[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fF9WHWbiGEI34fDD3_ByR5PHhToUIKgCYEsY0PJrChcU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1148,"Nibelungien tarina","Herzog, Rudolf",1869,1943,"1148-herzog-rudolf-nibelungien-tarina","1148__Herzog_Rudolf__Nibelungien_tarina",null,"romaani",[],[],"fi",1912,1925,32204,213693,false,[],[],[],"Herzogin suorasanaisesti uudelleen kertoma saksalainen sankaritaru seuraa Siegfriedin urotöitä, lohikäärmeen surmaamista ja Nibelungien aarteen valloitusta. Tarina etenee hovijuonittelujen ja petosten kautta kohti Kriemhildin veristä kostoa ja burgundien tuhoa hunnien valtakunnassa.","Rudolf Herzogin 'Nibelungien tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1148. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","NIBELUNGIEN TARINA\n\nSaksalainen sankariruno\n\n\nUudelleen kertonut\n\nRUDOLF HERZOG\n\n\nSuomentanut Hilda Walldén\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ.\n\nENSIMMÄINEN OSA. Siegfried sankari.\n\n1. Millainen Siegfried oli lapsena, kuinka hän tuli Mimen luo oppiin,\ntappoi lohikäärmeen ja voitti Nibelungin aarteet.\n\n2. Kuinka Siegfried tunki taikaliekkien halki Brunhildin luo, kihlasi\nhänet, valloitti hänelle Islannin ja lähti julmistuneena hänen\nluotansa.\n\n3. Kuinka Siegfried tuli Wormsiin ja auttaaksensa kuningas Guntheria\nkukisti tanskalaisten ja saksilaisten kuninkaat.\n\n4. Kuinka Siegfried lähti Guntherin kanssa Islantiin, voitti\nkuninkaan asemesta Brunhildin kilpataistelussa ja nouti kotoa aarteita.\n\n5. Kuinka Siegfried vietti häitä Kriemhildin kanssa ja Gunther\nBrunhildin kanssa, ja kuinka Siegfried auttoi Guntheria taltuttamaan\nBrunhildin.\n\n6. Kuinka Siegfried ja Kriemhild kutsua noudattaen tulivat Wormsiin,\nkuinka kuningattaret riitaantuivat keskenänsä ja kuinka Siegfried\nsurmattiin.\n\nTOINEN OSA. Nibelungien matka hunnien maahan.\n\n1. Kuinka Kriemhild suri Siegfriediä ja kuinka Hagen riisti häneltä\nNibelungin aarteet ja kuinka hän suostui kuningas Etzelin kosintaan.\n\n2. Kuinka Kriemhild tuli Etzelin puolisoksi ja kuinka nibelungit\nlähtivät retkelle hunnien maahan.\n\n3. Kuinka nibelungit saapuivat Bechelareniin, jossa Geiselher kihlasi\nRüdigerin tyttären, ja kuinka he vihdoinkin pääsivät perille Etzelin\nlinnaan sekä millä tavoin Kriemhild otti heidät vastaan.\n\n4. Kuinka Kriemhild houkutteli Blödelin surmaamaan nibelungien\naseenkantajat, kuinka Hagen surmasi Etzelin poikasen Ortliebin ja\nnibelungiritarit taistelivat pylvässalissa.\n\n5. Kuinka nibelungit pilkkasivat kuningas Etzeliä, kuinka Iring\nhyökkäsi saliin ja sai miehineen surmansa, kuinka Kriemhild antoi\npistää salin tuleen ja nibelungit joivat verta, ja kuinka Rüdiger\nKriemhildin käskystä uhrasi henkensä, kuollen yhdessä väkevän\nGernotin kanssa.\n\n6. Kuinka Dietrich Berniläisen asemestari Hildebrand sankareineen\njoutui mukaan taisteluun, kuinka soittoniekka Volker kaatui ja\nsamaten nuori Geiselher ja nibelungeista ainoastaan Gunther ja\nHagen pääsivät hengissä taistelusta sekä berniläisistä ainoastaan\nHildebrand yksin, ja kuinka Bernin Dietrich toimitti Hagenin ja\nGuntherin kahleissa Kriemhildin valtaan ja Kriemhild saattoi heidät\ntuhoon sekä sai lopuksi itsekin surmansa.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nSIEGFRIED SANKARI\n\n\n\n\nMILLAINEN SIEGFRIED OLI LAPSENA, KUINKA HÄN TULI MIMEN LUO OPPIIN,\nTAPPOI LOHIKÄÄRMEEN JA VOITTI NIBELUNGIN AARTEET.\n\n\nVaeltaessa alisen Reinin vartta pitkin, havaitsee hiljaiselta\ntasangolta kohoavan vanhanaikaisen kaupungin, joka näyttää haaveihin\nvaipuneelta. Xanten on se nimeltään, ja se unelmoi ylväästä\nmenneisyydestään. Entisiä mahtavuuden aikojansa se muistelee, jolloin\nsiellä hallitsi kuningas, jonka valta ulottui aina Alankomaihin\nsaakka, jolloin pohjoismaisten viikinkien sotapurret laskivat mereltä\nRein virtaan, ja jolloin kuninkaan väkevät ritarit karahduttivat\nturnajaisissa ratsuillaan Reinin niittyjä pitkin, tuhosivat hurjalla\nilolla viholliset ja hukuttivat heidät virtaan. Hei, kuinka noina\nsankariaikoina torvet pärähtelivät, säilät säkenöivät ja panssarit\npaukkuivat, kuin olisi ukkonen kumahdellut Reinin viertä ylös ja alas.\n\nNoina aikoina syntyi kuningas Siegmundille ja hänen kuningattarelleen\nSiegelindelle poika, ja kun maassa nyt veristen voittojen jälkeen\nvallitsi rauha, sai hän nimen Siegfried -- \"Voitto-Rauha.\"\n\nKuten nuori puu, jota hoidellaan hellällä huolella ja rakkaudella,\nkasvoi ja yleni poikanen. Leikitellen hän oppi opittavansa, ja oli\nhän jo lapsena niin älykäs ja sukkelajärkinen, ettei hänellä ole\nollut monta vertaistansa. Siksi ei hänen myöskään tarvinnut istua\nkököttää sisällä opiskelemassa eikä pyöriä äidin tiellä, vaan oikeana\nreimapoikana, joka pyrkii valiomieheksi, hän juoksenteli niityillä ja\nmetsissä, tarkaten eläinten kieltä ja metsän ja laineiden tarinoita.\nSiten varttui hänen ruumiinsa kestäväksi ja joustavaksi kuin oiva\nsäilä, hänen silmänsä ja korvansa tarkaksi, hänen ajatuskykynsä\nnopsaksi ja teräväksi.\n\nKymmenvuotiaana hän ratsasti hurjimmallakin oriilla suitsitta ja\nohjaksitta, kavahti laitumella väijyksistä äkkiä sen selkään, kävi\nrautakourin kiinni harjaan ja hillitsi lujin ottein mieletönnä\neteenpäin lentävän eläimen. Pelosta hänellä näet ei ollut\naavistustakaan, ja rohkeus on selvä tie voittoon.\n\nKahdentoista ikäisenä hän oli isänsä kaikkia hovipoikia ja\naseenkantajia voimakkaampi, ja ehdittyään neljäntoista vuoden ikään\nhän ratsasti salaa väkevien ritarien turnajaisiin kypärisilmikko\nsuljettuna, etteivät he tietäisi hänen olevan Siegfried-poikasen\nja kieltäisi häneltä hänen nuoruutensa perusteella pääsöä\nkilpailuradalle. Keihäällänsä, jonka hän oli veistänyt nuoren\nsaarnin rungosta, hän heitti ylväät ritarit satulasta, niin että\nheidät täytyi kuoria esiin panssarin paloista kuten keitetyt kravut\nkuoristansa.\n\nSitten meni Siegfried kuninkaallisen isänsä puheille ja lausui:\n\n-- Sallikaa minun lähteä maailmalle, herra isäni, jonnekin, missä on\nvihollisia ja missä voin taistella hyvän asian puolesta.\n\nMutta kuningas vastasi:\n\n-- Vihollisia ei pidetä kurissa voimalla yksin, vaan siihen tarvitaan\nmyöskin viisautta, joka pystyy muuttamaan viholliset ystäviksi ja\nhankkimaan maalle rauhan siunauksen. Kun tulet vanhemmaksi, poikani,\nkiität minua tästä opetuksesta.\n\nMutta Siegfried ajatteli:\n\n-- Hyvähän isäni on puhua, hänen, jolla on harmaa pää ja joka voi\ntyytyväisenä muistella aikoja, jolloin hän ahdisteli vihollisia\nmiekoin ja keihäin. Illalla tulevat harpunsoittajat pylvässaliin\nlaulamaan Siegmund kuninkaan sankaritöistä. Ei ihmekään, jos hän\ntyytyy entisyyden voittoihin ja kehoittaa muitakin pysymään erillään\nsotatoimista.\n\nHuolestuneena käyskenteli nyt Siegfried kotosalla, tietämättä mihin\nkäyttäisi yhä lisäytyvää nuoruudenrohkeuttaan.\n\nMuutamana myrskyisenä syysiltana hän oli jälleen pujahtanut\npylvässaliin, missä kuningas Siegmund istui valtaistuimellaan\nritareittensa ympäröimänä, juomasarven kiertäessä kädestä käteen.\nHarpunsoittaja istui valtaistuimen juurella, laulellen jumalien\nja ihmisten taisteluista. Sankareista hän kertoeli, jotka olivat\ntuhonneet ryöväreitä ja lohikäärmeitä -- rohkeista ja voimakkaista\nuroista, jotka olivat miekallaan valloittaneet itselleen\nkuningaskunnan ja voittaneet puolisoksensa ihanan prinsessan.\nLauloipa hän myöskin vanhan laulun kääpiökuninkaan Nibelungin\nkulta-aarteista, jotka olivat vuoreen suljetut hirmuisen lohikäärmeen\nFafnerin vartioimina ja ikävöiden odottivat sankarin pelastavaa kättä.\n\nSilloin valtasi innostuksen hehku kuuntelevan pojan mielen, hän ei\nsaanut yöllä unta silmiinsä, vaan nousi levolta, pukeutui ja lähti\nastelemaan linnanportista poispäin. Myrskytuuli tempaisi lakin hänen\npäästään, mutta hän kiiruhti myrskyn kanssa kilpasille, kiiti sitten\nkolkkojen niittyjen poikki kohti sysimustia metsiä, jotka laajenivat\nloppumattomiin ja joissa tuhannet öiset äänet raksahtelivat,\nkirkuivat ja ulvoivat.\n\nMutta Siegfried nauroi niin että metsä kajahti, sillä tällainen\nmellakka miellytti häntä. Hän tarttui nuoreen tammeen, taivutti\nsitä ja tempaisi sen juurinensa maasta. Sillä surmasi hän kaiken\nmikä hänen tiellensä tuli: korskuvan villisian, jolla oli kiiltävät\ntorahampaat, suunnattoman yksisarviaisen, jonka silmät hehkuivat\npimeästä häntä vastaan, lohikäärmeen, joka syyti suustansa punaisia\nliekkejä ja myrkynvihreätä savua.\n\nJa Siegfried huusi halki myrskyn:\n\n-- Hei, kuinka hauskaa -- kuinka hauskaa!\n\nSumu hälveni, haihtui hajalle puitten latvoissa, ja aamu alkoi\nhämärtää metsässä. Siegfried tarkasteli ympäristöä. Ilmeisesti hän\n-oli joutunut rajan yli vieraaseen maahan, sillä seutu oli hänelle\noutoa. Tuo sai Siegfriedin vielä kerran nauramaan hilpeästi, sillä\nnyt voi hän näyttää ihmisille uljuuttaan. Mutta raivatessaan\nitselleen tietä tiheikön kautta tunsi hän äkkiä nälkää, joka alkoi\nahdistella häntä yhä pahemmin. Hän katseli, mistä keksisi korkeimman\npuun, kiipesi sen latvaan ja silmäili sieltä joka suuntaan,\nihmisasuntoa hakien. Pian hänen tarkka silmänsä havaitsi savupilven,\njoka kohosi metsäaukealta, virtaa van veden partaalta sijaitsevasta\nmökistä. Sinne hän kiiruhti pitkin loikkauksin.\n\nOvella seisoi seppä, ja Siegfried jäi ihmeissään katsomaan häntä. Tuo\nmies oli lyhyenläntä, jykeväruumiinen olento, jolla oli suuri kyttyrä\nselässä ja muodottoman iso pää. Kaunista poikaa suretti, että toinen\nihminen voi olla niin ruma, ja hän toivotti kitukasvuiselle miehelle\nhilpeän ystävällisesti hyvää huomenta.\n\nSeppä, jonka käsivarret olivat lujat kuin nostokanget, oli juuri\nvierittänyt alasimelle rautakangin, kun Siegfried häntä huusi. Hän\nkohotti kasvonsa, joita peitti pörröinen parta, tarttui suunnattomaan\nvasaraan ja kysyi:\n\n-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- Hei, huudahti Siegfried, --\nmitähän nälkäisellä vatsalla mahtanee ollakaan täällä tekemistä! Se\nhimoitsee aamiaislientä, joka tuoksuaa niin suloisesti liedellänne.\n\n-- Pidä näppisi siitä erillään, sanoi seppä uhkaavasti. --\nTyhjäntoimittajien ei tarvitse syödä!\n\n-- Minäpä näytän teille, enkö ansaitse ruokaani, napisi Siegfried. --\nOnko teillä antaa minulle jotakin työtä?\n\nSeppä ojensi hänelle suunnattoman vasaransa ja viittasi alasimelle\nasetettuun tankoon.\n\n-- Ehkäpä käsivartesi ovat yhtä lujaa tekoa kuin suuvärkkisi, sanoi\nhän.\n\nNyt kohotti Siegfried raivostuneena vasaran ja iski sen sellaisella\nvoimalla tankoon, että tämä singahti palasina ilmaan ja alasin upposi\nsylen matkan maan sisään.\n\n-- Mikä lasten lelu tämä on! huusi väkevä Siegfried.\n\n-- Antakaa minulle miesten työtä!\n\nSilmät selällään tuijotti seppä tuimistuneeseen poikaan.\n\n-- Nyt voitte surmata minut, nuori herra, lausui hän, -- sillä teillä\non ase kädessänne.\n\nSiegfriedin viha oli jo lauhtunut. -- Saatte aseenne takaisin, sanoi\nhän. -- En taistele aseetonta vastaan. Luonto näyttää myös kohdelleen\nteitä, miesparka, niin säälimättömästi, että teille täytyy osoittaa\nrakkautta.\n\nKyttyräselkä katsoi häneen katsomistaan. Hänen silmissänsä näkyi\nlämmin väike ja hän lausui:\n\n-- Ojentakaa minulle kätenne. Ette voi olla kukaan muu kuin Siegfried,\nse nuori sankari, jonka tekoja laulajat ylistävät. Nyt tiedän, että\nte olette todellinen ritari -- teillä on puhdas ja lempeä sydän.\n\n-- Ja ken te sitten olette? tiedusteli Siegfried.\n\n-- Olen seppä Mime, vastasi pieni mies. -- Jääkää luokseni niin\nkauaksi kuin haluatte, minä opetan teille minkä mitäkin.\n\nSitten jäi Siegfried Mimen luo, eikä hän edes huomannutkaan, että\nvuosi meni menojaan ja toinen ja kolmaskin lisäksi -- niin nopeasti\nkului aika, ja mestari ja oppilas varoivat hukkaamasta siitä\nhetkeäkään. Väkevä oli Siegfried ollut jo polkallakin, mutta nyt hän\nkävi jättiläisen veroiseksi voimiltaan ja notkeaksi kuin vikkelä\nhirvi. Hän oppi pyydystämään mesikämmenen pelkin kourin, aseetta,\nsekä paloittamaan ja paistamaan lihan nuotiolla ilman veitsen ja\nkeihään apua. Lämmin veri maistui hänestä kuin pikari punaviiniä,\nja metsäriistan ohella hän käytti ravintonaan meheviä juuria ja\nyrttejä, jotka suojelivat häntä kaikkinaisilta taudeilta. Joka\npäivä hän sai Mimeltä mitä oivallisinta opetusta aseenkäytössä, ja\nmestari neuvoi hänelle taidokkaimmatkin otteet ja kaikki hyökkäys- ja\npuolustustemput, joiden avulla yksi mies voi pitää puolensa kymmentä\nvastaan.\n\nTallissa oli Grane-niminen ratsu, joka oli ollut Wotan-jumalan\njuoksijoita. Tuon ratsun lahjoitti Mime kasvatilleen. Ja hän takoi\nvielä nuorukaiselle kypärin ja panssarin -- lisäksi vielä miekan,\njoka lohkoi kovimmankin raudan kuin voimöhkäleen ja joka oli\nnimeltänsä Balmung. Kuinka loistivatkaan nyt Siegfriedin silmät!\n\n-- Isä Mime, hän kysyi, miksi lahjoitatte minulle niin paljon\nrikkautta?\n\nJa seppä sanoi:\n\n-- Pidä kaikki hyvänäsi, nuori sankarini! Ei kukaan toinen ihminen\nole osoittanut minulle sellaista rakkautta kuin sinä. Eikö siis ole\nkohtuullista, että palkitsen sen sinulle.\n\nSiegfried punastui ja lausui:\n\n-- En ole tehnyt sitä palkan toivossa.\n\nSilloin puhui seppä edelleen:\n\n-- Juuri siksi olet ansainnutkin palkan. Mutta tiedän varsin hyvin,\nettei nuorta ritarimieltäsi tyydyttäisi palkka, joka tulee osaksesi\nilman taistelua ja omaa tointasi. Todellista miestä ilahduttaa\nainoastaan se saalis, jonka hän itse on hankkinut. Siksi varustin\nsinulle vain aseet. Omaksi tehtäväksesi jää aarteen voittaminen. Siis\ntarkkaa nyt puhettani!\n\nJa Mime, aseseppä, kertoeli nyt näin:\n\n-- Olipa muinen kuningas nimeltä Nibelung, joka omisti koko maailman\nkallisarvoisimmat kulta- ja jalokiviaarteet. Minä ja veljeni Fafner\nsaimme salajuonilla ne haltuumme. Mutta kun ne oli jaettava meidän\nkeskemme, pilkkasi veljeni minua rumuuteni takia ja uhkaili henkeäni.\nSilloin pakenin tuon uskottoman olennon parista ja täällä korvessa\nolen saanut katua saaliinhimoani. Mutta sitten arveli Fafner olevansa\nValhallan jumaliakin mahtavampi ja rikkaampi, hän vihastutti\nnuo taivaalliset olennot, ja rangaistukseksi hänet muutettiin\ninhoittavaksi lohikäärmeeksi. Missä Reinin varrella kohoaa Seitsemän\nvuorenmaa [Siebengebirge], siellä voit nähdä jyrkän rantakallion,\njonka sisässä hän asustaa. Syvällä kivilinnassaan hän vartioi\naarteitaan, tuhatkunta vangittua Nibelungin ritaria käskyläisinään.\nJa tuo ahmatti, joka aikoinaan joutui kullanhimonsa uhriksi, vaanii\nseudun asukkaita ja nielee saaliinsa elävältä, luullen nieleksivänsä\nkultaa. Lähde siis matkaan, poikani, suorita sankarityö ja anasta nuo\naarteet itsellesi. Mutta varo sormusta, joka pedolla on kynnessään,\nFafner on riistänyt sen Nibelungilta, joka silloin kirosi sen. Kaiva\nse syvälle maan sisään tai heitä meren mustimpaan kuiluun! --\n\nSiegfried lupasi noudattaa saamiansa neuvoja, ja Mime puki hänet\nsotasopaan ja vyötti miekan hänen vyölleen. Siegfried suuteli ja\nsyleili jäähyväiseksi kasvatusisäänsä, sitten hän nousi ratsunsa\nOranen selkään ja lähti laulellen maailmalle.\n\nKas tällainen oli Siegfried, kun hän täyteen miehuuteen kehittyneenä\nnyt kiiruhti ansiotöihin laulujansa raiutellen: päätä pitempi hän oli\nkaikkea kansaa, hänen kiharansa hohtivat kullanpunertavina, ikäänkuin\nolisi niihin imeytynyt auringon tulta. Teräksensiniset silmät\nkuvastivat sulaa hilpeää lempeyttä, milloin kaikki meni miehen mieltä\nmyöten, mutta niihin tuli kuin ukkosen uhkaa, kun jokin seikka kävi\nsankarin luonnolle. Hänen sorea vartensa oli naisille silmänruokaa,\nkäsivarret oli lujat kuin rauta, sääret jäntevän voimakkaat niinhyvin\nratsastaessa kuin kiekon jälkeen loikatessa.\n\nMinne hän saapuikin, katsoivat kaikki ihmeissään ihanaa sankaria,\nja hänen näkemisensä toi iloa mieliin. Voittoisana kuin nuori kevät\nkulki hän laulellen seudusta toiseen.\n\nSiten lähestyi hän myös Seitsemän vuoren maata ja näki\nLohikäärmekallion [Drachenfels Reinin varrella] kohoavan virran\npartaalta kuin minkäkin jymylinnoituksen.\n\n-- No, Grane heponi, hän huusi nauraen -- mitäs sanot? Käymmekö vielä\ntänään otteluun? \"Älä lykkää huomiseksi sitä, minkä voit jo tänään\ntehdä.\" Vastaukseksi kiiti ratsu nuolena vuorille päin. Metsät\nkävivät yhä tiheämmiksi ja synkemmiks. Vuosikausiin ei ihmisjalka\nollut täällä astellut. Yksinäisyys tuntui kolkon uhkaavalta, ja Grane\nkulki yhä varovammin, edeten vain askel askeleelta.\n\nHe saapuivat kallionhuipun luo.\n\nRatsu seisahtui väristen. Ilmaan tuprusi taivaan pimittävää sauhua,\nja tukahduttavaa myrkkykaasua tunki keuhkoihin.\n\nSiegfried kiinnitti kypärinsä tiukemmin ja irroitti mahtavan\nsaarnipuisen keihäänsä, joka oli kärjestä kädensijaan silattu\nkaksiteräisellä raudalla. Vasemman kätensä hän laski oivan\nkalpansa Balmungin kahvalle. Rauhoitellen ratsuansa hän ohjasi sen\nkalliopaaden ohitse.\n\nSiinä nyt lepäsi peto, pituudeltaan satakunta jalkaa. Päästään oli\nse krokodiilin kaltainen, jaloissa oli kynnet kuin jalopeuralla,\nsuomupeitteinen pyrstö muistutti kammottavaa käärmettä. Se makasi\nuneen vaipuneena.\n\n-- Hyi! huudahti Siegfried, mutta hän olisi halunnut peruuttaa\nsanansa, sillä hänen äänensä sointi sai lohikäärmeen hereille, ja\nse suuntasi ulkonevat silmänsä ritariin, avaten kitansa ja päästäen\nkamalan naurun.\n\nTuosta ritari raivostui, ivan hyvin oivaltaen.\n\n-- Kitasi kiinni, elukka, huusi hän tuimasti. Henkesi löyhkää, odota,\nminä salpaan sen heti!\n\nTaivuttaen käsivartensa taapäin hän ratsasti petoa kohden, ja keihäs\nsingahti lohikäärmeen kitaan, niin että vain varrenpää jäi ulkona\nvaappumaan.\n\nHirviö kohottautui hiukan, oksensi keihään takaisin ja sylkäisi sen\nSiegfriedin suojaavaan kilpeen niin hurjalla vauhdilla, että ratsu\nkavahti takajaloillensa, ollen vaarassa keikahtaa kumoon. Mutta\nSiegfriedin voimakas käsi hillitsi sen.\n\nNyt kävi lohikäärme hyökkäämään. Sen mylvintä sai kalliot kumahtaen\nhalkeilemaan, ja sen leimuava hengitys oli kärventää ritarin\nkuoliaaksi. Hehkua vältellen kiersi Siegfried nyt ratsain pedon taa.\nMutta silloin kohosi hirviön pyrstö iskemään. Harpaten kiisi Grane\nkuin lintu pedon selän poikki, puoleen ja toiseen, iskuja paeten.\nSiegfried sieppasi Balmungin huotrasta, kumartui äkkiä syvälle alas,\nteräs suhahti läpi ilman ja irroitti pedon pyrstön, niin että se\npudota läiskähti kallioon.\n\nLohikäärme ponnahti karjaisten pystyyn, löi käpälänsä jalustimeen,\nvetäisten Siegfriedin ratsun selästä alas maahan.\n\n-- Sen kostan sinulle, ahmatti, huusi sankari, hyökäten petoa kohti.\nMutta panssarisoljet sulivat hehkussa ja haarniska kirposi maahan.\n\n-- Näin onkin mukavampaa! naurahteli Siegfried tuimana ja pyöritteli\nkalpaansa kiekkona. Hiki valui jo virtoina hänen ruumistansa pitkin,\nhän tunsi käsivartensa uupuvan ja pyrstöttäkin oli hirviö yhä vielä\nvoitonpuolella. Silloin havaitsi Siegfried sen kynnessä sormuksen,\ntuon Nibelung kuninkaalta ryöstetyn voittosaaliin. Viimeiset voimansa\nkooten hän kyykistyi maahan, ponnahti sitten äkkiä pedon kurkkuun\nkiinni ja katkaisi kalvallaan sen iskuun nostetun käpälän. Kivikkoon\nsingahtivat kynnet sormuksinensa.\n\nKerran vielä karjasi peto perikatonsa nähdessään. Sitten vaipui se\nveriinsä, henkensä heittäen.\n\nSankari seisoi nojaten miekkansa kahvaan. Hänen kurkkunsa tuntui\nkuivalta, hänen täytyi kostuttaa se, muutoin hän menehtyisi janoon.\nHän kumartui ammentamaan kädellään kuolleen hirviön verta. Kun\nhän sitten kohotti kätensä, oli sen vereen kastunut osa kuin\nsarveisnahkaan verhottu. Älyten ihmeen tapahtuneen hän riisui\nyltään pukineensa ja kylvetti ruumiinsakin veressä, käyden siten\nhaavoittumattomaksi niin iskuille kuin pistoillekin. Hartioitten\nväliin vain jäi pieni pilkku, joka oli aseelle altis. Siihen näet\nlensi kylvyssä lehmuksen lehti, jonka tuuli oli tuonut mukanaan\nmetsästä.\n\nJälleen sonnustautuneena, kelpo miekkansa Balmung kourassa, asteli\nsankari kalliolinnan aukkoa kohti. Hänen jalkansa sattui irti\niskettyihin kynsiin, ja nähdessään yhdessä niistä tuon säihkyvän\nsormuksen hän veti sen irti ja pani sen nauraen sormeensa. --\nAvatkaa! hän huusi, lyöden miekallaan rautaiseen porttiin.\n\nSamassa aukeni portti ja miekaniskuja satoi sankaria kohti. Uuden\nsarveisnahkansa suojatta hän olisi ollut kuoleman oma. Raekuurona\nosuivat iskut, mutta mitään iskijää hän ei havainnut, jolle olisi\nvoinut ne kostaa. Umpimähkään hän kurotti kätensä puoleen ja\ntoiseen ja tunsi äkkiä pitelevänsä kourassaan partaa, jossa tuntui\nriippuvan ihminen. Hän kolhi nyt tuota näkymätöntä olentoa kiviseen\novenpieleen, kunnes tämä antoi äänensä kuuluviin sääliä rukoillen.\n\n-- Näyttäydy, huusi nyt Siegfried, -- muutoin pistän sinut muitta\nmutkitta oitis poskeeni.\n\nSilloin vihmoi ikäänkuin sumua sankarin jalkojen juureen. Parrasta,\njota hän piteli kädessään, rimpuili urhea kääpiö, yllään sota-asu\npanssaripaitoineen.\n\n-- Ken sinä olet? tiedusteli Siegfried. -- Mikä sinut teki\nnäkymättömäksi?\n\nKääpiö ähkyi:\n\n-- Alberich minä olen, Nibelungin ritarien päällikkö. Fafner on\npakottanut meidät käskyläisiksensä, ja iskiessäni teihin noudatin\nvain velvollisuuttani. Oivaltakaa siis tilani, jos itsekin olette\nritari. Palkaksi näytän teille sumuviitan, joka antaa käyttäjälleen\nnäkymättömyyden.\n\n-- Vanno, että palvelet minua ritareinesi uskollisesti, niin kohtelen\nteitä sen mukaisesti, sanoi Siegfried. -- Voit pelkäämättä vannoa,\nsillä minä olen jo vapahtanut teidät sortajastanne.\n\nPolvistuen ojensi Alberich hänelle sumuviitan. Sitten hän omasta ja\nväkensä puolesta tunnusti Siegfriedin herraksensa. Tällöin kiiruhti\ntuhatkunta ritaria esiin, ja laskien luotaan kilvet ja miekat he\nvannoivat riemumielin uskollisuutta pelastajalleen.\n\nSitten kuljetti Alberich Siegfriedin kalliolinnan halki, näytellen\nhänelle Nibelungin aarteet -- kulta- ja jalokivikasoja, joiden\nkuljettamiseen tarvittiin sadat työrattaat!\n\nAh, kuinka hilpeänä raikuikaan nyt Siegfriedin nauru!\n\n\n\n\nKUINKA SIEGFRIED TUNKI TAIKALIEKKIEN HALKI BRUNHILDIN LUO, KIHLASI\nHÄNET, VALLOITTI HÄNELLE ISLANNIN JA LÄHTI JULMISTUNEENA POIS HÄNEN\nLUOTANSA.\n\n\nVain viikkokauden oli Siegfried lepäillyt Lohikäärmekallion linnassa\nja jo alkoi hänestä aika tuntua sietämättömän pitkältä. Hänen nuori\nmielensä kalpasi uusia sankaritekoja, levon ja elämän mukavuuden hän\nkatsoi kuuluvan vain vanhuksille, joilla jo oli ansiokas elämäntyö\nsuoritettuna. Siksi hän kutsutti luokseen Nibelungin ritareitten\npäällikön Alberichin neuvotellaksensa tuon kokeneen miehen kanssa.\n\n-- Maailma on täynnä tuskaa ja taistelua, sanoi Siegfried, -- ja\nse odottaa pelastajaansa. Mutta minä lepäilen täällä nauttien\nrikkaudestani ja aikani turhaan tuhlaten. Tyhjäntoimittajan elämä ei\nole luontoni mukaista. Mainitkaa minulle jokin ansiokas seikkailu,\njohon voisin ryhtyä, Alberich ystäväiseni!\n\nSilloin vastasi sotaisa kääpiö:\n\n-- Ottakaa meidät mukaanne, herra, niin me valloitamme teille koko\nmaailman!\n\nMutta Siegfried pudisti kiharoitaan.\n\n-- Olisipa sekin sankarityö laatuansa, sanoi hän, -- jos antaisin\ntoisten taistella puolestani ja kietoisin kypärääni vieraiden\nansaitseman voittoseppeleen. Ensin tahdon yksin hankkia itselleni\nkuuluisan nimen, ennenkuin ohjaan ja johdan toisia. Mainitkaa siis\ntehtävä niin vaikea, ettei kukaan toinen siihen pysty -- sen tahdon\nsuorittaa tai sortua kunniakkaasti.\n\nAlberich mietiskeli kauan ääneti. Sitten hän kohotti kypärän\npeittämän päänsä ja katsoi sankaria silmiin.\n\n-- Tosin te revitte pahoin minun partaani ottaessanne minut kiinni,\nalkoi hän sitten puhua, ja ruumiini on yhä vieläkin kirjava iskuista,\njotka sain, kun kolhitte minua ovenpieleen. Mutta te olette sentään\npelastanut minut ritareineni kauhean Fafnerin orjuudesta ja kohdellut\nminua ritarillisesti -- siksi olisin pahoillani, jos te joutuisitte\nhengenvaaralliseen seikkailuun.\n\n-- Sanokaa, mitä tarkoitatte, pyyteli Siegfried. -- Jos kunniaa\nja mainetta on voitettavissa, niin ei mikään vaara saa meitä\npelästyttää. Miehen arvolle ei sovi säästää itseänsä.\n\n-- Jalo nuori herrani, puhui nyt Alberich, -- kerron teille kaikesta\ntarkalleen, sillä ihailen teitä -- enkä soisi kellekään toiselle niin\nmielelläni tuota ihanaa saalista kuin teille. Puhun kauneimmasta\nnaisesta, joka milloinkaan on tullut taivaasta maan päälle.\n\n-- Missä hän on ja mikä on hänen nimensä? kiiruhti Siegfried kysymään.\n\n-- Brunhild on hän nimeltään, kertoi kääpiö, -- ja hän kuului\nvalkyrioihin, väkeviin sotaneitoihin, jotka veivät ratsuillaan\njumalten luo Valhallaan taistelussa kaatuneet sankarit.\nRangaistukseksi tottelemattomuudestaan, kun hän vastoin jumalallista\nkäskyä varjeli kuolemasta sankaria, joka häntä miellytti, hänet\nuuvutettiin yksinäiselle vuorelle taikauneen. Vuorta verhoaa loimuava\ntulimeri, ja ainoastaan se väkevä sankari, joka pelotonna ratsastaa\nhänen luokseen, voi hänet herättää ja voittaa vaimoksensa.\n\nKuinka säihkyivätkään Siegfriedin silmät, kuinka uljaasti hänen\npovensa paisui! Kärsimättömänä halusi hän jo paikalla matkaan!\n\n-- Mistä sinne käy tie, Alberich? hän tiedusti. -- Vielä tänään kiidän\nsinne ratsullani!\n\n-- Eikö Grane heponne ole ollut valkyrioiden ratsuja? kysyi kääpiö. --\nJos niin on, tietää se kyllä tien. Nyt lausui Siegfried jäähyväiset\ntuhatlukuiselle ritarijoukolle, määräsi Alberichin aarteittensa\nvartijaksi ja kutsui Granen luoksensa. Hänen kalpansa Balmung riippui\njo vyöllä, ja sumuviittansa hän säilytti nahkalaukussaan.\n\n-- Grane, sanoi sankari, ja ylväs ratsu heristeli korviansa.\n-- Graneni kiltti, löydätkö tien Brunhildin kallioille, missä\nsisarustesi tallit ovat? Sinne vie minut, Grane, ja me vapahdamme\nheidät ja ennen kaikkea tuon ihanan neidon.\n\nSilloin hirnui hevonen ilosta, herransa ympärillä hypiskellen. Mutta\ntämä hyppäsi vikkelästi ratsunsa selkään ja oli kadonnut näkyvistä,\nennenkuin katsojat selvisivät hämmästyksestään.\n\nRatsu suhahti tietänsä eteenpäin kuin tuulenpuuska. Siegfriedin\nkiharat liehuivat ohimoilla, ja riemahdellen löi hän kätensä\nreisiinsä. Poikki vuorten ja metsäin kävi nyt nopsa retki, uiden\nensi Grane yli virtain ja järvien, loikaten jätti se muut esteet\ntaaksensa. Päivän päähän saakka ja yön lisäksi se kiiti eteenpäin, ja\naamun sarastaessa se saapui aavalla tasangolla kohoavan vuoren luo,\njoka näytti olevan tykkänään tulen vallassa. Loimuten liekehti se\njuuresta huippuun.\n\nRatsu seisahtui kupeistaan värähdellen. Mutta Siegfried veti\nylleen sumuviitan, joka suojasi häntä ja Granea liekeiltä, tarttui\nkalpaansa, kannusti Granea ja ratsasti päistikkaa liekkeihin.\nVoimakkain iskuin raivasi hän itselleen tien palavaan tiheikköön.\nMiehenkorkuisten orjanruusupensaiden välitse tunkeutui hän edelleen,\nja joskin ne yhteentakertuen uhkasivat hänet tukahduttaa, ei hänen\nrohkeutensa eikä voimansa pettänyt, vaan hänen miekkansa, niitteli\ntarmolla palavaa pensastoa, heitellen tulilyhteitä puoleen ja\ntoiseen. -- Ylöspäin, Grane, huusi sankari, hei, yhä ylöspäin! Iskeä\ntarmolla, Balmung! Hei, oma miekkani, iske kiinni! -- Ja mahtavin\nloikkauksin jatkoi ratsu ähkyen ja korskuen tietänsä yhä ylöspäin\nkautta kipinöivän ja räiskyvän roihun. Ja Balmungin säilä sihisi ja\nsalamoi, iski poikki tammenrungot kuin ohuet raipat, pitäen tien\navoinna, niin ettei leimuava tiheikkö voinut taistelijaa tukahduttaa.\nVuoren huippu oli saavutettu. Siegfried sysäsi mahtavan portin\nauki miekkansa kahvalla. Silloin kuului taivaasta joka suunnalta\npitkällistä jylinää, ja viimeisenkin kuminan vaiettua olivat liekit\nsammuneet ja metsä viheriöi ja kukoisti aamun kultahohteessa.\n\nSiegfried veti sumuviitan yltään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja suonet\npaisuivat kuin köydet hänen otsallaan. -- Ei se ollut helppoa, kautta\nJumalan, hän huohotti, pudisteli kiharoitaan ja hypähti alas ratsun\nselästä. Hän polvistui Granen viereen, suunnaten katseensa nousevaan\naurinkoon ja kiitti Jumalaa hänen ilmeisestä varjeluksestaan.\n\nSitten hän tarttui Oranen ohjiin ja asteli portista sisään.\n\nMuurien ympäröimällä kentällä lepäsi rautavuoteeseen kahlehdittuna\nkookas, ihmeellisen ihana nainen, panssari yllä ja kypärä päässä,\nsilmät kuin uneen ummistettuina.\n\nHiljaa Siegfried lähestyi ja kumartui makaajaa kohden. Ihanampaa\nolentoa hän ei tiennyt koskaan nähneensä. Sotajumalattaren kaltainen\noli tuo nainen, uhkea rakenteeltaan, kasvoiltaan ihana ja ylväs\nkuin jalo impi. Sysimustat kiharat reunustivat hänen poskiansa ja\nhiukenevina houkuttelivat täyteläiset punahuulet.\n\nVarovasti kävi Siegfried käsiksi kalpaansa ja Balmung katkaisi\nrautakahleet kuin olisivat ne olleet köyttä vain. Silloin oikaisihe\nsankarineitonen unesta viroten, ja Siegfried kumartui alas ja suuteli\nhäntä kevyesti suulle.\n\nNeitonen katsoi häneen suurin silmin. Ne olivat yhtä tummat kuin\nhänen sysimustat kiharansa, uni häipyi niistä ja niihin syttyi eloa\nja tulta.\n\n-- Ken oletkaan, sankari? puhuivat nuo huulet. -- Ja mistä tulet tänne?\n\nVastasi sankari, yhä vielä hänen ylitsensä kumartuneena:\n\n-- Olen Siegfried, Siegmundin poika, syntyisin alisen Reinin\nXantenista.\n\n-- Mikä sai sinut, oi Siegfried, ryhtymään tähän uhkarohkeaan\ntehtävään?\n\n-- Toivo voida vapahtaa sinut, oi Brunhild, ja voittaa sinut\nomakseni.\n\nNojaten voimakkaisiin käsivarsiinsa neito kohottautui vuoteeltansa.\nAvoimesta portista hän voi nähdä alas vuoren juurelle saakka.\n\n-- Valkea on sammunut, sanoi hän hiljaa, syvään hengittäen. -- Ja\nsamalla on myös tuo kauhea manaus menettänyt tehonsa.\n\nHän hypähti pystyyn, hänen panssarinsa kilahteli, hän oikoi\nkäsivarsiansa ja vartaloaan. -- Olen vapaa! Vapaa!\n\nSiegfried seisoi hänen rinnallansa, ihaillen hänen voimakasta\nvarttansa ja hänen kauneuttansa, tietämättä oikein mitä sanoa.\n\nSilloin käänsi neito päänsä, huomasi hänen ihailevan katseensa ja\nhänen uhkean ulkomuotonsa, ja hän punastui rajusti.\n\n-- Älä katso minuun tuolla tavoin, oi sankarini, hän lausui.\n\n-- Sinä olet niin ihana, Brunhild! huudahti Siegfried.\n\n-- Ainoastaan puolisollani on oikeus katsella minua siten, sanoi\nBrunhild. -- Ja maan päällä ei ole miestä, joka olisi kyllin voimakas\nvoittaaksensa minut omakseen.\n\n-- Koetapa nyt pitää puolesi! naurahti Siegfried, lähestyen häntä ja\nsulkien hänet syliinsä, niin ettei neito voinut liikahtaa. Mutta viha\nsäihkyi Brunhildin silmistä ja purppuroi hänen poskensa.\n\n-- Päästä minut, puhui hän vaivoin -- tai voit vielä joutua katumaan\nrohkeuttasi.\n\n-- Pelkoa en ole koskaan kokenut, nauroi sankari ja suuteli\nvihastunutta neitoa suulle.\n\n-- Sinä yltiö, ähkyi Brunhild, mutta nyt hänkin jo nauroi.\n\n-- Näetkös, sanoi Siegfried, -- ei tämä ole niinkään vaikeata. Suutele\nsinäkin nyt minua.\n\nLuullen Siegfriedin jo hellittäneen käsivartensa otteen Brunhild\nantoi tälle äkkiä sysäyksen, joka oli heittää hänet maahan. Mutta nyt\nkietoi Siegfried hänet niin lujasti syleilyynsä, että neidon panssari\ntaipui ja hänen hengityksensä salpaantui.\n\n-- Sellainenko olikin suutelosi, sinä kesytön olento? Voin kyllä\nsuudella sinua omaan tapaasi, jos se miellyttää sinua enemmän, lausui\nnyt Siegfried.\n\nSilloin Brunhild, sankarin voiman ja ilkamoivan hilpeyden\nkukistamana, kohotti päänsä ja suuteli häntä.\n\nHeti päästi sankari hänet ja notkisti polvensa, osoittaen hänelle\nritarillista kunnioitusta.\n\nBrunhildin katseesta häipyi uhma, se kävi naisellisen lempeäksi ja\nhänen kätensä hyväili Siegfriedin kiharoita.\n\n-- Sankarini, sanoi hän syvään hengähtäen, -- sankarini ja pelastajani!\n\nSuo minulle parempi kiitos rukoilen sitä sinulta, Brunhild!\n\n-- Mitä parempaa sinä voisit toivoa kuin ystävyyttäni?\n\nHypähtäen seisaalleen Siegfried huudahti:\n\n-- Sinua itseäsi! Tule vaimokseni!\n\nBrunhild mietti kauan, katse etäisyyteen suunnattuna. Sitten hän\npuhui:\n\n-- Kaukana pohjoisessa meressä on saarimaa. Lujan linnoituksen\nkaltaisena se kohoaa hurjasti lainehtivien vetten keskeltä.\nTulivuoret ympäröivät sitä kehänä, ja siellä on kuumia virtoja,\njotka kohisten yhtyvät mustansinisiin merenaaltoihin. Islanti on se\nmaa nimeltänsä, tuo yhäti Helakin kukistamaton saari, ja se kuului\nminulle, kunnes vihastunut jumal-isä tuomitsi minut kahlehdittuna\nviskattavaksi liekkeihin. Poissaollessani on se riistetty minulta.\nHaluaisit siis saada minut vaimoksesi, Siegfried! Missä on\nhuomenlahjasi? Mainitsen mitä tahtoisin, ja jos täytät ehtoni,\ntoteutan minä toiveesi. \"Valloita Islanti takaisin minulle! Toimita\nminut jälleen kotimaani valtaistuimelle. Ainoastaan kuningattarena\nvoin tulla omaksesi, mutta en palvelijattarena.\"\n\nNäin puhui tuo ylväs nainen, ja hänen lennokkaiden sanojensa\ninnostamana lupautui Siegfried kättälyöden täyttämään hänen\npyymtönsä, ja ottaen Nibelungin sormuksen sormestansa hän kihlasi\nsillä Brunhildin morsiameksensa.