[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0Gm0ExH51quwEwSSyAcTFpXvmFn6EBDBt_qHTvll9Lg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1149,"Martti Salander","Keller, Gottfried",1819,1890,"1149-keller-gottfried-martti-salander","1149__Keller_Gottfried__Martti_Salander",null,"romaani",[],[],"fi",1886,1908,78113,518842,false,50516,[23],"Swiss fiction (German) -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Martti Salander: Romaani\" by Gottfried Keller is a family and social novel published in 1886. After seven years in Brazil, idealistic merchant Martin Salander returns to Switzerland with newfound wealth, hoping to build a prosperous life and engage in the new democracy. However, he discovers a society consumed by greed and fraud, where even his own family falls victim to deception. His faith that political freedom leads to moral responsibility faces bitter disappointment in this unflinching critique of Swiss society. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Wilkuna, Kyösti",263,"Martti Salander palaa kotiin Sveitsiin rikastuttuaan Brasiliassa, mutta joutuu pian huomaamaan tulleensa huijatuksi. Romaani kuvaa perhe-elämää ja yhteiskunnallisia muutoksia aikana, jolloin aineellinen tavoittelu alkaa murentaa perinteisiä arvoja.","Gottfried Kellerin 'Martti Salander' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1149. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MARTTI SALANDER\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGOTTFRIED KELLER\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nGottfried Keller\n\n\nGottfried Keller on, samoinkuin hänen aikalaisensa Fritz Reuter\nja Konrad Ferdinand Meyer, sekä pohjois- että eteläsaksalaisen\nkertomataidon etevimpiä edustajia sinä kuihtuneisuuden aikana, joka\nSaksan kirjallisuudessa vallitsi romantikan mailleen mennessä. Hän\non yksinäisin ja luoksepääsemättömin näistä kolmesta, ja vasta\nverrattain myöhään tulivat hänen teoksensa Saksassa vähän laajemmin\ntunnetuiksi. Mutta populääriksi hän ei ole koskaan päässyt, siksi\nliian kaukana on hän aina kulkenut lukevan yleisön valtatiestä.\nVallankaan alasaksalaiset eivät ole koskaan jaksaneet oikein omaksua\ntuota karheata sveitsiläistä.\n\nSamoinkuin Keller ihmisenä oli originelli, karu ja sulkeutunut, on\nhän runoilijanakin eristäytynyt ja jyrkästi omintakeinen. Vaikutuksia\nei hänen voi varsinaisesti sanoa keneltäkään saaneen. Luonnonpakosta\nkuin kotimaansa vuoripurot kumpuaa hänen runoutensa ilmoille, ja\nmyöskin yhtä oikullisena ja polveilevana, hilliintyen kuitenkin\nvälistä tasaisena, kirkkaana ja sopusuhtaisena edelleen virtaamaan,\nkuten hänen lyyrillisessä tuotannossaan ja pienemmissä novelleissaan.\nMutta enimmiten se rakastaa epätasaisia ja koukertelevia uria. Hänen\nfantasiansa on oikullinen, ja sen johteita itsepäisesti seuraten on\nhän varsinkin laajemmat tuotteensa punonut kirjaviksi kudoksiksi.\nMutta hänellä on myöskin varma psykologinen vaisto ja elämän\nhavaintoon terävä silmä, mikä pakottaa hänet kuitenkin aina pysymään\ntodellisuuden maaperässä. Eikä hän tyystin jätä sitä silloinkaan, kun\nhänen taipumuksensa kummallisuuksiin ja groteskimaisuuteen saa hänen\nsatiirinsa tai huumorinsa paisumaan yli äyräidensä.\n\nOllen itsekin jyrkkäpiirteinen personallisuus, kuvaa Keller\nhenkilöidensä luonteet jyrkästi yksilöllisiksi. Hänen henkilönsä\neivät ole mitään epäselvästi häämöttäviä reliefejä, vaan irtonaisia\nja selväpiirteisiä veistoksia. Naisten ja lasten kuvaajana vallankin\non hän onnistunut. Oivallisimpia esimerkkejä siitä ovat m.m. \"Martti\nSalanderissa\" esiintyvät henkilöt Maria Salander, tuo hiljainen,\naina tyyni ja lujatahtoinen perheenäidin tyyppi, pöyhkeilevä\nmutta pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen Amalia Weidelich sekä\nhänen turhamaiset ja \"sieluttomat\" kaksoispoikansa. Ja kaikkialla\nhenkilö- sekä arkielämän kuvauksessaan saa Keller aihetta jykevään\nleikinlaskuun. Suuremmoisessa huumorissa sekä taidossa suurentaa\nja ylentää vähäpätöisiä ja naurettavia seikkoja kykenee hänet\nvoittamaan ainoastaan \"Don Quixote'n\" luoja sekä Rabelais, jonka\nteoksia Keller vielä vanhanakin mielellään lueskeli. Mutta vaikka\nhän helposti heittäytyykin huvitteleimaan mielikuvituksensa\nvallattomilla oikuilla ja jättiläishuumorillaan, johtaa hän sentään\naina tapaukset psykologisesti varmoihin tuloksiin. Ja kaiken pohjana\nhänen tuotannossaan on eheä, valoisa ja humaninen maailmankatsomus,\njoka ei salli siveellisesti vajonneenkaan kokonaan hukkua, sillä\n\"kunnottominkin ihminen on vielä kultaisella langalla ihmisyyteen\nsidottu\".\n\nGottfried Keller on, samoinkuin runoilijana hänelle monessa\nsuhteessa sukulainen Ludwig Tieck, sorvarin poika ja syntynyt\nZürichin kaupungissa 19 p. heinäk. 1819. Isästään aikaisin orvoksi\njääneenä sai hän äitineen ja sisarineen viettää nuoruutensa\nsuuressa köyhyydessä. Kouluopetusta sai hän ensin parina\nvuotena muutamassa yksityisessä alkeiskoulussa sekä sen jälkeen\neräänlaisessa teknillisessä opistossa, josta hänet kuitenkin jo\nensi vuonna syyttömästi erotettiin. Sen jälkeen eleli hän mitä\nrajattomimmassa vapaudessa, jatkaen itseopiskelun vaikealla\ntiellä itsensä kehittämistä. Hänellä oli taipumusta piirustukseen\nja ahkerasti hän nyt rupesi lahjojaan kehittelemään. Hän tahtoi\ntulla maisemamaalariksi ja päiväkausia vietti hän luonnon parissa\npiirustellen ja maalaillen. Tämä hänen taipumuksensa tuleekin usein\nnäkyviin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kaikkialla, missä hän\nkuvauksissaan joutuu kosketuksiin luonnon kanssa, viivähtää hänen\nkatseensa mielellään viehättävissä ja väririkkaissa näköaloissa.\nNoista hänen maisemamaalarin ominaisuuksistaan on esim. \"Martti\nSalander'issa\" monin paikoin todistuksia.\n\nSaatuaan v. 1840 pienen perinnön lähti Keller Müncheniin maalausta\nopiskelemaan. Siellä vietti hän kolmisen vuotta seikkailurikasta\nelämää, nauttimatta juuri mitään säännöllistä opetusta ja\nkärsien suurta puutetta. Kotiin palattuaan hän jätti kokonaan\nmaalarinuran, jolla hän ei juuri dilettanttia korkeammalle koskaan\nollut kohonnutkaan. Sen sijaan alkoi hän näinä vuosina kirjottaa\nrunoja. Zürichissä oleskeli tähän aikaan kotimaansa valtiollista\ntaantumusta paenneita \"nuoren Saksan\" miehiä, kuten Freiligrath,\nHerwegh ja Folien, joista viimemainittu kaikin tavoin avusti,\nopasti ja kehotteli alkavia runoilijoita. Hänen vaikutuksestaan\nKellerkin julkaisi v. 1846 ensimäisen runokokoelmansa nimellä \"Erään\nautodidaktin runoja\". Pari vuotta senjälkeen sai Keller, joka näihin\naikoihin vietti säännötöntä elämää Zürichin oluttuvissa, muutamain\nystäväin toimesta hallitukselta 800 frangin stipendin ulkomailla\nopiskelua varten. Hän lähti Saksaan, aikoen kehittyä draaman\nalalle. Hänellä olikin melkein läpi elämänsä mielessä muutamia\nnäytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteutuneet.\nAluksi vietti hän pari vuotta Heidelbergissä, jossa hän m.m. kuunteli\nFeuerbachin luentoja ja sai tilaisuuden henkevään seurusteluun.\nHeidelbergissä oleskelu merkitsikin paljon hänen kehitykselleen. Sen\njälkeen muutti hän Berliniin, jossa hän vietti lähes kuusi vuotta,\nkääriytyneenä sellaiseen yksinäisyyteen, että hän ei esim. kerran\nkahteen vuoteen ilmottanut äidilleenkään mitään itsestään. Paitsi\nteatterissa ja joskus yliopistossa luentoja kuulemassa pistäysi hän\nvain välistä muutamissa kirjallisissa seurapiireissä, kuten esim.\nparooni Varnhagen von Ensen (Rahelin miehen) salongissa.\n\nBerlinissä ollessaan julkaisi Keller toisen kokoelman lyyrillisiä\nrunoja sekä alkoi jatkaa ennen alkamaansa \"Der grüne Heinrich\"\nnimistä romaania. Sen painattaminen kesti kuitenkin lähes viisi\nvuotta, sillä kustantajan täytyi lupauksin ja uhkauksin käydä\nalituista taistelua tekijän kanssa saadakseen häneltä käsikirjotusta.\nVaikka Kellerillä olikin alati mielessään hautumassa suuremmoisia\nkirjallisia suunnitelmia, oli niiden kirjottaminen hänestä kuitenkin\nvastenmielistä. -- Berlinissä ollessaan julkaisi Keller myöskin\nensimäisen osan novellikokoelmaa \"Die Leute von Seldwyla\".\n\nKotiin palattuaan jatkoi Keller entistä villiä joutoelämää, kunnes\nv. 1861 Zürichin kanttonin hallintoneuvosto (korkein toimeenpaneva\nvirasto) valitsi hänet -- ensimäiseksi valtiokirjuriksi! Tämä\ntapahtui Kelleriä suosivan finanssipäällikön toimesta, hän kun tahtoi\nsiten pelastaa runoilijan \"villiintymisen tilasta\". Sanomalehdet\npitivät pahaa melua tästä nimityksestä, jossa oli virkaa hakeneita\nkokeneita lakimiehiäkin sivuutettu. Keller otti vastaan tuon\nsuuritöisen toimen ja hoiti sitä perin mallikelpoisesti viisitoista\nvuotta. Olipa hän siinä ohella viisi vuotta jäsenenä myöskin Suuressa\nNeuvostossa (kanttonin lakiasäätävä valta). Kirjalliseen tuotantoon\nhänelle ei tällöin jäänyt paljon aikaa. Kaksi novellikokoelmaa hän\nkuitenkin ehti julkaista, nimittäin nuo muodollisesti erinomaiset\nlegendansa ja toisen osan \"Seldwylan asukkaita\".\n\nV. 1876 erottuaan valtiokirjurin virasta jatkoi Keller kirjallista\ntyöskentelyään, julkaisten aluksi laajan novellikokoelman nimeltä\n\"Züricher Novellen\". Sen jälkeen kirjotti hän uudelleen \"Grüner\nHeinrich'in\" ja paranteli sitä jonkun verran. V. 1881 ilmestyi taas\nuusi novellisikermä \"Das Sinngedicht\" ja pari vuotta sen jälkeen\nKellerin kootut runot, joiden joukossa oli paljon uusiakin. Keller\nlopetti tuotantonsa, samoinkuin oli alkanutkin, romaanilla. V. 1886\nilmestyi nimittäin hänen viimeinen teoksensa \"Martti Salander\"\n(lausuttava oikeastaan Sálander). Kolme vuotta senjälkeen ilmestyivät\nKellerin kootut teokset kymmenenä nidoksena. -- Pitemmän aikaa\nsairastettuaan, ystävänsä Arnold Böcklinin häntä kärsivällisesti\nhoidellessa, kuoli Keller syntymäkaupungissaan 15 p. heinäk. 1890.\n\nVaikka Keller arkielämän kuvauksessaan onkin rohkea realisti, kulkee\nhänen tuotantonsa läpi sentään vahva romanttisuuden suoni. Vallankin\nkauttaaltaan romanttinen on tuo neliosainen \"Der grüne Heinrich\",\neräänlainen \"Dichtung und Wahrheit\" romaani, joka isolta osaltaan\nsisältää autobiografiaa tekijänsä lapsuus- ja oppivuosilta. Mutta\nKellerin romantikka on aina valoisaa ja hillittyä, kaukana liiasta\ntunteilusta. Ottamatta lukuun toisin paikoin ilmenevää kuivakiskoista\njärkeilyä ja didaktisuutta, on \"Der grüne Heinrich\" läpeensä\ntäyteläistä runoutta ja Saksan romaanikirjallisuuden ensimäisiä\ntuotteita. Lukijansa mielessä herättää se elävästi samanlaisen\ntunnelman, minkä saa kävellessään valoisan sunnuntaisen metsän läpi,\njohon päivä paistaa hiljaa lepattavien lehtien lomitse.\n\nKellerin lyrikassa ja \"Grüner Heinrich'issä\" ilmenevä romantikka\non ehtynyt jo melkoisen vähiin vaikkei silti tyyten hävinnyt\nhänen novellituotannossaan ja viimeisessä romaanissaan \"Martti\nSalander'issa\". Kaikista Kellerin teoksista on \"Martti Salander\"\npaikallisväriltään enimmin sveitsiläinen. Se on Salanderin perheen\nvaiheisiin punottu ajankuvaus vuoden 1869 vaiheilta, jolloin\nSveitsissä ja vallankin Zürichin kanttonissa pääsi voimaan entistä\nlaajempi kansanvalta. Kun \"Martti Salander\" ilmestyi, otettiin se\nsekä kotimaassaan että Saksassa epäsuopeasti vastaan. Rohkeasti\npaljastelee siinä Keller kansanvallan kasvattamia epäkohtia, ja se ei\nvoinut olla loukkaamatta kunnon sveitsiläisten patriotismia. Muualla\nsitä taas moitittiin liian sveitsiläiseksi. \"Martti Salander'in\"\nonkin sanottu olevan enemmän poliittinen opetuskirja kuin tavallinen\nromaani. Mutta vaikka sitä hyvältä osalta haittaakin samanlainen\nkuivakiskoisuus ja didaktisuus kuin \"Grüner Heinrich'iäkin\", on\nsillä paikallisväristään huolimatta etevässä luonteenkuvauksessaan,\nhumanisuudessaan ja psykologisessa täsmällisyydessään kuitenkin varma\nyleispätevä arvonsa. Monin piirtein siinä tulevat näkyviin Kellerin\netevät runoilijaominaisuudet.\n\nMonessa suhteessa ovat Kellerin tuotannossa ensi sijalla hänen\nnovellinsa. Paul Heyse onkin sanonut häntä novellin Shakespeareksi.\nParasten novellistien rinnalle kohottavat Kellerin kertomukset\nsellaiset kuin \"Romeo und Julia auf dem Dorfe\", \"Das Fähnlein der\nsieben Aufrechten\", \"Die arme Baronin\" ja \"Die drei gerechten\nKammacher\", joka viimemainittu huumorissaan ja groteskimaisuudessaan\nKellerin kertomuksista kaikista \"kellerimäisin\". Muodollisesti ovat\nvallankin erinomaisia Kellerin \"Sieben Legenden\", jotka suppeina,\nhillittyinä ja tasasuhtaisina ovat novellikirjallisuuden parhaita\nmestariteoksia. Hänen kaikessa proosatuotannossaan ilmenevä taito\nlöytää ihmisistä naurettavaa, silti lainkaan alentamatta heidän\nihmisarvoaan, on näissä legendoissa verraton. Hän ei kohtele\npyhimyksiä pilkallisesti kuten Voltaire eikä rivosti kuten Heine,\nvaan viehättävällä homerisella naivisuudella. Ja vaikka tuossa\nnaivisuudessa piileekin leikkiä, jopa satiiriakin katolilaista\nmytologiaa kohtaan, on tekijä kuin ei hän tietäisi sellaisesta mitään.\n\nKuten novelleissaan ja romaaneissaan on Keller lyrikassaankin perin\nomintakeinen ja ilman vierasta sointua. Vapauduttuaan poliittisesta\npainolastista, joka raskautti hänen ensimäistä runokokoelmaansa,\novat Kellerin runot läpeensä selkeitä ja vakavan miehekkäitä.\nNiissä on tyyntä, tervettä ja alkuvoimaista tunnetta sekä raikasta\nluonnontuoksua. Karakteristisia ovat kaikenlaiset yllättävät käänteet\nja Kellerille yksinomainen ilmaisutapa. Kieli kaikessa Kellerin\ntuotannossa on samoinkuin sisältökin luonnollisesti kumpuilevaa,\nei vanhaa eikä uutta, vaan jalossa yksinkertaisuudessaan mitä\nvivahdusrikkainta.\n\nHallerin, Meyerin ja Arnold Böcklinin ohella on pieni Sveitsi\nGottfried Kellerin kautta antanut tuntuvan lisän saksalaiselle\nhengenelämälle.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nI\n\n\nNuorenpuoleinen hyvinpuettu mies, jonka kupeella riippui\nenglantilainen matkalaukku, lähti sveitsiläisen Münsterburgin\nkaupungin eräältä asemalta pitkin uusia katuja, ei kaupungin sisään,\nvaan heti määrättyä suuntaa noudattaen jotakin ympäristössä olevaa\npaikkaa kohti, kuten ainakin henkilö joka tuntee seudun ja on varma\nasiastaan. Kuitenkin täytyi hänen pian pysähtyä, voidakseen paremmin\nympärilleen katsella, sillä hänen kulkemansa kadut eivät olleetkaan\nentisiä uusia katuja, joita hän kerran oli kulkenut; ja kun hän nyt\nkatsoi taakseen, huomasi hän, ettei hän ollut tullutkaan ulos siltä\nasemalta jolta hän vuosia sitten oli matkalle lähtenyt, päinvastoin\nseisoi entisellä paikalla paljoa suurempi rakennus.\n\nTuo moniosainen, suunnattoman laaja kivimassa loisti niin tyynen\nmuhkeana ilta-auringon valossa, että mies katsoi sitä kuin\ntenhottuna, kunnes katuliike hänet epämieluisasti havahutti ja\nhän jätti paikan. Mutta pystyssä oleva pää ja kupeella hiljaa\nedestakaisin keinuva matkalaukku antoivat tietää, kuinka ajatusten\nkiihoittamana ja tyydytyksen tuntein hän siinä edelleen asteli,\netsiäkseen vaimoaan ja lapsiaan sieltä, jonne hän ne vuosia\nsitten oli jättänyt. Turhaan hän kuitenkin rakennusten välistä\netsiskeli niiden entisten polkujen jälkiä, jotka ennen niittyjen\nja puutarhojen keskitse varjoisina ja ystävällisinä johtivat ylös\nkunnaille. Sillä nämä polutkin olivat laajalti pölyisten tai\nkarkealla soralla peitettyjen ajoteiden alle hautautuneina. Vaikka\ntämä kaikki hänen kummastustaan yhä lisäsikin, tuli hän lopuksi\nkuitenkin miellyttävällä tavalla yllätetyksi, kun hän muutaman nurkan\nympäri kaartaen huomasi odottamatta joutuneensa erääseen talojen\nkulmaukseen, jonka hän silmänräpäyksessä tunsi jälleen vanhasta\nmaalaismaisesta rakennustavasta. Nuo esiinpistävät katot, punaiset\nhirsiseinät ja pienet, talojen edessä olevat ryytimaat olivat aivan\nennallaan.\n\n\"Siinähän on Varpunen!\" huudahti kulkija, samalla kuin hän pysähtyi\nja lämpimin kotoisin tuntein katseli tuota vanhaa paikkaa,\n\"todellakin Varpunen! Varpusessa, sanotaan täällä! On käsittämätöntä,\nmiksei tämä kaikki seitsemän vuoden kuluessa ole ainuttakaan kertaa\nmieleeni juolahtanut, ja kuitenkin olemme koulupoikina täällä\nniin mainiota omenaviiniä juoneet, milloin meillä oli hitusenkaan\nrahaa! Ja tuossa on vanha kaivokin, josta Varpusen isännän leikillä\nsanottiin viiniä ja maitoa imevän!\"\n\nTodellakin suihkusi ikivanhasta puupylväästä kirkasta lähdevettä\nsamaan altaaseen kuin ennenkin ja juuri tuon vanhan, rihlattoman\npyssynpiipun läpi, joka oli siinä rautaisen kaivoputken asemesta.\nTämä huomio sai miehen uudelleen innostumaan.\n\n\"Terve sinulle, rauhallisen puolustusvoiman kunnianarvoisa esikuva!\"\nlausui hän puoliääneen. \"Tämä putki, joka aikoinaan on tulta\nsisältään syössyt, lahjoittaa nyt raikasta lähdevettä ihmisille ja\neläimille! Mutta jokaisen talon seinällä riippuu jo luullakseni\nrihlattu kivääri ja odottaa vakavaa koetusta. Kunpa kotimaa\nsellaisesta kauan säästyisi!\"\n\nTällöin lähestyi kaivoa joukko leikkiviä lapsia, pikkuväkeä\nkahden ja kuuden vuoden vaiheilla. Tätä viimeistä ikäluokkaa oli\nluultavasti kaksi poikaa, nähtävästi kaksoiset, koska he olivat\nihan samankokoiset ja kummallakin oli samanlainen pyöreä pää\npulleine poskineen ja vatsalla samanlaisesta vahakankaasta leikattu,\nkukkasilla kirjaeltu esiliina, nähtävästikin yhtä paljon näön vuoksi\nkuin pukua suojaamassa. Hiukan syrjässä seisoi yksinään muuan kalpea\npoika, jolla mahdollisesti oli kahdeksas kesä elettävänään ja joka\nantoi aihetta erääseen pikku tapaukseen, mikä tuon kotiapalaavan\nmiehen huomion johti pois vanhasta pyssynpiipusta.\n\nToinen esiliinaan puetuista pojista huusi nimittäin kopeasti tuolle\nyksinään seisovalle pojalle: \"Mitäs sinä täällä teet? Mitä sinä\ntahdot?\"\n\nKun puhuteltu ei vastannut mitään, vaan katseli alakuloisesti\neteensä, astui toinen kaksoisista, kädet selän takana ja esiliinalla\nympäröityä vatsaansa pullistaen, lähemmäs ja sanoi röyhkeästi: \"Niin,\nketä sinä odotat täällä?\"\n\n\"Minä odotan äitiäni\", vastasi nyt poika, käyden epävarmaksi oliko\nhänellä oikeutta siinä seisoa. Mutta toinen vastasi kuivasti ja\nhalveksien kuin aikamies: \"Jahaa, sinullako on äiti?\" samalla kuin\nhänen veljensä purskahti äänekkääseen nauruun sekä huusi: \"Ha, ha,\nsillä on äiti!\"\n\nHeti perään lojusi koko lapsikööri hullunkurisesti jäljitellyllä\nnaurunhohotuksella: \"Sillä on äiti!\"\n\nHarvoin kuulee pikkuväen laskevan niin iloista naurua. Ja ikäänkuin\ntuo seikka olisi heitä kovin huvittanut, toistivat he vilpittömän\nlapsensydämensä pohjasta yhä uudestaan \"hahahaa\" sekä seisoivat\nrinnatusten piirissä, jonka keskellä muuan kaksivuotias palleroinen\nlihavilla käsillään sivujaan pidellen toisteli: \"Hoo, tillä on äiti!\"\n\nKun tämä huvi vähitellen loppui kuten kaikki tässä maailmassa, kysyi\nmatkalaukkua kantava mies, joka oli hyvin huomannut kaikki, mutta ei\nymmärtänyt siitä mitään, ystävällisesti: \"Miksi te, lapset, nauratte\nsen vuoksi, että pojalla on äiti? Eikö teillä sitten ole ollenkaan\näitiä?\"\n\n\"Ei, me sanomme mamma!\" selitti toinen pienokaisten johtajista ja\notti samalla maasta astian, täytti sen altaasta ja heitti äidin\nomistajan päälle. Mutta tämä menetti kärsivällisyytensä. Hän karkasi\nesiin hiukan tukistaakseen tuota ilkeää kaksoispoikaa, jolloin\nmolemmat veljet alkoivat parkua ja huutaa: \"mamma, mamma!\"\n\n\"Isidor! Julian! Mikä hätänä, mitä teillä taasen on?\" kuului muuan\nääni ja eräästä talosta tuli ulos tukevatekoinen nainen, epäilemättä\nsuoraa pesukorvon äärestä. Märkä esiliina oli työnnetty syrjään,\ntoisella kädellä piti hän edessään kukilla ja silkillä muodin\nmukaisesti koristeltua olkihattua ja toisella punaisenruskealla\nkäsivarrellaan koetti pyyhkiä hikeä otsaltaan, samalla kuin hän\nmoittivasti huusi perässään seuraavalle koruompelijattarelle että\nhattu oli onnistumaton, että kukat oli asetettu väärin ja että hän\ntahtoi niiden olevan yhtä suuria ja kauniita kuin muillakin rouvilla\nsekä valkoiset nauhat ruskeiden sijasta. Hän ei sanonut tietävänsä,\nmiksei hän saisi pitää valkoisia nauhoja yhtä hyvin kuin tuo tai\ntämäkin, ja jollei hän ollutkaan mikään neuvoksetar, niin saattoi hän\nkerran vielä saada miniöikseen vaikka kaksikin kappaletta sellaisia!\n\nOmpelijatar, joka sillä välin oli ottanut hatun takaisin, vastasi\nhieman nenäkkäästi, että oli hyvä, etteivät nauhat jo tällä kertaa\nolleet valkoiset, sillä muuten ne olisivat tärveltyneet rouvan\nmäristä käsistä ja olipa niin ja näin, saisiko näitä ruskeitakaan\nenää puhtaiksi. Hän tahtoi nähdä, mitä johtajatar siihen sanoisi.\nNiin sanoen asetti hän hatun koteloon, jossa hän oli sen tuonut, ja\nlähti harmistuneena tiehensä, pesurouvan huutaessa hänen peräänsä,\nettä hänen tuli saada hattu ensi sunnuntaiksi, sillä hän tahtoi saada\nsen kirkkoon päähänsä. Tämän jälkeen hän vihdoinkin katsahti poikiaan\nJuliania ja Isidoria, jotka eivät lakanneet parkumasta, vaikka vieras\npoika oli vetäytynytkin entiselle paikalleen.\n\n\"Mikä teillä on? Kuka teille tekee pahaa?\" huudahti hän, mihin pojat\nparkuivat vastaukseksi: \"Tuo tahtoo lyödä meitä!\"\n\nMutta nyt sekaantui tuo tarkkaavainen vaeltaja asiaan ja selitti\nrouvalle, että molemmat pojat olivat ensinnä tuota toista valaneet\nvedellä ja nauraneet hänelle, kun hänellä oli ainoastaan äiti eikä\nmammaa.\n\n\"Se ei ole kauniisti tehty!\" sanoi rouva lempeästi nuhdellen\npojilleen. \"Hänen vikansa ei ole, että hänellä on köyhät tai\nsivistymättömät vanhemmat, ja te saisitte kiittää Jumalaa, että\nteidän laitanne on paremmin!\"\n\nMatkalaukun kantaja ei voinut pidättyä kysymästä, oliko tässä maassa\nköyhyyden tai puutteellisen sivistyksen merkki jos kansan keskuudessa\nvanhempia nimitettiin vielä isäksi ja äidiksi. Hän teki tämän\nkysymyksen vakavasta tiedonhalusta ilman pilkkaa, valmiina kuulemaan\njo taasen jotain uutta, ehkä hyvää ja kiitettävääkin. Rouva katsoi\nhäntä suurin silmin, mietti vähän, kunnes luuli saaneensa selville,\nettä tässä oli kysymyksessä odottamaton ja aiheeton hyökkäys, ja\nvastasi sitten, terävällä äänensävyllä: \"Me emme täällä ole kansaa,\nvaan ihmisiä, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus kiivetä ylös!\nJa kaikki ovat yhtä ylhäisiä! Lapsilleni olen mamma, jottei heidän\ntarvitse herrasväen edessä hävetä ja jotta kerran saavat pystyssä\npäin maailman läpi kulkea. Jokaisen oikean äidin velvollisuus on\nhuolehtia siitä, kun aika kerran niin vaatii!\"\n\n\"Mitä sinä, eukko, pauhaat?\" sanoi hänen miehensä, joka tuli\nkaivolle. Hän laski kaivon viereen maahan suuren korin, joka oli\ntäynnä keltaisia nauriinnaatteja, ja lisäsi: \"Siinä on nauriita\npestäväksi. Minä aion heti mulistaa nurin naurispenkin ja istuttaa\nuudestaan. Pojat saavat viruttaa nauriit! Anna heille sankko,\netteivät likaa vettä altaassa ja pidä toki huolta, etteivät lapset\naina saa sotkea elukkain juomavettä!\"\n\nTästä näytti tuo pyylevä rouva vieraan läsnäollessa vielä\nenemmän suuttuvan. Lapset oli vasta muka kunnollisesti puetettu\neivätkä saaneet heti uudelleen itseään liata! Hän kyllä viruttaa\nnauriinnaatit mihin on vielä kyllin aikaa ne kun noudetaan vasta\nseuraavana aamuna.\n\nJa kaksoiset puolestaan huusivat: \"Isä, mamma sanoo, että me emme\nsaa liata itseämme! Mitä me nyt tekisimme? Saammeko juosta mihin\ntahdomme?\"\n\nVastausta odottamatta juoksivat he toisten lasten kanssa tiehensä.\nMutta vieras, sen sijaan että olisi seurannut heidän esimerkkiään,\njäi yhä vielä seisomaan, miettien sitä seikkaa että mamman mies\nlastensa edessä oli kuitenkin yksinkertainen \"isä\", jonka ohessa hän\ntodellakaan ei näyttänyt käyvän samasta kuin tämä.\n\nNäissä ajatuksissa keskeytti hänet maanviljelijä eli puutarhuri, joka\nkysyi: \"Mitäs herralla täällä on asiaa?\"\n\n\"Ei kai hänellä ole mitään asioimista!\" pisti rouva väliin. \"Hän\non nimittänyt meitä vain kansaksi ja ihmetellyt, että pojat minua\nmammaksi sanovat!\"\n\n\"Se ei ollut tarkoitus!\" sanoi vieras hymyillen, \"minähän olen\npäinvastoin iloinnut tapojen hienostumisesta tässä maassa,\nkansalaisten lisääntyvästä tasa-arvoisuudesta; mutta nyt kuitenkin\nhavaitsen, että perheen päätä kutsutaan vielä isäksi eikä papaksi!\nKuinkas se on selitettävä?\"\n\nRouva silmäsi ärtyisesti miestään, joka tässä suhteessa oli hänelle\narvatenkin riittävästi harmia tuottanut, sekä pysyi muutoin vaiti.\nMies puolestaan katseli vierasta tutkivin silmäyksin samoinkuin\nrouva äsken, ja kun hän sai merkille pannuksi tämän avonaiset ja\nhyväntahtoiset kasvot, antautui hän tuttavalliseen keskusteluun:\n\"Katsokaas, hyvä ystävä! Se on asia, josta olisi paljonkin\nkerrottavaa! Tasa-arvoisuus on meillä kylläkin olemassa ja kaikki\nme pyrimme ylöspäin. Innokkainta siinä asiassa on naisväki, yksi\ntoisensa jälkeen heistä ottaa käytäntöön tuon nimityksen, jota\nvastoin me miehet emme omassa elämässämme voi käyttää sellaista\nkoristusta. Me joutuisimme naurun alaisiksi omissa silmissämme,\nainakin toisinaan, ja sitten, mikä on pääasia, meille korotettaisiin\nveroja, jos ottaisimme pappa-nimityksen. Siihen suuntaan puhui\nherra kirkkoherra koulun tarkastuksessa, jossa asia tuli puheeksi,\nkun eräs koulumestari muutamain oppilasten vanhemmista puhuessaan\nkäytti nimityksiä pappa ja mamma. Nämä olivat luonnollisesti\nsellaisia lapsia, jotka olivat tuoneet kauniita lahjoja. Naisten\nkesken, sanoi kirkkoherra, sillä ei ole niin paljon merkitystä,\nheidän turhamaisuutensa kun on tunnettua. Mutta jos miehet antavat\nkutsua itseään papaksi, niin todistavat he sillä lukeutuvansa\nvarakkaisiin ja ylhäisiin ja kun he siitä huolimatta maksavat liian\nvähän veroa, niin tiedettäisiin heidät pian korkeammasta verottaa.\nSitten käskettiin kaikkien kuuden opettajan tasa-arvoisuuden vuoksi\nkarttaa koulussa nimitystä pappa ja sanoa vain isäksi, oli sitten\nkysymyksessä köyhä tai rikas.\"\n\nRouva oli jo tämän keskustelun alussa juossut vihastuneena\ntakaisin kyökkiinsä. Isäntä meni myöskin kiiruusti tiehensä,\narvellen itsellään olevan vielä riittävästi tehtävää ja että hän\noli jo liiankin kauan pakissut, ja vieras seisoi jälleen yksinään\ntuolla hiljaisella paikalla. Vasta nyt huomasi hän tuon vanhan\ntalon seinässä kirjotuksen: \"Pietari Weidelich'in puutarha- ja\nmaitotalous\". Siis Weidelich'ejä ovat nämä ihmiset nimeltään, puhui\nhän itsekseen panematta asiaan mitään huomiota. Hän hieroi keveästi\notsaansa kuin se joka ei oikein tiedä missä hän juuri sinä hetkenä\non, kunnes hän muisti tarvitsevansa käydä vielä korkeintaan kymmenen\nminuuttia, nähdäkseen omaisensa. Mutta kun hän kääntyi lähteäkseen,\nlaski joku kätensä hänen olalleen ja kysyi: \"Eikö se ole Martti\nSalander?\"\n\nHän se todellakin oli; sillä hän kääntyi kuin salama ympäri,\nkuullessaan ensi kertaa kotoisilla seuduilla nimeään mainittavan ja\nnyt ensi kertaa myöskin tutut kasvot nähdessään.\n\n\"Ja sinä olet Möni Wighart, todellakin!\" huudahti hän. Molemmat\npudistivat toistensa käsiä, katsellen tarkkaavasti mutta iloisesti\ntoisiaan kuin vanhat hyvät ystävät, joista kumpikaan ei ole\ntoiselleen mitään velkaa. Sellainen tapaaminen on aina hauska yllätys\nkotimaahan palaavalle.\n\nMöniksi nimitetty, oikeastaan Salomoni, oli näköjään kymmentä\nvuotta vanhempi kuin herra Martti Salander, mutta näytti kuitenkin\nviiksineen ja poskipartoineen yhtä reippaalta ja siistiltä kuin\nennenkin ja kantoi samaa ruokokeppiä kullattuine koiranpäineen kuin\nkaksikymmentä vuotta sitten. Kaikkien kunnon ihmisten kanssa oli\nhän sinut, vaikkei kukaan selvästi tiennyt mistä ajasta lähtien.\nSiitä huolimatta hänellä ei koskaan ollut vihollista; sillä hän\noli jokaiselle, joka hänet kohtasi, levähdyspiste ja välihetki\nsuruissa ja mieltä liikuttavissa ajatuksissa, tai myöskin, jos\ntoinen kuljeskeli hajamielisenä tietään, mukava pysäkki ajatusten\nkokoamiseksi.\n\n\"Martti Salander! Kuka olisi sitä osannut ajatella! Ja milloin\nolet sinä jälleen maahan tullut? Vai tuletko vasta nyt?\" kysyi hän\nuudelleen.\n\n\"Juuri tulen asemalta!\" oli vastaus.\n\n\"Mitä sanot! Minähän myös tulen sieltä, juon näet joka päivä kahvini\nsiellä ja samalla katselen matkustajia, mutta en huomannut sinua!\nTuhat tulimmaista vieläkin kerran! Niin niin, siinähän on Martti\nSalander jälleen! Eikö totta, sinä tulet suoraa tietä Amerikasta?\"\n\n\"Brasiliasta, vaikka kuudeksi viikoksi pysähdyin Liverpooliin\nmuutamain asiain takia. Mutta nyt on aika etsiä vaimoani, josta en\npuoleen vuoteen ole saanut mitään tietoja, paremmin kuin kolmesta\nlapsestanikaan, jotka luonnollisesti ovat minua pitkään odottaneet.\nToivottavasti he voivat hyvin!\"\n\n\"Mutta missä he asuvat sitten? Täällä ylhäälläkö?\" Tämän kysymyksen\nteki tuo vanha ystävä epävarmalla äänellä ja toinenkin näytti jonkun\nverran hämmästyneeltä vastatessaan: \"Ai tosiaankin, hänhän on aikoja\nsitten vuokrannut pienen kesäravintolan ja vieraskodin Kreuzhaldella,\njoka ei liene kaukana täältä.\"\n\nItsekseen ajatteli hän: \"Hän ei tiedä siitä mitään tai ainakin on\nolevinaan; merkki siitä, ettei hän ole ainuttakaan kertaa ollut\nsiellä, tuo ijankaikkinen vaeltaja ja lasinkallistaja. Asiat eivät\nsiis ole loistavalla kannalla, ja joka tapauksessa ei Maria paralla\nole tarjottavanaan kunnollista viiniä!\"\n\nKun tuo pieni hämminki oli ohi, tarttui Wighart käteen, jonka\nSalander hänelle hyvästiksi ojensi, ja piti sitä omassaan.\n\n\"Minä tulisin heti mukaasi, mutta se ei nyt luonnollisesti sovellu\nteidän ensimäisessä jälleennäkemisessänne, jolloin kaikki häiritsijät\nja töllistelijät ovat kiusallisia. Mutta kymmenisen askelta tästä,\ntuon nurkan takana, on vanhalla rauhantuomari Hauserilla 'Punaisessa\nmiehessä' viimevuotista viiniä, jota juo kuin taivaanilmaa. Minä\notan sitä puolituoppisen joka päivä kauniilla ilmalla. Nyt teen\nsamoin, Martti veli, ja sinun täytyy kanssani tyhjentää yksi pullo\ntervetuliaisiksesi! Puolessa tunnissa, kahdessakymmenessä minuutissa\nse on tehty ja iltapäivää on vielä pitkälti! Tule! Ei mitään\nepäröimisiä! Minä tahdon kaikin mokomin juoda kanssasi ensimäisen\nlasin ja lupaan etten sinua kauvan pidätä!\"\n\nMartti Salander, jonka kättä tuo vanha kunnon ystävä ei hellittänyt,\nponnisteli vakavasti vastaan, haluten päästä näkemään vaimoaan ja\nlapsiaan, joita hän oli jo niin lähellä; kuitenkin, kun hän oli\njo niinkin lähelle kotiaan ehtinyt ja usein turhaan saanut tehdä\nsuurempiakin kierroksia ja pysähdyksiä ja kun saattoi helposti\nneljännestunnin lisätä seitsenvuotiseen poissa oloon kunnioittaakseen\ntuota odottamatonta tapaamista, niin myöntyi hän lopulta. Hän tiesi\nkyllä, että tuon seuraa rakastavan herran etupäässä halutti kaikessa\nkiiruussa saada tietää jotain lähemmin hänen vaiheistaan, voidakseen\nsitten illalla ensimäisenä kaupungilla kertoa hänen tulostaan;\nmutta itsekin tunsi hän nyt äkkiä tarvetta tuolta asiantuntijalta\nohimennen kuulla kotoisista oloista. Niinpä kääntyi hän, sen sijaan\nettä olisi jatkanut matkaansa Kreuzhaldelle, Möni Wighartin kanssa\ntoiselle suunnalle ja seurasi tätä \"Punaiseen mieheen\", erääseen\ntalonpoikaistaloon, jossa sen vanha asukas, rikas maanviljelijä,\nammattinsa ohella piti tarjottavana puhdasta, itse viljelemäänsä\nviiniä.\n\nKaivon ympärys oli nyt kokonaan tyhjä ja hiljainen; ainoastaan\nyhdessä kulmauksessa seisoi vielä äskeinen poika, joka odotti äitiään\nja oli juuri poistuneen Salanderin nuorin lapsi.\n\n\n\n\nII\n\n\nNoiden molempien miesten ei itse asiassa tarvinnut kauas mennä,\nennen kun he löysivät tuon hedelmäpuiden taakse piiloutuneen talon.\nIsännän asuin- ja vierastupa oli heidän sisään astuessaan tyhjä; eräs\nnaishenkilö, joka työskenteli jossakin tuli Wighartin koputuksesta\nesiin.\n\n\"Missäs herra rauhantuomari on?\" kysyi hän tilaten samalla pullon\nviiniä.\n\n\"Ne ovat kaikki viinimaalla\", vastasi tyttö, ottaen samalla kaapista\nvalkoisen pullon ja pistäen sen vedellä täytettyyn kiiltävään\nkuparikattilaan, jonka kylkeen oli taottu puolikuun muotoinen\nsuomustettu kala, sen molemmille puolin jonkun esi-isän nimikirjaimet\nja alle eräs kahdeksannentoista vuosisadan vuosiluku. Tyttö meni\nnoutamaan kellarista raikasta viiniä ja vieraat istuutuivat leveän\npähkinäpuisen pöydän ääreen.\n\nMartti Salander silmäili ympärilleen, veti syvästi henkeään ja sanoi:\n\"Kuinka rauhallista ja hiljaista täällä on! Seitsemään vuoteen en ole\nistunut tällaisen pöydän takana!\"\n\nIkkunasta näki vain vihreätä väriä, omenapuita, niittyjä ja\ntaustassa, niin pitkälle kuin katse puunrunkojen ja oksien välitse\npääsi, näki sinisen ilman asemasta viinimäen rinteen, jonka maaperää\njuuri parasta aikaa huolellisesti muokattiin. Ainoastaan siellä ja\ntäällä näki kumartuneen työmiehen pään pistävän esiin lehtiverhon\nkeskestä, ja saattoipa itsekin luulla näkevänsä samaan aurinkoiseen\netäisyyteen, johon nuo esiin sukeltelevat päät katselivat.\n\n\"Seitsemän vuotta! Herran nimessä, oletko sinä jo niin kauan ollut\npoissa\", lausui Wighart.\n\n\"Ja kolme kuukautta!\"\n\nTyttö toi viiniä ja pari viipaletta hyvää ruisleipää, ja kun vieraat\neivät mitään muuta halunneet, meni hän jälleen työhönsä. Wighart\ntäytti molemmat lasit.\n\n\"Siispä tervetuloa!\" tervehti hän uudelleen kotiin palaavaa\nystäväänsä, joka ei kuitenkaan kokonaan vielä ollut kotona, vaan\nnautti lepoa ennen aikaansa; \"terveydeksesi! Mutta hyvinvoivalta sinä\nvain näytät, todellakin kuin itse terveys! Saanee siis otaksua, että\nasiasi ovat hyvin menestyneet ja kaikki on sinulle onnistunut!\"\n\n\"Monella tavoin on minulle käynyt; kuitenkin olen minä pitänyt\npuoliani ja kamppailut ja vähän lepoa saanut, sen voin sinulle sanoa,\nja lopultakin olen tointunut siitä iskusta, joka minua silloin niin\nhäpeällisesti kohtasi. Tosin se kesti kauemmin kuin luulinkaan.\"\n\n\"Jollen erehdy, jouduit sinä takauksen takia onnettomuuteen. Minä\nolin siihen aikaan matkoilla ja kun palasin, sanottiin sinun olevan\npoissa.\"\n\n\"Niin, se oli tuo juttu Louis Wohlwendin kanssa!\"\n\n\"Oikein! Jokainen otti osaa sinun onnettomuuteesi, mutta yleensä\nmyöskin kyseltiin, kuinka sinä saatoit niin ajattelemattomasti\nmenetellen panna omaisuutesi peliin.\"\n\n\"Minä en ole mitään pannut peliin, minä en tahtonut mitään voittaa,\nvaan yksinkertaisesti täyttää velvollisuuden ystävää kohtaan, se on\n-- minä en juuri uskonut, että se tulisi maksettavaksi, olin päin\nvastoin, mikäli muistan, sitä mieltä, ettei tuota soppaa kai syötäisi\nniin kuumana kuin se oli keitetty, ja että jokaisessa todellisessa\nystävänpalveluksessa on vaara tarjona, muutoinhan se ei mikään\nystävänpalvelus olisikaan. Me olimme jo opettajaseminaarissa hyviä\nystäviä. Häneltä kävi oppiminen vaikeasti ja sen vuoksi liittyi hän\nminuun, jolta kävi helpommin; muista kyllä näytti siltä kuin minä\nolisin häneltä oppinut, jumala ties, kuinka se niin kävikin! Se\nhuvitti minua kuitenkin; hän näet oli hyvin hauska, luottavainen\nja järkevä, ja missä vain kaksi seisoi yhdessä, astui hän kohta\nluokse, vieläpä opettajien ja professorienkin. Näiden kanssa osasi\nhän vuositutkinnoissa menetellä hyvin hauskasti. Hän ei lainkaan\nottanut selkoa tutkintoaineista, vaan osasi sensijaan johdatella\nheitä kysymään juuri sitä mitä hän itse halusi, jota varten hän\nsiihen tarpeelliset asiat minulla pänttäytti päähänsä tai kuinka\nsitä sanoisin. Oli kuin hänellä olisi ollut kyky harvoin sanoin\njärjestää ihmisten ajatuksia, johtaa, yhdistää ja eroittaa niitä\nmielensä mukaan, ja kuitenkaan hän ei itse kyennyt hallitsemaan\nyhtenäisempää ajatusjuoksua. Mutta kaikki tuo kuten sanottu huvitti\nmeitä ja jokainen antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Hän sai kun\nsaikin sitten haltuunsa erään maaseutu-alkeiskoulun väliaikaisen\nhoidon ja siellä eli hän komeasti ja hauskasti; mutta kun hän otti\nhaltuunsa realiluokat eli isompain lasten opetuksen, alkoi hän pian\nmuutella paikasta toiseen ja heitti ennen pitkää koko opetuksen. Minä\nolin sillävälin suorittanut vielä sekundaariopettajan kurssinkin\nja käyttänyt siihen erikoista ahkeruutta; myöskään en hoitanut\nkoulua, johon minut valittiin, vain tavallisella innolla, vaan\nmyöskin jonkunlaisella velvollisuudentunnolla pyrkien rehellisesti\nkohottamaan oppilaitani niin perinpohjaisesti kuin mahdollista.\nMielessäni iloitsin jo siitä ajasta, jolloin toivoin tapaavani\nmonia maamiehiä, jotka kiittäisivät minua siitä, että ammattiaan\njättämättä kykenivät laatimaan kunnollisen laskun, mittaamaan vähän\nmaata, ymmärtämään paremmin sanomalehtensä ja kenties ranskalaista\nkirjaakin lukemaan. Tosin minä en ole saanut sitä kokea, sillä\npojat katosivat silmistäni jo ennen ja piiloutuivat kaikkiin\nmahdollisiin konttoreihin. Ainuttakaan minä en enää nähnyt pellolla\nja auringonpaisteessa!\"\n\nSalander pysähtyi ja mietti; sitten huokasi hän keveästi ja puhui\nedelleen: \"Mutta olenko minä itse sitten paremmin tehnyt? Enkö\nitsekin ole auran äärestä karannut?\"\n\n\"Tarkoitat luopumistasi opettajanvirasta?\" sanoi Wighart, kun toinen\ntaas hetkiseksi vaikeni; \"kuinka sinä tulitkaan sen tehneeksi?\"\n\n\"Isäni ja äitini kuolivat kotona samalla viikolla ankaraan\nkuumeeseen. Heiltä oli tallissa kuollut sairas vasikka, jonka he\nolivat haudanneet niitylle talon yläpuolelle, lähelle hyvää kaivoamme\nja siten kaikessa viattomuudessaan myrkyttäneet veden. Renki ja piika\nvälttivät hädin tuskin kuoleman. Syy huomattiin vasta myöhemmin.\nMinun hämmästykseni ja suruni muuttui pian suureksi levottomuudeksi,\nkun huomasin omistavani vanhempaini omaisuuden, joka talon tultua\nmyödyksi tuntui köyhästä koulunopettajasta melkoiselta summalta. Minä\nmenin naimisiin vaimoni kanssa, jota olin jo pitemmän ajan katsellut,\nja myöskin hänellä oli omaisuutta. Silloin kävi minulle yhtäkkiä\nahtaaksi rauhallisessa koulusalissa yksinäisellä maaseudulla; minä\nvetäydyin tänne, tuohon kaupunkiin tuolla puiden takana, minä\ntahdoin olla täysi-ikäisten seurassa, katsella avoimesti vapautta\nja tulevaisuutta, olla liikemies ja malli-isäntä, niin, vieläpä\nnyt jälestäpäin sotapalveluksenkin suorittaa ja tulla upseeriksi,\nollakseni minäkin mies puolestani. Minä näet luulin olevani kaikkeen\nvelvollinen, kun minulla oli vähän omaisuutta, jota oikeastaan ei\nsentään voinut miksikään rikkaudeksi sanoa.\n\n\"Ensi aluksi minä liityin osakkaaksi muutamaan pieneen\nkutomatehtaaseen, jota johti eräs taitava mies; sen ohella minä otin\nhaltuuni muutaman isännättömäksi joutuneen olkiteollisuuskaupan; no\nniin, se ei käynyt huonostikaan, sehän on sinulle tunnettua. Minä\npysyin ahkerana ja tarkkaavaisena toimissani, kääntämättä selkääni\nmaailmalle. Louis Wohlwendkin oli taas läheisyydessäni; hän puuhasi\nmuutamien asioimistojen toimissa ja oli yhä vielä sama makea ja\ntuttavallinen 'jokapaikanjussi', josta jokainen sai sen käsityksen,\nettä hänen asiansa ovat hyvin ja että hän hyvin tietää mitä hän\ntahtoo. Minunkin seuraani haki hän ahkerasti, mikäli hänellä siihen\noli aikaa, ja pian mainittiin minua hänen erikoisystävänään enkä minä\npyristellyt sitä vastaan, vaikka hiljaisuudessa havaitsinkin monta\nhänelle epäedullista seikkaa. Muutamassa lauluseurassa, johon hän\nminut vei, huomasin hänen laulavan aina väärin; mutta minä ajattelin,\nettei hän mahda sille mitään, ja jälestäpäin hän viinilasin ääressä\noli sitä hauskempi ja miellyttävämpi, ja huolimatta tuosta julkisesta\nepäkohdasta piti hän edelleenkin paikkansa toisessa tenorissa. Se\nsuututti minua lopulta kovin; mutta hänellä ei näyttänyt olevan\nmitään aavistusta ja lopulta sanoin minä itsekseni, että oikeastaan\nse lienee ihanteellisuutta sekin, kun joku poloinen, jolla ei\nlainkaan ole laulukorvaa, tahtoo sentään kaikin mokomin laulaa.\n\n\"Kun minä eräänä iltana jouluviikolla istuin laskuja päättämässä,\naikoen työskennellä sivu puoliyön, tuli hän hakemaan minua\nyhdistyksensä kuusijuhlaan. Minä en tahtonut lähteä, mutta hän ei\nhellittänyt ja kun vaimonikin pyysi minua menemään, saadakseni\nvirkistystä, suostuin minä lopulta. Tämä oli onnettomuuspäiväni.\n\n\"Matkalla ostin minä vielä lisäksi lahjankin kuusijuhlaan, sievän\nkorukantisen kuvakirjan, ja sain vastalahjaksi westfaalilaisen\nkinkun. Kun ateria, joka sitten seurasi, oli lopetettu ja kilparata\navattu laulajille, lausujille ja ilvehtijöille, nousi Louis\nWohlwendkin lavalle, ilmoittaen esittävänsä Schillerin balladin\n'Takaus', jonka hän samalla aloittikin. Hän osasi ihmeekseni\nulkoa tuon runon ja esitti sen jonkunlaisella liikutuksella tai\nvakuutuksella, puolittain värisevin äänin, mutta läpeensä niin\nkovin väärin korostaen, että vaikutus oli enemmän harmittava kuin\nnaurettava. Tietämättään käyttäysi hän sellaisten sivistymättömäin\nihmisten tavalla, jotka esityksessään valittavat tai intoilevat\nja sen ohessa hakkaavat nyrkkiään pöytään ja puhettaan intohimon\npakoituksesta vääntelevät, sanojaan venyttelevät ja ikäänkuin\nraivosta korostavat korottomiakin tavuja, kun korolliset eivät heille\nriitä. Heti ensi värssyn lopetti hän väärää korostusta käyttäen näin:\n\n    \"Vai kaupunki sorrosta vapahtaa!\n    Varo, ettet _ristillä_ katua saa!\n\n\"Sitten lopetti hän toisen värssyn:\n\n    \"Saat pantiksi ystävän multa,\n    hänet tapa, _jos pakenen_ sulta.\n\n\"Perin auttamattomasti kaikui edelleen:\n\n    \"Hymyin _ilkein_ kuningas naurahtaa,\n\n\"samalla kuin hän todellakin koetti lisäksi saada kasvoilleen nauravan\nja samalla vihaisen ilmeen. Runon loppu kuului sitä vastoin hauskasti:\n\n    \"Minä olisin luvallanne\n    mies _kolmas_ liitossanne.\n\n\"Siitä on nyt seitsemän vuotta ja nuo tuhmuudet ovat minulla sentään\nvielä niin elävästi mielessäni kuin olisivat ne eilen illalla\ntapahtuneet.\n\n\"Minä tunsin itseni jotakuinkin häiriytyneeksi, kun Wohlwend lavalta\nlaskeutuen asettui taas minun viereeni, ja kun aika läheni jo\npuoliyötä, nousin minä hattuani ja päällystakkiani etsimään ja lähdin\npois. Mutta tuskin olin päässyt kadulle, niin saavutti hän minut,\nasteli sivullani ja selvitteli kurkkuaan kuin aikeissa lausua uuden\nrunon. Hänet keskeyttäen kysyin minä, mitä iloa hänellä oli esittää\nrunoa tai ylipäätään puhetta niin huonosti, lausua niin kiihtyneesti\nja samalla niin perin väärin?\n\n\"Niin, vastasi hän yhä vielä värisevällä äänellä, hän oli muka\nkiihtynyt eikä todellakaan voinut kauniisti lausua, koska hän itse\noli juuri se, joka etsi takausmiehiä ja jonka elämä häälyi tukalassa\nkäännetilassa.\n\n\"Kokonaan muuttuneella ja paljon luonnollisemmalla äänellä\npaljasti hän sitten kiiruusti asemansa. Hän oli ryhtynyt muutamaan\nuskaliaaseen yritykseen, joka vaati melkoisen pääoman sijoitusta,\nsamalla kuin yrityksen jatkaminen oli vaatinut ja yhä edelleen\nvaati hänen pankkiluottonsa täydessä määrässään. Hänen oli mahdoton\nperäytyä vahingoittamatta kunniaansa ja omaisuuttaan, jota vastoin\nedelleen yrittäminen saattoi molempia lisätä; lyhyesti, kysymyksessä\noli uuden luoton hankkiminen takuiden avulla ja se kävi päinsä\nkolmella nimikirjoituksella. Viidentoista minuutin kuluessa olin minä\ntakaajana 'yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta' kirjoittanut\nnimeni Wohlwendin kotona jo valmiina olevan velkakirjan alle ja\nmenin heti senjälkeen nukkumaan. Kahta muuta allekirjoittajaa minä\nen ole koskaan nähnyt; ne olivat pari hiljaista kunnon miestä, mutta\ntypötyhjiä, jotka loppunäytöksen edellä tyynesti hävisivät seudulta,\njättäen omat erityiset takaajansa ja velkojansa pulaan.\n\n\"No niin, ennen vuoden loppua selitti Wohlwend olevansa kykenemätön\nmaksamaan, ja mikä heti konkurssipesää selvittelemään alettaessa\noli ehdottomasti suoritettava, se oli juuri minun takaussummani. Se\nnieli minun ja vaimoni omaisuuden ja samalla hupeni siihen minun oma\nliikkeeni yhtä pian kuin perinpohjaisestikin, kiitos siinä vallinneen\nhyvän järjestyksen! Mutta minä olin kerta kaikkiaan puhdas mies ja\nsain mennä minne halusin! Nyt olisi ollut aika palata koulusaliin,\nmutta se oli minusta mahdotonta! Mutta Wohlwend eli vielä vuoden ja\npäivän konkurssitilansa nojalla, mikä sitten kuuluu rauenneen, en\ntiedä millä tavoin.\"\n\n\"Mutta kuinka sinä tulitkaan vaimosi omaisuuden panneeksi sillä\ntavoin alttiiksi?\" keskeytti hänet Wighart, \"vaimosihan saattoi lain\nja oikeuden mukaan pidättää sen itselleen!\"\n\n\"Vaimoni\", sanoi Salander, \"ei tahtonut tehdä sitä lasten\ntulevaisuuden vuoksi, sillä minusta olisi tullut vararikon leimaama\nmies. Me olimme nuoria ja luotimme tulevaisuuteemme, jota emme\ntahtoneet tärvellä!\"\n\n\"Mutta mikset ottanut perhettäsi mukaan tai noutanut heitä myöhemmin,\nkun sinua alkoi onnestaa?\"\n\n\"Koska minä tahdon elää ja kuolla kotimaassani enkä olla mikään\nsiirtolainen! Ja lisäksi minä en olisi voinut niin ollen taistella\nja seikkailla niinkuin minun oli pakko tehdä; minulla oli myöskin\nkahdesti kuume ja sain muutoin tarpeeksi asti oppirahoja maksaa sekä\nalkaa alusta kaikki uudelleen. Kotoa matkustaessani otin minä mukaani\nmuutamia kirstullisia olkihattuja, jotka uskottiin minulle; niinikään\nsain minä muutamia vähäisempiä silkki- ja puuvillasäkkejä ja niin\npääsin minä tarpeelliseen alkuun, kunnes muuan palveluksessani\noleva nuorukainen varasti minut ja karkasi, kun minä turvatonna\nmakasin kuumetaudissa. Hädän pakoittamana menin minä sitten muutaman\nsuuremman liikkeen palvelukseen ja matkustelin brasilialaisissa\nmaakunnissa myyden ja ostellen. Minä perehdyin siten sikäläiseen\nsisämaankauppaan, jota sittemmin harjoitin omiin nimiini, tietysti\nsikäli kuin varani sallivat. No niin, minä olen nyt onnistunut ja\nkorvannut vahingon, enempäähän en tahtonutkaan, ja voin jälleen\nryhtyä työhön täällä kotimaassa ja omaisteni luona. Täällä minulla on\nMoosekset ja profeetat!\"\n\nHän taputti oivallista matkalaukkuaan, mutta huudahti samalla,\nvihdoinkin havahtuen: \"Kas vain, onpa tämäkin kaunista kotiin\nmatkustamista! Kuusi viikkoa Liverpoolissa, ja tänne viiden minuutin\netäisyydelle vaimostani unohdun vielä aikailemaan! Juo, veikko,\nyksinäsi pullo loppuun, sillä sinähän jäät kai vielä istumaan. Tämä\nvarjokas soppi on todellakin liian onnistunut paikka!\" Vanha ystävä\npidätti hänet kuitenkin, osoittaen matkalaukkua.\n\n\"Sinulla on varmaankin\", sanoi hän, \"hyviä papereita hallussasi? Jos\nmahdollisesti tarvitseisit yhden tai toisen niistä sijoittaa, niin\npyydän sinua suomaan minulle tilaisuuden palveluksen tekoon; kuten\ntiedät, on tänä arvopaperien aikana aina syytä katsoa eteensä!\"\n\n\"Ei siellä ole mitään sellaista!\" vastasi Salander; \"viime aikoina\nsijoitin minä kaikki ansioni Rio de Janeirossa olevaan atlantilaiseen\nrannikko pankkiin, joka on ripeästi kehittyvä nuori laitos, ja\nmukanani kuletan nyt lähes kolme tusinaa contos de reis'iä [contos\nde reis = 1000 milreisiä; milreis on portugalilainen rahayksikkö ja\ntekee meidän rahassa 5 mk. 60 p. Siis 'lähes kolme tusinaa contos de\nreis'iä' on noin 200,000 Smkaa. Suom. muist.] tekevän omaisuuteni\narvon maksuosoituksena, joka suoritetaan puhtaana rahana kymmenen\npäivää näyttämisestä.\"\n\nUudelleen löi hän tyytyväisenä matkalaukkuaan.\n\n\"Tuhattulimmaista, onpa se mehevä vekseli!\" arveli Wighart.\n\n\"Se aviseerattiin muistaakseni kaksi kuukautta sitten tai vähän\nenemmän\", sanoi toinen.\n\n\"Missä pankissa? Varmaankin 'isossa arkussa'? Tai 'vanhassa\nkaapissako'? Eli kenties 'uudessa kaapissa'? Ne ovat näet pankkiemme\nuusimmat pilanimet.\"\n\n\"Xaverius Schadenmüller & Kumpp. se pitäisi olla; odotahan, se on\nminulla muistossa.\"\n\nHän veti nuttunsa sivutaskusta muistikirjan.\n\n\"Niin, Schadenmüller, Xaverius & Kumpp.\"\n\nWighart katsoi häntä silmät selkosen selällään, kunnes sai sanotuksi:\n\n\"Schadenmüller, sanot sinä? Tiedätkö kuka se on?\"\n\n\"Joka tapauksessa toimelias liike, joskin tuntematon vielä seitsemän\nvuotta sitten!\"\n\n\"Mies parka! Se on Louis Wohlwend eikä kukaan muu!\"\n\nMartti Salander nousi hitaasti ja kalveten pöydän takaa, mutta\nistuutui heti uudelleen ja sanoi: \"Jokaisella ihmisellä näkyy olevan\nturmanlintunsa, joka kaikkialla tuijottavin silmin hänelle tavantakaa\nilmestyy. Kun vähimmän sitä ajattelet, niin on se yhtäkkiä edessäsi.\nOn tämä minulle nyt todellakin hauska asema! Mutta kuka sen sanoo,\nettei hän aio maksaa? Hänhän on voinut toipua häviöstään ja kiivetä\nuudelleen ylös, kuinka sitten, on minulle yhden tekevää! Eikä tuo\nAtlantin-rannikko-pankkinikaan toki ole mikään ilmanaikainen laitos,\nvaan tietää se mitä tekee. Lopultakin on kohtalon tahto, että minä\njälleen saavutan entisen varallisuuteni, kun se veitikka on kerta\nsiksi vaurastunut!\"\n\n\"Mies parka! sanon vieläkin. Schadenmüller-niminen henkilö on\nmuuttanut pois kaksi vuotta sitten, samoin on tehnyt kuusi kuukautta\nsitten hänen seuraajansa, Wohlwendin liiketoveri, ja eilisestä saakka\nkerrotaan kauppanimen nykyisen edustajan, Wohlwendin, taas uudelleen\nlyöneen kintaansa pöytään, protesteja sanotaan tulevan satamalla ja\nkonttorin olevan suljettuna!\"\n\nSalander syöksyi ylös ja astui keskelle huonetta, jossa hän\nmatkalaukkuunsa tarttuen tirkisteli epävarmasti ympärilleen. Pian\nhän jonkunverran tointui ja sanoi huoahtaen: \"Vaimo parkani! Minulla\noli hänen menetetty perintöosansa erityiseksi eräksi merkittynä\nniin tyydyttävässä kunnossa ja korolleen lisääntyneenä huostassani,\nsijoittaakseni sen heti kotiinpalattuani varmalle talletukselle! Ja\nsiinä on Wohlwend nyt toistamiseen! Mokomakin mies, joka niin perin\nkurjasti laulaa ja vielä huonommin lausuu!\"\n\nTuo kunnon mies pyyhkäsi silmistään pari katkeraa kyyneltä.\nOsanottavaisuudesta ja vihasta hyvin liikutettuna seisoi Wighart\nhänen vierellään ja puhui hänelle kiiruusti.\n\n\"Ennen kaikkea\", sanoi hän, \"on sinun paikalla riennettävä alas\nkaupunkiin, etsittävä Wohlwendin konttori ja hankittava varmuus\nkuinka siellä asiat ovat. Se on Winkelriedin kadulla.\"\n\n\"Missä se sitten on? Sellaista ei ennen ollut olemassa.\"\n\n\"Se on hiljainen ylhäisön katu läntisessä kaupunginosassa; ei mitään\nkauppapuoteja, kirkasmetallisia nimilaattoja vain talojen ovilla\nja ovien pielissä, ja sieltä sinä piankin löydät Schadenmüller &\nKumppanin. Minä tulisin mukaasi, mutta ehkä se on parempi, että minä\nmenen rouvallesi tulostasi ilmoittamaan ja jollakin soveliaalla\ntavalla häntä siihen valmistamaan.\"\n\nSalander tarttui hänen käteensä. \"Ei!\" huudahti hän, \"elä mene! Se\non minun itseni tehtävä. Euroopaan tultuani en minä ole vaimolleni\nkirjoittanut, kun minä aina olen tahtonut yllättää hänet ja kun en\nluullut niin kauan viipyväni Englannissa, jossa minulla oli yhtä ja\ntoista järjestettävänä ja tulevaisuuden varalle puuhattavana. Ja nyt\nen henno vaimo parkaani säikyttää ilmoittamalla tulostani vieraan\nkautta. Sitten on parempi, kun hän on ehtinyt vain kerrankaan minut\njälleen nähdä.\"\n\n\"Kuten tahdot! Mutta siinä tapauksessa minä tulen viemään sinua\nnotariuksen luo, kun sinne meno luullakseni on tarpeellista; sillä\nlähin tehtävä on kai huolehtia protestista. Sen jälkeen on sinun\ntehtävä korvausvaatimus Rannikko-pankille, tai kuinka sen nimi\noli. Notariuksen kansliakaan ei ole enää samassa paikassa kuin\nseitsemän vuotta sitten. Mutta se minusta vain on kumma, kuinka ne\nsiellä Riossa voivat noin tärkeissä asioissa olla Wohlwendin kanssa\ntekemisissä!\"\n\nTämän sanottuaan huusi Wighart tarjoilijattaren, maksoi heidän\npienen laskunsa ja miehet lähtivät rientämään alas tuota kaunista\nkaupunginosaa kohti, jossa Winkelriedin katu oli.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSillä aikaa oli poika niin sanotussa Varpusessa odottanut vielä\njonkun aikaa äitiään ja mennyt sitten kappaleen matkaa uudelleen\nhäntä vastaan, mutta aina jälleen palannut entiselle paikalleen,\npeläten sivuuttavansa hänet. Lyhin tie Kreuzhaldelta kaupunkiin ei\nnäet oikeastaan kulkenut tämän kautta, josta syystä Varpusen asukkaat\neivät tuota pientä perhettä tunteneetkaan.\n\nRouva Salander oli ensi kertaa kulkenut tätä tietä, syystä että\ntoisen tien varrella asui leipuri, jolle hänen ensi kerran oli\ntäytynyt jättää kuukausi tilinsä suorittamatta ja yksi hänen\ntyttäristään, jonka hän oli lähettänyt leipää hakemaan, oli tullut\nkotiin tyhjin toimin. Tämä oli kipeästi loukannut häntä, jonka oli\ntäytynyt joka hetki miestään odotellen jo pitkät ajat niukasti ja\nsäästäen toimeen tulla. Ankara hätä oli taas äkkiä palannut kuin juro\noikeudenpalvelija.\n\nNiin odottamatta saapui tuo mykkä vieras, että hän tänään aamusella\nei ollut kyennyt lapsille muuta jakamaan kuin hitusen silkkaa maitoa;\nitse hän ei ollut vielä mitään nauttinut. Ja tänään odotti hän\nsen lisäksi tuota melkein ainoaksi jäänyttä perhettä, joka vielä\ntoisinaan iltapuoleen tuli heille juomaan kahvia ulkoilmassa. Muita\nvieraita hän ei ollut viikkokausiin nähnyt ja sen vuoksi hänellä ei\nollut penniäkään rahaa. Joutamatta tätä seikkaa kuitenkaan kauan\nharkitsemaan tarvitsi hän ajatuksensa siihen, kuinka lapsineen päästä\nseuraavaan päivään.\n\nHän ei sentään kiiruhtanut irtaimistoaan myymään tai panttaamaan,\nvaan meni kaupunkiin muutaman tutun pikkuleipurin luo, jolta hän\nmuutoin oli tilannut rinkelit ja muut sellaiset leivokset ja\njolle hän ei ollut ollenkaan velkaa. Tarvitsematta paljonkaan\nsanoja tuhlata sai hän haluamansa määrän leipää, niinikään sai\nhän muutamasta sekatavarakaupasta paahdettuja kahvia sekä lisäksi\ntarpeellisen määrän sokeria, eräältä toiselta kappaleen hyvää kinkkua\nja puoli naulaa tuoretta voita. Joka paikassa kohdeltiin häntä\narvonannolla, hän kun oli hiljainen, itseensä sulkeutunut nainen,\njoka muutoin ei koskaan ottanut velaksi. Tuo lähellä asuva leipuri\noli ainoa, joka ei antanut enää velaksi, koska hän tien varressa\nasuen oli tilaisuudessa näkemään, että ulkoravintolassa ei käynyt\nenää melkein ketään ja hän viisaasti otti seuraukset huomioon.\n\nVaikka kaupunkilaiset niin mielellään antoivatkin, ei hän kuitenkaan\nottanut tavaraa luotiakaan enempi kuin mitä hetken tarve vaati,\nvaikka hän saman tien olisi voinut ruokatavaroilla varustautua\nuseammaksikin päiväksi. Tässä vähäisessä seikassa ilmeni kolme\nhänelle ominaista piirrettä: rehellinen vaatimattomuus, tottumus\nluottamaan seuraavaan päivään ja ennen kaikkea hieno, joskin\nitsetiedoton vaisto säästää luottoaan seuraavaksi kerraksi.\n\nNiin tuli sitten viimeinkin rouva Maria Salander, yksinkertaisesti ja\nsiististi puettuna, ilman kukkia hatussaan, kori käsivarrellaan ja\nnäyttäen pikemmin hoikkaselta kuin täyteläiseltä, astellen Varpusen\nohi johtavaa tietä.\n\n\"No, Arnold, oletpa sinä saanut odottaa!\" huudahti hän pojalle,\njoka riemastuen kipasi esiin vajan nurkalta, johon hän lopulta oli\nasettunut istumaan muutamalle kiviaidalle. \"Minä olen saanut ruokaa,\njoskaan en kyennyt sitä maksamaan. Nyt pitää meidän rientää kotiin,\nollaksemme valmiina, jos sinne todellakin tulee vieraita. Tänään ei\nminun vielä, Jumalan kiitos, ole tarvis sanoa, että suuhunpaneminen\nolisi kotoa tyyten lopussa!\"\n\n\"Mutta jos he syövät kaikki\", sanoi poika, \"täytyykö meidän sitten\ntaas nähdä nälkää?\"\n\n\"Oo, eiväthän he koskaan syö kaikkea, korkeintaan vain puolet ja\njäänöksellä saamme itse tulla toimeen huomiseen asti, jolloin minulla\ntaas on hiukan rahaa! Mutta jolleivät he tule, niin juomme itse\ntyytyväisinä kahvin ja syömme minkä haluttaa, ja huomennahan on\nmyöskin päivä!\"\n\nPian ehtivät he ylös Kreuzhaldelle, josta näki kaupungin ja sitä\nympäröivän laajan maaseudun yli. Heti tulivat Arnoldin molemmat\nsisaret, Setti ja Netti, ulos ottamaan äidiltään koria; he olivat\nkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhoja, yhtä hienon kalvakoita kuin\nveljensäkin, mikä on ominaista terveille lapsille, joita kalvaa\nheille itselleen käsittämätön huoli Kuitenkin paloivat heidän\nsilmänsä kärsimättömämmin ja kiihkeämmin kuin pojan, joka näytti\nolevan tyynempiluontoinen.\n\nRouva Salander meni edellä sisälle ja lapset seurasivat kovin\nuteliaina perässä. Kiiruusti otti hän hatun päästään ja vyötti\neteensä puhtaan, valkoisen esiliinan, jonka tehtyään hän tyhjensi\nkorin, latoi leipälaitteet suuremmalle lautaselle, asetti voin\npienemmälle samanlaiselle ja leikkeli kinkun viipaleiksi, joilla hän\npeitti kolmannen lautasen niin että se näytti hyvinkin täydeltä.\nTämän kaiken teki hän hairahtumatta ainoatakaan palaa suuhunsa\npistämään, ettei antaisi huonoa esimerkkiä lapsille, jotka kyynärpäät\npöytään nojattuina siinä hänen työtään katselivat.\n\n\"No lapset\", sanoi hän väkinäisen iloisesti hymyillen, \"malttakaa\nmielenne ja olkaa kärsivällisiä! Kaikki päättyy hyvin, jahka isä\ntulee. Nyt täytyy meidän vielä vähän aikaa katsoa syrjästä, kuinka\nmuut syövät; koettakaamme kuitenkin huvin vuoksi, emmekö siitäkin\nhuolimatta kykene jotakin tekemään! Onko teillä lupa-ajan läksyt\ntodellakin valmiina, eikö enää mitään laskettavaa, kirjoitettavaa,\ntai ulkoa opittavaa? Ottakaapa nyt kerran kirjanne esille! Minä\nmelkein luulen, että sananlaskut ja laulut tarttuvat juuri tämän\nmerkillisen paastopäivän vaikutuksesta paremmin muistiin kuin\nmuulloin\".\n\nTytöt eivät tahtoneet oppimisesta kuulla mitään; Setti nimitti\npikku vanhan tavalla hiukavaa näläntunnettaan vatsakrampiksi. Netti\npelkäsi saavansa päänkivistyksen ja kumpikin halusi mieluummin\nvirkata, jos vain saisivat, sillä molemmat he olivat alkaneet\nvalmistaa rahakukkaroa isälle. Ainoastaan Arnold tarttui urhealla\nluottamuksella äidin sotajuoneen ja selitti käyttävänsä tilaisuutta\nhyväkseen ja ryhtyvänsä opettelemaan ensi uskontotunniksi läksynä\nolevaa vaikeata laulua, jossa hän selitti olevan neljä värssyä,\njokaisessa kymmenen riviä ja niistä jokaisen niin pitkän, etteivät\nne sopisi mihinkään, vaan täytyisi niiden loppupäästään taipua\nkuin rastaan paulan. Äiti myöntyi kaikkeen ja riensi kyökkiin,\nottaakseen esille sen maitoerän, jonka hän aamulla oli lujamielisesti\npannut erilleen ja säilyttänyt kaikkien mahdollisuuksien varalta.\nSitten haki hän ruokasäiliöstä hunajaruukun, jonka sisältö huonon\nvalmistuksen takia oli valitettavasti vain liian makeaa. Hän täytti\nsiitä sievän kristallimaljan ja samalla juolahti hänelle mieleen,\nettä lusikallinen tuota sakeaa ja voimakasta mehua olisi omiaan\nhetkeksi virkistävästi lievittämään lasten näläntuskaa. Ajateltu,\ntehty: hän meni ruukku kädessä yhden luota toisen luo, käski heidän\navata suunsa ja sipasi sinne lusikalla hunajaa.\n\nVäsyneenä heittäysi hän viimein tuolille ja silmäsi huoaten noihin\nomituisiin laitoksiinsa, joilla hänen oli taisteltava synkkää\nkohtaloa vastaan tai ainakin pidätettävä sitä. Ei se saavu ainoastaan\nvihollisjoukkojen mukana, maanjäristyksissä, rajuilmoissa ja muissa\nyleisen hädän purkauksissa, vaan myöskin hiljaisen kotielämän\nvähäpätöisimmissäkin tapauksissa ilmenee se yhtäkkiä häiriötä\ntuottavana ja ikäviä kotisalaisuuksia paljastavana. Jos tuo hänen\ntämänpäiväinen huolehtimisensa menee hukkaan tai lopulta tuottaa\nainakin nöyryytystä, niin voiko hän sitten enää uskotella olevansa\nhyvin varustettu emäntä? Jo useita viikkoja sitten on täytynyt lähteä\nmatkalle sen laivan, jossa hänen miehensä tavaroineen matkustaa;\njos se onkin joutunut haaksirikkoon? Pelkkä ajatus tästä sai hänet\nunhottamaan itsensä ja oman kohtalonsa, mielikuvituksen tavoitellessa\nkiinni kauan kaivatun puolison himmeätä kuvaa. Siten vaipuneena omiin\najatuksiinsa kuin merenpohjalle, säpsähti hän kuullessaan ulkoa\nääniä ja kellon kilahduksen, myös lapset riensivät jo ikkunaan ja\nilmoittivat siellä olevan professorin perheen.\n\nRavintolan pihamaalla, joka ennen oli ollut puutarhana, oli entisestä\nsuuripuisesta puistosta nyt enää jälellä yksi ainoa plataani,\njoka tuuheine oksineen varjosti viimeistä jälellä olevaa pöytää.\nPerhe, johon kuului valkotukkainen herra rouvineen ynnä kaksi\nvanhanpuoleista tytärtä, oli asettunut jo pöydän ääreen. Mutta\nikkunasta tähystelevät lapset huusivat: \"Voi sentään, siellä on yksi\nlisää, muuan pitkä vieras, joka varmaankin syö kinkun suuhunsa!\"\n\nJa todella olikin sinne saapunut muuan pitkä ylimääräinen vieras,\nkunnes rouva Salander ehti alas ja tervehti herrasväkeä.\n\n\"Kuinka te voitte, rouva Salander?\" alkoi vanha herra, \"te näette,\nettä me pysymme teille uskollisina niinkauan kuin täällä yksikin puu\nseisoo! Tuokaapas nyt meille tuota tavanmukaista kahvia, sekä voita\nvalkoista kuin norsunluu, ja sitten sitä sulaa merikultaa! Tätä\nviimemainittua naisia varten!\"\n\n\"Pappa tarkoittaa merikullalla sitä oivallista hunajaa, jota te\nmeille viimekerralla tarjositte! selitti professorin rouva emännälle,\njoka oli kuullut tämän selityksen yhtä usein kuin itse vertauksenkin,\nmutta joka tällä kertaa hajamielisyydessään unhotti sille hymyillä.\n\n\"Sitten, mitä meihin miehiin tulee\", jatkoi herra professori, \"niin\njuomme me joka tapauksessa yhteensä pullon tuota makeata punaista\nkuusikymmenviisivuotiasta, joka valmistustapansa kautta ei tosin ole\nmiksikään Götheksi muuttunut, mutta kyllä Schilleriksi [Professorin\nsukkeluus johtuu siitä, että niillä seuduin nimitetään erästä\nviinilajia Schiller-viiniksi. Suom. muist.], synnyttäen suloisen\nkutinan niin pian kuin se on astunut ihmiskielen näyttämölle osaansa\nsuorittamaan. Lisäksi otamme me, ettei tässä tarvitse työtönnä istua,\nmuutamia viipaleita savustettua naudankieltä, jos teillä on sitä\nvielä laadultaan yhtä hienoa kuin viime kerralla.\"\n\n\"Kieltä ei paha kyllä enää ole\", sanoi rouva hiukan punastuen, \"mutta\nsen sijaan voisin minä tarjota kinkkua!\"\n\n\"Hyvä niinkin, tuokaa vain kinkkua!\"\n\nHän riensi panemaan kahvin ja maidon kiehumaan, jätti niiden\nsilmälläpidon tyttöjen haltuun sillaikaa kuin hän itse valkoisella\nliinalla ja astioilla kattoi pöydän niin somaksi kuin talous\nolisi ollut parhaimmassa kukoistuksessa. Pian olivat ruuatkin\nhoukuttelevina pöydällä, viini vain enää puuttui. Kellarissa\nsäilytti rouva Salander vielä kahta jälellä olevaa pulloa tuota\nedellämainittua viiniä, muutoin ei enää ollutkaan talossa mitään\njuomatavaroita, paitsi puolta tusinaa olutpulloa, joista hän ei\ntiennyt, kelpasivatko ne enää lainkaan juotaviksi. Viinin hän\nsitävastoin oli tallettanut miestään varten, jota hän odotti Huoaten\notti hän toisen pullon ja kantoi ylös, ollen kovin huolissaan, että\nvoitaisiin pyytää ei ainoastaan toista, vaan vielä kolmattakin pulloa\nviiniä ja niin kehkeysi uusi vaara uhkaamaan hänen avuttomuutensa\nilmitulemista. Sen jälkeen kantoi hän höyryävän kahvin ulos ja haki\nheti sen jälkeen kaivosta lasillisen puhdasta, kylmää vettä.\n\nMutta huoli saattoi hänet jälleen sisälle, pidättääkseen lapsia,\njotka olivat ovella ulos tulossa, ja sulkeakseen heidät huoneeseen;\nsillähän pelkäsi niiden poloisten asettuvan palavin silmin vierasten\nympärille ja paljastavan siten heidän nälkänsä tuolle puheliaalle\nherralle ja rouvan kaikkea arvostelevalle uteliaisuudelle. Hän\nei kuitenkaan voinut estää lapsia asettumasta akkunaan pää pään\nviereen ja herkeämättä katselemasta noita ulkona pöydän ääressä\nhyvällä halulla aterioivia vieraita. He näkivät kuinka naiset\nleikkasivat leipää, silittivät voita päälle ja pistivät suuhunsa\nja kuinka he vilkkaasti keskustellen yhä uudelleen toistivat saman\ntempun. Suuremmalla mielihyvällä huomasivat he vanhan herran pian\ntyöntävän lautasensa syrjään, ottaakseen esiin sikaarikotelonsa;\nmutta peljästyen näkivät he kuinka tuo pitkä ja outo vieras leveine\nsuineen ja pukinpartoineen riehui ruuan kimpussa, näyttäen olevan\noikea kinkkumylly, sillä hän latoi lautaselleen viipaleita kehään\nvierekkäin ja pisteli niitä yhden toisensa jälkeen kokonaisina\nsuuhunsa. Lapset kauhistuivat eikä äidistäkään tuntunut hauskemmalta,\nkun viinipullo tuon kuotuksen takia oli jo tyhjänä ja professori\nhuusi toista pulloa.\n\nUuden tuhon tuotti muuan lapsilauma, joka meluten ja katkottuja\noksia ja varpuja mukanaan kuljettaen kulki avonaisen pihan läpi\nsekä äkkiä pysähtyi tuon pienen pöytäseurueen eteen töllistelemään.\nJoukon etunenässä seisoivat kaksoiset Isidor ja Julian, kädet selän\ntakana ja esiliinalla verhottuja vatsojaan pullistaen; he silmäilivät\nhyvin tarkkaan pöytää ja heidän katseensa pysähtyi lopulta\nkinkunviipaleihin, seuraten niiden siirtymistä lautaselta leveäsuisen\nvieraan kitaan, kunnes tämä lopetti syöntipuuhansa. Professori otti\nlautaselta kahvelin kärkeen yhden viipaleen ja piti sitä Isidorin\nnenän edessä lausuen: \"Suu auki, silmät kiinni!\" Poika totteli\nvitkastelematta ja sieppasi suuhunsa viipaleen sekä leipäpalan,\njonka professori sinne lisäksi pisti. Sama temppu uusiutui pikku\nJulianin kanssa ja niin vuoron perään kummankin kanssa heidän yhä\nedelleen seisoessaan etummaisina, kunnes viimeinenkin kinkunmurene\noli hävinnyt näkyvistä. Toisten lasten, kanssa menettelivät molemmat\nneidit samoin, pistellen heidän suuhunsa voileivän paloja ja nauraen\nheidän hullunkurisille kasvonilmeilleen, joita he saivat paloja\nsuuhun tavotellessaan. Lyhyessä ajassa puhdistuivat kaikki lautaset\neikä pöydällä näkynyt enää mitään syötävää.\n\nRouva Salander seisoi ikkunassa lastensa takana ja katseli kuinka\ntässäkin toistui tavallinen maailmanmeno: toiset ahmasivat sen, mikä\ntoisille oli määrätty. Hänen silmissään himmeni, mikä sentään johtui\nosaksi siitäkin, että sadekuuro oli huomaamatta vetäytynyt esiin ja\nyksittäiset pisarat hakkasivat jo ruutuja. Ja plataanin lehdissä\nkahisi tyly tuulenleyhkä. Seurue nousi hyvin nopeasti pöydästä.\nVanha herra koputti kepillään pöytään ja pyysi esiin kiiruhtavalta\nrouvalta hetimiten laskua. Ennenkuin tämä vastasi, huudahti hän: \"Nyt\nminä olen vielä kukkaronikin unohuttanut tai kokonaan kadottanut!\"\nEtsittyään turhaan kaikista taskuistaan kääntyi hän pitkän vieraan\npuoleen: \"Herra tohtori, pelastakaa te meidät pulasta! Olette kai\nasestettu?\"\n\nMutta tämä oli jo käärinyt ympärilleen kellertävän vaippansa niin\nmonikertaan, pitkin ja poikin, että hän ainoastaan suurella vaivalla\nsaattoi rahakukkaroaan etsiä. Se kesti vanhuksesta liian kauan.\n\n\"Antakaa olla\", huudahti hän, \"meidän täytyy rientää, jos mieli ehtiä\nlähimmälle ajuriasemalle! Minä maksan ensikerralla, rouva hyvä,\nkyllähän te meidät tunnette!\"\n\n\"Ei se haittaa mitään, hyvä professori, kunhan herrasväki pääsee\nvain kunnolla kotiin!\" sanoi rouva Maria Salander, säilyttäen hyvän\nryhdin, vaikkakin hänen askeleensa olivat hiukan epävarmat, kun hän\nseurasi puutarhan portille noita kiiruusti poistuvia ihmisiä.\n\nTakaisin palatessaan näki hän vielä, kuinka kaksoiset pohjaa myöten\ntyhjensivät sokeriastian ja sitten tovereineen pyrähtivät liikkeelle.\nHunaja oli myöskin lusikoitu tyhjiin.\n\nOmat lapsensa oli hän sulkenut sisään ja ottanut avaimen taskuunsa\nja niin latoi hän ilman heidän apuaan kaikki astiat suurelle\nkahvitarjottimelle, käänsi pöytäliinan säännöllisesti kokoon, otti\nsen kainaloonsa, kantoi kilisevän ja kalisevan tarjottimen sisään ja\nmeni sitten lasten luo, jotka seisoivat yhdessä parvessa.\n\nKun he näkivät äidin huolien masentamana vaipuvan nojatuoliin,\nkoettivat he olla ilmaisematta omia lapsellisia vaatimuksiaan\näidille joka tänään oli huolenpidossaan ensi kerran osoittautunut\nepäluotettavaksi. Hänen hiljainen itkunsa hälveni juuri parhaallaan\nryöppynä alas syöksyvän sateen kohinaan, ilma pimeni ja niin hallitsi\nhyvän aikaa hiljaisuus tuossa hämärtyvässä huoneessa. Maria rouva\nkäytti silmänräpäystä hyväkseen, kohentaakseen ryhtiään. Hän päätti\nkestää viimeiseen saakka ja mennä lasten kanssa mieluummin ilman\nsyömättä nukkumaan kuin saattaa vaaranalaiseksi kotiinpalaavan\nmiehensä mainetta paljastamalla hädänalaisen tilansa.\n\nItse taivas näytti tulevan hänelle avuksi, sillä hänen ympärillään\nkirkastui; mailleen menevä aurinko hallitsi taas sotakenttää,\nkarkoitettuaan vetisen pilven ylös vuoren rinnettä aina metsän\nranteeseen saakka, minne se jäi roikkumaan kuin synkeän harmaa\nseinä, jonka yllä heloitti reheväkasteisella ja räikeän viheriällä\nmetsäniityllä seisova leveä ja väkevä-värinen vesikaaren tynkä.\nSiinä oli nähtävänä niin voimakas värikimmellys, jollaista vain\nharvoin elämässään näkee ja jonka senjälkeen melkein aina mielessään\nsäilyttää. Tuon valoilmiön loistaessa siksikin lähellä näkyi oikealla\nja vasemmalla muutamia solakoita koivuja ja saarnia, joiden latvat\nhäipyivät tuohon kirjavaan loistoon.\n\nEnempää harkitsematta käytti äiti heti hyväkseen tuota kaunista\nvärileikkiä, mikäli mahdollista johtaakseen lasten ajatukset pois\nheidän huolistaan ja antaakseen niille muuta työskentelyä, kunnes\nehkä hämy taasen esiin hiipisi ja toisi vielä tullessaan suloisen\nunen Tätä varten mieli hän samalla viihdytellä lapsia kuvailemalla\nloistavia kemuja ja sillä kokonaan täyttää heidän mielikuvituksensa,\nsillä olihan hän joskus kuullut sanottavan, että nälkäiset ihmiset\npääsevät auttavasti yön yli, uneksimalla herkuista ja kauniista\nasioista; ja toivoipa hän itsekin saavansa hiukan mukana kemuilla.\n\n\"Katsokaa toki, kuinka kaunis sateenkaari!\" huudahti hän, siten\nhavahuttaen lapset raskasmielisyydestään. He katsahtivat ulos ja\nihmettelivät tuota kauneutta silmät suurina niin että ne kuivuivat\nkyynelistä.\n\n\"Niillä on asiat siellä nyt paremmin kuin meillä, jos tarina vain on\ntotta!\" huudahti hän jälleen.\n\n\"Kenellä niin? kenellä niin?\" utelivat lapset.\n\n\"Tietysti vuoren pikku asukkailla! Ettekö ole vielä siitä kuulleet?\nNoista vuoressa asuvista pikku miehistä ja naisista, jotka tulevat\nniin vanhoiksi, että heillä on pikku kyttyröissään jonkun verran\nkuolemattomuutta, suhteellisesti nimittäin; sillä he eivät ole\nkeskisormea suurempia. Noin tuhannen vuoden vanhoiksi sanotaan\nheidän tulevan. Kun he tällöin huomaavat, että heidän sukunsa\nsiinä seudussa sammuu, kokoontuvat viimeiset sata pikku ihmistä\nparhaimpiin juhlapukuihinsa puettuina ja viettävät jäähyväiskemujansa\nsateenkaaren alla tai paremmin sanoen sen alakerrassa, joka muodostaa\ntodellisen taikalinnan. Katsokaa vain, ulkoapäinkin voi huomata,\nkuinka siellä sisällä kaikki värit kimaltelevat! Vielä toisestakin\nsyystä sanotaan heidän sellaisia erojaisia viettävän; kun nimittäin\nsuuret ihmiset täällä maailmassa alkavat heikontua ja tulla tuhmiksi\nja pahoiksi ja kun nuo vikkelät pikku ihmiset siellä alhaalla\naavistavat surullisen lopun olevan käsissä, silloin päättävät he\nvaeltaa ulos ja välttää loppua. Silloinkin he kokoontuvat monissa\nvesikaarissa ja huvitteleivat vielä hetkisen. Olkoon sen laita\nkuinka tahansa, minä en tiedä mikä kemujen aihe heillä nyt on.\nMahdollisesti se koskee sukupuuttoon kuolemista ja niitä on kuten\nsanottu korkeintaan sata pikku miestä ja naista, jotka ovat tuolla\nkoolla. Koko päivän ovat he vuorihuoneissaan, metsän tiheiköissä\nja purojen salaisilla lähteillä leiponeet ja paistaneet ja olutta\npanneet ja kaikenlaista hyvyyttä varustelleet, ja nyt he ovat\nkäyneet sisälle, kukin kantaen seljässään tupsusella koristettua\npientä silkkisäkkistä, jossa on äyrin kokoinen kultalautanen.\nPitkiä ruokapöytiä on muodostettu kattopäreistä, joiden päälle on\nlevitetty hienon hienoja pöytäliinoja. Sitten marssivat he ympäri\njuhlallisena kulkueena. Edellä marssii kymmenen haarniskoitua\nritaria, rintapanssarinaan punaiseksi kiehutettuja ravunkuoria ja\nmuita kuorirenkaita käsi- ja säärivaruksina; kypärinä heillä on\npäässään kauniskierteisiä pikku näkinkenkiä. He kantavat suvun\nvanhoja hopea- ja kultakannuja ynnä muita kalleuksia. Kun vuorelaiset\nnyt menevät pöytien ympärille, vetää jokainen säkkisestään esille\npikku lautasensa, asettaa sen paikalleen ja asettuu itse sen taakse,\nja jokainen puristaa vakavasti naapurinsa kättä. Mutta nyt seuraa\nsitä iloisempi aterioiminen, niin että nuo kultalautaset ja hienot\nveitset ja haarukat vain kilisevät. Ensiksi tulee herkullista\nriisipuuroa rusinain kanssa ja pieniä paistinmakkaroita, joiden\nsisällys on hakattu sekaisin peltoleivosen lihasta ja hienosta\nporsaanliikkiöstä. Mainiosti on nämä pikku makkarat paistettu. Aina\nkolmella tai neljällä miehellä on edessään yhteinen malja, nimittäin\nkomea kypsä persikka, josta sydän on otettu pois, ja siten syntynyt\nkolo täytetty muskottiviinillä. Voitte kuvitella, kuinka he siellä\npikku lusikoillaan nävertelevät ruokien kimpussa!\"\n\nNiin hän lasten mielihalujen tuntemustaan noudattaen edelleen innolla\nkuvaili pikku tonttujen kemuja, kunnes hän ei osannut enempää ja\nsen vuoksi ryhtyi lopettamaan, vallankin kun sateenkaarikin oli jo\nvaalistunut ja viimeinen illankajastus väistyi hämyn tieltä.\n\n\"Kun he nyt ovat kyllikseen syöneet ja juoneet ja nuoruuden sekä\nmiehuuden päivistään ynnä vanhuuden kokemuksistaan jutelleet,\nnousevat he kaikki äkkiä ylös, pudistavat toistamiseen ja tällä\nkertaa mies mieheltä käyden toistensa käsiä, lausuen hiukan\nalakuloisina: 'Toivon olevamme ravitut!'\n\n\"Äkkiä he sitten taas etsivät uloskäytävän ja alkavat siitä,\neillimmäisten kantapäille astuksien ja toisiaan selkään tyrkkien\nulos tungeksia, kunnes kaikki ovat kadonneet ja salissa olevat\npöydät tavaroineen seisovat tyhjinä. Jälelle jää vain yksi ainoa\nneitsykäinen, kaikista nuorin, joka on noin kahdeksan vuoden\nvanha, mikä meillä vastaisi noin kahtakymmentä vuotta. Hänen\nvelvollisuutenaan on puhdistaa kaikki astiat, kuivata ne ja lukita\nrautaiseen kirstuun, jonka hän hautaa maahan siinä kohti, missä\nsateenkaari seisoi. Tässä toimessa häntä auttavat nuo kymmenen\nritaria, jotka sen aikaa ovat viipyneet ulkopuolella ja nukkuneet\npois juhlahumalansa. Ja kuten talonpojat rajakiviä pystyttäessään\npanevat hautaan ensin tiilensiruja todistajiksi, kuten he sanovat,\nniin hekin heittävät alas ensin nuo ravunkuoret ja menevät sen\njälkeen pois paneutuakseen levolle. Mutta mitäpäs nyt tekeekään tuo\nviimeinen pikku neitsyt? Hän ottaa selkäänsä säkin, jossa hänen oma\nkultalautasensa on ollut ja sauvan käteensä sekä lähtee ypö yksinään\nvaeltamaan kauas pois, viedäkseen muiston sammuneesta suvustaan\ntoisille samanlaisille ihmisille. Sanotaanpa niinkin tapahtuneen,\nettä sellainen henkilö muilla mailla on onnistunut pääsemään\nnaimisiin jonkun nuoremman suvun jäsenen kanssa.\"\n\nTässä vaikeni rouva Maria Salander, käyden sentään jonkun verran\nalakuloiseksi tuosta lapsille kuvittelemastaan näytelmästä, samalla\nkuin nämä pysyivät vielä hetkisen äänettöminä, muistellen tuota satua\njoka haihtui pois kuten sateenkaarikin. Tuskin näkivät he enää tuon\nviimeisen neitsykäisen sauvoineen ja lautasineen häviävän ruohistoon\nja pellonvakoon.\n\nSilloin nousi äiti ylös; jostakin mieleenjohtumasta astui hän\nreippaasti kaapilleen, avasi ovet, veti laatikot ulos ja yhdestä\nniistä otti hän pienen rasian, missä oli muuan kultakoriste. Kun tuo\nvaatimaton aarre oli hänen miehensä antama morsiuslahja, ei hänen\nsopinut sitä käyttää aikomaansa tarpeeseen, eikä se ollutkaan se\njota hän etsi. Mutta muiden pikku kapineiden alla oli siellä myöskin\npieni paperikäärö, jonka hän otti esille ja avasi. Kimalteleva\nkultainen sateenkaarilautanen tuli sieltä esiin, nimittäin ikivanha\nbrakteaatti-niminen kupera raha. Sellaisia vanhanaikaisia rahoja\nsäilytettiin ennen mielellään hyvinvoivissa perheissä ja käytettiin\nvain erikoistapauksissa kumminlahjana. Myöskin Maria Salander\noli tuon kädessään olevan kappaleen saanut kastetilaisuudessa\nkapalovyöhönsä ja nyt odottamatta muisti omistavansa sellaisen.\nKoveralla puolen oli epätäydellinen miehenpää kaiverrettuna ja\nkuvan vieressä oli hajanaisin kirjaimin nimi \"Heinricius rex\"\nPaperiliuskalla oli Salanderin käsialalla kirjoitettu ilmoitus, että\nkullan arvo on kymmenen frangia, mutta että myyntiarvo voisi nousta\nkymmenkertaiseksi tai vieläkin suuremmaksi.\n\nHän ihmetteli itsekseen, ettei hän ennen ollut tätä pelastuskeinoa\najatellut. Hänestä näytti melkein kuin hän itsekin olisi tuollainen\nulos vaeltanut pikku vuorelaisnainen, joka vieraalla maalla on saanut\njoukon lapsukaisia ja jonka nyt täytyy ylläpidokseen myydä perimänsä\nkultalautanen.\n\n\"Nyt ei hätää!\" sanoi hän heille, \"vielä tämä lyhyt yö täytyy meidän\npaastota tai paremminkin nukkua; huomenna varhain menemme taas\nkaupunkiin, myymme tämän muistorahan ja elämme kuin markkinoilla!\"\n\nLapset silmäilivät häntä epäillen; he näyttivät pitävän tuota puhetta\njatkona sadulle, jonka uskottavuus tuntui vähenevän sikäli kuin nälkä\nalkoi uudelleen herätä.\n\nSilloin kilahti ovikello. Se oli Martti Salander, joka raha-asiainsa\ntakia kaupungilla kierreltyään oli vielä asemalta hakenut\nmatkakapineensa ja kirstunsa ja parilla miehellä tuottanut ne tänne,\nettei hän omaistensa luo aivan tyhjänä ilmestyisi; omituista, mutta\nanteeksiannettavaa itsensä pettämistä.\n\nJo ennenkuin rouva oli kerinnyt tulta sytyttää, seisoi hän\navonaisella huoneen ovella, sanoen liikutetulla ja matalalla äänellä\nsinne puolihämärään, jossa hän eroitti vain epäselviä ihmishaahmoja:\n\"Hyvää iltaa!\"\n\nHänen äänensä tuntien kohotti rouva kätensä ja hämmästyksestä\nraukeana käveli hitaasti häntä kohti ja vaipui hänen kaulaansa,\nalkaen heti perään ilosta itkeä.\n\n\"Ah, oma mieheni!\" sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, \"tuletko\nsinä? Oletko viimeinkin kotona?\"\n\n\"Kyllä, oma Mariani! ja minä tunnen sen ennenkuin voin sinua\nnähdäkään, että sinä olet minun uskollinen, hellä puolisoni, kokonaan\nminun oma vaimoni!\" sanoi hän pitäessään häntä lujasti käsistä ja\nsilittäessään hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja hienohipiäisiä\nposkiaan.\n\nRouva sulki hänen suunsa suudelmilla ja lausui häntä syleilystään\npäästämättä: \"Lapset, sytyttäkäähän toki lamppu, että isä teidät\nnäkee\".\n\nSen tekivät molemmat tytöt ja kun huoneessa tuli valoisa, jäivät he\nveljensä kanssa riviin seisomaan. Tytöt olivat erottaessa olleet\nkahden ja kolmen vuoden ijässä ja oli heillä vielä hämärä muisto\nisästä; he tunsivat hänen senvuoksi lapsenomaisen hyvän tahtonsa\navulla. Puoleksi tuttavallisesti, puoleksi uteliaasti katselivat\nhe häntä. Arnold poika sitävastoin oli ollut yhden vuotias eikä\nvoinut tuntea isää, niin paljon kuin äiti olikin hänestä kertonut.\nHän loi senvuoksi ujosti katseensa alas, heittäen sitten kuitenkin\nsyrjäsilmäyksen tuohon vieraaseen mieheen joka juuri astui häntä\nkohti, kohotti hänen leukaansa, sitten tyttöjen, jonka jälkeen\nhän sulki heidät kaikki syliinsä ja suuteli, katsellen heitä yhä\nuudelleen.\n\n\"Sinä kunnon vaimo\", kuiskasi hän, uudelleen häntä syleillen \"kuinka\nsuloisia, sieviä lapsia sinä oletkaan minulle kasvattanut! Ja kuinka\niloinen minä olenkaan, saadessani teille vielä olla avuksi!\"\n\n\"He ovat myöskin hyviä lapsia!\" kuiskasi rouva luottavaisena hänen\nkorvaansa, kun hän isän tervehtiessä lapsia oli häntä valkean valossa\nkatsellut, sellaisena kuin hän siinä esiintyi tropiikkiauringon\npaahtamana, mutta muutoin tuskin vanhempana kuin seitsemän vuotta\nsitten, eikä mitään vierastakaan ollut häneen tarttunut.\n\nMiehet, jotka olivat tuoneet hänen matkatavaransa, koputtivat ovelle\nja pyysivät maksuaan. Rouva Salander osoitti paikan kapineille,\nSalander maksoi miehet kuitiksi, jonka jälkeen hän ajatusjuoksuaan\nmuuttaen, mutta sentään iloisesti, melkein huolettomasti lausui:\n\"Mutta nyt, rouva emäntä, mitäs sinulla on tarjottavana miehellesi\nsyötäväksi ja juotavaksi? Minulla on nälkä kuin sudella sillä sitten\naamupäivän en ole paljon mitään nauttinut.\"\n\n\"Me kaikki olemme tänään, vaikka tosin ensi kerran, olleet mitään\nsyömättä!\" sanoi rouva hymyilen, \"me olimme juuri ennenkuin sinä\ntulit menettäneet viimeisen suuhun pantavan; mutta ole varma, velkaa\nme emme ole tehneet muuta kuin mitä yhden kuun leipä ja maito tekee!