Kiinalainen intermezzo; Rahvaanihannoitsijan Damaskus
Joel Lehtonen (1881–1934)
Kokoelma sisältää satiireja ja esseistisiä kirjoituksia, joissa tarkastellaan yhteiskunnallisia ilmiöitä ja kulttuurisia vaikutteita. Teos koostuu kahdesta osasta: kiinalaisiin runoihin pohjautuvasta pilasta sekä sarjasta satiireja, jotka käsittelevät kansallista itsetuntoa ja yhteiskunnan muutoksia.
Joel Lehtosen 'Kiinalainen intermezzo'; 'Rahvaanihannoitsijan Damaskus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 115. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KIINALAINEN INTERMEZZO; RAHVAANIHANNOITSIJAN DAMASKUS
Kirj.
Joel Lehtonen
Otava, Helsinki, 1932-34.
SISÄLLYS:
KIINALAINEN INTERMEZZO. Pila
RAHVAANIHANNOITSIJAN DAMASKUS. Satiireja
Muttisen balladi poliisiputkassa Post festum Etelästä pohjolaan Kun töllinmies tuli ryssien patteritöihin Kartanoiden hävittäjät Agitaattori Saulus
KIINALAINEN INTERMEZZO
Pila
(1912-16)
Koulupoikana, siinä poskipartain alkaessa kasvaa, – ikävöityäni Schillerin ääressä, jonka lienen saanut lyseoni konventilta jonkinmoisena palkintona, – se oli iso, vihreäkantinen lontta, ei läheskään tuollainen säästävän herra Kaikkitietäväisen nidos, jossa kirjaimet ovat niinkuin mäkärä olisi ne sivuja pitkin juostessaan jättänyt, – niin, Schillerin ääressä ikävöityäni ja kummasteltuani sattui käsiini kiinalaisia runoja: oi, tuollainen juuri kuvattu, mäkärän-merkitsemä Reclamin vihkonen. Mieleeni painui siitä jossakin määrin eräs sotilaslaulu. Merkillinen laulu: äiti neuvoi sotaan lähtevää poikaansa jotensakin tähän tapaan: "Kun nuolia alkaa tuiskuta, mene – kiven taakse piiloon! Mene pakoon, poikani, jos voit: keisari se vain laahailee meikäläisiä sotiin, se ties mistä syystä..."
Niin, tästä melkein "vakaantui" mielessäni silloisten "idealistien" väite, että Kiinan muuri olisi muka rakennettu sitä varten, ettei kiinalaisille tulisi enää kiusausta laajentaa valtakuntaansa: he olivat päättäneet pysyä oman taivaallisen alueensa sisällä ikuiset ajat...
Nämä huomioni ymmärtää, jos ajattelee, että meillä lähestyivät Bobrikoffin ajat: naapurinamme oli suuri kansakunta, jonka pysyminen rajainsa sisällä olisi ollut kylläkin meille terveellistä...
Sitten, juuri ylioppilaaksi tultuani, näin eräällä uudella ystävälläni, jolla oli muuten vaaleanpunaiset samettiliivit, – sellainen oli silloin kuosi, tosin vain harvojen käyttämä; niin, hänellä näin kiinalaisen kirjan kiinalaisia runoja, toisin sanoen: saksalaisten tekemän kirjan, jossa oli saksannoksia. Kirjan, joka oli kevyt kuin kuiva taula, sillä se oli silkkipaperia, jonka kaksinkertaisten, kiinalaisilla kuvilla koristettujen lehtien epätasaiseen pintaan oli piirretty runot – europalaisella antikvalla. Sellaisen kirjan omistaminen oli hienoa – siihen aikaan, jolloin kansallinen, kalevalainen j.n.e., alkoi tuntua naurettavalta, tuohikulttuureineen, ja, mitä kuvaamataiteena tulee, varastetultakin: juuri näiltä itämaalaisilta plagioidulta. Lisäksi se "kansallinen" syrjään-vetäytyvältä, – aikana, jolloin yhteiskunnalliset uudistuskysymykset olivat hengentärkeitä kansamme koko säilymiselle. Niinkuin me emme olisi syrjään vetäytyneet, se meidän pikku piiri nimittäin, joka kaipasi maistaa joskus oikeinpa absinttia, – à la Baudelaire, – me terveet, punaisen-pulleat maatiaispojat. No, rehellisesti täytyy myöntää, että en ollut niitä, jotka toivoivat kalpeutta itselleen, mutta absintti: se oli yhtä hyvää juomaa kuin muukin, – ehkä hiukan parempaa, siis väkevämpää; ja tuon uuden ystäväni kiinalaiset jadeiittipikarit -made in Germany olivat minusta mieluisen somat sinisessä paperikotelossaan, mutta – turhan pienet, milloin tosiaan juotiin absinttia, joka oli yhtä sameanväristä kuin ne läpikuultavat kivipikaritkin.
En kuitenkaan muista enää sen pehmeän kirjan kiinalaisia runoja.
Mutta sitten, jonkin vuoden kuluttua, kun olin vaihtanut tuon ystävän uuteen, ja tällä kertaa ainoastaan tuttavaan, kantoi tämä uusi seuralaiseni "poksiinsa" kirjastoista ja kirjakaupoista sarjan ruotsalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia kiinalaisia runoja. Mies luki muuten kansantaloutta, mikäli hänen paljon mitään tarvitsi lukea: siihen aikaan pääsi aina melkein lukematta virkaan. Hän harrasti, kuten edelläolevasta huomaa, runoutta; olipa kirjoittanut runojakin, mutta jätti ne pöytälaatikkoonsa, julkaisematta niitä. "Välipä näillä", sanoi hän, "ne ovat privaattihuviani". – Hän oli muuten olento, joka ei käyttänyt vaaleanpunaisia silkkisametti-liivejä, vaan – villapaitaa, ja päässä usein silinteriä, mutta silloin kaula monesti ilman kaulusta, koska villapaidassa itsessään oli korkea kaulus. Hän piti parhaiten punssista, koska se oli halpaa. Hänellä oli aina hirmuisen ikävä, paitsi punssin ääressä, ja miks'ei jonkin jalommankin, jos kukkaro salli. Hän kitisi ja huokaili, hän ähkyi ja puhkui, hän luki ääneen ja kaihoten kiinalaista kalmistorunoa, jossa apinat ikävissään valittivat, ja kuuluisaa Suru-runoa, – eikö vain liene itsensä Li-tai-pen jumalhengen työtä, – joka päättyi säkeeseen: Pe-lai-ho, mikä merkitsi kai: "Suru tulee!" Se tuli, se suru hänelle, voittamattomana, kunnes hän pääsi, usein minun kanssani, "porsliinipaviljonkiinsa", – tuntenette sennimisen verrattoman runon tai runomaalauksen; sanat muodostavat kiinalaisen ravintolan ääripiirteet; ja ne sanat kertovat, miten ystävykset istuvat juoden ihanassa paviljongissa, joka jadesiltoineen kuvastuu runolliseen veteen, – istuvat illasta aamuun. No niin, kauan emme me, tuo tuttavani ja minä, saaneet istua Luodolla, – edessämme hopeinen kuutamomeri ja toisaalla kaupungin siluetti tummana ja mahtavana kuin mikäkin – Kiinan muuri... Ei, meidän täytyi olla nopeita, ravintolan sulkemisajan mukaan; tosin meitä auttoi se seikka, että lasit olivat viisi kertaa isompia kuin runon kiinalaisten jadeiittikupposet. Mutta silti meidän täytyi, liian lyhyen juoma-ajan vuoksi, kovasti ahkeroida ja hätiköidäkin; jopa siinä määrin, että kerran tyhjensimme, – sellaisia poikia me nuorina oltiin, kuten kaikki vanhat aikoinaan kehuvat, – tyhjensimme kymmenessä minuutissa seitsemän puolikasta punssia: kun astuimme ulos Luodon lasiovesta, olimme selviä kuin Alli Trygg-Helenius-Seppälä, joka muuten kuului pelkäävän jopa pihvipaistia huumausvälineenä; mutta rantaan joutuessamme olimme niin Li-tai-pet, että näimme jumalien ratsastavan haikaroilla seuraamme...
Tuo pullea tuttavani luki kiinalaisia runojaan ääneen aina, ja me yhdessä, hän lukien, minä myöskin kynää käyttäen, suomensimme niitä eräitä...