\n\nMutta tuota sormusta seurasi kirous, josta Mime oli puhunut\nSiegfriedin lähtiessä tappamaan lohikäärmettä -- Nibelungin kirous,\njoka saattoi sormuksen omistajan yhä ylpistymään kunnianhimon\nja tyydyttämättömien toiveiden vallassa. Pannessaan sormuksen\nBrunhildin sormeen oli Siegfried unohtanut Mimen varoituksen. --\n\nTallissa oli ratsu, jota Brunhild valkyriana oli käyttänyt. ja\nGrane seisoi sen vieressä, nuoleksien hellästi sen kaulaa.\n\n-- Vai niin, kelpo toverini, huudahti Siegfried, -- oletko jo löytänyt\nystäväsi: No niin, jos meidän onkin heti jälleen lähdettävä matkaan,\nei teidän silti tarvitse erota. Oletteko siitä hyvillänne?\n\nVastaukseksi hirnuivat ratsut tyytyväisinä, ja tyynesti sallivat\nsuitsittaa ja satuloida itsensä.\n\nJa nyt nosti Siegfried voimakkain käsivarsin Brunhildin satulaan,\nniin että sankarineito salaa riemuitsi hänen väkevyydestään, itse\nhän hypähti Granen selkään, silmäili auringon asemaa taivaalla\nja tarkkasi ilmansuuntia sekä lähti sitten Brunhildin seurassa\nratsastamaan vuorta alas. Tasangolle ehdittyään he antoivat ratsujen\njatkaa matkaa täyttä laukkaa, ja rinnan kiitivät ne eteenpäin\nniinkuin metsästyshaukat saalista tavoittaessaan.\n\nTähtien noustessa taivaalle haki Siegfriedin tarkka silmä niiden\njoukosta pohjantähden, ja pitäen sitä tienviittanansa he matkasivat\npohjoista kohti. Mitä enemmän he merta lähenivät, sitä raikkaammin\nja voimakkaammin kajahti Siegfriedin laulu. Sitten he ratsastivat\nmonta vuorokautta, Reiniltä aina Weserin suulle, ja eräänä aamuna\nsäesti meri hietasärkkien takaa mahtavalla kohinalla Siegfriedin\nääntä.\n\nHe löysivät meriretkeä varten sopivan aluksen, ja Siegfried tarjosi\nlaivurille korvaukseksi matkasta leveän kultaisen rannerenkaan\nsekä lupasi hänelle, ritarin kädenlyönnillä sanansa vahvistaen,\nkultarahoilla täytetyn kilven, jos hän veisi hänet, Brunhildin ja\nratsut mahdollisimman pian Islantiin. Silloin pingoitti laivuri\naluksensa ruskeat purjeet, ja Siegfried kävi käsiksi peräsimeen.\nRatsut seisoivat sidottuina maston vieressä ja Brunhild istui\netukeulassa, silmäillen kuohuvaa merta ja antaen peränpitäjälle\nohjeita suunnasta.\n\nHei, kuinka myrsky iski purjeisiin ja kiidätti laivaa läpi\naallonharjojen, niin että se katosi vaahtoon. Mutta tarmokkaasti\npiteli Siegfriedin käsi peräsintä, ja jos laiva rasahtelikin ja masto\ntaipui purjeiden ollessa halkeamaisillaan, niin ei peränpitäjä silti\nhellittänyt otettaan, vaan auttoi melallansa aluksen vesikuilujen\npoikki, kuten olisi hypitellyt ratsuansa yli aitojen ja ojien.\n\nKovasti karjui myrsky, ja Siegfried huusi sille vastaan, kiharoitten\nliehuessa hänen päänsä ympärillä hehkuvan päivänpaisteen kaltaisina.\n-- Heijaa, heijaa, kuinka hauskaa onkaan elää!\n\nSilloin loi Brunhild olkansa takaa katseen sankariin, joka tuntui\nhänestä mieluisimmalta kaikista miehistä ja hänen oman pohjattoman\nkunnianhimonsa valitulta välikappaleelta.\n\nYötä päivää riehui myrsky, ja Siegfriedin heleä nauru kajahteli\nperäsimen luota. Mutta eräänä aamuna he voivat mainingeista havaita\nlähestyvänsä Islantia. Silloin taukosi Siegfriedin laulu ja hän kävi\nkäsiksi kalpaansa.\n\nHe laskivat satamaan, jolloin heitä vastaan kiiruhti aseellisia\nmiehiä estämään heitä maihinnousemasta. Mutta Siegfried tarttui\nköyteen, jolla hän aikoi kiinnittää aluksen, ja hyppäsi mahtavalla\nloikkauksella heidän keskellensä, niin että he äkkiä hajaantuivat,\nluullen itse paholaisen lentäneen heidän niskaansa. Nyt heitti\nlaivuri rantaportaan maihin, ja Siegfried nouti Brunhildin pois\naluksesta ja kuljetti sitten myöskin tömistelevät ratsut rannalle.\nVahvasti asestettuina he ratsastivat nyt kuninkaan linnalle, ja\nkansaa kokoontui muureille.\n\n-- Tulkoon kuningas tänne! huusi Siegfried käskevästi. Ja nyt\nkuninkaalle kiiruhdettiin viemään tuota ihmeellistä viestiä.\n\nMusta panssari yllään ratsasti kuningas portin edustalle mustalla\nsotaoriillansa.\n\n-- Röyhkeä muukalainen, puhui hän uhkaavasti, -- millaista kieltä sinä\nrohkenetkaan käyttää! Minä heitän ruumiisi kalojen syötäväksi!\n\nSiegfriedin otsasuonet paisuivat, mutta hän hillitsi vielä mielensä.\n\n-- Laskeudu maahan, sanoi hän käskevästi, -- olet ainoastaan nousukas,\nja sinun on lähestyttävä kuningatartasi nöyrästi jalkaisin. Brunhild\non palannut maahansa. Laskeudu maahan, sanon minä vielä kerran, ota\nkruunu päästäsi ja tarjoa se kuningattarellesi hänen jalustimensa\nääressä.\n\nSilloin sulki kuningas' raivostuneena kypärinsilmikkonsa ja karahutti\nsuunnaton keihäs tanassa Siegfriediä kohti. Miekka paljastettuna\npuristi Siegfried säärillään Granen kupeita kehoittaakseen sitä\nhyökkäykseen, kohotti oivan säilänsä ja iski pystysuoralla lyönnillä\nkeihään päällekarkaajan kädestä. Ponnistaen kaikki voimansa sai\nkuningas hevosensa käännetyksi ja pyrki pakenemaan linnanportin\nturviin. Mutta Grane suhahti jälkeen, jalustimet kilahtivat yhteen.\nPäästäen irti ohjaksista Siegfried puristi polvensa lujemmin kiinni\nGranen kylkiin, ojensi käsivartensa väistelevää kuningasta kohti,\nsulki hänet niihin kuin pihteihin, tempasi hänet hevosten eteenpäin\nkiitäessä satulasta ja sinkautti hänet Brunhildin jalkojen juureen,\nminne hän jäi, henkensä heittäen.\n\n-- Sanoinhan jo sinulle, huusi kiihtynyt sankari, -- että sinun tulee\nlähestyä kuningatartasi jalkaisin!\n\nHän hypähti hevosen selästä, otti kruunun maasta ja painoi sen\nBrunhildin kiharoille. Sitten hän kääntyi linnanmuuria kohti ja huusi\nkansalle:\n\n-- Tässä näette kuningattarenne, joka on palannut ottamaan selkoa\nteidän uskollisuudestanne. Joutukaapa nyt kiireen kaupalla\nosoittamaan hänelle alamaista kunnioitustanne, jos haluatte tulla\nosallisiksi hänen armostansa!\n\nSilloin he tulivat pitkänä kulkueena lippuineen ja soittoniekkoineen,\nnotkistivat polvensa ja tarjosivat kultavadilta leipää ja suolaa,\nkultapikarista tervetuliaismaljan.\n\nYlväänä ja komeana istui Brunhild ratsun selässä, kruunu päässä.\nKuninkaalliset olivat hänen liikkeensä, kun hän nyt otti leipää\nja suolaa ja kostutti huuliansa viinillä. Suopeasti hymyillen hän\nojensi pikarin Siegfriedille, joka otti sen nauraen ja tyhjensi sen\nviimeiseen tippaan saakka. Innokkain suosionosoituksin ilmaisi kansa\nihastuksensa voimakkaalle ja hilpeälle sankarille.\n\nPää pystyssä kävi Brunhild sitten sisään kuninkaalliseen linnaan, ja\nkatse hilpeänä kulki Siegfried hänen rinnallansa.\n\nViikon päivät oli Brunhild järjestellyt valtakunnan asioita, ja\nSiegfried oli hyväntuulisena antanut hänen toimiskella rauhassa.\nMutta nyt hän astui Brunhildin eteen, suuteli hänen kauniita käsiänsä\nja tiedusteli, milloin häät pidettäisiin.\n\nBrunhild loi silmänsä maahan. Hänen katseensa sattui Nibelungin\nsormukseen, joka kimalteli hänen kädessänsä.\n\n-- Sankarini, alkoi hän puhua, -- tämä valtakunta on varsin pieni ja\nliian vähäpätöinen meidän sankariluonnollemme. Mutta isäsi Siegnumd\nelää vielä ja saattaa hallita vielä kauankin.\n\n-- Toivon Jumalan laupeudessaan suovan niin tapahtua, sanoi Siegfried.\n\n-- No niin, jatkoi Brunhild, -- ota siis parhaat laivani, parhaat\nritarini ja aseenkantajani, purjehdi Norjaan ja Tanskaan, valloita\nnuo maat ja perusta itsellesi suuri pohjoismainen valtakunta.\n\nSiegfried katsahti häneen ja hymyili sitten.\n\n-- Tahdot tutkia minun mielenlaatuani, sanoi hän. -- En ole mikään\nmerillä rosvoileva viikinki, vaan ritari. Ja Norja ja Tanska elävät\nrauhassa meidän kanssamme. Sano siis, milloin vietämme häät?\n\n-- Heti kun palaat Norjan ja Tanskan kruunattuna kuninkaana, vastasi\nBrunhild.\n\nSilloin huomasi sankari, että neidon mieli oli käynyt ylpeäksi, ja\nhän koetti saada kuningattaren povessa hereille rakastavaisen naisen\nhellyyttä.\n\n-- Brunhild, sanoi hän, -- muista toki, että me olemme kihloissa.\nEn tahdo nähdä rinnallani miesmäistä vallanpyytäjää, vaan suloisen\ntoverin, joka painaa miehensä kiihkeämietteisen pään lepoon\npovellensa. Oi, salli minun hurjien sotalaulujen jälkeen laulaa\nsinulle lemmestäni, ja laula sinäkin minulle lemmestä, niin että\ntiedän, minkä kalleuden puolesta taistelen taisteluni ja sitten\nheilutan Balmungiani yhä voimakkaammin.\n\nBrunhild vastasi pilkallisesti nauraen.\n\n-- Ei poveni ole mikään väsyneitten ja vaivaisten turvapaikka.\nKuningatar voi tulla ainoastaan kuninkaan puolisoksi. Puhukoon\nkalpasi puolestasi eikä kielesi, hän lausui.\n\nSiegfried rypisti otsaansa. Pää pystyssä seisoi hän Brunhildin edessä\nja hänen silmänsä salamoivat. Sitten hän kääntyi ja astui rantaan.\n\nSiellä oli vielä laivuri, joka heidät oli tuonut ja viivytellyt\nsuotuisaa tuulta odotellen.\n\n-- Lähtekäämme matkaan, sanoi Siegfried, minä käyn käsiksi peräsimeen.\n\nLinnanmuurilla seisoi Brunhild, uhkeana ihanuudessaan ja purppura- ja\nkultapukineissaan. Kuin komea keskiyön aurinko hän paistoi\nhovinaistensa ympäröimänä.\n\nHän kohotti kätensä.\n\n-- Siegfried, huusi hän kuninkaallisen itsetietoisesti, -- Siegfried,\nminä odotan paluutasi!\n\n\n\n\nKUINKA SIEGFRIED TULI WORMSIIN JA KUINKA HÄN AUTTAAKSENSA\nGUNTHER-KUNINGASTA KUKISTI TANSKALAISTEN JA SAKSILAISTEN KUNINKAAT.\n\n\nSiegfried oli kulkenut poikki tumman pohjoisen meren ja sinisen\netelän meren. Italian päivänpaisteisilla rannikoilla oli hän\ntaistellut saraseeneja vastaan ja karkoittanut heidät päät verissä\ntakaisin heidän afrikkalaisiin erämaihinsa. Alppien jäätikkömaailman\npoikki hän oli ratsastanut, kukistaen jättiläiset, jotka vuorilta\nvyöryttivät alas lumivyöryjä. Kaikkialla, missä ihmiset huokailivat\nahdistuksessa, oli hänen kalpansa välkkynyt, niin maalla kuin\nmerellä. Mutta vaikkakin hänen maineensa kasvoi ja viestit hänen\nurotöistään kiertelivät maapalloa, oli hänen mielensä kumminkin\nhilpeyttä vailla siitä lähtien, kun hän oli joutunut naisen\npetollisuuden uhriksi, aina siitä hetkestä, jolloin Brunhild rikkoi\nhänelle antamansa lupauksen.\n\nSitten palasi hän vuosien kuluttua jälleen saksalaiselle kamaralle ja\nsaapui ritareineen ja aseenkantajineen Reinin seuduille.\n\nRatsastaessaan pitkin tuon rakkaan virran vartta hän tunsi\nkoti-ikävän valtaavan mielensä ja hän mietti itseksensä: -- Jospa\nminäkin voisin kerran levähtää ja nojata pääni rakkaaseen poveen.\nMinua surettaa, etten voi sitä tehdä. Missä olisikaan minun kotini?\nXantenista Alankomaihin saakka hallitsee isäni ja täällä Reinin\nvarrella hallitsevat burgundilaisruhtinaat. Mutta muualla en halua\nelää kuin Reinin lähettyvillä.\n\nJa hän ratsasti edelleen, punniten monenmoisia suunnitelmia\nmielessänsä. Niissä mietteissä hän tuli Wormsiin, missä\nburgundilaiskuningas Gunther piti asuntoa yhdessä veljiensä Gernotin\nja Geiselherin kanssa. Nähdessään tuon uhkean maiseman hän tunsi\nsydämensä sykkivän lämpimästi; ja kotoinen tunne täytti hänen\nmielensä. Silloin päätti hän mennä Guntherin puheille ja ostaa\ntältä osan hänen maastaan, tarjoten hinnaksi kultalastissa olevan\njokialuksen, tai jos kuningas ei suostuisi kauppaan, vaatia hänet\nmiehineen rehelliseen kaksintaisteluun hengestä ja omaisuudesta.\n\nKuningas Gunther istui valtaistuinsalissaan. Hän oli kookas, melkein\nSiegfriedin mittainen mies, ja aseidenkäytön taidossa hänellä tuskin\noli vertaistansa. Mutta hänen kasvonsa kuvastivat heltymätöntä\nylpeyttä ja kiihkeätä vallanhimoa.\n\nHänen veljensä Gernot oli voimakas sotasankari, ritarillinen ja uljas\nmies. Nuorin veli Geiselher oli melkein lapsi vielä, vaaleakutrinen,\nsinisilmäinen nuorukainen, jonka sydämen täytti haaveellinen,\nintomielinen elämänilo.\n\nValtaistuimen ympärillä istuivat tai seisoivat maan mahtavat.\n\nHuomattavin näistä oli Hagen Tronjelainen, burgundilaisruhtinaiden\neno, laihahko, luisevarakenteinen mies, jolla oli synkät,\nmustapartaiset kasvot. Hänellä oli vain toinen silmä jäljellä,\nmutta tämä tarkkasi tuuheiden kulmakarvain takaa maailmaa terävän\ntuikein katsein. Toisen silmänsä hän oli menettänyt, kun hän\noltuaan panttivankina hunnien maassa oli yrittänyt paluumatkalla\nkäydä kumppaninsa Waltherin kimppuun. Etevimpänä neuvonantajana\nhän oli valtaistuinta lähinnä oleva mies, ja hänelle oli herrojen\nmahtavuus ja valta korkeinta kaikesta. Yhtä uskollinen kuin hän oli\nruhtinaillensa, yhtä kammottava hän oli vihollisilleen.\n\nHuomattavia henkilöitä olivat edelleen Hagenin veli Dankwart,\nhurjapäinen uros, joka sokeasti pani täytäntöön kaiken mitä hänen\nveljensä tahtoi, Hagenin sisarenpoika, Metzin herra Ortwein,\nkiivasluontoinen tuittupää, jonka miekka oli yhtä nopsa kuin hänen\nkielensäkin, Alzein herra Volker, joka houkutteli viulustaan tulisia\ntai vienoja säveleitä yhtä väsymättömästi ja hilpeästi kuin hän\nheilutteli miekkaansa, ylimmäinen keittiömestari ritari Rumold,\nritari Hunold, joka hoiti juomanlaskijan tointa, ritari Sinold,\nairut, ja monet lisäksi.\n\nJa kuningas kohotti päätään, jääden tyytymättömänä kuuntelemaan.\nSitten hän lausui:\n\n-- Mitä hälinää kuuluu rannalta? Eikö väki tiedä, että heidän on\noltava hiljaa, kun ruhtinaat neuvoksineen pitävät kokousta? Menköön\nairut tiedustelemaan melun syytä.\n\nSilloin kiiruhti ritari Sinold täyttämään käskyä, ja pikaisesti\npalasi hän takaisin.\n\n-- Kuningas Gunther, lausui hän nopeasti, -- siellä on tuntematon\nsankari, joka on saapunut tänne ritareineen ja aseenkantajineen,\nja kansaa kokoontuu läheltä ja kaukaa ihailemaan tuota komeaa\nratsastajaa sekä hänen seuralaistensa arvokkaita aseita ja pukineita.\n\n-- Mitä minuun koskee aseet ja pukineet, kiivastui Gunther. -- Nimen\nminä haluan tietää.\n\nSinoldin täytyi tunnustaa, että se oli hänelle tuntematon, ja ettei\nkukaan muukaan sitä tiennyt.\n\nSilloin nousi Gunther valtaistuimeltaan ja meni nopeasti akkunan\nluo, ja hänen veljensä ja neuvoksensa seurasivat häntä. Mutta kuinka\nhe katsoivatkin, eivät he voineet nähdä mitään merkkiä, josta he\nolisivat tunteneet ritarin, ja Gunther oli varsin vihastunut.\n\n-- Sallikaa minun sanoa muutama sana, lausui vihdoin Hagen. --\nPitkillä retkilläni olen tullut tuntemaan kaikki kristittyjen ja\npakanoiden ritarit, ja ketä en ole omin silmin nähnyt, siitä olen\nsentään kuullut puhuttavan. Kasvusta, voimasta ja erinomaisesta\nryhdistä päättäen ei tämä ritari nähdäkseni voi olla kukaan muu kuin\nXantenin mahtava Siegfried.\n\nSilloin vaikenivat kaikki hämmästyneinä, ja jokainen muisteli tuon\nsankarin mainehikkaita tekoja. Vihdoin lausui Gunther:\n\n-- Mikähän hänet lienee tänne tuonut, ja onko meidän otettava hänet\nvastaan ystävänä vaiko vihollisena?\n\n-- Minä puolestani neuvoisin osoittamaan hänelle ystävällisyyttä,\nsanoi ovela Hagen. Jos voitamme hänen ystävyytensä, voi hän tuottaa\nmeille monenmoista hyötyä, sillä hänen valtansa ja rikkautensa ovat\nmäärättömät. Muistakaapa vain, että hän on tappanut lohikäärmeen ja\nsiten saanut omaksensa Nibelungin äärettömät aarteet.\n\n-- Minä pelkään pahoin, vastasi Gunther, -- ettei hän liioin välitä\nmeidän ystävyydestämme, kun hän noin itsetietoisena saapuu maahamme\ntulostaan ilmoittamatta.\n\nHagen hymyili. -- Minä tiedän, millä tavoin tuollaiset haukat\nkesytetään, hän sanoi. -- Siegfried sankarilla, maailman\nvoimakkaimmalla miehellä, on sydän niin vieno ja hempeä kuin\npoikasella, milloin hän ei toimi vihan vallassa. Käyttäkäämme\nhyväksemme tätä etua, menetellen viisaasti ja varovasti. Katsokaapa,\nkuinka ryhdikkäästi hän hypähtää ratsun selästä! Menkäämme häntä\nvastaan salin ovelle ja ottakaamme hänet vastaan ylhäisenä vieraana!\n\nVastenmielisesti suostui Gunther neuvoa noudattamaan, mutta hänen\nälykkäisyytensä vei voiton hänen ylpeydestään, ja käsi ojossa hän\nmeni muukalaista vastaan pylvässalin holviovelle saakka.\n\n-- Tervetuloa Burgundin maahan, Siegfried sankari, lausui hän. --\nMajoittukaa linnaamme, ja kun olette levännyt ja virkistäytynyt\nruualla ja juomalla, niin saapukaa seuraamme ja kertokaa meille,\nmitä onnellista seikkaa meidän on kiittäminen siitä, että saamme\nkeskuudessamme nähdä niin arvossapidetyn vieraan.\n\n-- Te olette Gunther kuningas, lausui Siegfried vakavasti. -- Ja kun\ntiedätte, ken minä olen, niin oivallatte, ettei minun sovi käyttää\nhyväkseni vieraanvaraista tarjoustanne, jota kenties myöhemmin\nkatuisitte.\n\n-- Mikä voisi sitten muuttaa mielemme teille epäsuopeaksi? huudahti\nGunther hämmästyneenä.\n\n-- Gunther kuningas, vastasi Siegfried, -- teistä riippuu, millaiseksi\nvälimme käyvät. Valtakuntanne on niin suuri, että tuskin tiedätte\ntarkoin sen rajoja, saati sitten voisitte niitä suojella. Idässä\nvalmistautuvat jo nuo jumalattomat hunnit uuteen sotaretkeen ja\npohjoisessa taistelunhaluinen tanskalaiskuningas sekä hänen veljensä\nsaksilaisten kuningas ovat ryhtyneet varusteluihin. Kuinka aiotte\nyksin suoriutua heistä. Minut on näännyttävä koti-ikävä tuonut jälleen\nReinin seutuville, ja jollen halua menehtyä kaihooni, on minun\npysyttävä täällä. Jos luovutatte minulle osan maitanne, tarjoan\nteille korvaukseksi siitä niin paljon kultaa kuin haluatte ja lisäksi\nystävyyteni sekä miekkani suojaksi kaikkia teitä uhkaavia vihollisia\nvastaan.\n\nHän vaikeni. Hämmästyksen valtaamana seisoi kuulijakunta.\n\nSilloin huusi kerkeäkielinen Metzin herra Ortwein:\n\n-- Mitä, sekö on teidän ainoa tarjouksenne? Kun te kerran tulette\nkauppiaana, täytynee teidän toki osata tarjota tinkimisen varaakin!\n\nSiegfried ei ollut huomaavinaankaan lörpöttelijää. Mutta kun kuningas\nei nuhdellut hoviherraansa, kohosi Siegfriedin kasvoihin vihan puna.\n\n-- Minulla on kyllä toinenkin ehdotus, sanoi hän lujalla äänellä.\n-- Jos tahdotte mieluummin taistella kanssani noista maista kuin\ntehdä niistä kauppoja, niin lausun jokikisen teistä tervetulleeksi\nkaksintaisteluun kanssani, ratsain tai jalkaisin, miekoin tai keihäin.\n\nHerra Ortweinin miekka lensi huotrastansa. -- Luuletteko te puhuvanne\npelkureille, hän kivahti. -- Tulkaa tänne, jos haluatte!\n\n-- Herra Ortwein, huusi Hagen, -- ken on antanut teille luvan vetää\nmiekkanne esiin, ennenkuin kuningas on antanut siihen käskyn.\n\nNyt kiiruhtivat kuninkaan veljet Gernot ja Geiselher huolehtimaan\nsiitä, että miekka joutui takaisin huotraansa. Mutta Hagen kuiskasi\nherrallensa:\n\n-- Koettakaa voittaa aikaa, jotta saamme asian ratkaistuksi omaksi\neduksemme!\n\nHerttainen hymyily näkyi kuningas Guntherin huulilla, kun hän nyt\nlähestyi Siegfriediä, ojentaen hänelle molemmat kätensä.\n\n-- Te olette minulle rakas, Siegfried sankari, hän puhui, -- ja\nteidän ystävyytenne voi kenties merkitä minulle enemmän kuin puoli\nvaltakuntaani. Mutta oivallattehan itse, kuinka äkkiä ja odottamatta\ntämä ehdotuksenne tuli meille, ja ritarilliseen mieleenne luottaen\nuskallamme toivoa, että suotte meille aikaa harkita sitä tyynesti\nja levollisesti. Olkaa siis täällä kuin kotonanne, ja me pääsemme\nvarmaankin lähipäivinä yksimielisiksi asiasta.\n\nSamassa hän viittasi Hunoldille, juomanlaskijalle, ja Hunold toi\njalokivillä koristetun, runsaasti kullalla silaillun puhvelinsarven\ntäynnä reininviiniä, ja kuningas joi Siegfriedin maljan, rauhaa\nja ystävyyttä toivotellen. Silloin Siegfried leppyneenä kumarsi\nkohteliaasti, otti juomasarven ja tyhjensi sen aimo siemauksin. Ja\nkauan kaivattu reininviini saattoi hänet hilpeälle ja leppeälle\nmielelle.\n\nNyt saapui ovelle Rumold, ylimmäinen keittiömestari, kutsuen\naterialle. Hyvätuulisina menivät ruhtinaat ja herrat ruokasaliin, ja\nSiegfried istui Guntherin rinnalla korkealla kunniaistuimella, ja\nvuosikausien jälkeen täytti hänen mielensä jälleen ilo ja hilpeys.\n\nMutta sinä yönä istui Hagen kauan herransa Guntherin luona pitäen\nneuvoa hänen kanssaan siitä, millä tavoin he voisivat korvauksetta\nsaada hyötyä Siegfriedin miekasta ja aarteista.\n\n-- Hänen täytyy saada nähdä Kriemhild, teidän suloinen sisarenne,\nsanoi Hagen lopuksi, nousten paikaltaan, koska aamu jo koitti. --\nRakkaus kesyttää ja orjuuttaa miehen!\n\nNäin puhui tuimaluontoinen Hagen, joka itse oli pysynyt naimatonna,\nkuten myöskin hänen herransa Gunther.\n\nSiitä saakka oli Hagen alati Siegfriedin rinnalla. Hän kehuskeli\nsankarin voimaa, kun tämä turnajaisissa tuli ratsastaen loistavana\nkuin auringonjumala ja heitti keihäällään burgundilaisritarit\nsatulasta, kevyesti kuin höyhenpussit. Pahoitellen hän puhui siitä,\nettei Siegfriedillä ollut jälkeläisiä, jotka hänen nimensä ja\nkuntonsa perijöinä olisivat tuottaneet ihmiskunnalle onnea ja iloa.\n\n-- Kuninkaantytär teidän pitäisi saada puolisoksenne, sanoi hän, joka\nolisi lempeän ylväs ja kaikkia muita neitoja ihanampi auringon alla,\nja jonka ainaisena hellänä huolena olisi miellyttää teitä ja täyttää\nsydämenne onnella. Mutta mistä löytyisikään neito, joka ansaitsisi\nsaada Siegfriedin omaksensa! Niin, yhden kyllä tietäisin, yhden\nainokaisen, mutta varmaankin Gunther kuningas ja hänen veljensä\nmieluummin luovuttaisivat koko valtakuntansa kuin tuon ihanan aarteen\n-- oman sisarensa.\n\n-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Siegfried.\n\n-- Kriemhild on hän nimeltään, puhui Hagen, -- ja hän on solakka ja\nsirorakenteinen, ja hänen sinisilmänsä säteilevät päivänpaistetta.\nKun hän päästää vaaleat kutrinsa valloilleen, niin näyttää kuin\nhänellä olisi yllään viitta pelkästä auringon kullasta. Se hulmuilee\naina hänen somiin jalkoihinsa saakka, verhoten kateellisena hänen\nkaunoisen ruumiinsa.\n\n-- Haluaisin kernaasti nähdä hänet, jos hän todella on niin suloinen,\nsanoi Siegfried, ratsastaen haaveellisin mielin tietänsä edelleen.\n\nJa hänen mieleensä kuvastui nainen, jonka hän oli pelastanut\ntaikaloimujen keskeltä ja jolla oli hänen antamansa kihlasormus\nsormessaan, -- nainen, jolle hän oli valloittanut takaisin ärjyvien\naaltojen takaisen saarivaltakunnan, ja joka oli vastannut hänen\nkaihoisaan rakkauteensa ylvästelevän kopeasti. Hän ajatteli ylpeätä,\nmiesmäistä Brunhildia.\n\nSilloin tunsi hän kiihkeästi ikävöivänsä oikeata ja todellista\nlempeä. Ja nyt hän jo usein kehoitteli Hagenia:\n\n-- Kertokaahan minulle jälleen Kriemhildistä!\n\nTaasen istuivat ruhtinaat ja herrat pilarisalissa kuunnellen herra\nVolkeria, laulutaitoista ritaria, ja juoden viiniä kultapikareista.\nJa Volkerin viulu kertoeli viehkeästi lemmestä ja ritarillisista\nteoista, ja Siegfried vaipui vienojen ja samalla tulisten\ntunteiden valtaan. -- Gunther kuningas, sanoi hän hiljaa, ja hänen\nhengityksensä pyrki salpaantumaan, -- teillähän on sisar, Kriemhild\nnimeltään.\n\nHämillään katsoi Gunther alas pikariinsa. Hän pelkäsi ennenaikaista\nkosintaa, sillä vieras ei ollut vielä luopunut alkuperäisistä\nmaanhankintatuumistaan.\n\n-- Hän on vielä melkein lapsi, vastasi hän karttelevasti, vaikkakin\nulkomuotonsa ja suloutensa puolesta täyteen kukoistukseensa\nkehittynyt neito.\n\n-- Suokaa minulle tilaisuus osoittaa hänelle harrasta kunnioitustani,\npyysi Siegfried. -- En ole saanut nähdä häntä vielä kertaakaan.\n\nJa Gunther vastasi:\n\n-- Hän on ujo ja esiintyy miesten seurassa ainoastaan silloin, kun\njoku voitonsankari on seppelöitävä.\n\n-- Oi, huudahti Siegfried kiihkeästi, -- silloin on voitonsankari\nlöytyvä piankin -- minä olen levännyt jo tarpeeksi kauan! --\n\nKalveten tarkkasi Gunther sankarin rajua kiihkeyttä. Jo aikoi hän\nviitata Hagenin avuksensa, mutta silloin kuului käytävästä ääniä, ja\nairut kiiruhti tiedustelemaan syytä tähän. -- Herra kuningas, huusi\nhän palatessaan hyvin järkytettynä, -- Tanskan kuningas Ludegast\nja Saksin kuningas Lüdeger ovat lähettäneet sanansaattajia, ja he\npyytävät päästä teidän puheillenne.\n\n-- Se merkitsee sotaa, sanoi Hagen.\n\n-- Tulkoot he tuomaan viestinsä, lausui Gunther kuningas, ja hänen\nkätensä puristautuivat valtaistuimen sivunojiin.\n\nSitten toi airut lähetit sisään, ja Guntherin annettua heille\nviittauksella merkin he ryhtyivät esittämään asiansa.\n\n-- Meidän herramme ja kuninkaamme Ludegast ja Lüdeger ovat lähettäneet\nmeidät tänne, koska he ovat tyytymättömiä teidän ja meidän välisiin\nrajoihin. He julistavat teille sodan ja aikovat hyökätä maahanne\nkolmekymmentuhantisen joukon etunenässä ja valloittaa linnanne\nja kaupunkinne, jos ette nopeasti pyydä rauhaa ja täytä heidän\ntahtoansa rajaan nähden sekä suorita sotaveroa. Tämän viestin\nlähettävät teille, Gunther kuningas, sekä teidän veljillenne\nkuninkaat Ludegast ja Lüdeger.\n\nJa jälleen viittasi Gunther, että lähetit vietäisiin pois saamaan\nruokaa ja juomaa.\n\n-- Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän lähettien mentyä ja suuntasi\nkatseensa Hageniin.\n\nÄreästi vastasi Hagen:\n\n-- Me emme ole varustautuneet sotaan, emmekä saisi kokoon pariatuhatta\nmiestä enempää. Mitä ne merkitsisivätkään tuon kammottavan ylivoiman\nrinnalla?\n\n-- Pitääkö meidän siis suostua heidän vaatimuksiinsa? kysyi Gunther\npurren vimmoissaan huulensa rikki. Ja ritarit uskalsivat tuskin\nhengittää, eivätkä käsittäneet, kuinka tuosta uhkaavasta vaarasta\nvoitaisiin suoriutua.\n\nSilloin avasi Siegfried suunsa ja keskeytti mieltäahdistavan\näänettömyyden iloisesti nauraen. -- Herra kuningas Gunther, hän huusi,\n-- hetki sittenhän lupasin teille hankkivani tänne voitonsankarin. Nyt\non siihen tilaisuus tarjona. Antakaa minun mukaani nämä herrat sekä\nlisäksi tuhat miestä, niin huolehdin kyllä siitä, ettei tanskalaisia\nja saksilaisia enää haluta palata tänne. Toimeen siis! Kutsukaa\nlähetit saliin! Haluan saada voitonseppeleeni!\n\n-- Entä minä! huudahti kuningas Gunther. -- Mitä minä sitten itse\ntoimin sillävälin?\n\n-- Te hallitsette maata ja pidätte huolta siitä, että kaikki elävät\nturvallisina teidän suojassanne.\n\nSilloin riensi Hagen kuninkaan luo ja kehoitti häntä antamaan\nsuostumuksensa. Gunther antoikin kutsua lähetit takaisin saliin.\n\nMahtavana istui kuningas valtaistuimellaan ja hän puhui ylpeästi:\n\n-- Kiiruhtakaa nopeasti kotiinne, ja jos herranne kysyy, miksi ette\nole säästäneet ratsujanne, niin vastatkaa heille: Siksi, että\nburgundilaiset jo olivat kintereillämme! Onnea matkalle!\n\nSilloin kiiruhtivat lähetit tiehensä ohjakset höllinä. Mutta\nSiegfried ja burgundilaiskuninkaat tarkastelivat haarniskoitaan\nja kypäröitään, satuloitaan ja ohjaksiaan ja antoivat kengittää\nuudestaan kaikki ratsut. Tukeville työrattaille kuormattiin\nmuonavaroja ja tynnyreittäin väkevää viiniä. Ja ennenkuin\nviikko oli lopussa, lähti Siegfried Gernotin, Hagenin ja muiden\nburgundilaisritareiden seurassa sotaretkelle. Lipunkantajana oli\nherra Volker, tuo tulisen intoisa soittoniekka.\n\nHessenin kautta kävi nopea retki Saksiin. Mutta kuningas Lüdeger oli\njo joukkoinensa yhtynyt veljeensä Ludegastiin, joten Tanskan rajalla\noli koolla lähes neljäkymmentätuhatta miestä.\n\n-- Järjestäkääpä tuhatmiehinen joukkomme, lausui Siegfried synkälle\nHagenille, -- ja asettakaa joka sadan johtajaksi sankari, joka\nsotaiseen raivoon nähden on toisille esikuvana. Kuormaston jätämme\njälkeemme. Jos saamme surmamme taistelukentällä, niin emme tarvitse\nenää ruokaa. Jos taas voitamme, niin voimme yhtä hyvin tyytyä\nvihollisen ruokavaroihin. Minä puolestani lähden nyt tähystysretkelle.\n\nVarovasti lähti Grane juoksemaan poikki kentän. Kaukaa näkyi\nvihollisten suunnaton leirialue. Tullessaan lähemmäksi näki Siegfried\nvartiopaikalla ratsastajan, jonka ratsulla oli kultavaljaat. Tämä oli\nTanskan kuningas Ludegast.\n\nSiegfried ojensi peitsensä tanaan. Mutta tanskalainen oli jo\nhuomannut hänet ja kohottanut keihäänsä ja kilpensä. Ratsut kiisivät\ntoisiansa vastaan, niin että mättäät singahtelivat puoleen ja\ntoiseen, ja tuimistuneet vastustajat ponnahtivat yhteen sellaisella\nvauhdilla, että keihäät murtuivat kilpiin kädensijaa myöten. Sanaa\nvaihtamatta tarttuivat molemmat taistelijat miekkoihinsa, mutta\nennenkuin Siegfried ehti saada Balmungin esiin huotrasta, oli\njättiläismäinen tanskalainen jo kolhinut hänen kypäriänsä niin\nvoimakkain iskun, että sankari oli vähällä menettää tajuntansa. Hän\nsai kumminkin kalpansa paljastetuksi, ja nyt alkoi yksinäisellä\nkankaalla näytelmä sellainen, kuin olisi kaksi kalmanaavetta siinä\notellut keskenänsä.\n\nEi lausuttu sanaakaan. Muuta ei kuulunut kuin ratsujen kavioiden\ntöminää, haarniskoitten kalinaa, miekkojen suhahtelua. Siegfried\nhalkaisi yhdellä ainoalla iskulla kuningas Ludegastin kilven.\nTämä sieppasi palat ja murskasi ne Siegfriedin päätä vasten.\nMutta hurjan raivon valtaamana sankari antoi hänelle jälleen\nuuden tuiman iskun. Silloin oli tanskalaiskuninkaan haarniska\npalasina. Kun hän nyt sieppasi sotanuijansa ja Siegfriediä\nvastaan alkoi sadella mielettömiä lyöntejä, heitti nuori sankari\nuudella iskulla vastustajansa vertavuotavana alas ratsun selästä.\nSilloin luopui Ludegast vastarinnasta, ja Siegfried otti hänet\nritarillisesti vangiksi ja vei hänet burgundilaisten leiriin.\nHei, kuinka nyt ritarit ja aseenkantajat ylistivät Siegfried\nsankaria ja kuinka kaikkien rohkeus kasvoi, huolimatta heidän\nneljästäkymmenestätuhannesta vastustajastaan!\n\nTuskin oli varhainen aamuaurinko kohonnut taivaanrannan yli, kun\ntaistelukentällä alkoi jo näkyä liikehtimistä. Niin pitkälti kuin\nsilmä kantoi, nähtiin joukko joukon takana, niin ratsu- kuin\njalkaväkeä.\n\n-- Älkää pelätkö, huusi Siegfried taistelutovereillensa. Taajasti\nkasvavan viljan saa helpoimmin korjatuksi! -- Ja hän käski Volker\nherran, soittoniekan, kääriä sotalippu liehumaan. -- Seuratkaa\nminua! huusi Siegfried kannustaen Granea ja karahduttaen keskelle\nvihollisjoukkoja. Hän seisoi pystyssä jalustimensa varassa, niin että\nkaikki voivat nähdä hänet, ja antaen voimakkain käsivarsin iskuja\npuolelle ja toiselle raivasi hän itselleen aukon vihollisen rintamaan\nja sitten tien heidän joukkojensa keskitse. Volker seurasi häntä\nlippuinansa, viheltäen lemmenlaulua säestykseksi aimo iskuillensa.\nHeidän esimerkkiänsä noudattaen tunkivat myös vihollisen joukkoihin\nGernot ja tuikea Hagen, jonka ainoa silmä säihkyi tulta ja joka\nsotanuijallaan huimien levitti tuhoa ympärilleen, Dankwart, sokean\nvimman vallassa ja henkeään säästämättä heilutellen kalpaansa, Metzin\nherra Ortwein, syytäen suustansa kiroussanoja iskujensa vahvikkeeksi,\nsekä herrat Sindold, Hunold ja Rumold, hampaat yhteenpuristettuina ja\nsäilät täydessä työssä.\n\nKuinka ylväänä Grane kantoikaan herraansa selässään! Siegfried\noli ehtinyt vihollisjoukkojen selkäpuolelle ja riemahdellen hän\nsitten käänsi ratsunsa, ryhtyen miekka verissä raivaamaan itselleen\npaluutietä ja jättäen taaksensa kuolleita ja kuoleman kielissä\nähkyviä vihollisia. Ehdittyään taasen polkunsa päähän hän käänsi\nratsunsa toistamiseen. Silloin hyökkäsi saksilaisten kuningas Lüdeger\nniin hurjalla raivolla häntä vastaan, että Grane kompastui ja heitti\nSiegfriedin maahan. Mutta heti oli Grane taasen pystyssä ja Siegfried\nsatulassa, ja raivostuneena tekemästään kuperkeikasta sankari jakeli\nkahta kauheampia iskuja.\n\n-- Oletteko te itse paholainen? huusi Lüdeger, puolustautuen epätoivon\nvimmalla.\n\nJa Siegfried huusi vastaan: -- Jos tunnet rikinhajua, on se lähtöisin\nomasta tuskanhiestäsi! -- Ja hän iski hajalle kuninkaan kypärin ja\nhänen haarniskansa. Silloin Lüdeger väsähtäneenä antautui Siegfriedin\nvaltaan, ja siepaten hänet käsivarsilleen näytti sankari vankiaan\nsaksilaisten ja tanskalaisten sotajoukoille. Nyt seurasi hurja pako.\n\nBurgundilaiset ajoivat pakenevia takaa ottaen sotasaalista ja\nvankeja niin paljon kuin ennättivät saada käsiinsä Paras ratsastaja\nlähetettiin Wormsiin viemään Gunther kuninkaalle voitonsanomaa.\n\nAirueen lähestyessä kuninkaallista linnaa seisoi suloinen Kriemhild\nhuoneensa akkunassa. -- Voitto! huusi ratsastaja hänelle kypäriänsä\nheilutellen.\n\nKriemhild kumartui syvälle ulos ikkunasta. -- Kuka oli uljain\nkaikista, airut?\n\n-- Siegfried -- Siegfried! kajahti hänelle vastaan.\n\nSilloin tunsi Kriemhild, kuinka hänen kasvoillensa kohosi\nhehkuva puna, sillä hän oli kuullut paljon lauluja tuon ihanan\nsankarin urotöistä, ja Siegfried oli herättänyt hänessä lämmintä\nmielenkiintoa, vaikka hän ei ollut vielä koskaan häntä nähnyt. --\n\nViikkojen kuluttua palasivat burgundilaiset kotiin, vangitut\nkuninkaat ja ääretön sotasaalis mukanaan. Gunther meni heitä vastaan,\nja Siegfriedin laskeuduttua ratsun selästä hän suuteli voitonsankaria.\n\n-- En unohda koskaan, mitä olette tehnyt hyväkseni, sanoi Gunther\nkuningas.\n\nJa sitten he istuivat pylvässaliin aterioimaan, ja kotiutuneet\nsotauroot iskivät yhtä rohkeasti paistinkulhojen kimppuun kuin\ntuonaan taistelutantereella vihollisjoukkoihin, ja juomasarvet\nkiertelivät pöytiä reininviinillä täytettyinä. Silloin pyysi\nSiegfried, että vangittujen kuninkaiden sallittaisiin ottaa osaa\nateriaan, ja heidät tuotiin sisään.\n\n-- Valitkaa osanne saaliista, uljas Siegfriedini, huusi Gunther\nkuningas ojentaen sankarille juomasarven.\n\n-- Silloin pyydän saada osakseni herra Ludegastin ja herra Lüdegerin\nlahjoittaakseni heille vapauden, sillä he taistelivat uljaasti kuin\njalopeurat, sanoi Siegfried.