\"\n\nRävähtämättömin silmin katseli Salander vaimoaan ja lapsiaan,\nvuoroonsa kutakin, sanatonna ja syvästi huoaten ikäänkuin tahtoen\nsanoa että yhä tulee paremmaksi, kunnes hän puhkesi ääneensä\nsanomaan: \"Mutta taivaan tähden, Maria, minkätähden sinä sitten olet\nminulle kirjoittanut etten minä lähettäisi enää rahaa, kun sanoit\nmuutenkin tulevasi toimeen?\"\n\n\"Koska minä ennen tulinkin toimeen\", vastasi hän, \"ja koska minä\nhalusin, että sinä saisit pitää hallussasi kaikki ansiosi ja Siis\nvoisit sitä tehokkaammin toimia!\"\n\n\"Se ei voi meitä nyt lainkaan auttaa, meidän täytyy syödä, ennen\nkaikkea sinun ja lasten! Teilläkö ei siis ole mitään kotona?\"\n\n\"Ei palaakaan!\"\n\n\"Meidän on sitten heti mentävä kaupunkiin, etsittävä kunnollinen\nravintola ja tilattava illallinen. Teitä raukkoja, todellakin!\nJoutukaa nyt, pukekaa yllenne mitä tarpeellista on. Onko lapsilla\nnuttuja ja hattuja?\"\n\nNämä olivat pyrähtäneet jo ulos huoneesta ja palasivat pian takaisin\npyhänuttuineen, kauluksineen ja hattuineen. Äitikin pani päähänsä\nparhaan hattunsa, heitti vaipan ympärilleen ja veti hansikkaat\nkäteensä.\n\n\"Kas niin, tänään meille käy paremmin kuin olemme luulleetkaan!\"\nsanoi hän iloisen liikutettuna pienokaisille, joiden hän toivoi\nmieluisasti syövän. Sitten tarttui hän miehensä käsivarteen,\nlähettäen lapset edelle. Mutta kun isä näki etuhuoneessa äskeisten\nvierasten käyttämät ruoka- ja juoma-astiat, sanoi hän hetkiseksi\npysähtyen: \"Onhan täällä sentään syöty ja juotu, vai mistä syystä nuo\nastiat on tuossa?\"\n\n\"On kyllä syöty ja juotu, mutta me olemme sitä vain päältä katsoneet!\nTule, huomenna minä sitten kerron, mimmoinen emäntä minä olen!\"\n\nNiin menivät he ulos; äiti sulki ovet ja keveästi kävi kulku\nvuoritietä alas, niin voipuneiksi kuin he vasta olivat itsensä\ntunteneetkin. Tosin rouva nojausi tukevasti mieheensä, jonka\nvastuksista hän ei mitään aavistanut. He kulkivat sillä välin\nmuutamaa paikkaa kohti, jossa Salander toivoi saavansa olla\nhäiritsemättä omaistensa parissa; mutta kun he saapuivat muutaman\nsuuren ja kirkkaasti valaistun puutarhan luo, jossa soittoa\nkuunnellen istui paljon väkeä pöytien ääressä, halutti lasten ruveta\nsiinä viulun ja huilun soittoa kuunnellen nälkäänsä sammuttamaan;\nhe seisoivat näet hiljaa ja katselivat ikävöiden ristikkoportin\nläpi sisään, missä he kaikkialla näkivät katettujen pöytien ääressä\nsyötävän.\n\n\"He ovat oikeassa!\" sanoi isä \"mikseikäs meillä saisi tänään olla\npöytämusiikkia? Odota heidän kanssaan tässä hetkinen, minä käyn\nkatselemassa eikö siellä löytyisi jotain nurkkaa, missä me voisimme\nkeskenämme olla!\"\n\nHän meni taloon ja löysi rakennuksen alakerrasta, salin, jonka\nakkunat olivat auki ja jossa istui muutamia ihmisiä; muuan pienempi\nsivuhuone oli kuitenkin aivan tyhjä, vaikka siinä seisoikin katettu\npyöreä pöytä. Heti haki hän rouvan ja lapset sisään ja asetti heidät\npöytään, jonka yllä riippui kaasulamppu.\n\nKuinka tyytyväisinä siinä lapset katselivatkaan ympärilleen, kun he\nlaskivat kätensä ristiin pöytäliinalle.\n\nMartti Salander ojensi kätensä rinnallaan istuvalle rouvalleen,\nsitten pöydän yli lapsille, yhdelle toisensa jälkeen. Hän ei sanonut\nkuitenkaan mitään, oli vain onnellinen, unhoittaen kaiken muun.\nTarjoilija tuli ja kysyi mitä he haluavat.\n\n\"Maria, käske sinä mitä haluat ja mikä lapsille on mieleen! Minä\nsitten luvallanne jälestä parannan, jos sinä olet kovin visu\", sanoi\nSalander.\n\n\"Lämmintä soppaa ei taida olla nyt saatavana?\" kysyi rouva\ntarjoilijalta.\n\n\"On kyllä\", vastasi tämä, \"konsertti-iltoina on meillä tarjona\ntäydellinen illallinen\".\n\n\"Sehän on juuri kuin meitä varten\", arveli Salander, \"silloinhan\nmeidän ei tarvitse tässä päätämme sen pahemmin vaivata, eikö totta,\nMaria?\"\n\n\"Minä olen hyvin tyytyväinen!\" vastasi tämä iloisena siitä että pääsi\nenemmästä huolesta. Nopeasti laittoi tarjoilija pöydän kuntoon. Pian\nilmestyi hän vadinkin kanssa, jossa höyrysi höysteikäs soppa.\n\n\"Pankaa se vain pöydälle!\" sanoi Salander, \"elkääkä pitäkö kiirettä\nmuuhun ruokaan nähden, sillä me emme aio tässä hätäillä! Ei se silti\nteille vahingoksi ole!\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi tarjoilija ja jätti herrasväen yksikseen sopan\nääreen. Kun Salander huomasi, kuinka hauskasti hänen vaimonsa\nnojasi tuolin selustaan ja aikoi juuri nousta lautasia täyttämään,\npidätti hän häntä ja ammensi sen sijaan itse sopan, joka tuoksui\nkuin ambrosia. Ja kun he juuri tarttuivat lusikoihin, aloitti\nulkona puutarhassa orkesteri repäisevän soittokappaleen, niin\nettä lapset tuossa pasuunain ja vaskirumpujen jyminässä pistivät\nensimäisen lusikallisen suuhunsa huumautuneina huikeasta nälästä\nja sydämmenriemusta. Tuota aluksi puhjennutta räikkynää seurasi\nkuitenkin pian pianokappale, jota yleisö puutarhassa ääneti kuunteli;\nhe siellä sisällä lusikoitsivat mistään piittaamatta edelleen, kunnes\nulkoa sihahti \"sch!\", josta Maria rouva säikähti. Lapset nauroivat\nsille ja Salander sulki ikkunan.\n\n\"Syökää pois, älkääkä olko siitä millännekään!\" kehoitti hän. Niin\ntapahtuikin ja hetkisen kuluttua istuivat lapset hyvin ravittuina\nja tyytyväisinä kohtalaisen jälkiruuan ääressä. Jokainen heistä oli\nsaanut lasin viiniä, mutta äiti oli juonut sitä kolme lasia ja isästä\ntuntui nyt kuin istuisi hän paratiisissa, kun häntä kohti loisti joka\npuolelta kukoistavia, keveästi punoittavia kasvoja iloisin silmin,\nikäänkuin ne olisivat tahtoneet hänelle sanoa, että mitä onni onkaan,\neikö se ole kuin jonkunlainen menehdyksistä pelastava yrtti.\n\nAinakin sanoi hän ajatuksissaan itselleen: tämä näkemäni on totta,\neikä se mitä minä tiedän!\n\nLapset tulivat yhä iloisemmiksi; Arnold oli omia aikojaan siirtynyt\naivan isänsä viereen ja sanoi äkkiä: \"Mutta isä, etkö tiedä, että\nminä olen tänään jo nähnyt sinut, siellä kaivolla, jossa Weidelichin\npojat nauroivat minulle, kun minulla on äiti eikä mammaa!\"\n\nSalander oli sitä seuraavien tapausten aikana unhottanut kokonaan\ntuon kohtauksen sekä pojan ulkomuodon; nyt hän muisti sen ja\nhuudahti: \"Totta tosiaankin! Missä minun ajatukseni ovatkaan! Kumpa\nolisin toki tiennyt, että minä olin niin lähellä omaa vertani!\"\n\nKummastuneena katsahti Maria rouva miestään.\n\n\"Oletko sinä sitten jo jälkeen puolisten ollut täällä\nläheisyydessämme etkä ole meidän luoksemme tullut?\" kysyi hän melkein\nhuolestuneena. Salander tunsi nyt, että hänen onneton asemansa oli\nsittenkin todellisuutta, rohkaisi kuitenkin itsensä, koska sen nyt\nkerta niin täytyi olla eikä hän voinut tuota uutta onnettomuuttaan\ntäällä ja tällä hetkellä ilmaista. Hän kuului niihin, jotka\nmieluummin haluaisivat vaieta sellaisesta kuin esimerkiksi erehdys,\njohon ovat itse syypäät eikä toisen ilkeys.\n\n\"Todellakin\", sanoi hän, \"olin minä jo kahden aikana matkalla teidän\nluoksenne! Varpusessa tapasin minä muutaman vanhan tuttavan, Möni\nWighartin, joka raahasi minut väkipakolla 'Punaiseen mieheen',\nsiellä sitten juolahti mieleemme mennä asemalta hakemaan minun\nmatkatavaroitani, että sekin olisi tehtynä; sitten täytyi minun pitää\nhuolta tullauttamisesta, johon minä sainkin tilaisuuden; sitten minä\nmatkalla vaihdoin Englannin rahaa, jota minulla oli ja lisäksi muita\npikku toimia, lyhyesti, sellaisiin kului aika ja ilta tuli. Mutta elä\nota niin pahaksesi, se kävi itsestään kuin maailmanmeno\".\n\nRouva oli jo aikaa tyyntynyt ja iloitsi mielessään, että\ntuo maailmanmeno oli niin sovittanut, ettei hänen miehensä\ntullut vierasten aikana ja ne siten joutuneet jälleennäkemisen\nepämieluisiksi todistajiksi.\n\nVasta yhtätoista käydessä lähtivät he paluumatkalle Kreuzhaldeen.\nKuu oli sillävälin noussut ja sen kirkkaassa kuumotuksessa kulkivat\nhe edelleen, lapset edellä, jotka pian isän mielihyväksi rupesivat\nraikkain äänin ja sointuisasti laulamaan. Rouva ei jättänyt miehensä\nkäsivartta, hän kyseli, kertoi, jutteli ja antautui kokonaan\nnauttimaan suopeasta kohtalonkäänteestä.\n\nMutta kuta lähemmäs kotia he tulivat, sitä raskaammin alkoi miehen\nsydäntä jälleen likistää, sillä se silmänräpäys läheni, jolloin hänen\ntäytyi vaimo parkansa temmata alas onnen taivaasta.\n\nEi, ei vielä tänään, sanoi hän itsekseen, hänen täytyy vielä tämä yö\nsaada nukkua onnellisena ja surutonna, minkähän kyllä on ansainnut!\nHuomenna on taas uusi päivä!\n\nTalo lepäsi kuunvalossa äänetönnä heidän edessään; he avasivat\noven, lapset juoksivat taas edeltä sisään ja sytyttivät valkean ja\nhuone kävi eloisaksi pitkästä ajasta tähän vuorokauden aikaan. Äiti\nhuomasi sateenkaarikupposensa paperiin käärittynä makaavan lattialla,\nnosti sen muiden huomaamatta ylös ja teki jotain asiaa kaapille,\npistääkseen sen hiljaisuudessa jälleen talteen. Hänelle teki\nonnessaan hyvää yhdistää tuon sievän esineen omistukseen ja äskeiseen\ntapaukseen hiukan taikauskoa, että se nimittäin vastakin tietäisi\nmuka onnea, niin kauan kuin se hänen hallussaan olisi.\n\n\"Laittautukaa nyt levolle, lapset! Aamulla pitää teidän ajoissa\nnousta ylös ja hankkia einettä isälle ja meille itsellemme. Myöhemmin\nmenen minä sitte itse ulos\".\n\nNäin sanoen hääti hän innostuneet lapset kamariin, jossa hänellä oli\ntapana heidän kanssaan nukkua. Isä tuli mukana nähdäkseen heidän\nhuoneensa ja peitelläkseen heitä. Ei siellä näyttänyt sellaiselta\nkuin ihmisten luona, joilla juuri vastikään ei ole ollut enää mitään\nsyötävää, vaan kaikki oli puhdasta ja hyvässä kunnossa, sitäkin\nenemmän viereisessä huoneessa, jossa rouva jo kuukausia sitten oli\npitänyt miehelleen vuoteen valmiina.\n\n\"Jollet sinä olisi tänään tullut\", sanoi hän leikillään, \"niin olisin\nminä huomenna alkanut sinun vuoteestasi ja myynyt sen tarpeettomana,\nymmärrättehän!\"\n\n\"Täydellisesti! Kumpa olisit sen vain jo ennemmin tehnyt sen sijaan\nettä olet sellaista nälänhätää kärsinyt! Mutta minun mielessäni on jo\nparikin kertaa ollut eräs kysymys\", jatkoi hän, osoittaen avonaisesta\nakkunasta kuun valaisemaa ympäristöä. \"Minne ovat näetkös joutuneet\nne monet kauniit puut, jotka ennen seisoivat tässä talon ympärillä?\nOnko omistaja, senkin kollo, hakkauttanut ja myynyt ne? Nehän olivat\nravintolaa pitäessä melkoisena pääomana.\"\n\n\"Häneltä on otettu maa pois tai oikeastaan hänet on pakoitettu\nluovuttamaan se rakennusalaksi, kun jotkut muut maanomistajat\nlaittoivat sen kautta tarpeettoman kulkutien. Sellaisena se nyt on,\nkaikki varjokas vihreys on hävinnyt ja maanpinta muuttunut sora- ja\nkivipohjaksi; mutta rakennuspaikkoja ei kukaan tule ostamaan. Ja\npuiden mukana katosivat minun ansionikin!\"\n\n\"No ne on miehiä, itse ilmanalankin ne tärvelevät! Mutta täytyy panna\njo levolle. -- Kuules, Maria!\"\n\n\"Mitä, Martti?\"\n\n\"Väitänpä, että olet unhottanut erään asian!\"\n\n\"Minkä niin?\"\n\n\"Vanhan saapaspihtini!\"\n\n\"Täällä se on.\"\n\nHän veti sen esiin sängyn jalkopäästä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSalander oli vihdoinkin rauennut uneen kaikkien edellisen päivän\ntoimien ja mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin herätti hänet jo\naamun sarastaessa raskas suru, joka ei lainkaan ollut uneen uupunut.\nHän näki vierellään puolisonsa, joka uinui syvimmässä levossa, rauhaa\nja tyytyväisyyttä kuvastavien kasvojen jokaisen piirteen tulkitessa\nsielun jaloutta. Ja tämän rauhan oli hän yhdellä sanalla perinjuurin\nsekaisin myllertävä; hetki oli auttamattomasti käsissä.\n\nTuo uusi onnettomuus tuntui hänestä todellisuudessa vasta nyt\nsyntyneen, ja hän katui katkerasti, ettei hän eilen heti päätä suoraa\npaennut tai heti tuon onnettoman tiedon saatuaan kotiin rientänyt.\n\nVanhan kunnon ystävänsä opastuksella löydettyään Schadenmüller &\nKumpp:in talon oli hän huomannut, että talon seinässä todellakin\nkoreili kullatulle pohjalle maalattu Arnold von Winkelried, keihäitä\nkäsivarressaan, sekä vieressä kirjoitus: \"Pitäkää huolta vaimostani\nja lapsistani!\" Talo kuului herra Louis Wohlwendille, joka myöskin\noli kuvan maalauttanut, mutta ei maksanut, kuten myöhemmin kävi\nselväksi.\n\nSalander oli kiitellen sanonut hyvästit toverilleen, hän kun halusi\nmieluummin yksinään astua entisen ja luultavasti samalla nykyisenkin\nvelkamiehensä eteen. Hän astui portaita ylös ja kohtasi heti ensi\nkerroksessa uudelleen nimikilven, jossa seisoi \"Schadenmüller &\nKumpp.\", mutta sen vieressä oli myöskin Louis Wohlwendin nimikortti.\nHän soitti, joku lapsutteli huonoissa tohveleissa ovea kohti ja kun\nse aukeni, seisoi hänen edessään renttumaiselta näyttävä nuori mies,\nkädessään liimapensseli, ja kysyi ketä hän halusi tavata.\n\n\"Onko herra liikkeen hoitaja kotona?\" kysyi Salander puolestaan.\n\n\"Liike on tätä nykyä suljettuna, mutta herra Wohlwend on\ntavattavissa, kuten luulen; kenet minun on ilmoitettava, jos on\nkysymys puhuttelemisesta?\" vastasi nuorukainen epäluuloisesti.\n\n\"Viekää minut vain suoraan sisään hänen luokseen, hän tuntee kyllä\nminut!\" sanoi Salander hiukan tylysti, samalla kuin hän käänsi miehen\nympäri ja työnsi häntä edellään.\n\nTämä kulki edellä tyhjään konttorihuoneeseen, pyysi odottamaan\nsiinä ja lähti herra Wohlwendin kabinettiin. Salander silmäili\nsillä välin ympärilleen ja huomasi, että täällä oli juuri\nkääritty kokoon huolimattomasti autografeerattuja kiertokirjeitä,\npistelty niitä kuoriin ja liimattu kiinni. Kului muuan minuutti,\nennenkuin nuorukainen palasi ja pyysi häntä astumaan kabinettiin.\nSalander koputti pari kertaa ovelle, kunnes joku huusi: \"Sisään!\"\nAstuessaan huoneeseen näki hän leveän mahonkipuisen kirjoituspöydän\nääressä istuvan muutaman suurilla kukilla kirjaeltuun yönuttuun\npuetun miehen, joka oli selin häneen päin ja näytti innokkaasti\nkirjoittavan, nousematta hänen sisään astuessaan pöydän äärestä.\n\n\"Herra Wohlwend!\" sanoi Salander, tullakseen huomatuksi.\n\n\"Olen heti käytettävänänne\", sanoi tämä yhä edelleen kirjoittaen,\nmutta katsahti sitten pikimmiltään ylös, kääntyi salamannopeasti\njälleen pöytään päin, pyörähti vielä kerran tulijaa kohti ja heitti\nhäneen kipenöivän silmäyksen, kuten tehdään veriviholliselleen ja\nsilloinkin vain jos itse on syyllinen. Yhtä pian hän kuitenkin\ntointui, nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja pysähtyi ikäänkuin\nhän vasta nyt vähitellen olisi tuntenut vieraan.\n\n\"Enhän vain erehdy? Eikö se ole Martti Salander?\" Martinkin täytyi\ntuota yönuttuun puettua miestä ensin vähän aikaa tirkistellä\ntunteakseen hänet, vaikkei tämän ulkomuodossa, perin vähäistä\nränsistymistä lukuunottamatta, ollutkaan tapahtunut juuri sanottavaa\nmuutosta, paitsi että hänen ennen sileillä kasvoillaan oli nyt\nviikset, jotka eivät näyttäneet olevan oikein omalla paikallaan\nja joissa yksi karva törrötti yhtäälle, toinen toisaalle päin.\nTämän takia näyttivät hänen kasvonsa siitä, joka hänet ensi kertaa\nviiksellisenä näki, äkikseltään tavattoman autioilta, kolkoilta ja\nlohduttomilta.\n\n\"Olen kyllä se!\" sanoi Salander.\n\n\"No tuhattulimmaista, tervetuloa vain\", sanoi toinen, ojentaen\nkätensä ja tutkivasti vilkuillen tuota epämieluista tulokasta,\nkäyttäytyen pikemminkin kuin epäilevä velkoja eikä niinkuin huono\nvelallinen, \"siitä on pitkä aika kuin me olemme viimeksi toisiamme\nnähneet. Ja mikä onnentähti sinut on tänne johtanut?\"\n\n\"Tämä!\" vastasi Salander lyhyesti, loukkautuneena tuosta,\nluonnottomasta käytöksestä. Hän veti taskustaan pankkiosoituksen ja\nojensi hänelle.\n\nWohlwend otti sen vastaan kahdella sormella kuin ravun, kohotti\nkulmakarvansa ylös ja luki paperin.\n\n\"Aha!\" sanoi hän, \"tuo Atlantin rannikko pankki Riossa. Tosiaankin,\nme olemme liikeyhteydessä sen kanssa!\"\n\n\"Eikö siitä ehkä ole ilmoitusta saapunut?\"\n\n\"Tosiaankin, minä muistelen jotain sellaista, mutta en ole tullut\najatelleeksi ketä se koskee. Liikkeemme on ripeästi kehittymällä\nvalitettavasti laajentunut siinä määrin, että minä en yhdessä\nhetkessä voi siitä saada yleissilmäystä. Mainitulla pankilla on\nmeiltä melkoinen määrä saatavaa kuitenkin, meillä on vastasaatavaa\nja minun pitäisikin katsoa sitä kirjoista. Tuhattulimmaista,\nsatakuusikymmentä tuhatta frangia! Sinä olet suurissa asioissa,\nystäväni!\"\n\n\"Niillä paikoin se on, mitä minä seitsemänä vuotena olen koonnut.\nMutta olisi hyvä, jos sinä katsoisit kirjoista sitä asiaa!\"\n\n\"Sitä en voi paikalla tehdä, Martti hyvä! Tiedä, että meillä nykyään\non odottamaton pula, joka toivottavasti sentään on ohimenevää laatua.\"\n\n\"Kenellä meillä?\"\n\n\"No, tietysti firmalla ja minulla, sen omistajalla! Ennen siihen\nkuului myös muuan Schadenmüller. Mutta asiaan palataksemme, kirjat\novat kansliassa, ja senhän käsität, etten minä nyt voi siitä selkoa\nottaa!\"\n\n\"Kirjoita sitten edes paperiin, että se on näytetty sinulle!\"\n\n\"En minä kirjoita siihen mitään, ennenkuin asia on selvillä!\"\n\nTällainen käytös suututti Salanderia, niin hyvin kuin hän hillitsikin\nitseään.\n\n\"Toistamiseen olet sinä nyt jo samanlaisessa suhteessa minuun etkä\nsinä näytä olevan milläsikään, saattaessasi minut tälläkin kertaa\ntypötyhjäksi!\" puhui hän, silmissään tuikea ilme. Mutta Wohlwend ei\njoutunut hämilleen.\n\n\"Pyydän, ei mitään loukkauksia!\" sanoi hän ääntään koroittaen,\n\"vielä minä en ole vararikkoinen! Enkä koskaan ole ollutkaan! Ja jos\nolisinkin, niin suojelee minua laki ja oikeus ja ennen kaikkea on oma\ntaloni minun linnani!\"\n\nSalander vaipui hämmästyneenä ja melkein kuin uupuneena muutamaan\nplyysipäällystäiseen nojatuoliin. Wohlwend jatkoi leppeämmällä\näänellä: \"Vanha kunnon ystävä! Tee kuten minäkin, pidä pääsi\npystyssä! Katsohan tänne, minä en ole jouten tänä pakollisena\nloma-aikanani, en huolehdi siitä, jota ei kerta voi välttää; minä\nantaudun harrastamaan tieteitä ja taiteita. Kas tässä, minä tutkin\nheraldikaa, talonpoikain puumerkkejä, ammattimerkkejä ynnä muita\nsamaan alaan kuuluvia esineitä!\" Pari vaakunakirjaa, jommoisia\nleimasinten ja lusikkain kaivertajat pitävät markkinoilla avonaisina\nedessään, oli kirjoituspöydällä, niiden vieressä sellainen\nvärilaatikko, joita poikaset käyttävät piirustuksia värittäessään\nynnä muutamia paperiliuskoja, joille oli perin lapsellisesti\nvaakunankuvia kopioitu. Myöskin muuan sekava asiakirja rehenteli\nsiinä.\n\n\"Voisi sanoa tässä ilmenevän valtiollisen kulttuuri-kehityksen\nvanhojen säkeiden sekä uusien siihen liittyvän, sikäli kuin --\"\n\nMartti Salander ei kuunnellut pitemmälle hänen puhettaan; hän tarttui\nvain vielä koneellisesti muutamaan rasvaiseen ja aukinaiseen, mutta\nsuullaan keskellä tuon liikemiehen ja mesenaatin pöytää olevaan\nkirjaan. Se oli erään lainakirjaston merkillä varustettu ikivanha\nrosvoromaani, mikä nähtävästikin oli tuon hassuttelijan varsinaisena\nluettavana hänen pakollisessa joutilaisuudessaan.\n\nHän otti brasilialaisen maksuosoituksensa tuon kunnon ystävänsä\nkädestä, talletti sen huolellisesti, keskeytti toisen puheen ja kysyi\nainoastaan: \"Oletko sinä naimisissa, Louis Wohlwend?\"\n\n\"En! Kuinka niin?\" vastasi tämä.\n\n\"Minä vain arvelin sitä tuon kauniin sananlaskun takia, mikä on\ntalosi seinään maalatun Winkelriedin kuvan alla! Sinä kai yleensä\nolet leskein ja orpoin suojelija tai niiden, joista sellaisia voi\ntulla?\"\n\n\"Sinä tiedät, että minä olen aina ollut ihanteellinen ja minä pidän\nsitä kiitettävänä tekona, että vapaiden kansalaisten asuinrakennuksia\nkoristetaan ja kehoitetaan koristamaan historiallista tai siveellistä\nsisältöä olevilla mietelmillä.\"\n\nKun Wohlwend oli tämän sanonut, painoi Salander keskellä huonetta\nhatun päähänsä ja jätti talon sanaakaan enää lausumatta.\n\nHän kutsui ajurin ja ajoi kaupungin notariaattikansliaan. Notarius\nluki maksuosoituksen, jonka Salander asian valaistuaan hänelle antoi,\ntyönsi silmälasit nenälleen ja sanoi: \"Oletteko te itse herra Martti\nSalander? Niinkö? -- Tämä on paha juttu! Konkurssitila tavanmukaisine\naikamäärineen julistetaan virallisesti huomenna, joten teillä on\nvielä kyllä aikaa. Minä aion myös tänään vielä mennä itse sinne ja\nvaatimuksenne johdosta virallisesti häntä kuulustella.\"\n\n\"Minun nähdäkseni\", väitti Salander, \"on tärkeintä, että riolaiseen\npankkiin menee mitä pikimmin protestivaatimus. Minä olen valmis\nsuorittamaan sananlennätys-kustannukset!\"\n\n\"Valitettavasti se ei ole heille enää tärkeintä, herra Salander!\"\nvastasi notarius vakavalla osanotolla, \"toissapäivänä saapui varma\ntieto, että Rio Janeirossa oleva Atlantin rannikkopankki on lakannut\nmaksamasta ja eilen saatiin tietää lisäksi, että johtajat ovat\nhävinneet tiehensä ja henkilökunta hajonnut. Täkäläiset kauppahuoneet\novat jo pari viikkoa sitten saaneet huonoja tietoja, ja mikä pahinta,\ntuota hävinnyttä pankkia ja kaikkea mitä sen yhteyteen kuuluu,\npidetään jo laajalle levinneenä rosvoliikkeenä. Minä pelkään, että\nsuuri määrä sen haltuun uskottuja rahoja on hävinnyt kuin tina\ntuhkaan.\"\n\nSalanderin täytyi ottaa pulpetista kiinni eikä hän puhunut mitään.\n\nNotarius katsoi kelloaan.\n\n\"Minä lähden kanssanne oikeuden puheenjohtajan luo, siihen on\nvielä juuri aikaa; sillä kaikissa tapauksissa on tarpeellista\nteidän hankkia laillinen ulosottotuomio pankin omaisuudelle, mikä\nluultavasti korvannee teidän maksuosoituksenne.\"\n\n\"Minulla on ajuri tuolla alhaalla\", sanoi Salander. He lähtivät\najamaan ja saivat toimeen haluamansa ulosmittauksen, jolla tuskin\nkuitenkaan oli sanottavaa arvoa.\n\nSellainen surullinen tieto oli odottamassa Maria Salanderin\nheräämistä, ja kun vahveneva ruskotus pilvettömällä taivaalla näytti\nelostuttavan hänen uinailevia kasvojaan kuin ihana unennäkö, lykkäsi\nmies taasen kevytmielisyytensä selvittelyn siksi kuin lapset olisi\nlähetetty ruokatavaroita ostamaan ja sitten taas siksi kuin eine\nolisi syöty. Hän ei tahtonut että hänen vaimonsa ensimäisenä aamuna\nheidän jälleen yhdyttyään seisoisi lieden äärellä kyyneleet silmissä.\n\n\n\n\nV\n\n\nLapset lähtivät ja palasivat, rouva valmisti eineen ja nautti sen\niloisena omaistensa parissa. Lapsetkin olivat niin iloissaan,\nettä se tarttui isäänkin ja hänen surunsa uinahti vielä lyhyeksi\naamuhetkeksi, vaikka kaikki tornikellot löivät jo seitsemää. Silloin\njuolahtivat hänen mieleensä myöskin lahjat, joita hän Englannissa\noli anteliain mielin hankkinut. Heti avasi hän kirstunsa ja\nlevitteli esille teräsvarusteisia nahkalippaita, erinomaisen sieviä\nkuvakirjoja, joiden englanninkielistä tekstiä hän aikoi heti käyttää\nhyväksi ensi-opetuksessa, hienoja liinoja ja pitsejä rouvalle ja\ntytöille, sekä kokonainen kasa erilaisia leivoksia, joita oli\npistelty kaikkialle muiden tavaroiden lomaan.\n\nTuo kaikki tuotti mieluisaa hauskuutta ja antoi vakuutuksen kultaisen\najanjakson saapumisesta, mutta kannusti samalla rouvaa sellaista\nmuutosta vastaavien velvollisuuksien täyttämiseen. Hän meni\npukeutumaan, voidakseen lähteä tarpeellisille asioille, mikä seikka\nheti johti Martin mieleen sen, että häntä kohdanneen onnettomuuden\ntäytyy olla jo kaupungilla tunnettuna; sillä toiselta puolen veli\nWighart, joka kaikissa tapauksissa oli eilenkin tehnyt tavallisen\niltakierroksensa muutamissa kahviloissa, oli tietystikin kertonut\ntuon uutisen kaikkine siihen kuuluvine seikkoineen, ja toiselta\npuolen ei myöskään viranomaisilla ollut mitään salaamisen syytä\njulkisessa konkurssiasiassa, johon liittyi siksi tavattomia seikkoja.\nHänen tuli estää ettei tuo uutinen yllättäisi hänen vaimoansa\nsuorastaan avonaisella kadulla. Kiiruusti antoi hän lapsille yhden\nkirjoista ja kourallisen englantilaisia biskettejä sekä neuvoi heitä\nmenemään ulos ja asettumaan plataanin alle, minkä he heti tekivätkin.\n\n\"Kuules, Netti! isämme miellyttää minua hyvin, eikö sinuakin?\" sanoi\npikkuvanha Setti heidän ulos mennessään siskolleen, joka häntä\njäljitellen ja vieläkin nokkelammin vastasi: \"Oo, hyvin hän minua\nmiellyttää! Ja minusta näyttää hän käyttäytyvän hyvin äitiämme\nkohtaan! Eikö sinustakin?\"\n\nArnold, joka äänetönnä kulki perässä, kuuli nämä viisaat lausunnot\nja ymmärsi niitä enemmän kuin siskot luulivatkaan; sillä hän tunsi\nmielessään salaista onnea siitä, että vanhemmat soveltuivat hyvin\ntoisilleen ja uskoi sen mielellään, mutta ei sanonut siihen asiaan\nsanaakaan.\n\nIsä oli jo sillä välin astunut makuuhuoneeseen, jossa Maria rouva oli\njuuri heittänyt päällysvaatteen ylleen ja alkoi sitä rinnan kohdalta\nnapittaa.\n\n\"Maria\", sanoi hän, \"sinähän et ole minulle koskaan kirjoittanut\nsiitä, että Louis Wohlwend on jälleen aloittanut liikkeen, vieläpä\njonkunlaisen pankkiliikkeen?\"\n\nRouva pysähtyi ja katsoi häntä suurin silmin: \"Siitä minä en ole\ntiennyt enkä tiedä vieläkään kerrassaan mitään! Kuinka minä sen\ntietäisin, kun minä tässä erakonelämässäni en joudu ihmisten pariin?\"\n\n\"Etkö ole kuullut Schadenmüller & Kumpp. nimisestäkään liikkeestä?\"\nkysyi hän edelleen, yhä vieläkin vitkastellen.\n\n\"En siitäkään! Mikäs se sitten on?\"\n\n\"Se on liike, johon minun, johon meidän koko säästömme osoitettiin,\njonka minä olen Riossa puhtaalla rahalla maksanut. Odotas!\"\n\nHän riensi erään avatun kirstun luo ja toi sieltä Brasiliassa\npäätetyn pääkirjan, voidakseen sen avulla valaista asiain kulkua.\n\nViimeksi käytetyllä lehdellä oli kauniisti piirretyin numeroin\nmerkittynä viivottimella huolellisesti vedetyn viivan yläpuolelle\ntilinpäätös hänen omaisuudestaan, ja sen alla oli luettavana:\n\"Yllä olevasta saldosta on vähennettävä aviovaimoni Maria N.N:n\nlaillinen saatava minulle antamastaan omaisuudesta, minkä arvo tekee\nkaksikymmentäviisi tuhatta frangia.\"\n\nAvatun kirjan asetti hän vieressä olevalle pienelle pöydälle ja laski\nsormensa tilinpäätöksen kohdalle.\n\n\"Kuten näet, on siinä kolmekymmentäkuusi contos de reisiä, vähän yli\nkaksisataa tuhatta frangia meidän rahassamme! Kaiken varalta olen\nminä siihen alle merkinnyt sinun osuutesi, kuten näet. Mutta koko\nsummasta annoin minä kolme neljättä osaa eräälle arvossapidetylle\npankkiliikkeelle Riossa ja sain vastaan maksuosoituksen Schadenmüller\n& Kumppaneille täällä, jossa minun piti saada haltuuni omaisuuteni\npuhtaana rahana. Mutta kutka muodostavatkaan tämän Schadenmüllerin\nkumppanuskunnan? Yksi ainoa mies, ja hänen nimensä on Louis Wohlwend,\njoka ei maksa mitään; sillä hän on taasen kerran konkurssissa,\nmikä tänään virallisesti julistetaan. Ja tänne on jo saapunut\ntieto, että myöskin tuo riolainen kauppahuone tai seurue olisi\nhävinnyt tietymättömiin! Vielä ei voi kukaan tietää, mihin rahat\novat joutuneet, ovatko ne jo Riossa joutuneet hunningolle vai onko\nWohlwend niitä saanut haltuunsa.\"\n\nTämän kaiken sanoi hän kuivalla ja katkonaisella äänellä. Maria\nrouva, joka aluksi oli vain puolittain utelias, katsoi milloin\nkirjaan, milloin häntä silmiin, mikä hänelle olikin pääasia\nja enimmän hänen huomiotaan herätti, kunnes hän lopulta tuli\nkuolon kalpeaksi; mitään sanomatta pani hän vapisevin käsin\npäällysvaatteensa viimeiset napit kiinni ja alkoi vasta sitten\nänkyttää yksittäisiä kysymyksiä ja vähitellen pääsi hän selville\nonnettomuudesta. Kärsivällisesti ja melkein nöyrästi mukautui Martti\nhänen sekaviin kysymyksiinsä ja toisti uudelleen samat selitykset,\nkunnes kaikki oli hänelle selvänä.\n\nVasta nyt puhkesi hän käsiään väännellen kuumiin kyyneliin, samalla\nkuin hän huudahti: \"Voi mies parkani! Missä on seitsenvuotinen eromme\nja murehtimisemme?\"\n\nYhtäkkiä muuttui tuo tukehuttava itku intohimoiseksi\nvihanpurkaukseksi.\n\n\"Viimeisen nuoruuden aikamme on hän tehnyt tyhjäksi, se koira!\nMissä hän on, se iilimato? Eikö hänen selkäänsä voida suolata? Eikö\nhäntä voida pusertaa kokoon, sitä kaikkea imevää sientä? Se kirottu\nmaanvaiva! Vartokoonpa! Jollet sinä voi häntä taltuttaa, niin\nkasvatan minä pojan sitä varten, että hän kerran maksaa sille palkan!\nNyt käsitänkin, miksi mieleeni hiipi aina jonkunlainen aavistus,\nnähdessäni sen sileänahkaisen näädän. Onko se mahdollista, että minä\njuuri hetki sitten olin vielä onnellinen ja terve kuin leivonen, ja\nnyt niin onneton, niin sairas!\" Hän asteli epätoivon vallassa ympäri\nhuonetta, avasi akkunan ja silmäsi ulos.\n\n\"Mikä ihana päivä!\" huudahti hän; \"mikä suloinen kesäilma meiltä\non tärvelty! Siis se on niin, se on niin, se on niin!\" lisäsi hän\npuoleksi laulavalla, katkeran tuskan värittämällä äänellä, sulki\nakkunan ja istuutui lattialle nurkkaan, nojaten päänsä käsiin.\n\nMartti Salander hämmästyi, niin onnettomaksi kuin hän itsensä\ntunsikin, tuota rajua intohimoisuutta, jollaista hän ei vielä ollut\nvaimossaan nähnyt; hänet valtasi hellä sääli ja hänen onnistui\nkohoutua puolisonsa mielentilan ja samalla oman syyllisyytensä tunnon\nyläpuolelle. Hän astui hänen luokseen.\n\n\"Rakas Maria!\" sanoi hän hellän vakavasti, \"elä ole noin toivoton!\nOnhan se vain rahaa! Pitääkö sen olla ainoa ja paras, mitä me voimme\nomistaa tai menettää? Onhan meillä toinen toisemme ja lapsemme! Ja\npitääkö tämän lohdutuksen yhtäkkiä olla tyhjä puheenparsi, niin pian\nkuin se koskee meitä eikä muita ihmisiä? Tule eläkä kyyristele siellä\nlattialla kuin lapsi, noin syvää surua eivät rahat eikä Wohlwend\nansaitse! Todellakin näen minä sinun intohimoisesta käytöksestäsi,\nettä sinä olet vielä tarpeeksi nuori huolimatta valituksestasi\nhukatuista vuosista, ja se tuntuu minusta yhtä suloiselta kuin ihana\nkesäilma tuolla ulkona; mutta nouse nyt toki, kuivaa kyyneleesi eläkä\nanna lasten mitään huomata, niin toinnut sinä siitä aivan itsestäsi!\nSinä et ehken kuullut, että minä olen pelastanut osan omaisuudesta,\nminulla on se mukanani luotettavina papereina, joihin Wohlwendin\nei tule mitään, ja niin minun asiani ovat paljon paremmin kuin\nseitsemän vuotta sitten, ja lisäksi olen nyt rikkaampi hyödyllisistä\nkokemuksista ja tiedoista. Tule, somista itseäsi, meidän tulee nyt\nlähteä ulos, minun virastoihin ja sinun ostoksille, ja puolisten\njälkeen teemme lasten kanssa kunnollisen kävelyretken. Kun me vain\nkäyttäydymme hyvin tyynesti, niin saatpa nähdä, että me vielä neuvon\nkeksimme!\"\n\nHän ojensi kätensä vaimolleen, joka siihen tarttuen nousi ylös. Siinä\noli oikeastaan melkein lapsen hämillisyyttä, kun hän pikimmältään loi\nmieheensä katseen, samallakuin hänen kasvoilleen vilahti paremman\nmielen ja luottamuksen kipinä. Sillä hän huomasi miehensä olevan\nasemastaan selvillä ja kykenevän kehoittamaan ja rohkaisemaan häntä,\npuolisoaan; myöskin oli tuo hänen miehensä nöyrä alistuvaisuus, joka\nhäntä oli eniten kiusannut, taitavasti ja huomaamatta taka-alalle\nsiirtynyt. Puolessa tunnissa olivat he valmiit lähtemään yhdessä\nalas kaupunkiin. Settin täytyi lähteä äidin mukana, toiset lapset\nkarkoitettiin sisälle koulukirjojensa ääreen. Kun Salander silmäili\nympärilleen tuolla autiolla sorapeitteisellä pihalla ja harmistuen\nhuomasi, kuinka entisten lisäksi vielä joukko tietä varjostaneita\nhedelmäpuitakin oli hävinnyt, pisti hänen silmäänsä myöskin ulko-oven\npäällä riippuva puutaulu, jossa oli kirjoitettuna: \"Kreuzhalden\npensionaatti ja ulkoravintola.\"\n\n\"Odottakaas\", sanoi hän, \"tuo taulu on otettava pois ja nyt heti!\"\n\nTuolin avulla nosti hän laudan koukuistaan ja pisti sen oven taakse.\n\n\"Nyt olet vapautettu harmillisesta ravintolanpidosta!\" sanoi hän;\n\"ilmoitamme hetimiten sanomalehdessä, että se on suljettu\".\n\nVapautuminen tuosta omituisesta pakonalaisuudesta odottaa vieraita,\njoita ei tullut ja joille hän ei ollut enää osannut mitään tarjota,\njos niitä tuli, kevensi rouvan mieltä, samoinkuin myöskin rahat,\njoita hänellä vihdoinkin taas oli riittävästi taskussaan, antoivat\nhänen askeleilleen niiden entisen varmuuden; hänen kasvoiltaan ei\nvain kaikesta tyyneydestä huolimatta tahtonut hävitä vakava ilme,\nsyystä että nuo tuskin neljäkolmatta tuntia sitten tapahtuneet\nmuutokset olivat vasta nyt saaneet hänet sisimmässään horjumaan, kun\nhän ei voinut loppua aavistaa. Mutta tämä hiljainen epäilys lujitti\nvain hänen, tahtoaan säilyttämään ryhtinsä ja pysymään uskollisena\nhuoltajana omaisilleen.\n\nPuolisot erkanivat pian päättäen päivällisen aikana taas yhtyä.\nMartti Salander lähti notariuksen kansliaan. Lain mukainen julistus\noli juuri ilmestynyt lehtiin. Notariusta oli Wohlwend kieltänyt\nkirjoittamasta Salanderin maksuosoituksen alle mitään selitystä, ja\nsamassa tarkoituksessa oli hän lähettäessään \"liiketuttavilleen\"\nmuutaman ilmanaikaisen kiertokirjeen, sivuuttanut tuon ystävänsä,\njolta hän oli omaisuuden riistänyt.\n\nNotariuksen neuvosta oli Martti aamupäivällä etsinyt käsiinsä\nmuutaman etevän asianajajan ja valtuuttanut hänet asiaansa\npuolustamaan, samalla kuin tämä oli puolestaan jättänyt hänen\ntehtäväkseen hankkia oikeaksi todistetut otteet kirjoista ja\nkirjevaihdosta, jotka koskivat hänen yhteyttään Rio de Janeirossa\nolevan pankin kanssa. Joka tapauksessa tuli jutun selvittäminen\nkestämään kauvan. Asia on niin, arveli asianajaja, että se olisi\nvielä onnellinen tapaus, jos siinä olisi muodollinen petos\nkysymyksessä, jolloin vangitsemalla ja rikosta tutkimalla voisi\npäästä käsiksi piilotettuun saaliiseen, jota vastoin tavallisessa\nvararikossa saatava kaikissa tapauksissa oli mennyttä kalua.\n\nTäten saattoi Martti Salander toistaiseksi tyyntyä ja hänellä oli\nnyt tarpeeksi loma-aikaa miettiäkseen, mihin hänen sillä välin tuli\nryhtyä. Senvuoksi tunsi hän itsensä rohkaistuneeksi ja tavallaan\ntyytyväiseksi, syödessään päivällistä, jonka hänen vaimonsa oli\nvalmistanut hyväksi ja ravitsevaksi, mutta ilman mitään komeutta.\nViiniä ei ollut enää olemassa, sanoi rouva, miehensä saisi määrätä,\nmitä mahdollisesti olisi hankittava; tänään täytyisi heidän tyytyä\nraittiiseen veteen, ja jos he päivällisen jälkeen liikkuvat hiukan\nulkona, arveli hän, niin Martti kyllä poikkeaisi heidän kanssaan\njohonkin, missä olisi juotavaa, vallankin sellaiseen kuin \"Punaiseen\nmieheen.\"\n\nTämän vihjauksen teki hän hymyillen ja iloisesti; mutta ilman noita\ntämänpäiväisiä paljastuksia ei hän sitä kuitenkaan olisi tehnyt.\nMiehensä ymmärsi hänet hyvin ja vastasi viivyttelemättä, että hän oli\ntäysin oikeassa, muistuttaessaan häntä siitä; hän kyllä toimittaa\nastiallisen tuota viiniä, joka kyllä tulee hänelle maistumaan. Tähän\nvältteliääseen keskusteluun oli rouva tyytyväinen, kun hän huomasi\nmiehensä tunnustaneen pikku erehdyksensä mennä melkein kotiportin\nedessä vieraan kanssa ravintolaan. Sovitukseksi selitti hän muuten\nhaluavansa päivällisen jälkeen retkeillä vähän aikaa ulkona\nluonnonhelmassa; hän ei ollut kertaakaan käynyt ylhäällä metsässä, ei\nsilloinkaan kun hän vielä oli pitänyt palvelusväkeä.\n\nHe lähtivät siis joukolla ylös metsään, joka otti heidät vastaan\nkuulakoine varjoineen. Sellaisen kasvattimetsän ilma, jota Martti\nSalander ei pitkään aikaan ollut nauttinut, virkisti suuresti hänen\nmieltään; hänessä heräsi entinen opettaja ja hän alkoi rouvalle ja\nlapsille kertoa eroavaisuudesta lännen aarniometsien, joissa taistelu\nja heikompien hävitys vallitsee, ja vanhan maailman raikasilmaisten\nmetsien välillä, joita hoidetaan ja viljellään kuin puutarhoja. Ja\nhän osoitti heille, kuinka täälläkin saattoi vastakohtia tavata,\nkuinka tuolla valtion tai jonkun yhtiön omistaman metsän saattoi\ntuntea puhtaasta maaperästä sekä puhtaina ja kirkkaina säilyneistä\npuunrungoista, täällä taas jollekin huolimattomalle talonpojalle\nkuuluvan metsän risukoista, loiskasveista ja vaivaispuista. Myöskin\ntutkaili hän lapsilta, osasivatko he tuolla ja täällä kukoistavien\nkasvien nimiä mainita tai tunsivatko lintua, joka parhaillaan\nvisersi. Mutta he eivät tienneet mitään ja hän sanoi rouvalle:\n\"Siinäpä se juuri on; lapset ovat liiaksi yksinään!\"\n\n\"Mutta ukkoseni\", vastasi tämä, \"lapsethan viettävät vuoden läpeensä\nsatojen muiden joukossa, ja heidän koulusalissaan ovat kaikki seinät\ntäynnä kuvia, niiden joukossa paljon lintujakin, jotka he tuntevat\nnimeltään! Mitä eläviin lintuihin tulee, niin olen minä tyttösenä\njuuri samanlaisen tietämättömyyden kautta kokenut jotakin, jota minä\nyhä vielä muistelen. Eräänä sunnuntai-iltana, laulutunnin jälkeen,\nkuljin minä aivan yksinäni muutaman kukkulan yli kotiin ja istuin\nhetkisen siellä ylhäällä. Vastapäätä oli toinen metsäinen kukkula,\njonka puiden keskellä piilossa oleva, minulle tuntematon lintu lauloi\nniin kauniisti, niin kauniisti tyynen ilman ja hiljaisuuden halki,\nettä se todellakin liikutti minun sydäntäni ja minä sain kyynelet\nsilmiini. Minä kerroin siitä kotona ja olisin kovin mielelläni\ntahtonut tietää, mikä lintu se oli. Ihmiset arvailivat sinne ja\ntänne, muuan poika, joka osasi matkia useiden lintujen ääntä, koetti\nyhtä ja toista säveltä sekä mainitsi vastaavan laululinnun nimen;\nmutta mikään noista sävelistä ei ollut sellainen kuin minä olin\nkuullut. Nyt, niin monen vuoden kuluttua, kuulen minä tyyninä hetkinä\nvielä sen näkymättömän laulajan ja olen iloinen, että se on pysynyt\nminulta tuntemattomana ja minulle sillä tavoin jäi muistoon tuon\niltahetken ihanuus.\"\n\n\"Sinä olet sen minulle jo kertonutkin\", sanoi Salander nauraen, \"ja\nse on kylläkin kaunista, siitä en tahdo kiistellä! Mutta jos se on\nolevinaan todistus luonnonesineiden tuntemusta vastaan, niin täytyy\nminun kutsua sinut järjestykseen, hyvä rouva jesuiitta ja salaisten\nasiain ilmoittaja!\"\n\n\"Ole nyt, sinä kyllä tiedät, ettei se ollut tarkoituksena, sinä herra\nkoulumestari!\"\n\nLeikkisä kiistely muuttui vakavaksi keskusteluksi kasvattavasta\nseurustelusta lasten kanssa, jossa asiassa tuo kelpo vaimo piti\nkaikella kunnialla puoltaan. Molemmat puolisot siinä keskustellessaan\nja nähdessään lasten edellään juoksevan, unhoittivat nykyisyyden ja\nsilmäilivät toivorikkaina tulevaisuuteen, joka tuntui heistä yhtä\nsuloiselta kuin Maria rouvan tuntematon lintu.\n\nNiin olivat he kulkeneet melkoisen matkan ja laskeusivat alas\nmuutamaan metsälaaksoon, jonka halki virtasi kirkas vetinen kaunis\npuro, joka vyörytteli vesiään alas vuorenrinnettä kirjavain\nhietakasojen ja kiven mukulain yli. Muutamassa pyöreässä polvekkeessa\nvalui sammaltuneiden paasien yli pienonen vesiputous, tullen esille\nsuoraa muutamasta nuoresta pyökkimetsiköstä, ja Martti Salander tunsi\nheti tuon hänelle entuudestaan tutun viehättävän sopen.\n\n\"Tuonne meidän pitää asettua hetkiseksi\", sanoi hän ja huusi lapsia,\nneuvoen heille tien. Maria rouvakin ihasteli laaksoa ja kiiruhti\nketterästi alas jyrkkää ja kivistä polkua. Pitkään aikaan ei heillä\nollut ollut tilaisuutta liikkua vapaassa luonnossa ilman muuta\ntarkoitusta kuin itse liikkuminen. Puron rannalle saavuttuaan oli\nheidän vielä kierrettävä muuan esiinpistävä suurehko kallionkielu,\njoka kätki parhaan varjoisan lepopaikan. Edellä juoksevat lapset\npysähtyivät äkkiä sanattomina, ja kun vanhemmatkin ehtivät paikalle,\nnäkivät he muutaman miehen, joka paljain jaloin, käärityin\nhousunlahkein ja paidanhihoin seisoi vedessä ja haparoi kivien alta\näyriäisiä. Kuivalla kivilaakalla puron rannalla oli kaksi kuollutta\nrautua muutaman astian vieressä, jollaisia onkimiehet kulettavat\nmukanaan, sekä avonainen kasvikotelo, jossa oli paperiin käärittyjä\neväitä. Suojaisessa paikassa oli kylmään veteen pistettynä aloitettu\nviinipullo.\n\n\"Paikka on jo otettu\", sanoi Salander puoliääneen, \"menkäämme\netemmäs!\" Hän kulki eteenpäin, päästäkseen sille kapealle polulle,\njoka oli ravustajan ja hänen kamsujensa välissä, ja perhe seurasi\nhänen kantapäillään, rouva ensimmäisenä. Silloin ojensi purossa oleva\nmies itsenä suoraksi ja katsahti ympärilleen. Se oli herra Louis\nWohlwend, joka näkyi täällä kaikessa hiljaisuudessa huvitteleivan.\n\nHämmästyksestä jäykistyneinä seistiin molemmin puolin, niin että\npuron laineet synnyttivät vaahdon tapaista Wohlwendin säärien\nympärille ja Salanderin taakse jäi hänen perheensä tiheänä joukkona\nseisomaan. Kuten useimmiten tapahtuu, oli vääryyttä kärsinyt puoli\nenemmän hämillään kuin toinen, ja kun Wohlwend näki Salanderilaiset\nneuvottomina edessään, kohotti hän päänsä korkealle, vei kätensä\nhatunpartaaseen ja huusi: \"Ah, terve teille!\"\n\n\"Annatko sinä täällä audienseja?\" sanoi Salander viimein paikaltaan\nliikahtamatta.\n\n\"Kuten tahdot!\" vastasi Wohlwend; \"minne tulisi minun tänään\npaeta muualle kuin luontoäidin rinnoille? Nyt on tavallaan minun\nkunniapäiväni, jolloin minä aloitan vuosisatamme marttyriuden\nliike-elämän, olemassa-olon taistelun uhrina! Tänään on nimeni\nvirallisessa lehdessä, sen vuoksi täytyy minun olla poissa\nvaatimattomalta paikaltani kahvilassa ja siellä tapahtuvasta\nviattomasta pikku pelistä; sitä vaatii vallitseva tapa, kunnes\njuorupuheiden vedenpaisumus on kuivunut! Sinä tiedät, Martti ystävä,\nettä minä olen aina suosinut jaloa ihanteellisuutta; se on minulle\nnyt hyväksi ja sallii minun etsiä lohdutusta täällä tarjoutuvien\nidyllisten olojen parissa! -- Jahaa, rakkahin rouva! Hyvä rouva,\nsallikaa minun kaikella kunnioituksella tervehtiä teitä niin pitkän\najan --\"\n\n\"Wohlwend, teidän ei sovi täällä puhua meidän kanssamme asioistanne;\nnämä ovat lapsiamme, joiden kuullen se ei käy laatuun! He eivät saa\nsellaista kuulla! Pyydän, Martti hyvä, jatkakaamme matkaamme!\"\n\nTämän sanoi rouva Salander, samalla kuin hän pisti kätensä miehensä\nkainaloon. Martti kääntyi kuuliaisesti ja jatkoi vaieten matkaa;\nMaria astui hiukan syrjään ja työnsi lapset edelle, ja vasta\nkuin viimeinen oli ohi, seurasi hän itsekin enempää ympärilleen\nkatsomatta. Hänen täytyi koota hameensa helmustat, päästäkseen\nhipaisematta Wohlwendin hujan hajan ajelehtivien tavarain välitse,\njoihin tämän sukat ja saappaatkin kuuluivat.\n\nTämä seisoi kuin kivettyneenä purossaan. Rouvan kasvoissa ja äänessä\noli niiden kalvakasta tyyneydestä huolimatta sellainen halveksumisen\nläpitunkema ankaruus, että häntä alkoi peloittaa, että niitä on\nolemassa korkeampiakin voimia kuin konkurssipesän selvittelijä ja\nvelkojain kokoukset. Hänestä ei enää tuntunut hauskalta vedessä; hän\nkahlasi ylös ja veti reippaasti kengät jalkaansa, ollakseen kaikkien\ntapausten varalta paremmassa asussa. Sitten poimi hän kokoon kolme\nneljä rapua, jotka olivat karanneet astiasta ja pyrkivät vettä kohti.\nLopuksi hän, tointuakseen tuosta naurettavasta akkakohtauksesta, veti\nviinipullon vedestä ja istuutui sen ja eväskotelon kera kivilaakalle.\n\nMutta uudelleen keskeytti hän illallisensa. Kuinka se akka saattoikin\nsillä tavoin käyttäytyä, puhutella häntä suoraa Wohlwendiksi, ilman\nherra nimitystä, sinutella häntä kuin renkiä tai lumppujen kerääjää!\nEnimmän ajattelutti häntä se lasten kohta. Oliko hän sitten sanonut\njotakin sopimatonta, jota eivät ne olisi saaneet kuulla? Mitä\nvielä! Hän oli päinvastoin puhunut kauniita, yleviä sanoja, joskaan\nne nyt eivät pelkkää kultaakaan olleet! Jospa vain Salander olisi\nsolvaissut, niin sille hän olisi vähän lakia selvittänyt; mutta se\nvaikeni viisaasti.\n\nWohlwendin idylli tuli rouvan takia peräti häirityksi, ja hän pani\nkamsunsa kokoon; kuitenkin lähti hän kulkemaan toista tietä kuin\nSalanderilaiset.\n\nNämä nousivat jälleen vuorelle eivätkä muutamiin minuutteihin\npuhuneet mitään, kunnes Martin täytyi ruveta nauramaan vaimonsa\näskeisille sanoille.\n\n\"Sinä kohtelit häntä tuikeasti!\" sanoi hän, \"kuinka hiivatissa\npälkähti sinun päähäsi ruveta puhuttelemaan häntä pelkästään\nWohlwendiksi?\"\n\n\"Minun tietääkseni puhutaan sillä tavoin kuritushuonevankien kanssa,\neikä hän ole minun silmissäni hituistakaan parempi\".\n\nHän näytti tuosta tapauksesta kuitenkin hiukkasen ilahtuneen;\nMarttikin nauroi uudelleen ajatellessaan, kuinka tuo konkurssintekijä\nsukkelasti karttoi kahviloita, tavatakseen sitten mestarinsa täällä\nmetsän sydämessä. Hetkisen vaitiolon jälkeen, kun rouvakin sai\ntilaisuuden käydä hänen rinnalleen, ryhtyi hän taas juttelemaan.\n\n\"En tiedä, väliin minä sentään epäilen, etteikö hän sittenkin ole\nenemmän narri kuin pahanilkinen; tosin kyllä vaarallinen narri!\"\n\nMaria rouva vastasi ainoastaan keveästi huoaten, jolla hän katkaisi\nenemmät tutkistelut. Lapset juosta kirmasivat metsässä oikealla ja\nvasemmalla, mutta vanhemmat astelivat nyt pitemmän tovin vaieten\ntoistensa rinnalla. Martti huomasi vihdoin muutaman korkeammalle\njohtavan tien. \"Tästä päästään, jollen erehdy, hyvälle näköpaikalle.\nJos haluat vielä niin pitkälle käydä, niin voimme tuon alhaalla\nolevan rotkon sijasta, jossa se vintiö meitä häiritsi, levähtää\nsiellä ylhäällä vapaan taivaan alla ja minäkin samalla näen kappaleen\nkotimaatani.\"\n\n\"Mielelläni minä menen sinne ylös; ei se voi paljo kauempana olla,\nmehän olemmekin siellä ennen pari kertaa olleet.\"\n\nHe saapuivat muutamalle kukkulalle, josta todellakin aukeni laaja\nnäköala itää ja pohjoista kohti, häipyen etäisyydessä mitä ihanimmin\nkuultavaan ilmanrannan sineen. Muutamien ryhmässä seisovien korkeiden\nkuusien alla otti heidät lepopenkki vastaan, ja heti istuttuaan\netsivät heidän silmänsä kotiseutujaan noiden etäisyyteen pehmoisesti\nhäipyvien ylänköjen ja niiden väliin hiipineiden kenttien keskestä,\nja he luulivat näkevänsä siellä aurinkoisella rinteellä valkoisena\nvälkkyvän kirkon tai koulutalon. Salander huusi lapset luokseen ja\nosoitti heille maaseutua. \"Olen lukenut, että kouluissa on viime\nvuosina opetettu kotiseudun tuntemusta; kuinkas sen laita on? Mikä\nmaamme osa tuolla on?\"\n\nHe eivät tienneet vielä mitään; ainoastaan vanhempi tytöistä mainitsi\nlähimmän seudun, jossa he asuivat, Münsterburgin piirikunnan,\nja tiesi myöskin, että niitä on olemassa kaksitoista sellaista\npiirikuntaa.\n\n\"Hyvä! Niitä nimitettiin ennen yläkihlakunniksi, sitä ennen\nvoutikunniksi ja vieläkin aikaisemmin kreivikunniksi.\" Etusormen\nvedolla rajoittaen melkoisen osan näköpiiriä osoitti hän yhden\nsellaisen rajat. Historialliset muistot heräsivät ja liittyivät\ntoisiinsa, kunnes niistä sukeusi nykyisyys, ja kaikki tuntui hänestä\nyhä enemmän valaisevan tuota silmäin edessä olevaa maata.\n\n\"Uusi maailma siellä meren takana\", sanoi hän vaimolleen, kun lapset\nolivat jälleen tiehensä juosseet, \"on kyllä kaunis ja hupainen niiden\nmaiden ihmisille, joissa on jo loppuun eletty ja toivottu. Kaikki\naletaan alusta, ihmiset ovat mistään piittaamattomia, ainoastaan\ntietymättömän tulevaisuuden tarjoamat seikkailut yhdistävät\nheitä; sillä heillä ei ole mitään yhteistä entisyyttä eikä mitään\nesivanhempien hautoja. Mutta niin kauan kuin voin, tahdon minä ottaa\nosaa, jos sen suinkin voin tehdä, kansamme kokonaiskehitykseen\ntäällä vanhalla pohjalla, jossa kieleni on kaikunut puolentoista\nvuosituhannen kuluessa! Mielelläni minä en sentään lähtisi pois!\"\n\n\"Taivaan nimessä, kuinka se johtui mieleesi?\" huudahti Maria Salander\nsäikähtyneenä.\n\n\"Minä vain arvelen niin, juuri siksi se johtui!\" vastasi hän\nmahdollisimman tyynesti, salatakseen sitä, että hän juuri oli\nkoettanut antaa ensimäisen viittauksen siitä päätöksestä, joka\nhänen mielessään oli alkanut häämöttää jo ennenkuin toinen ilta\nkotiinpaluun jälkeen oli ehtinyt saapua.\n\nViikko toisensa jälkeen kului ilman että Wohlwendin juttu edistyi\nsiitä siihen; hän osasi suuria ja pieniä velkojiaan sillä tavoin\nuskotella ja hämmentää, että he eivät voineet mitään päättää,\nja olikin jo otaksuttavissa, että vuosi kuluisi loppuun ilman\nratkaisua. Hänen kirjoistaan kävi kyllä selville, että hän oli\nollut liikeyhteydessä Atlantin rannikko pankin kanssa ja saanut\npitkin aikaa arvolähetyksiä vekseleinä, joiden hän väitti aina\ntulleen suoritetuiksi. Rio de Janeirosta ei ollut, asian ollessa\nsiellä sillä kannalla kuin edellä on mainittu, saatavissa mitään\nselitystä, ja Münsterburgissa kieltäytyi ei ainoastaan Wohlwend, vaan\nkonkurssipesäkin tunnustamasta Salanderin vaatimuksia.\n\nAsianajaja arveli olevan parasta hänen matkustaa kiiruusti takaisin\nBrasiliaan, tehdäkseen siellä itse paikalla voitavansa, ja siihen\ntarvittavat kustannuksethan eivät merkitsisi mitään noihin suuriin\ntappioihin nähden ja tilapäisten kauppayritysten avullahan ne\nvoisivat tulla enemmänkin kuin korvatuiksi.\n\nNämä neuvot olivat omiaan vahvistamaan tuota jo herännyttä\najatusta lähteä uudelleen onneaan etsimään. Kun hän oli itselleen\npelastuneesta omaisuutensa jäännöksestä eroittanut vaimonsa osuuden\nja pannut sen varmalle talletukselle, saattoi hän ylijäämällä\nkauppasuhteiden nykyisellä kannalla ollen aloittaa liikeuransa siitä,\nmissähän sen äsken oli keskeyttänyt. Hän uskoi saavansa menetetyn\nomaisuutensa takaisin paljon lyhemmässä ajassa sekä sitäpaitsi\nperheensä saavan tarpeellisen ylläpidon.\n\nNiinpä valmistausi hän hiljaisuudessa kaikin puolin, saipa myöskin\nerityisiltä kauppahuoneilta hyviä tarjouksia, vuokrasi rouvalle ja\nlapsille, tai oikeastaan itselleen, vaatimattoman, mutta kunnollisen\nasunnon ja valmistautui lopulta paljastamaan asianlaidan kunnon\nMarialleen.\n\nVaikka asiat tällä kertaa olivat paljon paremmalla kannalla kuin\nensi kertaa erottaessa, valtasi tämän sentään syvä suru. He istuivat\nvastapäätä makuuhuoneen akkunan ääressä, josta Maria kerrallisena\naamuna oli epätoivossaan vedonnut silloiseen ihanaan aamuun.\n\n\"Istuessani silloin\", sanoi hän hetkisen kuluttua puoliääneen,\n\"lattialla tuolla nurkassa, sanoit sinä nuhdellen, ettei raha ole\nainoa ja kallein, mitä ihmisen tulee haluta. Sinä olit oikeassa\nsiihen määrään, että minä voisin nyt lausua samat sanat sinulle\ntakaisin!\"'\n\n\"Tässä ei ole sama tapaus!\" vastasi Martti, \"se ei ole samaa, että me\nolemme epätoivossa menetetyn omaisuuden takia tai että me luovumme\nmenetettyä omaisuutta pontevasti takaisin voittamasta! Minä tunnen\nnyt kerta tien, pitääkö minun tahallani sitä välttää? Ajattele\nlapsiamme, Maria!\"\n\n\"Ah, minä ajattelen juuri lapsiamme! Pitääkö niiden kaikin mokomin\ntulla rikkaiksi, voidakseen elää?\"\n\n\"Maria! Sinähän olet saanut kokea, kuinka voi käydä, kun ei ole\nmitään!\"\n\nTähän vastaamatta jatkoi tämä: \"Katsos, kun me tuolla ylhäällä\nmetsässä istuimme penkillä ja katselimme kotimaatamme, silloin\najattelin minä itsekseni, että kenties olisi parasta meille\nitsellemme ja lapsillemme jos sinä jälleen ottaisit haltuusi\nkoulun tuolla maaseudulla ja väistyisit pahan maailman edestä!\nPelastamallasi rahalla voisimme hyvin tulla toimeen ja vieläpä\nsäästöönkin panna --\"\n\nSalanderia koski tämä puolison puhe hänen vanhaan opettajatuntoonsa,\nilman että jälkimmäinen siitä mitään tiesi; hän oli todellakin\npaennut lippunsa luota. Mutta hän ei antanut tämän lopettaa\npuhettaan, vaan tarttui hänen käteensä melkein suonenvetoisesti:\n\"Sen kyvynnäytöksen jälkeen, jota minä kauppatoimissani osoitin,\nkäsitän minä sinun ajatuksesi vallan hyvin, se on huokeasti\nymmärrettävissä! Mutta minä en voi! Ensinnäkään minulla tuskin on\nenää tarpeellista harjaantumusta ja tiedotkaan tuskin ovat säilyneet\nja lisääntyneet, voidakseni niin ilman muuta opettajanvirkaan ryhtyä,\nja kertauskurssiin olen minä sentään liian vanha! Sitävastoin\ntunnen minä itseni vielä kyllin nuoreksi, toimiakseni vapaana\nmaailmassa, mihin intoni minut on ajanut. Lisäksi tarvitsen minä\nriippumattomuutta, jonka ainoastaan kohtalainen omaisuus suo; sillä\nliian suuri tekee sekin omistajansa orjaksi. Usko vain, että se\nvielä minulle varmasti onnistuu! Minä en tule niin kauan poissa\nolemaan, vieläpä kauppatoimeni suoritetaan osaksi täälläkin eikä\nodottamaton kotonakäyntikään hupaisine jälleennäkemisineen ole mikään\nmahdottomuus!\"\n\n\"Ota sitten meidät mukaan!\" sanoi Maria sortuneella äänellä.\n\n\"Pannakseniko teidät alttiiksi sairaudelle ja kuolemalle? Ja lisäksi\nse ei käy senkään vuoksi päinsä että lasten täytyy tässä maassa\nkoulunsa käydä.\" Hän otti vaimoaan hellästi kädestä ja piti siitä\nniin kauan, kunnes tämä oli mukautunut hänen tahtoonsa.\n\nHän piti nyt aluksi huolta muuttamisesta uuteen asuntoon, joka oli\nasemaltaan sellainen, että Rouva Salander kaikissa tapauksissa\nsaattoi hoitaa pientä kauppaa, jota hän Brasiliasta käsin erityisesti\nhäntä varten aikoi ylläpitää. Tätä tarkoitusta varten oli alakerrassa\nvarattuna varastohuone ynnä pieni konttorisuoja rouva prokuristia\nvarten. Mies tahtoi myöskin heti alussa otettavaksi palvelustytön\nsekä kehoitti hankkimaan puotipojankin, niin pian kuin tarve\nvaatisi. Rouva vastusti kuitenkin heti jyrkästi kaikkia palvelusväen\nottamisaikomuksia.\n\nKun kaikki muutkin asiat olivat järjestyksessä, saattoi tuo pieni\nperhe Martti Salanderia hyvissä ajoin asemalle. Herra Möni Wighartkin\nsaapui täsmällisesti, hänellä kun oli tapana syödä ravintolassa\nlautasellinen voimakasta lihalientä, katsellen syyskesän hauskaa\nhyörinää. Hän lupasi pois matkustavalle pitää silmällä Wohlwendin\nkonkurssijuttua ja tarkoin kertoa, mitä yleisön keskuudessa\ntapahtuisi ja puhuttaisiin.\n\nNiin matkusti Martti jälleen Atlantin rannalle.\n\n\n\n\nVI\n\n\nAika riensi verkalleen tapausten yli tai paremminkin kuljetti niitä\nhuomaamatta mukanaan, ja niinpä todellakin kolmen vuoden kuluttua\nMaria rouvakin istui konttorissaan ja merkitsi kirjaan kahvisäkkejä,\njotka ajuri oli purkanut kuormasta ja jotka muuan tukeva työmies\nkantoi makasiiniin, jonka jälkeen hän meni jälleen noutamaan\nsikaarilähetystä; ne olivat uutta, pidettyä lajia, joita Martti\nSalander siirtomaista lähetti ja osaksi itse kasvatutti, ostettuaan\njuuri sitä varten maata. Palvelustyttökin ilmestyi kysymään\nrouvalta illallisenlaittoa; hän sai käskyn keittää maistiaisiksi\nParaguay-teetä, jota herra Salander oli lähettänyt kokeeksi,\nilmestyisikö sille ostajia. Tämän jälkeen toi muuan maakauppias rahat\nostamastaan kahvisäkistä sekä tilasi uuden samanlaisen, samalla kuin\nmuuan herra tuli pyytämään koetteeksi laatikollista sikaareja, joista\nhän oli kuullut.\n\nPostiljooni toi rahalähetyksen ja vihdoin palasivat tytöt\nsekundaarikoulusta [jonkunlainen ylempi kansakoulu. Suom. muist.],\njossa he kävivät ja vanhempi, Setti, lähetettiin heti viemään\nsaapuneita rahoja pankkiin, jossa tuolla pienellä kauppahuoneella\noli talletus konttokuranttitilillä. Tämän saman tytön, joka\nkävi kuudettatoista ikävuottaan, piti ensi pääsiäiseltä astua\n\"kirjanpitäjänä\" äidin rinnalle. Laskennonopettaja oli sanonut hänen\nsuorittavan yhteenlaskuja kuin mikäkin kone.\n\nKun oli syksyaika, tuli aikaisin ilta; rouva Salander maksoi\ntyömiehelleen päiväpalkan ja päästi hänet siksi päivää. Lopuksi\ntuli Arnold kotiin urheilupaikasta täsmällisen ryhdikkäänä, ja\nniin näki äiti kohta lapsensa vanhan lampun loisteessa ympärilleen\nkokoontuneina. Sitten nauttivat he iloisina yksinkertaisen\nillallisen, jonka palvelustyttö söi yhdessä heidän kanssaan, ja\nkaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Setti, tuo tuleva kirjanpitäjä,\nviskasi esiin kiistakysymyksen, arvellen täytyvänsä tulevassa\ntoimessaan käyttää silmälaseja.\n\n\"Niin, miksikäs ei!\" huudahti palvelustyttö julmistuneena, \"se olisi\nikuinen vahinko sinun kasvoillesi, sinä näyttäisit kuin meidän vanha\nkunnankirjurimme siellä minun kotikylässäni!\"\n\n\"Monet paremmissa ammateissa olevat naiset pitävät silmälaseja!\"\nvastasi tyttö ylevällä tyyneydellä, ja Netti säesti häntä, lisäten\nettä niiden tulisi olla siniset, se kun olisi kauniimpi.\n\n\"Ota punaiset silmälasit, niin silloin näet tulet Elsassista!\" sanoi\nyhtäkkiä tuo tyynen-vaitelias Arnold. Äiti katsoi häntä suurin\nsilmin, melkein säikähtyneenä.\n\n\"Milloin sinä, Arnold, olet alkanut sukkeluuksia laskettelemaan?\"\n\nHämillään katsoi tämä äitiä, tietämättä mitä tämä tarkoitti ja mitä\npahaa hän oli tehnyt.\n\nPalvelustyttö nauroi. Arnold on oikeassa, väitti hän. Maria\nrouvakin tointui tuosta pienestä häiriöstä, johon hän oli joutunut\nhuomatessaan pojankin sanoiksi puhkeavan. Vanhempain mielestä tuntuu\nse jo merkilliseltä, kun lapset ensikerran sananparsia käyttävät.\n\nJoku soitti kelloa, yksi tytöistä juoksi ovelle ja toi sähkösanoman,\njoka tuli Baselista ja oli Martti Salanderin lähettämä: \"Olen maassa.\nTulen viimeisellä junalla Münsterburgiin. Elkää tulko noutamaan, kun\nminulla on tekemistä pakaasin kanssa ja otan vaunut.\"\n\nSanoman synnyttämän yhtä iloisen kuin vakavankin hämmästyksen ohi\nmentyä neuvoteltiin, pitikö isän käskyä totella vai eikö sittenkin\nolisi mentävä asemalle; äiti päätti, että oli jäätävä kotiin\nodottamaan, kun juna saattaisi tulla vasta yhdentoista aikaan yöllä\nja isä selviytyisi nopeammin, kun ei hänen tarvitsisi koko perhettä\ntervehtiä siellä tungoksessa.\n\nSiten voitti äiti aikaa, miettiäkseen ja selvitelläkseen syytä tuohon\nodottamattomaan sanomaan. Vasta kolme viikkoa sitten oli hän saanut\nMartilta viimeisen kirjeen, missä tämä tulkitsi tyytyväisyyttään\ntaloudelliseen asemaansa, ilmoittaen voivansa ajatella jo kotimatkaa,\njoko sitten ainaiseksi tai, kuten hän oli ennen sanonut, vain\nlyhemmäksi aikaa erityisten kauppa-asiain tähden; mutta hän kertoi\nmelkein luulevansa, ettei uusien matkojen tekeminen olisi enää\ntarpeen. Sen jälkeen seurasi kirjeessä katsaus valtiolliseen\nnykyisyyteen ja tulevaisuuteen isänmaassa, mitä kohtaa Maria Salander\noli vain päällisin puolin silmäillyt ja tarkemman lukemisen jättänyt\njoksikin hiljaisemmaksi hetkeksi. Hän kunnioitti, jopa pitikin\nmiehensä kansallisesta vapaamielisyydestä ja hänen taipumuksestaan\nelää kokonaisuutta ja tulevaisuutta varten, kuten asianlaita\ntuon Louis Wohlwendin takia nyt jo lähes kymmenen vuotta oli\nollutkin. Vaan hän puolestaan ei kaivannut mitään kokonaisuuden ja\ntulevaisuuden tarkastelua, vaan oli tyytyväinen ollessaan varattuna\nkunkin päivän ja elettävän hetken varalle.\n\nNyt haki hän tuon kirjeen esille, tutkiakseen eikö hän sittenkin\nollut sivuuttanut jonkun kohdan, jossa olisi lupaus pian tapahtuvasta\nkotiintulosta, sekä myöskin voidakseen mahdollisimman hyvin yhtyä\nhänen sanoihinsa, jos hän tuohon edelliseen asiaan palaisi.\n\n\"Jos sinä\", kirjoitti hän, \"olet iloinen siitä, että me kohta\ntaas olemme tyydyttävästi päässeet hyvälle pohjalle, niin et sinä\nsaa sitä lukea minun erityisen taitoni ja pontevuuteni, vaan sen\nmyötäisen onnen ansioksi, joka minua on seurannut. Olenhan minä\ntosin ahkeroinnutkin, kuten tietysti ihminen tekee, nähdessään\nlähellä olevan päämaalin edessään viittovan. Asiat, jotka teillä\nsiellä kotona ovat toteutuneet, nimittäin tuo uusi perustuslaki,\njonka tasavaltamme on saanut, nuo ehdottomat oikeudet, jotka kansa\non levollisesti, ilman mitään häiriöitä itselleen ottanut, kaikkea\nsitä tahtoisin minä päästä vielä näkemään niiden kunniakkaassa\nvalossa ja niistä mukana nauttimaan, kaikki se minulle huutaa: tule!\nmissä viivyt? Ja nyt voin minä tulla riippumattomana miehenä, jolla\non oma pohjansa ja jonka ei tarvitse muuta etsiä kuin tilaisuutta\nauttamiseen ja hyödyttämiseen! Ja mikä suuri hetki se onkaan, jolloin\nmeidän vanha vapautemme ottaa tuon ison askeleen! Ympärillämme on\nmaailma noiden suurten yhdistyneiden kansojen kautta sulkeutunut\nkuin neljän rautaseinän taakse; mutta samalla on tuon ottamamme\nsiveellisen askeleen kautta auennut meille mitä syvin uuden vapauden\nja vakaan elämän lähde, joka voi kestää äärimmäisessäkin hädässä ja\njoka lopulta voittaa maailman, olkoon sitten vaikka perikadossaankin!\nSellainen itsenäisyyden, pelvottomuuden ja velvollisuuden tunto\nsuojelee varmemmin kuin ampuma-aseet ja kallioseinät\" ja niin\nedelleen.\n\nSiinä ei tosin ollut mitään ilmoitettuna jo päätetystä matkasta.\nHalun on siis täytynyt jälkeenpäin yhtäkkiä herätä, kenties uusien\nhoukuttelevien tietojen johdosta, joita Martti ei ole voinut kauemmin\nvastustaa.\n\nHän ilmestyikin sitten omaistensa luo vielä ennen yhtätoista, niin\nreippaana, iloisena ja lähes riehakkana, kuin olisi hän tullut\nseitsemää vuotta nuoremmaksi sen sijaan että hän oli tullut kolme\nvuotta vanhemmaksi ja ikäänkuin hänen sisään astuessaan olisi\nleyhähtänyt uutta elämää ennustava tuulenhenkäys. Kun Maria rouva\nsyleili häntä, tunsi hän jonkinlaista kunnioituksen sekaista pelkoa\nniiden aatteiden voimaa kohtaan, joista kirjeessä puhuttiin ja jotka\nnyt olivat hänen miehensä valtameren yli kuljettaneet tänne hänen\nsyliinsä.\n\n\"Halloo! Mitä suloisia tytön typyköitä, joihin tuskin uskaltanee\nkajotakaan!\" huudahti hän, kun huomasi molemmat tytöt ja sanoistaan\nhuolimatta sydämellisesti heitä suuteli.\n\n\"Sanotaan niitä tylleröiksikin!\" huudahti Arnold, joka hänkin tahtoi\ntulla huomatuksi.\n\n\"Ahaa, Arnoldi, mokomakin mies, mitäs sinä siellä puhutkaan?\"\n\n\"Tulet oikeaan aikaan ukkoseni!\" sanoi äiti, joka ääneensä nauraen\nja kovin mielihyvissään istuutui, \"poikavekarasi täällä tänään jo\ntoisen kerran pilapuheita päästelee! Hän näyttää koonneen kelvottomia\nsananparsia!\"\n\n\"Kootkoon vain, kunhan hän vain ne hyvin sovittaa! Tule, Arnold,\nja anna minulle oikein isänmaallinen tervehdys ja kädenlyönti!\nKatsotaanpas, miten sinä olet kasvanut? Eipä liikoja, kuitenkin noin\nparahiksi yhdentoista ikääsi! Ja kuinka koulunkäynnin laita on?\"\n\nHän alkoi tutkailla vuoroin poikaa ja vuoroin tyttöjä, syöden\nsamalla hänelle valmistettua illallista. Mutta lopulta hän huomasi\nopetustapaan ja asioihin nähden olevansa jälissä eikä senvuoksi\nosaavansa lapsilta aivan oikein kysellä.\n\nRouva Salander ei tämän huomatessaan viivytellyt enää tarjoamasta\nmiehelleen valmiina pitämäänsä kotiintulijaista, nimittäin kuohuvaa\nviinimehukannua, jota juomaa oli saatavana juuri vieressä olevasta\nravintolasta. Hän tiesi miehensä pitävän tuosta juomasta, mutta ei\nnähneen sitä enää kymmeneen vuoteen. Samalla kantoi palvelustyttö\npöydälle lautasellisen paistettuja kastanjoita lapsille, jotta hekin\nsiten tulivat osallisiksi tämän onnenyön muistosta. Yhden aikana\nkorjasi Maria rouva ruokapöydän ja olisi sen jo ennemminkin tehnyt,\njollei huomenna olisi ollut sunnuntai.\n\nValkeni sitten mitä ihanin syyspäivä, jonka aamuhetket Salander\nvietti omaistensa ystävällisessä seurassa. Kerran hän vain oli\nvaimoltaan kysymäisillään Wohlwendista, mutta vaikeni kesken ja sanoi\nitsekseen: \"Ei, tänään minä en tahdo siitä puhua!\"\n\nHän söi vielä perheensä kanssa päivällistä; sitten hän äkkiä selitti\nhaluavansa tehdä nyt kunnollisen kävelyretken ulos ihmisten pariin,\nvapaaseen ilmaan, ja nähdä kuinka sitä käy hengittäminen. Yksinään\nhän tahtoi kävellä, vain omain ajatustensa parissa. Viime hetkessä\nharkitsi hän sentään toisin ja lupasi pojan tulla mukaan. Arnoldille\nei tarvinnut sitä kahdesti sanoa ja arvokkaasti asteli hän isän\nrinnalla heidän kotoa lähtiessään.\n\nVuoden aika, jolloin huomasi ensimäisiä vaikutuksia viinikuurnien\ntuotteista, teki kadut eloisiksi. Salander teki poikineen laajan\nkierroksen kaupungin ympäristössä; kaikkialla kuului tanssimusiikkia,\njota kohti nuoret miehet ja naiset rynnistelivät. Saattoi siellä\nnähdä joukon ampujiakin, jotka kivääreineen menivät viimeiseen\nsunnuntaiharjoitukseen, tai urheilijoita sauvat olalla ja rummunlyöjä\nedellään. Lisäksi kaikenlaista kansaa tiheänä joukkona vilisten,\niloisina tai välinpitämättöminä, jotkut äreinä ja jotakin kiroillen;\nmutta uuden ajan tuulahduksia ja loistetta, innostuksen hehkua,\ntuota jonkunlaista juhlallista totisuutta, jota hän etsi, ei\nhän voinut huomata. Lauluja kaikui katuloilla ja kapakoissa; ne\nolivat noita vanhoja lauluja, joista ihmiset aivankuin ennenkin\nosasivat vain ensimäiset säkeet ja ehkä viimeisetkin; jos joku\nvielä esitti keskimmäisetkin, niin loilottivat muut ilman sanoja\nmukana. Muutamalla pölyisellä tiellä tappeli joukko juopuneita\nnuorukaisia, aivankuin ei olisi ollut olemassakaan mitään jalompaa\nasiain selvittelytapaa nuorille kansalaisille, jotka ovat tottuneet\najattelemaan laeista, joiden syntymistä heidänkin on äänillään\navustettava. Joka sadannella askeleella kohtasi kerjäläisen, jolla\noli milloin käsiharmonikka, milloin toinen takinhiha roikkui tyhjänä\nkäden ollessa selän takana takin alla. Lyhyesti, kaikki oli niinkuin\noli ennen vanhaankin syksyisenä sunnuntaina ollut, ja odotettavissa\noli, etteivät jotkut noista maailman vapaimmista miehistä enää\nmyöhemmin päivällä kykenisi omilla jaloillaan seisomaan.\n\nSalander pudisti hiljaa päätään, katsellen tarkkaavasti ympärilleen.\nNo niin, sanoi hän itsekseen, kaikkiin suuriin muutoksiin on\nvähitellen totuttava. Mutta olisinpa luullut, että sellainen todella\ntapahtunut muutos olisi jo maan jos taivaankin muodolleen muuttanut!\nMutta lopultakin se on kansan synnynnäistä vaatimattomuutta, sen\nyksinkertaista tottumusta, joka ei helposti pukeudu vaativampiin\nmuotoihin.\n\nHe saapuivat nyt muutaman suuremman huvittelupaikan eteen, joka\nnäytti olevan täynnä kansalaisia; vahva mutta tasainen äänten sorina\nkuului sieltä yltyleensä, kuten ainakin kansa-leijonan ollessa\ntyynellä mielin. Salander kysyi pojaltaan, oliko hänellä jano ja kun\ntämä sen heti myönsi, meni isä hänen kanssaan sisälle, jossa oli\nsuuri sali aivan täynnä nuorta ja vanhempaa miestä, joukossa jokunen\nnainenkin.\n\nVaivoin löysivät isä ja poika pienen, vielä tyhjänä olevan pöydän.\nMutta tuskin he olivat istuneet ja saaneet vähän olutta kun tuli\nvielä kaksi henkilöä, jotka ilman muuta istuivat samaan pöytään\nja tuottivat itselleen samoin olutta. Toinen oli nähtävästi\neteläsaksalainen, toinen sveitsiläinen ja selvästikin Münsterburgin\nseutuvilta. Hänellä oli ranskalaiseen tapaan leikatut viikset ja\nleukaparta ja hattu työnnettynä niskaan. He jatkoivat vitkastelematta\nedelleen äänekästä keskusteluaan, piittaamatta kenestäkään.\n\n\"Kuten sanottu\", arveli sveitsiläinen melkein raa'alla äänen\nsävyllä, \"sinä tunnet minun! Minä olen mies, joka en salli kanssani\nleikiteltävän!\"\n\n\"Kuka sinun kanssasi sitten tahtoo leikitellä? En ainakaan minä!\"\nhuomautti toinen sävyisästi.\n\n\"Minä en sano kuka, minä sanon sen vain ylimalkaan! Katsopas tätä\nkirjettä, jonka entinen mestarini St. Gallenista minulle lähetti!\nMilloin hyvänsä voin minä palata sinne, jos tahdon!\"\n\nHän veti esille muutaman kirjeen ja antoi sen toverilleen, joka luki\nsen ja tunnusti sen olevan oivallisen kirjeen, sellaisia todistuksia\nei vain jokainen voisi näyttää, mielittelevä kirje todellakin, tuhat\nsoikoon!\n\n\"Sitä ei saa mielitteleväksi sanoa! Minä en tarvitse mitään kurjia\nimartelijoita, minä olen vapaa mies, riippumaton, ylpeä, jos niin\ntahdot, mutta kaikkea mielittelyä minä halveksin!\"\n\n\"No no, enhän minä mielittele, kuinka minä sitä tekisin! Sehän\non pelkkää totta!\"\n\n\"Sitä se on! Mutta minä en mene sinne, minä en tahdo vielä pitkään\naikaan itseäni sitoa, ja minä tiedän, että hän tahtoo minulle vain\ntytärtään tyrkyttää. Minä voisin kylläkin tarttua siihen asiaan,\nsillä täkäläisellä ruokamuijallanikin on tytär, joka kaikkialla\nhäärää minun ympärilläni! Mutta minä en tahdo sitoa itseäni. Minä\nen tahdo vielä mestariksikaan päästä, vaikka hartioillani onkin jo\nkahdeksankolmatta ikävuotta! Silloinhan minun pitäisi olla narrina ja\nkiusata itseäni! Mutta mieluummin minä itse kiusaan mestareita!\"\n\n\"Niinpä niin, kyllä sinä olet jäykkää miestä!\"\n\n\"Kyllä maar, saat sen uskoa!\"\n\n\"Minulla puolestani on valitettavasti vaimo ja lapsi ja paha kyllä\nolen mestarikin, niin se on, minä olen sidottu mies ja köyhä raukka!\"\n\n\"Miksi sinä olet niin aikaisin nainut?\"\n\n\"Sen tein, kun en halunnut enää kotiin palata; silloin ajattelin,\nettä kun nait täällä ensimäisen tilaisuuden sattuessa, niin silloin\nolet tänne kiinnitetty!\"\n\n\"Ahaa, jo käsitän, sinä olet mieluummin täällä Sveitsissä! Mutta\nettehän te sentään kaikki voi tänne tuppautua, niin hyvin kuin meillä\nonkin asiat!\"\n\n\"Niin, te sitä väkeä olette! Peijakas, minä olen sitä jo usein\najatellut. Ja sinun kengänrihmojasi ei kukaan kykene avaamaan!\"\n\n\"Hm! sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä en ota imarteluja\nvastaan! Mutta kärpästen minä en todellakaan salli nenälläni\nkisailla!\" Sveitsiläinen siveli kovin tyytyväisenä viiksiään ja\nkilisti saksalaisen kanssa: \"Juo pohjaan, minä maksan vielä yhden\nlasin!\"\n\nMartti Salander kuunteli näitä halpamaista mieltä ja hillitöntä\nitserakkautta todistavia puheita ihmetellen, sanoen itsekseen:\n\"Onpa se järjestänyt asiansa perin oivallisesti, tuo miehen\nvintiö, tuo nikkarin- tai suutarinsälli: Kuten muurahaiset pitävät\nlehtimatoja lypsylehminään, niin hänkin pitää erityistä imartelijaa,\nschwabilaista, kuten niitä sanotaan!\"\n\nMutta hänen täytyi kuulla lisää. Sveitsiläinen työmies laski ilmoille\nsellaisen itseylistys-tulvauksen kuin ainoastaan huonosti kasvatetut\nihmiset voivat tehdä, joilla sitäpaitsi on alhaiset ajatukset ja\ntunteet. Mutta jota enemmän hän kerskaili ja itseään silitteli, sitä\nnolommaksi kävi hänen saksalainen toverinsa tai ainakin teeskenteli\nsiten. Sillä herra tiesi mimmoinen syy sillä ketulla oli mielistellä\ntuota tolvanaa.\n\nMutta jota nöyremmäksi hän osottausi, sitä ylimielisemmäksi tuli\ntoinen.\n\n\"Sinä olet yksi viisaista\", huudahti hän, \"sinä osaat panna arvoa\nsille, että olet Sveitsissä ja sellaisen kansan keskuudessa kuin\nmeidän! Katsopas minua! Kaikki teemme ja järjestämme me itse kuten\ntahdomme ja minä olen yksi heistä enkä kysele neuvoa Jumalalta enkä\nperkeleeltä! Tänään vielä menen minä muutamaan neuvotteluun pohtimaan\neräästä oikeussäännöksestä, jossa on yli tuhat paragraafia, ja\nhuomenna minä nukun, sillä se kestää myöhään. Mestari saa sen sijaan\nnousta itse ylös ja tehdä työtä! Mitäs sinä siitä arvelet?\"\n\n\"Minähän sanon sen aina, että minä häpeän olla saksalainen!\"\n\n\"No, sehän ei ole aivan pois suunnilta, vaikka ette te\nsaksalaisetkaan ole mitään naukumaijanpoikia! Ota nyt vain tarkoin\nesimerkkiä meistä!\"\n\nSalander ei voinut enää pidättää itseään. Vihasta punaisena löi hän\nnyrkkinsä pöytään ja huusi saksalaiselle: \"Pitäisi hävetä puhumasta\ntuolla tavoin sen jolla kerta on niin mahtava isänmaa! Ja te, herra\nmaanmieheni\", kääntyi hän münsterburgilaiseen, \"saisitte hävetä sillä\ntavoin sortamasta muukalaista ja antamasta hänen itseänne kiittää ja\nylistää! Kymmenen vuotta olen minä ollut Ameriikassa enkä ole missään\nkuullut niin itserakkaan houkkion ja kerskailijan puhuvan kuin mitä\nte olette! Kylläpä meidän laitamme on kauniisti, kun nuori väki\njaarittelee kuin harakat ja vanhat kätilöt! Hyi saakeli!\"\n\nHän oli mielettömässä suuttumuksessaan huutanut niin kovasti, että\nympärillä olevissa pöydissä istuvat ihmiset kääntyivät ja rupesivat\nkuuntelemaan. Sveitsiläinen oli ensin ällistyneenä katsahtanut ylös;\nnyt nousi hän jo seisoalleen, ojensi kätensä ja huusi: \"Kuka te\nolette, kuka teidän on käskenyt kuunnella ihmisten puheita?\"\n\n\"Minä en ole kuunnellut! Te itse olette puheinenne tulleet tähän,\njossa minä olin jo ennestään!\"\n\n\"Te olette sittenkin salakuuntelija! Jollei teitä miellytä meidän\nkeskustelumme, niin menkää etemmäs! Mutta te olette joka tapauksessa\nnuuskija ja kansan halveksija!\"\n\nHän ravisti heidän välillään olevaa pientä pöytää, niin että lasit\nkilisivät, ympärillä seisovat tunkeusivat lähemmäs ja muutamat\nhuusivat Salanderia osoittaen, mitä hän tahtoo.\n\n\"Solvauksia hän latelee, me olemme muka itserakkaita houkkia ja\nvanhoja lapsiakkoja, me nuori väki, kun me ylistämme vapautta ja\nisänmaata!\"\n\nSaksalainenkin kadotti hyvänsävyisyytensä ja alkoi meluta.\n\nSalander silmäsi poikaansa, otti häntä kädestä ja tunkeusi äkkiä\nihmisjoukon läpi ulos salista, annettuaan ensin voimakkaan sysäyksen\npöydälle, jolla toinen työnsi häntä kylkeen. Hänen olisi haluttanut\nvakavalla puheella hillitä tuon kansaleijonan heränneitä intohimoja,\nmutta ottaen lapsensa huomioon piti hän parempana välttää enempiä\nkohtauksia, jottei tarvitsisi kokea sitä, että lapsensa nähden tulisi\nrääkätyksi ja nöyryytetyksi.\n\nHarmissaan ja hämmentyneenä etsi hän lyhintä tietä kotiin, mutta\nilostui tavatessaan herra Möni Wighartin, jota hän, kun vielä oli\nkyllin päivää, mielihyvällä seurasi muutamaan hiljaiseen ravintolaan\nsaadakseen tilaisuuden tointua ja saadakseen pojalle hupaisemman\nlopun kävelyretkestä.\n\nMutta eräässä huoneennurkassa tapasivat he saman asianajajan, jonka\nhaltuun Salander kerran oli asiansa uskonut. Tuo monitoiminen\nmies virkistelihe täällä lasin ääressä viikon työn jälkeen kuin\nmikähän rehellinen käsityöläismestari, ollen kuitenkin, odottamatta\ntavatessaan oikeudenkäynti-holhokkinsa, valmis keskustelemaan ja\nlasin ääressä neuvottelemaan tuosta Wohlwendin jutusta. Martti\nSalander lähetti sen vuoksi poikansa heti kotiin ilmoittamaan, että\nisä tulee tunnin tai parin kuluttua jälestä.\n\nNeuvoteltavaa ei ollut valitettavasti paljon, kun asia oli yhä\nennallaan. Riossa se oli vieläkin huonommin. Atlantin rannikkopankin\nvastuunalaisia henkilöitä oli ajettu jonkun aikaa takaa, mutta he\nolivat päässeet aina oikeaan aikaan livahtamaan valtiosta toiseen\nja pysyttelivät vain sellaisilla paikoin, joista ei oltu ainoastaan\nantamatta ulos ketään, vaan joissa ei edes keltään takaa ajetulta\notettu talteen häneltä tavattua omaisuutta, ja joissa siis ylimalkaan\nei vallinnut mitään laillisuutta. Kerran tai pari kuulusteltiin\nheistä yhtä ja lähetettiin pöytäkirja kuulustelun hyödyttömistä\ntuloksista, jota vastoin asianomainen rahoineen, mitkä selvästikin\nolivat rannikkopankin kassasta peräisin, vapautettiin, ja tämä oli\ntapahtunut lisäksi englantilaisella alueella ja tullut maksamaan niin\npaljon, että Salander pelkäsi enää viskata vihkivesiastiaa pirun\njälkeen, kuten hän sanoi.\n\nBrasiliassa oli kuitenkin liikemiehiä, jotka arvelivat tuon\nMartin kuuluisan maksuosoituksen tulleen asetetuksi rehellisessä\ntarkoituksessa, kun rannikkopankin hoitajat eivät vielä silloin\nolleet mahdollisesti pakenemista ajatelleet. Mutta tästä seikasta ei\nollut tiedossa mitään todistuksia.\n\nMünsterburgissa oli Wohlwend pitkien keskustelujen jälkeen saanut\nvelkamiehensä sovitetuksi muutamalla vaivaisella prosentilla,\nminkä yhteydessä Salanderin vaatimus ei lainkaan tullut huomioon.\nMerentakaisen pankin saatavaan, joka oli sen hyväksi lailliseen\nulosottoon toimitettu, ei voitu kajota vapaehtoisen selityksen\npuutteessa, ja asianajajalla ei ollut näytettävänään muuta kuin tuo\nhämäräperäinen maksuosoitus, jota ei oltu hyväksytty. Sen jälkeen\nhävisi Wohlwend paikkakunnalta. Hänen talonsa oli rakennusmestarin\ntäytynyt tappiota kärsien ottaa haltuunsa. Arnold von Winkelriedin\nkuvan maalaaja ei saanut kerrassaan mitään.\n\n\"Minä olen vakuutettu\", sanoi asianajaja, \"että hän jo kymmenen\nvuotta sitten juuri teidän takaamanne summan avulla, jonka te\nsilloin heti saitte maksaa, vältti vararikon; ja niin minä uskon,\nettä hän tälläkin kertaa teidän rahoillanne, jotka hän kaikki\ntai ainakin osan niistä sai kynsiinsä, pystyi joskin kurjasti,\nsaamamiehensä sovittamaan; sillä luonnollisesti on hän itselleen\npidättänyt leijonan-osan. Mutta sittenkin, en voi sille mitään,\non hän juridillisesti katsoen mieltäkiinnittävä henkilö. Kun\nse järkähtämättömän kylmä ja vaikeneva käytös, jota hän tuota\nmaksuosoitusta kohtaan aina osoitti, koskaan sanallakaan itseään\npulaan saattamatta, minua hämmästytti, niin johtui mieleeni panna\nhänet muutaman jokseenkin harvinaisen kokeen alaiseksi. Minä tunnen\nerään hyvin kokeneen mielenvikaisten lääkärin, joka muutaman\nulkomaalaisen parannuslaitoksen johtajana tutkii tekohulluja, joita\noikeudenkäynnin aikana jätetään hänen haltuunsa, heidän tahtoessaan\nsemmoisilla tempuilla tunnustusta välttää. Hänellä on tässä toimessa\nerinomainen harjaantumus ja säännöllisesti kahden vuorokauden,\nvieläpä kahden tunninkin kuluessa saattaa hän nämä lurjukset\ntakaisin terveelle järjelle, sikäli kuin sitä heille yleensä on\nsuotuna. Tosin hän ei itseään sido tutkintotuomarille määrättyihin\nrajoihin. Kun tuo puheenalainen mies siihen aikaan oleskeli muutamia\npäiviä täällä, kerroin minä hänelle Louis Wohlwendista ja hänen\nhullunkurisesta käytöksestään. Me sovimme niin, että hän menee\nmuutaman tuohon merentakaiseen pankkiliikkeeseen osallisen vieraan\nhenkilön asiamiehenä, joka muka on minunkin kanssani asiasta\nneuvotellut, Wohlwendin luokse sekä verukkeenaan joku tuota liikettä\nkoskeva tiedustelu tekee havaintoja ja tutkii häntä Hänen onnistuikin\nmiestämme toista tuntia sanoilla syöttää, mutta yhdestäkään\nvaromattomasta sanasta ei hän saanut häntä kiinni. Niitä on olemassa,\nsanoi lääkäri, sellaisia ihmisiä, joilla on voimaa epämieluisa\ntosiasia niin sanoakseni häätää tietoisuudestaan siksi hyvin, että\nhe, jos tahtovat, eivät puhu siitä edes unissaan saatikka sitten\nvalveilla. Eivätkä he suinkaan ole mitään henkisesti vahvoja ihmisiä,\npäinvastoin sellaisia, joilta puuttuu kaikki tarve ajatustensa\nselvittelemiseen. Tämä puute yhtyy sitten säännöllisesti viekkauteen\nja muodostuu hyödylliseksi kyvyksi. Ainoastaan luonnollisen\nkuoleman läheisyys voi toisinaan tuon lumouksen murtaa. Näihin\nnäytti lääkärin mielestä Wohlwendkin kuuluvan, joskin merkillisenä\ntoisintolajina. Keskustelun kuluessa ei hän ollut osoittanut mitään\nvauhkoa varovaisuutta, vaan jutellut aivan vapaasti, kuunnellut\nnäköjään tarkkaavaisena ja tekeytynyt kuin etsisi hän hyvää neuvoa,\npudistellut päätään ja lopuksi sanonut: 'Se on kovin sekava\njuttu! Minä neuvoisin teidän valtuuttajaanne tekemään kuten eräs\ntoinenkin, herra Salander, ja itse matkustamaan Rioon; siellä voi\nvielä saada jotakin paremmin aikaan kuin täällä!' Siinä ohella oli\nhän puuhaillut muutaman vanhan pahvirasian kimpussa, jossa oli\nkasassa tusinan verran pölyn peittämiä, rikkirevittyjä perhosia ja\nkoppakuoriaisia. Näitä vanhoja hyönteisiä toisistaan erotellessaan ja\ntuoreisiin korkinpalasiin kiinnittäessään, oli hän lopuksi matalasti\nhuoaten huudahtanut: 'Niin, niin, herraseni, ilman tieteitä olisi\nuseinkin mahdoton säilyttää enää elämänrohkeuttaan tässä maailman\nsekamelskassa! Ettekö te ole koskaan hyönteistiedettä harrastanut?'\"\n\nMiehet olivat vähän aikaa vaiti, ikäänkuin itsekseen miettien mitä\ntoimenpiteitä edelleen voisi ajatella tuon vastuksellisen junkkarin\nharmilliseen, yhä jatkuvaan vastuksina-oloon nähden, junkkarin, joka\nvoisi pistää itsensä piiloon, huomatessaan häntä ahdisteltavan.\n\nTällä välin hieroi Möni Wighart sormella nenäänsä, kunnes hän\näkkiä huudahti: \"Kuinkas ollakaan? Muistissani pyörii jotain\ntähän samaan asiaan kuuluvaa ja jonka tämänpäiväinen yllätys on\npalauttanut tajuntaani! Aivan oikein! Siitä ei ole kauankaan, kun\nminä eräältä täkäläiseltä puukauppiaalta kuulin, että hän oli\nsyvällä Unkarissa nähnyt Louis Wohlwendin, joka oli ollut virkeä\nkuin kala ja naimisissa muutaman kauniin nuoren naisen kanssa sekä\njo kahden pienokaisen isänä! Paikkakunnan nimeä en voi enää sanoa.\nKysyin puukauppiaalta, oliko hän puhutellut tätä. Oli hän kylläkin\npuhutellut ja Wohlwend oli kertonut hänelle, kuinka hän tämän\nonnellisen naimiskaupan kautta oli saanut ei ainoastaan kaunista\nvaimoa vaan myöskin sievosen perinnön. Hän ei ollut kuitenkaan voinut\nkauemmin Wohlwendia puhutella, kun se oli tuota pikaa poistunut.\nEräässä majatalossa lähemmin tuota asiaa tiedustellessaan olivat\nseudun asukkaat vakuuttaneet sen todeksi sekä kertoneet lisäksi\nWohlwendin apen, muutaman sikakauppiaan, häiden edellä luvanneen\nyhdelle tyttäristään melkoisen omaisuuden, vieläpä laillisesti\nluovuttaneen sen tulevana perintönä sekä samalla sitoutuneen\nkuolemaansa saakka maksamaan Wohlwendille korot tuosta omaisuudesta.