Vai suomensimme! Siitä ei hajuakaan! Olin käväissyt Italiassa, – ei pitempi kuin vuoden matka, ja siitäkin kesä Sveitsissä, – ja oppinut m.m. lauseen: Il traduttore – un traditore! Pettäjä siis, – huijari, anastaja. – Nyt tuttavani, joka ei lopultakaan välittänyt oikein paljon muusta kuin juopumuksesta, joka oli hänestä ainoa "realiteetti", ja väheksyi ehkä liikaakin runovaistoaan, innostutti minua, herkkämielistä poikasta, vielä lisää varsin merkilliseen "suomentamis"-tapaan:
"Käännä sinä kuin Eino Leino", sanoi hän. "Hänen suomennoksissaan ei useinkaan ole edes hajua alkutekstin seuraamisesta; hän käyttää aivan omia runokuviaan, joskus ihan päinvastaisia kuin alkutekstissä. Hän – panee omiaan. Mutta: hitto, kuinka väärennys vastaa alkutekstiä, – sen tarkoitus, – no, mitäpä sinä näitä ymmärrät! Suo anteeksi: sinä olet napertelija; omat työsi, – paitsi proosa, – ovat täynnä liian tarkkaa, koukeroista; asetat sanoja väärään järjestykseen, – et noudattele juuri samaa puhetapaa kuin tavallisessakin elämässä puhumme... Käytät lyhennyksiä, tarkoitan: muita kuin ne, jotka ovat yleisiä tavallisessa, jokapäiväisessä puheessa: ainoastaan ne ovat luonnollisia. Käytät joskus liian vanhoja, vanhentuneita, esim. kalevalaisia sanoja: ne hakaltavat riviesi välitöntä ymmärtämistä. Sillä: mikä runo se on, joka ei ole ennenkaikkea välitön? Kuin voimakkaana ja kirkkaana lentävä suihkulähteen suihku! Sanaheitoilla aikaansaatu paatos, – miten vastenmielistä, äitelää, – epäilyttävää: luulee tekijää taituriksi, ja taitoa ei saisi ilmaista. Man merkt die Absicbt j.n.e. Puhu sinä, poikaseni, kaikkein luonnollisinta, yksinkertaisinta kieltä: silloin pääsee paatos, – no, sitä on vain Leinolla, kun hän jalkaansa tömistäen skandeeraa jotakin improvisatsioniaan, – yhä suurempaan ja ainoaan oikeutettuun voimaansa. Minä kääntäisin tämän talonpojan laulun näin..."
Hän fundeerasi, – sanoi ajattelevansa, millainen hän itse olisi talonpoikana, eikä yhtään alkuperäistä runoa, ja laususkeli sitten – oman runonsa. Niin me muka suomentelimme yhdessä, huviksemme: "käännöksiä", joissa ei mahtanut olla juuri unssiakaan kiinalaista.
Hänellä oli muuten eräs onnellinen ominaisuus: sydänvika niin paha, että hänen sydämensä kävi kuin huono taskukello, pysähtyi moneksi sekunniksi, ja otti sitten vahingon takaisin ... kiidätti kuin heilurinsa menettänyt seinäkello: tik, tik, tik, tik ... titititititititititi...
Hänellä oli ikävä maailmassa...
Mutta nyt hän on kuollut, ja onnellisesti: hänellähän oli tuo sydänvika, joten hän kuoli yht'äkkiä, koko tapauksesta tietämättä...
Ja nyt, polttaessani vanhat paperini, jotka muka omistan, vaikka niissä onkin paljon esim. minulle lähetettyjä kirjeitä, joiden lähettäjät tietysti, jos ovat älykkäitä, ovat kiitollisia minulle siitä, että ne tuhoan, niin, siksi kiitollisia, ettei heidän elämänsä kuulu yhteiskunnalle; – nyt, kun olen tuosta kiinalaisrunoilun aikaa seuranneesta Theokritos-Bellman-Villon-Leopardi-hurmiosta siirtynyt arabialaisiin, ja rahdun indialaisiinkin ja kiinalaisiin, ihaillen niitä kuin arabeskeja, indialaisia norsunluutöitä tai hienoja kiinalaisia irtoseiniä, joihin on kuvattu paviljonkeja, nauttivia tai tappelevia pikku ihmisiä y.m.; nyt, kun minusta tuntuu, ettei Europa ole luonut mitään runoutta, josta henkisi sellainen auvo, vapautuminen kuin itämaisista, – runoja, joissa ei ole "aatteita", hetken tavaraa; runoja, jotka ovat melkein vailla ajatuksiakin: kuvilla vain niissä ajatus ilmenee, – eikä edes vertauskuvilla!... Nyt, polttaessani omaa ja ystävieni, usein jo manalan haamujen, entisyyttä, sattui käsiini noita runoja, joita silloin yhdessä "suomensimme". Miksi ne uskallan esittää, – etenkään, kun ne ovat niin lapsellisen avuttomia? Siksi, että ne ovat runoutta sikäli, että niissä hiukan kiiltää lainavaloa siitä auringosta, josta ne saivat alkunsa: todellisista runoista!
Kuinka lauloikaan kiinalainen talonpoika? Vapaa, syrjässä elävä talonpoika, – vapaa niin kauan kuin yhteiskunta ei hänen kimppuunsa päässyt... Talonpoika, omastaan elävä: ainoa vapaan-ihmisen-ihanteeni. Jotakin tällaista, – ikivanha, parituhatta vuotta vanha laulu, – ehkä kansanlaulu Taivaanvaltakunnasta, laulu, joka oli tuon tuttavani ja silloisen minun yhdessä tekemä:
Kun päivä sarastaa, niin työhön kuljen.
Yön joutuessa silmät uneen suljen.
Saan leivän pellosta, juon kaivon vettä,
ei järvi jätä mua särpimettä.
Miks suuret herrat minusta siis huolen
niin tarkan pitää, elänkö vai kuolen?Ah, ihanaa on elää erillään, syrjässä! Maalla; kaupungeissa vain ylimääräistä voimaansa purkamassa käydä. Maalla, – Kiinassa: sitäkään maata en ole vielä nähnyt, ja mitä sanoo taivaan Isä, kun joudun hänen eteensä ja olen kätkenyt sen leiviskän: en ole käynyt, lyhyen elämäni, tämän ulkomaanmatkani varrella edes Taivaanvaltakunnassa!
Vanhoista papereista sattui käsiini seuraavakin laulu, jonka minä olin huolimattomasti lapulle pistänyt tuon kerrotun tuttavuuden aikoina, hänen lukemistensa innoittamana. Ken lienee tekijä?
Eipä enää lumi arkaa
aprikoosipuuta peitä...
Ilmanrannalta käy henkäys,
joka riemastuttaa meitä.
Hellä tuoksu nousee maasta...
Pääsky retkiltään jo palaa.
Juovuttava lemmen ääni
sielussamme kuiskii salaa.
Pääsky kirkuu, ohi liitää...
Nyt on aika, jolloin pisin
päivä on ja jolloin meille
aurinko on uskollisin.
Aika väriloiston, kukkain,
tanssivien kaunotarten.
Loistaa kukka, tanssii nainen,
kukka luotiin naista varten.
Soturi pois vartiosta
karkaa, hiljaa puikkelehtii:
kuuluu naisten tanssin tahti,
suloiset yön hetket ehtii...
Tähän onnenaikaan, jolloin
luumutarha täyttyy perhoin,
muistetaan vain rakkautta,
karkeloivaa silkkiverhoin!
Paviljonki, niinkuin taivas
sininen, on keisarilla...
Siellä nuoret, pienet naiset
tanssii pikku askelilla.
Lintujen ja suihkulähteen
lauluun sointuu naisten soitto.
Sinne katsoo soturimme, –
kunnes alkaa aamunkoitto.
Huomentuulta oksa värjyy...
Ruusunpunainen on aamu...
Soturi, hän vartioonsa
palaa kalvaana kuin haamu:
"Oi maaseutu, jonka vielä
äsken valkohanki peitti!
Oi, te kevään raidat, joita
verhoaa kuin kultaseitti..."Niin, sotamies kaipaa maalle. Kotiin. Vapauteen. Nyt hän varmaan saisi jalkapohjiinsa raippoja öisestä karkaamisesta! Säälittävää! Hän, joka tahtoo elää, – elää rauhassa, ja rakastaa, vilpittömästi, hiljaisesti, yksinkertaisesti, vain kahden kesken, – vaikka keisarin paviljonki hetkeksi huimasikin hänen päänsä. Hän muistelee maalaiskultaansa, hän hyräilee:
Oi pikku tyttöni, taivas
jo siintää, kukkii maa.
Sua rakastan, lausu, voitko
mua hiukkasen rakastaa?
Mun päätäni huimaa kiihko,
sen kaipuu rintaani loi.
Sua ilman ei maailma mitään!
Sua ilman en elää voi!
Kuin raita tuulessa taivun,
kun suusi henkäisee.
Näen sinusta unta, – ei muistu
mun mieleeni riisi, ei tee...
Pois oikut, ja helläksi muutu...
On rakkaus niin ihanaa!
Oi tyttöni, lausu, voitko
mua hiukkasen rakastaa?Ei hennone keisari toki poikaa rangaista. Huono vartija, – mitä tuosta! Eikö hän itsekin ole rakastanut – monta kertaa? Ikävöinyt naisia ... tuntenut tätä ihanaa kevätkuuta, jolloin ei lumi enää peitä aprikoosipuuta? Eikö hän, Taivaanpoika, rakastaisi nytkin mieluummin muuta kuin ikävystyttäviä, juhlallisia istunnoita? Kuinka laulaa näistä komiteoista Tu-fu, – muistaakseni verraton runoilija, jos ei vain samalla lattialla istu itse Li-tai-pe.