\n\nTuo pyyntö ei miellyttänyt Guntheria, mutta hänen täytyi se täyttää,\nja viesti Siegfriedin ritarillisesta teosta saapui pian myöskin\nnaisten puolelle herättäen riemua Kriemhildin mielessä.\n\n-- Huomenna, hän kuiskasi itseksensä posket hehkuvina, -- huomenna\nsaan seppelöidä hänet ja nähdä hänen kasvonsa!\n\nSinä yönä ei kuninkaantytär saanut unta silmiinsä.\n\n\n\n\nKUINKA SIEGFRIED LÄHTI GUNTHERIN KANSSA ISLANTIIN, VOITTI KUNINKAAN\nASEMESTA BRUNHILDIN KILPATAISTELUSSA JA NOUTI KOTOA AARTEITA.\n\n\nWorms kuninkaallisine linnoineen kimmelsi kultaisessa\npäivänpaisteessa Reinin varrella. Kirkonkellot kajahtelivat kuin\nautuaitten äänet, kehoittaen kotiinpalanneita kiitollisuuteen Jumalaa\nkohtaan. Mieli hartaana ja ylevän liikutuksen vallassa he astuivat\nulos kirkon ovesta. Muhkeana kulkueena he menivät nyt jatkamaan\npäivän juhlaa, jonka Gunther kuningas oli antanut järjestää ja jossa\nvoittoa vietettiin turnajaisin, sävelin ja riemumaljoin.\n\nSilloin aukenivat kuninkaallisten naisten huoneitten ovet, ja\näitinsä, Ute rouvan saattamana saapui Kriemhild herttaisten neitosten\nseurassa juhlakentälle.\n\nHänen hempeätä varttansa verhosi valkoinen silkkipuku, joka oli\nrunsaasti koristettu monivärisin hohtavin reunustoin. Siveästi\noli hän painanut alas päänsä, jota peitti tuuhea vaalea tukka,\nja palmikoista kimmelsi siro pieni kruunu. Kädessään hänellä oli\ntaidokkaasti seppeleeksi taivutettu tammenoksa. Niin asteli hän\nraikuvien eläköönhuutojen kaikuessa juhlakentän poikki, pysähtyen\nmiesten luona.\n\nHämmästellen silmäili Siegfried ihmeen ihanaa tyttöä, ja hänen\nsydämensä sykki kuultavasti, kun hän kuuli hänen suloisen' äänensä.\n\n-- Siegfried herra, kuuli hän neidon sanovan, -- jalo ja uljas\nsankari, tuon teille Burgundinmaan kiitoksen siunauksellisesta\navustanne ja sankaruudestanne. Pyydän teitä ottamaan tämän seppeleen!\n\nSiegfried vaipui polvilleen viehkeän neidon jalkojen juureen, ja tämä\npainoi vapisevin käsin seppeleen hänen päähänsä.\n\nSilloin Siegfried loi häneen silmäyksen, katse suli katseeseen,\nheidän silmänsä avartuivat ja joivat tyydytystä toisistansa,\nvoimatta enää erota. Ja kumartuen kohden sankaria, joka yhä vielä\noli polvistuneena hänen edessään, Kriemhild painoi suutelon hänen\nhuulillensa.\n\nTorvet toitahtelivat, miekat kalskahtelivat kilpiin ja kansan\nriemuhuudot kohosivat taivaalle. Mutta Kriemhild seisoi yhä vieläkin\nSiegfriediä kohti kumartuneena, kädet hänen hartioillaan, katsoen\nhäntä silmästä silmään, hämmästelevän tunteen vallassa, ympäristönsä\nunohtaneena. Silloin lähestyi Ute rouva hymyillen tytärtänsä ja otti\nhäntä kädestä.\n\nKriemhild heräsi kuin syvästä unesta, punastui kiihkeästi ja meni\näitinsä saattamana paikallensa.\n\nMutta Siegfried hypähti seisaalleen, hänen onnellinen naurunsa\nkajahti yli kentän, hän kutsui ratsuansa, heittihe sen selkään ja\nvoitti turnajaisissa kaikki kilpailijansa -- kolmisenkymmentä maan\nväkevintä ritaria.\n\nKun miehet illalla istuivat pilarisalissa ja kohottelivat jykeviä\nmaljojaan, halusi Gunther kuningas kuulla jonkin laulun, ja Alzein\nherra Volker tarttui hilpeänä viuluunsa ja lauloi:\n\n-- Käy kohina hyrskyjen ympäri saarta, kuin suojana aartehen\nkalleimman. Syyn saatte nyt tietää, te ritarit jalot, tän'iltana\nhuulilta laulajan. Tuo vuorinen maa on asunto naisen, min' vertaista\nsilmä ei konsanaan nää. On kasvulta kookas hän, uhkean varren luja\nverhoaa panssari, kypärä pään. Brunhild, yökutrinen, nimeltään ompi\nkesytön, tummahko kaunotar tuo. On vankka häll' käsi, mi keihään\nheittää, jättiläisvoimat hälle voiton ain' suo. Jo monet johti lempi\nsaarelle tuolle, vaan kenkään ei kotiinsa saapunut lie. Kosijoilta\nkilpataisto Brunhildin kanssa näet mainetta suomatta hengen vie.\nVaan ken hänet voittaa, tuon sankarineidon, se onnen on löytänyt\nkunniakkaan. Hei, Gunther kuningas, puolisoksi tuokaa hänet Wormsin\nylvääseen linnahan!\n\nLaulajan jatkaessa esitystään istui Gunther kuningas ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\n-- Ettekö tahdo laulajaa kiittää? huusi herra Hagen Tronjelainen. --\nYlväs oli laulunsa.\n\nSilloin kohotti Gunther kuningas päänsä, silmäillen kuulijakuntaa.\n\n-- Olen yhä vielä naimaton, puhui hän hitaasti. -- Maa tarvitsee\nkuningattaren, kruunu kaipaa perillistä. Brunhild! Sinut minä\nhaluaisin voittaa!\n\nJa kääntyen soittajan puoleen hän tiedusti:\n\n-- Mikä tuo saari on nimeltään ja missä se sijaitsee?\n\n-- Islanti on sen nimi, herra kuningas, vastasi Volker, -- ja se\nkohoaa jylhänä pohjoisen meren mustista vesistä.\n\n-- Herra Siegfried, sanoi Gunther kuningas, ja Siegfried heräsi\nsäpsähtäen haaveistaan, sillä hän oli koko ajan ajatellut viehkeätä\nKriemhildiä. -- Herra Siegfried, tehän olette purjehtinut kaikilla\nmerillä. Voisitteko ehkä neuvoa minulle tien Brunhildin luo Islantiin?\n\n-- Herrani, vastasi Siegfried pelästyneenä, -- kuinka sellaisia\najatuksia mieleenne tulee!\n\n-- Hänestä pitää tulla vaimoni ja kuningattareni,-- -- hänestä, tuosta\nainokaisesta, sanoi kuningas.\n\n-- Herra kuningas, pyyteli Siegfried, -- luopukaa aikeestanne! Tuo\nnainen on perin rajuluontoinen, te voisitte pian menettää henkenne.\n\n-- Mitä? naurahti Gunther. Voinenhan minä toki vielä pitää puoleni\nnaista vastaan.\n\n-- Herra, kertoi Siegfried, minä olen entisvuosina tuntenut\nBrunhildin. Tiedänhän hyvin, että te olette voimakas ritari, mutta\nhäntä ette voita, sillä häntä ei kukaan voi taltuttaa.\n\nTuo harmitti kuningasta ja hänessä heräsi yhä voimakkaampi halu\nvoittaa Brunhild omakseen.\n\nHän vie Siegfriedin syrjään ja anoi häneltä apua matkan varrella. --\nValitkaa arvokkain kalleuksistani, hän sanoi, -- valitkaa, mitä ikinä\ntahdotte. Mutta auttakaa minua voittamaan Brunhild, siitä olen teille\nainiaan kiitollinen.\n\nSilloin sanoi Siegfried: -- Antakaa minulle puolisoksi sisarenne\nKriemhild.\n\nKättä lyöden Gunther pyhästi lupasi täyttää hänen pyyntönsä.\n\nSitten he palasivat ritarien pariin ja rupesivat neuvottelemaan\nmatkasta.\n\nViikkoa myöhemmin lähti Wormsista laiva matkalle Rein virtaa\nalaspäin, ja siinä nähtiin Gunther ja Siegfried. Hagen ja Dankwart\nratsuineen, panssareineen ja komeine pukineineen. Ute rouva ja\nKriemhild seisoivat linnan parvekkeella, ja tyttönen vuodatti kuumia\nkyyneleitä liehuttaessaan liinaansa jäähyväisiksi. Tuota alisen\nReinin sankaria kuninkaantytär itkien ikävöi.\n\nMutta urhot matkasivat hilpeästi Reiniä alas ja saapuivat viimein\nmerelle.\n\nSiellä he ostivat lujan viikinkilaivan, joka kesti tuulta ja meren\nhyrskyjä, Siegfried kävi peräsimeen, ja he purjehtivat vetten poikki\nkohti Islantia.\n\nKalliolinnassaan istui väkevä Brunhild katsellen kuohuvia vesiä.\nHän muisteli Siegfriediä, tuota sankareista voimakkainta, ja häntä\nsuretti, ettei tämä ollut palannut konsanaan hänen luokseen. Satoja\nkosijoita oli sankarineidolla ollut, ja hän oli voittanut heidät\nkaikki kilpataistelussa, johon hän oli heidät vaatinut. Yksi ainoa\nvain oli maailmassa, joka oli häntä voimakkaampi, ja tuo ainoa\noli Siegfried. Brunhildin sydämen täytti kaihoisa rakkaus ja hän\nhuokasi syvään: -- Oi, palaisitpa jälleen kuninkaana, sinä sankarini\nainokainen!\n\nSilloin näki hän kaukana laivan, joka läheni pullistuvin purjein ja\nkulki uhkaavien maininkien kautta niin varmasti tietänsä eteenpäin,\nettä Brunhild hypähti pystyyn ja tarkkasi ihaillen peränpitäjää.\n-- Tuollainen luja käsi on Siegfriedillä yksin, mumisi hän, --\nSiegfriedillä vain on sellainen rohkea mieli! Hän siinä tulee!\nhuudahti Brunhild riemuiten. -- Hän tulee! Siegfried palaa takaisin!\n\nNopeasti palasi hän huoneeseensa, kutsui kamarineitonsa ja antoi\nnäiden pukea hänet säteilevän uljaaseen asuun.\n\nMutta laivassa puhui Siegfried Gunther kuninkaalle ja hänen\nseuralaisillensa:\n\n-- Kuulkaa nyt, mitä sanon. Tuo nainen on luonteeltansa niin\nrajattoman ylpeä, että hänelle miehet ovat vain joko kuninkaita\ntai vasalleja. Jos esiintyisin Gunther kuninkaan vertaisena, niin\nvoisi hän epäillä kuninkaan valtaa ja arvoa. Siksi luovun asemasta,\njonka kuninkaallinen syntyperäni minulle suo, ja esiinnyn kuninkaan\nvasallina. Se lisää kuninkaan mahtavuutta hänen silmissään.\n\nHerrat olivat hyvillään Siegfriedin puheesta ja ylistivät hänen\nuskollista mieltänsä.\n\nJa Siegfried puhui edelleen:\n\n-- Tappaessani lohikäärmeen ja voittaessani Alberichin sain haltuuni\nsumu viitan, joka tekee minut näkymättömäksi, kun puen sen ylleni.\nSiten voin kenenkään minua näkemättä taistella Guntherin rinnalla ja\nsaada Brunhildista voiton kilpataistelussa. Muutoin voisimme kukaties\njoka mies, sekä kuningas Gunther että me toiset, piankin päästä\nhengestämme!\n\nSilloin Gunther kuningas tunsi sydämensä kevenevän ja hän kiitti\nSiegfriediä lämpimästi. Jo astui kaunis Brunhild hoviväkensä\nseuraamana linnanportista ulos, kääntyen kohti satamaa, missä laiva\njuuri asettui ankkuriin. -- Kautta Jumalan, sanoi Gunther ja hengähti\nsyvään, -- eipäs huhu olekaan liioitellut. En ikinä ole nähnyt\nihanampaa naista.\n\nSiegfried asetti lujia lautoja laivan reunalta maalle. Hän kuljetti\nensiksi Guntherin ratsun maihin ja piti vasallin tavoin jalustinta\nkuninkaan noustessa satulaan. Vasta sitten hän nouti Granensa ja\nnousi yht'aikaa Hagenin ja Dankwartin kanssa ratsaille.\n\nHämmästyneenä katseli Brunhild hänen menettelyänsä.\n\n-- Jalo Siegfried sankari, huusi hän nauraen, -- mitä kujeita nyt\nolettekaan keksinyt? Eihän teidän sovi tehdä toisille tuonlaisia\npalveluksia. Mutta minä lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi\nja vakuutan teille, että minua ilahduttaa nähdä teidät täällä ja että\nolen jo kauan odottanut teitä.\n\nMutta Siegfried vastasi:\n\n-- Te erehdytte, kuningatar. Tuota tervehdystänne teidän ei tule\nlausua minulle, vaan mahtavimmalle kuninkaista, Wormsin Guntherille,\njonka näette tässä edessänne ja jonka seurueeseen minä kuulun, lukien\nitselleni kunniaksi, että olen hänen vasallinsa.\n\nSilloin kalpeni ylpeä Brunhild ja käänsi katseensa Guntheriin. Ja\nGunther ratsasti hänen luoksensa, hypähti ratsun selästä ja kumarsi\nritarillisesti.\n\n-- Mikä teidät tuo minun luokseni ja tähän maahan? kysyi Brunhild\nkopeasti.\n\n-- Toivo voittaa teidät ja teidän rakkautenne, ihana Brunhild,\nhuudahti kuningas. -- En lähde maastanne muutoin kuin teidän\nseurassanne.\n\nPilkallisesti tarkasti sankarinainen häntä kiireestä kantapäähän.\n\n-- Te näette suotta vaivaa, jalo herra. Ettekö voinut kuolla kotonanne?\n\n-- En aio kuolla, ennenkuin olen saanut kyllälti nauttia lemmestänne,\nsanoi Gunther.\n\nBrunhild nauroi ääneen.\n\n-- Jos himoitsette saada iskuja, niin valmistautukaa huomisaamuksi\nturnajaisiin. Puolenpäivän aikaa ette tule enää näkemään.\nKamaripalvelijat, viekää herrat majaan heidän elämänsä viimeiseksi\nyöksi.\n\nJa yhä vielä ivallisesti nauraen hän käännähti ja palasi\nlinnaan. Siegfriediin, joka seisoi nöyränä syrjässä, hän ei edes\nkatsahtanutkaan. Niin kovin oli hänen ylpeyttänsä loukannut se, että\nainoa mies, jota hän oli rakastanut, oli tullut toisen vasalliksi.\n\nMutta matkamiehet menivät pian levolle. He tiesivät, että seuraava\npäivä kysyisi heidän voimiansa mitä runsaimmassa määrässä.\n\nTuskin oli aamu koittanut, kun raikuvat torventoitahdukset herättivät\nheidät unesta. Kiiruusti nousivat he levolta ja auttoivat Guntheria\nvarustautumaan taisteluun. Samaten he itsekin asestautuivat kukin\nparhaansa mukaan. Sitten he ratsastivat kilpakentälle.\n\nRitareittensa ja hovinaistensa seuraamana lähestyi Brunhild.\nKultainen panssari suojasi hänen vartaloansa, kimmeltävä kypärä\nkotkansiipineen hänen mustakiharaista päätänsä. Hänen voimakkaat\nvalkoiset käsivartensa olivat paljaat, ja hän oli varustautunut\nkeihäällä ja kilvellä. Sankarittaren olento vaikutti niin valtavasti,\nettä Gunther tunsi hengityksensä salpautuvan.\n\n-- Minä määrään teille kolme tehtävää, puhui tuo väkevä nainen.\n-- Jos ne suoritatte, niin tulen vaimoksenne. Mutta jos joudutte\ntappiolle niistä yhdessäkään, niin olette mennyttä miestä ja samoin\nseuralaisennekin. Tehkää nyt päätöksenne.\n\n-- Mainitkaa nuo tehtävät, vastasi Gunther lyhyesti. Brunhild jatkoi:\n\n-- Näyttäkää ensiksi taitoanne keihään käytössä ja koettakaa saada\nminut suistumaan maahan. Toiseksi on teidän heitettävä satanaulainen\nkallionlohkare. Älkää vain heittäkö sitä kämmenenleveyttäkään\nlähemmäksi kuin minä. Kolmanneksi teidän tulee panssari yllä ja\nasestettuna voittaa minut loikkaamisessa. No niin, pysyttekö yhä\naiheessanne? Silloin puhui Siegfried: -- Herra kuningas, sallikaa\nminun palata laivalle noutamaan morsiuslahjaa. Gunther suostui hänen\npyyntöönsä, ja Brunhild puri huultaan.\n\nMutta Siegfried palasi vain linnan luo, missä häntä ei kukaan\ntarkannut. Siellä hän puki ylleen sumuviitan ja palasi näkymätönnä\ntakaisin tovereittensa luo. -- Rohkeutta, kuiskasi hän koskettaen\nGuntherin käsivartta, -- minä olen luonanne.\n\nRatsut vietiin syrjään. Brunhild asettui nyt paikallensa. Hän\npunnitsi hirvittävää keihästä kädessään, kuin olisi se ollut raippa\nvain, kohotti kilven suojaksensa, taivutti varttansa taapäin, tähtäsi\nja heitti aseen sellaisella vauhdilla, että suhahdus kävi kautta\nilman ja peitsi tunki syvälle Guntherin kilpeen, rikkoen sen. Jos\nei Siegfriedin käsi olisi ollut Guntheria tukemassa, olisi kuningas\nlyyhistynyt maahan. Rautakourin tempasi Siegfried keihäänkärjen irti\nkilvestä, sillä tavoin, että toisista näytti kuin Gunther itse olisi\nsen tehnyt. Ja ritarillisesti, aivan kuin tahtoen näyttää säästävänsä\nihanaa naista, hän käänsi keihään nurinpäin ja heitti sen takaisin\ntylsä pää edellä. Isku oli sittenkin niin kova, että Brunhildin kilpi\nkumahti ja sai kuhmun, ja tasapainonsa menettäen kaatui voimakas\nneito selällensä maahan.\n\nTuimistuneena ponnahti Brunhild seisoalleen järjestellen pukuansa.\nHäpeän ja vihan punoitus paloi hänen kasvoillansa ja hänen sysimustat\nsilmänsä säkenöivät uhkaavasti.\n\n-- Älkää iloitko liian varhain, huusi hän raivostuneena, -- tahdoin\nvain tehdä teistä pilaa!\n\nNyt hän otti maasta satanaulaisen kallionlohkareen, hypitti sitä\nkämmenellään kuin kevyttä palloa, puristi kätensä sen ympärille ja\nheittää singahdutti sen ainakin viidenkymmenen kyynärän päähän.\nSamassa hän ottaen huikean vauhdin ponnahti panssari yllään koholle,\nlensi ilman halki rajun hyppäyksensä voimasta ja putosi maahan kiven\njäljessä kappaleen matkaa sitä loitommaksi.\n\nSilloin vallitsi kilpakentällä kuolemanhiljaisuus. Hagen kuiskasi\nveljellensä Dankwartille: -- Ota miekkasi huotrasta ja asetu\nrinnalleni. Pian on tässä täysi tosi edessämme!\n\nGunther asteli kiven luo ja Siegfried kulki näkymättömänä hänen\nrinnallansa. Siegfried nosti maasta kiven, aivan kuin olisi Gunther\nsen tehnyt, jännitti kaikki lihaksensa ja heitti lohkareen vielä\nkymmentä kyynärää kauemmaksi kuin Brunhild. Ottaen sitten Guntheria\nvyötäröltä hän hulmahti ilman halki kuin kotka saaliinsa kera ja tuli\nmaahan etäällä kiven takana.\n\nEteenpäin kumartuneena ja kasvot vääntyneinä oli Brunhild tarkannut\nhänen heittoaan ja loikkaustaan. Nyt vaipuivat hänen voimakkaat\nkäsivartensa hervottomina alas kupeille.\n\n-- Enpä olisi koskaan uskonut, että Siegfriediä lukuunottamatta kukaan\nkuolevainen mies kykenisi tuota tekemään, sanoi sankarineitonen\nhuohottavin rinnoin. -- Nyt huomaan, että olette tehnyt oikein,\nGunther kuningas, ottaessanne Siegfriedin vasalliksenne. Minä suostun\ntulemaan vaimoksenne, kuten teille lapasin.\n\nSilloin toitahtivat torvet ja kansan riemuhuudot kohosivat ilmoille.\n\nMutta Siegfried oli jälleen kiiruhtanut portille ja vetänyt yltään\nsumuviitan, ja nyt hän palasi takaisin kilpakentälle, ikäänkuin hän\nei olisi tietänyt mitään siitä, mitä siellä juuri oli tapahtunut.\n\n-- Toimeen, huusi hän, -- Gunther kuningas! Taisteluun! Te saatte\nvarmasti voiton!\n\nSilloin kaikki nauroivat, kun häneltä oli jäänyt näkemättä tuo komea\nottelu, ja Brunhild katsahti häneen halveksivasti.\n\n-- Missä on morsiuslahjani, mies? kysyi hän tylysti. Mutta Siegfried\ntaivutti nöyrästi polvensa ja vastasi:\n\n-- Armollinen kuningatar, se on niin suuri, ettei se mahtunut syliini.\nLaivan koko sisältö on teidän.\n\nHartioitaan kohauttaen kulki Brunhild hänen ohitsensa rantaan\ntarkastaaksensa, minkä verran kultaa ja jalokiviä laiva sisälsi.\n\n-- Ja tuollaista turhanpäiväistä rihkamaa te julkeatte tarjota\nIslannin kuningattarelle, hän huusi pilkallisesti. -- Jos luulette\nrankaisematta saavanne loukata minua, niin kutsun ritarini ja\naseenkantajani ja annan ottaa teidät kiinni kaikki tyyni ja hukuttaa\nteidät mereen!\n\nKalpeana seisoi Gunther julmistuneen naisen edessä vastausta\nkeksimättä.\n\nMutta Siegfried naurahteli; -- Älkää käsittäkö meitä väärin, jalo\nkuningatar. Tässä näette ainoastaan näytteen aarteista, jotka ovat\nmatkalla tänne teille morsiuslahjaksi. Laiva, joka niitä tuo, on\nviivähtänyt myrskyn takia. Sallikaa minun lähteä sitä hakemaan, niin\nettä voin ohjata sen satamaan.\n\nSynkkänä silmäili Brunhild rohkeata puhujaa. Saatte katkerasti katua\ntekoanne, jos aiotte ehkä pettää minut, sanoi hän. Nämä toiset jäävät\nluokseni panttivangeiksi. Kiiruhtakaa, niin että voitte pian palata\nja näyttää pysyneenne totuudessa. Muutoin ei herranne seuralaisineen\nsaa enää ikinä nähdä Reinin rantoja.\n\nSilloin lausui Siegfried jäähyväiset Guntherille, Hagenille ja\nDankwartille, pyysi kuningattarelta lähtölupaa ja meni ratsuinensa\nlaivaan. Tuuli oli suotuisa, purjeet ritisivät ja natisivat, sankari\npiti perää ja laiva katosi kuin lintu etäisen taivaanrannan taa.\n\nPuolta nopeammin kuin tavallisesti ehti Siegfried Reinin suulle,\nkäski laivamiesten odottaa hänen paluutaan ja hypähti Granen selkään.\nUskollinen ratsu kuljetti hänet kuin lennossa kautta Reinin seutujen,\nkunnes heidän edessään siinsi Seitsemän vuoren maa ja sankari\nratsasti tuttua tietä kohti Lohikäärmeen kallioita, missä Nibelungin\nrikkaat aarteet olivat säilössä.\n\nSiegfriedin ehtiessä perille oli jo pimeä yö. Hän päätti nyt tutkia\nvartijansa Alberichin valppautta ja rupesi juopuneen tavoin meluamaan\nportilla ja vaati nyrkeillään jyskytellen sisään pääsyä.\n\nSilloin temmattiin portti äkkiä auki ja raivostunut kääpiö hyökkäsi\npitkä rautatanko kädessään ulos ja kolhi sillä sankaria niin\nkauheasti, että ilma tuntui Siegfriedistä iskevän kipinöitä, ja\nIslanti olisi kukaties jäänyt häneltä iäti näkemättä, ellei hänen\nolisi onnistunut iskujen kesken saada riehuvaa kääpiötä parrasta\nkiinni ja käydä lujasti häneen käsiksi.\n\n-- Hyvää iltaa, Alberich ystäväiseni, hän naureskeli. -- Huomaanpa,\nettä olette terve ja hyvissä voimissa.\n\nSilloin tunsi raivostunut kääpiö herransa äänen ja lakkasi\nsätkyttelemästä ja potkimasta.\n\n-- Antakaa anteeksi, pyysi hän aivan hengästyneenä -- että kohtelin\nteitä hiukan tylysti.\n\n-- Hiukanko vain? nauroi Siegfried muhkujansa tunnustellen. -- Jumala\nvarjelkoon minua saamasta joskus osakseni tämmöistä hiukkaa enemmän.\nJa hilpeästi hän taputteli uskollista vartijaa olalle.\n\nSitten hän käski Alberichin herättämään oitis Nibelungin ritarit,\nja hän valitsi heistä uhkean joukon ja aarteista niin paljon kuin\njokilaivaan suinkin mahtui. Seuraavana päivänä hän lähti aarteineen\nja ritareineen matkaan Reiniä pitkin merelle päin, missä hänen\nsotalaivansa miehistöineen oli odottamassa. Nopeasti muutettiin\naarteet laivasta toiseen, ja matka kulki nyt kautta myrskyn ja\naaltojen kohinan kohti Islantia.\n\nGunther kuningas istui rannalla yhdessä Hagenin ja Dankwartin kanssa.\nHaikea ja synkkä oli hänen mielensä, ilman toivon kipinääkään.\nHe puhelivat keskenään Siegfriedin paosta, ja monta kovaa sanaa\nlausuttiin sankarista, jonka he otaksuivat jo onnellisesti saapuneen\nkotiin heidän jäädessä tänne kuolemaa odottelemaan -- häpeällistä\nkuolemaa naisen kädestä. Varmaankin aikoi Siegfried anastaa koko\nBurgundinmaan ja korskeasti käydä Guntherin valtaistuimelle.\n\nNäitä he haastelivat katkerin mielin Siegfriedin uskollisuutta\nepäillen. Silloin ponnahti Hagen äkkiä pystyyn ja viittasi\njärkytettynä kaukaiselle selälle. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut\ntaivaanrannalla lähenevän laivan.\n\n-- Hän saapuu, hän saapuu! huusi hän. -- Siegfried palaa!\n\nSilloin valtasi ylpeys jälleen Guntherin mielen ja hän nousi ja\nlausui kylmästi:\n\n-- Olihan hän vannonut tekevänsä sen! Kiiruusti läheni Brunhild, ja\nritarit ja hovinaiset seurasivat häntä ihmettelyä ilmaisevin liikkein.\n\n-- Ylevä ruhtinatar, puhui nyt Gunther, varustautukaa lähtemään\nWormsiin. Siegfried saapuu, enkä minä tahdo enää päivääkään\nviivytellä onneani vailla.\n\nJäykin katsein silmäili Brunhild lähenevää laivaa.\n\nNyt se heitti ankkurinsa, ja voimakkaat kädet lykkäsivät rautasillan\npaikoilleen. Ylväänä seisoi Siegfried laivan kannella antaen muhkean\nritarijoukkonsa astua Brunhildin eteen, niin että saaren miehet\nkalpenivat heidät nähdessään. Nauraen viittasi sankari sitten\nnoutamiinsa aarteisiin.\n\n-- Minä noudin kotoa uudet lahjat, jalo kuningatar, lausui hän. --\nSe tuntui minusta yksinkertaisimmalta. Häikäistyneenä silmäili\nBrunhild rikkauksia, ihaillen hän katseli ritarien valiojoukkoa.\nVastaanpanematta hän astui nyt laivaan Guntherin rinnalla\nmatkataksensa Wormsiin häitä viettämään.\n\n\n\n\nKUINKA SIEGFRIED VIETTI HÄITÄ KRIEMHILDIN KANSSA, JA KUINKA SIEGFRIED\nAUTTOI GUNTHERIA TALTUTTAMAAN BRUNHILDIN.\n\n\nHei, kuinka airueet nyt kiiruhtivat Reinin vartta eteenpäin ohjakset\nhöllinä! Ratsujen päitsissä oli kukkaiskoristeet ja ratsastajilla\nvihreä virpi rautalakeissa. He kiitivät virran juoksua ylöspäin\njoutumatta lepäämään, ennenkuin heidän eteensä kohosi Wormsin\nkaunoinen kaupunki. Siellä riensi kansa kokoon tiedustelemaan heiltä\nuutisia, mutta he karahuttivat yhä eteenpäin, huutaen vain muutaman\nsanan tervehdykseksi, aina linnanpihaan saakka, jossa ilmoituttivat\ntulostansa Ute-rouvalle ja kuninkaantyttärelle Kriemhildille sekä\nnuorille ruhtinaille Gernotille ja Geiselherille.\n\nValtaistuinsalissa ottivat Ute-rouva ja hänen lapsensa vastaan\nairueet pyytäen heitä kertomaan tarkoin kaikki kerrottavansa.\nSilloin saivat kotona olleet kuulla sankarien seikkailuista\nIslannissa, Guntherin voitosta, Siegfriedin meriretkestä, joka oli\ntuottanut heille kaikille pelastuksen, sekä sankarien odotettavasta\nkotiintulosta -- ylvään Brunhildin seurassa. Tämän käskyn ja\nmääräyksen lähettää nyt Gunther kuningas, lausui lopuksi se\nairueista, joka toisten puolesta piti puhetta. -- On ryhdyttävä\nnopeasti häävalmistuksiin, säästämättä kultaa tai pukineita ja\narvokkaita pöytäkaluja, ja kaikki Burgundinmaan aatelisherrat\nkauniille naisilleen on kutsuttava häihin, jotka pidetään\nviikkokauden kuluttua tästä päivästä. Silloin aikoo Gunther kuningas\nsaapua Wormsiin, ja hän haluaa hetkeäkään vitkastelematta kohottaa\njalon Brunhildin rinnallensa Burgundinmaan valtaistuimelle.\n\nSilloin Ute-rouva itki ilosta, ja kiihkeästi nousi Kriemhildin povi\nja hänen silmänsä loistivat, kun hän kuuli, millaista uskollisuutta\nSiegfried oli osoittanut. Mutta Gernot ja Geiselher kiiruhtivat\ntäyttämään veljensä toivomusta, ja häihinkutsujat lähtivät samana\npäivänä maata kiertämään kutsuen Burgundin kaikkea aatelisväkeä\nWorrnsiin hääjuhliin.\n\nNytpä vasta syntyi eloa ja touhua Wormsin linnassa! Hilpeästi\nrallatellen siellä hyörittiin ja pyörittiin häävalmisteluissa\naamusta iltaan. Koirajoukkoinensa kiertelivät metsästäjät Reinin\nmolempia rantoja, tuoden mukanaan metsistä ja vuorilta metsähärkiä,\nmeheviä hirviä ja uhkeita karhuja. Kalastajat laskivat rysiä ja\nverkkoja ja vetivät virran vedestä haukia, punertavia lohia ja\nlihavia ankeriaita. Rumold herra piti komentoa keittiössä ja jakeli\nketteräjalkaisille kokkipojillensa muutamissa päivissä enemmän\nkorvapuusteja kuin muutoin koko vuoden mittaan. Hunold herra vietti\npäivänsä enimmäkseen viinikellarissa, ja hänen sankarinaamansa kävi\nahkerasta viinien tutkistelusta punaisemmaksi kuin burgundinviini,\njoka purppuranhohteisena kimalteli tynnyreissä. Sindold herra, airut,\njuoksi vikkelänä kuin kärppä portaita ylös ja alas, panettaen huoneet\nkuntoon ylhäisille vieraille ja katattaen pöytiä hääateriaa varten.\nUte rouva panetti esille hohtoisimmat liinavaatteet ja komeimmat\npöytäkalut, ja Kriemhild istui tuntikausia arkkujensa ääressä\nvalikoiden hääpukineiksensa viehättävimmät vaatekappaleensa Siegfried\nsankaria miellyttääksensä.\n\nNiin ehdittiin päivään, jolloin kuninkaan odotettiin saapuvan.\nVieraita tuli läheltä ja kaukaa Wormsiin tervehtiäksensä Gunther\nkuningasta hänen maihinnoustessaan. Tulivatpa sinne myöskin Xantenin\nkuningas Siegmund ja kuningatar Siegelinde, Siegfriedin iäkkäät\nvanhemmat, joille Siegfried oli lähettänyt sanan heti mantereelle\nehdittyään. Ja Metsästä tuli seppä Mime ratsastaen korkean konkarin\nselässä, ja ihmiset nauroivat hänelle hänen kyttyränsä takia. Mutta\nhän ei välittänyt heidän pilkastansa, vaan iloitsi sydämestään\nkasvattinsa sankariteoista.\n\nJuhlallisesti läheni kuninkaallinen laiva Reiniä pitkin, ja hevosilla\noli täysi työ hinatessaan sitä köysien avulla satamaan. Muhkeana\nseisoi Gunther kuningas laivankannella kruunu päässä, ja hänen\nrinnallansa seisoi tummahko kaunotar, Brunhild. Mutta ritarien\njoukosta yleni Siegfried päätä pitemmäksi kaikkia toisia, ja hänen\nkultakiharansa kimmelsivät auringonhohteessa.\n\nHei, kuinka soittoniekat rannassa puhalsivat torviansa ja\ntoitottelivat, vinguttelivat viulujansa ja luikkupillejänsä! Hei,\nkuinka ritarit säestivät soittajia kuiskutellen miekkojaan ja\nkeihäitään kilpiinsä, ja kuinka kaikki kansa lauloi ja riemuitsi!\nNiin, siinäpä vasta oli eloa ja riemua!\n\nGunther kuningas talutti ylvään Brunhildin laivasta rantaan, Ute\nrouva asteli heitä vastaan ja samaten hänen lapsensa, komea Gernot,\nhilpeä Geiselher ja viehkeä Kriemhild, ja kaikki he tervehtivät\nBrunhildiä suutelolla ja syleilyllä. Mutta Siegfried lähestyi\nGuntheria ja muistutti häntä hiljaa hänen lupauksestansa. Silloin\nviittasi Gunther kuningas punehtuvalle sisarelleen, että hän\ntervehtisi Siegfriediä, ja Siegfried sulki neidon syliinsä ja suuteli\nhäntä silmille ja suulle.\n\n-- Rohkenisitko tulla vaimokseni, kuiskasi hän, -- sinä suloinen\nolento, jos sanon sinulle, että veljesi Gunther antaa siihen\nsuostumuksensa?\n\nKriemhild vastasi vain nyökäten ja laski kätensä sankarin kaulaan,\nja Siegfried pusersi hänet kiinteästi mutta samalla hellästi\nsankaripovellensa. Sitten vei hän neitosen vanhempiensa luo ja he\niloitsivat sydämellisesti suloisesta miniästään. Nyt huusi Siegfried\nMimen luoksensa ja kunnioitti häntä kaiken kansan nähden suutelolla\nja syleilyllä. Silloin vaikeni pilkka, eikä kukaan enää huomannutkaan\nsepän kyttyrää.\n\nEi koskaan oltu nähty muhkeampaa hääsaattoa kuin tuo, missä\nGunther asteli Brunhildin rinnalla ja Siegfried Kriemhildin kanssa,\neikä temppelissä ollut tilaa valtavalle kansanjoukolle, joka\ntäytti portaat ja kirkkoaukean. Ja kellot soivat riemuäänin, kun\nvastavihityt lähtivät tuosta uhkeasta rakennuksesta ja suuntasivat\nkulkunsa kuninkaalliseen linnaan, missä juhla-ateria oli heitä\nodottamassa.\n\nGunther kuningas ja Brunhild kävivät istumaan korkeille\nvaltaistuimilleen, ja heitä vastapäätä istuivat samanlaisilla\nkunniaistuimilla Siegfried ja Kriemhild. Muut aterioitsevat oli\nsijoitettu pöytään täsmällisesti kunkin arvon ja säädyn mukaan.\n\nBrunhild silmäili tuikeasti Siegfriediä kajoamatta ruokaan tai\njuomaan. Gunther kuningas tarkkasi pahoilla mielin rakkaan vaimonsa\nsynkeyttä, ja hiljaa ja hellästi hän tiedusteli syytä siihen.\n\n-- Kuinka voisin olla hyvillä mielin, vastasi Brunhild halveksivasti,\n-- kun näen, ettei sinulla ole rahtuakaan ylpeyttä.\n\nKiihkeästi punehtuen lausui Gunther: -- Burgundilaisten kuninkaalla\non kyllin ylpeyttä, sitä ei kenenkään ole lupa epäillä!\n\n-- Sanotko sitä ylpeydeksi, kivahti Brunhild, -- kun kuninkaan sisar\nsuvaitaan antaa vasallille vaimoksi. Tuo häpeällinen seikka vie\nminulta halun syödä ja juoda. Hämillään vastasi kuningas hänelle; --\nSiegfried on tehnyt minulle suuria palveluksia. Älä tiedustele tuota\nasiaa tarkemmin, vaan iloitse tästä onnen hetkestä!\n\nMutta Brunhildin ilme pysyi uhkamielisenä ja ylpeänä.\n\n-- On itsestään selvää, että vasalli tekee palveluksia herrallensa,\nhän sanoi. -- Täytyy siis olla olemassa jokin erinäinen syy, miksi\npalkitset häntä niin ylenpalttisesti, ja sen sinä salaat minulta.\nSano minulle totuus, jos haluat, että osoittaisin sinulle rakkautta.\n\nSilloin vakuutteli Gunther, ettei ollut puhettakaan mistään\nsalaisuudesta, vaan että Siegfried ainoastaan uskollisuudellaan\nja uljuudellaan oli ansainnut niin suurenmoisen palkinnon. Mutta\nBrunhild pysyi vaiteliaana ja umpimielisenä koko illan.\n\nSitten lähestyivät hovipojat soihtuinensa saattaaksensa vastavihityt\nheidän huoneisiinsa, ja Brunhild asteli kopeana puolisonsa rinnalla.\nSuomatta hänelle katsettakaan hän riisuutui ja kävi levolle.\n\n-- Rakkaani, sanoi Gunther yrittäen hyväillä häntä hellästi, --\nkarkeita mielestäsi nuo katkerat ajatukset ja suo tilaa riemulle.\n\nMutta Kriemhild kivahti tuikeasti vastaan: -- Älä. koske minuun,\ntaikka sinun käy huonosti!\n\nSilloin kiukustui kuningas, ja tarttui kiivaasti Brunhildin\nkäsivarteen. Mutta Brunhild ponnahti vuoteesta, heitti Guntherin\nluotaan, sulki hänen molemmat ranteensa toiseen käteensä, otti\nvyönsä, sitoi sillä Guntherin kädet ja jalat yhteen ja ripusti\nhänet kuin vaatemytyn vuoteen pieleen.\n\nKas noin, hän sanoi. -- Ja tuollainen mies on voittanut minut\nkeihään- ja kivenheitossa ja sankarimaisessa loikkauksessa panssari- ja\nasepuku yllään. Siinä seikassa piilee jokin salaisuus, ja siitä\nminä tahdon päästä selville, ystäväiseni, taikka sinä saat tyytyä\nomaan rakkauteesi vaatimatta minulta vastinetta.\n\nMutta Gunther pyysi ja rukoili häntä päästämään hänet tuosta\narvottomasta tilasta, vakuutellen pyhästi, että hänen\nvoimattomuutensa johtui vain pitkän matkan rasituksista.\n\nSilloin nauroi Brunhild pilkallisesti: -- Hyvää yötä, herrani ja\nsankarini. Ja ensi yönä ripustan sinut jälleen samaan paikkaan ja\nniin edelleen aina siksi, kunnes saan tietää, mitä haluan.\n\nSitten hän meni rauhallisesti levolle, oikaisi ihanat jäsenensä ja\nvaipui uneen.\n\nKuningas Guntherille seurasi kauhea yö hänen riippuessaan köytettynä\nBrunhildin vuoteen pielessä. Ja kun Brunhild aamulla päästi hänet\nsiteistä, kirveli jokaista hänen jäsentänsä niin kauheasti, että hän\ntöintuskin voi pysyä pystyssä. Siegfried huomasi hänen tilansa ja\ntiedusteli sen syytä.\n\nGunther epäröi vastatessaan. Mutta sitten hän kertoi langollensa yön\ntapahtumat. -- Mitä minun on tehtävä? kysyi hän hammasta purren.\n-- Minä joudun jokaisen pilkaksi, jos en pysty pitämään vaimoani\nkurissa. Ja kuinka kaunis hän olikaan vihansa vallassa!\n\n-- Luottakaa minuun, lankoni, sanoi Siegfried hetken mietittyään. --\nMinulla on muuan tuuma.\n\n-- Oi Siegfried, huudahti Gunther kuningas, -- mainitkaa se minulle,\nja olkoonpa se millainen tahansa, niin olen teille iäti kiitollinen,\njos se taltuttaa tuon kesyttömän olennon.\n\n-- Kuulkaa siis mitä sanon, lausui Siegfried. -- Menkää tänä iltana\nvaremmin levolle, niin ettei vaimoni Kriemhild huomaa, joskin viivyn\nluonanne hetkisen. Kun te tulette makuuhuoneeseenne, olen minä jo\npiiloutunut sinne. Sammuttakaa heti valkea ja asettukaa etäisimpään\nnurkkaan. Minä tulen pimeässä piilopaikastani, kukistan tuon\nkesyttömän naisen hurjuuden ja poistun sitten huoneesta.\n\nTuo ehdotus ei juuri ollut ylpeän kuninkaan mieleen; mutta pahassa\npulassansa hän kumminkin suostui siihen. Illalla odotti väkevä\nSiegfried kuninkaallisessa makuuhuoneessa. Hän seisoi piiloutuneena\nkorkean varjostimen taa. Gunther kuningas saapui sinne hyvissä\najoin kuningattarensa Brunhildin kanssa, ja Brunhildin riisuutuessa\nsammutti Gunther valkean.\n\n-- Luuletko pystyväsi pimeässä pitämään puoliasi, pilkkaili Brunhild\nhäntä, käyden levolle. Jos lähestyt minua, ripustan sinut jälleen\nvuoteenpieleen.\n\nSilloin pujahti Siegfried esiin varjostimen takaa, ja Gunther\npiiloutui nurkkaan.\n\nSiegfried lähestyi nyt Brunhildia ja tarttui lujin ottein hänen\nyöpukuunsa. Mutta Brunhild hypähti lattialle, niin että se kumahti,\nja raivokkaalla sysäyksellä hän heitti voimakkaan miehen seinää\nvasten.\n\n-- Hei vaan, ajatteli Siegfried, -- vähällä piti, ettei pääni\nhaljennut. -- Mutta hän ei puhunut sanaakaan, jotta Brunhild ei\ntuntisi hänen ääntänsä, ja vaieten hän kävi jälleen Brunhildin\nkimppuun.\n\n-- Etkö vielä saanut tarpeeksesi? huudahti rohkea nainen. -- Odota,\nniin kapaloin sinut niin kovalle, että tukehdut.