\nMuutamat kyllä kuuluvat epäilevän tuota juttua, koska appi ei\nsuinkaan ole niin varakas, että hän joka tyttärelleen voisi sellaisen\nperinnön jakaa; toiset sitävastoin olivat viitanneet siihen, että tuo\nkysymyksen alainen nainen olisikin ensimäisestä avioliitosta ja saisi\nvain äitinsä osuuden, samalla kuin muuan kolmas puolue väitti, ettei\nhän lainkaan olisi sikakauppiaan oikea lapsi. Eräs ylhäinen nainen\nolisi muka hänet salaa maailmaan hankkinut ja jättänyt tuon miehen\nhaltuun.\"\n\n\"Siis lyhyesti\", puhkesi Martti Salander sanoiksi, \"Louis Wohlwendini\non ilman epäilystä siellä Itä-Euroopassa saanut kynittäväkseen jonkun\nsikakauppiaan!\"\n\n\"Hm!\" myhähti asianajaja, \"minä sanoisin mieluummin, että se\nitämainen sikakauppias on saanut kynittäväkseen Louis mestarimme!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, kuinkako niin? Mitäpäs jos hän olisikin rosvoamansa rahat, nuo\nherra Salanderin kauniit contos de reis'it kaikessa hiljaisuudessa\nhaalannut sinne Turkin rajalle ja tällä nokkelalla tavalla muuttanut\nvaimon perinnöksi? Ja mitäpäs jos tuo sikapohatta osaisikin siltä\nketulta peijata sekä pääoman että korot ja päällisiksi vielä sen\nnaikkosen hänen vastuksikseen jättäisi? Mikä minua vain hämmästyttää\nkaiken sen jälkeen mitä minä tuosta mielivikaisten lääkäristä\nkerroin, on se kielevyys, millä hän tuolle puukauppiaalle on asemansa\nilmaissut. Hänen on täytynyt olla joko tavattoman avomielinen tai\nhuomaamattaan varomaton! Se seikka, että tässä todennäköisesti on\nkaksi haukea saman toutaimen kimpussa, estää minua, herra Wighart,\nteitä nyt jo pyytämästä, että te hyväntahtoisesti tiedustelisitte\ntuolta kertojaltanne tarkkaa paikan ja henkilöiden nimien selvitystä.\nMinä tahdon vielä muutaman päivän miettiä noita oletuksiani ja pyydän\nsitten tulla teidän luoksenne, luonnollisesti herra valtuuttajani\nsuostumuksella, mikäli hän yleensä enää tahtoo sellaisena itseään\npitää! Mutta oikeastaan tässä olisi kysymyksessä suorastaan rikosasia\nja viranomaisilla olisi syytä itsestään käydä asiaan käsiksi.\"\n\n\"Miettikää te vain, herra puolustajani!\" vastasi Salander;\n\"kaikitenkaan se ei ole haitaksi, jos me voimme ainakin pikkusen\nkiusata ja ahdistella sitä vahingonjauhajaa [Schadenmüller =\nvahingonjauhaja. Suom. muist.], sitä haukea!\"\n\nNuo kolme miestä haastelivat vielä neljännestunnin ja lähtivät sitten\ntoisilleen hyvästit heittäen pois. Martti Salander meni kotiin.\n\nVaikutus, jonka hän oli saanut retkestään uuden kansan keskuudessa\nsekä kohtauksesta sen suulastelijan kanssa, heräsi jälleen hänen\nsiinä vanhan tähtitaivaan alla eteenpäin astellessaan, ja tuo hänen\nkiusallinen suhteensa vanhaan ystäväänsä Wohlwendiin, johon hän\nnäytti olevan rautaketjuilla kytketty, lisäsi vielä enemmän sitä\nsynkeätä mielialaa, joka hänet oli vallannut. Hän päätti kehoittaa\nasianajajaansa luopumaan enemmistä Wohlwendin ahdisteluista, jotta\nhän pikemmin pääsisi siitä miehestä eroon. Mutta tästä päätöksestä\nhuolimatta oli hänellä, päästäkseen keveämmälle mielelle, tarpeeseen\nse ystävällisen valoisa asuinhuone, johon hän astui, ja nuo pöydän\nympäri kokoontuneet lapset, jotka odottivat häntä. Puoliso, joka\nkerkesi pikimmältään nähdä hänen synkän katseensa, tuli jo liian\nmyöhään osanottoaan ilmaisemaan.\n\nKun Martti kohta sen jälkeen meni asianajajansa luo, oli tämä jo\nitsestään luopunut ajatuksesta panna toimeen virallisia tiedusteluja\nWohlwendin vaimonperinnön laadusta. Hän piti mahdottomana\nepämääräisen huhun ja pelkän arvelun nojalla ryhtyä vieraissa maissa\nsellaisiin toimenpiteisiin. \"Jos me nyt heitämme ongen ulos\", sanoi\nhän, \"niin livahtaa hän meiltä tiehensä, mutta jos me pidämme sen\nsalassa, niin voi se meitä joskus äkkiarvaamatta hyödyttää\".\n\n\n\n\nVII\n\n\nMartti ei viivytellyt ryhtyessään jälleen kauppahommiin, se on,\nniiden jatkamiseen kotona Münsterburgissa. Hän vuokrasi tarvittavat\nhuoneet konttoria ja makasiinia varten, ja pian istui kirjurikin\npulpetin ääressä ja oppipoika juoksenteli edestakaisin. Maria rouva\npyysi hartaasti jättämään hänen haltuunsa sen pienen kotona olevan\nkaupan ja Martti suostui siihen mielihyvällä, hän kun aikoi sinne\nsiirtää erityisiä tavaroita, joiden hoitaminen tuntui hänelle\nitselleen olevan liian vähäpätöistä ja vähän tuottavaa. Mutta\nkävikin niin, ettei tuo tarmokas nainen niin helposti suostunutkaan\nkaikkeen, vaan oli hän asioista selvillä yhtä hyvin kuin mikähän\nvanha ja kokenut kauppahuoneen johtaja. Hän ei halunnut paljon,\nmutta sen sijaan hyväksi tunnettua tavaraa, jolle hän tiesi\nvarman ostajakunnan, joka lisääntyi lakkaamatta, mutta tasaisesti\nja ilman tungosta, niin että hän saattoi vallan mukavasti pitää\ntavaravarastonsa täysinäisenä; lyhyesti, hänen liikkeensä oli yksi\nniitä, joita on tapa sanoa hiljaisiksi kultakaivoksiksi.\n\nHänen miehensä varoi häntä tässä toimessaan häiritsemästä ja antoi\nkernaasti hänen toistaiseksi hoitaa erityiset laskunsa, jotka hän oli\ntarkastanut ja huomannut niiden olevan hyvässä järjestyksessä. Tosin\ntämän täytyi tarkastaessaan noukkia eri meno- ja tuloerät kokoon\nsieltä täältä hänen vihkoistaan ja kirjasistaan, Marian levotonna\nseuratessa mukana mitä siitä lopuksi tulisi; tyytyväisenä tämä sitten\nnauroi, kun lopuksi kaikki viimeiseen frangiin saakka oli mustalla ja\npunaisella musteella oikealle paikalleen merkittynä bilansseineen ja\njälkiosoitteineen.\n\nNiin eleli Martti Salander omaisineen vanhalla pohjalla ja saattoi\nlevollisesti katsahtaa ulos maailmaan ja tulevaisuuteen, mikäli se\nihmiselle on mahdollista; sillä ken ei maailmaa ja aikaakin pyri\nyllättämään, sen jalkoihin vierivät ne itsestään.\n\nHuolimatta pettymyksestään, joka silloin hänen sunnuntaillisella\nkävelyretkellään yleisön joukossa vaikutti häneen niin masentavasti,\ntäytyi hänen toki uudelleen suunnata katseensa julkisiin asioihin ja\nsellaisinaan niihin lähemmin tutustua. Tuota uutta perustuslakia,\njonka münsterburgilaiset olivat hyväksyneet, kiittivät muiden maiden\netevimmät valtio- ja yhteiskuntakehityksen harrastajat jokseenkin\ntyydyttäväksi, sen avulla kun voisi saavuttaa mitä vain pontevasti\ntahtoisi; ja nuo yhtäläiset oikeudet, jotka oli voitu kansalle\nsuoda kohtalaisessa, melkeinpä vaatimattomassa määrin, riittäisivät\njo nykyisessä puustavin mukaan ymmärretyssä muodossaankin pitkin\nmatkaa saamaan aikaan mitä suurimpia muutoksia, joita tuo sama kansa\nei ollut osannut ajatellakaan. Näinä ensi vuosina olikin sitten\nlakiehdotusten ja äänestysten takia yhtä surinaa kuin mehiläiskeossa,\nja Salander huomasi ihmeekseen, kuinka jossain puolihämärässä\noluttuvassa pari ehdotuksen tekijää saattoi kiinteään ja valmiiseen\nmuotoon laatia suunnitelman pienoselle, miljoonia kysyvälle laille\ntai kansanpäätökselle, ilman että kansan valitsema hallitus sai\nsiihen sanaakaan sanoa. Sen lisäksi saivat nuo ylempäin ja alempain\nhallinto-, oikeus-, koulu- ja kunnallisten virkamiesten taajaväkiset\nja lyhyin väliajoin uusiintuvat vaalit äänioikeutetun väestön\nlakkaamatta jaloilleen, ja kun Martti Salander ei lyönyt laimin\nmitään näistä velvollisuuksistaan, näki hän huomaamattaan joutuneensa\nvirran keskelle. Paremmin oppiakseen kävi hän valtiollisissa\nkokouksissa, alkoi ottaa keskusteluihin osaa ja tehdä ehdotuksia, ja\nkun hänen riippumattomuutensa oli tunnettu ja sen vuoksi tiedettiin,\nettei hän omia etujaan tavotellut, valittiin hänet kaikenlaisiin\nvaliokuntiin, joiden tehtäviin hän kiitettävällä innolla antausi,\nvaikkakin niihin kuului maaseuduilla kierteleminen eikä hän ollut\nsellaiseen tottunut.\n\nTällä laajalla uralla joutui hän välittömään kansanjohtoon eli\njonkinmoiseen näkymättömissä toimivaan hallitukseen, joka kiertäväin\nopettajain muodossa johti kansaa ja selitti sille sen itsehallinnon\nvaikeampia seikkoja.\n\nTosin oli asioita, jotka eivät hänelle itselleenkään olleet selvillä,\njonka vuoksi hänen edeltäkäsin täytyi niihin kiiruusti tutustua tai\npuolustaa painettuja asiakirjoja kuulijain hyvään uskoon luottaen.\nEi hän sentään antanut itseensä nähden sellaista usein tapahtua,\njota vastoin hän sitä toisissa enemmänkin huomasi. Toisinaan oli\nhänet vallata synkkä aavistus, että nuo ylempiin, keskus- ja alempiin\nvirastoihin pyrkivät henkilöt olisivat entisestään ylipäätään hiukan\nhuonontuneet ja että nämä vaikutukset siirtyivät toisesta ryhmästä\ntoiseen.\n\nMutta pian hän jälleen rohkaisi itsensä, luottaen tuohon kansan\nmuodostamaan terveeseen ja hyötyisään maaperään, josta kyllä kasvaisi\nyhä uusi, korkea ja solakka laiho. Ja hän lupasi sitten, vaikkei hän\nenää ollutkaan mikään nuorukainen, pitää itseensä nähden sen varan,\nettei hän koskaan tahallaan antautuisi halvaksi virantavoittelijaksi\neikä puolestaan auttaisi tuota puheenalaista huonontumista.\n\nMutta uskollisena tuolle kunnioitettavalle päätökselleen joutui hän\nkerran vielä kokemaan samanlaista harmia kuin silloin ensimäisellä\nkävelyretkellä Brasiliasta paluunsa jälkeen. Sunnuntaina kuten\nsilloinkin oli hän kerta kotipaikkakunnallaan saapuvilla muutamassa\nkokouksessa, jossa keskusteltiin eräästä elinkeinokysymyksestä, mikä\non sama kaikissa sivistysvaltioissa ja osakseen saa samanlaisen\npuolueettoman ja puhtaasti asiallisen käsittelyn. Mutta täällä oli\nkysymyksessä muuan ei ainoastaan eriskummallinen vaan kokonaan\nmieletön laitos, joka oli siinnyt muutaman yksityisen päässä ja\nsaanut paikkakunnalla osakseen jonkunverran mieltymystä. Martti\nSalanderin tuli ystäväinsä kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan\nesiintyä asian vastustajana. Ensin kuunteli hän ehdotuksen perustelua\nsekä edelleen joukon puheita, joissa kouliintumattomat, paraastaan\nnuoremmat miehet perusteellisten syiden sijasta yhä vain toistelivat\nja kirkuivat sanoja: tasavalta, tasavaltainen, tasavaltalaisenarvo\nj.n.e. Sellainen tasavaltanimen paukuttaminen jokaisessa sopivassa\nja sopimattomassa tilaisuudessa oli häntä jo kauan suututtanut,\nvallankin kun hän itse isänmaahansa nähden oli rehellinen\ntasavaltalainen. Kun hän nyt otti sananvuoron, tunsi hän itsessään\npakoitusta pitää sen johdosta puhe, vallankin kun läsnäolijat\nnäyttivät hyvin tarvitsevan sellaista hyvää tarkoittavaa läksytystä.\n\n\"Hyvät kansalaiset!\" aloitti hän mahdollisimman tyynesti, \"ennenkuin\nesitän eroavat mielipiteeni tästä esillä olevasta asiasta, en voi\nolla kajoamatta tuohon minullekin kalliiseen sanaan tasavalta,\njonka me tunnin kuluessa olemme varmaankin kolmattakymmentä kertaa\nkuulleet. Esi-isämme ovat pian kuusisataa vuotta sitten kuumissa\ntaisteluissa perustaneet ja lujittaneet tämän tasavallan, koskaan\nsilti suuhunsa ottamatta tuota sanaa, eivätkä vanhat liitto- ja\nmaakirjatkaan siitä tiedä. Vasta myöhemmin ovat hallitsevien\nkaupunkien ylimykset ja porvarit sen itselleen ottaneet, antaakseen\ntuolla kauniilla sanalla antiikkisen loisteen maalliselle\nherruudelleen. Meillä on se nyt kielessämme, mutta ei väärinkäytöstä\nvarten. Minusta melkein tuntuu, että se joka sitä aina suussaan pitää\nja samalla rintoihinsa lyö, on ulkokultaisuuteen yhtä syyllinen\nkuin mikä fariseus tai tekopyhä tahansa! Kuitenkaan meillä ei\nnyt ole tämän asian kanssa tekemistä; ainoastaan siitä tahtoisin\nhuomauttaa, arvoisat kansalaiset, että tasavaltalaisenkin täytyy\nansaita kaikki tarpeensa ja ettei hänkään voi niitä pelkillä sanoilla\nlunastaa; luonnonlaeista ei tasavalta pysty äänestämään, kaitselmus\nsuunnittelee maamiehelle hyödylliset vuodenaikojen säät yhtä hyvin\ntasavallalle sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä huolimatta\nkuin kuningastenkin alammaisille ja itse kuninkaillekin, eikä\nmaailmanliike piittaa niiden maiden eikä maanosien hallitusmuodosta,\njoiden läpi se kohisten ryntää. Tätä minä tahdoin huomauttaa,\nennenkuin siirryn mielipiteitäni paljastamaan ja käyn tätä kysymystä\nasiallisemmin käsittelemään kuin mitä tähän saakka on ollut laita.\"\n\nTuo odottamaton saarna ei tehnyt hyvää. Jo ennemmin oli kuulunut\nmurinaa ja nyt keskeytti muuan puhujan sekä vaati sananvuoroa:\nNäytti muka taasenkin olevan kiiru taantumukseen! Tuskin oli muuan\nvuosi kulunut, niin ei eräs oman paikkakunnan lapsi, eräs entinen\nkansakoululaitoksen jäsen, herra Martti Salander, joka nyt tosin\nriippuu kultaisessa ketjussa, voinut enää sietää sanaa tasavalta!\nÄlköön asiain niin ollen muka vaadittako niitä, jotka tuota nimeä\nvielä tunnustavat, vakavassa kansankokouksessa kuuntelemaan sille\nvihamielisiä puheita. Jos muutoin joku haluaisi vielä puhua, niin\nehdotettaisiin keskustelun lopettamista sekä äänestystä.\n\nSalander, joka oli jäänyt seisomaan, tahtoi korotetulla äänellä\njatkaa. Jotkut, jotka eivät olleet asiasta viisastuneet, kannattivat\nhäntä, toiset, joille hänen puheensa sisältö oli niinikään ollut\nliian vaikeatajuinen, mutta joista se näytti halveksivalta, melusivat\nvastaan; syntyi sekamelska, jossa voitolle pääsivät ne, jotka hänet\nhyvin ymmärsivät, kuten Martti arveli, mutta jotka juuri olivat\nvihoissaan siitä, mitä hän oli tarkoittanut ja jotka eivät tahtoneet\nsitä sietää.\n\nHäneltä riistettiin suunvuoro, vasta-ehdotusta ei tehty ja\nkysymyksessä oleva asia julistettiin päätetyksi. Tosin se sitten\nperästäpäin laajemman käsittelyn alaisena ollessaan hyljättiin.\nMartti Salander sitävastoin oli tänään tullut yhtä kokemusta\nrikkaammaksi. Hän jätti talon ja tuon arvoisan kylän ketään enää\nnäkemättä ja huolimatta käyttää rautatietä, jolla hän oli tullut,\nlähti hän jalkapatikassa astelemaan muuatta polkua, joka suoraa\nniittyjen ja metsien halki vei Münsterburgiin.\n\nNäin yksin kävellessään saattoi hän miettiä, missä määrin ei\nainoastaan ylemmille valtiomiehille, vaan myöskin kansanmiehille oli\ntarkoituksenmukaista sortaa ihmisten siveellistä, avomielisyyttä.\nKuitenkin kaikitenkin, ajatteli hän, olen minä iloinen, että tulin\nsen sanoneeksi! Jotakin siitä sentään voi seurata; ja jos he oman\nmielensä mukaan kirjoittavat minusta sanomalehtiin, niin sitten minä\nvasta äänekkäästi tahdonkin saarnata, ettei tasavallan nimi ole\nmikään kivi, jota kansalle sopii leipänä tarjota.\n\nTuo kunnon päätös kirkasti hänen jonkun verran ärtynyttä mieltään;\nreippain askelin kiipesi hän ylös niitä kukkuloita, jotka hänet\nvielä eroittivat kaupungista, ja pitkä keskikesän päivä teki hänelle\nmahdolliseksi ehtiä ennen auringonlaskua korkeimman kukkulan laelle,\njossa häntä odotti harvinainen yllätys. Eräällä vasta niitetyllä,\nosaksi puiden ympäröimällä niityllä oli läheisen kartanon isäntä\npannut pikku huvit toimeen. Hän oli asettanut puiden varjoon muutamia\npitkiä pöytiä sekä niitylle suulleen käännetyn suuren ammeen. Tämän\npäällä istui kolme vaatimatonta soittoniekkaa, jotka vetelivät\nmuuatta yksinkertaista tanssinsäveltä. Martti oli tuota tyynen ilman\nhalki melkein ikävöiden kaikuvaa soittoa jo hetkisen kuunnellut; nyt\nhuomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina\nryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa\nrusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat\nmukana kullan vihreällä kentällä.\n\nSalander ilostui tuosta näystä.\n\n\"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!\" ajatteli hän, \"kuinka\nrauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee\nollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset\nyksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!\"\n\nMutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat\ntyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina,\nsolakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain\npoikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä\npitkäkasvuiset kuin tytötkin.\n\nSalander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä\nja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen\nreippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea\nnuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa\nhulmusivat ja kimmelsivät.\n\nSilmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi\nsen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää\nhuomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä\ntuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin\nNettikin.\n\n\"Niillä velhottarilla on kauniit taipumukset!\" vilahti hänen\nmielessään, \"nehän osaavat jo koko ovelasti poikia vaihtaa! Tuota\ntäytyy toki hitusen tarkastaa!\"\n\nHän antoi parin mennä edelleen ja seurasi sitä tarkoin katseellaan,\njolla välin toisaalta tunkihe taas esiin Setti, rinnallaan yhä\nsamanlainen keruubi, jonka kylkeen hän tällä kertaa kiinteämmin\npainausi, kun soitto samalla lakkasi.\n\n\"Oo, siinähän on isäkin! Oletko sinä etsinyt meitä ja saanut tietää,\nettä me olemme täällä?\" huudahti tytär riemastuneena.\n\n\"Mistäpäs minä sen tiesin? Minä tulin tänne aivan sattumalta! Mitkä\nhuvit nämä on? Onko Settikin täällä?\"\n\n\"On luonnollisesti, ja äitikin Arnoldin kanssa, he istuvat tuolla\nerään pöydän ääressä! Kun sinä olit sanonut palaavasi kotiin\nviimeisellä junalla kymmenen ajoissa, niin kehoitti hän meitä\nlähtemään vuorelle.\"\n\nSalander oli aikeissa kysyä hänen tanssitoveristaan, kuka se nuori\nherra oikeastaan oli (joka juuri toista kertaa nosti hattuaan), kun\nsisko toverinsa kera tuli paikalle, niin että hän näki molemmat nämä\nrinnan seisomassa ja joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.\n\n\"Nämä ovat Arnoldin koulutovereita, herrat Isidor ja Julian\nWeidelich\", selitti vanhempi tytär.\n\n\"Ahaa, niinkö?\" sanoi Salander, voimatta heti muistaa kohtausta\nVarpusen kaivolla, josta oli jo voinut kulua seitsemän tai kahdeksan\nvuotta. \"Myöskinkö gymnasiossa?\"\n\n\"Mutta ei samalla luokalla, sillä me olemme vähän nuoremmat!\" sanoi\nJulian; \"me joudumme yksiin ainoastaan laulutunneilla!\"\n\n\"Siis kaksoiset epäilemättä! Ja mistä kotoisin?\"\n\n\"Me asumme Varpusessa, ei kaukana Kreuzhaldesta!\"\n\nNyt häämötti Salanderin mielessä kuin joku muisto; hän oli sielunsa\nsilmillä näkemäisillään pari esiliinoilla varustettua pyöreää\npojanvekaraa, joista todellakaan noissa hänen edessään seisovissa\ntäyspitkissä nuorukaisissa ei ollut enää jälkeäkään huomattavissa.\n\n\"Ja kuinka voi äiti? Elääkö hän vielä?\" kyseli hän edelleen.\n\n\"Hän on myöskin tuolla pöydässä ja on aivan terve!\" kuului vastaus.\n\n\"Sepä hauskaa! Ja te nuoret miehet haluatte myöskin opiskella? Ja\nmitä, jos saa kysyä?\"\n\n\"Sitä emme vielä tiedä! Ehkä lakitiedettä, toinen kenties\nlääketiedettä!\" sanoi Julian; Isidor lisäsi: \"Me voisimme lukea\nprofessoreiksikin, jos tahdomme, niille kun nykyään maksetaan niin\nhyvät palkat, sanoo mamma; ainoastaan tulisi meidän pysyä täällä.\"\n\n\"Hyvä on!\" vastasi herra Salander; \"nyt tulee meidän toki katsella\nmissä äiti on! Tulkaa lapset!\"\n\nTyttäret näyttivät hänelle tietä ja nuo lainkaan ujostelemattomat\nnuorukaiset seurasivat heidän kantapäillään, samalla kuin\nsoittoniekat virittivät uuden tanssikappaleen.\n\nMaria rouva oli hyvin iloinen, nähdessään odottamatta miehensä\nedessään. Hän istui vihreiden puiden siimeksessä yksinkertaisen\nporvarisväen seurassa, joka rauhallisesti virkistelihe siinä\nyksinkertaisten nautintoaineiden, miedon mutta terveellisen\nviinin, hyvänmakuisen maidon, talonpoikaisleivän ja silava- sekä\nkaalikukkojen ääressä. Hänen rinnallaan istui rouva Amalia Weidelich,\nyhtä pönäkkänä kuin konsanaan lipeäkattilan ääressä seisoessaan.\nIlmeisestikin menestyivät hänen asiansa oivallisesti, sillä hän oli\nmuhkeasti puettu, hänellä oli kirjavakukkainen hattu ja kultakello,\njonka pitkät ketjut riippuivat rinnoilla. Hänen leveät kasvonsa\nloistivat vahvasti päivettyneinä, ja kevyt punoitus poskipäissä,\ntäyteläisessä leuassa ja nenässä todisti vain muorin ahkeruudesta,\nmuorin, jolla oli hallittavanaan talon täysi pesijättäriä ja\nsilittäjiä ja joille runsaasti tarjoamastaan viinistä hän, kuten\nkohtuullistakin, otti itse etukäteen naukkuja.\n\nHän tervehti Martti Salanderia hyvin ystävällisesti ja perin vapaasti.\n\n\"Ajatelkaas\", huudahti rouva Weidelich, \"me emme ole lainkaan\ntienneet, että me vuosia sitten olemme kerta olleet naapureina! Nyt\nne ovat meidän pojat koulussa!\" Hän silmäsi ylpeydellä poikiaan ja\nhaki sitten katseellaan hyväntahtoisesti Salanderin poikaa.\n\n\"Arnold on mennyt metsään kasveja etsimään\", huomautti Salanderin\nrouva, \"menkää tytöt kutsumaan häntä, jotta voisimme paluumatkaakin\najatella. Aurinko tuolla laskeutuu pian!\"\n\n\"Eihän nyt niin kiirutta\", vastasi rouva Weidelich, \"onhan meillä\nmiesväkeä tarpeeksi mukana! Niin, niin, herra Salander! Te olette\nurheasti yrittänyt ja nyt olette rikas mies, kuten uskon! Mutta\neikö totta, että on ilahduttava asia, kun on hyviä lapsia, joiden\nhyväksi rikkauttaan voi käyttää? Hyvin, Jumalan kiitos, ovat\nmeidänkin asiamme! Mutta kaiken ansiomme uhraamme me kahden poikamme\nja heidän tulevaisuutensa hyväksi. Minä toivon, että he korvaavat\nsen ja tulevat niittämään kunniaa; sillä opetukseen ynnä muuhun\ntarpeelliseen nähden ei saa mitään puuttua! Me olisimme Varpuseen\nmielellämme rakentaneet uuden talon sen vanhan talonpoikaisrähjän\nsijalle! Mutta ei! sanoimme me, kyllä se meidän aikamme välttää\nja sehän on vallan tietymätöntä, mihin pojat asettuvat asumaan ja\nrakentelemaan. Niinpä säästämme mieluummin rahoja ja tulemme niine\nhyvinemme toimeen!\"\n\nHän yritti taas heittämään silmäyksen kaksosiinsa, mutta ei\nlöytänytkään heitä, jonka vuoksi hänen silmänsä heti alkoivat heitä\netsiä.\n\nMolemmat Salanderin neidit eivät kauankaan etsineet metsästä\nArnold veljeään, vaan pari kertaa häntä huudettuaan palasivat\nhe etummaisten puiden siimekseen, missä he, kädet toistensa\nvyötäisillä, sisarusrakkauden tai tytärystävyyden esikuvina kävelivät\nedestakaisin, kaksoisten seuratessa heitä oikealla ja vasemmalla\npuolen.\n\nWeidelichin muori huomasi tuon kulkueen.\n\n\"Katsokaahan toki!\" sanoi hän liikutettuna, \"kuinka armaasti nuoret\ntuolla käyskelevät! Heitä voisi luulla kahdeksi morsiuspariksi!\"\n\n\"Niinpä vain, miksei!\" arveli Salanderin rouva nauraen, \"tytöt\nolisivat ainakin tarpeeksi vanhat pojilleen, eikä heidän kasvaakaan\nenää tarvitsisi!\"\n\n\"Se ei mitään merkitse!\" huudahti taasen toinen äiti; \"minun\nvekaroistani tulee poikia kahden edestä!\"\n\nMaria rouvaa ei tämä sukkeluus miellyttänyt; kun hän sen vuoksi\nkatsahti lapsiin ja huomasi heidän aikovan valssin alkaessa keinua\njälleen tanssikentälle, kumpikin nojaten oman kaksosensa käsivarteen,\nnousi hän äkkiä ylös ja pidätti heidät.\n\n\"Mitä te aattelette, Setti ja Netti!\" huusi hän tytöille varmalla\näänellä, \"ettäkö uudelleen alatte, vaikka aurinko on laskenut ja me\nheti lähdemme? Tulkaa vain heti ja kootkaa kapineenne!\"\n\nTytöt jättivät poikansa kuuliaisesti ja ilman huomattavaa\nmielihaikeutta; mutta viimemainitut punastuivat ja kävivät hämilleen,\nmikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta ja harmitti häntä; sillä hänestä\nei näyttänyt soveliaalta, että poikavekarain tarvitsi punastua. Nämä\nnypilöivät hopeisia kellonperiään, seuraten naisiaan pöydän luo.\n\nÄitinsä otti heidät vastaan loistavin katsein.\n\n\"Mitäs se nyt on olevinaan, te mokomat, että rupeatte tässä neitosten\nkanssa tanssimaan\", huudahti hän heille, \"ja missä vainenkin te\nolette sen taidon oppineet?\"\n\n\"Ohoo, senhän sinä, mamma, kyllä tiedät, tanssikoulussa!\"\n\n\"Vaiti! Kyllähän sen tiedän! Kiittäkää Jumalaa, että teillä\non vanhemmat, jotka niin paljon teidän hyväksenne tekevät ja\nkäyttävät kaiken minkä voivat! Isäkin työskentelee aamuvarhaisesta\niltamyöhään; vuodesta toiseen näkee hän vaivaa, ostaa maata ja\nistuttaa ja hikoilee, ja talvisin on hänen tuotettava Ranskasta,\njopa Algieristakin saakka! Hän näet sanoo, että silloin ne vasta\nkustannukset alkavat, kun te pääsette ylioppilaiksi, jolloin täytyy\ntuhansia olla varalla. Herra Salander, minä olen kuullut, että te\nvoisitte milloin hyvänsä päästä neuvosherraksi, jos vain tahdotte.\nNiinpä niin, te olette kauppaherra, sehän on jotain sekin, ja\njonkunlainen vapaa neuvosherra vielä lisäksi! Mutta pari niin\nlukenutta neuvosta, asianajajaa tai kirkkoherraa kuin nuo nulkit\ntuossa, ei toki sekään ole pois laidalta?\"\n\nOnnesta säteillen iski hän silmää pojilleen, jotka olivat pulloon\njääneen viinin kaataneet laseihinsa, sammuttaen perusteellisesti\njanonsa.\n\n\"Juokaa ja syökää\", kehoitti äiti, \"ja olkoon se hyväksenne! Tilaanko\nvielä puolikkaan?\"\n\nPojat kielsivät, he kun eivät vielä olleet siinä ijässä, jolloin on\ntotuttu juomaan yli janontarpeen.\n\n\"No niinpä lähtekäämme sitten, soppa taitaa pian olla valmista\nja maidostakin lienee isä pitänyt huolen. Sitten menee hän vielä\nottamaan sunnuntainaukkunsa, ja se olkoon kernaasti hänelle suotuna!\nTulkaa, liikkeelle, te vekarat! Lyönpä vetoa, ettette aio puolille\nöin tulla kotiin, kun kerran valkoista lakkia kannatte! Mutta\nodottakaas, odottakaashan vain! Kyllä teistä sellaiset etanankujeet\nkarkoitetaan! Nyt sulkeudun minä kohteliaimmin herrasväen suosioon,\narvoisa tuttavuutenne minua ilahduttaa, toivottavasti emme viime\nkertaa tapaa, ja neitien -- hoi, pojat, ettekö aio kiittääkään\nhyvästä seurasta, siinäkö vain seisotte kuin puujumalat?\"\n\nPojat vetäytyivät esille ujommin ja kömpelömmin kuin mitä heidän\nreippaan tanssinsa jälkeen olisi voinut odottaa, ojensivat\ntytöille kätensä ja toivottivat hyvää yötä. Vihdoinkin lähti\nsitten tuo onnellinen äiti poikineen tiehensä ja seurassa kävi nyt\nhiljaisemmaksi.\n\nMartti Salander halusi vielä vähän levähtää, hänellä kun oli kolmen\ntunnin marssi takanaan; Arnold poika, joka juuri tuli saapuville\nkädessään aika pensas metsäkasveja, heitti ne pöydälle ruvetakseen\nniitä järjestämään, huomaten samalla jääneensä liian vähälle\nsyönnille, jonka vuoksi hän sai isän kanssa syödä ylimääräisen\nsopan, kun äiti ja siskot sen sijaan olivat syöneet vain maitoa ja\nleipämurennusta.\n\nSalander kysyi, kuinka he olivat joutuneet tuon Weidelichin perheen\nseuraan.\n\n\"Sitä tuskin itsekään tiedän!\" sanoi Maria rouva, \"me olimme juuri\nasettuneet tähän, kun samalla huomasimme olevamme heidän keskellään.\nArnold näyttää tuntevan ne nuoret herrat!\"\n\n\"Minä olen heiltä kerran leikilläni kysynyt\", kertoi nyt Arnold,\n\"tokko he vielä muistivat, kuinka he pikku poikina Varpusen kaivolla\nvesittivät erästä toista, kun tämä ei sanonut äitiään mammaksi. Tämä\ntuntui heistä kovin hauskalta ja epäilemättä ovat he sen kertoneet\nkotonaan, jossa luultavasti tuo tapaus on muistettu. Tänään ovat he,\nkuten huomasin, kuiskanneet äidilleen, että minä olen juuri sama\npoika ja että me kaikki olemme niitä samoja kreuzhaldelaisia, joista\nmyöhemmin on niin paljon puhetta ollut.\"\n\n\"Sitten tuli rouva luoksemme\", jatkoi äiti, \"liittyi minuun eikä\nmusikantti parkojen aljettua soittonsa saanut mitään rauhaa,\nennenkuin hänen poikansa saivat tanssitaitoaan näyttää, mikä\ntietystikin oli kovin mieluinen asia noille meidän heilakoillemme\ntuossa!\"\n\n\"Mutta he tanssivatkin jo aika hyvin!\" huudahtivat Setti ja Netti,\n\"ja ottavat nytkin vielä tanssitunteja!\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" vastasi Maria rouva, \"minä näen sentäänkin vielä,\nkuinka he silloin, kun me olimme nälissämme, ammottivat kitansa ja\nnielivät ne jäännökset, joita me niin hartaasti odotimme!\"\n\n\"Oh, olivathan he lapsia silloin! Kyllä kai mekin olisimme hotkineet,\njos vain suuhumme olisi pistetty voileipäsiä ja hunajaa!\" arvelivat\ntytöt.\n\n\"Sellaiset kaksoset ovat kovin hankalat\", sanoi isä, \"minä en voi\nnäitä lainkaan toisistaan eroittaa!\"\n\n\"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!\" kiiruhti Netti lähes\nmaltittomasti sanomaan; \"Julianin vasen korvalehti on hiukkasen\npoimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas!\nHuomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli.\"\n\n\"Sepä merkillistä!\" innostui Setti, \"toisen, Isidor hänen nimensä on,\noikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!\"\n\n\"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!\" selitti veli veitikkamaisen\nkuivasti, \"se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä\nmuodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa\nkorvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää\nvaranne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen,\nperustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin!\nTahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!\"\n\nÄiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen,\nlausuen: \"Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin\ntuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!\" Mutta isä sanoi nauraen:\n\"Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin,\nmuutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät\nkauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nWeidelichin pojat kasvoivat edelleen ja varttuivat ruumiillisesti;\nhe kulkivat hyvin ryhdikkäinä ja olivat nähtävästi kovin tyytyväisiä\nhuomioon, minkä he yhdessä ollessaan herättivät. Eikä heillä ollut\npuutetta henkisistäkään lahjoista, muuta kuin ehkä kestävyyteen\nnähden, kun oli kysymyksessä aljettujen opintojen päättäminen.\nYlemmille luokille päästyään, kun opintie päivä päivältä kävi yhä\nvaivaloisemmaksi, oli Julian ensimäinen, joka ei enää \"tahtonut\".\nHän erosi ja meni muutaman notariuksen konttoriin. Isidor ponnisteli\nloppuun saakka, mutta ei ottanut enää osaa ylioppilastutkinnoihin,\nvaan kävi puolen vuoden ajan niin sanottuna kuuntelijana muutamilla\nlakitieteellisillä hienoilla ja siirtyi sitten hänkin erääseen\nnotariaattikansliaan.\n\nKummallakin heistä oli säännöllisen kaunis käsiala, mikä muutoin ei\nole tavallista sillä alalla oleville, joilla on muitakin toimia,\nja kumpikin harrasti samalla tavoin kalligraafisen taituruuden\noppimista. He osoittausivat hyvin kelvollisiksi toimissaan ja\njokapäiväisen kokemuksen avulla omaksuivat he melkein kuin leikkiä\nlyöden tässä virastossa tarvittavan taidon.\n\nIsä Weidelichiä ei sellainen asiainpäätös tahtonut miellyttää;\nhän kysyi, että tässäkö se nyt oli kaikki se loisto, jota muka\noli tahdottu saavuttaa. Mamma sitävastoin oli perin tyytyväinen.\n\"Poika-vekarat ovat viisaampia kuin me\", hän sanoi, \"he tietävät\njo, minne he tähtäävät! Eivätkö he pysty kaikkeen mitä heidän\ntehtäväkseen annetaan? Miksi heidän pitäisi nuoret päänsä murtaa,\nkuten toiset narrit?\"\n\nJa koska he nyt, sen sijaan että edelleenkin olisivat aiheuttaneet\narvaamattomia kustannuksia, itsekin jo ansaitsivat rahaa, tyytyi\nisäkin ja pysyi edelleenkin hyvin tyytyväisenä, kun heidän\nesimiehensä koroittivat heidät, nuo tuskin parikymmenvuotiaat\nkaksoset, viransijaisikseen ja heillä siten oli lailliset todistukset\nvaalikelpoisuudestaan notariuksen virkoihin.\n\nTähän aikaan suunnilleen tuli eräs harvinainen lemmen ilmiö puheen\nalaiseksi Salanderin puolisoiden kesken.\n\nMartti Salander luuli huomaavansa, että hänen kaksi tytärtään ja\nheidän äitinsä eivät enää olleet tuttavallisessa ja avomielisessä\nsuhteessa toisiinsa, että tyttäret elivät omaa elämäänsä ja\nsalakähmäisesti vetivät yhtä köyttä ja että äiti sitävastoin näytti\nkovin vakavalta, jollei huolestuneeltakin, jota hän ei aina osannut\nsalata, vallankaan sen jälkeen kun hän ei enää puuhaillut kaupassaan.\nSillä Salander, jonka pääliike yhä edelleen ilman erityisiä\nponnistuksia oivallisesti menestyi, kenties juuri sen vuoksi,\nettei hän konstaillut eikä keinotellut, ollen enemmän kansallisiin\nharrastuksiinsa ja velvollisuuksiinsa kiintyneenä: Salander ei\nvoinut kauemmin nähdä Maria rouvan ilman tarvetta kauppatoimessa\nitseään vaivaavan. Hän oli sen vuoksi tuon haarakaupan luovuttanut\nhyvästä rahasummasta muutamalle toimeliaalle nuorelle kauppiaalle\nsekä päästänyt kunnon puolisonsa lepoon, mihin tämä pitemmittä\npuheitta suostuikin. Koko voiton, minkä hänen sievonen pääomansa\ntuotti, oli hän vastaväitteitä kuulematta muodostanut aikoja sitten\nlupaamakseen perinnöksi vaimolleen, jotta tämä hänestä ja hänen\nonnestaan sekä onnettomuudestaan riippumatta ynnä hänen kuoltuaan\nlapsistakin riippumatta saattaisi elää epävarmoinakin aikoina. Kun\nhän siis mietteineen ja huolineen, jotka häntä painostivat, ei enää\nvoinut kauppapulpetin taa sukeltautua, olivat hänen kasvonsa paremmin\nmiehensä huomattavissa ja tämä kysyi syytä hänen huoliinsa.\n\nJos tuo kunnon vaimo puhua aikoi, niin olisihan hän sen itsestäänkin\ntehnyt. Hän loi silmänsä alas, hieroi käsiään aivankuin niitä olisi\npalellut ja sanoi sitten: \"Meille on pudonnut tiili päähän!\"\n\n\"Tiili? Miltä katolta sitten?\" kysyi Martti hämmästyneenä, koska\nhänen täytyi puolisonsa vakavuudesta päätellä jotain arveluttavaa,\njopa vaarallistakin olevan kysymyksessä.\n\n\"Enhän minä kuitenkaan voi sitä kauemmin omana tietonani pitää!\nTyttärillämme on mielitietty!\"\n\n\"Yhteensäkö sama mielitietty?\" kysyi mies hymyillen, hiukan\nkeventyneenä, kun ei siitä sen kauheampaa tullutkaan.\n\nRouva pysyi järkkymättömän vakavana.\n\n\"Ei, erikseen, lyhyesti sanoen: he ovat kihloissa niiden\nkaksoskirjurien kanssa Varpusesta!\"\n\n\"Niitä velhottaria! Kuinka se on tapahtunut, milloin, missä ja millä\ntavoin sitten? Pääsenpä todellakin myöhään asian perille! Onpa se\nkylläkin uutinen melkein kuin kattotiili, joskaan se ei samalla\ntavoin reikää päähän puhkaise!\"\n\n\"Minun pääni se on tarpeeksi asti puhkaissut! Ajattelehan toki,\nkaksi tyttöä kahdenkymmenenviiden ja -kuuden vuoden ijässä tahtovat\nmennä naimisiin kaksikymmenvuotiasten kaksosten kanssa! Sehän on\nkuulumaton tapaus, molemmat, sekä ikä- että kaksosjuttu! Jos tässä\nedes olisi ikänaisia, jotka ottavat nuoria miehiä, useinhan sellaista\ntapahtuu, niin sille naurettaisiin, ja sillä hyvä! Mutta että tytöt,\nikänsä kukoistuksessa ja toki nuoruutensa rajalla ollen tekevät\nsellaisen valinnan, untuvapeitteisille teikkareille, kaksi sisarusta\nkaksosille!\"\n\n\"No, jonkunlainen romaanihan on sekin eikä juuri minullekaan\nmieluinen; mutta rakkaushan aina saa sellaisia kepposia aikaan;\neikö sadastikin sanota, että se mitä todellisuudessa kokee on usein\nräikeämpää kuin kaikki se mitä mielessään kuvittelee?\"\n\n\"Niinpä niin! Sitähän minäkin usein ajattelen! Ah, ukko kultani,\nvarmaankin me olemme tehneet väärin, ettemme ole koskaan lähettäneet\nlapsia maailmalle emmekä antaneet niiden mitään ammatin tapaista\noppia! Sinä sanoit, että kuka voi tyttärensä pitää kotona, sen tulee\nse tehdä ja kasvatuslaitoksista sinä et tahtonut mitään tietää,\nvielä vähemmän ammateista. Sitä sinä nimitit leivän riistämiseksi\nköyhempien suusta sekä nälistelemiseksi, jollei kysymyksessä olisi\nvarmat kyvyt, joita tulisi käyttää. Sinä haaveilit vapaista kodin\ntyttäristä ja vapaista perheen emännistä, joiden ei tarvitsisi\npalveluksessa kuihtua, ja minä menestyksestämme hurmaantuneena olin\nkanssasi samaa mieltä, vaikka tiesinkin, kuinka hyvä se minullekin\nolisi ollut jos olisin joskus oppinut jotakin ammattia! Sinä et saa\ntästä pahastua, tarkoitukseni ei ole lainkaan soimata!\"\n\n\"En minä sitä niin ymmärräkään, kultaseni, koska kyllä tiedän, kuinka\nhyvin sinä maailmassa tulet toimeen! Että he Kreuzhaldessa hakkasivat\nsinulta ne puut, ei ollut sinun paremmin kuin minunkaan syyni!\"\n\n\"Jättäkäämme se; minä vain tahdon sanoa, että jollei tytöillä\nolisi ollut niin täydellistä joutilaisuutta ja vapautta, niin\ntuskinpa he olisivat yhdessä ehtineet kehittelemään tuota\nvastenmielistä seikkailua! Ja nyt, mihin meidän on ryhdyttävä tuohon\nkaksoskeitokseen nähden? Ja se pöyhkeä pesumuija sitten!\"\n\n\"Oo, mitä häneen tulee, niin on hän kaikesta päättäen raaka möhkö;\nmutta hänessäkin löytyy äidinhyvyyden helmiä! Kuitenkaan kaikitenkaan\nen ole perillä, miten asiat oikeastaan ovat. Ovatko he sinulle mitään\nilmaisseet?\"\n\n\"Herra varjelkoon, hehän ovat täysi-ikäisiä! Muutoin he ehkä kylläkin\nolisivat ajoissa kääntyneet vanhempainsa puoleen, eikä, kuten uskon,\nkumpikaan heistä yksinään olisikaan meitä kohtaan ollut niin viekas\nja piittaamaton, jollei tuo harmillinen kaksivaljakkoisuus olisi sitä\nsurkeata juttua saanut ihan salaliitoksi muuttumaan --\"\n\n\"Maria kulta\", keskeytti Martti, \"jättäkäämme tuo kysymys asian\nluvallisuudesta toistaiseksi rauhaan! Ethän sinä toki voi vakavasti\nväittää, etteivät kaksoset saisi naida, ja yhtä vähän, että kahdelta\nsisarukselta, joita nämä miellyttävät, olisi kielletty heitä\nottamasta.\"\n\n\"Sitä minä en lainkaan väitä, minä vain sanon, että se ei minua\ntässä tapauksessa miellytä, että se ei ole sopivaa, että se minua\nhuolestuttaa, syystä että se on vain sairaloinen oikku! Ajattelehan,\nettä pari poika nulikkaa ovat tähystimiinsä saaneet meidän\ntäysikasvuiset tyttäremme ja muodollisesti ne meiltä ryöstäneet,\nsamalla kuin tyttö hupakot, tiedossaan tuo kaunis salaisuus, ovat\nluotaan torjuneet mitä parhaimpia naimatarjouksia! Ja me milloin\niloitsimme heidän vaatimattomuudestaan, kun he elelivät kuin nunnat\nja käyskelivät tummiin puettuina ja hunnutettuina, milloin sureksimme\nsitä, etteivät he tahtoneet iloisemmin nuoruudestaan nauttia!\nTodellakin, he ovat siitä tavallaan nauttineet -- niin, mitäpä\nsiitä salaisin, että nuoret tapaavat toisiaan milloin haluavat:\nkuutamoyöt, auringonnousut kesällä, pitkät kävelyretket keväällä,\ntalvella luistinrata -- vanha palveliattaremme on minulle kaiken\ntämän kertonut, vuosikausia vaiettuaan. Ja minkätähden? Sentähden\nettä hän oli torilla riitaantunut Weidelichin muorin kanssa, joka\noli häntä jo yliolkainsa kohdellut. Hän oli nimittäin lörpötellyt,\nettä meidän tyttäremme olisivat ainakin puolen, miljoonan arvoisia\nkappale, että sitä kuulee kaikkialla sanottavan! Tämä lörpötys ja\ntunkeilu ei ollut Leenaa sentään miellyttänyt, hän antoi kaihtavan\nvastauksen, ettei hänellä ole tapana urkkia mitä herrasväki omistaa\nja niin toisin, johon toinen vastasi, että palveliana hän kenties\nolikin oikeassa siinä, mutta hän, rouva Weidelich, oli muka siinä\nasemassa, että saattoi paremmin huolehtia, mimmoinen omaisuus noilla\ntai näillä ihmisillä oli. Hänen ei pitäisi olla kovin utelias,\nsanoi palvelijattaremme taas, sillä eivät kaikki päivät olleet\nvielä illassa. Jos joku pesumuija tahtoisi kylmää pesuvettä, niin\nvoisi hän aina asettaa saaveja sateeseen, silloin kyllä saisi\noivallista virutusvettä; mutta jos hän tahtoi miljoonan omaisuuden\nsiepata, niin ei siihen aina riittäisikään, että tekaiseisi kaksoset\nsitä pyydystämään! Tämän jälkeen he olivat haukuskelleet toisiaan\nriittämiin asti ja Leena juoksi kotiin kovin tulistuneena sekä\nkertasi ja tunnusti minulle kaikki. Kun minä luonnollisesti luin\nhänelle lakia ja uhkasin panna hänet pois, kun hän niin kauan oli\nhäpeällisesti meitä pettänyt, ilmaisi hän samalla, kuinka lapset\nolivat hänelle pyhästi luvanneet itse ensimäisen tilaisuuden\nsattuessa ilmaista asian vanhemmilleen, joten hän siis kokonaan\npääsisi pelistä. Mutta minä olen tuosta torilla sattuneesta riidasta\ntullut siihen vakaumukseen, että se on noiden kaksosten äiti, joka on\nkoko tämän viheliäisyyden alku ja juuri. Vaiennut olen minä näihin\nasti, koska minä häpesin, nähdessäni omien lasteni minua sillä tavoin\nvierovan!\"\n\n\"Voitpa olla oikeassa siinä, Maria parka\", vastasi miehensä synkin\nilmein, \"vaan olenhan minäkin saman kohtalon alainen. Mutta\nväittäisin minä sentään, ettei se ole mielenlaatu eikä huono luonne,\njoka tytöt on saanut noin omituisesti menettelemään, vaan tietoisuus\nkoko sen asiaintilan omituisuudesta ja mahdottomuudesta, joksi\nheidän tuhma rakkausjuttunsa on muodostunut. Ennenkuin otan heidät\npuheisille, haluaisin vain tietää, minkälaatuista se tuon hauskan\nnelikön intiiminen seurustelu oikeastaan on; kai sinä ymmärrät minua?\"\n\n\"Leena on minulle vannonut sen olevan aivan kunniallista laatua.\nHän sanoo heidän näkevän toisiaan korkeintaan kerran kuukaudessa\nja tyttöjen pitävän nuoria miehiään ankarasti säädyllisen, jopa\nihan turhantarkan seurustelutavan rajoissa. Jollei, sanoo hän,\nvarpushaukkana iskisi paikalle, niin tuskin huomaisikaan siinä kahden\nrakastavaisen parin olevan yhdessä. Tuo palvelevainen olento on näet\nuseammat kerrat seurannut lapsia heidän yöllisillä retkillään sekä\nvartioinut heitä sillä aikaa kuin me mistään tietämättä nukuimme.\"\n\n\"Minun täytyy saada huomaamatta olla sellaisessa kohtauksessa\nsaapuvilla ja luulen parhaaksi sitten asianhaarain mukaan astua\nheidän keskelleen ja saattaa asia päätökseen, kaikissa tapauksissa\nlähettää ne poikajunkkarit tiehensä ja ottaa tytöt heti mukaani\nkotiin.\"\n\n\"Jospa se olisi sillä tehty!\" sanoi rouva Salander; \"mutta minusta\non kuitenkin mieluinen asia, että sinä niin reippaasti ryhdyt asiaan\nsekä pidät sitä sen arvoisena. Minä en kykene toimimaan; minun\nsydäntäni likistää puhua täysi-ikäisten tytärten kanssa asioista,\njoiden ei pitäisi tulla kysymykseenkään. Jos Arnoldimme olisi täällä,\nniin tietäisinpä mitä minulla olisi!\"\n\n\"No, mitä niin?\"\n\n\"Huimapäisenä ylioppilaana, jollainen hän on, antaisi hän varmasti\nminun puolestani kyytiä noille kirjureille ja karkottaisi sisartensa\npäästä kaikki hullut haaveet!\"\n\n\"Ah, hyväseni, siinä sinä et ole oikeassa! Hullut mielijohteet ovat\nvalitettavasti enemmän sydämen itsepintaisuutta kuin intohimon\ntulisuutta. Sitäpaitsihan hän ei tule takaisin enää ylioppilaana,\nvaan lakitieteen tohtorina, ja pelkäänpä, ettei hänellä sen lisäksi\nole enää taipumusta sellaiseen.\"\n\nMuutamien päivien mentyä ilmaantui Salanderille tilaisuus olemaan\nsaapuvilla noiden kavalluksen uhriksi joutuneiden kuhertelijain\nlemmenkohtauksessa. Joku aika sitten oli Martti Salander pakoittanut\ntyttärensä luopumaan nunnamaisesta käytöksestään ja liittymään\nmuutamaan laulukööriin, joka ajoittaisin harjoitti suurempia\nsävellyksiä, ja yhdessä erään suuren orkesterin kanssa antoi\nkonsertteja muutamassa kaupungin kirkoista. Heillä oli hyvä ääni ja\nsaattoivat oivallisesti laulaa. Olisi barbarimaista, sanoi hän, olla\nottamatta osaa sellaisiin harjoituksiin, joiden kautta saattoi olla\navullisena valmistamassa muille iloa sekä hankkia itselleen vanhuuden\nvaralta kyvyn ymmärryksellä kuuntelemaan ja nauttimaan kun ei enää\nitse pystyisi osaa ottamaan.\n\nSamaan aikaan liittyivät veljekset Isidor ja Juliankin kööriin.\n\nNyt oli Leena kuiskannut rouva Salanderille, että huomisessa\nkonserttiharjoituksessa, joka kestäisi myöhään yöhön, saisivat neidit\ntehtävänsä melkoista aikaisemmin suoritetuksi ja että he olivat\nrakastettujensa kanssa sopineet kohtauksesta.\n\n\"Arvaapas, minne he menevät!\" sanoi Maria miehelleen, ilmaistessaan\nhänelle tuon tiedon. \"Sinä et arvaa sitä, ja kuitenkin he ovat siellä\nusein olleet: suuressa puutarhassa, joka on sinun liikehuoneustosi\ntakana!\"\n\n\"Niitä velhottaria! Kuinka he pääsevät sisään? Eivät kai he toki\nminulta kähmine talon ja konttorin avaimia ja päästäne niitä vieraita\npoika junkkareita joka paikkaan?\"\n\n\"Varjelkoon! He ovat löytäneet sen vanhan ruostuneen avaimen, joka\nkuuluu pieneen takaporttiin siinä puutarhanmuurissa, mikä puistoa\nrajoittaa syrjäkadun puolelta. Tytöt menevät sinne ensin, kymmenen\nminuuttia myöhemmin lähtevät kaksoset harjotuksista.\"\n\nKysymyksessä olevana päivänä pysyivät tytöt hiljaa kotona aina\niltaan saakka, käärivät sitten nuottivihkonsa kokoon ja aivan oikein\nlähtivät konserttikokeeseen. Isä oli päivällispöydässä tarkastellut\nheitä, käyden vähän hämilleen, sillä he eivät olleet enää mitään\nlapsia, vaan muhkeita ja ryhdikkäitä naisia. Eikä hän ollut huomannut\nheissä mitään erinomaista, kuin että he vaikean tehtävän takia vain\njonkunlaisella jännityksellä odottivat tuota musikaalista iltaa.\n\nTalo, josta hän oli vuokrannut liikehuoneensa, oli siihen aikaan\nmuuten asumaton, ja Salander oli välistä aikonut ostaa tuon vanhan\nrakennuksen sekä uusia sen, mutta oli aina vaatimattomasti siitä\nluopunut. Sillä välin oli hän sinne sijoittanut asumaan yhden\nkirjanpitäjän sekä puotirengin, mutta he asuivat toisella puolen kuin\nmissä puutarha oli. Salander lähti puheen alaisena iltana kenenkään\nhuomaamatta konttoriinsa, sytytti sulettujen luukkujen takana\nvalkean ja odotti niin kauan kuin arveli hetken tulleen. Sitten veti\nhän jalkaansa kummikengät ja kulki hiljaa kuutamoisen pihan yli\npuutarhan rautaristikkoportille. Varovasti kurkisteli hän tovin aikaa\ntuon sekavan rautaverkon läpi, kuitenkaan näkemättä tai kuulematta\njälkeäkään ihmisistä. Niinpä avasi hän hiljaa ristikon ja astui\npuutarhaan, jossa kaikkialla kasvoi entisaikaan istutettuja hoikkia\nja korkeita puita.\n\nSuunnilleen keskikohdalla liritti niukkoja vesivarojaan hiekkakivestä\ntehty, delfiinein ja tritoonein koristama, rapistunut kaivolaitos.\nKaivon edessä oli aukeampi, tuuheiden akasiain ympäröimä pyöreä\nkenttä, ja kun puut olivat vielä lehdettöminä, loisti täysikuu\nvapaasti kentälle samoinkuin siihen johtaville käytävillekin. Heti\nkaivon takana oli nuorten havupuiden muodostama tiheikkö. Martti\nSalander pujahti keskelle sitä; se kätki hänet täydellisesti. Siinä\npäätti hän odottaa, sillä siihen vuoden aikaan oli puistossa vain\nyksi lepopenkki, nimittäin puolipyöreä kivilaatta vastapäätä kaivoa.\n\nOlikin jo aika vakoiluretkellä olevan isän ottaa itselleen paikka.\nLyhyen hetken kuluttua kuuli hän häädettyjä mutta nopeita askelia ja\nhänen tyttäriensä tummat haahmot liukuivat kuin öiset varjot kaivon\nohitse ja kävelivät rinnakkain, sanaakaan puhumatta, kaksi tai kolme\nkertaa kentän ympäri, kunnes he äkkiä pysähtyivät kaivosäiliön eteen.\nSalander ei voinut heitä tuntea, heillä kun oli harsot vedettynä\nsyvälle kasvojen, kaulan ja leuan ylitse. He vetivät hansikkaat\nkäsistään, täyttivät delfiinien alla kouransa vedellä ja ryyppäsivät\nsen ahnaasti suuhunsa. Värelihän ilmassa tosin huhtikuisen yön\nlenseys, mikä melkein läheni toukokuun lämmintä, joten tuo neitosten\njano oli selitettävissä.\n\n\"Taivas, kun se polttaa, että noin täytyy sammuttaa!\" ajatteli Martti\nSalander piilossaan; \"luonnollisesti, onhan kummallakin kokonainen\ntulipalo sydämessään!\"\n\nHe ottivat uudelleen vettä ja viillyttivät otsaansa, siirrettyään\nharsoa vähän syrjään.\n\n\"Niitä raukkoja!\" ajatteli isä jälleen, \"se on kylläkin tukala juttu!\"\n\nNyt hän tunsikin äänestä nuoremman, Nettin, kun tämä hiljaa, mutta\nsentään kuuluvasti sanoi: \"Oi, minä pelkään, Setti, että meidän\nonnemme aika on lopussa!\"\n\n\"Minkätähden? Tuon ilkeän Leenanko takia?\" vastasi vanhempi sisar,\nhuoaten pakotetusti.\n\n\"Elä häntä sen vuoksi soimaa, onhan hänellä toki joitakin\nvelvollisuuksia äitiämmekin kohtaan! Ja kerranhan sen kumminkin\ntäytyi tapahtua ja nyt se on selvillä!\"\n\n\"Nyt se todellakin on tai pian tulee, niin! Nyt juuri on kysymyksessä\ntaisteleminen ja kärsiminen! Vai pitääkö meidän kevytmielisesti\njättää rakastettumme, nuo taivaan ihmelahjat!\"\n\n\"Ja voitko sinä niin keveästi erota noista maailman parhaista\nvanhemmista? Jospa vain äiti voisi pitää niistä poika poloisista!\nMutta tiedänhän, että hän ei sitä tee, ei, ei!\"\n\n\"Hänen on hyvä sanoa, hän kun kaikkia vertaa isään, joka kylläkin on\nmiesten malli, jolle ei ken hyvänsä vertoja vedä! Ja sittenkin on\nhänkin ehkä ollut samassa määrin pikku hulivili kuin nuo meidänkin\nkeltakiharaiset kultasemme! Ja eivätkö he nyt jo ole ahkeroita kuin\nmehiläiset, ennenkuin elämisen huoliakaan tuntevat? Minä luotan äidin\nhyvyyteen, joka ei koskaan tyyten sammu, ja vieläkin enemmän isän\nsuurempaan vapaamielisyyteen! Olen äsken lukenut erään todellakin\npaikkansa pitävän totuuden, että ainoastaan mies voi sanan täydessä\nmerkityksessä olla humaani, olla sitä kaikissa elämän tiloissa! Minä\nainakin tunnen, että minä naisena en siihen kykene, enempää en tahdo\nsanoakaan!\"\n\nSalanderia tuo vanhimman lapsensa odottamaton puhe hämmästytti siihen\nmäärään, että hänen täytyi tarttua muutamaan nuoreen kuuseen ja\nsai siten tiheikössä aikaan pientä rapinaa. Sisarukset vaikenivat\nhiirenhiljaisiksi, tirkistellen säikähtyneinä pimentoon. Kun ei\nmitään enempää seurannut, sanoi Setti: \"Se oli tuuli tai lintu, jonka\nunestaan herätimme. Istukaamme!\"\n\nHe kääntyivät kivipenkkiä kohti, mutta eivät ehtineet vielä sen\nluo, kun portti puiston perällä alkoi narista. Tytöt seisoivat kuin\nlumottuina ja näkivät kaksosherrain varpaillaan ja kuiskien lähenevän\npitkin kuun valaisemaa käytävää. Kaivokentälle saavuttuaan levittivät\nhe empimättä käsivartensa lemmittyjään syleilläkseen, mutta tulivat\npysäytetyiksi.\n\n\"Seis, herrasemme!\" torui Setti pidätetyllä, mutta käskevällä\näänellä, \"on sovittu, että teillä tällaisissa tilaisuuksissa tulee\nolla erilaiset hatut, jotta jokainen daami voi tuntea oman ritarinsa!\nNyt te tulette päässänne hatut, jotka ovat aivan samanlaiset kuin\nkaksi munaa! Kumpi nyt on Isidor?\"\n\n\"Ja kumpi Julian?\" lisäsi Netti.\n\n\"Minä!\" huusivat molemmat yhtaikaa, ilmeisestikin piloillaan.\n\n\"Katsokaammepas!\" komensi Setti suuttuneena, \"korvalehdet esiin!\" Hän\nastui toisen luo ja tarttui tämän oikeaan korvaan, sillä aikaa kuin\nNetti samalla tavoin tunnusteli toisen vasenta korvaa.\n\n\"Ahaa!\" sanoi Salander itsekseen, \"munakokkeli ja tippaleipä!\" ja\njälleen täytyi hänen hillitä itseään, estyäkseen äänekkäällä naurulla\nitseään ilmaisemasta. \"Eiköhän minun olisikin maksusta näyteltävä\nnäitä kahta mestariteostani yhdessä armastelijainsa kanssa?\"\n\nSillä välin olivat sisarukset onnellisesti löytäneet omansa,\nkohtaamatta sen enempää kiusantekoa noiden veitikkain puolelta.\nKumpikin sai juhlallisen suukon ja sitten paikan lemmittynsä rinnalla\nsiinä puolipyöreällä penkillä, jonka jälkeen kuuluivat tuikeat\nkomentosanat: \"Ei syleilyjä, eli me menemme tiehemme!\"\n\nEnsi alussa näkyi tuo pieni seurue parittaisin keskustelevan, jonka\nvuoksi Salander ei saanut yhdestäkään sanasta selkoa. Hän näki\ntyttöjen istuvan suorina ja liikkumattomina kuin kivikuvat, samalla\nkuin Isidorin ja Julianin täytyi, kummankin kiltisti omansa puoleen\nkumartuneena, tyytyä pelkästään silmillään hyväilemään heidän kuun\nvalaisemia kasvojaan.\n\nHerra Salander kummasteli uudelleen tyttöjä; he tuntuivat hänestä\nyhden ja saman mielettömyyden kahdelta ruumiillistuneelta\nilmaukselta, mielettömyyden, joka nuo onnettomat oli vallannut.\nJos nyt toisen kaksosista täytyisi kuolla tai hän muuten häviäisi,\nniin jakautuisivatkohan he ehkä silloin pelkästään kahtia vai\nriippuisivatkohan lopulta molemmat tuossa jälelle jääneessä osassa\nniinkuin äidit Salomonin tuomiossa, jolloin tuo heidän luulotellun\nintohimonsa kummitus heidät turmioon saattaisi?\n\nHäntä hirvitti ajatellessaan, että sellaiset sielulliset häiriöt\nolivat tulleet noiden niin kukoistavien tyttöjen osaksi. Ja yhä he\nsiinä vielä istuivat ja kuiskailivat hiljaa nuorukaistensa kanssa,\njotka juuri nyt hypähtivät ylös, hämmästyneinä jostakin sanasta.\n\nSetti yksin jatkoi puhetta ja niin kuuluvasti, että isä pensaikossa\nsaattoi sen ymmärtää: \"Niin, te kauniit veljekset! On tapahtunut\nsellaista, mikä meihin koskee kipeästi! Teidän rouva äitinne on,\nkuten varmasti tiedämme, julkisella torilla puhunut sellaista, josta\nmeidän täytyy päättää, että meitä sisaruksia pidetään rikkaina\ntai sellaisina, joista tulee rikkaita ja siis kaikki rakkaus ja\nuskollisuus koskeekin vanhempaimme luultua varallisuutta!\"\n\nVeljekset kavahtivat taapäin ja seisoivat hämmästyneinä noiden\nankaroiden tyttöjen edessä; sillä Nettikin kääntyi synkkänä,\nvaikkakin vienommin äänin, kaksospuoliskonsa puoleen, tosin enää\ntarkoin tietämättä oliko se oikea, heidän paikkansa kun olivat\nvaihtuneet. Sisaruksetkin olivat nimittäin nousseet ylös ja astuneet\nnoiden häiriölle joutuneiden kaksosten keskelle, jotka sanoja\ntavotellen astelivat edestakaisin.\n\n\"Jaa, niin se on, me emme ole mitään markkinatavaraa!\" sanoi Netti ja\npyyhkäisi silmiään, koettaen katseillaan tavoittaa tuon sekaannuksen\nkautta hukkaan pujahtanutta Juliania. Tuo mieluisa korvalehtien\nkopeloiminen oli hetken vakavuuden takia käynyt mahdottomaksi.\n\nSetti oli samassa asemassa, pysyen kuitenkin maltillisempana.\n\n\"Puhu sinä, Isidor, jos teillä on jotakin sanottavaa!\" huudahti hän\nintohimoisessa unheessaan kovemmin kuin olisi tahtonutkaan. Ja heti\nitsensä rohkaisten sai tämä viimeinkin sanoiksi.\n\n\"Minkä me sille voimme, jos kunnon mammamme siitä iloitsee, että\nhänen pojillaan on rikkaat morsiamet? Onko se hänelle synniksi? Ja\nolisiko se meille itsellemmekään synniksi tietää lemmittyjemme olevan\nturvatut elämisen huolilta? Vaikka me toivomme ja luotamme siihen,\nettä omin voiminkin kykenemme heidät niiltä suojaamaan! Ei, kallis\nSettini! Ei minulle ole välttämätöntä sinun perintöäsi rakastaa;\nmutta sinua rakastaa on minulle välttämätöntä, sen vannon sinulle!\nJätä rahat ja hyvyydet, vanhemmat, koti, isänmaa, kaikki ja tule\nminun kanssani! Minäkään en halveksi tulla köyhyyden tai oman itseni\ntähden rakastetuksi, minäkin tahdon jättää siihen paikkaan kaikki\nkauniit toiveet ja kaiken mitä vanhemmiltani saanen ja vaeltaa sinun\nkanssasi aina maailman ääriin!\"\n\nNäin puhuessaan oli hän heittäytynyt vanhemman Salanderin neidin\njalkoihin, jota näiden neljän henkilön kesken ei ennen ollut\ntapahtunut ja joka muutoinkaan ei ollut maassa tavallista. Samoin\nteki Julian ja piti Nettille vielä tulisemman puheen, jossa hän\nlupasi tahtovansa tulla, ei köyhäksi, vaan rikkaaksi, todistaakseen,\nettei hänen tarvitse morsiamensa rikkautta katsella.\n\nHe pusersivat lujasti sisarusten käsiä ja peittivät ne suudelmilla,\nomista sanoistaan kyyneliin saakka liikutettuina. Kun nyt kumpikin\nsisar jälleen varmasti tunsi käsiään pitelevän puoliskonsa ja oli\nvieläkin suuremman liikutuksen vallassa, päättyi tuo koetuksista\nrikas hetki sillä, että nuorukaiset hypähtivät ylös ja vastustusta\nkohtaamatta syleilivät kaunokaisiaan, ja tämän ohella vaihdettiin\nniin tulisesti suukkosia, ettei mokomampaa ennen. Siinä huomasi, että\nnuorukaiset olivat kylläkin rivakasti ylöspäin kohonneet, voittaen\npituudessa nuo ei suinkaan lyhyet naisensa.\n\nSen huomasi Martti Salanderkin, joka odottamatta seisoi kummankin\nparin keskellä ja olisi voinut siinä kenties vielä kauankin seisoa.\nMutta hän laski kätensä kaksosten olkapäille ja sanoi: \"Antakaahan\nnyt piisata jo tälle päivälle, nuoret herrat! Ja te kaunoiset naiset\nolkaa hyvät ja erotkaa heistä! Tässä seisoo isä, liika henkilö\nteistä, kuten näyttää!\"\n\nNuo neljä armastelijaa kavahtivat kauas toisistaan, Setti ja Netti\npäästäen hämmästyksen huudon, mutta Isidor ja Julian piankin tointuen.\n\n\"Herra Salander, tämä kaikki käy kunniallisesti, me olemme kihloissa\nteidän tyttärienne kanssa!\"\n\n\"Me olemme nimittäin kaikki täysi-ikäisiä, mikäli tiedämme!\" sanoivat\npojat hiukan röyhkeästi; Salander huomasi kumminkin hyvin, että se\ntapahtui paremmin avuttomuudesta kuin uhmasta.\n\n\"Se ilahuttaa minua\", vastasi hän, \"se jossakin määrin poistaa\nminulta vastuunalaisuuden, jos jotain tyhmyyksiä tapahtuisi. Sillä\nvälin voin minä tulla avuksenne ja selvittää tuon jalon riitanne\nodotettavasta omaisuudesta sekä edeltäpäin lievittää lasteni huolta\nsiitä, että kysymyksessä olisi halpamainen rahanaiminen, tekemällä\nyksinkertaisesti tyttäreni perinnöttömiksi, jos he edelleenkin\npysyvät vanhempiensa halveksumisessa sekä sopimattomassa elämässään!\"\n\nNuo sanat \"perinnöttömäksi tekeminen\" kulkivat yhteisenä vienona\nväristyksenä noiden neljän kihlatun läpi. Niiden tyly kaiku sai\ntytöt, jotka eivät sellaista olleet koskaan minään mahdollisena\npitäneet, heti itkemään, heidän ensialuksi osaamatta mitään ajatella;\nja mikäli kuun hämyisessä loisteessa saattoi huomata, nyykähtivät\nWeidelichin veljestenkin päät alas.\n\nKukaan ei puhunut aluksi sanaakaan. Salander käytti hiljaisuutta\nhyväkseen, lopettaakseen kohtauksen.\n\n\"Kerta kaikkiaan\", sanoi hän tyynesti, \"toivon minä molempien\nvanhempain nimessä, että tämä salainen seurustelu tulevaisuudessa\nlakkaa; se on jokaiselle parasta. Saanko minä saattaa nuoret herrat\ntakaportille, jonka kautta he ovat tulleet, voidakseni ottaa avaimen\nhaltuuni? Tyttäreni jättävät puutarhan tavallista tietä. Ottakaa\njäähyväiset!\"\n\nNuo itkevät tytöt valmistausivat tottelemaan käskyä; mutta kun he\nkohtauksen aikana olivat jälleen tuntomerkeistä eksyneet ja pojatkin\nseisoa jurrottivat siinä epävarmoina ja liikkumattomina, ojensi\nkumpikin kätensä väärälle henkilölle, tarjoten pamppailevin sydämin\nhuuliaan suudeltavaksi. Pojat eivät kumminkaan mielineet jättää\nasiaa semmoisekseen, vaan muuttivat reippaasti aseman, vaihtoivat\ntyttöjä sekä käsiä ja syleilivät kumpikin omaansa, jonka jälkeen\nhe hämmingistä lamautuneina seurasivat herra Salanderia, Settin ja\nNettin vaipuessa surkumielisinä alas kivipenkille.\n\nKun heidän isänsä oli laskenut kaksoset pienestä muuriportista,\nkierauttanut avainta kaksi kertaa ja pistänyt sen taskuunsa, palasi\nhän takaisin kaivon luo.\n\n\"Niin, nyt mennään äidin luo\", huusi hän tytöille, \"hän on kotona\nhuolissaan! Kello on jo sivu kymmenen!\"\n\nHän kulki heidän edellään taloon ja konttoriin, jossa paloi vielä\nvalkea. Sillä aikaa kuin tytöt siellä tointuivat kokemastaan\nsäikäyksestä niin hyvin kuin mahdollista, mietti Martti isä puhetta,\nminkä hän heille pitäisi ja minkä hän tahtoikin pitää; mutta\nkuta kauemmin hän noita täysikypsyneitä neitosia katseli, sitä\nvaikeammalta tuntui hänestä voida puheilla paljokaan vaikuttaa. Hän\ntyytyi sen vuoksi viskaamaan heille muutamia pisteliäitä murusia,\njättäen äidin huoleksi ydinosan välttämättömästä esitelmästä.\n\n\"Tämäkö se nyt on\", sanoi hän heidän eteensä pysähtyen, \"sitä\nsuurta harvinaisuutta, jota te olette tavoitelleet? Aiotteko sillä\nhyvinkin loistaa? Kaksi miestä, joita te ette voi toisistaan\neroittaa, jos on vähänkin hämärä! Sen nyt tosin voisi auttaa eräällä\nehdolla naimasopimuksessa, nimittäin että heidän tulisi käyttää\nkummankin erilaista partaa, toinen esimerkiksi täysipartaa, toinen\nviiksiä. Mutta tarkemmin harkiten, heillähän valitettavasti ei\nvielä lainkaan ole minkäänlaista partaa eivätkä ylimalkaan saakaan\nkoskaan sellaisia, jotka olisivat kyllin tiheät, jotta ne voisi\ntuntomerkeiksi muovailla!\"\n\nPilkka ei tuottanut toivottua vaikutusta; se vain syvästi katkeroitti\ntyttöjä, niin että he uudelleen rupesivat itkemään, kerettyään jo\nhuolellisesti silmänsä kuivata.\n\n\"Oi, rakas isä\", nyyhkytti Setti, \"ei siitä ole ikinä mitään hyötyä,\neihän se ole meidän vallassamme! Niin kauan kun he pysyvät meille\nuskollisina, emme heitä hylkää!\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin, isä!\" huudahti nyt Netti, \"sillä kuinkapa me muuten voisimme\ntodistaa valintamme oikeaksi kuin pysymällä heille lujasti\nuskollisina?\"\n\n\"Siinä se on, se sitkeä harhaluulo!\" ajatteli Salander.\n\n\"Ja mitä kihlattujemme nuoremmuuteen tulee\", jatkoi vanhempi tytär\njokseenkin miellyttävästi, \"niin tarvitsevat he vaimoikseen ei\nainoastaan helliä vaan myöskin äidillisiä naisia, jotka osaavat heitä\nohjata! Heidän omalla äidillään ei ole niitä ominaisuuksia, joita\nvaadittaisiin reipasten nuorukaisten ohjaamiseen. Mutta me, Netti sen\nvoi todistaa, olemme jo saavuttaneet jalostavan vaikutusvallan heihin\nnähden, he kuuntelevat meitä ja mieltyvät siihen mitä me sanomme.\"\n\nNetti antoi vitkastelematta todistuksensa: \"Se on totta mitä Setti\nsanoo, he ovat jo paljon säädyllisempiä, jopa sivistyneempiäkin kuin\noppiessamme heitä tuntemaan!\"\n\n\"Tuo herran nimessä kuulestaa joltakin, siinä voi jotain perää olla!\"\najatteli edestakaisin asteleva herra isä; \"mutta siinä tapauksessa\nniiden junkkarien on täytynyt olla kutakuinkin hillittömiä!\" Ääneensä\nsanoi hän: \"Tänään ei tästä jutusta tule sen valmiimpaa! Tulkaa,\nlähdetään!\"\n\nHän sammutti valkean ja vei nuo ahdistetut neitoset huomaamatta\nkadulle. Äänetönnä asteli hän heidän rinnallaan; että hän ei ottanut\niloisesti kuten muulloin lapsiaan kädestä, vaan sitävastoin kuului\npari kolme kertaa huokaavan, alkoi heidän sydäntään taas likistää,\nkuta lähemmäs kotia he tulivat. Ja kun he astuivat huoneeseen, jossa\näiti aivan yksinään istui pöydän ääressä ja kutoi sukkaa, tunsivat\nhe kukoistavasta neitoijästään huolimatta syvästi hairahtuneensa.\nHe eivät sentään yrittäneetkään makuuhuoneeseensa pujahtaa, vaan\nistuutuivat hiljaa seinän viereen ja katselivat surullisina lattiaan.\n\n\"Hyvää iltaa, eukko!\" sanoi Salander, \"siinä ovat linnut satimessa!\nHe pyytävät sinulta anteeksi ja lupaavat toistaiseksi jättää\nkaiken enemmän ulos lentelemisen! Sillä he ovat olleet enemmän\najattelemattomia kuin kevytmielisiä ja joka tapauksessa enemmän\nkevytmielisiä kuin pahoja!\"\n\n\"Sitä vielä puuttuisi, että sitä pitäisi sanoa enemmän pahuudeksi\nkuin kevytmielisyydeksi!\" vastasi Maria Salander ylös katsomatta.\n\nTämän lyhyen sananvaihdon esineet eivät olleet sellaisiin sanoihin\ntottuneet eivätkä olisi koskaan uskoneet heille niin tehtävän.\nTurvattomina he siinä yhä vaieten istuivat.\n\n\"Jos teillä on vielä nälkä\", sanoi äiti, \"niin voitte mennä kyökkiin;\ntäällä on aikaa sitten ruoka korjattu pöydältä. Vuoteen löydätte\nmyöskin hyvin, olettehan jo tarpeeksi vanhoja!\"\n\nHe nousivat ylös ja menivät peräkkäin kyökkiin, jossa he vain\nsytyttivät kynttilän ja ilman syömättä nousivat rappusia ylös\nmakuuhuoneeseensa. Ullakossa heidän päällään makasi vuoteessaan\nhiirenhiljaa palveliatar, joka vähää ennen oli sinne hiipinyt.\n\nAlhaalla kutoi huolestunut äiti edelleen, edes silmukkaakaan\npudottamatta.\n\n\"Sinä olet siis todellakin tavannut heidät yhdessä?\" kysyi hän\nmieheltään.\n\n\"Tietysti olen! Ensinnä marssivat kirkkaassa kuutamossa lapsemme\nesille ja sitten ne pahanpäiväiset Weidelichin nuoret; minä pistäysin\npiiloon kaivon takana olevaan pensaikkoon, näin kaikki mitä tapahtui\nja kuulin melkein kaikki mitä puhuttiin. Heti alussa täytyy minun\nsanoa, että minä, lukuunottamatta sitä salakähmäisyyttä, jolla he\novat meitä pettäneet, en nähnyt enkä kuullut mitään, mikä ei olisi\nluvallista kunniallisille rakastuneille; melkeinpä väittäisin, etten\nnähnyt enkä kuullut edes kaikkea luvallistakaan, mikäli ainakin minä,\nluvallasi sanoen, meidän omasta käyttäytymisestämme muistan. Lapsilla\nnäytti olevan merkillinen vaikutusvalta niihin lurjuksiin --\"\n\n\"Suo anteeksi, Martti\", keskeytti hänet Maria, \"mutta sinä puhut\nnurinkurisesti ja narrimaisesti! Päinvastoinhan on totta, että niillä\nlurjuksilla on onneton vaikutusvalta lapsiimme!\"\n\n\"Ei niin, Maria! Tämä tarkoittamasi pakkovalta on itsessään tytöissä,\nniissä nuorukaisissa se ei koskaan voisi olla; se on tuo harhaluulo,\njosta he kärsivät! Kuitenkin, annahan kun kerron edelleen!\"\n\nHän kuvaili hänelle tapausten koko kulun niin tarkoin ja\nhavainnollisesti kuin mahdollista, jolla aikaa äiti milloin\nepäilevän, milloin kummastuneen, mutta koko ajan suuttuneen näköisenä\nkatsoi eteensä, pudisti päätään ja alkoi jälleen kutoa.\n\nÄkkiä heitti hän sukan pöydälle.\n\n\"Minä en voi sille mitään! He ovat minua äitinä loukanneet; minä\nen ole tottunut, senjälkeen kuin sain lapsia, enkä kotoanikaan ole\nsaanut tottumusta puhua visseistä asioista, joita ei saisi olla\nolemassakaan. Minä uskon nytkin vielä, että hyväluonteiset lapset\nmenestyvät parhaiten, jos he näkevät kotiväen, nimittäin isän ja\näidin elävän itsensä avoimesti ja nuhteettomasti, ilman siitä\nsaarnaamatta. Ja nyt tämä kahden tyttären vuosikausien viekkaus juuri\näitiä kohtaan!\"\n\n\"Ei sinun pidä sitä yksistään siltä kannalta ottaa. Se on nyt herran\nnimessä kerta tapahtunut, uusi tapaus ihmiselämästä, mistäpäs ne\ntulisivat, jollei yhä uusia tapauksia esiintyisi? Ehkä viheliäinen\nhuvinäytelmä, ehkä mieltäylentävä vakava draama!\"\n\n\"Ja kuinka nyt on laita? Mitä on odotettavissa?\"\n\n\"Kuten sanoin sinulle, he selittävät ei jättävänsä kaksosia, he\najattelevat tehdä heistä mitä tahtovat ja mikä hyvää on! Mutta\nettä heidän seurustelunsa tähänastisessa muodossaan lakkaa, siitä\nminä olen jokseenkin varma. Sillä kun minä annoin kuulua sanat\nperinnöttömäksi tekemisestä, tunsin minä selvästi, että herrasväki\nnöyrtyi. Minun täytyi se tehdä, koska heidän puoleltaan jo puhuttiin\ntäysi-ikäisyydestä.\"\n\nRouva Salander kävi tällöin kuolemankalpeaksi ja tavoitti kädellään\nsydänalaansa.\n\n\"Tehdä perinnöttömäksi!\" toisti hän valittavalla äänellä, \"voitko\nsinä sitten tehdä sen tuollaisen asian takia?\"\n\n\"Oikeastaan ei se suinkaan ollut helppoa\", vastasi Martti\nmahdollisimman vakavasti, \"hyvä asianajaja voisi kumminkin\nsopimattoman käytöksenkin, jatkuvan vanhempien halveksimisen ja\npettämisen, lasten kiittämättömyyden jo sellaisen sorvata esille\nniin, että keskinkertaisen terävänäköiset tuomarit sen kyllä\nhyväksyisivät perinnöttömäksi tekemisen syynä.\"\n\nMaria Salander pani kutomakojeensa kokoon. Kyyneleitä vieri hänen\nposkilleen, hänen niistä piittaamatta.\n\n\"Niin pitkälle on siis jo tultu\", sanoi hän, sammuttaessaan lamppua\nja ottaessaan kynttilää maatamenoa varten, \"niin pitkälle, että tässä\ntalossa täytyy sellaisen sanan kaikua! Menettää kaksi lasta!\"\n\nMartti tuki ja ohjasi horjuvaa vaimoaan ja lohdutti häntä käydessään:\n\"Oi, ajattelehan nyt toki, että minun täytyisi olla jo kuollut,\nkun testamentti avattaisiin ja sen kimppuun alettaisiin käydä! Jos\nminä sitten maanpovessa maatessani voittaisinkin oikeusjutun, niin\nvoisittehan sinä ja poikasi Arnold antaa tytöille kaiken jälleen!\"\n\nIsidor ja Julian olivat hyvin säikähtyneinä ja noloina jääneet\nseisomaan pimeälle kadulle puutarhan muurin taakse ja sitten\npäättäneet palata takaisin lauluharjoituksiin, paremmin poissaoloaan\npeittääkseen. Kuultuaan harjoituksia vielä kestävän istuivat he\ntarjoiluhuoneeseen, missä väliaikaa pitävät laulajat virkisteleivät,\nja he tekeysivät kuin olisivat he koko ajan olleet saapuvilla. Sitten\nvasta lähtivät he Varpuseen, jossa vanhempain kodissa oli heille\nkummallekin laitettu ja sisustettu pieni soma lukuhuone.\n\nVähitellen alkoivat he kyetä puhumaan illan tapauksesta, mutta\neivät tulleet siitä hullua hurskaammiksi. Vallankin kaksi seikkaa\ntuosta tapauksesta kohosi heidän eteensä: Ennen isän tuloa heidän\nkihlattujensa moite ahneudesta johtuvan rakkauden takia, ja sitten\nensimainitun uhkaus tyttärien perinnöttömäksi tekemisestä. Molemmat\nseikat olivat salaisessa suhteessa toisiinsa. Neidit eivät tahtoneet\nolla perinnön vuoksi rakastettuja ja isä evätä sen heiltä, jos\nhe yleensä sallisivat itseään rakastettavan. Mutta voisiko ukko\ntodellakin tehdä heidät perinnnöttömiksi? Tästä seikasta heillä\nalkavina notariuksina oli jonkinlaista kokemusta, oli selvillä sitä\nkoskeva perintölain osa. Neuvottelun tulos oli kutakuinkin järkevä:\nHe pitivät parempana mukautua herra Salanderin käskyyn ja lakkauttaa\nyhtymiset tyttöjen kanssa, estääkseen kysymystä missään tapauksessa\nkärjistymästä. He arvelivat, ettei tytöilläkään olisi mitään halua\njouduttaa tuota epämääräistä vaaraa, ja etteivät he voisi yksistään\ntäysi-ikäisyydestä elää, jos välit vanhempain kanssa rikkoutuisivat;\nja he pelkäsivät morsiantensa äitiä vielä enemmän kuin isää.\n\nSitä vastoin päättivät he pitää yhteyttä kirjeellisesti yllä ja\nsiten odottaa aikaa, joka heidän suunnitelmansa ja toiveensa\nkruunaisi. Molempien rakastettujensa uskollisuudestahan he olivat\nvarmat, samoinkuin omastaankin ja kun he asian tätä puolta\nkoskevaan keskusteluunsa sirottelivat joukon poikamaisia ja keveitä\nsanakukkasia, sai heidän keskustelunsa mitä kummallisimman sävyn. Ja\nkuitenkin olivat he tässäkin tosissaan, muutoinhan olisi täytynyt\nhullusti käydä, jolleivät tuollaiset nuoret veitikat olisi kyenneet\nolemaan kiitollisia sellaisen sisarusparin antautumisesta.\n\nKotona päättivät he vaieta asiasta, ettei mamma saisi aikaan uutta\nhäiriötä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSalanderin kotielämässä näytti avomielisyyden hyvä kotihengetär\nmakaavan jossakin sairaana. Tukalata päivää odottaen olivat Setti ja\nNetti, jotka tuona onnettomana yönä eivät olleet nukkuneet, luvanneet\ntoisilleen alistua lapsellisella nöyryydellä syvästi loukkautuneen\näidin tuomioihin, mutta myöskin pysyä valinnalleen järkähtämättömän\nuskollisina.\n\nKun he aamulla ilmestyivät arkihuoneeseen, ei kukaan puhunut\nsanaakaan ja sittenkuin kun isä oli poistunut ja he olivat yksin\näidin kanssa, pysyi tämä yhä vaiti asiasta, eipä antanut edes\nvähintäkään viittausta siitä, että tyttöjen olisi tunnustuksille\nruvettava. Niin kului se päivä loppuun, samoin seuraava ja kaikki\nmuutkin päivät. Äiti puolestaan ilmeisestikin hautasi tuon\nonnettoman jutun äänettömyyden yöhön, toivoen saavansa sen sillä\ntavoin raukeamaan. Isä tekeysi myöskin kuin olisi hän sen täysin\nunhoittanut, ja ainoastaan Leena kuiskasi heille kerran, ettei hän\nsaanut siitä puhua, jollei mielinyt tulla poispannuksi.\n\nArnold kirjoitteli tavallisuuden mukaan kotiin, milloin vanhemmille,\nmilloin sisarille. Isälle ja äidille osoitetut kirjeet luettiin\njulkisesti eikä yksikään sana niissä ilmaissut, että hän olisi\ntiennyt jotain äidin huolista, ja mitä hän sisarille kirjoitti, oli\nyhtä vilpitöntä ja veljellisen vapaata kuin konsanaan.\n\nUlos mennessään he eivät huomanneet vähintäkään merkkiä\nvartioimisesta; heiltä ei lainkaan kysytty, minne he aikoivat mennä,\nja vielä vähemmin piti heitä kukaan silmällä. Takaisin palatessaan\nei kukaan huolehtinut, missä he olivat olleet, jolleivät itse sitä\nsanoneet.\n\nNiin elivät nämä komeat ja täyskypsyneet neitoset epävarmoina\nasiain kulusta ja harhailivat kuin varjot tietyksi tulleine\nkaksoissalaisuuksineen. He tunsivat olonsa sitä epämieluisemmaksi,\nkuta enemmän suhteet alkoivat levottua ja lujittua vanha\nsovinnollinen yhteys; sillä äiti teki aina sen vaikutuksen kuin voisi\npimeys yhdestä ainoasta sanasta levittää jälleen huntunsa. Kerran\npäivällistä syötäessä istui Salander pöydässä yksin tyttöjen kanssa,\näiti kun oli matkustanut erästä maalla kuollutta sukulaista maahan\nsaattamaan. Salander veti taskustaan muutamia toimistosta tuomiaan\nyksityiskirjeitä ja tarkasti niitä lähemmin.\n\n\"Siinä on yksi Arnoldiltakin, mitähän se kirjoittaa?\" sanoi hän ja\nlaski avatun kirjeen pöydälle. Setti otti sen ja luki. Arnold kertoi\nvälttävän hyvin päässeensä tohtoriksi, niin ja niin paljon menneen\nsiihen rahaa ja miettineensä nyt käyttää hyväkseen lupaa matkustaa\nLontooseen ja Pariisiin sekä käyttää siihen yhden vuoden.\n\n\"Se on minusta oikein kielitaidon vuoksi, jossa hän vielä on\ntakapajulla\", sanoi tuo entinen sekundaariopettaja, \"muusta minä en\nniin paljoa välitäkään. Englannista puhuessaan on hänen opittava\nsanomaan dschury ja Pariisista kertoessaan schyri, enempää ei hän\nkerkeä, mitä lakitieteeseen tulee, puolessa vuodessa onkeensa ottaa.\"\n\nSillä välin oli Setti pannut kirjeen pois sitä päähän asti lukematta\nsekä piti nenäliinaa silmäinsä edessä. Samalla tavoin teki Nettikin,\njoka oli ottanut kirjeen ja samoin sitä silmäillyt.\n\n\"Mitä nyt? Mikä teillä on?\" kysyi isä hämmästyneenä, \"miksette lue\nloppuun?\"\n\nHän otti itse kirjeen, etsi keskeytetyn kohdan ja luki ääneensä:\n\"Nyt tervehdin minä myöskin sydämellisimmästi suloista siskopariani!\nLyhyyden vuoksi olen minä, saadakseni tuon kalliin kaksoiskäsitteen\npikemmin mielessäni esille, yhdistänyt nimet Setti ja Netti ja\najattelen ainoastaan Snettistä, joten he mielessäni esiintyvät.\nMutta kuinka te voitte? Eikö tunnu ilmassa vielä mitään kihlauksen\ntapaista? Ettehän juuri enää ole mitään tytön tyllyköitä! Minulle\nse kyllä on hyvä, jos tapaan teidät vielä kiltisti kotona; sillä\nhittokos sen niin rantustelevista naisista voi tietää, mimmoisia\nlankoja he vielä velimiehelleen valitsevat!\"\n\n\"Vai niin!\" murisi isä hyväntahtoisesti, \"olisinpa tiennyt mitä siinä\non, niin olisi kirje pysynyt taskussani. Mutta pankaahan liinanne\npois ja syökää soppaanne!\"\n\nHänen puhetapansa lohdutti hiukan tyttöjä; olihan se sentään\nystävällisintä, mitä he koko aikana olivat kuulleet, ja he söivät\nisän kanssa loppuun saakka.\n\nKun palvelustytöllä ei ollut enää tekemistä huoneessa ja Martti\nlevollisesti lopetti viinilasiaan, joksi aikaa naiset talossa\nvallitsevan tavan mukaan jäivät vielä paikoilleen istumaan, aloitti\nhän jälleen ystävällisellä äänellä keskustelun.\n\n\"Koska tuohon ikävään, meitä kaikkia lumouksessaan pitävään juttuun\ntuli Arnoldin viattoman pilan takia kajotuksi, niin puhelkaamme\nsiitä järjellisesti hiukan enemmän! Te käyttäytte hyvin arvokkaasti;\nme uskomme, äiti ja minä, että te todellakin vältätte seurustelua\nniiden nuorten miesten kanssa. Kuitenkaan emme tulevaisuuteen nähden\ntiedä mitään ja tokko te itsekään olette sen enemmän siitä selvillä?\nEhkä, ajattelimme me, selvenevät he siitä vähitellen ja löytävät\njälleen itsensä, ja ilmankin noita kahta kaksostähteä! Silloin tulee\njuoksupoika postista ja kertoo nähneensä neiditkin luukulla. Toivatko\nhe kirjeitä? kysyn minä, ja hän sanoo: 'Ei, he noutivat kirjeitä,\njoita siellä heille oli.' Hyvä, minä tiedän jo mitä se on, vastasin\nminä. Oletteko siis yhteydessä heidän kanssaan _poste restante_?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasivat molemmat tytöt yhtaikaa.\n\n\"Ja missä tarkoituksessa? Tulevaisuuteenko luottaen vai\ntarkoituksellako lopettaa ystävyys? Te näette, että minä osaan\npuhua samaan henkeen kuin mikä tuossa tunnetussa kirjevaihdossanne\nvallinnee! Ystävämme eivät luovu, niin kauan kuin he ovat varmoja\nkahdesta sydämestä, jotka eivät sitä heiltä vaadi!\"\n\nTämän sanoi Netti ja Setti lisäsi: \"Kuinka me todellakaan tahtoisimme\ntoiveistamme luopua, menettää rakastettumme ja sen sijaan koko\nelämämme vaihettaa pilkkaaviin juorupuheisiin, jotka sitten vasta\noikein alkaisivatkin?\"\n\n\"Hyvä valtti!\" sanoi isä, surkumielin ajatellen puolisoaan, joka aina\nyhtä kiinteän vastustuksen valtaamana mahdollisesti tällä samalla\nhetkellä istui hautajaispöydässä kaukaisessa suruhuoneessa.\n\n\"Lapsi kullat!\" jatkoi hän hetkisen vaiettuaan, \"kuinka kauan te\nsitten oikeastaan mielitte tuota luultua onneanne odottaa? Jospa minä\nvain sen tietäisin! Niin, kunpa te olisitte kahdenkymmenen ijässä,\nkuten sulhonne, ja nämä sen sijaan teidän ijässänne, niin se joltakin\nkuuluisi!\"\n\n\"Aina tuota samaa!\" huusivat tytöt yhdestä suusta, \"olkaa toki\nkärsivällisiä, muutamassa vuodessa näytämme samanikäisiltä heidän\nkanssaan, he tulevat niin vanhoiksi kuin me ja me yhtä nuoriksi kuin\nhe, kun vain ensin pääsemme yhteen! Heistä tulee miehiä! Muutoin\nsaavat he heille sopivan aseman pikemmin kuin moni luuleekaan, ja\nsilloin on tämä viheliäisyys lopussa!\"\n\n\"Valtti!\" huudahti isä nauraen, mutta kovin ihmeissään tyttäriensä\npuheista; \"tuo kaikkihan kuulestaa siltä kuin eläisimme sankarien\najassa, jolloin miehet ja naiset pysyivät ikuisesti nuorina!\nOdottakaamme sitä, ja toivoakseni teidän ei tarvitse, jos tahtonne\nmukaan käy, kokea aikaa jolloin te todellakin tarvitsisitte sankarin\nvoimia! Nyt lopetamme istunnon. Tänä iltana on minun mentävä erääseen\nvaalien takia pidettävään kokoukseen, josta en voi jäädä pois. Niin\nollen olisi hyvä että te minun sijastani menisitte asemalle äitiä\nnoutamaan. Tiedän, että se tekee hänelle hyvää, kun hän odottamatta\ntapaa teidät siellä!\"\n\nTytöt lupasivat sen tehdä ja hiukan punastuivat salaisesta ilosta,\nminkä saamansa tehtävä heille tuotti.\n\nMartti Salander meni liikkeeseensä, työskenteli siellä pari tuntia ja\nsitten vielä hyvän aikaa vaaliasioissa, katsellen läpi kirjeitä ja\nmuita papereita sekä yhtä ja toista huomautellen.\n\nKysymyksessä oli erään Münsterburgin piirin Suurta Neuvostoa\nkoskevien vaalien ehdokaslistan selvittely, entisten jäsenten\narvosteleminen, eroavien korvaaminen ja uusien jäsenten ottaminen.\nSalander sai yhä vielä iloita siitä, että hän oli riippumaton ja\nvapaa kaikesta vaalikuumeesta, hän kun useista palveluksistaan\nja moninkertaisista vaatimuksista huolimatta oli jäänyt syrjään\nmuodollisista viroista ja arvonimistä.\n\nMutta nyt pakkasi hänestä salaa tuntumaan siltä, että hänen kuten\nmonen muunkin, olisi hyödyllisintä esiintyä ja puhua ratkaisevassa\npaikassa, nimittäin lakiasäätävässä neuvostossa; sillä mitä se häntä\nauttoi, joskin hän vapaissa yhdistyksissä ja kokouksissa ajoikin läpi\nmielipiteensä tappioksi vastustajalleen, joka sitten kuitenkin istui\nvirastossa ja sai siellä yksin päänsä pitää.\n\nMutta hän ei saanut, vaikka se onkin tavallista, ehdottaneeksi\nitseänsä, se on tuttavallisesti ilmaisseeksi toisille johtajille\nhaluavansa tulla valituksi; ja ettei siltä näyttäisikään, otti hän\njulkisesti osaa tämänpäiväiseen kokoukseen, jota vastoin ne, jotka\ntoivoivat tulevansa valituiksi tai tiesivät siten käyvän, jäivät\npois. Eivät tosin kaikki, sillä muutamat tulivat kokoukseen vapaasti\nja itsetietoisesti.\n\nNeljän Tuulen salissa, joka oli eri puolueiden ja seurain\nkokouspaikkana, tapasi Salander kahden pitkän pöydän ympärillä sankat\njoukot kansalaisia, yhtä suurien miesjoukkojen seisoskellessa vielä\nympäri seiniä ja keskenään puhellessa. Näiden joukossa kiertelivät\nkokoonkutsujat, neuvotellen tuolla ja täällä sekä kesytellen jotakin\nvastuksellisempaa poliittista kannunvalajaa. Salanderkin liittyi\nheihin. Hän oli etupäässä herättänyt sen ajatuksen, että molempain\npääpuolueiden olisi sovinnollisesti otettava toisensa lukuun; hän\nitse kuului demokraatiseen puolueeseen, jonka valta joku aika sitten\noli kansan keskuudessa alkanut horjua, ja siksipä pitikin hän\nyhtä viisaana kuin kohtuullisenakin, että vanhoille liberaaleille\nsuotaisiin taas enemmän tilaa. Hän oli nimittäin alkanut suosia\nuudenaikaista vähemmistöedustusta, jota puolustivat ei ainoastaan\nvaltiolliset ajattelijat vaan myöskin kaikenlaiset käytännön\nmiehetkin, joita itseään se lähinnä saattoi hyödyttää, vaikkakaan he\ntähän saakka eivät olleet mitään muuta järjestelmää hyväksyneet.\n\nKun pöydät vähitellen yhä enemmän täyttyivät, antoi esimies merkin\nalkamiseen. Salander kohtasi, raivautuessaan yhä esille rientävien\nvälitse eteenpäin, muutaman nuoren miehen, joka näytti hänestä\ntutulta ja joka hattuaan nostaen tervehti häntä kunnioittavasti,\nmihin hän kohteliaasti vastasi.\n\nHänen oli mentävä pitkin toisen pöydän sivua, päästäkseen paikalleen\nsen yläpäässä johtajien joukossa. Matkalla sinne kohtasi hän taasen\ntuon nuoren miehen, joka uudisti saman kohteliaisuuden ja nosti\nhattuaan, tällä kertaa kumartaen. Se ei näytä mielivän lainkaan panna\nhattuaan pois, ajatteli hän juuri, kun häneltä samalla putosi kuin\nsuomukset silmistä; nehän olivat kaksoset! Kas vain, he osoittivat\nottavansa osaa maansa asioihin; se on hyvä nuorille miehille ja\ntodistaa heissä vakavaa mieltä! Jolleivät he pahempaa puuhaile, niin\nei heidän laitansa niin huonosti olekaan!\n\nPuolittain hajamielisenä näistä ajatuksistaan ja päivällä tyttöjen\nkanssa tapahtuneen keskustelun muisteluista pääsi hän vihdoinkin\npaikalleen, ja tilasi lasin viiniä, mikä tässä osassa salia oli\narvokkaisuuden vuoksi juotava vain hyvin hitaasti, ikäänkuin\nhuomaamatta.