Se Tu-fun laulu on tuossa, hyvin kellastunut, auringon hauraaksi polttama paperi:
Mandariinien keskellä Taivaan poika
kultatuolilta neuvoston puhetta johtaa.
Aivan kuin aurinko rinnalla tähtien tuikkeen
keisari loistaa, niin jalokivissä hohtaa...
Vakavat mandariinit, ne haastavat varsin
tärkeistä, mikään ei siinä häiritse heitä.
Keisari väsyy, – ja kas: ulos hetkessä karkaa
aatoksensa jo avoimen ikkunan teitä!
Aatoksensa ja katseensa: tuollapa nuori
keisarinnakin on, paviljonkinsa raikkaan
piirissä istuu, porsliinisen, tulleena sinne
naistensa kanssa, helteestä siimespaikkaan.
"Kauanpa keisari viipyy", viimein hän virkkaa, –
oi, kovin alkaa hän viuhkaansa värisytellä.
Taivaan poika sen viuhkan liikkeistä tuntee
tuoksun, se lentää luo kuin hyväily hellä.
– Armaani viuhkallaan näin lähetti mulle
pienoisen viestin huultensa hurmiosta,
miettii keisari, nousee, – yht'äkkiä poistuu
hän, jalokivissä hohtaen, istunnosta.
Sinne hän käy, paviljonkiin, jossa viuhka
vilkkaasti raukeaa ilmaa liikkeelle ajaa.
Mandariinit: he katsovat toisiinsa vaiti, –
silmin, joiden ei kummastuksella rajaa!Vakavat mandariinit! Tietysti vanhan komitean jäsenet! Jokin lautakunta, jokin sihteeristö! – Tärkeitä asioita, varsin vakavia, kauas-kantoisia. Hitaita, tarkkaan pohdittavia asioita ... niin merkillisen hitaita. Ikäviä, mutta vakavia: niistä muuttuu Taivaan valtakunta...! Asioita, jotka saadaan alkaa parinkymmenen vuoden päästä alusta: tulivat vanhentuneiksi! Haukotus: Taivaan poikaa haukotuttaa tämä ei-huvittava. – Pu-san-go, hän ajattelee, pu-san-go, joka merkitsee: "ei hyvä". Siis: paha, paha. Joutavan tärkeää: ikävää. Maailma menee kuitenkin omaa menoaan, vastoin herrojen mietinnöitä. "Pe-lai-ho!" Se merkitsee: "Suru tulee". Spleen. Mutta: on kukka, armas keisarinna! Taivaan poika luopuu ikävästä roikasta; hän käy siniseen paviljonkiin...
Jyrkästi on hän neuvoston istunnossa kieltäytynyt annattamasta patukkaa nuoren sotamiehen vikkeliin jalkapohjiin: "Antakaa nuoruuden elää!"
Mandariinit: he katsovat toisiinsa vaiti, –
silmin, joiden ei kummastuksella rajaa!Pyörein silmin, ja närkästyneinkin. Pumps! keisari lähtee ilman muuta koko istunnosta! Ei tämä sovi oikein seremonioihin, ainaisiin Kiinan hovin seremonioihin... Jotakin etikettiä täytyisi kunnioittaa!
Toista mieltä on nuori kaunis keisarinna, vaikk'ei hän sitä mandariineille ilmaise. Hän rakastaa vain taivaansinistä paviljonkiaan. Krysanteemejaan, lukemattomia; – vaikeaa ei kukkia rakastaa, kun hänellä on niin paljon naisia käskettävinään, niitä hoitamassa. Sillä itse hän on hieman raukea, – laiskahko. Niin, hän rakastaa kotiaan, punaisen- ja kullanloistavaa. Viihtyy lakatulla lattialla istuen, luomet puoliummessa, – kun ne aukeavat, nuo lumpeen terälehdet, niin kuultavat niiden raosta silmät tummat ja pienet: kuin metrisen silmät. – Ja: hän rakastaa Taivaan poikaa, ei neuvoston herroja. Tuon tuostakin hän sanoo keisarille: "Mene istuntoon, – joskus, vain muodon vuoksi: etteivät suuttuisi. Siellä on kylliksi sellaisia, joille istunto on autuus: he hoitelevat asiat ilman sinuakin, – elleivät ne hoida itse itseään. Ja tule takaisin siniseen paviljonkiin, – unohda se ikävä." – Niin, hän tahtoo pitää Taivaan pojan paviljongissaan: siksi hän on tuolle pojalle niin nöyrä, niin verrattoman altis! Pelko suuri, niin suuri, että hän tulee sanattomaksi, jos keisari vain sanallakin kiittää tanssijattaria, – pelko suuri on keisarinnalla ainoastaan niistä naisista, jotka "tanssii pikku askelilla". Silloin hänen somat silmänsä itkevätkin:
Kyyneleni kilvan virtaa
pielukselle silkkiselle...Eikö tuo onnellisesti kuollut tuttavani lausunut tällaistakin runoa? En muista kuolemaksenikaan siitä enempää, – se oli pitkä runo. Mutta muistan, että hänen haaleissa ja hiukan pullottavissa silmissään alkoivat pyöriä kyynelet, kun hän lausuili siihen runoon "uurnattua" keisarinnan tuskaa: mustasukkaisuutta.
Niin, pikku keisarinna tulee usein aivan mykäksi, hän tuskin voi hengittää mustasukkaisuudesta "silkkiverhoista rakkautta" kohtaan. Ihmekö, että hän on Taivaan pojalle niin verrattoman altis? Ja kekseliäs, veitikka: ei hänen sovi mitään kieltää, poika on pidettävä pauloissa. Jos miehellä on halu tanssijattariin, niin hänen täytyy saada ilonsa keisarinnalta. Täytyy lyödä leikiksi hänen muut pyyteensä. – Mikä on tämä kirjekuori näiden runopaperien seassa, kuori, puolittain sininen, toinen puoli päivänpolttama ihan kuivatuksi tupakanlehdeksi? Siinä on tuon kuolleen tuttavani nimikin. Ylioppilas Topi V. Ja siinä on runoa, se sopii tähän, – pistetään tähän:
Kultavuoteessaan
keisarinna huokaa.
Lausuu keisari:
"Aion kautta maan
ratsastelemaan.
Onni matkaani,
onnettaret, luokaa!"
Kultavuoteessaan
keisarinna huokaa:
"Niinkuin herrani
itse tahtoo, vaan
anteeksi nyt suokaa:
eikö suuren maan
suuri keisari
ratsastella voisi, –
hauskinta se oisi, –
kultavuoteessaan?"Sillä lailla sitä pitää! Se on naisellista! Hitsis! sen verran hän välittää Taivaan pojan suuruudesta: hän tahtoo yhä vain Taivaan poikaa itseään. Hän on pakana, tuo kiinatar, – muuten ei tätä voi ymmärtää.
Mutta siispä hänkin säälii nuorta sotamiestä, kun keisari hänelle tuon poloisen asian selittää. Hän ymmärtää, että vartiossa seisominen on ikävää, oi, niin julman ikävää! Parempi kultansa luona maalla, – tai pikku vaimonsa luona. Jos vain mies ei olisi – sotamies: siis alinomaa poissa kotoa. Hän omistaa seuraavan valituksen, – tämän runon alla on runoilijan nimikin, Tu-fu, – miehelleen. Näin:
NUOREN VAIMON KIRJE
miehelleen, joka on sodassa.
On kukkasia, jotka tuen vaatii,
vain silloin niit' ei myrskytuuli kaada.
On sydämiä, jotka toisen, vahvan
sydämen ikävöivät luokseen saada.
Ei aavistanut rakkauteni, että
sit' onnettomuus vaani julmin elkein.
Miks lähdin puolisoksi sotamiehen!...
Mun parempi ois kuolla ollut melkein...
Vain päivän iloita sain vaimonasi, –
sen päivän riisti synkeä yön valta...
Jo huomenelta armas pääskyseni
pois lensi pikku kodin räystään alta.
Sun kanssas kulkevani vannoin, veipä
tie sitten myötäistä tai vastamaata.
Mut kuinka voisin sotaan tulla? Muuta
kuin haitaksi en siellä olla saata!
Mua muisteletkos? Muistat vaimoasi,
jok' ikäväänsä polttavaan nyt nääntyy.
On lempi kade sodalle! Ah, milloin
taas saadaan rauha, tiesi kotiin kääntyy?
Tein täällä itselleni puvun hienon, –
tein omin käsin, kärsivällisesti.
Mut kuinka siihen pukeutua voisin?
En voi, en voi, – ah, suru siitä esti!
Myös linnut paritusten lentelevät,
ja kyyhkyn kanssa leijaa ilmaa kyyhky...
Kun näen onnelliset nuo, niin rinnastani
alati nousee epätoivon nyyhky.
Mua kiusaa kaikki, kaikki huvitukset, –
ja toisten korut näen kärsimyksin...
Sua odottelen, oma kyyhky, pääsky!
