkymättömäksi, Guntherin rinnalla, heitin hänen sijastansa keihään ja kiven ja kannoin hänet loikkauskilpailussa kerälläni halki ilman. Tuon kaiken saattoi rakkauteni Kriemhildiin minut tekemään. Sitten kävin myöskin noutamassa Nibelungin aarteita ja ritareja lunastaakseni Guntherin seuralaisineen Brunhildin vallasta ja taivuttaakseni hänet lähtemään häämatkalle Wormsiin.

Kriemhildin kyyneleet olivat kuivuneet jo aikoja sitten. Salaisen ihailun vallassa hän silmäili sankaria, ja hänen povensa kohoili kiihkeästi, kun hän kuuli noin uhrautuvaisesta rakkaudesta. Mutta Siegfriedin sormessa välkkyili yhä vielä tuo kiusankappale, ja joutuen uudelleen epäilynsä valtaan tiedusteli Kriemhild: – Mutta miksi sinä menit tänä iltana hänen luoksensa ja miksi hän antoi sinulle tuon sormuksen pantiksi?

Silloin kertoi Siegfried hänelle, mihin tukalaan tilaan Gunther oli joutunut, ja hänen liikuttavasta valituksestaan ja epätoivostaan.

– Pitikö minun sallia Brunhildin häväistä lankoani sillä tavoin, sanoi hän, – autettuani hänet ensin siksi pitkälle, – sinun veljeäsi, jota minun on kiittäminen suloisesta vaimostani? Olinhan itse onnellinen, Kriemhild, ja se ei ole onnensa arvoinen, joka ei välitä toisten onnettomuudesta. Siksi olen nyt ollut Guntherin seurassa taltuttamassa yön pimeydessä hänen hurjaa puolisoansa. Nyt uskoo Brunhild Guntherin väkevyyteen ja kohtelee häntä hellän rakastavaisesti. Minut viehätti tuon sormuksen kimmellys ottamaan sen hänen sormestansa. Kukaan toinen nainen ei saa kantaa antamaani kihlasormusta kuin se, jonka sydän kuuluu minulle sekä onnessa että vastoinkäymisissä.

– Oi rakkaani! huudahti Kriemhild, syleillen häntä ja painaen päänsä hänen povellensa.

Tuo tuotti sankarille autuaallista iloa, ja hän otti sormuksen sormestansa ja lahjoitti sen suloiselle vaimollensa.

– Mutta älä käytä sitä Brunhildin nähden, varoitti hän, – ettei hän koskaan saisi tietää, että se, joka riisti häneltä hänen sormuksensa ja sankari voimansa, ei ollutkaan Gunther.

Siten joutui Nibelungin sormus Kriemhildin huostaan, ja kirous seurasi sitä yhä edelleen.

Mutta Brunhild oli päiväkausia varsin häpeissään huomattuaan, ettei hän enää ollut kukistamaton sankarineito, vaan oli voitettuna käynyt muiden naisten kaltaiseksi.

Häntä harmitti myöskin, että Siegfried näki hänet toisen miehen nöyränä vaimona, sillä yhtä kiihkeästi kuin hän aikoinaan oli Siegfriediä rakastanut, yhtä kiivaasti vihasi hän nyt häntä hänen miehekkään kauneutensa takia, johon nähden hänellä ei ollut vertaistansa.

Silloin kutsui hän Hagenin luoksensa pitääkseen neuvoa hänen kanssaan.

Tuo tuimaluontoinen sankari puhui: Korkein pyrintöni on kuninkaani ja hänen huonekuntansa suuruuden suojaaminen. Ken on sinun vihollisesi, oi kuningatar, sitä katson minäkin vihamiehekseni. Muunlaista uskollisuutta en minä tunne.

Brunhild ojensi hänelle molemmat kätensä, ja synkkä silmäpuoli kumartui niitä suutelemaan.

Alinomaa olivat he nyt neuvotteluissa Siegfriedin surmaamisesta, ja he pitivät silmällä jokaista hänen askeltansa.

Siegfriedistä hellästi huolehtiva Mime, joka yltä vielä oleskeli Wormsissa, oli huomannut heidän aikeensa, ja hän kuunteli salaa heidän neuvottelujansa ja sai selville, millä tavoin he aikoivat menetellä.

Siegfriedin iäkkäät vanhemmat, kuningas Siegmund ja kuningatar Siegelinde, olivat palanneet Xanteniin, ja he olivat pyytäneet sankaria palaamaan kotiin ja ryhtymään hallitukseen. Siegfriedin luo saapui myöskin Saksin kuninkaan Lüdegerin lähetti, ja hänen tuomansa viesti kuului:

– Lüdeger kuningas kuolee perillisittä, ja Saksin valtaistuin on pian haltijatta. Koska Lüdeger kuningas on tullut tuntemaan sinut, Siegfried sankarin, yhtä hyvin kaikkein uljaimpana sotasankarina kuin turvattomiin nähden ritarillisimpana miehenä, tahtoo hän jättää sinulle Saksinmaan kruunun ja valtaistuimen, kun kuolema kutsuu hänet täältä. Hän tervehtää sinua poikanansa ja perillisenänsä.

Siten sai Siegfriedin ritarillinen teko palkkansa.

Siegfried kutsutti luokseen opettajansa ja kasvatusisänsä Mimen ja kertoi hänelle tuosta tärkeästä viestistä. Mimen silmät loistivat ilosta, kun hän sai kuulla, kuinka korkealle voima ja mielenjalous oli kohottanut hänen kasvattinsa. Mutta sitä kiihkeämmäksi kävi hänen levottomuutensa, ja hän neuvoi sankaria rukoilevin sanoin: – Älä puhu kenellekään Guntherin hovissa Lüdegerin ylevämielisestä lahjasta. Brunhild ja Hagen vihaavat sinua, ja Guntherkin on sinulle vain näennäisesti suopea. – Ja hän kertoi Siegfriedille kaikki, mitä hän oli kuullut, ja Kriemhildin onnen nimessä rukoili häntä lähtemään Burgundinmaasta.

Silloin suostui Siegfried viimein Kriemhildin tähden noudattamaan hänen tahtoansa, ja Mime antoi Nibelungin ritareille käskyn varustautua salaa matkaan. Seuraavana yönä ratsasti Siegfried Kriemhildin ja Mimen seurassa ritarijoukon etunenässä salaa ulos linnanportista kääntäen ratsunsa kohti alisen Reinin varrella sijaitsevaa Xantenin kaupunkia.

Kuinka raivosikaan Brunhild, kun hän seuraavana aamuna havaitsi Siegfriedin asunnon tyhjäksi ja omat vihamieliset aikeensa tyhjiin rauenneiksi.

KUINKA SIEGFRIED JA KRIEMHILD TULIVAT KUTSUA NOUDATTAEN WORMSIIN,

KUINKA KUNINGATTARET RIITAANTUIVAT KESKENÄNSÄ JA KUINKA SIEGFRIED

SURMATTIIN.

Alisen Reinin varrella sijaitsi Xanten tuomiokirkkoineen ja kuninkaallisine linnoineen. Sen mehevät laitumet, joilla karjalaumojen kellot kalkattivat, ulottuivat aina Alankomaihin saakka, ja vihreät metsät tarjosivat peninkulmittain metsästysalaa. Se oli herttaista seutua, jossa lepo ja rauha vallitsi, ja Reinvirtakin jatkoi niin hitaasti kulkuansa eteenpäin, kuin olisi se vain vaivoin voinut erota noista onnellisista rantamista.

Täällä hallitsi Siegfried kuninkaana, ja hänen valtansa alle kuului myöskin rajan takana sijaitseva Saksinmaa, sillä Lüdeger oli kuollut ja Siegfried oli perinyt hänen valtakuntansa.

Täällä eleli Kriemhild rakkauden ja hellyyden vaalimana, ja usein hänestä tuntui, kuin täytyisi kohtalon kadehtia häneltä hänen onneansa, sillä hän oli lahjoittanut puolisolleen kaksi lasta, pojan ja tyttären, jotka olivat vanhempiensa suurimpana ylpeydenaiheena.

Mutta vuodet menivät menojansa pelkän päivänpaisteen vallitessa, lapset kasvoivat ja menestyivät ja maassa vallitsi ainainen rauha, sillä kaikki naapurit tunsivat Siegfriedin tarmokkaan ja lujan käden, eivätkä rohjenneet häntä ahdistella.

Usein istui Kriemhild Siegfriedin syliin painautuneena lasten leikkiessä heidän jalkojensa juuressa ja kukoistavan maan virvoittaessa heitä sulotuoksuillansa. Silloin he istuivat aivan hiljaa kuunnellen toistensa sydämen sykintää, ja heidän huulensa yhtyivät hellään suuteloon.

Mutta Wormsissa oli elämä kulunut edelleen suomatta todellista mieleniloa, ja vuosien vieriessä yltyi Brunhildin viha Siegfriediä kohtaan vain yltymistään. Hänen ajatustensa ainaisena aiheena oli, kuinka hän saisi tavata Siegfriedin ja tuhota hänet, ja kun hän katseli heikkoa poikaansa, jonka hän oli lahjoittanut Guntherille, ja kuuli kerrottavan Siegfriedin voimakkaista lapsista, niin hänen vihansa kiihtyi mielettömäksi tuskaksi. Niinpä hän viimein lähti Gunther kuninkaan puheille ja lausui hänelle, tunteensa taitavasti salaten:

– Kuinka kauan onkaan jo siitä, kun viimeksi saimme viestejä Siegfriediltä, kuinka kauan onkaan meidän täytynyt olla näkemättä rakkaan sisaresi Kriemhildin päivänpaisteisia kasvoja. Katsoen siihen, että Siegfried on sinun vasallisi, on hän pysytellyt liian pitkälti poissa Wormsista ja herransa lähettyviltä ja antanut meidän turhaan kaivata suloista Kriemhildiä. Pyydän sinua mitä hartaimmin lähettämään airueita Xanteniin ja kutsumaan ikävöimäämme avioparia Wormsiin viettämään juhannusjuhlaa yhdessä meidän kanssamme.

Noin puhui tuo petollinen nainen, ja Gunther ei uskaltanut vastustaa hänen tahtoansa peläten, että Brunhild saisi tietää, ettei hänellä ollut mitään valtaa Siegfriediin nähden, ja alkaisi sen johdosta halveksia häntä. Siksi hän lähetti airueita matkaan, ja he ratsastivat päiväkausia Reinin vartta Xantenia kohti ja saapuivat onnen ympäröiminä elelevien Siegfriedin ja Kriemhildin luo.

Kauniilla kuningattarella oli sormessa Nibelungin sormus, ja siinä näkyi pahansuova kimmellys, mutta lähetit saapuivat valtaistuinsaliin ja esittivät lämpimin sanoin Guntherin ja Brunhildin kutsun.

lasten leikkiessä heidän jalkojensa juuressa ja kukoistavan maan virvoittaessa heitä sulotuoksuillansa. Silloin he istuivat aivan hiljaa kuunnellen toistensa sydämen sykintää, ja heidän huulensa yhtyivät hellään suuteloon. Mutta Wormsissa oli elämä kulunut edelleen suomatta todellista mieleniloa, ja vuosien vieriessä yltyi Brunhildin viha Siegfriediä kohtaan vain yltymistään. Hänen ajatustensa ainaisena aiheena oli, kuinka hän saisi tavata Siegfriedin ja tuhota hänet, ja kun hän katseli heikkoa poikaansa, jonka hän oli lahjoittanut Guntherille, ja kuuli kerrottavan Siegfriedin voimakkaista lapsista, niin hänen vihansa kiihtyi mielettömäksi tuskaksi. Niinpä hän viimein lähti Gunther kuninkaan puheille ja lausui hänelle, tunteensa taitavasti salaten:

– Kuinka kauan onkaan jo siitä, kun viimeksi saimme viestejä Siegfriediltä, kuinka kauan onkaan meidän täytynyt olla näkemättä rakkaan sisaresi Kriemhildin päivänpaisteisia kasvoja. Katsoen siihen, että Siegfried on sinun vasallisi, on hän pysytellyt liian pitkälti poissa Wormsista ja herransa lähettyviltä ja antanut meidän turhaan kaivata suloista Kriemhildiä. Pyydän sinua mitä hartaimmin lähettämään airueita Xanteniin ja kutsumaan ikävöimäämme avioparia Wormsiin viettämään juhannusjuhlaa yhdessä meidän kanssamme.

Noin puhui tuo petollinen nainen, ja Gunther ei uskaltanut vastustaa hänen tahtoansa peläten, että Brunhild saisi tietää, ettei hänellä ollut mitään valtaa Siegfriediin nähden, ja alkaisi sen johdosta halveksia häntä. Siksi hän lähetti airueita matkaan, ja he ratsastivat päiväkausia Reinin vartta Xantenia kohti ja saapuivat onnen ympäröiminä elelevien Siegfriedin ja Kriemhildin luo.

Kauniilla kuningattarella oli sormessa Nibelungin sormus, ja siinä näkyi pahansuova kimmellys, mutta lähetit saapuivat valtaistuinsaliin ja esittivät lämpimin sanoin Guntherin ja Brunhildin kutsun.

Kriemhildin lämpöisessä mielessä heräsi kohta kiihkeä koti-ikävä, kun lähetit puhuivat Wormsista ja Ute rouvasta, hänen kaihoavasta äidistänsä, hänen rakkaista veljistänsä Gernotista ja Geiselheristä sekä kaikista hänen lapsuusaikansa leikkitovereista ja kisakentistä. Raskas kyynelhelmi välkkyi hänen silmäripsissänsä ja tipahti hänen syliinsä.

Siegfried näki sen, ja samassa hän oli jo tehnyt päätöksensä.

– Viekää tervehdys, huusi hän hilpeästi, – Gunther kuninkaalle ja hänen kuningattarelleen, Ute rouvalle ja Gernotille ja Geiselherille sekä kaikille rakkaille sankareille ja hovilaisille, että me iloitsemme sydämellisesti osaksemme tulleesta suosionosoituksesta ja kiitollisesti noudatamme kutsuanne. Wormsissa siis jälleen tapaamme toisemme, te kunnon airueet. Siellä tyhjennämme riemumaljan!

Hän palkitsi airueet runsain lahjoin, ja Kriemhild kietoi nauraen kätensä hänen kaulaansa.

Hilpeästi ryhtyivät he nyt valmisteluihin tuota kesäistä vierailua varten. Ritarit komeilivat uusissa pukineissa muhkeavaljaisten, hilpeästi hirnuvien ratsujensa selässä. Kuormastonkuljettajatkin viheltelivät iloisia lauluja, ja ainoastaan Mime seppä, jolle oli metsään lähetetty viesti, saapui huolestuneena ja yllään vanha rautainen asepuku. Mutta Siegfried ei ottanut korviinsakaan mitään varoituksia.

– Ihmisten mieli puhdistuu ajan pitkään, vastasi hän Mimelle. – Kuinka voin ajatella heistä pahaa, kun en itsekään tahdo olla paha. Ja kuulehan, sinä uskollinen ystäväni: Kriemhild rouva iloitsee tuosta retkestä.

Niin ratsasti Mime vanha rautahaarniska yllään uhkean ritarijoukon etunenässä aivan Siegfriedin ja. Kriemhildin takana, ja vanha kuningas Siegmund jäi lapsenlapsineen kotiin hoitamaan hallitusta. Mutta Siegfried lauleli Kriemhildin rinnalla matkatessaan iloisesti kuin nuoruudenpäivinänsä, ja ihmiset katselivat ihmetellen ihanaa sankaria, ja hänen näkemisensä vuodatti iloa kaikkien mieleen. Laulaen saapui hän kaikkialle, iloisen keväimen kaltaisena.

Siten tulivat he Wormsin ylvääseen kaupunkiin, ja riemuiten tervehtivät heitä burgundilaisruhtinaat ja kaikki kansa.

Mutta Brunhild alkoi heti mietiskellä, kuinka hän voisi loukata Kriemhildiä.

Uhkeana kauneudessaan istui Siegfriedin ihana puoliso kuningattaren rinnalla koristetussa turnajaisaitiossa. Ritarit ja herrat ratsastivat ja taistelivat korkeita kilpapalkintoja tavoitellen radalla heidän edessänsä. Kun Siegfried yhä uudelleen ponnistuksittakin pääsi toisista voitolle, kysyi Brunhild riemuitsevalta kälyltään:

– Mistä johtuukaan, rakas siskoni, että me niin harvoin saamme teiltä viestejä?

Hilpeästi vastasi Kriemhild: – Emmehän ole tienneet, välitättekö te todella meistä.

Ylpeästi päätänsä nostaen vastasi nyt Brunhild:

– No niin, jollemme teistä, niin ainakin läänitysverosta, jonka olette kaikkina näinä vuosina jättäneet maksamatta.

Kriemhild kävi kuolonkalpeaksi ja väristys puistatti hänen ruumistaan. Hän tunsi, että hänen kälynsä tahallaan tahtoi loukata häntä. Ylpeys valtasi hänenkin mielensä, niin että hänkin nosti päänsä pystyyn ja vastasi tuikealla äänellä:

– Te erehdytte, arvoisa rouva, Siegfried herra ei ole velkapää palvelemaan ketään muuta kuin rakkautensa velvoittamana minua.

– Olisiko tuo uljas sankari sitten salannut teiltä, jatkoi Brunhild pilkallisesti, – että hän on herrani Guntherin vasalli?

Kriemhildin hengitys pyrki salpaantumaan, mutta hän hillitsi vielä mielensä ja lausui:

– Teille on uskoteltu satuja, arvoisa rouva. Silloin kivahti Brunhild; – Olen kuullut sen Guntherilta, teidän veljeltänne. Tahdotteko väittää kuninkaan valehtelevan?

Vavahtelevin huulin toisti Kriemhild vieläkin: – Sittenkin on teille uskoteltu pelkkiä satuja.

Ylpeästi nousi Brunhild paikaltansa. – Jatkakaamme toiste tätä keskusteluamme, kuiskasi hän kiivaasti; – minä osoitan teille kyllä teidän paikkanne, arvoisa kälyni.

Kriemhild veti hunnun kasvoillensa, jotta ei huomattaisi kyyneleitä, joita viha pusersi esiin hänen silmistänsä. Mutta Siegfried havaitsi ne kumminkin tullessaan illalla hänen huoneeseensa, ja Kriemhild kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin nauroi sankari hilpeästi, sillä hän oli pelännyt pahempaakin tapahtuneen, ja hän varoitti vaimoansa antautumasta kiistaan Brunhildin kanssa.

– On varsin paha, sanoi hän, – jos isäntäväki unohtaa velvollisuutensa, mutta pahempi vielä, jos vieras on riitaisa ja kiittämätön.

Siten puhui tuo kokenut mies. Mutta itseksensä ihmetteli hänkin, ettei Gunther ollut ilmaissut totuutta vaimollensa.

Kirkkaana valaisi juhannusaurinko Wormsin kaupunkia, ja kirkonkellot kajahtelivat juhlallisesti korkeudessa kutsuen ihmisiä jumalanpalvelukseen. Yllään komeimmat juhlapukineensa astelivat sankarit kirkkoon, ja erillään heistä vaelsi sinne muhkeasti vaatetettu naispari. Kuninkaat seurueineen olivat jo saapuneet kirkkoon, kun Brunhild ja Kriemhild kuningattaret kohtasivat toisensa kirkonovella. Guntherin vaimolla oli purppuranvärinen silkkipuku, joka sopi oivallisesti hänen mustaan tukkaansa. Siegfriedin vaaleaverinen puoliso oli helakansinisessä vaatetuksessaan kirkkaan aamun kaltainen.

Kun he nyt rinnakkain nousivat ovelle johtavia portaita ylös, kiiruhti Brunhild kuningatar äkkiä edelle estäen Kriemhildiä astumasta ovesta sisään yhtaikaa hänen kanssaan.

Mitä te rohkenettekaan tehdä? puhui hän kiivaasti. – Ettekö tiedä, mitä kohtelias tapa vaatii, että ylhäisempi nainen käy ensiksi sisään!

– Jos noudattaisimme sitä tapaa, vastasi Kriemhild kuningatar, – niin tulisi teidän kohtuuden mukaan odottaa vuoroanne, sillä minun herrani Siegfried on mahtavampi hallitsija kuin Gunther kuningas.

– Hän on Gunther kuninkaan palkattu palvelija ja aseenkantaja! huudahti kuningatar Brunhild polkien jalkaansa maahan. – Hän piteli Islannissa herransa jalustinta. Peräytykää, sanon minä, ja asettukaa paikallenne hovinaisten joukkoon!

Silloin kuohahti Kriemhildin ruhtinaallinen veri, ja pudistellen ihania käsivarsiansa hän mieletönnä kokemastaan häväistyksestä huusi kälyllensä.

– Te valehtelette! Siksi, että miehenne on kunnoton pelkuri, turvautui Siegfried sotajuoneen ja esiintyi hänen vasallinansa. Mutta myöskin kilpailussa teidän kanssanne avusti Siegfried häntä. Luuletteko todellakin, että Gunther on voittanut teidät? Siegfried teidät voitti, Siegfried, minun herrani ja sankarini! Kas vain – te kalpenette! Näkymättömänä sumuviittansa suojassa taisteli herrani teitä vastaan Guntherin matkiessa vain hänen liikkeitään, ja loikatessaan kantoi herrani Siegfried teidän kuninkaanne kainalossaan kautta ilman! Mitäs nyt sanotte? Joko häpeätte röyhkeyttänne?

Kasvot vääristyneinä tuijotti Brunhild kuningatar vihaansa purkavaan kälyynsä.

– Te valehtelette sittenkin! kirkaisi hän. – Voimakkaampaa miestä kuin Gunther ei ole koko maailmassa. Minä ottelin vielä hänen puolisonansa hänen kanssaan ja sain hirvittävästi tuntea hänen väkevyytensä.

– Siegfriedin väkevyyttä te saitte tuntea, ilkkui Kriemhild kuningatar. Siegfried heitti teidät vuoteeseenne ja pakotti teidät nöyränä rukoilemaan armoa.

– Valehtelija! tuiskahti Brunhild vielä hänelle. Silloin ojensi Kriemhild häntä kohti kätensä, jonka sormessa Nibelungin sormus välkkyi.

– Tunnetteko tämän sormuksen? huusi hän voitonriemuisena. Siegfried otti sen teiltä, hän anasti teiltä kihlasormuksensa tuona yönä, jolloin hän teidät taltutettuaan luovutti teidät Guntherille kuin vanhan rääsyni Silloin vaipui Brunhild kuningatar voimattoman raivonsa väljässä oven edustalle maahan, ja Kriemhild kuningatar astui ylpeänä sisään, saapuen hänen edellänsä kirkkoon.

Horjuvin askelin oli Brunhild palannut kotiin, ja raivoissaan oli hän istunut kostontuumia mietiskellen, kunnes Hagen hänen käskyänsä noudattaen oli saapunut hänen puheillensa. Tuo tuimaluontoinen mies oli jo kuullut kuningatarten riidasta.

– Tässä minä olen, sanoi hän, ja hänen silmänsä iski tulta, Sanokaa, mitä minun on tehtävä. Minun kuningattareni ei saa missään eikä milloinkaan joutua toiselle sijalle.

– Tiedätte siis jo, miten Kriemhild on minua loukannut.

– Tiedän vain sen, puhui synkkä Hagen, – että Kriemhildin täytyy kuolla.

– Ei! huudahti Brunhild, hypähtäen pystyyn vihan vimma silmissänsä. – Ei, se ei riittäisi! Naisen on helppo kuolla, kun hänen sydämensä on tulvillaan ylpeyttä miehestänsä. Pahempaa, paljon pahempaa hänen täytyy saada kokea, – sellaista, jota ei vastaisi tuhatkertainenkaan kuolema. Hänen on nähtävä rakastettu miehensä kuolleena ja aseiden runtelemana, kuurona lemmen kutsulle, kuurona tuskan valituksille. Ja itsensä on hänen jouduttava kovan kohtalon heiteltäväksi, ihmisten armoille. Kammottavin kohtalo, mikä naisen osaksi voi tulla, – tulee Kriemhildin saada palkakseen!

Silloin vastasi synkkä mies: – Siegfried kuolee vielä tänään!

Yhdessä neuvoa pitäen he valmistelivat tihutyötänsä. –

Kiivaasti oli Siegfried vaatinut vaimoansa tilille ja nuhdellut häntä ankarasti, kun hän oli huonosti kasvatetun äkäpussin tavoin noin katalasti palkinnut nauttimansa vieraanvaraisuuden. – Talosta, jossa kokee loukkauksia, voi lähteä tiehensä, oli hän sanonut, – mutta loukkauksiin ei sovi vastata samalla mitalla!

– Sinun tähtesihän minä sen tein, nyyhkytti Kriemhild kyyneleitä vuodattaen, – tein sen sinun kunniaasi puolustaakseni!