\n\nKeskustelut alkoivat esimiehen pitämällä valtiollisella puheella ja\näänten laskijain ynnä muiden toimimiesten vaalilla, jonka jälkeen\nalettiin ehdotuksia käsitellä. Perustana oli muutamia painettuja\nlistoja, jotka sitä varten valitut esilukijat suullisesti esittivät,\nja viisi kuusi nimeä ratkaistiin pian yksimielisesti. Mutta jo\nseitsemänteen nimeen tultaessa, kun esimies kysyi, tahdotaanko muita\nehdotuksia tehdä, kaikui perältä voimakas ääni, joka huusi: \"Minä\nehdotan herra Martti Salanderia, kauppiasta Münsterburgista!\"\n\nJa eräästä toisesta salinnurkasta huusi joku yhtä kuuluvasti:\n\"Kannatetaan!\"\n\n\"Jaa! Niinpä vain! Jo paljon afisioita!\" ynnä muuta sentapaista\nmutinaa kuultiin pöydän ääressä, ja jokainen kääntyi katsomaan\nehdotuksen tekijää.\n\nMutta esimies kilisti lasiaan ja lausui hiljaisuuden tultua: \"Minä\nkysyisin kokoukselta, käymmekö nyt heti käsittelemään uutta ehdotusta\nvai menemmekö sitä ennen läpi esillä olevat ehdotukset, joista\nilmeisestikin päästään pian ja yksimielisesti!\"\n\n\"Minä pysyn ehdotuksessani!\" huusi ensimäinen ääni ja toisesta\nnurkasta seurasi sitä heti äänekäs \"kannatetaan!\" Esimies julisti:\n\"On ehdotettu vaalilistaan otettavaksi herra Martti Salanderia\npiirimme seitsemäntenä jäsenenä Suureen Neuvostoon! Pyydän ehdotuksen\ntekijöitä ilmoittamaan itsensä!\"\n\n\"Notariuksen sijainen Isidor Weidelich!\" kajahti entisestä paikasta\nvieläkin kuuluvammin, ja kannattajan nurkasta huusi toinen,\nselvästikin Julian veli: \"Hyvä! hyvä!\"\n\nKaikki kääntyivät taas katsomaan.\n\n\"Mikä Weidelich se on? Kuka hän on? Tuoko nuori mies tuolla?\" kuului\nääniä.\n\nEsimies kilisti uudelleen ja huusi: \"Joka haluaa, että nyt heti\nkäytäisiin käsittelemään herra Isidor Weidelichin vaaliehdotusta,\nnostakoon kätensä!\"\n\n\"Ylös!\" huusi joukko nuoria miehiä, heiluttaen käsiään ilmassa, ja\nheitä seurasi hiukan epäröiden käsi toisensa jälkeen; kun se lakkasi,\nkoetti esimies laskea ääniä. Käsiä oli viisikymmentäkuusi.\n\n\"Näyttää olevan enemmistö! Vai vaaditaanko vastaäänestystä?\"\n\nKaksi tai kolme nostivat kätensä, mutta antoivat niiden jälleen\nlaskeutua, nähdessään yksin jäävänsä.\n\n\"On siis päätetty heti ryhtyä herra Martti Salanderin\nvaaliehdokkuuteen. Siis joka äänestää, että hänet asetettaisiin\nlähinnä seuraavalle sijalle listalla ja tämän kokouksen nimessä\nsuositeltaisiin kansalle vaalia varten, se suvaitkoon nostaa kätensä!\"\n\nHarvoja ja tuskin ollenkaan huomattavia poikkeuksia lukuun ottamatta\nkohosivat kaikki kädet hyväksyvän ääntensorinan kaikuessa, mikä\nosoitti, että Salanderin valinta näytti läsnäolevista kansalaisista\nitsestään selvältä asialta.\n\nHän, juuri valituksi tullut mies, oli harmin ja kiihtymyksen\nvallassa. Sydämensä salaisen toivomuksen, päästä viimeinkin hänelle\nhyvin sopivalle sijalle neuvostossa näki hän kaksosveljesten rohkean\nja ripeän yrityksen kautta toteutuneeksi ja samalla äänestyksen\nkeskeytetyksi puheenjohtajan epäkohteliaiden turhantarkkuuksien\ntakia, yhteensattuma, joka ei voinut lainkaan miellyttää.\nMiettiessään, ettei hän sellaisissa oloissa voisi ryhtyä oman\nvalintansa hyväksi puuhaamaan eikä neuvoston paikasta vallankaan\nkaksosille olla kiitollisuuden velassa, oli hän noiden hajanaisten\ntunteiden vallassa ollessaan lyönyt laimin oikean hetken ratkaisevan\nvastalauseen panoon ja oli niin levotonna ja neuvotonna, että\nhän koskematonna säilyneen lasinsa tyhjensi lyhyin siemauksin\nmelkein pohjaan saakka, kun puheenjohtaja samalla vahvisti\nonnellisen tuloksen vissillä juhlallisuudella, tahtoen toimitusta\njatkettavaksi. Hän kiitti tuosta arvokkaasta luottamuksesta, mutta\nselitti olevansa pakoitettu hylkäämään ehdokkuuden syistä, joita hän\ntässä ei voinut selvitellä, sekä pyysi hyvin varmoin sanoin uuden\nvaalin toimittamista. Nyt vasta esiintyi kaksi vanhempaa miestä,\ntaivuttaakseen häntä peräytymään. Näille oli hän sydämessään todella\nkiitollinen, mutta päätöksessään pysyi hän lujana, ja niin ryhdyttiin\njatkamaan toimitusta, kunnes se tavallisine välikohtauksineen ja\nodottamattomine asiankäänteineen soljui loppuun.\n\nPuheenjohtajakin, jolla oli samoinkuin Salanderillakin\nsalaisia toiveita, tuli uusia ehdokkaita asetettaessa Martin\nehdotuksesta valituksi, jolla tämä levollisin mielin täytti\nkansalaisvelvollisuutensa, hän kun tunsi ensimainitun kunnon mieheksi.\n\nKotimatkalla oli hänellä voitettavanaan kovin ristiriitaisia\ntunteita. Hänelle laajempaa vaikutusta varten välttämätön virka,\nkuten hän uskoi, täytyi hänen sivuuttaa, koska hän ei voinut sitä\nottaa vastaan niiden kädestä, jotka lahjoittivat sen hänelle kuin\nhihastaan pudistaen. Mitä olisi Maria rouva siihen sanonutkaan, jos\nolisi puhuttu, että Weidelichin veljekset olivat julkisesti häntä\nehdottaneet! Ja sittenkin, niin harmissaan kuin hän olikin noille\npoikanulkeille, kuten hän heitä nimitti, tunsi hän vasten tahtoaankin\nhitusen suopeutta heitä ja heidän epäonnistunutta yritystään\nkohtaan. Sitten hävetti häntä, takertuessaan niin vähäpätöiseen\nansaan, ollessaan ensi kertaa monivuotisen toimintansa jälkeen aivan\nneuvostotalon kynnyksellä sekä täytyessään tunnustaa, että häneltä\npuuttui tuota karskia häikäilemättömyyttä, mikä on välttämätöntä\nripeään menestykseen poliittisella uralla.\n\nLopulta tuli hän tyytyväiseksi menettelyynsä, kun hän ajatteli\nseurauksia ja kaikkia suurempia vaatimuksia, mitkä häntä olisivat\nkohdanneet, jos hän kerta olisi astunut virkaelämän poluille. Ei,\nsanoi hän, tietoisuus siitä, että kaksi nuorukaista ovat minut\nkilvelle nostaneet, olisi seurannut minua kaikkialla, ja varmaankin\nolisivat he itsensä hyvin epämukavalla tavalla jalkoihini kietoneet!\nJa mikä tänään ei tapahdu, voi onnellisemmalla hetkellä paremmin\ntapahtua!\n\nKäytöksestään niitti hän myöskin kauniin palkan, kun hän kertoi\nkokemansa vaimolleen ja tämä häntä sen johdosta kovin ylisti. Hän\noli tavannut tämän kotona tyytyväisellä ja lempeällä tuulella, hän\nkun oli tytärten vastaan tulon käsittänyt ja selittänyt parantumisen\nalotteeksi, jonka vuoksi hän viettikin iltaa ystävällisessä\nseurustelussa heidän kanssaan, minkä tytöt taasen maata mennessään\nselittivät omalla tavallaan.\n\nKaiken tämän tunteiden sekamelskan pääaiheuttajat, Julian ja\nIsidor, kävivät kokouksen jälkeen neuvottelemaan eräässä kaupungin\noluttuvista.\n\n\"Huonosti meiltä onnistui toivomaamme appiukkoon nähden!\" arveli\nheistä toinen.\n\n\"Mitä lemmittyjemme isäukkoon tulee, niin, luulen ma, ottaa hän\nhuomioon tilaisuudessa osoittamamme hyvän tahdon, eikä hän pahakseen\nole sitä missään tapauksessa ottanut!\" vastasi toinen; \"mutta muutoin\non esiintymisemme täysin onnistunut, hänhän tuli valituksi aivan\nyksimielisesti!\"\n\n\"Todellakin, niin kyllä, kuka olisi ajatellut, että me kaksi jo ensi\nkerralla valtiolliseen kokoukseen mennessämme tekisimme neuvosherran?\"\n\n\"Sen minäkin sanon, että se on hyvä alku! Täytä ja juo! Sitä tulee\nmeidän jatkaa! Jos me jatkuvalla menestyksellä politikoimme, niin\ntulee se olemaan meille hyvin edullista! Päällikköni sanoo tahtovansa\nvielä tänä vuonna luopua; minun täytyy nyt jo tehdä melkein kaikki\ntyöt!\"\n\n\"Ja minun esimieheni ei tule enää valituksi, jahka hänen\nvirka-aikansa päättyy, se on hyvin todennäköistä.\"\n\n\"Silloinpa sinä voit jo nyt valmistella maaperää piirissäsi! Juo\npohjaan!\"\n\n\"Sinun vuorosi täyttää! Kuulehan mitä minulla äsken juolahti mieleen,\nminä tahtoisin sitä tyystin harkittavaksi!\"\n\n\"Laukaise pois!\"\n\n\"Minä arvioin hyödylliseksi, ettemme menisi samaan puolueeseen,\nsilloin voisimme paremmin omaksi hyväksemme toimia! Useinhan\nperheissä sattuu, että yksi veljistä on harmaa, toinen musta, kolmas\npunanen, ja kaikki menestyvät hyvin sellaisinaan; yksi hankkii\nystäviä toiselle, puhumalla hänestä hyvää ja suosittelemalla häntä!\"\n\n\"Se on selvää! Todellakin, kun ajattelee! Sinä taivaan talikynttilä!\nMutta miten meidän on kakku jaettava? Onko sinulla määrättyä\nharrastusta, prinsiippiä?\"\n\n\"Minullako? Ei vielä, sen hankimme myöhemmin kokemuksen kautta, jos\nse niin välttämätöntä on! Mutta nykyään on minulle samantekevää, mitä\nnuottia minä vihellän; ylimalkaan ei ole tarvis aina jaaritella,\njollei kerta olla asiassa käsinä!\"\n\n\"Maljasi!\" --\n\n\"Kippis!\"\n\n\"Katsos, näin juuri minä ajattelen! Ainoastaan yksi mutka on asiassa,\nnimen edullinen tai vähemmän edullinen kaiku! Nyt ovat demokraatit\nvallassa ja käyvät miehistä; vanhoja liberaaleja nimittävät he jo\nvanhoillisiksi. Konservatiivinen miellyttäisi enemmän korvaa, mutta\nyksinkertainen rahvas ei käytä sitä nimeä!\"\n\n\"Siinä on jotain hassua! Jo tuo nimi vanha liberaali tai vanha\nvapaamielinen haiskahtaa yömyssyltä!\"\n\n\"Ja sentäänkin, toiselta puolen alkaa käsite demokraati tuntua kovin\nkirpeältä! Ja notariuksella on pääasiallisesti kapitaalin kanssa\ntekemistä!\"\n\n\"Niin kyllä, mutta sinä unhotat, että myöskin velkaantuneilla\ntalonpojilla, velallisilla, konkurssitilassa olevilla ja\nkaikenkarvaisilla köyhillä ihmisillä on tekemistä notariuksen kanssa,\nsitähän sinulle ei tarvitse sanoa! Ja näitä on enemmistö notariuksen\nvaaleissa kuten muuallakin!\"\n\n\"Totta sekin! Kuules nyt, koska hyvät ja huonot puolet käyvät\nkaikissa yksiin, niin ehdotan minä puolueet keskenämme arvalla\njaettavaksi!\"\n\n\"Neiti, arpamalja!\"\n\nKun se tuotiin, tarttui Julian siihen ja pudisti sitä. \"Kuinkas\nnyt menetellään? Minun mielipiteeni on, että jätämme kaikki pikku\npuolueet huomioon ottamatta ja pelaamme vain kahdesta pääleiristä!\"\n\n\"Siis demokraati tai vanha liberaali! Siihen riittää yksi heitto;\njoka heittää useimmat silmät, siitä tulee se mitä edeltä päätetään,\ntoinen ottaa toisen nimen.\"\n\n\"Siis voittajasta tulee demokraati, häviölle joutuneesta vanha\nliberaali! Käykö se?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Juo ensin pohjaan, tahdin mukaan, kippis!\"\n\n\"Sitte laukastaan, kippis!\"\n\nJulian pudisti uudelleen kolmea arpanappulaa ja kaatoi maljan\npöydälle. Esissä oli kahdeksantoista silmää, kaikki kolme kuutosta.\n\n\"Se on siis valmis!\" huusi Isidor.\n\n\"Ei, sinä heität myös, voithan sinäkin saada yhtä monta silmää ja\nsitten me ryypätään!\" sanoi veli Julian.\n\nToinen heitti, mutta sai vain kolmetoista silmää. \"Onneksesi, herra\ndemokraati!\" huudahti hän ja toinen, Julian, huusi: \"Onneksesi, herra\nvanha liberaali, rahvaankielellä vanhoillikko!\"\n\n\n\n\nX\n\n\nNuo muutoin yksimieliset veljekset erosivat julkisuudessa vain\nsikäli kuin kumpikin harrasti käydä niissä kansalaispiireissä,\njotka vastasivat kunkin puoluenimeä. Kun heillä oli vielä niukasti\npoliittista älyä ja ajatusvarasto vähäinen, tuntui heistä vaikealta\npäästä puheillaan huomatuiksi, mutta sen sijaan päättivät he\nläsnäolollaan ja puheenjohtajille omistetulla mielistelevällä\ntarkkaavaisuudella hankkia näiden suopeuden. Vähitellen osoittausivat\nhe hyödyllisiksi esille tulevain pienempäin kirjoitustöiden\navulla, joita he halukkaasti ottivat huoltaakseen, sekä samoin\ntiedonannoillaan vastapuolueen leiristä, kertoen näiden aikeista\nja päätöksistä, hullunkurisista tai ikävistä tapauksista,\nmieskohtaisista rettelöistä ja sen semmoisista, joista he joka kerta\nviivyttelemättä toisilleen kuiskailivat. Tämän johdosta mainittiin\nheitä puoluelaistensa kesken sukkeliksi ja asioista hyvin selvillä\noleviksi politikoiksi, he kun kertoivat uutisensa varovasti ja\nkuin sivumennen. Muutoin on luultavaa, että tämä viimemainittu\npiirre ei johtunut niinkään ilkeästä petturuudesta kuin siitä\nkevytmielisestä menettelystä, jota he olivat ottaneet puolue-elämän\nkanssa pelatakseen. Vielä muitakin, viattomampia kujeita harjoittivat\nhe ahkerasti. Jos he menivät johonkin julkiseen kokoukseen,\nyhdistykseen taikkapa vain ravintolaan, pitivät he huolta siitä,\nettä heiltä tuli ja meni kansliaansa kiireellisiä asiakirjeitä ja\nsähkösanomia tai että heitä persoonallisesti kutsuttiin ulos. Tälle\nkyllä naureskelivat kokeneet virkoihin pyrkijät, mutta varovasti ja\nsuopeasti. He pitivät sitä jonakin perin kunnollisena, ikäänkuin\nvaltiomiesmäisyytenä, eivätkä suinkaan kavaltaneet kansajoukon\ntietoon tuota heille tuttua salaisuutta.\n\nVeljekset menestyivät mitä parhaiten ja voittivat kukin\npaikkakunnallaan päivä päivältä arvonantoa ja suosiota kansan\nkesken. Heidän varmat toiveensa esimiestensä virkoihin pääsemisestä\neivät tosin täyttyneet. Toinen, joka oli aikonut luopua, tuli äkkiä\nkateelliseksi ja harkitsi toisin; se taas, jonka virka-aikansa\nloputtua piti tulla syrjäytetyksi, teki epätoivoisia ponnistuksia,\nkulkien mieskohtaisesti äänestäjäin kotona itseään suosittelemassa,\nniin että hän niukalla enemmistöllä tuli jälleen valituksi. Mutta\nhänen sijaisensa Julian, joka oli peittelemättä virkaan pyrkinyt,\nsai niin paljon ääniä, että hän niiden perusteella sai esiintyneiden\nehdokasten joukossa lähimmän virkaan pääsyoikeuden.\n\nNuo kaksi nuorta miestä eivät asiain niin ollen kauemmin\nvitkastelleet ryhtyä puuhiin oman notariaattipiirinsä ulkopuolella\nsekä käyttää hyväkseen hankkimiaan ystävyyssuhteita, ja niinpä ei\nkovin kauan kestänytkään, ennenkuin kumpikin valittiin notariukseksi\nhyvinvoipiin ja varakkaisiin seutuihin, Isidor, vanha liberaali,\npohjoiseen ja Julian, demokraati, itään Münsterburgista.\n\nVarpusessa riemuittiin. Rouva Amalia Weidelich huudahti: \"Kaksi\nmaakirjuria poikina!\" Ja Jaakko isä sanoi: \"Niin, sinä olet\nsaavuttanut sen, mitä kunniaan tulee! Mutta notariusten tulot eivät\nliene enää loistavat! Meidän on vielä edelleenkin uhrattava!\"\n\n\"Oo, elä siitä huolehdi!\" kiivastui äiti, \"semmoiset pojat ne eivät\nkauaksi aikaa siihen asemaan jää!\"\n\n\"Joka tapauksessa\", jatkoi Jaakko Weidelich häiriytymättä, \"tarvitsee\nkumpikin heti talon, vakavan asuinpaikan; sillä eihän maakirjurin\nvirkatoimia täyttäen voi talonpoikaistaloissa vuokralla asua! Rahaa\nsekin maksaa!\"\n\nPojat rauhoittivat isäänsä. Sievän talon tai vaikkapa kohtalaisen\nmaatilan saamiseen ilmestyisi juuri heidän virkatoimissaan\nedullisia tilaisuuksia konkurssitilojen, perinnönmyyntien ja muiden\nomistaja-muutosten sattuessa, jolloin sukkela notarius, joka pitää\nsilmänsä auki ja jotain uskaltaa, ennen kaikkia olisi tilaisuudessa\neteensä katsomaan.\n\nIsä Weidelich ei oikein ymmärtänyt sellaista asiankulkua; vanhoista,\nhänen aikuisistaan maakirjureista ei oltu sellaista kuultu; ei hän\nsentään itsekään ollut mikään voiton halveksija ja huomasi sen\nlopulta sitäkin paremmaksi, kun siihen soveltui raamatunlause: \"Ei\nsinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman!\"\n\nTuo kunnon äiti ei kyennyt enää sanaakaan lausumaan, niin liikutettu,\nniin hämmästynyt hän oli, nähdessään poikansa istuvan omissa\nherrastaloissaan, asuen maalla kaukana toisistaan.\n\nSillä aikaa kuin nuo nuoret notariukset virkoihinsa astuessaan ja\nniitä hoitamaan ruvetessaan vielä toistaiseksi asuivat edeltäjäinsä\ntaloissa, etsi kumpikin ympäri piiriään tilapäistä asuntoa. Siten\nesiintyi tilaisuus tutustuttaa itseään asukkaille ja hankkia ystäviä.\nEtteivät nykyisellä elämänurallaan enää vaihetuksiin joutuisi, olivat\nhe ulkonaista olemustaan muuttaneet niin paljon kuin mahdollista.\nJulian oli leikkauttanut tuuhean tukkansa lyhyeksi ja kasvattanut\nsievät viikset, Isidor tasoittanut tukkansa pomadalla ja laittanut\njakaukselle; lisäksi piti edellinen mustaa huopahattua, leveää kuin\nvaununpyörä, jälkimäisen hattu oli taasen kuin soppatalrikki.\n\nOnni laittoi niin, että kumpikin sai lyhyessä ajassa tilaisuuden\nhankkia itselleen halvasta hinnasta kauniin maatilan ja entisen\nomistajan sijasta kirjoittaa ainoastaan oman nimensä maakirjoihin.\nTämän jälkeen voivat he myydä niistä maata niin paljon, että he\nasuivat melkein verottomina. Julianin asunto oli idässä, suuressa\nLindenberg'in kylässä; talot olivat laajalla alalla hajallaan ympäri\nvuoren juurta, mutta uusi kanslia kukkulallaan loisti valkoisena\nympäristöön. Isidor oli hallintopaikakseen valinnut Unterlaubin\nseurakunnan ja hänen hankkimansa sievä maatalo sijaitsi samoin\nhauskalla, viheriän pyökkimetsikön keskestä kohoavalla kummulla,\njota sanottiin \"Soittolaksi.\" Kun Weidelichin vanhukset vissinä\nvuodenaikana kauniilla ilmalla nousivat Varpusen luona oleville\nkukkuloille, saattoivat he etäisyydessä nähdä molempien talojen\nvalkoisten muurien ja akkunain laskevan auringon valossa kimmeltävän\nja säkenöivän.\n\nMutta ei ainoastaan taivaan valo, vaan ihmistenkin suosio näytti\nkirkastavan noita onnellisia asumuksia ja niiden omistajia; sillä\nkun jälleen oli hitusen aikaa kulunut, kuoli Isidorin paikkakunnalla\nmuuan vanha Suuren Neuvoston jäsen ja toinen Julianin piirissä asuva\notti olojen pakosta eronsa. Vanhat liberaalit tahtoivat suruissaan\nvanhan asetoverinsa kadottamisesta koetella kerta nuorilla voimilla\nja nostivat Soittolan nuoren notariuksen kilvelle; demokraatit idässä\nvetivät Lindenbergin Julianin esille jo hänen suuren hattunsakin\nvuoksi; sillä tämä hattu, joka oli kuin puhuva esikuva miehen\nmielenlaadusta, muodosti oivallisen vastakohdan Isidorin jakaukselle\nkammatulle tukalle ja sileälle naamalle sekä oli ylipäätään kuin\ntaisteluvaatimus kaikille toisinajatteleville.\n\nHeidät kutsuttiin tuon kaksisatahenkisen neuvoston seuraavaan\nkokoukseen ja kun vaalit oli hyväksytty, vietiin heidät sisälle\nsaliin valaa tekemään; jo ennen istuntoa olivat he vahtimestarin\nopastuksella etsineet edeltäjäinsä paikat ja ottivat ne lyhyen\nalkutoimituksen jälkeen haltuunsa.\n\nKun he siinä nyt istuivat, yksi siellä, toinen täällä, oli kumpikin\nyhtä hiljaa ja kuitenkin tarkkaamattomina, niin että he tuskin\ntiesivät mitä juuri käsiteltiin. Kun uusia ehdotuksia jaettiin,\nsyventyivät he selaillen niitä tutkimaan ja saivatkin käsiinsä\nlangan, johon neuvottelu uudesta lakiehdotuksesta punoutui. Mutta\njo ensi kertaa äänestettäessä, mikä tapahtui aamun kuluessa, olivat\nhe poissa salista, he kun olivat seuranneet hyviä tuttaviaan,\njotka olivat heille lehtereiltä viittoneet sekä livistäneet näiden\nkanssa aamiaiselle muutamaan ravintolaan. Äänestystä ei voitu\npuuttuvain jäsenten takia ylipäätään suorittaa ja niin täytyi\nlähettää vahtimestareita hakemaan poissa olevia lähellä olevista\nravintoloista, jonka kuluessa neuvostohuoneessa istuva, vakavampi\nja odotukseen enemmän tottunut osa senaattoreja kuunteli jotain\nkertomusta. Vahtimestarit asettausivat heille hyvin tuttujen hämäräin\nja melun täyttämäin ravintolahuoneiden oville ja äänekkäällä huudolla\npyysivät noita hyvin arvoisia herroja äänestykseen tulemaan. Meluten\nkohosi tuo nälkäinen seurue aamiaispöydästä ja, kaksosveljekset\nkeskellään, työntyi se sankkana pilvenä kiiruusti noista ikivanhoista\novista ulos.\n\nIsidor ja Julian pitivät tapausta lystikkäänä ja kasvot\nnaurunvireessä tulivat he neuvostoon, puheenjohtajankorokkeella\nistuvan harmistuneen presidentin sanoessa vieressään istuvalle\nensimäiselle varapresidentille: \"Tämähän käy pian ollen kuin\nkoulussa, kun poikia sisään ajetaan!\"\n\nLakiehdotuksen käsittelyä jatkettiin, mutta se ei tahtonut luistaa,\njonka vuoksi presidentti ehdotti istunnon keskeytettäväksi ja\npidettäväksi iltapäiväistunto. Kokous hyväksyi sen ja hankki\nsiten uuden hauskuttelutilaisuuden noille kahdelle nuorimmalle\njäsenelle, jotka vaelsivat ravintolaan päivälliselle, kumpikin omain\nhengenheimolaistensa parvessa. Siellä he sulivat täydellisesti hetken\ntunnelmaan, unhoittaen korttien ja mustan kahvin ääressä syntyperänsä\nsekä vihkiytyen tasa-arvoisiksi toveriensa kanssa.\n\nKun kahden tunnin kuluttua palattiin neuvoston istuntoon, tunsivat\nhe olevansa jo kuin kotonaan. He alkoivat tänä ensi päivänä\njäljitellä vanhempien jäsenten ja monitoimisten miesten tapoja;\nniinpä Julian jätti penkkinsä istuakseen muutaman pöydän ääreen, joka\nkirjoitustarpeilla varustettuna seisoi keskellä salia. Ottamatta\nhuomioonsa pöydällä olevia pieniä paperiliuskoja irroitti hän\nmuutamasta parasta paperia sisältävästä kirjasta suuren arkin, avasi\nsen ja paperiveistä käyttämättä repäsi hän sen, kansliataituruuttaan\nnäyttääkseen, vapaalla kädellä ja yhdellä vetäisyllä linjasuoraa\nkeskeltä halki.\n\n\"Ratsch!\" toisti naapurilleen herra presidentti, jonka korviin\ntuo karmea ääni otti, \"tuosta tuhlarista minä en ikinä tekisi\nfinanssiministeriä! Kuinka hän menetteleekään tuon kalliin paperin\nkanssa, joka ei hänelle mitään maksa!\"\n\nMutta Julian jatkoi paperiliuskojen kahtia repimistä, kunnes hän\nsai sellaisen, johon sopi kirjoittaa, kastoi kynän musteeseen,\nkatsahti miettivästi ylös kattoon ja alkoi sitten jotakin kirjoittaa,\nväliin vähäsen kuunnellen, voidakseen keskustelun kulkua seurata.\nLopuksi käännähti hän puhujaan päin, nojautui tuolinselustaan,\nasetti jalkansa päällekkäin ja näytti, kynä korvan takana,\nkuuntelevan tarkasti, melkeinpä jännittyneenä. Sitten rupesi hän taas\nkirjoittamaan, kuivasi vihdoin, luki kirjoituksen, käänsi sen kokoon\nja meni takaisin paikalleen.\n\nKohta sen jälkeen lähti Isidor pöydän luo, jossa hän otti arkin\npostipaperia ja kirjoitti liukkaalla kädellä kirjeen. Mutta\nallekirjoituksen laati hän hitaasti ja harkiten, kunnes hän yhtäkkiä\npani kynän vikkelään liikkeeseen, pyöräytellen sitä ensin hetkisen\nilmassa, sitten paperilla, raapustaen nimen ympärille sakean verkon\nvinkan-konkkeja. Lopuksi räiskäytti hän sinne keskeen taitavasti\nkolme pistettä, ylösrakennukseksi lehteriltä häntä katseleville\nihmisille. Sitten taittoi hän kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja\nkirjoitti osoitteen, ojensi kynänvarren ja viittasi vahtimestarille,\njoka seisoi tarkkaavaisena paikallaan. Palvelushaluisena riensi tämä\nvarpaillaan käyden esiin, rinnassaan kolmella ketjulla kiinnitetty\nhopeinen kilpi, otti vastaan kirjeen, pisti siihen suulakan ja\nasetti pöytään kiinnitetyn painimen alle, painaen siihen pienemmän\nvaltiovaakunan, jonka jälkeen hän vei sen ulos tai oikeastaan antoi\nraskaassa tammiovessa olevan luukulla varustetun aukon kautta\nulkopuolella seisovalle juoksupojalle. Sillä välin lepäili Isidor\nnojatuolissa pöydän luona, kädet ristissä katsellen lehterillä olevaa\nyleisöä.\n\nPuheenjohtaja sanoi vierustoverilleen: \"Tahtoisinpa väittää, että tuo\non varmasti tilannut itselleen puoli tusinaa Frankfurtin makkaroita,\njotka hän tänä iltana aikoo viedä mukanaan kotiinsa!\"\n\n\"Myöskin hän on voinut kirjoittaa puolisen miljoonaa frangia\nkiinnitystään vastaan\", vastasi varapresidentti nauraen; \"te ette\nmuutoin näytä kovinkaan suosivan meidän uusinta neuvostonuorisoamme!\"\n\n\"No, aina asiain mukaan! Jos he alkavat kaksosmaisesti ilveillä\nja käyttäytyä kuin laskiaisteatterissa tai poikasten urheiluissa,\nniin täytyy minun tunnustaa -- saanko pyytää teitä jättämään\nlisäehdotuksenne minulle kirjallisesti!\" keskeytti presidentti\npuhelunsa, kun muuan puhuja juuri lopetti lausuntonsa ja istui alas;\n\"kuka vielä tahtoo puheenvuoroa?\"\n\nTämä iltapäiväistunto kesti niin kauan, että herrojen\nkansanedustajain täytyi heti sen päätyttyä rientää rautatieasemille\nkotiin ehtiäkseen. Sillä rautatieverkon laajettua ei enää sopinut\nviettää yötä pääkaupungissa, kun kerta saattoi tunnissa tai puolessa\nehtiä kotiin ja aamulla yhtä pian tulla takaisin.\n\nEtteivät mitään haitallisuuksia saisi aikaan, katsoivat Weidelichin\nveljekset olevan välttämätöntä neuvostotoveriensa kanssa palata omaan\npiiriinsä. Kuuluihan sitäpaitsi päiväjärjestykseen ottaa osaa kotiin\npalaavien keskusteluihin, vaikkapa sitten korvillaankin ja siten\ntavallaan kantaa päivän kuorma loppuun saakka.\n\nTänä iltana istuivat Varpusessa noiden nuorten suurneuvosten\nvanhemmat pöydässä äreinä, melkeinpä synkkinä. Ylpeinä\ntämänpäiväisestä tapauksesta, joka kruunasi kaikki heidän\nuhrautumisensa ja toiveensa, olivat he koko päivän odottaneet\nsitä hetkeä, jolloin pojat pääsisivät isää ja äitiä tapaamaan ja\ntervehtimään. Jo päivällisen aikana oli heillä valmiina mehuisat\nruuat ja tavallista paremmat juomat ja kauan he turhaan odottelivat,\nennenkuin ryhtyivät itse syömään. Tavallista useammin jättivät he\ntoimensa ja juoksivat tielle, toivoen näkevänsä noiden nuorten\narvonmiesten lähellä olevasta kaupungista tulevan. Mutta he eivät\ntulleet.\n\n\"Heillä ei ole aikaa\", sanoi Jaakko Weidelich, \"ovat kiireestä\nkantapäähän kiinni toimissaan\".\n\nKun nuo kunnon ihmiset myöhään illalla vielä menivät ulos ja kuulivat\netäällä illan hiljaisuudessa junien hurisevan ja viheltelevän,\ntiesivät he, etteivät enää näkisi poikiaan. Muori pyyhki silmiään,\njota ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin ja silloinkin vain\nsipulia kuoriessa; hänen sydäntään likisti aivankuin pojat olisivat\nainaiseksi kadonneet, vaeltaen tuntemattomiin maihin.\n\n\"Tulevathan he huomenna takaisin\", sanoi Jaakko, \"ja todennäköisesti\nmyöskin ylihuomenna!\"\n\n\"Kukapa tietää, muistavatko he sitten meitä! Sydäntäni puristaa kuin\njos he eivät meille enää ollenkaan kuuluisi!\"\n\nMuori hiipi takaisin taloon, ettei kukaan huomaisi hänen\nmielimurheisuuttaan ja arvaisi syytä siihen, ja ukko painui myöskin\njonkun hetken kuluttua sisään. He joivat yhdessä sitä parempaa\nviiniä, jota he olivat poikia varten valmiina pitäneet.\n\n\"Ja miksi heidän sitten tarvitsee joka päivä edestakaisin matkustaa\nkuin mitkähän älliöt?\" toraili äiti, \"kun he kerta niin mukavasti\nvoisivat meidänkin luonamme yötä viettää eikä olisi pakko rahojaan\nmenettää.\"\n\n\"Sitä sinä et ymmärrä! Onhan heidän toki käyminen katsomassa\nmitä kansliassa on tapahtunut; ja aamuaikaisella ennen lähtöään\nneuvovat he kirjureille työtä. Paremminhan se käy kuin jos ne pari\ntai kolme päivää saisivat yksinään elostaa! Mitä varten meillä\non kaikki nuo rautatiet, joiden takia kunnat ja valtio ovat niin\nylenmäärin velkaa tehneet? Se on nyt heidän hyväksi, he voivat koko\npäivän istua kunnollisesti täällä neuvostossa ja kuitenkin illoin\naamuin työskennellä pari tuntia kotona! Sillä heillä on suuri\nvastuunalaisuus!\"\n\nEi Martti Salanderinkaan kotona ollut päivä ilman huomattavia jälkiä\njättämättä kulunut. Kun perhe istui päivällispöytään kokoontuneena,\nveti Salander taskustaan sanomalehden, joka oli yhdentoista aikana\nilmestynyt. Hän silmäili vain tuoreimpia uutisia, joiden joukossa\noli kertomus Suuren Neuvoston avaamisesta ynnä parista kolmesta\nalkutoimituksesta; molempien nuorten notariusten neuvostoon tuleminen\noli myös mainittuna.\n\nSalander, joka kyllä tunsi vaalien menon, ei ollut tullut sitä\najatelleeksi, että tänään oli istunto ja että Weidelichin veljekset\nottivat siihen osaa. Hän tunsi itsensä omituisen hämmästyneeksi.\nHänen tyttäriensä epämieluisat sulhot eivät olleet ainoastaan hänen\nkannattajinaan esiintyneet sekä olleet vähällä auttaa hänet itsensä\nkorkeimpaan neuvostoon, vaan vieläpä istuivat he nyt itsekin siellä,\nhänen, vakaan ja kokeneen kansanystävän saadessa sanomalehdistä lukea\nmitä siellä tapahtui.\n\nHän ei voinut olla mielessään tuntematta hituisen inhimillistä\nkateutta.\n\n\"Mitä sanomalehdessä on, koska näytät niin vakavalta?\" sanoi Maria\nrouva katsahtaen häneen, kun tytöt näyttivät isää varkain silmäilevän.\n\n\"Minäkö?\" sanoi hän silmiään sanomalehdestä nostamatta, \"eipä mitään\nerityisempää! Luen juuri tuossa, että herrat Weidelichit ovat tänään\nastuneet neuvostoon.\"\n\nVasta nyt silmäsi hän ylös, kun vaimonsa liikahti ikäänkuin\nsäikähtyneenä. Kumpikin he huomasivat, että tyttöjen silmät\nomituisesti loistivat ja heidän huulensa nytkivät aivankuin olisivat\nhe tahtoneet sanoa: ovatko he nyt kyllin vanhoja?\n\n\"Leena, soppa on liian suolaista, vie pois minun lautaseni!\" huudahti\näiti sisään tulevalle kyökkipiialle. Tämä otti lautasen sekä lusikan\nja maistoi soppaa.\n\n\"En minä ymmärrä\", vastasi hän, \"varmastikaan minä en ole pannut\ntavallista enemmän suolaa!\"\n\n\"Vaikka', se on vain liian suolaista! Muutoinkaan minä en voi syödä!\"\nJa rouva Salander pani ruokaliinansa pois sekä nousi ylös.\n\n\"Maria, älä joutavoitse, vaan syö pois! Vai etkö voi hyvin?\" huudahti\nnyt Martti, nähdessään rouvan kalpenevan. Huolestuneena nousi hän\nylös ja tytötkin kokonaan muuttunein kasvonilmein työnsivät tuolinsa\ntaakse, rientäen äitiään auttamaan. Hän tointui kuitenkin äkkiä.\n\"Istukaa vain ja syökää!\" sanoi hän, \"minä koetan myöskin mikäli voin.\"\n\nKun kaikki olivat jälleen istuneet ja rouva hiukan tyyntynyt, jatkoi\nhän keskustelua: \"Minä näen, että te ette hellitä ja että asiat\nmenevät menoaan. Jos teillä on jotakin sanomista, niin puhukaa\nvapaasti, minä en siihen enää sekaannu, vaan jätän asian isänne\npäätettäväksi!\"\n\n\"Elä puhu niin!\" sanoi Martti, \"me emme saa eri henkilöinä lastemme\nedessä esiintyä! Kuinka asiat nykyään ovat\", kääntyi hän tyttäriin,\n\"kuinka on niiden nuorukaisten, kaksosten laita?\"\n\nSeurasi hetkinen äänettömyyttä. Sitten rohkaisihe neiti Setti.\n\"Rakkaat vanhemmat\", sanoi hän alas luoduin silmin, Nettin istuessa\nhänen rinnallaan sykkivin sydämin, \"se on nyt tapahtuva. Ensi\nsunnuntaina aikovat he tulla ja pyytää meitä. Me pyydämme teitä,\nettette olisi vastaan!\"\n\nJälleen vallitsi lyhyt äänettömyys. Sitten sanoi Salander: \"Meidän\npuolestamme he saavat tulla! Siihen saakka saanevat vanhempanne\nkai vielä vähän harkita asiaa ja sittenkin pyytää tavallisen\nmietintöajan, mikäli se tarpeelliselta tuntuu.\"\n\n\"Oo, emmehän me lainkaan tahdo hätiköidä!\" huudahti Netti.\n\n\"Hyvä on, syökää nyt vain, muutoinhan kaikki jäähtyy!\" lopetti\nSalander ja jatkoi yksinään syömistä, tyttöjen ollessa jouten ja\näidin, joka oli jälleen noussut pöydästä, puuhaillessa äänetönnä\nhuoneessa.\n\nTytöt esiintyivät tästä hetkestä alkaen nöyrinä ja hyvin\nrakastettavina isää ja äitiä kohtaan. Joskin he olivat päättäneet\npitää kiinni persoonallisesta oikeudestaan, niin osasivat he sentään\noikein arvostella eroitusta vanhempainkodista tapahtuvan rauhallisen\nja väkivaltaisen eron välillä. He olivat myöskin saaneet takaisin\nentisen hyvän omantuntonsa lakkauttamalla kohtaukset rakastettujensa\nkanssa ja rajoittamalla kirjevaihdon välttämättömimpään.\nJonkinlaiseksi korvaukseksi tästä nousivat he väliin aamu- tai\niltahetkinä vuorenkukkulalle, josta saattoi nähdä notariuksen talon\nLindenbergissä sekä samoin Soittolassa. Kummallakin riippui kapeassa\nrihmassa kiikari ja sinne ylös ehdittyään tutkivat he loistavin\nsilmin taivaanrannan sineä, joka vielä monin kerroin kaunisti heidän\nrakastettujensa siellä etäisyydessä häämöittävät kodit. Netti saattoi\nkiikarinsa avulla lukea akkunat Julianin talossa; sisko ei voinut\nsamaa Isidorin talossa, se kun siihen aikaan päivästä oli varjossa.\nSen sijaan näki hän Soittolasta kohoavan valkoisen savun sekä\nauringonsäteiden muodostaman juovakkeen kimmeltävän lammen pinnalla\nja puiden välissä.\n\n\"Kuinka ihanaa onkaan\", huudahti hän, \"voidessani päivätä sinulle\nkirjeen: 'Soittolassa, Vapunpäivänä!'\"\n\n\"'Lindenbergissä, 1 p. kesäk.' ei myöskään kuulu hullummalta!\" arveli\nNetti ja kiikaroitsi edelleen; \"kun te tulette meille kylään, niin\nsyömme me ylhäällä kulmahuoneessa, katsohan, tuo viimeinen akkuna\nvasemmalla, sieltä varmaankin näkee laajalti ympäristöön! Se on mitä\nhauskin pikku sali, on hän minulle kirjoittanut.\"\n\nMutta nyt odottivat he ensi sunnuntaita vielä suuremmalla ikävällä\nkuin millä he maaseudulle katselivat, ja niinpä se vanhemmille\nsaapuikin pikemmin kuin heille.\n\nRouva Salander oli sillä välin Martin kanssa keskustellessaan tullut\nsiihen surulliseen vakaumukseen, että jatkuvaan vastustukseen ei\nollut enää mitään järkevää perustetta; se tekisi vain nuo edessä\nolevat avioliitot maailman silmissä huomatummiksi, kun tytöt\nyksinkertaisesti livistäisivät tiehensä. Mutta hän ei aikonut olla\nläsnä uhrilampaan tavoin näkemässä noiden kavalain tyttärien riemua\nja hänelle koitunutta rangaistusta; sen vuoksi päätti hän sinä\npäivänä käyttää hyväkseen erästä kauan luvattua kyläretkeä maalle\nja siten poissaolollaan rangaista noita hänen mielipiteensä mukaan\npäättömästi hairahtuneita lapsiaan. Kun hän sentään oli miehelleen\nantanut myönnytyksen, että kosijat joka tapauksessa pyydettäisiin\npäivälliselle, piti hän itse huolta kunnollisen joskin kohtuullisen\naterian valmistamisesta ja kaikista mieluimmin häntä tässä toimessa\nauttoi Leena, joka asian onnellisen päätöksen kautta toivoi omista\nsynneistään täysin vapautuvansa. Hän palveli mielellään talossa eikä\nhalunnut sitä koskaan jättää.\n\nKun sunnuntaina aamupäivällä vaunut äitiä varten seisoivat jo talon\nedustalla, lausui hän vielä miehelleen ja tyttärilleen toivomuksen,\nettä jätettäisiin kihlajaisjuhlallisuudet sikseen, sillä siinähän ei\nolisi mitään järkeä, kun kihloihin oli kerta menty täysi-ikäisyyden\nperusteella ilman vanhempain myötävaikutusta.\n\nMolemmat iloissaan olevat neidit luopuivat mielellään\njuhlallisuudesta, jonka äiti itse selitti tarpeettomaksi, olivatpa he\nvielä iloisiakin, että hän täksi päivää meni pois, he kun tiesivät\nkaksosten kovin häntä kaiheksivan ja kun tuo tämänpäiväinen toimitus\nsiten kävisi helpommin laatuun.\n\nMartti Salander sitävastoin näki melkein surumielin vaimonsa\nmatkustavan pois, sillä häneen koski se jäykkä ankaruus, jota\nvaimonsa tässä asiassa osoitti; hän tiesi kuinka rehellinen hän\noli ja vapaa kaikesta ilkeydestä, ja sen vuoksi tunsi hän hänen\nkäytöksensä johdosta raskasta aavistelua tulevasta onnettomuudesta,\njohon hän ei voinut ottaa osaa, mutta joka kuitenkin oli otettava\nhuomioon.\n\nVähän aikaa rouva Salanderin lähdettyä ilmaantuivat veljekset Julian\nja Isidor, molemmat juhlapuvussa. Heidän mukanaan tuli huoneeseen\ntäysi päiväpaiste. Salanderia aivankuin häikäisivät tyttöjen kasvot:\nvaikka he eivät kertaakaan nauraneet, loistivat he sentään onnesta\nniin että hän toivoi äidinkin olevan tuota merkillistä ilmiötä\nnäkemässä.\n\nNeidit istuivat säädyllisesti vierashuoneen sohvalla, isä ja\nkosionuorukaiset tuoleilla, ja viimemainitut niin ujoina, että se\nnäytti synnynnäiseltä kunnon vaatimattomuudelta. Se johtui etupäässä\ntalonrouvan poissa-olosta. Kävelykeppinsä olivat he jättäneet oven\neteen, kuten maalaiset tekivät kansliaan tullessaan ja hattujaan\npitivät he kädessään, katsellen keskustelun alussa hämillään ympäri\nhuonetta.\n\nVihdoin ohjasi Salander puheen heidän käyntinsä tarkoitukseen; häntä\nmiellytti, että nuo niin reippaat ja nuorekkaat politikot saattoivat\nvakavana hetkenä sentään olla niin vaatimattomia, melkeinpä arkoja.\nItsestään selvää on, että heillä ei ollut enää paljoakaan sanottavana\nkaikesta mitä oli tapahtunut ja he tekivätkin sen lyhyesti ja\nluonnollisesti; herra suurpresidenttikään ei olisi siinä löytänyt\nmitään moitteen sijaa. Taasen katselivat he ympäri seiniä, Salanderin\npika-pikaa miettiessä vastaustaan. Tuo hyvinkalustettu huone\nkohotti nähtävästi kunnioituksen tunteita noissa tottumattomissa\nnuorukaisissa. Kaikki arvelut ja huomautukset tuosta tai tästä\nseikasta sekä kaikki kyselyt heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja\ntoiveistaan jätti Salander sikseen ja selitti, säilyttäen yhä vakavan\nkasvojenilmeen, että hän ja äiti eivät vastustaneet tyttöjen tahtoa,\nettä he toivoivat näiden liittojen j.n.e., jonka jälkeen hän lopetti\nlyhyeen ja kutsui notariuksia, jollei heillä ollut enää mitään\nsanottavaa, päivälliselle.\n\nHe ujostelivat yhä vielä niin etteivät he kertaakaan uskaltaneet\nsulhasmiesten tavoin lähestyä tyttöjä, jotka he kuitenkin niin hyvin\ntunsivat, ja näiden juhlallinen arvokkuus muuttui hämillään-oloksi,\nmikä taas heitä itseään melkein suututti, sillä he eivät tienneet,\nkuinka arvokkaiksi he yhtäkkiä olivat kaksosten silmissä käyneet.\nPannen sen uudella mielihyvän tunteella merkille sekä aikoen jättää\nkihlatut nyt yksikseen, otti isä lyhyet jäähyväiset, mennäkseen\nkonttoriin ja avatakseen saapuneet kirjeet.\n\nPäivällispöydässä notariukset hiukan norjenivat, ei kuitenkaan siihen\nmäärään että keskustelu olisi siitä höystynyt. Salander tahtoi puhua\npolitiikasta ja neuvoston keskusteluista, mutta he eivät näyttäneet\nsiihen halukkailta ja jättivät hänelle yksin sananvuoron, minkä hän\nmyöskin lopulta merkitsi vaatimattomuudeksi. Sitten ajatteli hän,\nettä Weidelichin vanhempia, jotka asuivat aivan lähellä, toki myöskin\nolisi lähenneltävä ja että alun siihen voisi parhaiten tehdä siten,\nettä hän nyt kehottaisi tyttöjä herrojen kanssa tekemään kävelyretken\nVarpuseen sekä esittäytymään tuleville appivanhemmilleen. Siten\nvapautuisi Maria rouva ensi askeleen ottamisesta; itse päätti hän\nkäydä heitä vastaan, kun he yksin ajurilla palaavat.\n\nJokainen hyväksyi mielellään hänen ehdotuksensa, tytöt sen vuoksi,\nettä he odottivat hyvää tästä kävelyretkestä, veljekset taas siitä\nsyystä, että heillä oli huono omatunto ja halusivat hyvittää\nvanhempiaan. Kolme istuntoa kuluneen viikon alussa oli nimittäin\nmennyt ohi heidän saamatta kertaakaan aikaa mennäkseen heitä ikävällä\nodottavain vanhempainsa luo, jotka eivät tienneet mitä heidän tuli\najatella, vuoroin lohduttaen itseään asiain tärkeydellä ja poikiensa\narvolla, vuoroin mielessään epäillen heidän lapsenrakkauttaan, mutta\ntodennäköisesti kummassakin suhteessa erehtyen. Myöskään he eivät\ntienneet mitään tämän kauniin sunnuntaipäivän tapahtumista. Veljekset\nolivat pitäneet aikeensa salassa, ettei äidin tori-rupattelujen takia\nmahdollisesti syntyisi mitään ikäviä kohtauksia.\n\nNiin istuivat nyt Jaakko Weidelich ja Amalia muori surullisiin\nmietteisiin vaipuneina penkillä talonsa edessä, kun he näkivät tietä\npitkin lähestyvän kaksi mustiinpuettua, korkeahattuista nuorta\nherraa, kummallakin kynkässään sievä, kukoistava ja hyvin puettu\nnuori nainen. Weidelichin vanhukset eivät olisi kuolemakseenkaan\nosanneet heitä pojikseen uskoa, ennenkuin he olivat saapuneet aivan\nluokse.\n\nNyt vihdoinkin tunsivat he oman verensä, heidän siinä lähestyessään\nhyvän viinin ja vieläkin paremman kosioseikkailun niin\nruusunloistaviksi huokumina kuin koskaan olla voi. Mutta kun päälle\npäätteeksi nuo kaksi Salanderin neitiä tulivat mainituiksi ja\nmorsiamina esitetyiksi, niin silloin he, vallankin äiti, unhoittivat\nkaiken surunsa ja mielihaikeansa pikemmin kuin mitä kynttilä\ntarvitsee sammuakseen. Melkeinpä hänen silmissään pimeni Salanderin\ntytöt, joista kummankin kappaleen sanottiin käyvän ainakin puolesta\nmiljoonasta! Nimittäin jollei heidän isänsä uudelleen tuhmuuksia tee!\nSillä kukapa vielä tänään voi häneen nähden niin varma olla. Mutta se\non nyt niin, että heillä on morsiamet ja heissä on miestä kylliksi\nniin hyvin puolen miljoonan kanssa kuin ilmankin.\n\nSellaisia ajatuksia liikkui tuon kunnon muorin mielessä, mutta\nääneen hän ei niitä ilmaissut, sillä heti oli hän juossut sisälle\nja somisteli suurimmassa kiireessä itseään minkä voi. Sillä aikaa\nvei ukko Weidelich arvokkaat vieraansa heidän maalaistapaansa,\npakoitti nuoret istumaan pöydän ympärille ja ettei hänen heti olisi\ntarvinnut puhelemaan ryhtyä, riensi hän kellariin, kädessään kiiltävä\nviinikannu.\n\nHänen siellä ollessaan tuli rouva juosten ja huudahti: \"Aivan\noikein, levähtäkää vain!\" mutta kiiruhti jälleen toisesta ovesta\nulos ajamaan, kuten hän sanoi, palvelustyttöä liikkeelle, että hän\nauttaisi häntä nopeasti valmistamaan torttuja, yksi vadillinen vain\nkahvin seuraksi, jota välttämättä oli keitettävä. Turhaan nuoret\nhänen peräänsä juosten huusivat, että hän heittäisi kaikki sikseen,\nettei heillä ollut nälkä eikä jano. Eihän toki sikseen, ja päivää\non vielä pitkälti eikä vielä mitään valmiina, huusi hän takaisin\nja mennä tepsutti edelleen. Hän tölmäsi yhteen miehensä kanssa,\njoka määrämittaisin askelin riensi huoneeseen kantaen täysinäistä\ntinakannua sekä maalattua lautasta, jolla oli suuri juustonkimpale,\nasetti ne pöydälle, johon hän lisäksi kantoi laseja ja meni jälleen\nulos sekä palasi hetkisen päästä mukanaan jättiläislautanen täynnä\nkinkunviipaleita. Sitten otti hän kaapista esille pienempiä, samoin\nkirjavilla neilikoilla koristettuja lautasia, veitsiä ja kahvelimia\nsekä toi lopuksi suuren talonpoikaisleivän, jonka hän leikkasi\nviipaleiksi. Kyökistäkin kuului jo tulen ritinää ja voin kärinää\npaistinpannussa.\n\n\"Ai, mitä sinä, isä, hommaatkaan?\" huudahti rouva Weidelich, joka\nvalkoisessa kyökkiesiliinassa ja punahohtavin kasvoin astui sisään,\n\"sehän olisi vasta myöhemmin kahvin jälkeen ollut paikallaan! Ja\nminne minä sitten laitoksineni joudun?\"\n\n\"Tuo vain mitä sinulla on, jahka valmiiksi saat!\" sanoi Jaakko\nWeidelich tyynesti, \"tarjotaan kaikki yhtä rintaa, niin sen\nrikkaammalta köyhyytemme näyttää. Sitä paitsi juomme minä ja\npoikavekarat mieluummin viinilasin kuin kahvia.\"\n\n\"Poikavekarat, niin! Tiedättekö te, senkin kelvottomat neuvosherrat,\nettä me tuon oivallisen kinkun olemme jo viime viikolla teitä varten\nkeittänet? Mutta te ette ole edes vilahdukselta näyttäytyneet, vaan\nantaneet meidän turhaan odottaa!\"\n\n\"Äiti ei saa sitä pahakseen ottaa!\" hyvittelivät pojat; \"me emme\nole enää omia miehiämme, vaan on yhteiskunnallisella asemallammekin\nvaatimuksensa meihin nähden. Asiat ja olosuhteet veivät meiltä\nensi kerralla ajan niin tarkoin, ettemme ennen poislähtöä voineet\nhetkeksikään irtautua. Toivottavasti ei toiste niin käy.\"\n\n\"Suokoon Jumala!\" sanoi äiti, \"mutta kylläpä tuo kyökissä hyöriminen\ntekee turkasenmoisen janon. Annahan, isä, puoli lasia viiniä ja\ntarjoa nuorikoillekin, koska sitä siinä kerta on!\"\n\nWeidelich kaatoi laseihin kirkasta, punertavaa viiniä.\n\n\"Terveydeksenne, hyvät neidit! Terveydeksesi, isä! Ja Isidor ja\nJulian!\"\n\nHän joi pohjaan yhdellä siemauksella, kuivasi esiliinalla suunsa ja\nnähtävästi virkistyneenä jatkoi: \"Ja kuinka on neitien vanhempain\nlaita? voiko mamma hyvin ja pappa myös?\"\n\n\"Kiitos kysymästä, isä ja äiti voivat kumpikin hyvin!\" sanoi\nNetti, \"saamme sanoa heiltä ystävälliset terveiset teille ja herra\nWeidelichille. He toivovat pian saavansa tilaisuuden itse tervehtiä\nsulhastemme arvoisia vanhempia!\"\n\n\"Nyt on aika sinunkin isänä sanoa sanasi\", töykkäsi muori iloisena\nmiestään, joka kihlaushistoriasta oli vain puolittain saanut tietää,\nmutta osasi yleensä kuitenkin panna asialle arvoa. Hän rykäsi\naluksi ja puhui sitten: \"Mitäpä minulla siihen on paljon sanottavaa\nmuuta kuin että se on kunniaksi minulle, tai meille, piti minun\nsanoa! Minä olen yksinkertainen maanviljelijä (pojat olivat hänelle\nopettanet tämän nimityksen, koska vanha nimitys _talonpoika_, joka\naina merkitsi _herran_ vastakohtaa, oli sopimaton kansanvaltaisessa\nmaassa) enkä osaa sanojani hyvin ja oppineesti sovittaa! Voin\nainoastaan toivottaa tervetulleiksi nämä ystävälliset neidit, jotka\nminua hyvin miellyttävät, enkä minä olisi koskaan osannut ajatella\nsaavani niin ylhäisiä miniöitä! Antakoon Herra siunauksensa heidän\nliitolleen!\"\n\n\"Minä olen sen jo aikoja sitten tehnyt!\" huudahti mamma Weidelich,\n\"ja se pitää! Kilistäkäämme sen päälle!\"\n\nHän joi toisen puolen lasistaan, mutta nosti tällä kertaa esiliinansa\nliikutettuna silmilleen, sillä olihan hyvä osa hänen toiveistaan ja\npyrkimyksistään toteutumassa. Hän riensi jälleen kyökkiin, ettei\nonnenhuumiossaan tehtäviään laiminlöisi; siellä kuultiin hänen\njauhavan kahvia, särkevän sokeria ja siinä välissä äänekkäästi\njuttelevan palvelustytön kanssa, joka tippaleipää paistinhaarukassa\npidellessään ei voinut kyllikseen tapausta ihmetellä.\n\nNuorten haluamaan kävelyretkeen ei jäänyt aikaa. Rouva ei tahtonut\ntuota odottamatonta kihlajaisjuhlallisuutta keskeyttää eikä sallia\nvoitonriemun raueta ja hän tartutti iloisuuden muihinkin, vallankin\nmolempiin morsiamiin, jotka lujalle uskollisuudelleen saivat täällä\nenemmän tunnustusta kuin omassa kodissaan ja iloitsivat siitä\nvilpittömästi. Laulettiinpa köörissä muutamia laulujakin. Talon eteen\nkokoontui uteliaita lapsia ja vanhan kaivon luona seisoi vaimoja\nnaapuristosta, jotka huhu oli siihen houkutellut ja jotka hekin\nkoettivat päästä osallisiksi morsiusparien näkemisestä.\n\nSe onnistuikin heille. Herrat notariukset eivät äitinsä pakoituksesta\nhuolimatta voineet yöksi jäädä, molemmilla kun oli huomisaamuksi\nlykkäytyneitä toimia; morsiamet taasen olivat lopulta iloisia\npäästessään kotimatkalle, ehtiäkseen vielä ennen äitiään kotiin.\n\nNiinpä näkivät kaivon luona olevat katsojat, vaimot ja lapset, äkkiä\npienen juhlakulkueen astuvan ovesta ulos ja liikkuvan kaksittain\nohitse, edellä morsiusparit ja perässä vanhemmat kuin jälkivartiona.\nMamma Weidelich halusi näyttää itseään ja sen vuoksi saatella jonkun\nmatkan vieraitaan.\n\n\"Katsokaahan!\" kuiskailivat katselijat, \"siinä ne tulevat! Tuossa\novat maakirjurit, tuhattulimmaista! Ja nuo siis ovat ne neidit, jotka\nkuuluvat olevan upporikkaita! Puhtoisia he ovat, herttaisen näköisiä\nnaikkosia! Ja vanhukset sitten, nehän loistavat kuin ruusut! Hyvää\niltaa rouva Weidelich, hyvää iltaa, herra Weidelich!\"\n\nMuori Weidelich viittoi kiitollisena vastaan, he kun niin sievästi\nheitä kohtaan käyttäysivät.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun tuo kaksoisliitto nyt kerran oli päätetty, ryhtyi toinen äiti,\nMaria Salander, tyttäriensä myötäjäisiä sen huolellisemmin ja\nanteliaammin valmistamaan. Ei ainoastaan kaikkia vaatetavaroita,\nvaan melkein koko talous piti heidän viedä mukanaan Soittolaan\nja Lindenbergiin. Martti, hänen miehensä, arveli kyllä, että\nVarpuslaisillekin olisi sentään suotava tilaisuutta siihen, mutta\nMaria rouva sanoi ennen kaikkea haluavansa, että ne olisivat hänen\nvarustamiaan esineitä, joiden keskellä lapset eläisivät, istuisivat\nja seisoisivat, nukkuisivat ja valvoisivat; eihän näet voinut tietää\nmitä hyvää siitäkin olisi. Olisi suurta etua siinä ilmenevästä\ntasasuhtaisemmasta ja yksinkertaisesta mausta; kun ei enää eletä\nhuonekalujen keskellä, joihin on vanhastaan isän kodissa totuttu,\nniin on koetettava edes uudet saada silmää miellyttäviksi.\n\n\"Herkeähän jo, eukkoseni!\" nauroi Salander, \"mistä sinun mieleesi\nsellaista tuleekin? Minusta nähden sinä lopulta käyt tieteelliseksi,\nja alat harrastaa irtaimisto-psykologiaa!\"\n\n\"Anna minun olla!\" sanoi hän, \"minä en kärsi leikkiä!\"\n\nSetti ja Netti antoivat mielelläänkin äidin pitää päänsä, saadakseen\nhänen pysymään hyvillä mielin; muistuttihan hän noissa puuhissaan\nmelkein nuorta tyttöä, jonka mieleen jonakin päivänä vielä kerran\njuolahtaa vanha nukkehuone, jolla hän sitten haaveksien alkaa\nleikkiä. Hän näytti siinä toimessaan siltä, ettei häntä sopinut\nhäiritä; jollei tahtonut hänen julkisena salaisuutena olevia huoliaan\nherättää.\n\nTytöillä oli sillä välin muita huolia: kysymys, ketä kaikkia\nolisi häihin kutsuttava, tuotti heille päänvaivaa. Että häät\nvietettäisiin yhteisesti, tuntui tähän tavallisuudesta poikkeavaan\nnaimisjuttuun nähden itsestään selvältä, se tuntui olevan kuin koko\nlemmenhistorian oikeutettu kruunaus ja kärsittyjen loukkausten\nhyvitys. Mutta nyt ei Salanderin perheellä ollut mitään laajaa\nystävä- eikä seurustelupiiriä, osaksi heidän vaiherikkaan elämänsä\nja osaksi myöskin Salanderin valtiollisten mielipiteiden takia.\nHyvinvoipia liikemiehiä ja sen semmoisia, jotka luopuvat entisestä\nvarovaisena pidetystä kannastaan sekä ryhtyvät taisteluun\nvaltiollisesti heränneiden joukkojen etupäässä, pitävät heidän\nsäätytoverinsa vähintäänkin omituisina ja epäluotettavina\nhulluttelijoina, jotka vakaantuneen valtiojärjestyksen tekevät\nmuka leikkikaluksi intohimoilleen; tämän takia käy aina lähempi\nseurustelu mahdottomaksi, joskin ulkonainen arvonanto tarpeellisten\nliikeasiain takia säilyykin. Näin kumminkin koetti Martti Salander\nanteeksipyynnellen omaisilleen selittää sitä pulaa, mikä esiintyi\nhäävierasten valikoimisessa. Tytöillä lisäksi ei ollut enää ketään\n\"intiimejä\" ystävättäriä. Asiain näin ollen mietiskeli isä jonkun\naikaa muodostaa häät jonkinlaiseksi vapaaksi kansanjuhlaksi sekä\nkutsua sinne joukon demokraateja naisväkineen, jotka yhdessä\nWeidelichiläisen lisän kanssa esittäisivät kauniin pienoiskuvan\nkansasta. Äiti osasi kuitenkin karkoittaa hänestä tämän ajatuksen\nja itsekin huomasi hän olevan sopimatonta muodostaa näitä häitä\npoliittiseksi puoluejuhlaksi arvaamattomine seurauksineen.\nTyttäretkin arastelivat panna julkisesti näytteille tuota taistellen\nsaavuttamaansa onnea.\n\nSitä kiihkeämmin toivoivat morsiamet veli Arnoldin tulevan häihin. He\nolivat yhdessä vanhempain kanssa kirjoittaneet hänelle Englantiin,\nsen jälkeen kuin hän oli kihlausilmoitukseen vastannut lyhyin\nonnentoivotuksin ilman mitään leikinlaskuja.\n\nTuohon nelikertaiseen kutsuun tuli vastaukseksi kirje isälle.\n\"Rakkahin isä!\" kirjoitti hän, \"teidän painava yhteisvaatimuksenne\ntulla häihin on tehnyt todella hyvää minun uskolliselle\nsalanderilaiselle pojan- ja veljensydämelleni, ja melkeinpä\nminua pahoittaa, täytyessäni kieltäytyä siitä huvista, johon\nniin mielelläni ottaisin osaa. Kenties pitävät siskot kovin\nepäkohteliaana, että minä täytymyksistäni näin omin päini päätän,\nmutta se on nyt niin, että minä en voi häiden takia täällä\noleskeluani yhtäkkiä keskeyttää, kun mahdollisesti ei sitten enää\ntulisi takaisin tänne palatuksi, kerta siellä ollessani. Äitimme,\njohon sydämeni erikoisemmin on kiintynyt, se olkoon sanottuna ilman\nmustasukkaisuutta herättämättä, ymmärtää minua kyllä!\n\n\"Rakkahin isä! Minun on Sinulle tunnustettava, etten minä täällä\njuridiikkaa harrastakaan, kuten puhe oli, vaan Englannin historiaa,\njonka yhteyteen tosin aina hiukan lakitiedettäkin punoutuu. Tiedän\nkyllä, ettei tarvitse matkustaa juuri niihin maihin, joiden historiaa\nyleensä tahtoo tutkia, mutta asianomaisessa maassa ja asianomaisen\nkansan keskuudessa eläen on tilaisuudessa saamaan havainto-opetusta,\njota ei ole halveksiminen.\n\n\"Minun on nyt siirryttävä siihen, mitä aion Sinulle ehdottaa ja\nmikä on juuri edellisen kanssa yhteydessä. Sinä olet tähän saakka\ntoivonut, että minä heti kotiin palattuani rupeaisin käytännölliseksi\nlakimieheksi ja samalla alkaisin ottaa osaa poliittiseen elämään.\nTämän minä suostumuksellasi ottaisin mielelläni hiukan toisin.\nLakitiedettä harrastaisin minä voimieni mukaan edelleenkin,\nmutta minä tunnen voimakkaan halun antautua historian opinnoihin\nenemmän kuin mitä tähän saakka on ollut laita, ja siihen nähden\nolen ajatellut seuraavasti. Varallisuutemme sallisi minun jonkun\naikaa elää kotona riippumattomana yksityistieteilijänä, jonka\nohessa minun sopisi, etten leipääni turhaan söisi, hoitaa jotakin\ntointa Sinun kauppaliikkeessäsi. Olenhan jo ennenkin monet tunnit\nkirjoittanut kanssasi pulpettisi ääressä. Jos siitä sitten noin\nvähitellen sukeutuisi mukiin menevä kauppias, niin eihän jonkunlainen\noppineisuus olisi hänelle miksikään vahingoksi ja kysymys liikkeesi\ntulevaisuudesta olisi samalla toistaiseksi jotenkuten ratkaistu.\nSiis: Nuori juristi työskentelee tarpeen ja tilaisuuden mukaan isänsä\nkauppahuoneessa ja harrastaa sen ohessa historiaa kotitarpeikseen,\nymmärtääkseen paremmin tulevaisuutta ja osatakseen sen laatua ja\nehtoja arvostella.\"\n\n\"Mitä pentelettä tämä on!\" keskeytti Martti Salander lukemisen,\nturhaan mietiskellen näiden lauseiden tarkoitusta. Mutta sitten\nluki hän edelleen: \"Mihinkä tämä tähtää? kysynet Sinä. Minä selitän\nsen heti. G:ssä ollessani seurustelin minä muutamain maanmiesteni\nkanssa, jotka hyvin mielellään keskustelivat kotimaan valtiollisista\nolosuhteista jaottivat viisaan pohdinnan alaisiksi sieltä saapuneet\ntiedot. Eräs heistä, joka on kotoisin X:n kanttonista sai vieraakseen\nkylpemään matkustaneen isänsä. Tämä vietti yhden illan poikansa ja\nmeidän seurassa, kuunnellen keskustelujamme, joihin me tuon vanhan\nherran itsensäkin pian kiedoimme. Kuullessaan meidän kiivaita ja\nmaltittomia arvostelujamme johtopäätöksineen, että tarvittaisiin\nvereksiä voimia, uutta lain-laatija polvea, joka vasta voisi\nvallitsevat epäkohdat poistaa, nauroi vanhus ja arveli, että\nhänen kokemustensa mukaan ei ole kysymystä niinkään vereksistä\nvoimista, joita sitäpaitsi jo tuon ihmisten keskenkin yleisen\nkiertokulun kautta lakkaamatta lisää virtailee, kuin päinvastoin\nennen saavutetun järkevämmästä ja uuraammasta muovailemisesta.\nHän kertoi nyt havainnollisesti, kuinka hän oli kolmannen kerran\nkokenut, että voimakkaan muutoksen jälkeen niiden miesten pojat,\njotka tuon muutoksen olivat aikaan saaneet ja jotka olivat\nparhaassa miehuuden ijässään, olivat vielä kouluissa ollessaan\nliittyneet yhteen ja sopineet tahtovansa asiat jotenkin aivan\ntoisin järjestää, jahka siihen tilaisuutta tulisi. Tietämättä\nmitä tuo ennen kuulumaton järjestys oikeastaan sitten oli oleva,\nolivat he jälkeenpäin todellakin pitäneet sanansa, ikäänkuin jos\nRütlin niityllä olisivat siitä valan vannoneet, ja kaiken aikansa\nsotkeneet ja häirinneet pyhänä pidettävää lainlaadintaa, kunnes\nsitten heidän omat jälkeläisensä vannoivat samanlaisen valan ja\nauttoivat tai ainakin koettivat suurella melulla heitä asemiltaan\npois auttaa. Tässä valossa katsottuna, arveli hän, on edistys vain\nsokeaa kiiruhtamista loppua kohti ja muistuttaa koppakuoriaista,\njoka juoksee pyöreän pöydänkannen yli ja reunalle saavuttuaan putoaa\nlattialle tai korkeintaan kiertää reunaa pitkin ympäri, jollei se\npidä parempana kääntyä ja palata takaisin, jolloin se vastakkaisella\npuolella tulee jälleen reunalle. On luonnonlaki, että kaikki elämä\ntulee sitä nopeammin loppuun eletyksi ja sammuu, kuta väsymättömämmin\nelämänsuoni pulputtaa. Sen vuoksi, lopetti hän leikillisesti, ei hän\nvoinut pitää juuri tarkoituksenmukaisena keinona elämän jatkamiseen\nsitä, että joku kansa itsessään ituina kätkeytyvät kehityksen\nlopputulokset ennen aikaansa kuoliaaksi ahdistaisi sekä samalla\nitsensäkin murhaisi.\n\n\"Jouduimme tästä vanhan herran nuhdesaarnasta kelpolailla hämillemme,\nmutta otimme sen arvonannolla vastaan; meidän täytyi myöntää siinä\nolevan totta, sillä olimmehan itsekin jo varhain samanlaista\nhuomanneet, ja me nauroimme hänen leikinlaskulleen.\n\n\"Jälestäpäin puhelin minä erään läheisemmän ystäväni kanssa useat\nkerrat tuosta samaisesta keskusteluaiheesta. Me harkitsimme tuon\nvanhuksen näkökannalta poliittisia päiväntapauksia, joita kotimaasta\nkuulimme. Lyhyesti, me päätimme lopulta olla, päinvastoin kuin\nnuo koulupoika-agitaattorit, näyttelemättä uutta sukupolvea, vaan\nhiljaisuudessa valmistautua kelvollisiksi kaikkien tapausten varalle\naikoina, jolloin voisi käydä tarpeelliseksi olla mukana ja löytää\npaikka itselleen. Yleensä, päätimme me, on tarpeellista ajatella\nyleisiä asioita, mutta ei muiden mukana suutaan soittaa.\n\n\"Paras isä! Siten on mielipiteeni, joista johtuu edellä esittämäni\nmenettelytapa, sikäli kuin sinä nyt ensinnäkin voit poikaasi siinä\nmuodossa kotona sietää. Veron, jonka jokainen koti on julkiselle\nelämälle velkaa, maksat sinä toiminnallasi toki yllinkyllin,\nniin että minä voin vielä hyvän aikaa Sinun esimerkkisi varjossa\nrauhallisesti itseäni kehitellä!\"\n\nMartti laski tuon laajan kirjeen avonaisena pulpetilleen, otti\nsen jälleen ylös, käänteli lehtiä ja sanoi: \"Mitä tämä nyt on?\nLeikkiäkö hän laskee vai tottako tämä on? Tuo hänen historia\njuttunsa nimittäin! Ja mikä se vanha herra on pöydällä juoksevine\nkoppakuoriaisineen, johon hän edistystä vertaa? Maltas, kunhan vain\n-- luulenpa melkein, että minä olen toimittanut maailmaan nuoren\ntieteilijän! Hän tietää minut edistysmieheksi ja ahdistelee minua\nkoppakuoriaisillaan! Se on vain tieteilevää arvostelua ja koko\njuttu tuosta vanhasta miehestä lopultakin vain keksittyä! Mutta\nsittenkin, siksi se on liian rehellistä ja vakavaa. Lopultakin,\njos hän tahtoo minua liiketoimissa avustaa, on se minulle vain\nmieleen. _Doctor juris_ sopii hänelle hyvin. Historia-tieteileminen\nkatoaa häneltä piankin poliittisessa elämässä, jahka hän mukaan\njoutuu. Tulevaisuuden laatu ja ehdot! Yhtä kuin kuunnella ruohon\nkasvavan! Tahtooko hän paistaa kääreissä olevia munia, pitäen\nlämpömittaria pannussa? Olkoon, kunhan hän vain tietää jotakin\nlakitieteestä, niin saa häneltä oppia yhtä ja toista, jota hän ei\nitse tule ajatelleeksikaan! Tuo hiljaiseksi yksityistieteilijäksi\nja kauppiaaksi rupeaminen, joista jälkimmäinen jää riippumaan siitä\ntuleeko hänestä sellaista vai ei, ei näytä sentään hullummalta,\nvallankin kun sen voi laittaa mukavalle kannalle! Totta puhuakseni\nmiellyttää tuuma minua yhä enemmän! Mitäs hän tässä vielä kirjoittaa?\nHän haluaisi vielä vuoden matkustella, jos se kävisi laatuun. Miksei?\nItse halusin myöskin nuorena ollessani oppiakseni matkustella.\nMyöhemminhän minun kyllä täytyi matkustella, jopa tarpeeksi\netäälläkin, mutta olen silti vastoinkäymisten takia tuskin mitään\nnähnyt ja kun on täytynyt vaimosta ja lapsista huolehtia!\"\n\nHän kertoi kirjeen sisällyksen naisille, jotka tulivat eri syistä\npahoilleen, tyttäret sen vuoksi ettei veli tullut häihin ja äiti\ntaas siksi, että hänen täytyi vielä edelleenkin olla ilman poikaansa\nja vallankin juuri nyt, jolloin hän menetti tyttärensä. Olla ilman\npoikaansa, joka ei vielä koskaan ollut hänelle huolta tuottanut!\nTämän tulevaisuudensuunnitelmat tai kuinka hänen tarkoitustensa\nselvittelyä, johon Martti heidän huomiotaan kiinnitti, oli\nnimitettävä, saivat hänet ylpeydestä iloitsemaan, niin arvokkaalta\nja vakavalta tuntui hänestä kaikki, mitä hän kirjoitti ja hän\nhyväksyi lopulta kaikki, yksin matkustuksenkin. Myöhemmin miehensä\nkanssa kahden jäätyään ei hän voinut olla jonkinmoisella kopeudella\nvertaamatta itseään vasta-anoppiinsa, ja tämän kaksosiin viitaten\nomaa poikaansa ylistämättä.\n\nSalander tuli oikein kateelliseksi hänen takiaan.\n\n\"Sinä olet hiukan aristokraatti\", sanoi hän, \"minä en käsitä,\nmiksi sinä et voi niitä ihmisiä sietää. Mutta varrohan loppuun;\nkuka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten! Kaksosista tulee vielä\ntanakka miespari ja he kiipeävät ylös, sillä aikaa kuin ehkä meidän\nArnoldimme omine oikkuineen jää ilmanaikaiseksi kamarilelliksi!\"\n\nHän otti kirjeen mukaansa konttoriin ja luki sen vielä kerran\nläpi. Jälleen koski häneen ja harmitti se vanhan herran\nedistys-koppakuoriainen; siitä johtui hänen ajatuksensa toiseen\nasiaan: hänkin olisi mielellään tahtonut Arnoldin häihin ja tähän\nasiaan tultuaan muutti hän taasen äkkiä mieltään juhlasta ja,\ntehdäkseen tieteelliselle jälkeläiselleen pikku kepposen, päätti hän\nsittenkin panna toimeen poliittisen kansanjuhlan, jotta hän siellä\nkaukana kuulisi, mitä kello on lyönyt.\n\nNeuvottelematta enää vaimonsa kanssa teki hän tulevien vävypoikiensa\nkanssa suunnitelman valmiiksi. Ajan hengen mukaisesti jätettiin\najeluita suunniteltaessa vaunut kokonaan huomioon ottamatta ja\nvalittiin rautatie kulkuvälineeksi. Kaupungista ja ympäristöltä\nkutsutut vieraat kokoontuvat asemalle, jossa morsiusparit\nvanhempineen heitä odottavat. Jokainen on sopivasti puettu kuin\nsunnuntairetkelle, mitään tanssiaislaahustimia ja hännystakkeja ei\nole kellään. Aseman ravintolasalissa nautitaan aamiaissoppa keskellä\nmatkustavan yleisön vilskettä -- kuva rauhattomasta elämästä. Sillä\nvälin on sentään pidetty huolta parhaimman ruokalajin tarjoamisesta\nrauhallisena väliaikana junien lähdettyä ja salien tyhjettyä. Sitten\nvie ylimääräinen juna häävieraat paikkaan, jossa vihkiminen tapahtuu;\nse on melkoinen kylä hyvine ravintoloineen, melkein keskivälillä\nkaupungista, Lindenbergistä ja Soittolasta katsoen. Kaksi pientä\nlaulukuntaa, jotka ovat kootut morsiusparien molemminpuolisista\nystävistä ja puoluelaisista, ottavat vastaan vieraat ja, etupäässään\nvankka nostoväen soittokunta, saattaa heidät kirkkoon, missä\nhengellinen demokraatti toimittaa saarnan ja vihkimisen. Sitten\nmennään hääpäivälliselle, jota varten, kauniin sään sattuessa on\npöydät katettu pääravintolan puutarhaan, siis ulkoilmaan, ja tänne on\nkutsuttu joukko kaukaisempia vieraita maaseuduilta, niiden joukossa\npuheidenpitoon kykeneviäkin.\n\nPieni juhlanäytäntö keskeyttää aterian ja laulun. Allegoriset\nkuviot esittävät, nuorten suurneuvosten eri puolueasemiin viitaten,\naselevon sopimista ja päättämistä demokraattien ja vanhaliberaalien\nvälillä, merkiten samalla häissä olevien puolueiden kaksinkerroin\nläheistä sukulaistumista, mikä taas puolestaan julistetaan kauniiksi\nesikuvaksi maan puolueiden jälleen yhtymisestä ja niin edespäin.\nJahka sitten, kuten odottaa sopii, katsomaan kerääntynyt väestö,\njota muutoin on ystävällisesti kestitettävä, on vierasten kanssa\nmuodostanut kokonaisen kansankokouksen, astuvat puhujat esiin ja\nkäyttäen tavallisten maljapuheiden jaksoa hyväkseen selvittelevät\nniitä kansan itsetietoisuutta kohottavia seikkoja, jotka kohoavat\nkorkeimmilleen vapaasta perheestä juurensa juontavan vapaan valtion\nkorkeimmissa siveellisissä periaatteissa.\n\nTanssia ei toistaiseksi otettu lukuun vaan kyllä musiikki, jonka\nsäestyksellä yön tullen tulisoihtujen valossa miehissä laulettaisiin\nmuutamia kansallis- ja vapauslauluja niin että se kauemmaskin\nkuuluisi. Kun Salander oli juhlapaikalla sopinut ohjelmasta\nWeidelichin poikain kanssa jotka aluksi olivat siitä ihmeissään\nmutta perästäpäin kovin hyvillään sekä lopuksi huomauttanut\nolevan itsestään selvää että hän tuuman alkuunpanijana ottaa\nkaikki kustannukset osalleen, palasi hän hyvillä mielin takaisin\nMünsterburgiin.\n\n\"No nyt, Arnold mestari, joka tahdot kuulla ruohon kasvavan\"\nmyhäili hän itsekseen, \"jospa sinä nyt tulisit sisariesi häihin,\nniin saisitpa nähdä jotakin, ja vallankin kuulla, sanon minä, tai\nkumpaakin samalla haavaa! Saisitpa oppia, ettei tämä maa vielä ole\npyöreä pöydänkansi, jolla koppakuoriaiset sinne tänne juoksentelevat!\nSe hänen vanha herransa lieneekin ajatellut rapua, jolla ei juuri\ntapaa olla mitään silmiä häntäpäässään, kun se edistyksen tietään\nkulkee!\"\n\nIloisena selitti hän vaimolleen ja tyttärilleen juhlasuunnitelmaa.\nHänen ihmeekseen pysyi rouva kokonaan tyynenä eikä näyttänyt mitään\ntyytymättömyyden oireita.\n\n\"Olen iloinen\", sanoi hän, \"ettet sinä enää tee mitään\nvastaväitteitä. Saat nähdä että siitä tulee onnistunut hääjuhla,\njollaista ei joka päivä olekaan nähtävänä!\"\n\nTyttärien vuoksi vältteliäästi hymyillen vastasi rouva: \"Niin,\njuuri tuossa kertoessasi esiintyi asia minulle toisessa valossa;\nuskon nyt, että tämä eriskummallinen häiden vietto siirtää niiden\ntavallisuudesta poikkeavan esihistorian taka-alalle tai saa kenties\nkokonaankin unohtumaan!\"\n\n\"Todellakin! Kas vain kuinka sinä olet älykäs! Sitä minä en ole\nkertaakaan ajatellut!\"\n\n\"Sitäpaitsi minä muutoinkin olen vähän paremmalla mielellä tähän\nasiaan nähden. Olen näet tänään myötäjäisseikkain takia ollut\nylhäällä Varpusessa, jossa tapasin rouva Weidelichin suurissa\narkipuuhissaan, jonka vuoksi minun täytyi hetkisen odottaa ja\nkatsella päältä. Minua miellytti, ettei hän lainkaan sievistellyt.\nJa sitten sai minut vallan hyville mielin se vanttera ahkeruus,\njolla hän tehtävänsä toimitti ja työtä johti, väsymättä ja\ntarkkuudella. Hän piti kaikkea silmällä, kävi kaikkeen käsiksi ja\npiti samalla kertaa huolta pesijättäristä ja silittäjistä. Miestä\nminä myöskin puhuttelin ja rehellisessä vaatimattomuudessaan sekä\nlevollisuudessaan miellytti hän minua vieläkin enemmän kuin rouva.\nHänkään ei näytä koskaan olevan joutilaana, niin määrämittaisesti\nkuin hän liikkuukin. No niin, arvelin minä, jolleivät omenat kauas\npuusta putoa, niin eihän tässä voine kovinkaan huonosti olla laita!\"\n\n\"Kuuletteko, lapset, eikö se ilahuta teitä?\" puheli Salander tytöille.\n\n\"Mikä niin?\" sanoivat he havahtuen synkistä mietteistään, joihin\nvajonneina he eivät lainkaan olleet kuulleet vanhempain keskustelua.\nOlivatpa heidän silmänsäkin kyynelissä.\n\nVähitellen kävi selville, mistä heidän mielipahansa aiheutui:\nettei nimittäin aamiaista heidän kunniapäivänään syötäisi jossakin\nparemmassa ravintolassa, vaan rautatieasemalla, kauppamatkustajain ja\ntöllistelevien englannittarien keskellä. Heitä suretti, ettei tulisi\nmitään vaunuja, ei edes heillekään, vaikka köyhinkin piikatyttö ajoi\nvaunuissa kirkkoon. Että heidän pitäisi morsiuspuvussa ja hunnussa,\nmyrttiseppeleet päässä, jalkaisin ja kenties sateenvarjo kädessä\nmarssia asemalle taikka sitten, kuten vieraille oli määrätty, kävellä\npuettuina kuin Rigille matkustavat, -- se pahoitti heitä kovin.\n\n\"Merkillistä! Teidän sulhasenne ottivat juuri saman aatteen ilolla\nvastaan ja aikovat siten tulla tunnetuiksi! Vieläpä tuumivat he\nteetättää liinakankaasta valkoiset kesävaatteet ja pitää päässään\nolkihatut!\" kertoi isä.\n\n\"Niinkö, tekevätkö he sillä lailla? Silloin me yksinkertaisesti\npysymme poissa!\" sanoi Setti; \"emme ole sitä varten niin kauan\nodottaneet ja kestäneet, että häistämme saisimme naamiaishuvit\nvalmistaa!\"\n\n\"Ei, sitä emme tee!\" vahvisti Netti; \"on meilläkin siihen jotain\nsanomista!\"\n\nÄiti selvitti riidan.\n\n\"Tarkoin punniten heillä on oikein, mitä juhlan tähän osaan\ntulee\", sanoi hän, \"olisihan se nyt sentään vähän kummallista\nrautatieasemalla ja sopivampihan hyvässä hotellissa olisi kyökkikin.\nJalkaisin tarpominenkaan ei oikeastaan olisi mukavaa, siksi on\nkaupunkimme liian väkirikas; tuhansia lapsia juoksentelisi edellä ja\njälessä. Emmekähän voisi panna alttiiksi tyttöjen morsiuspukujakaan,\njoita he vain kerran elämässään kantavat, ja niin ovat vaunut\nedeltäpäin tilattavat ja samallapa täytyisi meillä olla vaunut koko\nseurueen varalle! Kuinka sitten siellä ulkona kylässä menetellään, se\nriippukoon teidän ohjelmastanne, tämä puolihan se pääasia onkin.\"\n\n\"Hyvä, minä mukaudun!\" ratkaisi Salander asian. \"Mutta silloin\nsyödään eine Neljän Tuulen suuressa salissa ja ajetaan sinne sekä\nsieltä asemalle sadassa tai vaikkapa useammissakin vaunuissa! Neljän\nTuulen ravintolan haluaisin sen vuoksi, että sen huoneustolla on\njonkinlainen poliittinen sivumaku.\"\n\nRouva Salander silmäili miestään, samalla kuin hänen suunsa\nhuomaamatta värähti ja silmissä näkyi, kenties ensikerran, epäillen\nkysyvä ilme.\n\nKaikkien valmistusten jälkeen saapui vihdoinkin tuo päivä. Keskellä\nkesäkuuta se oli ja taivas oli pilvetön. Salanderin talosta ajoivat\nkahdet vaunut, joissa istuivat morsiusparit vanhempineen, Neljään\nTuuleen, samalla kuin sinne saapui joukko toisiakin ajoneuvoja,\njoissa ajoi nelisenkymmentä henkilöä miehiä ja naisia. Sulhasia\nja appiukkoja lukuunottamatta esiintyivät melkein kaikki miehet\nmukavissa, kaiken värisissä ja muotisissa puvuissa. Ainoastaan herra\nMöni Wighart, joka oli kenties ainoa demokraatteihin kuulumaton\nvieras, tuli mustiin puettuna. Hän äänesti aina liberaalein kanssa,\nmutta oli toisinaan iloinen saadessaan korvapuustin, koska hän oli\nsen jo edeltäpäin sanonut, eikä yleensä laskenut asioita kovin paljon\nsydämelleen. Tänään oli hän erittäin jännityksissään hääjuhlaan\nnähden, joka oli jo edeltäpäin antanut puheenaihetta, ja oli hän\nvanhan ystävänsä kutsun ottanut kiitollisuudella vastaan.\n\nKaikki seurueeseen kuuluvat naiset tulivat hääpukuihin puettuina,\nkäherretyin hiuksin, kukilla ja muilla koristeilla varustettuina,\naina ijän, maun ja varojen mukaan. Ja tämä kaikki ilman mitään\nsopimusta; jokainen teki miten halusi ja kaikki olivat halunneet\nsamaa, huolimatta miesten kehoituksista, jotka noudattivat Salanderin\nehdotusta. He iloitsivat nyt kaksinkertaisesti, kokoontuessaan\nhartaalla uteliaisuudella morsianten ympärille ja ihmetellessään\nnäiden romanttisen komeata ulkoasua, jota he sanoivat kerrassaan\ntaikamaiseksi, ja heille kun muka oli koetettu uskotella, että\nmorsiametkin esiintyisivät tavallisissa sunnuntaipukimissaan.\n\nSetti ja Netti tunsivat suurta ujoutta sillä ei vielä koskaan ollut\nMünsterburgissa ollut häitä, joissa morsian häävierasten joukossa\nnäki niin vähän tuttuja kasvoja.\n\nSillä välin synnytti kuitenkin hyvä aamiainen ja auringonpaisteinen\npäivä tuttavallisemman mielialan, ja kun seurue asemahallisa nousi\nylimääräiseen junaan, oli hilpeys jo kutakuinkin yleinen. Yhdessä\ntunnissa oltiin perillä. Asemalla soitti junan pysähtyessä ja\nvierasten ulosastuessa kahdeksan harjaantunutta soittajaa kauniin\nmarssin, odotussalissa tervehtivät maaseudulta kokoontuneet vieraat\ntulijoita ja järjestyivät näiden kanssa kirkkoon menoa varten. Ulos\nastuttaessa kääntyivät soittajat ja johtivat viipymättä kulkueen\nhelisevin soitoin temppeliin. Se osa väkeä, joka ei vielä ollut\nsiellä sisällä istumassa, varsinkin nuoriso, juoksi lähelle ja\nparveili tiheänä joukkona noiden merkillisten kaksosveljesten ja\nnoiden koristeltujen, yhtä merkillisten morsianten kohdalla.\n\nTäydessä kirkossa oli parvekkeella itse asiassa kaksikin joukkoa\nlaulajia, joita kumpaakin johti yksi koulumestari, kädessä keltaisen\nvärinen sävelenantaja, joka sai samalla olla tahtipuikkona. Tahdista\nei laajemmassa merkityksessä sentään voinut puhua, sillä sen sijaan\nettä olisivat muodostaneet yhden köörin, lauloivat he aivankuin\ntoistensa kilvalla tunnettua pintschgauilaista pyhiinvaelluslaulua.\nKuitenkin he noiden kahden sävelenantajan heiluessa lauloivat\nyhteisesti ja aivan säännöllisesti muutaman kirkkolaulun, ja\nhävisivät heidän äänensä seurakunnan voimalliseen lauluun.\n\nKirkkoherra luki tämän jälkeen itse sepittämänsä rukouksen, joka ei\nloukannut paremmin kirkollista mieltä kuin vapaata ajatteluakaan,\nsekä piti kauniin saarnan tai oikeammin uskonnollisen puheen\njuhlatilaisuuden johdosta, selitellen sitä useammilta puolin sekä\njohtuen vertaukseen, joka miellytti kaikkia ja jota jokainen sanoi\nmieltä ylentäväksi.\n\nLopussa esittivät laulajat oivallisen sävellyksen Uhlandin\n\"Morsiuslaulusta\", joka kävi heille hieman vaikeammaksi kuin\nalussa esitetty kirkkolaulu, heidän kun täytyi nyt laulaa ilman\nseurakunnan apua eivätkä nuo keltaiset tahtipuikot liikkeissään\naivan tarkoin toisiaan noudattaneet. Myöskin oli tuon tämänpäiväisen\nerikoistapauksen takia arveltu soveliaaksi tehdä muuan pieni muutos\ntekstiin. Laulun alku:\n\n    Tätä taloa kiitän ja siunailen,\n    jok' on vastahan ottanut morsiamen,\n    se kukkana kukoistakohon;\n\nlaulettiin:\n\n    Tätä taloa kiittäen siunatkaa,\n    kaks' morsianta mi luokseen saa j.n.e.\n\nja säkeen: \"Hääkammiosta nyt tähtönen käy\" sijasta laulettiin:\n\"Hääkammiosta kaks tähteä käy.\"\n\nMutta kukaan ei huomannut tuota tarpeetonta runon tärvelemistä ja\npienet tahti- ynnä sointuhäiriöt saivat kärsivällisiä kuulijoita.\nOllen tyytyväinen hyvään tahtoonkin, jos sitä on, katsoo kansa\nkankeaakin taiteenharjoitusta mieluummin kuin aristokraattista\nmenoa ja on kaikkia kerroksiaan myöten valmis innokkaasti\ndemokratiseeraamaan sen mitä sen piiriin tulee. Niin suunnilleen\nlausui Martti Salander vaimolleen, kun tämä vähän myöhemmin istui\nhänen rinnallaan pöydässä sekä huomautti hänestä tuntuneen, että\nlaulajat olivat tuntuvasti väärin laulaneet.\n\n\"Ja kansa on oikeassa!\" lopetti Martti.\n\n\"Miksi oikeassa? Aikasemmin, siitä on jo tosin kauan, ajattelit sinä\ntoisin, silloin näet kun Wohlwend lauloi ja deklameerasi niin väärin!\"\n\n\"Hm! Niin, tahtoo sanoa -- se on kokonaan toinen asia! Hän teki sen\nsivistyneessä maailmassa, keskellä hyvin harjoitettua väkeä, jota hän\nhäiritsi. Täällä hän ei olisi kenenkään iloa turmellut.\"\n\nMutta Maria rouvapa ei vielä hellittänytkään miestään tuosta heidän\nhiljaisesta kiistastaan.\n\n\"Mutta minusta sentään väkisinkin näyttää olevan hiukan väärin,\nettei tuota kunnon kansaa siinäkin suhteessa valisteta. Mitä heidän\ntarvitsee sitten laulaa niin vaikeita kappaleita, joita eivät pysty\nkunnolla suorittamaan? Minusta tuntuu, että joka kerta hutiloi\nyhdessä asiassa, tottuu siihen kaikissa muissakin eikä hänelle\nlopulta saa enää missään sanoa totuutta, hän yksinkertaisesti ei\nkärsi sitä!\"\n\nMartti oli hetkisen vaiti ja mietti, silmäillen viinilasia, jota\nhän piti kädessään. Sitten kilautti hän sitä hiljaa vaimonsa lasiin\nja sanoi: \"Juo terveydeksesi, Maria! Sinun on pidettävä ensimäinen\nmaljapuhe näissä häissä, kaikessa hiljaisuudessa nimittäin! Ja\npankaamme nyt asia alkuun!\"\n\nMaria rouva joi heti tavallista paremman siemauksen ja sen mukana\nhävisi yksi noita aurinkoisia tai hopeankirkkaita ilmeitä joita\nihmisen silmissä tuolloin tällöin välkähtää, mutta jotka ajan\nvieriessä käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun ihmislapsi tuulissa ja\ntuiskuissa huomaamatta muuttuu, niin että viisaista tulee vähemmän\nviisaita, vähemmän viisaista narreja ja narreista usein vielä ennen\nkuolemaansa roistoja.\n\nKun vastapäätä istuva mamma Weidelich huomasi tuon Salanderin\naviosten salakähmäisen kilistyksen, nosti hänkin lasinsa ylös\nja huudahti iloisesti: \"Tulimmaista, eikö tässä muut saa mukana\nollakaan?\" Nämä kilistivät hänen kanssaan, ukko Weidelich kurotti\nhänkin lasiaan ja siitä levisi lasien kilinä yli koko pöydän ja\nsitten järjestään kaikkien pöytien yli kuin hätäkellon soitto, ilman\nettä oltiin selvillä kuinka se syntyi ja mitä se merkitsi; ja kun\nmitään varmuutta ei voitu saada, nauroivat kaikki tuota päätöntä\nkilinää.\n\nKun ateria oli vasta juuri alkanut ja Salander pelkäsi, että\njoku alkaisi liian aikaisin puhua sekä häiritsisi vieraita,\nkeskeyttäisi tarjoilun ja ruuat jäähdyttäisi, kehoitti hän soittajia\npuhaltamaan ja sitä menoa ahkerasti jatkamaan. Sitä tekivätkin nuo\nvanhat sotatorvensoittajat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.\nReipasten sotilasmarssien asemasta esittivät he yhden omia\nkonserttikappaleitaan, joilla he tavallisesti loistivat, nimittäin\npienemmille torvisoittokunnille sovitetun alkusoiton oopperaan\n\"Wilhelm Tell.\" Rehellisesti ponnistellen, mitä levollisimmalla\nhitaudella ja Jumalaan turvaten saivat he varovaisesti luovineeksi\nvaikeuksien meren yli, niin että pöytien ympärillä istuvat\nvierasryhmät eivät häiriytyneet paremmin syöntipuuhissaan kuin\nkeskustelunhyminässäänkään ja että he lopussa, sillä loppunsahan se\noli tälläkin puuhalla, palkitsivat jyrisevällä hyvähuudolla noita\nkahdeksaa tunnontarkkaa miestä. Kiitollisina kajahuttivat he lyhyen\npaussin pidettyään ilmoille uljaasti räikkyvän marssin sekä vähän\njälkeen muutaman suositun kansanlaulun, mutta sitten valuttivat\nhe nopeasti veden torvistaan ja laskeusivat toistensa kantapäillä\ntungeksien alas soittolavalta sekä riensivät nurkkaan, jossa oli\nheillekin pöytä katettuna.\n\nKun juuri uusia ruokalajeja odotettaessa vaihdettiin lautasia, käytti\nkirkkoherra hetkeä hyväkseen, pitääkseen ensimäisen maljapuheen\nmorsiuspareille ja heidän vanhemmilleen. Hän löi veitsenhamaralla\nlujasti lasin kylkeen, silmäsi käskevästi ympärilleen, kunnes\nhiljaa-huutojen avustamana sai lautasten kalinan vaikenemaan, sekä\nkorotti sitten kauas kaikuvan äänensä. Hänen maljapuheensa muodosti\ntäydennyksen äsken pidetylle saarnalle. Ensin kuvaili hän noiden\njuuri vihittyjen nuorukaisten vanhempainkotia, sanoi sanansa tuosta\nrehellisestä maamiehestä, joka yhdessä väsymättömän emäntänsä kanssa\non uurastautunut sievoseen varallisuuteen, ja mitä tarkoitusta\nvarten? Ainoastaan saattaakseen tuon kukoistavan poikaparin, jonka\nkaikkivaltias Jumala on heille kristillisessä avioliitossa rikkaasta\nkädestään lahjoittanut, osalliseksi koulujen siunauksesta samalla\nväsymättömällä uhraavaisuudella, jolla kansamme ne on perustanut\nja yllä pitää kaikissa myrskyissä! Ja mihin tämä siunaus on nyt\njohtanut? Siitä on tässä ijäti muistettava esimerkki! Kansa on nämä\ntuskin miehen ikään päässeet nuorukaiset -- niin, nuorukaiset sanon\nminä! kutsunut tärkeisiin virkoihin, joiden uskollinen hoito on niin\näärettömän tärkeä kansan taloudelle! Eikä siinä vielä kaikki. Kansa\non samalla lähettänyt heidät maamme korkeimpaan virastoon, jonka\nyläpuolella on ainoastaan kansa kokonaisuudessaan ja Jumala ja joka\nei mitään muuta pelkää, -- kunnia, joka toista niin vaatimatonta\nkotia toiste tuskin kohdannee! Katsokaa tuonne, jossa he istuvat\nrinnatusten, vanhemmat ja pojat, kaikessa arvossaan aivankuin se ei\nheitä lainkaan liikuttaisi!\n\nNämä tähtäsivät päätään kääntämättä puhujaan, samalla kuin kaikki\nkatsoivat heihin ja huusivat hyväksymistään. Vasta nyt käänsi isä\nkatseensa ja silmäili hämillään alas eteensä. Äiti kuivasi silmiään,\njoista vuoti kyyneleitä, ja pani sitten kätensä ristiin. Morsiantensa\nrinnalla istuvat pojat kumarsivat keveästi hyvä-huutajille ja\npuhujalle, joka jatkoi: \"Jos käännymme morsianten perhettä\ntarkastelemaan, niin mitä näemme siellä? Myöskin kansasta kohonneen\nmiehen, joka ahkeruutensa ja ymmärtäväisyytensä avulla on eteenpäin\nmennyt ja kaikkien kohtaloniskujen uhallakin uudelleen noussut,\nnoussut entistä ylemmäs. Kaukaisessa maailmanosassa olemassaolostaan\nkamppaillen, palaa hän yhä uudelleen oikeutetun voitonsaaliin kanssa\ntakaisin omaistensa luo, lastensa luo, joita hänelle kasvattaa\npuoliso, jalon naisellisuuden perikuva. Arvossa pidettynä kauppiaana\non hän nyt rikas mies, suuri suurten joukossa. Mitä tekee hän?\nRakentaako itselleen palatseja ja huviloita? Ajeleeko hän vaunuissa,\npitääkö hevosia kuin muut kaltaisensa? Ei, hänellä on kauniimmat\nilonaiheet! Hänen nuoruutensa ihanteet ne ovat, joita kohti hän\nkulkee, yhä etemmäs ja etemmäs, nyt kuten ennenkin; niistä hän pitää\nkiinni, niitä hän ajattelee valveella ja maatessa, niiden hyväksi\nhän työskentelee, elää ja häärii! Ja mitä ja missä ne ihanteet\nsitten ovat? Sinua, kansa, ne tarkoittavat, sinun menestyksesi,\nkehityksesi, oikeutesi ja vapautesi ovat ne, joille hän yksinomaan\nomistaa sen ajan ja työn, minkä hän liiketoimiltaan voi ryöstää.\nJa mitä pyytää hän palkkioksi? Tunnustustako? Kunniavirkojako?\nArvonimiä ja -asteitako? Ei minun tietääkseni, ystävät! Tuossa istuu\nhän keskellämme kunnioitettavan puolisonsa kanssa vaatimattomana\nkuin halvin joukosta, tarjoten parhaimpansa kansalle, antaen sen\nedustajille, noille nuorekkaille pojille rakastettavat tyttärensä!\nPaljon merkitsevät häät! Onko hän tahtonut niitä viettää kukilla\nkaunistetussa ja matoilla varustetussa tuomiokirkossa, pääkaupungin\nloisteliaissa saleissa? Tänne maaseudullemme on hän ne järjestänyt;\nvanha kyläkirkkomme, tämä viheriä nurmikko ja näiden hedelmäpuiden\nvarjostot ovat se näyttämö, jonka hän valitsi, siten viettääkseen\ntämän juhlan suorastaan kansan keskellä, lähellä sen sydäntä. Siinä\non hänen onnensa ja siinä on näiden uusien perheidenkin onni oleva,\nsillä kirkkaammat tähdet eivät heidän kattojensa yllä voisi säteillä\nkuin mitä ovat ystävämme Martti Salanderin ihanteet! Katsokaa tuolla\nnoita rakastettavia morsiamia hunnuissaan ja myrttiseppelissään ja\nkatsokaa noita jaloja vanhempia sekä auttakaa minua nyt kohottamaan\nmitä innokkain eläköön-huuto onnen-, terveyden- ja siunauksen\ntoivotuksineen noille nelikertaisessa liitossa oleville ystävillemme!\"\n\nEläköön-huutojen jymistessä ja lasien kilistessä olivat soittajat\nkokoontuneet ja esittivät nyt erään poliittisissa ja muissa\njulkisissa tilaisuuksissa tavallisen isänmaanlaulun. Pappi, jolla\noli kädessään isännältä hankkimansa ampujain kilpapokaali, tunkeusi\nlavalta laskeuduttuaan pöydän päähän, jossa juhlan esineet istuivat\nja jossa hänenkin paikkansa oli.\n\nSalander sanoi juuri vaimolleen, joka oli käynyt tulipunaiseksi\nja istui siinä ylös katsomatta, että kirkkoherra oli tehnyt\nmahdottomaksi sen puheen, jonka hän oli aikonut nyt pitää. Kaikki\nnäkökohdat sanoi hän itseltään tuon rajun mairittelun takia menneen\nnurin. Mutta siinä keskeytti hänet kirkkoherra, joka pokaalineen\nkiersi juuri luo. Salander vaikeni ja kilisti hänen kanssaan.