Sua odottelen, – suruissani, yksin!Tietysti keisari ja nuori veikeä keisarinna tämän vartijan armahtavat: tämä soma ja sievä ja nätti runo heidät siihen liikuttaa! Asia olisi kokonaan jo aivan muuta, jos syyllinen olisi todellinen lurjus, joka on keinotellut, vehkeillyt, ravannut vallanportaita, koettanut kavuta, – inhottava lurjus, niinkuin se, joka vaikeroi seuraavassa runossa:
EPÄSUOSIOSSA.
1.
Syyslehdet lentää... Kuin kristalli
on puissa jäiden kiilu.
Vun-vuorelta tuuli pohjoinen käy,
se viiltää niinkuin piilu.
Alas laaksoon pilviä vyöryilee
yhä joukkoon usvan sankan.
Joki raivona hyökyy, nostama
moniviikkoisen sateen rankan.
Soi kartunkolketta rotkosta,
joen hyökyvän rantamilta...
Pesunainen jo kotiinsa kiiruhtaa.
Ja – mustuu synkkä ilta.
Niin murheinen auringonlaskussa
on kalvas krysantemum-rukka.
Jääviimassa huomenna kadottaa
diadeeminsa viimeinen kukka.
2.
Elin muinoin loistossa tilusteni.
Mikä onni, – ei kuvata saata!
Parfyymeillä pirskoen kannettiin
mua silkkipatjoille maata.
Nyt kuule en muuta kuin tornista,
johon hyrskii aallot villit,
ykstoikkoiset vartijan askelet
ja vihellykset ja pillit.
Ah, ylhäällä, ilmassa kylmässä
pois kiitää jo pääsky hento.
Varo seuraa suurten, oi lintunen,
ihanampaan suuntaa lento!
3.
Joka yö on entisten kaltainen,
joka aamu kuin entinen koittaa...
Kalamiehiä samoja virralla
sama työnsä askaroittaa.
Kuun hohteessa tuimaan vuoristoon
kipu silmissä tuijotan... Ärjyy
vesi koskessa, kaislikko murheinen
yhä rannoilla huojuu ja värjyy.
Tovereitani muistelen: arvoihin
monet heistä on koroitettu,
kun taas minun, linnaan tuomitun,
on ansiot unohdettu!
Miten harva heistä milloinkaan
teki muuta kuin syönnin lomaan
huvivaunuilla ajeli, – ylpeän
loi katseen arvottomaan!
4.
Tshang-Nganissa lienee riemuna
kuin ennenkin juonti ja peli.
Mut toistakin tietää sieltä mies,
ken tuttuna siellä eli.
Siell' ilkeät, tärkeät nousukkaat
viran vei joka kymmenennen...
Nyt siellä lie toiset vaatteetkin
kuin hyvään aikaan ennen.
5.
Miten kuiskivat viuhkat riemuiten,
fasaaninsulkaiset, konsa
tuli luokseni itse keisari,
kera loistavan vartionsa!
Miten säihkyi, konsa sen onnen sain,
lohikäärmeeni kultaisin suomuin,
ja sitten, kun keisarin palatsiin
mua vietiin, keltaisin kuomuin!
Oi armas Hu-shang! Ja oi, Hoa-Ngo,
nuo maatilat, – rahaa silkkaa, –
jotk' ansioistani suurista sain...
Huu, – täällä vain raudat luikkaa...
Puutarhani: helmillä kirjattu
oli telttani, taidokkaiden
puunleikkausten, ruusujen koristama...
Entä eläimet vieraiden maiden!
Huvipurteni maston norsunluu,
niin kauniisti taipui se kohti
meren pintaa! Sen purje kunniassaan
kuin kyyhkysen siipi hohti...!
6.
Ei täällä muuta kuin hiljaisuus,
ja kylmyyttä! Ehtiipä muistaa,
miten siellä saattaisi maistellen
Siniportilla hetket luistaa.
Vun-vuorelta päin gonggongit soi,
sotarumpujen räikeä kumu...
Tie länteen on pelkkä ja ainainen
sotavaunujen, ratsaiden humu.
Nyt nautita ei: sota muodissa on...
Ma kuulun jo muinaisuuteen...
Rypyt otsaani saan, ja valkean pään,
sydän vaipuu toivottomuuteen."Senkin lurjus", sanon nyt, niinkuin varmaan silloinkin tuolle toverilleni. "Se oli parhaiksi hänelle, jos hän..."
"Höpsis", vastasi tuttavani, "tarkoitat, että hän vietti niin ylellistä elämää siellä Siniportilla? Tai hääräili ja juoksi keisaria kumartelemassa. Mistä sen tiedät? Ehkä tosiaan itse keisari haki sellaista viisasta miestä, joka osasi, paitsi peliä, myöskin juoda; – kirjoita tässä säe: Tshang-Nanissa, – miten se oli, Tang-Nganissa, n ja g, – Nganissa on muotina juonti ja peli! Älä jätä pois tätä kiinalaista nimeä: se antaa kuvaan humoristista nautintoa: Nganissa...! No, mihinkäs arvostelumme jäi: ei hänen tarvinnut välttämättä varastaa tai kavaltaa: jotkut haljut saattoivat kaivaa maan hänen jalkainsa alta. Hän on syytön, luulen. Ja: kansantaloudellinen totuus on, että ylellistä, todella ylellistä elämää on mahdoton viettää muuten kuin hiukan syrjästä ottamalla: se nyt on ymmärrettävää, eikä harvinaista. Ja, ennenkaikkea: vankihan on itse Tu-fu, runoilija, – melkein Li-tai-pen vertainen, mikäli se, joka ei ole kiinalainen muuten kuin tässä sinun kopissasi kiinatessaan, saattaa asiaa tuntea. – Lähde nyt vähän juomaan! Luodolle: siellä voimme kuvitella, merta katsellessamme, kuinka:
Huvipurteni maston norsunluu...
miten se olikaan, se luonnoksesi? Maston norsunluu. Höpsistä: pitäisi olla norsunluinen masto. Mutta – lähde nyt! Miksi, piru soi, sinä et lähde. Ei tarvitse tehdä työtä: työt tekevät itse itsensä. Lähde. Punssia. Vain hiukan – punssia", – hän venytti lopun surkeasti: "Lähde nyt."
Me mentiin. Meri siinteli hopeisena, lasit kiiltelivät kultaisina. Musiikki soitti, – me istuttiin vastatusten, väitellen, nauttien.
Seuraavana päivänä hän haukotteli. Diskasi vekseleitä. Kirjoitti jonkin runon, jota ei lukenut minulle, vaan sysäsi jonnekin piiloon. Ja – ihaili kiinalaisiaan, "suomenteli" niitä: runoili omiaan niiden mukaan, – ja minä piirtelin hänenkin sanojaan paperille, kun hän sohvalla loikoi.
"Mutta Li-tai-pe, Li-tai-pe!" muistan hänen kerran huudahtaneen, aivan istualleen kavahtaen kapealta sohvalta pienessä huoneessani, jonka ikkunan alla meren kevätlaineet maininkeina holahtelivat, – meri siinti vaaleansinisenä, Viaporin kirkon sipuli kimalsi vaipuvan auringon punerteessa. "Li-tai-pe, – hän on ilmeinen jumala. Älä yritäkään niin verratonta, älä vapaasti tai orjallisesti: se nyt olisi – herjausta. Li-tai-pe, – Porsliinipaviljonki! Ja oi, Laulu Surusta: suru tulee, se tulee, tulee... Pe-lai-ho! – Onkohan kukaan muu kuin Horatius voinut sanoa uskottavasti, ettei hänen sepittämänsä kuole koskaan; miten se olikaan? Li-tai-pe näkee syksyisen lehden lentävän sisään ikkunastaan, paperilehdelle, johon hän maalaa runoa; hän sanoo, että tuo keltainen lehti, joka lentää sisään, lakastuu, kuolee, – mutta se runo, jonka hän nyt laskee maailmalle lentämään, ei kuole milloinkaan! Ihmeellistä, nyt se on lentänyt meille, punssinryyppijöille, asti! – Luonnollisesti me, jotka tiedämme esim. koko muinaisen Egyptin runouden kadonneen, melkein kokonaan, ja esim. helleenien runorakennuksesta jääneen vain muutamia detaljeja, nekin surullisina sirpaleina, – me käsitämme hänen oikeutetun itsetuntonsa jonkinmoisena hupaisena sielunhumalana. Mutta – humalana, jumaliste... Ah, suru tulee: pe-lai-ho! Kun ihmiseltä katoaa kaikki... Ei jää mitään edes seuraaville polville: sattuu sota, vallankumous, – kaikki voidaan hävittää, eikä uusi elävä polvi ota edes entisiä varoittavia vahinkoja huomioon: jokaisen uuden polven täytyy alkaa kaikki alusta, kaikki kadonnut, unohdettu. Mutta – lähtään juomaan! Lähde nyt, – minulla on rahaa! Luodolle. Korkeasaareen, – annetaanpas karhuille puns'häppää! Tai Kalle Kuninkaaseen, baariin! tai Gambrinille, Catanille: kohta ei olla enää mikään jeunesse dorée!"
