[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUE93mX2naoISx3zgU_un1trJWG63dCzgsay12uw9aww":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1151,"Luvattu maa","Bourget, Paul",1852,1935,"1151-bourget-paul-luvattu-maa","1151__Bourget_Paul__Luvattu_maa",null,"romaani",[],[],"fi",1892,1909,71185,479345,false,71560,[23],"Norway -- Fiction",[25],"Novels","\"Luvattu maa: Romaani\" by Alvilde Prydz is a novel written in the early 20th century. The book likely explores themes of nature, deep emotions, and human relationships, as hinted by the evocative descriptions and characters that suggest a psychological and social exploration.   The opening of the novel introduces a lush, vivid landscape transitioning from daylight to twilight, setting a serene and reflective mood. It presents Thora Thammers, who seems to be a central character, revealing her internal struggles as she grapples with her identity against the backdrop of her marriage to Arvid Thammers. This portion showcases her disillusionment and conflict as she contemplates her past choices while longing for deeper fulfillment. The interactions among various guests at a sanatorium, hinting at a range of societal themes and character dynamics, suggest that the narrative will delve into interpersonal relationships and the characters' emotional landscapes. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Walldén, Hilja",262,"Psykologinen romaani pohtii isyyttä, moraalia ja menneisyyden tekojen seurauksia. Tarina seuraa Francis Nayracia, jonka elämä järkkyy, kun hän saa tietää avioliiton ulkopuolisesta tyttärestään ollessaan jo kihlautunut toiselle naiselle. Tapahtumat sijoittuvat Sisilian aurinkoisiin maisemiin.","Paul Bourget'n 'Luvattu maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1151.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LUVATTU MAA\n\nKirj.\n\nPaul Bourget\n\n\nSuomentanut G. C. [Gertrud Colliander]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1909.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Unelmia.\n   II. Entisyys.\n  III. Levottomuutta.\n   IV. Pikku Adèle.\n    V. Yö.\n   VI. Joulukuusen ympärillä.\n  VII. Pauline Raffraye.\n VIII. Heräävä vaisto.\n   IX. Heräävä vaisto (jatkoa).\n    X. Puhdas omatunto.\n   XI. Kärsimyksen tie.\n  XII. Onnensa raunioilla.\n XIII. Luvatun maan toinen ranta.\n\n\n\n\nI\n\nUNELMIA\n\n\nKreivitär Louise Scilly oli sanonut tyttärelleen Henriettelle\nja Francis Nayrac'ille, tuon sievän lapsukaisen sulhaselle: --\n\"Menkää hiukkasen kävelemään elkääkä huoliko minusta, odotan teitä\ntässä. En tahdo, että vanhat kasvoni pilaisivat teiltä tämän\nkauniin aamun...\" Ja hän oli istuutunut veistoksilla koristetulle\nmarmoripenkille, jonka vieressä oli ruusupensas, tuommoinen, jonka\nhennot, miedosti tuoksuvat kukat pitkin talvea kaunistavat suloisen\nSisilian pensas-aitoja. Oli marraskuun loppupuoli, ja taivaallisen\nläpikuultava ja hienosti mutta tuntuvasti lämmittävä valo ympäröi,\nkietoi ja hyväili Villa Tascan puutarhaa, tuota vieraanvaraisen\nylimyksen oikun luomaa keidasta, hyvin tuttua kaikille niille,\njoita matkan sattumat tai heikontuneen terveyden huolet muutamaksi\nkuukaudeksi karkoittavat Palermoon. Nämä viimeksimainitut ne\nkreivittärenkin olivat tuoneet tänne. Lähdettyään Parisista kohta\nensimäisten syyssumujen tultua, lopullisesti parantuakseen sangen\nankaran keuhkokuumeen seurauksista, oli hänen täytynyt pysytellä\nhuoneessaan kolme viikkoa, uuden taudinkohtauksen vangitsemana.