\n\n\"Kiitän sydämellisesti hyvästä tarkoituksesta\", sanoi hän, pudistaen\ntämän kättä.\n\n\"Kuinka niin hyvästä tarkoituksesta? Olenko minä ehkä valehdellut?\"\nvastasi tämä äänellä, jota sellaiset luonteet tuollaisissa\nodottamattomissa tapauksissa käyttävät ja joka muistuttaa ruuvin\nvääntämistä.\n\nAskelta etempänä Maria rouvan kanssa kilistäessään sanoi hän:\n\"Kuinkas teidän laitanne on, arvoisa rouva, ettekö tekään ole\ntyytyväinen puheeseen?\"\n\n\"Päinvastoin, enemmänkin kuin tyytyväinen, herra kirkkoherra\",\nvastasi hän, \"minä kiitänkin teitä vain siitä, mikä todella minua\nkoski!\"\n\n\"Sitä en voi niin tarkoin mitata, mitä te mahdollisesti itseänne\nkoskevaksi ajattelette ja oletan sen vuoksi teidän kiittävän minua\nkaikesta mitä sanoin. Kansanpuhujan täytyy aina tarjota kokonaista,\njoka on niin sanoakseni taiteellisesti pyöristettyä. Joka vaaraan\nantautuu, hukkuu siinä, sitä te ette saa unohtaa!\"\n\n\"Emmehän riitele, herra kirkkoherra! Terveydeksenne!\"\n\nSillä tuntui hän katkaisevan keskustelun ja kirkkoherra astui\narvokkaana pöydän yläpään ympäri toisten appivanhempain luo.\n\nJaakko Weidelich ei ilmaissut mitään, kun hän hänen kanssaan kilisti,\nmuuta kuin että hän kiitti kunniasta, jonka jälkeen hengellinen herra\nkääntyi Amalia rouvaan: \"Ja kuinka te olette puheeseeni tyytyväinen,\nrouva Weidelich, osasinko teihin nähden oikeaan?\"\n\n\"Kauniisti te sen suorititte, kirkkoherra; jospa sitä osaisi\nsillä tavoin puhua! Sen täytyy toki -- tuhannen väki vieläkin\nkerran -- olla jotain kaunista, kun voi ihmisille sellaisen ilon\nvalmistaa! Eihän sillä nähkääs minuun nähden ole väliä, minähän olen\nyksinkertainen eukko, mutta poikien vuoksi minua kuitenkin ilahuttaa\nsaada sellaista kokea! Eläköön! teillekin, herra kirkkoherra! Minä\nkiitän teitä tuhansin kerroin!\"\n\nKirkkoherra katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.\nTyytyväisyydestä ja tänään runsaammin ottamistaan viiniryypyistä\nloisti Amalia Weidelich kuin ruusu, jonka läpi aurinko himmertää,\nja istui siinä kuin maaherratar. Salanderin tyttärien neuvosta oli\nhän käynyt kähertäjässä ja tällä panettanut parempaan järjestykseen\nyhä vielä ruskeat hiuksensa sekä rikastuttanut niitä hiukan\npitsilaitteilla. Ihka uudella tummalla silkkipuvulla komeilivat\nkello ja ketjut ynnä solki, joka sisälsi kaksosista poikasina otetut\nvalokuvat porsliinille valmistettuina.\n\nHän oli noussut seisomaan ja kun kirkkoherra maljoineen juuri\nlähestyi morsiuspareja, meni hän innostuksessaan lasi kädessä mukana,\nsaadakseen hänkin heidän kanssaan kilistää ja kysyä, kuinka he voivat\nja viihtyivät.\n\n\"Hyvin!\" sanoivat he, puolittain onnellisina, puolittain ujoina,\nsamalla kuin kumpikin pari puristi hänen kättään, Nuorukaisten\nsydämille oli kirkkoherran puhe ollut pelkkää kultaa, vaikkakin\nheillä oli tunne siitä, ettei kaikki ollut vallan oikein.\nMiettiessään, pitäisikö heidän esiintyä puhumassa, eivät he siinä\ntuokiossa tienneet mitään tyydyttävää puheenaihetta ja pitivät\nsoveliaampana pysyä vaiti sinä päivänä. Kuitenkin loisti heidän\nsieviltä kasvoiltaan tuollainen nuorekkaan julkea turhamaisuus ja\nitserakkaus, mikä antoi heille kypsymättömyyden vivahduksen noiden\ntäyteen kukkeuteensa kypsyneiden morsianten rinnalla, ja nämä\njälkimäiset tunsivatkin siinä kirkaspäiväisessä juhlassa jotain\nomituista, samaa kuin mitä tuntenee rikas kaunotar, joka täysin\nitsetietoisesta taipumuksesta on antautunut, köyhälle, vähäpätöiselle\nmiehelle ja kuitenkin toivoo, että häät olisivat ohi.\n\nKun nyt kannettiin esiin uusia ruokalajeja, päätti Salanderin pari,\njoka siksi kertaa oli kylläkseen syönyt, tehdä kävelyretken pöytien\nvälitse ympäri puutarhaa. Weidelichin pari halusi myöhemmin tehdä\nsamoin.\n\nSiinä Salanderin käsipuolessa kävellessään tunsi Maria pakoitusta\npurkaa harminsa hengenmiehen käytöksen johdosta.\n\n\"Hän näyttää sentään olevan lystikäs herra!\" sanoi hän, \"ensin paksua\nmairittelua ja heti jälestä, kun hiukan sitä vastaan kohteliaasti\nhuomauttaa, hänen tullessaan kiitosta perimään, piikkisiä sanoja,\njoiden yhteyttä on vaikea ymmärtää. Kuinka karkeasti hän sinullekin\nheti niin salamannopeasti vastasikaan! Ja minun antoi hän\nsamanlaisella kohteliaisuudella ymmärtää, ettei kysymys ole minusta,\nvaan taiteellisesti pyöristetystä kansanpuheesta!\"\n\n\"Sinä et saa sitä niin kovin vaaralliseksi käsittää\", vastasi\nMartti, \"hän on ihan aina taistelussa oman sofistiikkansa\nkanssa, jota aina tunkeutuu hänen puheeseensa, vaikkei hän sillä\nmitään tarkoittaisikaan. Hän käyttää sitä tietämättään kuin\nluonnollista puolustusvälinettä, käyttää silloinkin, kun ei kukaan\nhäntä ahdistele. Minä puhuin kerran hänen kanssaan muutamasta\npuoluetoverista ja valitin, että tämä niin paljon valehtelee. Silloin\nhän vastasi, että se on parhaita perheenisiä ja kasvattaa lapsiaan\nmallikelpoisesti. Sillä kuittasi hän minut, koska hänestä ei ollut\nmukavaa siitä asiasta puhua, hän kun ei tiennyt missä määrin se voisi\nhäntä itseään vastaan kääntyä\".\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi Maria rouva yksinkertaisesti, \"onpas se\nsurkuteltavaa!\"\n\n\"Ei niinkään surkuteltavaa! Se on vain maneeria. Kaikilla jotka\npaljon puhuvat, vallankin politiikkaa, on maneerinsa ja niitä on\nsellaisiakin, joilla on maneerina puhua sitä mikä ei ole totta, ilman\nettä he sillä juuri mitään pahaa tarkoittavat. Heillä on alituisena\nvaivana virittää muille pikku satimia, johtaa heitä jäätikölle\nja asettaa heille kietovia kysymyksiä; tämä kaikki on enemmän\nsuoja-aitana heille itselleen, on enemmän pelätysjärjestelmä kuin\nhyökkäysase. -- Mutta mitäs me nyt tällaisista asioista hääjuhlassa\npuhelemmekaan!\"\n\nHe pysähtelivät tuolla ja täällä vieraita tervehtien, silti heidän\nsyöntiään häiritsemättä. Sitten käveleskelivät he kiertokäytävää\nmyöten ympäri puutarhan, johon alkoi jo puiden varjoon kokoontua\nkaikenlaisia katsojia jos kuuntelijoitakin. Oli pidetty huolta, että\ntuolle puutarhan laiteelle kasvavalle ihmisrenkaalle myöhemmällä\ntarjottiin virvoitusjuomia ja korintäydet leivoksia, kuka vain halusi\nhyväkseen käyttää.\n\nSiirrettiin jo puutarhaa ympäröivän keveän riukuaidan luo muutamia\npöytiä astioita ja koreja varten. Muuan poikavekara valkoisine\npaidanhihoineen, peukalot kuin vanhalla miehellä pistettyinä\npyhäliivin kädenaukkoihin, seisoi etummaisena ja suu auki suurella\njännityksellä seurasi noita laitoksia. Maria rouva ei voinut pidättyä\nhuvista noutaa lähimmältä tarjoilupöydältä palasen torttua ja pistää\nse lapsen suun eteen, jolloin tämä heti nipisti suunsa kiinni.\nPeukaloitaan liivinaukoista ottamatta seisoi poikanaskali siinä kuin\nei olisi hän ollut tietääkseenkään; vasta kun muuan toinen, suurempi\npoika, aikoi siihen hampain kajota, sieppasi hän makupalan ja livisti\nnuolena tiehensä.\n\nAppivanhemmillakin oli aika palata takaisin; heille ilmoitettiin\npienen juhlanäytöksen olevan valmiina esitettäväksi ja he riensivät\npaikalleen. Siihen lähelle oli likeisen talon puiselle terassille\nvalkoisella ja punaisella pumpulikankaalla eroitettu näyttämö.\nEsitettävä kappale oli suunnilleen Salanderin antaman aiheen mukaan\nlaadittu runomittainen vuorokeskustelu. Tekstiä ei hän itse tuntenut,\nhänellä kun ei ollut ollut aikaa huolehtia siitä yhdessä kirjoittajan\nkanssa, kuten puhe oli ollut.\n\nKun torven törähdyksellä oli annettu merkki ja koko hääyleisö\nkuroittausi näyttämöä kohti, astui vaatteen takaa esille\ntanakkatekoinen nuori talonpoikaisemäntä, kauha vyöllään, ja esitti\nitsensä puhtaana demokratiana, kansanvaltana, joka oli tottunut\nitse puuronsa keittämään, valmistamaan ja lämpimänä syömään ja\nniin edelleen. Toiselta puolen tuli sen jälkeen esiin niin sanottu\npuolivillainen, vanhahko herra, jolla oli nuoren miehen puku, korkea\nhattu, tärkätty kaulus, sininen hännystakki ja pienet korvarenkaat.\nHän teki ulkomuodollaan paljon koomillisemman vaikutuksen kuin mitä\nSalander oli ajatellut tilaisuuteen sopivaksi. Kysyttäessä kuka hän\noli ja mitä hän tahtoi, esitti hän itsensä vanha-liberalismina.\nHän oli kuullut vietettävän demokraattisia häitä ja vaikka häntä\nmuutoin demokratia miellytti enemmän kaukaa kuin läheltä, halusi hän\nsentään, jos se huomaamatta voisi tapahtua, mielellään vähän katsoa\nmiltä se perhe-elämässä näyttää. Olipa hän sitten tavannut juuri\noikean henkilön, sanoi tuo tanakkatekoinen henkilö, hän oli juuri\ndemokratia ja vieraan sopi vain liittyä hänen seuraansa, hän kyllä\nnäyttelisi kaikkea. Mutta kun tämä lähestyi ja uteliaana tahtoi aivan\nhellävaroen kohottaa hänen rintaliinaansa, sieppasi hän kauhan ja löi\nsillä toista hattuun niin lujasti että se komahti kuin rumpu.\n\nSellaisten kujeiden höystämänä alkoivat he toisiaan opettaa, jolloin\nliberalismi, kutakuinkin niinkuin elämässä on laita, omaksui\nhuomaamattaan yhden toisensa jälkeen demokratian opeista ja puolusti\nsitten niitä viimemainittua vastaan, sillä aikaa kuin tämä uusine\noppeineen oli taasen kaukana edellä ja rummutteli toisen hattua.\n\nHuomattuaan vihdoin, etteivät he tällä tavoin voisi aivan heti\nyhtyä, tekivät he välirauhan, ottaakseen osaa häähuveihin ja kenties\nnaimisiinkin mennäkseen, jos niikseen olisi. Tällöin kajahtivat äkkiä\npolkansäveleet, mutta demokratia ja liberalismi aloittivat lystikkään\ntanssin. Villi demokratia raahasi kunnon toveriaan niin vallattomasti\nympäri, että tämän hännystakin helmat liehuivat, jalat kompastelivat\nja kaulus vääntyi taakse. Sanalla sanoen, nuo molemmat esiintyvät\nvelikullat eivät lyöneet laimin mitään sellaisissa tilaisuuksissa\ntavallisia kujeita. Lopulta he vetäysivät pois, jolloin nainen löi\nkauhallaan miehen hattuun iltarumpua sekä vihelsi erään tunnetun\nlaulunpätkän.\n\nPuutarhasta ja ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru muuttui\nriemuitseviksi hyvähuudoiksi. Ainoastaan joukko Isidor Weidelichin\nvanhaliberaalisia valitsijoita, jotka hänelle mieliksi kutsuttuina\nolivat häihin tulleet, näyttivät harmistuneilta ja murisivat\nkeskenään, etteivät he olisi tulleetkaan jos tuon tiesivät. Ne olivat\nkunnon väkeä, jotka kaikissa ajan hankaluuksissakin olivat pysyneet\nmielipiteilleen uskollisina eivätkä edes ymmärtäneet noita oikeastaan\nsattuvia vihjauksia huikentelevaisuudesta tai myöntyväisyydestä,\njolla he itse auttavat pelkonsa esineen valtaan pääsemään.\n\nMartti Salanderkin tunsi pitojen isäntänä itsensä loukkautuneeksi\nsiitä muodosta, jonka hänen alkuunpanemansa tuuma oli saanut. Sen\nvuoksi käytti hän hyväkseen alkanutta hiljaisuutta pitääkseen\nhänen osalleen kuuluvan puheen ja siinä tyynnyttääkseen näytöksen\nmuutamissa synnyttämää harmia sekä uudelleen puhtaasti esittääkseen\nnäytökselle alkuaan ajattelemansa aatteen.\n\nSe onnistuikin hänelle kutakuinkin ja sama väkijoukko, joka oli\nriemuinnut tuosta liberalismin ylimielisestä kohtelusta, huusi\nhänelle hyväksymistään, kun hän esitti eläköönhuutonsa muiden mukana\nmyöskin tuon vanhan vapaamielisen puolueen saapuvilla oleville\narvoisille edustajille, ottaen heidät todistajiksi sille totuudelle,\nettä kaikkien on iloissa ja suruissa yhtyminen sekä pyrkiminen sitä\ntulevaisuutta kohti, joka tuntee enää vain yhden puolueen, nimittäin\nyksimielisten ja tyytyväisten patrioottien puolueen.\n\nSulku oli nyt avattu. Kahden pitkän tunnin kuluessa pidettiin\nlukemattomia maljapuheita. Juhlavierasten suuremmaksi hauskuudeksi\nalkoi uusi syöminki uusin ruokalajein ja hienommin viinein. Molempien\nmorsiusparien oli määrä pimeän tullen jättää juhla ja mennä junassa,\ntoisen parin Lindenbergiin, toisen Soittolaan. Junia kulki joka\naika, joten pääsy oli mukavaa. Häämatkan ajatuksesta oli luovuttu,\nnotariuksilla kun ei ollut vielä viransijaisia eivätkä morsiamet sitä\nhalunneet, päinvastoin ikävöivät he hartaasti päästä uuden kodin\nidylliin eläytymään, kauas maailman melskeestä. Kaikki oli sitä\nvarten valmistettuna ja kummassakin talossa oli valmiina kunnollinen\npalveliatar.\n\nMolemmat parit lopettivat kiertokulkunsa, jonka he olivat vierasten\nkeskuuteen tehneet, kiitellen osoitetusta kunniasta ja sanoen\nsoveliaalla tavoin jäähyväiset, sillä aikaa kuin pöydille sytytettiin\nlukuisia kynttilöitä sekä pikipannuja puutarhanlaiteille. Pienen\nnäyttämön juurelle saavuttuaan pysähtyivät he hetkiseksi, sillä\nveljesten päähän pisti yhtaikaa tuuma, että heidän Suuren Neuvoston\njäseninä pitäisi lopuksi pitää pienoiset puheet. Soveliaimmin\narvelivat he sen tekevänsä, jos he, eri puolueisiin kuuluvina,\nhavainnollisesti esittäisivät tuota appiukon julistamaa puolueiden\nvälistä sovintoa, astuisivat reippaasti lavalle ja pitäen lyhyet\nsopivat puheet ojentaisivat koko hääyleisön nähden toisilleen\nkätensä. Neuvotellessaan kumpi heistä ensiksi sananvuoron ottaisi,\nvanha-liberaalinen Isidorko vai demokraattinen Julian, syntyi lavalla\nheidän päänsä yläpuolella rähinää ja mekastusta, mikä herätti yleistä\nhuomiota ja sai kaikki katseet sinne kääntymään.\n\nKaksi retkaletta, jonkinlaisia rääsyisiä kulkurisällejä, pahkurakepit\nkädessä ja reput selässä, työntyi käsikkäin ylös lavalle, meluten ja\ntoisiaan sysien. Heillä oli rikki revityt peruukit ja rohdinparrat\nsekä valtaiset tekonenät, joten oli mahdoton tietää, keitä he\nolivat. He eivät näyttäneet enää tietävän mitä he tekisivät, jonka\nvuoksi he vihdoin hellittivät toisistaan ja asettuivat toisiaan\nvastapäätä. He olivat ilmeisestikin kujeilijoita, jotka tuossa\nasussa esiintyivät lisätäkseen yhdellä numerolla juhlan ohjelmaa.\nTyytyväisinä odotettiinkin, mitä he esittäisivät. Kun he olivat\nhetkisen kiroilleet kohtaloaan, Jumalaa ja maailmaa, rupesivat\nhe neuvottelemaan, mihin heidän olisi ryhdyttävä, päästäkseen\nedelleenkin rehellisesti maailman läpi. He luettelivat joukon\npäättömiä todistuksia siitä, mitä he olivat jo koettaneet ja mitä\nvoisivat vielä yrittää, kunnes toisen päähän pälkähti käyttää\nhyväkseen mielipidettään, jonka piti muka olla vielä jossakin\ntallella, koska hän ei ollut sitä koskaan käyttänyt. \"Mielipidekö?\"\nkirkui toinen, \"sellainenhan täytyy minullakin vielä olla ja se onkin\nkuin vastasyntynyt lapsi!\" Samassa ottivat he reissureput selästään,\nnapiloivat ne auki ja tongostelivat rojunsa keskellä, heville\naikaa mitään löytämättä. \"Seis!\" huudahti toinen, \"tuossa täytyy\nolla jotakin!\" ja hän veti esiin puusta tehdyn pienen neularasian.\nVarovasti kohotti hän puoleksi kantta ja tirkisti yhdellä silmällä\nrakoon. \"Niin, siellä se on\", sanoi hän ja sulki kiiruusti rasian.\nToinen lurjus löysi pienen pillerikotelon, avasi sen yhtä varovasti\nja sulki niinikään kiiruusti, kirkuen, että siellä se oli hänenkin\nmielipiteensä perin hyvästi säilyneenä.\n\nKun nyt molemmat olivat varmoja tästä omaisuudestaan, heräsi heidän\nvälillään kysymys siitä, mitä sillä oli tehtävä. Äkkiä muistaakin\ntoinen lurjus, että paikkakunnalla vietetään mitä pikimmin siveän\nneitsykäisen Demokratian ja vanhan herran Liberalismin loistavat häät\nja että tässä tilaisuudessa tarvitaan suuri varasto mielipiteitä, ja\nlisäksi kumpaakin lajia, liberaalisia ja demokraattisia. Jokainen\njoka olisi niillä varustettu, ja pienemmätkin lisät olisivat\ntervetulleita, tulisi kunnollisesti kestitetyksi ja jos hän oikein\nurhoollisesti söisi ja joisi, saisi hän hyväpalkkaisen toimen, josta\nolisi pysyväinen virkavapaus j.n.e. He päättivät yksimielisesti mennä\nhäihin ja tarjota mielipiteensä. Mutta etteivät olisi toisilleen\nesteeksi, päättivät he jakautua eri puolille sekä ilmoittautua toinen\nmorsiamelle, toinen sulhaselle. He tarkastivat vielä kerran vähäistä\nomaisuuttaan neula- ja pillerirasiassa, ikäänkuin sieltä opastusta\nsaadakseen. Mutta he eivät voineet päästä mihinkään selvyyteen, jonka\nvuoksi heillä juolahti mieleen lyödä arpaa, kumman mielipiteen tuli\nolla liberaalisen ja kumman demokraattisen.\n\nHe istuivat siis lattialle, vetivät esille vanhan likaisen\nnahkatörpön arpanappuloineen ja jakoivat puolueet arvalla keskenään,\ntehden luonnollisesti taas kaikenlaisia kujeita ja ilveitä. \"On\ntämä sentään kurjaa peliä\", kirkui toinen, \"kun ei tässä saa mitään\nolutta!\" -- \"Kuvitellaan vain mielessämme kahta kunnolleen täytettyä\nmaljaa\", huusi toinen, \"niin että, ei muuta kuin -- täytä ja juo!\"\n\nVihdoin he saivat loppuun arpomisen, jota he kaikenlaisilla\nhullunkurisilla ilveillä olivat pitkittäneet. Kumpikin painoi\nmonikertaan mieleensä puolueensa nimen, ja toinen, jolla oli vanha\nnenäliina, teki siihen vielä suuremmaksi varmuudeksi solmun. Sitten\nmenivät he meluten ja loilottaen näyttämön taa ja hävisivät kuten\nolivat tulleetkin.\n\nKoko ajan olivat notariukset morsiamineen seisoneet lavan edessä\nja äänettöminä katsoneet sinne ylös. Nyt katsahtivat he punastuen\ntoisiinsa, mutta eivät olleet tilaisuudessa ajatuksiaan vaihtamaan.\nOnneksi oli heillä kiiru asemalle, johon heitä jo hoputettiin.\nVanhempainsa seuraamina lähtivät he pukuja vaihdettuaan huomaamatta\npois. Molemmat junat olivat lähtövalmiina. Veljekset saivat\ntilaisuuden kysäistä toisiltaan, kumpi heistä oli mennyt tuosta\narpomisjutusta kielittelemään; kumpikin vakuutti, ettei hän ollut\nsiitä halaistua sanaa puhunut. \"Jonkun, joka meidät tunsi, on sitten\ntäytynyt meidät silloin huomata!\" hoksasivat he yhteisesti ja veivät\nniin noista ihanista häistä mukanaan sen kiusallisen tietoisuuden,\nettä he saivat juorupuheen esineinä aviosäätyyn astua. Kun\nensimäisessä junassa meneväin täytyi nousta vaunuihin ja siskokset\nSetti ja Netti ensi kerran elämässään erosivat, valtasi heidät\nsurullinen ja kuin jotain aavisteleva mieliala; itkien syleilivät he\ntoisiaan eivätkä nyyhkytyksiltään tahtoneet osata tointuakaan.\n\nHäätarhassa ei tällä välin voinut huomata, että noiden kahden\nvekkulin ilveilyä olisi ymmärretty ja että sen merkitys olisi ollut\ntunnettu; se käsitettiin viattoman satiiriseksi hääilveilyksi\nja sellaisena sille naurettiin. Ihmeteltiin vain, ketä ne kaksi\nveitikkaa mahtoivat olla.\n\nKun saapuvilla oli paljon nuorta naisväkeä, pantiin ravintolansalissa\ntoimeen vielä tanssitkin, ja kun Salanderin ylimääräinen juna puolen\nyön tienoissa toi Münsterburgista saapuneet vieraat takaisin, jäivät\ntalo ja puutarha vielä kokonaan valaistuina ja täynnä laulua ja\nsoittoa jälelle ihanaan heinäkuun yöhön.\n\n\n\n\nXII\n\n\nMartti Salander oli poikansa kirjeen kiihdyttämänä uudelleen tullut\npäätökseen muodostaa hääjuhlallisuudet kansanomaiseksi poliittiseksi\njuhlaksi, joka pian oli kaikkialla puheenaineena; hän oli tahtonut\ntämän blaseerattuun viisauteen, kuten hän sitä nimitti, vastata\nlakoonisesti edistysteolla, niin suureen runsaspuheisuuteen kuin sitä\ntoimeenpantaessa johduttiinkin.\n\nNyt sattui odottamatta muuan seuraus, jota hän ei ollut osannut\najatella. Paikkakunnalla, jossa juhla oli pidetty, ilmoitti muuan\nSuuren Neuvoston jäsen kotoisten häiriöiden takia eroavansa kesken\ntoimikauttaan ja hänen sijansa oli täytettävä uudella vaalilla.\nKatsellessaan sopivaa miestä johtui ihmisten huomio kansanystävään\nSalanderiin, ja koska hän oli jo kerran kieltäytynyt, lähettivät he\npari miestä, joiden tuli taivuttaa häntä noudattamaan kutsumusta.\nHämmästyneenä pyysi hän lyhyttä mietintöaikaa, niin hyvin kuin he\nhäntä ahdistelivatkin, sillä hän oli vilpittömästi päättänyt vielä\nkerran vakavasti harkita, oliko hänen otettava tuo askel sekä\nerittäinkin punnita sen merkitystä hänen persoonaansa nähden.\n\nMartti ei kuulunut niihin, jotka tahtoivat vapauttaa naissukupuolen\neli tehdä sen tasa-arvoiseksi kansalaisen oikeuksiin nähden, ja\nomalta vaimoltaan, niin suuressa arvossa kuin hän häntä pitikin,\nei hän koskaan erikoisesti kysynyt neuvoa tai tiedustellut hänen\nmieltään yleisissä asioissa. Tässä säilytti hän kantansa. Sitä\nmieluummin soi hän vaimolleen vaikutusvaltaa niissä asioissa,\njoissa tämä sitä itsestään halusi, hän kun sentään kutakuinkin\nusein otti puheeksi asioita, jotka häntä koskivat; tosin nämä\nhänen puhelunsa aamukahvia juotaessa, ruokapöydässä, makuulle tai\nkävelemään mentäessä olivat rouvan läsnäollessa enimmästään kuin\nääneensä ajattelemista. Marian sopi sitten valita, käydäkö mielensä\nmukaan käsiksi johonkin seikkaan ja ilmaista hyväksymisensä tai\nvastustaa sitä, vaiko kokonaan vaieta. Jälkimäisessä tapauksessa\notaksui Martti, että asia on hänelle aivan yhdentekevä sekä\nvaikeni vähitellen itsepuhelustaan. Mutta jos Maria ilmaisi\nhenkilökysymyksistä mielipiteensä joko hyväksyen tai moittien,\nsilloin sopi taasen hänen valita, käyttääkö hyväkseen sitä mikä\nhänestä näytti viisaalta ja totuudenmukaiselta, tai jättää itsestään\nriippumaan, mitä mahdollisesta ajatusvirheestä tai epäviisaasta\nmenettelystä seuraisi. Näin hän käytti hyväkseen sitä avunlähdettä,\njoka kumpuilee kunnon perheenemännän sydämestä, sekä antoi tälle sen\nkunnian, mikä hänelle tulikin.\n\nNiin lähti hän nytkin mietintöaikaa otettuaan puolisonsa\nläheisyyteen, ilmoittaen hänelle ensiksi tuon kutsumuksen sekä\nlisäten jotakin vähäpätöistä. Sitten meni hän pois, mutta tuli\nensimäisen tilaisuuden sattuessa takaisin sekä alkoi pitkin askelin\nkävellä huoneessa edestakaisin, lausuen tällä kertaa koko joukon\narveluita.\n\n\"Olen tähän saakka ollut monessa mukana\", kuului hän yksikantaan\npuhelevan, \"vastaamatta siitä muille kuin omalletunnolleni, ja\noikeastaan ilman työskentelyn yhtenäisyyttä. Se tulisi nyt olemaan\ntoisin. En voi astua neuvostoon, jos kerta mielin olla siellä\njoksikin hyödyksi, äänetönnä penkissä istuakseni sekä äänestettäessä\nseisomaan noustakseni tai istumaan jäädäkseni. En myöskään voi\ntyhjänpäiväistä lörpötellä, kun kerta puhumassa olen, vaan minun\ntäytyy ottaa asiat selville ja puhua sen mukaan asiallisesti; siten\nainoastaan on rehellistä puhua ja siten parhaiten voi vaikuttaa.\nTieto on valtaa! Minä teen sen, hyvä! Sitten tulen minä valiokuntiin\nja komissiooneihin, ja kun minä siten sielläkin teen, niin sälyttävät\nhe hartioilleni kertomusten laatimisen ja minä saan kirjoitella\npuolille öitä kuin kanslisti!\"\n\nTässä keskeytti hänet Maria rouva tai paremminkin käytti hyväkseen\nyhtä niistä lyhyistä pausseista, joita miehensä tuon tuostakin otti.\n\n\"Ymmärrätkö sinä sitten kaikkia asiakirjoja\", kysyi hän, \"tai mistä\nniissä on kysymys, siksi hyvin, että kykenet niistä kirjoittamaan ja\npuhumaan?\"\n\n\"Siksipä minä sanonkin\", vastasi Martti kävelystään pysähtymättä,\n\"että minun on niitä tutkittava!\"\n\nJonkun aikaa edelleen käveltyään pysähtyi hän vaimonsa eteen, joka\nistui pöydän edessä ja kyökkitarpeiksi kuori viimevuotisia omenoita,\nsillä hän sanoi palvelustytön menettelevän noiden harvinaisten\nhedelmäin kanssa niin paksukouraisesti, että niistä jäi tuskin mitään\njälelle.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"ethän sinä kai tarkoittanutkaan\nsitä, jota asiakirja-opiskeluksi sanotaan, vaan mitä yleensä\nkotitarveopiskelulla ymmärretään. Siinä suhteessa ei juuri tarvinne\nniin kovin tyyskä olla; eikähän Suuri Neuvostokaan mikään akatemia\nliene. Sentähden onkin kysymys päinvastoin siitä, ettei sekaannu\npuhumaan asioissa, joita ei perinpohjin tunne, vaan sen sijaan pitää\nsilmällä asiantuntijoita sekä ojentautuu niiden mukaan, jos ne vain\nnäyttävät sitä ansaitsevan.\n\n\"Sellaisissa tapauksissa siis\" -- tässä hän pani taas jalkansa\nliikkeeseen -- \"on asiakirjain sijasta tutkittava enemmän ihmisiä,\nkuten esimerkiksi kahden yhtä huomatun ammattimiehen ilmaistessa\npäinvastaiset mielipiteensä jostakin kalliista virranoikaisusta,\nhouruinhoitolaitoksen rakentamisesta ja järjestämisestä tai\nkulkutauteja koskevasta laista. Tällaisissa tapauksissa minä en\nottaisi mitään paikkaa tärkeässä komissioonissa, vaan tyytyisin\nkuten jokainen muukin antamaan ääneni kulloinkin saamani hiljaisen\nvaikutuksen mukaan -- ja voisin sentäänkin väärin äänestää!\" lisäsi\nhän huoaten. \"Jos nyt kysytään, onko se positiivinen, jota luulee\nvaivansa aikaan saada, suuriarvoisempaa kuin ettei mitään saa aikaan\nja onko se siinä määrin suuriarvoisempaa, että se maksaa vaivan, niin\nmitäpäs minulla on vastattavana?\"\n\nHän luetteli eri aloja, kuten etupäässä kasvatusalan, valtion- ja\nkansantalouden, kansanoikeuksien kehittämisen ja varjelemisen, joilla\nhän luuli voivansa yhteiseksi hyväksi toimia. Mutta kun rouva ei enää\nmitään kysynyt eikä huomauttanut, lakkasi hän lopulta kokonaan tuosta\nkatkonaisesta haastelustaan ja kelloonsa katsoen lähti nopeasti pois.\n\nHän antoi vielä kulua yhden päivän, jonka jälkeen hän kirjoitti\npuheenalaisen vaalipiirin asukkaille, että hän ottaa ehdokkuuden\nvastaan.\n\nParhain aikomuksin silmäili hän uutta elämänsä jaksoa kohti. Kun\nvaali oli toimitettu ja hänet suurella enemmistöllä valittu, luki hän\nheti ja painoi mieleensä neuvostojärjestyksen ynnä mitä perustus- ja\nmuissa laeissa oli siihen kuuluvaa. Sitten sidotti hän itselleen\ntaskukirjan, jonka etummaiselle sivulle hän taitavaan järjestykseen\nkirjoitti otteet tulo- ja menoarvion vuotuisista rahamääräyksistä,\nsamoin valtion laskuista j.n.e., joten hänellä oli aina mukanaan\nhelposti nähtävänä tärkeimmät määrärahat valtiohoidon kaikilta\naloilta ja saattoi joka hetki ottaa selon maan taloudellisesta\ntasapainosta.\n\nTämän tehtyään koetti hän viime toimintakaudelta olevista painetuista\nkertomuksista perehtyä asiain tilaan Suuressa Neuvostossa,\nratkaisemattomiin ehdotuksiin, postulaatteihin ja esityksiin,\nkeskeneräisiin lakisuunnitelmiin, tarkastamatta oleviin hallituksen\nkertomuksiin ja niin toisin, joista kaikista hän merkitsi muistiin\ntoiseen kohtaan taskukirjaa, jättäen jatkolle riittävän tilan.\n\nTätä hän ei suinkaan tarvitse, huomautti hän vaimolleen,\nturhanpäisiä, nurinoita varten, vaan säästyäkseen tarpeettomilta\nkysymyksiltä ja voidakseen itse ottaa selon asiain tilasta.\n\nNäin riittävästi varustettuna, ettei ikäänsä ja valtiolliseen\nkutsumukseensa nähden kovin vasta-alkajana esiintyisi, kuten hän\najatteli, astui hän neuvoston istuntosaliin, otti valikoimatta\nensimäisen parhaan ja vapaana olevan paikan, jättämättä sitä enää\nennen istunnon loppua. Tarkoin seurasi hän koko ajan keskusteluja,\nheittäen tuskin silmäystäkään naapurin hänelle ojentamiin\nsanomalehtiin. Tosin tämä oli itsestään selvää niinhyvin hänen\ntekemänsä edustajavalan sanojen mukaan kuin sen pitkän rukouksenkin\nmukaan, jolla jokainen istunto alettiin ja joka kuului lailliseen\ntyöjärjestykseen; mutta vain hyvin harvat, olivatpa sitten\nuskonnollisia tai ei, ottivat velvollisuutensa ankarasti sanan\nmukaan. Martti Salander sitävastoin, vaikka hän ei mielipiteiltään\nollutkaan kirkollinen, piti itseään yhtäkaikki siihen velvoitettuna,\nvalan ja rukouksen sisältämät määräykset kun olivat paikallaan ja\nvälttämättömät, eikähän liturginen muoto voinut niiden lainvoimaa\nhävittää.\n\nVasta istunnon loputtua sai hän tilaisuuden tervehtiä vävypoikiaan,\njoiden edestakaisin kulkemista hän ei ollut kertaakaan huomannut,\nvallankin kun he olivat hyvinkin puoli tuntia myöhemmin saliin\nilmestyneet. Kiittäen kieltäytyivät nämä noudattamasta hänen kutsuaan\ntulla taloon, heistä kun toisen oli eräiden neuvottelujen takia\ntavattava päivällisellä piiritovereitaan ja toisella oli joitakin\nasioita valvottavana. Mutta sen jälkeen aikoivat he mennä yhdessä\nasekauppaan ostamaan pari uutta kivääriä maaliinammuntaa varten,\nsillä he olivat jo jonkun aikaa olleet jäseninä ampumaseuroissa.\n\nMartti Salander meni siis yksinään kotiin. Vaikkei hän ollut\nkättäänkään liikauttanut eikä sanaakaan puhunut, oli hänellä\nsiinä ajatuksiinsa vaipuneena edelleen astellessaan mielessään\ntyytyväisyydentunto kuin ainakin sillä, joka on työskennellyt koko\npitkän aamupuhteen. Ainoastaan tuo keskeytymätön tarkkaavaisuus,\njolla hän viiden tunnin kuluessa oli keskusteluja seurannut,\nantoi hänelle tuon tietoisuuden suoritetusta työstä. Hän ei olisi\nosannut ajatella, että sellainen ero voisi olla läsnäolon ja\nläsnäolon välillä ja miettiessään, kuinka hänkin pian saisi jotakin\nhuolellisesti esittää, tunsi hän voimakasta vetoa myöhästyneen\npäivällisen kimppuun.\n\nMaria rouva, joka oli tuntenut hänet siitä tavasta, millä hän\novikelloa nykäisi, tuli eteiseen häntä vastaan ja ilmoitti heillä\nolevan omituisen vieraan, hänen edeltäjänsä Suuressa Neuvostossa,\njonka paikalle hän tänään oli astunut. Mies näytti, arveli\nMaria, olevan huonoissa olosuhteissa eikä nähtävästikään panisi\npäivälliselle pidätystä pahakseen; mutta hän ei ollut tahtonut häntä\npyytää ennenkuin Salander oli hänet nähnyt.\n\n\"Mitä hän sitten tahtoo?\" kysyi tämä. \"Minä olen tavannut hänet\nsilloin tällöin ja muistelen hänen olevan kunnollisen ja älykkään\nnäköisen miehen. Mutta minä en voi kuvitella mitä hän tahtoo.\"\n\n\"Hän sanoo kuulleensa sinusta paljon sekä samoin noista kuuluisista\nhäistä. Sanoo iloitsevansa että on saanut jättää paikkansa\nsellaiselle seuraajalle ja tuntevansa sen johdosta mielensä keveäksi\nsekä tulleensa sitä sanomaan ynnä toivottamaan onnea vaalin johdosta.\"\n\n\"Mies polonen! Käske vain laittaa hänelle tila pöytään, sitäpaitsi\njäivät vävyherrat tulematta!\"\n\nKun Salander astui huoneeseen, tunsi hän tuskin miestä, joka\nvaatimattomasti istui tuolilla ikkunan luona, nousi siitä seisoalleen\nja epävarmoin sanoin tervehti häntä sekä toi esiin onnittelunsa.\nHän sanoi tahtoneensa valtionkassasta nostaa päivärahansa, mutta ei\nvalitettavasti saaneensa mitään, vaan vieläpä täytyneensä päälle\npäätteeksi sakkoja maksaa, kun oli istunnoista poissa ollut. Niin oli\nhänen päähänsä sitten pistänyt käydä ainakin arvoisan seuraajansa\nluona vieraisilla, ettei matka olisi vallan turhaan mennyt.\n\n\"Mutta herra Kleinpeter\", vastasi Martti Salander nauraen, \"minun\nnähdäkseni tässä ei ole suuria syitä onnentoivotuksiin, kun siinä\nvielä rahaakin menettää! Oletteko syönyt jo päivällistä vai saanko\nehkä pyytää teitä soppaamme maistamaan?\"\n\nMies kiitti hämillään, vilkaisten kuitenkin salavihkaa katettuun\npöytään, jonka vuoksi Salander uudisti kutsunsa jonkun verran\nvarmemmasti sekä otti hänen kädestään hatun, asettaen sen syrjään.\n\nTuossa ennenaikaan selvästikin komeahkossa miehessä oli nähtävänä\nkaikki hävityksen merkit. Entisen hävinneen lihavuuden jäleltä\nolivat vaatteet käyneet avariksi ja riippuivat löysinä, jonka\nlisäksi ne olivat niin kuluneet, että siitä täytyi olla pitkä\naika kuin hän oli uusia teettänyt. Pesu oli ollut huolimatonta ja\nhajoamistilassa oleva kaulaliina sitaistu niin pahasti että luuli\nmelkein ilmetyisinä näkevänsä edessään ne lemmettömät ja laiskat\nkädet, jotka miehen olivat siinä asussa kotoa laskeneet. Hänen omat\nkätensä tarttuilivat vanhasta tottumuksesta erityisiin kohtiin\ntakinpoimuissa, peittääkseen nukkavieruja, likatäpliä tai rikkinäisiä\nnapinreikiä. Tästä aiheutuva viheliäisen orjallinen ryhti oli\nsopusoinnussa värittömien ja pöhöttyneiden kasvojen kanssa, joiden\npiirteet puhuivat alakuloisuudesta ja kurjuudesta sekä lukemattomista\nponnistuksista unhoittaa itsensä viinalla.\n\nSalanderin aviokset kehoittivat tuota merkillisen väsähtynyttä\nKleinpeteriä käyttämään hyväkseen mitä tarjolla oli; Maria rouva\ntäytti itse hänen lautasensa. Tämä kyltyi kuitenkin pian tai\nainakaan ei hän voinut paljoa syödä. Sitävastoin hän, itsekään\nsitä tietämättä, hyväili ahkerasti lasia, jonka Salander aina\ntäsmällisesti täytti. Hän vilkastui siitä ja kävi tuttavallisemmaksi.\nTämän huomatessaan meni Martti itse kellariin hakemaan pari parempaa\npulloa, sillä hänen mieleensä juolahti viettää Münsterburgin\nneuvostohuoneeseen tulonsa päivää sillä tavoin hyvittelemällä\ntuota köyhtynyttä mies parkaa. Rouva haki sillä välin uudet lasit\nja haastatteli miestä ystävällisesti, sillä hänkin tunsi jotain\nomituista sääliä häntä kohtaan ja ikäänkuin uskoi omalta Martiltaan\ntorjuvansa samanlaisen kohtalon tai toisten ihmisten kehräämän\nonnettomuuden osoittautumalla ihmiselliseksi onnetonta kohtaan.\n\nSalander puheli neuvoston asioista tuolle yhä puheliaammaksi\nkäyvälle herra Kleinpeterille ja luuli, että tämä kysyisi sitä\ntai tätä seikkaa sekä sitä kantaa, jolle hän oli asettunut, mutta\nvaikka tämä hänen edeltäjänsä ei ollut puolta vuotta enempää ollut\nistuntoihin osaa ottamatta, niin oli hän kuin kaikki entinen olisi\nollut vain unta. Hän tuskin muisti mitään ja vastasi kysymyksiin\nvälinpitämättömästi ja epätarkasti, samalla kuin hänen kasvonsa\nalkoivat jälleen synketä.\n\nSalander veti korkin toisesta pullosta, jonka rouva otti ja\ntäytti siitä kaksi lasia, joista levisi jalo tuoksu, palauttaen\nsyyspäivän loisteen miehen kalpeille kasvoille. Isäntäväen tyyni\nosanottavaisuus, syvä rauha, joka heidän välillään näytti vallitsevan\nsekä tuo hermoja elähyttävä viini saivat hänet unhoittamaan kaiken\nkurjuuden ja ilostuttivat hänen mieltään, niin että hän istui siinä\nharreilevin silmin ja punoittavin poskin sekä alkoi vapaaehtoisesti\nkertoilla vanhoja hullunkurisia juttuja maalaisvirkamiesten elämästä,\nkunnes ensimäinen hienosisältöinen pullo loppui. Sillä aikaa kuin\nSalander laittoi toista pulloa reilaan ja katsoi vierastaan iloisella\nhuomaavaisuudella, käytti Maria rouva vaitioloa hyväkseen ja kysyi,\nmillaiset perhesuhteet hänellä oli ja olivatko kaikki terveitä.\n\nSilloin katsoi mies kuin makeasta unesta heränneenä suurin silmin\nhäneen, onnellinen viininhehku vetäysi silmiä kohti, jotka hehkuivat\njo niin että hän painoi päänsä alas, tuki sen käsiinsä ja alkoi\nkohta perään itkeä kuin pieni lapsi. Ihmeissään ja säikähtyneinä\nkohtauksesta katselivat Martti ja Maria Salander tuota edessään\nolevaa rajusti tutisevaa, harmaantunutta päätä. He nousivat\nsentään ylös ja koettivat kohentaa tuota niiskuttavaa vierasta. Se\nonnistuikin lopulta; häpeissään hän sentään seisoi siinä heidän\nedessään, pyyteli anteeksi tuota sairauden kohtausta, kuten hän sitä\nnimitti, sekä tahtoi lähteä.\n\nSalander huomasi hyvin, ettei se ollut tavallista juopuneen\nviheliäisyyttä, joka hänet oli vallannut, vaan äkillinen muisto\nonnettomista olosuhteista, mikä oli tuon heikon vanhuksen voittanut.\nYstävällisesti hän sen vuoksi kehoitti tätä istuutumaan ja tointumaan.\n\n\"Valmistapas meille nyt hyvää mustaa kahvia\", sanoi hän vaimolleen,\n\"sen päälle maistuu toinen pullo sitä paremmalta; sillä sitä juomassa\npitää herra Kleinpeterin olla vielä apuna!\"\n\nRouva Salander piti parhaansa mukaan huolta kahvista eikä antanut\npuuttua lasillista vanhaa kirsikkaviiniäkään.\n\nNiinpä ei kestänyt kauan, ennenkuin tuon uuden ystävän masentuneisuus\noli uudelleen väistynyt ja tehnyt tilaa iloisemmalle mielialalle,\njoka ei poissaolollaan tahtonut tärvellä tuota odottamatonta\nmenestystä. Kleinpeter kävi uudelleen niin puheliaaksi ja\navomieliseksi, että hän tyynin mielin itsestään palasi tuon\nsuonenvetoisen itkukohtauksen syyhyn; sana synnytti toisen ja kun\nhän ehken ensi kerran tapasi osanottavaa huomaavaisuutta, kertoi hän\nvapaasti ja avonaisesti olosuhteistaan. Tunnin kuluessa pääsivät\nMartti ja Maria Salander omalta kannaltaan kutakuinkin selville hänen\nhistoriastaan.\n\nTuolla vanhalla suurneuvos Kleinpeterillä oli ollut vähäinen\npuuvillatehdas, jonka hoitoa hän isänsä jälkeen oli pienosella\nomaisuudella levollisesti ja varovasti jatkanut, ripeästi edistymättä\nmutta myöskään taantumatta. Seuraa rakastavana ja suosittuna miehenä\npani hän enemmän arvoa seuraelämän vaatimuksille kuin rikastumiselle.\nTurhamainen ja kevytmielinen vaimo, jonka kanssa hän oli mennyt\nnaimisiin, yllytti häntä lisäksi siihen; hän näet luki tuon viattoman\nkunnian, jota miehensä nautti, omaksi ansiokseen ja kopeili sillä\nkuin riikinkukko. Kaikki mitä miehensä teki, mikä tätä miellytti ja\nmitä hyvää tälle tapahtui, se oli _hänen_ persoonallista ansiotaan\nja johtui _hänen_ etevyydestään. Se oli _hänen_ miehensä, josta\npuhuttiin jalolla hän kerskui eikä mitään muuta, ja kaikkialla tahtoi\nhän olla siinä missä miehensäkin. Myöskin hän yksin matkusteli ympäri\nmaata niin usein kuin voi, näytelläkseen itseään ja komeillakseen.\nKotona taasen katkeroitti hän hänen elämänsä sillä halveksuvalla\ntavalla, jolla hän oikein sanan mukaan otti vaivakseen kohdella hänen\ntekemisiään ja tekemättä jättämisiään samoinkuin häntä itseäänkin,\nettei tämä vain uskaltaisi hänen verroilleen vetäidä. Muutoinkin sai\nhän elää huonosti kodissaan, vaimosta kun oli kaikki liikaa, mikä\nhuolenpidolle vivahtikaan. Kaksi kasvamassa olevaa poikaakin tulivat\nhäneen.\n\nKun Kleinpeter, jolla ei juuri ollut parempaa kilpailijaa, valittiin\nSuuren Neuvoston jäseneksi sekä pian sen jälkeen piiripäälliköksi,\nkohosi rouvan kopeus huippuunsa. Arvonimet näyttivät olevan\nvain häntä varten olemassa eikä kenenkään ollut hyvä olla häntä\npuhuttelematta toisella tai toisella niistä. Ja mies raukaltaan\nniitä kadehtiessaan ja melkein häntä vihatessaan, tämä kun sittenkin\noli noiden arvonimien omistaja, käytti hän niihin liittyvää arvoa\nhyväkseen velkojen ottamiseen ja muuhun väärinkäytökseen.\n\nTässä suhteessa sai hän pian riittävää apua, kun pojat ottivat\nhoitoonsa tuon vaatimattoman tehtaan, jonka isä heille luovutti,\nsaadakseen itse rauhassa virkaansa hoitaa. Tässä pettyi hän pahasti.\n\nPojat eivät olleet koulunkäynnin jätettyään liikkuneet ollenkaan\nmaailmalla, missä olisivat saaneet jotakin nähdä ja oppia. Siihen\noli isänkin syytä, hän kun ei ollut heitä siihen pakoittanut, vaan\nantanut heidän vetelehtiä kotona, jossa heidän esikuvanaan olivat\näidin ja samanlaisen toverijoukon raakuus ja siistittömät tavat. Sen\nsijaan että olisivat säännöllisesti toimensa hoitaneet, löivät he sen\nlaimin ja joutuivat ilman mitään hyötyä vekseleillä keinottelemaan.\nNiinpä he aina tällöin vetivät samaan juttuun isänsäkin,\npiiripäällikön, jonka täytyi taata tai suorastaan kirjoittaa nimensä\npaperien alle; eikä rouva piiripäällikötär ja suurneuvoksetarkaan\npuolestaan häikäillyt tuoda velkakirjoja allekirjoitettaviksi.\nNuo hänen allekirjoittamansa vekselit ja sitoumukset olivat aina\npitkät ajat sijoitettavana ja palasivat laajojen vaellusten jälkeen\nyksinomaan hänelle takaisin ja niin täytyi hänen tuskaa ja huolta\nnähden lunastaa ne.\n\nTämä kaikki tapahtui riidellen ja toraillen, äidin ja poikien\nkäyttäytyessä häntä kohtaan yhä karkeammin ja häpeämättömämmin. Tätä\nviheliäisyyttä salatakseen ja vaientaakseen meteliä, joka joka päivä\nuhkasi puhjeta, täytyi hänen virkojensa tähden antaa aina jälkeen.\nVirkahuoneensa ynnä pienen makuukammionsa oli hän sijoittanut\nmuutamaan pieneen sivurakennukseen, saadakseen siten olla rauhassa.\nMutta vaimonsa ei antanut itseään yllättää. Kun ihmisiä oli hänen\npuheillaan tai kun hän johti kuulusteluja, juoksi tämä virkahuoneen\nläpi, törkeästi ovia paiskellen, jollei kehdannut sanojaan käyttää.\nVieläpä kirjuria, poliisisotilasta ja piirikunnan lähettiäkin\nkoetti hän tyhmää kavaluutta käyttäen saada miehensä salaisiksi\nvastustajiksi, miehensä, joka kaikessa heikkoudessaankin pysyi kodin\nturvana aina sen häviöön saakka.\n\nEikä kukaan ollut kuullut hänen valittavan. Ah, hän tiesi hyvin,\nmiksi hän vaikeni; sillä kukaan ei olisi uskonut miehen, jolla omassa\nkodissaan oli asiat niin kurjasti, rohkenevan maansa menestystä\nvalvoa ja vieraita ihmisiä hallita.\n\nKuten kaikelle maailmassa, läheni näillekin vääryyksille ja\nkärsimyksille loppunsa. Työmiehet olivat maksamatta jääneiden\npalkkojen tähden jääneet tehtaasta pois ja etsineet paikkoja\nmuualta. Siitä huolimatta olivat pojat vielä tehneet melkoisia\nlankaostoja, vaikka langat tosin heti pantattiin, ja kun maksuaika\nläheni, ei heillä ollut lankaa, ei kangasta eikä rahoja ja olivat he\nvaarassa joutua epäluulon alaisiksi petollisesta vararikosta. Tämän\nkauniin asiantilan paljastaen kävivät he muutamana aamuhetkenä isän\nkimppuun, kun lankeamassa olevista vekseleistä maksua vaadittiin ja\nluonnollisesti taasen syytettiin häntä siitä, että hän oli heidät\nasettanut niin viheliäisen tehtaan hoitoon. Ja kun hän seisoi siinä\navutonna ja kysyi, mistä Jumalan tähden hän rahat ottaisi, kun kaikki\noli pantattuna ja velkaa korvia myöten, viittasivat he julkeasti\nhänen kantamiinsa verorahoihin, jotka heidän mielestään olivat\nsiinä soveliaalla hetkellä valmiina ja jotka ilman vaaraa saattoi\ntoistaiseksi ottaa käytäntöön.\n\nIsä kalpeni.\n\n\"Minulla on tarkat määräykset\", sanoi hän, \"kuinka paljon rahoja minä\nsaan kotona pitää ja milloin minun on vietävä ne valtionkassaan,\nlukuunottamatta sitä, että minä en millään muulla tavoin kättäni\nkannen alle pistä!\"\n\n\"Sitten meillä on huomenna konkurssiselvitys!\" sanoivat he;\n\"Kleinpeter ja Pojathan on liikkeen nimi!\"\n\nHe katselivat ympäri huonetta, etsien rahakirstua, että minne se oli\njoutunutkaan. Isä oli aivan äskettäin raahannut sen toiseen nurkkaan\nja ruuvannut kiinni lattiaan, jonka alla sillä kohtaa kulki tukeva\nhirsi. Kirstu oli juuri tällä haavaa auki: rautainen kansi oli\nselällään, yhdessä osastossa oli pinkkoihin laskettuja metallirahoja\nynnä setelipaketti sekä niiden päällä paperi, johon rahojen lukumäärä\noli merkitty. Vanhempi poika astui empimättä avonaiselle kassalle ja\ntarttui paperiin, huudahtaen: \"Tässä on enemmän kuin hetken tarve\nvaatii! Neljäs osakin riittää ja myöhemmin keksitään kyllä keinoja!\"\n\nSamalla rupesi hän tarttumaan setelipinkkaan. Mutta neuvosherra\nsyöksyi väliin ja tarttui hänen käteensä; toinen poika ehätti\nveljeään auttamaan ja niin tuo vanheneva mies, sydämessään\nkuolemanahdistus, riuhtoili poikainsa kanssa, jotka eivät kammoneet\ntyrkkiä häntä edestakaisin pitkin lattiaa.\n\nVihdoin hänen kuitenkin onnistui painaa kiinni ja sulkea tuo raskas\nkansi, jonka jälkeen nuo rosvomaiset pojat hiukan peräytyivät, mutta\neivät näyttäneet silti aikovan yrityksestään luopua. Tätä hetkeä\nkäytti hän vetääkseen toisen avaimista pois.\n\n\"Jollette paikalla mene ulos ja jos täällä vielä silmiänne näytätte\",\nsanoi hän heille vapisevalla, mutta sentään hillityllä äänellä, \"niin\nkäsken minä maajääkärini ottaa teidät kiinni ja viedä käsiraudoissa\nMünsterburgiin! Hän voi olla tässä minä hetkenä hyvänsä!\"\n\nTuon heikon miehen osoittama odottamaton tarmo, miehen, joka\nkamppaili viimeisestä omaisuudestaan, kunniallisesta nimestä,\nsäikäytti noita kaltoin kasvaneita poikia ja he poistuivat yhtä\nkalpeina kuin isäkin oli ollut.\n\nVavisten ja läähättäen istui piiripäällikkö rautaisella kirstulla\nja pyyhki hikeä otsaltaan. Sekaisin ajatuksin katseli hän\nlukkorakennusta tuossa vanhassa perintökalussaan. Viimein jonkun\nverran toinnuttuaan nousi hän väsynein jäsenin, avasi uudelleen\nkassan ja otti verorahat laittaakseen ne pakettiin. Hän haki\ntarvittavan paperin, nuoraa ja sinettilakkaa, kääri ja sitoi kaikki\nkaksin ja kolmin kerroin ja suurimmassa kiireessä sekä sytytti\nlopuksi kynttilän ja sinetöitsi paketin kolmesta tai neljästä kohti,\nkatsellen joka kerta ähkyen sinettiä, ennenkuin painoi sen lakkaan.\n\nSitten kirjoitti hän asiaan kuuluvan lyhyen kertomuksen, jonka hän\npani erityiseen kuoreen ja varusti osoitteella sekä lähetti sisään\nastuvan vahtimestarin viemään molempia kappaleita postiin, teroittaen\nhänelle, ettei hän pysähtyisi missään ja pitäisi huolta siitä että\nrahat ynnä kirje lähtisivät ensi tilassa. Myöskin piti hänen muistaa\nkuitti tuoda. Hän katsoi ikkunasta miehen jälkeen ja aivan oikein\nnäkikin, kuinka rouva yritti häntä pihalla pysähdyttää, nähdäkseen\nmitä hän kuljetti, mutta kuinka vahtimestari muitta mutkitta jätti\nhänet siihen seisomaan.\n\nTämän jälkeen kirjoitti hän kaksi laajanpuoleista kirjettä, toisen\nSuuren Neuvoston presidentille ja toisen hallitukselle, ilmoittaen\nluopuvansa toimistaan neuvoston jäsenenä ja piiripäällikkönä. Sillä\nhän tiesi, että nyt oli kaikki lopussa, joskaan hän ei tiennyt mikä\nhänen kohtalokseen oli lopulta tuleva.\n\nTyhjän rautakirstun jätti hän auki. Rouva tuli hiipien ja kurkisti\nsisään; mutta hänestä tuntui sieltä tyhjästä kirstusta puhaltavan\nkylmä viima, niin että hän veti heti nenänsä takaisin ja kysyi\npiiripäälliköltä, mitä se merkitsi. Mitään selitystä antamatta\nkääntyi tämä maajääkäriin, joka oli tullut sisään. Piiripäällikkö\noli hänelle illalla ilmoittanut, että hänen oli poliisiasioissa\nmentävä muutamalle asialle pääkaupunkiin sekä valmistanut sitä\nvarten asiakirjat. Ne antoi hän nyt tälle sekä samalla molemmat\nvirkaerokirjeet, joista hän käski tämän täsmällisesti pitämään huolta.\n\nNiin oli hän nyt talonsa toimittanut eikä omistanut enää muuta\nkuin tallessa olevan virkatakuunsa, pari arvopaperia, jotka hänen\nerotessaan tulivat vapaiksi ja olivat kai sen jälkeen jo hävinneetkin.\n\nKun Kleinpeter oli sydämensä tyhjentänyt ja vähitellen vaikeni,\nsyntyi muutamiksi minuuteiksi hiljaisuus, joiden kuluessa Martti\nja Maria Salander tunsivat jälkivaikutteita noista tärisyttävistä\nvaikutelmista, ensimainitunkin ollessa vaiti ja avomielisyyttään\nkatumatta nauttiessa toisten ilmeisestä osanotosta sekä uudistetuista\nkulauksista tuota tuoksurikasta viiniä.\n\nMartti ajatteli kauhistuen, mitä pimeitä seikkoja sentään voi\njulkisten luottamusmiesten elämässä kätkeytyä tai ainakin olla\njulkisena salaisuutena. Hän tiesi kyllä sellaisia yksityisiä\nilmiöitä kaikkina aikoina esiintyvän; mutta sittenkään niitä ei\nole käsitetty suuriksi onnettomuuden tapauksiksi. Mutta nyt oli\nhänet vallata aavistus ikäänkuin jos tässä olisi kysymyksessä enne,\njoka onneksi antoi hänelle tilaisuuden vastatarkasteluun. Reipas\npäättäväisyys, jolla piiripäällikkö oli katsonut itsensä edelleen\nvirkaan kykenemättömäksi sekä ottanut eron vain siitä syystä, että\npojat olivat vaatineet häntä petolliseen rikokseen, tahtoen itsekin\nsamaa harjoittaa, synnytti hänessä todellista kunnioitusta eikä tämä\nlainkaan vähentynyt, kun hänessä heräsi ajatus, ettei tuo ilmeisesti\nheikko isä ole tahtonut sovittaa poikainsa alentumista, vaan estää\nitsensä vielä kietoutumasta kasvavan hädän virittämiin ansoihin. Ei,\nmietti Salander, se on juuri sillä tavoin, että kun ryhditönkin vielä\nvoi kansalaistuntoon kohota ja arvonsa pelastaa, niin yhteiskunta ei\nole hukassa.\n\nMaria rouva mietti toista seikkaa: hänen ajatuksissaan pyöri\ntuo ihmeellinen nainen, jota miehensä oli kuvaillut katkerin\nvihantuntein, ilman jälkeäkään rakkaudesta. Ei hän epäillyt\nhetkeäkään, etteikö hän olisi ollut miehensä onnettomuuden lähde,\nmutta hän ei ymmärtänyt oikein tuon peikottaren luonnetta.\n\n\"En käsitä, herra Kleinpeter\", aloitti hän uudelleen keskustelun, \"en\nkäsitä, miten vaimo voi olla miehensä arvosta niin turhamainen ja\nkäyttää sitä kaikin tavoin hyväkseen, samalla kuin hän tätä kuitenkin\nkadehtii ja vihaa sen takia siinä määrin, että sananmukaisesti näkee\nvaivaa, riistääkseen häneltä vääryydellä tuon kohtuullisen arvon!\"\n\n\"Niin, rouva Salander\", vastasi entinen piiripäällikkö, \"sitä minä\nen ole niin tarkoin tutkinut! Joka omassa elämässään on jotakin\nkokenut, hän itse ymmärtää sen, kykenemättä silti sitä selvästi\nselittämään. Arvelen, kaikesta muusta puhumattakaan, olevan siinä\nturhamielisyyden ohella kysymyksessä eräänlaisen henkiseen sairauteen\nyhtyneen, korkealle kehittyneen itsekkäisyyden ja että sitä paitsi\ntässä on syntyperälläkin osansa. Puolisoni on syntyisin seudulta,\njossa naiset, kaikella kunnioituksella sanoen, ovat tunnetut\nerikoisen kopeiksi, pöyhkeiksi ja juoruilu on kokonaisten kyläkuntien\nvitsauksena, rikkoen välejä niin suurien sukujen kuin halvimpain\nmökkiläistenkin keskuudessa. Miehet ovat toimeliaita, mutta karkeita\nja alempisäätyiset kiroilevat kuin merirosvot sekä kotona että kodin\nulkopuolella. Samoin naisetkin käyttävät kieltään nuoruudesta saakka\nja jos joku siihen lisäksi ei ole oikein viisas, niin voi ajatella\nmitä siitä tulee!\"\n\n\"Kuinka te sitten olette joutuneet tuohon mainioon maahan?\" kysyi\nMaria rouva.\n\n\"Eräs hyvä ystävä sanoi tietävänsä minulle morsiamen. 'Missäs tuo\non?' kysyin minä silloisten nuorten leijonain käyttämään ilkeään\npuhetapaan. Tämä mainitsi paikan ja nimen, maalaillen eteeni kaikki\nhyvät puolet. Minä löysinkin sievän näköisen kauniisti puetun\ntytön, joka osasi esiintyä niin ystävällisenä ja vienona, että\nminä empimättä tartuin syöttiin, vaikka joku tuntematon vihjasikin\nminulle, että tyttö itse oli tuon suosittelijan luokseni lähettänyt.\nSen sijaan että olisin tästä peljästynyt, tunsin minä päinvastoin\nitseni mairitelluksi ja olin hyvin liikutettu. Hän paljasti sitten\noikean olemuksensa tarpeeksi pian ja peloittavasti. Poikkeus lienee\nhän kotiseutunsakin naisten joukossa ja poikkeus pahempaan päin kuin\nmuut, tavallaan jonkunlainen yhdistys heistä kaikista.\"\n\nKesken puheensa täytyi hänen nauraa, kun hänen mieleensä johtui\nvaimonsa viimeisin tekonen. Hän oli näet taasen pitkään toraillut\nmiehelleen tämän köyhtymisestä sekä uhkaillut ottaa laillisen\navioeron, johon mies oli vain huomauttanut, että silloinhan hän joka\ntapauksessa saisi tilaisuuden vihdoinkin luopua piiripäälliköttären\nja suurneuvoksettaren arvonimistä, jotka nytkään eivät enää haittana\nolleet. Silloin oli hän aivan tulipunaisena ja raivostuneena\nhypähtänyt hänen eteensä ja huutanut, että hänelle ei tule\nmieleenkään erota, että hänellä on jumalallinen oikeus elämänsä ajan\nkantaa niitä nimiä eikä hän niistä luovu.\n\nKysymykseen, mihin hänen vaimonsa sitten oli tarvinnut kaiken sen\nrahan, jota hän oli velkakirjoilla lainaillut, vastasi Kleinpeter:\n\"Vaatteisiin ja koristuksiin hän on sen menettänyt! Kun minä hoidin\npiirikunnan ensimäistä virkaa, piti hän velvollisuutenaan pukeutua\nmitä parhaimmin ja se ei tosiasiassa ollut helpolla ostettavissa,\nniitä kun on muutamia suuria tehtailioita, joiden naiset pukeutuvat\ntavattoman loisteliaasti. Vielä vuosi sitten täytyi minun maksaa\nsadan kahdenkymmenen frangin vekseli, jonka hän oli asettanut\nminun nimiini, ja mitä varten? Maksuksi pienestä päivänvarjosta\nnorsunluisina varsineen ja hienoine kankaineen! Hän oli nähnyt sen\ntäällä muutaman puodin ikkunassa ja ollen tuttu siellä ostanut\nsen tällä tavoin. Näine päivänvarjoineen käveli hän sitten ympäri\nkaupunkia, kaikkialla missä hän luuli voivansa tehdä kiusaa\nrikkaammille rouville ja neideille. Sitten hän tuon päivänvarjonsa\ntakia meni ylimääräisesti muutamiksi viikoiksi kylpemään ja asetti\nsielläkin minun maksettavakseni jälleen vekselin. Tätä paitsi\nkantoi hän varakkailta vanhemmiltaan, jotka vieläkin elävät, useat\nkerrat rahoja, ilmoittaen minun niitä tarvitsevan. Kun lopulta kävi\nselville, että hän oli valehdellut, ei hän tätä tietä saanut enää\nmitään.\"\n\nTuo kunnon mies olisi vielä kauankin haastellut, jollei olisi tullut\naika lähteä kotiin, sillä hänen ahtaat olosuhteensa eivät sallineet\nhänen meno-paluupilettiään rautatien hyväksi lahjoittaa. Sitäpaitsi\nsanoi hän iloitsevansa, saadessaan vielä vähän aikaa rauhassa nukkua\nvanhassa kodissaan: rouva piiripäällikötär oli nimittäin eilen koko\nvaatevarastoineen ja päivänvarjoineen huilannut vanhempainsa luo,\npojat taasen olivat pari viikkoa sitten matkustaneet Amerikaan,\nsaadakseen siellä tehtaanhoitajan paikat, sillä mielelläänhän sinne\nniitä Sveitsistä otetaan. Niin kyllä, mutta ei sellaisia! Kunpahan\nolisivat ennemmin menneet! Hänen tehtaansa ja vanha kiinteimistönsä\noli sitä vastoin konkurssitilassa; joka päivä saattoi hän odottaa\npakkohuutokauppaa. Onneksi asia ei häntä enää ollenkaan liikuttanut.\n\n\"Ettekö voisi nyt\", kysyi Salander, \"ottaa itse tehtaan haltuunne ja\npanna se käyntiin, jos apua saisitte?\"\n\n\"Siitä minä, herra suurneuvos, kyllä itseni varon!\" vastasi\nKleinpeter epäröimättä. \"Jos se todellakin onnistuisi, niin olisivat\njonakin kauniina päivänä taas kaikki kolme esillä, korjatakseen\nrasvan maidosta! Mieluummin minä jossakin ottaisin hiljaisen ja\nvaatimattoman toimen, minkälaisen hyvänsä; jos teille sattuisi\nilmaantumaan jotakin minulle sopivaa tointa, niin olette ehkä niin\nhyvä ja annatte siitä vihjauksen!\"\n\n\"Lupaan varmasti ajatella asiaa, luottakaa siihen!\" lupasi Salander,\nojentaen hänelle kätensä. \"Tehän olette vielä ketterä mies eikä\nmikään vanhakaan, kunhan vähän ryhdistätte itseänne! Jääkää hyvästi,\nonnea kotimatkalle!\"\n\n\"Kiitoksia tuhansin, sekä samoin teille, rouva Salander, kaikesta\nhyvyydestä ja osoittamastanne ystävällisyydestä!\"\n\n\"Ei ansaitse, sehän on mielellään suotua!\" vastasi Maria rouva ja\npudisti hänen kättään. \"Toivotan onnellista matkaa ja parempaa\ntulevaisuutta!\"\n\nOdottamattoman reippain askelin riensi tuo elostunut mies matkaansa.\nMiettiväisinä katsoivat aviokset hänen jälkeensä, hänen siinä katua\npitkin kulkiessaan.\n\n\"Hänhän ei horju vähääkään!\" huomautti Maria, \"vaikka minä pelkäsin\nhänen tulleen hiukan toiselle kymmenelle. Luulisi hänen olevan vielä\nautettavissa, kun hän pääsisi siitä siististä naikkosesta eroon!\"\n\n\"Ja kun hän saa rauhaisan paikan jossakin tuulen suojassa, niin\nluulen minäkin hänen vielä toipuvan. Mutta johtamaan hänen ei ole\nenää pyrittävä!\"\n\nUusi suurneuvos mietiskeli matkalla konttoriin, jonne hän vielä\nlähti, tänä myöhäisen virallisen toimintansa ensimäisenä päivänä\nsattuneita omituisia kokemiaan, kuinka hän oli joutunut onnen\nhylkäämää edeltäjäänsä kestitsemään ja lohduttamaan; ja hän kiitti\nonneaan, ettei hänen omissa hyvissä kotioloissaan ollut sellaisia\nvaaroja väijymässä. Kuitenkin teki häneen synkän vaikutuksen\nse välittömästi huomaamansa epävarmuus, mikä on inhimillisten\nolosuhteiden osana ylimmissäkin laitoksissa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nAjan oloon tuli Martti Salanderista monitoiminen mies sekä\nneuvostossa että sen ulkopuolella ja joutui hän puolue-elämän\nhuojunnassa ja vaatimusten risteilyssä seisomaan kuin pyörretuulen\nkeskessä, kun kaikki tahtoivat vetää häntä puolelleen.\n\nTaistelu kävi nyt etupäässä kysymyksestä, oliko Sveitsin uusimman\nkansanvallan pohjalla pantava toimeen yhteiskunnallisia mullistuksia,\nse on, voitaisiinko kansalle väittää, että tämä oli ollut sen oma\ntahto ja tarkoitus. Tämän kysymyksen johdosta syntyi puolueoloissa\nvähäisiä siirtymisiä ja muutoksia, samalla kuin yhteinen kansa\nvieraana, epäselvänä massana pysyi vaiti.\n\nSalander kulki keskitietä, välttäen kosketusta yhteiskunnallisten\nmullistusten kanssa ja sitä vastoin harrastaen olojen huojentamista\nja parantamista sosialiseeraamalla kaikki mahdolliset seikat niiden\nentisessä muodossaan; näin tuli hän ottaneeksi katsantokannan, jota\nvastaan hän vielä jokunen aika sitten oli taistellut, mutta jonka sen\nsilloiset kannattajat olivat kuitenkin jo valmiit voitettuna kantana\nhylkäämään.\n\nSillä välin nämäkin ottivat vastaan kaiken tarjona olevan, aluksi\nvähitellen ja tarpeelliseksi harjoitukseksi. Sama tuuli puhalteli\nkuntien ja valtioliitonkin keskuudessa, kaikkialla tehtiin päätöksiä\nmenoista avustus- tai kulttuuritarpeisiin; Martti Salander oli\ntaasen väsymättä mukana puuhaamassa ja uusia keksinnöltä käytäntöön\npanemassa.\n\nVävypojat toimittivat hänelle toisinaan apulaisen virkaa,\nlevittämällä hänen kannattamiaan aatteita kansan keskuuteen\nkaikkialla missä he liikkuivat, sielläkin missä kukaan ei ollut\najatellut parannuksien ilmaiseksi tapahtuvan, mutta jotka nyt sentään\nrupesivat välttämättömiltä näyttämään.\n\nMarialle teki erittäin hyvää Martin tyytyväisyys, jolla hän työstään\nnautti. Eräänä päivänä löysi hän Martin vanhan takin taskusta sen\nmuistikirjan, johon oli kirjoitettu otteet valtion kulunkiarvioista\nja laskuista.\n\n\"Etkö sinä ole kaivannut tätä kirjaa?\" kysyi hän, näyttäen sitä\nmiehelleen; \"se oli sen vanhan mustan takkisi taskussa, jota sinä et\nole enää vuoteen päälläsi pitänyt.\"\n\nSalander katseli kirjaa.\n\n\"Hm! tosiaankaan minä en ole sitä kaivannut! Minä en sitä enää\nniin välttämättömästi tarvitsekaan; sillä ensinnäkin ovat ne asiat\nminulla nyt selvempänä ja toiseksi tullevat ne piakkoin pakosta\nsyrjäytettäviksi. Syrjäytettäviksi, se on oikeastaan paha sana,\njonka salaiset sosialistit ottavat hampaisiinsa, kun he rauhallisen\nkainosti tahtovat ilmaista, minne he tähtäävät. Että jonkunlainen\nsyrjäyttäminen tapahtuisi, tullaan silloin sanomaan, sitähän ei\ntarvinnut epäilläkään, sehän oli muka vain ajan kysymys!\"\n\n\"Mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla?\"\n\n\"Minäkö? Katsohan, minä tarkoitan suunnilleen tätä: Ajan väkevän\nedistyksen takia kasvavat menot kaikin puolin niin tuntuvasti,\nettä tulot eivät niitä enää peitä; jos esimerkiksi kunnat\ntahtovat asian mukaisesti suorittaa heille asetetut tehtävät,\nniin rasittuvat he liiaksi ja valtion, tahtoo sanoa, kanttonin on\nniitä autettava ja jätettävä osa tulojaan perimättä. Mutta kun\nkanttoneillakin on suoritettavana lisääntyneitä tehtäviä eivätkä\nverot voi loppumattomiin lisääntyä, niin on niiden käännyttävä\nliiton puoleen, jonka täytyy suostua antamaan riittävää apua, jos se\nmielii omat korkeammat velvollisuutensa täyttää. Liiton tulot eivät\ntaasen vuorostaan ole tyhjentymättömät ja yhtä rintaa lisääntyvät\nsen omatkin tavanmukaiset menot. Siis on meidän koetettava avata\nsille uusia lähteitä ja hankittava varoja, joita se kaikkeen tähän\ntarvitsee.\"\n\n\"Sepäs oli koko pitkä ketju!\" nauroi Maria; \"hyvin hauskaa ja\nviekasta samalla, mikäli minä ymmärrän! Tai teemme me kuten mies,\njoka koko päivän pistelee rahakukkaroaan taskusta toiseen, siten\nkuvitellen omistavansa satoja rahakukkarolta sekä ostaen kaikkea mitä\nhaluaa. Eikö ole niin?\"\n\n\"Ei varsin, rakkaani! En voi sitä nyt sinulle lähemmin selittää, ne\novat seikkoja, jotka kuuluvat kansantalouteen!\"\n\nMutta hänen mielialansa oli kansansivistys; se kävi hänelle\ntodellisesta elämänurasta, jonka hyväksi työskentelemällä hän sanoi\ntäytyvänsä korvata entisen koulun palveluksesta luopumisensa. Pyhässä\ninnostuksessaan joutui hän tietämättään muistuttamaan juutalaisia\nrihkamakauppiaita, jotka tavaralleen asettavat niin korkean hinnan,\nettä he tinkimisen uhallakin ovat varmat kohtuullisesta hinnasta.\nMutta ihanne, jonka hyväksi hän työskenteli, oli hänessä niin\nlujassa, että hän kuitenkin vakavasti uskoi saavuttavansa nuo korkeat\npäämäärät. Jokaiselle oikulle, joita lakkaamatta sukelsi esiin,\nomisti hän huomionsa, auttoi niitä siliteltäessä ja hyväksyttävään\nasuun kehiteltäessä sekä edusti niitä sitten kaikella käytettävänään\nolevalla vaikutusvallalla niissä tarkastusvirastoissa, joissa\nhänkin oli jäsenenä, yhdistyksissä sekä joka tilaisuudessa Suuressa\nNeuvostossa.\n\n\"Toivon saavani toki vielä nähdä\", sanoi hän eräänä päivänä\nvaimolleen, \"ettei yksikään nuorukaisistamme kaupungissa eikä\nmaalla pääse vapaaksi valtiollisesta kouluutuksesta ennen\nkahdennettakymmentä ikävuottaan!\"\n\n\"Mitä heidän sitten tulee niin kauan tehdä?\"\n\n\"Oppia ja yhä oppia! Harjoitella ja taasen harjoitella! Ajattelehan\nvain, kuinka suuresti aineet lisääntyvät! Kun ensin olemme saaneet\naikaan, että jokapäiväinen koulunkäynti kestää viidenteentoista\nikävuoteen sekä yleinen sekundaariopetus on toimeen pantu, niin\nalkaa jatko-opetus matemaattisissa aineissa, ainekirjoituksessa,\neläintieteessä ja terveydenhoidossa, laajemmassa maantiedossa sekä\nhistoriassa. Yhtämittainen kehitys voimistelussa ja sotilaallisissa\nharjoituksissa on jo määrätty, mutta niitäkin on ruvettava paremmin\nharrastamaan, vallankin on ampumaharjoituksia pantava aikaisemmin ja\nlukuisammin toimeen. Itsestään selvää on, että kaiken tämän ohella\njatkuvasti harrastetaan laulua ja soittoa, jälkimäistä sikäli kuin\nkussakin kunnassa on tarpeeksi poikia, jotka puhallussoittimien,\nnoiden tähänastisen kansansoiton kannattajain, käyttämiseen ovat --\"\n\n\"Tuo, Jumalan kiitos, miellyttää minua parhaiten!\" keskeytti Maria\nmiehensä puheen ja kävelyn pitkin huonetta. Lausuen: \"Kuinka niin?\"\njäi tämä paikalleen seisomaan.\n\n\"No niin, kun te ensinnä olette tuon kunnon kansan eläintieteellänne\nja säännöllisellä terveydenhoidollanne tehneet yhdeksi ainoaksi\nhypokondrikoksi, niin saattaa kansanmusiikki sen jälleen iloiseksi\ntehdä! Ja niin se taiteen demokratiseerautuminen, josta sinä silloin\n-- muistatko? -- lastemme häissä puhuit, näyttää hyvää tekevän\nvaikutuksensa yhä enemmän toteen! Mutta jatkahan mieluummin edelleen\"!\n\n\"Minä olen pian lopussa! Kun nuorukaiset lähenevät kahdettakymmentä\nvuottaan, ollessaan esimerkiksi kahdeksannellatoista, saavat he\nkouluutusta kansalaiselle kuuluvassa valtiotiedossa. Jokapäiväisessä\nkoulussa ovat he jo poikasina pikimmältään tutustuneet\nperustuslakeihin, mutta pintapuolisempien päässä se on ehtinyt jo\nvaalistua. Se verestetään siis voimakkaasti vielä kerran ja lopuksi\nselvitetään sitten koko lainsäädännön ala ennenkuin he pääsevät\nosallisiksi kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista. Luulisinpä\nolevan kylliksi asioita täyttämään yhden ajanjakson! Vaikeata se\nalussa lienee, saada se säännöllisesti ja pysyvästi käymään, mutta\nkäydä sen kuitenkin täytyy, jolleivät itse laitkin ivaksi muutu! Minä\nolen vielä unhottanut, että tämän ohessa jokaisen pojan on opittava\nvalmistamaan itselleen yksinkertainen pöytä tai tuoli ja että tätäkin\nvarten on ajateltava joku laitos!\"\n\n\"Viimeksi mainittu on hyvä asia, se on hillitsevä meidän\nrunsaslukuisen käsityöläisluokkamme ylimielisyyttä! Kirves talossa\nsäästää puuseppää!\" huomautti Maria rouva.\n\nMartti näytti yhtä arvoitukselliselta kuin vaimonsakin, hän kun ei\ntiennyt mitä toinen tarkoitti, sillä mainittu käsityöläisten luokka\neli juuri ahdingossa.\n\n\"Esitykseni ei näytä kaikin paikoin saavan sinun hyväksymistäsi!\"\nsanoi Martti ja pysähtyi uudelleen hänen eteensä. \"Sinusta on siinä\nliian paljon, eikö totta?\"\n\nMutta vakavin ilmein ja tutkivasti mieheensä katsoen vastasi Maria:\n\"Ei, ukko kulta! Minun mielestäni päinvastoin ohjelmasta puuttuu\nvielä jotakin melkoisen tärkeää, mutta joka kenties ei siihen\nkuulukaan, vaan vaatii erikoisen päätöksen. Unhottaa tai sivuuttaa\nsitä toki ei ole voitu!\"\n\n\"Mitähän se sitten olisi? Ehkä pakollinen keittokoulu valtion ja\nkunnan kustannuksella? Mutta se kuuluu tyttöjen kasvatusohjelmaan,\njoka myöskin on otettu tarkastettavaksi. Sinut epäilemättä kutsutaan\nasianomaiseen naiskomissiooniin etkä kai minun puolisonani tule siitä\nkieltäytymään!\"\n\n\"Tuota kaikkea minä en tarkoittanut! Minä tarkoitan sitä peloittavaa\nsotaretkeä, joka sveitsiläisten täytyy tehdä Aasiaan tai Afrikaan,\nhankkiakseen orjia tai paremminkin valloittaakseen maan, josta niitä\nsaadaan. Sillä kuka ilman orjalaitosta auttaa köyhempiä talonpoikia\npeltotöissä ja kuka elättää kouluakäypiä nuorukaisia? Vai tahdotteko\nte maksaa niille palkkaa, kunnes he ovat kahdenkymmenen vanhoja,\njolloin he osaavat kaikkea muuta paitsi työtä tehdä, pöydän ja tuolin\nnikkaroimista lukuunottamatta?\"\n\n\"Mutta, Maria, mitä tämä nyt on?\" sanoi Martti punastuvin otsin;\n\"sinähän vastaat tänään minun kunnioittavaan luottamukseeni pelkällä\nkatkeralla ivalla!\"\n\n\"Anteeksi, Martti! En minä ole katkeramielinen, tiedänhän minä,\nkuinka mielevä sinä kaikessa olet! Minua vain hiukan surettaa, kun\ntiedän sinun purjehtivan suurta pettymystä kohti ja sitä ei meidän\nijällämme kestä enää niin keveästi kuin nuorempana!\"\n\n\"Meidän ijällämme? Miksi me olisimme vanhoja, jollemme tahdo sitä\nolla? Ja mitä noihin harhaluuloihin tulee, niin ei niistä ole\ntaikaa senkään vertaa kuin saippuakuplista, jotka nenäämme vasten\nräjähtävät!\"\n\nTämän sanoi hän enemmän leikillään, hälventääkseen vaimonsa vakavaksi\nkäynyttä sävyä, joka ei tuntunut hänestä mukavalta. Sillä laajennetun\nopetuslaitoksen lukuisain vastustajain joukossa ei ollut vielä\nainoakaan mies uskaltanut sillä tavoin mieltään ilmaista.\n\n\"Jättäkäämme nyt nämä jutut, jotka eivät sinua huvita\", alkoi hän\nuudelleen puheen, \"ja puhukaamme lapsista, joiden häistä sinä\näsken muistutit. Minun piti sinulta jo kerran kysyä, miksei niitä\nnuoria rouvia saa enää koskaan nähdä. Vai onko niistä jompikumpi\nminun poissa ollessani täällä käynyt? Alussa tapasivat he miehiään\nkaupunkiin saattaessaan mielellään täällä meidän luonamme toisensa,\nmutta sitäkään ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut.\"\n\nMaria Salander kävi vieläkin vakavammaksi kuin mitä hän oli ollut,\nmutta sanoi ainoastaan: \"En tiedä mitä se merkitsee, kummastuttaa\nse vain minuakin. Heidän niukoista kirjelappusistaan ei ole enää\npitkiin aikoihin voinut päättää mitään. Ajattelin että sinä tietäisit\nenemmän, kun näet seurustelet vävypoikain kanssa, joita täällä näkee\nvieläkin harvemmin.\"\n\n\"Se on minulta jäänyt! Minä käytin tuttavallisesti heidän\nvirkapiireissään suorittamia palveluksiaan hyväkseni, mutta\nhuomattuani heidän sen yhteydessä harjoittavan liian paljon\nturhanaikaisuutta ja käyttävän jokaista vähäpätöistä seikkaa\nmatkustukseen ja huvitteluun, katsoin minä appiukkona\nvelvollisuudekseni lopettaa tällaisen seurustelun. Muutoin kaikki\nilman moitteita, sillä ovathan he vielä nuoria!\"\n\nRouva Salander huokasi hiukan nyt vasta, sanoessaan tietävänsä\nsentään jotain enemmän kuin miehensä, vaikkeikaan mitään\nhuomattavampaa, eikä tahtovansa sitä salata. Hän jatkoi siis:\n\"Puoleen vuoteen eivät Setti eikä Netti ole enää olleet täällä;\nluotettavalta taholta olen minä sentään kuullut, etteivät he ole\ntoisiaan toista vuoteen enää nähneet, että he lisäksi näyttävät\nvälttävän toisiaan mikäli voivat, jota vastoin he avioliittonsa ensi\naikoina tapasivat toisiaan kerta viikossa, milloin Soittolassa,\nmilloin Lindenbergissä. Mitä tämä nyt siis on? Mitä on tapahtunut?\nMinä sitä en tiedä eikä sitä kukaan sano tietävänsä!\"\n\n\"Ehkä se on vain lapsimaisuutta\", arveli Salander tavallaan\nhämmästyneenä, \"ehkä sentään enemmänkin!\" lisäsi hän hetken\nmietittyään; \"lopulta on se kaksoishoure, jonka vallassa he olivat,\nmuuttunut toiseksi, ideaksi tai ovat he saaneet uuden, kun ei heillä\nitsellään ole vielä lasta!\"\n\n\"Ehkä, ja oikeastaan se olisikin onni, jolleivät he yleensä lapsia\nsaisikaan\", vastasi rouva. \"Minut tahtoo vallata aavistus, kuin jos\njotakin olisi epäkunnossa eivätkä tytöt uskaltaisi meille sydäntään\navata, minulle nimittäin, kun he kerta ovat vain omaa tahtoaan\nnoudattaneet.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisi sentään koetettava päästä siitä selville\nsekä autettava heitä!\"\n\n\"Sitä minä olen jo ajatellut; mutta kuinka se on tapahtuva ilman\nettei se enemmän vahingoita kuin hyödytä?\"\n\n\"Minä luulen olevan yksinkertaisinta jonakin kauniina päivänä\nhämmästyttää heitä molempia vierailullamme, jonka me olemme\nheille velkaakin. Kun me kauniilla ilmalla aamujunassa menemme\nUnterlaubiin, kävelemme Settin luo ja vietämme siellä tunnin tai\npari, niin huomaamme suunnilleen kuinka siellä on laita ja onko\njotakin huomattavaa. Sitten ajamme poikkirataa myöten Lindenbergiin\nsekä vaadimme Settin lähtemään kanssamme Nettin luo. Saammehan\nsitten nähdä, tekeekö hän sen vai mitä hän sanoo sekä mitä edelleen\ntapahtuu. Illalla olemme mukavasti täällä jälleen.\"\n\nRouva Salanderille oli tämä ehdotus tervetulleempi, samoinkuin hänen\nhuolensakin oli syvempi, kuin mitä hänestä saattoi arvata; Mutta sen\nvuoksipa he eivät matkaa viivytelleetkään. Muutamana päivänä vähän\nsen jälkeen matkustivat he Unterlaubin asemalle ja kulkivat jalkaisin\nniin sanottuun Soittolaan. Silmäillessään uusin mielihyvin tuntein\ntalon miellyttävää asemaa valoisassa pyökkimetsässä, joka peippojen\nviserryksistä kaikuen sitä puoleksi ympäröi, sanoi Martti Salander:\n\"Täytyisi sentään asiain olla hullusti, jos tässä idyllisessä\nrauhassa voisi turma viihtyä! Kuinka puhtaaksi onkaan somero joka\npaikassa haravoitu; ja puistikkokin on mitä puhtaimmassa kunnossa\nja sen ylitse näkee varsinaisen metsän mahtavan latvaston kiipeävän\nvasemmalla kukkulaa ylös!\"\n\n\"Niin, kaunista täällä on!\" vastasi Maria rouva, \"ehkä liiankin\nkaunista joutilaalle mielelle!\"\n\nHe kiersivät ympäri talon, jossa taka- samoinkuin etuovienkin luona\noli vanhoihin pönttöihin sijoitettuina pienet ansarit. Muutaman\npuukasvin luona seisoi rouva Setti Weidelich kauniisti puettuna,\nirroitellen vajanaisia lehtiä. Hänen kasvonsa näyttivät syrjästä\nkapeammilta kuin ennen, kalpeammilta ja ennen kaikkea ilottomilta.\n\n\"Katsohan tuossa!\" kuiskasi Maria Salander, nyhjäisten miestään\nkäsivarresta.\n\nTämä pysähtyi hetkiseksi ja katsoi tytärtään, mutta astui sitten\nsitä reippaammin edelleen, niin että Setti kuuli hienossa somerossa\nnarskuvat askeleet ja kääntyi katsomaan. Tuskin oli hän huomannut\nisän ja äidin, kun hänen kasvojaan kirkasti tavaton riemu, murtaen\nläpi kaihomielisyyden hunnun, joka sekin pyrki samalla kertaa\nkasvoille leviämään. Mutta vain epäröiden astui hän heitä vastaan,\nkunnes hän huomatessaan vanhempain kiirehtivän askeliaan, riensi\nheitä syleilemään.\n\n\"Pitääkö sinut etsiä käsiinsä, kun sinua joskus haluaa nähdä?\"\nsanoivat he, \"sekä Nettiä samoin? Mitä se sellainen on?\"\n\nSetti punastui kovin ja loi silmänsä alas.\n\n\"En tiedä, minä en käy missään\", vastasi nuori rouva hämillään,\n\"mutta ettekö te sitten ole Nettiäkään nähneet?\"\n\n\"Yhtä vähän kuin sinuakin? Missä sitten on vika?\" kysyi äiti.\n\n\"Missäkö pitäisi vian olla? Voivathan satunnaisetkin syyt olla\nsamanlaiset ja voihan niillä meihin kumpaankin nähden olla samat\nseuraukset! Mutta tulkaahan toki taloon lepäämään, vanhus kullat!\nKuinka te minua ilahutattekaan! Sen vuoksi näinkin minä niin kaunista\nunta viime yönä!\"\n\n\"Untako? Mimmoista sitten?\" kysyi isä.\n\n\"Minä olin olevinani pieni lapsi, joka vaeltaa maantietä tietämättä\nminne. Käsivarrella minulla oli pussi ja siinä omena sekä palanen\nleipää. Minulla oli nälkä ja minä istuin kivelle; mutta säkki oli\nsidottu kiinni niin lujaan monimutkaisella solmulla, etten minä\nvoinut päästä leipään käsiksi ja minua alkoi kovin itkettää. Silloin\nnäin minä äkkiä siinä vastapäätä erään talon muhkeassa kukkatarhassa,\njossa kaikui soitto ja kuului kova lautasten kalina ja lasien kilinä\nja, aatelkaas, muutamaan avonaiseen akkunaan astui herra ja rouva\nkukkavihkot käsissä ja ne eivät olleet ketään muita kuin herra ja\nrouva Salander, jotka viettivät häitään. Nuoria ja hyvin kauniita\nte olitte ja näitte, etten minä voinut säkkiäni avata ja itkin sen\nvuoksi; silloin huusitte te minua ylös luoksenne. Minä tulin heti ja\nisä sanoi: 'Näytäpäs säkkiäsi, me avaamme sen!' Sinä avasit solmun ja\npidit sitä avattuna äidin edessä, joka pisti kätensä sisään ja\nveti sieltä esille sateenkaarilautasen, jota hän kerran näytti\nmeille lapsille, kun meidän piti syömättä panna nukkumaan. Mutta se\noli oikein kultalautanen tai paremminkin talrikki. 'Tulimmaista,\nmikä sinun nimesi onkaan, tyttö pieni?' huudahditte te molemmat. Kun\nminä sanoin sen, niin te sanoitte: 'Nimi ei ole meille tuntematon!\nMe tahdomme ottaa sinut lapseksemme tämän kauniin talrikin takia!'\nSitten täytyi minun istua pöytään teidän keskellenne ja sain jaloa\nrapusoppaa tuolle kultalautaselle, niin että Henrik kuninkaan\nnenänpäätä tuskin enää läpi kuumotti. Rapusoppa, josta uneksuin, on\nilmeisestikin yhteydessä ravunkuorien kanssa, joilla maahiset äidin\nsadussa olivat haarniskoidut. Omituista, että minä siinä tuolillani\nolin olevinani yhtä suuri kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka olinkin\nlapsi!\"\n\nNiin loruili Setti huvitettuna ja tyytyväisenä portaita ylös\nastellessaan.\n\n\"Unet yhtä kuin viimetalviset lumet!\" sanoi isä, \"tuo sinun unesi\ntaitaa sentään merkitä, että me joka hetki otamme sinut uudelleen\nlapseksemme! Eikö niin, Maria?\"\n\nÄiti nyökäytti vain päätään ja kun he samalla astuivat huoneeseen,\nkysyi hän: \"Missäs miehesi on? Saako mennä kansliaan häntä\ntervehtimään?\"\n\nTytär kävi heti taasen vakavammaksi ja punastui uudelleen,\nilmoittaessaan Isidorin menneen kylään, missä hänellä oli asioita\nja missä hän toisinaan otti aamunaukun, vallankin jos jotakin\npoliittista oli kysymyksessä. Setti arveli hänen kyllä pian tulevan\nja aikoi lisäksi lähettää kirjurin ilmoittamaan, ketä taloon on\ntullut.\n\n\"Ei suinkaan! Jätetään hänet vain rauhaan!\" sanoivat vanhemmat\nyhtaikaa.\n\n\"Niinpä pyydän teitä sitten määräämään, mitä te haluaisitte nauttia,\nlasinko makeaa viiniä, kupin teetä vai buljonkiako? Myöskin suklaata\nmeillä on.\"\n\n\"Jos lihaliemi on jo tarpeeksi vahvaa, niin anna sitä pari\nlusikallista, isäkin ottaa mieluimmin sitä, kuten tiedät\",\nratkaisi äiti asian; \"muutoin älä rupea meidän takiamme mihinkään\npuuhiin, emme me suinkaan aio täällä ruveta herrastelemaan! Ja\npäivälliseksikään, kuuletko, ei tarvitse hommataksesi mitään\nsuurempia laitoksia. Me olemme kaikkeen tyytyväisiä!\"\n\n\"Äiti kulta, antakaa nyt toki jotain lisäksi hankkia, vaikkapa vain\npala lihaa ja pari kalaa lammikostamme. Tämän yksistään jo miehenikin\nvuoksi, sillä muutoin hän olisi kovin pahoillaan. Antakaa minun vain\nhommata!\"\n\n\"No, hommaa sitten, itsepähän paremmin tiedät!\" vastasi Maria\nrouva, \"mutta katsokaas: sinähän pukeudut kotonakin kuin prinsessa!\nKäännyhän ympäri, kas vain, sehän on oikea loistopuku! Ja mitkä\ntuhannenmoiset reunukset! Etkä ole edes vierailua odottanut!\"\n\nTaasen käänsi Setti katseensa sivulle, kertoessaan miehensä niin\ntahtovan ja että hänen täytyi tehdä siten rakkaan rauhan takia. Nyt\noli hän siihen tottunut ja tuskin enää tiesikään, että hän kulki\nkauniisti puettuna.\n\nMartti Salander kysyi, että mahtoiko hänen lankonsa Juliankin tehdä\nsamoin, johon Setti vastasi: \"Varmaankin! He tekevät kaikessa samoin\nenkä luule heidän sitä sopimuksesta tekevän!\"\n\n\"Mitä, nämäkö nuoret hökäleet?\" viskasi äiti väliin. \"Tällä tavoinhan\nte tarvitsette korot melkoisista myötäjäisistänne yksistään\nvaatteisiin!\"\n\n\"Luullakseni me emme kumpikaan tiedä, mitä me oikeastaan\ntarvitsemme, sillä miehemme nostavat kaiken virkahuoneessa olevasta\ntulenkestävästä kassakaapista. Sieltä hakevat he kaikki maksut.\"\n\nNotariuksen rouva meni ulos asioilleen, jonka jälkeen äiti sanoi\nherra Salanderille: \"Siinä ne nyt ovat äidillisen hellät puolisot,\njoilla noihin nuoriin miehiin piti olla niin hyvää tekevä vaikutus!\"\n\n\"Minä olen vallan typertynyt!\" vastasi Salander; \"ovatpa ne koko\ntyranneja! _Siinä_ seikassa ovat tytöt, kuten näyttää, olleet täysin\noikeassa: heistä tulee pian miehiä! Ainakin vaimojensa ohi he ovat\nkasvaneet!\"\n\nKun Setti tuli takaisin, sanoi hänelle äiti: \"Me olemme päättäneet\nsyötyä mennä Lindenbergiin, nähdäksemme sisaresi Nettinkin. Arvelimme\nottaa sinut mukaan, saadaksemme teidät yksiin. Voithan toki tulla?\nIllalla palaat takaisin tänne.\"\n\nTytär nähtävästikin säikähti tästä ehdotuksesta ja kalpeni: \"En tiedä\nsentään\", arveli hän, \"voinko minä tänään poistua kotoa. Isidor puhui\nasioista, joita hänellä iltapäivällä olisi jossakin toimitettavana.\nJollei ketään ole kotona, hiipii kirjurikin tiehensä.\"\n\n\"Ja sinunko täytyy kansliaa hoitaa?\"\n\n\"Ainakin taloa; se on niin, etten minä voi palvelustyttöä yksin\njättää. Myöskin osaan minä paremmin tehdä selkoa ihmisille jotka\ntulevat jotakin kysymään Vieläpä minä toisinaan ajankuluksi hiukan\ntyöskentelenkin, kun kanslia on tyhjänä, ja olen jo monta asiakirjaa\nkopioinut.\"\n\nTämä kaikki kävi vielä laatuun, mutta hän esitti kaikki niin\ntuskallisesti, ettei enää voinut erehtyä hänellä olevan vissin\nkammon Lindenbergiin menoa kohtaan. Viimeisestä huomautuksesta\nsaivat vanhemmat sitäpaitsi käsityksen, että heidän tytärtään\nkäytettiin kopioimiseen, niin epäiltävältä kuin heistä muutoin olisi\ntuntunutkin, että hän sitä sietäisi. Se riitti jo; äiti ei voinut\nenää vitkailla käymästä lähemmin käsiksi matkansa tarkoitukseen.\nNuoren rouvan käteen tarttuen sanoi hän lempeästi, mutta vaativasti:\n\"Sano nyt meille todellinen syy, miksi sinä et tahdo tulla mukaan!\nMe olemme sen takia tulleet ja tahdomme saada tietää, mitä teidän\nvälillenne on tullut, kun ette enää seurustele toistenne kanssa\nettekä meidänkään luonamme näyttäy! Miksi sinä olet niin alakuloinen,\nmelkein surullinen, punastut ja kalpenet, ja kenties löydämme\nsisaresikin samanlaisessa tilassa!\"\n\nTytär seisoi siinä sanatonna. Vanhemmatkin tulivat hämilleen eivätkä\ntienneet, pitikö heidän edelleenkin ahdistaa tytärtään vai eikö.\nLopuksi sanoi Salander vielä muitta mutkitta: \"Onko ehken onni\njäänytkin tulematta vai onko se jo kadonnut, onni, johon te luotitte?\"\n\n\"Kyllä, niin se on!\" vastasi Setti melkein kuiskaten. Hän veti\nkätensä äidin kädestä, etsi nenäliinansa ja peitti kasvonsa, koettaen\ntukehuttaa suonenvetoisesti esiin ryöpsähtävää nyyhkytystä. He\nantoivat hänen vähän tointua, ennenkuin jatkoivat tutkailujaan.\nVihdoin aloitti hän uudelleen itsestään.\n\n\"He ovat tyhjyyttä täynnä! Heillä ei ole minkäänlaista sielua! Oi\nJumala, kuka sitä olisi osannut ajatella!\"\n\n\"Kukako? Te itse!\" sanoi äiti, joka pyyhki silmistään vihastuneen\nsäälin kyyneliä.\n\n\"Me tiedämme sen ja häpeämme isän ja äidin edessä ja nuorta veljeämme\nemme voi edes ajatellakaan! Mutta itsemmekin edessä me kumpikin\nhäpeämme, emmekä saata toisiamme nähdä. Siitä asti kuin pääsimme\noikein selville tuosta kauheasta pettymyksestä, on meidän täytynyt\npaeta toisiamme kuin ihmisten, jotka yhdessä ovat tehneet kunnottoman\ntyön. Ja kuitenkin on minulla ikävä sisartani ja hänelläkin varmaan\nminua! Mutta kun me olemme yhdessä, on kuin kumpikin tuntisi\nitsellään olevan pahan omantunnon!\"\n\nMartti ja Maria Salander kävelivät rinnatusten ja kiihtyneinä\nedestakaisin.\n\n\"Olkoon nyt tarpeeksi tällä kertaa! Sinun pitää, Setti, tulla meidän\nmukaamme; teidän pitää tulla toimeen keskenänne, siten on jo parempi.\nNyt pese silmäsi, miehesi voi milloin hyvänsä ilmestyä, emmekä me\nitseämme näytä, ennenkuin olemme miettineet ja tiedämme mitä meidän\non tehtävä!\"\n\n\"Ei ole mitään tehtävissä!\" vastasi Setti jonkunverran\ntointuneempana, \"se on juuri niin, ettei meillä maailman silmissä ole\nmitään tavanmukaista syytä eroon.\"\n\nHän lähti ulos, seuratakseen isän neuvoa ja viruttaakseen silmänsä.\nHeti sen jälkeen hyökkäsi sisälle Isidor, joka matkalla oli saanut\ntietää, mimmoisia vieraita kotona oli. Hän oli hyvin iloinen ja\ntervehti appivanhempiaan ikäänkuin nämä olisivat hänelle hyvinkin\nmairittelevan yllätyksen valmistaneet. Sitten pyysi hän heti\nanteeksi, että hänen täytyi kiiruhtaa vielä kansliaan, mutta\njuoksikin sen sijaan kyökkiin ja ruokahuoneeseen tarkastamaan\nkeitoksia ja pöytää, että oliko hänenkin arvoaan pidetty silmällä ja\nvieraista huolimatta pidetty huolta hänen omasta ruokahalustaan.\n\nPöydässä ei voinut huomata jälkeäkään siitä mitä oli tapahtunut.\nSetti rouva näytti itse tyyneydeltä, mikä vanhempain läsnäolosta\nja hänen heille tekemästään tunnustuksesta vielä enemmän selveni\nja lisääntyi. Äiti naisellisuudellaan tajusi tästä levollisuudesta\nja itsensä hillitsemisestä, kuinka mitättömäksi tuon nuoren miehen\noli täytynyt käydä puolisonsa sydämelle. Tämä kärsi häntä niinkuin\nkärsitään huonosta teosta, johon itse on syynä.