\n\nJa hän kietoi käsivartensa Siegfriedin ympärille, niin että väkevän\nmiehen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta Brunhild ei saisi\nhäntä heitetyksi maahan. Ähkyen ottelivat he pimeässä, heitellen\ntoinen toistansa kohden seiniä, niin että tuskaisesti odottelevaa\nkuningasta kammotti ja hänen täytyi tuon tuostakin puikahtaa nurkasta\ntoiseen, jottei joutuisi heidän jalkoihinsa.\n\nBrunhild piteli toisessa kädessään vyötänsä ja koetti kietoa sillä\nvastustajansa kädet yhteen. Sankari luuli jo viimeisen hetkensä\ntulleen, ja häpeäntunne, että nainen hänet voittaisi, antoi hänelle\nuusia voimia ja sai hänen raivonsa valloilleen. Joskin hän tähän\nsaakka oli halunnut säästää Brunhildia kuningattarena ja naisena,\nniin kävi hän nyt häneen käsiksi täydellä tarmolla. Rautakourin hän\notti häntä vyötäröltä, nosti hänet huikealla voimalla maasta ja\nheitti tuon hurjan olennon vuoteeseen, niin että hänen jäsenensä\nnaksahtivat. Brunhild pyrki ylös, mutta Siegfried hypähti hänen\nluoksensa ja piteli häntä kiinni niin lujasti, että Brunhildin\nhengitys salpaantui ja hän tunsi voimiensa tyrehtyneen.\n\nSilloin hän alkoi pyydellä ja soperrella:\n\n-- Oi Gunther kuningas, suokaa minulle anteeksi! En osoita enää\nkoskaan teille uhkamielisyyttä ja röyhkeyttä. Nyt olen huomannut\nlyönneistänne ja otteistanne, että te todellakin olette maailman\nväkevin mies.\n\nMutta Siegfried tunsi hänen sormessaan Nibelungin sormuksen, jonka\nhän kerran oli antanut Brunhildille kihlasormukseksi, ja hän veti sen\nhiljaa hänen sormestansa muistamatta Nibelungin kirousta, joka sitä\nseurasi. Kuin pukeaksensa ylleen yöpukunsa hän poistui vuoteen luota\nja pujahti pois huoneesta.\n\nSankari oli kulkenut linnan kautta sumuviittansa suojassa, jotta\npalvelusväki ei näkisi häntä. Kun hän nyt ehti Kriemhildin luokse,\noli kamppailu Brunhildin kanssa kestänyt kauemmin kuin hän oli\nennakolta otaksunut, ja Kriemhild oli jo odotellut häntä. Nopeasti\nveti hän ovessa sumuviitan yltänsä ja tuli Kriemhildin luokse\nnäkyvässä muodossa.\n\n-- Hyvää iltaa, rakas vaimoni, tervehti hän hilpeästi huomatessaan\nKriemhildin itkeneen. Herttaisesti kumartui hän vaimoansa kohden ja\ntiedusteli hänen mielipahansa syytä.\n\nKyyneleitä vuodattaen ja huokaillen sanoi nyt Kriemhild: -- Vasta\nkaksi päivää olemme olleet mies ja vaimo, ja nyt sinä olet jo väsynyt\nminuun.\n\n-- Oi sinä suloinen, mustasukkainen olento, laski Siegfried leikkiä ja\nkertoi Guntherin vielä tarvinneen hiukan hänen apuansa.\n\n-- Ethän sinä ole velkapää häntä palvelemaan, intti nuori vaimo\nvastaan. -- Islamin matkalla sinä suostuit ystävällisyydessä siihen\nvapaaehtoisesti. Nyt olet suorittanut avunantosi loppuun, eikä\nBrunhildin pidä saada aihetta kohdella sankariani ylvästellen.\n\nNuo sanat saattoivat Siegfriedin nauramaan, sillä ne muistuttivat\nhäntä kiihkeästi ottelusta, josta hän juuri oli suoriutunut, sekä\nBrunhildin nöyrtymisestä.\n\n-- Miksi naurat puheelleni? kysyi Kriemhild tavoitellen rukoilevasti\nhänen kättänsä. Koskiessaan siihen hän tunsi Siegfriedin sormessa\nvieraan sormuksen ja jäi jäykästi tuijottamaan siihen.\n\n-- Se on -- se on Brunhildin sormus, ähkyi hän. Oi, älä kiellä sitä,\nsillä minä näin sen omin silmin hänen kädessänsä. Hänen tähtensä sinä\nolet jättänyt minut yksin itkemään, hän on tenhonnut sinut ja minä\nolen kurja, petetty vaimo!\n\nHän peitti kalvenneet kasvonsa käsiinsä ja heittäytyi nyyhkyttäen\nvuoteellensa.\n\nNuoren, ihanan olennon tuska järkytti syvästi sankarin mieltä.\nHän kuiskasi hänelle tuhansia herttaisia sanoja, mutta Kriemhild\npudisteli vain päätänsä ja nyyhkytti yhä kiihkeämmin. -- Ei,\nSiegfried, sanoi hän, -- sinä salaat minulta totuuden.\n\nKeksimättä enää muuta keinoa hänen kiihkeän tuskansa lieventämiseksi\nja saadaksensa hänen kyyneleensä kuivumaan, puhui Siegfried säälinsä\nvaltaamana:\n\n-- No hyvä -- mehän olemme mies ja vaimo, ja miehen ja vaimon tulee\nolla yksi. Tahdon siis selvittää sinulle kaikki luottaen rakkaan\nvaimoni vaiteliaisuuteen yhtä lujasti kuin luotan omaan itseeni.\nKenenkään muun ei pidä koskaan saada sitä tietää.\n\nJa nyt hän kertoi vaimollensa entisestä elämästänsä, kuinka hän\noli ratsastanut kautta taikaliekkien ja vapahtanut Brunhildin,\nheidän kihlauksestaan ja kuinka hän oli lähtenyt Brunhildin luota\nhänen epänaisellisen ylpeytensä tähden, huomattuaan, ettei Brunhild\nvälittänyt mitään rakastavasta miehestä, vaan tavoitteli ainoastaan\nmahtavaa kuningasta. -- Monen unhon vuoden jälkeen lauloi sitten\nVolker herra pylvässalissa Brunhildin kauneudesta ja voimasta,\njatkoi Siegfried, -- ja Gunther kuninkaan mielessä heräsi halu\nomistaa hänet. Minä puolestani olin silloin jo nähnyt sinut, suloisen\nKriemhildini, eikä sydämessäni enää ollut tilaa millekään muulle\nkuvalle. Sinut voittaakseni ohjasin itse kuninkaan Islantiin, --\nainoastaan sinun tähtesi, koska Gunther oli luvannut sinut minulle\npalkaksi, seurasin häntä hänen vasallinansa, sillä Brunhild ei\nolisi luonut häneen katsettakaan, jos minä olisin esiintynyt hänen\nrinnallansa samanarvoisena sankarina. Sinut voittaakseni taistelin\nsumuviitan suojassa, joka tekee minut näkymättömäksi, Guntherin\nrinnalla, heitin hänen sijastansa keihään ja kiven ja kannoin hänet\nloikkauskilpailussa kerälläni halki ilman. Tuon kaiken saattoi\nrakkauteni Kriemhildiin minut tekemään. Sitten kävin myöskin\nnoutamassa Nibelungin aarteita ja ritareja lunastaakseni Guntherin\nseuralaisineen Brunhildin vallasta ja taivuttaakseni hänet lähtemään\nhäämatkalle Wormsiin.\n\nKriemhildin kyyneleet olivat kuivuneet jo aikoja sitten. Salaisen\nihailun vallassa hän silmäili sankaria, ja hänen povensa kohoili\nkiihkeästi, kun hän kuuli noin uhrautuvaisesta rakkaudesta. Mutta\nSiegfriedin sormessa välkkyili yhä vielä tuo kiusankappale, ja\njoutuen uudelleen epäilynsä valtaan tiedusteli Kriemhild: -- Mutta\nmiksi sinä menit tänä iltana hänen luoksensa ja miksi hän antoi\nsinulle tuon sormuksen pantiksi?\n\nSilloin kertoi Siegfried hänelle, mihin tukalaan tilaan Gunther oli\njoutunut, ja hänen liikuttavasta valituksestaan ja epätoivostaan.\n\n-- Pitikö minun sallia Brunhildin häväistä lankoani sillä tavoin,\nsanoi hän, -- autettuani hänet ensin siksi pitkälle, -- sinun\nveljeäsi, jota minun on kiittäminen suloisesta vaimostani? Olinhan\nitse onnellinen, Kriemhild, ja se ei ole onnensa arvoinen, joka\nei välitä toisten onnettomuudesta. Siksi olen nyt ollut Guntherin\nseurassa taltuttamassa yön pimeydessä hänen hurjaa puolisoansa.\nNyt uskoo Brunhild Guntherin väkevyyteen ja kohtelee häntä hellän\nrakastavaisesti. Minut viehätti tuon sormuksen kimmellys ottamaan\nsen hänen sormestansa. Kukaan toinen nainen ei saa kantaa antamaani\nkihlasormusta kuin se, jonka sydän kuuluu minulle sekä onnessa että\nvastoinkäymisissä.\n\n-- Oi rakkaani! huudahti Kriemhild, syleillen häntä ja painaen päänsä\nhänen povellensa.\n\nTuo tuotti sankarille autuaallista iloa, ja hän otti sormuksen\nsormestansa ja lahjoitti sen suloiselle vaimollensa.\n\n-- Mutta älä käytä sitä Brunhildin nähden, varoitti hän, -- ettei hän\nkoskaan saisi tietää, että se, joka riisti häneltä hänen sormuksensa\nja sankari voimansa, ei ollutkaan Gunther.\n\nSiten joutui Nibelungin sormus Kriemhildin huostaan, ja kirous\nseurasi sitä yhä edelleen.\n\nMutta Brunhild oli päiväkausia varsin häpeissään huomattuaan, ettei\nhän enää ollut kukistamaton sankarineito, vaan oli voitettuna käynyt\nmuiden naisten kaltaiseksi.\n\nHäntä harmitti myöskin, että Siegfried näki hänet toisen miehen\nnöyränä vaimona, sillä yhtä kiihkeästi kuin hän aikoinaan oli\nSiegfriediä rakastanut, yhtä kiivaasti vihasi hän nyt häntä hänen\nmiehekkään kauneutensa takia, johon nähden hänellä ei ollut\nvertaistansa.\n\nSilloin kutsui hän Hagenin luoksensa pitääkseen neuvoa hänen kanssaan.\n\nTuo tuimaluontoinen sankari puhui: Korkein pyrintöni on kuninkaani ja\nhänen huonekuntansa suuruuden suojaaminen. Ken on sinun vihollisesi,\noi kuningatar, sitä katson minäkin vihamiehekseni. Muunlaista\nuskollisuutta en minä tunne.\n\nBrunhild ojensi hänelle molemmat kätensä, ja synkkä silmäpuoli\nkumartui niitä suutelemaan.\n\nAlinomaa olivat he nyt neuvotteluissa Siegfriedin surmaamisesta, ja\nhe pitivät silmällä jokaista hänen askeltansa.\n\nSiegfriedistä hellästi huolehtiva Mime, joka yltä vielä oleskeli\nWormsissa, oli huomannut heidän aikeensa, ja hän kuunteli salaa\nheidän neuvottelujansa ja sai selville, millä tavoin he aikoivat\nmenetellä.\n\nSiegfriedin iäkkäät vanhemmat, kuningas Siegmund ja kuningatar\nSiegelinde, olivat palanneet Xanteniin, ja he olivat pyytäneet\nsankaria palaamaan kotiin ja ryhtymään hallitukseen. Siegfriedin luo\nsaapui myöskin Saksin kuninkaan Lüdegerin lähetti, ja hänen tuomansa\nviesti kuului:\n\n-- Lüdeger kuningas kuolee perillisittä, ja Saksin valtaistuin on\npian haltijatta. Koska Lüdeger kuningas on tullut tuntemaan sinut,\nSiegfried sankarin, yhtä hyvin kaikkein uljaimpana sotasankarina\nkuin turvattomiin nähden ritarillisimpana miehenä, tahtoo hän jättää\nsinulle Saksinmaan kruunun ja valtaistuimen, kun kuolema kutsuu hänet\ntäältä. Hän tervehtää sinua poikanansa ja perillisenänsä.\n\nSiten sai Siegfriedin ritarillinen teko palkkansa.\n\nSiegfried kutsutti luokseen opettajansa ja kasvatusisänsä Mimen ja\nkertoi hänelle tuosta tärkeästä viestistä. Mimen silmät loistivat\nilosta, kun hän sai kuulla, kuinka korkealle voima ja mielenjalous\noli kohottanut hänen kasvattinsa. Mutta sitä kiihkeämmäksi kävi\nhänen levottomuutensa, ja hän neuvoi sankaria rukoilevin sanoin: --\nÄlä puhu kenellekään Guntherin hovissa Lüdegerin ylevämielisestä\nlahjasta. Brunhild ja Hagen vihaavat sinua, ja Guntherkin on sinulle\nvain näennäisesti suopea. -- Ja hän kertoi Siegfriedille kaikki, mitä\nhän oli kuullut, ja Kriemhildin onnen nimessä rukoili häntä lähtemään\nBurgundinmaasta.\n\nSilloin suostui Siegfried viimein Kriemhildin tähden noudattamaan\nhänen tahtoansa, ja Mime antoi Nibelungin ritareille käskyn\nvarustautua salaa matkaan. Seuraavana yönä ratsasti Siegfried\nKriemhildin ja Mimen seurassa ritarijoukon etunenässä salaa ulos\nlinnanportista kääntäen ratsunsa kohti alisen Reinin varrella\nsijaitsevaa Xantenin kaupunkia.\n\nKuinka raivosikaan Brunhild, kun hän seuraavana aamuna havaitsi\nSiegfriedin asunnon tyhjäksi ja omat vihamieliset aikeensa tyhjiin\nrauenneiksi.\n\n\n\n\nKUINKA SIEGFRIED JA KRIEMHILD TULIVAT KUTSUA NOUDATTAEN WORMSIIN,\nKUINKA KUNINGATTARET RIITAANTUIVAT KESKENÄNSÄ JA KUINKA SIEGFRIED\nSURMATTIIN.\n\n\nAlisen Reinin varrella sijaitsi Xanten tuomiokirkkoineen ja\nkuninkaallisine linnoineen. Sen mehevät laitumet, joilla\nkarjalaumojen kellot kalkattivat, ulottuivat aina Alankomaihin\nsaakka, ja vihreät metsät tarjosivat peninkulmittain metsästysalaa.\nSe oli herttaista seutua, jossa lepo ja rauha vallitsi, ja\nReinvirtakin jatkoi niin hitaasti kulkuansa eteenpäin, kuin olisi\nse vain vaivoin voinut erota noista onnellisista rantamista.\n\nTäällä hallitsi Siegfried kuninkaana, ja hänen valtansa alle kuului\nmyöskin rajan takana sijaitseva Saksinmaa, sillä Lüdeger oli kuollut\nja Siegfried oli perinyt hänen valtakuntansa.\n\nTäällä eleli Kriemhild rakkauden ja hellyyden vaalimana, ja usein\nhänestä tuntui, kuin täytyisi kohtalon kadehtia häneltä hänen\nonneansa, sillä hän oli lahjoittanut puolisolleen kaksi lasta, pojan\nja tyttären, jotka olivat vanhempiensa suurimpana ylpeydenaiheena.\n\nMutta vuodet menivät menojansa pelkän päivänpaisteen vallitessa,\nlapset kasvoivat ja menestyivät ja maassa vallitsi ainainen rauha,\nsillä kaikki naapurit tunsivat Siegfriedin tarmokkaan ja lujan\nkäden, eivätkä rohjenneet häntä ahdistella.\n\nUsein istui Kriemhild Siegfriedin syliin painautuneena lasten\nleikkiessä heidän jalkojensa juuressa ja kukoistavan maan\nvirvoittaessa heitä sulotuoksuillansa. Silloin he istuivat aivan\nhiljaa kuunnellen toistensa sydämen sykintää, ja heidän huulensa\nyhtyivät hellään suuteloon.\n\nMutta Wormsissa oli elämä kulunut edelleen suomatta todellista\nmieleniloa, ja vuosien vieriessä yltyi Brunhildin viha Siegfriediä\nkohtaan vain yltymistään. Hänen ajatustensa ainaisena aiheena oli,\nkuinka hän saisi tavata Siegfriedin ja tuhota hänet, ja kun hän\nkatseli heikkoa poikaansa, jonka hän oli lahjoittanut Guntherille,\nja kuuli kerrottavan Siegfriedin voimakkaista lapsista, niin hänen\nvihansa kiihtyi mielettömäksi tuskaksi. Niinpä hän viimein lähti\nGunther kuninkaan puheille ja lausui hänelle, tunteensa taitavasti\nsalaten:\n\n-- Kuinka kauan onkaan jo siitä, kun viimeksi saimme viestejä\nSiegfriediltä, kuinka kauan onkaan meidän täytynyt olla näkemättä\nrakkaan sisaresi Kriemhildin päivänpaisteisia kasvoja. Katsoen\nsiihen, että Siegfried on sinun vasallisi, on hän pysytellyt liian\npitkälti poissa Wormsista ja herransa lähettyviltä ja antanut meidän\nturhaan kaivata suloista Kriemhildiä. Pyydän sinua mitä hartaimmin\nlähettämään airueita Xanteniin ja kutsumaan ikävöimäämme avioparia\nWormsiin viettämään juhannusjuhlaa yhdessä meidän kanssamme.\n\nNoin puhui tuo petollinen nainen, ja Gunther ei uskaltanut\nvastustaa hänen tahtoansa peläten, että Brunhild saisi tietää, ettei\nhänellä ollut mitään valtaa Siegfriediin nähden, ja alkaisi sen\njohdosta halveksia häntä. Siksi hän lähetti airueita matkaan, ja he\nratsastivat päiväkausia Reinin vartta Xantenia kohti ja saapuivat\nonnen ympäröiminä elelevien Siegfriedin ja Kriemhildin luo.\n\nKauniilla kuningattarella oli sormessa Nibelungin sormus, ja siinä\nnäkyi pahansuova kimmellys, mutta lähetit saapuivat valtaistuinsaliin\nja esittivät lämpimin sanoin Guntherin ja Brunhildin kutsun.\n\nlasten leikkiessä heidän jalkojensa juuressa ja kukoistavan maan\nvirvoittaessa heitä sulotuoksuillansa. Silloin he istuivat aivan\nhiljaa kuunnellen toistensa sydämen sykintää, ja heidän huulensa\nyhtyivät hellään suuteloon. Mutta Wormsissa oli elämä kulunut\nedelleen suomatta todellista mieleniloa, ja vuosien vieriessä yltyi\nBrunhildin viha Siegfriediä kohtaan vain yltymistään. Hänen\najatustensa ainaisena aiheena oli, kuinka hän saisi tavata\nSiegfriedin ja tuhota hänet, ja kun hän katseli heikkoa poikaansa,\njonka hän oli lahjoittanut Guntherille, ja kuuli kerrottavan\nSiegfriedin voimakkaista lapsista, niin hänen vihansa kiihtyi\nmielettömäksi tuskaksi. Niinpä hän viimein lähti Gunther\nkuninkaan puheille ja lausui hänelle, tunteensa taitavasti\nsalaten:\n\n-- Kuinka kauan onkaan jo siitä, kun viimeksi saimme viestejä\nSiegfriediltä, kuinka kauan onkaan meidän täytynyt olla näkemättä\nrakkaan sisaresi Kriemhildin päivänpaisteisia kasvoja. Katsoen\nsiihen, että Siegfried on sinun vasallisi, on hän pysytellyt liian\npitkälti poissa Wormsista ja herransa lähettyviltä ja antanut meidän\nturhaan kaivata suloista Kriemhildiä. Pyydän sinua mitä hartaimmin\nlähettämään airueita Xanteniin ja kutsumaan ikävöimäämme avioparia\nWormsiin viettämään juhannusjuhlaa yhdessä meidän kanssamme.\n\nNoin puhui tuo petollinen nainen, ja Gunther ei uskaltanut\nvastustaa hänen tahtoansa peläten, että Brunhild saisi tietää, ettei\nhänellä ollut mitään valtaa Siegfriediin nähden, ja alkaisi sen\njohdosta halveksia häntä. Siksi hän lähetti airueita matkaan, ja he\nratsastivat päiväkausia Reinin vartta Xantenia kohti ja saapuivat\nonnen ympäröiminä elelevien Siegfriedin ja Kriemhildin luo.\n\nKauniilla kuningattarella oli sormessa Nibelungin sormus, ja siinä\nnäkyi pahansuova kimmellys, mutta lähetit saapuivat valtaistuinsaliin\nja esittivät lämpimin sanoin Guntherin ja Brunhildin kutsun.\n\nKriemhildin lämpöisessä mielessä heräsi kohta kiihkeä koti-ikävä,\nkun lähetit puhuivat Wormsista ja Ute rouvasta, hänen kaihoavasta\näidistänsä, hänen rakkaista veljistänsä Gernotista ja Geiselheristä\nsekä kaikista hänen lapsuusaikansa leikkitovereista ja kisakentistä.\nRaskas kyynelhelmi välkkyi hänen silmäripsissänsä ja tipahti hänen\nsyliinsä.\n\nSiegfried näki sen, ja samassa hän oli jo tehnyt päätöksensä.\n\n-- Viekää tervehdys, huusi hän hilpeästi, -- Gunther kuninkaalle ja\nhänen kuningattarelleen, Ute rouvalle ja Gernotille ja Geiselherille\nsekä kaikille rakkaille sankareille ja hovilaisille, että me\niloitsemme sydämellisesti osaksemme tulleesta suosionosoituksesta ja\nkiitollisesti noudatamme kutsuanne. Wormsissa siis jälleen tapaamme\ntoisemme, te kunnon airueet. Siellä tyhjennämme riemumaljan!\n\nHän palkitsi airueet runsain lahjoin, ja Kriemhild kietoi nauraen\nkätensä hänen kaulaansa.\n\nHilpeästi ryhtyivät he nyt valmisteluihin tuota kesäistä vierailua\nvarten. Ritarit komeilivat uusissa pukineissa muhkeavaljaisten,\nhilpeästi hirnuvien ratsujensa selässä. Kuormastonkuljettajatkin\nviheltelivät iloisia lauluja, ja ainoastaan Mime seppä, jolle\noli metsään lähetetty viesti, saapui huolestuneena ja yllään vanha\nrautainen asepuku. Mutta Siegfried ei ottanut korviinsakaan mitään\nvaroituksia.\n\n-- Ihmisten mieli puhdistuu ajan pitkään, vastasi hän Mimelle. --\nKuinka voin ajatella heistä pahaa, kun en itsekään tahdo olla paha.\nJa kuulehan, sinä uskollinen ystäväni: Kriemhild rouva iloitsee\ntuosta retkestä.\n\nNiin ratsasti Mime vanha rautahaarniska yllään uhkean ritarijoukon\netunenässä aivan Siegfriedin ja. Kriemhildin takana, ja vanha\nkuningas Siegmund jäi lapsenlapsineen kotiin hoitamaan hallitusta.\nMutta Siegfried lauleli Kriemhildin rinnalla matkatessaan iloisesti\nkuin nuoruudenpäivinänsä, ja ihmiset katselivat ihmetellen ihanaa\nsankaria, ja hänen näkemisensä vuodatti iloa kaikkien mieleen.\nLaulaen saapui hän kaikkialle, iloisen keväimen kaltaisena.\n\nSiten tulivat he Wormsin ylvääseen kaupunkiin, ja riemuiten\ntervehtivät heitä burgundilaisruhtinaat ja kaikki kansa.\n\nMutta Brunhild alkoi heti mietiskellä, kuinka hän voisi loukata\nKriemhildiä.\n\nUhkeana kauneudessaan istui Siegfriedin ihana puoliso\nkuningattaren rinnalla koristetussa turnajaisaitiossa. Ritarit\nja herrat ratsastivat ja taistelivat korkeita kilpapalkintoja\ntavoitellen radalla heidän edessänsä. Kun Siegfried yhä uudelleen\nponnistuksittakin pääsi toisista voitolle, kysyi Brunhild\nriemuitsevalta kälyltään:\n\n-- Mistä johtuukaan, rakas siskoni, että me niin harvoin saamme teiltä\nviestejä?\n\nHilpeästi vastasi Kriemhild: -- Emmehän ole tienneet, välitättekö te\ntodella meistä.\n\nYlpeästi päätänsä nostaen vastasi nyt Brunhild:\n\n-- No niin, jollemme teistä, niin ainakin läänitysverosta, jonka\nolette kaikkina näinä vuosina jättäneet maksamatta.\n\nKriemhild kävi kuolonkalpeaksi ja väristys puistatti hänen\nruumistaan. Hän tunsi, että hänen kälynsä tahallaan tahtoi loukata\nhäntä. Ylpeys valtasi hänenkin mielensä, niin että hänkin nosti\npäänsä pystyyn ja vastasi tuikealla äänellä:\n\n-- Te erehdytte, arvoisa rouva, Siegfried herra ei ole velkapää\npalvelemaan ketään muuta kuin rakkautensa velvoittamana minua.\n\n-- Olisiko tuo uljas sankari sitten salannut teiltä, jatkoi Brunhild\npilkallisesti, -- että hän on herrani Guntherin vasalli?\n\nKriemhildin hengitys pyrki salpaantumaan, mutta hän hillitsi vielä\nmielensä ja lausui:\n\n-- Teille on uskoteltu satuja, arvoisa rouva. Silloin kivahti\nBrunhild; -- Olen kuullut sen Guntherilta, teidän veljeltänne.\nTahdotteko väittää kuninkaan valehtelevan?\n\nVavahtelevin huulin toisti Kriemhild vieläkin: -- Sittenkin on teille\nuskoteltu pelkkiä satuja.\n\nYlpeästi nousi Brunhild paikaltansa. -- Jatkakaamme toiste tätä\nkeskusteluamme, kuiskasi hän kiivaasti; -- minä osoitan teille kyllä\nteidän paikkanne, arvoisa kälyni.\n\nKriemhild veti hunnun kasvoillensa, jotta ei huomattaisi kyyneleitä,\njoita viha pusersi esiin hänen silmistänsä. Mutta Siegfried havaitsi\nne kumminkin tullessaan illalla hänen huoneeseensa, ja Kriemhild\nkertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin nauroi sankari\nhilpeästi, sillä hän oli pelännyt pahempaakin tapahtuneen, ja hän\nvaroitti vaimoansa antautumasta kiistaan Brunhildin kanssa.\n\n-- On varsin paha, sanoi hän, -- jos isäntäväki unohtaa\nvelvollisuutensa, mutta pahempi vielä, jos vieras on riitaisa ja\nkiittämätön.\n\nSiten puhui tuo kokenut mies. Mutta itseksensä ihmetteli hänkin,\nettei Gunther ollut ilmaissut totuutta vaimollensa.\n\nKirkkaana valaisi juhannusaurinko Wormsin kaupunkia, ja\nkirkonkellot kajahtelivat juhlallisesti korkeudessa kutsuen ihmisiä\njumalanpalvelukseen. Yllään komeimmat juhlapukineensa astelivat\nsankarit kirkkoon, ja erillään heistä vaelsi sinne muhkeasti\nvaatetettu naispari. Kuninkaat seurueineen olivat jo saapuneet\nkirkkoon, kun Brunhild ja Kriemhild kuningattaret kohtasivat toisensa\nkirkonovella. Guntherin vaimolla oli purppuranvärinen silkkipuku,\njoka sopi oivallisesti hänen mustaan tukkaansa. Siegfriedin\nvaaleaverinen puoliso oli helakansinisessä vaatetuksessaan kirkkaan\naamun kaltainen.\n\nKun he nyt rinnakkain nousivat ovelle johtavia portaita ylös,\nkiiruhti Brunhild kuningatar äkkiä edelle estäen Kriemhildiä\nastumasta ovesta sisään yhtaikaa hänen kanssaan.\n\nMitä te rohkenettekaan tehdä? puhui hän kiivaasti. -- Ettekö tiedä,\nmitä kohtelias tapa vaatii, että ylhäisempi nainen käy ensiksi sisään!\n\n-- Jos noudattaisimme sitä tapaa, vastasi Kriemhild kuningatar, --\nniin tulisi teidän kohtuuden mukaan odottaa vuoroanne, sillä minun\nherrani Siegfried on mahtavampi hallitsija kuin Gunther kuningas.\n\n-- Hän on Gunther kuninkaan palkattu palvelija ja aseenkantaja!\nhuudahti kuningatar Brunhild polkien jalkaansa maahan. -- Hän\npiteli Islannissa herransa jalustinta. Peräytykää, sanon minä, ja\nasettukaa paikallenne hovinaisten joukkoon!\n\nSilloin kuohahti Kriemhildin ruhtinaallinen veri, ja pudistellen\nihania käsivarsiansa hän mieletönnä kokemastaan häväistyksestä huusi\nkälyllensä.\n\n-- Te valehtelette! Siksi, että miehenne on kunnoton pelkuri,\nturvautui Siegfried sotajuoneen ja esiintyi hänen vasallinansa.\nMutta myöskin kilpailussa teidän kanssanne avusti Siegfried häntä.\nLuuletteko todellakin, että Gunther on voittanut teidät? Siegfried\nteidät voitti, Siegfried, minun herrani ja sankarini! Kas vain -- te\nkalpenette! Näkymättömänä sumuviittansa suojassa taisteli herrani\nteitä vastaan Guntherin matkiessa vain hänen liikkeitään, ja\nloikatessaan kantoi herrani Siegfried teidän kuninkaanne kainalossaan\nkautta ilman! Mitäs nyt sanotte? Joko häpeätte röyhkeyttänne?\n\nKasvot vääristyneinä tuijotti Brunhild kuningatar vihaansa purkavaan\nkälyynsä.\n\n-- Te valehtelette sittenkin! kirkaisi hän. -- Voimakkaampaa miestä\nkuin Gunther ei ole koko maailmassa. Minä ottelin vielä hänen\npuolisonansa hänen kanssaan ja sain hirvittävästi tuntea hänen\nväkevyytensä.\n\n-- Siegfriedin väkevyyttä te saitte tuntea, ilkkui Kriemhild kuningatar.\nSiegfried heitti teidät vuoteeseenne ja pakotti teidät nöyränä\nrukoilemaan armoa.\n\n-- Valehtelija! tuiskahti Brunhild vielä hänelle. Silloin ojensi\nKriemhild häntä kohti kätensä, jonka sormessa Nibelungin sormus\nvälkkyi.\n\n-- Tunnetteko tämän sormuksen? huusi hän voitonriemuisena. Siegfried\notti sen teiltä, hän anasti teiltä kihlasormuksensa tuona yönä,\njolloin hän teidät taltutettuaan luovutti teidät Guntherille kuin\nvanhan rääsyni Silloin vaipui Brunhild kuningatar voimattoman\nraivonsa väljässä oven edustalle maahan, ja Kriemhild kuningatar\nastui ylpeänä sisään, saapuen hänen edellänsä kirkkoon.\n\nHorjuvin askelin oli Brunhild palannut kotiin, ja raivoissaan oli\nhän istunut kostontuumia mietiskellen, kunnes Hagen hänen käskyänsä\nnoudattaen oli saapunut hänen puheillensa. Tuo tuimaluontoinen mies\noli jo kuullut kuningatarten riidasta.\n\n-- Tässä minä olen, sanoi hän, ja hänen silmänsä iski tulta, Sanokaa,\nmitä minun on tehtävä. Minun kuningattareni ei saa missään eikä\nmilloinkaan joutua toiselle sijalle.\n\n-- Tiedätte siis jo, miten Kriemhild on minua loukannut.\n\n-- Tiedän vain sen, puhui synkkä Hagen, -- että Kriemhildin täytyy\nkuolla.\n\n-- Ei! huudahti Brunhild, hypähtäen pystyyn vihan vimma silmissänsä.\n-- Ei, se ei riittäisi! Naisen on helppo kuolla, kun hänen sydämensä\non tulvillaan ylpeyttä miehestänsä. Pahempaa, paljon pahempaa hänen\ntäytyy saada kokea, -- sellaista, jota ei vastaisi tuhatkertainenkaan\nkuolema. Hänen on nähtävä rakastettu miehensä kuolleena ja aseiden\nruntelemana, kuurona lemmen kutsulle, kuurona tuskan valituksille. Ja\nitsensä on hänen jouduttava kovan kohtalon heiteltäväksi, ihmisten\narmoille. Kammottavin kohtalo, mikä naisen osaksi voi tulla, -- tulee\nKriemhildin saada palkakseen!\n\nSilloin vastasi synkkä mies: -- Siegfried kuolee vielä tänään!\n\nYhdessä neuvoa pitäen he valmistelivat tihutyötänsä. --\n\nKiivaasti oli Siegfried vaatinut vaimoansa tilille ja nuhdellut häntä\nankarasti, kun hän oli huonosti kasvatetun äkäpussin tavoin noin\nkatalasti palkinnut nauttimansa vieraanvaraisuuden. -- Talosta,\njossa kokee loukkauksia, voi lähteä tiehensä, oli hän sanonut, --\nmutta loukkauksiin ei sovi vastata samalla mitalla!\n\n-- Sinun tähtesihän minä sen tein, nyyhkytti Kriemhild kyyneleitä\nvuodattaen, -- tein sen sinun kunniaasi puolustaakseni!\n\nSindold airut kolkutti ovea ja pyysi, että jalo Siegfried herra\nlähtisi Gunther herran puheille. Heti seurasi Siegfried häntä. Hän\ntoivoi voivansa heti sovittaa riidan. Mutta Guntherin luona istui\nHagen Tronjelainen, ja tämä oli puhunut kuninkaalle: -- Tänään täytyy\nSiegfriedin kuolla, muutoin te menetätte vaimonne rakkauden ja\nkansanne kunnioituksen. Tänään metsästysretkellä se tulee tapahtumaan.\nMuuta mahdollisuutta ei ole tarjona.\n\nHuulet kalpeina oli Gunther antanut suostumuksensa.\n\nSiegfriedin tullessa sisään nousivat molemmat herrat seisomaan ja\nosoittautuivat varsin halukkaiksi sovintoa rakentamaan.\n\n-- Tiedän varsin hyvin, lausui Gunther kuningas, -- että te olette\nsyytön noihin loukkaaviin sanoihin. Kukapa pystyykään arvostelemaan\noikein naisten toraa! Kumpikaan heistä ei katso panneensa sitä\nalulle, mutta kumpikin tahtoo saada sanoa viimeisen sanan.\nÄlkäämme tuhlatko tuohon joutavaan asiaan enää sanaakaan, jalo\nSiegfriedini, ja osoitteeksi, että meidän miesten kesken ei\nole epäsopua, lähtekäämme yhdessä matkaan, viettämään tämän\npäivän ja illan iloisella metsästysretkellä. Sillä tavoin teemme\nheti lopun kaikista harmillisista juorupuheista.\n\nLiikutettuna kuninkaan ylenpalttisesta lempeydestä ojensi Siegfried\nlangollensa molemmat kätensä.\n\n-- Lupaan, että vaimoni tulee pyytämään anteeksi teidän vaimoltanne,\nkohta kun hän vain on tointunut itkustansa. Olen nuhdellut häntä\nvarsin ankarasti, puhui Siegfried hengähtäen helpotuksesta.\n\nMutta Hagen lähti kutsumaan metsästäjät koolle ja antamaan varustaa\nruokaa ja juomaa uhkeata metsästysateriaa varten. Sitten hän\nriensi nopeasti Kriemhild rouvan puheille.\n\n-- Jalo kuningatar, huudahti hän hilpeästi, -- herramme ovat\nsopineet keskenään ja lähtevät metsästämään Reinin toiselle\npuolen Odenwaldiin. Varatkaa nopeasti esille Siegfried herran\nmetsästystamineet, sillä me lähdemme heti matkaan!\n\nKriemhild valitti: -- Hän eroaa minusta vihan vallassa ja perii\nhuonon metsästysonnen!\n\n-- Minä suojelen häntä, lupasi Hagen. -- Sitäpaitsi, häntähän on\nmahdoton haavoittaa, sillä eihän hänen ihoonsa pysty enempää ihmisten\nkuin eläintenkään aseet, tuota pientä pilkkua lukuunottamatta, josta\nhänen seikkailuretkiensä tarinat puhuvat.\n\nMutta Kriemhild valitti yhä: -- Oi Hagen, kallis enoni, kuinka\nnuhtelikaan herrani minua, ja nyt on sydämeni niin raskas, kuin\nuhkaisi herraani jokin läheinen onnettomuus. Entä jos villisika iskee\nhäntä torahampaillansa tai metsähärkä sarvillansa! Ne voisivat\nsattua siihen ainoaan kohtaan, mistä Siegfriedin voi haavoittaa,\nja kuti herrani on vihastunut, ei hän ole metsästäessään niin\nvaruillaan kuin vaara vaatisi. Oi hyvä Jumala, kuinka jaksoistakaan\nkantaa syyllisyydentunteeni, jos häntä kohtaisi jokin onnettomuus!\n\nNiin valitteli kuningatar mieli synkkien aavistusten valtaamana.\n\nSilloin puhui Hagen hänelle: -- Käsitän varsin hyvin, että te\nolette levoton tällaisena päivänä. Mutta minä voin päästää teidät\nhuolistanne lupaamalla, etten väisty metsästysretkellä herranne\nluota. Ottakaa punaista lankaa ja neulokaa sillä merkki hänen\nmetsästysmekkoonsa siihen kohtaan, jonka alla tuo haavoille altis\npaikka on, ja minä suojaan sitä tarkoin kilvelläni.\n\nHartaasti häntä kiitellen ryhtyi itkevä Kriemhild noudattamaan hänen\nneuvoansa ja neuloi punaisen ristin mekon selkäpuolelle. Kuullessaan\nSiegfriedin saapuvan lähti Hagen pois.\n\nPuolipäivän paahteessa lähtivät metsästäjät matkaan Reinin poikki,\nsitten he nousivat ratsujensa selkään ja kiiruhtivat metsän viileään\nvarjoon. Hei, kuinka Siegfried kiiti eteenpäin koirajoukkoa\nseuraten! Hei, kuinka hänen raikahtelevat huutonsa pelästyttivät\notukset esiin luolista ja pensaikoista! Mahtavaan metsähärkään\nhän osasi keihäällänsä, niin että se lysähti kuolleena maahan.\nSuden, joka hyökkäsi häntä kohti, hän ampui nuolella. Ja korskuen\nlähenevälle villisialle hän antoi miekallaan Balmungilla niin\nmahtavan iskun niskaan, että hirviön pää erkani ruumiista ja vieri\nsuohon silmät mulkoilevina. Hirvet ja metsävuohet hän jätti toisten\nsurmattaviksi. Yhä syvemmälle hän tunkeutui synkkään metsään toisten\nmetsästäjäin pyrkiessä hänen jälkeensä. Silloin kohosi pesästänsä\nesiin karhu, jonka suuruista ei vielä koskaan oltu nähty, ja nousi\ntakajaloillensa. Metsästäjät hajaantuivat kirkuen joka suuntaan,\nMutta Siegfried hypähti ratsunsa selästä, heittäytyi syli avoinna\npedon kimppuun, rusensi sen maahan, sitoi siltä jalat yhteen ja\nkuljetti sen elävänä leiripaikalle.\n\nMiten riemuiten ja ylistäen, ottivatkaan metsästystoverit hänet\nvastaan!\n\nHe istuivat leiri valkeiden ääressä ja kävivät käsiksi mureaan\npaistiin. Silloin huusi Siegfried: -- Missä viipyykään juomanlaskija?\nKieleni tarttuu kitalakeen, niin janoiseksi olen käynyt tästä\nhurjasta metsästyksestä ja päivänpaahteesta.\n\nKääntyen hänen puoleensa puhui kavala Hagen: -- Suokaa minulle\nanteeksi, jalo Siegfried herra! Minä olen syypää janoonne, sillä\nerehdyksestä lähetin viinin toiseen paikkaan, joka on kaukana täältä.\nTuo ei ollut sankarille mieleen, ja hän huusi harmissaan: -- Aiotteko\nsitten tappaa minut janoon, kun ensin olen puhdistanut metsänne\nhirviöistä? Sepä olisi tosiaankin huono palkka.\n\nEikö metsämies voisi kerran tyytyä veteenkin? kysyi Hagen lepytellen.\n-- Minä tiedän täällä lähistöllä lahteen, jalo herra, jossa on mitä\noivallisinta vettä. Sallikaa minun näyttää se teille.\n\nNauraen hypähti Siegfried pystyyn, ja hänen huonotuulisuutensa\nhaihtui äkkiä. -- Matkaan, matkaan, huudahti hän, -- viekää minut\nsinne!\n\nSilloin osoitti Hagen hänelle, missä lähde oli, mutta tarttuen\nSiegfriedin pukineisiin hän pidätti häntä pyytäen häneltä erästä\nsuosionosoitusta.\n\n-- Ettekö suostuisi, osoittaaksenne, ettette ole minulle suuttunut!\njuoksemaan kilpaa kanssani tuolle lähteelle? En ole koskaan vielä\nnähnyt teidän pikajuoksuanne. Haluaisin kilpailla kantaanne tässä\ntaidossa.\n\nRitarillisesti vastasi Siegfried: -- Olen harjoittanut sitä\npaljonkin, eikä ole olemassa niin ketteräjalkaista hirveä, etten\njuosten sitä saavuttaisi. Minä juoksen kilpi, miekka ja keihäs\nmukanani ja te saatte juosta ilman mitään taakkaa sillä tavoin käymme\nparemmin tasaväkisiksi.\n\nSitten asettuivat sankarit rinnakkain, ja Guntherin annettua merkin\nhe suhahtivat matkaan tuulispään tavoin, ja Siegfried saapui perille\nkeihäänheiton verran Hagenista edellä. Hän heitti aseensa syrjään\nja kumartui syvälle lähdettä kohti sammuttaakseen janonsa. Nyt oli\njo Hagenkin ehtinyt perille. Nopeasti vei hän Siegfriedin aseet\npiiloon pensaikkoon, muut paitsi keihään. Siihen hän tarttui\nrautakourin, kohottaen sen ilmaan. Hänen säihkyvä silmänsä oli\nhavainnut punaisen ristin, jonka Kriemhild hellän huolensa vallassa\noli neulonut herransa mekkoon, juuri lapaluiden alapuolelle.\nHirvittävällä voimalla iski Hagen keihään sankarin ruumiiseen, niin\nettä se tunki läpi hänen selkänsä ja rintansa. Peitsen kärki näkyi\nedestäpäin ja takaa sen varsi, -- molemmin puolin hulvahti veri esiin\nkuten metsäpuron ryöppy.\n\nSiegfried päästi huudon, joka sai taivaan ja maan vavahtamaan ja\nherpautti yksin murhaajankin kädet.\n\n-- Kurja petturi! Salamurhaaja! raikui kautta metsän.\n\nJa veren huuhtelema kuoleva sankari heittäytyi viimeisillä\nvoimillansa Hagenin kimppuun ja heitti herpaantuneen miehen\nkivikkoon, niin että Hagenin koko ruumis naksahteli ja maailma\nmusteni hänen silmissään.\n\nLähteen kukkaiskentälle vaipui Siegfried, ja hänen uskollinen verensä\nvirtasi herkeämättä maahan.\n\n-- Kriemhild, kuiskasi hän, -- suloinen vaimoni, minä rakastan sinua!\n\nKasvot kalpeina kiiruhti Gunther ritareineen hänen luoksensa. -- Mitä\nsiellä on tekeillä? huusi hän jo kaukaa. -- Mitä on tapahtunut?