\nVasta viisi tai kuusi päivää sitten hän oli alkanut liikkua ulkona.\nKasvojen kalpeus alkoi käydä vähemmän huomattavaksi. Tointumisen\nhämärä huumaus loi hiukan virkeyttä hänen laihtuneille poskilleen,\nväsyneille silmäluomilleen, kellastuneelle otsalleen. Hopealle\nhohtaviin hiuksiin sekoittuneet vaaleat juovat näyttivät entistään\nkultaisemmilta, ikäänkuin nuoruuden viehätyskin olisi ollut elpymässä\ntaudin ja huolien ennen aikojansa uuvuttamassa viisikymmenvuotiaassa\nnaisessa. Hänen kuumeesta kuihtuneet huulensa aukenivat hengittämään\nlämpiävää ilmaa, johon sekoittui ruusujen ja metsiköiksi istutettujen\nharvinaisten, hyvänhajuisten puiden tuoksua. Hänen siniset silmänsä,\njoiden sini oli liian kirkas, niinkuin on ihmisellä, jonka\nelinjuuret ovat järkähtyneet, sattuivat harhaellen milloin ihaniin\nsypressikuusiin, milloin jättiläismäisiin seetripuihin, milloin taas\nkiintyivät näitä ympäröiviin kasviryhmiin, joiden troopillinen luonne\nilmaisi Afrikan läheisyyttä. Kalvakkaat aloet vääntelivät viidakkojen\nsiimeksessä karvaisia tikarejansa. Taatelipalmut huojuttelivat\nverkalleen tummanvihreitä sulkiansa. Kaktuskasvit ojentelivat\npiikkisiä, lapiomaisia oksiaan, joista pilkisti sinipunervia\nhedelmänalkuja. Kuvapatsaat hohtivat valkeina vihannuuden lomasta,\nja itse huvila suljettuine ikkunaluukkuineen näytti tässä aamupäivän\nrauhassa ja kirkkaudessa kätkevän sulavan vaaleaksi maalatun\npäätypuolensa taa autuuden unelman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä ympäristössä, jonka yksinäisyyttä elähytti ainoastaan lehtien\nkahina tai joutsenen lentoyritykset, kun se leikatuin siivin viisti\npienen lammikon tyynenä päilyvää pintaa, äidin silmät palasivat\nlakkaamatta siihen laajan ja valoisan puutarhan osaan, missä hänen\ntyttärensä asteli sulhasensa rinnalla. Heidän hidas, epämääräinen\nja hajamielinen käyskentelynsä -- käyskentely, joka on ominaista\nonnelliselle pariskunnalle, jonka kaikki liikkeet ovat sopusoinnussa\nja sulavat toisiinsa ikäänkuin jonkun itsetiedottoman sopimuksen\npakosta -- vei heidät milloin etemmäksi, milloin lähemmäksi. He\nmilloin katosivat, milloin ilmestyivät uudelleen näkyviin käytävien\nkäänteissä. He kulkivat, pysähtyivät, lähtivät jälleen liikkeelle.\nHe katselivat toisiaan, puhelivat, vaikenivat, suloisen sinisen\ntaivaan, päivänkirkkauden, puiden, vesien, kukkien ja varsinkin oman\nitsensä ihastuttamina, hurmaamina toinen toisensa lemmen, joka luo\nkeväimen keskelle talvea ja joka, luonnon viehätyksen vahvistamana,\ntäyttää sielun huumaavalla autuudella. Heidän olennostaan heijasti\nrajattoman onnen salaperäinen loiste. Heitä kannatti, kohotti\ntuo sisäinen ilonhenki, joka aina ilmaantuu kahden, toinen\ntoistansa täydellisesti, vilpittömästi rakastavan liikkeissä. Ei\nollut koskaan nuoren tytön vartalo näyttänyt notkeammalta, hymy\nhienommalta, kasvojen ilme henkevämmältä, hiusten kulta hienommalta\nja kiiltävämmältä. Eikä koskaan säteilevämpi ajatus kirkastanut\nFrancis'n tavallisesti suljettua ja miettiväistä kasvojenilmettä.