\n\nIsän täytyi kääntää huomionsa enemmän notariukseen ja hän ihmetteli\nitsekseen, etteivät häneltä olleet suomukset silmistä jo ennen\npudonneet. Tämän suusta ei lähtenyt yhtään pyöreää, tai kuten\ntavallisesti sanotaan, järkevää sanaa. Tuolla nuorella ja nokkelalla\nvirkoihin-hangottelijalla oli virka, koti ja vaimo; mutta siinä\nhänen persoonallisuutensa olikin jo lopussa ja saattoi vain useiden\nsamanlaisten aikaansaamassa melussa vielä jostain käydä. Kodin\nhiljaisuudessa, jossa yksikin sana huomataan, ei hänestä ollut enää\nmitään jälellä.\n\n\"Me aiomme tänään iltapäivällä\", ilmoitti Salander notariukselle,\n\"käydä Lindenbergiläisten luona ja ottaa tyttäremme mukaan. Teillä\nkai ei ole mitään sitä vastaan, herra vävypoika? Hän sanoo teillä\ntosin olevan ulkona tehtäviä, mutta kenties kumpikin käy sentään\nlaatuun?\"\n\n\"Niin, miksei, herra appiukko! Minun haluttaisi itsenikin tulla\nmukaan, mutta täytyy sentään pyytää vapautusta!\"\n\nIsidor oli iloinen, voidessaan kunnialla vetäytyä pois, sillä\nvaikenevan anopin tutkiva silmä ei tehnyt hänelle hyvää. Sen sijaan\nsaatteli hän rouvaansa ja tämän vanhempia vähän matkaa, kun he\nlähtivät.\n\nPihalla ihaili Salander uudelleen pyökkimetsikköä ja sen takana\nkohoavaa suuremman metsän valtaisaa latvastoa, ympäristö, joka hänen\nmielestään ei ollut rahalla maksettavissa.\n\n\"Kyllä vain, sievä se on!\" sanoi vävy. \"Kovin kauan se vain ei siinä\nenää seiso. Metsä kuuluu Unterlaubin kunnalle ja kuulutaan parin\nvuoden mennessä hakattavan pois; puukauppiaat ovat jo asiassa käsinä.\nMinä annan pyökkimmekin mennä samassa, yhtähän se on, ja saahan\nniillä sievoset rahat!\"\n\n\"Oletteko järjiltänne?\" huudahti Salander. \"Pyökkinnehän yksin\nsuojaavat taloa ja puutarhaa ja niittyä sora- ja ryönäjoukoilta,\njoita paljastetulta vuorelta alas vierii!\"\n\n\"Se on minusta yhdentekevä!\" vastasi tuo poikamainen notarius\nveltosti. \"Silloin muutetaan pois ja myydään koko hökötys.\nIkäväksihän se käy aina samassa paikassa kuukkailla!\"\n\nSalander puolestaan ajatteli eikä vastannut mitään. Setti rouva\npäästi Isidorin puheen aikana pari hämmästyksen sanaa, mistä kävi\nselville, ettei hän tulossa olevasta metsänhakkuusta tiennyt vielä\ntämän taivaallista, uusi osoitus miehen elämäntavasta sekin. Setti\nvaikenikin sen vuoksi ja sanoi vain enää: \"Hyvästi, sinä ihana\nSoittola!\"\n\n\"Mistä se oikeastaan on saanut nimen Soittola?\" kysyi jälessä tuleva\näiti.\n\n\"Hitto hänen tiesi, en minä vain osaa sitä sanoa! Maakirjoissa\nsanotaan vain: 'Talo ja tila, nimeltä Soittola' ja samoin on minun\nkauppakirjassanikin\", selitti Isidor.\n\n\"Etkö sinä sitten ole kuullut, mitä ne siitä paikkakunnalla\nkertovat?\" kysyi Setti rouva.\n\n\"Ei, minä en ole sitä koskaan kysellyt. Mistähän se sitten muka\ntulee? Minkä takia minun kotiani sanotaan 'Varpuseksi' ja mistä\nsellainen nimi on peräisin kuin 'Punainen mies'? Jonkunlaisesta\nhöperyydestä kai!\"\n\n\"Täällä pitäisi noin kaksisataa vuotta sitten asuneen muutaman\nsaidan aatelisherran\", kertoi Setti, \"joka tahtoi kätkeä kuusi\nkaunista tytärtään maailmalta, etteivät he joutuisi naimisiin\nja ettei hänen tarvitsisi heille myötäjäisiä varustaa. Tyttäret\nolivat kaikki soittaneet kanteletta ihmeen kauniisti sekä lisäksi\nlaulaneet, mutta heillä oli yhteensä ollut vain kolme kanteletta,\njoiden kanssa kauniilla ilmalla aina puolet tyttäristä oli mennyt\nulos pyökkimetsään sekä siellä kyllikseen soittanut ja laulanut,\njonka jälkeen toiset kolme neitiä heidät vapautti ja vereksin voimin\nedelleen soitti. Niin kaikui metsikkö lakkaamatta kanteleensoitosta\nja laulusta ja lisäksi auttoivat linnut mukana. Soiton ja laulun\nhelinä oli viimein houkutellut ohi kulkevia herroja, metsästäjiä\nja ritareita, he olivat tunkeutuneet metsään ja ruvenneet\nseurustelemaan noiden soittavien neitosten kanssa, ja vähitellen\njoutui yksi toisensa jälkeen naimisiin ja vanhuksen täytyi luovuttaa\nmyötäjäiset. Mutta kun enää oli vain jälellä kolme tytärtä ja nuo\nkolme kanteletta, telkesi hän heidät soittimineen talon yläkertaan ja\nkuljetti avainta aina mukanaan. Nuo kolme vangittua tytärtä olivatkin\nsitten kirkkaina kuutamo- ja tähtiöinä vasta oikein liikuttavasti ja\nkuuluvasti laulaneet avonaisten, mutta rautaristikoilla varustettujen\nakkunain ääressä, niin että se veti kavaljeereja kaukaa ja saattoi\nheidät rakastumaan. He valloittivat talon oikein väkirynnäköllä,\nympäristöläisten heitä siinä avustaessa, kolme tytärtä saivat valita\nja junkkerin oli pakko maksaa vielä kerran myötäjäisiä. Siitä\nväheni hänen omaisuutensa, niin että hän, vaikka olisi hyvin voinut\nvielä elää, epätoivossaan päätti itse päivänsä. Siitä on peräisin\nsananparsi, jonka vielä nytkin ehkä kuulee vanhalta väeltä tällä\npaikkakunnalla: 'Sehän voi hirttää itsensä kuin Soittolan junkkeri!'\nEtkö sitäkään ole koskaan kuullut?\"\n\n\"Ei kertaakaan! Tai en sitten ole sitä huomannut! Eikähän tuosta ole\nvahinkoakaan!\"\n\nIsä ja äiti istuivat nyt vanhemman tyttärensä kanssa junaan, joka vei\nheidät Lindenbergiin. Setti tunsi itsensä puolittain iloisemmaksi\nmieleltään, puolittain pelokkaaksi, kun hänen piti tavata ei\nainoastaan sisarensa vaan tämän mieskin eikä tässä tapauksessa\npitänyt paikkaansa sana, että onnettomalle on kärsimystoveri\nlohdutukseksi. Tuo täydellinen kaksoisolemus teki katumuksenkin\nkaksinkertaiseksi, sen sijaan että se olisi sitä vähentänyt; sillä\nkumpikin sisar näki toisessaan jälleen ei ainoastaan itsensä, vaan\nmyöskin toistensa puolisoissa kumpikin oman harminaiheensa.\n\nMukavasti nousivat nuo kolme henkilöä perille tultuaan vuorenrinnettä\nylös, kunnes saapuivat niin sanotulle maakirjurin virastolle.\nTyyntä luonnon rauhaa sai täälläkin nauttia; se vain eroa, että\ntäällä lehtimetsän sijasta laajaksi aukeneva näköala tarjosi\ntuota rauhaa mielelle, mikäli se oli vain avoin sitä vastaan\nottamaan. Kun tuo pieni seurue pysähtyi hengähtämään, tuli hyvin\nhoidetusta kasvitarhasta palvelustyttö katsomaan, keitä tulijat\nolivat, ja eräästä alakerran akkunasta kurkisti keskenkasvuinen\nkirjuripoika, suussaan sikarinpätkä, joka arvatenkin oli herra\nnotariukselta jäänyt. Mutta palvelustyttö vei tulijat, joita hän ei\ntuntenut, nurkan ympäri muutamaan lehtimajaan, jossa rouva puuhasi\nsilitystoimissa.\n\nPöydällä oli vasta pestyjä kauluksia, kalvosimia ja muita hienompia\nliinavaatteita; lattialla seisoi hehkuva hiilikamiini. Mutta Netti\nrouva seisoi lehtiseinässä olevan akkunamaisen aukon ääressä ja\nkatsoi käsi otsalla etäisyyteen, Münsterburgin luona olevaa sinistä\nvuorenselännettä kohti. Vuoren takasivulla sen täytyi Kreuzhalden\nolla, samalla kuin vuoren tännepäin kääntyneellä laella oleva,\nvienosti vihertävä ja ilta-auringon hipaisema täplä antoi aavistuksen\nsiitä metsäniitystä, jossa isä oli tavannut tytöt kaksosten kanssa\ntanssimassa. Hiljainen suru väreili hänen liikkumattoman olemuksensa\nympärillä, ja mitä puoliavoimesta suusta saattoi nähdä, oli se jotain\nitkuun pyrkivää.\n\nHerättääkseen hänet raskaista unelmistaan lausui äiti lehtimajaan\nastuen tyttärensä nimen. Kuten sisarensa aamulla, niin katsahti\nNettikin vanhempiinsa iloisella hämmästyksellä, riensipä\npäättäväisemminkin heitä vastaan. Mutta nähtyään heidän takanaan\nsisarensa, jäi hänkin heti seisomaan ja antoi kalveten vaipua kätensä\nsivuilleen, lausuen vain sanat: \"Ah, Setti!\"\n\nViimemainittu katumuksen tekijätärkin oli tällä ensi kerralla,\njolloin he jälleen toisensa näkivät, ujo ja sanoi yhtä nolona: \"Ah,\nNetti!\" Mutta kun hän, joka oli jo vanhempain kanssa rauhansa tehnyt,\noli pikemmin tointunut, tarjosi hän sisar raukalleen kätensä ja Netti\ntarttui siihen niin peloissaan kuin se olisi ollut kummituksen käsi.\n\n\"He tietävät jo kaikki ja tarkoittavat meille hyvää kuten ennenkin!\"\nsanoi vielä Setti. Mutta niin syvä oli heissä tunto yhteisestä\nmenneisyydestä ja yhteisestä erehdyksestä, etteivät: he vielä nytkään\nuskaltaneet toisiaan syleillä. Martti ja Maria Salander syleilivät\nnyt yhdessä molempia hairahtuneita lapsiaan ja menivät heidän\nkanssaan taloon.\n\nÄiti tarkasteli nuorempaa tytärtään, joka oli yhtä kauniisti puettu\nkuin vanhempikin, poiketen vain siinä että hänellä lisäksi oli\nvahva kultainen rannerengas, jonka vanhemmat olivat hänelle kerran\nlahjoittaneet.\n\n\"Sinusta on tullut ylpeä, kun pidät rannerengasta silittäessäkin!\"\nsanoi äiti koetteeksi, saadakseen tietää, oliko täälläkin siihen\nmiehen tahto syynä. Netti mumisi jotain käsittämätöntä, Setti riensi\nhänelle avuksi ja vahvisti äidin arvelun todeksi, että nimittäin tuo\ndemokraattinen kansanmies Julian tahtoi aina kotona ollessaan nähdä\nvaimonsa kädessä rannerenkaan.\n\n\"Eikö hän ole kotona, koskei hän itseään näytä?\" kysyi isä.\n\n\"Hän meni jo aamulla aikaisin ylös metsään\" vastasi Netti, \"hänellä\non siellä muuan linnustuspaikka ja viettää hän välistä siellä\nylhäällä puolen tai kokonaisenkin päivän. Hän pyytää myöskin paljon\npikkulintuja, joita hän paistettuna hyvin mielellään syö.\"\n\n\"Pyytääkö sinunkin lintuja?\" kysyi isä toiselta tyttäreltään.\n\n\"Ei, hän kalastaa!\" sanoi tämä.\n\n\"Jumalan kiitos, se minua vähän rohkaisee!\" murisi Martti, \"olenkin\njo pitänyt niitä herroja liian tyhminä sellaisiinkin temppuihin!\nTällä en sentään tahdo väittää, että jokaisen linnun- tai kalan\npyydystäjän välttämättä täytyisi olla nero!\"\n\nMolemmat tyttäret hieman säpsähtivät noista isän kovista sanoista,\njolloin äiti sen huomatessaan sanoi nuoremmalle: \"Sinä voisit\nhuolehtia meille sitten hyvää kahvia, ettei meidän tarvitse kovin\nkiirehtiä; sillä me aiomme jutella luonasi hyvän aikaa\".\n\nKun kahvi oli nautittu, muodostui juttelu yleiseksi neuvotteluksi,\njohon molemmat maakirjurinrouvat ottivat järkevästi ja tyynin\nmielin osaa, sittenkuin he olivat ennättäneet tottua tähän kauan\npelkäämäänsä kohtaukseen. Kuitenkin tämä oli noiden heistä\nhuolehtivain vanhempain silmien edessä tapahtunut helpommin kuin he\nolivat luulleetkaan.\n\nMartti ja Maria Salander harkitsivat lähinnä sitä, pitikö heidän\nottaa tyttäret ilman muuta jälleen luokseen, vai oliko odotettava\nmitä aika mahdollisesti mukanaan toisi. Nuoret rouvat eivät\noikeastaan eläneet huonosti tai kiusattuina miestensä kodissa; sadat\nnaiset olisivat iloinneet, saadessaan vain viikonkaan kantaa noita\nkauniita vaatteita. Heidän onnettomuutensa oli, että he olivat\nkadottaneet rakkautensa kaksoisnotariuksiin ilman että nämä siitä\ntiesivät tai pitivät sitä huomiota ansaitsevana. Sillä he heti hyvin\nosoittivat sisällisen ihmisensä surullisen alastomuuden ja jäivät\ntyhjinä haamuina jälelle vaimojensa särkyneistä unelmamaailmoista.\n\nOli syytä epäillä, että nämä tyhjät haamutkin olisivat kohdelleet\nvaimojansa raa'asti ja pahoin, jolleivät nämä olisi olleet varakkaan\nmiehen tyttäriä; taikka sitten sukelsi jälleen esille vanha epäilys,\nettä he olivatkin alunpitäin olleet sydämettömien ja lisäksi\nkypsymättömien poikajunkkarien keinottelun esineinä, keinottelun,\njonka uhriksi heidät sokea itsepäisyys oli langettanut. Mutta nyt\npäättivät he yksimielisesti ottaa kohtalonsa sellaisenaan ja sanoivat\nvain siitä iloitsevansa, ettei asiasta puhuttaisi mitään niinkauan\nkuin ei mitään pahempaa tapahtuisi. Ja kun vain yhteys vanhempain\nkodin kanssa sekä heidän molempain kesken oli entisellään, niin\ntoivoivat he ajan voimaan luottaen oppivansa vähitellen kantamaan\nosansa, joka monille aviovaimoille ei ollut sen paremmaksi suotu.\n\nVanhemmat eivät edeltäpäin osanneet tätä vastaan mitään väittää.\nNuoriin miehiin vaikuttamisesta ei voinut olla puhettakaan, koska\nnämä eivät voineet antaa sitä mitä heillä ei ollut, eikä asialla\nollut sellaista puolta, johon olisi voinut tarttua. He rajoittuivat\nsiis vahvistamaan noita idyllisissä unelmissaan niin onnettomasti\npettyneitä lapsiaan tuossa heidän kunnioitettavassa päätöksessään\nharjoittaa kärsivällisyyttä sekä lupaamaan suojaa ja apua kaikkien\nonnettomuustapausten varalta. Ennen kaikkea he kuitenkin pyysivät,\nettä tyttäret nyt ahkerammin kävisivät vanhempainsa luona, niin\nusein kuin mahdollista, yksinään ja yhdessä, miten vain sattuisi ja\nantamatta itseään pidättää. Sen he mielellään lupasivat ja päättivät\nmyöskin tehdä niin sekä käydä jälleen toistensa luona niin usein kuin\nhalua siihen olisi.\n\nTähän päättyi neuvottelu Julianin kotiintulon takia. Kummastuneena\ntervehti tämä seuruetta, jonka niin odottamatta tapasi, ja pahoili\nkovin, että juuri tänä päivänä oli tullut metsälle menneeksi.\nPojalta, joka kantoi evässäkkiä ja metsästyslaukkua, otti hän nämä\nkamsut.\n\n\"Onneksi tuon minä ainakin jotain illallispöytään!\" huudahti hän.\n\"Onko sinulla vielä minullekin kulaus kahvia, rouva suurneuvoksetar?\nNiinpä niin, teitähän on siinä kolme, joten voitte meidät kaksi\nherraa kumoon äänestää! Täällä, sanon minä, on mitä paistaa, mikä\nonkin pian tapahtunut, jahka saalis on vain ensin kynitty. Aionpa\ntaas itse käydä siihen toimeen!\"\n\nHän tyhjensi metsästyslaukkunsa pöydälle ja yli kolmekymmentä\nlintupoloista nujerretuin kauloin ja sammunein pikku silmin,\nrastaita, peippoja, leivosia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan,\nmakasi siinä äänettömänä, kankeat jalat ojoina ja käyrät pikku kynnet\nlöysinä siirottaen.\n\n\"Saattepa nähdä, mamma, että nämä maistuvat teistä kuin paras\nsokerileivos, jahka ne on saatu möyheiksi ja hyviksi! Mutta minä\ntahdon itse katsoa perään. Onkos kyökissä jotain rasvaa, rouva?\"\n\n\"Pyydän, herra vävy, älkää hätäilkö!\" sanoi rouva Salander, \"me emme\nmissään tapauksessa enää syö, mieheni ja minä, me olemme täysin\nkylläisiä ja aiomme vielä viimeisellä junalla mennä pois.\"\n\n\"Mutta, mestari Julian\", työnsi Martti väliin, \"ettekö sitten tiedä,\nettä laululintujen metsästys on kielletty? Te Suuren Neuvoston jäsen?\"\n\n\"Enhän minä, herra appiukko, ole metsästänyt, vaan virittänyt paulan\nja siihen on sitten todellakin kutsumatta tullut pari peipposta.\nMuutoin ei kai mikään metsänvartia käyne minun kimppuuni!\"\n\n\"Tasa-arvoisuutta lain edessä, eikö niin?\" vastasi Salander Julianin\npuheeseen, joka ilmeisestikin tarkoitti, että hänen neuvoksen arvonsa\nsuojelee häntä siitä.\n\n\"No, syököön kuka haluaa, minä paistan ne, sillä minulla on nälkä!\"\nsanoi hän ja tyhjensi kahvikupin, jonka rouva oli hänelle tarjonnut.\nSitten kahmusi hän linnut jaloista yhteen, aina viis kuus kahden\nsormen väliin ja lähti näitä riippuvia lintubuketteja kantaen\nhuoneesta.\n\nKun appivanhemmat ja Setti vähän myöhemmin olivat poislähdössä ja\nmenivät eteisen läpi, riensi hän kyökistä hyvästiä heittämään,\nedessään valkoinen esiliina ja toisessa kädessä veitsi sekä toisessa\nyksi noita paljaaksi kynittyjä lintusia. Verisiä sormiaan näyttäen\npyysi hän anteeksi, ettei voinut paremmalla tavalla hyvästi sanoa\nkuin ojentamalla oikean kyynärpäänsä.\n\nLähtevät näkivät olevansa pakoitetut koskettamaan tuota koukistettua\nkäsivartta sekä hiljaa sitä pudistamaan, sillä kädenpuristuksen\nkorvatakseen.\n\nHänen vaimonsa, Netti rouva, oli hyvin hämillään eikä edelle\nkiirehtien ollut huomaavinaankaan tuota nuoren herkuttelijansa\nsopimattomuutta. Maria äiti ihmetteli itsekseen, kuinka nopeasti\nmolemmat veljekset olivat raaistuneet, arvellen että heistä ajan\noloon tulisi oikein tahditon ja tunteeton poroporvari pari.\n\nMartti Salander harkitsi saamaansa vaikutusta toiselta kannalta.\nNetti tyttärelleen, joka aikoi saatella vanhempiaan ja sisartaan\naina asemalle saakka, sanoi hän: \"Onko sinun miehelläsi virassaan\nniin paljon aikaa, että hän voi kokonaisia päiviä uhrata tuollaisiin\nharrastuksiin?\"\n\n\"Mitä siihen tulee\", vastasi Netti, \"niin on töiden paljous\nepätasaista; mutta totta puhuakseni en voi sanoa hänen lyövän\ntehtäviään laimin. Häneltä käy työnteko helposti, ilman pitkiä\nmiettimisiä, ja sitten ei hän ole siitä milläänkään, saadessaan\nistua puolet yötä kansliassa, kun on tavallista enemmän työtä, ja\nkirjottaessaan yhtämittaa. Aivan äskettäin oli hän koko päivän\npoissa, Münsterburgissa, ja kun hän illalla puoli kymmenen aikana\ntuli kotiin, ei hän mennyt makuulle vaan kansliaan, vaikka hän\nnäyttikin väsyneeltä. Kun kello löi kolme eikä häntä vieläkään ollut\nvuoteessaan, luulin minä hänen siellä alhaalla nukahtaneen; minä\nnousin ylös ja menin katsomaan, yksistään jo lampunkin takia, ettei\nmitään tavatonta tapahtuisi. Mutta hän istui vielä ja työskenteli.\nHän oli itse laittanut kuntoon kokonaisen kasan kiinnekirjoja,\nmaakirjojen otteita ja sen semmoisia, joiden valmistus muutoin\non apulaisten tehtäviä, kirjoittanut kaiken siististi, vieläpä\npäällekirjoitukset huolellisesti fraktuuralla. Juuri oli hän\ntaittamassa asiakirjoja kokoon ja merkitsemässä takasivuille noita\nkanslian omaisia titteleitä, kaikki hyvään järjestykseen. Tämän\nkaiken teki hän sen takia, etteivät kirjuri ja oppilas olleet\ntyössään edistyneet ja että hän tahtoi jouduttaa töitä riittämiin\nasti eteenpäin. Hän ei ollut juuri hyvillään, että minä tulin sinne\nja näin, kuinka hän oikeastaan teki sellaista työtä, jota varten hän\npalkkaa väkeä.\"\n\n\"Siinä on toki jonkinlaista hyväsydämisyyttä, siinä!\" arveli\nSalander. \"Entäs sinun Isidorisi, Setti, onko hänkin sellainen\nyötyöskentelijä?\"\n\n\"Niin, kyllä hänkin toisinaan puuhailee kansliassa pitkät ajat\",\nvastasi Isidorin rouva, \"mutta en tiedä, tekeekö hän apulaisillekin\nkuuluvia töitä. Olen vain nähnyt, että hän tarkastaa kirjat läpi ja\ntekee muistiinpanoja.\"\n\nLindenbergin asemalla täytyi heidän erota. Vanhemmat nousivat heti\nMünsterburgiin menevään junaan, mutta Setti ja Netti jäivät vielä\nyhdessä odotussaliin, missä he alakuloisiksi käynein mielin hiljaa\njuttelivat, kunnes tuli Unterlaubiin menevä juna.\n\nEivät Martti ja Maria Salanderkaan olleet kotona ennen maatapanoa\nvastapäätä istuessaan ruusuisella mielellä. He olivat nyt\nvakuutettuja, että noiden kukoistavien tyttärien elämä oli käynyt\nautioksi ja että se nykyisellä kannalla säilyessään kävisi yhä\nlohduttomammaksi ja ikävämmäksi kuin loputon tihkusade.\n\nMaria nojasi päätään käteensä ja katsoi ajatuksiinsa vaipuneena\neteensä.\n\n\"Onhan meillä vielä Arnold, joka toiveitamme ylläpitää\", puhui hän\nyksikantaan, \"mutta kuinka helposti nämäkin toiveet saattavat pettää!\"\n\n\"Mutta eihän hän ole sitä varten olemassa, että me tällaista\nmahdollisuutta ajattelisimme\", lausui Martti, \"hän elää ja on\nihmisten ilmoilla ja eläväthän tyttäretkin ja saavat hekin vielä\nparemmin elämästään iloita! Arnold saattaa nyt muutoin tulla piankin\nkotiin, jos haluaa; onneksi on hän pysynyt tervennä ja toivottavasti\nedelleenkin pysyy!\"\n\n\"Tahtoisin hänen olevan jo kotona! Huomenna kirjoitan minä hänelle\nkirjeen!\"\n\nPitennetyltä opintomatkalta palattuaan oli heidän poikansa aluksi\nliittynyt kauppaliikkeeseen, perinpohjin siihen perehtyäkseen ja\nharjaantuakseen. Ei kestänyt kauankaan, kun hän oli siksi selvillä\nasioista, että huomasi välttämättömäksi tai ainakin hyödylliseksi\npersoonallisesti matkustaa niihin maanosiin, joihin kauppahuoneen\nsuhteet pääasiallisesti suuntausivat. Tässä kävivät hänen toiveensa\nyhteen isän kanssa, joka oli jo kauan kaivannut luotettavaa\npaikallisedustajaa, kun hän itse oli luopunut ajatuksesta tehdä\najoittaisin matkoja. Vuoden tai vähän toista oli Arnold oleskellut\nBrasiliassa ja oli hän valppaudellaan ja ripeydellään tehnyt jo hyviä\npalveluksia.\n\n\"Tuon tehtävänsä, laajentaa sikäläinen maatilamme sopivaksi\nistutusmaaksi\", sanoi Salander, \"on hän vallitseviin olosuhteisiin\nnähden suorittanut mahdollisimman hyvin, niin että meillä on nyt\npitkäksi aikaa varma tukikohta, kuinka kauppasuhteet hyvänsä\nmuuttukootkin. Johtajaksi on hän löytänyt muutaman toimeliaan ja\nuskollisen nuoren maanmiehemme, jonka me voimme ottaa tilapäisesti\nosakkaaksi, niin ettemme enää tarvitse mitään vieraita arentimiehiä.\nJa mitä muihin toimiin tulee, niin on Arnold saamistani kirjeistä\npäättäen käyttäytynyt kaikkialla kauppatuttujen luona taitavasti ja\nviisaasti sekä jättänyt itsestään hyvän vaikutuksen. Onhan hänen\ntosin helpompi toimia kuin minun, jonka siirtomaissa täytyi käydä\nkulkukauppaa melkein tyhjin kourin. Mutta mikä minua ilahuttaa,\non se, että meillä on poika ja liiketoveri, joka on kunnollisesti\noppinut sekä nähnyt maailmaa maineen ja kansoineen. Ja kun hänestä\nlisäksi tulee riippumaton mies, tai hänhän on jo sitä, niin saa hän\nsanan kauneimmassa merkityksessä osakseen vaikutusalan, joka on\nmeillekin kunniaksi!\"\n\n\"Eläköön hän niinkuin hänen osakseen on määrätty\", sanoi Maria, \"eikä\ntoisin, niin pysyy hän tyytyväisenä! Kunpa hän nyt aluksi olisi vain\nkotona!\"\n\nKun he näin pojastaan puhumalla olivat hetkisen mieltään\nilahuttaneet, palasi heidän surunsa tyttäristä taasen ennalleen,\nsynnyttäen pitemmän äänettömyyden. Salander päätti synkät\nmietteensä lausumalla: \"Erästä seikkaa minun on mahdoton selittää!\nMuistellessani nyt jälestäpäin, kuinka tytöt silloin öisessä\npuutarhassa, jossa minä heidän ja noiden kahden veitikan perille\nensikerran pääsin, komentelivat poikiaan, että näiden täytyi käydä\nja seisoa aina kuinka he tahtoivat; kuinka he sen jälkeen kielsivät\nnäiltä seurustelun ja nämä tottelivat, -- ja kun minä nyt näen,\nkuinka heillä ei enää ole vähintäkään vaikutusta, vaan ne vintiöt\ntekevät ja ovat tekemättä miten vain haluavat, vieläpä määräävät\nvaimoilleen puvut ja koristeetkin kuin itämaisille orjattarille ja\nnämä mukautuvat, samalla kun he eivät kuitenkaan enää rakasta ja\nkunnioita miehiään, niin täytyy minun yhä kysyä, kuinka tämä sopii\nyhteen ja kuinka se on mahdollista!\"\n\n\"Eihän se harkitsemalla parane!\" vastasi rouva Salander.\n\n\"Voisi sanoa, etteivät he kumminkaan puolin ole enää samoja\nihmisiä, sen jälkeen kuin mielivaltaiset unelmat ovat haihtuneet.\nToisella puolen on unelmien nuorukaisista tullut nuoria miehiä,\njotka kääntävät raa'an puolensa esille ja jotka sitäpaitsi kuuluvat\nniihin, Jotka yhdestä poikamaisuuden ikäkaudesta siirtyvät toiseen;\ntoisaalla taasen on tytöistä tullut aviovaimoja, unelmien kehräämä\nonni on hävinnyt ja jälelle jäänyt vain tavallinen siivous, joka\nestää heitä viheliäisyyttään vielä jokapäiväisellä riidalla ja\ntoralla koristamasta; sillä luonnollisesti he hyvin tietävät, että\nse olisi ainoa tulos jokaisesta kokeesta saavuttaa heihin uudelleen\nvaikutusvaltaa. Onhan jo tuo entinen valta noihin nuoriin miehiin\nollut sekin vain osa heidän mielikuvituselämäänsä. Mutta kaikki tämä\non jo liiaksi sanottua! Me olemme tässä jonkun selittämättömän oikun,\nilmiön kanssa tekemisissä, kuten sinä jo olet sanonutkin.\"\n\n\"Niin se lienee\", vastasi mies alakuloisesti, \"sellaista sattuu niin\nsiveellisessä kuin fyysillisessäkin suhteessa! Taivas meitä armossaan\nvarjelkoon!\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSeuraavana päivänä lähti Martti Salander ajoissa konttoriinsa,\nkorjatakseen sen mitä eilen oli mahdollisesti tullut laiminlyödyksi.\nKun hän oli tämän tehnyt sekä lukenut vasta tulleet kirjeet ja oli\njuuri aikeissa päivän sanomalehteä katsella, saatettiin sisälle muuan\nvieras, joka halusi häntä puhutella.\n\nMuuan hyvin puettu, vierasmaalaiselta näyttävä mies seisoi suorana\nkeskellä huonetta. Hänellä oli tatarimaisesti leikattu parta,\npitkät, alasriippuvat ja kankeiksi suitut viikset ja vastaava leuan\nympärys. Tukka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi, mutta silmäin\nympärystät sen sijaan ryppyiset, mikä saattoi johtua yhtähyvin\ntotutusta räpyttämisestä ja vilkuttamisesta kuin ijästäkin; kädessä\noli hänellä kiveräpartainen huopahattu, jaloissa polviin ulottuvat\nkiiltosaappaat. Takki oli kiinni ja eräästä napinlävestä riippui\npaksu kultaketju, joka vaaksan matkan alempana pujahti toisesta\nlävestä takaisin sisälle.\n\nSalander kysyi millä hän saattoi palvella.\n\n\"Vanha ystävä! Etkö tunne minua enää, Louis Wohlwendia?\"\n\nSalander tunsi äänen, vaikkei sillä ollutkaan kuin nimeksi sen\nentistä kaikua, mutta sen avulla selkeni hänelle kuitenkin erityisiä\npiirteitä noissa vanhentuneissa kasvoissa. Tänä hetkenä olisi hän\nennen ajatellut kuolemaakin kuin Wohlwendia ja täytyi hänen miettiä,\nmissä suhteessa hän oikeastaan oli tuohon mieheen. Hän tyytyi siis\nkatselemaan tätä, sanomatta mitään ja tarttumatta tämän ojennettuun\nkäteen. Wohlwend veti tuolin esille, istui siihen ja viittasi vanhaa\nystäväänsä istumaan jälleen pulpettinsa ääreen.\n\n\"Minä huomaan\", alkoi hän uudelleen puhua, \"että minun olisi pitänyt\nilmoittaa tuloni ja asiani, ettei olisi tarvinnut kompastua siihen\nvanhaan juttuun, joka näyttää vielä välejämme häiritsevän. Sinä olet\ntuon häviöön joutuneen Atlantin rannikkopankin maksuosoituksen takia\nantanut minua kerran syyttä vainota, mutta luonnollisesti mitään\nsiitä kostumatta, sillä minä en voinut maksaa, mitä olin velkaa, siis\nvieläkin vähemmän, mitä en ollut velkaa. Minulla oli siihen aikaan\ntilaisuus erään kauppiaan puolesta tammisen astialautalähetyksen\nkera matkustaa Unkariin, jossa minä sitten kiertelin ympäri maata,\ntoimin ilman voittoa hankkijana ja välittäjänä kaikilla mahdollisilla\nkauppa-aloilla, olin tekemisissä puiden, viinin, villojen, vieläpä\nsianharjastenkin kanssa. Sianharjasten takia jouduin minä Essekin\nseuduilla Draun varrella muutaman mahtavan siankasvattajan luo,\njoka mieltyi minuun. Hän kävi kauppaa myöskin muilla tuotteilla ja\nkoetti saada minua kirjanpitäjäksi tai liikkeen johtajaksi ja minä\njäinkin sinne. Kuten tiedät, olin minä yhä vielä naimaton, mutta sain\nnyt tilaisuuden mennä avioliittoon. Isännälläni oli kaksi tytärtä,\nkahdesta eri avioliitosta. Ensimäisestä avioliitosta oleva tuli\nvaimokseni, ja etteivät molempain perintösuhteet sekaantuisi, vaan\nkumpikin saisi, mitä hänelle oli tuleva, niin järjesti hän eläissään\nomaisuutensa ja pani kummankin osan varmalle talletukselle. Nyt hän\non jo kuollut. Minä voin vaimoni tuloilla elää hyvin hänen kanssaan\nja säännöllisesti taloutta hoitaen vuosittain vähän säästääkin.\nKun jälkeen jäänyt maatila on edullisesti myyty, käy asemani ehkä\nvieläkin paremmaksi. Ensimäinen mihin päätin käydä käsiksi, oli\nluonnollisesti ryhtyä korvaamaan minun takiani kärsittyjä vahingoita,\njoita mahdollisesti ei muutoin oltu sovitettu; ensimäisenä on se\nkoko summa, jonka sinä, vanha ystäväni Salander, ennen ensimäistä\nBrasilian matkaasi minulle takasit. Minä aion oleskella täällä\npitempään. Luonnollisesti voin minä käyttää ainoastaan vaimoni\nvuosituloista jääneitä säästöjä ja on minun niissä rajoissa\nliikkuminen erityisiä maksuja suorittaessani. Lyhyesti, minä olen\ntullut panemaan asiaa alulle!\"\n\nHän veti esiin lompakon ja asetti muutamia seteleitä Martti\nSalanderin pulpetille, jonka jälkeen hän jatkoi: \"Tässä on\nviisituhatta frangia! Olehan hyvä ja merkitse ne kirjoihin\nensimäisenä velanlyhennyksenä ja laske kohtuullinen korko koko\nkuluneelta ajalta sekä samoin laske, jos niin tarvitaan, vähittäinen\nkuoletusmaksu? Sillä minulla on kaksi poikaa, jotka nekin\nkasvatukseensa kysyvät menoja.\"\n\nNyt vasta olikin Martti Salander hämillään. Jos Wohlwendin halu\nmaksaa oli todellinen, niin täytyi hänen, Salanderin, ottaa häntä\nkohtaan ystävällisempi käytös, eikä hän kuitenkaan tiennyt edes\nsitä, pitikö hänen ottaa rahat vastaan neuvottelematta asianajajansa\nkanssa. Mutta jos Wohlwend sittenkin on ollut syytön tuohon\nrannikkopankin juttuun, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, niin\nseisoi hän nyt hyvine aikomuksineen ja itse asiassa jo alkuunpantuine\nsuorituksineen kunnian miehenä hänen edessään eikä Salanderin niin\nollen tarvinnut häntä tylysti pois työntää.\n\nHän otti senvuoksi nuo viisi seteliä käteensä, silitti ne tasaisiksi\nja sanoi hiukan mietittyään: \"Jos sinä tahdot hyvittää minulle sen\ntakaussumman, niin on se minulle vain mieluista; menetetyksi luullun\nrahan voi aina kaksinkerroin hyvin käyttää! Koroksi minä ehdotan\nneljää sadalta, laskettuna kymmeneltä vuodelta, siis määrä-ajalta,\njonka kuluttua velka vanhani, niin että me pääomalle ja kymmenen\nvuoden korolle saamme pyöreän summan, joka ei enää muutu, siinä\ntapauksessa että lyhennykset eivät jää suorittamatta! Nämä viisi\ntuhatta olisivat siis ensimäisenä maksueränä puheenalaiselle\nsummalle!\"\n\n\"Minä tunnen taasen vanhan kunnon ystäväni!\" vastasi Louis Wohlwend\nrehellisellä äänellä. \"Korkokanta ja aika ovat ystävän tavoin\nlasketut ja minä hyväksyn molemmat kiitollisuudella!\"\n\n\"Minä kirjoitan sinulle väliaikaisen kuitin ja, koska se sinusta\nehkä on mieluisampaa, pidän myöhemmin itse huolta tarkemmasta\nmaksutodistuksesta, ettei minun tarvitse sitä kirjanpitäjälle uskoa.\"\n\n\"Aivan kuten tahdot! Kiitos vain vielä kerran!\" vastasi Wohlwend,\nojentaen hänelle tunteellisesti kätensä. \"Katsos, nyt minä voin\nilomielin pitää itseäni kotiinpalanneena, kun minä olen kotona\nvanhimman nuoruudenystäväni kanssa tehnyt rauhan!\"\n\nTuon rauhallisen keskustelun kuluessa, joka toi hänelle odottamatta\ntakaisin kauan sitten ansaitsemansa rahat, unhoitti Salander kaiken\nsen mitä hän Wohlwendin takia oli kärsinyt ja mitä hän jo itse oli\nhänestä puhunut. Hän pudisti ystävällisesti tämän kättä, kuten\nainakin hyväsydäminen mies, jonka sydämeltä kivi putoaa jakun\nhän myöskin voi vanhasta vihankaunasta vapautua. Hän antoi tuon\npuolittain aasialaiselta näyttävän ja jonkunlaista itse ottamaansa\nhelkkyvää saksanmurretta puhuvan Louisin olla oloissaan ja tämä\njäikin sinne loruilemaan aina päivällisaikaan saakka, kyseli kaikkea,\nkatseli tulevia ja meneviä liikehenkilöitä ja vaihteeksi taas\nylisteli Salanderin onnea. Ja kun tämä keskeytti työnsä, lähteäkseen\nkotiin päivälliselle, tahtoi Wohlwend saattaa häntä kappaleen matkaa.\n\nHe tulivat muutaman hotellin luo, jossa herra Louis Wohlwend asui.\nTämä pysähtyi portille ja pidätti Salanderia.\n\n\"Tee minulle se palvelus ja tule ainoastaan hetkiseksi sisälle! Minä\nhaluaisin kovin mielelläni esittää sinulle perheeni, vaimoni, poikani\nja kälyni!\"\n\n\"Mutta sehän saattaa helposti toistekin tapahtua! Nyt minua odotetaan\nsyömään!\" pyyteli Salander anteeksi.\n\n\"Ymmärrähän nyt!\" tiukkasi Wohlwend, \"minun pitäisi huomenna\naikaisin mennä heidän kanssaan Rigille, näyttääkseni heille hiukan\nihanuuksiamme! Ja muutakinhan siihen väliin voi tulla! Vain\nhetkiseksi!\"\n\nLyhentääkseen mitä nyt kerta ei voinut välttää, salli Salander\ntyöntää itsensä portaita ylös ja huomasi olevansa muutamassa\nsalonkimaisessa huoneessa vastapäätä kahta muhkeaa naista, joiden\nkauneus oli erilainen, mutta muukalaismaisuus yhtäläinen, samoinkuin\nkäytös ja matkapuvutkin.\n\n\"Tämä se nyt siis on vanha ystäväni Martti Salander!\" ilmoitti hän\nheille, ja häneen kääntyen: \"Tämä on vaimoni Alexandra Wohlwend,\nsyntyjään Glavicz! Tämä hänen sisarensa neiti Myrrha Glavicz ja nämä\npoikani Georg ja Louis!\"\n\nNämä tervehtivät häntä kunnioittavasti, joskin hiukan kömpelösti ja\nhän tarjosi heille kaikille kätensä sekä tiedusteli yhtä ja toista\nmatkasta, jonka he olivat tehneet, ja sen semmoista. Silläaikaa oli\nWohlwend pujahtanut ulos, mutta tuli kohta takaisin.\n\n\"No, vanha ystävä, sinä kunnioitat meitä nyt syömällä kanssamme!\nMinä lähetin palvelian kotiisi ilmoittamaan, että sinä olet meidän\nluonamme eikä missään hukassa!\"\n\n\"Mutta, ystävä hyvä, se ei sittenkään käy laatuun!\" arveli Salander\nvastaan ponnistellen. Se ei kuitenkaan auttanut mitään ja hän myöntyi.\n\nKesti neljännestunnin, ennenkuin soitettiin ruualle, eikä keskustelu\ntahtonut juuri luistaa, vallankaan kun Wohlwend ei jutteluun ottanut\nosaa. Mutta Salanderille ei tullut ikävä, kun hän teeskentelemättä\nkatseli noita vieraita ihmisiä.\n\nKun vihdoinkin käytiin pöytään, sai hän taluttaa rouva Wohlwendin\nsisarta sekä istua hänen rinnalleen.\n\n\"Varo itseäsi!\" sanoi Wohlwend piloillaan, \"hänen suonissaan\nvirtaa todennäköisesti helleeniläistä verta. Minun appi vainajani\non aikoinaan tuonut hänen äitinsä Mustanmeren rannoilta ja heidän\nesi-isiensä pitäisi Tessaliasta tulleen sinne.\"\n\nMartti silmäili tuota rinnallaan olevaa hiljaista naapuria, joka\nnyt oli vallan lähellä häntä. Hän näki pari loistavaa silmää, jotka\nikäänkuin välinpitämättömässä surussa olivat kääntyneet häntä kohti,\nja tumman tukkalaitteen alta näki hän juontuvan alas moitteettomat\notsan ja nenän ääriviivat sekä täyteläisten huulten alla\npyöristyvän mitä somimman leuan, kaikki kuin vanhan kreikkalaisen\nnaisenpääreseptin mukaan.\n\nSalander tunsi kutkuttavaa mielihyvää istuessaan tuon harvinaisen\nkauneuden lähellä ja kun Wohlwend oli tuottanut sampanjaa ja hän\nnauttinut sitä pari lasia, oli hänestä kuin hän olisi keksinyt uuden\nmaanosan tai uuden prinsiipin, lyhyesti, löytänyt Kolumbuksen munan.\n\nPöydässä olleet vieraat olivat jo kaikki jättäneet ruokasalin ja\nuseimmat heistä olivat ohimennessään heittäneet silmäyksen tuohon\nMartin rinnalla istuvaan kaunottareen. Nyt tuli muuan viinuri\nja ehdotti sampanjan ääressä vielä istuvalle herrasväelle, että\njuomavehkeet kannettaisiin viereiseen huoneeseen, kun salissa taas\nparin tunnin perästä syötäisiin ja pöytä oli uudelleen katettava.\nSamalla nosti hän pullon jäähdytysastiasta ja katsoi sitä, mutta se\noli tyhjä.\n\nTämä sekä pullon että viinurin töykeys herätti Salanderin hänen\nunelmaisesta tilastaan. Hän nousi ylös ja hylkäsi päättävästi\nWohlwendin tyrkyttävän esityksen, että seurattaisiin viinurin\nehdotusta.\n\n\"No niin, vanha ystävä!\" sanoi Louis Wohlwend, \"siis toisella kertaa!\nMinä toivon, että me opimme jälleen toisiamme ymmärtämään! Ystävyys\nei ole mitään huonoimpia ihanteita, vallankin kun se on vanhaa lajia,\nkuten hyvä viini!\"\n\nSalanderista, joka taasen oli kokonaan valveilla, ei vertaus tosin\nollut sattuva, hyvin vanhaa viiniä kun ei enää nykyään arvosteltu\nniin korkealle kuin ennen. Hän jätti kuitenkin muistutuksen tekemättä\nja kiiruhti sanomaan hyvästi noille hänen ympärillään piirissä\nseisoville henkilöille. Viimeinen oli neiti Myrrha Glavicz, jolla oli\nsuonissaan kreikkalaista verta ja joka seisoi hänen takanaan; hän\netsi häntä väärältä paikalta, kääntyi sekaannuksessaan ympäri ja oli\nvähällä liukahtaa, ennenkuin oli tilaisuudessa tuolle vaiteliaalle\nnaiselle kätensä ojentamaan ja lähtemään.\n\n\"Hän teki saman vaikutuksen kuin vanhan Hellaan sinisen taivaan\näänettömyys!\" ajatteli hän nopein askelin katuja pitkin\nkiiruhtaessaan.\n\n\"Kauneus on sentään, herra nähköön, ihana asia, oikein semmoinen\nklassillinen kauneus!\" ja ajatuksissaan löi hän näppiä, niin että\npari vastaantulijaa katsoi kummissaan hänen jälkeensä.\n\n\"Mikäs vieras se oli, jonka kanssa sinä olet hotellissa syönyt?\"\nuteli Maria rouva, jonka luokse hän hetkiseksi pistäysi.\n\n\"Eikö sitä sinulle sanottu?\" kysyi Martti hämillään.\n\n\"Pitäisihän se sinun tietää, kun kerta annoit ilmoittaa, ettet tulisi\nkotiin, vaan söisit siellä!\"\n\n\"En minä suinkaan ole antanut ilmoittaa, vaan hän sen tietämättäni\nteki!\"\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"Jahaa! No, arvaa -- Louis Wohlwend!\"\n\n\"Sekö siellä? Ja sinä olet hänen kanssaan syönyt?\"\n\nRouva Salander oli kankeana hämmästyksestä, mikä ei suinkaan ollut\niloisinta laatua.\n\n\"Elä nyt niin kovin säikähdä! Ajattelehan, että hän tahtoo maksaa sen\ntakaussumman korkoineen ja toi minulle aluksi viisituhatta frangia!\"\n\n\"Toivoisin, että maa olisi hänet rahoineen niellyt! Jollei niillä\nrahoilla olisi syrjätarkoitusta, niin ei hän olisi niitä tuonut! Ja\nsitten sinä heti taasen olet ruvennut ystävyyteen hänen kanssaan?\"\n\n\"Ei juuri sitäkään! Mutta elä nyt, Maria kulta, ole noin kummallinen!\nMinä siinä en voi nähdä mitään muuta kuin että hän tahtoo hyvittää\nsen vahingon, nyt kun hän voi.\"\n\n\"Voi sinua, ja minä kun en voi mitään muuta siinä huomata kuin että\nhän on tullut kolmannen kerran sinut puhdistamaan!\"\n\n\"Se ei olisi hänelle enää tarpeellista! Eikä hän toki ole koskaan\nsellainen lurjus ollut, että hän, joka on rikkaissa naimisissa,\npelkästä petkutuksen harrastuksesta maksaisi vanhan velan, voidakseen\nkäyttää sitä syöttinä uuteen pyydystykseen. Ja sitten, eihän hän nyt\ntoki vaimoineen ja lapsineen olisi sitä varten tänne tullut!\"\n\n\"Taivasten tekijä! Vaimo ja lapsia! Ne mahtaa olla kaunista väkeä!\"\n\n\"Kaunistako? Näkisitpä vain kerran, niin ihmettelisit! Rouva itse\nminusta tosin ei tuntunut erikoisen hienolta, vaan hän onkin sen\ntakia huomattava, että hänellä on nuorempi sisar, eräs Myrrha\nneiti, jota minun täytyi katsella! Antigone, sanon minä, Nausikaa,\nkaunis Helena itse, sanoisin minä, jollei hän näyttäisi siksi liian\nhurskaalta!\"\n\nVasta nyt huomasi Maria rouva selvemmin miehensä innostuksen, hänen\nkeveän punastumisensa ja silmiensä loisteen. Tässä harvinaisessa\nvanhan miehen kauneudenihailussaan näytti hän niin herttaisen\nkoomilliselta, että Marian täytyi sydämellisesti nauraa ja katsella\nhäntä kasvavalla iloisuudella.\n\n\"Se on ihan totta!\" huudahti mies vilpittömästi, luullen Marian\nnauravan sen takia, ettei hän uskonut häntä ja aavistamatta, että\ntämän ilonaihe oli jalompaa laatua. Ja kun Maria yhä lystikkäämpänä\nkatseli häntä, lausui hän kärsimättömästi: \"Oh, mitäs sitä\nkannattaakaan sinun kanssasi yrittää!\" ja lähti tiehensä.\n\n\"Sitä kunnon Marttia!\" ajatteli rouva tuolinselkämykseen nojaten ja\nkätensä hetkiseksi ristiin laskien, \"hän ei muuksi muutu ennenkuin\nkuolee! Aina saa hän jonkun uuden pääsiäisjäniksen kierrokseensa,\nkun luulee sen jo olevaan lopussa! Nyt hän on jälleen tekemisissä\nkreikkalaiskauneuden kanssa, kuten hän sitä ennen vanhaan nimitti;\npiakkoin kai tulee kysymykseen Odysseia, jonka me jo kerran luimme\nläpi. No niin, hän on aina johonkin innostunut ja aina käsinä\njossakin puuhassa ja silloinpa hänen ei tarvitse keilaa heittää!\"\n\nTämän suosiollisen kuvauksen esine oli sillä välin jo matkalla\nliiketaloonsa, jonne hän astui toisen mielialan valtaamana kuin mitä\noli ollut sinne äsken tullessaan. Vasta kadulla tuli hän ajatelleeksi\nvaimonsa herttaista käytöstä, josta vuosien ruosteen alta tämän\nsisäinen nuoruus siinä määrin herttaisemmin esiin kimmelsi, missä\nmäärin tuo tapaus oli ollut laatuaan uusi.\n\nSe vähäinen harmi, jota hän hänen naurunsa johdosta oli tuntenut,\nhävisi huomaamatta. \"Kuka olisi ajatellut\", tuumi hän itsekseen,\n\"että tuo kunnon Maria, jonka minä niin hyvin tunnen, kykenisi\ntuollaisessa tapauksessa näyttämään niin soman herttaista mieltä!\nKoskaan en ole häntä sellaisena nähnyt! Tässä tapauksessa ei\ntodellakaan voi sanoa, että ihminen yhä muuttuu kunnes hän kuolee!\nAina kun vähimmin sitä ajattelee, esiintyy hän uudessa valossa!\nTodellakin, kun hän tässä suhteessa pysyy aina samana, niin ei voi\nsanoa hänen muuttuvan!\"\n\nMutta kumpikaan ei muistanut mitään siitä keskustelusta, joka heillä\neilen illalla ennen maatapanoaan oli ollut tyttäristään ja mitä\nhe ihmiselämän oikullisista ja selittämättömistä ilmiöistä olivat\nlausuneet.\n\n\n\n\nXV\n\n\nMartti Salander ei useampiin viikkoihin kuullut mitään uutta Louis\nWohlwendista ja hänen perheestään ja vaikkakin hän toisinaan oli\nutelias tietämään, mitä tuo hänen omituinen ystävänsä vielä hyväksi\nlopuksi panisi toimeen, niin ajatteli hän sitä yhä vähemmän ja\nvälinpitämättömämmin.\n\nEräänä iltana ilmoitti Maria rouva lähtevänsä tyttärien luo ja\nviettävänsä päivän kummankin luona. Molemmat miehet olivat nimittäin\nmatkustaneet ampumajuhlaan Länsi-Sveitsiin eivätkä lähtisi sieltä\nennenkuin olisivat saaneet pari hopeamaljaa ammutuksi, jota varten\nhe suurin kustannuksin ja loppumattomalla ampumisella olivat\nharjoittautuneet. Heidän poissaoloaan halusivat heidän rouvansa\nkäyttää talousesineiden, erittäinkin makuu- ja liinavaatteiden\nperinpohjaiseen tarkastukseen sekä saada äidin siinä toimessa\nneuvoillaan avustamaan. He arvelivat luonnollisesti tällä tavoin\nsaavansa rauhassa viettää kokonaisen kesäpäivän äidin seurassa\nsekä järjestivät lisäksi niin, että kumpikin heistä olisi mukana\ntoisensa kotona tapahtuvassa tarkastelussa ja neuvottelussa, joten\nhe toivoivat saavansa hyvän tilaisuuden ei ainoastaan opettavaisiin\nhuomioihin ja kärsittyjen vaurioiden vertailuun, vaan myöskin kolmen\nvuorokauden pituiseen mitä mieluisimpaan avomieliseen seurusteluun.\nSillä ainakin yhden yön seudun tahtoi kumpikin tytär pitää luonaan\ntuon ikävöidyn vieraan.\n\nMartin mielestä oli tämä kaikki oikein, paitsi mitä tuli vävypoikien\nkustannuksia kysyvään ampumaharrastukseen, josta itse asiassa näillä\nkummallakin oli kotonaan lasikaapissa rivi kiiltäviä maljakoita,\nilman että he olisivat olleet mitään varmoja ampujia. Mutta kun asia\nnyt kerta oli sillä tavoin, niin soi hän noille kolmelle rouvalle\ntilaisuuden parin tai kolmen päivän yhdessäoloon, kehoittaen omaa\nvaimoaan viipymään lasten luona niin kauan kuin se oli huviksi ja\nhyödyksi sekä hänelle että heille. Olihan kummassakin paikassa ilma\nmahdollisimman puhdasta ja terveellistä.\n\nMäärättynä päivänä saattoi hän puolisonsa asemalle, johon\npalvelustyttö oli jo kulettanut korin täynnä kaikenlaista hyvyyttä,\njonka määränä oli noiden kolmen tilapäälesken yhdessä oloa osaltaan\njuhlallistuttaa.\n\nAsemalta lähdettyään teki Salander pitemmän kävelyretken toistamiseen\ntai kokonaan uudesta rakennettujen korttelien kautta, etsiskellen\nkatseillaan taloja, joiden rakentamiseen hän oli lainannut\nliikenevää kapitaalia. Mutta kun hän ei ollut mikään ahkerampi\nkaupunkikäyskentelijä, niin ei hän nyt enää voinut niitä löytää.\nSiinä kävellessään johtuivat hänen ajatuksensa vallalla olevaan\narveluttavaan rakennuskuumeeseen, jota hän tosin itsekin avusti, sekä\nniihin puheisiin, joita oli jo käymässä välttämättä tapahtuvista\nrakennuskonkursseista. Tulkoonpa, ajatteli hän, onhan minulla\nensimäinen kiinnitys ja sitäpaitsi: joka mukana häärää, se saa\nmukana seuraukset kärsiä. On parasta marssia ajan kanssa yhtärintaa,\nkyllä se kaikki taasen sovittaa. Ja mihin ryhtyisivät meidän\nkäsityöläisemme, jollei edes olisi tuota vähää rakennustyötäkään.\n\nHän katseli tarkemmin muuatta kaunista taloa, jossa näytti olevan jo\nasukkaita, koska alakerrassa järjestettiin juuri kauppaliikettä tai\ntavaravarastoa ja muiden kerroksien ikkunoissa oli uutimet. Hänen\nsiinä seisoessaan tuli talosta ulos Louis Wohlwend ja huomasi Martti\nSalanderin.\n\n\"Hei\", huudahti hän, \"siinähän sinä vanha ystäväni oletkin kuin\nkutsuttuna! Olin juuri aikeissa tulla sinua konttorista etsimään!\nMiten mielelläni veisinkään sinut heti ylös, sillä me asumme\ntoistaiseksi tässä talossa, mutta naisväki ei ole vielä kunnossa ja\nhe kähähtäisivät kuin kissat, jos minä herran sinne toisin!\"\n\n\"Vai niin, sinä olet hankkinut asunnon ja aiot siis jäädä tänne?\"\nsanoi Salander, vihdoinkin sanoiksi päästessään.\n\n\"On hyvin mahdollista, että me jäämme ainakin niin kauaksi kuin pojat\non kouluutettu. Sillä sen minä olen saanut päähäni, että heidän on\ntäällä käytävä koulu; pitäähän heidän toki pysyä sveitsiläisinä.\nMe olemme muutamia viikkoja matkustelleet ympäri, käyden Genfin\njärvelläkin. Lausannessa minä löysin yksityisen opiston, joka minua\nhyvin miellyttää. Siinä aion minä heitä käyttää vuoden verran ja\nsitten saavat he täällä tai muualla saksalaisessa Sveitsissä käydä\nläpi hyvän keskikoulun, gymnaasin tai realikoulun.\"\n\n\"Mitä heistä sitten pitäsi tulla?\" kysyi Salander.\n\n\"Minun tahtoni on, ettei missään tapauksessa kauppiaita! Minä olen\nsaanut siitä tarpeeni, koska kaikille ei ole suotu erään Martti\nSalanderin onnea!\"\n\nTämä ei ottanut pahakseen puhetta, minkä hän oli saanut kuulla\nmuiltakin, joille oli hullusti käynyt, vaan hymyili hyväntahtoisesti:\n\"Siis aiot sinä poikia opiskelemaan?\"\n\n\"Opiskelemaan, hm! Kyllä ja ei! Pelkään etteivät pojat ole siihen\noikein tarpeeksi intelligenttejä. Mutta sentäänkin tuntuu minusta\nettä he voisivat hallita teoloogisia opinnoita!\"\n\n\"Teoloogisia? Niidenhän nykyään pitäisi olla suorastaan vaikeimpia ja\nvaativat ne päinvastoin mitä terävintä kykyä!\"\n\n\"Ei niinkään kuten luulet!\" vastasi Louis Wohlwend, etevämmyyden\ntunnolla silmiään vilkuttaen. Mutta kun kumpikaan ei oikeastaan\ntiennyt, kuinka toinen luuli tai tahtoi luulla, jättivät he tuon\nkeskusteluaineen.\n\n\"Minne sinä menet?\" kysyi Wohlwend.\n\n\"Toimistoon; minä vein vaimoni asemalle, hän matkusti muutamiksi\npäiviksi pois ja sitten minä olen vähän kävellyt. Lieneepä jo aika\nmennä!\"\n\n\"Minä saatan sinua vielä vähän matkaa! Mutta apropos, mitäs sinä\nsiihen sanot, että minä asun sinun talossasi?\"\n\n\"Minunko talossani? Missä sitten? Eihän minulla ole mitään taloa!\"\n\n\"Siinä josta äsken tulin ulos! Puhelin omistajan kanssa nykyisistä\nrakennusoloista ja sain luonnollisesti tietää, mistä hän on rahoja\nsaanut. Se on siis yhtä hyvin sinun kuin hänenkin talo!\"\n\n\"En käsitä kuinka! Vaikkapa tuon miehen täytyisikin se luovuttaa,\nniin joutuisi se ennen muille kuin minulle, siitä olen varma!\"\n\n\"Kuka sen sanoo! Jos kauppahinta laskeutuu kolmannelta tai\nneljänneltä osaltaan, niin on talo sinun!\"\n\n\"Mutta onko se talo sitten todellakin se, johon minä olen rahoja\nantanut? Mikä sen omistajan nimi on?\"\n\n\"Mitä, etkö sinä omia talojasi tunne? Herran nimessä, Martti, sinähän\nolet suurellinen!\" Tätä sanoessaan silmäsi Wohlwend pistävästi vanhaa\nystäväänsä, joka sattui olemaan puolen askelta edellä eikä huomannut\ntuota ilkeää silmäystä.\n\nHän ei nähtävästi itsekään tiennyt, mikä hänessä herätti tuon pienen\nsuuttumuksen kihauksen, Salanderin menestyskö vai hänen huoleton\ntyyneytensä. Hän oli jo ehtinyt tietoonsa onkia enemmänkin kuin mitä\nhän ilmaisi, jota vastoin Salander ei edes tiennyt, missä ne talot\nolivat, joihin hänellä oli kiinnitys. Ja sitä piti Wohlwend kuin\npersoonallisena loukkauksena. Eikä Salander edes kunnioittanut häntä\nuudestaan kysymällä talonomistajan nimeä, joka äsken oli jäänyt\nsanomatta.\n\nMutta tuskin oli hän tuon puoli askelta jouduttanut, kun ilkeä ilme\nhänen silmistään hävisi ja hän jutteli edelleen.\n\n\"Vanha ystäväni! Mitäs minun pitikään sanoa: niin, olen epätietoinen\nsuhteestani sinun kaikkein armollisimpaasi. Mielelläni minä kuitenkin\nasiain nykyisellä kannalla ollen kävisin häntä tervehtimässä,\nvallankin kun minulla on naisväkeä, joka tarvitsisi sopivaa\nseuraa. Äitinsä aikaisen kuoleman takia eivät he ole päässeet\nosallisiksi hienommasta kasvatuksesta, vaikka tosin ovatkin opetusta\nsaaneet kiertäviltä hengellisiltä tai maallisilta opettajilta,\nmiten milloinkin on soveltunut. Mutta se ei paljon merkitse eikä\nsiitä olisi mitään sanomistakaan, jos heillä korvaukseksi olisi\nseurustelutaitoa enemmän kuin mitä he kotioloissaan saattoivat\nomistaa -- mutta siinäpä se juuri onkin. Näin ollen minun on heidät\nennenpitkää saatava johdetuiksi johonkin perheeseen, jossa he voivat\noppia jotakin, noin vain välttämättömintä --\"\n\n\"Siinä tapauksessa koputat sinä väärälle ovelle\", keskeytti hänet\nSalander, \"minun vaimoni elää jokseenkin erilleen vetäyneenä eikä\nhän pidä edes sisäkköä. Pitkistä ajoista me olemme tulleet toimeen\nyhdellä vanhan puoleisella palveliattarella, joten voit siis\nkäsittää, ettei meidän perheessämme ole naisille mitään opittavaa.\"\n\n\"Elähän sano! Rouvasi ei ole minulle suopea, sen minä kyllä tiedän,\nmutta siitä huolimatta minä sentään tunnen kaikkea kunnioitusta häntä\nkohtaan ja tiedän, että hän jo yksinäänkin kykenee mallikelpoista\nkotia hoitamaan -- ymmärrähän tarkoitukseni! Enhän minä etsi\nloistoa ja mieluisaa seuraa naispolosilleni, vaan esikuvaa kaikessa\ntoiminnassaan jalosta ja tyynestä naisesta --\"\n\n\"Tuollaisella puheella sinä loukkaat Mariaa\", keskeytti Salander\nuudelleen tuon tungettelijan, \"hän ei voi sietää sellaista puhetta\neikä hän ole vieläkään antanut anteeksi sille puhujalle, joka\ntyttäriemme häissä kaikkien kuullen nimitti häntä jalon naisen\nesikuvaksi!\"\n\n\"Ahaa, nuo kuuluisat häät!\" huudahti Wohlwend, \"niistä minä\nBudapestin harjasmarkkinoilla ollessani luin sanomalehtiuutisen. Minä\nistuin aamiaisella edessäni silavapaistia ja seiteli erlauilaista,\notin sanomalehden käteeni ja luin siitä umpimähkään: 'Kuuluisiin\nKanaan, Camachan (jota minä en tunne) ja niin edespäin, häihin on\nverrattava niitä vapaassa Sveitsissä erään herra Martti Salanderin\nkahden tyttärensä miehelään mennessä toimeenpanemia häitä, joissa ei\nainoastaan kestitetty suurta kansanjoukkoa vaan myöskin esitettiin\nvaltiollisia näytelmiä ja allegorioita, kaikki vapaan taivaan alla!'\nSiitä sinun täytyy minulle vielä kertoa! Kuvailehan mielessäsi,\nkuinka se teki minut sähköiseksi ja kuinka minulla silavapaistista\nhuolimatta tuli vesi suuhun!\"\n\n\"Sitten toisella kertaa!\" sanoi Salander, joka oli punastunut ja\nkäynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, \"nyt minun kumminkin täytyy\nmennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!\"\n\nMutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: \"Vielä sana, vanha\nystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä\nkertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä\nsöisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole\nmielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä\neikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä -- vaan tiedänhän, että\nsinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos\ntahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?\"\n\nTämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin\nkun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että\nhän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen\nnäkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli\nsynnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä\ntai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen,\nja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti\npoistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään.\nHän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen\nväkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä\nkaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne\njohtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä\nja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken\nhiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin\npersoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä\nja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen\nkauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin,\nvaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin\nmielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli\naikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä\nja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa\nvetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä\nitseään ylistellä.\n\nNyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä,\nlöi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen\nSalanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä\nsamalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen,\njoka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran.\nHän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti\nepäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa\ntunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi\nvälinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka\nWohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt\ntoimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin\nmahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän\nnäytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä\nhairauksista sekä päässeen lepoon.\n\nNiinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat,\njoita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli\nitseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa\npäivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja\nkäski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei\nluultavasti enää iltapäivällä tule sinne.\n\nPerille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi\nasunnon, jonka ovella oli nimikortti _L. Wohlwend-Glavicz_. Joskin\nkorkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi\nkortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on\naina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti\npäätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No,\nei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun\nnyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. --\n\nKului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen\nlaski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien\nkautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski\nlautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset\nsaappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten\nherrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset\nsivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät\nhe vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei\nketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli\navannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.\n\n\"Georg!\" vastasi tämä jälleen kumartaen, \"ja tuo on Louis.\"\n\n\"Oikein! No, ja missä isänne on?\"\n\n\"Tuolla sisällä hän istuu!\" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti\nkoputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.\n\n\"Ah, veli Salander!\" huudahti Wohlwend, joka istui pienen pöydän\nääressä ikkunan luona ja kirjoitti, mutta nousi nyt ylös ja kätensä\nojentaen astui Salanderia vastaan, \"tervetuloa luoksemme!\"\n\n\"Täytyy pyytääkseni anteeksi myöhästymistäni\", sanoi Salander, \"minä\nunohduin kokonaan konttoriini, kunnes kello löi yksi!\"\n\n\"Ei se mitään! Näet, että minäkin olin työssä; minä mies parka\nsaan alituisesti olla vaimoni omaisuuden takia toimessa. Se on\nvähän hankala paikkakunta se siellä Unkarissa. Kälylläni on tosin\noma asianajajansa, mutta senkin toimintaa täytyy minun yhä pitää\nsilmällä. Minulla on tässä juuri käsillä hänen viimeinen laskunsa.\nMutta katsotaanhan nyt, missä naiset viipyvät!\"\n\nHän pani muutamia pöydällä olevia papereita kokoon ja sulki ne\npiironkiin.\n\n\"Katsohan vain tätä mööbeliä, kuinka hyvin se on maalattu!\" sanoi\nhän, \"puhdasta kuusipuuta ja näyttää pähkinäpuulta! Meillä on\nnimittäin kokonaan vuokrattu talous, vuoteet ja kaikki, kunnes\ntoistaiseksi tänne jääminen on päätetty. Ruokakin meillä on tänään\nravintolasta. Tosin me toimme keittäjän mukanamme, mutta hän ei osaa\nvielä selviytyä täkäläisten laitosten kanssa.\"\n\nMuuan ovi aukeni ja sisään astui rouva Alexandra Wohlwend-Glavicz.\nHän kävi kahisevassa silkissä ja oli suunnilleen miehensä kokoinen;\nkuitenkin näytti hän ottavan vaarin miehensä katseista, ikäänkuin\npeljäten tekevänsä jotain nurinkurisesti. Kasvot olivat hänellä\nhyvin muodostuneet, mutta ilmeettömät ja ryppyisemmät kuin mitä pian\nnelikymmenvuotiaalta, jonka ikäinen hän oli, olisi odottanut.\n\n\"Näetkös\", kääntyi Wohlwend häneen, \"täällä ei ole tapana suudella\nkädelle, jos joku herra tulee. Puristaa vain kättä ja siinä kaikki!\"\n\nSalander huojensi rouvalta tuon manööverin seuraamalla tuota juuri\nkuultua määräystä ja ojentamalla suorana seisoen kätensä.\n\n\"Hyvää päivää, herra valtioneuvos von Salander\", sanoi rouva melkein\nraa'alla äänellä, \"minua ilahuttaa, että te olette niin hyvä ja\ntulette meidän yksinkertaiselle päivällisellemme!\"\n\nSamassa hän Salanderin sijasta teki samanlaisen kumarruksen kuin\näsken Georg poika.\n\n\"Ei niin!\" huudahti Wohlwend nauraen, \"ei sinun tarvitse enää mitään\nkomplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!\"\n\nRouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen,\njonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on\nsuutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista\ntervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan\nseisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin,\nkääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli\ntodellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta\nhyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota\nhän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli\nyksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana\nkoristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät\nkuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain\nkauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta\nryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle\njonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia\ntervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän\nhenkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander\ndemokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin\nesiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.\n\nNyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.\n\n\"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!\" kehoitti Wohlwend.\n\"Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää\nitävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää\nsinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta\novesta\".\n\nMartin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä.\n\"Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?\" ajatteli hän, \"ennen\ntiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!\"\n\nPöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan\nrinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan\nhelleeniläis-syntyisen Myrrhan.\n\nHänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen\nmaljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut\nkannen pois.\n\n\"Tämä kuuluu minun virkaani!\" sanoi hän Salanderille, joka katsoi\nhäneen, \"saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti,\nkun meitä on näin vähän.\"\n\nRouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin\nhallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen\ntuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan\nläikäyttämästä.\n\nMartti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän\nsopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä\nviivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen\nlautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään\nkauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun\nhän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti\ntätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: \"Georg, lue\nrukous!\"\n\nHämillään pysäytti Salander ilmassa häälyvän lusikan ja katsahti\nylös. Kaikki pitivät käsiään ristissä edessään, jolla aikaa poika\nsuoritti pöytärukouksen. Niinpä ei Salanderille jäänyt muuta\nneuvoksi, kuin antaa lusikkansa vaipua alas ja asettaa kätensä\nainakin eteensä pöydälle. Häneltä puuttui sentään rohkeutta ristiä\nmuiden mukana teeskennellen kätensä. Sillä välin saattoi hän vapaasti\nkatsella Louis Wohlwendia, kuinka tämä vakavana katsoi alas eteensä\nja tatarilaisten viiksien alla olivat hänen huulensa tiivisti yhteen\nnäpistettyinä kuin olisi hänellä kielenkärjellään ollut viininloppu.\n\nKun rukous oli lopetettu, nautittiin soppa enemmittä esteittä, ja kun\ntavallisesti siinä toimessa puhutaan vähän, käytti Salander aikaa\najatellakseen tuota tapausta. Että lapsikkaassa perheessä käytetään\npöytärukousta ja että Wohlwendkin, joka todennäköisesti appensa\nkotona oli tuohon tapaan tutustunut, teki sitä, se ei ollut hänestä\nniinkään outoa, vaan sen sijaan se tuntematon tarkoitus, jolla hän\noli vilpittömän vieraansa sallinut lusikkaan tarttua, ennenkuin\nkäskynsä antoi. Martti päätteli siis tästä, että sen oli täytynyt\nerikoisesti häntä tarkoittaa ja samallakuin hän salaista huvia\ntuntien huomasi siinä noita vanhoja oikkuja, ihmetytti häntä vain,\nmiksi niitä nyt vielä käytettiin ja eikö Wohlwend itse huomannut\nloukkaavaa menettelyään. Niinkauan kuin hän tätä tunsikin tai luuli\ntuntevansa, ei hän kuitenkaan aavistanut, että tuo kunnon ystävä oli\nvähitellen täyttynyt eräänlaisella ilkeydellä, joka hänen itsensäkään\ntietämättä hyvän tilaisuuden houkuttelemana tihkui esiin siinäkin,\nmissä hän sitä vähimmin halusi.\n\nWohlwendkin huomasi, ettei hänen vieraansa ollut aivan väliäpitämättä\nsivuuttanut tuota kohtausta hänen uusimmassa keksinnössään ja\naloitti sen vuoksi pöytäkeskustelun seuraavasti: \"Olet kenties\nhämmästyksissäsi tuosta tavastamme! Sinä tiedät, etten minä ole\nkoskaan ollut tekopyhä enkä koskaan aio siksi tulla! Mutta näinä\naikoina ja sellaisessa elämässä, jota minun täytyi aijemmin viettää,\nalati kierrellen ympäri mitä alhaisimmissa voitonpyyteissä ja\nhyödyttömästi itseään uuvuttaen, oppii jälleen yhä enemmän katseensa\nsuuntaamaan ihmiskunnan vanhoihin ihanteisiin, voidakseen jotain\npelastaa, jolleikaan itsensä, niin kuitenkin lastensa hyväksi,\njotain, mihin nämä voivat kiinnittäytyä! Ymmärräthän!\"\n\nSalander huomasi, että naiset samoinkuin pojatkin katsoivat\ntarkkaavasti puhujaa ja kasvonilmeistä päättäen pitivät hänen\nsanojaan, jotka olivat heille uusia ja käsittämättömiä, jonakin\nsuurina viisauksina. Hän ei senvuoksi tahtonut perheenpäätä\nvaikenemisellaan pulaan jättää.\n\n\"Olet aivan oikeassa!\" vastasi hän. \"Lukuun ottamatta kysymystä\nkotihartaudesta, olen minä ollut sitä mieltä, että nähdessämme mikä\nasema ristinuskolla on maailman historiassa ja nykyajan elämässä,\nmeillä ei ylipäänsä ole oikeutta salata lapsiltamme sen sisältöä,\nsellaisena kuin se nyt kerta kaikkiaan esiintyy. Velvollisuutemme\non varata heille tilaisuus vakaumuksensa vapaaseen kehittämiseen\ntäysi-ikäisiksi joutuessaan; lisäksi täytyy heidän saada tietää,\nmillä on ollut kestävyyttä aina heidän aikaansa saakka ja kuulla mitä\nuskonto itse itsestään sanoo eikä mitä muut siitä sanovat.\"\n\nKyökkipiika, pyöreä, luonnonruskea olento slovakkilaisen\ntalonpoikaisnaisen puvussa, kantoi nyt esille pari kolme riittävää\nruokalajia, joiden järjestys todisti vaatimatonta ja järkevää\naistia, kaukana rehentelystä. Myöskin viini, jota Wohlwend tarjosi,\noli maukasta, vaikkei suinkaan mitään kallista siebenbürgiläistä,\nsekä suoraa tynnyristä laskettua; mitään hienompia pulloja ei ollut\nnäkyvissä.\n\n\"Tätä viiniä olen minä jo kerinnyt kotoa tuottaa. Juo vain\nkylliksesi, se maistuu yhä paremmalta eikä tee mitään huonoa\nvaikutusta\", kehoitti Wohlwend.\n\nSalanderia melkein hämmästytti tämä porvarillisen tukeva elämä, joka\noli alkanut rukouksella, samallakuin vieraassa kansallispuvussa oleva\npalveliatar antoi sille jälleen jonkunmoisen ylhäisen sävyn.\n\nMutta Wohlwend jatkoi puheluaan.\n\n\"Sinä lausuit hyvin ajatuksesi, mitä tulee sinun kantaasi\nuskonnollisessa lastenkasvatuksessa! Mutta minä menisin askelta\netemmäs ja sanoisin, että jos ensin olemme saaneet sen tälle\nkannalle, niin on meidän säilytettävä ihanteellinen maailmankatsomus\nmyöskin meille vanhoille itsellemme tai on meidän se uudelleen\nomistettava. Emmehän siitä ainakaan mitään kärsi!\"\n\n\"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!\" ajatteli Salander eikä\nmietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi\ntaas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: \"Niin, ystäväni! Minä\nolen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti\ntoteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon\nottamatta, sanoisinpa, peräti unhoittaneet? Uskonnon te olette\njättäneet sivulle ja kirkon työntäneet tieltänne, sen sijaan että\nolisitte ottaneet papistonkin huomioonne. Se on kostava itsensä!\"\n\n\"Kuka se sitten on mitään tehnyt uskonnolle tai papeille?\" kysyi\nSalander, \"minä ainakaan en siitä tiedä, koska en ole sellaisessa\nollut mukana!\"\n\n\"Siinä on tarpeeksi tekoa, kun menetellään ikäänkuin heitä ei\nolisikaan, ja se on suuri vahinko mahdollisuudelle perustaa uudenajan\njumalanvaltakunta!\"\n\nSalander purskahti nauruun: \"Perustaa uudenajan jumalanvaltakunta?\nSinähän puhut jambeissa! Jatketaankin sitä sitten niin! Tiedätkö\nvielä, kuinka Schillerin Don Carlos päättyy? Etkö? 'Kardinaali, minä\nolen osani suorittanut, suorittakaa te omanne!' Niin on se kappale\naina uudelleen päättyvä!\"\n\n\"Minä en aio levätä, vaan koetan saattaa aatteeni oikean henkilön\nhuostaan!\" vastasi Wohlwend, jolle Salanderin sitaatti oli tarpeeton,\nhän kun ei ollut koskaan Schillerin Don Carlosta lukenut. \"Minä voin\nkenties korvata monia laiminlyömisiä ja olla elämänehtoollani ehkä\nhyödyksi isänmaalleni!\"\n\n\"Tämä käy yhä merkillisemmäksi!\" ajatteli Salander, \"hän panee\ntoimeen teokraattisen liikkeen meidän demokraattisessa maassamme.\nSen vuoksi me olemme kansanvallan perustaneetkin, että sitä vielä\npuuttuisi! Mutta tuo narrimaisuus, jota hän tällä kertaa näyttelee,\non paljon suuremmoisempaa kuin hänen entiset päähänpistonsa;\ntoivottavasti se tällä kertaa on konkurssin edellä, eikä itse\nkonkurssitilassa, kun hän sen turviin pakenee! Mutta sitä se ei\nsittenkään ole, muutoin hän ei maksaisi vanhoja velkojaan! Lopultakin\nse on vain pelkkää ylpeyttä, hänellä kun on nyt toimeentulo; hänkin\ntahtoo näytellä omaa osaansa ja kun hänellä ei ole muuta tekemistä,\non hän liittynyt johonkin lähetystointa harjoittavaan lahkoon ja\nnäyttelee apostolia!\"\n\nWohlwend piti sillä välin todellakin jonkunlaisen saarnan, jota\nSalander muuta ajatellessaan ei lainkaan kuullut. Tuo muutoin tyhjä\nsanahelinä oli vain omiaan Salanderin tarkkaavaisuutta yhä enemmän\nnukuttamaan ja puhujan kasvotkin häipyivät hänen ajatuksistaan,\naivankuin sumukerros olisi heidän välilleen kohonnut. Päästäkseen\nselville, missä hän oikeastaan oli, silmäsi hän ylös ja näki\nvastapäätään Myrrha neidin jonka surumielisesti välkkyvät silmät\nkatsoivat häneen ja jonka huulet aukenivat suloiseen hymyyn, kun\nSalanderin hämmästyneet piirteet samalla muuttivat hänen ilmeensä.\nKun Salanderin lasi oli tyhjänä, tarttui Myrrha pulloon ja täytti\nsen, jonka jälkeen Salander otti pullon ja samoin tarjosi hänelle.\nSiinä toimessa antoi Salander lasinsa hiljaa kilahtaa Myrrhan lasiin,\njuoden hänen terveydekseen, jolloin hänen kasvoilleen valahti\nloiste nuorekkaasta onnentunteesta, saaden niiden rypyt eloisasti\nväräjämään sekä vaikuttaen melkein kuin jonkunlainen hyväntahtoinen\nhupsumaisuus. Wohlwend huomasi kohtauksen ja keskeytti puheensa.\n\n\"Seis!\" sanoi hän, \"meidän täytyy maljojen juontiin ottaa tilkka\nparempaa!\"\n\nHän meni ulos ja toi nyt pullon tokayeria, jonka kullankellertävä\nkimmellys synnytti kohtuullisen Martti Salanderin sisällä hivelevän\nlämmönvirtauksen ja sai hänen suuhunsa iloisia sanoja, joskaan\nei viisauden sanoja, sillä hänen puheensa oli tarkoitettu Myrrha\nGlavicz'in ihanille korville, ilman että hän tiesi, mitä ne kuulivat\nja mikä niitä saattoi miellyttää ja kun, hänen omassa päässään häälyi\njotakin kuin kynttilä ilmanhengessä, ei hänen sanojensakaan yhteys ja\njärkevyys ollut vallan tajuttavaa.\n\nSitä ei kuitenkaan huomattu, sillä Wohlwendin saarnan odottamaton\nloppu ja Salanderin iloinen käytös synnyttivät jonkunlaista\nhilpeyttä, niin että pojatkin kävivät äänekkäiksi. Siinä\näänten sorinassa ja lasien kilinässä valtasi Martin äkkiä halu\ntuon kaunottaren takia kunnioittaa perhettä kutsumalla heidät\najeluretkelle. Hän otti lehden muistikirjastaan ja kirjotti niille\najurinpitäjille, joiden hevosia hän käytti tarpeisiinsa, sekä pyysi\nlähettämään vaunut. Louis Wohlwend tuli mielihyvilleen ja selitti\njuhlallisesti ottavansa kutsun vastaan sekä lähetti pojat viemään\nkirjelippua kaupunginlähetille, joita seisoi lähimmässä kadunkulmassa.\n\nPuolessa tunnissa tuli ajuri, ajaen esille hyvät, avonaiset vaunut;\ntoisen puolituntisen kuluttua olivat naiset valmiina ja hyvin\narvokkaasti kulki seurue nuo kolme rappua alas, ja sattui siinä niin\nmukavasti, että talonomistaja, joka itse asiassa oli Salanderin\nvelkamies, seisoi alhaalla oven luona ja tervehti heitä, ja niinpä\nsai Wohlwend, joka katseli ympärilleen kuin unkarilainen kylätuomari,\ntänään päällepäätteeksi tilaisuuden rehennellä kapitalistin ja\nsuurkauppiaan ystävyydellä, ja suopeasti heilautti hän hattuaan.\n\nNaisilla oli leveät sulkahatut ja kirjavat päällysvaatteet. Myrrhalla\nse oli punaisesta harsosilkistä valkoisen pukunsa päällä. Molemmat\nmiehet olivat Louis pojan ottaneet keskelleen takaistuimelle ja\nGeorg istui ajurin rinnalla pukilla. Vuokrahevosiksi olivat hevoset\ntarpeeksi raisut ja sirosti valjastetut ja niin ajeli Martti Salander\nhuoletonna kaupungin läpi ja jokainen joka hänet tunsi, katsoi hänen\njälkeensä, ilman että tämä itse sitä huomasi.\n\nEikä hän nähnyt Möni Wighartiakaan, joka seisoi eräällä paikalla,\nkainalossaan tuo vanha keppinsä ja puhalsi juuri merenvahalopista\nsikarinjäännöksen, pannakseen uuden tilalle, ja näytti hän siinä\nseisoessaan yhtä vähän vanhentuneelta ja rapistuneelta kuin\nkeppinsäkään. Hänen luokseen oli pysähtynyt hetkiseksi juttelemaan\nMartin vanha asianajaja, joka oli ottanut hatun käteensä ja\ntuullutteli päätään, jonka ohuttukkaisuus oli hänelle hyödyksi näin\nlämpimänä päivänä. Kumpikin katsoi vaunujen jälkeen.\n\n\"Siinähän menee Martti Salander eikä meitä näekään!\" sanoi Wighart,\n\"mitähän väkeä hänellä on mukanaan?\"\n\nKun asianajaja lornetin läpi katsottuaan oli ehtinyt nähdä\ntakaistuimella vielä näkyvissä olevat herrat, vastasi hän: \"Se voi\nolla vain hän -- arvatkaas, kuka?\"\n\n\"Minulla ei ole aavistustakaan! Olen ollut neljä viikkoa kylpemässä\nja tulin vasta eilen illalla takaisin!\"\n\n\"No, se ei ole kukaan muu kuin se entinen Schadenmüller & Kumpp.,\nLouis Wohlwend!\"\n\n\"Mitä sanotte! Kuinka se on mahdollista? Minä olisin pitänyt heitä\nvalepukuisena kiinalaisperheenä! Ja milloin se veitikka tänne on\ntullut?\"\n\n\"Jo hyvän aikaa sitten tuli herra Salander kerran luokseni ja kertoi\nWohlwendin ilmestyneen hänen luokseen sekä maksaneen lyhennystä\nensimäisestä aiheuttamastaan vahingosta, tiedättehän, siitä nuoruuden\naikuisesta takaussummasta, sekä luvanneen edelleenkin vuosittain\nsitä lyhennellä. Hän tiedusteli, sopiko hänen vaaraa pelkäämättä\nsiihen suostua. Minä kehoitin häntä ottamaan, mitä hän suinkin voi\nsaada. Siitä myöhemmästä ja suuremmasta jutusta vapautti hän hänet\nkokonaan. Minä en voinut hänelle mitään ohjeita antaa. Wohlwend on\nnyt kerta kaikkiaan sellainen vanha velho omine höperyyksineen. Hän\non asettunut tänne asumaan ja kun hänelle lähetettiin verokaavake,\nilmoitti hän kunnanhuoneella kaikki omaisuussuhteensa ja osoitti\nsääntöjen mukaisesti kaiken omaisuutensa olevan vaimon perintöä ja\nselitti tahtovansa empimättä maksaa siitä, mikä mahdollisesti ei\nollut Unkarissa sekä siellä verotettu!\"\n\n\"Ja nyt vie Salander hänet ajeluretkelle?\"\n\n\"Taikka hän Salanderin, en niin tarkoin tiedä! Mutta joku kaunis\nnaikkonen istui vaunuissa, mikäli minä siinä kiiruussa kerkesin\nnähdä!\" lisäsi asianajaja, \"kunhan vain ei paholainen rupeaisi\nlopuksi tällä tavoin hiiriä pyydystämään?\"\n\n\"Ei mitään vaaraa! Martti mestari olisi toki ennen alkanut, jos hän\nkerta aikoisi sellaisiin kiviin kompastua! Mutta sittenkin on minulle\ntuo tapaus, Vahingonjauhajan takaisintulo, katkera kuin väriomena.\nSe kirottu veitikka kalmukkikuonoineen! Salanderin puujumala, kuten\nhän häntä kerran nimitti, on siis taasen esillä! Salanderille ei\ntosiaankaan olisi vahingoksi, vaikka hän vieläkin kerran saisi\nkohtalaisen läksytyksen; jo tuon ijankaikkisen hutiloimisensa takia\nsietäisi hänen saada pienonen nenäpiuvi! Ja kuitenkaan minä en sitä\nhänelle soisi, hän on sentään kunnon mies!\"\n\n\"Varmasti niin!\" sanoi asianajaja ja puristi hyvästiksi herra\nWighartin kättä.\n\nMartti, joka sai tällaiset kiitokset, ajoi sillä välin\nWohlwend-Glaviczin perheen kera muutamaan noin kahden tunnin päässä\nolevaan hauskaan ulkoravintolaan, joka hyvän kestityksensä, kauniin\nnäköalansa ja varjoisain puistojensa takia oli hyvässä maineessa ja\npaljon käytetty. Siellä viettivät he iltapäivän, juoden kahvia ja\ntehden kävelyretkiä, joihin läheisen kuusimetsän puhtoiset jalkatiet\nhoukuttelivat. Väliin käveli Salander yhdessä valkoisiin puetun\nMyrrhan kanssa vihreässä puolihämyssä ja kun tämä yksinään käveli,\nnäki Salander hänen, yksinäisten auringonsäteiden hipaisemana,\nliikkuvan ja paljastavan synnynnäisen sulonsa, joka häneen palautui\nniin pian kuin hän oli tilaisuudessa vapautumaan puuttuvan\nkasvatuksen sijaan opetellusta maneeristaan.\n\nMuuan tuttu taiteilija pysähtyi Salanderin rinnalle ja katsellen\ntuon kauniin olennon jälkeen kysyi, mistä hän oli onkeensa sellaisen\nkaunottaren saanut.\n\n\"Eikö totta, että siinä on kaunis nainen?\" vastasi Salander\nteennäisellä välinpitämättömyydellä.\n\n\"Sitäpä minäkin! Tuollaista ei joka päivä näe! Katsokaahan toki,\nmimmoinen yksinkertainen sopusuhtaisuus, ilman komeilua, niin että\ntuskin tietää missä se oikeastaan piilee, sillä muoto ja liikkeet\novat sulaneet yhteen! Kuinka jalosti juoksevatkaan linjat niskasta\nolkapäiden ja käsivarsien yli selkään ja lanteilta alas! Mistä hän on\nperäisin?\"\n\n\"Hän on tullut erään perheen mukana Unkarista, mutta hänen äitinsä\npitäisi olla vanhaa kreikkalaista pohjaa, kotoisin Tessaliasta.\"\n\n\"Hyvin uskottavaa! Ja vielä siinäkin tapauksessa harvinaisuus!\nToivotan paljon hauskuutta, herra Salander!\"\n\nNuo taiteilijan ja tuntijan sanat synnyttivät omituisen kiihkon\nMartin olemuksessa; ne saivat hänen sydämensä kovemmin sykkimään ja\nsilmänsä loistamaan, samalla kuin ne lamauttivat hänen askeleensa,\nniin että hänen oli pakko istahtaa muutamalle metsikössä olevalle\npenkille.\n\nMikä vahvistus hänen kauneudentunnolleen! Kuinka hänen uinuva\nhalunsa elostuikaan saada vielä hetkinen vaeltaa totisen kauneuden\nloisteessa! Mutta lähestyvien äänien havauttamana ryhdisti hän\nitsensä. Ne olivat Wohlwendejä, jotka etsivät häntä. Muuttuneena\nkuin kummituksen nähnyt ja tuntien sydämessään hämmästyksen sekaista\nihmettelyä elämän rikkaudesta ja samalla vakavasti itseään hilliten\nkulki hän heidän kanssaan takaisin puutarhaan, jonne oli illallinen\ntilattu. Siellä pysytteli hän vaiteliaana Myrrhan sivulla ja antoi\nWohlwendin puhua. Tämä jakeli naisille ja pojilleen kaikenlaisia\nopetuksia sekä yllätti väliin Salanderin odottamattomalla: \"Eikö\nolekin niin?\", jonka ohessa hän tarkkaavasti tätä katseli.\n\nSillä välin kokoontui vielä muitakin vieraita, jotka tulivat ratsain\ntai vaunuilla ja halusivat nauttia kauniista illasta. Niiden\njoukossa oli sellaisia, jotka eivät Wohlwendia miellyttäneet, he kun\nnähtävästi olivat hänen vanhoja velkojiaan. He eivät tosin häntä\ntunteneet ja jos niin olisi ollutkin, niin ei siitä mitään olisi\nollut, sillä siellä liikkui monta liikemiestä, jotka kerran tai\nuseamminkin olivat saaneet maksaa, siitä silti häviämättä. Mutta se\nei nyt kerta ollut hänelle mieluista, varsinkin huomatessaan herrojen\nalkavan ahkerasti silmäillä Myrrha neitiä, ja samasta syystä piti\nSalanderkin sopivana lähteä. He antoivat siis valjastaa ja ajoivat\nhämärän tullen pois.\n\nKun he saapuivat kaupunkiin, oli jo yö. Martti vei Wohlwendin perheen\nheidän omalle kadulleen ja lähti sitten jalan kotiin, astellen\nhitaasti, milloin allapäin, milloin katsellen korkeuteen, jossa\nkatujen yllä vetäytyi näkyviin tähti siellä, toinen täällä ja yhtä\nvitkaan kuin tuo alhaalla käyskelevä mieskin. Vanha uskollinen Leena,\njoka oli häntä odottanut, avasi ovet ja oli iloissaan herran tulosta,\nsaatuaan koko päivän olla yksin kotona.\n\n\"Oletteko te täällä tullut hyvin toimeen?\" kysyi Salander, \"luulenpa,\nettä teillä on käynyt vähän vaikeaksi!\"\n\n\"Minullako? Silloinpa te tunnette minua huonosti, herra suurneuvos!\nMinä olen täällä tehnyt mieleni mukaan. Päivälliseksi minulla oli\npaksu pannukakku ja salatilautanen kuin heinäkuorma, seassa lämmintä\nsilavaa. Niin, herra suurneuvos, ja illalla minä keitin maitosoppaa\nleivän ja pippurin kanssa, aivan niinkuin äitivainajani ennen, mistä\non jo pitkät ajat! Välillä olen minä puhdistanut kaikki messinkiset\nkyökkikalut sekä lisäksi hakenut kellarista itselleni ylimääräisen\nviinitilkan.\"\n\n\"Mitäpäs siinä!\"\n\n\"Niin juuri, sitä viimevuotista viiniä, joka kesällä on niin poikaa\njanoon. Mutta oletteko sitten illallistakin syönyt, herra suurneuvos?\nEnkö minä saa laittaa teetä ja lisäksi jotain kylmää ruokaa?\"\n\n\"En minä tarvitse yhtään mitään!\"\n\n\"Yhteistunteen takia vain, sillä rouva siellä Soittolassa istuu\nvarmaankin vielä lastensa seurassa ja nauttii illallista! Lapsi\nparat! Kuinkahan heidän lieneekin! Mutta eihän sitä juuri nuorina\nvälitetä, ja minun aasin kun pitikin heitä avustaa! Onneksi sille,\njoka sen ajan on sivuuttanut, tarvitsematta enää levottomasta\nsydämestään kärsiä!\"\n\nMartti ei kuunnellut enää ja palvelia sai mennä vuoteeseensa, Vasta\nkun tämä oli mennyt huoneesta, tarkkasi hän sanoja: \"Onnellinen se,\njonka sydän ei ole enää levoton.\"\n\nMutta niistä piittaamatta tarttui hän kynttilään ja meni\nmakuuhuoneeseen, jossa oli hiljaista kuin haudassa. Rouvan peilistä\nheijastui kynttilänliekki, joka hänen käynnistään ja ilmanhengestä\nlevottomasti lepatti. Salander asettui peilin eteen ja alkoi\nkynttilää koholla pitäen itseään tarkastella; mutta hänet valtasi\nkammo ja hänestä oli aivankuin Maria olisi hänen olkapäänsä\nyli vakavin silmin häntä katsonut ja kalveten hävinnyt. Mutta\nlevottomuudestaan harmistuneena meni hän vierashuoneeseen, jossa oli\nsuurempi hiottu peili, ja asettui sen eteen.\n\nMartti Salander ei ollut koskaan ihaillut ulkomuotoaan paremmin\npeilissä kuin kuvissakaan, joita hän ajan tavan mukaan oli tullut\nottaneeksi. Hän kävi nyt viidettäkymmentä viidettä ikävuottaan eikä\nnäyttänyt juuri sen vanhemmalta kuin useimmat ikätovereistaan, jotka\nkutakuinkin säilyvät, mutta ei myöskään niin nuorelta kuin ne jotkut\nonnelliset, jotka aina pysyvät neljänkymmenen kahden ikäisinä. Vaalea\nja vielä täyteläinen, melkeinpä tuuhea tukka oli harmaantunut käin\nmyöhäisen syksyn huurtamat tähkät, samoin myöskin käherä parta,\njoka sitä paitsi arvatenkin peitti useamman kuin yhden suonikkaan\nrypyn kaulassa ja alaleuassa, päättäen siitä mitä ylempänä kasvoilla\noli näkyvissä, joskin vienommin vivahduksin. Henkevää nuorekkuutta\nja hilpeää eloisuutta, jotka siitä huolimatta hänen kasvojaan ja\nsilmiään elostuttivat, ei hän itse voinut ymmärtää eikä minään pitää,\nja niin tuo öinen peilailu jäi tekemättä häneen mitään ilostuttavaa\nvaikutusta.\n\n\"Olkoonpa!\" sanoi hän, pannen kynttilän nopeasti pois ja heittäytyen\nnojatuoliin, \"olenhan sen tiennytkin, ja että minä vanhaksi mieheksi\nolen sellainen veitikka, sehän ei suorastaan kuulu siihen asiaan,\njoka mielessäni liikkuu. Vielä on minun puuhattava ja vaikutettava\nja vielä tarvitsen minä rintani täyteen kevätilmaa, joka sydämen\nnuorentaa! -- Uskottomuudesta, Maria kulta, tässä ei arkipäiväisessä\ntarkoituksessa ole puhettakaan! Paremmat miehet kuin minä ovat\nelämäänsä kaunistaneet ja laajentaneet naisten ystävyydellä,\nsuhteilla, sanottakoon vaikka lemmellä; ja eikö hän jo edeltäpäin\nnauranut, ja miten hupaisesti nauroikin, kun minä ensi kerran puhuin\ntuosta kauniista Myrrhasta? Myrrha! Voineeko hän sietää minua ja\nvoineeko tai tahtoneeko tajuta, mitä hän saattaa minulle olla? Tässä\non pelissä kohtalo, joka päättyy niin tai näin! Minun asiani on\nohjata sitä järkevästi. Se on pian ratkaistu, jollei käy toiveitteni\nmukaisesti -- ja jos käy, niin pysyy polku tasaisena ja aurinkoisena\neikä sillä kukaan kompastu!