Sindold airut kolkutti ovea ja pyysi, että jalo Siegfried herra lähtisi Gunther herran puheille. Heti seurasi Siegfried häntä. Hän toivoi voivansa heti sovittaa riidan. Mutta Guntherin luona istui Hagen Tronjelainen, ja tämä oli puhunut kuninkaalle: – Tänään täytyy Siegfriedin kuolla, muutoin te menetätte vaimonne rakkauden ja kansanne kunnioituksen. Tänään metsästysretkellä se tulee tapahtumaan. Muuta mahdollisuutta ei ole tarjona.

Huulet kalpeina oli Gunther antanut suostumuksensa.

Siegfriedin tullessa sisään nousivat molemmat herrat seisomaan ja osoittautuivat varsin halukkaiksi sovintoa rakentamaan.

– Tiedän varsin hyvin, lausui Gunther kuningas, – että te olette syytön noihin loukkaaviin sanoihin. Kukapa pystyykään arvostelemaan oikein naisten toraa! Kumpikaan heistä ei katso panneensa sitä alulle, mutta kumpikin tahtoo saada sanoa viimeisen sanan. Älkäämme tuhlatko tuohon joutavaan asiaan enää sanaakaan, jalo Siegfriedini, ja osoitteeksi, että meidän miesten kesken ei ole epäsopua, lähtekäämme yhdessä matkaan, viettämään tämän päivän ja illan iloisella metsästysretkellä. Sillä tavoin teemme heti lopun kaikista harmillisista juorupuheista.

Liikutettuna kuninkaan ylenpalttisesta lempeydestä ojensi Siegfried langollensa molemmat kätensä.

– Lupaan, että vaimoni tulee pyytämään anteeksi teidän vaimoltanne, kohta kun hän vain on tointunut itkustansa. Olen nuhdellut häntä varsin ankarasti, puhui Siegfried hengähtäen helpotuksesta.

Mutta Hagen lähti kutsumaan metsästäjät koolle ja antamaan varustaa ruokaa ja juomaa uhkeata metsästysateriaa varten. Sitten hän riensi nopeasti Kriemhild rouvan puheille.

– Jalo kuningatar, huudahti hän hilpeästi, – herramme ovat sopineet keskenään ja lähtevät metsästämään Reinin toiselle puolen Odenwaldiin. Varatkaa nopeasti esille Siegfried herran metsästystamineet, sillä me lähdemme heti matkaan!

Kriemhild valitti: – Hän eroaa minusta vihan vallassa ja perii huonon metsästysonnen!

– Minä suojelen häntä, lupasi Hagen. – Sitäpaitsi, häntähän on mahdoton haavoittaa, sillä eihän hänen ihoonsa pysty enempää ihmisten kuin eläintenkään aseet, tuota pientä pilkkua lukuunottamatta, josta hänen seikkailuretkiensä tarinat puhuvat.

Mutta Kriemhild valitti yhä: – Oi Hagen, kallis enoni, kuinka nuhtelikaan herrani minua, ja nyt on sydämeni niin raskas, kuin uhkaisi herraani jokin läheinen onnettomuus. Entä jos villisika iskee häntä torahampaillansa tai metsähärkä sarvillansa! Ne voisivat sattua siihen ainoaan kohtaan, mistä Siegfriedin voi haavoittaa, ja kuti herrani on vihastunut, ei hän ole metsästäessään niin varuillaan kuin vaara vaatisi. Oi hyvä Jumala, kuinka jaksoistakaan kantaa syyllisyydentunteeni, jos häntä kohtaisi jokin onnettomuus!

Niin valitteli kuningatar mieli synkkien aavistusten valtaamana.

Silloin puhui Hagen hänelle: – Käsitän varsin hyvin, että te olette levoton tällaisena päivänä. Mutta minä voin päästää teidät huolistanne lupaamalla, etten väisty metsästysretkellä herranne luota. Ottakaa punaista lankaa ja neulokaa sillä merkki hänen metsästysmekkoonsa siihen kohtaan, jonka alla tuo haavoille altis paikka on, ja minä suojaan sitä tarkoin kilvelläni.

Hartaasti häntä kiitellen ryhtyi itkevä Kriemhild noudattamaan hänen neuvoansa ja neuloi punaisen ristin mekon selkäpuolelle. Kuullessaan Siegfriedin saapuvan lähti Hagen pois.

Puolipäivän paahteessa lähtivät metsästäjät matkaan Reinin poikki, sitten he nousivat ratsujensa selkään ja kiiruhtivat metsän viileään varjoon. Hei, kuinka Siegfried kiiti eteenpäin koirajoukkoa seuraten! Hei, kuinka hänen raikahtelevat huutonsa pelästyttivät otukset esiin luolista ja pensaikoista! Mahtavaan metsähärkään hän osasi keihäällänsä, niin että se lysähti kuolleena maahan. Suden, joka hyökkäsi häntä kohti, hän ampui nuolella. Ja korskuen lähenevälle villisialle hän antoi miekallaan Balmungilla niin mahtavan iskun niskaan, että hirviön pää erkani ruumiista ja vieri suohon silmät mulkoilevina. Hirvet ja metsävuohet hän jätti toisten surmattaviksi. Yhä syvemmälle hän tunkeutui synkkään metsään toisten metsästäjäin pyrkiessä hänen jälkeensä. Silloin kohosi pesästänsä esiin karhu, jonka suuruista ei vielä koskaan oltu nähty, ja nousi takajaloillensa. Metsästäjät hajaantuivat kirkuen joka suuntaan, Mutta Siegfried hypähti ratsunsa selästä, heittäytyi syli avoinna pedon kimppuun, rusensi sen maahan, sitoi siltä jalat yhteen ja kuljetti sen elävänä leiripaikalle.

Miten riemuiten ja ylistäen, ottivatkaan metsästystoverit hänet vastaan!

He istuivat leiri valkeiden ääressä ja kävivät käsiksi mureaan paistiin. Silloin huusi Siegfried: – Missä viipyykään juomanlaskija? Kieleni tarttuu kitalakeen, niin janoiseksi olen käynyt tästä hurjasta metsästyksestä ja päivänpaahteesta.

Kääntyen hänen puoleensa puhui kavala Hagen: – Suokaa minulle anteeksi, jalo Siegfried herra! Minä olen syypää janoonne, sillä erehdyksestä lähetin viinin toiseen paikkaan, joka on kaukana täältä. Tuo ei ollut sankarille mieleen, ja hän huusi harmissaan: – Aiotteko sitten tappaa minut janoon, kun ensin olen puhdistanut metsänne hirviöistä? Sepä olisi tosiaankin huono palkka.

Eikö metsämies voisi kerran tyytyä veteenkin? kysyi Hagen lepytellen. – Minä tiedän täällä lähistöllä lahteen, jalo herra, jossa on mitä oivallisinta vettä. Sallikaa minun näyttää se teille.

Nauraen hypähti Siegfried pystyyn, ja hänen huonotuulisuutensa haihtui äkkiä. – Matkaan, matkaan, huudahti hän, – viekää minut sinne!

Silloin osoitti Hagen hänelle, missä lähde oli, mutta tarttuen Siegfriedin pukineisiin hän pidätti häntä pyytäen häneltä erästä suosionosoitusta.

– Ettekö suostuisi, osoittaaksenne, ettette ole minulle suuttunut! juoksemaan kilpaa kanssani tuolle lähteelle? En ole koskaan vielä nähnyt teidän pikajuoksuanne. Haluaisin kilpailla kantaanne tässä taidossa.

Ritarillisesti vastasi Siegfried: – Olen harjoittanut sitä paljonkin, eikä ole olemassa niin ketteräjalkaista hirveä, etten juosten sitä saavuttaisi. Minä juoksen kilpi, miekka ja keihäs mukanani ja te saatte juosta ilman mitään taakkaa sillä tavoin käymme paremmin tasaväkisiksi.

Sitten asettuivat sankarit rinnakkain, ja Guntherin annettua merkin he suhahtivat matkaan tuulispään tavoin, ja Siegfried saapui perille keihäänheiton verran Hagenista edellä. Hän heitti aseensa syrjään ja kumartui syvälle lähdettä kohti sammuttaakseen janonsa. Nyt oli jo Hagenkin ehtinyt perille. Nopeasti vei hän Siegfriedin aseet piiloon pensaikkoon, muut paitsi keihään. Siihen hän tarttui rautakourin, kohottaen sen ilmaan. Hänen säihkyvä silmänsä oli havainnut punaisen ristin, jonka Kriemhild hellän huolensa vallassa oli neulonut herransa mekkoon, juuri lapaluiden alapuolelle. Hirvittävällä voimalla iski Hagen keihään sankarin ruumiiseen, niin että se tunki läpi hänen selkänsä ja rintansa. Peitsen kärki näkyi edestäpäin ja takaa sen varsi, – molemmin puolin hulvahti veri esiin kuten metsäpuron ryöppy.

Siegfried päästi huudon, joka sai taivaan ja maan vavahtamaan ja herpautti yksin murhaajankin kädet.

– Kurja petturi! Salamurhaaja! raikui kautta metsän.

Ja veren huuhtelema kuoleva sankari heittäytyi viimeisillä voimillansa Hagenin kimppuun ja heitti herpaantuneen miehen kivikkoon, niin että Hagenin koko ruumis naksahteli ja maailma musteni hänen silmissään.

Lähteen kukkaiskentälle vaipui Siegfried, ja hänen uskollinen verensä virtasi herkeämättä maahan.

– Kriemhild, kuiskasi hän, – suloinen vaimoni, minä rakastan sinua!

Kasvot kalpeina kiiruhti Gunther ritareineen hänen luoksensa. – Mitä siellä on tekeillä? huusi hän jo kaukaa. – Mitä on tapahtunut?

Avaten silmänsä puhui Siegfried:

– On tapahtunut suurin rikos, minkä aurinko koskaan on nähnyt. Te olette antanut murhata kaikkein uskollisimman ystävänne, joka on tehnyt teille pelkkää hyvää. Mutta minä ennustan teille: Minun kuolemani kostetaan teille, ja se on vielä saattava teidät kaikki perikatoon!

Ja hän sulki silmänsä, hänen huuliltaan kävi vielä huokaus, joka soinnahti Kriemhildin nimeltä, ja elämästä eroten vaipui hän kukkaisvuoteellensa.

Siegfried sankari oli kuollut. – –

Äkkiä laski aurinko ja yö verhosi maan. Jäätävä henkäys kävi kautta metsän, niin että ihmisiä ja eläimiä puistatti, kuin olisi kevät kadonnut ainiaaksi.

Silloin laskivat ritarit Siegfriedin ruumiin hänen kilvellensä, jonka he löysivät tiheiköstä, ja Hagen anasti salaa Siegfriedin miekan Balmungin itsellensä, ja kaikki lupasivat pitää murhatyön salassa.

He lähtivät metsästä ja veivät ruumiin Reinin toiselle rannalle. Hiljaa saapuivat he kantamuksinensa kuninkaalliseen linnaan, ja Hagen antoi asettaa sankarin verisen ruumiin Kriemhildin huoneen kynnyksen eteen, ikäänkuin kuningatar Brunhildin pilkalliseksi tervehdykseksi.

Kammottavasta unesta heräten nousi Kriemhild levolta jo ennen aamunkoittoa. Nopeasti puki hän vaatteet yllensä. Hänestä oli tuntunut, kuin olisi Siegfried huutanut hänen nimeänsä kiihkeän tuskan vallassa. Hän aikoi kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan. Kun hän nyt avasi huoneensa oven, kompastui hän puolisonsa ruumiiseen ja vaipui kirkaisten tiedotonna maahan.

Huuto oli tunkenut uskollisen Mime sepän korviin. Hän kiiruhti rauta varusteissaan saapuville ja näki Kriemhildin harhailevin katsein syleilevän kuollutta puolisoansa. Hän oli tullut tajuihinsa, mutta ei pystynyt käsittämään todellisuutta. Kaameina kajahtelivat hänen huutonsa kautta talon ja uneen vaipuneen kaupungin.

Järkytettynä seisoi Mime surren kyynelsilmin kasvattiansa. Sitten hän kantoi Siegfriedin ruumiin yhdessä Kriemhildin kanssa hänen huoneeseensa, ja he pesivät ruumiin ja verhosivat sen valkoiseen kuolinpukuun. Kauhun valtaamia ritareja ja naisia kokoontui käytävään, ja Gunther kuningas saapui sinne hoviväkinensä, ja myöskin Hagen Tronjelainen astui huoneeseen.

Ja Gunther kuningas puhui: – On tapahtunut onnettomuus, johon kukaan ei ole syypää.

Silloin kohottautui Kriemhild ruumiin äärestä ja tarkkasi jokaisen kasvoja.

– Jos puhutte totta, ettekä pelkää, sanoi hän käskevästi, – niin astukoon itsekukin ruumiin ääreen!

Sen tekivät kaikki. Mutta kun Hagenin vuoro tuli, niin aukenivat kuolleen haavat uudelleen ja alkoivat vuotaa verta.

Silloin kirkaisi Kriemhild kuningatar:

– Hän se on! Hän on murhaaja! Käy häneen käsiksi, Mime, kosta herramme kuolema!

Tiikerin tavoin syöksähti Mime Hagenia kohti ja iski häneen syviä haavoja. Mutta Hagenilla oli kupeellansa Siegfriedin miekka, hän tempasi sen huotrasta ja sen säilä suhahti syvälle Mimen asepukuun riistäen hengen tuolta uskolliselta mieheltä. Silloin hymyili Mime vielä kuollessansa, ihaillen takomaansa oivallista asetta, ja jäi hengetönnä lepäämään rakkaan Siegfriedinsä jalkojen juureen.

Kolme päivää valitti Kriemhild ääneen, istuen rakkaan puolisonsa ruumiin ääressä. Sitten asteli hän vaieten arkun jäljessä kirkkoon. Hän näki edessään kuvan, joka vaikutti häneen kuin ennustus. Itsensä hän näki kaukaisessa maassa mahtavan hallitsijan puolisona, ja burgundilaisten hän näki saapuvan kotimaastaan häntä tervehtimään. Sitten kuvastui hänelle avara pylvässali, missä tuima ottelu oli käynnissä, savu tuprusi ja liekit loimusivat, – missä kuolema korjasi heidät kaikki – tuoden koston Siegfriedin puolesta.

Papit rukoilivat, kellot soivat, Siegfriedin hautaholvi sulkeutui ihmiskatseilta.

Mutta Kriemhild seisoi pää pystyssä ja käsi ojennettuna, silmäillen tuijottavin katsein Nibelungin sormusta, joka kimmelsi hänen sormessansa. Vahvistaen sen kirousta hän liitti siihen omansa:

– Siegfried sankarin kuolema on kostettava!

TOINEN OSA

NIBELUNGIEN MATKA HUNNIEN MAAHAN

KUINKA KRIEMHILD SURI SIEGFRIEDIÄ, KUINKA HAGEN RIISTI HÄNELTÄ

NIBELUNGIN AARTEET JA KUINKA HÄN SUOSTUI ETZEL KUNINKAAN KOSINTAAN.

Kuollut oli Siegfried sankari, kuollut tuo uljas mies, joka oli tappanut lohikäärmeen ja voittanut Nibelungin aarteet ja linnat ritareineen, – hän, joka oli pelotonna ratsastanut taikaliekkien halki ja vapauttanut Brunhildin kirouksesta>sekä puhdistanut maailmaa ryöväreistä ja konnista, – jalo ystävä, joka rakkautensa innostamana oli auttanut Gunther kuningasta voittamaan Brunhildin. Salakavalan murhamiehen, Hagen Tronjelaisen kädestä oli hän saanut surmansa Odenwaldin lähteellä.

Nyt lepäsi hänen ruumiinsa holvihaudassaan Wormsissa, hänen puolisonsa Kriemhildin suojaamana. Siegfriedin kaunis leski ei voinut erota paikasta, missä hän heräävän lemmen tuntein oli ensi kerran nähnyt ylhäisen puolisonsa hänen täydessä kukoistuksessaan, missä hän autuaallisin tuntein oli tullut hänen vaimoksensa, missä hän oli viimeisen kerran nähnyt hänet – hurmehtivan veren tahraamana. Hän ei voinut erota tuosta maankamarasta, missä hän oli kokenut elämänsä suurimman onnen ja sen kiihkeimmän tuskan.

Xantenissa kasvoivat ja ylenivät hänen lapsensa vanhan Siegmund kuninkaan ja hänen puolisonsa Siegelinden hellässä huomassa. Siegfriedin jalojen vanhempien huostaan oli heidän kasvatuksensa jäänyt. Kriemhild rouva ei enää ajatellut muuta kuin omaa kiihkeätä, lohdutonta suruansa.

Unohtumattoman puolisonsa hautaholvin läheisyydessä asui hän ritareineen ja hovinaisineen talossansa mietiskellen yötä päivää, millä tavoin hän voisi parhaiten kunnioittaa Siegfriedin muistoa. Hän päätti pystyttää hänelle muhkean muistomerkin, jota luostarinmuurit suojaisivat, ja senvuoksi käytti hän runsaan määrän Nibelungin aarteita Lorschin luostarin rakentamiseen, antaen muuttaa Siegfriedin arkun sinne ja jääden itse sinne asumaan.

Mutta mielenrauhaa ei hän silti saavuttanut, ja kun hänen katseensa sattui hänen sormessaan kimmeltävään Nibelungin sormukseen, kouristi hänen sydäntänsä, veri kohosi hänelle päähän ja hän kurotti tuikean tuskan vallassa kätensä kohti taivasta: – Kostoa, kostoa, Siegfriedin kuolema on kostettava! Pidä varasi, Hagen Tronjelainen!

Hänen veljensä tulivat kyllä häntä tervehtimään, mutta Guntheria ei hän ollenkaan suvainnut nähdä, ja ainoastaan nuori Geiselher, joka oli Siegfriedille ollut rakkain kaikista langoista, sai tulla hänen kasvojensa eteen, ja väliin myöskin Gernot, tuo voimakas mies, jolla oli ritarin sydän ja joka vilpittömästi suri sisarensa kohtaloa.

– Rakas sisko, puhui Geiselher, – älkää kantako veljillenne kaunaa teosta, johon he ovat syyttömät. Lahjoittakaa meille jälleen rakkautenne, älkääkä kieltäkö Guntheriltakaan pääsöä luoksenne. Monet vuodet ovat jo menneet menojansa, eikä ylpeä Brunhildkaan ole enää elossa, ei hän eikä hänen heikko lapsensa.

Mitäpä apua siitä on? vastasi Kriemhild tylysti: – Mitä minua hyödyttää, vaikka kuolema on korjannut tuon naisen, jota minä Siegfriedin rakkauden koroittamana en ollut velvollinen pitämään vertaisenani, kun Hagen yhä vielä saa jatkaa elämäänsä! Tuokaa minulle Hagenin pää, niin suljen teidät syliini.

Silloin lähtivät Geiselher ja Gernot haikean huolen valtaamina sisarensa luota, sillä vaikka he paheksuivatkin Hagenin murhatyötä, tiesivät he kumminkin, että rakkaus kuningashuonetta kohtaan oli saattanut tämän siihen, eivätkä he sen vuoksi voineet tavoitella hänen henkeänsä.

Mutta Kriemhild koetti yhä edelleen pitää ihanan puolisonsa muistoa tuoreena antamalla niin runsaasti almuja, että kansa teki toivioretkiä Lorschiin ja monet ritarit olivat valmiit palvelemaan anteliasta ruhtinatarta.

Hagen tarkkasi tuota levottomin mielin.

– Tehkää aikoinaan loppu sisarenne Kriemhildin kansansuosion kosiskelusta, sanoi hän Gunther kuninkaalle.

Muutoin voi piankin käydä niin, että valtaistuimenne ja meidän päämme joutuvat vaaraan.

– Pelkäättekö te naista? ivaili Gunther kuningas.

– On olemassa voimakkaampia vihollisia kuin ihmiset, vastasi Hagen synkeästi: Minä pelkään kultaa.

– Kulta on naisen kädessä pelkkä lelu, sanoi Gunther kuningas nauraen. – Sallikaa hänen leikkiä sillä.

Mutta Hagen ei nauranut.

– Se on lelu naisten kädessä silloin, kun heillä on arvokkaampi ilon aihe: rakkaus. Mutta jos riistätte heiltä rakkauden ja sen tilalle tulee viha, muuttuu se aseeksi – ja pahempi vielä – näkymättömäksi aseeksi. Kulta manaa esiin sotajoukkoja maasta, ja jokaisen tuhotun joukon tilalle nostaa se kaksi uutta. Kullalla hankitaan salamurhaajia. Kulta huuhtaisee maan pinnalta kuningaskuntia ja valtaistuimia. Antakaa minulle loppumaton kulta-aartehisto käytettäväkseni, ja minä lupaan sillä muuttaa maailman ulkomuodon siinä määrin, ettei taivaskaan sitä enää tuntisi. Siksi minä pelkään kultaa, vaikkakaan en mitään muuta.

Gunther kuningas oli syviin ajatuksiin vaipuneena kuunnellut neuvonantajaansa. Nyt hän kohotti päänsä.

– En voi riistää sisareltani Kriemhildiltä vielä hänen omaisuuttansakin, sanoi hän hiljaa, – sitten kun olemme riistäneet häneltä puolison. Eihän hänellä ole enää muuta jäljellä kuin surunsa.

Niin, jatkoi Hagen, – mutta huolehtikaa vain siitä, ettei hänelle surunsa lisäksi tule ilo meidän perikadostamme.

Raskain askelin asteli Gunther edestakaisin huoneessa.

Mitä voisinkaan tehdä tämän asian korjaamiseksi? sanoi hän mieli masentuneena. – Ainoastaan Kriemhild tietää tunnussanan, jonka avulla Lohikäärmekallion linna määrättömine aartehistoineen aukenee. Häntä yksin tottelevat aarteiden vartijat ja heidän johtajansa, tuo rajuluontoinen kääpiö Alberich. Päät verissä me saisimme palata, jos yrittäisimme asevoimalla anastaa nuo kalleudet.

Hagenin silmässä näkyi häijy väike, kun hän nyt puhui:

– Naista vastaan käydään sotaa toisella tavoin. Menkää Kriemhildin luo, Gunther kuningas, ja pyytäkää nöyrästi häneltä anteeksi. Hän ei voi vastustaa teidän hartaita rukouksianne. Yllyttäkää hänen turhamaisuuttaan. Luvatkaa hänelle, että hän saa kuninkaan sisarena valtaistuimella istuen ottaa osaa hallitustoimiin. Vihansa ohjaamana on hän heti käytävä hyväksensä tuota keinoa, voittaaksensa kansan puolelleen ja syöstäksensä meidät turmioon. Hämmästyneenä tuijotti Gunther kuningas neuvonantajaansa. – En ymmärrä tarkoitustanne, Hagen eno, sanoi hän. –

– Ja se on sentään niin helposti käsitettävissä, kuningas Gunther, sanoi Hagen. – Hän on ilmaiseva meille tunnussanan ja lähettävä noutamaan Nibelungin aarteet Wormsiin, voidaksensa niitä tarpeen tullen viipymättä käyttää aseenaan meitä vastaan. Jättäkää muu kaikki minun huolekseni, niin että voitte empimättä vannoa valan, jonka Kriemhild rouva varmaankin teiltä vaatii.

Siihen tapaan neuvottelivat he vielä kauan ja päättivät, että Gunther pelastaaksensa kruununsa pyrkisi katuvaisena lähestymään Kriemhildiä ja voittamaan tarpeellisilla myönnytyksillä hänen anteeksiantonsa.

Siegfriedin kuninkaallinen leski istui juuri veljiensä Gernotin ja Geiselherin seurassa Lorschissa, niin kiihkeästi surunsa valtaan antautuneena, että veljet vääntelivät neuvottomina käsiänsä. Silloin ilmoitti eräs ritari Gunther kuninkaan saapuneen häntä tervehtimään.

Kriemhild rouva ponnahti pystyyn, silmät vihasta leimuavina.

– Ajakaa hänet tiehensä! huusi hän. – En tahdo nähdä häntä, ennenkuin hän tuo tullessaan minulle Hagenin pään! Pois hän menköön, sanon minä, pois!

– Rakas sisko, pyysi Geiselher, sulkien hänen vapisevat kätensä omiinsa, – olkaa armelias!

Ja Gernot, tuo voimakas sankari, lähestyi häntä yhtyen veljensä pyyntöihin. – Sisko hyvä, sanoi hän, – älkää toimiko äkkipikaisuuden vallassa. Älkää karkoittako Guntheria oveltanne ennenkuin tiedätte, minkälaisten tunteiden ohjaamana hän on tänne saapunut. Kenties on hänen katuvainen mielensä keksinyt hyvityksen, joka teitä tyydyttää. Sallikaa hänen sanoa sanottavansa, ennenkuin teette päätöksenne.