\n\nAvaten silmänsä puhui Siegfried:\n\n-- On tapahtunut suurin rikos, minkä aurinko koskaan on nähnyt. Te\nolette antanut murhata kaikkein uskollisimman ystävänne, joka\non tehnyt teille pelkkää hyvää. Mutta minä ennustan teille: Minun\nkuolemani kostetaan teille, ja se on vielä saattava teidät kaikki\nperikatoon!\n\nJa hän sulki silmänsä, hänen huuliltaan kävi vielä huokaus, joka\nsoinnahti Kriemhildin nimeltä, ja elämästä eroten vaipui hän\nkukkaisvuoteellensa.\n\nSiegfried sankari oli kuollut. -- --\n\nÄkkiä laski aurinko ja yö verhosi maan. Jäätävä henkäys kävi kautta\nmetsän, niin että ihmisiä ja eläimiä puistatti, kuin olisi kevät\nkadonnut ainiaaksi.\n\nSilloin laskivat ritarit Siegfriedin ruumiin hänen kilvellensä, jonka\nhe löysivät tiheiköstä, ja Hagen anasti salaa Siegfriedin miekan\nBalmungin itsellensä, ja kaikki lupasivat pitää murhatyön salassa.\n\nHe lähtivät metsästä ja veivät ruumiin Reinin toiselle rannalle.\nHiljaa saapuivat he kantamuksinensa kuninkaalliseen linnaan, ja\nHagen antoi asettaa sankarin verisen ruumiin Kriemhildin huoneen\nkynnyksen eteen, ikäänkuin kuningatar Brunhildin pilkalliseksi\ntervehdykseksi.\n\nKammottavasta unesta heräten nousi Kriemhild levolta jo ennen\naamunkoittoa. Nopeasti puki hän vaatteet yllensä. Hänestä oli\ntuntunut, kuin olisi Siegfried huutanut hänen nimeänsä kiihkeän\ntuskan vallassa. Hän aikoi kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan. Kun hän\nnyt avasi huoneensa oven, kompastui hän puolisonsa ruumiiseen ja\nvaipui kirkaisten tiedotonna maahan.\n\nHuuto oli tunkenut uskollisen Mime sepän korviin. Hän kiiruhti rauta\nvarusteissaan saapuville ja näki Kriemhildin harhailevin katsein\nsyleilevän kuollutta puolisoansa. Hän oli tullut tajuihinsa, mutta\nei pystynyt käsittämään todellisuutta. Kaameina kajahtelivat hänen\nhuutonsa kautta talon ja uneen vaipuneen kaupungin.\n\nJärkytettynä seisoi Mime surren kyynelsilmin kasvattiansa. Sitten\nhän kantoi Siegfriedin ruumiin yhdessä Kriemhildin kanssa hänen\nhuoneeseensa, ja he pesivät ruumiin ja verhosivat sen valkoiseen\nkuolinpukuun. Kauhun valtaamia ritareja ja naisia kokoontui\nkäytävään, ja Gunther kuningas saapui sinne hoviväkinensä, ja myöskin\nHagen Tronjelainen astui huoneeseen.\n\nJa Gunther kuningas puhui: -- On tapahtunut onnettomuus, johon kukaan\nei ole syypää.\n\nSilloin kohottautui Kriemhild ruumiin äärestä ja tarkkasi jokaisen\nkasvoja.\n\n-- Jos puhutte totta, ettekä pelkää, sanoi hän käskevästi, -- niin\nastukoon itsekukin ruumiin ääreen!\n\nSen tekivät kaikki. Mutta kun Hagenin vuoro tuli, niin aukenivat\nkuolleen haavat uudelleen ja alkoivat vuotaa verta.\n\nSilloin kirkaisi Kriemhild kuningatar:\n\n-- Hän se on! Hän on murhaaja! Käy häneen käsiksi, Mime, kosta\nherramme kuolema!\n\nTiikerin tavoin syöksähti Mime Hagenia kohti ja iski häneen syviä\nhaavoja. Mutta Hagenilla oli kupeellansa Siegfriedin miekka, hän\ntempasi sen huotrasta ja sen säilä suhahti syvälle Mimen asepukuun\nriistäen hengen tuolta uskolliselta mieheltä. Silloin hymyili Mime\nvielä kuollessansa, ihaillen takomaansa oivallista asetta, ja jäi\nhengetönnä lepäämään rakkaan Siegfriedinsä jalkojen juureen.\n\nKolme päivää valitti Kriemhild ääneen, istuen rakkaan puolisonsa\nruumiin ääressä. Sitten asteli hän vaieten arkun jäljessä kirkkoon.\nHän näki edessään kuvan, joka vaikutti häneen kuin ennustus. Itsensä\nhän näki kaukaisessa maassa mahtavan hallitsijan puolisona, ja\nburgundilaisten hän näki saapuvan kotimaastaan häntä tervehtimään.\nSitten kuvastui hänelle avara pylvässali, missä tuima ottelu oli\nkäynnissä, savu tuprusi ja liekit loimusivat, -- missä kuolema korjasi\nheidät kaikki -- tuoden koston Siegfriedin puolesta.\n\nPapit rukoilivat, kellot soivat, Siegfriedin hautaholvi sulkeutui\nihmiskatseilta.\n\nMutta Kriemhild seisoi pää pystyssä ja käsi ojennettuna, silmäillen\ntuijottavin katsein Nibelungin sormusta, joka kimmelsi hänen\nsormessansa. Vahvistaen sen kirousta hän liitti siihen omansa:\n\n-- _Siegfried sankarin kuolema on kostettava!_\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nNIBELUNGIEN MATKA HUNNIEN MAAHAN\n\n\n\n\nKUINKA KRIEMHILD SURI SIEGFRIEDIÄ, KUINKA HAGEN RIISTI HÄNELTÄ\nNIBELUNGIN AARTEET JA KUINKA HÄN SUOSTUI ETZEL KUNINKAAN KOSINTAAN.\n\n\nKuollut oli Siegfried sankari, kuollut tuo uljas mies, joka oli\ntappanut lohikäärmeen ja voittanut Nibelungin aarteet ja linnat\nritareineen, -- hän, joka oli pelotonna ratsastanut taikaliekkien\nhalki ja vapauttanut Brunhildin kirouksesta>sekä puhdistanut maailmaa\nryöväreistä ja konnista, -- jalo ystävä, joka rakkautensa innostamana\noli auttanut Gunther kuningasta voittamaan Brunhildin. Salakavalan\nmurhamiehen, Hagen Tronjelaisen kädestä oli hän saanut surmansa\nOdenwaldin lähteellä.\n\nNyt lepäsi hänen ruumiinsa holvihaudassaan Wormsissa, hänen\npuolisonsa Kriemhildin suojaamana. Siegfriedin kaunis leski ei voinut\nerota paikasta, missä hän heräävän lemmen tuntein oli ensi kerran\nnähnyt ylhäisen puolisonsa hänen täydessä kukoistuksessaan, missä\nhän autuaallisin tuntein oli tullut hänen vaimoksensa, missä hän oli\nviimeisen kerran nähnyt hänet -- hurmehtivan veren tahraamana. Hän ei\nvoinut erota tuosta maankamarasta, missä hän oli kokenut elämänsä\nsuurimman onnen ja sen kiihkeimmän tuskan.\n\nXantenissa kasvoivat ja ylenivät hänen lapsensa vanhan Siegmund\nkuninkaan ja hänen puolisonsa Siegelinden hellässä huomassa.\nSiegfriedin jalojen vanhempien huostaan oli heidän kasvatuksensa\njäänyt. Kriemhild rouva ei enää ajatellut muuta kuin omaa kiihkeätä,\nlohdutonta suruansa.\n\nUnohtumattoman puolisonsa hautaholvin läheisyydessä asui hän\nritareineen ja hovinaisineen talossansa mietiskellen yötä\npäivää, millä tavoin hän voisi parhaiten kunnioittaa Siegfriedin\nmuistoa. Hän päätti pystyttää hänelle muhkean muistomerkin, jota\nluostarinmuurit suojaisivat, ja senvuoksi käytti hän runsaan määrän\nNibelungin aarteita Lorschin luostarin rakentamiseen, antaen muuttaa\nSiegfriedin arkun sinne ja jääden itse sinne asumaan.\n\nMutta mielenrauhaa ei hän silti saavuttanut, ja kun hänen katseensa\nsattui hänen sormessaan kimmeltävään Nibelungin sormukseen,\nkouristi hänen sydäntänsä, veri kohosi hänelle päähän ja hän kurotti\ntuikean tuskan vallassa kätensä kohti taivasta: -- Kostoa, kostoa,\nSiegfriedin kuolema on kostettava! Pidä varasi, Hagen Tronjelainen!\n\nHänen veljensä tulivat kyllä häntä tervehtimään, mutta Guntheria ei\nhän ollenkaan suvainnut nähdä, ja ainoastaan nuori Geiselher, joka\noli Siegfriedille ollut rakkain kaikista langoista, sai tulla hänen\nkasvojensa eteen, ja väliin myöskin Gernot, tuo voimakas mies, jolla\noli ritarin sydän ja joka vilpittömästi suri sisarensa kohtaloa.\n\n-- Rakas sisko, puhui Geiselher, -- älkää kantako veljillenne kaunaa\nteosta, johon he ovat syyttömät. Lahjoittakaa meille jälleen\nrakkautenne, älkääkä kieltäkö Guntheriltakaan pääsöä luoksenne. Monet\nvuodet ovat jo menneet menojansa, eikä ylpeä Brunhildkaan ole enää\nelossa, ei hän eikä hänen heikko lapsensa.\n\nMitäpä apua siitä on? vastasi Kriemhild tylysti: -- Mitä minua\nhyödyttää, vaikka kuolema on korjannut tuon naisen, jota minä\nSiegfriedin rakkauden koroittamana en ollut velvollinen pitämään\nvertaisenani, kun Hagen yhä vielä saa jatkaa elämäänsä! Tuokaa\nminulle Hagenin pää, niin suljen teidät syliini.\n\nSilloin lähtivät Geiselher ja Gernot haikean huolen valtaamina\nsisarensa luota, sillä vaikka he paheksuivatkin Hagenin murhatyötä,\ntiesivät he kumminkin, että rakkaus kuningashuonetta kohtaan oli\nsaattanut tämän siihen, eivätkä he sen vuoksi voineet tavoitella\nhänen henkeänsä.\n\nMutta Kriemhild koetti yhä edelleen pitää ihanan puolisonsa\nmuistoa tuoreena antamalla niin runsaasti almuja, että kansa teki\ntoivioretkiä Lorschiin ja monet ritarit olivat valmiit palvelemaan\nanteliasta ruhtinatarta.\n\nHagen tarkkasi tuota levottomin mielin.\n\n-- Tehkää aikoinaan loppu sisarenne Kriemhildin kansansuosion\nkosiskelusta, sanoi hän Gunther kuninkaalle.\n\nMuutoin voi piankin käydä niin, että valtaistuimenne ja meidän päämme\njoutuvat vaaraan.\n\n-- Pelkäättekö te naista? ivaili Gunther kuningas.\n\n-- On olemassa voimakkaampia vihollisia kuin ihmiset, vastasi Hagen\nsynkeästi: Minä pelkään kultaa.\n\n-- Kulta on naisen kädessä pelkkä lelu, sanoi Gunther kuningas\nnauraen. -- Sallikaa hänen leikkiä sillä.\n\nMutta Hagen ei nauranut.\n\n-- Se on lelu naisten kädessä silloin, kun heillä on arvokkaampi ilon\naihe: rakkaus. Mutta jos riistätte heiltä rakkauden ja sen tilalle\ntulee viha, muuttuu se aseeksi -- ja pahempi vielä -- näkymättömäksi\naseeksi. Kulta manaa esiin sotajoukkoja maasta, ja jokaisen\ntuhotun joukon tilalle nostaa se kaksi uutta. Kullalla hankitaan\nsalamurhaajia. Kulta huuhtaisee maan pinnalta kuningaskuntia\nja valtaistuimia. Antakaa minulle loppumaton kulta-aartehisto\nkäytettäväkseni, ja minä lupaan sillä muuttaa maailman ulkomuodon\nsiinä määrin, ettei taivaskaan sitä enää tuntisi. Siksi minä pelkään\nkultaa, vaikkakaan en mitään muuta.\n\nGunther kuningas oli syviin ajatuksiin vaipuneena kuunnellut\nneuvonantajaansa. Nyt hän kohotti päänsä.\n\n-- En voi riistää sisareltani Kriemhildiltä vielä hänen\nomaisuuttansakin, sanoi hän hiljaa, -- sitten kun olemme riistäneet\nhäneltä puolison. Eihän hänellä ole enää muuta jäljellä kuin surunsa.\n\nNiin, jatkoi Hagen, -- mutta huolehtikaa vain siitä, ettei hänelle\nsurunsa lisäksi tule ilo meidän perikadostamme.\n\nRaskain askelin asteli Gunther edestakaisin huoneessa.\n\nMitä voisinkaan tehdä tämän asian korjaamiseksi? sanoi hän mieli\nmasentuneena. -- Ainoastaan Kriemhild tietää tunnussanan, jonka\navulla Lohikäärmekallion linna määrättömine aartehistoineen aukenee.\nHäntä yksin tottelevat aarteiden vartijat ja heidän johtajansa, tuo\nrajuluontoinen kääpiö Alberich. Päät verissä me saisimme palata, jos\nyrittäisimme asevoimalla anastaa nuo kalleudet.\n\nHagenin silmässä näkyi häijy väike, kun hän nyt puhui:\n\n-- Naista vastaan käydään sotaa toisella tavoin. Menkää Kriemhildin\nluo, Gunther kuningas, ja pyytäkää nöyrästi häneltä anteeksi. Hän\nei voi vastustaa teidän hartaita rukouksianne. Yllyttäkää hänen\nturhamaisuuttaan. Luvatkaa hänelle, että hän saa kuninkaan sisarena\nvaltaistuimella istuen ottaa osaa hallitustoimiin. Vihansa ohjaamana\non hän heti käytävä hyväksensä tuota keinoa, voittaaksensa kansan\npuolelleen ja syöstäksensä meidät turmioon. Hämmästyneenä tuijotti\nGunther kuningas neuvonantajaansa. -- En ymmärrä tarkoitustanne,\nHagen eno, sanoi hän. --\n\n-- Ja se on sentään niin helposti käsitettävissä, kuningas Gunther,\nsanoi Hagen. -- Hän on ilmaiseva meille tunnussanan ja lähettävä\nnoutamaan Nibelungin aarteet Wormsiin, voidaksensa niitä tarpeen\ntullen viipymättä käyttää aseenaan meitä vastaan. Jättäkää muu kaikki\nminun huolekseni, niin että voitte empimättä vannoa valan, jonka\nKriemhild rouva varmaankin teiltä vaatii.\n\nSiihen tapaan neuvottelivat he vielä kauan ja päättivät, että Gunther\npelastaaksensa kruununsa pyrkisi katuvaisena lähestymään Kriemhildiä\nja voittamaan tarpeellisilla myönnytyksillä hänen anteeksiantonsa.\n\nSiegfriedin kuninkaallinen leski istui juuri veljiensä Gernotin ja\nGeiselherin seurassa Lorschissa, niin kiihkeästi surunsa valtaan\nantautuneena, että veljet vääntelivät neuvottomina käsiänsä. Silloin\nilmoitti eräs ritari Gunther kuninkaan saapuneen häntä tervehtimään.\n\nKriemhild rouva ponnahti pystyyn, silmät vihasta leimuavina.\n\n-- Ajakaa hänet tiehensä! huusi hän. -- En tahdo nähdä häntä, ennenkuin\nhän tuo tullessaan minulle Hagenin pään! Pois hän menköön, sanon\nminä, pois!\n\n-- Rakas sisko, pyysi Geiselher, sulkien hänen vapisevat kätensä\nomiinsa, -- olkaa armelias!\n\nJa Gernot, tuo voimakas sankari, lähestyi häntä yhtyen veljensä\npyyntöihin. -- Sisko hyvä, sanoi hän, -- älkää toimiko\näkkipikaisuuden vallassa. Älkää karkoittako Guntheria oveltanne\nennenkuin tiedätte, minkälaisten tunteiden ohjaamana hän on tänne\nsaapunut. Kenties on hänen katuvainen mielensä keksinyt hyvityksen,\njoka teitä tyydyttää. Sallikaa hänen sanoa sanottavansa, ennenkuin\nteette päätöksenne.\n\nNiin pyysivät ja rukoilivat veljekset sisartansa, ja Kriemhild rouva\nvoitti vihanpuuskansa ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän\nviittasi, että Gunther tuotaisiin sisään.\n\nSiegfriedin arkun ääressä otti hän kylmänä kuin marmori vastaan\nkuninkaallisen veljensä.\n\nJa Gunther puhui, viitaten arkkuun, joka kätki sankarin maalliset\njäännökset:\n\n-- Jumala on todistajani, että minä en ole häntä murhannut. Siitä,\nettä hän sai surmansa minun maani alueella, olen valmis tarjoamaan\nkohtuudenmukaisen sovituksen.\n\n-- Hagen Tronjelainen on hänet surmannut, vastasi Kriemhild, --\nja minä olen teille jo vuosia sitten ilmoittanut, mitä vaadin\nsovitukseksi.\n\nGunther kuningas puhui edelleen:\n\n-- Kuinka voisin ryhtyä väkivaltaisiin toimiin mahtavinta\nvasalliani vastaan, joka päälle päätteeksi on meidän oma enomme?\nKen rohkenisi suorittaa sellaisen teon? Mutta minä tarjoan teille\nparemman hyvityksen, jos suostutte sovintoon ja palaatte kansaa\nilahduttaaksenne jälleen Wormsiin. Pyydän teitä jakamaan kanssani\nhallitustoimet. Te saatte kaikki samat oikeudet, mitkä minullakin on.\nKun teillä myöskin on käytettävänänne Nibelungin aarteet, käy teidän\nhelpoksi voittaa kaikki ritarit aseenkantajineen palvelukseenne.\n\nKriemhildin silmät suurenivat. Hänen hengityksensä pyrki\nsalpaantumaan. Hänen sydämensä sykki kuuluvasti. Hän voisi kohota\nkuninkaalliseen valtaan Burgundinmaassa ja Hagen Tronjelainen\njoutuisi myöskin hänen valtansa alaiseksi. Entäpä jos hän kullallaan\nsaisi puolellensa kaikki valtakunnan ritarit ja sankarit, niin\nettei kukaan enää olisi halukas puolustamaan Hagenia häntä\nvastaan! Entäpä jos hän voisi vihdoinkin kostaa murhaajalle, joka\noli riistänyt häneltä tuon ihanan sankarin -- hänet, joka ennen\naikojansa oli joutunut marmoriseen lepopaikkaansa! Oi, jospa hän\nvoisi pakottaa Hagenin polvillaan rukoilemaan armoa, voisi riistää\nhäneltä Siegfriedin miekan Balmungin ja teloittaa hänet omin käsin!\nOi, kuinka kiihkeästi hän toivoi tuota yhtä ja ainoaa: saada\nkostaa Siegfriedin puolesta! Kostaa, kostaa! Salaten valtavalla\ntahdonponnistuksella mielenjärkytyksensä puhui nyt Kriemhild:\n\n-- Suostun tekemään sovinnon kanssasi, mutta tämä lupaukseni ei\nkohdistu Hageniin. Tyydyn hyvitykseen, jota tarjoat. Annan myöskin\narvoni lisäämiseksi tuoda Nibelungin aarteet Wormsiin. Ken käy\npuolelleni, sen ei tarvitse sitä katua, ja kuninkaan sisaren rikkaus\non vain lisäävä valtaistuimen loistoa. Vahvistakaamme suutelolla ja\nkädenlyönnillä sovintomme.\n\nJa sisarukset suutelivat toisiansa molemmille poskille, ja Gernot\nja Geiselher itkivät ilosta sen nähdessään. Mutta Kriemhild\nlähetti Alberichille kirjallisen käskyn, että tämän piti luovuttaa\nritareille, joille Kriemhild oli uskonut tunnussanan, koko nibelungin\naarteisto, ja hän lähetti viestinviejät matkaan Lohikäärmekallion\nlinnaan. Siellä puhui kääpiö häntä ympäröiville ritareille: --\nLausukaa jäähyväiset tuolle punaiselle kullalle ja hohtaville\njalokiville, sillä Siegfriedin leskellä on oikeus saada ne haltuunsa,\nja tuon ylevän sankarin takia olemme velvolliset luovuttamaan ne\nhänelle vastarintaan ryhtymättä. Edelleen on teidän luovuttava\nNibelungien nimestä, sillä se nimi kuuluu noiden aarteiden\nhaltijalle. Tästä hetkestä siirtyy nibelungien nimi burgundilaisille.\n\nSadoilla korkeaksi kuormitetuilla työrattailla lähtivät Kriemhild\nrouvan ritarit viemään noita arvaamattoman kalliita aarteita Wormsiin.\n\nYöllä saapuivat he rantaan kaupungin läheisyydessä. -- Seis, ken\nsiellä? huusi heille mahtava ääni.\n\n-- Kriemhild kuningattaren väkeä täällä on! huusivat ritarit vastaan.\n-- Ken sulkee meiltä tien?\n\n-- Hagen Tronjelainen! kajahti kolea huuto heille vastaan pimeästä,\nja suunnattoman suuren mustan ratsun selässä lähestyi heitä synkkä\nritari, kädessään Siegfriedin miekka Balmung, jonka säilä säkenöi\npaljaana. -- Kiiruhtakaa, hyvät herrat, jatkoi hän uhkaavasti.\n-- Kriemhild rouva odottaa teitä Lorschissa kaihoisin mielin.\nIlmoittakaa hänelle, että Tronjen Hagen on ottanut aarteet hellään\nhuomaansa. Matkaan!\n\nRitarit kiinnittivät kypärinsä tiukemmin ja tarttuivat miekkoihinsa.\nSilloin karahutti Hagen heitä kohden, ja Balmung iski heidän\nsilmikoihinsa, niin että niistä sinkoili tulta ja kipinöitä ja he\nluulivat itsensä paholaisen käyneen heidän kimppuunsa. Vuotaen\nverta tuhansista haavoista kiitivät he tiehensä pää ratsun kaulaan\npainettuna, kuin olisivat paenneet pimeyden ruhtinasta. Mutta Hagen\nlaskeutui satulasta, kävi käsiksi rattaisiin ja kaatoi ne kumoon,\nniin että maassa oli pian mahtava kasa kultaa ja jalokiviä. Hagen\ntunsi Reinvirrassa sijaitsevan matalikon, joka syvän kattilan\nmuotoisena oli syntynyt virran kalliopohjaan ja peittyi virran\nkuohuihin. Vaahtoava vesi salasi sen tyystin ihmissilmältä. Ja Hagen\notti suunnattoman lapion, työnsi sen kultavuoreen ja alkoi heitellä\naarteita Reinin kalliokattilaan. Aavemaisia mustia pilviä kulki kuun\nylitse, ja sen hajanaiset säteet hyppelivät aalloilla virvatulten\nkaltaisina. Mutta Hagenin kasvoilla kuvastui hurja iva, hän käytteli\nhuikealla vauhdilla lapiotansa ja hänen silmänsä säihkyi ilosta, kun\nhän huomasi työnsä oivallisesti edistyvän.\n\nAamun sarastaessa hän seisoi sen valjussa valossa ylt'yleensä hien\npeittämänä. Mutta kulta- ja jalokivivuori oli kadonnut. Nibelungin\naarteet olivat kätketyt syvälle Reinin vesiin.\n\nKuinka räikeästi kajahtikaan Hagenin nauru yli vetten!\n\nHän ajoi nyt kuormahevoset koolle ja valjasti ne aisoista yhteen.\nSitten hän tarttui etumaisen hevosen suitsiin ja kuljetti koko\njonon hämärässä aina kaupunginmuurin lähelle. Jättäen ne sinne\npalasi hän vielä kerran Reinin hiljaiselle rannalle hävittääksensä\nmiekallaan työnsä jäljet. Mutta raju ukkosilma puhkesi valloilleen,\nja vedenpaisumuksen tapainen sade muutti maanpinnan peninkulmien\npituudelta suoksi, niin ettei parhainkaan vainukoira enää olisi\nvoinut löytää paikkaa, missä Hagen oli tuon hävitystyönsä\nsuorittanut. --\n\nRajuilman raivotessa kiitivät Kriemhildin ritarit kohti Lorschia.\nLuostarin portille ehdittyään he hypähtivät kiireesti ratsujen\nselästä ja alkoivat paukutella ovea kolkuttimella, kuin henki olisi\nollut kysymyksessä. Yöpukimissaan kiiruhti Kriemhild seuranaisinensa\npihalle. -- Mitä on tekeillä, hyvät herrat? huusi hän.\n\nSilloin hän näki haavoittuneet ritarit ja nämä puhuivat:\n\n-- Jalo rouva, me olemme tottuneet taistelemaan ihmisiä vastaan,\nmutta paholaisille emme voi pitää puoliamme. Wormsin luona syöksähti\npaholainen metsästä esiin Tronjen Hagenin hahmossa ja löi meitä\nkekäleellä kasvoihin, niin että me sokenimme ja vaivoin pääsimme\npakoon ruumis rampana.\n\n-- Missä ovat aarteet? kirkaisi Kriemhild. -- Mitä teidän henkenne\nmerkitseekään, -- missä ovat aarteet?\n\nRitarit mumisivat: -- Paholainen ne vei.\n\nSilloin vaipui onneton kuningatar polvilleen ja väänteli\nepätoivoisena käsiänsä.\n\n-- Hagen, Hagen, kostonkin olet sinä riistänyt minulta! hän vaikeroi,\ntakoen nyrkeillään kivipermantoa.\n\nMutta Wormsin kuninkaanlinnassa seisoi Hagen Tronjelainen herransa\nedessä.\n\n-- Nyt voitte olla levollinen, Gunther kuningas, sanoi tuo synkeä\nmies. -- Nyt ovat Nibelungin aarteet meidän, ja meille kuuluu\nnihelungien nimi! Onnea teille, burgundien ja nibelungien kuningas!\n\nGunther kuningas oli istunut valtaistuimellansa kokoonkyyristyneenä.\nNyt hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa hehkui ylpeydestä.\n\n-- Minne olette vienyt nuo aarteet, Hagen eno? hän tiedusti. -- Ovatko\nne varmassa tallessa?\n\nHagen vastasi: -- Olen kätkenyt ne huolellisesti Reinvirtaan. Näytän\nteille ennen kuolemaani tuon paikan, -- tahi ennenkin, jos Kriemhild\nrouva kuolisi minua ennen ja me voisimme hänen perillisinänsä\nvaaratta ottaa ne huostaamme.\n\n-- Luotan uskollisuuteenne, sanoi Gunther kuningas, enkä tahdo vielä\ntietää tuota paikkaa, niin että voin teeskentelemättä vakuuttaa\nKriemhildille: \"Minä en sitä tiedä, sen tietää Hagen yksin\". Sinua\nhän ei kumminkaan halua nähdä kasvojensa edessä.\n\nTronjen sankari nauroi tuimasti.\n\nSamassa huoneen ovi temmattiin auki, ja Gernot ja Geiselher\nsyöksähtivät sisään.\n\n-- Ruhtinaita me olemme emmekä varkaita! huusivat he kiihkeän\nvihan vallassa. Me tulemme Kriemhildin luota, joka lepää sairaana\nvuoteessansa, ja sisaremme nimessä vaadimme teiltä hänelle kuuluvia\naarteita!\n\n-- Jos olette ruhtinaita ettekä pelkureita, huusi Hagen heille\nvastaan, -- tulisi teidän pitää valtakunnan onnea tärkeämpänä\nnaisten kyyneleitä! Oletteko te sokeita, kun ette havaitse vaaraa,\nmihin kuningatar Kriemhildin aarteet saattavat Wormsin ja koko\nBurgundinmaan? Täytyykö minun, teidän vasallinne, teroittaa teille\nkuningasten velvollisuuksia? Teidän tulee tarkata niitä voimakkaita\nvirtauksia, jotka käyvät alamaistenne mielissä, eikä oman hempeän\nsydämenne tunteita! Jos Kriemhild saisi nuo aarteet huostaansa,\nmenettäisitte te valtakuntanne ja teidät pyyhkäistäisiin muitta\nmutkitta valtaistuimelta, te poikaset, joita nainen kyynelillään\npitää kurissa! Surkaa sisarenne kohtaloa, jos haluatte, mutta pitäkää\nsamalla miekka paljastettuna kädessänne, maanne onnen pelastamiseksi!\n\nKuultuansa enonsa kalseat sanat vaikenivat veljekset kauan. Vihdoin\nkatkaisi nuori Geiselher äänettömyyden ja mumisi tukahtuneella\näänellä: -- Minä olen viaton Siegfriedin kuolemaan ja aarteiden\nryöstöön. Jos ruhtinaan velvollisuudet ovat niin hirvittäviä ja\nvaativat ihmisiä uhraamaan oman sielunsakin, niin saa Gunther hallita\nyksin.\n\nJa mumisten toisti myöskin Gernot hänen sanansa.\n\nVuosikausiin ei Kriemhild nyt suvainnut nähdä veljeänsä Guntheria\nkasvojensa edessä. Hän oleili sankarinsa Siegfriedin arkun ääressä\npäivin ja öin, ja vuoteensa hän oli asettanut korokelavan juurelle.\n\nPäivästä päivään hän puhui vainajalle; Olen vannonut kostavani\nsinun kuolemasi, rakas mieheni, eikä minulla ole siihen enää mitään\nmahdollisuutta. Kiusaan alati aivojani keksiäkseni siihen keinon,\nmutta kaikki on turhaa. 'Taivaan Jumala, kuinka voin täyttää valani?\n\nHänen korviinsa ei saapunut enää yhtään viestejä maailman menosta.\nSiten hän ei myöskään ollut kuullut mitään hunnien kuninkaan Etzelin\nsodista ja taisteluista, ei hänen voittokulustansa kautta maailman,\nei myöskään hänen ymmärtäväisen puolisonsa Helke rouvan kuolemasta.\n\nItävallassa eleli hunnien kuningas lujassa linnassansa, ja hän oli\nkäynyt heikoksi ja kivulloiseksi, kun hänen vaimonsa ei enää ollut\nhänestä huolehtimassa. Mutta hänen ystävänsä kehoittivat häntä\nsolmiamaan uuden avioliiton, niin että hänessä jälleen heräisi\nentinen into tuottaa voitoilla kunniaa jalolle vaimollensa.\n\n-- Mistä maailman äärestä löytäisinkään naisen, joka olisi niin ylevä\nja ihana ruumiiltaan ja sielultaan kuin Helke rouva oli? sanoi Etzel.\n-- En voisi nähdä hänen valtaistuimellansa naista, joka ei olisi\nkaikessa hänen arvoisensa. Silloin puhui Bechelarenin rajakreivi,\njalo Rüdiger:\n\n-- Herra, te olette alati tehnyt minulle hyvää siitä saakka kuin\nryhdyin teitä palvelemaan, ja kaikesta, mitä omistan on minun\nkiittäminen teitä. Sallikaa minun tänään palkita kaikki antimenne\ntällä tiedonannolla: 'Minä tiedän naisen joka, ansaitsee tulla\nHelke rouvan seuraajaksi, ja joka on niin viehättävä kasvultaan ja\npiirteiltään, että kristikunnan ihanin sankari otti hänet vaimoksensa.\nSiegfried kuoli, ja suloinen Kriemhild viettää nyt elämäänsä surun\nvahaan vaipuneena, kuten tekin. Etzel kuningas, kohtalo on luonut\nteidät molemmat toisianne varten. Jos annatte suostumuksenne, lähden\nWormsiin kosimaan puolestanne kuningattarista kaikkein viehkeintä.\n\nVäsyneesti vastasi mahtava hunnilaiskuningas: -- Minä en ole nuori,\nkuten Siegfried, eikä rumaa hunnilaisnaamaani käy vertaaminen\nSiegfriedin nuoruudenihanuuteen. Miten aiotte siis voittaa hänen\nmyöntymyksensä? Parhaan, mitä omistan, haluaisin tarjota voittaakseni\nKriemhildin rakkauden, ja se parhain on uskollisuuteni. Sanokaa\nhänelle niin. Ja sanokaa edelleen; jos hän tulisi valtakuntaani\nkuningas Etzelin puolisona, niin luovuttaisin hänelle juhlallisesti\npuolen vallasta, mikä minulle kuuluu, niin että hänen sanallansa\nja käskyillänsä tulisi olemaan sama teho kuin olisivat ne minun\nlausumiani.\n\nSilloin lähti Rüdiger matkaan mukanansa muhkea seurue ja harvinaiset\nmorsiuslahjat, ja he samosivat kautta Tonavanmaitten ja jylhän\nBaijerin, kunnes saapuivat Reinin kohisevien vetten varsille ja\nburgundien maahan. Wormsin kuninkaallisen linnan edustalla\npysähtyi tuo komea kulkue, ja Gunther kuningas kutsutti nopeasti\nluoksensa Hagenin ja tiedusteli häneltä ruhtinaallisissa pukimissa\nkomeilevien ritareitten nimiä ja säätyä. Luotuaan katseen korkeasta\nholvi-akkunasta huudahti Hagen riemukkaasti:\n\n-- Valmistautukaa, Gunther kuningas, ottamaan vastaan ylhäisiä\nvieraita! Rüdiger siellä saapuu, Bechelarenin rajakreivi, ja paitsi\nsitä, että hän on mahtavan sotasankarin Etzelin uskotuin ystävä,\non hän myöskin jaloin ritari, minkä itä- ja länsimaat tuntevat. Ja\nepäilemättä hän tulee Etzelin airueena.\n\nSilloin lähti ylpeä Gunther hoviväkinensä vastaanottamaan\nrajakreiviä, sillä Etzel oli sankari, jonka nimi kaikkialla herätti\npelkoa.\n\n-- Mitä hyvää ja ihanaa tuotte meille, jalo herra, huudahti hän\niloisin ilmein, -- meidän ylevältä serkultamme, hunnien mahtavalta\nkuninkaalta, jolle toivotamme menestystä ja pitkää ikää?\n\nJa Rüdiger vastasi heti hilpeästi; -- Hyvää ja ihanaa olen juuri\nsaapunut täältä noutamaan. -- Ja hän esitti kaunopuheisesti Etzelin\nkosinnan.\n\nVielä myöhään yöllä, kun rajakreivi matkasta väsyneenä jo\noli poistunut toisten seurasta, istuivat nibelungit koolla\nvaltaistuinsalissa.\n\n-- Emme voi vastata kieltävästi, sanoi vihdoin Gunther, -- jos emme\nhalua, että Etzel tulee tuhoamaan valtakuntamme.\n\nJa Gernot lausui, Geiselherin häneen yhtyessä: -- Me suomme\nsisarellemme lohtua hänen pitkällisten kärsimystensä jälkeen.\n\nAinoastaan Hagen tuijotti synkästi eteensä.\n\n-- Onko parempi, mumisi hän partaansa pörrötellen, -- joutua tuhon\noraaksi heti vai jonkun ajan kuluttua?\n\nJos Kriemhildistä tulee hunnien kuningatar, niin silloin meidän käy\nhuonosti.\n\nMutta kaikki vastustivat häntä vedoten Kriemhildin\nmielenmasennukseen. -- Antakaa hänen mennä menojansa, sanoivat he.\n-- Ei hän enää pysty kostamaan, niin väsynyt kuin hän on elämään ja\nmaailmasta vieraantunut. Ja Etzelistä me saamme ystävän ja auttajan!\n\nNiinpä he sitten näyttivät seuraavana aamuna rajakreiville tien\nLorscheniin, ja järkytetyin mielin astui tuo jalo mies Siegfriedin\nlesken puheille esittääksensä hänelle herransa toivomuksen.\n\n-- Oi Kriemhild, ylevä kuningatar, hän puhui, -- teidän häikäisevää\nkauneuttanne eivät surut ja kärsimykset ole voineet himmentää, vaan\nainoastaan jalostaa, ja henkinen suuruutenne ilmenee kirkkaimmin\nkovan kohtalon taakkaa kantaessanne. Sallikaa minun lahjoittaa teidät\njälleen maailmalle.\n\nHiljaa vastasi Kriemhild, luoden katseensa ruumisarkkuun:\n\n-- Minulla on täällä toinen tehtävä.\n\n-- Ylevä kuningatar, lausui tuo jalo mies, -- uskokaa se tehtävä\nminulle.\n\nSilloin katsahti Kriemhild häneen nopeasti tulkitakseen hänen\nkasvoistaan hänen sanojensa tarkoituksen. Se, mitä ne hänelle\npuhuivat, virvoitti hänen kidutettua sydäntänsä.\n\n-- Minkä viestin minulle Etzel kuningas lähettää? kysyi hän nopeasti,\nja jälleen kohdistuivat hänen ajatuksensa Hagenin tuhoamiseen.\n\n-- Hän tarjoaa teille, oi kuningatar, uskollisuutensa ja osallisuuden\nherruuteensa, puhui nyt Rüdiger. -- Te saatte, kuten hän itse,\nhallita maailmaa.\n\n-- Maailmaako? toisti Kriemhild nopeasti hengittäen.\n\n-- Kuuluvatko vihollisenikin tuon maailman alaan? Silloin notkisti\nBechelarenin rajakreivi Rüdiger polvensa ja vannoi Kriemhildin käsi\nomaansa suljettuna olevansa alati valmis häntä palvelemaan, jos\nKriemhild seuraisi häntä tullakseen hänen herransa Etzelin puolisoksi.\n\nYlväänä seisoi Siegfriedin leski hänen edessänsä. Tuon kovia kokeneen\nnaisen silmissä näkyi säihke, joka kävi yhä leimuavammaksi.\n\nSiegfriedin näki Kriemhild edessänsä, kiihkeästi rakastetun miehensä,\njoka ei saanut lepoa, ennenkuin hänen murhansa oli kostettu.\n\n-- Huomenna, lausui kuningatar, -- huomenna lähdemme matkaan, herra\nrajakreivi.\n\n\n\n\nKUINKA KRIEMHILD TULI ETZELIN PUOLISOKSI JA KUINKA NIBELUNGIT\nLÄHTIVÄT RETKELLE HUNNIEN MAAHAN.\n\n\nWormsissn vallitsi suuri hämmästys, kun kuninkaalliseen linnaan\nsaapui tieto, että Kriemhild oli päättänyt niin pian lähteä matkaan.\nUte rouva kiiruhti tyttärensä luo rukoillaksensa häntä viipymään\nvielä jonkun aikaa kotimaassa. Mutta Kriemhild rouva vastasi\näidillensä:\n\n-- Kolmetoista vuotta ovat jo, arvoisa äitini, minun ja hovinaisteni\njuhlapuvut olleet koskemattomina lippaissaan. Mitään häävalmistuksia\nei siis tarvita. Jos lykkäisin lähtöni Etzelin luo, voisi käydä\nniinkin, että menettäisin rohkeuteni ja peruuttaisin päätökseni.\nMutta sitä ette tekään, arvoisa äitini, voine tahtoa, jos toivotte\ntyttärenne jälleen elpyvän elämään.\n\nÄidillisen lämpimin mielin myönsi Ute rouva hänen olevan oikeassa,\nja hovinaiset palvelijoineen olivat nyt työssä myöhäiseen yöhön\nvarustellessaan kaikkea, mitä matkaa varten tarvittiin.\n\nPäivänkoitteessa erosi Kriemhild Siegfriedin arkusta.\n\n-- Oma Siegfriedini, lausui hän kyyneleitä vuodattaen,-- älä luule\nminun lähtevän luotasi iloitakseni toisen miehen rakkaudesta.\nRakkauteni sinuun minut täältä karkoittaa. Niin rajaton on\nrakkauteni, sinä herrani ja sankarini, että se pakottaa minut\ntähänkin viimeiseen uhraukseen -- uhraamaan oman itseni. Minä\nuhraudun, ettei Odemvaldissa vuodattamasi veri jäisi kostamatta.\nMurhaajan täytyy vihdoinkin sovittaa rikoksensa!\n\nJa hän suuteli kiviarkkua ja syleili sitä valkoisine käsivarsineen.\n\n-- Rakastan sinua, Siegfried, rakastan sinua elämässä ja kuolemassa,\npuhui hän. -- Vaimosi on toimiva mielesi mukaisesti!\n\nHän nousi. Kiihkein katsein lausui hän jäähyväiset tuolle pyhälle\npaikalle, ja tarttuen laahukseensa hän asteli ylväänä ja pää pystyssä\nulos linnasta.\n\nSilloin hän näki Gunther kuninkaan odottamassa yhdessä Ute rouvan,\nGernotin ja Geiselherin kanssa. Tuska, jonka hänen mielessänsä\nherätti kotiseudun jättäminen, johon tuhannet lapsuudenmuistot\nhäntä kiinnittivät, valtasi niin kiihkeänä hänen mielensä, että hän\nheittäytyi äitinsä syliin ja piti hyvänään Guntherin suutelon. Mutta\nGernot ja Geiselher nousivat yhdessä rajakreivin kanssa ratsaille\nsaattaaksensa sisartaan rajalle saakka.\n\nRüdigerin pikalähetit olivat lähteneet parhailla ratsuilla viemään\nsanaa Etzel kuninkaalle, ja airueet kiiruhtivat väsähtämättä\neteenpäin, yhä seuraten Tonavan vartta, kunnes saapuivat Wieniin.\nSiellä he ilmoittivat hunnien kuninkaalle Kriemhildin pikaisesta\nsaapumisesta.\n\nHehkuva puna kohosi vanhan kuninkaan kasvoille. Hän kutsui koolle\nkaikki valtansa alaiset kuninkaat ja sankarit, kaikki uljaat\nliittolaisensa, ja tuon valiojoukon etunenässä ratsasti hän\nmahtavimpana kaikista ikävöimäänsä naista vastaan.\n\nRüdigerin ratsumiesten saattamana oli Siegfriedin suloinen leski\nmatkannut kautta jylhän Baijerin mitään vaaraa kokematta, ja siten\nhän oli saapunut Itävallan rajamaihin, ja Bechelarenissa olivat\nRüdigerin kukoistava puoliso Gotelind ja hänen hempeä tyttärensä\nlausuneet hänet tervetulleeksi.\n\n-- Tulen aina muistelemaan teidän hyvyyttänne, lupasi Kriemhild mieli\nkiitollisena, aavistamatta, minkä käänteen asiat vielä saisivat.\n\nHe jatkoivat matkaansa edelleen kautta Itävallan maiden, ja eräänä\npäivänä kohosi heidän edessään mahtava tomupilvi, jossa kilvet ja\nkypärät kimmelsivät ja josta joukko kuninkaita ja ruhtinaita kiiti\nheitä vastaan korskuvien ratsujen selässä. Ei ikinä vielä ollut\nKriemhildin silmiä kohdannut sellainen komeus.\n\nPieni, laiha mies, jolla oli kellahtavat kasvot ja yllä vaatimaton\npuhvelinnahkaröijy, karahdutti täyttä laukkaa toisista edelle,\nlaskeutui maahan ja ojensi jäntevät kätensä Kriemhildiä kohden\nnostaaksensa hänet ratsun selästä.\n\n-- Tervetuloa valtakuntaani, tervetuloa povelleni, sinä suloinen\nnainen, huudahti hän tulisesti, ja Kriemhild suuteli häntä hellästi,\nvaikka hän syvimmässä sydämessään tunsikin kauhua, ja Siegfriedin\nihana olento kuvastui hänelle kaksin verroin kirkkaampana.\n\n-- Tässä minä olen, Etzel kuningas, hän vastasi, -- ja tulen\nosoittamaan teille uskollisuutta, kuten tekin olette luvannut minulle\nosoittaa.