KELTAISEN VIRRAN LAULU.
Kirjoittanut Li-tai-pe.
Pyhä virta, Keltainen virta
alas vuorilta kauniina käy
meren helmaan, – eikä koskaan
se takaisin kääntyvän näy...
Oi ystävä, kuvastin kirkas
pois palatsistasi vie:
se näyttää, ettei tumma
sun tukkasi enää lie...
Oli eilen se ruskea, siihen
nyt lunta jo satanut on...
Mut viini ei muutu: siis juomme
sitä hohteessa kuutamon!
Yks etsii lempeä, rakkaat
ovat toiselle rikkaudet,
ja kolmannelle valta
tai maineen kulkuset.
Minä kaipaan en mitään muuta
kuin viiniä kauniin maan,
ja juopua niin hyvin, että
en selviä milloinkaan!
KEVYT VENHO JA AIROT HIENOT.
Kevyt venho ja airot hienot,
ja keulassa soittajat
jumalalliset viuluin ja huiluin
tulen sieluuni lietsovat.
Ah, maljassa viini nauraa...
Näyt vaihtuvat maisemain...
Jo ohjaava Onnetar virkkaa:
"Ann' mennä, ann' vieriä vain!"
KIINALAINEN INTERMEZZO
Sävel ylhäinen, autuas laulu
Kio-Pingin, se verraton,
jok' ei voi kuolla koskaan,
soi kaikuina kallion...
Mua taivaalta katsovat Viisaat
ja seuraansa kutsuvat noin.
Ma tuokion-autuudessa
hyvin niinkuin keisari voin!
Kas, vuorella tuolla tornit
ovat muinoin säteilleet,
Tsu-keisarin linnat uljaat...
Mihin lienevät joutuneet?
Niin kauan kuin juopumus kestää,
ja se ei lopu milloinkaan, –
ma lauluja luon, pyhät vuoret
saan onnesta vapisemaan.
Ma lauluja luon jumal'riemuin!
Ma nauran hulluille maan:
ah, toisia Onnetar pettää
saa turhilla toiveillaan.
En palvele kultaa, en huoli
kuin täytteeksi maljojen,
ja riemuksi immen armaan
ja veikkojen parhaiden.
En säästele muuhun ennen
kuin sanoa saatan: "Nyt näin
pyhän Keltaisen virran käyvän
meren rannalta vuorille päin."Li-tai-pen "mukaan", vapaasti, vallattoman vapaasti, kuten Topi tahtoo, Ulrikasborgin linnassa 1912.
Minä.
"Ai, jumal'avita! Nyt ei pääni enää kestä", huokasi ystäväni, "sen täytyy saada viilennystä kuumeeseen: tänään me ostamme tokaijeria, kylmää, jäissä seisotettavaa..."
Me lähdimme, tällä kertaa Königille, hän villapaitoineen, ilman kaulusta ja "tölmäri" päässä, minulla punainen nauha kaulassa.
Tietysti keisari armahtaa tämän nuoren sotapojan, joka erehtyi hänen tanssijattariaan kurkistamaan, koskapa hän saattoi täysin ymmärtää sellaisen holtittoman kuljeksijan ja auttamattoman riisiviinan-juojan kuin jumalainen Li-tai-pe. Tahtoi hänet hoviinsa, jonkinlaiseen sinekuuriin, mutta – mies karkasi: kiertelemään.
"Hupsu", muistan tuttavani sanoneen, "olisi istunut sinisessä paviljongissa ja juonut vain! Mitä hän kierteli? Sitä minä en ymmärrä, sellaista levottomuutta, kun on punssi edessä."
"Puhut kuin mikäkin kamaritutkija", väitin minä. "Mitä kummastelemista siinä, että hän kulki ja kierteli? Samaa kuin ihmettelisit sitä, että kala vedessä ui tai lintu ilmassa lentää, muuttolintu. Se on heille luonnollisinta: heidän elämäänsä, onneaan."
"No, olkoon. Leben und leben lassen", sanoi T. V. "Kunhan vain rakasti sitä riisiviinaa, – sama se, käyttipä hän sitten paitaansa alushousuinaan, jos niikseen sattui, niinkuin Eino Leino, – kunhan rakasti vain tätä jumalallista: kippis!"
Mikä pieni paperilappu tämä? Revitty jostakin kirjasta irti, välilehden palanen. Siinä näen onnellisesti kuolleen T. V:n käsialaa:
Jos juhlaa vietettäisiin vuosi umpeen,
niin huvi yhtä raskas ois kuin työkin.
Mut haluttu on juhla harvinainen, –
ja mikään ei niin viehätä kuin outous.Hänenkö mietteitään, vai minun? Vai noidenko etenkin hänen ihailemainsa kiinalaisten?
Mutta kuinka tällainen "annostelu" sopii hänen katsomukseensa, – hänen, joka ilmeisesti oli päättänyt maistella punssia niin usein kuin suinkin mahdollista ennen kuolemistaan?
RAHVAANIHANNOITSIJAN DAMASKUS
Satiireja
MUTTISEN BALLADI POLIISIPUTKASSA.
"Tässä poliisiputkassa, lattian pahnoilla,
jossa nyt oleskeltu on puolen yötä, –
pehkuissa tukka, pois vietynä henskelit housuista, –
kolme Helsingin herraa ja känninen sälli myötä, –
tunnen mie ihteni sankariks,
vaikka jo kulukussa nikkaukset ankariks, –
tässä punaisten putkassa, jossa nyt oltu on yötä.
"Ne oli kekkerit lystikkäät, nuo eiliset!
Oopriksella me oltiin, joukossa herroja monta:
ruossalaisia, possessonuatteja, hienoja...!
Ja mie hienojen joukossa, Muttinen: salaamatonta,
kauppias kirjojen huonojen, –
mutta en hampaaton koirankuonojen
parvessa, – niin, maan parhaitten, herrojen ruossalaisten!
"Siellä se syntyi juttelu tuas politiikasta,
kun punavalta nyt, kauhea, Suomessa hiäree. –
Mutta kun ruossikot nuo niin väittivät ylypeinä:
– 'Suomalaisill' on uatteet iteolokiaa viäree', –
silloin mie, vaikkakin onnesta
herrojen maistaa sain, ihan mahtiponnesta
paisuin, ja lausuin, niin, sanat suorat mie sanoin heille.
"Ruossia huastettiin: – Höör mej, mina herrana,
tet ä är soo, – nyt kuulkeehan kansanpoikaa:
työ ootta ollunna meille ne piältäpäsmärit,
työ, rotu hienompi, – nyt teille tuomionkellot moikaa.
Tää paha vallankumous
on vain suomalaisitsetuntoa: lumous
rahvaalta mennyt on vänskejä kohtaan ... niin, mina herrana!
"Häh? Mitä? Mie sitä sammooko sakkia? Monkooli?
Vai niin!... Tunnette varmaankin Takamatsun
tai Kutinotsun? Se eikö oo niinkuin suomea?
Sen sanoi Haapets. Häh, vilolookit? Niille mie hatsun!
Ei, tämä kansa: myö ollaan kai samuraitakin!...
Mie muakauppias? Lienenpä ulokomaitakin
nähnyt, ja ranskookin huastelen, oui, mina herrana!
"Estitte, ettei myö ois suatu ees kouluja...!
Miksei myö, parpaareiksi haukutut, nennee
nostella voitaisi koskaan, myö, isännät Suomessa? –
Mutta ne herrat: ne tehneet ei yhtään tennee...
Sillä – ne sittenkin ovat oikeita, viinejä
herroja, olkoot jos Kituliinejä!
Ja myö sitten veljinä herroiksi koolia juotiin.
"Juotiin. Ja syötiinkin. Häh? Ei elä ruuatta!
Satoriaantia... Ja piälle oikein portoota...
Mie vähän kustansin muutakin: – Va vill mina herrana? –
Samppanjat tarjosin... Sikareitakin poltettiin koko loota.
Näin myö nostaa jo tohtimme
piätämme, – myö, jotka muatamme johtimme –
aina, ja nytkin! – Mutta miks istun nyt putkassa tässä?
"Voi, mikä aika! Kun kansa käy kimppuun – herrojen!
Jokkainen sälli, ja porsas, ja naassi ja naski!
Kuinka se sattui? En sitä muista nyt selevään...
Taisipa päässäni roihuta oikein niinkuin kaski ...
taisinpa ulkona, ovella
Oopriksen räyhätä, pulloja povella.
Miliisi suuttui, se alkoi kiskoa Muttista putkaan.
"Mutta ne herrat: viinejä herroja sittenkin!
Uhria puolsivat! Putkaan he tulivat yöksi,
kun he ei saaneet Muttista millään kynsistä miliisin,
roistojen, jotka mun ristikkoporttien taakse syöksi.
Siit' on nyt heltynyt mieleni...
Myönnän: yht' ollaan, vaikka on kieleni
toista, nuo herrat ja Muttinen ... yhdessä muanneet yötä.