Niin pyysivät ja rukoilivat veljekset sisartansa, ja Kriemhild rouva voitti vihanpuuskansa ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän viittasi, että Gunther tuotaisiin sisään.

Siegfriedin arkun ääressä otti hän kylmänä kuin marmori vastaan kuninkaallisen veljensä.

Ja Gunther puhui, viitaten arkkuun, joka kätki sankarin maalliset jäännökset:

– Jumala on todistajani, että minä en ole häntä murhannut. Siitä, että hän sai surmansa minun maani alueella, olen valmis tarjoamaan kohtuudenmukaisen sovituksen.

– Hagen Tronjelainen on hänet surmannut, vastasi Kriemhild, – ja minä olen teille jo vuosia sitten ilmoittanut, mitä vaadin sovitukseksi.

Gunther kuningas puhui edelleen:

– Kuinka voisin ryhtyä väkivaltaisiin toimiin mahtavinta vasalliani vastaan, joka päälle päätteeksi on meidän oma enomme? Ken rohkenisi suorittaa sellaisen teon? Mutta minä tarjoan teille paremman hyvityksen, jos suostutte sovintoon ja palaatte kansaa ilahduttaaksenne jälleen Wormsiin. Pyydän teitä jakamaan kanssani hallitustoimet. Te saatte kaikki samat oikeudet, mitkä minullakin on. Kun teillä myöskin on käytettävänänne Nibelungin aarteet, käy teidän helpoksi voittaa kaikki ritarit aseenkantajineen palvelukseenne.

Kriemhildin silmät suurenivat. Hänen hengityksensä pyrki salpaantumaan. Hänen sydämensä sykki kuuluvasti. Hän voisi kohota kuninkaalliseen valtaan Burgundinmaassa ja Hagen Tronjelainen joutuisi myöskin hänen valtansa alaiseksi. Entäpä jos hän kullallaan saisi puolellensa kaikki valtakunnan ritarit ja sankarit, niin ettei kukaan enää olisi halukas puolustamaan Hagenia häntä vastaan! Entäpä jos hän voisi vihdoinkin kostaa murhaajalle, joka oli riistänyt häneltä tuon ihanan sankarin – hänet, joka ennen aikojansa oli joutunut marmoriseen lepopaikkaansa! Oi, jospa hän voisi pakottaa Hagenin polvillaan rukoilemaan armoa, voisi riistää häneltä Siegfriedin miekan Balmungin ja teloittaa hänet omin käsin! Oi, kuinka kiihkeästi hän toivoi tuota yhtä ja ainoaa: saada kostaa Siegfriedin puolesta! Kostaa, kostaa! Salaten valtavalla tahdonponnistuksella mielenjärkytyksensä puhui nyt Kriemhild:

– Suostun tekemään sovinnon kanssasi, mutta tämä lupaukseni ei kohdistu Hageniin. Tyydyn hyvitykseen, jota tarjoat. Annan myöskin arvoni lisäämiseksi tuoda Nibelungin aarteet Wormsiin. Ken käy puolelleni, sen ei tarvitse sitä katua, ja kuninkaan sisaren rikkaus on vain lisäävä valtaistuimen loistoa. Vahvistakaamme suutelolla ja kädenlyönnillä sovintomme.

Ja sisarukset suutelivat toisiansa molemmille poskille, ja Gernot ja Geiselher itkivät ilosta sen nähdessään. Mutta Kriemhild lähetti Alberichille kirjallisen käskyn, että tämän piti luovuttaa ritareille, joille Kriemhild oli uskonut tunnussanan, koko nibelungin aarteisto, ja hän lähetti viestinviejät matkaan Lohikäärmekallion linnaan. Siellä puhui kääpiö häntä ympäröiville ritareille: – Lausukaa jäähyväiset tuolle punaiselle kullalle ja hohtaville jalokiville, sillä Siegfriedin leskellä on oikeus saada ne haltuunsa, ja tuon ylevän sankarin takia olemme velvolliset luovuttamaan ne hänelle vastarintaan ryhtymättä. Edelleen on teidän luovuttava Nibelungien nimestä, sillä se nimi kuuluu noiden aarteiden haltijalle. Tästä hetkestä siirtyy nibelungien nimi burgundilaisille.

Sadoilla korkeaksi kuormitetuilla työrattailla lähtivät Kriemhild rouvan ritarit viemään noita arvaamattoman kalliita aarteita Wormsiin.

Yöllä saapuivat he rantaan kaupungin läheisyydessä. – Seis, ken siellä? huusi heille mahtava ääni.

– Kriemhild kuningattaren väkeä täällä on! huusivat ritarit vastaan. – Ken sulkee meiltä tien?

– Hagen Tronjelainen! kajahti kolea huuto heille vastaan pimeästä, ja suunnattoman suuren mustan ratsun selässä lähestyi heitä synkkä ritari, kädessään Siegfriedin miekka Balmung, jonka säilä säkenöi paljaana. – Kiiruhtakaa, hyvät herrat, jatkoi hän uhkaavasti. – Kriemhild rouva odottaa teitä Lorschissa kaihoisin mielin. Ilmoittakaa hänelle, että Tronjen Hagen on ottanut aarteet hellään huomaansa. Matkaan!

Ritarit kiinnittivät kypärinsä tiukemmin ja tarttuivat miekkoihinsa. Silloin karahutti Hagen heitä kohden, ja Balmung iski heidän silmikoihinsa, niin että niistä sinkoili tulta ja kipinöitä ja he luulivat itsensä paholaisen käyneen heidän kimppuunsa. Vuotaen verta tuhansista haavoista kiitivät he tiehensä pää ratsun kaulaan painettuna, kuin olisivat paenneet pimeyden ruhtinasta. Mutta Hagen laskeutui satulasta, kävi käsiksi rattaisiin ja kaatoi ne kumoon, niin että maassa oli pian mahtava kasa kultaa ja jalokiviä. Hagen tunsi Reinvirrassa sijaitsevan matalikon, joka syvän kattilan muotoisena oli syntynyt virran kalliopohjaan ja peittyi virran kuohuihin. Vaahtoava vesi salasi sen tyystin ihmissilmältä. Ja Hagen otti suunnattoman lapion, työnsi sen kultavuoreen ja alkoi heitellä aarteita Reinin kalliokattilaan. Aavemaisia mustia pilviä kulki kuun ylitse, ja sen hajanaiset säteet hyppelivät aalloilla virvatulten kaltaisina. Mutta Hagenin kasvoilla kuvastui hurja iva, hän käytteli huikealla vauhdilla lapiotansa ja hänen silmänsä säihkyi ilosta, kun hän huomasi työnsä oivallisesti edistyvän.

Aamun sarastaessa hän seisoi sen valjussa valossa ylt'yleensä hien peittämänä. Mutta kulta- ja jalokivivuori oli kadonnut. Nibelungin aarteet olivat kätketyt syvälle Reinin vesiin.

Kuinka räikeästi kajahtikaan Hagenin nauru yli vetten!

Hän ajoi nyt kuormahevoset koolle ja valjasti ne aisoista yhteen. Sitten hän tarttui etumaisen hevosen suitsiin ja kuljetti koko jonon hämärässä aina kaupunginmuurin lähelle. Jättäen ne sinne palasi hän vielä kerran Reinin hiljaiselle rannalle hävittääksensä miekallaan työnsä jäljet. Mutta raju ukkosilma puhkesi valloilleen, ja vedenpaisumuksen tapainen sade muutti maanpinnan peninkulmien pituudelta suoksi, niin ettei parhainkaan vainukoira enää olisi voinut löytää paikkaa, missä Hagen oli tuon hävitystyönsä suorittanut. –

Rajuilman raivotessa kiitivät Kriemhildin ritarit kohti Lorschia. Luostarin portille ehdittyään he hypähtivät kiireesti ratsujen selästä ja alkoivat paukutella ovea kolkuttimella, kuin henki olisi ollut kysymyksessä. Yöpukimissaan kiiruhti Kriemhild seuranaisinensa pihalle. – Mitä on tekeillä, hyvät herrat? huusi hän.

Silloin hän näki haavoittuneet ritarit ja nämä puhuivat:

– Jalo rouva, me olemme tottuneet taistelemaan ihmisiä vastaan, mutta paholaisille emme voi pitää puoliamme. Wormsin luona syöksähti paholainen metsästä esiin Tronjen Hagenin hahmossa ja löi meitä kekäleellä kasvoihin, niin että me sokenimme ja vaivoin pääsimme pakoon ruumis rampana.

– Missä ovat aarteet? kirkaisi Kriemhild. – Mitä teidän henkenne merkitseekään, – missä ovat aarteet?

Ritarit mumisivat: – Paholainen ne vei.

Silloin vaipui onneton kuningatar polvilleen ja väänteli epätoivoisena käsiänsä.

– Hagen, Hagen, kostonkin olet sinä riistänyt minulta! hän vaikeroi, takoen nyrkeillään kivipermantoa.

Mutta Wormsin kuninkaanlinnassa seisoi Hagen Tronjelainen herransa edessä.

– Nyt voitte olla levollinen, Gunther kuningas, sanoi tuo synkeä mies. – Nyt ovat Nibelungin aarteet meidän, ja meille kuuluu nihelungien nimi! Onnea teille, burgundien ja nibelungien kuningas!

Gunther kuningas oli istunut valtaistuimellansa kokoonkyyristyneenä. Nyt hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa hehkui ylpeydestä.

– Minne olette vienyt nuo aarteet, Hagen eno? hän tiedusti. – Ovatko ne varmassa tallessa?

Hagen vastasi: – Olen kätkenyt ne huolellisesti Reinvirtaan. Näytän teille ennen kuolemaani tuon paikan, – tahi ennenkin, jos Kriemhild rouva kuolisi minua ennen ja me voisimme hänen perillisinänsä vaaratta ottaa ne huostaamme.

– Luotan uskollisuuteenne, sanoi Gunther kuningas, enkä tahdo vielä tietää tuota paikkaa, niin että voin teeskentelemättä vakuuttaa Kriemhildille: "Minä en sitä tiedä, sen tietää Hagen yksin". Sinua hän ei kumminkaan halua nähdä kasvojensa edessä.

Tronjen sankari nauroi tuimasti.

Samassa huoneen ovi temmattiin auki, ja Gernot ja Geiselher syöksähtivät sisään.

– Ruhtinaita me olemme emmekä varkaita! huusivat he kiihkeän vihan vallassa. Me tulemme Kriemhildin luota, joka lepää sairaana vuoteessansa, ja sisaremme nimessä vaadimme teiltä hänelle kuuluvia aarteita!

– Jos olette ruhtinaita ettekä pelkureita, huusi Hagen heille vastaan, – tulisi teidän pitää valtakunnan onnea tärkeämpänä naisten kyyneleitä! Oletteko te sokeita, kun ette havaitse vaaraa, mihin kuningatar Kriemhildin aarteet saattavat Wormsin ja koko Burgundinmaan? Täytyykö minun, teidän vasallinne, teroittaa teille kuningasten velvollisuuksia? Teidän tulee tarkata niitä voimakkaita virtauksia, jotka käyvät alamaistenne mielissä, eikä oman hempeän sydämenne tunteita! Jos Kriemhild saisi nuo aarteet huostaansa, menettäisitte te valtakuntanne ja teidät pyyhkäistäisiin muitta mutkitta valtaistuimelta, te poikaset, joita nainen kyynelillään pitää kurissa! Surkaa sisarenne kohtaloa, jos haluatte, mutta pitäkää samalla miekka paljastettuna kädessänne, maanne onnen pelastamiseksi!

Kuultuansa enonsa kalseat sanat vaikenivat veljekset kauan. Vihdoin katkaisi nuori Geiselher äänettömyyden ja mumisi tukahtuneella äänellä: – Minä olen viaton Siegfriedin kuolemaan ja aarteiden ryöstöön. Jos ruhtinaan velvollisuudet ovat niin hirvittäviä ja vaativat ihmisiä uhraamaan oman sielunsakin, niin saa Gunther hallita yksin.

Ja mumisten toisti myöskin Gernot hänen sanansa.

Vuosikausiin ei Kriemhild nyt suvainnut nähdä veljeänsä Guntheria kasvojensa edessä. Hän oleili sankarinsa Siegfriedin arkun ääressä päivin ja öin, ja vuoteensa hän oli asettanut korokelavan juurelle.

Päivästä päivään hän puhui vainajalle; Olen vannonut kostavani sinun kuolemasi, rakas mieheni, eikä minulla ole siihen enää mitään mahdollisuutta. Kiusaan alati aivojani keksiäkseni siihen keinon, mutta kaikki on turhaa. 'Taivaan Jumala, kuinka voin täyttää valani?

Hänen korviinsa ei saapunut enää yhtään viestejä maailman menosta. Siten hän ei myöskään ollut kuullut mitään hunnien kuninkaan Etzelin sodista ja taisteluista, ei hänen voittokulustansa kautta maailman, ei myöskään hänen ymmärtäväisen puolisonsa Helke rouvan kuolemasta.

Itävallassa eleli hunnien kuningas lujassa linnassansa, ja hän oli käynyt heikoksi ja kivulloiseksi, kun hänen vaimonsa ei enää ollut hänestä huolehtimassa. Mutta hänen ystävänsä kehoittivat häntä solmiamaan uuden avioliiton, niin että hänessä jälleen heräisi entinen into tuottaa voitoilla kunniaa jalolle vaimollensa.

– Mistä maailman äärestä löytäisinkään naisen, joka olisi niin ylevä ja ihana ruumiiltaan ja sielultaan kuin Helke rouva oli? sanoi Etzel. – En voisi nähdä hänen valtaistuimellansa naista, joka ei olisi kaikessa hänen arvoisensa. Silloin puhui Bechelarenin rajakreivi, jalo Rüdiger:

– Herra, te olette alati tehnyt minulle hyvää siitä saakka kuin ryhdyin teitä palvelemaan, ja kaikesta, mitä omistan on minun kiittäminen teitä. Sallikaa minun tänään palkita kaikki antimenne tällä tiedonannolla: 'Minä tiedän naisen joka, ansaitsee tulla Helke rouvan seuraajaksi, ja joka on niin viehättävä kasvultaan ja piirteiltään, että kristikunnan ihanin sankari otti hänet vaimoksensa. Siegfried kuoli, ja suloinen Kriemhild viettää nyt elämäänsä surun vahaan vaipuneena, kuten tekin. Etzel kuningas, kohtalo on luonut teidät molemmat toisianne varten. Jos annatte suostumuksenne, lähden Wormsiin kosimaan puolestanne kuningattarista kaikkein viehkeintä.

Väsyneesti vastasi mahtava hunnilaiskuningas: – Minä en ole nuori, kuten Siegfried, eikä rumaa hunnilaisnaamaani käy vertaaminen Siegfriedin nuoruudenihanuuteen. Miten aiotte siis voittaa hänen myöntymyksensä? Parhaan, mitä omistan, haluaisin tarjota voittaakseni Kriemhildin rakkauden, ja se parhain on uskollisuuteni. Sanokaa hänelle niin. Ja sanokaa edelleen; jos hän tulisi valtakuntaani kuningas Etzelin puolisona, niin luovuttaisin hänelle juhlallisesti puolen vallasta, mikä minulle kuuluu, niin että hänen sanallansa ja käskyillänsä tulisi olemaan sama teho kuin olisivat ne minun lausumiani.

Silloin lähti Rüdiger matkaan mukanansa muhkea seurue ja harvinaiset morsiuslahjat, ja he samosivat kautta Tonavanmaitten ja jylhän Baijerin, kunnes saapuivat Reinin kohisevien vetten varsille ja burgundien maahan. Wormsin kuninkaallisen linnan edustalla pysähtyi tuo komea kulkue, ja Gunther kuningas kutsutti nopeasti luoksensa Hagenin ja tiedusteli häneltä ruhtinaallisissa pukimissa komeilevien ritareitten nimiä ja säätyä. Luotuaan katseen korkeasta holvi-akkunasta huudahti Hagen riemukkaasti:

– Valmistautukaa, Gunther kuningas, ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita! Rüdiger siellä saapuu, Bechelarenin rajakreivi, ja paitsi sitä, että hän on mahtavan sotasankarin Etzelin uskotuin ystävä, on hän myöskin jaloin ritari, minkä itä- ja länsimaat tuntevat. Ja epäilemättä hän tulee Etzelin airueena.

Silloin lähti ylpeä Gunther hoviväkinensä vastaanottamaan rajakreiviä, sillä Etzel oli sankari, jonka nimi kaikkialla herätti pelkoa.

– Mitä hyvää ja ihanaa tuotte meille, jalo herra, huudahti hän iloisin ilmein, – meidän ylevältä serkultamme, hunnien mahtavalta kuninkaalta, jolle toivotamme menestystä ja pitkää ikää?

Ja Rüdiger vastasi heti hilpeästi; – Hyvää ja ihanaa olen juuri saapunut täältä noutamaan. – Ja hän esitti kaunopuheisesti Etzelin kosinnan.

Vielä myöhään yöllä, kun rajakreivi matkasta väsyneenä jo oli poistunut toisten seurasta, istuivat nibelungit koolla valtaistuinsalissa.

– Emme voi vastata kieltävästi, sanoi vihdoin Gunther, – jos emme halua, että Etzel tulee tuhoamaan valtakuntamme.

Ja Gernot lausui, Geiselherin häneen yhtyessä: – Me suomme sisarellemme lohtua hänen pitkällisten kärsimystensä jälkeen.

Ainoastaan Hagen tuijotti synkästi eteensä.

– Onko parempi, mumisi hän partaansa pörrötellen, – joutua tuhon oraaksi heti vai jonkun ajan kuluttua?

Jos Kriemhildistä tulee hunnien kuningatar, niin silloin meidän käy huonosti.

Mutta kaikki vastustivat häntä vedoten Kriemhildin mielenmasennukseen. – Antakaa hänen mennä menojansa, sanoivat he. – Ei hän enää pysty kostamaan, niin väsynyt kuin hän on elämään ja maailmasta vieraantunut. Ja Etzelistä me saamme ystävän ja auttajan!

Niinpä he sitten näyttivät seuraavana aamuna rajakreiville tien Lorscheniin, ja järkytetyin mielin astui tuo jalo mies Siegfriedin lesken puheille esittääksensä hänelle herransa toivomuksen.

– Oi Kriemhild, ylevä kuningatar, hän puhui, – teidän häikäisevää kauneuttanne eivät surut ja kärsimykset ole voineet himmentää, vaan ainoastaan jalostaa, ja henkinen suuruutenne ilmenee kirkkaimmin kovan kohtalon taakkaa kantaessanne. Sallikaa minun lahjoittaa teidät jälleen maailmalle.

Hiljaa vastasi Kriemhild, luoden katseensa ruumisarkkuun:

– Minulla on täällä toinen tehtävä.

– Ylevä kuningatar, lausui tuo jalo mies, – uskokaa se tehtävä minulle.

Silloin katsahti Kriemhild häneen nopeasti tulkitakseen hänen kasvoistaan hänen sanojensa tarkoituksen. Se, mitä ne hänelle puhuivat, virvoitti hänen kidutettua sydäntänsä.

– Minkä viestin minulle Etzel kuningas lähettää? kysyi hän nopeasti, ja jälleen kohdistuivat hänen ajatuksensa Hagenin tuhoamiseen.

– Hän tarjoaa teille, oi kuningatar, uskollisuutensa ja osallisuuden herruuteensa, puhui nyt Rüdiger. – Te saatte, kuten hän itse, hallita maailmaa.

– Maailmaako? toisti Kriemhild nopeasti hengittäen.

– Kuuluvatko vihollisenikin tuon maailman alaan? Silloin notkisti Bechelarenin rajakreivi Rüdiger polvensa ja vannoi Kriemhildin käsi omaansa suljettuna olevansa alati valmis häntä palvelemaan, jos Kriemhild seuraisi häntä tullakseen hänen herransa Etzelin puolisoksi.

Ylväänä seisoi Siegfriedin leski hänen edessänsä. Tuon kovia kokeneen naisen silmissä näkyi säihke, joka kävi yhä leimuavammaksi.

Siegfriedin näki Kriemhild edessänsä, kiihkeästi rakastetun miehensä, joka ei saanut lepoa, ennenkuin hänen murhansa oli kostettu.

– Huomenna, lausui kuningatar, – huomenna lähdemme matkaan, herra rajakreivi.

KUINKA KRIEMHILD TULI ETZELIN PUOLISOKSI JA KUINKA NIBELUNGIT

LÄHTIVÄT RETKELLE HUNNIEN MAAHAN.

Wormsissn vallitsi suuri hämmästys, kun kuninkaalliseen linnaan saapui tieto, että Kriemhild oli päättänyt niin pian lähteä matkaan. Ute rouva kiiruhti tyttärensä luo rukoillaksensa häntä viipymään vielä jonkun aikaa kotimaassa. Mutta Kriemhild rouva vastasi äidillensä:

– Kolmetoista vuotta ovat jo, arvoisa äitini, minun ja hovinaisteni juhlapuvut olleet koskemattomina lippaissaan. Mitään häävalmistuksia ei siis tarvita. Jos lykkäisin lähtöni Etzelin luo, voisi käydä niinkin, että menettäisin rohkeuteni ja peruuttaisin päätökseni. Mutta sitä ette tekään, arvoisa äitini, voine tahtoa, jos toivotte tyttärenne jälleen elpyvän elämään.

Äidillisen lämpimin mielin myönsi Ute rouva hänen olevan oikeassa, ja hovinaiset palvelijoineen olivat nyt työssä myöhäiseen yöhön varustellessaan kaikkea, mitä matkaa varten tarvittiin.

Päivänkoitteessa erosi Kriemhild Siegfriedin arkusta.

– Oma Siegfriedini, lausui hän kyyneleitä vuodattaen,– älä luule minun lähtevän luotasi iloitakseni toisen miehen rakkaudesta. Rakkauteni sinuun minut täältä karkoittaa. Niin rajaton on rakkauteni, sinä herrani ja sankarini, että se pakottaa minut tähänkin viimeiseen uhraukseen – uhraamaan oman itseni. Minä uhraudun, ettei Odemvaldissa vuodattamasi veri jäisi kostamatta. Murhaajan täytyy vihdoinkin sovittaa rikoksensa!

Ja hän suuteli kiviarkkua ja syleili sitä valkoisine käsivarsineen.

– Rakastan sinua, Siegfried, rakastan sinua elämässä ja kuolemassa, puhui hän. – Vaimosi on toimiva mielesi mukaisesti!

Hän nousi. Kiihkein katsein lausui hän jäähyväiset tuolle pyhälle paikalle, ja tarttuen laahukseensa hän asteli ylväänä ja pää pystyssä ulos linnasta.

Silloin hän näki Gunther kuninkaan odottamassa yhdessä Ute rouvan, Gernotin ja Geiselherin kanssa. Tuska, jonka hänen mielessänsä herätti kotiseudun jättäminen, johon tuhannet lapsuudenmuistot häntä kiinnittivät, valtasi niin kiihkeänä hänen mielensä, että hän heittäytyi äitinsä syliin ja piti hyvänään Guntherin suutelon. Mutta Gernot ja Geiselher nousivat yhdessä rajakreivin kanssa ratsaille saattaaksensa sisartaan rajalle saakka.

Rüdigerin pikalähetit olivat lähteneet parhailla ratsuilla viemään sanaa Etzel kuninkaalle, ja airueet kiiruhtivat väsähtämättä eteenpäin, yhä seuraten Tonavan vartta, kunnes saapuivat Wieniin. Siellä he ilmoittivat hunnien kuninkaalle Kriemhildin pikaisesta saapumisesta.

Hehkuva puna kohosi vanhan kuninkaan kasvoille. Hän kutsui koolle kaikki valtansa alaiset kuninkaat ja sankarit, kaikki uljaat liittolaisensa, ja tuon valiojoukon etunenässä ratsasti hän mahtavimpana kaikista ikävöimäänsä naista vastaan.

Rüdigerin ratsumiesten saattamana oli Siegfriedin suloinen leski matkannut kautta jylhän Baijerin mitään vaaraa kokematta, ja siten hän oli saapunut Itävallan rajamaihin, ja Bechelarenissa olivat Rüdigerin kukoistava puoliso Gotelind ja hänen hempeä tyttärensä lausuneet hänet tervetulleeksi.

– Tulen aina muistelemaan teidän hyvyyttänne, lupasi Kriemhild mieli kiitollisena, aavistamatta, minkä käänteen asiat vielä saisivat.

He jatkoivat matkaansa edelleen kautta Itävallan maiden, ja eräänä päivänä kohosi heidän edessään mahtava tomupilvi, jossa kilvet ja kypärät kimmelsivät ja josta joukko kuninkaita ja ruhtinaita kiiti heitä vastaan korskuvien ratsujen selässä. Ei ikinä vielä ollut Kriemhildin silmiä kohdannut sellainen komeus.