\nHänen katsellessaan nuorta tyttöä, josta kohta oli tuleva hänen\nvaimonsa, silmäterän synkkä liekki suli sanattomaan hyväilyyn.\nKädenkin liike, kun se tarjoutui tytölle tueksi, osoitti miehen\nrakkauden suojelijahenkeä. Tyttö oli, vaikka kolmenkolmatta vuotias,\nniin nuori, niin hieno, niin hento, että häntä tuskin olisi luullut\nkahdeksaatoista vanhemmaksi. Sulhasen, jo kuudenneljättä vuotiaan,\ntummaverisillä ja uurtuneilla kasvoilla oli vuosien leima, mutta\ntällä hetkellä oli niiden muuten usein surunvoittoinen ilme lumoavan\ninnostuksen kirkastama. Äidille, joka lämpimin katsein penkiltään\nseurasi nuorten liikkeitä, oli tämä näky ikäänkuin toteutunut\nunelma; nuoret puolestaan eivät koskaan, eivät onnensakaan hetkinä,\nunhottaneet tätä hellää katsojaa, sillä joka kerta, kun he sattuivat\nkulkemaan penkin ohi, Henrietten hyväilevä katse häntä hymyillen\ntervehti. Vaikka tytär ei olisi päätänsä kääntänytkään, ei äiti olisi\nsitä pahakseen pannut. Mutta lämmittävältä tuntui hänestä kuitenkin\ntieto, että tytär hänetkin onneensa sulki, yhtä lämmittävältä kuin\netelän aurinko, jonka säteitten suutelulta kuihtunut ruumisparka\nhiukan voimia toivoi, muutamia elinvuosia vielä, ja hän ajatteli:\n-- \"Kuinka hän lastani rakastaa ja kuinka hän on siinä oikeassa!\nJa tyttäreni, kuinka hän toteuttaa kaiken, mitä hänestä hänen\nlapsuudessansa toivoin! Jos hänen isänsä eläisi, miten ylpeä hän\nolisikaan heistä kummastakin! Sanoisi varmaan olevansa minuun\ntyytyväinen. Ja sen hän kerran sanookin, kenties kohtakin... Kunhan\nvain ei kuitenkaan aivan heti!\"\n\nNäitä ajatellessaan hänen mieleensä johtui toinen syksy viisitoista\nvuotta sitten, vuonna 1871, syksy, johon liittyi hänelle niin\nkauhea muisto. Hiljaisen ja vihreän puutarhan sijasta, jossa hänen\nlapsensa kävelivät, -- hän mainitsi heitä aina lapsikseen antaessaan\nheille sydämessään yhteisen siunauksen -- näki hän edessään sairaan\nhuoneen. Silloinkin oli marraskuun aamu, mutta parisilaisen\nmarraskuun, kylmän, kolkon ja pimeän. Siinä he olivat kumpikin,\nHenriette ja hän itse, polvistuneina sairaan vuoteen ääressä, jonka\npäänaluksella kuvastuivat kalpeat ja kärsimystä ilmaisevat kasvot,\nvasta kuolleen eversti Scilly'n kasvot. Kuukausimääriä kärsittyänsä\nhän oli vihdoinkin sortunut Metzin taistelussa saamiinsa haavoihin.