"Pahnoilla tässä, kuin sika läätissä, röhkivä,
paljain päin, piäkalloni ympäri tukka
harmoo pehkuissa, – tässä myös päähäni pälkähtää,
että se tyttö, – hihii, on miullakin tyttö, – se Lyykia-rukka
taitaa nyt outella Muttista huolissaan:
rauhassa istune ei nojatuolissaan, –
luulee, että on Aapelin ahmaissut kuolemanhukka!"
Lyykia on nimi Aapelin antama: Lygia. –
"Lyykia juoksoo nyt kaupungin ristiin ja rastiin.
Juoksoo ja soitteloo. Kunnes kai huhu kuuluttaa: –
'Muttinen juonut on Helsingin-matkalla itsensä lastiin!' –
mutta jo sielunsa, polvensa vapisoo: –
Ehkäpä Aapelin murhasi ryssät, kun lastissa kulki?
"Mutta mie, Aapeli, istunkin rauhassa pehkuilla!
En oo murhattu vielä... Join vettäkin äsken karahvin. –
Pruurit ne nukkuvat tuossa, nuo herrat... Ja nukkuu sällikin...
Vointini ois hyvä, – kun ulos pääsisin juomaan kahvin..." –
Niin, hänen vointinsa on kuin Lyydian
Kroisoksen muinoin, – nyt surressa Lyygian
herraa ja Muttista, jok' oli putkassa yötä.
1917.
POST FESTUM.
(Uskonpuhdistuksen muistojuhlan johdosta.)
Post festum, – mutta se mieli on mulla:
nyt ei sovi hukkana katraaseen tulla!
Ja siinä lie hukkia kyllin jo omissa,
niin lampaan- kuin paimenen-nahkoissa somissa...
Siis Luther? Hän oli miehistä suulain.
Mies matalin otsin ja kuitenkin kuulain.
Mies leuoilta vankka. Kuin tynnyri mahalta, –
ei maistuneet viini ja naisetkaan pahalta.
Hän antikristityiks pappeja haukkui...
Ja erosi kirkosta niin että paukkui...
Ol' oivasti perkelein höystetty kielensä.
Ja munkkina kelmetä tehnyt ei mielensä.
Siks nai hän, ja rouvansa laajoin lantein
sai lapsia, uskonut ei, että antein
voi autuaaks tulla, uus usko on parempi...
Mies taas – rabulistina on yhä arempi!
Nyt Lutherin-kirkkomme, – tuo, jonka lampaat
ja paimenet, hurskaat tai koiranhampaat,
ei suosine kirkon ja valtion eroa, –
on juhlinut Lutherin rohkeaa neroa.
Niin, kirkkomme tuo, joka katsoo murhein
jo siviiliavioliittoakin, se urhein
on mielin vain paikallaan seissut, kun muutakaan
ei voinut... Mut tästä en jaata, en juutakaan!
Vaan leikiksi vaihdankin virteni sävyn:
on minustakin alapuolella hävyn,
jos tahtoo ruumiita uunissa paistella, –
se tuoksu ol' ilkeää Saksassa haistella...
Ja koulusta uskonto pois, – oi, tantit,
nyt protesteeratkaa, protestantit!
Sen vaatijat linnaan – jumalanpilkasta.
No, eihän nyt suututa pienestä iikasta...
* * *
Kas, jälleen jos haastamme viisasta kieltä:
on meistäkin, vapaista, ruotaista niellä
se vapaus, jonka nyt huomaamme piioissa
ja rengeissä, vapautta vain – utopiioissa.
Jos renkiä pirut, ja papit, ei uhkaa,
hän laiska on, ryövää, syö, makaa ja puhkaa
Ja piika saa "vapaita" – ryssien naakkana.
Ei, parempi, vaikka ois paavikin taakkana!
Jos eläisi Luther, niin varmasti huudin
hän näyttäisi hulluille, jotka nyt luudin
ja taikoin maan kulttuuriarvot ja – muonansa
näin työntäisi joukkoon svaboda-kuonansa.
* * *
Siis väistynkin, lampaana, paimenten tieltä.
Ja kirkkomme kanssa oon yhteistä mieltä:
tuo Luther, hän harrasti huoneentaulua, –
ja armasti viiniä, naista ja laulua.
6.2.1917.
ETELÄSTÄ POHJOLAAN.
Olin lähdössä mailta Italian, –
koti-ikävä matkaani johti...
Jäi sinne auringonautereet,
kuvapatsaat, jotka hohti
lumivalkeina juurella piiniain:
nuo hongat, mustat ja raskaat,
ne ikuisuutta miettivät kai...
Mut allansa soittivat kaskaat.
Pois lähdössä, – viimeistä kertaa nyt
viel' antimet viinikestin:
ikivanhaa viiniä valkeaa
trattoriassa "Est-est-estin".
Se kuuluisa paikka on vaatimaton:
siell' istuvat herra "fiini"
ja nuohooja rauhassa vierekkäin,
ovat yhteiset pöytä ja viini.
Sain pöytääni nuoren matruusin,
työmiehen: hän kaikkea tietää
niin hartaasti tahtoi, ja antoi myös...
Hän herraksi mainita sietää!
Me veljeyttä juotiin: "Est-est-est!"
Yö hauskasti meiltä vieri.
Ma aamulla lähdin, – hän palasi taas
sotalaivaansa "Dante Alighieri".
Siten matkasin kerralla toisellakin...
nyt Espanjan Granadasta.
Juna kuuma, ja tungos, ja janokin lie...
Se yö oli pitkä vasta!
Tuli luokseni työmies tuollainen,
jota taiturit maalaa ja etsaa:
käsi puuskassa kantoi hän viittaansa,
hymy suulla, ja ryhti grandezaa.
Hän virkkoi: "Señor, quiere Vd?
Kavereita on tuolla, ja leili,
jost' extranjerolle riittänee, –
se kaatua saa kuin keili." –
Kai espanjalainen fraasi vain,
ma luulin: "No, excusi..."
Menin kuitenkin. Join, – päin silmiä sain
koko suihkun! "Bis, bis!" mies huusi.
Se yö oli vasta hauska, se yö!
Me laadimme yhteispiirin,
joka ammensi yhteislähteestä...
Ohi maisemat Guadalquivirin
pian lensivät, Sierra Morenan maat, –
kun ahtaasta leilin suusta
sakin suuhun suihkusi viiniä, –
se vuoti kuin ylhäältä kuusta.
Nyt matkani vei läpi Ranskanmaan.
Sitä syksyiset usvat jo hyyti...
Mutta rotisserioissa Parisin
isot liedet ne lieskaansa syyti,
kun vartaassa paistit kääntyivät...
Ja eräässä nurkassa pappi
ja työmies väitteli, politikoi, –
kovin kiehui kummankin sappi.
Abbé, yhä kiivaammin nuuskaten,
oli puolella patriotismin,
kun intoili mies, että uskonto on
"hantlankari" kapitalismin.
He väitteli kauan, he karvoineen
jo aikoivat toisensa niellä...
Ja viimein – kättä he löivät vain:
epäloogillista, en kiellä.
Ma jatkoin matkaani Kölniin päin.
Miten raskaaksi tunnelma muuttui:
oli ympäri yhäti ruskeampaa, –
maa melkein jo väriä puuttui.
Tuli Lübeck: siell' odotella sain
pari tuntia junaa toista...
Tuoss' silta marmoripatsaineen...
kuvat lumessa hartioista.
Menin vanhaan Ratsweinkelleriin.
Siell' olutta kersantit latki, –
ja yksi, hyllyväpötsinen mies,
kai orkesteria matki:
hän matki torvea kurkullaan,
nenä viuluna kilpaa vinkui,
takapuolensa soi kuin trumpeetti, –
gemütlich hän röhisi, hinkui.
Kun saavuin viimein Suomeeni, –
juna vauhdilla Rosinanten
kun käveli viimein Helsinkiin,
oli Helsinki – helvetti Danten:
se sauhusi pakkashuurua
niin, ettei nähnyt eteen...
Olin jäätyä, mietin: – "Lanningin"
jos saisin nyt jostakin veteen!
Ma juoksen pieneen kahvilaan,
joka siell' oli aseman luona.
Sain "lanningin": spriitä, – ei hullumpaa,
sitä hörppii kuin janoinen vuona.
Oli kahvila märkä ja lohduton...
Ja toisessa nurkassa sakki
työmiehiä synkkinä pirtua joi,
joka miehellä päässä lakki.
Ei lakkia yhdellä kuitenkaan:
vain silmillä hattunsa lieri.
Hän alkoi viimeksi tulleeseen
nyt vilkua, sitten hän p....,
ja noitui: "Jeesuksen p—-le,
tuo piimävatsainen monna_..."[1]
Myös kaveri toinen laukaisi:
"Höh, p—-leen porvarikonna!"
1912-21.[1] Miksi hän antoi herrastulokkaalle kunnianimeksi juuri monna?