Pieni, laiha mies, jolla oli kellahtavat kasvot ja yllä vaatimaton puhvelinnahkaröijy, karahdutti täyttä laukkaa toisista edelle, laskeutui maahan ja ojensi jäntevät kätensä Kriemhildiä kohden nostaaksensa hänet ratsun selästä.

– Tervetuloa valtakuntaani, tervetuloa povelleni, sinä suloinen nainen, huudahti hän tulisesti, ja Kriemhild suuteli häntä hellästi, vaikka hän syvimmässä sydämessään tunsikin kauhua, ja Siegfriedin ihana olento kuvastui hänelle kaksin verroin kirkkaampana.

– Tässä minä olen, Etzel kuningas, hän vastasi, – ja tulen osoittamaan teille uskollisuutta, kuten tekin olette luvannut minulle osoittaa.

Silloin toisti Etzel, tuon vaaleaverisen kaunottaren hurmaamana, nopein sanoin kaikki, mitä hän oli käskenyt rajakreivin sanoa Kriemhildille – kuinka hän saisi jakaa vallan hänen kanssaan ja hallita kansaa ja sotajoukkoa. Ja Kriemhild hymyili hänelle kuin kaukaisiin haaveisiin vaipuneena.

Kuninkaat ja ruhtinaat lähestyivät nyt heitä osoittaaksensa Kriemhildille alamaista kunnioitustaan. Siten saapuivat Blödel, kuninkaan veli, Iring, tanskalaisten rajakreivi, tyyringiläisten maakreivi Irnfried, kuningas Dietrich Berniläinen, joka yhdessä asemestarinsa Hildebrandin ja kaikkien muiden sankariensa kanssa oli joutunut kodittomaksi, ja lukemattomat muut uroot sekä Aasian että Euroopan maista. Hunneja, kreikkalaisia, unkarilaisia, saksalaisia nähtiin siinä kirjavana joukkona. Kaikille ojensi Kriemhild kätensä ja huulensa, ja kaikki he olivat ihastuneita kuningattaren viehkeästä arvokkaisuudesta.

Enemmän kuin kaksi viikkoa jatkui häiden viettoa, ja Etzelistä tuntui hänen onnensa kerrassaan käsittämättömältä.

– Minä olen pienikasvuinen ja ruma, oi suloinen Kriemhild, puhui hän, – ja sankari, joka ennen oli teidän puolisonne, oli sanomattoman ihana. Kuinka te voittekaan valita minut, antamatta tuon minulle niin peräti epäedullisen vertailun vaikuttaa mieleenne?

– Oi, Etzel kuningas, vastasi Kriemhild rouva, – kun maailman kaunein mies kerran oli omani, niin kuinka olisin voinut tyytyä muihin kuin häneen, joka on kaikkein mahtavin. Olkoon uskollisuus teidän kauneutenne, sillä minä olen kokenut paljon vääryyttä.

Silloin vannoi Etzel kuningas kostavansa kaiken vääryyden, mikä häntä voisi kohdata, jos Kriemhild omistaisi hänelle täyden rakkautensa.

Mutta Kriemhildin ajatukset viipyivät yhäti Siegfriedin luona, joka lepäsi yksin ja elotonna Lorschin kappelissa koston hetkeä odotellen.

Kului vuosia, ennenkuin kuningatar oli ehtinyt kotiutua hunnien maassa ja luuli voivansa luottaa valtakunnan mahtimiesten alamaiseen uskollisuuteen. Hän oli lahjoittanut Etzelille pojan, joka kasteessa oli saanut nimen Ortlieb. Poikanen kasvoi ja kehittyi herttaiseksi ja pelottomaksi lapseksi ja oli Etzel kuninkaan silmäterä.

Etzel rakasti hartaasti kaunista puolisoansa, ja hän tiedusteli alati uudelleen vaimonsa toivomuksia. Niinpä tapahtui seitsemäntenä vuonna, kun Kriemhildiä jo oli ruvettu hartaasti kunnioittamaan kaikkialla hunnien maassa, että hän vastaukseksi kuninkaan kysymyksiin puhui hänelle täten:

– Niin rakas herrani, minulla on muuan toivomus, ja pyydän hartaasti teitä täyttämään sen. Olenhan saanut kokea varsin paljon rakkautta teidän puoleltanne, mutta sittenkin olen täällä muukalainen ja ikävöin nähdä kotoisia kasvoja. Jos veljeni tulisivat tänne ja kaikki muutkin ylväät Nibelungin-ritarit, niin kuinka se koroittaisikaan minun arvoani hovilaistenne silmissä, ja teistäkin sanottaisiin: Etzel kuningas ei todella ole valinnutkaan kehnoa puolisoa. Rakas herrani, luulen melkein, että koti-ikäväni häipyisi ja minua teihin kiinnittävät siteet yhä lujittuisivat, jos muinaiset maanmieheni näkisivät, kuinka suuressa arvossa minua täällä pidetään.

Etzel kuningas kutsutti luokseen parhaat oppaansa. Ne olivat hilpeitä soittoniekkoja, jotka tunsivat joka tien ja polun niin omassa maassa kuin muualla maailmassa. Ja kuningas ja kuningatar uskoivat heille viestinsä, ja he ottivat viulunsa ja lähtivät ratsain matkaamaan kohti Reiniä.

Wormsissa vietti Gunther kuningas rauhan ja riemun päiviä. Ei ainoakaan sodanhaluinen naapuri ollut rohjennut enää uhata hänen valtakuntansa rajoja siitä saakka, kun Etzel, maailman mahtavin valtias, oli tullut hänen langoksensa, ja Wormsin ylväässä hovilinnassa elettiin ainaisessa ilossa ja juhlahumussa. Tänäänkin vietettiin iloista juhlaa. Hagen Tronjelainen oli saapunut sekä hänen veljensä, hurjanrohkea Dankwart, ja Alzein herra Volker, tuo ritarillinen soittoniekka, jolle pelko oli kokonaan outo tunne ja joka Siegfriedin kuoltua oli nibelungien voimakkain sankari. He kaikki sekä vielä monet muut olivat nyt koolla maljojen ääressä, ja Volker lauloi uusia sankarilauluja Dietrich Berniläisestä ja hänen uskollisesta asemestaristansa Hildebrandista, ja ne saivat kuulijoitten mielet hehkumaan rohkeudesta ja halusta.

Silloin kuului ulkoa iloista viulunsoittoa, ja Volker keskeytti esityksensä ja huusi nauraen:

– Onko valkea valloillaan, koska hiiret niin vikisevät?

– Tuokaa soittoniekat sisään! huusi kuningas Gunther.

– Peloton Volker pelkää oivan soittoniekan maineensa joutuvan vaaraan!

– Tulivat nyt hunnilaislähetit sisään. Viulu leuan alla, jousi kielillä hypiskelemässä he touhusivat karkeloiden saliin, Nibelungiritarit purskahtivat jymisevään nauruun nähdessään nuo hypiskelevät narrit, Mutta nämä jatkoivat pyöriskelyänsä, kuin olisivat olleet markkinoilla.

– Mistä matka? huusi Gunther kuningas heille. Missä maassa noin lystikkäitä hyppyjä saa oppia?

Lähetit soittivat ja lauloivat:

– Sulle me, Gunther, terveiset tuomme, ja teille myös, Gernot ja Geiselher! Ritarit uljaat ja urhot oivat, viestiä riemuiten tarkatkaa! Hei, tuttu on teille maa hunnien kansan, mi Kriemhildille onnen uuden soi. Myös Etzelin tunnette, kuninkaan oivan ja puolison naisen tuon lemmekkään. Ei laulumme, hyppymme ihmettä liene, me juhlimme päivästä päivähän näin. Siksipä miettivät Etzel ja Kriemhild: "Onnemme nähkööt myös vierahat!" Me kutsun nyt tuomme: Te juhannusna kaikki saapukaat hunnien hovihin, kuninkaat ja ritarit, urhot muutkin! Me tanssimme matkaan jo oppaina!

Ja jälleen kiersivät soittoniekat ympäri salia, pyörien karkelossa, viulu leuan alla ja jousi kielillä hypiskellen, niin että seinät kajahtelivat nibelungien naurusta.

Hagen yksin katsoi synkkänä eteensä.

– Antakaapa noille tanssihiirille ruokaa! huudahti Gunther kuningas. – Hunnien maassa vietetään nähtävästi iloista elämää.

Ritarien nauru kajahteli yhä, airuettten jo lähdettyä sadoin kumarruksin salista. Silloin nousi Hagen Tronjelainen paikaltansa. Hänen tuikea katseensa sai toisten naurun vaikenemaan.

– Mitä te ajattelette tästä hilpeästä kutsusta? kysyi hän verkalleen, antaen katseensa kulkea ympäri salia.

– Ihanaa, ihanaa! huudahti nuori Geiselher. – Oi, kuinka iloitsenkaan tuosta matkasta!

– Minä lähden vilpittömällä ilolla sisartani tervehtimään, puhui Gernot.

– Entäs te, Gunther kuningas? kysyi Hagen.

– Tiedän kyllä, sanoi kuningas miettiväisesti, – ettei tuo matka teistä tunnu houkuttelevalta. Tehän ette ole vielä tehnyt sovintoa Kriemhildin kanssa. Mutta kun hän nyt on onnellinen, unohtaa hän onnettomuutensa ja ojentaa kyllä enollensa käden sovintoon. Nähdäkseni ei meille voisi tullakaan sopivampaa tilaisuutta käydä sisartamme tervehtimässä kuin nyt, kun hän sotaurhojen asemesta lähettää luoksemme hilpeitä soittoniekkoja.

Kaikki yhtyivät hyväksymishuudoin kuninkaan sanoihin. Se ärsytti Hagenia, niin että hän löi nyrkkinsä pöytään.

– Te mielettömät, onko teille mieluisampi lähteä kuolemaan viulujen vinkuessa kuin huokausten kohotessa ilmoille? Minä sanon teille, että meitä väijyy kuolema hunnien maassa! Lähettäkää hornaan nuo tanssimestarit ja pysykää omassa maassanne!

Silloin monet matkanhaluisista vaipuivat mietteihin harkiten tuon älykkääksi tunnetun miehen sanoja.

Mutta Gunther kohotti kätensä estääksensä muita puhumasta, ja kääntyen Hageniin hän lausui:

– Te ennustitte meille kuolemaa, Hagen, jos antaisimme sisaremme Kriemhildin mahtavalle Etzelille vaimoksi. Nyt on siitä kulunut seitsemän vuotta, eikä elämämme ole vielä niin onnellista kuin nyt. Ja tänään te ennustatte jälleen pahoja, vaikka tiedätte, että kieltävä vastaus tuottaisi meille sodan, joka hävittäisi meidät valtakuntinemme maan päältä. Jalo on Etzel kuningas, ja sisaremme Kriemhild suuteli meitä jäähyväisiksi. Jos siis te yksin tunnette pelkoa, niin jääkää kotiin.

Hagen ponnahti pystyyn kuin punaisella vaatteella ärsytetty härkä.

– Pelkoa? nauroi hän käheästi. – Pelkoako? Gunther kuningas, minä olen teidän vasallinne, mutta en ole vielä koskaan antanut teille aihetta lausua noin loukkaavia sanoja. Peruuttakaa ne! Lähden kyllä mukananne matkaan, vaikka meidät veisi itse paholainen!

Silloin Gunther kuningas nousi valtaistuimeltansa ja sulki kaikkien ritarien nähden uskollisimman vasallinsa syliinsä.

Mutta Volker otti viulunsa, painoi sen ilveilevästi hymyillen leukansa alle, hypitteli jousta kielillä ja tanssi kömpelöin askelin kautta salin, hoilottaen hunnilaisten soittoniekkojen tapaan: – Tervetulleita kaikki, te nibelungit, Kriemhildin markkinakemuihin!

Silloin kajahti uusi naurunpuuska salista, ja yksinpä Hagenkin rypisti silmänsä umpeen ja väänsi partasuunsa nauruntapaiseen irvistykseen nähdessään uljaan soittoniekan käsittelevän uhkaavaa vaaraa noin halveksivasti.

Mutta seuraavina päivinä oli hänellä pitkiä ja vakavia neuvotteluja Guntherin kanssa hoviväen varustautuessa matkaan hilpeää leikkiä laskien, ikäänkuin olisi hääretki ollut kyseessä. Ja Hagen puhui veljensä Dankwartin ja Volkerin kanssa, ja he lähtivät matkaan ja toivat omilta alueiltansa tuhat lujasti asestettua ritaria ja kaksin verroin aseenkantajia.

– Jotta eivät hunnit koirina hyökkäisi kintereillemme, sanoi Hagen. – En ole vielä koskaan nähnyt markkinajuhlia, joissa ei lopuksi olisi tapeltu.

Muutaman päivän kuluttua hunnilaisten airuiden lähdettyä ratsastivat nibelungit heidän jälkeensä itäänpäin. Paitsi kolmea burgundilaisruhtinasta, Guntheria, Gernotia ja Geiselheriä, kuului retkikuntaan joukko kuuluisimpia sankareita, kuten Hagen Tronjelainen, hänen veljensä Dankwart, Volker Alzein herra, sekä tuhat uljasta ritaria ja kolmetuhatta aseenkantajaa.

Kun tämä suuri ratsujoukko saapui Baijeriin ja ehti Tonavan luo, oli virta niin vuolas, etteivät he voineet ratsastaa sen poikki. Lauttamiehiä ei myöskään näkynyt missään, kuinka he niitä koittivatkin huudoillaan kutsua.

– Jokohan uhkaisi tuho näin lähellä, mietiskeli Hagen, lähtien yksin rantaa pitkin alusta hakemaan. Aurinko poltti kuumasti, virralta vain tuli virkistävää vilpeyttä. Kun Hagen nyt hakien hiiviskeli rantapensaikossa, havaitsi hän pienessä lahdekkeessa kaksi lumivalkoista naisolentoa, jotka olivat riisuneet yltään vaatteensa ja hilpeästi uiskentelivat viileässä virrassa. Vyötäröltä jatkui heidän vartalonsa kalanpyrstön kaltaisena. Pitkin loikkauksin kiiti Hagen kautta pensaikon ja otti vedenneitosten vaatteet, kohottaen ne korkealle. Silloin alkoivat uiskentelijat pyytää ja rukoilla:

– Anna meille takaisin vaatteemme, että voimme jälleen muuttua ihmismuotoon! Anna meille vaatteemme, niin ennustamme sinulle tulevia asioita!

– Mitä, naureskeli Hagen, – tämähän on harvinainen saalis. Mutta jos te todella olette niin kaikkitietäviä ja tahdotte, että teitä uskoisin, niin sanokaa ensiksi, mikä on minun nimeni ja matkani päämäärä.

– Hagen Tronjelainen sinä olet, huusi toinen vedenneitosista.

– Olet nibelungien kanssa matkalla hunnien maahan. Siegfriedin lesken, kuningas Etzelin vaimon Kriemhildin luokse, huusi toinen.

Silloin puhui Hagen työläästi hengittäen:

– Ennustakaa siis, mitä minulla ja nibelungisankareilla on odotettavissa!

Toinen vedenneitosista kohotti välkähtelevää ruumistansa vedestä ja puhui mielistellen:

– Onnellinen olet sinä, Hagen, onnelliset kaikki toverisi! Runsain kunnianosoituksin saatte palata takaisin Burgundinmaahan!

Synkeä mies hengähti syvään helpotuksesta. Voimakkaalla heitolla hän palautti vaatemytyn ennustajattarelle. Vedenneidot kävivät siihen nopeasti käsiksi ja jakoivat pukineet keskenänsä. Mutta toinen heistä kohottihe vielä uudelleen kimmeltävän pyrstön välkähdellessä esiin vedestä ja huusi ilkkuen:

– Voi sinua, tyhmyri, joka luulet olevasi maailman älykkäin ja ovelin mies! Jos olisimme äsken sanoneet sinulle totuuden, olisit raivostuneena anastanut meidän vaatteemme. Mutta nyt saat kuulla totuudenmukaisesti, mikä kohtalo sinua ja tovereitasi odottaa: Teidän tuhansista retkeläisistänne ei kukaan muu enää ole näkevä kotiseutua kuin hovikappalainen, jonka olette ottaneet mukaanne. Kaikki muut on Kriemhildin kosto saattava maineettomaan kuolemaan.

Pilkkanauruun puhjeten katosivat neidot. Tuima sankari tunsi verensä jähmettyvän kammosta. Sitten hän rohkaisi mielensä, kulki edelleen rantaa pitkin ja havaitsi virran toisella rannalla lujatekoisen talon ja sen edustalla lautan.

– Tule noutamaan minua, lautturi! huusi Hagen jymisevällä äänellä, asettaen kätensä torveksi suullensa. – Tule noutamaan, taikka sinut perii paha!

Silloin tuli jättiläismäinen lautturi ulos talostansa, irroitti lautan ja työnsi sen vesille. Ja virran yli ehdittyään hän sanaakaan sanomatta kohotti suunnattoman melansa ja alkoi sillä takoa Hagenin päätä, niin että maailma musteni sankarin silmissä. Silloin hän hyppäsi lautturin luo veneeseen, mutta sai niin voimakkaan potkun, että lysähti polvillensa. Nyt tempasi Hagen Balmungin huotrastaan ja lävisti voimakkaalla, alhaalta päin annetulla iskulla jättiläisen rinnan ja pään. Tulvaveden tavoin virtasi punainen veri veneeseen.

Hagen heitti lautturin jykevän ruumiin veteen. Sitten hän tarttui lujin kourin airoihin ja ohjasi veneen virtaa pitkin paikalle, missä nibelungit olivat odottamassa.

Vakavana silmäili kuningas Gunther veneessä höyryävää verta.

– Tuo on huono alku, sanoi hän, – eikä se ennusta mitään hyvää.

– Käykää alukseen, kehoitti Hagen. – Minä vien teidät toiselle rannalle, – ritarit ja aseenkantajat ensiksi.

Ja hän kuljetti väsymättömästi lauttaa edestakaisin, ja illan tultua vei hän viimeisetkin retkikunnasta joen poikki. Silloin olivat hänen kanssaan lautalla Gunther kuningas, Gernot ja Geiselher, Dankwart, Volker ja hovikappalainen.

– Miksi te ohjaatte keskelle kovinta virtapaikkaa? kysyi Gunther kuningas. – Aiotteko syöstä meidät viimeiset perikatoon?

Synkeä Hagen ei vastannut. Ehdittyään pahimman pyörteen reunalle hän äkkiä kysyi papilta: – Sanokaas, osaatteko te uida, kappalainen?

– En paremmin kuin rautapunnus, naureskeli hilpeä herranpalvelija.

Silloin otti Hagen häntä äkkiä kurkusta, kohotti hänet ilmaan ja heitti tyrmistyneen miehen pyörteeseen, niin että vesi pärskyi veneeseen. Seuralaiset huusivat kauhusta. Mutta Hagen tarkkasi pyörrettä kumartuneena kauas veneen reunan ylitse. Kiroten hän sitten peräytyi. Pyörre oli heittänyt kappalaisen virran pinnalle, laine heitteli häntä laineelle kuin palloa, ja vettä valuvana hän viimein läiskähti rannalle, tarttui kiihkeästi pensaikkoon ja katosi nyrkkiä puiden illan pimeään.

Silloin tiesi Hagen, että vedenneito oli puhunut totta, ja etteivät nibelungit enää koskaan palaisi takaisin retkeltänsä.

Rantaan ehdittyään hän tarttui vaieten miekkaansa ja tuhosi sillä aluksen.

– Mikä teitä oikein vaivaakaan? huusi Gunther kuningas hänelle. – Mitä pahaa oli kappalainen tehnyt teille? Miksi rikotte mieletönnä ainoan aluksemme. Selittäkää syynne.

Synkeänä seisoi Hagen tuhatlukuisen joukon ympäröimänä. Jäätävän kylmästi hän kertoi vedenneidon ennustuksesta ja kuinka hän oli tutkinut, pitäisikö se paikkansa kappalaiseen nähden, sekä huomannut sen totuudenmukaiseksi. – Kuolema enää vain odottaa meitä, puhui hän. – Ja jotta se tulisi kunniakkaaksi eikä yksikään meistä pelkurimaisesti toivoisi pelastuvansa tällä aluksella, olen sen rikkonut. Ja nyt, hyvät herrat, jatkoi hän, ja hänen naurunsa raikahti kankaan poikki, – lähtekäämme jatkamaan hauskaa markkinamatkaamme!

KUINKA NIBELUNGIT SAAPUIVAT BECHELARENIIN, JOSSA GEISELHER KIHLASI

RÜDIGERIN TYTTÄREN JA KUINKA HE VIHDOIN PÄÄSIVÄT PERILLE ETZELIN LINNAAN SEKÄ MILLÄ TAVOIN KRIEMHILD OTTI HEIDÄT VASTAAN.

Volker ratsasti nyt etumaisena, – Volker, tuo ritarillinen soittoniekka, jolle pelko oli outoa ja joka Siegfriedin kuoltua oli nibelungien voimakkain sankari.

Ja koska Volker ei tuntenut pelkoa ja koska hänen ruumiinsa oli karaistu ja hän harrasti ylevää taidetta, siksi hänessä herätti pelkkää hilpeyttä kaikki se, missä muut näkivät vaaraa, ja taistelu oli hänestä kuin juhlanviettoa.

Volker ratsasti nibelungien etupäässä, opasti heitä ja lauleli heille laulujansa. Ja hänen laulunsa oli niin heleänhilpeätä, että nukkuvat lintuset heräsivät ja alkoivat yön pimeydestä huolimatta liverrellä kilpaa hänen kanssaan, ratsut liikuttelivat karkeloiden kavioitansa ja ratsastajatkin viimein heräten kuolonajatuksistansa jäivät kuuntelemaan noita raikkaan elämän säveleitä ja uhkamielisesti kalistelivat miekkojansa. Ja Volker herra lauloi riemulaulun asevoitosta ja sankarimaineesta – elämästä, joka aralle pelkurille on lyhykäinen ajanhetki vain, mutta hilpeälle taistelijalle suo laulajan ikuistaman muiston. Kuolemasta, hän lauloi, joka on suloisempi immen suuteloa, jos se saapuu miekan höyrytessä vihollisen hurmeesta. Niin lauloi Volker herra, innostaen ja hurmaten, rohkaisten ja yllyttäen, niin että aseenkantajienkin ryhti kävi ylväämmäksi, heidän katseessaan hehkui taistelunhalua ja heidän povensa kohoili kiihkeästi.

Näin jatkoi retkikunta matkaansa halki yön pimeään vaipuneen Baijerin, kohti lähestyvää Itävallan rajaa.

Burgundilaisruhtinaat ratsastivat veljellisesti yhdessä. Heitä seurasi suuri joukko ritareita ja aseenkantajia. Loppupäässä seurasivat vartijoina Hagen ja hänen veljensä Dankwart.

– Etkö kuule mitään? kuiskasi Hagen veljellensä ratsuansa pidättäen.

Tarkaten öisestä pimeydestä kuuluvia ääniä mumisi Dankwart:

– Nopeita ratsasmiehiä on kintereillämme. – Pysäytä jälkijoukko, käski Hagen. – Mutta hiljaa, etteivät ruhtinaamme huomaa mitään, eivätkä käy levottomiksi, sillä heillä tulee piankin olemaan huolta yllinkyllin.

Niin uskollisesti huolehti Hagen herrojensa mielenrauhasta.

Jälkijoukko pysähtyi ja asettui Dankwartin käskystä vahtiin tien molemmin puolin. Gunther kuningas joukkoineen oli jo ehtinyt näkyvistä. Silloin kuului maantieltä yhä lähenevää kavioiden kopsetta, ja kuun valossa nähtiin ratsujoukko, joka oli kymmenen kertaa voimakkaampi Hagenin johtamaa, ja sen etunenässä läheni hurja Baijerin herttua.

– Jokos saavutan teidät vihdoinkin, sen tuhannen maankiertäjät ja salamurhaajat! huusi hän päästään punaisena kuin kiukustunut kalkkuna. – Ken teistä on surmannut minun lautturini? Toimittakaa tänne se konna, että pistän hänet elävältä poskeeni, ennenkuin syön teidät toiset jälkiruoaksi.

Rauhallisesti ratsasti Hagen esiin, käsi miekan kahvalla.

– Te erehdytte, jalo herttua, vastasi hän raivostuneelle miehelle. – Lautturinne kävi ensiksi minun kimppuuni. Puheestani lainkaan välittämättä hän iski melallansa minua päähän, niin että korvani vieläkin suhisevat. Jos baijerilainen tervehtimistapa on sellainen – –

– Tästä saatte lisäksi hyvänpäiväntoivotuksen! ärjäisi tuimistunut herttua, karahutti Hagenia kohti ja iski rautanuijallaan hänen kypäriinsä, niin että sen kiinnikkeet katkesivat ja sankari suistui huumaantuneena ratsun selästä. Sen näki Dankwart, ja vimmastuneena hän käänsi ratsunsa herttuaa kohden.