\n\nSilloin toisti Etzel, tuon vaaleaverisen kaunottaren hurmaamana,\nnopein sanoin kaikki, mitä hän oli käskenyt rajakreivin sanoa\nKriemhildille -- kuinka hän saisi jakaa vallan hänen kanssaan ja\nhallita kansaa ja sotajoukkoa. Ja Kriemhild hymyili hänelle kuin\nkaukaisiin haaveisiin vaipuneena.\n\nKuninkaat ja ruhtinaat lähestyivät nyt heitä osoittaaksensa\nKriemhildille alamaista kunnioitustaan. Siten saapuivat Blödel,\nkuninkaan veli, Iring, tanskalaisten rajakreivi, tyyringiläisten\nmaakreivi Irnfried, kuningas Dietrich Berniläinen, joka yhdessä\nasemestarinsa Hildebrandin ja kaikkien muiden sankariensa kanssa oli\njoutunut kodittomaksi, ja lukemattomat muut uroot sekä Aasian että\nEuroopan maista. Hunneja, kreikkalaisia, unkarilaisia, saksalaisia\nnähtiin siinä kirjavana joukkona. Kaikille ojensi Kriemhild kätensä\nja huulensa, ja kaikki he olivat ihastuneita kuningattaren viehkeästä\narvokkaisuudesta.\n\nEnemmän kuin kaksi viikkoa jatkui häiden viettoa, ja Etzelistä tuntui\nhänen onnensa kerrassaan käsittämättömältä.\n\n-- Minä olen pienikasvuinen ja ruma, oi suloinen Kriemhild, puhui hän,\n-- ja sankari, joka ennen oli teidän puolisonne, oli sanomattoman\nihana. Kuinka te voittekaan valita minut, antamatta tuon minulle niin\nperäti epäedullisen vertailun vaikuttaa mieleenne?\n\n-- Oi, Etzel kuningas, vastasi Kriemhild rouva, -- kun maailman\nkaunein mies kerran oli omani, niin kuinka olisin voinut tyytyä\nmuihin kuin häneen, joka on kaikkein mahtavin. Olkoon uskollisuus\nteidän kauneutenne, sillä minä olen kokenut paljon vääryyttä.\n\nSilloin vannoi Etzel kuningas kostavansa kaiken vääryyden, mikä häntä\nvoisi kohdata, jos Kriemhild omistaisi hänelle täyden rakkautensa.\n\nMutta Kriemhildin ajatukset viipyivät yhäti Siegfriedin luona, joka\nlepäsi yksin ja elotonna Lorschin kappelissa koston hetkeä odotellen.\n\nKului vuosia, ennenkuin kuningatar oli ehtinyt kotiutua hunnien\nmaassa ja luuli voivansa luottaa valtakunnan mahtimiesten alamaiseen\nuskollisuuteen. Hän oli lahjoittanut Etzelille pojan, joka kasteessa\noli saanut nimen Ortlieb. Poikanen kasvoi ja kehittyi herttaiseksi ja\npelottomaksi lapseksi ja oli Etzel kuninkaan silmäterä.\n\nEtzel rakasti hartaasti kaunista puolisoansa, ja hän tiedusteli alati\nuudelleen vaimonsa toivomuksia. Niinpä tapahtui seitsemäntenä vuonna,\nkun Kriemhildiä jo oli ruvettu hartaasti kunnioittamaan kaikkialla\nhunnien maassa, että hän vastaukseksi kuninkaan kysymyksiin puhui\nhänelle täten:\n\n-- Niin rakas herrani, minulla on muuan toivomus, ja pyydän hartaasti\nteitä täyttämään sen. Olenhan saanut kokea varsin paljon rakkautta\nteidän puoleltanne, mutta sittenkin olen täällä muukalainen ja\nikävöin nähdä kotoisia kasvoja. Jos veljeni tulisivat tänne ja kaikki\nmuutkin ylväät Nibelungin-ritarit, niin kuinka se koroittaisikaan\nminun arvoani hovilaistenne silmissä, ja teistäkin sanottaisiin:\nEtzel kuningas ei todella ole valinnutkaan kehnoa puolisoa. Rakas\nherrani, luulen melkein, että koti-ikäväni häipyisi ja minua teihin\nkiinnittävät siteet yhä lujittuisivat, jos muinaiset maanmieheni\nnäkisivät, kuinka suuressa arvossa minua täällä pidetään.\n\nEtzel kuningas kutsutti luokseen parhaat oppaansa. Ne olivat hilpeitä\nsoittoniekkoja, jotka tunsivat joka tien ja polun niin omassa maassa\nkuin muualla maailmassa. Ja kuningas ja kuningatar uskoivat heille\nviestinsä, ja he ottivat viulunsa ja lähtivät ratsain matkaamaan\nkohti Reiniä.\n\nWormsissa vietti Gunther kuningas rauhan ja riemun päiviä. Ei\nainoakaan sodanhaluinen naapuri ollut rohjennut enää uhata hänen\nvaltakuntansa rajoja siitä saakka, kun Etzel, maailman mahtavin\nvaltias, oli tullut hänen langoksensa, ja Wormsin ylväässä\nhovilinnassa elettiin ainaisessa ilossa ja juhlahumussa. Tänäänkin\nvietettiin iloista juhlaa. Hagen Tronjelainen oli saapunut sekä\nhänen veljensä, hurjanrohkea Dankwart, ja Alzein herra Volker, tuo\nritarillinen soittoniekka, jolle pelko oli kokonaan outo tunne ja\njoka Siegfriedin kuoltua oli nibelungien voimakkain sankari. He\nkaikki sekä vielä monet muut olivat nyt koolla maljojen ääressä,\nja Volker lauloi uusia sankarilauluja Dietrich Berniläisestä ja\nhänen uskollisesta asemestaristansa Hildebrandista, ja ne saivat\nkuulijoitten mielet hehkumaan rohkeudesta ja halusta.\n\nSilloin kuului ulkoa iloista viulunsoittoa, ja Volker keskeytti\nesityksensä ja huusi nauraen:\n\n-- Onko valkea valloillaan, koska hiiret niin vikisevät?\n\n-- Tuokaa soittoniekat sisään! huusi kuningas Gunther.\n\n-- Peloton Volker pelkää oivan soittoniekan maineensa joutuvan vaaraan!\n\n-- Tulivat nyt hunnilaislähetit sisään. Viulu leuan alla, jousi\nkielillä hypiskelemässä he touhusivat karkeloiden saliin,\nNibelungiritarit purskahtivat jymisevään nauruun nähdessään nuo\nhypiskelevät narrit, Mutta nämä jatkoivat pyöriskelyänsä, kuin\nolisivat olleet markkinoilla.\n\n-- Mistä matka? huusi Gunther kuningas heille. Missä maassa noin\nlystikkäitä hyppyjä saa oppia?\n\nLähetit soittivat ja lauloivat:\n\n-- Sulle me, Gunther, terveiset tuomme, ja teille myös, Gernot\nja Geiselher! Ritarit uljaat ja urhot oivat, viestiä riemuiten\ntarkatkaa! Hei, tuttu on teille maa hunnien kansan, mi Kriemhildille\nonnen uuden soi. Myös Etzelin tunnette, kuninkaan oivan ja puolison\nnaisen tuon lemmekkään. Ei laulumme, hyppymme ihmettä liene,\nme juhlimme päivästä päivähän näin. Siksipä miettivät Etzel ja\nKriemhild: \"Onnemme nähkööt myös vierahat!\" Me kutsun nyt tuomme: Te\njuhannusna kaikki saapukaat hunnien hovihin, kuninkaat ja ritarit,\nurhot muutkin! Me tanssimme matkaan jo oppaina!\n\nJa jälleen kiersivät soittoniekat ympäri salia, pyörien karkelossa,\nviulu leuan alla ja jousi kielillä hypiskellen, niin että seinät\nkajahtelivat nibelungien naurusta.\n\nHagen yksin katsoi synkkänä eteensä.\n\n-- Antakaapa noille tanssihiirille ruokaa! huudahti Gunther kuningas.\n-- Hunnien maassa vietetään nähtävästi iloista elämää.\n\nRitarien nauru kajahteli yhä, airuettten jo lähdettyä sadoin\nkumarruksin salista. Silloin nousi Hagen Tronjelainen paikaltansa.\nHänen tuikea katseensa sai toisten naurun vaikenemaan.\n\n-- Mitä te ajattelette tästä hilpeästä kutsusta? kysyi hän verkalleen,\nantaen katseensa kulkea ympäri salia.\n\n-- Ihanaa, ihanaa! huudahti nuori Geiselher. -- Oi, kuinka iloitsenkaan\ntuosta matkasta!\n\n-- Minä lähden vilpittömällä ilolla sisartani tervehtimään, puhui\nGernot.\n\n-- Entäs te, Gunther kuningas? kysyi Hagen.\n\n-- Tiedän kyllä, sanoi kuningas miettiväisesti, -- ettei tuo matka\nteistä tunnu houkuttelevalta. Tehän ette ole vielä tehnyt sovintoa\nKriemhildin kanssa. Mutta kun hän nyt on onnellinen, unohtaa\nhän onnettomuutensa ja ojentaa kyllä enollensa käden sovintoon.\nNähdäkseni ei meille voisi tullakaan sopivampaa tilaisuutta käydä\nsisartamme tervehtimässä kuin nyt, kun hän sotaurhojen asemesta\nlähettää luoksemme hilpeitä soittoniekkoja.\n\nKaikki yhtyivät hyväksymishuudoin kuninkaan sanoihin. Se ärsytti\nHagenia, niin että hän löi nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Te mielettömät, onko teille mieluisampi lähteä kuolemaan viulujen\nvinkuessa kuin huokausten kohotessa ilmoille? Minä sanon teille,\nettä meitä väijyy kuolema hunnien maassa! Lähettäkää hornaan nuo\ntanssimestarit ja pysykää omassa maassanne!\n\nSilloin monet matkanhaluisista vaipuivat mietteihin harkiten tuon\nälykkääksi tunnetun miehen sanoja.\n\nMutta Gunther kohotti kätensä estääksensä muita puhumasta, ja\nkääntyen Hageniin hän lausui:\n\n-- Te ennustitte meille kuolemaa, Hagen, jos antaisimme sisaremme\nKriemhildin mahtavalle Etzelille vaimoksi. Nyt on siitä kulunut\nseitsemän vuotta, eikä elämämme ole vielä niin onnellista kuin\nnyt. Ja tänään te ennustatte jälleen pahoja, vaikka tiedätte, että\nkieltävä vastaus tuottaisi meille sodan, joka hävittäisi meidät\nvaltakuntinemme maan päältä. Jalo on Etzel kuningas, ja sisaremme\nKriemhild suuteli meitä jäähyväisiksi. Jos siis te yksin tunnette\npelkoa, niin jääkää kotiin.\n\nHagen ponnahti pystyyn kuin punaisella vaatteella ärsytetty härkä.\n\n-- Pelkoa? nauroi hän käheästi. -- Pelkoako? Gunther kuningas, minä\nolen teidän vasallinne, mutta en ole vielä koskaan antanut teille\naihetta lausua noin loukkaavia sanoja. Peruuttakaa ne! Lähden kyllä\nmukananne matkaan, vaikka meidät veisi itse paholainen!\n\nSilloin Gunther kuningas nousi valtaistuimeltansa ja sulki kaikkien\nritarien nähden uskollisimman vasallinsa syliinsä.\n\nMutta Volker otti viulunsa, painoi sen ilveilevästi hymyillen\nleukansa alle, hypitteli jousta kielillä ja tanssi kömpelöin askelin\nkautta salin, hoilottaen hunnilaisten soittoniekkojen tapaan: --\nTervetulleita kaikki, te nibelungit, Kriemhildin markkinakemuihin!\n\nSilloin kajahti uusi naurunpuuska salista, ja yksinpä Hagenkin\nrypisti silmänsä umpeen ja väänsi partasuunsa nauruntapaiseen\nirvistykseen nähdessään uljaan soittoniekan käsittelevän uhkaavaa\nvaaraa noin halveksivasti.\n\nMutta seuraavina päivinä oli hänellä pitkiä ja vakavia neuvotteluja\nGuntherin kanssa hoviväen varustautuessa matkaan hilpeää leikkiä\nlaskien, ikäänkuin olisi hääretki ollut kyseessä. Ja Hagen puhui\nveljensä Dankwartin ja Volkerin kanssa, ja he lähtivät matkaan ja\ntoivat omilta alueiltansa tuhat lujasti asestettua ritaria ja kaksin\nverroin aseenkantajia.\n\n-- Jotta eivät hunnit koirina hyökkäisi kintereillemme, sanoi Hagen.\n-- En ole vielä koskaan nähnyt markkinajuhlia, joissa ei lopuksi\nolisi tapeltu.\n\nMuutaman päivän kuluttua hunnilaisten airuiden lähdettyä\nratsastivat nibelungit heidän jälkeensä itäänpäin. Paitsi kolmea\nburgundilaisruhtinasta, Guntheria, Gernotia ja Geiselheriä,\nkuului retkikuntaan joukko kuuluisimpia sankareita, kuten Hagen\nTronjelainen, hänen veljensä Dankwart, Volker Alzein herra, sekä\ntuhat uljasta ritaria ja kolmetuhatta aseenkantajaa.\n\nKun tämä suuri ratsujoukko saapui Baijeriin ja ehti Tonavan\nluo, oli virta niin vuolas, etteivät he voineet ratsastaa sen\npoikki. Lauttamiehiä ei myöskään näkynyt missään, kuinka he niitä\nkoittivatkin huudoillaan kutsua.\n\n-- Jokohan uhkaisi tuho näin lähellä, mietiskeli Hagen, lähtien\nyksin rantaa pitkin alusta hakemaan. Aurinko poltti kuumasti,\nvirralta vain tuli virkistävää vilpeyttä. Kun Hagen nyt hakien\nhiiviskeli rantapensaikossa, havaitsi hän pienessä lahdekkeessa kaksi\nlumivalkoista naisolentoa, jotka olivat riisuneet yltään vaatteensa\nja hilpeästi uiskentelivat viileässä virrassa. Vyötäröltä jatkui\nheidän vartalonsa kalanpyrstön kaltaisena. Pitkin loikkauksin kiiti\nHagen kautta pensaikon ja otti vedenneitosten vaatteet, kohottaen ne\nkorkealle. Silloin alkoivat uiskentelijat pyytää ja rukoilla:\n\n-- Anna meille takaisin vaatteemme, että voimme jälleen muuttua\nihmismuotoon! Anna meille vaatteemme, niin ennustamme sinulle tulevia\nasioita!\n\n-- Mitä, naureskeli Hagen, -- tämähän on harvinainen saalis. Mutta\njos te todella olette niin kaikkitietäviä ja tahdotte, että teitä\nuskoisin, niin sanokaa ensiksi, mikä on minun nimeni ja matkani\npäämäärä.\n\n-- Hagen Tronjelainen sinä olet, huusi toinen vedenneitosista.\n\n-- Olet nibelungien kanssa matkalla hunnien maahan. Siegfriedin\nlesken, kuningas Etzelin vaimon Kriemhildin luokse, huusi toinen.\n\nSilloin puhui Hagen työläästi hengittäen:\n\n-- Ennustakaa siis, mitä minulla ja nibelungisankareilla on\nodotettavissa!\n\nToinen vedenneitosista kohotti välkähtelevää ruumistansa vedestä ja\npuhui mielistellen:\n\n-- Onnellinen olet sinä, Hagen, onnelliset kaikki toverisi! Runsain\nkunnianosoituksin saatte palata takaisin Burgundinmaahan!\n\nSynkeä mies hengähti syvään helpotuksesta. Voimakkaalla heitolla hän\npalautti vaatemytyn ennustajattarelle. Vedenneidot kävivät siihen\nnopeasti käsiksi ja jakoivat pukineet keskenänsä. Mutta toinen heistä\nkohottihe vielä uudelleen kimmeltävän pyrstön välkähdellessä esiin\nvedestä ja huusi ilkkuen:\n\n-- Voi sinua, tyhmyri, joka luulet olevasi maailman älykkäin ja\novelin mies! Jos olisimme äsken sanoneet sinulle totuuden, olisit\nraivostuneena anastanut meidän vaatteemme. Mutta nyt saat kuulla\ntotuudenmukaisesti, mikä kohtalo sinua ja tovereitasi odottaa: Teidän\ntuhansista retkeläisistänne ei kukaan muu enää ole näkevä kotiseutua\nkuin hovikappalainen, jonka olette ottaneet mukaanne. Kaikki muut on\nKriemhildin kosto saattava maineettomaan kuolemaan.\n\nPilkkanauruun puhjeten katosivat neidot. Tuima sankari tunsi verensä\njähmettyvän kammosta. Sitten hän rohkaisi mielensä, kulki edelleen\nrantaa pitkin ja havaitsi virran toisella rannalla lujatekoisen talon\nja sen edustalla lautan.\n\n-- Tule noutamaan minua, lautturi! huusi Hagen jymisevällä äänellä,\nasettaen kätensä torveksi suullensa. -- Tule noutamaan, taikka sinut\nperii paha!\n\nSilloin tuli jättiläismäinen lautturi ulos talostansa, irroitti\nlautan ja työnsi sen vesille. Ja virran yli ehdittyään hän sanaakaan\nsanomatta kohotti suunnattoman melansa ja alkoi sillä takoa Hagenin\npäätä, niin että maailma musteni sankarin silmissä. Silloin hän\nhyppäsi lautturin luo veneeseen, mutta sai niin voimakkaan potkun,\nettä lysähti polvillensa. Nyt tempasi Hagen Balmungin huotrastaan ja\nlävisti voimakkaalla, alhaalta päin annetulla iskulla jättiläisen\nrinnan ja pään. Tulvaveden tavoin virtasi punainen veri veneeseen.\n\nHagen heitti lautturin jykevän ruumiin veteen. Sitten hän tarttui\nlujin kourin airoihin ja ohjasi veneen virtaa pitkin paikalle, missä\nnibelungit olivat odottamassa.\n\nVakavana silmäili kuningas Gunther veneessä höyryävää verta.\n\n-- Tuo on huono alku, sanoi hän, -- eikä se ennusta mitään hyvää.\n\n-- Käykää alukseen, kehoitti Hagen. -- Minä vien teidät toiselle\nrannalle, -- ritarit ja aseenkantajat ensiksi.\n\nJa hän kuljetti väsymättömästi lauttaa edestakaisin, ja illan tultua\nvei hän viimeisetkin retkikunnasta joen poikki. Silloin olivat hänen\nkanssaan lautalla Gunther kuningas, Gernot ja Geiselher, Dankwart,\nVolker ja hovikappalainen.\n\n-- Miksi te ohjaatte keskelle kovinta virtapaikkaa? kysyi Gunther\nkuningas. -- Aiotteko syöstä meidät viimeiset perikatoon?\n\nSynkeä Hagen ei vastannut. Ehdittyään pahimman pyörteen reunalle hän\näkkiä kysyi papilta: -- Sanokaas, osaatteko te uida, kappalainen?\n\n-- En paremmin kuin rautapunnus, naureskeli hilpeä herranpalvelija.\n\nSilloin otti Hagen häntä äkkiä kurkusta, kohotti hänet ilmaan ja\nheitti tyrmistyneen miehen pyörteeseen, niin että vesi pärskyi\nveneeseen. Seuralaiset huusivat kauhusta. Mutta Hagen tarkkasi\npyörrettä kumartuneena kauas veneen reunan ylitse. Kiroten hän sitten\nperäytyi. Pyörre oli heittänyt kappalaisen virran pinnalle, laine\nheitteli häntä laineelle kuin palloa, ja vettä valuvana hän viimein\nläiskähti rannalle, tarttui kiihkeästi pensaikkoon ja katosi nyrkkiä\npuiden illan pimeään.\n\nSilloin tiesi Hagen, että vedenneito oli puhunut totta, ja etteivät\nnibelungit enää koskaan palaisi takaisin retkeltänsä.\n\nRantaan ehdittyään hän tarttui vaieten miekkaansa ja tuhosi sillä\naluksen.\n\n-- Mikä teitä oikein vaivaakaan? huusi Gunther kuningas hänelle. --\nMitä pahaa oli kappalainen tehnyt teille? Miksi rikotte mieletönnä\nainoan aluksemme. Selittäkää syynne.\n\nSynkeänä seisoi Hagen tuhatlukuisen joukon ympäröimänä. Jäätävän\nkylmästi hän kertoi vedenneidon ennustuksesta ja kuinka hän\noli tutkinut, pitäisikö se paikkansa kappalaiseen nähden, sekä\nhuomannut sen totuudenmukaiseksi. -- Kuolema enää vain odottaa\nmeitä, puhui hän. -- Ja jotta se tulisi kunniakkaaksi eikä yksikään\nmeistä pelkurimaisesti toivoisi pelastuvansa tällä aluksella,\nolen sen rikkonut. Ja nyt, hyvät herrat, jatkoi hän, ja hänen\nnaurunsa raikahti kankaan poikki, -- lähtekäämme jatkamaan hauskaa\nmarkkinamatkaamme!\n\n\n\n\nKUINKA NIBELUNGIT SAAPUIVAT BECHELARENIIN, JOSSA GEISELHER KIHLASI\nRÜDIGERIN TYTTÄREN JA KUINKA HE VIHDOIN PÄÄSIVÄT PERILLE ETZELIN\nLINNAAN SEKÄ MILLÄ TAVOIN KRIEMHILD OTTI HEIDÄT VASTAAN.\n\n\nVolker ratsasti nyt etumaisena, -- Volker, tuo ritarillinen\nsoittoniekka, jolle pelko oli outoa ja joka Siegfriedin kuoltua oli\nnibelungien voimakkain sankari.\n\nJa koska Volker ei tuntenut pelkoa ja koska hänen ruumiinsa oli\nkaraistu ja hän harrasti ylevää taidetta, siksi hänessä herätti\npelkkää hilpeyttä kaikki se, missä muut näkivät vaaraa, ja taistelu\noli hänestä kuin juhlanviettoa.\n\nVolker ratsasti nibelungien etupäässä, opasti heitä ja lauleli\nheille laulujansa. Ja hänen laulunsa oli niin heleänhilpeätä, että\nnukkuvat lintuset heräsivät ja alkoivat yön pimeydestä huolimatta\nliverrellä kilpaa hänen kanssaan, ratsut liikuttelivat karkeloiden\nkavioitansa ja ratsastajatkin viimein heräten kuolonajatuksistansa\njäivät kuuntelemaan noita raikkaan elämän säveleitä ja uhkamielisesti\nkalistelivat miekkojansa. Ja Volker herra lauloi riemulaulun\nasevoitosta ja sankarimaineesta -- elämästä, joka aralle pelkurille\non lyhykäinen ajanhetki vain, mutta hilpeälle taistelijalle suo\nlaulajan ikuistaman muiston. Kuolemasta, hän lauloi, joka on\nsuloisempi immen suuteloa, jos se saapuu miekan höyrytessä vihollisen\nhurmeesta. Niin lauloi Volker herra, innostaen ja hurmaten,\nrohkaisten ja yllyttäen, niin että aseenkantajienkin ryhti kävi\nylväämmäksi, heidän katseessaan hehkui taistelunhalua ja heidän\npovensa kohoili kiihkeästi.\n\nNäin jatkoi retkikunta matkaansa halki yön pimeään vaipuneen\nBaijerin, kohti lähestyvää Itävallan rajaa.\n\nBurgundilaisruhtinaat ratsastivat veljellisesti yhdessä. Heitä\nseurasi suuri joukko ritareita ja aseenkantajia. Loppupäässä\nseurasivat vartijoina Hagen ja hänen veljensä Dankwart.\n\n-- Etkö kuule mitään? kuiskasi Hagen veljellensä ratsuansa pidättäen.\n\nTarkaten öisestä pimeydestä kuuluvia ääniä mumisi Dankwart:\n\n-- Nopeita ratsasmiehiä on kintereillämme. -- Pysäytä jälkijoukko,\nkäski Hagen. -- Mutta hiljaa, etteivät ruhtinaamme huomaa mitään,\neivätkä käy levottomiksi, sillä heillä tulee piankin olemaan huolta\nyllinkyllin.\n\nNiin uskollisesti huolehti Hagen herrojensa mielenrauhasta.\n\nJälkijoukko pysähtyi ja asettui Dankwartin käskystä vahtiin tien\nmolemmin puolin. Gunther kuningas joukkoineen oli jo ehtinyt\nnäkyvistä. Silloin kuului maantieltä yhä lähenevää kavioiden\nkopsetta, ja kuun valossa nähtiin ratsujoukko, joka oli kymmenen\nkertaa voimakkaampi Hagenin johtamaa, ja sen etunenässä läheni hurja\nBaijerin herttua.\n\n-- Jokos saavutan teidät vihdoinkin, sen tuhannen maankiertäjät\nja salamurhaajat! huusi hän päästään punaisena kuin kiukustunut\nkalkkuna. -- Ken teistä on surmannut minun lautturini? Toimittakaa\ntänne se konna, että pistän hänet elävältä poskeeni, ennenkuin syön\nteidät toiset jälkiruoaksi.\n\nRauhallisesti ratsasti Hagen esiin, käsi miekan kahvalla.\n\n-- Te erehdytte, jalo herttua, vastasi hän raivostuneelle miehelle.\n-- Lautturinne kävi ensiksi minun kimppuuni. Puheestani lainkaan\nvälittämättä hän iski melallansa minua päähän, niin että korvani\nvieläkin suhisevat. Jos baijerilainen tervehtimistapa on sellainen -- --\n\n-- Tästä saatte lisäksi hyvänpäiväntoivotuksen! ärjäisi tuimistunut\nherttua, karahutti Hagenia kohti ja iski rautanuijallaan hänen\nkypäriinsä, niin että sen kiinnikkeet katkesivat ja sankari suistui\nhuumaantuneena ratsun selästä. Sen näki Dankwart, ja vimmastuneena\nhän käänsi ratsunsa herttuaa kohden.\n\n-- Tulehan tänne, sinä ahmatti ja juopporatti! huusi hän raivoissaan.\n-- Saat nielaista tämän miekan, enkä minä vaadi siitä edes suurta\nkiitosta! -- Ja hän taivutti käsivartensa kauas taapäin, aivan kuin\nhänellä olisi ollut puu kaadettavana, ja miekka suhahti kautta ilman\nrikkoen herttuan kaulavaruksen ja katkaisten hänen päänsä, joka\npallona vieri tien poikki.\n\n-- Korjatkaa heidät kaikki paistinpannuunne! huutaa jymähdytti\nDankwart. -- Nyt on meidän vuoromme käydä aterialle!\n\nHänen ratsumiehensä hyökkäsivät tien kummaltakin puolen vihollisen\nkimppuun, ja heidän miekkansa tuhosivat kaikki, mitä niiden tielle\nsattui. Parisataa baijerilaista sai surmansa, toiset pelasti hurja\npako.\n\nMutta Hagen oli jo noussut maasta, ja hän pudisti pontevasti\nDankwartin kättä.\n\n-- Ei siitä kannata puhua, sanoi Dankwart. -- Veljesten tulee pitää\ntoistensa puolta, kuin olisi oma nahka kyseessä! Ja he ratsastivat\nkiiruusti pääjoukon jälkeen ja saavuttivat pian Gunther kuninkaan ja\nhänen veljensä, jotka hymyssä suin kuuntelivat Volkerin lauluja.\n\nPäivän valjettua he saapuivat rajaseudulle, joka kuului Bechelarenin\nRüdigerin vallan alle.\n\nRajavartija toitotti mahtavasti torveansa, ja airueet kiiruhtivat\nRüdigerin linnaan ilmoittamaan nibelungien tulosta.\n\nSilloin riemuitsi jalo rajakreivi vilpittömästi saadessaan\nvastaanottaa niin arvokkaita vieraita, ja hän kiiruhti viidensadan\nritarin etunenässä matkasta väsyneitä sankareita tervehtimään.\n\n-- Tervetultuanne herrani Etzelin valtakuntaan, huusi hän hilpeästi,\n-- olette sydämellisesti tervetulleet Rüdigerin taloon. Levätkää\nniin kauan kuin suvaitsette ja tyytykää siihen, mitä keittiöni ja\nviinikellarini voi tarjota. Minun osakseni tulee tänään suuri kunnia,\njalot herrat!\n\nRuhtinaat hypähtivät ratsujensa selästä ja syleilivät lämpimästi\ntuota oivaa miestä. Ja Hagen suuteli häntä hilpeästi, ja samoin\ntekivät myös Dankwart ja Volker. Sitten he ratsastivat leikkiä\nlaskien ja iloisesti jutellen Rüdigerin rauhalliseen linnaan, ja kun\nkaunis rajakreivitär Gotelind ja hänen ihmeen suloinen tyttärensä\nviittaillen huusivat heille tervehdyksiänsä, vapautuivat tulijat\nlevottomuudestansa ja kotoinen turvallisuudentunne täytti heidän\nmielensä.\n\nPitkien pöytien ääressä istuivat nyt ritarit ja aseenkantajat\nnopeasti pystytetyissä teltoissa. Mutta ruhtinaat ja mahtavimmat\nsankarit istuivat sisällä talossa kuin perhepöydän ääressä, ja rouva\nGotelind ja hänen tyttömäisen hilpeä tyttärensä istuivat heidän\nseurassansa.\n\nMiehet juttelivat sodasta ja taisteluista ja monenmoisista tulisista\notteluista. Ja Gotelind rouva puheli hymyillen kotielämän rauhasta ja\nlepohetkien suloisesta siunauksesta. Silloin kohotti nuori Geiselher\nhaaveellisena päänsä, ja Gotelindin tytär teki samaten, ja heidän\nkatseensa sulivat yhteen pitkäksi, pitkäksi aikaa, ja heidän ilmeensä\nkävi yhä hämmästelevämmäksi ja riemukkaammaksi.\n\nHagen havaitsi sen ensiksi. Hiljaa hän huomautti siitä Guntherille,\nkuiskaten hänelle: -- Hankkikaapas meille selänkate hunnilaisten\nriemujuhlan varalle, joka meitä odottaa. Liittykää lankoussiteillä\nRüdigerin taloon, silloin saamme oivan liittolaisen avuksemme.\n\nJa Gunther kiinnitti Rüdigerin ja kauniin Gotelindin huomion noihin\nnuoriin ihmislapsiin, ja kaikki he katselivat riemuiten onnellisia\nolentoja, jotka juuri olivat tulleet tietoisiksi lemmestään ja\nvastalemmestä.\n\nSilloin lausui kuningas Gunther lujalla äänellä kesken salissa\nvallitsevaa hiljaisuutta: Suloinen lapsukainen, sano, miellyttääkö\nveljeni Geiselher sinua?\n\nHehkuva puna poskillaan heräsi tyttönen haaveistaan. Hämillään\nhän katseli aterioitsijain hymyileviä kasvoja. Aran metsä vuohen\nkaltaisena hän livahti tiehensä pöydästä ja huoneesta.\n\nSäpsähtäen oli myöskin Geiselher kuullut tuon kysymyksen. Mutta\nvikkelästi nyt hänkin ponnahti pystyyn ja riensi neitosen jälkeen\nsaavuttaen hänet käytävässä. Sylinsä levittäen hän pusersi järkytetyn\ntytön povellensa.\n\n-- Pelkäätkö minua, suloinen impi? kysyi hän.\n\n-- En tiedä, sopersi neitonen.\n\n-- Lemmitkö siis minua hiukan? Oi sano, sano! Ei, et suinkaan vain\nvähäsen! Niin lämpöisesti, että tahdot tulla omakseni, vaimokseni ja\nainaiseksi toverikseni, puhui nuorukainen hellästi. -- Oi, etkö edes\nvastaa! Ja minä kun olen lempinyt sinua ensi näkemisestä lähtien,\nenkä jaksa elää, jos en enää saa sinua nähdä.\n\n-- Sinun täytyy elää! huudahti tyttönen kietoen hennot käsivartensa\nhänen kaulaansa. -- Sinun tulee elää minun lempeni huomassa, oi sinä\nrakas, rakas mies!\n\nSanaakaan he eivät enää saaneet puhutuksi, vaan vahvistivat tulisilla\nsuuteloilla nuorten sydäntensä liiton.\n\nHe palasivat nyt takaisin saliin kädet kiedottuina toistensa\nkaulalle. Ja Gunther vei onnesta autuaan tyttösen Rüdigerin ja\nGotelind rouvan luo. Nibelungit hypähtivät istuimiltaan, ja veljien ja\nystävien muodostamassa piirissä kihlasivat nyt Rüdiger ja Gotelind\nrouva ainokaisen lapsensa Geiselherin morsiameksi.\n\nKihlattujen kunniaksi ei joudettu viettämään turnajaisia eikä\nkansanjuhlia. Liian kallis oli nuorelle kihlaparille niukka\nyhdessäolon aika, ja vanhemmat ja vieraat antoivat heidän\nkahdenkesken liehuilla metsissä ja vainioilla. Yhden ainoan päivän\nhe vain saivat omistaa lemmellensä, eivätkä he mielestänsä saaneet\nkylläkseen osoitetuksi toisillensa rakkautta sanoin ja lahjoin. Alati\nnähtiin heidät tuona päivänä toistensa rinnalla hellissä hyväilyissä,\nja kätensä ristien lausuivat ihmiset:\n\n-- Tuo jos mikä on ihmisonnen, nuoren lemmen ilmetty kuva!\n\nSeuraavana aamuna pärähtivät torvet päivän sarastaessa Rüdigerin\ntalon edustalla. Hei, kuinka aseenkantajat ja palvelijat nyt\nkiiruhtivat talleihin ratsuja noutamaan ja satuloimaan! Teltoissa\nja käytävissä kilisivät kannukset, ritarit lausuivat kiitolliset\njäähyväiset rouva Gotelindille, astuivat ulos päivänpaisteeseen ja\nhypähtivät ratsuillensa. Nyt tuotiin myöskin Rüdiger herran ratsu, ja\ntuo ritarillinen rajakreivi puhui:\n\n-- Arvon herrat, jotka yksinkertaisessa talossani solmitun kihlauksen\njohdosta olette käyneet minulle entistäkin rakkaammiksi, teidän\ntäytyy sallia minun saattaa teitä maan halki suojatakseni teitä\narvovallallani ja asevoimalla raakatapaisten kansain hurjuudelta,\nniin että saavutte onnellisesti Etzelin hoviin, mistä, jos Jumala\nniin suo, yhdessä palaamme jälleen Bechelareniin viettämään iloisia\nhäitä.\n\nSilloin ratsastivat herrat hänen luoksensa ja puristivat kiitollisina\njalon miehen kättä. Sitten etsivät he katseillaan nuorta Geiselheriä.\n\nIsäntä katseli heihin hymyillen. He ymmärsivät hänen tarkoituksensa\nja hymyilivät hekin. Ja Geiselheriä odottamatta lähti retkikunta\nratsastamaan pois linnasta.\n\nTunnin ajan olivat he jo olleet matkalla, kun Geiselher tuli\nratsastaen vaahtoavalla hevosella. Mutta hän ei pysähtynyt\nruhtinaallisten veljiensä luo, jotka ratsastivat rajakreivin\nseurassa, vaan hän kiiruhti Volkerin rinnalle, joka joukon johtajana\nlaulaa raikahdutteli väsymättömän innokkaasti, ja pian kuultiin\nGeiselherin heleän äänen säestävän Volkerin voimakasta laulua ja\nsotaisten säveleiden vaihtuvan hempeiksi, suloisiksi, autuaiksi\nlemmenlauluiksi, joihin vähitellen yhtyivät kaikki retkikunnan\nritarit.\n\nLemmenlaulujen raikuessa saapui ratsasjoukko Kriemhild kuningattaren\nvaikenevaan valtakuntaan.\n\n-- Tämä vastaanotto ei minua miellytä, puhui Hagen nureksien\nveljellensä Dankwartille, kun Etzelin mahtava linna alkoi häämöittää\nheidän edessään. -- Pelkäänpä, että näissä markkinakemuissa tullaan\nenemmän itkemään kuin iloitsemaan.\n\n-- Ei hätääkään! naurahti Dankwart. -- Volker muistaa käytellä\nviulunsa jousta!\n\nRatsastajajoukko tuli heitä vastaan.\n\nVäreistä ja vaakunoista oivalsivat nibelungit, että tulijoina\nolivat kuningas Dietrich Berniläinen[*] ja hänen sankarinsa:\nasemestari Hildebrand, väkevä Wolfhart, Hildebrandin rajuluontoinen\nveljenpoika, rohkea Siegstab, Dietrichin sisarenpoika ja Bernin\nherttua, sekä Helferich, goottien taitava sotapäällikkö.\n\n  [*] Dietrich von Bernin nimellä on itägoottilainen kuningas Teoderik\n  Suuri punoutunut saksalaiseen sankaritarustoon; Bernillä tarkoitetaan\n  Teoderikin italialaista pääkaupunkia Veronaa. Koska kansanrunous ei\n  voinut käyttää väärin keinoin valtaan päässyttä valloittajakuningasta\n  sankarinaan, niin asetti se historialliset tosiasiat päälleen\n  seisomaan ja teki Dietrichistä (Teodoorikista) oikean asian\n  marttyyrin, jonka Otacher (Odovaker) oli karkoittanut Italiasta ja\n  joka maanpakolaisena löysi turvapaikan hunnilaiskuninkaan Etzelin\n  (Attilan) hovissa. Saksalaisessa sankarirunoudessa Dietrich on\n  kuvattu väkevimmäksi ja samalla puhdas- ja helläluontoisimmaksi\n  kaikista satu-urhoista.\n\nIloisin katsein kannusti Hagen Tronjelainen ratsuansa kiiruhtaen\nmaailmankuulua kuningasta vastaan.\n\n-- Tapahtukoon nyt mitä tahansa, riemuitsi Hagen. -- Dietrich sankari\non täällä vasalleinensa!\n\nJa koditon goottilaiskuningas tervehti sydämellisesti Hagen sankaria,\nruhtinaita ja ritareita. Ratsastaen syrjään Gunther kuninkaan ja\nHagenin seurassa hän puhui heille hartaasti varoitellen:\n\n-- Minä tulen varoittamaan teitä, hyvät herrat. Palatkaa kiireen\nkaupalla takaisin ohjakset höllinä, niin että ratsunne liitävät kuin\nlinnut tietänsä takaisin. Yhä vieläkin tuntee Etzelin kuningatar\nitsensä Siegfriedin leskeksi, ja hänen vihansa on hirvittävämpi kuin\nkoskaan ennen. Joka suunnalta on hän kutsunut joukkoja koolle, ja\nniitä on linnassa lukemattomia tuhansia. Saatte uskoa minua, kun\nsanon, etteivät ne ole täällä vain juhlapäivien komeutta lisäämässä.\nMutta Etzel kuningas on kahlehdittu lemmensiteillä, vaikka hän onkin\nperin rehellinen mies ja pitää vieraanvaraisuutta pyhänä. Minä\npuolestani en voi teitä auttaa, sillä Etzel kuningas on ystävän\nuskollisuudella tarjonnut minulle kodittomalle turvapaikan ja apunsa.\n\nVaieten kuuntelivat Gunther ja Hagen jalon miehen varoituksia.\nVaieten ratsastivat he edelleen.\n\n-- Pitäisikö nibelungien lähteä pakoretkelle? sanoi Gunther. -- Ja\nilman miekaniskuakaan? Periäkseen kotimaastaan naisten ja lasten\nikuisen pilkkanaurun? Ennemmin tahdon kuolla, jos en saa luottaa\nsisareni Kriemhildin hyvyyteen.\n\n-- Sisareltanne Kriemhildiltä, sanoi Dietrich vakavasti, -- ei teillä\nole mitään hyvää odotettavissa.\n\nSilloin nauroi Hagen Tronjelainen tuikeasti. -- Saammepa nähdä,\njalo herra, puhui hän, -- mitä hänellä puolestansa on meiltä\nodotettavissa! Vielä me olemme elossa!\n\n-- Olkaa siis varuillanne, kehoitti Dietrich. -- Minulle tuottaisi\nsurua, jos sellaiset ylväät ritarit, joita oivallisempia maailma ei\ntunne, täällä pakanamaassa joutuisivat naisen koston uhreiksi. --\nJa istuen pää pystyssä ratsunsa selässä hän ohjasi nibelungijoukon\nkorkeasta portista Etzelin linnaan, joka oli suuri kuin kaupunki\nja täynnä pylvässaleja ja turnajaiskenttiä, ja kaikki kansa tunki\nlähettyville katsomaan, kun kuninkaan tallivoudit ohjasivat vieraat\nheidän asuntoihinsa.\n\nKalpeana seisoi Kriemhild kuningatar huoneessansa. Kiihkeästi kietoi\nhän käsivartensa ikkunaristikon ympärille, ja hänen povestansa tunki\nesiin valitus: -- Oi sinä unohtumattoman puolisoni muisto, oi te\nkyynelin vietettyjen päivien ajatukset, te kiduttavain öitten tuskat,\noi sinä kaikkein raskain uhri, jonka tein tullessani Etzelin omaksi\n-- palatkaa luokseni, jotta kaikki haavani puhkeaisivat uudestaan\nverta vuotamaan enkä epäröisi ryhtyessäni kostoon, johon minut\nvelvoittaa sinulle tekemäni vala, oi Siegfried, armas sankarini.\nKruunu kiharoillaan, ruhtinaallisesti vaatetettuna ja ylväin ryhdin\nlähti hän ritareittensa ja hovinaistensa ympäröimänä pihalle vieraita\nvastaanottamaan. Nuorta Geiselheriä, joka oli Siegfriedille ollut\nkaikkein rakkain hänen langoistansa, hän tosin suuteli, mutta\nenoansa, Tronjen Hagenia, ei hän tervehtinyt ollenkaan.\n\nKasvot marmori valkeina seisoi Kriemhild hänen edessään ja kysyi\nkylmästi:\n\n-- Tuotteko tullessanne Nibelungin aarteet, jotka minulta riistitte?\n\nSilloin tiesi Hagen, että hänen kuolemantuomionsa jo oli\njärkkymättömästi langetettu, ja ylpeästi hän vastasi:\n\n-- Olisiko minun pitänyt laahata nekin mukanani? Katsokaapa vain\nasetta, jonka olen kuljettanut kupeellani Reinin varrelta hunnien\nmaahan. Vieläkö enempää tekisi teillä mieli?\n\nKuullessaan tuon julkean pilkan puri Kriemhild huulensa verille.\n\n-- Riisukaa aseenne! sanoi hän. -- Täällä ei ole tapana käydä\nasestettuna aterialle.\n\n-- On parempi, että pidämme ne vyöllämme, vastasi Hagen. -- Voisihan\ntapahtua, että pöytään ilmestyy ihmeellisiä otuksia paloiteltaviksi.\n\nSilloin palasi kuningatar linnaan ja käski ritariensa riisua\nvierailta aseet. Mutta nibelungit olivat jo menneet heille asunnoksi\nmäärättyyn saliin, ja ovella istui Hagen ja hänen rinnallansa\nVolker, soittoniekka, ja heillä oli paljaat miekat poikittain\npolvillaan. Täten he sulkivat tulijoilta tien ja katselivat hymyssä\nsuin lähestyviä hunneja, ikäänkuin olisi heidän huviksensa tuotu\nnäytteille villieläimiä.\n\nKriemhild tarkkasi ikkunastansa tuota pilkantekoa. Hän huusi nyt\nluokseen uskollisimmat ritarinsa, ja nähdessään kuningattarensa\nnyyhkyttävän tuskasta lupasivat he seurata häntä ja täyttää hänen\nkäskynsä. Silloin lähti Kriemhild nopeasti heidän edellänsä pihaan.\n\n-- Tuolla tulee kuningatar, sanoi Volker herra. -- Olipa kuinka\ntahansa, niin meidän täytyy kumminkin nousta paikoiltamme.\n\n-- Teloittaja siellä lähestyy, sanoi Hagen. -- Enkä ole koskaan kuullut\nkenenkään kumartavan vapaaehtoisesti teloittajallensa.