Sehän rahvaankielessämme vielä joskus ilmenevä sana merkitsee
kunnianarvoisaa vanhaa emäntää, miltei rouvaa. Vai näkikö hän spriitä
viluunsa nauttivasta herrasta, että hän oli tullut joutavilta
laiskurinretkiltään Italiasta? Siellähän on monna ainakin ollut
varsin yleinen, – lyhennys sanasta madonna, – esim. Monna-Lisa.
Mutta – piimävatsainen monna – pirturakkari edessä ... no, sprii
kelpaisi meillä tosin naisillekin: käsitteet ovat sekaisin.Tekijän huom.
KUN TÖLLINMIES TULI RYSSIEN PATTERITÖIHIN.
Talonpojan onni on pysyä maalla,
kuosilla vanhalla, arvokkaalla
peltoa kyntää, ei kätköstä tulla,
vaikka ois tarjolla vehnäinen pulla!
Mies, varo tehtaita: turmamme koituu,
jos yhä maailma industrioituu...
Silloin, kun tehdas ei kaupata saata
tuotteitaaan, väki ympäri maata
sälleiksi joutuu ja kulttuurin tallaa. –
Oi, maamies, ei miehelle mallaa
tulla myös ryssille patterintekoon!
Kaipaisit ruplia? – Tyhjää kekoon
kannat: ei roskalla haalittu auta! –
No, – tulit kuitenkin! Miks, jumalauta?
Itseäs syytä, jos "huutia" annan!
Tällainen oot pian, kuskaaja lannan...
Tepsi ei ainainen lempeä kuuri:
viisainta yksin tein pahan juuri
maasta ois kaivaa, – muutamat joskin
siunaillee mua, hehkuvin poskin:
"Paksua! Kyllä on paksua, raakaa", –
moinen ei järkytä tietoni vaakaa:
myös minä rahvasta nähnyt lienen,
korpien rahvaan – kuin loissienen
tahmaisen kannossa kaadetun haavan:
tylsää ja karkeaa! – Kahleitta kaavan
lausun, – ja ehkäpä palaankin tähän
laajemmin: – "Suomeni, herää nyt vähän!"
Niin, on tottakin mulla nyt röyhkeys
väittää, – kun suutani kansallispöyhkeys
ei tuki, tuimimman sensuurin tukko, –
että se Paavomme, josta on ukko
Runeberg laulanut, on pian harhaanviepää,
tuo kuva Paavomme parhaan.
Sillä se pientilan Paavo on maille
kaupungin muuttanut. Oppia vaille
täällä ei joudu hän: siihen, mitä jankkaa
pappinsa maalla, saa jatkoa vankkaa
täällä hän "Työmies"-lehdestä, – pätkän
vilkaista sälleiltä, paperista "sätkän".
"Sätkäänsä", tupakkaa sanomalehden
siekaleen sisälle pantua, tehden
Paavo nyt tutkii kirjoitusta,
"ränttiä" uskoo, on muotonsa musta:
tahdo ei kärsiä kyntäjän piinaa,
kontunsa myy hän, ja ostaa viinaa.
Ryssille kauppaa sen, maassa on noita
paljon, – ei niskassaan lutikoita,
kirppuja Paavolla runsaammin, joskaan
niistä ei haittaa nyt tunne hän koskaan...
Vaihteeksi patterijätkänä jaksaa
seisoa Paavo, – työmiehelle maksaa
ryssät ne niin, että tiedä ei hintaa
ryssien ruplain, se nostaa jo rintaa!
Ei kotinurkkien vinteriskaa
polttele ukko, pois poskesta viskaa
mahorkanlehdenkin, kuolaisen mällin;
herra on vaatteilta – muotiin sällin:
niljelle hankaa kaulusten länget
poskensa, joissa on karheat sänget.
"On tuota rahaa!" Viikosta puolen
seisoo tai makaa hän, täyttämään suolen
nousee, ja tyhjäksi samalla kertaa
ampuu sen ryskeellä, jolle ei vertaa!
"On tuota rahaa kuin roskaa!" Mättää
täytyy se jonnekin kiireesti, jättää
pussiin kauppiasporvarin kieron:
"– Anna ei ilmaiseks raukalle mieron!"
Vehnästä kymmenen naulaa hotkii
kerralla Paavo, ja voita hän lotkii:
niitähän sai sodan toisenkin vuoden
varrella vielä, vain runsaasti tuoden
rahaa, ja rahaa ... kun palttua antoi
lain rajahinnoille, – varkain kantoi...
Niin syö vehnästä Paavo, ei mahdu
vatsaansa enää, ei suuhunsa ahdu,
vaikkapa seipäällä työntäisi toinen.
Paavo on nyt koko porvarin moinen!
Siksi hän pöydältä vieläkin sieppaa
pullan, ja penkille alleen sen kieppaa,
istuu sen päälle, ja ryskeellä pullaan
ampuu: "Onhan rahaa ja herraksi tullaan!"
"Oijoi", huudatte varmaan, "letkaus
on tämä taas, tämä hintterinhetkaus!"
Ei: vain pienoinen kamerannapaus
raskailta vuosilta, – vain tosi tapaus,
hassu ja hirmuinen, joukosta muiden,
puukkojen, murhien, tappeluiden, –
ken ei pelkää avoimin silmin
katsoa loistoa kansallisfilmin.
Älkää väittäkö, että on tapaus
svabodan luoma! Svaboda? On "vapaus"
käännetty, lainattu "svabodasta", –
no, mitä arvella lainaajasta? –
Viekää tyynesti vain protokollaan:
"Suuresti vielä barbaareja ollaan!"
1917.KARTANOIDEN HÄVITTÄJÄT.
Ei tarvitse maapallolta koiria, sikoja, susia etsiä...
Jos kotieläimet sodassa syödään, ja pedotkin nälkään kuolevat, jää kaksijalkaisia...
Nyt juttelen rahvaanmiehestä. Vain seikkoja ylimalkaisia... Hän ostaa toisilta maita ja metsiä: hän siinä huijaa, puijaa! Lisäksi voi hänen alaansa kuulua voi, tai lumput, tai pankit, tai jokin muu. Hän perustaa puoteja, liikkeitä. Hän vaurastuu. On ahnas ja kylmä, niin ettei vältä hän ilkeitä kieliä...
Sillä me eläimet, joilta ei milloinkaan lopu karsaus toisia kohtaan, me ollaan kateita! Ei unhotu synti, ei: kaikki on muistossa, salaa se paisuu ja kalvaa heikkojen mieliä.
Se on iankaikkista maailman kulkua! Ei sille voi löytää, ei löytynyt koskaan estettä, sulkua.
Hän moukasta vaurastuu. Hän, nousukas, elää jo rahvasta "onnellisemmin"... On kartano... Siellä on oikeinpa hiukkasen kirjoja, tauluja.
Se hyvä; mutta ei suinkaan elukkain mielestä! Mitä on moukalle kirja ja taulu?
Ja kateus ja viha, ne paisuvat suurien laumojen sielussa... Mitä piilee moisessa kaaoksen nielussa?
On aate, joka heidät innostaa: nälkä... Kuin sudet he kiertävät mahtavan taloa, kateina, ahnaina.
Ja jos he nyt vain verenhajuun pääsevät, tarvita ei edes "aatteen" valoa: nälkää. He ponsarin kimppuun tohtivat, jos suotuisat ajat auttavat siihen, mitä he pohtivat.
Se kuuluu eläimenluontoon, se on iankaikkista maailman kulkua...
Luo nousukas rahtusen sellaista, jota kulttuuriksi, kai syystäkin, sanotaan: on hänellä, niinkuin jo virkoin, hiukan kirjoja, tauluja, kauneutta.
Sen sijaan hukkamme: huutavat ruokaa, ja kostoa! "Ei kirjoja, tauluja; ruokaa, ja kostoa", – elukka-ihmisten sosialismia.
Ne nälkäiset laumana saartavat kartanon, juoksevat, röhkivät, ulvovat. Ne puhuvat myös, nuo eläimet: "Nyt alkaa se viimeinen maailman mullistus! Pois vatsojen pullistus!"
Vain vanhaa tuttua kulkua, ei sille voi keksiä sulkua.
Nuo hukkamme, – jätkiä, suutareita ja seppiä, – he löyhkävät lialta, hieltä, haisulta, pieltä.
En tarkoita antaa köyhälle keppiä! Vain leikkiä siitä, jok' ei voi muuttua: on vuoroin rauhaa ja vainoa; se varmaan Salliman lie tasapainoa...
Nyt hyökkäävät nämä sudet, karjuvat karjut... He vaativat ruokaa! Kun oikein he nälkäänsä suuttuvat, niin eivät he säästele omaa tai ihmisten kalloa. – Ja laumassa siinä on johtajapäitä, ja päissä on muutakin vielä kuin t—-. Kas, ruokaa he saivat jo riistäen, mutta – he eivät nyt halveksi myöskään sormusta, rannerengasta; oi, hopealusikat heistä niin kauniisti kiiltävät, ne luistavat taskuun kuin viistäen. Ja tauluja puukoin he viiltävät: he vihaavat niitä, – ja hauska on lapsista silmiä kuvilta puhkoa. – He ryöstävät vaatteita, – loppuihin nokkansa niistävät...