– Tulehan tänne, sinä ahmatti ja juopporatti! huusi hän raivoissaan. – Saat nielaista tämän miekan, enkä minä vaadi siitä edes suurta kiitosta! – Ja hän taivutti käsivartensa kauas taapäin, aivan kuin hänellä olisi ollut puu kaadettavana, ja miekka suhahti kautta ilman rikkoen herttuan kaulavaruksen ja katkaisten hänen päänsä, joka pallona vieri tien poikki.

– Korjatkaa heidät kaikki paistinpannuunne! huutaa jymähdytti Dankwart. – Nyt on meidän vuoromme käydä aterialle!

Hänen ratsumiehensä hyökkäsivät tien kummaltakin puolen vihollisen kimppuun, ja heidän miekkansa tuhosivat kaikki, mitä niiden tielle sattui. Parisataa baijerilaista sai surmansa, toiset pelasti hurja pako.

Mutta Hagen oli jo noussut maasta, ja hän pudisti pontevasti Dankwartin kättä.

– Ei siitä kannata puhua, sanoi Dankwart. – Veljesten tulee pitää toistensa puolta, kuin olisi oma nahka kyseessä! Ja he ratsastivat kiiruusti pääjoukon jälkeen ja saavuttivat pian Gunther kuninkaan ja hänen veljensä, jotka hymyssä suin kuuntelivat Volkerin lauluja.

Päivän valjettua he saapuivat rajaseudulle, joka kuului Bechelarenin Rüdigerin vallan alle.

Rajavartija toitotti mahtavasti torveansa, ja airueet kiiruhtivat Rüdigerin linnaan ilmoittamaan nibelungien tulosta.

Silloin riemuitsi jalo rajakreivi vilpittömästi saadessaan vastaanottaa niin arvokkaita vieraita, ja hän kiiruhti viidensadan ritarin etunenässä matkasta väsyneitä sankareita tervehtimään.

– Tervetultuanne herrani Etzelin valtakuntaan, huusi hän hilpeästi, – olette sydämellisesti tervetulleet Rüdigerin taloon. Levätkää niin kauan kuin suvaitsette ja tyytykää siihen, mitä keittiöni ja viinikellarini voi tarjota. Minun osakseni tulee tänään suuri kunnia, jalot herrat!

Ruhtinaat hypähtivät ratsujensa selästä ja syleilivät lämpimästi tuota oivaa miestä. Ja Hagen suuteli häntä hilpeästi, ja samoin tekivät myös Dankwart ja Volker. Sitten he ratsastivat leikkiä laskien ja iloisesti jutellen Rüdigerin rauhalliseen linnaan, ja kun kaunis rajakreivitär Gotelind ja hänen ihmeen suloinen tyttärensä viittaillen huusivat heille tervehdyksiänsä, vapautuivat tulijat levottomuudestansa ja kotoinen turvallisuudentunne täytti heidän mielensä.

Pitkien pöytien ääressä istuivat nyt ritarit ja aseenkantajat nopeasti pystytetyissä teltoissa. Mutta ruhtinaat ja mahtavimmat sankarit istuivat sisällä talossa kuin perhepöydän ääressä, ja rouva Gotelind ja hänen tyttömäisen hilpeä tyttärensä istuivat heidän seurassansa.

Miehet juttelivat sodasta ja taisteluista ja monenmoisista tulisista otteluista. Ja Gotelind rouva puheli hymyillen kotielämän rauhasta ja lepohetkien suloisesta siunauksesta. Silloin kohotti nuori Geiselher haaveellisena päänsä, ja Gotelindin tytär teki samaten, ja heidän katseensa sulivat yhteen pitkäksi, pitkäksi aikaa, ja heidän ilmeensä kävi yhä hämmästelevämmäksi ja riemukkaammaksi.

Hagen havaitsi sen ensiksi. Hiljaa hän huomautti siitä Guntherille, kuiskaten hänelle: – Hankkikaapas meille selänkate hunnilaisten riemujuhlan varalle, joka meitä odottaa. Liittykää lankoussiteillä Rüdigerin taloon, silloin saamme oivan liittolaisen avuksemme.

Ja Gunther kiinnitti Rüdigerin ja kauniin Gotelindin huomion noihin nuoriin ihmislapsiin, ja kaikki he katselivat riemuiten onnellisia olentoja, jotka juuri olivat tulleet tietoisiksi lemmestään ja vastalemmestä.

Silloin lausui kuningas Gunther lujalla äänellä kesken salissa vallitsevaa hiljaisuutta: Suloinen lapsukainen, sano, miellyttääkö veljeni Geiselher sinua?

Hehkuva puna poskillaan heräsi tyttönen haaveistaan. Hämillään hän katseli aterioitsijain hymyileviä kasvoja. Aran metsä vuohen kaltaisena hän livahti tiehensä pöydästä ja huoneesta.

Säpsähtäen oli myöskin Geiselher kuullut tuon kysymyksen. Mutta vikkelästi nyt hänkin ponnahti pystyyn ja riensi neitosen jälkeen saavuttaen hänet käytävässä. Sylinsä levittäen hän pusersi järkytetyn tytön povellensa.

– Pelkäätkö minua, suloinen impi? kysyi hän.

– En tiedä, sopersi neitonen.

– Lemmitkö siis minua hiukan? Oi sano, sano! Ei, et suinkaan vain vähäsen! Niin lämpöisesti, että tahdot tulla omakseni, vaimokseni ja ainaiseksi toverikseni, puhui nuorukainen hellästi. – Oi, etkö edes vastaa! Ja minä kun olen lempinyt sinua ensi näkemisestä lähtien, enkä jaksa elää, jos en enää saa sinua nähdä.

– Sinun täytyy elää! huudahti tyttönen kietoen hennot käsivartensa hänen kaulaansa. – Sinun tulee elää minun lempeni huomassa, oi sinä rakas, rakas mies!

Sanaakaan he eivät enää saaneet puhutuksi, vaan vahvistivat tulisilla suuteloilla nuorten sydäntensä liiton.

He palasivat nyt takaisin saliin kädet kiedottuina toistensa kaulalle. Ja Gunther vei onnesta autuaan tyttösen Rüdigerin ja Gotelind rouvan luo. Nibelungit hypähtivät istuimiltaan, ja veljien ja ystävien muodostamassa piirissä kihlasivat nyt Rüdiger ja Gotelind rouva ainokaisen lapsensa Geiselherin morsiameksi.

Kihlattujen kunniaksi ei joudettu viettämään turnajaisia eikä kansanjuhlia. Liian kallis oli nuorelle kihlaparille niukka yhdessäolon aika, ja vanhemmat ja vieraat antoivat heidän kahdenkesken liehuilla metsissä ja vainioilla. Yhden ainoan päivän he vain saivat omistaa lemmellensä, eivätkä he mielestänsä saaneet kylläkseen osoitetuksi toisillensa rakkautta sanoin ja lahjoin. Alati nähtiin heidät tuona päivänä toistensa rinnalla hellissä hyväilyissä, ja kätensä ristien lausuivat ihmiset:

– Tuo jos mikä on ihmisonnen, nuoren lemmen ilmetty kuva!

Seuraavana aamuna pärähtivät torvet päivän sarastaessa Rüdigerin talon edustalla. Hei, kuinka aseenkantajat ja palvelijat nyt kiiruhtivat talleihin ratsuja noutamaan ja satuloimaan! Teltoissa ja käytävissä kilisivät kannukset, ritarit lausuivat kiitolliset jäähyväiset rouva Gotelindille, astuivat ulos päivänpaisteeseen ja hypähtivät ratsuillensa. Nyt tuotiin myöskin Rüdiger herran ratsu, ja tuo ritarillinen rajakreivi puhui:

– Arvon herrat, jotka yksinkertaisessa talossani solmitun kihlauksen johdosta olette käyneet minulle entistäkin rakkaammiksi, teidän täytyy sallia minun saattaa teitä maan halki suojatakseni teitä arvovallallani ja asevoimalla raakatapaisten kansain hurjuudelta, niin että saavutte onnellisesti Etzelin hoviin, mistä, jos Jumala niin suo, yhdessä palaamme jälleen Bechelareniin viettämään iloisia häitä.

Silloin ratsastivat herrat hänen luoksensa ja puristivat kiitollisina jalon miehen kättä. Sitten etsivät he katseillaan nuorta Geiselheriä.

Isäntä katseli heihin hymyillen. He ymmärsivät hänen tarkoituksensa ja hymyilivät hekin. Ja Geiselheriä odottamatta lähti retkikunta ratsastamaan pois linnasta.

Tunnin ajan olivat he jo olleet matkalla, kun Geiselher tuli ratsastaen vaahtoavalla hevosella. Mutta hän ei pysähtynyt ruhtinaallisten veljiensä luo, jotka ratsastivat rajakreivin seurassa, vaan hän kiiruhti Volkerin rinnalle, joka joukon johtajana laulaa raikahdutteli väsymättömän innokkaasti, ja pian kuultiin Geiselherin heleän äänen säestävän Volkerin voimakasta laulua ja sotaisten säveleiden vaihtuvan hempeiksi, suloisiksi, autuaiksi lemmenlauluiksi, joihin vähitellen yhtyivät kaikki retkikunnan ritarit.

Lemmenlaulujen raikuessa saapui ratsasjoukko Kriemhild kuningattaren vaikenevaan valtakuntaan.

– Tämä vastaanotto ei minua miellytä, puhui Hagen nureksien veljellensä Dankwartille, kun Etzelin mahtava linna alkoi häämöittää heidän edessään. – Pelkäänpä, että näissä markkinakemuissa tullaan enemmän itkemään kuin iloitsemaan.

– Ei hätääkään! naurahti Dankwart. – Volker muistaa käytellä viulunsa jousta!

Ratsastajajoukko tuli heitä vastaan.

Väreistä ja vaakunoista oivalsivat nibelungit, että tulijoina olivat kuningas Dietrich Berniläinen[*] ja hänen sankarinsa: asemestari Hildebrand, väkevä Wolfhart, Hildebrandin rajuluontoinen veljenpoika, rohkea Siegstab, Dietrichin sisarenpoika ja Bernin herttua, sekä Helferich, goottien taitava sotapäällikkö.

  [*] Dietrich von Bernin nimellä on itägoottilainen kuningas Teoderik
  Suuri punoutunut saksalaiseen sankaritarustoon; Bernillä tarkoitetaan
  Teoderikin italialaista pääkaupunkia Veronaa. Koska kansanrunous ei
  voinut käyttää väärin keinoin valtaan päässyttä valloittajakuningasta
  sankarinaan, niin asetti se historialliset tosiasiat päälleen
  seisomaan ja teki Dietrichistä (Teodoorikista) oikean asian
  marttyyrin, jonka Otacher (Odovaker) oli karkoittanut Italiasta ja
  joka maanpakolaisena löysi turvapaikan hunnilaiskuninkaan Etzelin
  (Attilan) hovissa. Saksalaisessa sankarirunoudessa Dietrich on
  kuvattu väkevimmäksi ja samalla puhdas- ja helläluontoisimmaksi
  kaikista satu-urhoista.

Iloisin katsein kannusti Hagen Tronjelainen ratsuansa kiiruhtaen maailmankuulua kuningasta vastaan.

– Tapahtukoon nyt mitä tahansa, riemuitsi Hagen. – Dietrich sankari on täällä vasalleinensa!

Ja koditon goottilaiskuningas tervehti sydämellisesti Hagen sankaria, ruhtinaita ja ritareita. Ratsastaen syrjään Gunther kuninkaan ja Hagenin seurassa hän puhui heille hartaasti varoitellen:

– Minä tulen varoittamaan teitä, hyvät herrat. Palatkaa kiireen kaupalla takaisin ohjakset höllinä, niin että ratsunne liitävät kuin linnut tietänsä takaisin. Yhä vieläkin tuntee Etzelin kuningatar itsensä Siegfriedin leskeksi, ja hänen vihansa on hirvittävämpi kuin koskaan ennen. Joka suunnalta on hän kutsunut joukkoja koolle, ja niitä on linnassa lukemattomia tuhansia. Saatte uskoa minua, kun sanon, etteivät ne ole täällä vain juhlapäivien komeutta lisäämässä. Mutta Etzel kuningas on kahlehdittu lemmensiteillä, vaikka hän onkin perin rehellinen mies ja pitää vieraanvaraisuutta pyhänä. Minä puolestani en voi teitä auttaa, sillä Etzel kuningas on ystävän uskollisuudella tarjonnut minulle kodittomalle turvapaikan ja apunsa.

Vaieten kuuntelivat Gunther ja Hagen jalon miehen varoituksia. Vaieten ratsastivat he edelleen.

– Pitäisikö nibelungien lähteä pakoretkelle? sanoi Gunther. – Ja ilman miekaniskuakaan? Periäkseen kotimaastaan naisten ja lasten ikuisen pilkkanaurun? Ennemmin tahdon kuolla, jos en saa luottaa sisareni Kriemhildin hyvyyteen.

– Sisareltanne Kriemhildiltä, sanoi Dietrich vakavasti, – ei teillä ole mitään hyvää odotettavissa.

Silloin nauroi Hagen Tronjelainen tuikeasti. – Saammepa nähdä, jalo herra, puhui hän, – mitä hänellä puolestansa on meiltä odotettavissa! Vielä me olemme elossa!

– Olkaa siis varuillanne, kehoitti Dietrich. – Minulle tuottaisi surua, jos sellaiset ylväät ritarit, joita oivallisempia maailma ei tunne, täällä pakanamaassa joutuisivat naisen koston uhreiksi. – Ja istuen pää pystyssä ratsunsa selässä hän ohjasi nibelungijoukon korkeasta portista Etzelin linnaan, joka oli suuri kuin kaupunki ja täynnä pylvässaleja ja turnajaiskenttiä, ja kaikki kansa tunki lähettyville katsomaan, kun kuninkaan tallivoudit ohjasivat vieraat heidän asuntoihinsa.

Kalpeana seisoi Kriemhild kuningatar huoneessansa. Kiihkeästi kietoi hän käsivartensa ikkunaristikon ympärille, ja hänen povestansa tunki esiin valitus: – Oi sinä unohtumattoman puolisoni muisto, oi te kyynelin vietettyjen päivien ajatukset, te kiduttavain öitten tuskat, oi sinä kaikkein raskain uhri, jonka tein tullessani Etzelin omaksi – palatkaa luokseni, jotta kaikki haavani puhkeaisivat uudestaan verta vuotamaan enkä epäröisi ryhtyessäni kostoon, johon minut velvoittaa sinulle tekemäni vala, oi Siegfried, armas sankarini. Kruunu kiharoillaan, ruhtinaallisesti vaatetettuna ja ylväin ryhdin lähti hän ritareittensa ja hovinaistensa ympäröimänä pihalle vieraita vastaanottamaan. Nuorta Geiselheriä, joka oli Siegfriedille ollut kaikkein rakkain hänen langoistansa, hän tosin suuteli, mutta enoansa, Tronjen Hagenia, ei hän tervehtinyt ollenkaan.

Kasvot marmori valkeina seisoi Kriemhild hänen edessään ja kysyi kylmästi:

– Tuotteko tullessanne Nibelungin aarteet, jotka minulta riistitte?

Silloin tiesi Hagen, että hänen kuolemantuomionsa jo oli järkkymättömästi langetettu, ja ylpeästi hän vastasi:

– Olisiko minun pitänyt laahata nekin mukanani? Katsokaapa vain asetta, jonka olen kuljettanut kupeellani Reinin varrelta hunnien maahan. Vieläkö enempää tekisi teillä mieli?

Kuullessaan tuon julkean pilkan puri Kriemhild huulensa verille.

– Riisukaa aseenne! sanoi hän. – Täällä ei ole tapana käydä asestettuna aterialle.

– On parempi, että pidämme ne vyöllämme, vastasi Hagen. – Voisihan tapahtua, että pöytään ilmestyy ihmeellisiä otuksia paloiteltaviksi.

Silloin palasi kuningatar linnaan ja käski ritariensa riisua vierailta aseet. Mutta nibelungit olivat jo menneet heille asunnoksi määrättyyn saliin, ja ovella istui Hagen ja hänen rinnallansa Volker, soittoniekka, ja heillä oli paljaat miekat poikittain polvillaan. Täten he sulkivat tulijoilta tien ja katselivat hymyssä suin lähestyviä hunneja, ikäänkuin olisi heidän huviksensa tuotu näytteille villieläimiä.

Kriemhild tarkkasi ikkunastansa tuota pilkantekoa. Hän huusi nyt luokseen uskollisimmat ritarinsa, ja nähdessään kuningattarensa nyyhkyttävän tuskasta lupasivat he seurata häntä ja täyttää hänen käskynsä. Silloin lähti Kriemhild nopeasti heidän edellänsä pihaan.

– Tuolla tulee kuningatar, sanoi Volker herra. – Olipa kuinka tahansa, niin meidän täytyy kumminkin nousta paikoiltamme.

– Teloittaja siellä lähestyy, sanoi Hagen. – Enkä ole koskaan kuullut kenenkään kumartavan vapaaehtoisesti teloittajallensa.

Ja Volker vastasi nauraen: – No hyvä, istukaamme sitten. Minä pysyn teidän toverinanne.

– Kiitän teitä, sanoi Hagen, ja hänen äänessään soinnahti liikutuksen sävy, – varmaankin ensi kerran hänen elämässään. – Kutiin teitä, rakas toveri, että olette minulle niin uskollinen.

Mutta Volker vastasi: – Ei missään maailman ääressä ole koskaan nähty ritaria, joka olisi ollut herrallensa uskollisempi kuin te. Mitä uskollisuus merkitsee – ei mielistelevä uskollisuus, joka siroittelee ruusuja herransa tielle – ei, vaan tuo tuikea tunne, joka uhmailee kuolemaa ja paholaista – sen olen oppinut teiltä.

Aivan Kriemhildin kasvojen edessä he ojensivat toinen toiselleen voimakkaat kätensä.

Ylväänä seisoi kuningatar tronjelaisen sankarin edessä, ja säihkyvin silmin hän katsoi vihaamaansa mieheen.

– Minä kysyn teiltä, Tronjen herra Hagen, lausui hän, näiden sankareitteni kuullen: tunnustatteko, että olette riistänyt petoksella minulta Nibelungin aarteet?

Ja partaansa nauraen vastasi Hagen: – Se oli hupaisa kepponen, jota en ikipäivinä osaa katua.

– Tunnustatteko myöskin, jatkoi kuningatar yhä lujemmalla äänellä, – olevanne se kirottu mies, joka salaa murhasi herrani Siegfriedin?

Ja Hagen vastasi: Mitä varten toistatte kaikki nuo vanhat kaskut? Tietysti minä olen sama Hagen kuin ennenkin, kiireestä kantapäähän ja joka sormen nenään. Ja jos teidän olisi mahdollista vieläkin kerran solvaista kuninkaani Guntherin puolisoa, niin surmaisin minä sankarinne vielä toistamiseen.

Veljeni olen tänne kutsunut enkä sinua, huusi Kriemhild kiihkeän vihan vallassa. Henkipatto olkoon pelkuri salamurhaaja! Tuokaa minulle hänen päänsä, miehet! Hagen ei edes noussut paikaltansa. Hän hypisteli vain kalpansa kahvaa, ikäänkuin se olisi ollut harpunkaula, ja Volker kilahdutti peukalolla ja etusormella säiläänsä kuin viuluaan virittääkseen.

Tuo kylmäverisyys lamautti hunnilaisritarien rohkeuden, ja he kuiskuttelivat keskenänsä ja ehdottivat kuningattarelle: – Odottakaa otollisempaa aikaa! Etzel herra voisi vihastua meihin, jos surmaisimme hänen vieraansa, ennenkuin hän on heitä tervehtinyt ja saanut nähdä kasvoista kasvoihin nuo satujen sankarit.

Luoden halveksivan katseen ritareihinsa käännähti kuningatar linnaa kohden ja palasi vaieten sisään.

Yö saapui ja hiljaisuus vallitsi uhkeassa linnassa ja avaralla kartanolla ja jättimäisissä pylvässaleissa.

Nihelungit nukkuivat jo, sillä he aikoivat seuraavana aamuna mennä tervehtimään mahtavaa hunnilaiskuningasta.

– Levätkää huoleti, rakkaat herrat, oli Hagen sanonut heille, – painajaista pelkäämättä. Minunlaiseni vanhus ei kaipaa unta, ja minä huolehdin kyllä turvallisuudestanne.

Mutta Volker oli mitään puhumatta jäänyt hänen seuraksensa, ja nyt he istuivat yhdessä saliin johtavilla portailla tuijottaen yön pimeyteen.

Ja sitten otti ritarillinen soittoniekka viulunsa esiin ja nosti sen hiljaa poskellensa. Kaukaisessa hunnien maassa hän soitti kotimaasta ja Reinvirrasta, ja hänen soittonsa oli kuin tervehdys kultaiselle elämälle.

Unetonna seisoi Siegfriedin leski korkean holviakkunansa ääressä tuijottaen alas vartiossa oleviin sankareihin. Hänen katseessaan oli kuin salaman uhkaa, ja se iski Hageniin, niin että tämä katsahti ylös ja havaitsi Kriemhildin varjon akkunassa. Silloin tarttui hän kuin leikitellen Balmungiin, jonka hän oli anastanut kuolleelta sankarilta, ja hän piti sen kahvaa koholla ylöspäin, niin että siihen juotettujen jalokivien kimmellys sattui kuningattaren silmiin ja hän kirkaisi tuskasta tuntiessaan Siegfriedin aseen.

Hagenin nauru kajahti halki yön pimeyden. Äkkiä nähtiin pihan poikki kiiruhtavan asestettuja miehiä, jotka äkillisen kauhun valtaamina pakenivat piilopaikoistansa. Hagen vihelsi ja sähisi heille, aivan kuin rottia karkoittaakseen.

– Hunnilaista unilääkettä, sanoi hän, viitaten pakeneviin murhamiehiin.

Silloin keskeytti Volker viehkeät kotimaanlaulunsa, tarttui pontevammin jouseen ja raiutti ilmoille mahtavan sota- ja sankarilaulun, niin että nukkuvat nibelungit unessa mutisivat: – Volker valvoo...

KUINKA KRlEMHILD HOUKUTTELI BLÖDELIN SURMAAMAAN NIBELUNGIEN ASEENKANTAJAT, KUINKA HAGEN SURMASI ETZELIN POIKASEN ORTLIEBIN JA KUINKA NIBELUNGIRITARIT TAISTELIVAT PYLVÄSSALISSA.

Sinä yönä taukosi Kriemhild rouva kyyneleitä vuodattamasta. Sinä yönä, jolloin Hagen pilkaten näytti hänelle Balmungia, karkoitti hän viimeisetkin lempeämmät tunteet mielestään.

Hän ei saanut hetkeksikään unta silmiinsä, eikä hän edes riisunut päiväpukineita yltänsä. Rauhatonna käyskenteli hän huoneissansa, yhä uusia suunnitelmia miettien ja hyläten, sillä mikään niistä ei hänestä tuntunut kyllin julmalta kaikkien ilkitöiden sovittamiseen. Hän meni Etzel kuninkaan luo tämän makuuhuoneeseen, muistutti häntä hänen valastansa ja rukoili: – Jättäkää nibelungit minun valtaani! Ja jos ette tahdo rikkoa vieraanvaraisuuden lakia, niin luovuttakaa minulle vain tuo yksi, Tronjen Hagen, joka on tuottanut minulle kuolettavaa tuskaa ja jota emme ole tänne kutsuneet. Te ette näe minun enää nauravan, suuni ei ole enää koskaan suuteleva teitä, jos kieltäydytte täyttämästä tämän pyyntöni.

Mutta Etzel kuningas sanoi: – Yhdentekevää, olenko kutsunut hänet nimeltä mainiten tai en, hän kuuluu kuitenkin Gunther kuninkaan seurueeseen, ja vieraanvaraisuuden laki on pyhä. Ainoastaan se, joka miekkaan tarttumalla hukkaa oikeutensa vieraanvaraisuuteen, sen miekka tuhotkoon. Anna heidän ensin palata kotimaahansa, niin sitten julistan minä heille sodan ja tuhoan heidät kaikki. Mutta täällä kotona haluan iloita maineikkaiden vieraitteni seurasta!

Silloin lähti Kriemhild kuningatar jatkamaan levotonta kulkuansa, kunnes hän aamun sarastaessa kohtasi Dietrich Berniläisen. Tuo koditon uros käyskenteli myöskin yksin hautoen haikeita kuninkaanajatuksia. – Oi suuri sankari, puhui Kriemhild hänelle, – minä toimitan teille satatuhatta ritaria ja aseenkantajaa, niin että voitte valloittaa takaisin kuningaskuntanne, jos te autatte minua saamaan valtaani tuon yhden ja ainoan miehen, Hagen Tronjelaisen, joka tappoi herrani Siegfriedin ja murhasi minun sieluni.