\n\nJa Volker vastasi nauraen: -- No hyvä, istukaamme sitten. Minä pysyn\nteidän toverinanne.\n\n-- Kiitän teitä, sanoi Hagen, ja hänen äänessään soinnahti liikutuksen\nsävy, -- varmaankin ensi kerran hänen elämässään. -- Kutiin teitä,\nrakas toveri, että olette minulle niin uskollinen.\n\nMutta Volker vastasi: -- Ei missään maailman ääressä ole koskaan\nnähty ritaria, joka olisi ollut herrallensa uskollisempi kuin te.\nMitä uskollisuus merkitsee -- ei mielistelevä uskollisuus, joka\nsiroittelee ruusuja herransa tielle -- ei, vaan tuo tuikea tunne,\njoka uhmailee kuolemaa ja paholaista -- sen olen oppinut teiltä.\n\nAivan Kriemhildin kasvojen edessä he ojensivat toinen toiselleen\nvoimakkaat kätensä.\n\nYlväänä seisoi kuningatar tronjelaisen sankarin edessä, ja säihkyvin\nsilmin hän katsoi vihaamaansa mieheen.\n\n-- Minä kysyn teiltä, Tronjen herra Hagen, lausui hän, näiden\nsankareitteni kuullen: tunnustatteko, että olette riistänyt\npetoksella minulta Nibelungin aarteet?\n\nJa partaansa nauraen vastasi Hagen: -- Se oli hupaisa kepponen, jota\nen ikipäivinä osaa katua.\n\n-- Tunnustatteko myöskin, jatkoi kuningatar yhä lujemmalla äänellä, --\nolevanne se kirottu mies, joka salaa murhasi herrani Siegfriedin?\n\nJa Hagen vastasi: Mitä varten toistatte kaikki nuo vanhat kaskut?\nTietysti minä olen sama Hagen kuin ennenkin, kiireestä kantapäähän\nja joka sormen nenään. Ja jos teidän olisi mahdollista vieläkin\nkerran solvaista kuninkaani Guntherin puolisoa, niin surmaisin minä\nsankarinne vielä toistamiseen.\n\nVeljeni olen tänne kutsunut enkä sinua, huusi Kriemhild kiihkeän\nvihan vallassa. Henkipatto olkoon pelkuri salamurhaaja! Tuokaa\nminulle hänen päänsä, miehet! Hagen ei edes noussut paikaltansa. Hän\nhypisteli vain kalpansa kahvaa, ikäänkuin se olisi ollut harpunkaula,\nja Volker kilahdutti peukalolla ja etusormella säiläänsä kuin\nviuluaan virittääkseen.\n\nTuo kylmäverisyys lamautti hunnilaisritarien rohkeuden, ja he\nkuiskuttelivat keskenänsä ja ehdottivat kuningattarelle: --\nOdottakaa otollisempaa aikaa! Etzel herra voisi vihastua meihin, jos\nsurmaisimme hänen vieraansa, ennenkuin hän on heitä tervehtinyt ja\nsaanut nähdä kasvoista kasvoihin nuo satujen sankarit.\n\nLuoden halveksivan katseen ritareihinsa käännähti kuningatar linnaa\nkohden ja palasi vaieten sisään.\n\nYö saapui ja hiljaisuus vallitsi uhkeassa linnassa ja avaralla\nkartanolla ja jättimäisissä pylvässaleissa.\n\nNihelungit nukkuivat jo, sillä he aikoivat seuraavana aamuna mennä\ntervehtimään mahtavaa hunnilaiskuningasta.\n\n-- Levätkää huoleti, rakkaat herrat, oli Hagen sanonut heille, --\npainajaista pelkäämättä. Minunlaiseni vanhus ei kaipaa unta, ja minä\nhuolehdin kyllä turvallisuudestanne.\n\nMutta Volker oli mitään puhumatta jäänyt hänen seuraksensa, ja nyt\nhe istuivat yhdessä saliin johtavilla portailla tuijottaen yön\npimeyteen.\n\nJa sitten otti ritarillinen soittoniekka viulunsa esiin ja nosti sen\nhiljaa poskellensa. Kaukaisessa hunnien maassa hän soitti kotimaasta\nja Reinvirrasta, ja hänen soittonsa oli kuin tervehdys kultaiselle\nelämälle.\n\nUnetonna seisoi Siegfriedin leski korkean holviakkunansa ääressä\ntuijottaen alas vartiossa oleviin sankareihin. Hänen katseessaan oli\nkuin salaman uhkaa, ja se iski Hageniin, niin että tämä katsahti\nylös ja havaitsi Kriemhildin varjon akkunassa. Silloin tarttui hän\nkuin leikitellen Balmungiin, jonka hän oli anastanut kuolleelta\nsankarilta, ja hän piti sen kahvaa koholla ylöspäin, niin että siihen\njuotettujen jalokivien kimmellys sattui kuningattaren silmiin ja hän\nkirkaisi tuskasta tuntiessaan Siegfriedin aseen.\n\nHagenin nauru kajahti halki yön pimeyden. Äkkiä nähtiin pihan poikki\nkiiruhtavan asestettuja miehiä, jotka äkillisen kauhun valtaamina\npakenivat piilopaikoistansa. Hagen vihelsi ja sähisi heille, aivan\nkuin rottia karkoittaakseen.\n\n-- Hunnilaista unilääkettä, sanoi hän, viitaten pakeneviin\nmurhamiehiin.\n\nSilloin keskeytti Volker viehkeät kotimaanlaulunsa, tarttui\npontevammin jouseen ja raiutti ilmoille mahtavan sota- ja\nsankarilaulun, niin että nukkuvat nibelungit unessa mutisivat: --\nVolker valvoo...\n\n\n\n\nKUINKA KRlEMHILD HOUKUTTELI BLÖDELIN SURMAAMAAN NIBELUNGIEN\nASEENKANTAJAT, KUINKA HAGEN SURMASI ETZELIN POIKASEN ORTLIEBIN JA\nKUINKA NIBELUNGIRITARIT TAISTELIVAT PYLVÄSSALISSA.\n\n\nSinä yönä taukosi Kriemhild rouva kyyneleitä vuodattamasta. Sinä\nyönä, jolloin Hagen pilkaten näytti hänelle Balmungia, karkoitti hän\nviimeisetkin lempeämmät tunteet mielestään.\n\nHän ei saanut hetkeksikään unta silmiinsä, eikä hän edes riisunut\npäiväpukineita yltänsä. Rauhatonna käyskenteli hän huoneissansa,\nyhä uusia suunnitelmia miettien ja hyläten, sillä mikään niistä ei\nhänestä tuntunut kyllin julmalta kaikkien ilkitöiden sovittamiseen.\nHän meni Etzel kuninkaan luo tämän makuuhuoneeseen, muistutti häntä\nhänen valastansa ja rukoili: -- Jättäkää nibelungit minun valtaani!\nJa jos ette tahdo rikkoa vieraanvaraisuuden lakia, niin luovuttakaa\nminulle vain tuo yksi, Tronjen Hagen, joka on tuottanut minulle\nkuolettavaa tuskaa ja jota emme ole tänne kutsuneet. Te ette näe\nminun enää nauravan, suuni ei ole enää koskaan suuteleva teitä, jos\nkieltäydytte täyttämästä tämän pyyntöni.\n\nMutta Etzel kuningas sanoi: -- Yhdentekevää, olenko kutsunut hänet\nnimeltä mainiten tai en, hän kuuluu kuitenkin Gunther kuninkaan\nseurueeseen, ja vieraanvaraisuuden laki on pyhä. Ainoastaan se, joka\nmiekkaan tarttumalla hukkaa oikeutensa vieraanvaraisuuteen, sen\nmiekka tuhotkoon. Anna heidän ensin palata kotimaahansa, niin sitten\njulistan minä heille sodan ja tuhoan heidät kaikki. Mutta täällä\nkotona haluan iloita maineikkaiden vieraitteni seurasta!\n\nSilloin lähti Kriemhild kuningatar jatkamaan levotonta kulkuansa,\nkunnes hän aamun sarastaessa kohtasi Dietrich Berniläisen.\nTuo koditon uros käyskenteli myöskin yksin hautoen haikeita\nkuninkaanajatuksia. -- Oi suuri sankari, puhui Kriemhild hänelle, --\nminä toimitan teille satatuhatta ritaria ja aseenkantajaa, niin että\nvoitte valloittaa takaisin kuningaskuntanne, jos te autatte minua\nsaamaan valtaani tuon yhden ja ainoan miehen, Hagen Tronjelaisen,\njoka tappoi herrani Siegfriedin ja murhasi minun sieluni.\n\nHämmästyen silmäili goottilaiskuningas häntä.\n\n-- Mitä rohkenettekaan ehdottaa ritarismiehelle, Kriemhild rouva?\nhän vastasi. -- Minä en petä ystäviäni, vaikka tarjoaisitte minulle\nkymmenen kuningaskuntaa.\n\nSilloin lähti kuningatar vaeltamaan edelleen linnassansa ja hän\nkohtasi tiellään Etzelin ahnaan veljen Blödelin ja lankesi hänen\njalkojensa juureen kädet rukoilevasti kohotettuina.\n\n-- Auttakaa minua, Blödel rakas, ja vapahtakaa minut elämäni tuskasta.\nJos toimitatte tuon pilkkaajan Hagen Tronjelaisen elävänä minun\nkäsiini, niin täytän teille hänen panssarinsa kullalla.\n\nHunnilaispäällikön kapeat silmät säihkyivät. Mutta Etzelin\nvihastumisen pelko oli voimakkaampi kuin hänen kullanhimonsa, ja hän\nvastasi hätäisesti:\n\n-- Etzel kuninkaan käsky kuuluu: Ainoastaan sen, joka miekkaan\ntarttumalla hukkaa oikeutensa vieraanvaraisuuteen, tuhotkoon miekka.\nMinä olen aina valmis auttamaan teitä, kuningatar, kun en vain joudu\nrikkomaan kuninkaan lakia vastaan.\n\nSilloin huudahti Kriemhild sukkelasti; Minäpä tiedän keinon,\nja jos suostutte sitä käyttämään, niin lahjoitan teille kolme\nlinnaa ja runsaasti hedelmällistä laidunta ja annan suloisimman\nhovineitosistani teille vaimoksi. Hei, Blödel, haluatteko auttaa\nminua?\n\nNyt ei tuo ahnas mies enää voinut häntä vastustaa. -- Haluan kyllä,\nvastasi hän, -- näyttäkää minulle keino.\n\nJa silloin Kriemhild neuvoi häntä:\n\n-- Kun sankarit tänään tulevat juhla-aterialle, aterioitsevat\nnibelungien aseenkantajat eri salissa, ritareista kaukana. Menkää\nmiehinenne heidän luoksensa, ikäänkuin pitääksenne silmällä\ntarjoilua, ja huolehtikaa siitä, että miehenne riitaantuvat\nmuukalaisten kanssa, niin että muukalaiset katsovat heitä loukatun\nja tarttuvat miekkoihinsa. Kiiruhtakaa sitten kuninkaan pöytään\naterioivien luo ja nuhdelkaa Hagenia hänen aseenkantajiensa\nkurittomuudesta. Kun tuo kiivasluontoinen mies kuulee miestensä\nolevan vaarassa, tarttuu hän korskeasti miekkaansa Etzel kuninkaan\nsilmien edessä, ja silloin täytyy kuninkaan antaa käsky, että\nvierasrauhan rikkoja on riisuttava aseista. Käykää silloin häneen\nkäsiksi, niin että hän ei pysty liikahtamaankaan, ja tuokaa hänet\nvangittuna minun luokseni.\n\nNopeasti vannoi Blödel täyttävänsä hänen pyyntönsä, ja he erosivat\npikaisesti, sillä aurinko kohosi jo taivaalle.\n\nNyt nousivat myöskin Hagen ja Volker vartiopaikaltaan ja ojentelivat\njäykistyneitä jäseniään.\n\n-- Huomenna on juhannuspäivä, naureskeli soittoniekka, -- ja tänään\nvietetään aattoa.\n\n-- Juhannuspäivänä, sanoi Hagen Tronjelainen, -- surmasin minä\nSiegfriedin.\n\n-- Te teitte sen uskollisuudesta kuningatartanne kohtaan, vastasi\nVolker tyynesti, -- ja minä pysyn alati toverinanne.\n\nSitten he menivät sisään nukkuvia herättämään. Hilpeinä hypähtivät\nnibelungit vuoteiltansa ja rupesivat pukeutumaan. Hagenin neuvosta he\nvarustautuivat lujimmilla panssaripaidoillaan lähtiessään hoviin.\n\nEtzel kuninkaan kuuluisimmat sankarit tulivat heitä vastaan ja\nottivat heitä kädestä. Ja Dietrich Berniläinen talutti Guntheria ja\nHagenia, mestari Hildebrand Gernotia, rajakreivi Rüdiger Geiselheriä,\ntyttärensä sulhasta, väkevä Wolfhart voimakasta soittoniekkaa\nVolkeria. Ja Rüdigerin ja Dietrich Berniläisen ritarit taluttivat\nnoita tuhatta nibelungiritaria, jotka kuuluivat kuningasten\nseurueeseen.\n\nNiin asteli tuo uhkea kulkue juhlasaliin, jonne juhla-ateria oli\nkatettu, ja hunnilaiskuningas lausui hilpein sanoin kuuluisat\nvieraansa tervetulleiksi.\n\n-- Niin saan siis vihdoinkin nähdä teidät kasvoista kasvoihin, hän\nhuusi iloisesti, -- kaikki teidät jalot sankarit, joiden tekoja\nsankaritarut eivät ylistämästä lakkaa. Toivon vain, että vastedes\nminunkin nimeni niissä mainittaisiin, läheisesti vaiheisiinne\nkietoutuneena.\n\nJa hän meni ruhtinaita vastaan ja syleili heitä veljellisesti ja\nlähestyi sitten heidän sankareitaan, heitä suopeasti tervehtien.\n\nSitten hän antoi merkin tarjoilun aloittamisesta, ja Kriemhild istui\nkultaisella istuimella Etzel kuninkaan vieressä, ja Hagen istui\nkaukana hänestä pöydän toisessa päässä.\n\nKuninkaallinen oli tuo ateria todella ja maailman mahtavimman\nhallitsijan arvon mukainen. Pöytään kannettiin kokonaisia hirviä ja\nkarhun neljänneksiä, puhvelin selkäpaloja ja villisian liikkiöitä,\nlisäksi kalkkunoita, fasaaneja ja riikinkukkoja, syöttöhanhia ja\nkanoja sekä kaloja kaikenlaisia, mitä Tonava vain tuotti; siikoja ja\nahvenia, taimenia ja makrilleja. Siinäpä vasta herkuteltiin, niin\nettä leukaluut rusahtelivat, ja janon sammuttamisesta huolehtivat\nkullankeltaisella Tokaijin viinillä täytetyt hopeakannut. Mutta\nhunnilaiset ritarit söivät erillään kristityistä ritareista omia\ntapojansa noudattaen.\n\nSilloin tapahtui, että hunnilaiskuninkaan veli Blödel nousi\nkesken ateriaa paikaltansa mennäksensä muka katsomaan, saivatko\nnibelungien tuhannet aseenkantajat ja palvelijat osansa herkuista.\nMutta pihalla oli viisisataa asestettua miestä häntä odottamassa,\nja he menivät hänen kanssaan siihen kauempana sijaitsevaan saliin,\nmissä nibelungien palvelusmiehet aterioitsivat. Siellä istui\nHagenin rajuluontoinen veli Dankwart miesten seurassa aterioivista\nhuolehtimassa, panssari yllään ja asestettuna.\n\nTervehtimättä kävivät hunnit sisään. Nähdessään miehet, jotka\naseettomina, liinamekot yllään, istuivat aterioimassa, alkoivat he\nnauraa ja pilkkailla.\n\nSyöntinsä keskeyttäen silmäili Dankwart heitä karsain katsein.\n\n-- Tehkääpä hyvin, virkahti hän Blödelille, -- ja toimittakaa nuo\napinanne täältä pois, sillä niiden typerät naamat vievät meiltä\nruokahalun.\n\n-- Kuinka teidän päähänne pistääkään tervehtää meitä pilkkapuheilla,\nkun me saavumme luoksenne ystävällisissä aikeissa? vastasi\nBlödel kiihtyneenä. -- Ja jos luulette, että oma irvistelynne on\nmiellyttävää nähdä...\n\nNousten paikaltansa kysyi nyt Dankwart: -- Haluatteko te saada\nselkäänne?\n\n-- He käyvät meidän kimppuumme! huusi Blödel. -- He rikkovat\nkotirauhan linnassamme! Hei miehet, iskekää heidät maahan!\n\nNuo sanat olivat viimeiset Blödelin huulilta. Salaman tavoin\noli Dankwartin miekka iskenyt hänen kaulaansa, niin että hänen\npäänsä pyörähti maahan. Raivonhuuto kajahti kautta salin. Miekat\npaljastettuina hyökkäsivät hunnit aseettomien pöytävierasten kimppuun.\n\n-- Hei pojat, huusi Dankwart jyrisevällä äänellä, näyttäkääpä olevanne\nnibelungien miehiä! Hei, nythän me leikimmekin kylämarkkinoita!\nOttakaa jakkarat, rikkokaa pöydät, murtakaa ristikot ikkunoista!\nIskekää maahan nuo koirat!\n\nSilloin lyötiin pöydät palasiksi ja nibelungit iskivät niillä kuin\nnuijilla hyökkääjiä päähän, ja suojaten itseään jakkaroilla he\nsaivat hengiltä nelisensataa miestä. Mutta viimeinen satakunta tunki\npois salista apua huutaen, ja heille, tuli avuksi monituhatlukuinen\nhunnilaisjoukko, joka raivoisana hyökkäsi saliin. Sulkanuolilla\nampuivat he keskelle salissa vallitsevaa sekamelskaa, surmasivat\nlukemattomia kaukaa heitetyillä keihäillänsä, ja haavoittuneet he\npistivät kuoliaaksi kämmenenlevyisillä miekoillansa.\n\nVielä kerran kohotti Dankwart mahtavan äänensä: Nibelungit, hei,\nuljaat nibelungit!\n\nMutta vastausta ei enää kuulunut. Lattialla makasivat kaikki\nverissään, nuo uljaat, nuoret miehet, jotka pöydin ja jakkaroin\nolivat reiniläiseen tapaan puolustautuneet viimeiseen hengenvetoon\nsaakka. Ja riemusta ulvoen hyökkäsivät nyt hunnit Dankwartin\nkimppuun, ahdistellen tuota yhä murtumatonta sankaria.\n\nNopealla katseella tämä arvosteli, pitkältäkö oli ovelle. Ja äkkiä\nhän painoi kypäräpäänsä alas kuin sonni sarvensa, ja hyökäten\neteenpäin miekkaansa heilutellen hän tuhosi tieltään vihollisia,\nniin että näiden veri pursui yli hänen haarniskansa. Ja joskin hänen\nkypäränsä ja panssarinsa saivat valtavia kuhmuja, tunki hän kumminkin\nsokeasti eteenpäin, raivasi itselleen tien ovelle ja kiiti eteenpäin.\n\nMutta Etzel kuninkaan salissa ei tiedetty mitään tuosta linnan\ntoisessa osassa käydystä, tappelusta. Hunnilaiskuningas oli antanut\nnoutaa luokseen poikasensa Ortliebin, jonka ylpeä isä nyt asetti\neteensä pöydälle, huutaen kasvot ilosta loistavina vieraillensa:\n\n-- Katsokaapa tätä kruununi ja maitteni perijää! Minä pyydän teitä,\njalot herrat, juomaan Etzelin pojan Ortliebin maljan. Tulkoon hänestä\nhallitsija ja sankari, vielä mahtavampi kuin isänsä!\n\nSilloin huusi Hagen Tronjelainen pöydän päästä äreästi:\n\n-- Minusta tuo miehenalku näyttää hiukan liika hintelältä, ja minä\nihailen vain voimaa!\n\nEtzel kuninkaan otsalle kohosi kiihkeä puna. Mutta kuninkaallista\nmielenmalttia osoittaen hän vastasi poikaa hellästi hyväillen:\n\n-- Te istutte liian kaukana, Hagen herra, voidaksenne nähdä kuinka\nvankkaa rakennetta Ortlieb poikanen on. Lähetän hänet luoksenne, niin\nettä voitte huomata erehdyksenne ja ritarillisesti tunnustaa sen. Ja\nhän käski pojan mennä Hagenin tykö.\n\nMutta Kriemhild, joka oli käynyt kuolonkalpeaksi kuullessaan tuon\nuuden loukkauksen, kuiskasi jotakin poikaselle ja pisti omasta\nkädestänsä hänen sormeensa sormuksen. Sitten juoksi poikanen\nhilpeästi hypellen Hagenin luo ja kurotti häntä kohden kätensä, ja\nvihasta vavisten tunsi Hagen korun kuningas Nibelungin sormukseksi.\n\n-- Mitä kullannuppu haluaa? kysyi sankari mairitellen, vaivoin\nraivoansa hilliten.\n\n-- Katsokaas, huudahti poika, -- te sanoitte ihailevanne vain voimaa.\nMutta äiti sanoi, että tämän sormuksen nähdessään oli teidän\nkuningattarennekin kumartunut tomuun saakka. Hei, vasalli, tehkää\ntekin samoin!\n\nKuin halvautuneena istui Hagen tuijottaen sormukseen. Hänen edessään\nseisoi Kriemhildin nauruhuulinen vesa.\n\nSilloin paiskattiin salin ovi äkisti auki, niin että sen molemmat\npuolikkaat lennähtivät seinälle, ja kynnykselle ilmestyi\npanssaripukuinen mies, hengästyneenä, haarniska täynnä kuhmuja ja\nläpiä, hurmeesta höyryävänä.\n\nJa panssaripukuinen mies kiljaisi hurjasti: -- Avuksi, nibelungit!\nAvuksi minulle, Dankwartille! Teidän aseenkantajanne ja palvelijanne\novat surmatut. Ei ainuttakaan ratsupalvelijaa ole enää hengissä.\nViholliset ovat kintereilläni! Olen surmannut satoja, mutta tuhansia\non takanani!\n\nHagen, Hagen! Avuksi, veikko! Dankwart huutaa sinua! Ja vielä kerran\nkajahti salin halki huuto: Hagen -- Hagen!\n\nSilloin heräsi Hagen tajuihinsa ja nosti katseensa kuningas\nNibelungin sormuksesta.\n\nJa hän kohotti kätensä, joka piteli Balmungin kahvaa. Hiljainen\nsuhahdus kävi ilmassa. Silloin seisoi Ortlieb poikanen päätönnä\nsalissa, ja kurottaen molemmat kätensä ylös hän vaipui maahan.\n\nYhden ainoan äännähdyksen päästi Etzel kuningas. Se oli kuin villin\neläimen karjahdus.\n\nJa tuo huuto sai kaikki salissa olijat ponnahtamaan pystyyn ja miekat\nlennähtämään esiin huotrasta.\n\n-- Herra kuningas, kuulkaa minua! huusi Gunther. -- Teidän\npalvelusmiehenne ovat loukanneet vieraanvaraisuuden lakia! Me emme\nolleet rikkoneet millään teolla teitä vastaan. Suojelkaa meitä, niin\nettä voimme sopia kohtuudenmukaisesta hyvityksestä.\n\nMutta jo kävivät hunnit vieraitten kimppuun, ja pihalta kajahti\nheille vastauksena Dankwartia takaa ajaneiden joukkojen kimakka\nsotahuuto, kun nämä nyt pyrkivät saliin.\n\n-- Vartioitkaa ovea! huutaa jymähdytti Hagen. -- Älkää päästäkö ketään\nsaliin! Täällä sisälläkin on meillä työtä tarpeeksi!\n\nJa Balmungiansa heilutellen ja sillä iskuja jaellen hän raivasi\nitselleen tien herrojensa luo, ja Volker, soittoniekka, käytteli\nviulunjousen asemesta nyt mahtavaa käyrää miekkaansa, ja pyöritellen\nsitä kiekkona hän kiiruhti ovelle Dankwartille avuksi.\n\nRinnakkain seisoivat nyt molemmat sankarit, Dankwart ja Volker, oven\nulkopuolella, ja ken portaita pyrki ylös, siihen iskivät heidän\nmiekkansa, lennättäen niin ritarit kuin aseenkantajat halkaistuin\npäin portaita alas.\n\nVielä kerran korotti Gunther äänensä ja huusi: -- Kuulkaa minua, herra\nkuningas! -- Mutta Etzel oli kuin tajutonna vaipunut poikansa ruumiin\nviereen.\n\nSilloin tarttui myöskin Gunther kuningas miekkaansa, ja Gernot\nja Geiselher, hänen veljensä, tekivät samaten, ja nuo tuhat\nnibelungiritaria, jotka olivat heitä seuranneet, välkyttelivät\nkalpojansa kierrellen salia ja iskien maahan kaikki, jotka\nheidän kimppuunsa kävivät, ja tallaten jalkoihinsa kuolleita ja\nhaavoittuneita.\n\n-- Heijaa, te kunnon toverit, huusi Tronjen Hagen, -- nyt on henki\nkyseessä! Älkää luovuttako sitä hevillä! He tiesivät kyllä varsin\nhyvin, kaikki nuo nibelungit, ettei heille ollut tarjona pelastumisen\nmahdollisuutta. Ja kun ei heillä enää ollut mitään hukattavana, niin\nhe kävivät otteluun kuin karkeloon. Kenen kalpa katkesi, se turvautui\nkouriinsa ja singahdutti kypäräpeitteisiä päitä kohden seiniä,\nmurskaten kallot suojuksineen. Kammottava melske kävi salissa, ja\nsinne johtavilta portailta kajahtelivat Volkerin ja Dankwartin iskut.\n\nLiikkumattomana kuin marmorikuva istui Kriemhild pöydän ääressä --\nkuin kaikkien unohtamana. Silloin havaitsi Dietrich Berniläinen\ntuon kalpean, äänettömän naisen, ja hän hyppäsi pöydälle ja korotti\näänensä, niin että se torventoitotuksena kajahti taistelevien korviin.\n\n-- Hei te ritarit ja sankarit, hän huusi, -- oletteko jo unohtaneet\nsivistyneet tavat! Nainen on täällä keskellä taistelun tuoksinaa!\nKeskeyttäkää jo! Totelkaa käskyjäni!\n\nJa kun taistelu ei heti tauonnut, huusi hän vielä kerran, ja hänen\näänessään kajahti kammottavaa uhkaa:\n\n-- Miekat lepoon! Minun vihani uhalla! En ole vielä päästänyt\nsankareitani tuohon otteluun, mutta jos ette hyvällä tottele minua,\nniin kuuluu tässä toista! Tuon kuuli Gunther kuningas, ja hyppäsi\nhänkin pöydälle ja huusi taisteleville:\n\n-- Seis nibelungit! Kuulkaa mitä Dietrichillä, goottien kuninkaalla,\non teille sanottavana! Käskijänä olen minä täällä yksin!\n\nSilloin laskivat kaikki taistelijat veriset miekkansa lepoon, ja\nvoimakas helpotuksen henkäys kävi läpi koko salin.\n\nMutta hiljaisuuden tultua puhui Bernin Dietrich:\n\n-- Ritarina minä vaadin, että te sallitte Kriemhild kuningattaren\nesteettömästi poistua täältä, ja samaten Etzel kuninkaan, hänen\npuolisonsa. Minä seuraan heitä gootteineni ja samoin Rüdiger yhdessä\nBechelarenin ritareiden kanssa.\n\nJos ette suostu tähän hyvällä, niin täytyy minun pakottaa teidät\nsiihen vasten tahtoanne, ja Bernin ja Bechelarenin sankarit tulevat\nantamaan teille paljon tekemistä.\n\n-- Me suostumme siihen, vastasi Gunther kuningas, -- sillä Bernin ja\nBechelarenin ritareilta on meidän osaksemme tullut pelkkää hyvää,\nemmekä me tahtoisi maksaa sitä miekaniskuilla.\n\nSilloin laski Dietrich Berniläinen kätensä Kriemhild kuningattaren\nympärille, ja Etzel otti poikansa ruumiin.\n\nHagen yritti estää sitä, mutta Gunther käski hänen luovuttamaan\nruumiin, ja Hagen Tronjelainen totteli, mutta vetäisi kumminkin\njähmettyneestä lapsensormesta salaa kuningas Nibelungin sormuksen.\n\n-- Kuningattarelleni Brunhildille sinä olet tuottanut sanomattomia\nkärsimyksiä, kirottu sormus, puhui hän synkeästi. Minä otan sinut\nhuostaani, kuten otin Nibelungin aarteetkin. Ja hän pani sormuksen\nsormeensa.\n\nRyhdiltään jäykän kuninkaallisena kulki Kriemhild Dietrichin\nkäsivarren tukemana ohi taistelijain rivien. Etzel seurasi häntä\nvavahtelevin huulin, sylissään poikansa maalliset jäännökset. Heidän\nrinnallaan ja jälkeensä astelivat ääneti Dietrichin sankarit ja\nRüdiger ritareineen. Volker ja Dankwart laskivat myöskin miekkansa\nlepoon heidän ehdittyään ovelle ja päästivät heidät kaikki\nesteettömästi portaita alas pihaan.\n\nTuon havaitsi muuan hunnilainen ritari, ja hän yritti puikahtaa\nmukaan. Mutta Volker huusi nauraen: -- Sinun pääsi vain pääsee ulos,\njos kaipaat raitista ilmaa! -- Ja hän katkaisi käyrällä miekallansa\nmieheltä kaulan, niin että pää lensi silmät mulkoilevina pihaan\nihmisjoukon keskelle.\n\nSilloin tekivät pihaan kokoontuneet hunnilaisjoukot uuden rynnäkön\nportaille, niin että molemmat ovenvartijat töin tuskin pystyivät\npitämään puoliansa. Mutta Volkerin hilpeä nauru ei silti vaiennut.\n\n-- Tervetuloa vain, hän hihkaisi, -- tulkaa katsomaan, mitä\nvain kerran saa nähdä. Kalpaa Volkerin täällä nyt näytetään ja\nkäytetään! Heijaa, jokos sen kurkkuhusi sait! Ja salissa huusi Hagen\nhirvittävästi nauraen:\n\n-- Nythän me olemme oikein omissa oloissamme! Nyt tässä saadaan\ntanssia ja hypiskellä oikein mieltä myöten! Toimeen, kunnon toverit,\n-- valitkaa tanssikumppaninne!\n\nJa miekat lensivät ilmaan, ja kuninkaat aloittivat karkelon.\nHei, kuinka monta kaulaa katkaisi Guntherin kalpa, hei, kuinka\nväkevä Gernot tukehdutti lukemattomat tanssitoverinsa raudanlujaan\nsyleilyynsä, kuinka nuoren Geiselherin säilä hyppeli jaellen\nkuolettavia iskuja. Hei, hei, millä innolla Siegfried vainajan\nBalmung Hagenin kädessä säesti karkeloa!\n\nJa kun nibelungiritarit näkivät, mitä heidän herransa saivat aikaan,\nsilloin eivät hekään säästäneet iskujaan ja pistojaan. Ken\nkaatui, se piti kohtalonsa hyvänään ja innosti vielä kuollessaankin\ntaistelutovereitaan. Ja he ajelivat hunneja salissa ristiin rastiin\nja seinämiä pitkin, ja he saavuttivat viholliset miekoillaan heidän\nkilpiensä takaa, niin että he pian saivat kiipeillä ruumiskasoilla.\n\n-- Puolustautukaa, pelkurit! huusi Hagen, kiitäen tuon verinäytelmän\nkiihdyttämänä halki salin. -- Ettekö ole kuulleet, että markkinat\neivät koskaan pääty ilman kunnon käsirysyä? Pitäkää puolenne, ämmät!\nHauskuutta ei saa päästää kesken loppumaan.\n\nMutta yksikään käsi ei enää noussut puolustautumaan. Aseet palasina,\njäsenet ruhjottuina lepäsi tuhatkunta hunnilaisritaria salissa\nsammunein silmin. Ruumiskasoista kuului vielä ähkynää, mutta\nainoakaan käsi ei enää kohonnut vastarintaan. Silloin pyyhkivät\nnibelungit veriset miekkansa vihollisten viittoihin ja työnsivät\nne helpotuksesta hengähtäen takaisin huotraan. Ja tuo äkillinen\nhiljaisuus tuntui heistä niin oudolta, että heistä tuntui kuin\nolisivat he vajonneet meren pohjaan, ja he katselivat toisiansa\njärkytetyin mielin, laskien ketkä heistä olivat säästyneet kuolemasta.\n\nMutta ovelta kajahteli yhä Volkerin hilpeä kutsu: -- Joutukaa,\njoutukaa! Tulkaa Volkerin kalpaa katsomaan! Sen ihmeen vain kerran\neläissään nähdä saa!\n\n\n\n\nKUINKA NIBELUNGIT PILKKASIVAT ETZEL KUNINGASTA, KUINKA IRING\nHYÖKKÄSI SALIIN JA SAI MIEHINEEN SURMANSA, KUINKA KRIEMHILD ANTOI\nSYTYTTÄÄ SALIN TULEEN JA NIBELUNGIT JOIVAT VERTA, JA KUINKA RÜDIGER\nKRIEMHILDIN KÄSKYSTÄ UHRASI HENKENSÄ, KUOLLEN YHDESSÄ VÄKEVÄN\nGERNOTIN KANSSA.\n\n\nNibelungiritarit höllittivät hehkuvat panssarinsa.\n\nSilloin kohosi moni mahtava povi syvään henkeä vetäen, ja moni\nkäsi tunnusteli haavoja, jotka taistelun vimmassa olivat jääneet\ntarkkaamatta.\n\nGunther kuningas silmäili sankariensa piiriä. Hänen kasvonsa olivat\nvakavat, mutta hänen silmistään säihkyi hilpeä hohde, kun hän puhui:\n\n-- Rakkaat toverit, kiitos teille! Huomenna olemme ehtineet\nkesäpäivänseisaukseen, ja monelle se meistä kenties merkitsee\nelämämme päätekohtaa. Moni paha ajatus on saattanut vuosien kuluessa\nsaada sijaa aivoissamme, moneen huonoon tekoon on kätemme voineet\njoutua syylliseksi. Rakkaat toverit, tänään me sovitamme kaikki.\nTäällä ei ole pappia antamassa meille synninpäästöä. Mutta Jumala\nantaa meille syntimme anteeksi, jos hän näkee, että me olemme\nmiehiä, todellisia miehiä, joiden rohkeus kasvaa vaaran mukana,\n-- miehiä, jotka puolustavat Jumalan meille suomaa henkeä siksi\nkunnes kuolonkaihi pimittää katseemme, vaikkapa lopuksi kynsin ja\nhampain. Ja tänä raskaana hetkenä, jolloin kuolema kutsuu meitä\nloppukarkeloon, muistutan minä teille: Jumala, joka rakastaa kaikkia\nhyveitä, rakastaa myöskin rohkeutta! --\n\nSilloin tuntui nibelungeista kuin olisivat he kokoontuneet\nrukoushetkeen.\n\nHartauden katkaisi nuori, uljas Geiselher huutaen:\n\n-- Lakaiskaa tanssilava! Tilaa seuraavalle karkelolle! Hypellessämme\nme kompastumme niihin, jotka ovat piiristä suistuneet maahan. Tehkää\ntilaa, sanon minä, ja heittäkää ruumiit ulos salista! Sankarit\ntunsivat hänen olevan oikeassa, ja he kantoivat kaatuneiden kasat\novelle ja alkoivat voimakkain käsivarsin heitellä ruumiita portaita\nalas pihaan, keskelle Etzel kuninkaan väkeä, joka nyt kirkuen\nhajaantui nähdessään seitsemisentuhatta surmattua lentävän ulos\novesta.\n\nHunnit kohottivat hirvittävän ulvonnan, nähdessään veljiensä ja\nystäviensä palaavan sellaisessa tilassa, eivätkä he tahtoneet tyytyä\ntuohon häväistykseen. Silloin otti Volker suunnattoman keihään ja\nsingahdutti sen vinottain hyökkääjiä vastaan, niin että koko rivi\nnäistä suistui maahan ja kaatuneet vetivät vielä joukon jäljempänä\nhyökkääviä mukaansa samaan ruumiskasaan rimpuilemaan. Aivan kuin\nitse paholainen olisi tullut lentäen ilman halki, niin pakenivat\nhunnit nyt pihan toiseen päähän, missä Kriemhild kuningatar ja Etzel\nkuningas seisoivat.\n\nVolkerin valtasi nyt hillitön ilonpuuska. Hagen tuli hänen luokseen\nneuvottelemaan ja lausui: -- Meidän täytyy ärsyttää heitä, niin että\nyhäti uusia uhkarohkeita joukkoja hyökkää meitä kohti. Pienille\njoukoille me kyllä voimme edelleen pitää puoliamme ja siten tuottaa\nEtzel poloiselle paljon haittaa.\n\nTuollainen puhe oli soittoniekan mieleen.\n\n-- Joka elämässään on leikkiä rakastanut, hän naureskeli.\n\nJa lujalla äänellä hän alkoi huudella poikki pihan:\n\n-- Onkohan Etzel kuningas vielä siellä? Vai onko hän käynyt\npahoinvointiseksi, miesparka, alammaistensa veren löyhkästä? Minä\nolisin siitä pahoillani ja ottaisin hänet kernaasti hellään hoitooni.\nRuumiiden käsittely on näet minulle lempityötä!\n\nJa Hagen huusi kaikuvain äänin:\n\n-- Voisiko Kriemhildin rakkaus käydä niin rasittavaksi? Oi, Etzel\nkuningas, vaimon valintasi oli hiukan liian varomaton!\n\nVihan vimmassa huusi hunnilaiskuningas aseitaan. Mutta hänen\nritarinsa lankesivat hänen jalkojensa juureen ja rukoilivat häntä\nsäästämään henkeänsä, ja Kriemhild varoitteli häntä, ettei hän\nantaisi noiden verenhimoisten miesten juonten pettää itseänsä.\n\n-- Mitä! jatkoi Volker. -- Meidän täytynee sitten jatkaa matkaamme,\nsillä olemme joutuneet harhaan. Aioimme matkata hunnien maahan, mutta\nolemme joutuneet Akkalaan.\n\nJa Hagen avusti häntä pilkanteossa:\n\n-- Katsokaas, rakas viulumestari Volker, kuinka paljon sankareita\ntänne on kokoontunut kaikista maailman ääristä. Ne ovat oikeita\npotrapoikia, jotka hyökkäävät empimättä hurjimmankin metsänotuksen\nkimppuun, kun se vain on paistettuna vartaalla, eikä heidän\nverenhimoansa tyydytä muu kuin punainen Tokaijin viini. Oi Etzel\nkuningas, mikä oiva herkuttelijajoukko sinulla onkaan käskettävissäsi!\n\n-- Minä en kestä tätä enää! huusi tanskalainen rajakreivi Iring. --\nMinä tahdon tukkia tuon pilkkaajan suun! Tuokaa aseeni tänne!\n\n-- Pitäkää varanne! ivaili Volker. -- Teidän vartenne on hoikka kuin\nsiro viulu, ja minun jouseni hyppelee kädessäni halusta päästä sen\nkimppuun. Palatkaa kotiinne niine hyvinenne, armas rajakreivi Iring!\n\nUljas tanskalaiskreivi seisoi jo panssari yllään ja aseissa. Nopeasti\nvarustautuivat myös tyyringiläinen maakreivi Irnfried ja Hawart\ntanskalainen taisteluun, ja pian nähtiin kaikki heidän miehensä\nhaarniskoituina.\n\nMutta Iring halusi yksin periä koston kunnian, ja hän kiiti juosten\nportaita ylös, iski miekkansa Hageniin, että säilä säkenöi, hyökkäsi\nVolkeria kohti, voimatta kuitenkaan pitää hänelle puoliansa, kiiruhti\nsitten äkkiä saliin, antoi iskun Guntherille ja Gernotille ja pisti\nriehuvan vihansa vallassa puolen tusinaa hänen tiellään seisovia\nnibelungiritareita kuoliaaksi, ennenkuin sankarit olivat ehtineet\ntointua hämmästyksestään. Sitten hän kääntyi Geiselheriä kohden.\nMutta nuorukainen antoi hänelle niin voimakkaita iskuja, että\nhän syöksähti maahan kuin kuolleena. Mutta äkkiä oli hän jälleen\npystyssä, pääsi ovelle ja lävisti Hagenin kypärän, niin että veri\nruiskahti esiin raudan lävestä ja Kriemhild päästi hurjan ilohuudon.\n\n-- Älkää vielä riemuitko! huusi vertavuotava Tronjen sankari ottaen\nkeihäänsä ja singahduttaen sen tanskalaisen jälkeen, niin että kärki\ntunki esiin hänen otsastansa. Siihen päättyi Iringin sankarielämä.\n\nÄäneti, hampaat yhteenpurtuina hyökkäsivät nyt tanskalaiset ja\ntyyringiläiset kostamaan rakkaan herransa kuolemaa. Hagen ja\nsoittoniekka estivät heiltä pääsyn saliin. Leijonan tavoin taisteli\ntyyringiläinen Irnfried mahtavaa sotaurhoa Volkeria vastaan. Mutta\nvaikka hänen onnistuikin halkaista vastustajansa kypärä, niin\ntoimitti Volker hänet kumminkin kuolleitten maille, kuten Hagen\nTronjelainen tanskalaisen Hawartin.\n\n-- Päästäkää heidät nyt saliin! huusi Hagen Volkerille, me suljemme\nheidät rotanloukkuun!\n\nMolemmat sankarit väistyivät syrjään päästäen tanskalais- ja\ntyyringiläisjoukon saliin kolmen ruhtinaan ja heidän tovereittensa\npariin, ja pian kuului sisältä töminää ja melskettä, kilinää ja\nkalinaa, huutoja ja kumahtelua. Sitten seurasi syvä hiljaisuus.\n\nHenkeään pidättäen, silmät pystyssä odottivat tuhannet pihassa\nkoolla olevat miehet salissa riehuneen taistelun ratkaisua. Kiihkeä\njännitys kuvastui kaikkien kasvoilla. Silloin aukeni ovi ja Gunther\ntuli näkyviin, lausuen levollisesti Hagenille ja Volkerille, jotka\nseisoivat kilpiinsä nojaten:\n\n-- Tulkaa sisään ja auttakaa meitä toimittamaan täältä ruumiit pois.\nTäytyyhän meidän valmistaa tilaa seuraavillekin.\n\nKuten vuorelta vierivän laviinin jylinä vahvenee vahvenemistaan, niin\nyltyi väkijoukon kohottama huuto hurjaksi kirkunaksi, joka sai koko\nlinnan vavahtelemaan.\n\n-- Väkeni tänne! huusi hunnilaiskuningas käheästi. -- Väkeni tänne!\nTehkää hyökkäys, tai minä ajan teidät ruoskalla taisteluun! Tuhotkaa\nvihollisemme! Tuhotkaa heidät! Ken hunnin nimeä kantaa, se kostakoon\nkuningastaan kohdanneen häväistyksen!\n\nJoka suunnalta kiiruhti asestettuja joukkoja pihaan, ja kuningas\najoi ne ruoskallansa hyökkäykseen. Tuhatlukuisina tulivat ne sikin\nsokin kapeille portaille. Uljasryhtisinä seisoivat nibelungit\nsalissansa. He olivat täydessä työssä toimittamassa ruumiita ulos\nsalista, ja Hagen ja Volker ottivat ne vastaan ja heittivät ne\nhyökkääjille vasten kasvoja, niin että näistä tuntui kuin olisi itse\nkuolema käynyt heidän kimppuunsa. Mutta Etzelin ruoska pakotti heitä\netenemään, niin että he tuskasta ähkyen jatkoivat matkaansa kuin\nmielettöminä kohti salia, missä nibelungien miekat teurastelivat\nheitä kuin lammaslaumaa.\n\nJa jälleen seurasi kaamea hiljaisuus.