\"\n\nHän vaipui suloisiin unelmiin, nauttien nuorekkaasta taipumuksestaan\ntuohon harvinaiseen olentoon ja kuvitellen seurusteluaan hänen\nkanssaan, mikä ihmisille tarjoaisi hauskan näytelmän, kaukana mistään\npahennuksen synnyttämisestä. Ja epämääräisessä tulevaisuudessa näki\nhän Myrrhan elämän, vapautuneena niistä pelottavista siteistä, joihin\nSalander nyt oli vangittuna, kulkevan säännöllistä juoksua edelleen\nitsensä arvoisen miehen rinnalla.\n\nHänelle eivät hetkeksikään juolahtaneet mieleen onnettomat\ntyttärensä, joiden lemmenunelmia hän niin selvästi, joskin\ninhimillisesti osasi arvostella ja vielä vähemmän tuli hän\najatelleeksi eroitusta heidän ja oman ikänsä välillä sekä vieläkin\nvähemmän eroa omassa ja heidän silloisessa asemassaan. Ja yhäkin\nvähemmän oli hänellä aavistusta siitä kuinka selvästi nyt ilmeni\netteivät tyttöpoloiset tuota ominaisuuttaan, kietoutua sellaisiin\n\"fixa ideoihin\", olleet perineet keltään muulta kuin omalta isältään,\nja vihdoin kuinka tragikoomillisesti tämä seikka valaisi entisyyttä!\n\nJa edelleen jätti hän kokonaan huomioonottamatta, kuinka sellainen\njärkevän ikämiehen ihanteellinen lemmensuhde tärkeimpänä seikkanaan\nedellyttää harvinaisella hengellä varustettua naista, jota\nvastoin hänellä Myrrhan sisällisestä olemuksesta ei vielä ollut\nminkäänlaista käsitystä, ei edes kuviteltua. Ja tämä oli jälleen\nsitä arveluttavampaa, kun se johti siihen, että tässäkin tuli\nolemaan itsensä pettämisstä ja että tuo kaunis taipumus johtuikin\naistillisesta hurmautumisesta.\n\nTästä kaikesta ei tuo kunnon Martti Salander nykyisessä\nsieluntilassaan ollut tietoinen, mutta yhtäkaikki se uinui hänessä\nja painoi mieltä, jos hän mitä ajatteli. Sen vuoksi nukahti hän,\nvihdoin puolen yön tienoilla maata mennessään, sekavaan uneen, jonka\nkestäessä mielikuvitus ajelehti ärtyneenä ympäri kuin kummitteleva\nhenki.\n\nAamulla heräsi hän raskain mielin ja sanoi huoaten: \"Siinä sitä nyt\nollaan! Intohimo! Intohimo! Ah, hyvä Jumala, että sen on pitänytkin\nminuun vielä tarttua!\"\n\nJa niin piti hän tuota vanhan omantunnon aikaansaamaa meteliä\nmyöhäisen lemmenkevään puhkeamisena sekä kärsi lemmentuskia kuin\nnuorukainen, mutta kuitenkin tuntien huolia kuin ainakin iäkäs isä,\njoka omaisistaan huolehtien panee levolle ja huoaten näkee päivän\nvalkenevan.\n\nLisäksi hän lyhyessä ajassa ihmeekseen huomasi, kuinka hän ennen\ntuota onnetonta seikkailua oli tuntenut itsensä nuoreksi ja kuinka\nhänen nyt täytyi joka päivä ajatella ikäänsä, kun hänen sen sijaan ei\nvielä koskaan ollut tarvinnut sitä unhottaa. Eikä tämä johtunut kai\nyksistään tuosta kiusallisesta intohimosta, vaan että elämän meno oli\nyleensä sellainen.\n\nKesän tekivät hetki hetkeltä yhä meluisammaksi, voisi sanoa\nrikkaammaksi, lukemattomat suuremmat ja pienemmät juhlat,\njuhlien valmistukset, yhteismatkat, yhdistysten toimeenpanemat\nretket ja kaikenkarvaiset huvit, joita kesti aina syksyyn asti\nja kaikilla ilmansuunnilla; oli kuin koko kansa olisi kaikkien\nmahdollisten tekosyiden nojalla ollut liikkeellä, kylittäin,\nkaupunkilaiset naapuruksittain, joukottain vanhukset, jotka olivat\nehtineet viiden-, kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikään sekä\nkoulukunnittain ja liehuvin lipuin lapset, joista jokunen joukko\naina silloin tällöin leiriysi päiväpaisteeseen, kunnes opettajat\ntulivat oluttuvista, jonne he pikapäiten olivat pistäytyneet.\nOloja tuntematon vieras olisi saattanut kysyä, että kuka tässä\nmaassa oikeastaan, ravintolaväkeä ehkä lukuunottamatta, kesällä\ntyötä teki, ajattelematta, että niitäkin oli vielä kylliksi, jotka\nkotiin jäivät ja siellä jotakin puuhasivat ja että niistäkin, jotka\nolivat liikkeellä, monet ennen ja jälkeen tekivät tarpeeksi työtä,\nvoidakseen sitten itselleen iloa hankkia.\n\nJos kuitenkin muistettiin valituksia huonoista ajoista ja kansan\nyhä kasvavasta hädästä, niin eivät kotimaalaisetkaan käsittäneet,\nmistä he huveihinsa ottivat kaiken rahan. Mutta katolilaiset\npyhiinvaeltajat, joita liikkui maallisten huviretkeilijäin joukossa,\nolisivat saattaneet heille opettaa, että ennen aikaan ja suorastaan\njuuri ahdinkojen aikana, vaeltelivat ja huvittelivat ihmiset vieläkin\nenemmän.\n\nMartti Salander oli muutoin tähän juhla- ja retkeilyintoon liittänyt\nrehellisesti oman kortensa kaikkialla, missä saattoi levittää\nisänmaallisia, kansanvalistus- ja edistysaatteita; sitten alkoi tuo\nyhä lisääntyvä vauhti häntä huolettaa ja hän kehoitti kohtuuteen.\nNyt, jolloin juhlimisinto korkeimmillaan kuohui, muutti hän jälleen\nmieltään. Hän ei tahtonut harmaantuvana vanhuksena uinua, vaan\nlemmekkään nuoruudenkaipuun kiihoittamana yhtyi hän juhliviin\nkansanjoukkoihin ja niin saattoi hänet nähdä siellä ja täällä\nvellovien lippujen takana, napinlävessään juhlamerkki, käsivarressaan\nsilkkinauha tai ainakin alppiruusu hatussaan. Sillä tavoin luuli\nhän nauttivansa isänmaan kukoistuksesta uudessa nuoruudessa ja\najatuksissaan sijoitti hän sen, joka tämän uuden nuoruuden oli\ntuonut, juhlapöydässä rinnalleen kunniasijalle, unhoittaen ne\nhuokaukset, joiden kera hän joka päivä levolle kävi.\n\n\"On sentään tosi lause\", sanoi hän kerran itsekseen, \"ainakin\nihanteelliseen rakkauteen nähden, tuo siivekäs: _l'amour est le vrai\nrecommenceur!_ Se saa vanhan tasavallankin silmissäni hyppimään kuin\nkili!\"\n\nIlta-aurinko, joka juuri tunki säteensä kysymyksessä olevaan\njuhlasaliin, synnytti heijastuksen muutaman hänen edessään olevan,\npunaisella viinillä vasta täytetyn suuren kunniamaljan kullatussa\nsisäpinnassa, ja tuo kullanhehku loisti kuvaamattoman tenhoisasti\nläpikuultavaan purppuranesteeseen.\n\nMartti kiinnitti katseensa tuohon säkenöivään väriloistoon, joka\nselkeältä taivaalta yhtäkkiä tullen ikäänkuin leimuava lakka\nsinetöitsi hänen ajatuksensa. Maljasta lähtevä punertava kimmellys\nsivusi hänen hehkuvia kasvojaankin, minkä huomasi muuan häntä\nvastapäätä istuva miellyttävä nainen ja sanoi sen hänelle, kehoittaen\nhäntä pysymään hiljaa, hän kun näytti siinä asennossaan niin\nkauniilta. Tyytyväisenä tästä imartelusta piti hän kasvojaan hetkisen\naivan rauhassa, kunnes loiste alkoi värjyä, samoin viini maljassa.\nSillä pitkä ja kapea pöytä sattui vavahtamaan pannen maljan sisällön\nliikkeeseen.\n\nPöydän vavahtelu johtui siitä, että pari sivilipukuista\npoliisiviranomaista, jotka vaativat muuatta juhlavierasta nousemaan\npöydästä ja seuraamaan heitä, kävivät miehen kieltäytyessä häneen\nkäsiksi ja pakoittivat hänet nousemaan, niinettä kevytrakenteinen\npöytä sai sysäyksen. Kalveten totteli mies ja seurasi heitä\nalasluoduin silmin ja mahdollisimman salakähmää irroitellen mustasta\npuvustaan eri koristuksia, rusetteja, nauharuusuja ja hopeisia tai\nkullattuja embleemejä. Hän nimittäin ei ollut koristellut itseään\nainoastaan sen päiväisen juhlan yleisillä merkeillä, vaan myöskin\npäivän kuluessa tekemiensä ystävyyssuhteiden johdosta vaihdetuilla\nerityisillä seuramerkeillä.\n\nAinoastaan jotkut huomasivat tapauksen; niinpä Salanderkin, jonka\nohi miehen täytyi seuralaisineen kulkea ja hän kauhistui kovin,\nnähdessään kuinka tuo onneton ilon kunniamerkkejä irroitteli ja\nkoetti varkain taskuihinsa työntää. Hänestä tuntui yhtä kamalalta,\nkuin jos korkealta upseerilta rykmentin rintaman edessä olisi\nriistetty miekka ja kunniamerkit.\n\nVasta miehen hävittyä levisi pöydässä huhu vangitsemisen syystä. Hän\noli hyvin tunnettu ja suosittu juhlissa kävijä sekä erään kukoistavan\nliikkeen suurta luottamusta nauttiva isännöitsijä, aina pirteä ja\niloinen, minne tulikin; ainoastaan viime aikoina oli hänen toisinaan\nhuomattu milloin laulunrallatuksella kohoavaa huokausta tukehuttavan,\nmilloin sormin pöytää rummuttavan tai lasia äänekkäästi kilistellen\nhajamielisyyttään peittävän. Sellaisia huomioita kerrottiin pöydässä,\nkun oli kuultu, että hänen ollessaan poissa kotoa oli päästy perille\npetoksista, joihin hän oli kietoutunut sekä samalla saatu selville,\nkuinka hän siirtolaisasiamiehiltä oli tiedustellut laivavuoroja.\nKevytmielisyydessään ei hän ollut malttanut olla ennen pakoaan vielä\npikimmältään ottamatta osaa juhlaan, ikäänkuin saadakseen siitä\nkauniin viimemuiston.\n\nHäiriytynein mielin jätti Salander juhlan ja matkusti heti takaisin\nMünsterburgiin. Syötyään puolisonsa kanssa illallisen otti hän\nsanomalehden käteensä ja ensimäinen, minkä hän luki, oli uutinen\nerään itäisessä Sveitsissä asuvan virkamiehen tekemistä, ilmi\ntulleista kavalluksista; saman lehden lopussa oli tuoreimpana\nuutisena kertomus erään kassanhoitajan karkaamisesta maan länsiosassa.\n\n\"Mikäs onnettomuuksien päivä tämä sitten onkaan?\" huudahti hän\npäätään pudistaen ja kertoi mitä hän itse oli juuri saanut juhlassa\nnähdä.\n\n\"Se ei todellakaan ole valaliiton hengen mukaista!\" jatkoi hän,\n\"mutta olen sentään iloinen, etteivät nämä surkeat tapaukset ole\nmeidän kanttonissamme sattuneet!\"\n\n\"Luehan loppuun!\" vastasi Maria, \"lisälehdessä on vielä jotain\nkaunista!\"\n\nSiitä lukikin Martti aivan oikein, että eräs aktuaari Schimmel oli\ntänään vangittu epäiltynä useihin petoksiin sekä lahjojen ottamiseen.\n\n\"Tämähän herran nimessä alkaa käydä kovin liki!\" sanoi\nSalander, samalla kuin hän heitti lehden pois, \"hänet minä olen\npuoltolauseellani auttanut virkaansa. Tosin minä olen katunut sitä,\nsyystä että hän heti alkoi esiintyä suurisuisesti ja hävittömästi\nsekä isänmaallisuudellaan kerskaillen; epärehellisenä minä en\nhäntä kuitenkaan pitänyt. Nyt muistan minä kuulleeni, kuinka sitä\nkummasteltiin, että hän söi julkisissa ravintoloissa eikä kotona\nvaimonsa ja lastensa luona, mikä hänelle oli muka liian huonoa! Siinä\nsitä nyt sitten ollaan!\"\n\nNäiden kolkkojen tuulenpuuskien jälkeen pysyi loppuviikko rauhassa\nsellaisilta harmillisuuksilta; muuan seitsemänsadan frangin kera\nkadonnut nuori mies, josta vielä lauantaina oli yksinäinen uutinen\nsanomalehdissä, ei herättänyt mitään huomiota. Sitä kiivaampana\npuhkesi myrsky uudelleen heti seuraavana maanantaina, kun pari\nliikettä johtajainsa väärinkäytösten ja epärehellisen johdon takia\njoutuivat kukistumisen partaalle, vetäen joukon muita samaan\nkadotukseen. Jos tässä oli syy rikasten ahneudessa, jotka jättivät\nomaisuutensa leikkikaluksi sellaisten siveellisesti kehnojen miesten\nnäköjään onnekkaisiin käsiin, niin kohahti tiistaina ilmassa\nsellaisten lähtöpassin saaneiden sielujen konsortiumi, jotka\nesimiestensä kassojen avulla olivat harjoittaneet hyvin järjestettyä\npörssikeinottelua. Keskiviikkona astui turmionpilvelle muuan\nrahastonhoitaja, joka tarkastusmiehillä oli joka vuosi luetuttanut\nsaman kasan palasiksi sahattuja ja muka raharulliksi käärittyjä\nluudanvarsia. Torstaina oli erään liikkeenjohtajan vuoro, jolla oli\nollut tapana joka viikko asettaa viheriälle pöydälle pieni salkku\nsekä salkulle nyrkkinsä, lausuen: \"Hyvät herrat, tässä on kunniani\nsekä tarpeelliset todisteet!\" Omistajat kaakertelivat ympärillä kuin\nrakastuneet ankat, kun kukaan ei uskaltanut vetää salkkua esiin\nnyrkin alta tai edes sanoa: \"Sallikaahan nähdä!\" sillä he olivat\nkuin taikauskoisia ja hän haritti nyrkistään kaksi sormea ulos aina\nkun joku osoitti lähentelemisen halua. Kun hän katosi jäljettömiin,\njäi salkku pöydälle; se ei sisältänyt muuta kuin pitkän sarekkeen\nnumeroita, jotka oli vuoron perään pyyhitty yli mustalla, sinisellä\nja punaisella läkillä sekä lyijy- ja teräskynillä, aina ajan ja\ntilaisuuden mukaan. Perjantaina esiintyi muuan kunnanvaltuutettu,\njoka melkoisesta lehtikuusimetsästä saadut tulot oli lähetellyt\nkaiken maailman arpajaisiin ja viimeisen vähän viinana juonut.\nLauantaina hukutti itsensä muuan seitsemän rikkaan orvon holhooja,\njättäen holhokkinsa köyhiksi. Sunnuntaina oli taas lepopäivä.\n\nMutta maanantaina alkoi tanssi uudestaan ja niin jatkui se useita\nviikkoja edelleen, niin että usein kuuli palvelustyttöjen aamuisin\nsanomalehtiä hakiessaan sekä niitä kadulla silmäillessään, samoinkuin\nmiestenkin aamulasiensa ääressä, huudahtelevan: \"Taasen niillä on\nyksi! Taasen yksi!\"\n\nHeränneiden ja lisääntyvien epäluulojen johdosta ryhdyttiin yhä\nlaajempiin tarkastuksiin ja erittäinkin saatettiin päivänvaloon\npienonen ryhmä keskiarvoisia ja alempia virkamiehiä, joille kaikille\noli ollut mahdotonta säilyttää haltuunsa uskottuja varoja ilman\nniihin kajoamatta. Ja tuo onneton tauti levisi kautta koko maan,\nuskonto- ja kielirajoista piittaamatta. Ainoastaan vuoristossa, jossa\ntavat olivat pysyneet yksinkertaisempina ja raha oli harvinaisempaa,\nei siitä paljon kuultu.\n\nYhä uudestaan kummasteli ja mietti Martti Salander ja harkitsi tuon\nsurullisen tosiasian mahdollisuutta ja sitä ettei tuo ajan pahe\nollut pysähtynyt tasavallan rajoille, tasavallan, jonka henkistä ja\nsiveellistä edistystä hän niin uskollisesti oli avustanut. Se oli\nkuitenkin jotakin toista kuin ne aineelliset liikekysymykset, joiden\ntakia hän kerran oli sanonut ihmisille totuuden.\n\nHän tunsi sydämessään vilpitöntä huolta, mikä hänelle oli sen kautta\nhyödyksikin, että hän, jos tämä mielenahdistus maata mennessä\nhuokaukseksi purkautui, saattoi vaimolleen sanoa syyn siihen, jos\ntämä sitä tiedusteli. Tosin tuo \"kaunis intohimokin\" painoi häntä\nsalaa, mutta toistaiseksi se ei enää uskaltanut esille tulla.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nEräänä sunnuntaiaamuna, kun kellot soivat ja sitten niiden vaiettua\näkkiä tuli suloinen sunnuntaihiljaisuus, otti Maria Salander käteensä\nmuutaman kirjan. Hän oli yksin kotona ja antautui unelmainsa valtaan,\nkuten hänen tapansa sellaisina hetkinä oli. Se oli hänelle kuin jos\navonaisesta akkunasta olisi tulvannut raikasta ilmaa.\n\nNyt hän tosin ei kauan istunut yksinään. Hänen miehensä oli joku\naika sitten poistanut käytännöstä tavan pitää ulko-ovia alituisesti\nsuljettuina, sanoen sitä aristokraattiseksi ja kansaa epäileväksi\ntavaksi, huolimatta siitä, että lukemattomat maankiertäjät\nlisääntyvällä julkeudella hiiviskelivät taloihin ja tyhjentelivät\nullakkokamareissa palvelustyttöjen säästökassoja. Lepopäivinä eivät\nvarkaat sentään tavallisesti työskentele rakennusten pääosissa;\nainoastaan alussa oli sellaiseenkin aikaan varastettu etehisestä\nSalanderin uusi sateenvarjo. Se mikä tänään häiritsi hänen puolisonsa\nsunnuntailepoa, oli kömpelö koputus ovelle. Kun Maria meni avaamaan,\nastui rouva Amalia Weidelich sisään. Hän piti molemmin käsin\nvirsikirjaa, jonka ympärille maalaisvaimojen tapaan oli kääritty\nvalkoinen ja siististi laskoksiin pantu nenäliina.\n\n\"Hyvää päivää, anoppirouva!\" lausui hän, \"ettehän pane pahaksenne.\"\n\n\"Kas, anoppi!\" tervehti Maria rouva hämmästyneenä. \"Joskus teitäkin\nnäkee! Te olette varmaan myöhästynyt kirkosta?\"\n\n\"Ei, minä tulin tarpeeksi aikaseen. Mutta kun minä viikolla en\nkoskaan voi lähteä liikkeelle ja nyt vanhemmuuden sitäkin vähemmän,\nsanoin minä tiellä itselleni, että sinä voisit kerran jättää kirkon\nja pistäytyä visiitille kunnioitettavan anoppikuoman luo! Muutoin\nminä aina käyn jossakin kaupungin kirkossa, missä aina on niin\ntäysinäistä ja intresanttia ja ihmiset kiinnittelevät nimikorttejaan\npenkkeihin! Mutta tänään, ajattelin minä, voit sinä tehdä\npoikkeuksen, yksi kerta ei mitään haittaa, eivätkähän saarnat kuivu\nkuin kaivot, vaan virtaa sunnuntaisin siitä huolimatta, elämänvesi\nnimittäin! Mutta muutoin sitä todellakin tarvitsee, anoppi rakas!\nTosin minä en aina oikein ymmärrä, mitä niissä tarkoitetaan, minä kun\nen juuri ole mikään oppinut, mutta minä teen sen kunniaksi pojilleni,\njotka ovat sivistyneitä herroja. Kukaan ei silloin voi sanoa, ettei\nheidän mammaansa saa nähdä sivistyneessä jumalanpalveluksessa!\nOikeastaan he eivät sitä ansaitse, mutta äiti on toki aina äiti! Ja\nkun sitten saarnaaja puhuu rakkaasta Jumalasta, jolla ei ole ruumista\nja joka ei meitä persoonallisesti tunne, mutta että me kuitenkin\nsaamme kerskata meitämme jumalan lapsiksi, niin annan minä sen olla\nolossaan ja rukoilen sen sijaan isämeidän sitä hartaammin, Sen minä\naina ymmärrän paremmin, rakas rouva Salander, sillä minun laitani\nei ole kuin hyvän Jumalamme, minulla on ruumis ja minä alan vainuta\njalkojeni väsyvän.\"\n\n\"Istukaa siis, rouva hyvä, toki viimeinkin, tuossahan on vähän\nmukavampi ja pehmoisempi nojatuoli! Ettekö tahtoisi ottaa pois tuon\nmuhkean hattunne? Kuka sen on valmistanut?\"\n\nNäillä sanoilla tukahutti Maria Salander itsessään sen katkeran\ntunteen, jonka kaksosten äidin odottamaton näkeminen oli hänessä\nherättänyt: hän päätteli rouvan kasvonilmeistä ja sanoista, ettei\nhän enää ollut niin hyväntuulinen kuin ennen. Tämä istuutui varoen\nhuolellisesti vaatteitaan. \"Hatunko?\" sanoi hän, \"sen on Merklin\ntehnyt, mutta se sattui tulemaan liian kaunis ja kallis eikä se sovi\nenää minulle! Minä en viitsi ottaa sitä pois, sillä siitä on minulle\nliiaksi vaivaa panna se taasen säntillisesti paikalleen!\"\n\nHän katseli nyt vuorostaan hetkisen vasta-anoppiaan ja kiitti tämän\nulkonäköä: \"Teidän laitanne on hyvin, te pysytte yhä samanlaisena!\nEntäs kuinka herra voi? Onko hän kotona?\"\n\n\"Mieheni meni varhain ulos; nyt lienee hän konttorissa, jossa hän\nviipyy tunnin tai pari. Kuinkas teidän miehenne, herra Weidelich,\nvoi? Onhan hän kai toki terve?\"\n\n\"Jumalan kiitos, kutakuinkin, työ pitää häntä pystyssä ja kuitenkin\nsäästää hän liian vähän itseään ja valittaa siellä ja täällä\nhaluttomuuttaan. Kullakinhan on osansa! Me emme esimerkiksi tiedä,\nkuinka poikiemme laita on; sitä varten minä suoraan sanoakseni\ntulinkin, saadakseni tietää, onko teillä lapsista enemmän tietoa ja\nmitä oikeastaan on tekeillä.\"\n\n\"Kuinka niin tekeillä?\" kysyi Maria rouva puolittain säikähtyneenä.\n\n\"Niin, jotakin täytyy olla tekeillä tai jo tapahtunut. Poikamme,\njotka valitettavasti eivät meistä enää paljoa piittaa, pistäytyvät\nvain toisiksi ilmoiksi ja pikimmältään luonamme. Ennen he tulivat\ntoisinaan yhdessäkin, mutta nyt näyttävät he välttävän toisiaan ja\njos he odottamatta kohtaavat meillä toisensa, niin loruilevat he\nhiukan jotakin, ja jompikumpi laittaa niin että pääsee lähtemään\npois. Mutta jos toinen heistä ilmestyy yksinään, sellaisesta on nyt\npuoli vuotta tai enemmänkin, ja häneltä kysyy veljestään, niin saa\naina kuulla: 'En tiedä, en ole nähnyt häntä! Näen häntä yleensä\nvähän!' Niin saa kuulla Isidorilta ja niin Julianilta! Ja kuitenkin\novat he aina täällä kaupungissa, jossa heillä on asioita, joka viikko\nsaamme muutaman kerran kuulla, että heitä on nähty siellä tai siellä,\nniin pitäisihän heidän nyt toki toisiaankin kohdata eikä sanoa,\netteivät toisistaan mitään tiedä. Niin tuumasimme me mieheni kanssa,\nettä herra ja rouva Salander ovat tyttäriensä kautta paremmin asiasta\nselvillä. Mitään vaaraahan siinä ei lopultakaan liene, muutoinhan\nolisi meillekin siitä ilmoitettu! Sitten minä tänään tein oikein\ntäysikäänteen ja tulin tänne teidän luoksenne!\"\n\nRouva Salander oli ihmeissään ja pysyi hetkisen vaiti, miettien\nsamalla, pitäisikö hänen vasta-anopilleen kertoa nuo osaksi\nsamanlaiset kokemukset tyttäriin nähden. Voisihan se auttaa parempaan\nselvyyteen noita levottomia ihmisiä, ajatteli hän, jos he saisivat\ntiedon siitä, mikä heille selvästikin on aivan outoa.\n\n\"Tyttäremme\", sanoi hän, \"eivät ole meille tästä asiasta mitään\nilmaisseet, nähtävästikin sen takia, että he eivät siitä tiedä. Viime\naikoina me olemme heiltä kuulleet vain sattumoisin, että miehet ovat\npaljon poissa.\"\n\n\"Luonnollisesti, sen minä kyllä uskon!\" yhtyi Amalia Weidelich. \"Se\nei ole mikään salaisuus, heillä kun on sellaisia toimia! Eivätkö\nrouvat muuta mitään tienneet?\"\n\n\"Sillä kertaa en ainakaan voi sanoa heidän tästä seikasta tienneen!\"\n\n\"Kuinka niin sillä kertaa ja tästä seikasta? Mutta tiesivätkö he\ntoisella kertaa, ovatko puhuneet, he?\"\n\nKun Maria ei voinut heti vastata, jatkoi toinen äiti jännittyneellä\näänellä puhettaan: \"Olkaa vain avomielinen elkääkä salatko mitään!\nNähkääs, mekin olemme siitä puhuneet, etteihän vain siinä liene\nolemassa perheriitaa, eripuraisuutta puolisoiden välillä tai sen\nsemmoista; että mahtavatko ne nuoret vaimot mukautua oloihin vai\nolisivatko ehkä tyytymättömiä ja tekisivät miehille kotonaolon\ntukalaksi? Ette saa siitä pahastua, anoppi hyvä, niitä on\nesimerkkejä, että kaksi sisarta, jotka on naitu samaan perheeseen,\nvetävät yhtä köyttä ja kernaasti liittyvät keskenään komplottiin, jos\novat tyytymättömiä ja jos kykenevät kääntämään kaikki ylösalaisin!\nEnhän minä tahdo tällä mitään sanoa, otaksun vain, että sekin voisi\nolla syynä!\"\n\nUudelleen hetkisen mietittyään huomasi Maria Salander olevan ajan\nauttaa häntä muitta mutkitta oikeille jälille.\n\n\"Katsokaas, anoppi\", sanoi hän niin tyynellä vakavuudella kuin\nsisällinen kiihtyneisyys suinkin salli, \"kaikki ei varmastikaan\nole niin kuin pitäisi, siinä te olette oikeassa! Tahdon nyt kertoa\nteille, että me jonkun aikaa sitten saimme tyttäriimme nähden kokea\njotain samanlaista kuin te nyt poikiinne nähden. He eivät enää\nollenkaan näyttäytyneet meidän luonamme, aivankuin he vartavasten\nolisivat vanhempainsa kotia välttäneet, ja kun se lopulta herätti\nmeidän huomiotamme ja me sen takia päätämme vaivasimme, saimme me\nkuulla, että lapset olivat lakanneet keskenäänkin seurustelemasta ja\npelkäsivät toisiaan tavata. Silloin me, mieheni ja minä, menimme heti\ntyttäriemme luo ja panimme heidät puheisille.\"\n\n\"No? Mitäs se oli?\"\n\n\"Me tapasimme molemmat todellakin kotonaan ja hyvin surullisina,\nkummallakin oli ikävä vanhempiaan ja siskoaan, mutta eivät rohjenneet\nlähteä katsomaan niitä, joita mielellään olisivat tahtoneet nähdä.\nMe toimitimme heidät samana päivänä toistensa seuraan, ollen itse\nmukana, ja autoimme heitä tuosta pälkähästä niin hyvin kuin se\nsaattoi käydä.\"\n\n\"Mutta mitä se sitten oli? Koskiko se minun poikiani?\" uteli toinen\nanoppi kärsimätönnä.\n\n\"Koska te tahdotte sen tietää, niin täytyy minun sanoa; se ehkä\nauttaa erehdysten tai väärinymmärrysten tarpeelliseen selvittämiseen\nynnä yleensä itsensä tuntemiseen. Tyttäreni ovat katuneet\navioliittoaan ja sen vuoksi häpeilleet toisiaan, koska he yhdessä\nniin kauan ja itsepäisesti tuota luultua erehdystään puolustivat, ja\nmeitä, koska me emme mielellämme olisi noita avioliittoja suvainneet!\"\n\n\"Nii-inkö?\" sanoi Weidelichin rouva ääntään venyttäen, tavattoman\nhämmästyneenä ja kalveten, sillä hänen äskeisistä loukkaavista\npuheistaan huolimatta kohtasi häntä tuo ilmoitus kuin salama\nselkeältä taivaalta. Hän tunsi sen kauniin rakennuksen horjuvan, jota\nhän elämänsä ajan oli suurin huolin ja taidoin pojilleen rakentanut.\nHänen ensimäinen ajatuksensa oli tuo suuri perintö, paljot rahat, ja\ntoinen, ettei pojilla ollut edes lapsiakaan.\n\nToinnuttuaan jonkun verran säikäyksestään kysyi hän paremmin nolona\nkuin uhmailevana, mitä erinomaista syytä rouvilla sitten oli\navioliittoaan katua ja niin perinjuurisin tempuin. Ilman pitempiä\nmiettimisiä vastasi Maria rouva: \"Niin, sepä se on ihmeellistä ja\nvoi ajan mukana hävitä, sitä kun on opittava sietämään; he sanovat\nmiehistään, että ne ovat tyhjiä, ettei niillä ole mitään sielua!\"\n\nPunastunein kasvoin ja ravistaen päätään niin kovasti, että hattu\nkaikkine kukkineen ja nauhoineen värisi, sekä unhoittaen väsyneet\njalkansa karkasi rouva Weidelich nojatuolistaan ylös ja huusi\nkuolettavasti loukattuna: \"Eikö mitään sielua? Minunko kahdella\npojallani, joita minä olen sydämeni alla kantanut? Se on ilkeätä\npanettelua! Pyöreinä ja sievinä olen minä ne maailmaan tuonut kuni\nkaksi forellia, ilman virheen hiventäkään päästä niin jalkoihin, ja\nkummallekin minä olen samalla antanut sielun omasta kuolemattomasta\nsielustani, antanut niin paljon kuin sellaisissa pikku palleroissa\nsielulle tilaa saattoi olla, ja jälestäpäin se kyllä on kasvanut\nkuten pojat itsekin! Minne se sitten olisi mennyt? Olisiko heistä\nmaakirjureita tullut? Ei mitään sielua! Ne kirotut hanhet! Siten he\neivät saa minua kohtaan käyttäytyä! Oh!\"\n\nHän oli niin vihassa, ettei hän voinut puhua enempää, vaan hänen\ntäytyi istua. Maria Salander katui tekoaan ja kun rouva Weidelich nyt\nkalpeni, etsi hän väkimehupullon. Mutta toinen kieltäysi ottamasta\ntippoja ja pyysi ryypyn viiniä, jos sitä olisi, sillä hän tunsi\nitsensä todellakin heikoksi.\n\nRouva Salander meni vaieten kaapille, jossa semmoisia tarpeita oli\naina varalla. Sillä aikaa syntyneen hiljaisuuden vallitessa kuului\nraskaita askelia portailta ja etehisestä ja heti sen jälkeen koputti\njoku kovin sormin ovea. Maria rouva riensi kaapilta katsomaan,\nkuka siellä oli, sillä kuten äsken rouvan kömpelösti koputtaessa,\nluuli hän nyt taas siellä jyskyttävän jonkun, joka ei halua tulla\nhuoneeseen.\n\nMutta se oli ukko Weidelich, joka siellä seisoi sekavin ilmein ja\nMaria Salanderin avatessa ovea astui sisään epävarmoin askelin.\nHäiriössään otti hän hatun päästään vasta sitten kuin hän sanaa\npuhumatta oli istahtanut lähimmälle tuolille juuri kuin perin\nuupuneena.\n\n\"Antakaa anteeksi\", sanoi hän vihdoin itseään toinnutellen, \"minä\ntahdoin puhua herra Salanderin kanssa, eikö hän ole kotona? Mutta\nsiinähän se on minun vaimonikin! Minä luulin sinun olevan kirkossa?\"\n\n\"Entäs sinä, Jaakko? Kuinka sinä tänne tulit?\" huudahti rouva,\njoka hänet nähdessään unhoitti omat vaikeutensa. Weidelichillä oli\ntavalliset pyhä vaatteet päällään, mutta tolkuttomalla kiiruulla\npuetut. Liivi oli väärin napitettu, kaulahuivia ei ollut ollenkaan\nja kädessään piti hän arkihattuaan, jonka ympärillä kadonneen nauhan\nsijalla näkyi huovan läpi tunkeutuneen, työssä helmeilleen hien\nmuodostama seppel. Rouva Salander huomasi kaiken tämän sekä lisäksi,\nettä hänen kätensä hiljaa vapisivat. Arkana odottaen, mitä vielä\ntuleman piti, pysytteli hän vaieten syrjässä ja antoi appivanhusten\npuhua. Rouva Weidelich oli asettunut jaloilleen ja lähestynyt\nmiestään, tarkastellen tämän huolimatonta ulkoasua.\n\n\"Mitäs tämä on?\" huudahti hän, \"kuinka sinä ilman kaulaliinatta voit\nulos lähteä? Eikä edes paidankaulusta pannut nappiin! Ja sunnuntaina\njuoksennella ympäri kaupunkia tuo vanha hattu päässään, hyi hitto!\"\n\nMutta kun hän paremmin ehti huomata miehensä kasvoilla kuvastuvan\nneuvottomuuden, värähti hän säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei miehensä\nilman aikojaan ollut joutunut tuohon tilaan, jossa hän ei ollut tätä\nvielä koskaan nähnyt.\n\n\"Mitä on tapahtunut, Jaakko?\" kysyi hän kalpean pelon vallassa,\nhänestä kun se tuntematon, joka tuon muutoin niin tyynen miehen oli\nkotoa liikkeelle ajanut, tuntui kaksin kerroin peloittavalta.\n\nJaakko Weidelich yritti kuivata kosteaa otsaansa, mutta ei löytänyt\ntakintaskusta minkäänlaista liinaa. Rouva katseli ympärilleen\nja huomasi muutamalla pöydällä virsikirjansa nenäliinoineen.\nHän irroitti sen ja kuivasi itse hänen otsansa ja ohimonsa.\nWeidelich otti liinan hänen kädestään ja sitten hän jonkun verran\ntointuneempana puhui: \"Poikamme Isidor on kaupungissa -- Jumalan\nnimessä täytyy minun se sanoa, hän on vangittuna, ankaran tutkinnon\nalaisena -- he ovat eilen illalla tuoneet hänen.\"\n\nHiljaa huudahtaen tarttui Maria Salander lähellä olevaan\nakkunanpieleen; hän näki vain tyttärensä, Setti paran, jonka\nhyljättynä ja tuskaisena täytyi Soittolassa istua, kenties itsekin\nvangittuna tai ainakin vartioituna.\n\nMutta Isidorin äiti seisoi siinä ja tuijotti suu avoinna mieheensä.\nHän ei käsittänyt, mitä tämä sanoi.\n\n\"Mitä hän sitten on mahtanut tehdä?\" änkytti hän, \"se lienee kaunis\ntyhmyys, saavat varoa itseään!\"\n\n\"Ei se ole mikään pikku kepponen, eukko parka!\" sanoi Jaakko\nWeidelich, joka nyt nousi ja koetti kävelemällä ja puhumalla mieltään\nkeventää. \"Yksi viranomaisista ilmestyi kotiimme heti kun sinä olit\nlähtenyt ja ilmoitti minulle onnettomuuden. Minähän olen Ulrikki\nserkkumme kanssa virkatakuussa kummallekin pojalle. Sen vuoksi kysyi\ntuo herra minun maksukykyäni ja kehoitti minua pitämään rahoja\nkaikkien mahdollisuuksien varalla; mutta ei ainoastaan sitä, hän\ntahtoi myöskin tietää, mitä minä siinä asiassa kykenisin tekemään,\nvaikkei hän sanonut siltä näyttävän, että siinä hyvätkään keinot\nauttaisivat, sillä Isidorimme asiat oli huomattu olevan pahassa\nepäjärjestyksessä. Minä en säikäyksessäni ja ahdistuksessani osannut\nmuuta sanoa, kuin että minä teen minkä voin, jos se voi auttaa,\nja juoksin tänne kysymään herra Salanderilta neuvoa, mitä olisi\ntehtävä pojan pelastamiseksi. Sillä minä en voi uskoa, että hän,\nkuinka sanoisin, että hän olisi sillä tavoin itsensä unhottanut!\nHämmennyksissäni, minä en edes tarkemmin asiaa kuullut! En minä olisi\nikinä uskonut, että sellaista minulle tapahtuisi!\"\n\nYhtäkkiä päästi rouva kaikuvan naurun ja hapuili, ikäänkuin hän\nolisi liikkunut pimeässä huoneessa, kädet ojollaan vastikään\njättämäänsä nojatuolia kohti. Siihen päästyään veti hän henkeään,\npäästi uudelleen ryöppyvän naurun ja huusi katkerasti miehelleen:\n\"Mutta minuako se ei voikaan koskea? Minuako se ei vahingoltakaan,\nolenko minä ehkä sen ansainnutkin, niinkö? Omaa kohtaasi siinä vain\najattelet! Kaunis maailma, kaunis sunnuntai! Ensin saa kuulla, että\npojilla ei ole sielua, sitten heidät vangitaan ja tehdään roistoiksi!\nAh, ah, ah, tätä viheliäisyyttä!\"\n\nHänen sanansa heikkenivät surkeaksi valitukseksi ja hän sai uuden\npahoinvointikohtauksen. Jaakko Weidelich oli sillä välin uudelleen\nistunut ja käsiään polviin nojaten tirkisteli lattiaan.\n\nRouva Salander tarttui esillä olevaan pulloon, jossa oli vanhaa\nXeresviiniä, ja kaatoi kummallekin masentuneelle puolisolle\nlasillisen, vaikka hänelle itselleenkin teki pahaa. Ja kuten\nIsidorin äiti omaan olemukseensa sulki molemmat pojat ja kykeni\nyksipuolisesti ainoastaan näitä ajattelemaan, niin ajatteli Maria\nSalanderkin molempia tyttäriään, heistä kumminkaan puhumatta, kun nuo\nahdistuksissaan olevat vastavanhukset eivät voineet nyt huomiotaan\nnuoriin rouviin kääntää.\n\nAmalia Weidelich otti hyvän kulauksen viiniä ja lasia pois pannessaan\njätti hän sen tyhjän päälle, niin että se putosi lattiaan.\n\n\"Siis Isidor on vangittu\", sanoi hän, \"eikä voi enää mennä minne\ntahtoo! Tuoko hänelle edes kukaan ruokaa ja juomaa, kun hän tarvitsee\nja kun on tavallinen aika, kuten juuri nytkin? Onkohan niillä\nsiellä kunnollinen järjestys maakirjurille ja neuvosherralle? Mies\npoloiselle, joka ei tiedä, mitä nälkä ja jano on?\"\n\n\"Mikäli minä muistan\", huomautti rouva Salander, \"voivat sellaiset\nvangit niinkauan kuin tutkintoa kestää ja heidät on tuomittu, saada\nomalla kustannuksellaan mitä haluavat ja mihin ovat tottuneet.\"\n\n\"Tuomittu? Sellaista sanaa minä en tahdo keltään kuulla! Kun kaiken\nkarvaiset ilkiöt ja paholaiset, joiden kanssa hänellä on tekemistä,\novat kylväneet rikkaruohoja hänen asiohinsa, kun hän monastikaan ei\nedes tiedä, miten hänen asiansa ovat, niin selittää se varmaan koko\njutun ja hänen vainoojansa tulevat saamaan huonon lopun! Mutta nyt on\nhuolehdittava, ettei häneltä mitään puutu! Miksei hänen vaimonsa ole\ntullut mukaan, valvoakseen häntä ja ollakseen hänen läheisyydessään?\"\n\n\"Hän lienee jäänyt kotia vartioimaan, siellä kun muutoin ei ole\nketään!\" sanoi Maria Salander kuivasti, hilliten harmintunteensa.\n\n\"Niinpä on sitten meidän huolehdittava, kuuletko sinä, mies! Meidän\non mentävä sinne, tai mene sinä yksinäsi ja vie vähän rahoja, jos\nhe ovat ne häneltä ryöstäneet! Minä juoksen sillä välin kotiin ja\ntoimitan vähän ruokaa ja juomaa valmiiksi, kuuletko sinä?\"\n\nUkko Weidelich ei todellakaan kuullut. Häntä painoi lähtemättä\nse ajatus, että epärehellisyyden ja rikoksellisuuden piti oman\npojan muodossa häntä lähestyä ja että koko hänen vaatimattoman\nvarallisuutensa, jonka hän pitkän ajan kuluessa karulla työllään\noli hankkinut, piti savuksi haihtua ja hänen jäädä köyhemmäksi kuin\nmitä hän oli alkaessaan ollut, sillä Varpusessa olevan talon oli hän\naikoinaan hankkinut isältään saamansa pienen perinnön avulla. Ja jos\nniin kävisi, niin voisiko hän vanhoilla päivillään alusta alkaa? Ei,\nvaikka se olisi Jumalankin tahto!\n\nKun hän siten pysyi omissa raskaissa ajatuksissaan eikä mitään\nvastannut, unhoitti rouvakin päätöksensä ja vaipui särkynein mielin\nomiin ajatuksiinsa.\n\nMaria Salander käytti hiljaisuutta noutaakseen lasin raitista vettä\nja asettuakseen sitten muutamaan nurkkaan, saadakseen hetkisen\nvoimiaan koota, sekä samalla myöskin houkutellakseen tuon kovanonnen\nyllättämän avioparinkin hiukkasen lepäämään. Se onnistuikin hänelle,\nsillä melkein puoli tuntia kesti hiljaisuutta, jota häiritsivät vain\nvoihkaukset ja huokaukset.\n\nRipeämmin askelin kuin tavallista tuli herra Salander sisälle. Maria\nrouva kiitti taivasta, kuullessaan hänen tulevan, mutta hämmästyi\nhänet nähdessään, sillä Martin kasvoilla kuvastui suru ja harmi.\n\n\"Tässäpä me olemmekin kaikin yhdessä!\" sanoi hän huoneeseen\npysähtyen, \"nähtävästi tiedätte te jo tuon uutisen!\"\n\n\"Niin on, valitettavasti!\" mumisi Weidelichin ukko, joka Salanderin\ntulosta oli havahtunut ja noussut seisomaan. \"Minä tulin ensiksi\ntänne, herra Salander, etsimään teiltä neuvoa, mitä olisi tehtävä.\nToivottavasti ei asia ole niin huonosti, kuin miltä se ensi\nhämmekissä näyttää!\"\n\n\"Se on tarpeeksi huonosti!\" vastasi Salander, joka huomasi\nWeidelichin ja samoin rouvan masentuneen mielialan. Jälkimäinen\noli ilmeisesti mistään piittaamatta jäänyt nojatuoliinsa istumaan,\npoiskäännetyin kasvoin ja Maria rouva, joka nurkastaan tuli esille,\nosoitti häntä miehelleen. Tämä koettikin sen vuoksi hellä varoen\najatuksiaan ilmaista, kun hän uudelleen otti sananvuoron.\n\n\"Se virkamies, joka oli teidän luonanne\", jatkoi hän Weidelichiin\nkääntyen, \"tuli minunkin luokseni toimistoon. Hän näyttää olevankin\nliian hätiköivä ja virkaintoinen mies; huomiotani herätti, ettei hän\nvoinut antaa tarkempaa selitystä ja että hän ylipäänsä sunnuntaina\nsellaisissa asioissa juoksenteli. Minultakin halusi hän kuulla,\nmitä minä olisin halukas vävyni hyväksi tekemään, jotta voitaisiin\nsyytteeseen pano jättää. Hyvä tarkoitus siinä on, mutta kuitenkaan\nse ei riittäisi edeltäpäin vapauttamaan. Minä läksin asianomaiseen\npaikkaan tarkemmin asiasta kuulemaan. Siinä ei ole kysymyksessä\nhuolimattomuus ja sen semmoinen, joiden seuraukset olisivat vielä\nautettavissa. Isidor on väärinkäytöksissään mennyt niin pitkälle,\nettä ilmitulo riippui joka hetki hiuskarvasta ja vihdoin viime\nviikolla se tapahtui. Kolme päivää kesti kansliassa kirjojen\ntarkastusta. Eilen oli sataviisikymmentä tuhatta käyty läpi eikä\nvieläkään kuulu olevan loppua tiedossa. Sentähden keskeytettiin\ntoimitus Unterlaubissa ja siirrettiin Münsterburgiin.\"\n\n\"Voi Herra Jesus!\" huudahti Weidelichin muori valittavasti. Jaakko\nukko etsi jälleen tuoliaan. Kuulemansa luku kirkasti hänelle aseman\nkuin tulisoihtu. Myöskin Martti Salander tunsi itsensä lamautuneeksi,\nsamoin Maria rouva, ja niin istuivat nuo neljä vanhusta vaieten,\nkukin siinä mihin oli sattunut vaipumaan.\n\nPitemmän äänettömyyden jälkeen alkoi Weidelichin rouva vaikeroida:\n\"Jospa minä sittenkin olisin mennyt kirkkoon, niin olisin saanut olla\nvielä hetkisen mistään tietämättä! Se olisi ollut vielä hyvä hetki ja\nolisin tyytyväisenä voinut mennä kotiin!\"\n\nMuutaman minuutin kuluttua huudahti hän uudelleen: \"Nyt se kumminkin\non niinkuin on! Jaakko, menkäämme kotiin, että pääsemme oman katon\nalle!\"\n\nKun hän samalla kohenteli itseään niin hyvin kuin voi, toinnuttausi\nhänen miehensäkin ja astui murtuneena Salanderin luo, joka samoin oli\nnoussut.\n\n\"Mieleni on paha\", puhui Weidelich vaivaloisesti, \"että me olemme\nteille niin paljon ikävyyttä tuottaneet.\"\n\nÄäni petti ja hän vaikeni. Martti ojensi hänelle kätensä; hän näki,\nkuinka tämä kärsi ja oman tukaluutensa unhoittaen lohdutti hän häntä,\ntosin sanoilla, joita saattoi epäillä: \"Kuka voi tänään väittää\nolevansa varma yleisestä pahasta? Se on kuin kolera tai viinitäi!\nJos joku katsoo teihin karsaasti, niin sopii teidän vain sanoa,\nettä hänen on mentävä kotiinsa ja tarkasteltava, eikö tartuntaa jo\nsielläkin ole!\"\n\nSillä välin puuhaili Amalia Weidelich hattunsa kimpussa, joka noissa\ntärisyttävissä kohtauksissa oli työntynyt sijaltaan eikä enää\ntahtonut oikeaan asettua. Hän koetti sitä peilin edessä asettaa\nsuoraan ja kiinnittää paikoilleen ja Maria rouvakin tuli hänelle\navuksi. Mutta äkkiä repäsi hän sen päästään ja selitti, ettei hän\ntahdo sitä enää panna päähänsä, vaan mennä ilman hatutta kotiin.\n\nNiin lähti Weidelichin pariskunta menemään. Tuskin olivat he päässeet\nkadulle, kun rouva tunsi itsensä niin heikoksi, että Jaakko ukon\ntäytyi häntä käsivarresta taluttaa; vasemmassa kädessään kantoi hän\ntuota komean kirjavaa hattua kuin sankakoria. Hänen oma hikitäpläinen\nhattukulunsa lisäsi avioparin kummallista näköä, kun he siinä\nsurkeina eteenpäin hoippuivat.\n\nHeidän jälkeensä katsottiin, vastaantulijat pysähtyivät ja joku sanoi\nkuuluvasti toiselle: \"Ovatpa nuo kaksi ottaneet kelpo aamiaisen!\"\n\nHe kuulivat sen häpeätä kärsivän herkällä korvalla, mutta eivät\nkatsoneet oikealle eikä vasemmalle. Muutamalla avaralla sillalla oli\nheidän vielä vaikeampi päästä kulkemaan; joukko kirkkoväkeä risteili\nmolemmin puolin ja melkein kaikki katsoivat Jaakko Weidelichin\nvasemmassa kädessä riippuvaa hattua ja sitten rouvan pörröistä päätä.\n\n\"Anna, Jaakko, minulle se hattu!\" sanoi viimemainittu, \"ei sovi, että\nsinä sitä kannat.\"\n\nTämä antoi tuon muhkean muotiesineen pois, ja kun heidät juuri\ntungettiin käsipuita vasten, heitti rouva hatun virtaan eikä edes\nkatsahtanutkaan sen jälkeen.\n\n\"Mitä sinä teet? Oletko hupsu?\" murisi mies.\n\n\"Eteenpäin vain! Elä pysähdy! Minä olen saanut tarpeeksi komeudesta!\"\nsanoi rouva.\n\nNiin kulkivat he edelleen ja saivat tarpeeksi tilaa. Sillä lähimmät\nsillalla olijat, jotka olivat tuon heiton huomanneet, juoksivat\nkiiruusti vastakkaiselle puolelle nähdäkseen hatun uivan esiin sillan\nalta, ja kun muut huomasivat tämän juoksun, jatkui liike edelleen ja\npitkin koko siltaa juoksivat kaikki kuin noidutut toiselle puolen ja\nkurkistelivat veteen. Siellä kulkikin hattu poloinen virtaa alas kuin\nsilkillä liputettu ja kukilla seppelöity taloslaiva tai kuin uiva\nkukkapenkki. Mutta pian työnsi pari poikasta pelastusvenheen vesille,\nsoutaen vinhasti tuon hauskan kulkuneuvon luo, saadakseen siitä hyvän\nsaaliin tai ainakin sievosen juomarahan ansaitakseen, samalla kuin\npitkin molempia rantoja kertyi yhä uusia katsojia.\n\nSillä välin nuo kaksoisveljesten surun painamat vanhemmat pääsivät\nhuomaamatta pois ja kiipesivät ylös vanhaan Varpuseen.\n\n\"Ettet sinä hattua voi enää päähäsi panna\", alkoi Weidelich, kun\nhe olivat hetkisen hengähtäneet, \"käsitän minä tavallani; mutta\nolisithan sinä voinut sen myydä! Minä pelkään olevan lähellä sen\najan, jolloin meidän täytyy pitää arvossa joka penniä!\"\n\n\"Se on nyt kerta tapahtunut\", huokasi Amalia, \"minä tuskin tiesin,\nmitä tein. Muutoin on vielä paljon sellaista, jota minä voin\nmyydä, takkeja, kello ja ketjut, jotka kumpikaan eivät enää sovi,\nkoska ne vetävät ihmisten katseet minuun, ja sitten minä en voi\nrintasolkeakaan enää eteeni kiinnittää, sitä, jossa on molemmat pojat\n-- ei, rintasolkea minä en voi myydä, vaikkei pojista enää mihinkään\nolekaan ja vaikka he ovat hukkaan joutuneet -- ah, tätä onnetonta\naikaa! Ei, minä tahdon säilyttää kuvan ja jättää siinä olevan\nkullankin paikoilleen, niinkauan kuin meillä vielä leivänkannikkaa\non!\"\n\nHän sanoi tämän silmät kyynelissä, nyyhkytysten keskeyttelemänä.\nSäikähtyneenä ja tuskaisena kehoitteli Jaakko häntä tyyntymään.\n\n\"Kuinka sinä voitkin noin puhua? Ja jolleikaan hän, joka nyt on\nvangittuna, olisi pelastettavissa, niin onhan meillä vielä Julian,\njoka, suokoon Jumala, ei toki sillä tavoin esiin sukeltane!\"\n\n\"Sinä et tunne heitä niinkuin minä, joka heidät olen maailmaan\nsaattanut! He ovat aina ja lakkaamatta ajatelleet, tahtoneet ja\ntehneet samalla tavoin ja kumpikin tiesi aina mitä toinen tahtoi.\nAh, Herra minun Jumalani, nyt minä tiedänkin, miksi he ovat toisiaan\nvältelleet ja aina sanoneet, en tiedä, en ole häntä nähnyt! He\ntiesivät tarkoin kulkevansa samaa tietä ja tekevänsä samalla\ntavoin ja kun se oli pahaa ja vaarallista, kammoivat he toisiaan!\nAjattelehan vain, Salanderin rouva, jolta minä tänä aamuna menin\nkysymään, tiesikö hän syytä siihen, kertoi minulle hyvin kuivasti,\nettä heidän tyttärensä olivat tehneet samoin, he olivat välttäneet\nvanhempiaan ja toisiaan, ja tiedätkö miksi? Koska he olivat hävenneet\ntoistensa ja vanhempainsa edessä, niin juuri, hävenneet!\"\n\n\"Minkä tähden? Mitä he sitten ovat tehneet?\"\n\n\"He ovat hävenneet sitä, että ovat meidän poikaimme kanssa menneet\nnaimisiin! Kuinka selvästi minä nyt ymmärränkään poikamme, ne\npoloiset, jotka kaksoisveljinä pelkäsivät toisiaan, kun olivat pahaa\ntehneet eikä kumpikaan olisi sallinut toisen tulevan asiastaan\npuhumaan! Minusta tuntuu kuin kurkistaisin heidän sydämensä\nsisimpään!\"\n\n\"Surkean onnen me olemme saaneet poikaimme kanssa jaettavaksi;\nelämämmehän käy sitä surullisemmaksi ja käsittämättömämmäksi, kuta\nkauemmin sitä kestää. Melkein soisin mieluummin, etten tietäisi\nmitään omasta elämästäni!\"\n\n\"Se tahtoo kaikki maksettavaksi takaisin, kuten huomaan\", vastasi\nrouva, \"kuoleman vain ilmaiseksi antaa! Tuolla on vanha kotimme!\nJumalan kiitos, ettemme sen tilalle ylimielisyydessämme uutta\nrakentaneet! Vaikka me molemmat olemme siinä aina olleet ahkeria ja\ntyöteliäitä emmekä koskaan työtä hävenneet. Kätkeytykäämme sinne\nvielä tänään huolellisesti ja pysykäämme siellä hiljaa sekä olkaamme\naivankuin ijankaikkisesti olisi yhtä hiljaista ja salaperäistä.\nPalveliat eivät vielä voi mitään tietää! Mutta huomenna on maanantai,\nsilloin heidän täytyy viikon varalle noutaa pesuja kaupungin eri\nkulmilta ja silloin he sen kyllä saavat kuulla, ja tiistaina\ntulevat minun pesijättäreni, neljä kappaletta -- katkera viikko,\ntämä ensimäinen -- tule, Jaakko, menkäämme sisään ja pysykäämme\nhiljaa! Ainakaan sitä ei huomaa hyvä Jumala, hän kun ei meitä\npersoonallisesti tunne, kuten pappi sanoo! On onni, ettei hän siis\nmyöskään voi kysyä meiltä lapsiamme. Hän ei näet saisi silloin mitään\njaloa nähtävää, kuten poikaveitikkamme rakastivat sanoa, jos toinen\nei sattunut jotakin tietämään! Tule sisään!\"\n\nOli kuin tuo vaimopoloinen olisi tuntenut tarvetta saada puhelemalla\nitsensä eloisaksi, näyttääkseen aviokumppaninsa edessä ryhdikkäältä.\nSaipa hän mielenmalttiakin, sillä etehisessä tarttui hän reippaasti\npäähänsä ja meni kenenkään huomaamatta ensin takahuoneeseen,\nikäänkuin siellä pyhähatun riisuakseen.\n\nEivät Salanderitkaan tänään enää kotiaan jättäneet. Kun Weidelichit\nolivat poistuneet ja aviopari oli yksin, sanoi Martti: \"Minulle\non käynyt tänään merkillisesti! Minä leikkautin aamulla tukkani;\nvieressäni istui silloin muuan, jolta ajettiin partaa ja joka\nsitä tehtäessä katseli akkunasta kadulle, aina siihen suuntaan\nmihin parturi hänen kasvonsa juuri käänsi, milloin sinne, milloin\ntänne, niin että hänen silmänsä kääntyivät toisinaan taivaalle,\ntoisinaan huoneen kattoon. Kun hän oli valmis, nousi hän ja kuivasi\npyheliinalla kasvojaan sekä sanoi raakauksen aikana nähneensä\njalkakäytävää ikkunan editse erikseen kulkeneen ei vähempää kuin\nneljä tuttavaa, joista jokaisella yksi sukulainen tätä nykyä istuu\nkuritushuoneessa. Se oli sentään jokseenkin vahva annos yhden ainoan\nraakauksen aikana! Ja kuitenkaan hän ei arvellut lähestulkoonkaan\nkaikkia ohikulkijoita nähneensä, parturi kun joka hetki nenänpäästä\ntai leuasta käänteli hänen päätään sivuille. Muutamia arveli hän\nmahdollisesti jääneen huomaamatta tai ei tunteneensa niitä, kun\nsininen rautalankaverkko akkunassa jonkunverran hämmensi muotoa.\nMinun täytyi kaiken viheliäisyyden uhallakin nauraa, ja nyt se on\npikaisesti itsensä kostanut!\"\n\n\"Jollei tämä tapahtuma olisi niin häpeällinen\", vastasi Maria,\n\"niin olisin minä iloinen siitä, että voimme ottaa tyttäret jälleen\nluoksemme, sillä siitä ei liene kysymystäkään, pääsevätkö he nyt\nerilleen vai ei!\"\n\n\"Luonnollisesti! Se on, jolleivät he uuteen narrimaisuuteen lankea,\nnimittäin siihen, että katsoisivat pitävänsä puolisoidensa, joihin\nhe kerran ovat vihityt, onnettomuuteen jouduttua pysyä heille\nmaailman edessä uskollisina ja etsiä palkkansa tietoisuudesta, että\novat lujamielisesti laupeutta harjoittaneet. Onhan sellaisesta\nesimerkkejä!\"\n\n\"Sinä unhotat, että siihen tarvittaisiin yhä vielä rakkauden kipinää,\njoka kuitenkin on kauan sitten sammunut!\"\n\n\"Voit todellakin olla oikeassa! Sitä parempi! Mutta mehän puhumme\njo molemmista herroista, vaikkei ole lainkaan sanottua, että\nmestari Julian, se lintumies, kulkisi veljensä teitä! Hän on voinut\nolla, jolleikaan kunnollisempi, niin varovaisempi, sukkelampi ja\nonnekkaampi!\"\n\n\"Minä olen varma, että hän saavuttaa toisen ennenkuin ehkä\nluullaankaan. Miksikäpä hän juuri tässä seikassa toisesta eroaisi?\"\n\n\"Sitä pahempi minulle!\" sanoi Salander synkästi, \"tai pikemminkin\nmeille kaikille! Jos ainoastaan toinen niin kurjasti haaksirikkoutuu,\nniin ei se ole samaa, kuin jos molemmille niin kävisi; silloin\nvasta ne joutuisivat jokaisen hampaisiin nuo huomiota herättäneet\nkaksoishäät, jotka minä panin toimeen ja jotka minun saattoivat\nneuvostoon, kuten joka mies tietää, ja joista säilyy pilkallinen\nsananparsi vielä meidän jälkeemmekin; ja täten minä olen enemmän\nvahingoittanut kuin hyödyttänyt valtiollista puoluesuuntaani, yleensä\nkansanasiaa! Ja tytöt jäävät kuin eläviksi muistomerkeiksi siitä\nmokomasta historiasta. Entäs sitten Arnold! Jo silloin puhuttiin\nainoastaan salanderilaisista häistä; jos hän nyt vihdoinkin palaa\nkotiin, niin olenpa minä kiinnittänyt kauniin lisäkkeen hänen\nnimeensä, kun hän alkaa julkisuudessa esiintyä!\"\n\n\"Sellaista pelkoa ei minulla sentään ole\", vastasi Maria miettivästi;\n\"ethän sinä toki ole niin heikolla pohjalla ja mitä Arnoldiin tulee,\nniin on hän aina saava sen hyvän nimen, jota hän tarvitseekin.\nMyönnän kyllä, että niin kovin kuin toivonkin hänen kotiintuloaan,\nminä sentään nyt säikähtäisin, jos hän joutuisi tänne keskelle tätä\nhäväistysjuttua. Voi sentäänkin niitä kelvottomia roistoja!\"\n\n\"Älkäämme tämän takia unhoittako Setti poloista, joka tälläkin\nhetkellä neuvotonna istuu surullisessa Soittolassa!\" sanoi Salander,\njonka ajatukset viimeisten sanojen johdosta suuntautuivat tyttären\nkohtaloon. \"Minä lähtisin heti Unterlaubiin, jollen tietäisi,\nettei siitä nyt ole mitään hyötyä. Luultavasti on hän iloinen\nsaadessaan muutamia päiviä olla kenenkään häiritsemättä omain\najatustensa parissa. Oikeudellista apua hän ei vielä tarvitse,\nasema kun on yksinkertainen. Mukaan antamamme rahaperintö on\nluonnollisesti hävinnyt ja muuta myötäjäisomaisuutta he eivät voi\nhäneltä ottaa. Niinpä ajattelen minä, että toistaiseksi lähetämme\nhänelle vain sähkösanoman, antaaksemme hänelle, jotain elonmerkkiä.\nHän ilmoittakoon sitten, pitääkö hänet noutaa ja milloin. Kauan ei\nkestäne, ennenkuin hänen on lähdettävä, sillä joka tapauksessa on\nkonkurssi varma ja ensimäinen, mikä tapahtuu, on pakkohuutokauppa,\nkiinteimistön myynti.\"\n\n\"Sitten saamme ruveta huolehtimaan tilasta\", vastasi Maria rouva,\n\"kun samalla kertaa saamme kahdet myötäjäiset majoittaa, joista yhdet\ntäyttävät kutakuinkin yhden asuinhuoneen. Minä olen nähnyt siksi\npaljon vaivaa niistä rihkamista, etten niitä mielelläni hunningolle\njättäisi. Mutta kirjoita nyt se sähkösanoma, että Leena saa sen\nkiiruusti viedä. Puolipäivä lähenee ja Setti voi sen saatuaan ehkä\nparemmin syödä. Todennäköisesti hänellä on taasen meidän takiamme\nitsesoimauksia.\"\n\n\"Minä aion mennä itse, että Leena saa olla kyökissä\", sanoi Salander,\n\"minä olen näistä kurjista tapauksista käynyt nälkäiseksi!\"\n\n\"Jää vain kotiin!\" huudahti Maria, \"kyllä minäkin voin ruuan laiton\nlopettaa, jos niin tarvitaan. Jos sinä nyt menet postiin, niin\nvoit kohdata joukon hyviä ystäviä ja muita armeliaita sieluja,\njotka täynnä osanottoa alkavat sinulta udella ja silmiesi edessä\nsähköttävät edelleen sen mitä sinulta kuulevat!\"\n\nSalander hytkähti.\n\n\"Totisesti sinä olet oikeassa! He ovat nyt jo kaikki olleet\naamuryypyillä ja joukossa on ollut niitä, jotka ovat jo saaneet\ntiedon asiasta. Ja muutamien ihmisten mielestä kannattaa aina\ntuommoisista muutamia satojatuhansia koskevista asioista sähkösanomia\nlähetellä!\"\n\nHän otti siis kaavakkeen, kirjoitti siihen lakoonisin sanoin\nvälttämättömimmän ja antoi sen vaimolleen.\n\nTämä luki sen, mietti hetkisen ja alkoi kirjoittaa uudelle\nkaavakkeelle. Ihmeissään luki Martti sen, kun se oli valmis.\nMaria ei ollut muuttanut mitään, varustanut vain siinä olevat\nlakoonisuudellaan tylysti vaikuttavat sanat asiaan kuuluvilla\npienillä sidesanoilla.\n\n\"Ethän sinä ole siihen lisännyt muuta kuin pronomineja, artikkeleita,\nmuutamia prepositsioneja ja sen semmoisia. Siten tulee sähkösanoma\nvain kolme kertaa kalliimmaksi!\" sanoi hän, yhä vielä ihmeissään.\n\n\"Tiedän kyllä, että se on ehkä hupsua\", selitti Maria\nvaatimattomasti, \"mutta minusta tuntuu, että nuo pienet lisät\nlieventävät kirjoituksen, ympäröivät sen ikäänkuin pumpulilla, niin\nettä Settistä on kuin kuulisi hän meidän suullisesti puhuvan, ja sen\nvuoksi minua ei taksa huoleta. Mutta jos tahdot, niin kirjoitan minä\nitse alle!\"\n\n\"Merkillistä, kuinka oikeassa sinä olet!\" puheli Salander, joka oli\nuudelleen lukenut nuo kolme neljä riviä. \"Se tekee tosiaankin hienon\nja sydämellisen vaikutuksen. Mistä hitosta sinä olet oppinut tuon\nihmeen yksinkertaisen tyylitaidon? Ei, kyllä sinun täytyy panna\noma nimesi sen alle, minun, vanhan pedantin, mieleeni tuo ei olisi\njuolahtanutkaan!\"\n\nVähän myöhemmin ruokapöydässä istuessaan saivat he Settin\nvastauksen, jossa hän ilmoitti aikovansa jonkun päivän kuluttua\njättää kotinsa, luvaten sitä ennen kuitenkin kirjeen lähettää. Se\nsaapuikin maanantaina. Siinä kerrottiin lyhyesti häntä kohdanneesta\nsäikäyksestä ja paikalle saapuneiden virka- ja ammattimiesten\ntoimeenpanemista, vuorokauden kestäneistä tutkimuksista, joissa\nIsidorin täytyi kuulustelua varten olla saapuvilla. Alussa\noli tämä näyttänyt uhmailevalta ja ylpeältä sekä muutoinkin\ntyhmästi käyttäytynyt. Mutta kun miehet, joiden joukossa oli\nhänen virkatovereitaan, joiden kanssa hän oli ollut sinut, äkkiä\nalkoivat häntä kuivasti teititellä, käskien hänen seisoa siinä\ntai siinä tai istua johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes häntä\nkutsuttaisiin, ja kun lopuksi poliisisotilas tuli näkyviin, jääden\nkanslianovelle, niin silloin oli hän huomannut olevansa hukassa ja\nitkien tunnustanut kaikki, mitä häneltä kysyttiin, sotkien kuitenkin\nsekaan valeita, joista hän myöskin joka kerta sai tarpeellisen\nojennuksen. Kun häntä kirjojen ja asiakirjain mukana vietiin sitten\npois, oli hän vaimolleen huutanut vain lyhyet hyvästit, lisäten,\nettä hän valitettavasti oli nyt valtiovanki (ikäänkuin hän olisi\njotain jalompaa ja hienompaa suorittanut) ja että hän toivoi pian\nolevansa takaisin kotona, jonka vuoksi rouvan tuli pitää kotona\nhyvää järjestystä! Muutamiin aikoihin ei hän, Setti, ollut enää\nsaanut mitään tarverahoja, vaan oli hänen täytynyt jokaiseen eri\ntarpeeseen välttämättömät rahat pyytää kansliasta. Nyt oli kyökkiä\nja hänen vaatekaappiaan lukuunottamatta kaikki lukittu sinetillä.\nHänen rahaperinnöstään ei näkynyt jälkiäkään. Kuitenkin oli hänelle\nluvattu, että hänen tuomansa irtaimisto annettaisiin pois heti kuin\noli määrätty konkurssipesän hoitaja. Niin kauaksi hän ei kuitenkaan\nhaluaisi jäädä ja jos hänellä olisi vähän matkarahaa, niin palaisi\nhän vanhempainsa luvalla viipymättä sinne, josta hänen ei koskaan\nolisi pitänyt lähteäkään.\n\n\"Huomenna on tiistai\", sanoi Salander, \"minä aion hänet huomenna\nnoutaa. Meidän pitää hänelle heti sähköttää, että hän panee\nvälttämättömimmät tavaransa kokoon, ollakseen valmiina. Lieneekö\nhänellä enää koreja ja kirstujakaan? Lyön vetoa, että se mies on\nkaikki hutiloinut ja matkoilla hävittänyt!\"\n\n\"Minä näin siellä vielä olevan hänen täältä viemänsä kirstut, ja\nkorit\", vastasi Maria, \"miehillä oli matkoillaan mukana pienet\nkäsikapsäkit.\"\n\n\"Aivan kuten tekee tuo suuri päivärahojen ahmija von Gauchlingen,\njoka vuodesta vuoteen huilaa ympäri maata, mukanaan yöpaita vanhassa\nnahkaisessa asiakirjasalkussa!\"\n\n\"Muutoin minä haluaisin tulla mukaan\", ryhtyi Maria taas puhumaan,\n\"ja arvelen, että me rautatiestä piittaamatta voisimme ottaa vaunut,\nniin ei meidän Settin kanssa tarvitseisi jalan asemalle kävellä ja\nvoisimme hänen tavaransa ottaa heti mukaan. Ei haittaa, jos he siellä\nnäkevätkin, että hänellä on vielä jossakin koti. Ja tänne saavumme\nme juuri hämärissä, niin ettei ole kellään mitään töllistelemistä.\nJotain kylmää ruokaa meidän on varalta otettava mukaan, sillä tiesi\nonko hänellä siellä mitään! Matkalla meidän sitten ei tarvitse\nollenkaan pysähtyä.\"\n\n\"Minä olen kaikessa yhtä mieltä! Sinä, joka vastustit näitä\nkovanonnen avioliittoja, ajattelet nyt kaikkea mikä minunlaiseni\nmieleen ei lainkaan johtuisi!\"\n\nHe panivat tuumansa toimeen, ollen menomatkalla peloissaan, missä\ntilassa he tyttärensä tapaisivat. Setti näytti jonkun verran\nlaihtuneelta, kalvakalta ja väsyneeltä, mutta kuitenkin virkeämmältä\nkuin mitä vanhemmat olivat kuvitelleet. Tunto siitä, että oli\nvapautunut itse ansaitsemistaan onnettomista kahleista, oli kenties\nhäntä itsensä tietämättä pitänyt tasapainossa.\n\nMyöskään hän ei ollut yksinään Soittolassa, vaikka palvelustyttö\nja kirjuri olivatkin lähteneet tiehensä. Kuten kotiin, jonka tuen\näkillinen kuolema on murtanut, tulevat naapurittaret leskeä tukemaan\nja lohduttamaan, niin oli tännekin joka päivä tullut Unterlaubista\nmuutamia arvokkaita rouvia avustamaan ja huvittamaan hyljättyä\nmaakirjurin rouvaa. Niinpä istui nytkin kaksi heistä sukkaa kutoen\nniillä kirstuilla, joita täyttämässä ja sulkemassa he olivat\nolleet apuna, sillä aikaa kuin Setti kokoili jälellä olevista\nruokatavaroista viimeistä ateriaa, teetä, voileipää ja munakakkuja.\nÄidin mukanaan tuomat palat olivat lisäksi hyvin tervetulleet. Kun\nhevosia täytyi syöttää, lähetti Martti ajurin johonkin ravintolaan\nUnterlaubissa ja antoi hänelle samalla toimeksi lähettää sikäläinen\nkunnanesimies Soittolaan, jotta hän sulkisi ovet ja ottaisi avaimet\nviralliseen huostaansa.\n\nKylän rouvat ottivat osaa tuohon omituiseen tilapää-ateriaan ja\nsen päätyttyä estelyistä huolimatta puhdistivat käytetyt astiat\nja laittoivat kyökissä kaikki järjestykseen. Sitten kaatoivat\nhe virutusveden pois, puhdistivat rännin ja asettivat pienen\nkaislaluudan, joka oli vielä vallan uusi, siististi nurkkaan. Veden\njäännöksellä he vihdoin sammuttivat liedessä kytevän hiiloksen.\n\nSilloin saapui juuri kunnanesimieskin. Hän selitti virkasinetillä\nlukitsevansa vielä auki olevat huoneet ja säiliöt ja oli tuonut\nmukanaan siihen tarvittavat kapineet, sinettilakkaa, nuoraa ja\nleimasimen, vieläpä vahatangonkin, hän kun ei ollut tällaisissa\ntoimituksissa tottunut kaikiste tarvittavaa kynttilää löytämään.\nTäällä oli tosin huoneessa pari kaunista kynttilänjalkaa, jotka\nrouva Salander kerran oli ostanut. Hän aikoi niistä ottaa toisen tai\nmolemmatkin, koska ne kuuluivat rouvalle; sitten saisi panna sinetin\novelle. Mutta kunnanesimies selitti, että kynttiläjalkain oli jäätävä\ninventeeraukseen saakka, että paikkakunnalla oli jo tarpeeksi asti\nsekaannusta, kaikki omaisuussuhteet kun näyttivät horjuvan kuin\nmaanjäristyksessä; monet pelkäsivät maansa mantunsa menettävän,\ntietämättä kuinka. Väestön sanoi hän olevan kovin kiihdyksissään ja\njaarittelevan miljoonista, joita muka olisi hävinnyt.\n\n\"Sytyttäkäähän vahatankonne!\" sanoi Salander ja ojensi hänelle\ntulitikun. Tämä ryhtyi toimeensa ja saapui niin tuon pienen\nseurueen kera askel askeleelta ulko-ovelle saakka. Martti väänsi\noven lukkoon ja antoi avaimen kunnanesimiehelle. Tämän jälkeen\nottivat he jäähyväiset noilta kahdelta rouvalta ja kiittivät heitä\nosoitetusta ystävällisyydestä ja osanotosta, niin että nämä pyyhkivät\nliikutettuina silmiään. Setti ei voinut itkeä; puoleksi lamautuneena\nkunnanesimiehen sanoista nousi hän vaivaloisesti vanhempainsa kanssa\nvaunuihin, jotka nopeasti lähtivät liikkeelle.\n\nNuo kolme jälelle jäänyttä henkilöä katsoivat hänen jälkeensä ja\nlähtivät sitten hitaasti takaisin kylään.\n\n\"Ne ovat varakasta väkeä\", sanoi yksi rouvista, \"herra voisi\nvarmaankin korjata koko vahingon, jos tahtoisi; ja joka tapauksessa\nhe ovat oikein-ajattelevaa väkeä!\"\n\n\"Hän olisi hassu, jos frangiakaan antaisi!\" vastasi kunnanesimies.\n\"Minun mielestäni saisivat vahingon korvata oikeastaan ne, jotka\nsellaisen miehen ovat notariuksekseen valinneet ja riistäneet\nitselleen oikeuden siihen! Nyt saa valtiokassa kärsiä ja nyt ne\nvaalihuvit maksavat!\"\n\nVaunuissa vallitsi noiden kolmen henkilön kesken hyvän aikaa\näänettömyys, kunnes Salander alkoi surumielisesti puhua: \"Tämmöistä\nse nyt on ollut se Soittolan kannelsointu! Lapsi parka! Ja minä kun\najattelin, kun se vävy hyväkäs metsänhakkautuksesta ja talonmyynnistä\nhöpisi, että minä ottaisinkin sen häneltä haltuuni ja järjestäisin\nsen vanhuutemme hiljaiseksi turvapaikaksi. Nyt minä en ottaisi sitä,\nvaikka lahjaksi saisin, sillä mahdotontahan meidän olisi siellä asua!\"\n\n\"Setti on nukahtanut\", sanoi Maria hiljaa, \"antakaamme hänen levätä!\"\n\nHän oli todellakin nukahtanut äitinsä rinnalle, hän kun viimeksi\nkuluneina viitenä tai kuutena yönä ei luultavasti ollut paljonkaan\nsilmiään ummistanut. Isä ja äiti pysyivät sentähden vaiti ja\nnojausivat suljettujen vaunujen perään, saadakseen sisällisesti\nkatsella kaikkia noita surullisia tapauksia sekä samalla pikkuisen\nuinahtaa.\n\nOli jo kutakuinkin pimeä, kun vaununpyörät rämähtivät Münsterburgin\nkatukivitykselle ja vanhemmat siitä heräsivät. Mutta Setti heräsi\nvasta kun vaunut äkkiä pysähtyivät talon eteen. Hän oli kuitenkin\nniin unipohmeloinen ja raukea, että isän täytyi häntä taluttaa ja\nvasta kuin uskollinen Leena kiiruhti esiin ja valaisi heille portaat,\nelpyi hän ja huudahti hymyillen: \"Tässä minä nyt olen! Hyvää iltaa,\nLeena, ajatteles, kuinka iloinen minä olen! Ja sinä voit aina hyvin,\nkuten näen!\"\n\n\"Siinähän tuo, Jumalan kiitos, vielä menee, Setti kulta! Kunhan vain\nkaikki lapset taasen pian ovat yhdessä, niin sitä pidetään vieläkin\niloa ja paistetaan kastanjoita kuin ennenkin!\"\n\nHän sanoi sen kuitenkin vähän alakuloisesti, aivankuin hänellä olisi\nollut hiukan huono omatunto. Avattuaan herrasväelle asuinhuoneen oven\nvetäytyi hän itse pois.\n\nPöydän ääressä istui, päätään käsiinsä nojaten, Netti sisar\nLindenbergistä. Myöskin hän näytti nukkuvan ja hänellä olikin siihen\nhyvä syy, hän kun myöskin oli viimeiset yöt viettänyt unettomin\nsilmin ja oli iltapuoleen saapunut vanhempainsa kotiin jalkaisin\nja luonnollisesti läpiväsyneenä. Hänen miestään Juliania ei näet\nollut enää neljään päivään näkynyt ja häntä oli hävettänyt siitä\npuhua. Kirjuri, joka ei häneltä sitä seikkaa tiedustellut, teki\nmitä tahtoi ja palvelustyttö näytti epäluuloiselta. Mutta tänään\noli hän sanomalehdestä lukenut uutisen Isidor langon keikauksesta\nynnä lisäyksen, että huhuillaan erään toisenkin notariuksen\njoutuneen tutkimuksen esineeksi. Tosin siinä ei vielä ollut\nkysymyksessä Julian, vaan eräs toinen onnettomuustoveri, joka oli\nhänen haltuunsa uskottuja varoja käyttänyt omiin yrityksiinsä.\nMutta Netti luonnollisesti ajatteli omaa miestään, samoinkuin sitä\nyleistä onnettomuutta, johon kotielämä ja koko perhe oli kietoutunut.\nTuskassaan ei hän kyennyt muuta päättämään kuin rientää suoraa\nMünsterburgiin; junaa ei kulkenut useampiin tunteihin ja myöskin\npelkäsi hän ihmisiä, joita olisi junassa, sekä samoin asemasillalla\nseisoskelevia. Niin teki hän pikaisen päätöksen ja suoritti jalkaisin\ntuon kolmituntisen taipaleen. Kuten myöhemmin ilmeni, eivät hänen\naavistuksensa ja pelkonsa olleet perusteettomia. Julian ei tosin\nistunut vankina kuten Isidor, vaan oli hän, saatuaan ensimäisen\ntiedon Soittolan tapauksista, paennut maasta. Ja se kiihtymys, joka\nIsidorin virkapiirissä oli noussut niiden puolelta, jotka olivat\nsaaneet vahingoita kärsiä tai joita ne uhkasivat, löysi jo voimakasta\nvastakaikua Lindenbergin alueella.\n\nKävi siis niin, että Salanderin vanhukset saivat samana iltana\nmolemmat tyttärensä taas kattonsa alle. Heidän sisään astuessaan\nhavahtui Netti unenhorroksestaan ja hoippui masentuneesti heitä\nkohti. Isä ja äiti syleilivät ja suutelivat häntä. Toisiaan\nvastapäätä jouduttuaan loivat tyttäret kuitenkin silmänsä alas ja\nojensivat toisilleen vain kätensä, niistä sentään hellittämättä.\nSe kohtalonpaino, jonka he olivat päälleen sälyttäneet, kun he\nkaksoisnuorukaisia kerran korvalehdistä nykivät, oli äkkiä käynyt\nkaksinkertaiseksi ja uudelleen tunsivat he toistensa edessä häpeää.\n\nLindenbergistä tulleen siskon täytyi nyt selittää, miksi hän oli\ntullut ja hän kertoi sen.\n\n\"Hän on pudistanut tomun jaloistaan\", sanoi isä; \"täällä kaupungissa\nhän tuskin on! Mutta perusteellista työtä he ovat tehneet, ne\npellavapäiset heittiöt!\"\n\nÄiti kehoitti keskeyttämään neuvottelut täksi päivää ja menemään\nlevolle, sillä kukapa saattoi tietää, mitä tuleva päivä taas mukanaan\ntoisi.\n\n\"Ensiksi\", sanoi Salander, \"on Nettin huomenna hyvissä ajoin mentävä\ntakaisin Lindenbergiin ja jätettävä talo sekä kanslia asianomaisten\nvirkamiesten haltuun. Minä lähden mukaan ja pidän huolta, että se\ntapahtuu säntillisesti, sillä siten me emme saa asioita hunningolle\njättää!\"\n\nAamulla matkusti hän sitten Nettin seurassa Lindenbergiin ja sinne\nkukkulalle päästyään sekä ympäristöä katseltuaan tunsi hän uudelleen\nvoimakasta harmia, että tällaisen rauhan ja kauneuden keskellä\nsaatettiin sillä tavoin riivautua ja julkeasti häiritä maailmaa ja\nelämää.\n\nMutta sisällä talossa oli tarjona lisää uutta ja hyvä oli, että Netti\nsaapui ja lisäksi isänsä seurassa. Kansliassa isännöi jo joukko\ntutkijoita, kunnanesimies, piiripäällikkö, muuan oikeusviranomainen\nja eräs toimitukseen kutsuttu notarius. He olivat panneet jo\nmerkille, että hävinneen maakirjurin rouvakin oli lähtenyt salaa\nkotoaan, tietymätöntä minne. Hän tuli siis oikeaan aikaan,\nollakseen läsnä kuulustelussa, jonka jälkeen häntä vaadittiin\nantamaan ilmi talossa löytyvä omaisuus sekä luvattiin hänen ottaa\nmukaansa tarpeellisimmat tavaransa. Sen hän tekikin, isänsä avulla\nensin maksettuaan palvelian kuitiksi ja jätettyään kirjuripojan\nviranomaisten huomaan.\n\nMartti Salander saattoi samana päivänä turvaan tämänkin tyttärensä\nkirstuineen ja lippaineen. Mutta tyttärien ennustus, että nuo kunnon\npojat pian kasvaisivat miehiksi, joista paljon puhuttaisiin, oli\nharvinaisella tavalla käynyt toteen.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nJoka päivä sisälsivät nyt sanomalehdet uutisia jatkuvista\ntutkimuksista, joiden tulokset eivät olleet niin toistensa kaltaiset\nkuin ne olivat Weidelichin veljesten jutuissa olleet. Siten saavutti\njokainen toisiin nähden vissin alkuperäisyyden, jommoista ei koskaan\nolisi voitu mahdollisena pitää.\n\nIsidorin virkapiiriin kuului joukko maalaiskuntia, jotka tähän aikaan\npuuhailivat parannusta luottosuhteisiinsa. He muodostivat yhdyskuntia\nkeskinäisesti taatakseen kiinnelainoja ja sen semmoisia, sanoivat\nsitten yhteisesti irti epäedullisimmat kiinnekirjat ja tarjosivat\nlainanantajille uusia velkakirjoja huokeammin korkokannoin. Kun\nsamaan aikaan monet kapitalistit eivät enää pitäneet luotettavana\nsijoittaa rahojaan osakeyrityksiin, tarttuivat he jälleen mielellään\nmaaomaisuuteen. Ja notarius oli koko liikkeen välittäjänä ja\njohtajana. Hän järjesti lainan toisensa jälkeen, otti rahat vastaan,\nlunasti irtisanotut kiinnekirjat, maksaen entiset saamamiehet\nkuitiksi ja toimittaen uusille uudet kiinnekirjat sekä pitäen\npöytäkirjaa minkä miehestä lähti: kun tässä kaikessa oli miljoonia\nkysymyksessä, niin menetteli hän ehkä hyvinkin vaatimattomasti, kun\nhän noista haltuunsa joutuneista suurista summista käytti ainoastaan\nmuutamia satoja tuhansia koetellakseen onneaan pörssikeinottelussa.\nKun hän ainoastaan menetti, mikä oli oikein ja kohtuullista\nsellaiselle, joka ei mitään ajatellut ja jonka toimintaa ei järki\njohtanut, niin huomasi hän pian olevansa pakoitettu korvaamaan\nvarkain hankitun rahamäärän toisella samanlaisella ja jatkoi tätä\nyhä ahkerammin. Hän laati vain miehekkäästi velkakirjoja ja pidätti\nniillä saadut rahat, ensin jonkunlaista valintaa noudattaen, sitten\numpimähkään. Sitäpaitsi tämä kaikki vaati laajaa ja monipuolista\nhuolenpitoa, ja niin kykeni hän pitemmän aikaa pidättämään ihmisiä\nkaikenlaisilla tyhjillä puheilla, vieläpä tukalimmassa tapauksessa\njollakin uudella yrityksellä heidät torjumaan, aina siinä toivossa,\nettä suuremmoinen onni hänet vihdoinkin yllättäisi ja saattaisi\nkaikki järjestykseen. Hän oli vielä niinkin rohkea, että möi\nulkomaisiin pankkiliikkeisiin useita kuoletettuja velkakirjoja,\nmerkitsemättä niihin kuoletusta ja antamatta niitä takaisin\nvelkamiehille; pöytäkirjoista hän ne sentään poisti. Tällä tavoin\nkeinotteli hän useammin kuin kerran samalla velkakirjalla toisenkin\nsumman.\n\nNäistä asioista hoiti hän kauan aikaa jokseenkin huolellisesti\nsalaista kirjanpitoa, kunnes se samoinkuin koko huijaaminen paisui\nyli hänen voimiensa eikä hän siitä enää ollut selvillä.\n\nJulianin menettely ei ollut niin monipuolista ja rohkeaa. Hän tyytyi\nsiihen, että jokaisesta valmistettavanaan olevasta velkakirjasta\nteki omin käsin ja yön hiljaisuudessa kaksoiskappaleen tai parikin\nsellaista, joita hän sitten säilytti erikoisessa aarrearkussa.\nNiinpian kuin hän nyt tarvitsi rahaa, otti hän näistä yhden tai\nuseamman esille ja piti vain silmällä, olivatko alkuperäiset\nkappaleet omistajistaan päättäen varmoissa käsissä. Mutta jos\nvarastossa syntyi puute, niin valmisteli ja muovaili hän kaiken\nmuotoisia velkakirjoja kokonaan omasta päästään ja piti vain siitä\nhuolen, että asianomaiset henkilöt olivat hyvissä varoissa eivätkä\nrahamarkkinoilla ajelehtineet. Hän sälytti hyvinvoipien talonpoikien\nhartioille velkoja kaukana olevien koroillaan eläjien hyväksi,\njotka eivät tästä salassa tapahtuvasta rikastuttamisestaan osanneet\nuneksiakaan. Kun erittäinkin nämä kokonaan todellista perustusta\nvailla olevat kiinnitykset näyttivät hyvin luotettavilta ja\npankkivirkamiehet, nähdessään niissä olevat nimet, hyväksyivät ne,\nniin rajoittui Julian lopuksi kokonaan tähän hyötypuunsa mukavampaan\nhaaraan, johon hän ripusti runsaasti hedelmiä; niitä hän sitten aina\ntarpeen mukaan poimi, voidakseen kuukauden viimeisenä päivänä peittää\nmelkoiset pörssihäviönsä.\n\nHänkin piti tuosta sivuliikkeestään kirjaa, ensinnäkin ettei löisi\nlaimin koronmaksuja pankkeihin, mikä ei olisi ollut viisasta, mutta\nsitten myöskin sen takia, että kykenisi hyvässä järjestyksessä\nmaksamaan takaisin lainaamiaan rahasummia. Se oli juuri molemmissa\nveljeksissä inhimillisen ihanteellisuuden jäännöstä, että he\nharjoittivat vääryyttä edellyttäen Onnettaren avulla voivansa sen\noikeaan aikaan hyvittää eikä suinkaan häviöön joutua. Se se heidän\nkevyttä mieltään piti vielä keikauksen jälkeenkin pystyssä sekä antoi\nheille tietoisuuden, etteivät he kuulu tavallisten halveksittujen\nsyntisten joukkoon.\n\nNoin viikko jälkeen paon sai Netti rouva Julianilta kirjeen, jonka\ntämä oli kirjoittanut matkalla johonkin portugalilaiseen satamaan.\nOsoite oli kirjoitettu väärennetyllä käsialalla.\n\n\"Hellästi rakastettu, kunnioitettava puolisoni!\" kuului kirje.\n\"Katkera kohtalo on minut temmannut sinun sivultasi (lienet saanut jo\nasiasta lähemmin kuulla!) ja pakoittanut minut jättämään sen pienen\nmaarääsyn, jossa minä olen syntynyt ja nuoruuden kokemattomuudessani\nkompastunut yleiseen turmelukseen. Pakolaisena ja pannan alaisena\nriennän minä kohti parempia maailmoja, missä vapaa miehen henki\nsaa täyden tilaisuuden kehitykseen ja jossa minä lyhyessä ajassa\ntoivon sovittavani sen harha-askeleen, mihin poroporvarillinen\nja rahanahnas kaupusmaailma minut vietteli. Minä voin sinulle,\nkallis puolisoni, pyhästi vakuuttaa, että tämä harha-askel oli\npitkällistä marttyyriutta, että sen aiheutti taistelu olemassaolosta,\njota heikompi minä toistaiseksi olen, niin, sanon juhlallisesti:\ntoistaiseksi! Ja nyt, rakas vaimoni, niinkuin minä kerran olen\nluvannut ikuista uskollisuutta senkin tapauksen varalta, että\nvanhempasi tekisivät sinut perinnöttömäksi, niin luotan minä nyt\nsinunkin uskollisuuteesi ja toivon, että sinä säilytät sen minulle,\nnyt kun minä olen tehty isänmaahani nähden perinnöttömäksi! Niistä\nmaista, joiden läpi minä tähän saakka olen myrskyn nopeudella\nmatkustanut, en voi sinulle mitään mieltäkiinnittävää kertoa, kun en\nluonnollisesti ole ollut tilaisuudessa mitään huomioita tekemään.\nMutta sieltä merien takaa toivon minä voivani sinulle perinpohjin\nkuvata sitä uutta maailmaa, joka minulle on aukeava, niin pian kuin\nolen päässyt tukevalle pohjalle. Siihen saakka minä en myöskään voi\nsinulle mitään osoitetta antaa. Sano arvoisille vanhemmillesi minulta\nsydämellisimmät terveiset sekä ole niin hyvä ja sano samoin minun\nvanhemmilleni ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi! Minun on\nnyt mahdoton heille kirjoittaa. Myöskin kälylleni Settille tuhansia\nterveisiä! Surkuttelen vain veli parkaani, jonka he sieppasivat\nkiinni! Minä luulen aavistaneeni, että hän tietämättään näytti\nminulle huonoa esimerkkiä. Mutta mitäpä siitä, vielä se meillekin\naurinko nousee! Ja nyt jää hyvästi, rakkaani! Onnellisiin näkemiin,\njahka olen sinulle sijan valmistanut! Uskollinen puolisosi J. W.\"\n\nIllalla teetä juotaessa, kun kaikki olivat koolla, antoi Netti\nomaistensa lukea tuon kirjeen. Se vaikutti melkein hupaisesti,\nvallankin kun he näkivät tuon hyljätyn rouvan pysyvän niin tyynenä.\nSillä hän oli nyt tilinsä lopullisesti päättänyt, toivomatta miehensä\nparantumisesta enää mitään. Maria rouva tunsi itsensä melkein\ntyytyväiseksi, mutta Setti sitävastoin oli yhä alakuloinen, syystä\nettä hänen miehensä oleili mitä lähimmässä läheisyydessä, joskin\nvapautta vailla.\n\nSiinä iltamyöhällä tuli vielä herra Möni Wighart nauttimaan kupin\nsitä kiitettyä teetä, jota Salander osasi hankkia. Viimemainittu ei\nollut viimeaikoina seurustellut ihmisten kanssa ja näki sen vuoksi\nmielellään, että tuo osaaottava ja kuitenkin aina vaatimaton toveri\ntuli toisinaan hetkiseksi puhelemaan.\n\nMaria rouva oli jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi sen\nkerrallisen kepposen, kun hän Martin ensi kertaa Brasiliasta\npalatessa oli houkutellut hänen ikävällä odotetun miehensä melkein\nkotikynnykseltä ravintolaan.\n\nHän haki heti Wighartia varten esille pullon.\n\nTämä huudahti teeskennellystä \"Ohoo! Taidetaanpa pitää minua\nviinaveikkona!\" ja kun Salander oli pullosta kaatanut hänen lasinsa\nreunoja myöten täyteen, lisäsi hän: \"No, olkoon nyt yks' kerta!\"\n\n\"Miksi minä vielä näin myöhällä tulen\", jatkoi hän sitten, \"niin\nsiihen on syynä eräs hauska juttu, joka minun täytyy kertoa! Se\nhiukan huvittanee teitä! Tuo käpälämäkeen livistänyt mestari ja\nnotarius Julian (anteeksi, Netti rouva!) esiintyy vielä joka päivä\nkelpo humoristina!\"\n\n\"Humoristina?\" huokasi Netti, \"Voi hyvä Jumala!\"\n\n\"Niin, kuulkaahan vain! Minä tulen juuri Neljästä Tuulesta, missä\nistui muutamia herroja, jotka ovat koko päivän olleet tekemisissä\nnoiden Julianin asioiden kanssa. Vielä vähän ennen lähtöään talletti\nhän yleiseen Hätäapupankkiin muutaman sievosen uuden kiinnekirjan,\njoka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle frangille sekä sai siitä\npankissa kuusi tuhatta frangia. Velanottajana tuossa kiinnekirjassa\non eräs vanha, rikas ja saita talonpoika, Agidiksi sanottu, jonka\ntalo ja maa siis ovat kiinnityksessä, sekä lainanantajana hänen\nveljensä, eräs toinen vanha saituri ja tunnettu koronkiskuri, niin\nsanottu Nenäpuron tahkuri. Näiden veljesten välillä on sitten\nvuosikymmenien käynnissä perinnönriita, jonka he päätetyksi saatuaan\nalkavat aina alusta. He elävät kuin kissa ja koira ja pitävät\ntoisiaan elämänsä kirouksena, ilman mitään syytä, kummallakin kun\nolisi tarpeeksi jo omassa itsessään. No hyvä, nuo vanhukset olivat\ntänään monen muun ohella kuulustelussa. Kun heidän vuoronsa tuli,\nnäytettiin heille tuota kiinnekirjaa ja kysyttiin, oliko se oikea.\nEnsinnä otti sen käteensä oletettu velallinen, pantuaan ensin\nsilmälasit nenälleen; muutoin ovat molemmat huonokuuloisia eivätkä\nymmärrä läheskään tavallista puhetta. Tuskin oli talonomistaja\ntutkinut sen läpi ja saanut selville, että hän olisi vihatulle\nveljelleen velkaa kymmenen tuhatta frangia, niin joutui hän\npeloittavan vihan valtaan, ja repäsi paperin halki ylhäältä alas asti\nja niin raivosta vapisevin käsin, että molemmat puoliskot olivat\nreunoistaan kuin sahanterät.\n\n\"Mutta tahkuri, joka luuli veljensä tärvelleen hänelle kuuluvan\ntärkeän asiakirjan, karkasi hänen kimppuunsa ja siinä tuokiossa\nhamuilivat heidän kyntensä kiinni toistensa kaulahuiveihin ja\nvanhuudesta voimattomilla nyrkeillään vasaroivat he toisiaan päähän.\nKun heidät vaivalla oli eroitettu ja he seisoivat siinä läähättäen,\nhuudettiin heidän korvaansa, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta niin\npian kuin he olivat kuulleet, että joku oli nostanut kuusi tuhatta\nfrangia sillä velkakirjalla, joka hätäpäisin yhteen liitettynä\nmakasi pöydällä, niin kävivät he mistään muusta huolimatta uudelleen\ntoistensa kimppuun ja kynsivät tuossa tuokiossa toisiltaan leuat\nja posket ja repivät rikki toistensa sieramet. Valtavan naurun\nkaikuessa, joka lopulta voitti virallisen vakavuuden, eroitettiin\nheidät taasen. Kaksi miestä tarttui luultua velanantajaa hartioista,\npainoi velkakirjan hänen nenänsä eteen ja vaatien hänen vastaamaan\nainoastaan niin tai ei, kysyi häneltä, oliko hän nuo kymmenen\ntuhatta frangia itse tai jonkun toisen kautta antanut Lindenbergin\nnotariukselle, että tämä antaisi ne Agidille, joka siinä hänen\nrinnallaan seisoi sekä sitä vastaan saanut ja joskus hallussaan\npitänyt tätä samaa velkakirjaa?\n\n\"Tuskallisen harkinnan jälkeen, jonka kuluessa hänen nenästään tippui\nverta tuolle onnettomalle velkakirjalle, rääkäsi hän lopuksi: 'Ei,\nmin' en tiedä siitä mitään! Antakaa minun mennä!'\n\n\"'Mutta minä tahdon tietää, kuka minun talollani on saanut kuusi\ntuhatta!' kirkui toinen, jolle asia ei vielä ollut selvillä. Hänet\nvietiin kuitenkin pitemmittä selityksittä ovelle, jossa muut\ntodistajat odottivat. Heille annettiin heidän hattunsa ja keppinsä\nsekä laitettiin heidät menemään. Mutta tuskin olivat he päässeet\nkadulle, niin käytti tuo kirottu intohimo kauan kaipaamaansa\ntilaisuutta hyväkseen ja yllytti noita hullaantuneita saitureita\nuudelleen toistensa kimppuun. Niin juoksivat he toinen toista puolta\nkatua eteenpäin, tietämättä minne ja kykenemättä mieltään malttamaan\nsekä syytelivät toisilleen kauheita häväistys- ja uhkaussanoja; se\noli, herra nähköön, vastenmielinen esimerkki siitä, mihin kurja\nahneus ja kateus voi kaksi ijäkästä veljestäkin saada. Minä tulin\njuuri siihen ja juoksin yleisön mukana noiden raivostuneiden perässä,\nkunnes he yhtäkkiä kävivät toistensa kimppuun, hosuen pitkillä\norapihlajakepeillään, osaamatta kuitenkaan toisiinsa. Silloin tuli\nsiihen poliisi ja vei nuo äijä poloiset poliisikamariin. Sen jälkeen\nminä menin Neljään Tuuleen, jossa kuulin koko jutun, kuten olen\nkertonut.\n\n\"Eikö se ole juonikas kepponen notariukselta, oikeinpa erinomainen\npäähänpisto, punoa hiuksistaan nuo rahanahnaat velivanhukset\nvelallisena ja velanantajana yhteen samalle kiinnekirjalle? Paljon\nheillä tosin ei enää hiuksia ollutkaan ja päälle päätteeksi repivät\nhe toisiltaan nekin harvat haituvat, joita pään ympärillä vielä\nriippui!\"\n\n\"Ei se ollut mikään hauska päähänpisto\", sanoi Netti; \"minä\nmuistan nyt, että hän jo kerran ennen valitti, kuinka hän oli\nlainanhakijoille tiedustellut rahoja noilta kummaltakin rikkaalta\nahmatilta, mutta kuinka kumpikin oli hänet karkeasti luotaan\ntyöntänyt. Nyt hän on kumminkin mitään kysymättä käyttänyt juuri\nheitä hyväkseen!\"\n\n\"Hän luultavasti tahtoi jo silloin vakoilla heitä. Nyt saa\nluonnollisesti Hätäapupankki kärsiä vahingon!\" vastasi Salander.\n\"Itse asiassa se sentään on surullisen lystikäs ilmiö!\"\n\n\"Niin kyllä!\" vastasi Maria rouva, \"se on kaamean komeata kuten\nsaattaa sanoa pimeässä yössä tulipalon nähdessään! Varjelkoon meitä\ntaivas!\"\n\nHeidän siinä puhellessaan, kello oli jo sivu puolikymmenen, soitti\njoku kovasti ovikelloa. Hetkisen perästä toi Leena kirjeen, jonka\nvankilanpalvelija oli antanut. Johtaja oli sen antanut tälle jo\njälkeen puolisten, mutta paljon työn takia oli tämä vasta nyt päässyt\nkotiinsa ja kuitenkin vielä tuonut kirjeen, kun vankina oleva\nWeidelich oli sitä pyytänyt.\n\nKirje oli todellakin Isidorin kädestä lähtenyt ja osoitettu Settille,\njoka säpsähti.\n\n\"Joko se mies meni?\" kysyi Salander ja kun palvelia myönsi sen,\narveli hän, että kun kerta oli kirje Julianiltakin, niin saattoi\nottaa Isidorinkin kirjeen vastaan. Settin sopi lukea se ensin\nitsekseen, ennenkuin muille sen antoi. Asioita oli, arveli hän,\nruvettava nyt katselemaan niiden omituisilta puolilta, muutoin niitä\nolisi tukala sivuuttaa.\n\n\"Minä sain tarpeeni Nettin saamasta kirjeentapaisesta\", sanoi Setti,\n\"enkä epäile, etteikö tämäkin epistola olisi samanarvoinen. Minä en\nhalua sitä lukea, vaan lahjoitan sen teille! Lukekaa, minä menen\nnukkumaan!\"\n\nHän nousi samassa ja aikoi mennä. Mutta isä pidätti häntä.\n\n\"Odotas!\" sanoi hän, \"sinun on myöskin kuultava se ja samoin herra\nWighartin! Äiti lukekoon sen ääneen; jos siinä esiintyisi hänelle\njotain vastenmielistä, niin voihan hän heti lakata!\"\n\n\"Sinä vanha viisastelija!\" hymyili Maria Salander; \"anna tänne\nse kirje.\" Vaikka hänen miehensä oli jo monena vuonna tarvinnut\nlukiessaan silmälaseja, luki hän tuon kirjeen paljain silmin ja\nlamppuakaan lähemmäs pyytämättä.\n\n    \"Rakas, kallis puolisoni! Vihdoinkin olen siinä mielentilassa,\n    että voin täältä vankilasta käsin antaa itsestäni elonmerkkejä.\n    Minä en tahdo nyt laajemmin kajota siihen, mitä minä tähän saakka\n    olen kärsinyt. Jos Jumala suo, ei tulematta jää päivä, jolloin,\n    jälleen saamme yhtyä ja jolloin tuttavallisessa juttelussa voimme\n    tarpeeksi katsella kulunutta onnettomuuden aikaa. Olkoon se siis\n    siksi! Nykyhetkeä varten vaivaisin minä sinua vain muutamilla\n    pikku toivomuksilla, joiden toteutuminen olisi minulle tässä\n    väliaikaisessa tilassani hyödyksi. Kun kuulustelujen kuohunta\n    näyttää vähitellen asettuvan, jää minulle siksi paljon vapaata\n    aikaa, että toimettomuus käy piinaavaksi. Niinpä olen minä\n    miettinyt ruveta, tehdäkseni itsestäni tiliä kuin myöskin\n    hyödyttääkseni mahdollisesti yhteiskuntaa, ruveta kirjoittamaan\n    sosiali-pedagogista tutkimusta virkarikoksista ja niiden syistä\n    valtio- ja kansanelämässä sekä viimemainittujen poistamisesta,\n    katsottuna itsekokeneen kannalta. Valitettavasti minulta puuttuu\n    hyviä kirjoitusvehkeitä, jollaisiin olen tottunut; ne mitä\n    täällä saan, ovat viheliäistä lajia. Lähetä minulle sen vuoksi\n    kirja valkoista, vahvaa, mutta hyvin kiillotettua paperia sekä\n    edelleen yksi kotelo käyttämiäni kynänteriä, jotka sinä kyllä\n    tunnet, ja pullo sinistä läkkiä sekä samoin punaista ynnä\n    kaksi kynänvartta. Näitä kaikkia saat parhaiten I. G. Schwarz\n    & Kumppanin kaupasta. Ruokaan nähden minulla toistaiseksi ei\n    ole mitään hätää, kun vanhempani ovat taanneet minulle hoidon;\n    sillä tiedäthän, että minut raahattiin aivan rahatonna pois.