\nHän oli siinä osoittautunut kuuluisan Scilly'n kreivin, \"Leipzigin\nsankarin\", arvoiseksi jälkeläiseksi, tuon, joka oli ansainnut\nluutnantin arvon eräässä noista upseerirykmenteistä, joita Napoleon\nVenäjällä muodosti pyhän eskadroonan nimellä. Vaikka kaikki Scilly't,\ntästä ensimäisen keisarikunnan sankarista lähtien viimeiseen, nyt\nkysymyksessä olevaan osastonpäällikköön saakka, olivat palvelleet\narmeijassa, ja vaikka sotilaan vaimon tulee valmistautua näihin\nsydäntä särkeviin uhrauksiin, kreivitär oli levottomuudesta vähällä\nmenettää järkensä sodanjulistusta lähinnä seuraavina päivinä. Sitten,\nyhdyttyänsä mieheensä Saksassa, hän oli tuonut hänet takaisin\nParisiin, taistellakseen hänen hengestään sellaisella intohimolla,\nettä hän muutamissa viikoissa vanheni ainakin kymmenen vuotta. Tämän\nkuolinvuoteen ääressä, missä lepäsi ainoa mies, jota hän oli koskaan\nrakastanut, palasi uskallus elämään vasta silloin, kun hän suuteli\ntytärtään, ainoata elossa olevaa viidestä lapsesta, kovin hentoa,\nkovin herkkätunteista pientä raukkaa, joka jo liiaksikin näytti\nymmärtävän isättömän surkeata kohtaloa. Se kävi kyllin selville\nhänen kyynelistään, hänen huokauksistaan, kun hän epätoivoisesti\npuristausi äitiä vastaan huutaen: \"Oi, jää luokseni, jää luokseni!\"\nLeski oli vastannut Henrietten suudelmiin, vannoen itselleen, vannoen\nisän muiston nimessä todellakin jäävänsä lapsen luo, olevansa\npienokaiselle isänkin sijassa, ja niinmuodoin oli elämä heti jälleen\njatkunut, vuosia kestävä, yksinäinen, surunvoittoinen ja sittenkin\nsuloinen elämä: -- yksinäinen, sillä kreivittären ja hänen miehensä\nkoko suvun välit olivat rikkoutuneet, syistä, jotka johtuivat\nvainajan isän omituisesta luonteesta, mutta joita hän uskollisesti\ntahtoi kunniassa pitää, niinkuin kreivikin oli sen tehnyt, ja\ntoiselta puolen oli hänen seurapiirinsä supistunut sangen pieneksi,\nhänen lähimpiin tuttaviinsa, hän kun luopui synkästä surupuvustaan\nvasta sangen myöhään;--surunvoittoinen, sillä hän tahtoi säilyttää\nkaikki entisessä kunnossaan, ja heidän pieni, Invaliidien\npuistokadun varrella oleva asuntonsa, jonka hänen miehensä aikanaan\noli vuokrannut, koska se oli lähellä Saint-Dominique'n katua ja\nsotakoulua, alkoi näyttää hiukan kuluneelta ja nuutuneelta, niinkuin\non laita esineiden, joita kätemme koskettelevat hartaudella ja\nkaipauksella, niitä vain hyväilläkseen eikä käyttääkseen; --\nsuloinen, sillä pieni tyttö, joka, aina mustiin puettuna hänkin,\nkilttien lapsien hiljaisin askelin juoksenteli edestakaisin\npyhäinjäännöksien arvoon kohonneiden huonekalujen keskellä, ei\ntehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, joka\nei olisi ilmaissut mitä vienointa luonteen hienoutta. Rouva Scilly\niloitsi tästä, tuntien tuota huolensekaista hellyyttä, joka on äitien\nhaikealle onnelle ominaista. He tietävät niiden olevan luettuja,\nnoiden päiväin, jolloin he saavat lapsensa luonansa pitää, omanansa\nviihdytellä. Henrietten rauhallisesti puuhatessa läksyjensä luvussa\noli äiti ottanut tavakseen seurata tämän hiljaisen ajan juoksua\ntarkastelemalla Arkkihiippakunta-puutarhan milloin viheriöitseviä,\nmilloin kellastuvia puita, joita näki alikerran korkeista ikkunoista.