Ja viimein? Kun vatsa on täytetty, nähtävä vielä on – verta: niin mässätä on tapa hukkien! Herran he tappavat, kartanon polttavat. Syy pannaan surmatun laskuun: hän väärin on tehnyt, huijannut, puijannut; se uudella väärällä korjataan, – vuorot vain vaihtuvat!
Alfred Kordelinin murhan jälkeen 1917.
AGITAATTORI.
Vuosi on tuhat ja yhdeksänsataa
seitsemäntoista, – kun parhainta pataa
alkaa Suomemme rauhaisten loukkojen
työväki olla kanss' outojen joukkojen:
ryssien, jotka nyt täyttävät koko maan.
Kuinka se yhtyy laumaan mokomaan?
Ah, se on vaivoista suursodan tuomista
liiaksi kärsinyt ... sen unenhortoinen
sielu on valveilla nyt: sekasortoinen!
Rahvashan ei nykypäivää, ei huomista
arvata voi, sehän on kuin lapsi:
kasvoi ja leikki, ja syödä napsi,
työt teki, jos sai holhoojan hellivän, –
ei vain kiskurin, laiskana kellivän...
Nyt sill' on holhoojat parvesta omasta,
juopuneet kaikesta kauniista, somasta, –
helposti puijaamat bolseviikkein,
jotka niin ylväin lausein ja liikkein
Suomelle kalleimman, vapauden, myönsivät,
mut yhä maahamme joukkojaan työnsivät,
niukan ja loppuvan leipämme syöjiksi, –
niin, maan parhaiden kahleihin lyöjiksi:
siinäkö onni nyt työläisten, joihin
saatu on johtajain, Sancho Pansain,
innostus uusiin uskonnoihin,
niin, muka liittoon kaikkien kansain...?
* * *
Riittää: vain kuvan taustaksi tämä. –
Seison nyt Mikkelin asemasillalla, –
aikomus maalle on joutua illalla, –
sylissä painava Victor-rämä,
kirjoituskone; – yön matkustin kuumassa
vaunussa, niinkuin siirtolaisruumassa: –
syy sekin, miks olen tuimalla päällä... –
Mut mikä hauskuus kohtaakin täällä!
Agitaattori rähisee, –
seisoen työläisvaununsa ovella, –
äänensä kiihkosta kähisee, –
niin, savonmurretta holskaavainen,
"viäntävä, kiäntävä" mies, savolainen:
"Kansa! Nyt raktiikkaa uatteeseen sovella!"
Päässä on urholla matruusinlakki...
Eteensä kertyy maalaissakki,
jolle hän saarnaa: "Mie Petroraatista
reissuan työmies- ja sotamiesraatista..."
Kas niin: siksipä onkin nyt oivan
jassimme, aatteitaan turinoivan,
matkaan annettu Petrogradista
ryssä, kai jostakin komissariaatista:
musta ja muikea siviiliryssä,
laiha, ja varrelta väärä ja kyssä, –
ehkä hän, raukka, on rintamakarkuri,
tai punajoukoista poistunut arkuri?
Mutta nyt miehemme meidän jo selittää,
miksi niin hiljainen on veli tää:
"Siksi, kun hän vuan venäjänkieltä
huastaa, on mukkaani laitettu sieltä.
Miksikö ripsuttelloo hän luomia?
Siksi, kun ossoo ei yhtään suomia...
Mie oon tulokkina tälle, kun aito
miulla on vennäänkielenkin taito...
Petroraatissa kauan oon ruatanna.
Nyt siellä työmies on keisarit kuatanna...
Vot kak! Toin tämän huastajan sieltä.
Varkauven tehtaalle männään, ja mieltä
herrain ei kuunnella! Kokkous on illalla.
Siellä ei paineta pursuita villalla..."
Kuulu ei junaamme, pohjoiseen vievää...
Kesäinen helle ei liioin lievää, –
siksi mies pyyhkiikin hartaasti hikeään:
"Päivä kuin porvali tunkoo pikeään..."
Kilpenä alkaa hän eteensä tyrkkiä
ryssäänsä nyt, – pui uljaasti nyrkkiä:
"Kuulkeete, tässä on tavuaris teille!
Porvalit, hii, haa, näytämme heille!
Hii!" – kädet huitovat lyhyistä hihoista:
"Porvalit paisuvat työmiehen lihoista!
Tuossakin nuo"... Hän itseään raapii,
kynsillä lonkkaa ja reittään hän kaapii, –
kirppuisin paikka lie haarojen tienoilla:
"Porvalit paisuvat herkuilla hienoilla,
rasvoilla ... heillä on, hii, varastoita,
kansalla ei ole kahvia, voita...
Manttaaliporhot: ne köyhältä nylököövät,
lain rajahinnoille pilikalla sylököövät!
Onko se laitoo? Ruhtinaat sotia
rustaavat, köyhillä ei ole kotia...
Niin se on, vot kak... Mutta kun mulokkaus
täälläkin tehtään... Pois porvalin pulokkaus:
Ristuksen uatteet se kuohii ja kiäntelöö,
kirkon ja ruunun se koiruuveks viäntelöö...
Herrat: ne tahtovat Suomelle Saksasta
mallia ... paisuvat työmiehen maksasta,
valmistuvakseen ahnaasti sotimaan
Vennäätä vastaan, lyömään sen kotimaan.
Mutta kun kansamme Vennääseen yhtyy...
Saksankin sotamies roikkaamme ryhtyy...
Niin se on, niin ... myö kämmentä läiskätään, –
porvalit kaikista maista pois mäiskätään!
Meill' on nyt valta! Jo kentraaliksi
Vennäällä sotamies piäsöö ... ja siksi ...
onkos se laitoo ... se sellainen, jotta myö
tulla ei toimeen porvalistotta, myö...?
Niin, ei ruukeissa insinnyörejä
tarvita, työmies pitäköön nyörejä.
Niin, mie tässä oon toiselle tulokkina...
Enkä lie itekään tiiolta nulokkina!
Kuulkeehan nyt: tilanherroo saitoo
miksikä palavella? Onko se laitoo?
Tolopparit, loiset: ei kynnetä saroilla
manttaaliporhon ... se rasvoo varoilla
köyhäin! Tolopparit, lakkoon! On kassoo
ruunulla: meille sen maksoo passoo...
Niin se on, niin ... ja, kuulkee ja nähkee nyt:
porvali tuskassa alkaa jo ähkee nyt...
Tappoo se täytyisi, suolia ruastoo...
puhkaista silemät, ja keittee piessä,
ennen on kylöpönyt työmiehen hiessä...
Mittee se pollari alakaa huastoo?"
"Kunhan et ryssien lie provokaattori...?"
"Mie? Mitä?" vastaa mies, "ravakaattori?
Mie ravakaattori? Mie? Mie näytän,
hii, kuka on ravakaattori! Täytän
virkaani! Kansa jos Suomessa aukaisee
silmänsä, kentraalit lauvalta laukaisee ...
kun ne nyt kimppuun työläisten kotimaan
tahtovat, Vennäätä vastaan sotimaan.
Kahtokee: tuossa on polliisi, vappaan
Suomen ... kuin ennenkin, porvalistappaan!
Jos tosi vappaita oltaisi, rakkineen
paiskaisin järveen, polliisin-takkineen...
Kentraaleiltakin Vennään puolla
merkit on ruastettu ... miekka on tuolla...
Outakas, niin se on, niin... Ravakaattori
hii, haa, pollari ... mie, akutaattori..."
* * *
Ah, vain kahdeksan kuukautta tästä
vierähti pienestä näytelmästä,
niin jopa Varkauden tehtaalla suurella
kiväärit paukkuivat seinien juurella
työväen joukkoon, kun kapinoimaan
ryhtyi se, – valkeain saartoa kestäen
viikkoja, armeijan hyökkäykset estäen
ryssiltä saaduilla kivääreillä.
Nyt? Tyly kosto nyt pantiin voimaan,
kun nuo hölmömme, – muuta ei heillä
neuvoa, – taipuivat viimein armoille,
maan sotajoukoille, työssään jo varmoille:
oi kapinallisten yltiöpäiden
tuomion julmuutta! Joukosta näiden
armotta viidettä sataa vankia
ammuttiin, – veri huuhteli hankia.
1917.
SAULUS.
Ja hänen silmistänsä putosivat kohta
niinkuin suomukset, ja hän sai – –
näkynsä jällensä – – –
Ap. T. 9:18.
Ääni mulle kuiskii:
"Silmiisi jos tulta tuiskii,
lankeemuksesi ei liene epilepsis,
josta kärsi Paulus,
ei, vaan alkaa kirkkain skepsis!
Pese naamataulus,
poika, että selvemmästi näet
rahvaan, – kuin myös herrasväet.
Täss' on pyhäpuku, – heitä
vanha, kun taas entisteitä
riemuin käyt, – et sen, ken juuttuu
paikalleen tai uskoo, että muuttuu
maamme taivaaksi. Niin, Saulus,
tässä uusi – kaulus!"
1920.