Hämmästyen silmäili goottilaiskuningas häntä.

– Mitä rohkenettekaan ehdottaa ritarismiehelle, Kriemhild rouva? hän vastasi. – Minä en petä ystäviäni, vaikka tarjoaisitte minulle kymmenen kuningaskuntaa.

Silloin lähti kuningatar vaeltamaan edelleen linnassansa ja hän kohtasi tiellään Etzelin ahnaan veljen Blödelin ja lankesi hänen jalkojensa juureen kädet rukoilevasti kohotettuina.

– Auttakaa minua, Blödel rakas, ja vapahtakaa minut elämäni tuskasta. Jos toimitatte tuon pilkkaajan Hagen Tronjelaisen elävänä minun käsiini, niin täytän teille hänen panssarinsa kullalla.

Hunnilaispäällikön kapeat silmät säihkyivät. Mutta Etzelin vihastumisen pelko oli voimakkaampi kuin hänen kullanhimonsa, ja hän vastasi hätäisesti:

– Etzel kuninkaan käsky kuuluu: Ainoastaan sen, joka miekkaan tarttumalla hukkaa oikeutensa vieraanvaraisuuteen, tuhotkoon miekka. Minä olen aina valmis auttamaan teitä, kuningatar, kun en vain joudu rikkomaan kuninkaan lakia vastaan.

Silloin huudahti Kriemhild sukkelasti; Minäpä tiedän keinon, ja jos suostutte sitä käyttämään, niin lahjoitan teille kolme linnaa ja runsaasti hedelmällistä laidunta ja annan suloisimman hovineitosistani teille vaimoksi. Hei, Blödel, haluatteko auttaa minua?

Nyt ei tuo ahnas mies enää voinut häntä vastustaa. – Haluan kyllä, vastasi hän, – näyttäkää minulle keino.

Ja silloin Kriemhild neuvoi häntä:

– Kun sankarit tänään tulevat juhla-aterialle, aterioitsevat nibelungien aseenkantajat eri salissa, ritareista kaukana. Menkää miehinenne heidän luoksensa, ikäänkuin pitääksenne silmällä tarjoilua, ja huolehtikaa siitä, että miehenne riitaantuvat muukalaisten kanssa, niin että muukalaiset katsovat heitä loukatun ja tarttuvat miekkoihinsa. Kiiruhtakaa sitten kuninkaan pöytään aterioivien luo ja nuhdelkaa Hagenia hänen aseenkantajiensa kurittomuudesta. Kun tuo kiivasluontoinen mies kuulee miestensä olevan vaarassa, tarttuu hän korskeasti miekkaansa Etzel kuninkaan silmien edessä, ja silloin täytyy kuninkaan antaa käsky, että vierasrauhan rikkoja on riisuttava aseista. Käykää silloin häneen käsiksi, niin että hän ei pysty liikahtamaankaan, ja tuokaa hänet vangittuna minun luokseni.

Nopeasti vannoi Blödel täyttävänsä hänen pyyntönsä, ja he erosivat pikaisesti, sillä aurinko kohosi jo taivaalle.

Nyt nousivat myöskin Hagen ja Volker vartiopaikaltaan ja ojentelivat jäykistyneitä jäseniään.

– Huomenna on juhannuspäivä, naureskeli soittoniekka, – ja tänään vietetään aattoa.

– Juhannuspäivänä, sanoi Hagen Tronjelainen, – surmasin minä Siegfriedin.

– Te teitte sen uskollisuudesta kuningatartanne kohtaan, vastasi Volker tyynesti, – ja minä pysyn alati toverinanne.

Sitten he menivät sisään nukkuvia herättämään. Hilpeinä hypähtivät nibelungit vuoteiltansa ja rupesivat pukeutumaan. Hagenin neuvosta he varustautuivat lujimmilla panssaripaidoillaan lähtiessään hoviin.

Etzel kuninkaan kuuluisimmat sankarit tulivat heitä vastaan ja ottivat heitä kädestä. Ja Dietrich Berniläinen talutti Guntheria ja Hagenia, mestari Hildebrand Gernotia, rajakreivi Rüdiger Geiselheriä, tyttärensä sulhasta, väkevä Wolfhart voimakasta soittoniekkaa Volkeria. Ja Rüdigerin ja Dietrich Berniläisen ritarit taluttivat noita tuhatta nibelungiritaria, jotka kuuluivat kuningasten seurueeseen.

Niin asteli tuo uhkea kulkue juhlasaliin, jonne juhla-ateria oli katettu, ja hunnilaiskuningas lausui hilpein sanoin kuuluisat vieraansa tervetulleiksi.

– Niin saan siis vihdoinkin nähdä teidät kasvoista kasvoihin, hän huusi iloisesti, – kaikki teidät jalot sankarit, joiden tekoja sankaritarut eivät ylistämästä lakkaa. Toivon vain, että vastedes minunkin nimeni niissä mainittaisiin, läheisesti vaiheisiinne kietoutuneena.

Ja hän meni ruhtinaita vastaan ja syleili heitä veljellisesti ja lähestyi sitten heidän sankareitaan, heitä suopeasti tervehtien.

Sitten hän antoi merkin tarjoilun aloittamisesta, ja Kriemhild istui kultaisella istuimella Etzel kuninkaan vieressä, ja Hagen istui kaukana hänestä pöydän toisessa päässä.

Kuninkaallinen oli tuo ateria todella ja maailman mahtavimman hallitsijan arvon mukainen. Pöytään kannettiin kokonaisia hirviä ja karhun neljänneksiä, puhvelin selkäpaloja ja villisian liikkiöitä, lisäksi kalkkunoita, fasaaneja ja riikinkukkoja, syöttöhanhia ja kanoja sekä kaloja kaikenlaisia, mitä Tonava vain tuotti; siikoja ja ahvenia, taimenia ja makrilleja. Siinäpä vasta herkuteltiin, niin että leukaluut rusahtelivat, ja janon sammuttamisesta huolehtivat kullankeltaisella Tokaijin viinillä täytetyt hopeakannut. Mutta hunnilaiset ritarit söivät erillään kristityistä ritareista omia tapojansa noudattaen.

Silloin tapahtui, että hunnilaiskuninkaan veli Blödel nousi kesken ateriaa paikaltansa mennäksensä muka katsomaan, saivatko nibelungien tuhannet aseenkantajat ja palvelijat osansa herkuista. Mutta pihalla oli viisisataa asestettua miestä häntä odottamassa, ja he menivät hänen kanssaan siihen kauempana sijaitsevaan saliin, missä nibelungien palvelusmiehet aterioitsivat. Siellä istui Hagenin rajuluontoinen veli Dankwart miesten seurassa aterioivista huolehtimassa, panssari yllään ja asestettuna.

Tervehtimättä kävivät hunnit sisään. Nähdessään miehet, jotka aseettomina, liinamekot yllään, istuivat aterioimassa, alkoivat he nauraa ja pilkkailla.

Syöntinsä keskeyttäen silmäili Dankwart heitä karsain katsein.

– Tehkääpä hyvin, virkahti hän Blödelille, – ja toimittakaa nuo apinanne täältä pois, sillä niiden typerät naamat vievät meiltä ruokahalun.

– Kuinka teidän päähänne pistääkään tervehtää meitä pilkkapuheilla, kun me saavumme luoksenne ystävällisissä aikeissa? vastasi Blödel kiihtyneenä. – Ja jos luulette, että oma irvistelynne on miellyttävää nähdä...

Nousten paikaltansa kysyi nyt Dankwart: – Haluatteko te saada selkäänne?

– He käyvät meidän kimppuumme! huusi Blödel. – He rikkovat kotirauhan linnassamme! Hei miehet, iskekää heidät maahan!

Nuo sanat olivat viimeiset Blödelin huulilta. Salaman tavoin oli Dankwartin miekka iskenyt hänen kaulaansa, niin että hänen päänsä pyörähti maahan. Raivonhuuto kajahti kautta salin. Miekat paljastettuina hyökkäsivät hunnit aseettomien pöytävierasten kimppuun.

– Hei pojat, huusi Dankwart jyrisevällä äänellä, näyttäkääpä olevanne nibelungien miehiä! Hei, nythän me leikimmekin kylämarkkinoita! Ottakaa jakkarat, rikkokaa pöydät, murtakaa ristikot ikkunoista! Iskekää maahan nuo koirat!

Silloin lyötiin pöydät palasiksi ja nibelungit iskivät niillä kuin nuijilla hyökkääjiä päähän, ja suojaten itseään jakkaroilla he saivat hengiltä nelisensataa miestä. Mutta viimeinen satakunta tunki pois salista apua huutaen, ja heille, tuli avuksi monituhatlukuinen hunnilaisjoukko, joka raivoisana hyökkäsi saliin. Sulkanuolilla ampuivat he keskelle salissa vallitsevaa sekamelskaa, surmasivat lukemattomia kaukaa heitetyillä keihäillänsä, ja haavoittuneet he pistivät kuoliaaksi kämmenenlevyisillä miekoillansa.

Vielä kerran kohotti Dankwart mahtavan äänensä: Nibelungit, hei, uljaat nibelungit!

Mutta vastausta ei enää kuulunut. Lattialla makasivat kaikki verissään, nuo uljaat, nuoret miehet, jotka pöydin ja jakkaroin olivat reiniläiseen tapaan puolustautuneet viimeiseen hengenvetoon saakka. Ja riemusta ulvoen hyökkäsivät nyt hunnit Dankwartin kimppuun, ahdistellen tuota yhä murtumatonta sankaria.

Nopealla katseella tämä arvosteli, pitkältäkö oli ovelle. Ja äkkiä hän painoi kypäräpäänsä alas kuin sonni sarvensa, ja hyökäten eteenpäin miekkaansa heilutellen hän tuhosi tieltään vihollisia, niin että näiden veri pursui yli hänen haarniskansa. Ja joskin hänen kypäränsä ja panssarinsa saivat valtavia kuhmuja, tunki hän kumminkin sokeasti eteenpäin, raivasi itselleen tien ovelle ja kiiti eteenpäin.

Mutta Etzel kuninkaan salissa ei tiedetty mitään tuosta linnan toisessa osassa käydystä, tappelusta. Hunnilaiskuningas oli antanut noutaa luokseen poikasensa Ortliebin, jonka ylpeä isä nyt asetti eteensä pöydälle, huutaen kasvot ilosta loistavina vieraillensa:

– Katsokaapa tätä kruununi ja maitteni perijää! Minä pyydän teitä, jalot herrat, juomaan Etzelin pojan Ortliebin maljan. Tulkoon hänestä hallitsija ja sankari, vielä mahtavampi kuin isänsä!

Silloin huusi Hagen Tronjelainen pöydän päästä äreästi:

– Minusta tuo miehenalku näyttää hiukan liika hintelältä, ja minä ihailen vain voimaa!

Etzel kuninkaan otsalle kohosi kiihkeä puna. Mutta kuninkaallista mielenmalttia osoittaen hän vastasi poikaa hellästi hyväillen:

– Te istutte liian kaukana, Hagen herra, voidaksenne nähdä kuinka vankkaa rakennetta Ortlieb poikanen on. Lähetän hänet luoksenne, niin että voitte huomata erehdyksenne ja ritarillisesti tunnustaa sen. Ja hän käski pojan mennä Hagenin tykö.

Mutta Kriemhild, joka oli käynyt kuolonkalpeaksi kuullessaan tuon uuden loukkauksen, kuiskasi jotakin poikaselle ja pisti omasta kädestänsä hänen sormeensa sormuksen. Sitten juoksi poikanen hilpeästi hypellen Hagenin luo ja kurotti häntä kohden kätensä, ja vihasta vavisten tunsi Hagen korun kuningas Nibelungin sormukseksi.

– Mitä kullannuppu haluaa? kysyi sankari mairitellen, vaivoin raivoansa hilliten.

– Katsokaas, huudahti poika, – te sanoitte ihailevanne vain voimaa. Mutta äiti sanoi, että tämän sormuksen nähdessään oli teidän kuningattarennekin kumartunut tomuun saakka. Hei, vasalli, tehkää tekin samoin!

Kuin halvautuneena istui Hagen tuijottaen sormukseen. Hänen edessään seisoi Kriemhildin nauruhuulinen vesa.

Silloin paiskattiin salin ovi äkisti auki, niin että sen molemmat puolikkaat lennähtivät seinälle, ja kynnykselle ilmestyi panssaripukuinen mies, hengästyneenä, haarniska täynnä kuhmuja ja läpiä, hurmeesta höyryävänä.

Ja panssaripukuinen mies kiljaisi hurjasti: – Avuksi, nibelungit! Avuksi minulle, Dankwartille! Teidän aseenkantajanne ja palvelijanne ovat surmatut. Ei ainuttakaan ratsupalvelijaa ole enää hengissä. Viholliset ovat kintereilläni! Olen surmannut satoja, mutta tuhansia on takanani!

Hagen, Hagen! Avuksi, veikko! Dankwart huutaa sinua! Ja vielä kerran kajahti salin halki huuto: Hagen – Hagen!

Silloin heräsi Hagen tajuihinsa ja nosti katseensa kuningas Nibelungin sormuksesta.

Ja hän kohotti kätensä, joka piteli Balmungin kahvaa. Hiljainen suhahdus kävi ilmassa. Silloin seisoi Ortlieb poikanen päätönnä salissa, ja kurottaen molemmat kätensä ylös hän vaipui maahan.

Yhden ainoan äännähdyksen päästi Etzel kuningas. Se oli kuin villin eläimen karjahdus.

Ja tuo huuto sai kaikki salissa olijat ponnahtamaan pystyyn ja miekat lennähtämään esiin huotrasta.

– Herra kuningas, kuulkaa minua! huusi Gunther. – Teidän palvelusmiehenne ovat loukanneet vieraanvaraisuuden lakia! Me emme olleet rikkoneet millään teolla teitä vastaan. Suojelkaa meitä, niin että voimme sopia kohtuudenmukaisesta hyvityksestä.

Mutta jo kävivät hunnit vieraitten kimppuun, ja pihalta kajahti heille vastauksena Dankwartia takaa ajaneiden joukkojen kimakka sotahuuto, kun nämä nyt pyrkivät saliin.

– Vartioitkaa ovea! huutaa jymähdytti Hagen. – Älkää päästäkö ketään saliin! Täällä sisälläkin on meillä työtä tarpeeksi!

Ja Balmungiansa heilutellen ja sillä iskuja jaellen hän raivasi itselleen tien herrojensa luo, ja Volker, soittoniekka, käytteli viulunjousen asemesta nyt mahtavaa käyrää miekkaansa, ja pyöritellen sitä kiekkona hän kiiruhti ovelle Dankwartille avuksi.

Rinnakkain seisoivat nyt molemmat sankarit, Dankwart ja Volker, oven ulkopuolella, ja ken portaita pyrki ylös, siihen iskivät heidän miekkansa, lennättäen niin ritarit kuin aseenkantajat halkaistuin päin portaita alas.

Vielä kerran korotti Gunther äänensä ja huusi: – Kuulkaa minua, herra kuningas! – Mutta Etzel oli kuin tajutonna vaipunut poikansa ruumiin viereen.

Silloin tarttui myöskin Gunther kuningas miekkaansa, ja Gernot ja Geiselher, hänen veljensä, tekivät samaten, ja nuo tuhat nibelungiritaria, jotka olivat heitä seuranneet, välkyttelivät kalpojansa kierrellen salia ja iskien maahan kaikki, jotka heidän kimppuunsa kävivät, ja tallaten jalkoihinsa kuolleita ja haavoittuneita.

– Heijaa, te kunnon toverit, huusi Tronjen Hagen, – nyt on henki kyseessä! Älkää luovuttako sitä hevillä! He tiesivät kyllä varsin hyvin, kaikki nuo nibelungit, ettei heille ollut tarjona pelastumisen mahdollisuutta. Ja kun ei heillä enää ollut mitään hukattavana, niin he kävivät otteluun kuin karkeloon. Kenen kalpa katkesi, se turvautui kouriinsa ja singahdutti kypäräpeitteisiä päitä kohden seiniä, murskaten kallot suojuksineen. Kammottava melske kävi salissa, ja sinne johtavilta portailta kajahtelivat Volkerin ja Dankwartin iskut.

Liikkumattomana kuin marmorikuva istui Kriemhild pöydän ääressä – kuin kaikkien unohtamana. Silloin havaitsi Dietrich Berniläinen tuon kalpean, äänettömän naisen, ja hän hyppäsi pöydälle ja korotti äänensä, niin että se torventoitotuksena kajahti taistelevien korviin.

– Hei te ritarit ja sankarit, hän huusi, – oletteko jo unohtaneet sivistyneet tavat! Nainen on täällä keskellä taistelun tuoksinaa! Keskeyttäkää jo! Totelkaa käskyjäni!

Ja kun taistelu ei heti tauonnut, huusi hän vielä kerran, ja hänen äänessään kajahti kammottavaa uhkaa:

– Miekat lepoon! Minun vihani uhalla! En ole vielä päästänyt sankareitani tuohon otteluun, mutta jos ette hyvällä tottele minua, niin kuuluu tässä toista! Tuon kuuli Gunther kuningas, ja hyppäsi hänkin pöydälle ja huusi taisteleville:

– Seis nibelungit! Kuulkaa mitä Dietrichillä, goottien kuninkaalla, on teille sanottavana! Käskijänä olen minä täällä yksin!

Silloin laskivat kaikki taistelijat veriset miekkansa lepoon, ja voimakas helpotuksen henkäys kävi läpi koko salin.

Mutta hiljaisuuden tultua puhui Bernin Dietrich:

– Ritarina minä vaadin, että te sallitte Kriemhild kuningattaren esteettömästi poistua täältä, ja samaten Etzel kuninkaan, hänen puolisonsa. Minä seuraan heitä gootteineni ja samoin Rüdiger yhdessä Bechelarenin ritareiden kanssa.

Jos ette suostu tähän hyvällä, niin täytyy minun pakottaa teidät siihen vasten tahtoanne, ja Bernin ja Bechelarenin sankarit tulevat antamaan teille paljon tekemistä.

– Me suostumme siihen, vastasi Gunther kuningas, – sillä Bernin ja Bechelarenin ritareilta on meidän osaksemme tullut pelkkää hyvää, emmekä me tahtoisi maksaa sitä miekaniskuilla.

Silloin laski Dietrich Berniläinen kätensä Kriemhild kuningattaren ympärille, ja Etzel otti poikansa ruumiin.

Hagen yritti estää sitä, mutta Gunther käski hänen luovuttamaan ruumiin, ja Hagen Tronjelainen totteli, mutta vetäisi kumminkin jähmettyneestä lapsensormesta salaa kuningas Nibelungin sormuksen.

– Kuningattarelleni Brunhildille sinä olet tuottanut sanomattomia kärsimyksiä, kirottu sormus, puhui hän synkeästi. Minä otan sinut huostaani, kuten otin Nibelungin aarteetkin. Ja hän pani sormuksen sormeensa.

Ryhdiltään jäykän kuninkaallisena kulki Kriemhild Dietrichin käsivarren tukemana ohi taistelijain rivien. Etzel seurasi häntä vavahtelevin huulin, sylissään poikansa maalliset jäännökset. Heidän rinnallaan ja jälkeensä astelivat ääneti Dietrichin sankarit ja Rüdiger ritareineen. Volker ja Dankwart laskivat myöskin miekkansa lepoon heidän ehdittyään ovelle ja päästivät heidät kaikki esteettömästi portaita alas pihaan.

Tuon havaitsi muuan hunnilainen ritari, ja hän yritti puikahtaa mukaan. Mutta Volker huusi nauraen: – Sinun pääsi vain pääsee ulos, jos kaipaat raitista ilmaa! – Ja hän katkaisi käyrällä miekallansa mieheltä kaulan, niin että pää lensi silmät mulkoilevina pihaan ihmisjoukon keskelle.

Silloin tekivät pihaan kokoontuneet hunnilaisjoukot uuden rynnäkön portaille, niin että molemmat ovenvartijat töin tuskin pystyivät pitämään puoliansa. Mutta Volkerin hilpeä nauru ei silti vaiennut.

– Tervetuloa vain, hän hihkaisi, – tulkaa katsomaan, mitä vain kerran saa nähdä. Kalpaa Volkerin täällä nyt näytetään ja käytetään! Heijaa, jokos sen kurkkuhusi sait! Ja salissa huusi Hagen hirvittävästi nauraen:

– Nythän me olemme oikein omissa oloissamme! Nyt tässä saadaan tanssia ja hypiskellä oikein mieltä myöten! Toimeen, kunnon toverit, – valitkaa tanssikumppaninne!

Ja miekat lensivät ilmaan, ja kuninkaat aloittivat karkelon. Hei, kuinka monta kaulaa katkaisi Guntherin kalpa, hei, kuinka väkevä Gernot tukehdutti lukemattomat tanssitoverinsa raudanlujaan syleilyynsä, kuinka nuoren Geiselherin säilä hyppeli jaellen kuolettavia iskuja. Hei, hei, millä innolla Siegfried vainajan Balmung Hagenin kädessä säesti karkeloa!

Ja kun nibelungiritarit näkivät, mitä heidän herransa saivat aikaan, silloin eivät hekään säästäneet iskujaan ja pistojaan. Ken kaatui, se piti kohtalonsa hyvänään ja innosti vielä kuollessaankin taistelutovereitaan. Ja he ajelivat hunneja salissa ristiin rastiin ja seinämiä pitkin, ja he saavuttivat viholliset miekoillaan heidän kilpiensä takaa, niin että he pian saivat kiipeillä ruumiskasoilla.

– Puolustautukaa, pelkurit! huusi Hagen, kiitäen tuon verinäytelmän kiihdyttämänä halki salin. – Ettekö ole kuulleet, että markkinat eivät koskaan pääty ilman kunnon käsirysyä? Pitäkää puolenne, ämmät! Hauskuutta ei saa päästää kesken loppumaan.

Mutta yksikään käsi ei enää noussut puolustautumaan. Aseet palasina, jäsenet ruhjottuina lepäsi tuhatkunta hunnilaisritaria salissa sammunein silmin. Ruumiskasoista kuului vielä ähkynää, mutta ainoakaan käsi ei enää kohonnut vastarintaan. Silloin pyyhkivät nibelungit veriset miekkansa vihollisten viittoihin ja työnsivät ne helpotuksesta hengähtäen takaisin huotraan. Ja tuo äkillinen hiljaisuus tuntui heistä niin oudolta, että heistä tuntui kuin olisivat he vajonneet meren pohjaan, ja he katselivat toisiansa järkytetyin mielin, laskien ketkä heistä olivat säästyneet kuolemasta.

Mutta ovelta kajahteli yhä Volkerin hilpeä kutsu: – Joutukaa, joutukaa! Tulkaa Volkerin kalpaa katsomaan! Sen ihmeen vain kerran eläissään nähdä saa!

KUINKA NIBELUNGIT PILKKASIVAT ETZEL KUNINGASTA, KUINKA IRING

HYÖKKÄSI SALIIN JA SAI MIEHINEEN SURMANSA, KUINKA KRIEMHILD ANTOI

SYTYTTÄÄ SALIN TULEEN JA NIBELUNGIT JOIVAT VERTA, JA KUINKA RÜDIGER KRIEMHILDIN KÄSKYSTÄ UHRASI HENKENSÄ, KUOLLEN YHDESSÄ VÄKEVÄN GERNOTIN KANSSA.

Nibelungiritarit höllittivät hehkuvat panssarinsa.

Silloin kohosi moni mahtava povi syvään henkeä vetäen, ja moni käsi tunnusteli haavoja, jotka taistelun vimmassa olivat jääneet tarkkaamatta.

Gunther kuningas silmäili sankariensa piiriä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta hänen silmistään säihkyi hilpeä hohde, kun hän puhui:

– Rakkaat toverit, kiitos teille! Huomenna olemme ehtineet kesäpäivänseisaukseen, ja monelle se meistä kenties merkitsee elämämme päätekohtaa. Moni paha ajatus on saattanut vuosien kuluessa saada sijaa aivoissamme, moneen huonoon tekoon on kätemme voineet joutua syylliseksi. Rakkaat toverit, tänään me sovitamme kaikki. Täällä ei ole pappia antamassa meille synninpäästöä. Mutta Jumala antaa meille syntimme anteeksi, jos hän näkee, että me olemme miehiä, todellisia miehiä, joiden rohkeus kasvaa vaaran mukana, – miehiä, jotka puolustavat Jumalan meille suomaa henkeä siksi kunnes kuolonkaihi pimittää katseemme, vaikkapa lopuksi kynsin ja hampain. Ja tänä raskaana hetkenä, jolloin kuolema kutsuu meitä loppukarkeloon, muistutan minä teille: Jumala, joka rakastaa kaikkia hyveitä, rakastaa myöskin rohkeutta! –

Silloin tuntui nibelungeista kuin olisivat he kokoontuneet rukoushetkeen.