\nMilloin nämä puut värähtelivät kevään tullessa heitellen huhtikuun\ntuuleen kukkasterttujansa; silloin äiti laski, montako kevättä vielä\nkuluisi, ennenkuin tytär täyttäisi yhdeksäntoista vuotta. Milloin\nmyrskyt kylvivät pitkin käytäviä syksyn kellastuneita lehtiä; silloin\näiti laski, montako oli syksyä kulunut isän kuolemasta. Pienokaista\nkatsellessa hänen ajatuksensa vaipuivat loppumattomiin mietteisiin;\npelonsekaisella ihastuksella hän seurasi vartalon varttumista, lapsen\nmuuttumista nuoreksi neitoseksi ja sitten täyskasvaneeksi naiseksi,\nihaillen hänen sulouttansa, älyänsä, hyvyyttänsä, nauttien kaikkia\ntuoksuja tämän ihanan kukkasen, jonka hän yksin tunsi, ja hän odotti\ntuskallisena mutta valmiina sitä jalomielisen uhrauksen hetkeä,\njolloin hänen oli siitä eroaminen.\n\n-- \"Kun ajattelee\", sanoi hän itsekseen, \"että on olemassa mies, joka\nvie hänet minulta, että hän ehkä liikkuu piirissämme, että olemme\nhänet kenties eilen tavanneet, taikkapa tänään, kävelyillämme. Häntä\nvartenko siis olen lapseni herttaiseen sieluun sirottanut ihanteiden\nkylvön, tuohon hellään sydämeen jaloimmat tunteet istuttanut...\nJospa voisin häntä kasvattaa, tuota tuntematonta, tytärtäni varten,\nniinkuin tytärtäni häntä varten kasvatin!... Olihan hänen isällään\ntapana sanoa: 'Menköön hän sille, jota rakastaa.' Mutta hän oli mies.\nHän tunsi elämän. Hän olisi voinut arvostella, oliko kosija tyttären\narvoinen, kun sitävastoin minä...\"\n\nTuhansittain oli lohduton leski mielessään hautonut näitä äidin\nhellyyttä ilmaisevia ajatuksia, ja yhä useammin, yhä hartaammin\nhän niitä lausui, sitä myöten kuin aika kului. Joskus ne\npäättyivät tuumiin, jotka tuntuivat houkuttelevilta, mutta jotka\näkkiä raukesivat, kun odottamatta ilmestyi näköpiiriin uusi\ntekijä, äkkiarvaamaton, vastustamaton rakkaus. Kreivitär Scilly\noli kaikkien näiden, hänen mielestään liian nopeasti kuluneiden\nvuosien vieriessä mitä suurimmalla huolella valvonut Henrietten\nystäväpiiriä, karsiakseen siitä pois kaiken, mikä ei ollut yhtä\nnuhteetonta ja hurskasta kuin nuori tyttö itse. Hän oli koettanut\nmitä tarkimmin seuloa entistä tuttavapiiriänsä uudistaessaan heidän\nkanssansa seurustelusuhteitaan. Hän oli tahtonut varata tyttärellensä\njok'ainoan niistä hienon maailman tavoista, joihin hän itse\nnuoruutensa aikana oli tottunut, ja sitä varten hän oli koettanut\nhyödyksensä käyttää muistamansa ensimäiset kokemukset, tarkastaessaan\nyksityisseikkoihin menevällä huolellisuudella niitä harvalukuisia\nnuoria miehiä, jotka esiintyivät heidän seurapiirissään. Ja\nsittenkin hänen tyttärensä mieltyi tuntemattomaan, tuohon Francis\nNayrac'iin, jonka rinnalla äiti nyt näki hänen niin hellän, miltei\nkiitollisen luottavaisena astelevan. Kymmenen kuukautta sitten hän\ntuskin oli kuullut hänen nimeänsä mainittavan, paitsi muutaman\nkerran kenraalinrouva de Jardes'in luona, joka oli nuoren miehen\nkaukainen sukulainen. Rouva de Jardes'in kodissa oli myöskin\nesittely tapahtunut, sattumalta, vastaanottopäivänä, josta Francis\noli lähtenyt niin ihastuneena Henrietten suloisuuteen, että jo\nseuraavana päivänä oli palannut siitä sukulaiselleen puhumaan.