\n    Kuitenkin vähäinen parannus olisi hyvin suotavaa, jonka takia\n    alla oleva luettelo. Lopuksi puuttuu minulta sopivaa lukemista.\n    Kirjoja on kyllä saatavana, mutta ne sopivat paremmin lapsille\n    ja ojennuslaitosten hoidokeille. Hyvä maantieteellinen tai\n    historiallinen kuvaus Pohjois- ja Etelä-Amerikan valtioista olisi\n    tervetullut, samoin jokunen nidos Gerstäckeriä tai niin toisin.\n    Myöskin minulta puuttuu yönuttu, jonka unhoitin. Sinä voisit\n    ehkä kunnanesimiehen kautta toimituttaa sen Tuskulumistamme.\n    Varmaankin se riippuu vielä oven takana, kuten aina ennenkin.\n    Tee minulle siis se hyvätyö ja ota huomioosi seuraava luettelo\n    nykyisistä toivomuksistani:\n\n    1. Yllämainitut kirjoitustarpeet;\n\n    2. Yötakki;\n\n    3. Eidamerjuustoa, 1 kappale, keskulaista kokoa;\n\n    4. Salamimakkaraa, isoa 1/2, pientä 1/1;\n\n    5. Astia syltättyjä väskynöitä;\n\n    6. Pullo konjakkia;\n\n    7. Kirjoja kuten yllä;\n\n    8. Pari tusinaa sikareja kokeeksi, keskulaisen väkeviä;\n\n    9. Hiusharjani, jotka unhoitin. Ehkä saatavana samalla kuin\n    yötakkikin;\n\n    10. Yksi tai kaksi kaulahuivia. Muuttumatta sinun uskollinen\n    Isidorisi.\n\n    J. K. Sopivaisuuden vuoksi luulen olevan syytä julistaa jo\n    nyt eroavani Suuresta Neuvostosta. Kuitenkin tunnen tarvetta\n    seurata asioita niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä appiukko olisi\n    niin hyvä ja toisinaan antaisi minulle tietoja tärkeimmistä\n    keskusteluista ynnä toimittaisi minulle istuntokertomuksia.\"\n\n\"Kiitos luottamuksesta!\" murisi Martti Salander. \"Oletko sinä\nlopussa, Maria?\"\n\n\"Kyllä, Jumalan kiitos!\" vastasi tämä ja pani kirjeen pois. \"Kuinka\nsinua, Setti, kirje miellyttää? Aiotko lähteä ostelemaan pyydettyjä\ntavaroita?\"\n\nKirjeen lähettäjän puoliso sanoi, nenänpää huomattavasti kalpeana:\n\"Minulla on vilu, minä menen vuoteeseen! Hyvää yötä jokaiselle!\"\n\n\"No, veli Möni, eikö hänkin ole humoristi?\" sanoi Martti, kun toinen\ntyttäristä oli poistunut.\n\nWighart oli pannut jo sikarinlopin pois. \"Ei, siinä lakkaa jo pila!\"\nsanoi hän ällistyneenä, \"astia syltättyjä väskynöitä kukisti minut\nkokonaan!\"\n\n\"Eidamerjuusto ja paperi tutkimuksia varten ei sekään ole hullumpaa,\nsamoinkuin neuvoston keskustelut!\" huokasi Salander. \"Ei jälkiäkään\nhäpeästä tai katumuksesta, pelkkää pöyhkeyttä vain! Minusta tuntuu\naivankuin istuisimme ontolla maankamaralla!\"\n\n\"Ei nyt heti niin epätoivoisesti!\" tyynnytti äiti, \"jos muutamain\npäät ovatkin onttoja, niin voi maa toki vielä vähän aikaa kestää!\nMutta huomenna minä kuitenkin aion mennä Varpuseen katsomaan, kuinka\nvanhukset voivat! Ehkä se on paremmin paikallaan käydä siellä hitusen\nlohduttamassa!\"\n\n\"Hyvin puhuttu, rouva!\" sanoi Wighart. \"Minä olin eilen taas kerta\nrauhantuomarin luona Punaisessa miehessä, hänellä on taas jaloa\nnuorta viiniä; mies on tosin jo valkea päästään, mutta yhä vielä\nhilpeä! Siellä minä kuulin, että rouva Weidelich oli joutunut vuoteen\nomaksi, kun toisen pojan pako tuli tiedoksi ja että ukko Weidelich\nkuljeksii kuin varjo pitkin seiniä. Mutta yhäti kuului hän olevan\ntyössä, vieläpä nousevan tuntia aikaisemmin ylös ja menevän myöhemmin\nmaata, aina äänetönnä, puuhaillen kaikkea mahdollista, ikäänkuin\nsillä onnettomuuden tahtoisi karkoittaa tai tapahtumattomaksi tehdä.\nJa sen ohessa huolehtii hän vielä vaimostaan ja tämän hoidosta! Mutta\nnyt min' en tahdo teitä, hyvä herrasväki, enää kauemmin rasittaa!\nPysykää terveinä ja rauhallista yötä! Mutta kuinkas siinä kirjeessä\nnyt olikaan, juolahtaa tässä vielä mieleeni. Katsotaanhan!\"\n\nHän otti vielä auki olevan kirjeen ja luki.\n\n\"Aivan niin, siinähän se on! salamimakkaraa, suurta puoli, pientä\nkokonainen! Se kuuluu sentään hullunkuriselta! Hyvää yötä vielä\nkerran!\"\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nMaria Salander kiipesi todellakin seuraavana päivänä jälkeen\npuolisten ylös Varpuseen, kulkien sitä tuttua tietä, jota hän oli\nkerran kulkenut, kun pikku Arnold häntä odotti. Hän tapasi ukko\nWeidelichin kasvitarhassaan, jossa tämä toimitti syysaskareita,\nsiivosi kihveli kädessä tarpeetonta törkyä ja lakastuneita\nkasvinjäännöksiä sekä opasti paria kolmea työmiestä. Hän näytti\ntuossa lyhyessä ajassa tulleen kymmentä vuotta vanhemmaksi.\n\nKun rouva Salander penkkien välitse hitaasti läheni, työnsi hän\nlapion maahan ja tuli vanhaa hattuaan kohauttaen vastaan.\n\n\"Älkää antako itseänne häiritä! Minä tulin vain katsomaan kuinka te\nvoitte ja kuinka rouvan laita on. Me olemme kuulleet, että hän on\nsairaana.\"\n\n\"Te olette kovin ystävällinen!\" sanoi Jaakko Weidelich.\n\"Valitettavasti makaa muori vuoteessa ja on huono! Hän sai\nhalvauskohtauksen, kun kuultiin että Julian on karannut ja että\nhänkin on yhtä pitkällä kuin toinenkin. Ettekö kävisi hetkiseksi\nsisään -- minä en osaa sanoa juuri mitään, hyvä rouva!\"\n\n\"Mutta voihan hän toki puhua?\"\n\n\"Ainoastaan hitaasti, hän on puolittain lamautunut enkä tiedä mitä\ntässä vielä tapahtuu!\"\n\n\"Rouva parkaa! Minä haluaisin häntä sentään tervehtiä, jos se käy\npäinsä!\"\n\nTuo huolien painama mies vei hänet taloon sekä johti asuinhuoneeseen,\njossa noiden onnettomien poikien äiti makasi vuoteessa.\n\n\"Amalia, täällä on rouva Salander, hän on niin hyvä, että on tullut\nsinua tervehtimään!\" Sairas lepäsi syvällä sini- ja valko-ruutuisten\nsänkyvaatteiden keskessä; Jaakko nykäsi pään alla olevia tyynyjä\nsuoraan, että sairas saattoi paremmin ympärilleen katsoa. Maria\nistui tuolille, joka oli vuoteen vieressä valmiina. Hän tarttui\nsairaan toiseen käteen, jota tämä kykeni liikuttamaan, ja muutamin\nlohduttavin sanoin kysyi tuon koettelemusten uhrin vointia. Tämä\nkäänsi silmänsä häntä kohti ja katsoi kummastuneena.\n\nHän ei sanonut muuta kuin: \"Molemmat menetetty!\"\n\nSitten vaikeni hän raskaasti hengittäen, kunnes hän oli koonnut\nmuutamia sanoja lisää: \"Minä en voi pitää ajatuksiani koossa, kun\npojat kaukana toisistaan. Täällä toinen, tiedä missä, ja toinen\nmerellä, ah, minä en näe kumpaakaan enää, ei koskaan!\"\n\n\"Älkäämme niin sanoko, se menee kaikki ohi ja muuttuu jälleen\nhyväksi!\" koetti Maria Salander lohduttaa vastoin omaa vakaumustaan;\nhän ei voinut toisin tehdä, sillä hän syvästi tunsi ja käsitti tuon\navuttoman äidin kärsimykset; päinvastoin oli hänestä paha, ettei hän\nhyvästä tahdostaan huolimatta löytänyt parempia sanoja.\n\nMutta sairas liikutti kieltävästi päätään niin hyvin kuin voi.\n\n\"Ei, min' olen kuullut, luullakseni, että he ovat veijareita eivätkä\ntahdo tulla takaisin, ehkä kunniattomina, niin vintiö-, niin\nvintiömäisiä, ne pellavapäät. Ah, herra Jesus, he olivat niin rakkaat\n-- ei, nytkin vielä --\"\n\nPää vaipui sivulle ja hän sulki silmänsä.\n\n\"Hän on nyt vain väsynyt ja koettaa nukkua!\" sanoi Jaakko Weidelich,\nnähdessään, että rouva Salander säikähti. Tämä nousi hiljaa ja meni\nhänen kanssaan ulos. Suuremmassa huoneessa tarjosi tuo itsekin\nväsynyt mies hänelle uudestaan tuolia; hän huomasi Weidelichin\nhaluavan vielä jotakin puhua ja istui hänen rinnalleen penkille.\n\nMarian kysymykseen, oliko hän onnettomuudesta jo paljonkin saanut\nvahinkoa kärsiä, vaimonsa tilaa lukuun ottamatta, vastasi hän, että\nkaikki, mitä hän oli koonnut, oli suurimmaksi osaksi, melkeinpä\nkokonaan menetettyä. Virantakaajana molemmille pojille oli hänen\ntäytynyt takaussummat jo panna talletukselle. Niin pian kuin\noikeudenkäynti oli ehtinyt vissille asteelle, vaadittaisiin ne ulos.\nHänellä oli tosin vielä kanssatakaajat, mutta niiden tarvitsi maksaa\nvasta sitten, kun hän ei kykenisi enää mitään suorittamaan. Lisäksi\nnämä olivat sukulaisia, joiden soimauksia ja ylenkatsetta hän ei\ntahtonut kärsiä.\n\n\"En minä talostani joudu pois, mutta velkoja tulee paljon, joiden\nkorot suorittaakseni minun täytyy tehdä työtä ne muutamat vuodet,\njotka minulle vielä jäävät, jos minä yleensä tämän ajan ohi pääsen!\nVaimoni minä kyllä menetän ja siitä koituu myöskin suuri häviö!\nPahinta kuitenkin on, etten minä tiedä, kuinka pojat on sitten taas\njaloilleen autettava, kun he ovat rangaistuksensa sovittaneet! Joko\nminä silloin vielä elän tai en, niin ei ole enää mitään jälellä; ja\nhe ovat vielä yhä luonnollisia lapsia!\"\n\n\"Sitä te ette saa niin vaikealta kannalta ottaa\", sanoi Maria\nSalander, \"he ovat yhä vielä tarpeeksi nuoria kunnialliseen työhön;\nja jos elämä koskeekin kovasti, niin ei se ole heille vahingoksi!\nKumpikin heistä on kirjoittanut vaimolleen; kirjeet tulivat\nsattumalta samana päivänä. Minä en haluaisi niitä teille näyttää,\nhyvä herra Weidelich, sillä kummastakaan kirjeestä ei huomaa mitään\nmuuta kuin että he eivät ollenkaan tunne eivätkä käsitä todellista\nasemaansa! Minä en sanoisi sitä isälle, jollen ajattelisi, että se\nhiukan auttaa teitä katselemaan asioita niiden oikealta kannalta.\"\n\nMies paran kasvot kävivät jos mahdollista vieläkin kapeammiksi ja\nvapisevin silmäkulmin vastasi hän sivulle katsoen: \"Niin se lienee,\nminä alan sen käsittää!\"\n\nTuskan vallassa pysyi hän itseensä vaipuneena kuin ihminen, joka\nkoettaa ottaa jäähyväisiä hänelle välttämättömästä käsityksestä.\n\n\"Me olemme tämän jutun alkaessa\", sanoi hän sitten, \"vaimoni ja minä,\nneuvotelleet ja miettineet, mistä pojat ovat tuon kelvottomuutensa\nperineet. Me olemme tosin rahvaan keskeltä, emmekä kumpikaan kykene\nisovanhempiamme ja heidän aikaansa kauemmas muistamaan; mitä heitä\nennen on ollut, siitä me tiedämme yhtä vähän kuin pakanoista, joista\nme kaikki polveudumme. Mutta jos minun isoisäni aikana esimerkiksi\nolisi jotakin tapahtunut tai jotakin olisi rangaistu, niin olisi\nminun isäni sen tiennyt ja siitä puhunut, sillä hän puhui usein\nisovanhemmistaan. Ja niin on vaimonikin laita. Ainoastaan eräästä\nisoisänsä veljestä oli hänellä hämärä muisto, että se olisi kerran\nvarastanut pienosen astian omenaviiniä, tosin armeliaisuudesta, sillä\nhuonotapainen ajuri oli jättänyt sen auringonpaisteeseen ja itse\nistui varjossa kapakassa. Sen vuoksi kuuluu hän istuneen tyrmässä,\nnimittäin se isoeno.\"\n\n\"Sehän nyt ei kuulu mihinkään\", sanoi Maria rouva hymyillen, vaikkei\ntoinen suinkaan ollut tahtonut mitään leikkiä laskea. Hän nousi\nlähteäkseen. Jaakko ukko epäröi hetken ja ilmaisi sitten arasti,\nettä hänellä oli vielä sydämellään jotakin, joka häntä painoi.\nMaria rouvan kehoituksesta jatkoi hän: \"Minä luulen nimittäin, että\nlastemme avioliitot päättynevät nyt. Vaimoni ei tahtonut siitä mitään\ntietää, kun hän vielä saattoi puhua, ennen toisen pakoa. Mutta minä\nvoin ja minun täytyykin se myöntää, jos nuoret rouvat vaativat eroa!\nEn tiedä, kuinka se muutoin kävisi, varsinkin sen jälkeen mitä\nkuulin poikain kirjoittamista kirjeistä. Se painaisi minua hädässäni\nkaksinverroin, jos minun pitäisi nähdä omain lasteni tahtovan\nedelleenkin häpeällä kunnon perhettä rasittaa. Ei, elkää te luulko,\nrouva Salander, että minä sen askeleen pahakseni ottaisin ja etten\nminä osaisi sitä pitää täysin oikeutettuna! Tämä minun piti vielä\nsaada sanotuksi ja pyydän myöskin, ettette minua ja vaimoani vihaa\nkaikkien niiden ikävyyksien tähden, joita meidän puoleltamme olette\nsaaneet ja vieläkin saatte kokea!\"\n\nMaria Salander ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Ei lainkaan se ole niin kuin te otaksutte!\" sanoi hän. \"Tyttäriemme\non kyllä erottava noista onnettomista miehistään; he ovat\nsaaneet paljon enemmän kärsiä kuin te tiedättekään, ja lisäksi\novat he vaienneet. Eivätkä he ole aikoneetkaan ottaa enää sitä\ntulevaisuudessa kärsiäkseen, emmekä mekään sitä sallisi. Mutta minä\nkiitän teitä omaisteni nimessä tuon kunnioitettavan mielipiteenne\njohdosta ja vakuutan teille, että me, hyvin tietäen kuinka paljon\ntyttäremmekin ovat hairahtuneet, säilytämme teidät ja kunnon vaimonne\nhyvässä muistossa ja annamme teille ystävällistä apua, mikäli\ntilaisuutta siihen ilmestyy. Minä olen tänään saanut silmätä syvälle,\nvuoteen luona tuolla, ja täällä, tässä huoneessa! Jääkää hyvästi ja\nauttakoon teitä Jumala!\"\n\nUudelleen ojensi hän kostein silmin kätensä, jota Jaakko väristen\npuristi. Mutta mitään hän ei voinut vastata, kun hänen tottumaton\npuhekykynsä taas petti.\n\nMiettiväisenä kulki Maria Salander kukkulalta alas; hän ajatteli,\nkuinka erilailla osat näiden kahden perheen välillä kaikessa\nsurkeudessaan kuitenkin olivat jakautuneet, vaikka tyttäret noihin\nkevytmielisiin avioliittoihin silloiseen kypsyneempään ikäänsä nähden\nolivatkin suuremmat syylliset. Ja kukapa tiesi, eivätkö juuri ne\nrikkaiksi mainitut naimiset olleet noissa mielettömissä notariuksissa\nherättäneet halun tulla itsekin rikkaiksi. Sitten johtui hänen\nmieleensä se esivanhempainsa surullinen tutkistelu ynnä erään\nesi-isän omenaviinin varkaus.\n\n\"Se siinä vielä puuttui\", ajatteli hän, \"että noiden ihmisparkain\npiti ruveta selvittelemään, mistä he tuon pahan ovat perineet,\nisänkö vai äidin puolelta! Sitä minä en Martille kerro, muutoin\nhänkin rupeaa vielä menneitä tonkimaan ja liittää kasvatusopillisiin\nvaatimuksiinsa vielä yhden, mikä koskisi valinta-teoreettista\nkansanopetusta siveellisessä suhteessa, kuten hän sitä mahdollisesti\nnimittäisi! Ja se liikuttava piirre noissa toivottomissa vanhemmissa\nvoisi ajan oloon antaa aihetta, herra tiesi vaikka minkälaiseen\nhomunkulus-teokseen!\"\n\nKaksi päivää sen jälkeen kuin Julianilta oli kirje saapunut, toi\nsähkösanoma tiedon hänen vangitsemisestaan Lissabonissa, jossa hän\nrahoilla hyvin varustettuna oli herrastellut.\n\nKahdeksan päivää sen jälkeen tuotiin hänet kotiin mitä ankarimmin\nvartioituna ja käsiraudoissa, koska hän oli yrittänyt matkalla paeta.\nHänen oikeusjuttunsa ehti piankin samalle tasalle kuin Isidorin,\nsillä jälkimäisen juttu vaati monipuolisempaa ja laajempaa käsittelyä\nkuin Julianin hullunkuriset ja yksinkertaiset petokset.\n\nVihdoinkin olivat syytöskirjat valmiit ja kun veljekset eivät\nkieltäneet mitään rikoksia, joihin he todella olivat syypäät, niin\nolisi senaatti voinut ratkaista molemmat jutut, jollei kummassakin\nolisi ollut vielä jälellä myöhemmin esiintyneitä petoksia, joita\nkumpikaan syytetty ei omaksunut ja joita ei vielä voitu selvittää.\nVasta viime hetkessä päästiin sitten muutaman kauppa-apulaisen\njälille, jota molemmat Weidelichit toisistaan tietämättä olivat\nkäyttäneet moniin palveluksiin, uskoen ettei tämä tietäisi hänelle\nannettujen tehtäväin oikeasta laadusta. Mutta tämä oli veljesten\nomituisesta käytöksestä ja hänelle annettujen tehtäväin runsaudesta\nkohta oivaltanut asian oikean laidan tai oli sitten kyllin julkea\nväittääkseen, että hän oli sen oivaltanut. Hän oli sitten rahoja\nmaksaessaan ja periessään harjoittanut heidän laskuunsa, mutta\nomaan taskuunsa, kohtuullisia yhteen- ja vähennyslaskuja, aina\nasiain mukaan. Tämä apulaissyöpäläinen vangittiin, kuulusteltiin\nja asetettiin vastatusten kanssarikollistensa kanssa sekä\ntodistettiinkin likipitäin syylliseksi. Mutta hän kielsi\njyrkästi kaikki tyyni ja niin täytyi kaikki kolme juttua jättää\nvala-oikeudessa yhtärintaa käsiteltäväksi.\n\nJa niinpä eivät nuo kovanonnen veljekset eivätkä heidän omaisensa\nsäästyneet ikävältä julkiselta näytelmältä. Sillä määrättynä\npäivänä kokoontui jo aikaisin paljon kansaa oikeustaloon, sen eteen\nja lähellä oleviin ravintoloihin. Keskellä levotonna lainehtivaa\nkansanjoukkoa istuivat veljekset syytettyjen penkillä kuin\nmerestä kohoavalla saarella. Tällä kertaa he eivät voineet, kuten\nSuuressa Neuvostossa, mennä pöydän luo kirjeitä kirjoittamaan ja\npalvelusvalmiin vahtimestarin sijasta seisoi täällä kummankin takana\npoliisisotilas.\n\nToisella saarella istuivat valamiehet, rehellisiä miehiä, joita\nkohtalo oli kaikilta maankulmilta esiin kuljetellut ja jotka\nesimiehekseen olivat kiiruussa nimittäneet joukostaan sen, jonka he\nasemansa takia katsoivat siihen toimeen pystyvimmäksi.\n\nJonkunlaisen kalliokorokkeen tuohon mereen muodosti tuomioistuin.\nAsiaan haastettujen todistajain luku oli niin suuri, että he vain\npienemmissä joukoissa saivat tulla esille ja vauhkoin silmin\nkatselivat heitä syytetyt. Kaikki ne olivat heille hyvin tuttuja\nmaalaisia, joiden taloudellisen aseman he olisivat hävittäneet,\njollei valtio olisi käynyt väliin. Myöskin joukko finanssimiehiä\ntuli sanomaan sanottavansa tuosta yli puolen miljoonan kohoavasta\nyhteisvahingosta.\n\nJutun käsittely kesti iltapäivään. Siitä otti suuremman osan\nlaajojen syytöskirjain lukeminen ja jokaisen erityisen seikan\nvarmentaminen kuin yleisten syyttäjäin sekä puolustajain pitkät\npuheet, kiisteltävänä kuin ei enää ollut muuta kuin se osa\njuttua, johon tuo apulaissyöpäläinen oli sotkeutunut. Mutta tämä\nsivujuttu ratkesi itsestään, ollen kuin laskukoe, joka samalla sai\ntuon suuren esimerkin laukeamaan aina viimeisiä frangeja myöten.\nIsidorin puolustaja käytti vielä tätäkin seikkaa hyväkseen,\nkoettaen Weidelichin veljeksiä osoittaa jonkunlaisiksi järjestystä\nrakastaviksi miehiksi, jotka ainoastaan petollisen luottamusmiehensä\nkautta olivat perikadon partaalle joutuneet. Tätä vastaan huomautti\nyksi valtion asianajajista, etteikö edellinen vaatisi vielä\nkunniaseppelettäkin syytetyille? Oli vain hyvä, arveli hän, ettei\nvaltion tarvinnut aivan yksinään tuota soppaa syödä, eli muutoin\nsaataisiin kokea, että tuota jättiläispetkutusta katsottaisiin\njonkunlaiseksi sosialipoliittiseksi tutkimuskokeeksi, tosin hiukan\npitkälle menneeksi käytännölliseksi olojen parannusyritykseksi,\njota olisi kohdeltava sillä arvonannolla ja lempeydellä, mikä on\nkohtuullista yhteiskunnallisen probleemin uhreille.\n\nTähän ivalliseen hyökkäykseen tarttui heti Julianin puolustaja\ntäydellä vakavuudella ja kehittäen sitä edelleen johtui hän,\nlieventäviä tai kokonaan vapauttavia asianhaaroja hapuillessaan,\njulkisen opetuksen ja kansankasvatuksen valitettavaan\npuutteellisuuteen, jonka ansioksi koko onnettomuus oli luettava.\nEsillä olevassa tapauksessa olivat kyllä nuo toivorikkaat nuoret\nmiehet saaneet käydä koulua, vieläpä korkeammissakin oppilaitoksissa.\nHän ei tahtonut lähemmin tutkia näiden koulujen laatua, riitti jo\nse selvä tosiasia, että niiden vaikutus oli jäänyt toteutumatta.\nJa niinpä hän ei huomannut muuta ulospääsyä kuin peräytymisen aina\nvanhempiin saakka, jotka oman, valtion laiminlyömän kasvatuksensa\ntakia eivät olleet löytäneet keinoja antaakseen oikeaa pontta hyvälle\ntahdolleen sekä asiantuntemuksella ja tehtävästään tietoisina\nsuojellaakseen poikiaan harhateistä ja niin edespäin.\n\nTuhlaajapojat tuijottivat tarkkaavina puhujaan, ikäänkuin heille\nolisi toivontähti alkanut pilkottaa. Oikeuden puheenjohtaja lopetti\nkuitenkin asiankäsittelyn ja piti valamiehille loppupuheen,\nselittäen heille pääkohdittain ne kysymykset, joihin heidän oli\nvastaukset annettava. Lopuksi hän ei malttanut olla torjumatta tuon\nopetuslaitosta rikoksien lähteenä pitävän advokaatin vääristeleviä\nhyökkäyksiä.\n\n\"Herrat valamiehet!\" sanoi hän vakavalla äänellä, \"satakunta vuotta\nsitten kirjoitti maassamme eräs kunnon mies köyhälle tietämättömälle\nkansalle kirjan, jonka te kaikki tunnette: sen nimi on _Lienhard\nja Gertrud_! Siitä lähtien vietti hän elämänsä väsymättömässä\ntyössä, kärsien vaivoja ja väärinymmärrystä. Hänen työnsä kautta ja\nsen pohjalle on syntynyt meidän kansakoululaitoksemme. Yli puolen\nvuosisadan on valtiomme, aina kunnioittavasti kulkien tuon jalon\nmiehen jälkiä, tätä laitosta lakkaamatta uudistellut ja parannellut.\nUseita miljoonia olemme me viidenkymmenen vuoden kuluessa uhranneet\nsen hyväksi; vuosikymmeniä olemme me kerskanneet sillä, että\nvaltiomme menoarviossa muodostavat koululaitokselle tulevat menot\nsuurimman erän; tätä nykyä ottavat nämä menot lähes puolet sanotusta\njokavuotisesta menoarviosta, vaikkemme, kuten luulen, silti muitakaan\nvaltion tehtäviä kohtuuttomasti laiminlyö! Sitä taakkaa, jonka kunnat\novat koulujen hyväksi hartioilleen sälyttäneet, ei ole luonnollisesti\ntähän luettu! Ja joka päivä tehdään uusia kansankasvatusta koskevia\nvaatimuksia ja kaikkia niitä punnitaan sekä mikäli mahdollista\notetaan ne huomioon, jolleivät ne ole suorastaan takaperoisia. Ja nyt\nhyökätään meidän kimppuumme tällä tavoin.\"\n\n\"Herrat valamiehet! Näiden molempien syytettyjen kunnon vanhemmat\novat hekin lapsuudessaan olleet uuden ajan oppilaita, kuten\nluultavasti useimmat vanhemmasta väestämme; mutta jollei niin\nolisikaan, niin emme toki saa heitä oletetun tietämättömyytensä takia\ntehdä lastensa synneistä vastuunalaisiksi, yhtä vähän kuin silloisia\nlaitoksiakaan! Sillä minä uskon, että oppimattoman maamiehen koti voi\nvielä tänäkin päivänä, kuten kaikkina aikoina, olla rehellisyyden\nja velvollisuudentunnon kouluna! Puolustajan lausuntoihin nähden,\nhyvät herrat, lausun vakaumukseni, että te päätöstä harkitessanne\npanette niihin sen vähemmän huomiota, kun ne oikeastaan eivät asiaan\nkuuluneetkaan. Luulen, että sen tiedättekin, mutta katsoin sentään\ntäytyväni puhua siitä tältä paikalta, koska se vastasi mieleeni,\nkuten viime aikoina on useinkin tapahtunut, sellaiselta kuin\nkiertelisi maatamme vanhan hysteerisen naiseläjän aave, kuten paha\nJobin kirjassa!\"\n\nPuheenjohtaja oli vanha-liberaali ja sama herra joka kaksosten\nensi kertaa Suuressa Neuvostossa esiintyessä johti puhetta. Sen\ntakia tukahutettiin kiivaasti ne muutamat hyvähuudot? joita vastoin\nsopivaisuutta kuului sankasta kuulijajoukosta.\n\nValamiehet vetäytyivät erikseen. Vaikka olivatkin melkein\npoikkeuksetta yksimieliset langettavasta lausunnosta, tarvitsivat he\nsentään jonkun aikaa asian säännön mukaiseen käsittelyyn, ja yleisö,\njolle tästä ilmoitettiin, poistui suurimmaksi osaksi.\n\nVarpusessa oli tänä päivänä tavallistakin hiljaisempaa. Jaakko\nWeidelich etsi unhoitusta väsymättömässä työssä, puuhaillen milloin\ntallissa, milloin kasvitarhansa takimmaisissa sopukoissa, milloin\ntaas varastohuoneissa. Lakkaamatta valvoi hän vaimoaan, joka oli\ntointunut sen verran, että kykeni ajoittaisin jättämään vuoteen\nja istumaan nojatuolissa. Vaivalla oli miehensä salannut häneltä\nkaikki tiedot tuon surullisen jutun kulusta; hän ei tiennyt paenneen\nJulianin takaisin tuonnista eikä tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä\nja näytti siltä kuin tapausten onnellinen unhoittaminen vähitellen\nauttaisi hänen voimakkaan luonteensa ennalleen.\n\nJälkeen puolisten kävi yhä hiljaisemmaksi. Melkein koko naapuriston\noli uteliaisuus houkutellut kaupunkiin ja vieläpä Weidelichin\nrengitkin olivat työnsä äärestä karanneet nähdäkseen noiden\nmestariveljesten ahdinkoa. Levisi jo aikainen syksyn hämärä ja yhä\nvielä oli hiljaista, kunnes lehmät navetassa alkoivat juomista ammua.\nWeidelich meni ajamaan niitä kaivolle; se ei ollut enää se entinen\npyssynpiipulla varustettu. Se ei ollut riittänyt enää laajentuneelle\ntaloudelle, jonka vuoksi oli rakennettu rautainen kaivo kaksine\nmetalliputkineen. Kirjava elukkalauma tungeksi tilavan altaan\nympärillä ja joi mielihyvin kirkasta vuorivettä. Jaakko antoi heidän\nnauttia ja katsoi veden virtaamista tuollaisella raskasluontoisella\nhajamielisyydellä, joka tuokion pidättää katkerimpien hetkien kulkua.\nTuon komean kaivon piti olla uuden talon edelläkävijä, mutta nyt se\njäi sikseen.\n\nKun lehmät olivat kyllikseen juoneet, vei hän ne takaisin navettaan.\nNuorin alkoi kirmailla ja karkasi muutamaan niittyyn. Jaakko etsi\nkarjapiikaa, mutta se oli piilossa ladonoven takana, jossa hän hiljaa\nrupatteli muutaman naapurivaimon kanssa.\n\nSillä välin oli sairaalle talossa käynyt aika pitkäksi, kun ei enää\nketään näkynyt eikä kuulunut. Hän raahausi asunhuoneesta, jossa hänen\ntuolinsa oli, makuuhuoneen puolittain avonaisen akkunan ääreen,\nnähdäkseen miehensä. Tämän akkunan alla nojaili juuri yksi rengeistä,\njoka vihdoinkin oli tullut takaisin ja hiipinyt rakennuksen taakse,\nhuomaamatta työn ääreen laittautuakseen. Hänen vieressään seisoi jo\ninnokkaasti jutellen palvelustyttö, joka naapurista oli sinne juosta\nhynttässyt.\n\nHe luulivat emännän olevan etummaisessa huoneessa ja puhuivat,\nvaikkeikaan kovin äänekkäästi, niin kumminkin siksi kuuluvasti,\nettä sairas ymmärsi kaikki ja kuin yhdessä leimauksessa käsitti hän\ntapaukset, aivankuin hän pitkin aikaa olisi ne yksityiskohdittain\ntietoonsa saanut. Vapisevin käsin ikkunanpielistä kiinni pitäen\nkuunteli hän parempikuuloisella korvallaan.\n\n\"Siellä oli hitonmoinen tungos\", sanoi renki, \"aivan pää pään\nvieressä ja kuitenkin kuoleman hiljaisuus, kun tuomio julistettiin!\"\n\n\"No minkälainen oli tuomio?\" kysyi tyttö kärsimätönnä.\n\n\"Kummallekin kaksitoista vuotta kuritushuonetta, Lindenbergiläiselle\nja Unterlaubilaiselle. Sitten siellä oli vielä joku pienempi kälmi,\njonkunlainen toisten markkina-apulainen, joka sai neljä vuotta!\nSäälittää minua sentään vanhukset, en voi sille mitään!\"\n\n\"Herrankiesus!\" sanoi tyttö. \"Kaksitoista vuotta! No miltä he\nnäyttivät? Mitä tuumasivat?\"\n\n\"Min' en voinut heitä nähdä, mutta eräs edessäni seisova sanoi, että\nhe näyttivät viheliäisiltä, hän luuli heidän pyörtyneenkin. Mutta\nsitä minä en uskonut. Ihmiset nauroivat ja kiroilivat sekaisin.\"\n\nJaakko Weidelich tuli nurkan takaa esiin ja lähetti, rengiltä mitään\ntiedustelematta, heidät molemmat töihinsä. Itse hän puuhaili vielä\nvähäsen ladossa ja meni vihdoin, kun tuli täysi pimeä, sisälle tulta\ntekemään ja vaimoaan katsomaan. Nyt vasta tunsi hän likistystä\nväsyneessä sydämessään, tietäessään mitä tänään oli täytynyt tapahtua\nja ettei se hänen vaimo raukaltaan voinut enää kauan salassa pysyä.\n\nNojatuolista ei hän häntä tavannut, siitä olivat tyynyt pudonneet\nlattialle. Säikähtyneenä meni hän toiseen huoneeseen, jossa sairas\nmakasi ikkunan luona lattialla ja heikosti korisi.\n\n\"Voi hyvä Jumala! Mikä sinulla on, lapsi parka?\" huudahti hän ja\nisoon itkuun purskahtaen kantoi hänet vuoteelle. Hän valaisi lampulla\nhänen kasvojaan. Kuolevan katse kääntyi viimeisen kerran hitaasti\nhäntä kohti ja sammui sitten.\n\nLääkäri, jota Jaakko heti lähetti rengin hakemaan ja joka oli\nkymmenen minutin kuluttua paikalla, vahvisti poismenon.\n\nSamoina hetkinä olivat vainajan pojat taasen kokonaan toistensa\nnäköiset, kuten aikoinaan ennenkin, ja saattoivat kuritusvankilan\nvirkamiehet pulaan, kun heitä kerittyinä, raakattuina ja\nvanginvaatteisiin puettuina oli vaikea toisistaan eroittaa, ja niin\nhe siinä asussaan olivat puhuvina esimerkkeinä siitä, että oikeuden\nrautainen kellolaitos oli vielä vireessä ja teki tehtävänsä.\n\nKolmen päivän kuluttua toimitti Jaakko Weidelich vainajan hautaan.\nHän oli viettänyt yönsä kuten aina ennenkin vuoteessaan, joka oli\nvainajan vuoteen vieressä; pitkät unettomat hetket kuluivat hänestä\nsiedettävämmin sen kautta, että hän uskotteli vainajan kuulevan ne\nvalittavat yksittäiset sanat, joita hän tälle voihkien puhui.\n\nViimeisenä aamuna ryhtyi hän vapisevalla kädellään siivoamaan\nparransänkeään, seisoen sen pienen peilin edessä, joka niin monet\nvuodet oli häntä siinä toimessa palvellut. Sisään painuneet posket,\nmuotoaan muuttanut leuka ja varsinkin vaatimattoman poskiparran\nvarominen tuotti hänelle suurta vaivaa, jota kurja elämä ei hänestä\nenää tuntunut ansaitsevan.\n\nSilmänräpäyksen viivähti hänen mielessään ajatus, eikö hän\ntekisi paremmin antamalla veitsen kulkea syvemmin ja viiltää\nkurkun poikki, niin olisi hänkin täältä päässyt. Mutta hänen\njuurtunut velvollisuudentuntonsa ei sallinut tuon ajatuksen toista\nsilmänräpäystä mielessä viivähtää ja levollisemmin raakasi hän\nedelleen.\n\nHarvoista sukulaisista saapui vain pienempi osa maahanpanijaisiin;\nmuut pyysivät anteeksi etteivät voineet tulla. Martti Salander, jolle\nleski oli asiasta ilmoittanut, silti nimenomaan häntä kutsumatta,\noli mustiin puettuna niiden Jaakon tuttavapiiriin kuuluvien\nyksinkertaisten miesten joukossa, jotka eivät häneltä tätä palvelusta\nkieltäneet. Tämä seikka teki selvästikin hyvää tuolle miespoloiselle\nsiinä suruhuoneen tuskallisessa hiljaisuudessa. Talon eteen sitä\nvastoin kokoontui ympäristöstä melkoinen joukko vakavaa väkeä, jotka\nseurasivat mustiin verhottua ruumisarkkua, kun sitä hautausmaalle\nkannettiin.\n\nSe oli tuulinen päivä syksymyöhällä. Milloin paistoi aurinko\nniityille ja puutarhoihin, milloin lennätti tuuli pitkin taivasta\nkiitäviä pilviä, joiden varjot hiipivät tien yli, jota myöten\nsurusaatto hitaasti kulki, edellä kahdeksan miehen kantama\nruumiskirstu. Paarien ja kantajain päiden yli kiidätti tuuli puista\nriistämiään lakastuneita lehtiä, jotka kahisten ja kirmaten tanssivat\ntiellä saattueen edellä, aivankuin olisivat olleet eläviä olennoita\nja kiiruhtaneet edeltäpäin ilmoittamaan sielun kotiintuloa.\n\nKalmistoon paistoi päivä ja kimalteli häikäisevästi niissä sadoissa\nlasi-, koru- ja läkkiseppeleissä, joilla harhaan joutunut makuaisti\noli vainajien muistomerkit peittänyt, tehden sen samanlaisesta\nturhamaisuudesta, jolla se viikottaisin täyttää sanomalehdet ensin\nkuolinilmoituksilla, sitten osanoton kiitoksilla. Tämä kaikki olisi\naikoinaan Amalia Weidelich poloisen mielestä ollut niinkuin sen\nollakin piti; nyt oli hän sellaisesta hupsuudesta vapautunut ja kulki\nviimeisen matkansa paremmalla ja ylevämmällä tavalla.\n\nSillä aikaa kuin paarit kulkivat edelleen avonaisen haudan luo,\nastui surusaattue niin sanottuun rukoushuoneeseen, jossa pappi oli\nvalmiina, pitääkseen tavanmukaisen puheen ja rukouksen. Hän oli\nkäynyt ukko Weidelichin luona ja huomannut, ettei tämä kestäisi maan\ntavan mukaan olosuhteisiin sovitettua, tuomarillista ruumissaarnaa ja\nluopui sen vuoksi siitä aikomuksestaan.\n\nKun toimitus oli suoritettu, piti hän lakkia kasvojensa edessä ja\nseisoi paikallaan, osoitukseksi että kaikki oli lopussa.\n\nYksi toisensa jälkeen lähti ulos. Weidelich jäi väsyneenä penkkiinsä\nistumaan, kunnes rukoushuone oli tyhjä ja pappikin huomaamatta\nkadonnut. Silloin horjui hänkin ulos ja ovelle päästyään katsoi\nhautaa kohti. Saattajista ei ollut enää ketään näkyvissä.\n\nSilloin astui Martti Salander hänen luokseen, otti häntä käsipuolesta\nja vei haudalle, jossa haudankaivajat laskivat juuri hautaan\nyksinkertaista, valkoisesta kuusipuusta tehtyä kirstua, jommoisia\naina viime aikoihin saakka käytettiin rikkaille ja köyhille, sekä\nalkoivat lapioida multaa alas.\n\nJaakko Weidelich alkoi avuttomasti itkeä ja sai tuskin lausutuksi\nsanat: \"Lapsi parka!\" mitkä häneltä pääsivät nyt toisen kerran\nsen jälkeen kuin hän löysi vaimonsa kuolleena. Ne olivat hänen\nnuoruudessaan käyttämiä sanoja, jotka nyt elämän lopulla jälleen\nmuistoon havahtuivat, koska hän ei mitään hienompaakaan ilmaisutapaa\nkyennyt käyttämään.\n\nKun multa oli jälleen kasattu kirstun päälle ja haudankaivajat\nlapionlappeella sitä silittelivät ja taputtivat, esiintyäkseen\ntaiteilijoina työssään, vei Salander tuon yksinäiseksi jääneen\nmiehen pois ja saattoi häntä aina tämän asuntoon saakka, koska hän\ntiesi tämän nyt jäävän sinne ypö yksinään, jollei ottanut lukuun\nepäluottoisaksi käynyttä palvelusväkeä.\n\nSalander istui hänen kanssaan hyvän tovin äänetönnä pöydän ääressä.\nWeidelich lepuutti itseään, vaipuen mietteisiinsä, kunnes hän kohotti\npäätään ja sanoi: \"Nyt voi vaimoni huomenaamuna jäädä makaamaan,\nmutta minun täytyy ajoissa nousta jaloilleni ja haalia rahoja\ntakuihin, jotka nyt ovat maksettavat. Illalla minä en enää istu\nomalla konnullani ja niin olen köyhä kuin yksi hiiristäni, lisäksi\nvielä korko- ja päivätyövelvollinen. Kovaa se on! Jäädä palkattomaksi\ntyöstään!\"\n\nSalander veti lompakkonsa esiin ja asetti pöydälle.\n\n\"Minä olen pitänyt huolta tästä asiasta!\" sanoi hän. \"Omaiseni ja\nminä, vaimoni ja tyttäreni nimittäin, päätimme, ettei teitä voi\nsellaiseen tilaan jättää, että meidän sopii ystävällisellä tavalla\npurkaa sukulaisuuden siteet, vaikkeivät ne olekaan tuottaneet\nkellekään siunausta. Niinpä menin minä eilen valtionkassaan ja\nmaksoin teidän takauksenne, niin sanoakseni omassa nimessänne.\nTässä ovat kuitit, ne tekevät molempien poikien puolesta\nseitsemänkymmentäkuusi tuhatta frangia. Eläkää ja toimikaa vain\nedelleen hyvällä terveydellä elkääkä olko siitä asiasta millännekään,\nei siitä kukaan tule teitä vaivaamaan. Minä puolestani voin sen hyvin\ntehdä eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka te joskus vielä\nolisitte sillä pojillenne hyödyksi. Kun he nyt kerta olivat vävyjäni,\nniin voin minäkin ottaa osaa takausmaksuun heidän puolestaan,\nvallankin kun se huojentaa heidän kunnon isänsä vanhuuden päiviä!\nOttakaa kuitit ja pitäkää asia omana tietonanne; otaksukoot ihmiset,\nettä minä olen lainannut teille rahat taloanne vastaan!\"\n\nJaakko Weidelich oli käynyt niin punaiseksi kuin hänelle vielä\nsuinkin oli mahdollista ja pitäessään noita kahta paperia kädessään\nuskoi hän tuskin silmiään. Epäselvästi ja häiriöissään tulkitsi hän\nkiitollisuuden tunteensa, johon sekaantui epäilystä siitä, voiko hän\nsellaista uhria vastaan ottaa. Mutta hän piti kuitit ja poistuessaan\nkuuli Salander vielä, kuinka Jaakonkin ääni kaikui jo varmemmin,\nhänen neuvoessaan töitä muutamalle työmiehelleen.\n\n\"Ohi on nyt sekin asia!\" ajatteli Martti, ja kauppias hänessä lisäsi\nsiihen, että eiköhän häntä mahdollisesti voitaisi pitää täydellä\nsyyllä narrina, hän kun oli oikeastaan tehnyt lahjoituksen niille\nnuorille vankilassa oleville rikollisille, jotka perivät isänsä;\nja kun he pääsevät jälleen vapaiksi, voi tämä olla jo kauan sitten\nkuollut.\n\n\"Mutta ei sittenkään!\" puhui hänessä jälleen vanha Martti. \"Niin se\non oikein ja samalla paras selviytymistäpä pojista, kun he nyt kerta\novat onnistuneet minun elämänpiiriini tunkeutua! Niin, ne häät,\nne kirotut häät! Heti aamulla täytyy tyttöjen avioerojuttu jättää\nasianajajan huostaan. Se asia on pian ratkaistu!\"\n\n\n\n\nXIX\n\n\nSillä aikaa kuin Martti Salander sai ajan sairauksista, jotka vaikein\noirein tunkeusivat lopuksi hänenkin perhe-elämänsä piiriin, kärsiä\nharmia, surua ja epäilyksiä, oli hän melkein kokonaan kadottanut\nnäkyvistään Louis Wohlwendin ja hänen perheensä. Tämä johtui tosin\nsiitäkin, että Wohlwend oli usein matkoilla ja että hän, vietyään\npoikansa erääseen kasvatuslaitokseen Genfinjärven luona, puuhaili\ntodellakin, kuten hän oli sanonut, jumalanvaltakunta-aatteidensa\nhyväksi. Hän kulki maallisten ja hengellisten mahtajain luona\nja otti osaa mitä erilaisimpiin kokouksiin, raivatakseen tietä\ntuolle pyhälle asialle ja esiintyäkseen sen puolesta, mutta paria\nikiliikkujan keksijää ja sen semmoista lukuunottamatta, tapasi hän\nvastakaikua hyvin vähän tai ei ollenkaan. Suurella vaivalla oli hän\nsuunnitellut perustuslain, jossa lakiasäätävän ja toimeenpanevan\nvallan sekä oikeuslaitoksen esimiehyys oli varattu hyvälle Jumalalle\nja jossa asiain välittömään johtoon tarvittavat varapresidentit\nvalitsi kirkollinen synoodi, jonka toiminta kävi yhteen maallisen\nSuuren Neuvoston kanssa. Tähän synoodiin piti kuulua sekä\nmaallikoita että hengellisiä. Kaikissa maallisissa ja hengellisissä\nvirastoissa, erittäinkin oikeusvirastoissa, piti tärkeitä päätöksiä\nja tuomioita tehtäessä jättää, jos äänet menivät tasan, lopullinen\nratkaisu jumalalliselle presidentille arvanlyönnin kautta, mikä\npiti erikoista rukousjärjestystä noudattaen suoritettaman ja niin\nedespäin. Tämä Jumalan ratkaisuvalta tuntui sitäkin ihmeellisemmältä,\nkun Wohlwend kysyttäessä selitti, että hänelle pitkälle menevässä\nsuvaitsevaisuudessaan on aivan yhdentekevää, mimmoinen jumalakäsite\nperusteeksi asetetaan, persoonallinen transcendenttinen vai yleinen\nimmanenttinenko, kolmiyhteinenkö vai ehdottomastiko yksipersoonainen;\nhän ajatteli vain aatteensa ihanteellista puolta.\n\nMutta tämä asian kummallisuus ei tuottanut hänelle niinkään paljon\nhaittaa kuin täydellinen puute tosi uskonnollisesta tunteesta tai sen\nymmärtämisestä, mitä hän sanalla uskonto ajatteli. Niinpä huomasikin\njokainen, että Wohlwend, niinpian kuin hän oli suustaan työntänyt\nsanansa ikuisista ihanteista, oli jo ehtinyt koulusäkkinsä pohjalle\nja että tämä säkki oli pienempi kuin vasta ripille päässeiden lasten.\nJa hänen muinoinen koulumetoodinsa kysellä ensin toisilta miten hänen\nolisi edullisesti vastattava, jätti hänet kokonaan pulaan nyt, kun\nhän oli vanha ja teki itsensä vain naurunalaiseksi.\n\nKuitenkaan hän ei jättänyt asiaa rauhaan, vaan oli kuin ei olisi\nmitään huomaavinaan ja jatkoi kevyin mielin edelleen, käyttäen\njokaista tilaisuutta hyväkseen, saadakseen profeetanmantteliaan\nlevitellä -- merkki siitä, kuten Salander oli oikein arvannutkin,\nettä Wohlwend tahtoi harrastaa jotakin erikoista, käyttääkseen sitä\ntaikapeitteenä, kuten kerran ennen vaakunatiedettä ja ravustusta.\n\nNyt, kun kesänaika oli ohi ja ensimäinen lumi satanut, oli hän\nenemmän kotosalla. Eräänä aamuna oli hän kahden rouva Alexandran\nkanssa ja johti keskustelun heidän yksityisasioihinsa. Kysymyksessä\noli heidän suhteensa Martti Salanderiin, mikä näytti joutuneen\nunohduksiin, mutta jonka Wohlwend aikoi jälleen henkiin herättää.\nMutta vielä hän ei ollut tehnyt käyntiyritystä vanhan ystävänsä\nkotiin, häntä kun ei oltu siihen kehoitettu eikä hän kutsumatta\nuskaltanut sinne ilmestyä, sillä talon emäntää pelkäsi hän kuin\nmiekkaa. Salanderilla oli taasen noina kuluneina kuukausina ollut\nvieläkin vähemmän halua ja rohkeutta, yrittääkseen Wohlwendin\nperhettä tuomaan kotiinsa.\n\nWohlwend istui muutaman pienen ja soman, mutta heikkorakenteisen\nnaisten kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli itselleen\nhankkinut, väliin kirjallisissa töissä puuhaillakseen. Pöydän\nkeskiosassa, peililasisen oven takana oli käsikirjoitus hänen\nperustuslakiluonnokseensa. Puolittain vaimoonsa kääntyneenä, joka\nistui sohvalla, vastasi hän johonkin, mitä tämä juuri oli sanonut.\n\"Etkö sinä sitten ikinä voi minua ymmärtää? Enhän minä tuota\nSalanderin vanhaa herraa ole Myrrhalla tarkoittanut! Hän katselee\nmielellään Myrrhaa ja kentiespä on rakastunutkin häneen, ja sillä\nminä todellakin tahdon häntä puoleemme vetää; mutta hänellä on\npoika, joka palaa kotiin ja perii hänen melkoisen kauppaliikkeensä.\nTämä se menee Myrrhan kanssa naimisiin, jollei minun suunnitelmiani\ntärvellä; ja silloin toivon minä ei ainoastaan pääseväni hyödyllisiin\nsuhteisiin, vaan myöskin maksavani tuon meitä halveksivan rouvan\nrangaistusta ansaitsevan ylpeyden.\"\n\nItsekseen mutisi hän vielä: \"Hänen miehensä, tuo tekorehellinen ja\novela Martti veli, on toistaiseksi noiden mainioiden vävypoikiensa\nkautta saanut palkan niistä häistään!\"\n\nRouva oli sillä välin alkanut uudelleen puhua ja hän huudahti: \"Mitä\nsanot?\"\n\n\"Minä sanon, ettei minun sisareni kanssa saa sillä tavoin menetellä.\nJa tuon pilan takia sen vanhan herran kanssa joutui hän juorujen\nesineeksi ja kun poika tulee, niin on hänellä ehkä jo joku tiedossaan\ntai ei hän muutoin Myrrhaa tahdo. Katso vain mitä katsot, niin se\nkumminkin on!\"\n\nWohlwend ravisti tahtomattaan pöytää, johon hän käsin nojasi.\n\nMutta Alexandra puhui vain kovemmin: \"Hän ei ole älykkäimpiä eikä\nhänellä ole enää maailmassa, kuten näyttää, ketään muuta kuin minä,\njoka huolehtisi siitä, ettei hän --\"\n\nTässä tuli hän yhtäkkiä keskeytetyksi. Louis Wohlwend oli\nvihastuneena noussut ylös ja pöytään nojatessaan tyrkännyt\npaikoiltaan sitä kannattavat, kierteisikisi sorvatut ja hoikat\njalat. Tuo hieno kapine makasi surkeassa tilassa lattialla kaikkine\nkapineineen ja pienestä porsliinipullosta pulputti mustetta lattialle.\n\nSamassa astui Myrrha huoneeseen ja alkoi hänkin säikähtyneenä\nvahinkoa surkutella. Wohlwend tointui pian ja Alexandrakin palasi\nnurkasta, johon hän oli paennut. Niin jäi keskustelu sillä kertaa\nsiihen.\n\nMutta sen sijaan tuo sama kysymys sukeltausi esiin toisaalla.\nSalanderin huolet olivat asettuneet, yleisen pahan riehunta oli\nasettunut, ikävät sanomalehtiuutiset lakkasivat vähitellen ja\nhänen erikoinen osansa, noiden kahden notariuksen juttu, oli\nuinahtanut kuritusvankilan sovittavaan hiljaisuuteen. Tyttäriä\nkoskeva lyhyt erojuttu oli ratkaistu ja heidän vanha-uusi elämänsä\nvanhempainkodissa järjestetty tyydyttävälle kannalle.\n\nHe asuivat yläkerrassa ja auttoivat äitiä taloustoimissa, mihin he\nyksinäisessä avioelämässään olivat tottuneet. Muutoin he elivät\nerilleen vetäytyneinä ja suhteellisesti tyytyväisinä, mikä ei estänyt\näitiä hiljaisuudessa, mikäli isä saattoi huomata, tekemästä laskuja\npoikansa varaan, jonka avulla ehkä yksi ja toinen kunnon mies\nsukeltautuisi perheen näköpiiriin; sillä nyt vasta tytöt oikeastaan\njoltakin näyttivät, ikäänkuin he olisivat saaneet itselleen sisältöä.\nArnoldin piti toistaiseksi asua siinä talossa, jossa Salanderin\nliikehuoneusto oli. Hän oli vihdoinkin ostanut sen, kun sen omistajat\nolivat kuolleet. Suuri puutarha oli päätetty uudelleen panna kuntoon,\nsamoin rakennus korjata kaikkien asuttavaksi.\n\nKun näin oli myrskyjen jälkeen syntynyt tyyni ja tulevaisuus\nnäytti jälleen kirkkaammalta ja onnekkaammalta, vapautui Martti\nSalanderinkin mieli painajaisistaan aina tuohon hänen nuorekkaan\nlemmenkaipuunsa synnyttämään painoon saakka. Ryhtyäkseen nuorentunein\nvoimin monipuoliseen työhönsä kansan ja valtion hyväksi, oli hänelle,\nkuten hän vääjäämättä uskoi, välttämätöntä sydämen nuorentuminen\nsen kauniin, puhtaan taipumuksen kautta, joka myrskyn aikana oli\nnäkymättömiin vetäytynyt, samoinkuin tuon taipumuksen ihmeellinen\nesinekin, mutta joka nyt jälleen levitti siipiään ja jonka silmät\nhämyisessä yössä hehkuivat. Tosin häntä tyttärien läsnäolo\npidätti vielä kaikista arveluttavista askelista, niin että hän\nainoastaan mielessään hautoi epämääräisiä suunnitelmia ja toiveita\njälleennäkemisestä.\n\nSilloin sattui muutamana talvisena iltapäivänä, kun hän aikoi tehdä\nkävelyretken kaupungin ulkopuolelle, että hän kohtasi neiti Myrrha\nGlaviczin, joka etukaupungissa näytti oikeasta suunnasta eksyneen\nja sen takia tietä etsivän. Samettiin, turkiksiin ja huntuun\nkääriytyneenä laski hän hienon jalkansa varovaisesti ja arasti lumeen\nkuin eksyksiin joutunut hentonen lintu lämpimämmistä ilmanaloista.\n\nVasta kuin hän oli aivan lähellä, tunsi Salander tuon vartalon, jota\nhän mielihyvin oli katseillaan seurannut, ja näki kuinka hän hänen\ntervehtiessään syvästi punastui ja katsoi häneen suurin silmin ja\nrukoilevasti, aivankuin olisi hän rukoillut häneltä sääliä. Saatuaan\ntietää, minne hänen oli mentävä, saattoi Salander häntä kappaleen\nmatkaa oikealle tielle ja koetti puhella hänen kanssaan, mutta\nsaamatta nytkään aikaan säännöllistä keskustelua. Sillä itsekin oli\nhän melkein yhtä hämillään kuin nainenkin, joka erään talon eteen\npysähtyen äkkiä sydämellisesti kiittäen ja uudelleen punastuen erosi\nhänestä sekä meni sisään.\n\nJatkaessaan kävelyään tunnittain, kunnes punertava hämy vähitellen\npeitti lumiset kentät, päätti hän ilmoittaa vaimolleen, että hän\nhaluaa tuoda Wohlwendin naiset perheeseensä sekä sen ohessa hänelle\navoimesti tunnustaa, kuinka hänelle on tarpeellista nähdä Myrrhan\nviatonta kauneutta ja kuinka hän sen avulla toivoo ajan sairauksista\nparantuvansa sekä jälleen voimistuvansa ja kuinka siinä kaikessa ei\nolisi mitään arveluttavaa eikä vaarallista. Lyhyesti, hän suunnitteli\npitkän puheen, esittääkseen hulluutensa viisautena. Eivätkä\ntytötkään näyttäneet hänestä enää olevan esteenä, vaan päinvastoin\nnuorekkaina välittäjinä tuossa nuorentamistoimessa, sillä hehän vasta\ntekisivätkin mahdolliseksi sen autuaallisen seurustelun. Yhtäkaikki\nlöi hänen sydämensä hieman levottomasti, kun hän kotiaan läheni;\nmutta levottomuus muuttui ihmettelyksi, kun hän näki kaikki akkunat\nylhäältä alas asti valaistuina.\n\nEteisen lattialla oli kirstuja ja muuta pakaasia; ylhäällä riippuva\nkaunis lyhty, joka siihen oli vasta hankittu, valaisi portaita,\njoissa Maria rouva avainkimppuineen tuli miestään vastaan. Hän otti\nheti Marttia kaulasta ja huudahti: \"Martti, missä sinä viivyttelet?\nTaas kerran on yksi tullut Brasiliasta! Arnold on kotona!\"\n\n\"Nyt jo? Minä luulin, että vasta keväällä!\" sanoi Salander\nhämmästyneenä.\n\n\"Hänhän käy päivä päivältä viisaammaksi ja onkin aikaisemmin astunut\nlaivaan! Tule sisään! Setti ja Netti ovat haltioissaan, sillä hän\non käyttäytynyt sydämellisesti heitä kohtaan eikä heidän tarvitse\nollenkaan hävetä herra veljensä edessä. Kuulehan vain, kuinka he\nnauravat!\"\n\nHe nauroivat todellakin, vaikka Arnold, isän astuessa huoneeseen,\nseisoi vallan vakavana. Hänellä oli isänsä nuorekas pää ja oli hän\nkasvanut tuumaa pitemmäksi, ollen samalla solakka kuin kuusi. Isän\nsydän ihastui tuosta näystä; mutta joku hienon herkkä korva olisi\nkeskellä tuota sydämen riemua voinut kuulla heikon kirahduksen,\nkuin kuristetun kaniinin päästämän, sillä siellä erosi ilman muuta\nelämästä Martin pedanttinen lemmenharrastelu. Sillä tuo kukoistava\npoika seisoi kuin elävä kritiikki hänen edessään ja vaikutti hänen\njaloon luonteeseensa, ilman että hän selvästi oli tietoinen tuosta\nsydämessään sattuneesta tapauksesta. Mutta he pudistivat toistensa\nkäsiä ja Martti sanoi: \"Minä luulin, että sinä tulisit vasta\nkeväällä?\"\n\n\"Niin minä aioinkin! Mutta maaliskuussahan minun täytyy kerta taas\nsuorittaa sotapalvelusta, sillä pitempää lomaa he eivät minulle\nantane. Jos tahdon pitää nykyisen arvoasteeni, sanovat he, niin\ntäytyy minun palvella, kun olen vielä nuori, sillä he eivät voi\nmitään vanhoja luutnantteja pattereissa käyttää Sitä ennen täytyy\nminun, toki saada parisen kuukautta viettää kotona!\"\n\n\"Olet oikeassa!\" vastasi Martti alakuloisesti. \"Minä aioin aikanani\nmyöskin vielä palvella ja olisi minusta ehkä tullut vähintäänkin\nkelpo poliisiupseeri; siitä minut esti se Wohlwendin juttu, kun minun\nyhtäkkiä täytyi matkustaa pois! Nyt minulla on toki poika tulessa,\njos jotain tapahtuu!\"\n\n\"Apropos Wohlwend\", sanoi Arnold, \"siitä asiasta minulla on uutisia!\nMinä en turhaan ottanut mukaani niitä asiakirjoja, jotka koskivat\nsinun juttuasi sen hajonneen Rion pankin kanssa. Vasta kolmisen\nkuukautta ennen poislähtöäni sain minä eräältä sinun hyvältä\ntuttavaltasi tietää, että muuan siihen seurueeseen kuulunut, vanha ja\nsuureen puutteeseen joutunut mies oli ilmestynyt paikkakunnalle ja\nmaannut sairaalassa. Hänet oli saatu ilmi ja useat henkilöt, jotka\naikoinaan olivat joutuneet vahinkoa kärsimään, olivat oikeudessa\nhäntä kuulusteluttaneet ja tuo häviöön joutunut pomo, jolla ei ollut\nenää mitään menetettävää, ilmaisi kaikki mitä tiesi. Luonnollisesti\njätin minä sisään asiakirjasi, varustettuna tarkoituksenmukaisella\notteella ja kertomuksella, sekä pyysin kuulustelua. Ja kas vain,\nhän tunnustikin sen kauniin johtokunnan selän takana pitäneensä\nSchadenmüller-Wohlwendin kanssa erikoista petkutustiliä, jonka\nhyväksi he tilaisuuden sattuessa olivat kumpikin puolellaan\ntoimineet. Niinpä oli hän ilmoittanut Wohlwendille sinun rahojen\njättämisestäsi sekä siitä saamastasi suuresta maksuosoituksesta sekä\nselittänyt hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Mutta lopputapausten\nyllättämänä eivät he olleet voineet tuota siistiä tiliään selvittää\nja niin sai Wohlwend yksin pitää saaliinsa, nimittäin sen mitä täällä\nMünsterburgissa ei maksettu ulos. Pöytäkirja hyvällä portugalin\nkielellä ja asianomaisesti todistettuna on minulla mukanani. Tuo\npuheenalainen mies kuoli sitten ja mitä muuta on tapahtunut, siitä\nminulla ei ole tietoja.\" Martti kuunteli hämmästyneenä ja sanoi\nlopuksi ainoastaan: \"Siis kuitenkin!\" Mutta sen sijaan että olisi\ntuota alkuaan luulemaansa ja nyt uudestaan varmistunutta seikkaa\nkauemmin mielessään kantamaan ruvennut, täytyi hänen hiljaisuudessa\nkiittää sitä suopeata kohtaloa, joka viime hetkessä varjeli häntä\njoutumasta häntä varten viritettyyn verkkoon, loukkaamasta uskollista\nvaimoaan ja esiintymästä pojalleen vanhuuden höperönä. Hän lupasi\nitsekseen parantua ja huokasi viimeisen kerran tämän asian takia sekä\nastui sitten omaistensa etupäässä ruokasaliin, jossa Maria rouva\ntyttäriensä kanssa oli kotiin palanneen kunniaksi valmistanut pöydän,\njolle Leena todellisella ylpeydellä kantoi mitä mehuisimman paistin,\njonka hän aikoja sitten oli sitä varten varannut.\n\n\"Olen iloinen saadessani nyt vihdoinkin olla kotona\", sanoi Arnold\nSalander, kun isä täytti hänen lasiaan, \"parasta sentään on\nkotimaassa!\"\n\n\"Et sinä juuri tule minään onnellisena hetkenä\", vastasi Martti isä;\n\"etkö ole kuullut, mitä kaikkea viheliäisyyttä meillä täällä on tänä\nvuonna tapahtunut?\"\n\n\"Minä olen sitä kyllä seurannut ja vieläpä omista lehdistämme\",\nvastasi Arnold, \"eikä se ollut mitään ylösrakentavaista! Mutta\nonhan maamme kerinnyt nähdä sellaistakin, mikä on ollut vieläkin\nvähemmän kaunista! Kunniakasten burgundilaissotien jälkeen oli kansa\nniin villiintynyttä, että täytyi hirttää jokainen, joka varasti\nsenkään verran kuin mitä nuora maksoi. Niinhän kerrotaan yksin\nkoulukirjoissammekin! Ja kuitenkin me olemme eläneet neljäsataa\nvuotta eteenpäin!\"\n\n\"Onhan sitä sellaistakin ollut\", sanoi isä, \"mutta se oli\nkuitenkin hyvin sanottu, mitä sinä sanoit! Tulkaa Maria ja lapset,\nkilistäkäämme Arnoldin kanssa ja olkaamme iloiset, että hän pitää\nsitä siedettävämpänä kuin mitä me olemme toivoneetkaan!\"\n\nIloisina pitkästä ajasta kilistivät he toistensa kanssa. Leena katsoi\novelta ja pyyhki etusormella silmiään. Maria rouva huusi hänet sisään\nja tarjosi hänelle oman lasinsa. Leena tyhjensi sen urheasti ja\njuoksi sitten häpeissään pois. Arnold ryhtyi uudelleen puhumaan.\n\n\"Minä luulen\", sanoi hän, \"että se kävisi paljon siedettävämmäksi,\njos meillä oltaisiin vähemmän itsetyytyväisiä eikä isänmaanrakkaus\nlakkaamatta vaihtelisi itseihailun kanssa! Minä olen, vaikka vielä\nnuori, nähnyt melkoisen paljon maailmaa ja oppinut pitämään arvossa\nsananlaskua: _'C'est partout comme chez nous!'_ Jos me joudumme\nhuonoille kulkuväylille, niin on meidän etsittävä ulospääsyä ja\nsillävälin lohdutettava itseämme kääntämällä nuo sanat päinvastoin:\nMeillä on asiat yhtä hyvin kuin muuallakin!\"\n\nSe oli sanottu kokonaan vanhan Martin mielen mukaan. Mutta sentäänkin\nse tuntui hänestä uudelta, sillä hän itsekin oli yleiseksi hyväksi\npontevasti puuhatessaan ja hääriessään pitänyt monia seikkoja\nverrattomampina ja yksinomaisempina kuin ne olivatkaan.\n\nVielä hyvän aika istui tuo jälleen yhtynyt perhe yhdessä ja\naivan yhtä onnellisena kuin sinäkin iltana, jolloin Martti oli\nsaapunut ruokkimaan nälkäisiä lapsia ja heidän äitiään. Kevein\nmielin ja todellakin nuortuneena meni Martti levolle. Jonkun ajan\nkuluttua, kun Maria huomasi, ettei hän nukkunut, vaan tyytyväisenä\njotakin mietiskeli, huudahti hän: \"Kuules Martti, eikös Arnold\nsentään ilahutakin sinua, sillä sinä olet ensikerran unhottanut\niltahuokauksesi, jolla sinä olet mieltäni yli puolen vuoden\nsynkistänyt!\"\n\n\"Sinä olet vain puoleksi jälillä!\" vastasi Martti hitaasti; sitten\npäätti hän kuitenkin tunnustaa vaimolleen hairahduksensa, ettei\nheidän välillään olisi mitään hämäryyttä.\n\nHän kertoi siis hänelle koko historiansa Myrrha Glaviczin kanssa,\nkuvitellun lempensä tuskat ynnä sen viattoman tarkoituksen ja\nkorkeammat siveelliset perusteet sekä puheen, jonka hän vaimoaan\nvarten oli suunnitellut, aina siihen hetkeen saakka, jolloin pojan\npelkkä näkeminen kerrassaan kukisti tuon ilmalinnan.\n\n\"No, mitäs sanot siihen?\" kysyi tuo anteeksiantoa tarvitseva mies,\nkun vaimonsa vaikeni. Vasta sen jälkeen kuin Martti oli hetkisen\nlevotonna vuoteellaan käännellyt, päästi Maria kirkkaan naurun ja\nvaikeni jälleen. Sitten nauroi hän uudelleen ja sanoi: \"Minä nauran\nvain ilosta, että viimeinen meitä uhannut vaara on niin suopeasti\nsyrjään vetäytynyt! Kiitä taivasta, mies, että poikasi tuli niin\noikeaan aikaan, aivan minuutin päälle! Asiahan ei olisi minua\nliikuttanut, vaan sinua ja häntä sekä tyttäriä! Kuinka me olisimme\nheidän edessään menetelleet! Mutta tiedätkö, Martti, että koska sinä\nyksinkertaisesti poikamme odottamattoman tulon johdosta paranit, niin\npitänee sinun saada hulluttelusi anteeksi sekä unohtumaan sen, mitä\naioit minulle tehdä! Se on hyvä merkki, oikein kultainen merkki,\njonka minä pidän mielessäni niinkauan kuin vielä elän! Ja nyt, nuku\nhyvin, mieheni, sinun historiassasi olikin jotain uinuttavaa!\"\n\nNiin meni Martti Salanderin myöhäinen lemmenkevät, jonka piti hänen\npoliittista työkykyään nuorentaa, suopeasti ja ilman enemmittä\nmyrskyittä ohi.\n\n\n\n\nXX\n\n\nJa sittenkin näytti hän nuorentuneen, kun hän seuraavana aamuna\npoikansa rinnalla asteli konttoriinsa. Keveästi kantoivat häntä\njalat ja lanteet keinuivat hiljaa, melkein huomaamatta, kuten aina\nhänen ollessaan virkeän elämänrohkeuden tai jonkun hyvän ajatuksen\nvalloissa.\n\nLiikehuoneustoon tultuaan puhelivat he ensin apulaisten kanssa,\njoita Arnold ystävällisesti tervehti, kaikenlaisista asioista, mitä\npäivä tullessaan toi tai mitä viime aikoina oli toimitettu. Sitten\nmenivät isä ja poika Martin erikoishuoneeseen, saadakseen laajemmin\nja perusteellisemmin keskustella liikkeen tilasta ja tulevaisuudesta\nkuin mitä kirjeissä oli saattanut tapahtua. Uutta tässä asiassa\nei paljon ilmennyt, jollei sitä ehkä ollut loppukysymys siitä,\neikö asiain niin tyydyttävällä kannalla ollen liikeyrityksiä ollut\nlaajennettava ja uskallettava ottaa jonkunlainen vauhtiaskel.\n\nSe oli Martti, joka teki tämän kysymyksen, katsoen poikaansa\ntarkkaavasti ja luottamuksella.\n\nArnold mietti tai paremminkin viivytti vastaustaan, jota hänen ei\ntarvinnut etsiä. Hän leikki siinä istuessaan uusien kultavaakojen\nmallilla, joita oli asetettu isän pöydälle.\n\n\"Se riippuu sinusta, isä hyvä!\" sanoi hän vihdoin, \"minä työskentelen\nmielelläni mukana sinun johdollasi.\"\n\n\"Ei, sinusta se riippuu!\" vastasi Martti, \"sinä olet poika ja\nperillinen, jolle tulevaisuus kuuluu!\"\n\n\"Kysymyksen ponsi on sanassa 'uskaltaa', jota sinä käytit: onko\nuskallettava laajennusta!\" jatkoi Arnold, \"me seisomme jyrkästi\nrajalla, jossa tämä on aivan oikein sanottu, se on, jossa enemmän\nsaadakseen on pantava peliin osa saavutetusta, kenties lopuksi\nkaikkikin. Omasta puolestani, on minun tunnustettava, olen minä\nsiellä meren takana useammin kuin kerran hiljaisina hetkinä\nharkinnut, kuinka pitkälle meidän oikeastaan toiminnassamme\non mentävä. Tahdommeko me tosiasiassa tulla pikku Nabobeiksi,\njotka joko muuttavat elämäntapojaan tai ovat pakoitetut paljon\nyli omien tarpeiden nousevat rikkautensa levottomina maahan kai\nvaarnaan, joutuakseen kummassakin tapauksessa omissa silmissään\nnaurunalaisiksi? Sitäpaitsihan sinä olet politikko ja kansanmies,\nminä taas tunnusmerkeiltäni historian harrastaja ja juristi; meille\nkummallekin sopii siis paremmin, että pysymme yksinkertaisen\nporvarillisissa oloissa ja tottumuksissa, kuten sinä tähän saakka\nniin mallikelpoisesti olet tehnytkin. Suo anteeksi, tämä on minun\nmielipiteeni! Minä tunnen myöskin jonkun verran ikävää kirjojeni\nääreen ja liikkeen kaikin puolin nopeasti kasvaessa täytyisi minun\nviettää pörssissä kurssiseteli kädessä enemmän aikaa kuin mihin\nminulla olisi halua!\"\n\n\"Sinä lausut vain ajatuksia, jotka minä itsekin olen jo omaksunut!\nMutta mikä minussa on tämän kysymyksen herättänyt, se on maamme\ntulevaisuus. Minä pelkään, ettei ole enää kaukana se aika, jolloin\nlainsäädäntö voimakkaammin kajoaa omaisuuteen; niin ollen voisi\nolla hyvä, ajattelin minä, jos meillä olisi tuntuvammin sellaisten\nhyökkäysten varalta, tarvitsematta suorastaan köyhtyä.\"\n\nArnold nauroi.\n\n\"Minä en ole sillä kannalla\", sanoi hän, \"minä en haluaisi ruveta\nrahaa tekemään sellaisten seikkain varalta, joita en voi hyväksyä.\nMinä päinvastoin taistelen sellaista mielivaltaa vastaan niin kauan\nkuin voin; jos se voittaa, niin hyvä, minä mukaudun tyynenä; mutta\nsilloin onkin minulle yhdentekevää, ottavatko he meiltä kaksi vai\nkymmenen miljoonaa.\"\n\n\"Oh, kukapa tässä puhuukaan heti-ottamisesta\", huudahti isä hieman\nkiihtyneenä, \"kaikki se käy laillisesti! Mutta usko vain, että\nsellaisia postulaatteja sataa vielä niin tiheästi, että saamme olla\niloiset, jos meillä on edes kunnolliset kengät jaloissamme!\"\n\n\"Niinpä antaa sataa, kai se vielä lakkaakin! Muistelehan, isä,\nvuosisatamme alkua, kun isänmaamme oli Helvetian tasavallan\nhävittyä ylösalaisin mullistettuna ja huokasi Ranskan ensimäisen\nkonsulin orjuudessa! Silloin kertoivat papit seurakunnissaan olevan\npaljon elämään väsyneitä ihmisiä, jotka ikävöivät kuolemaa! Nyt\nkahdeksankymmenen vuoden kuluttua olemme me, vähäpätöiset ihmiset\nmaaseudulta, vapaita kuin leivoset ilmassa, jolleikaan vapaita\nintohimoista: me istumme täällä eräässä hävinneen aristokratian\ntaloista ja neuvottelemme siitä, tahdommeko tulla vielä rikkaammiksi\nvai eikö! Minä en pelkää itseäni, oli minulla sitten rahoja tai ei!\"\n\nVanha Salander katseli nuoreen loistavin silmin ja tarttui hänen\nkäteensä.\n\n\"Niinpä luvatkaamme\", sanoi hän liikutettuna ja matalammalla äänellä\naivankuin joku salaliittolainen, \"luvatkaamme pyhästi tällä hetkellä,\nettemme koskaan tahdo hyljätä maata eikä kansaa, päättäköön se sitten\nmitä tahtoo.\"\n\n\"Sen minä kyllä voin luvata!\" vastasi poika, vastaten isän\nkädenlyöntiin, \"säilyttämällä kuitenkin aina ylemmän vallan!\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tässä tapauksessa esimerkiksi täydellistä suvun huonontumista!\"\n\n\"Siitähän tulisi _reservatio mentalis_ parasta lajia!\"\n\n\"No, siis ilman ehtoja! Tulisihan kuitenkin olemaan _chez nous comme\npartout_!\"\n\n\"Siis se pitää!\" lopetti Martti Salander ja päästi Arnoldin käden.\n\n\"Ja mitä liikkeeseen tulee\", lisäsi hän, \"niin annamme sen kysymyksen\ntoistaiseksi olla!\"\n\nTämän omituisen keskustelun jälkeen, jossa molemmat miehet\nosoittausivat niin perin erilaisiksi ja samalla kuitenkin\nperin samanlaisiksi, johtuivat he puhumaan Louis Wohlwendista,\nneuvotellen mihin heidän oli ryhdyttävä tuolla Arnoldin tuomalla\npöytäkirjalla. He tulivat siihen päätökseen, etteivät he jo asian\nvanhentumiseenkin nähden rupea siitä enää mitään hyötyä etsimään,\nmutta sitävastoin päättivät he hiljaisuudessa tiedustella, vaatisiko\nehkä velvollisuus jotakin kolmatta kohtaan heitä tekemään ilmiannon.\nToistaiseksi päättivät he valmistuttaa saksalaisen käännöksen,\nvoidakseen tarpeen sattuessa pelkästään sitä näyttämällä karkoittaa\nWohlwendin maasta minä hetkenä hyvänsä. Sillä välin oli seurustelu\nhänen kanssaan kerrassaan katkaistava. Arnoldilla ei ollut mitään\nvastaan, suostuessaan siihen ilman muuta, mutta isä sitävastoin oli\ntaipuvainen sitä siirtämään, hänellä kun oli sääli naisia, joita hän\npiti viattomina uhreina. Vieläpä tunsi hän salaista tarvetta säästää\nitse Wohlwendiakin; sillä vaikkei hän enää ollutkaan rangaistuksen\nulottuvissa, niin täytyisi noiden asiakirjain tunnetuksi tulemisen\ntyöntää hänet ehdottomasti julkisten rikollisten riviin. Ja hän pysyi\nkuitenkin aina Salanderin vanhimpana toverina ja entisenä hyvänä\nystävänä.\n\nTuskin olivat he selviytyneet näistä asioista, aikoen kumpikin\nkäydä johonkin toimeen, kun ovelle koputettiin ja sisään astui tuo\nkovanonnen Wohlwend, kulettaen käsipuolessaan Myrrhaa.\n\n\"Suo anteeksi, vanha ystäväni\", huudahti hän, \"että me näin muitta\nmutkitta sinut yllätämme! Minä olen siinä kälyni kanssa kävelemässä\nkaupungilla, niin kuulen yhtäkkiä, että herra poikasi on palannut\nkotiin. Ja kuinka me siinä tulemmekaan tämän talon luo, niin sanon\nminä, että pistäydytäänpä sisälle ja että sinä kyllä voit tulla\nmukaan ja tervehtiä herroja työn ääressä! Tervetuloa meidänkin\npuolestamme, herra Arnold, niinhän nimenne on?\"\n\nIsä ja poika olivat kuin salaman satuttamia. Kumpikaan ei tarttunut\ntarjottuun käteen eikä kumpikaan osannut sanoa sanaakaan, vielä\nvähemmin saattoivat he tuota miestä kauniin seuralaisensa\nläsnäollessa jyrkästi luotaan torjua. Vihdoin tointui Martti\nSalander, veti vanhan ystävänsä sivulle ja sanoi hänelle hiljaa: \"Te\nsuotte anteeksi, herra Wohlwend, ettemme voi teitä nyt puhutella!\nMeillä on, kuten helposti käsitätte, tulinen kiiru!\"\n\n\"Te?\" mumisi Wohlwend hätkähtäen ja astui heti etemmäs sivulle, \"mitä\nse merkitsee?\"\n\n\"Oo, eipä juuri paljon!\" vastasi Martti neuvotonna, mutta kuitenkin\nomituisesti kiihtyneenä siitä, että Wohlwend oli tuonut tuon\nvaarallisen henkilön pojan näkyville. \"Olosuhteet muuttuvat\ntoisinaan; tyydyttävä selitys voitanee kyllä löytää, mutta tänään,\nkuten sanottu, täytyy meidän pyytää anteeksi, sillä meillä on\ntodellakin paljon puuhaa!\"\n\nHän ei olisi voinut mitään ankarampia sanoja suustaan saada, sillä\nMyrrha, jota hän pikimmältään silmäsi, herätti hänessä uudelleen\nsydämellistä sääliä. Neuvottomuudessaan asteli hän Wohlwendin\nrinnalla edestakaisin seinän vierustalla, puhuen katkonaisia sanoja,\nja Wohlwend pysytteli kiinteästi hänen rinnallaan, vaieten, ilkeitä\nsilmäyksiä heitellen ja väliin nuorten puoleen vilkaisten sekä\nuskaltamatta keskeyttää, kun ei hän tiennyt, miksi asia silloin voisi\nkehittyä.\n\nSillä välin oli Myrrha yksin jätettynä seisonut huoneessa, neuvotonna\nympärilleen silmäillen ja alkaen lopuksi väristä, kun Arnold\nhämmästyneenä häntä katseli. Nyt pyysi Arnold häntä kohteliaasti\nistumaan, ottaen itsekin tuolin.\n\n\"Te olette Unkarista, neiti?\" kysyi hän ehdottomalla osanotolla ja\njotakin sanoakseen.\n\nUudelleen värähtäen katsahti tämä Arnoldiin ja sanoi heräävällä\nluottamuksella: \"Niin, todellakin Unkarista, kuningaskunnasta. Mutta\nlanko Wohlwend-Glavicz ei ole sanonut totta, ei nyt kadulla, jo eilen\nillalla on tiennyt, että herra on tullut! Mutta antakaa anteeksi, hän\non vain unhottanut!\"\n\n\"Ja kuinka kauan te olette täällä jo ollut?\"\n\n\"Luulen minä, kaksi vuotta, tai yhden, pyydän anteeksi, en tiedä sitä\nniin varmaan!\"\n\n\"Entä kuinka teitä miellyttää Sveitsissä?\" jatkoi Arnold jonkun\nverran hämillään ja katsoi häntä tarkemmin. Se vaikutti Myrrhassa\nhyvää. Kyyneleet silmissä kuiskasi hän: \"Minua ei miellytä missään!\nOlen minä ainoastaan kaunis, mutta ei aivan viisas, sanoi isä\nvainajani, ja herra Wohlwend-Glavicz sanoo, minä olen löylynlyömä,\nmutta naimisiinmeno parantaa! En ymmärrä, mutta en uskokaan,\nennenkuin näen!\"\n\nTämän kaiken sanoi hän ahdistuksestaan huolimatta tuttavallisin\nsanoin, niinkuin nuori toiselle nuorelle, ikäänkuin hän tässä olisi\nosunut oikean henkilön luo. Yhä hämmästyneempänä katsoi Arnold\ntutkivasti tuota ihastuttavaa olentoa ja huomasi vasta nyt, kuinka\nhänen silmistään kostean kyynelhunnun läpi pilkisti mielipuolisuuden\nliekki.\n\nTällöin vilkasi heitä Wohlwend, joka yhä vielä olonsa\nepämiellyttäväksi tuntien, juoksi vanhan Salanderin rinnalla, sekä\nhuomasi nuorten näköjään pikaisen tutustumisen. Nähtävästi piti hän\nulos heitettyä onkea varmana, mutta arveli ehkä parhaaksi nykäistä\nsiiman siksi kertaa takaisin, antaakseen ongen suotuisampana hetkenä\nvaikuttaa. Äkkiä jätti hän isä Salanderin, astui parilla askeleella\nMyrrhan tuolin taakse ja laski kätensä tämän olkapäälle.\n\n\"Nyt meidän ei todellakaan sovi herroja kauemmin häiritä\", huudahti\nhän, \"tule käly, heitämme hyvästi!\"\n\nSamalla otti hän Myrrhaa, joka säikähtyneenä nousi, käsivarresta ja\nhuusi äänekkäästi hyvästit taakseen huoneeseen. Muhkeaa karvalakkiaan\nheilauttaen katosi hän tuon kauniin valekuvan kanssa yhtä nopeasti\nkuin oli tullutkin.\n\nIsä ja poika seisoivat ja katselivat toisiaan.\n\nArnold veti vihdoin syvästi henkeään kuin se, joka tointuu\näkillisestä säikähdyksestä.\n\n\"Mikä vahinko noin kaunista naista!\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka niin vahinko?\" kysyi isä, joka alkoi peljätä, että poika oli\njo rakastunut.\n\n\"No, kun se raukka on heikkomielinen, jollei suorastaan hullukin!\"\n\n\"Heikkomielinen?\"\n\n\"Mutta eikö sitä sitten tiedetä? Etkö sinä ole koskaan hänen kanssaan\npuhunut?\"\n\n\"Useamman kerran! Tosin siitä ei tahtonut syntyä säännöllistä\nkeskustelua!\"\n\n\"Joka tapauksessa on tyttö suurimmassa määrin yksinkertainen, mikä on\njuuri sama asia! Kuulehan vain, mitä se poloinen minulle haasteli!\"\n\nArnold kertoi hänen vähäisen juttelunsa, kuvaten hänen käytöstään ja\nkasvonilmeitään.\n\nIsä kävi tulipunaiseksi aina otsalla olevia hopeoituneita kiharoitaan\nmyöten, ollen neuvotonna, mitä hänen siihen pitäisi sanoa. Se oli\nliian katkera jälkikaiku, joka sai hänet kotiin mentäessä yhä\nuudelleen päätään pudistamaan. Arnold ei huomannut tätä sisällistä\nkiihtyneisyyttä. Hän oli jo tuon pikku tapauksen unhottanutkin,\nkunnes se pöydässä äkkiä juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi siitä\npuhua. Kerrottuaan tapauksen ihmetteli hän, kuinka hyvin luonnollinen\nsulous ja heikkomielisyys näyttivät viihtyvän yhdessä. Mutta se oli,\narveli hän, kaamea näytös, ja kuitenkin oli hän kiitollinen sen\nnäkemisestä.\n\nMaria rouva oli heti, kun Arnold tuosta odottamattomasta käynnistä\nmainitsi, keveästi punastunut. Mutta kun hän silmäsi miestään ja\nhuomasi hänen mykissä piirteissään vaikeasti salatun taistelun\nhäpeää vastaan, jota tämä hänen edessään tunsi, haihtui Maria rouvan\nkasvoilta puna kuin utuisen hieno huntu ja silmissä sekä huulten\nympärillä karehti hienoin huvinäytelmä, jota naisen kasvoilla koskaan\non näytelty.\n\nAinoastaan Martti Salander, joka epäluuloisesti silmäili puolisoaan,\nnäki ja ymmärsi sen; hän tunsi olonsa paremmaksi, nyökäytti\nvaimolleen kiitollisesti vaikka hiukan kömpelösti, samalla kuin\nhän pyysi häneltä vesilasia. Mutta näytelmä oli Marian kasvoilla\nmuuttunut jo vakavaksi tyytyväisyydeksi, kun hän kuuli millä kylmällä\ntyyneydellä Arnold puheensa lopetti.\n\nVasta nyt uskalsi isä huomauttaa pojalleen: \"Mutta sinä veit sentään\npääsi kutakuinkin lähelle häntä, kuten minä pikimmältään huomasin!\"\n\n\"En minä\", vastasi Arnold, \"vaan hän se oli, joka viattomuudessaan\nsiirtyi minua lähemmäs, mikä minua hiukan häiritsikin, hän kun\njoka tapauksessa oli vähän ennen syönyt makkaraa, kuten minä hänen\nhengityksestään huomasin. Jos siinä olisi ollut vähän sinappia\nmukana, niin olisin minä lisäksi saanut senkin nauttia!\"\n\n\"Sinun kanssasi ei olekaan hyvä kirsikoita syödä!\" huudahti toinen\nsisarista, jotka tähän saakka olivat noloina kuunnelleet, heitä kun\njuttu ei miellyttänyt, ja isä sanoi: \"Niin, hän on kriitillinen\nveitikka!\" Äiti ei sanonut mitään, mutta hyvillä mielin katsoi hän\npoikaansa. Todellinen salaisuus oli lapsille tuntematon ja pysyi\nsellaisena.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nTuon jälleen täysilukuisen perheen uusi elämä kulki nyt selkeänä ja\ntyynenä edelleen, kunnes Martin toimeliaisuutta isoova henki sai\nvirran hiukan väreilemään.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin hän kyllästyi näkemään Arnoldin\nliiketoimien ulkopuolella elävän vain kirjojensa ja muutamain\nnuoruuden tovereinsa parissa. Hän koetti pakoittaa häntä kääntämään\nvähitellen huomiotaan yleisiin asioihin, mihin hänellä piti olla hyvä\ntilaisuus, jos hän isän kanssa kävisi poliittisissa yhdistyksissä,\nvaalikokouksissa ja väliin myöskin jossakin niistä lukuisista\nesitelmätilaisuuksista, joissa selvitettiin jotain lakia tai\njotain muuta kansan päätöstä sekä päivän tunnuksina olevia yleisiä\nkysymyksiä. Niin oppisi hän pian käyttämään hankkimiaan tietoja,\npanemaan käytäntöön arvostelukykyään ja vaikuttamaan mukana. Ja se\noli välttämätöntäkin, sillä ilman innostuneita nuoria miehiä puuttui\nviisaimmiltakin vanhuksilta puolet elämää.\n\nMutta Arnold torjui isän vaatimukset siivosti, joskin samalla\nvarmasti. Hän oli päättänyt, niin selitti hän, rajoittua kaikkien\nkansalaisvelvollisuuksiensa täyttämiseen, joihin ohimennen sanoen\nkuului sekin, ettei koskaan ota osaa vaaliin, jollei tunne ehdokkaita\neikä ehdottajia. Tuohon niin sanottuun mukana vaikuttamiseen\ntahtoi hän kyllä ryhtyä, jos sitä kerran tarvittaisiin, mutta\nsiihen saakka tehdä huomioita tositapahtumista sekä tarkastella\nniiden hedelmiä; niistä tuntisi hän ne henkilötkin, jotka niitä\novat tuottaneet, paremmin kuin heidän puheistaan, ja puolueet\ntaasen näistä henkilöistä, samoinkuin heidän kirjoittamistaan\nsanomalehtiartikkeleistakin. Mielipiteisiinsä ei hän tahtonut antaa\nvaikuttaa eikä sen vuoksi aikonut mennä sinne, missä sellaista\nyritetään; ainoastaan siten tunsi hän itsensä vapaaksi sekä\nkykeneväksi kerran sanomaan jokaiselle sen, mitä hän totena piti.\nMonet nuoret miehet ajattelivat nykyään siten.\n\nIsä ei pysynyt kauemmin vaatimuksissaan; mutta hän tunsi itsensä\nloukatuksi, kun nyt supistuikin tähän koko se vaikutus, joka\nhänellä piti olla ainoaan poikaansa, hänellä, joka niin omaa etuaan\nkatsomatta ja vaivojaan säästämättä palveli maataan. Hän tuli\nsenvuoksi uudelleen siihen ajatukseen, että pojasta oli kouluissa\ntullut doktrinääri, jossa kenties piili vain taantumusta. Tuskallinen\nepäluulo rupesi hänen mieltään painamaan.\n\nTämä tosin kääntyi jälleen paremmaksi, kun Arnold eräänä päivänä\npyysi saada kutsua vieraisille muutamia ystäviään, mihin hän sanoi\nolevansa velvollinen. Kysymyksessä oli kahdeksan nuorta miestä,\njoista osa oli varattomia, jolleikaan köyhiä, mutta toinen osa\nrikkaiden perheiden poikia. Arnold toivoi samalla, että isäkin\nolisi mukana ja tämä suostuikin, ajatellen heti, että hän siten\nsaisi tilaisuuden perusteellisemmin tutustua poikansa seurapiiriin\nja mielipiteisiin. Äiti soi pojalleen mielellään tämän ilon, mutta\nselitti, että oli hankittava kokki ynnä passari, sillä vanha Leena\nei kyennyt asiaa valvomaan eikä hän itse tiennyt, mikä nykyään oli\ntavallista eikä myöskään voinut enää kyökissä seisoa. Tyttäriä ei\nmyöskään sopinut siihen toimeen valjastaa.\n\nArnold vastusti näitä toimenpiteitä. Hän ei tahtonut tuoda taloon\nloistoa ja ylellisyyttä, mikä hänellä ei ollut mieleenkään\njuolahtanut. Hänen ystävänsä olivat järkeviä ja iloisia veitikoita\nja jos vanha Leena valmistaisi pari vankkaa ruokalajia, mihin hän\nkyllä vanhastaankin pystyi, ja vaikka hän tarjoaisikin ruokia hiukan\nhullunkurisesti, niin kävisi kaikki mainiosti. Jonkun naisapulaisen\nvoisi äiti kyllä ottaa kyökkiin.\n\nTästä syntyi pieni kina, kunnes Arnold pääsi voitolle, mutta vain\nnäennäisesti. Kun hän määrättynä iltana tuli tuntia aikaisemmin\nkotiin, seisoi hellan ääressä lumivalkoinen kokki ja ruokasalissa\nhännystakkiin puettu passari, joka puuhaili lasien ja lautasten\nkanssa ja oli epäilemättä pannut kokoon ne ruokaliinat, jotka\nkoristelivat valmiiksi katetulla pöydällä olevia lautasia kaniinien,\nkukkojen ja jos minkä muotoisina. Maria rouva sanoi, ettei se muutoin\nolisi voinut käydä; hän ei voinut onnistumattomilla laitoksilla\nsaattaa perhettä nousukastavaran maineeseen.\n\nVieraat saapuivat täsmällisesti, melkein kaikki yhdellä kertaa, niin\nettä isä Salander saattoi ilmestyä viimeisenä, tarvitsematta liian\nkauan odottaa Heti sai hän edullisen vaikutuksen seurueen hyvästä\nulkonäöstä ja avoimesta käytöksestä. Pöydässä hän lisäksi itsekseen\nihmetteli heidän vapaata sävyään ja kaiken huonon keskustelumaneerin\npuutetta arkipäiväisine sukkeluuksineen ja kaksimielisyyksineen.\nParemmin kuullakseen puhui hän itse vähän ja varoi vallankin\nalkamasta politiikan alalta, saadakseen siten Arnoldin ystävät ja\nhänet itsensä sitä vapaammin siihen johtumaan. Hän piti myöskin\nriittävästi huolta kieltä irroittavien juomien uudistamisesta. Nuoret\nherrat tulivat vain iloisemmiksi, pysyen silti kohtuuden rajoissa.\nKeskustelu vilkastui ja kun osanottajat olivat kutakuinkin yhtä\nsivistyneitä, hyvin tiedoilla varustettuja ja lisäksi henkeviä, niin\nsukeltausivat poliittiset kysymykset yhtä hyvin kuin muutkin esille;\nmutta ei silti kuulunut yhtään sanaa, joka olisi viitannut vapauden\nvastustamiseen tai kansan halveksimiseen, tuskinpa edes yhtään\nteeskentelemättömän karkeaa lausetta tästä tai tuosta halpamaisesta\nsykofantista, joita juuri kummitteli sanomalehdissä ja neuvostoissa;\nsilloin saattoi korkeintaan kuulla: \"Mitä hänestä? Sille miehelle on\nuransa merkitty, hänen on sitä kuljettava eikä hän jää palkkaansa\nvaille!\"\n\nMartin vielä ihmetellessä sitä kokemuksenomaista tapaa, johon\ntämä nuoriso näytti jo perehtyneen, oli keskustelu siitä aiheesta\nsiirtynyt jo pois. Ne eivät kykene, ajatteli hän, pysymään yhdessä\naatteessa; heillä ei näytä sittenkään olevan mitään poliittista\nsuonta! Mutta ennenkuin hän tuota epäilystään ehti harkita, oli\nkeskustelu siirtynyt kauas vapaille aloille; kukaan ei pyytänyt\nesiintyä opettajana tai profeettana ja fraaseja kuului vieläkin\nvähemmän; kaikesta näkyi hyvin, että he olivat kypsyneitä\nnuorukaisia, jotka tahtoivat pitää itselleen maailman avoimena,\nantamatta sitä tupakkamassiin pistää. Martille oli hiukan vaikeata\nseurata uusia tai uusimpia vaatimuksia yleisen sivistyskannan\npolulla, sillä hän oli monissa asioissa jäänyt kelpolailla jälelle\nja täytyi hänen useammin kuin kerran pyytää selitystä, joka hänelle\nannettiinkin ilman viisastelua tai rehentelyä, noin vain itsestään\nselvänä asiana, aivan kuten jollekin sanotaan mimmoinen ilma ulkona\non. Ja kaikesta henkäili tärveltymätön rehellisyys, mikä virkisti\nhänen sydäntään.\n\n\"Jumalan kiitos!\" ajatteli hän, \"me emme ole turhaan rahojamme\npanneet! Ne ovat sittenkin kasvatuksen hedelmiä!\"\n\nKodinko vai valtion, sitä ei hän huolinut mielessään tutkailla.\n\nPian yhtyi hänkin pöytätoverein iloiseen mielialaan; ritarillisesti\naikoi hän palkita ilmeisen tyytyväisyytensä päättämällä kymmenen\ntienoissa jättää Arnoldin pienen pöytäseurueen keskenään jatkamaan\nja itse vanhempana vetäytyä pois. Mutta hänen onnistui vasta puoli\nyhdentoista aikana irtaantua ja mennä naisten huoneeseen, jossa nämä\nvielä valveella ollen istuivat yhdessä.\n\n\"Tuletko viimeinkin, sinä kneippari?\" sanoi äiti, \"sinulla on\ntäytynyt olla tavattoman hauskaa siellä nuorten miesten seurassa!\nMimmoista siellä nyt sitten oli?\"\n\n\"Melkeinpä luulen, ettei minulla ole koko elämässäni ollut niin\nhauskaa kuin tänä iltana!\" vakuutti mies, \"ne ovat kerrassaan\noivallisia miehiä, selväpäisiä ja _nota bene_ säädyllisiä poikia,\njoiden kanssa Arnoldimme seurustelee, toveruksia, joista voi sanoa,\nettä he ovat hyvässä korjuussa, kun ovat toistensa seurassa!\"\n\n\"Sehän kuulostaa hyvin ilahuttavalta,\" vastasi Maria rouva iloisena,\n\"mieluista minun on sitä kuulla! Ja mimmoista osaa sitten Arnold\nheidän joukossaan näyttelee?\"\n\n\"Ei siellä kukaan näyttele mitään osaa! He eivät ole mitään virkoihin\nhangottelijoita, voisin minä vannoa, ja tietävät kuitenkin, mitä\nhe tahtovat, vaikkeivät he siitä paljon lörpöttelekään! Usko\nvain, että jos sellaista nuorisoa löytyy paljon, niin en minä ole\ntulevaisuudestamme huolissani!\"\n\nKaunopuheliaasti koetti hän tyytyväisinä kuunteleville naisille\nsuunnilleen kuvata illan kulkua sekä muutamia vieraista, jotka\nhäntä erikoisesti miellyttivät, kunnes hänet keskeytti voimakkaana\nkajahtava laulu, joka kuului salista. Ne lauloivat siellä vahvoin ja\ntuorein äänin muuatta elämäniloista laulua, reippaasti ja tahdilleen\nja heti sen jälkeen kuuluivat he lopettavan illanvieton ja ilman\nmitään tuntuvampaa melua lähtevän talosta.\n\n\"Ai kuinka sievästi se kävi!\" huudahtivat nuoret naiset, \"ja niin\npyöreä loppu, punktum vain!\"\n\n\"Siinähän te olette kaikki vielä ylhäällä\", sanoi Arnold, joka\nkynttilä kädessä astui sisään, \"se on hyvä, minä luulinkin jo,\nettä kirkunamme olisi herättänyt teidät unesta. Minä en mielelläni\nhalunnut heitä estää, vieläpä itsekin huusin mukana, koska se kerta\noli yhdentekevää.\"\n\n\"Te olisitte voineet vieläkin jatkaa\", sanoi äiti, \"ja kuitenkin tuo\npäättäväinen loppu jätti meihin oivallisen vaikutuksen! Teettekö te\naina niin?\"\n\n\"Kyllä, jos me kerran laulamme; minä en tiedä, mistä se tapa\non meidän keskuuteemme kotiutunut! Ilon täytyy ilmoille ja kun\nme emme mitään virtuooseja ole, niin emme toki halua mitään\npäivätyöläisiäkään olla! Mutta nyt hyvää yötä joka taholle ja suuret\nkiitokset kärsivällisyydestä! Minä aion vielä ennen maatapanoani\nhetkisen lukea!\"\n\nKun Arnold oli mennyt, kysyi äiti Martilta hyvin ihmeissään: \"Onko\npoika juonut vain vettä? Vielä hetkisen lukea! Ja on niin levollinen\nkuin tyyni ilma!\"\n\n\"Hiton vettä hän on juonut!\" sanoi isä Salander. \"Hän särpi viiniä\nniin paljon kuin kutka hyvänsä muutkin! Hänhän on juuri sinun\npoikasi, sinä velhotar!\"\n\nKaikki nauroivat isän lystikkäälle suuttumukselle ja kävivät levolle.\n\nTyynesti purjehti nyt Martti Salanderin laiva nykyisyyden ja\ntulevaisuuden vaiheilla, valmiina kohtaamaan niin myrskyjä kuin\ntyventäkin, mutta aina hyvillä toiveilla lastattuna. Paljon täytyi\nhänen vielä väärennettynä tavarana heittää mereen; mutta poika\nosasi kenenkään huomaamatta tasoittaa lastia niin hyvin, ettei\nmitään vaappumista ilmennyt ja että laiva pysyi vastustuskykyisenä\nniitä pahoja kallioita vastaan, joita milloin tällä, milloin tuolla\ntaivaanrannalla näkyviin sukelsi.\n\nMyöskin tuo Louis Wohlwendin musta rosvolaiva, joka pian miehen ijän\noli Martin kulkuväylällä risteillyt, pujahti vielä kerran esiin,\nmutta kykenemättä enää kiinni iskemään. Oli jo kutakuinkin varmaa,\nettä hän Martilta kavaltamallaan saaliilla oli tuolla tunnetulla\ntavalla itselleen vaimon keinotellut, siten pelastaen tuon kavalletun\nomaisuuden sekä vaimonsa perinnön. Hänelle ei siis rosvoaminen\nsuinkaan ollut enää välttämätöintä mutta hän piti nyt tuota\n\"vanhaa ystäväänsä\" kerta kaikkiaan yksityisomaisuutenaan, jonka\nkimppuun hänen synnynnänen, typeryytensä häntä yhä ajoi. Tuo typerä\nuskonnonperustamispuuha oli hänellä siinä toimessa naamarina, samalla\nkuin se tyydytti hänen paksua turhamaisuuttaan, jonka orjana hän koko\nelämänsä ijän oli ollut.\n\nSalanderilaiset eivät säälistä hänen poikiinsa ja todennäköisesti\nsyyttömään naisväkeensä voineet vieläkään näyttää sitä\ntodistuskappaletta, joka hänet olisi tuossa tuokiossa kukistanut. He\ntyytyivät vain siihen, että lyhyesti torjuivat hänet luotaan missä\nmuodossa hän heidän puoleensa sitten kääntyikin, ja sanomatta hänelle\nsyytä tähän menettelyynsä.\n\nNiin joutui hän lopuksi sietämättömään epätietoisuuteen ja kadotti\nperäti typerän itseluottamuksensa. Hän lähti tiehensä löytääkseen\nmuualta sen tyhjän, mikä hänelle oli suotu.\n\nEräänä iltana ilmestyi Möni Wighart, tuo uskollinen, ja kertoi\nnähneensä Wohlwendin asemalla, jonne hän oli ilmestynyt naisineen,\nkirstuineen ja koreineen sekä ilkeine silmäyksineen ja matkustanut\npikajunalla pois.\n\n\n\n"]