Hartauden katkaisi nuori, uljas Geiselher huutaen:

– Lakaiskaa tanssilava! Tilaa seuraavalle karkelolle! Hypellessämme me kompastumme niihin, jotka ovat piiristä suistuneet maahan. Tehkää tilaa, sanon minä, ja heittäkää ruumiit ulos salista! Sankarit tunsivat hänen olevan oikeassa, ja he kantoivat kaatuneiden kasat ovelle ja alkoivat voimakkain käsivarsin heitellä ruumiita portaita alas pihaan, keskelle Etzel kuninkaan väkeä, joka nyt kirkuen hajaantui nähdessään seitsemisentuhatta surmattua lentävän ulos ovesta.

Hunnit kohottivat hirvittävän ulvonnan, nähdessään veljiensä ja ystäviensä palaavan sellaisessa tilassa, eivätkä he tahtoneet tyytyä tuohon häväistykseen. Silloin otti Volker suunnattoman keihään ja singahdutti sen vinottain hyökkääjiä vastaan, niin että koko rivi näistä suistui maahan ja kaatuneet vetivät vielä joukon jäljempänä hyökkääviä mukaansa samaan ruumiskasaan rimpuilemaan. Aivan kuin itse paholainen olisi tullut lentäen ilman halki, niin pakenivat hunnit nyt pihan toiseen päähän, missä Kriemhild kuningatar ja Etzel kuningas seisoivat.

Volkerin valtasi nyt hillitön ilonpuuska. Hagen tuli hänen luokseen neuvottelemaan ja lausui: – Meidän täytyy ärsyttää heitä, niin että yhäti uusia uhkarohkeita joukkoja hyökkää meitä kohti. Pienille joukoille me kyllä voimme edelleen pitää puoliamme ja siten tuottaa Etzel poloiselle paljon haittaa.

Tuollainen puhe oli soittoniekan mieleen.

– Joka elämässään on leikkiä rakastanut, hän naureskeli.

Ja lujalla äänellä hän alkoi huudella poikki pihan:

– Onkohan Etzel kuningas vielä siellä? Vai onko hän käynyt pahoinvointiseksi, miesparka, alammaistensa veren löyhkästä? Minä olisin siitä pahoillani ja ottaisin hänet kernaasti hellään hoitooni. Ruumiiden käsittely on näet minulle lempityötä!

Ja Hagen huusi kaikuvain äänin:

– Voisiko Kriemhildin rakkaus käydä niin rasittavaksi? Oi, Etzel kuningas, vaimon valintasi oli hiukan liian varomaton!

Vihan vimmassa huusi hunnilaiskuningas aseitaan. Mutta hänen ritarinsa lankesivat hänen jalkojensa juureen ja rukoilivat häntä säästämään henkeänsä, ja Kriemhild varoitteli häntä, ettei hän antaisi noiden verenhimoisten miesten juonten pettää itseänsä.

– Mitä! jatkoi Volker. – Meidän täytynee sitten jatkaa matkaamme, sillä olemme joutuneet harhaan. Aioimme matkata hunnien maahan, mutta olemme joutuneet Akkalaan.

Ja Hagen avusti häntä pilkanteossa:

– Katsokaas, rakas viulumestari Volker, kuinka paljon sankareita tänne on kokoontunut kaikista maailman ääristä. Ne ovat oikeita potrapoikia, jotka hyökkäävät empimättä hurjimmankin metsänotuksen kimppuun, kun se vain on paistettuna vartaalla, eikä heidän verenhimoansa tyydytä muu kuin punainen Tokaijin viini. Oi Etzel kuningas, mikä oiva herkuttelijajoukko sinulla onkaan käskettävissäsi!

– Minä en kestä tätä enää! huusi tanskalainen rajakreivi Iring. – Minä tahdon tukkia tuon pilkkaajan suun! Tuokaa aseeni tänne!

– Pitäkää varanne! ivaili Volker. – Teidän vartenne on hoikka kuin siro viulu, ja minun jouseni hyppelee kädessäni halusta päästä sen kimppuun. Palatkaa kotiinne niine hyvinenne, armas rajakreivi Iring!

Uljas tanskalaiskreivi seisoi jo panssari yllään ja aseissa. Nopeasti varustautuivat myös tyyringiläinen maakreivi Irnfried ja Hawart tanskalainen taisteluun, ja pian nähtiin kaikki heidän miehensä haarniskoituina.

Mutta Iring halusi yksin periä koston kunnian, ja hän kiiti juosten portaita ylös, iski miekkansa Hageniin, että säilä säkenöi, hyökkäsi Volkeria kohti, voimatta kuitenkaan pitää hänelle puoliansa, kiiruhti sitten äkkiä saliin, antoi iskun Guntherille ja Gernotille ja pisti riehuvan vihansa vallassa puolen tusinaa hänen tiellään seisovia nibelungiritareita kuoliaaksi, ennenkuin sankarit olivat ehtineet tointua hämmästyksestään. Sitten hän kääntyi Geiselheriä kohden. Mutta nuorukainen antoi hänelle niin voimakkaita iskuja, että hän syöksähti maahan kuin kuolleena. Mutta äkkiä oli hän jälleen pystyssä, pääsi ovelle ja lävisti Hagenin kypärän, niin että veri ruiskahti esiin raudan lävestä ja Kriemhild päästi hurjan ilohuudon.

– Älkää vielä riemuitko! huusi vertavuotava Tronjen sankari ottaen keihäänsä ja singahduttaen sen tanskalaisen jälkeen, niin että kärki tunki esiin hänen otsastansa. Siihen päättyi Iringin sankarielämä.

Ääneti, hampaat yhteenpurtuina hyökkäsivät nyt tanskalaiset ja tyyringiläiset kostamaan rakkaan herransa kuolemaa. Hagen ja soittoniekka estivät heiltä pääsyn saliin. Leijonan tavoin taisteli tyyringiläinen Irnfried mahtavaa sotaurhoa Volkeria vastaan. Mutta vaikka hänen onnistuikin halkaista vastustajansa kypärä, niin toimitti Volker hänet kumminkin kuolleitten maille, kuten Hagen Tronjelainen tanskalaisen Hawartin.

– Päästäkää heidät nyt saliin! huusi Hagen Volkerille, me suljemme heidät rotanloukkuun!

Molemmat sankarit väistyivät syrjään päästäen tanskalais- ja tyyringiläisjoukon saliin kolmen ruhtinaan ja heidän tovereittensa pariin, ja pian kuului sisältä töminää ja melskettä, kilinää ja kalinaa, huutoja ja kumahtelua. Sitten seurasi syvä hiljaisuus.

Henkeään pidättäen, silmät pystyssä odottivat tuhannet pihassa koolla olevat miehet salissa riehuneen taistelun ratkaisua. Kiihkeä jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla. Silloin aukeni ovi ja Gunther tuli näkyviin, lausuen levollisesti Hagenille ja Volkerille, jotka seisoivat kilpiinsä nojaten:

– Tulkaa sisään ja auttakaa meitä toimittamaan täältä ruumiit pois. Täytyyhän meidän valmistaa tilaa seuraavillekin.

Kuten vuorelta vierivän laviinin jylinä vahvenee vahvenemistaan, niin yltyi väkijoukon kohottama huuto hurjaksi kirkunaksi, joka sai koko linnan vavahtelemaan.

– Väkeni tänne! huusi hunnilaiskuningas käheästi. – Väkeni tänne! Tehkää hyökkäys, tai minä ajan teidät ruoskalla taisteluun! Tuhotkaa vihollisemme! Tuhotkaa heidät! Ken hunnin nimeä kantaa, se kostakoon kuningastaan kohdanneen häväistyksen!

Joka suunnalta kiiruhti asestettuja joukkoja pihaan, ja kuningas ajoi ne ruoskallansa hyökkäykseen. Tuhatlukuisina tulivat ne sikin sokin kapeille portaille. Uljasryhtisinä seisoivat nibelungit salissansa. He olivat täydessä työssä toimittamassa ruumiita ulos salista, ja Hagen ja Volker ottivat ne vastaan ja heittivät ne hyökkääjille vasten kasvoja, niin että näistä tuntui kuin olisi itse kuolema käynyt heidän kimppuunsa. Mutta Etzelin ruoska pakotti heitä etenemään, niin että he tuskasta ähkyen jatkoivat matkaansa kuin mielettöminä kohti salia, missä nibelungien miekat teurastelivat heitä kuin lammaslaumaa.

Ja jälleen seurasi kaamea hiljaisuus.

Väsyneet taistelijat olivat vaipuneet ruumiskasoille, ja he tekivät toisillensa rakkaudenpalveluksia, aukoivat toistensa panssarisoljet ja leyhyttivät veljellisesti toisillensa vilpeyttä.

Äänettöminä istuivat uljaat vartijat Hagen ja Volker portailla kilpiensä suojassa.

Silloin valtasi kauhu yksin Etzel kuninkaankin mielen, ja luettuaan turhaan katseillaan joukkojansa hän horjahti ja nojautui itkien Kriemhildin olkapäähän. Gunther kuningas kuuli saliin hänen itkunsa ja viittasi voijillensa Gernotille ja Geiselherille ja astui heidän kanssaan ovelle.

– Etzel kuningas, hän huusi, – kammottava on miehen itku kuulla ja se järkyttää mieltä. Lopettakaamme itkun aihe ja lakatkaamme tuottamasta uutta surun syytä entisen lisäksi. Jos takaatte meille vapaan ja ritarisarvon mukaisen paluumatkan omaan maahamme, niin tämä taistelu on vain oleva yhteinen muisto, joka ylläpitää ystävyyttä uljaiden miesten kesken.

Etzel kuningas pudisteli kohotettuja käsiänsä, kykenemättä kunnolla puhumaan.

– Ritarini te surmasitte, väkeni teurastitte, valitti hän. – En suostu rauhaan! En suostu! En suostu!

– Mitä te valitatte ritareistanne ja väestänne! huusi Gunther vastaan. – Heidän kävi kuten pitikin, sillä he rikkoivat pyhää vieraanvaraisuuden lakia vastaan ja surmasivat ensiksi minun aseenkantajani. Etzel kuningas, jos tahdotte olla rehellinen mies, niin tunnustakaa, että vihamielisyydet alkoivat teidän puoleltanne ja sovittakaa ritarillisesti se, minkä väkenne rikkoi vasten teidän tahtoanne.

Ja Gernot kohotti äänensä esittäen uljaan pyynnön: – Sallikaa meidän lähteä vapaasti tästä salista, ja jos ette suostu muuhun, niin valitkaa parhaat urhonne ja ratkaiskoon kaksintaistelu niiden ja meidän välillä riitamme. Mutta voittajat päättäkää vapaasti matkaan!

Tuo ehdotus miellytti Etzeliä ja hän aikoi jo suostua siihen, kun Kriemhild kiihkeästi kietoi kätensä hänen kaulaansa.

Etzel kuningas, rukoili hän, mitä te mietittekään! Onnettomuuteen te aiotte syöstä itsenne ja valtakuntanne! Jos päästätte heidät ulos salista, niin te kaikki olette kuoleman omat!

Silloin rukoili nuori Geiselher sisartansa: – Oi Kriemhild, mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt, kun vihasi on noin heltymätön? Olenhan rakastanut sinua lapsuudenpäivistä saakka, ja jo poikasena omistin kiihkeän lapsen rakkauteni Siegfriedille, sinun ihanalle puolisollesi, ja hän palkitsi sen minulle suurella hellyydellä. Minä vetoan sinun rakkauteesi Siegfriediin, tuohon unohtumattomaan sankariin, ja rukoilen sinua: Salli meidän palata arvomme mukaisella tavalla äitimme Uten taloon! Kulmat rypyssä kuunteli Kriemhild tuota kirkasta ääntä, joka oli ollut hänelle niin rakas. Kuinka se muistuttikaan Siegfriedin ääntä! Kuinka lemmekkäästi nuorukainen olikaan maininnut tuon rakkaan nimen!

Katseensa kohottaen jäi kuningatar tuijottamaan veljeensä.

– Sinä yksin, Geiselher, hän lausui, keksit oikean taikasanan! Etzelin armo tulkoon osaksenne ja te kaikki saatte pelastua kuolemasta ja palata äitimme taloon, te kaikki, rakkaat veljeni, sekä kunnon sankarinne. Ainoastaan Hagen, murhamies, jää tänne.

Silloin katsahtivat kaikki Hageniin, joka istui ääneti kilpensä suojassa, pyöritellen Nibelungin sormusta sormessaan.

Ja hiljaisuuden keskeyttäen lausui rohkeasti soittoniekka Volker:

– Te erehdytte, armollinen kuningatar. Minä myöskin jään tänne.

Silloin nauroi Hagen kilpensä takana.

Ja Gunther kuningas lähestyi vasalliansa, ja hänen veljensä Gernot ja Geiselher tekivät samaten, ja Gunther huusi:

– Siitä, mitä vasalli tekee kuninkaansa palveluksessa ollen, vastaa kuningas itse! Jos ette tunne tätä saksalaista tapaa, niin nyt kuulkaa se! Uskollisuus velvoittaa uskollisuuteen!

Ja hän syleili Hagenia kaikkien nähden ja suuteli häntä, ja hänen veljensä tekivät samaten.

Tuona hetkenä Jumala antoi heille anteeksi paljon heidän entisiä syntejään.

Kriemhildin kalpeilla kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. Hän viittasi väellensä, ja peitsikuuro karkoitti väsyneet taistelijat takaisen saliin. Lujalla äänellä hän sitten antoi käskyn:

– Tuokaa tänne soihtuja! Tehkäämme tästä loppu! Pistäkää sali tuleen joka kulmalta!

Silloin lennähtivät soihdut katolle, ja illan pimetessä oli sali kokonaan liekkien vallassa.

Nibelungit seisoivat sisällä seiniin painautuneina. Kilvillään he suojelivat päätään ja miekoillaan he hajoittelivat katosta putoilevia kekäleitä. Heidän onneksensa kaartui katto varsin korkealle, muutoin olisi kuolema perinyt joka miehen. Mutta kuumuus kävi yhä sietämättömämmäksi, kiduttaen heidän ruumistansa ja kuivaten heidän kitalakensa, niin että he luulivat menehtyvänsä janoon.

– Onko tuli soaissut teidät? huusi Hagen nääntyneille sankareille. – Ettekö näe noita tuhansia lähteitä, jotka pulppuavat jalkojenne juuressa? – Ja kumartuen maahan hän joi ahnain siemauksin verta kuolleen vastustajan haavasta.

Silloin burgundilaiset sankarit, viimeisenkin kammontunteensa voittaen, seurasivat Hagenin esimerkkiä ja tunsivat voimiensa vahvistuvan ihmeellisesti. Sitten he sammuttivat valkean seinistä. Mutta kun salissa nyt oli niin hiljaista, luuli Kriemhild hävitystyön olevan lopullisesti suoritetun ja käski väkeänsä nousemaan portaita ylös kuolleitten tuhkaa noutamaan.

Miehet lähtivät hänen käskyänsä täyttämään ja heidän johtajansa avasi oven. Kirkaisten hän peräytyi, ja seuraavana hetkenä hän makasi niskat nurin maassa porrasten edustalla. Niin hirvittävästi oli Volker iskenyt häntä otsaan kilvellänsä. Ja soittoniekka seisoi ovella, loistaen ilosta oivan iskunsa takia. Pilkaten hän huusi pihaan:

– Kuulkaas, te pahat pojat, eikö äitinne opettanut teille, että uteliaisuus on suuri pahe?

– Hän on ilmetty paholainen! huusivat hunnit. – Piru on riivannut tuon soittoniekan!

Silloin nauroi Volker herra yhä riihottomammin, niin että hänelle tuli vedet silmiin, ja hän huusi:

– En ole vielä eläessäni nähnyt yhtään kunnon soittoniekkaa, jolla ei olisi ollut paholainen nahoissansa! Jos kuka on toista maata, niin sille voitte panna lehmännännin suuhun ja antaa hänen särpiä sisäänsä letkaa maitoa tulisen lemmenhehkun sijasta! Heijaa kelpo sankarit!

Taivaanrannalla näkyi keltainen hehku, joka yleni ylenemistään. Se oli uuden päivän koitto.

– Tänään on kesäpäivänseisahdus, kuiskasi Kriemhild itsekseen, tänään on herrani Siegfriedin kuolinpäivä. Se ei saa laskea loppuunsa tuottamatta loppua noillekin, jotka tuolla yhä taistelevat.

Ja hän katsahti ympärilleen, mutta huomasi olevansa aivan yksin.

Hän puristi kynnet syvälle kämmeniinsä hillitäksensä haikeata huutoa, joka pyrki ilmoille hänen povestansa. Ja hän kierteli linnanpihaa, kunnes saapui sen pylvässalin lähelle, minne Bechelarenin rajakreivi Rüdiger seurueineen oli asettunut asumaan.

Yksinäinen kuningatar saapui nyt rajakreivin luo, ja Rüdiger kumarsi syvään kuningattarellensa.

– Herra rajakreivi, puhui kuningatar, – te sekä vaimonne ja tyttärenne olitte ensimmäiset, jotka ystävinä tervehditte minua tullessani hunnien maahan ja vuodatitte lohtua mieleeni. Silloin lupasin Gotelind rouvalle muistavani sen ainiaan. Nyt pelkään, ettei hän kiitä minua tavasta, jolla tätä muistoa virkistän.

– Teitä ahdistavat raskaat huolet, jalo rouva, vastasi rajakreivi, – eikä miehen sovi vaatia korvausta entisistä palveluksista niiltä, joita surut rasittavat, vaan heitä tulee auttaa uusin voimin.

– Oi kunnon Rüdiger, huudahti Kriemhild, – te itse sanoitte sen mitä halusin teille lausua, ja te arvaatte kyllä jo ennakolta pyyntöni!

– Mitä ajatuksia liikkuukaan mielessänne, kuningatar? kysyi rajakreivi, ja paha aavistus täytti hänen mielensä. – Kuinka voisin teitä auttaa?

Ojentaen kätensä nibelungien salia kohti puhui Kriemhild:

– Ottakaa mukaanne kaikki sankarinne ja aseenkantajanne, Rüdiger. Reiniläiset vieraamme ovat näännyksissään pitkällisestä ottelustaan ja janosta. Käykää saliin ja kukistakaa heidät. Se on helppo tehtävä.

Silloin säikähti Rüdiger nähdessään synkän aavistuksensa toteutuneen, ja hän kiiruhti vakuuttamaan:

– Jumala on todistajani, kuningatar, että minun on mahdoton täyttää teidän pyyntöänne. Reiniläiset sankarit ovat tulleet ystävikseni, minä olen kestinnyt heitä vierainani ja ohjannut heidät hunnien maahan. Petturiksi minä näyttäytyisin heidän silmissään, jos täyttäisin pyyntönne.

Luoden kalsean katseen tuskan valtaamaan rajakreiviin mutisi Kriemhild hiljaa:

– Muistakaa tuota hetkeä Lorschissa. Siegfriedin marmoriarkun ääressä te vannoitte minulle valan kostaa vihollisilleni. Aiotteko rikkoa tuon valanne, herra rajakreivi?

Kättänsä kohottaen rukoili onneton mies hartaasti:

– Olkaa armelias, Kriemhild kuningatar! Muistan kyllä valani! Lähettäkää minut kaikkein hirvittävimpiin vaaroihin, lähettäkää minut jonnekin, missä ei ole muuta voitettavana kuin kuolema, ja minä täytän käskynne ilolla kuten matkaisin häihin. Mutta älkää käskekö minua kohottamaan miekkaani Reinin sankareita vastaan! Kriemhild kuningatar, heidän joukossaan on eräs, johon ainoan lapseni sydän on kiintynyt mitä hartaimmalla hellyydellä ja joka kihlasi hänet vanhempien ja veljiensä läsnäollessa. Geiselher on tuo nuorukainen, Kriemhild rouva, ja hän on minulle ylen rakas, ja hänen veljensä ovat myöskin kohdelleet minua sukulaisenansa. Rukoilen siis vieläkin kerran: Olkaa armelias, kuningatar!

Mutta Kriemhildin tuijottavassa katseessa ei näkynyt säälin ilmettä.

– Kukapa tunsi silloin sääliä, hän huudahti, – kun salamurhaaja riisti minulta puolisoni? Ken sääli minua, kun Nibelungin aarteet varastettiin minulta? Missä oli kaikki sääli silloin, kun viattoman Ortlieb poikasen pää pudotettiin maahan? Jos te ette ole pelkuri ettekä valapatto, niin rukoilen teitä vielä tämän viimeisen kerran: Muistakaa tuota hetkeä, jolloin te Lorschissa taivutitte minut suostumaan kuningas Etzelin vaimoksi! Muistakaa juhlallista valaanne.

että kostaisitte vihamiehilleni! Toimeen, rajakreivi, estelyt eivät enää auta, ratkaisun hetki on tullut!

Sanaakaan puhumatta poistui rajakreivi hirveän naisen luota. Hän viittasi aseenkantajillensa, että he pukisivat hänen ylleen rautapaidan, ja hän sitoi kypärän päähänsä, otti miekkansa ja kilpensä. Viidensadan miehensä etunenässä hän asteli vaieten pihan poikki kohti nibelungien salia.

Kädet ojennettuina kiiruhti Geiselher appeansa vastaan, ja hänen riemuhuutonsa kutsui sankarit ovelle.

– Tervetullut, hän huusi,– tervetullut, rakas isäni! Sinä tuot meille apua! Jumalalle kiitos!

Laskien kilpensä jalkansa eteen puhui Rüdiger tukahtuvalla äänellä: – Älkäämme tuhlatko sanoja, rakkaat ystäväni. Viimeisen kerran nimitän teitä tällä nimellä. Vala, jonka vannoin Kriemhild rouvalle, on vanhempi meidän ystävyyttämme. Taivuttaakseni hänet lähtemään hunnien maahan Etzel kuninkaan vaimoksi sitouduin valalla puolustamaan häntä hänen vihollisiansa vastaan. Kuningatar vetoaa nyt tuohon lupaukseeni. Päästäkää minut saliin, niin että saan taistella kanssanne, muutoin tukehdun tuskaani!

Tyrmistyneenä tuijottivat ruhtinaat ja sankarit häneen. Rajakreivin silmissä kimmelsivät kyyneleet ja vierivät poskia pitkin hänen partaansa. Rüdiger! huudahti Geiselher, – Isäni, kuinka voisin taistella teitä vastaan? Ja Gunther ja Gernot sekä Hagen, Volker ja Dankwart sanoivat samaten: – Kuinka me voisimme taistella teitä vastaan! Mehän olemme saaneet teiltä osaksemme pelkkää hyvyyttä, samaten kauniilta vaimoltanne Gotelindiltä ja Tulisen tuskan valtaamana seisoi Rüdiger ja puri huultansa. Ja ettei tuska saattaisi häntä rikkomaan valaansa, nosti hän äkkiä kilpensä, kumartui eteenpäin ja ryntäsi portaita ylös. Bechelarenin ritarit seurasivat häntä.

Reinin sankarit väistyivät syrjään päästäen hänet sisään. Ja Rüdiger, Etzelin rajakreivi, kohotti miekkansa ja surmasi erään nibelungiritareista ja sitten vielä toisen ja kolmannen, ja siten riehuen hän kierteli ympäri salia. Silloin eivät Reinin sankarit myöskään enää vitkastelleet, vaan hyökkäsivät tuimina Bechelarenin ritareiden kimppuun iskien maahan ne, jotka heidän tielleen tulivat. Mutta Rüdiger jatkoi hurjan villisian raivolla tuhotyötänsä, ja kukaan ei päässyt hengissä hänen lähettyviltään. Tämä menestys toi uutta rohkeutta hänen ritariensa mieliin. Kuten kypsää satoa korjaten kaatoivat heidän aseensa vihollisparven toisensa jälkeen.

Vihasta vavisten tarkkasi voimakas Gernot parhaitten sankariensa tuhoa.

– Aiotteko surmata minulta kaikki mieheni! huusi hän Rüdigerille. – Silloin minäkin koetan unhottaa vieraanvaraisuutenne ja toimittaa miekkanne lepoon, jumal'auta! Ja hän hyökkäsi Rüdigeriä vastaan heilutellen miekkaansa hänen päänsä tuhoksi, niin että rajakreivin kypärä kilahti lattialle. Uudella iskulla satutti hän vastustajaansa sydämeen, juuri kun Rüdigerin säilä tunki hänen omaan kurkkuunsa.

Silloin vaipuivat molemmat kuolemanhetkellä toistensa rinnoille, ja mykistyneet olivat nyt ainiaaksi Gernot ja Rüdiger.