\nSitten oli seurannut toimenpiteitä, sangen yksinkertaisia, sangen\njokapäiväisiä, tavallisia jokaisessa naimiskaupassa, joka on lähtenyt\nyksinäisyyteen kyllästyneen nuoren miehen hetkensynnyttämästä\ninnostuksesta ja joka toiselta puolen on nuoren tytön salaisen\nmielisuosion, toiselta puolen yhteisen, välittäjätoimeensa ihastuneen\nystävän hyväntahtoisuuden kannattama. Onhan vanha tunnettu asia,\nettä olipa lemmenliitto luvallinen tai luvaton, niin kaikki naiset\nsiihen mieltyvät, kunhan vain lempeä on. Yhä uudistuvat, suuremmalla\ntahi vähemmällä taidolla valmistetut kohtaukset, yhtämittaiset\nkiitoslauseet, joita rouva de Jardes tuhlasi Francis'sta puhuttaessa,\nnuoren miehen ilmaantuminen jokaiseen paikkaan, joka antoi hänelle\ntilaisuutta lähestymään neiti Scilly'tä, herättämättä kenenkään\nhuomiota tahi panetteluhalua, huomattava muutos yhä huolestuneemman\nja levottomamman Henrietten esiintymisessä, -- siinä tämän pienen\nlemmentarinan viattomat ja lapselliset yksityiskohdat. Jokainen\nnäistä yksityiskohdista tuotti äidille syvää liikutusta ja johti\nratkaisevaan keskusteluun, johon hän oli päättänyt tyttärensä\npakottaa. Epäröimättä, mutta väristen, niinkuin värisivät tällä\nhetkellä marmoripenkkiä varjostavan saarnin lehvät, hiljaisen tuulen\nhenkiessä, oli tyttö sydämensä uuden salaisuuden ilmaissut. Francis\noli käynyt hänelle rakkaaksi. Todellako, vaikkei hän tietänyt\nhänestä sen enempää? Vaikkeivät olleet siitä sanaakaan keskenään\nvaihtaneet? Mikä salaperäinen tunteiden vuorovaikutus siis --?\nRouva Scilly muisteli tehneensä itselleen näitä kysymyksiä sinä\nunettomana yönä, joka oli tätä tunnustusta seurannut, ja havaittuansa\ntämän tyttärensä ensimäisen mielenliikutuksen, jossa ei äidillä\nmitään sijaa ollut, oli hänet vallannut tuollainen sielun syvä ja\nkiihkeä mustasukkaisuuden kohtaus, joka jaloimmankin äidin sydämeen\niskee vuotavia haavoja, niin syviä, että ainoastaan tieto lapsen\ntäydellisestä onnesta voi ne parantaa. Oi, miten kreivitär oli\nsinä yönä rukoillut! Miten hän oli taivaasta ohjausta pyytänyt!\nMillä varovaisuudella ja millä sisällisellä vavistuksella hän,\nrippi-isänsä, isä Juvigny'n, vanhan dominikaanimunkin neuvosta oli\nryhtynyt sellaiseen tiedusteluun, johon kaikki vanhemmat kaikkina\naikoina ovat ryhtyneet. Jos tarvittaisiin todistusta siitä, miten\nvarovaisimpienkin kohtalo on käsittämättömän ja hillitsemättömän\nvoiman vallassa, olisi siksi omiansa isän tai äidin kykenemättömyys,\nvalppaudestakin huolimatta, hankkia täsmällisiä tietoja sen miehen\nluonteesta ja elämästä, josta jumaloidun, vuosikausia vaalitun\nlapsen onni tahi onnettomuus tulee riippuvaksi. Rouva Scilly\ntiedusteli oikealta ja vasemmalta, ja hänen tätä tarkoitusta\nvarten tekemänsä vieraissakäynnit olivat tämän tunteellisen\nrakkausnäytelmän koomillisia välikohtauksia. Vai eivätkö ne sitte\nole sellaisia ja vieläpä mitä jännittävimpiä, nuo keskustelut, missä\najattelemattomasta sanasta riippuu kahden olennon tulevaisuus, kahden\nolennon, joista toisen on mahdoton puolustautua. Ja vastaukset, jotka\nhänelle annettiin loppumattomien keskustelunmutkien jälestä, olivat\nkaikki tämäntapaisia:\n\n-- \"Herra Nayrac?... Niin\", sanoi kreivittärelle rouva d'Avançon,\nentisen diplomaatin puoliso. \"Miellyttävä nuori mies! Sangen\nsievä omaisuus, ja sehän ei ole haitaksi. Hän palveli kymmenen\nvuotta lähetystössä, olisi kohonnut sihteeriksi, mutta anoi juuri\nvirkaeroa -- niinkuin herra d'Avançonkin, hallituksen tähden...