\n\nVäsyneet taistelijat olivat vaipuneet ruumiskasoille, ja he tekivät\ntoisillensa rakkaudenpalveluksia, aukoivat toistensa panssarisoljet\nja leyhyttivät veljellisesti toisillensa vilpeyttä.\n\nÄänettöminä istuivat uljaat vartijat Hagen ja Volker portailla\nkilpiensä suojassa.\n\nSilloin valtasi kauhu yksin Etzel kuninkaankin mielen, ja luettuaan\nturhaan katseillaan joukkojansa hän horjahti ja nojautui itkien\nKriemhildin olkapäähän. Gunther kuningas kuuli saliin hänen itkunsa\nja viittasi voijillensa Gernotille ja Geiselherille ja astui heidän\nkanssaan ovelle.\n\n-- Etzel kuningas, hän huusi, -- kammottava on miehen itku kuulla\nja se järkyttää mieltä. Lopettakaamme itkun aihe ja lakatkaamme\ntuottamasta uutta surun syytä entisen lisäksi. Jos takaatte meille\nvapaan ja ritarisarvon mukaisen paluumatkan omaan maahamme, niin tämä\ntaistelu on vain oleva yhteinen muisto, joka ylläpitää ystävyyttä\nuljaiden miesten kesken.\n\nEtzel kuningas pudisteli kohotettuja käsiänsä, kykenemättä kunnolla\npuhumaan.\n\n-- Ritarini te surmasitte, väkeni teurastitte, valitti hän. -- En\nsuostu rauhaan! En suostu! En suostu!\n\n-- Mitä te valitatte ritareistanne ja väestänne! huusi Gunther\nvastaan. -- Heidän kävi kuten pitikin, sillä he rikkoivat pyhää\nvieraanvaraisuuden lakia vastaan ja surmasivat ensiksi minun\naseenkantajani. Etzel kuningas, jos tahdotte olla rehellinen mies,\nniin tunnustakaa, että vihamielisyydet alkoivat teidän puoleltanne\nja sovittakaa ritarillisesti se, minkä väkenne rikkoi vasten teidän\ntahtoanne.\n\nJa Gernot kohotti äänensä esittäen uljaan pyynnön: -- Sallikaa meidän\nlähteä vapaasti tästä salista, ja jos ette suostu muuhun, niin\nvalitkaa parhaat urhonne ja ratkaiskoon kaksintaistelu niiden ja\nmeidän välillä riitamme. Mutta voittajat päättäkää vapaasti matkaan!\n\nTuo ehdotus miellytti Etzeliä ja hän aikoi jo suostua siihen, kun\nKriemhild kiihkeästi kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\nEtzel kuningas, rukoili hän, mitä te mietittekään! Onnettomuuteen te\naiotte syöstä itsenne ja valtakuntanne! Jos päästätte heidät ulos\nsalista, niin te kaikki olette kuoleman omat!\n\nSilloin rukoili nuori Geiselher sisartansa: -- Oi Kriemhild, mitä\npahaa minä olen sinulle tehnyt, kun vihasi on noin heltymätön?\nOlenhan rakastanut sinua lapsuudenpäivistä saakka, ja jo poikasena\nomistin kiihkeän lapsen rakkauteni Siegfriedille, sinun ihanalle\npuolisollesi, ja hän palkitsi sen minulle suurella hellyydellä.\nMinä vetoan sinun rakkauteesi Siegfriediin, tuohon unohtumattomaan\nsankariin, ja rukoilen sinua: Salli meidän palata arvomme mukaisella\ntavalla äitimme Uten taloon! Kulmat rypyssä kuunteli Kriemhild\ntuota kirkasta ääntä, joka oli ollut hänelle niin rakas. Kuinka se\nmuistuttikaan Siegfriedin ääntä! Kuinka lemmekkäästi nuorukainen\nolikaan maininnut tuon rakkaan nimen!\n\nKatseensa kohottaen jäi kuningatar tuijottamaan veljeensä.\n\n-- Sinä yksin, Geiselher, hän lausui, keksit oikean taikasanan!\nEtzelin armo tulkoon osaksenne ja te kaikki saatte pelastua\nkuolemasta ja palata äitimme taloon, te kaikki, rakkaat veljeni, sekä\nkunnon sankarinne. Ainoastaan Hagen, murhamies, jää tänne.\n\nSilloin katsahtivat kaikki Hageniin, joka istui ääneti kilpensä\nsuojassa, pyöritellen Nibelungin sormusta sormessaan.\n\nJa hiljaisuuden keskeyttäen lausui rohkeasti soittoniekka Volker:\n\n-- Te erehdytte, armollinen kuningatar. Minä myöskin jään tänne.\n\nSilloin nauroi Hagen kilpensä takana.\n\nJa Gunther kuningas lähestyi vasalliansa, ja hänen veljensä Gernot ja\nGeiselher tekivät samaten, ja Gunther huusi:\n\n-- Siitä, mitä vasalli tekee kuninkaansa palveluksessa ollen, vastaa\nkuningas itse! Jos ette tunne tätä saksalaista tapaa, niin nyt\nkuulkaa se! Uskollisuus velvoittaa uskollisuuteen!\n\nJa hän syleili Hagenia kaikkien nähden ja suuteli häntä, ja hänen\nveljensä tekivät samaten.\n\nTuona hetkenä Jumala antoi heille anteeksi paljon heidän entisiä\nsyntejään.\n\nKriemhildin kalpeilla kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. Hän\nviittasi väellensä, ja peitsikuuro karkoitti väsyneet taistelijat\ntakaisen saliin. Lujalla äänellä hän sitten antoi käskyn:\n\n-- Tuokaa tänne soihtuja! Tehkäämme tästä loppu! Pistäkää sali tuleen\njoka kulmalta!\n\nSilloin lennähtivät soihdut katolle, ja illan pimetessä oli sali\nkokonaan liekkien vallassa.\n\nNibelungit seisoivat sisällä seiniin painautuneina. Kilvillään he\nsuojelivat päätään ja miekoillaan he hajoittelivat katosta putoilevia\nkekäleitä. Heidän onneksensa kaartui katto varsin korkealle,\nmuutoin olisi kuolema perinyt joka miehen. Mutta kuumuus kävi yhä\nsietämättömämmäksi, kiduttaen heidän ruumistansa ja kuivaten heidän\nkitalakensa, niin että he luulivat menehtyvänsä janoon.\n\n-- Onko tuli soaissut teidät? huusi Hagen nääntyneille sankareille.\n-- Ettekö näe noita tuhansia lähteitä, jotka pulppuavat jalkojenne\njuuressa? -- Ja kumartuen maahan hän joi ahnain siemauksin verta\nkuolleen vastustajan haavasta.\n\nSilloin burgundilaiset sankarit, viimeisenkin kammontunteensa\nvoittaen, seurasivat Hagenin esimerkkiä ja tunsivat voimiensa\nvahvistuvan ihmeellisesti. Sitten he sammuttivat valkean seinistä.\nMutta kun salissa nyt oli niin hiljaista, luuli Kriemhild hävitystyön\nolevan lopullisesti suoritetun ja käski väkeänsä nousemaan portaita\nylös kuolleitten tuhkaa noutamaan.\n\nMiehet lähtivät hänen käskyänsä täyttämään ja heidän johtajansa\navasi oven. Kirkaisten hän peräytyi, ja seuraavana hetkenä hän\nmakasi niskat nurin maassa porrasten edustalla. Niin hirvittävästi\noli Volker iskenyt häntä otsaan kilvellänsä. Ja soittoniekka seisoi\novella, loistaen ilosta oivan iskunsa takia. Pilkaten hän huusi\npihaan:\n\n-- Kuulkaas, te pahat pojat, eikö äitinne opettanut teille, että\nuteliaisuus on suuri pahe?\n\n-- Hän on ilmetty paholainen! huusivat hunnit. -- Piru on riivannut\ntuon soittoniekan!\n\nSilloin nauroi Volker herra yhä riihottomammin, niin että hänelle\ntuli vedet silmiin, ja hän huusi:\n\n-- En ole vielä eläessäni nähnyt yhtään kunnon soittoniekkaa, jolla ei\nolisi ollut paholainen nahoissansa! Jos kuka on toista maata, niin\nsille voitte panna lehmännännin suuhun ja antaa hänen särpiä sisäänsä\nletkaa maitoa tulisen lemmenhehkun sijasta! Heijaa kelpo sankarit!\n\nTaivaanrannalla näkyi keltainen hehku, joka yleni ylenemistään. Se\noli uuden päivän koitto.\n\n-- Tänään on kesäpäivänseisahdus, kuiskasi Kriemhild itsekseen, tänään\non herrani Siegfriedin kuolinpäivä. Se ei saa laskea loppuunsa\ntuottamatta loppua noillekin, jotka tuolla yhä taistelevat.\n\nJa hän katsahti ympärilleen, mutta huomasi olevansa aivan yksin.\n\nHän puristi kynnet syvälle kämmeniinsä hillitäksensä haikeata\nhuutoa, joka pyrki ilmoille hänen povestansa. Ja hän kierteli\nlinnanpihaa, kunnes saapui sen pylvässalin lähelle, minne\nBechelarenin rajakreivi Rüdiger seurueineen oli asettunut asumaan.\n\nYksinäinen kuningatar saapui nyt rajakreivin luo, ja Rüdiger kumarsi\nsyvään kuningattarellensa.\n\n-- Herra rajakreivi, puhui kuningatar, -- te sekä vaimonne ja\ntyttärenne olitte ensimmäiset, jotka ystävinä tervehditte minua\ntullessani hunnien maahan ja vuodatitte lohtua mieleeni. Silloin\nlupasin Gotelind rouvalle muistavani sen ainiaan. Nyt pelkään, ettei\nhän kiitä minua tavasta, jolla tätä muistoa virkistän.\n\n-- Teitä ahdistavat raskaat huolet, jalo rouva, vastasi rajakreivi,\n-- eikä miehen sovi vaatia korvausta entisistä palveluksista niiltä,\njoita surut rasittavat, vaan heitä tulee auttaa uusin voimin.\n\n-- Oi kunnon Rüdiger, huudahti Kriemhild, -- te itse sanoitte sen mitä\nhalusin teille lausua, ja te arvaatte kyllä jo ennakolta pyyntöni!\n\n-- Mitä ajatuksia liikkuukaan mielessänne, kuningatar? kysyi\nrajakreivi, ja paha aavistus täytti hänen mielensä. -- Kuinka voisin\nteitä auttaa?\n\nOjentaen kätensä nibelungien salia kohti puhui Kriemhild:\n\n-- Ottakaa mukaanne kaikki sankarinne ja aseenkantajanne, Rüdiger.\nReiniläiset vieraamme ovat näännyksissään pitkällisestä ottelustaan\nja janosta. Käykää saliin ja kukistakaa heidät. Se on helppo tehtävä.\n\nSilloin säikähti Rüdiger nähdessään synkän aavistuksensa toteutuneen,\nja hän kiiruhti vakuuttamaan:\n\n-- Jumala on todistajani, kuningatar, että minun on mahdoton täyttää\nteidän pyyntöänne. Reiniläiset sankarit ovat tulleet ystävikseni,\nminä olen kestinnyt heitä vierainani ja ohjannut heidät hunnien\nmaahan. Petturiksi minä näyttäytyisin heidän silmissään, jos\ntäyttäisin pyyntönne.\n\nLuoden kalsean katseen tuskan valtaamaan rajakreiviin mutisi\nKriemhild hiljaa:\n\n-- Muistakaa tuota hetkeä Lorschissa. Siegfriedin marmoriarkun ääressä\nte vannoitte minulle valan kostaa vihollisilleni. Aiotteko rikkoa\ntuon valanne, herra rajakreivi?\n\nKättänsä kohottaen rukoili onneton mies hartaasti:\n\n-- Olkaa armelias, Kriemhild kuningatar! Muistan kyllä valani!\nLähettäkää minut kaikkein hirvittävimpiin vaaroihin, lähettäkää minut\njonnekin, missä ei ole muuta voitettavana kuin kuolema, ja minä\ntäytän käskynne ilolla kuten matkaisin häihin. Mutta älkää käskekö\nminua kohottamaan miekkaani Reinin sankareita vastaan! Kriemhild\nkuningatar, heidän joukossaan on eräs, johon ainoan lapseni sydän\non kiintynyt mitä hartaimmalla hellyydellä ja joka kihlasi hänet\nvanhempien ja veljiensä läsnäollessa. Geiselher on tuo nuorukainen,\nKriemhild rouva, ja hän on minulle ylen rakas, ja hänen veljensä\novat myöskin kohdelleet minua sukulaisenansa. Rukoilen siis vieläkin\nkerran: Olkaa armelias, kuningatar!\n\nMutta Kriemhildin tuijottavassa katseessa ei näkynyt säälin ilmettä.\n\n-- Kukapa tunsi silloin sääliä, hän huudahti, -- kun salamurhaaja\nriisti minulta puolisoni? Ken sääli minua, kun Nibelungin aarteet\nvarastettiin minulta? Missä oli kaikki sääli silloin, kun viattoman\nOrtlieb poikasen pää pudotettiin maahan? Jos te ette ole pelkuri\nettekä valapatto, niin rukoilen teitä vielä tämän viimeisen kerran:\nMuistakaa tuota hetkeä, jolloin te Lorschissa taivutitte minut\nsuostumaan kuningas Etzelin vaimoksi! Muistakaa juhlallista valaanne.\n\nettä kostaisitte vihamiehilleni! Toimeen, rajakreivi, estelyt eivät\nenää auta, ratkaisun hetki on tullut!\n\nSanaakaan puhumatta poistui rajakreivi hirveän naisen luota.\nHän viittasi aseenkantajillensa, että he pukisivat hänen ylleen\nrautapaidan, ja hän sitoi kypärän päähänsä, otti miekkansa ja\nkilpensä. Viidensadan miehensä etunenässä hän asteli vaieten pihan\npoikki kohti nibelungien salia.\n\nKädet ojennettuina kiiruhti Geiselher appeansa vastaan, ja hänen\nriemuhuutonsa kutsui sankarit ovelle.\n\n-- Tervetullut, hän huusi,-- tervetullut, rakas isäni! Sinä tuot\nmeille apua! Jumalalle kiitos!\n\nLaskien kilpensä jalkansa eteen puhui Rüdiger tukahtuvalla äänellä: --\nÄlkäämme tuhlatko sanoja, rakkaat ystäväni. Viimeisen kerran nimitän\nteitä tällä nimellä. Vala, jonka vannoin Kriemhild rouvalle, on\nvanhempi meidän ystävyyttämme. Taivuttaakseni hänet lähtemään hunnien\nmaahan Etzel kuninkaan vaimoksi sitouduin valalla puolustamaan\nhäntä hänen vihollisiansa vastaan. Kuningatar vetoaa nyt tuohon\nlupaukseeni. Päästäkää minut saliin, niin että saan taistella\nkanssanne, muutoin tukehdun tuskaani!\n\nTyrmistyneenä tuijottivat ruhtinaat ja sankarit häneen. Rajakreivin\nsilmissä kimmelsivät kyyneleet ja vierivät poskia pitkin hänen\npartaansa. Rüdiger! huudahti Geiselher, -- Isäni, kuinka voisin\ntaistella teitä vastaan? Ja Gunther ja Gernot sekä Hagen, Volker\nja Dankwart sanoivat samaten: -- Kuinka me voisimme taistella teitä\nvastaan! Mehän olemme saaneet teiltä osaksemme pelkkää hyvyyttä,\nsamaten kauniilta vaimoltanne Gotelindiltä ja Tulisen tuskan\nvaltaamana seisoi Rüdiger ja puri huultansa. Ja ettei tuska saattaisi\nhäntä rikkomaan valaansa, nosti hän äkkiä kilpensä, kumartui\neteenpäin ja ryntäsi portaita ylös. Bechelarenin ritarit seurasivat\nhäntä.\n\nReinin sankarit väistyivät syrjään päästäen hänet sisään. Ja\nRüdiger, Etzelin rajakreivi, kohotti miekkansa ja surmasi erään\nnibelungiritareista ja sitten vielä toisen ja kolmannen, ja siten\nriehuen hän kierteli ympäri salia. Silloin eivät Reinin sankarit\nmyöskään enää vitkastelleet, vaan hyökkäsivät tuimina Bechelarenin\nritareiden kimppuun iskien maahan ne, jotka heidän tielleen tulivat.\nMutta Rüdiger jatkoi hurjan villisian raivolla tuhotyötänsä, ja\nkukaan ei päässyt hengissä hänen lähettyviltään. Tämä menestys toi\nuutta rohkeutta hänen ritariensa mieliin. Kuten kypsää satoa korjaten\nkaatoivat heidän aseensa vihollisparven toisensa jälkeen.\n\nVihasta vavisten tarkkasi voimakas Gernot parhaitten sankariensa\ntuhoa.\n\n-- Aiotteko surmata minulta kaikki mieheni! huusi hän Rüdigerille. --\nSilloin minäkin koetan unhottaa vieraanvaraisuutenne ja toimittaa\nmiekkanne lepoon, jumal'auta! Ja hän hyökkäsi Rüdigeriä vastaan\nheilutellen miekkaansa hänen päänsä tuhoksi, niin että rajakreivin\nkypärä kilahti lattialle. Uudella iskulla satutti hän vastustajaansa\nsydämeen, juuri kun Rüdigerin säilä tunki hänen omaan kurkkuunsa.\n\nSilloin vaipuivat molemmat kuolemanhetkellä toistensa rinnoille, ja\nmykistyneet olivat nyt ainiaaksi Gernot ja Rüdiger.\n\n-- Miksi tyrmistytte toimettomiksi? huusi Geiselher nuorukainen,\nvaikka hänen oma äänensä pyrki pettämään. -- Tänne, miehet,\ntoimittamaan molemmille sankareille heidän arvoistaan saattoväkeä\nmanalan matkalle!\n\nKuin mieletönnä hän käytteli kalpaansa ja raivosi vihollisparvessa.\n\nSeuratkaa Geiselheriä! kajahti Hagen Tronjelaisen jymisevä ääni. --\nHerrani, nuori, rakas herrani on oikeassa!\n\nJa Balmung alkoi viuhkua, ja Volkerin säilä säesti sitä. Silloin\nhyökkäsivät kaikki vielä elossa olevat nibelungit viimeisten\nBechelarenin ritarien kimppuun, ja missä heidän joukossansa vielä\nsydän sykähteli, siihen iski kalpa, ja joka isku merkitsi kuolemaa.\n\nGunther kuningas pisti miekkansa huotraan. Ja vavahtelevin huulin hän\npuhui:\n\n-- Työ on suoritettu loppuun, ja joskin meikäläisistä monet ovat\nsurmaan suistuneet, niin ei myöskään Rüdigerin tänne tuomista\nviidestäsadasta miehestä enää ainoakaan ole elossa, Gernot veljeni\nja Rüdiger ystäväni, jääkää hyvästi! Olemme toimittaneet teille\narvoisenne saattojoukon!\n\nJa nyt vaipuivat väsyneet taistelijat maahan lepäämään, ase lujasti\nkäteen puristettuna.\n\n\n\n\nKUINKA DIETRICH BERNILÄISEN ASEMESTARI HILDEBRAND SANKAREINEEN JOUTUI\nMUKAAN TAISTELUUN, KUINKA SOITTONIEKKA VOLKER KAATUI JA SAMATEN NUORI\nGEISELHER JA NIBELUNGEISTA AINOASTAAN GUNTHER JA HAGEN PÄÄSIVÄT\nHENGISSÄ TAISTELUSTA SEKÄ BERNILÄISISTÄ HILDEBRAND YKSIN, JA KUINKA\nBERNIN DIETRICH TOIMITTI HAGENIN JA GUNTHERIN KAHLEISSA KRIEMHILDIN\nVALTAAN JA KRIEMHILD SAATTOI HEIDÄT TUHOON SEKÄ SAI LOPUKSI ITSEKIN\nSURMANSA.\n\n\nAiruita kiiruhti Etzelin linnasta kaikkiin suuntiin. Keltaisten,\nmustatukkaisten kääpiöiden kaltaisina ne istua kyyröttivät hevostensa\nselässä, ruoskien ratsujansa ja koputellen niitä kantapäillään. He\nkiiruhtivat kaukaisten rajavartijoiden luo ja huutelivat käskyänsä\nleiripaikoilla, mistä uudet sanansaattajat jälleen lähtivät matkaan\nlevähtäneillä ratsuilla viedäksensä viestin lähimpään rajavartioon.\nTäältä kiiruhtivat kolmannet lähetit kuljettamaan sitä edelleen\ntäyttä laukkaa nelistävin ratsuin. Siten levisi Etzel kuninkaan\nkäsky tuulen nopeudella halki Unkarin ja Valakian, Ryssäin maahan ja\nkaukaisen Aasian aroille saakka. Ja minne ikinä tuo käsky saapui,\nsiellä varustautui suunnattomia joukkoja lähtöön, ja kaikki tiet\nolivat täynnä mahtavan kuninkaan linnaan kiiruhtavia sotalaumoja.\n\nLinnansa valtaistuinsalissa seisoi Etzel kuningas kohottaen raivon\nja tuskan huutoja taivaalle. Hän suri Rüdigeriä, uskollisinta\nvasalliansa, ja hänen sydämensä, joka tähän saakka oli ollut hellä ja\nlemmekäs, paatui ja kävi kovaksi kuin teräs ja kivi, ja hänen aivonsa\nsuunnittelivat verisiä tuhotuumia.\n\nJa Kriemhild seisoi hänen vierellänsä elottoman marmorikuvan\nkaltaisena, hänen silmissään vain säkenöitsi sammumaton kostontuli.\n\nJa valitus Rüdigerin kuolemasta kasvoi yhä voimakkaammaksi, kuin\npaisuvan veden kohina, ja se saapui halvimmankin asepalvelijan\nkorviin saaden hänetkin siihen yhtymään. Sillä eihän ollut olemassa\nainoatakaan ihmistä, joka ei olisi rakastanut tuota lempeätä\nrajakreiviä kaikesta sydämestään.\n\nSiten ehti suru viesti siihenkin taloon, missä Dietrich Berniläinen\nmajaili uljaitten sankariensa kanssa, ja suru oli vähällä murtaa\nheidän sydämensä, ja he pyysivät herraansa kostamaan rajakreivin\nkuoleman.\n\nMutta Dietrich kielsi heitä jyrkästi sekaantumasta taisteluun.\n\n-- Menkää, sanoi hän Hildebrandille, asemestarillensa, -- menkää\ntiedustelemaan Reinin herroilta syytä, minkä vuoksi he ovat\nsurmanneet tuon jalon miehen. Ja pyytäkää myöskin ystävällisesti,\nettä sankarit luovuttavat teille hänen ruumiinsa, jotta voimme\nhaudata sen sopivin kunnianosoituksin.\n\nSilloin lähti Hildebrand vanhus hänen käskyänsä täyttämään. Mutta\nWolfhart väkevä, hänen rajuluontoinen veljenpoikansa, Bernin\nherttua Siegstab, Dietrichin sisarenpoika, Helferich, sotataitoinen\ngoottilaispäällikkö, ja kaikki muut berniläiset sankarit seurasivat\nhäntä nibelungien salin edustalle. Ja he varoittivat Hildebrandia\nlähtemästä aseetonna ja vaatimattomissa pukineissa, taikka ilman\npelkoa herättävää saattuetta tuonne leijonain ja tiikerien luolaan,\nja sen vuoksi asestautuivat mestari Hildebrand ja hänen toverinsa\nparhaansa mukaan, ja koko sankarijoukko lähti astelemaan nibelungien\nsalia kohti.\n\nYhä vieläkin piti Volker vahtia. Hän istui portailla kilpensä\nsuojassa ja iloiten tovereittensa levosta, sillä kaikki toiset\nnukkuivat väsähtäneinä salissa. Hiljaa hyräili soittoniekka laulua,\njota hän kotona Reinin rannoilla usein oli laulellut.\n\nNyt hän keskeytti hyräilynsä ja hänen väsyneet silmänsä suurenivat.\nHän näki berniläisten sankareiden kulkueen, joka läheni portaita.\n\nJa hän kääntyi kilpensä suojassa taapäin ja huusi Hagenille, joka\nmakasi uneen vaipuneena poikittain salin oven edessä ja nyt heti\nheräsi ja herätti toveritkin unesta.\n\nJo olivat Bernin Dietrichin sankarit ehtineet portaille, ja\nHildebrand huusi ylös vartijoille:\n\n-- Oi sanokaa meille, sankarit, saiko rajakreivi Rüdiger surmansa\nteidän kädestänne?\n\nJa Hagen Tronjelainen huusi vastaan:\n\n-- Me olemme itsekin siitä pahoillamme. Mutta hän tuli luoksemme\nmiekka kädessä, ja siihen me emme voineet tyytyä.\n\nVihastuneena moitti väkevä Wolfhart puhujaa:\n\n-- Parasta ystäväänsä ei toki olisi saanut surmata. Tuo teko ei ole\nteille liioin kunniaksi.\n\n-- Ainoastaan herrani ja kuninkaani on minun ystäväni sekä ne, jotka\ntaistelevat hänen puolellansa, vastasi Hagen kylmästi. -- Muita\nystäviä ei minulla ole koskaan ollut seitsenkymmenvuotisen elämäni\naikana, enkä niitä tahdo saadakaan loppuelämäni varrella.\n\n-- Hagen, sanoi Hildebrand vanhus, -- te olette hirvittävä mies, mutta\nminun täytyy kumminkin ylistää teidän uskollisuuttanne. Mutta nyt\nminä puhun teille herrani Dietrichin nimessä, ja Dietrich käskee\nminun lausumaan teille tämän pyynnön: Luovuttakaa meille Rüdigerin\nruumis, jotta voimme haudata sen sellaisin kunnianosoituksin, kuin\nhänelle sopii.\n\n-- Sopimattomalla tavalla te esitätte pyyntönne, vastasi Hagen\nsynkeästi. -- Joka miekka kädessä pyytelee, se samalla uhkailee!\nMenkää kotiinne, riisukaa aseenne ja palatkaa sitten uudelleen\nvaatimattomasti kuten sen miehen tulee, joka toisilta anoo\npalvelusta. Kenties pyyntönne silloin täytetään!\n\nRajuluontoinen Wolfhart kiiruhti esiin kiihtynein mielin.\n\n-- Setä, hän huusi, -- pidättekö todellakin hyvänänne tuon\nloukkauksen! Minä en kestä tätä enää! Mehän olemme tulleet tänne\nRüdigerin takia, joka on ollut kuin isä meille kodittomille. Mitä\n-- suostuisitteko todella ottamaan vastaan isän ruumiin armolahjana\nvihollisiltanne?\n\nSilloin keskeytti Volker nauraen hänen puheensa ja pilkkaili häntä:\n\n-- Kas vain, te äkkipikainen mies, jos ette tahdo malttaa mieltänne,\nniin tulkaa noutamaan salista se, mitä niin kiivaasti vaaditte! Eikä\nole väliä, vaikka ottaisitte vielä hiukan lisääkin!\n\n-- Nyt, huusi Wolfhart, -- nyt saat itse kerran tanssia kylliksesi,\nlemmon soittoniekka! -- Ja hän riensi mahtavin loikkauksin portaita\nylös. Mutta asemestari Hildebrand oli iästään huolimatta vieläkin\nnopsempi, ja tuo voimakas vanhus ehti ovelle ennen Wolfhartia\nja alkoi takoa miekallansa Hagenin asepukua, niin että koko sali\nkajahteli ja taistelijat vain vaivoin saatiin toisistaan erille.\nMutta berniläiset sankarit olivat jo täydessä työssä. Wolfhart ja\nVolker kalskuttelivat kalpojaan toisiansa ahdistellen, niin että\npanssarit kipinöivät ja sankareita kiiruhti molemmilta puolin apuun,\nja säilät alkoivat iskeä sikin ja sokin.\n\n-- Toimeen, nibelungit! huusi kuningas Gunther, ja hänen kalpansa teki\nhuomattavaa jälkeä vihollisjoukkoon.\n\n-- Taisteluun, taisteluun! huusi myöskin Geiselher jaellen hillittömiä\nmiekaniskuja.\n\n-- Odottakaa, pian tulee teidänkin vuoronne! huusi hurja Wolfhart\niskien kuoliaiksi kaikki, jotka asettuivat hänen tiellensä. Ja\nSiegstab, Bernin herttua, riehui sellaisella voimalla, että hyvin\nvoi huomata hänen olevan suuren goottilaiskuninkaan veriheimolaisen,\nja hän rikkoi niin monet kaulasuojukset, että Volker jätti omat\nvastustajansa rauhaan ja kiiruhti hänen luoksensa pelastaakseen\nritarinsa varmasta kuolemasta.\n\n-- Tänne, herra herttua! hän huusi. -- Minäpä osaan uuden laulun!\n\n-- No, annapa soida sitten, kunnes henki salpautuu rinnassasi! nauroi\nSiegstab ja iski aseellaan häntä kypärään.\n\n-- Se laulu, huusi Volker jyrisevällä äänellä ja heilutti pitkää,\nkäyrää miekkaansa, joka muistutti säkenöivää viulunjousta, -- se\nlaulu on herttua Siegstabin kuolemasta! Ja soittoniekan säilä tunki\nsihisten uljaan herttuan' sydämeen.\n\nTuon näki Hildebrand vanhus. Herransa Dietrichin sisarenpojan\nhän näki kaatuvan soittoniekan säilän surmaamana. Mylvien kuin\nraivostunut jalopeura hän hyökkäsi Volkeria kohti, ja tiheästi kuin\nraekuuro sattuivat hänen hirvittävät iskunsa hilpeään soittoniekkaan,\njoka nyt ainaiseksi lakkasi laulamasta.\n\n-- Jääkää hyvästi, reiniläiset sankarit! hän huusi vaipuen ruhjotuin\njäsenin veriinsä.\n\nSilloin vieri Hagenin silmästä ensi kerran hänen elämässään\nkyynelkarpalo.\n\nYstäväänsä hän suri, tuota ystävää, joka oli häneltä itseltään\noppinut uskollisuutta ja joka oli mestari naurutaidossa.\n\n-- Oi Hildebrand, hän ähkyi raivaten miekallaan ja kilvellään\nitselleen tietä berniläisen sankarijoukon lävitse päästäksensä\nasemestari Hildebrandin luo.\n\nSilloin kaatui hänen silmiensä edessä Dankwart, hänen veljensä,\ngoottilaispäällikön Helferichin säilän lävistämänä. Mutta ennenkuin\nHagen ehti kostaa tuon uuden kärsimyksensä, oli Gunther kuninkaan\nmiekka jo halkaissut gootin pään.\n\n-- Kiitos, Gunther kuningas! huusi Hagen vain ja kiiruhti eteenpäin.\n\nMurhaa kylväen riehui Wolfhart salissa. Viimeisetkin nibelungiritarit\ntuhosi hänen miekkansa. Nyt oli hän ehtinyt Geiselherin kimppuun.\nKouraten miekkojaan teräpuolesta he ahdistelivat toisiansa kuin\nkaksi ottelevaa karhua. Ja Geiselher ojensi vapaan kätensä suoraksi\nja upotti miekkansa voimakkaalla pistolla Wolfhartin rintaan.\nWolfhart maksoi sen hänelle viimeisellä sankari-iskullansa, temmaten\nnuorukaisen mukaansa kuolemaan. Siten lepäsivät he yhdessä lujalla\notteella toisiinsa tarrautuneina, molemmat kuoleman syleilyyn\nsuljettuina.\n\nHildebrand kiiruhti veljenpoikansa ruumiin luo. Mutta Hagen riensi\nhänen jälkeensä ja iski häneen niin vihlovia haavoja, että vanhus\njätti ruumiin ja kiiruhti pois salista.\n\n-- Heijaa! pilkkaili Hagen. -- Heijaa, katsopas vain sitä nopsaa\nsankaria!\n\nSilloin hän näki Guntherin seisovan hänen rinnallansa ja laskevan\nkätensä hänen olallensa. Ja Hagen katsahti herraansa ja huomasi\nhänen kasvojensa väsyneen ilmeen. -- Nyt meitä on vain kaksi, hän\nsanoi. -- Me olemme viimeiset nibelungit!\n\nJa Hagen katseli kuolleita ja näki, ettei ketään muita enää ollut\nelossa kuin he kaksi, kuningas Gunther ja Hagen Tronjelainen.\n\nRinnakkain he kävivät istumaan salin kynnykselle, ja Hagenin sormessa\nsäihkyi pahansuova Nibelungin sormus.\n\nHildebrand oli palannut Dietrich Berniläisen luokse, ja vanhan\nasemestarin oli vaikea saada kieltään kääntymään puheeseen.\n\n-- Kuka tuon on tehnyt? kysyi Bernin Dietrich. -- Kuka on iskenyt\nrakkaimpaan ystävääni tuollaisia verihaavoja? Ken on rohjennut\ntehdä sellaisen ilkityön? Ettekö osaa puhua, vanhus? Tunnen vereni\nvirtaavan kiihtyneenä. Taivahan jumala, minun kärsivällisyyteni on\nlopussa. Jos Hagen on haavoihinne syypää, niin en säästä häntä enää\nkauemmin. Puhukaa!\n\nJa Hildebrand puhui, vaikka sanat olivat juuttua hänen kurkkuunsa:\n\n-- Hagen se minua näin runteli. Vähällä piti, etten kuollut. Ja\nRüdigerin ruumista eivät nuo pilkkaajat luovuta.\n\nSilloin ponitahti Bernin Dietrich pystyyn kiihkeän vihan vallassa.\n\nMitä olen sanonut, sen aion nyt täyttää, sanoi hän. -- Säälini on\nnyt lopussa. Koska he kerran tekevät pilkkaa pyynnöstäni ja ovat\nrunnelleet ystävääni, niin huudan sankarini koolle! Kutsukaa rohkea\nSiegstab, kutsukaa väkevä Wolfhart ja neuvokas Helferich, -- kutsukaa\nkaikki sankarini, jotka seurasivat minua tänne kotimaastamme. Me\ntungemme asevoimin nibelungien saliin ja otamme kiinni nuo uskalikot\nelävinä!\n\nVanha Hildebrand vaikeni yhä.\n\n-- Miksi te vitkastelette! Käykää toimeen, käski Dietrich. -- Kutsukaa\nheidät kaikki tänne. Tahdon tehdä lopun tästä kaikesta!\n\nJa Hildebrand koetti puhua, ja hänen äänensä oli aivan soinnuton ja\nmurtunut:\n\n-- Kuinka voisin kutsua niitä, jotka jo lepäävät kuolleina! Sankarimme\nseurasivat minua saliin, ja samaten kuin he itse surmasivat siellä\nolevat sankarit, samaten ovat hekin nyt kuolleita. Ainoastaan Gunther\nkuningas vielä on elossa ja hänen kanssaan ilkeämielinen Hagen!\n\n-- Hildebrand! huudahti Bernin Dietrich. Ja kun ei vanhus enää\nvastannut, painui goottilaiskuningas kädet silmillensä surren\norpouttaan.\n\nSitten hän nousi ja hänen kyyneleensä kuivuivat.\n\n-- Anna minulle haarniskani, sanoi hän hiljaa. -- Siispä täytyy minun\nyksin suorittaa kaikki loppuun. Ah, te uskolliset toverini!\n\nAsemestarinsa Hildebrandin seuraamana hän asteli pihan yli ja tapasi\nGuntherin ja Hagenin portailla istumassa.\n\n-- Älkäämme kiistelkö naisten tavoin, sanoi ylväs berniläissankari.\n-- Minä olen kohdellut teitä ystävinäni, mutta te olette tuottaneet\nminulle sanomatonta tuskaa. Antautukaa minulle vapaaehtoisesti! En\ntahtoisi surmata niin uljaita sankareita!\n\nSilloin veti Hagen Balmungin huotrasta ja kohotti raskaan kilpensä.\n\n-- Te puhutte kuin ette olisi järjissänne, Dietrich herra, hän\nsanoi. -- Tässä näette vielä kaksi miekkaa. Ja ne miekat kuuluvat\nmiehille eikä akoille. Älkää lähestykö meitä, muutoin saatte kärsiä\nuteliaisuutenne seuraukset, kuten kävi teidän liiaksi rohkeiden\nsankariennekin.\n\nSanaakaan vastaamatta kohotti Dietrich kalpansa ja kiiruhti portaita\nylös. Suhahtaen halkaisi Balmung hänen kilpensä ja kypäränsä.\nMutta samassa sattui Berniläissankarin miekka Hagenin oikeaan\nkäsivarteen ja Balmung luiskahti pois haavoittuneen miehen kädestä.\nGunther yritti kiiruhtaa hänelle avuksi, mutta Hildebrand mestari\nasettui hänen tiellensä. Ja Dietrich heitti kilpensä maahan, kietoi\nvoimakkaat käsivartensa tronjelaisen uroon ympärille ja sitoi hänen\nkätensä selata taa. Siten kahlehdittuna hän vei hänet mukanaan\nlinnaan Kriemhild kuningattaren eteen.\n\n-- Kuningatar, lausui sankari minä luovutan teille tämän vankini\nmiekkoinensa, ja pian myöskin Guntherin, jos te lupaatte säilyttää\nheitä heidän arvonsa mukaisessa vankilassa.\n\nSilloin nauroi Kriemhild ensi kerran monien vuosien jälkeen, ja\nhänen naurunsa kajahti kumman aavemaiselta.\n\n-- Lupaan tehdä niinkuin te tahdotte, hän sanoi. Menkää nyt noutamaan\ntänne se toinenkin vanki.\n\nJa hän kuljetti Hagenia hänen kahleistansa ja vei hänet maanalaiseen\nkammioon.\n\nMutta Dietrich kiiruhti takaisin saliin Guntherin luo. Ja niin\nuljaasti kuin Gunther kuningas puolustautuikin, niin sai Dietrich\nkumminkin voiton väsyneestä miehestä, ja hän kietoi kätensä hänen\nympärilleen ja kahlehti hänet.\n\nSitten hän vei Guntherinkin vangittuna Kriemhildin eteen, joka\nkuljetti hänet syvään kellariholviin.\n\nKoko yön hän asteli molempien vankityrmien väliä, ja hänen\nsilmissänsä välkkyi mielipuolisuuden hehku.\n\nJa aamulla varhain hän meni Hagenin luo ja kyyristyi hänen vuoteensa\nviereen.\n\n-- Minä se täällä olen -- minä Kriemhild. Heräjä, Hagen Tronjelainen!\nSiegfriedin vaimo puhuu kanssasi, sanoi hän.\n\nHagen heräsi. Vihasta leimuavin katsein hän silmäili kuningatarta.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? hän kysyi suu irveessä. -- Mistä te\npuhuttekaan? Siegfriedillä ei ole vaimoa, sillä Siegfried on kuollut,\nja minä juuri hänet manalle toimitin.\n\nKriemhild katseli häntä vihasta säihkyvin silmin.\n\n-- Minne olette pannut Nibelungin aarteet? tiuskaisi hän.\n\n-- Sitä ei minulta saa yksikään ihminen tietää, niin kauan kuin\nkuninkaani Gunther vielä on elossa, vastasi Hagen.\n\nSilloin nousi Kriemhild ja pujahti tiehensä tyrmästä mielipuolisuuden\nhehku silmissänsä.\n\nHän kutsui teloittajan luoksensa ja käski hänen mennä Gunther\nkuninkaan tyrmään sekä tuoda hänelle kuninkaan pää.\n\nJa kantaen käsissään Gunther kuninkaan veristä päätä palasi\nhän jälleen Hagen Tronjelaisen luo, ja hänen vyöstänsä riippui\nSiegfriedin miekka Balmung.\n\nYlös, mies! hän huusi kuninkaallisin elkein. -- Gunther kuningas on\nkuollut, samaten Gernot kuningas ja Geiselher kuningas. Minä nyt olen\nheidän valtansa perijä ja teidän käskijänne. Nouskaa, sanon minä!\n\nJa Hagen seisoi hänen edessään, tuijottaen hänen kasvoihinsa.\n\n-- Hagen Tronjelainen, minne olette kätkenyt aarteet?\n\n-- Kriemhild kuningatar, ne ovat kätkössä Reinvirran pohjassa, ja\nsieltä niitä ette saa!\n\nHagen Tronjelainen, miksi te surmasitte mieheni ja mursitte minun\nsydämeni?\n\n-- Siksi, Kriemhild kuningatar, että hän oli ylväämpi minun herraani\nja te saatoitte minun kuningattareni varjoon!\n\n-- Hagen Tronjelainen, nyt saatte ansaitun palkkanne!\n\nPää pystyssä seisoi Kriemhild, Siegfriedin leski, kahlehditun\nsankarin edessä. Hän tempasi Balmungin huotrasta. Tuo säkenöivä\nsäilä heilahti hänen päänsä ympäri ja upposi sihisten Hagenin\nkaulanikamiin, niin että sankarin pää lennähti ilmaan ja putosi\nsitten tyrmän kivipermannolle.\n\n-- Kostoa Siegfriedin puolesta! riemuitsi Kriemhild. -- Nyt on\nkuolemasi kostettu -- Kriemhild on kostanut puolestasi! Siegfried --\nSiegfried!\n\nNibelungin sormus oli pudonnut maahan kuolleen miehen sormesta.\nKriemhild otti tuon turmankappaleen verilätäköstä ja pani sen vielä\nkerran sormeensa. Kuninkaallisen ryhdikkäänä seisoi hän paikallansa.\n\nSilloin mursi Hildebrand, Dietrichin asemestari, tyrmän lukitun oven,\nja säikähtäen hän tunsi Guntherin ja Hagenin irtihakatut päät.\n\n-- Murhatyö! kajahti hänen äänensä kautta linnan.\n\n-- Murhatyö tehty! Annettu lupaus on rikottu! Voi meitä, voi meitä!\n\nKriemhild seisoi tyrmässä ihanana ja ylväänä kuin ennen\nnuoruudenpäivinänsä. Hän kohotti kätensä ja silmäili kimmeltävää\nja säihkyvää Nibelungin sormusta. Ja vielä kerran nousi hänen\nhuuliltansa riemuhuuto:\n\n-- Jälleen olen Kriemhild -- Kriemhild, Siegfriedin vaimo enkä\nkenenkään muun!\n\n-- Sinä loukkaat Etzel kuningasta! huusi Hildebrand sankari\nkauhistuneena. -- Kuole siis, onneton olento! Ja vie mukanasi hautaan\nNibelungin kirous!\n\nKädet levällään otti Kriemhild vastaan kuolettavan iskun. Sormet\nyhteen puristettuina, ettei hän edes kuollessaankaan menettäisi\nsormustansa, vaipui hän maahan hymy huulillansa.\n\n-- Siegfried --, kuului vielä vienosti kuin henkäys huoneessa.\n\nHaikean tuskan vallassa ilmoitti Hildebrand herrallensa, mitä oli\ntapahtunut. Ja Dietrich Berniläinen kävi Etzel kuninkaan puheille\neikä salannut häneltä mitään.\n\nSilloin nousi kammottava nauru kuningas Etzelin kurkusta, ja hän\nviittasi Bernin sankarille, että tämän tuli lähteä tiehensä, ja\nkoditonna ratsasti Dietrich von Bern pois Etzelin valtakunnasta,\neikä hänellä ollut muita seuralaisia kuin vanha Hildebrand.\n\nMutta eri maitten ääristä saapui airueiden kutsumia sotalaumoja.\nKeltaihoisia, mustatukkaisia ihmisiä tuli ratsastaen Unkarista\nja Valakiasta, Ryssäin maasta ja Aasian aroilta. Nuo tuhat- ja\nsatatuhatlukuiset joukot tulivat kuin aurinkoa pimittävät\nheinäsirkkaparvet, ja kuningas Etzel kävi kalpeana ja synkkänä niiden\netupäähän, ja poltellen ja murhaten hän raivasi itselleen tien\nkautta saksalaisten maiden, aina Reinin toiselle rannalle saakka.\n\nSilloin tuli Etzel kuninkaasta Attila, Jumalan vitsa, ja minne hän\nsaapui, sinne koitti yö.\n\nNiin kammottavasti kostettiin ihmisille valonsankarin Siegfriedin\nkuolema.\n\n\n\n"]