– Miksi tyrmistytte toimettomiksi? huusi Geiselher nuorukainen, vaikka hänen oma äänensä pyrki pettämään. – Tänne, miehet, toimittamaan molemmille sankareille heidän arvoistaan saattoväkeä manalan matkalle!

Kuin mieletönnä hän käytteli kalpaansa ja raivosi vihollisparvessa.

Seuratkaa Geiselheriä! kajahti Hagen Tronjelaisen jymisevä ääni. – Herrani, nuori, rakas herrani on oikeassa!

Ja Balmung alkoi viuhkua, ja Volkerin säilä säesti sitä. Silloin hyökkäsivät kaikki vielä elossa olevat nibelungit viimeisten Bechelarenin ritarien kimppuun, ja missä heidän joukossansa vielä sydän sykähteli, siihen iski kalpa, ja joka isku merkitsi kuolemaa.

Gunther kuningas pisti miekkansa huotraan. Ja vavahtelevin huulin hän puhui:

– Työ on suoritettu loppuun, ja joskin meikäläisistä monet ovat surmaan suistuneet, niin ei myöskään Rüdigerin tänne tuomista viidestäsadasta miehestä enää ainoakaan ole elossa, Gernot veljeni ja Rüdiger ystäväni, jääkää hyvästi! Olemme toimittaneet teille arvoisenne saattojoukon!

Ja nyt vaipuivat väsyneet taistelijat maahan lepäämään, ase lujasti käteen puristettuna.

KUINKA DIETRICH BERNILÄISEN ASEMESTARI HILDEBRAND SANKAREINEEN JOUTUI

MUKAAN TAISTELUUN, KUINKA SOITTONIEKKA VOLKER KAATUI JA SAMATEN NUORI

GEISELHER JA NIBELUNGEISTA AINOASTAAN GUNTHER JA HAGEN PÄÄSIVÄT

HENGISSÄ TAISTELUSTA SEKÄ BERNILÄISISTÄ HILDEBRAND YKSIN, JA KUINKA

BERNIN DIETRICH TOIMITTI HAGENIN JA GUNTHERIN KAHLEISSA KRIEMHILDIN

VALTAAN JA KRIEMHILD SAATTOI HEIDÄT TUHOON SEKÄ SAI LOPUKSI ITSEKIN

SURMANSA.

Airuita kiiruhti Etzelin linnasta kaikkiin suuntiin. Keltaisten, mustatukkaisten kääpiöiden kaltaisina ne istua kyyröttivät hevostensa selässä, ruoskien ratsujansa ja koputellen niitä kantapäillään. He kiiruhtivat kaukaisten rajavartijoiden luo ja huutelivat käskyänsä leiripaikoilla, mistä uudet sanansaattajat jälleen lähtivät matkaan levähtäneillä ratsuilla viedäksensä viestin lähimpään rajavartioon. Täältä kiiruhtivat kolmannet lähetit kuljettamaan sitä edelleen täyttä laukkaa nelistävin ratsuin. Siten levisi Etzel kuninkaan käsky tuulen nopeudella halki Unkarin ja Valakian, Ryssäin maahan ja kaukaisen Aasian aroille saakka. Ja minne ikinä tuo käsky saapui, siellä varustautui suunnattomia joukkoja lähtöön, ja kaikki tiet olivat täynnä mahtavan kuninkaan linnaan kiiruhtavia sotalaumoja.

Linnansa valtaistuinsalissa seisoi Etzel kuningas kohottaen raivon ja tuskan huutoja taivaalle. Hän suri Rüdigeriä, uskollisinta vasalliansa, ja hänen sydämensä, joka tähän saakka oli ollut hellä ja lemmekäs, paatui ja kävi kovaksi kuin teräs ja kivi, ja hänen aivonsa suunnittelivat verisiä tuhotuumia.

Ja Kriemhild seisoi hänen vierellänsä elottoman marmorikuvan kaltaisena, hänen silmissään vain säkenöitsi sammumaton kostontuli.

Ja valitus Rüdigerin kuolemasta kasvoi yhä voimakkaammaksi, kuin paisuvan veden kohina, ja se saapui halvimmankin asepalvelijan korviin saaden hänetkin siihen yhtymään. Sillä eihän ollut olemassa ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi rakastanut tuota lempeätä rajakreiviä kaikesta sydämestään.

Siten ehti suru viesti siihenkin taloon, missä Dietrich Berniläinen majaili uljaitten sankariensa kanssa, ja suru oli vähällä murtaa heidän sydämensä, ja he pyysivät herraansa kostamaan rajakreivin kuoleman.

Mutta Dietrich kielsi heitä jyrkästi sekaantumasta taisteluun.

– Menkää, sanoi hän Hildebrandille, asemestarillensa, – menkää tiedustelemaan Reinin herroilta syytä, minkä vuoksi he ovat surmanneet tuon jalon miehen. Ja pyytäkää myöskin ystävällisesti, että sankarit luovuttavat teille hänen ruumiinsa, jotta voimme haudata sen sopivin kunnianosoituksin.

Silloin lähti Hildebrand vanhus hänen käskyänsä täyttämään. Mutta Wolfhart väkevä, hänen rajuluontoinen veljenpoikansa, Bernin herttua Siegstab, Dietrichin sisarenpoika, Helferich, sotataitoinen goottilaispäällikkö, ja kaikki muut berniläiset sankarit seurasivat häntä nibelungien salin edustalle. Ja he varoittivat Hildebrandia lähtemästä aseetonna ja vaatimattomissa pukineissa, taikka ilman pelkoa herättävää saattuetta tuonne leijonain ja tiikerien luolaan, ja sen vuoksi asestautuivat mestari Hildebrand ja hänen toverinsa parhaansa mukaan, ja koko sankarijoukko lähti astelemaan nibelungien salia kohti.

Yhä vieläkin piti Volker vahtia. Hän istui portailla kilpensä suojassa ja iloiten tovereittensa levosta, sillä kaikki toiset nukkuivat väsähtäneinä salissa. Hiljaa hyräili soittoniekka laulua, jota hän kotona Reinin rannoilla usein oli laulellut.

Nyt hän keskeytti hyräilynsä ja hänen väsyneet silmänsä suurenivat. Hän näki berniläisten sankareiden kulkueen, joka läheni portaita.

Ja hän kääntyi kilpensä suojassa taapäin ja huusi Hagenille, joka makasi uneen vaipuneena poikittain salin oven edessä ja nyt heti heräsi ja herätti toveritkin unesta.

Jo olivat Bernin Dietrichin sankarit ehtineet portaille, ja Hildebrand huusi ylös vartijoille:

– Oi sanokaa meille, sankarit, saiko rajakreivi Rüdiger surmansa teidän kädestänne?

Ja Hagen Tronjelainen huusi vastaan:

– Me olemme itsekin siitä pahoillamme. Mutta hän tuli luoksemme miekka kädessä, ja siihen me emme voineet tyytyä.

Vihastuneena moitti väkevä Wolfhart puhujaa:

– Parasta ystäväänsä ei toki olisi saanut surmata. Tuo teko ei ole teille liioin kunniaksi.

– Ainoastaan herrani ja kuninkaani on minun ystäväni sekä ne, jotka taistelevat hänen puolellansa, vastasi Hagen kylmästi. – Muita ystäviä ei minulla ole koskaan ollut seitsenkymmenvuotisen elämäni aikana, enkä niitä tahdo saadakaan loppuelämäni varrella.

– Hagen, sanoi Hildebrand vanhus, – te olette hirvittävä mies, mutta minun täytyy kumminkin ylistää teidän uskollisuuttanne. Mutta nyt minä puhun teille herrani Dietrichin nimessä, ja Dietrich käskee minun lausumaan teille tämän pyynnön: Luovuttakaa meille Rüdigerin ruumis, jotta voimme haudata sen sellaisin kunnianosoituksin, kuin hänelle sopii.

– Sopimattomalla tavalla te esitätte pyyntönne, vastasi Hagen synkeästi. – Joka miekka kädessä pyytelee, se samalla uhkailee! Menkää kotiinne, riisukaa aseenne ja palatkaa sitten uudelleen vaatimattomasti kuten sen miehen tulee, joka toisilta anoo palvelusta. Kenties pyyntönne silloin täytetään!

Rajuluontoinen Wolfhart kiiruhti esiin kiihtynein mielin.

– Setä, hän huusi, – pidättekö todellakin hyvänänne tuon loukkauksen! Minä en kestä tätä enää! Mehän olemme tulleet tänne Rüdigerin takia, joka on ollut kuin isä meille kodittomille. Mitä – suostuisitteko todella ottamaan vastaan isän ruumiin armolahjana vihollisiltanne?

Silloin keskeytti Volker nauraen hänen puheensa ja pilkkaili häntä:

– Kas vain, te äkkipikainen mies, jos ette tahdo malttaa mieltänne, niin tulkaa noutamaan salista se, mitä niin kiivaasti vaaditte! Eikä ole väliä, vaikka ottaisitte vielä hiukan lisääkin!

– Nyt, huusi Wolfhart, – nyt saat itse kerran tanssia kylliksesi, lemmon soittoniekka! – Ja hän riensi mahtavin loikkauksin portaita ylös. Mutta asemestari Hildebrand oli iästään huolimatta vieläkin nopsempi, ja tuo voimakas vanhus ehti ovelle ennen Wolfhartia ja alkoi takoa miekallansa Hagenin asepukua, niin että koko sali kajahteli ja taistelijat vain vaivoin saatiin toisistaan erille. Mutta berniläiset sankarit olivat jo täydessä työssä. Wolfhart ja Volker kalskuttelivat kalpojaan toisiansa ahdistellen, niin että panssarit kipinöivät ja sankareita kiiruhti molemmilta puolin apuun, ja säilät alkoivat iskeä sikin ja sokin.

– Toimeen, nibelungit! huusi kuningas Gunther, ja hänen kalpansa teki huomattavaa jälkeä vihollisjoukkoon.

– Taisteluun, taisteluun! huusi myöskin Geiselher jaellen hillittömiä miekaniskuja.

– Odottakaa, pian tulee teidänkin vuoronne! huusi hurja Wolfhart iskien kuoliaiksi kaikki, jotka asettuivat hänen tiellensä. Ja Siegstab, Bernin herttua, riehui sellaisella voimalla, että hyvin voi huomata hänen olevan suuren goottilaiskuninkaan veriheimolaisen, ja hän rikkoi niin monet kaulasuojukset, että Volker jätti omat vastustajansa rauhaan ja kiiruhti hänen luoksensa pelastaakseen ritarinsa varmasta kuolemasta.

– Tänne, herra herttua! hän huusi. – Minäpä osaan uuden laulun!

– No, annapa soida sitten, kunnes henki salpautuu rinnassasi! nauroi Siegstab ja iski aseellaan häntä kypärään.

– Se laulu, huusi Volker jyrisevällä äänellä ja heilutti pitkää, käyrää miekkaansa, joka muistutti säkenöivää viulunjousta, – se laulu on herttua Siegstabin kuolemasta! Ja soittoniekan säilä tunki sihisten uljaan herttuan' sydämeen.

Tuon näki Hildebrand vanhus. Herransa Dietrichin sisarenpojan hän näki kaatuvan soittoniekan säilän surmaamana. Mylvien kuin raivostunut jalopeura hän hyökkäsi Volkeria kohti, ja tiheästi kuin raekuuro sattuivat hänen hirvittävät iskunsa hilpeään soittoniekkaan, joka nyt ainaiseksi lakkasi laulamasta.

– Jääkää hyvästi, reiniläiset sankarit! hän huusi vaipuen ruhjotuin jäsenin veriinsä.

Silloin vieri Hagenin silmästä ensi kerran hänen elämässään kyynelkarpalo.

Ystäväänsä hän suri, tuota ystävää, joka oli häneltä itseltään oppinut uskollisuutta ja joka oli mestari naurutaidossa.

– Oi Hildebrand, hän ähkyi raivaten miekallaan ja kilvellään itselleen tietä berniläisen sankarijoukon lävitse päästäksensä asemestari Hildebrandin luo.

Silloin kaatui hänen silmiensä edessä Dankwart, hänen veljensä, goottilaispäällikön Helferichin säilän lävistämänä. Mutta ennenkuin Hagen ehti kostaa tuon uuden kärsimyksensä, oli Gunther kuninkaan miekka jo halkaissut gootin pään.

– Kiitos, Gunther kuningas! huusi Hagen vain ja kiiruhti eteenpäin.

Murhaa kylväen riehui Wolfhart salissa. Viimeisetkin nibelungiritarit tuhosi hänen miekkansa. Nyt oli hän ehtinyt Geiselherin kimppuun. Kouraten miekkojaan teräpuolesta he ahdistelivat toisiansa kuin kaksi ottelevaa karhua. Ja Geiselher ojensi vapaan kätensä suoraksi ja upotti miekkansa voimakkaalla pistolla Wolfhartin rintaan. Wolfhart maksoi sen hänelle viimeisellä sankari-iskullansa, temmaten nuorukaisen mukaansa kuolemaan. Siten lepäsivät he yhdessä lujalla otteella toisiinsa tarrautuneina, molemmat kuoleman syleilyyn suljettuina.

Hildebrand kiiruhti veljenpoikansa ruumiin luo. Mutta Hagen riensi hänen jälkeensä ja iski häneen niin vihlovia haavoja, että vanhus jätti ruumiin ja kiiruhti pois salista.

– Heijaa! pilkkaili Hagen. – Heijaa, katsopas vain sitä nopsaa sankaria!

Silloin hän näki Guntherin seisovan hänen rinnallansa ja laskevan kätensä hänen olallensa. Ja Hagen katsahti herraansa ja huomasi hänen kasvojensa väsyneen ilmeen. – Nyt meitä on vain kaksi, hän sanoi. – Me olemme viimeiset nibelungit!

Ja Hagen katseli kuolleita ja näki, ettei ketään muita enää ollut elossa kuin he kaksi, kuningas Gunther ja Hagen Tronjelainen.

Rinnakkain he kävivät istumaan salin kynnykselle, ja Hagenin sormessa säihkyi pahansuova Nibelungin sormus.

Hildebrand oli palannut Dietrich Berniläisen luokse, ja vanhan asemestarin oli vaikea saada kieltään kääntymään puheeseen.

– Kuka tuon on tehnyt? kysyi Bernin Dietrich. – Kuka on iskenyt rakkaimpaan ystävääni tuollaisia verihaavoja? Ken on rohjennut tehdä sellaisen ilkityön? Ettekö osaa puhua, vanhus? Tunnen vereni virtaavan kiihtyneenä. Taivahan jumala, minun kärsivällisyyteni on lopussa. Jos Hagen on haavoihinne syypää, niin en säästä häntä enää kauemmin. Puhukaa!

Ja Hildebrand puhui, vaikka sanat olivat juuttua hänen kurkkuunsa:

– Hagen se minua näin runteli. Vähällä piti, etten kuollut. Ja Rüdigerin ruumista eivät nuo pilkkaajat luovuta.

Silloin ponitahti Bernin Dietrich pystyyn kiihkeän vihan vallassa.

Mitä olen sanonut, sen aion nyt täyttää, sanoi hän. – Säälini on nyt lopussa. Koska he kerran tekevät pilkkaa pyynnöstäni ja ovat runnelleet ystävääni, niin huudan sankarini koolle! Kutsukaa rohkea Siegstab, kutsukaa väkevä Wolfhart ja neuvokas Helferich, – kutsukaa kaikki sankarini, jotka seurasivat minua tänne kotimaastamme. Me tungemme asevoimin nibelungien saliin ja otamme kiinni nuo uskalikot elävinä!

Vanha Hildebrand vaikeni yhä.

– Miksi te vitkastelette! Käykää toimeen, käski Dietrich. – Kutsukaa heidät kaikki tänne. Tahdon tehdä lopun tästä kaikesta!

Ja Hildebrand koetti puhua, ja hänen äänensä oli aivan soinnuton ja murtunut:

– Kuinka voisin kutsua niitä, jotka jo lepäävät kuolleina! Sankarimme seurasivat minua saliin, ja samaten kuin he itse surmasivat siellä olevat sankarit, samaten ovat hekin nyt kuolleita. Ainoastaan Gunther kuningas vielä on elossa ja hänen kanssaan ilkeämielinen Hagen!

– Hildebrand! huudahti Bernin Dietrich. Ja kun ei vanhus enää vastannut, painui goottilaiskuningas kädet silmillensä surren orpouttaan.

Sitten hän nousi ja hänen kyyneleensä kuivuivat.

– Anna minulle haarniskani, sanoi hän hiljaa. – Siispä täytyy minun yksin suorittaa kaikki loppuun. Ah, te uskolliset toverini!

Asemestarinsa Hildebrandin seuraamana hän asteli pihan yli ja tapasi Guntherin ja Hagenin portailla istumassa.

– Älkäämme kiistelkö naisten tavoin, sanoi ylväs berniläissankari. – Minä olen kohdellut teitä ystävinäni, mutta te olette tuottaneet minulle sanomatonta tuskaa. Antautukaa minulle vapaaehtoisesti! En tahtoisi surmata niin uljaita sankareita!

Silloin veti Hagen Balmungin huotrasta ja kohotti raskaan kilpensä.

– Te puhutte kuin ette olisi järjissänne, Dietrich herra, hän sanoi. – Tässä näette vielä kaksi miekkaa. Ja ne miekat kuuluvat miehille eikä akoille. Älkää lähestykö meitä, muutoin saatte kärsiä uteliaisuutenne seuraukset, kuten kävi teidän liiaksi rohkeiden sankariennekin.

Sanaakaan vastaamatta kohotti Dietrich kalpansa ja kiiruhti portaita ylös. Suhahtaen halkaisi Balmung hänen kilpensä ja kypäränsä. Mutta samassa sattui Berniläissankarin miekka Hagenin oikeaan käsivarteen ja Balmung luiskahti pois haavoittuneen miehen kädestä. Gunther yritti kiiruhtaa hänelle avuksi, mutta Hildebrand mestari asettui hänen tiellensä. Ja Dietrich heitti kilpensä maahan, kietoi voimakkaat käsivartensa tronjelaisen uroon ympärille ja sitoi hänen kätensä selata taa. Siten kahlehdittuna hän vei hänet mukanaan linnaan Kriemhild kuningattaren eteen.

– Kuningatar, lausui sankari minä luovutan teille tämän vankini miekkoinensa, ja pian myöskin Guntherin, jos te lupaatte säilyttää heitä heidän arvonsa mukaisessa vankilassa.

Silloin nauroi Kriemhild ensi kerran monien vuosien jälkeen, ja hänen naurunsa kajahti kumman aavemaiselta.

– Lupaan tehdä niinkuin te tahdotte, hän sanoi. Menkää nyt noutamaan tänne se toinenkin vanki.

Ja hän kuljetti Hagenia hänen kahleistansa ja vei hänet maanalaiseen kammioon.

Mutta Dietrich kiiruhti takaisin saliin Guntherin luo. Ja niin uljaasti kuin Gunther kuningas puolustautuikin, niin sai Dietrich kumminkin voiton väsyneestä miehestä, ja hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kahlehti hänet.

Sitten hän vei Guntherinkin vangittuna Kriemhildin eteen, joka kuljetti hänet syvään kellariholviin.

Koko yön hän asteli molempien vankityrmien väliä, ja hänen silmissänsä välkkyi mielipuolisuuden hehku.

Ja aamulla varhain hän meni Hagenin luo ja kyyristyi hänen vuoteensa viereen.

– Minä se täällä olen – minä Kriemhild. Heräjä, Hagen Tronjelainen! Siegfriedin vaimo puhuu kanssasi, sanoi hän.

Hagen heräsi. Vihasta leimuavin katsein hän silmäili kuningatarta.

– Mitä te minusta tahdotte? hän kysyi suu irveessä. – Mistä te puhuttekaan? Siegfriedillä ei ole vaimoa, sillä Siegfried on kuollut, ja minä juuri hänet manalle toimitin.

Kriemhild katseli häntä vihasta säihkyvin silmin.

– Minne olette pannut Nibelungin aarteet? tiuskaisi hän.

– Sitä ei minulta saa yksikään ihminen tietää, niin kauan kuin kuninkaani Gunther vielä on elossa, vastasi Hagen.

Silloin nousi Kriemhild ja pujahti tiehensä tyrmästä mielipuolisuuden hehku silmissänsä.

Hän kutsui teloittajan luoksensa ja käski hänen mennä Gunther kuninkaan tyrmään sekä tuoda hänelle kuninkaan pää.

Ja kantaen käsissään Gunther kuninkaan veristä päätä palasi hän jälleen Hagen Tronjelaisen luo, ja hänen vyöstänsä riippui Siegfriedin miekka Balmung.

Ylös, mies! hän huusi kuninkaallisin elkein. – Gunther kuningas on kuollut, samaten Gernot kuningas ja Geiselher kuningas. Minä nyt olen heidän valtansa perijä ja teidän käskijänne. Nouskaa, sanon minä!

Ja Hagen seisoi hänen edessään, tuijottaen hänen kasvoihinsa.

– Hagen Tronjelainen, minne olette kätkenyt aarteet?

– Kriemhild kuningatar, ne ovat kätkössä Reinvirran pohjassa, ja sieltä niitä ette saa!

Hagen Tronjelainen, miksi te surmasitte mieheni ja mursitte minun sydämeni?

– Siksi, Kriemhild kuningatar, että hän oli ylväämpi minun herraani ja te saatoitte minun kuningattareni varjoon!

– Hagen Tronjelainen, nyt saatte ansaitun palkkanne!

Pää pystyssä seisoi Kriemhild, Siegfriedin leski, kahlehditun sankarin edessä. Hän tempasi Balmungin huotrasta. Tuo säkenöivä säilä heilahti hänen päänsä ympäri ja upposi sihisten Hagenin kaulanikamiin, niin että sankarin pää lennähti ilmaan ja putosi sitten tyrmän kivipermannolle.

– Kostoa Siegfriedin puolesta! riemuitsi Kriemhild. – Nyt on kuolemasi kostettu – Kriemhild on kostanut puolestasi! Siegfried – Siegfried!

Nibelungin sormus oli pudonnut maahan kuolleen miehen sormesta. Kriemhild otti tuon turmankappaleen verilätäköstä ja pani sen vielä kerran sormeensa. Kuninkaallisen ryhdikkäänä seisoi hän paikallansa.

Silloin mursi Hildebrand, Dietrichin asemestari, tyrmän lukitun oven, ja säikähtäen hän tunsi Guntherin ja Hagenin irtihakatut päät.

– Murhatyö! kajahti hänen äänensä kautta linnan.

– Murhatyö tehty! Annettu lupaus on rikottu! Voi meitä, voi meitä!

Kriemhild seisoi tyrmässä ihanana ja ylväänä kuin ennen nuoruudenpäivinänsä. Hän kohotti kätensä ja silmäili kimmeltävää ja säihkyvää Nibelungin sormusta. Ja vielä kerran nousi hänen huuliltansa riemuhuuto:

– Jälleen olen Kriemhild – Kriemhild, Siegfriedin vaimo enkä kenenkään muun!

– Sinä loukkaat Etzel kuningasta! huusi Hildebrand sankari kauhistuneena. – Kuole siis, onneton olento! Ja vie mukanasi hautaan Nibelungin kirous!

Kädet levällään otti Kriemhild vastaan kuolettavan iskun. Sormet yhteen puristettuina, ettei hän edes kuollessaankaan menettäisi sormustansa, vaipui hän maahan hymy huulillansa.

– Siegfried –, kuului vielä vienosti kuin henkäys huoneessa.

Haikean tuskan vallassa ilmoitti Hildebrand herrallensa, mitä oli tapahtunut. Ja Dietrich Berniläinen kävi Etzel kuninkaan puheille eikä salannut häneltä mitään.

Silloin nousi kammottava nauru kuningas Etzelin kurkusta, ja hän viittasi Bernin sankarille, että tämän tuli lähteä tiehensä, ja koditonna ratsasti Dietrich von Bern pois Etzelin valtakunnasta, eikä hänellä ollut muita seuralaisia kuin vanha Hildebrand.

Mutta eri maitten ääristä saapui airueiden kutsumia sotalaumoja. Keltaihoisia, mustatukkaisia ihmisiä tuli ratsastaen Unkarista ja Valakiasta, Ryssäin maasta ja Aasian aroilta. Nuo tuhat- ja satatuhatlukuiset joukot tulivat kuin aurinkoa pimittävät heinäsirkkaparvet, ja kuningas Etzel kävi kalpeana ja synkkänä niiden etupäähän, ja poltellen ja murhaten hän raivasi itselleen tien kautta saksalaisten maiden, aina Reinin toiselle rannalle saakka.

Silloin tuli Etzel kuninkaasta Attila, Jumalan vitsa, ja minne hän saapui, sinne koitti yö.

Niin kammottavasti kostettiin ihmisille valonsankarin Siegfriedin kuolema.