\nVahinko kyllä...\" Ja senjälkeen tuo kunnon rouva rullatuolistaan,\njohon hänen tautinsa aika ajoin hänet kytki, purki loppumattomaan\nsanatulvaan vihansa valtion asiain nykyisestä tilasta, jäljitellen\ntäten miestänsä, jonka kaikki mielipiteet hän omisti omikseen,\nvaikka sydämensä pohjasta häntä vihasi -- ristiriitaisuus, joka on\nsangen tavallinen perheissä, missä aviopuolisot elävät huonossa\nsovussa. Heidän vihastaan huolimatta on tottumuksen vaikutus heihin\nniin suuri, että he vähitellen muuttuvat toistensa näköisiksi,\nniin henkensä kuin joskus ruumiinsakin puolesta. Onko taitavankaan\näidin mahdollista, epäilystä herättämättä, tarttua jälleen\nkeskusteluaineeseen, joka häneltä näin syrjään horjahtaa. Hän ei\nuskalla enää sommitella ainoatakaan kysymystä, mutta tehtyänsä\nmielessään sen johtopäätöksen, että herra d'Avançon, paetaksensa\nperhe-elämänsä helvettiä, kuusikymmenvuotiaana viettää aikansa\nklubissa ja siellä varmaankin tapaa Francis Nayrac'in semmoisissa\npaikoissa, missä tapojen puhtaus paremmin käy selville kuin\nseuraelämässä, hän johtaa mitä hienoimmalla viekkaudella keskustelun\ntälle alalle ja pääsee vähitellen tarkoitustensa perille, kuullessaan\ntämän toisen julistuksen:\n\n-- \"Francis Nayrac?... Sangen miellyttävä poika! Sangen sievä\nomaisuus! Tänä vuonna olen hänet tavannut pienessä klubissa.\nHänen kanssaan ainakin voi puhua muustakin kuin kilpa-ajoista ja\nuhkapelistä...\" Ja seuraa sitten lavea esitelmä, johon leppymättömin\nvanhoista keikareistamme purkaa sapensekaista kateuttaan nykyistä\nsukupolvea kohtaan. Hän sekoittaa siihen, hän puolestaan, vaimonsa\nhuomautuksia ja käsityksiä, mutta unhottaa kokonaan Nayrac'in...\nTehtyään kymmenen tämänkaltaista koetta on äiti parka vihdoinkin\nselvillä siitä, että sittenkin lienee parasta kääntyä niiden\npuoleen, jotka lapsuudesta saakka tuntevat vävyehdokkaan, ja hän\nturvautuu lopuksi rouva de Jardes'iin, vaikka tietääkin hänet liian\ntaipuvaiseksi puolustamaan serkkuansa pienen sepittämänsä juonen\nhyväksi. Mutta rouva Scilly tietää hänet myöskin sangen vilpittömäksi\nja suoraksi luonteeksi ja turvautuu hänen tunnollisuuteensa\npyytäessään vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka enimmän hänen\nmieltänsä painavat.\n\n-- \"Ettäkö uskonnollinen?...\" kuuluu rouva de Jardes'in vastaus.\n\"Kenties hänestä ei ole perin uutteraksi kirkossakävijäksi.\nTiedättehän, ystäväni, meidän aikamme nuoret miehet heittäytyvät\nmielellään välinpitämättömiksi. Mutta periaatteita hänellä on ja\nmainioita, siitä kyllä vastaan. Hänen eronhakemuksensa jo sen\ntodistaa, ja sitten -- tunsin hyvin hänen äitinsä ja sisarensa. He\nelivät ja kuolivat hurskaina naisina... Mitä toiseen kysymykseen\ntulee, on se arkaluontoisempaa laatua. Tietysti hän ei ole siitä\nminulle puhunut. Mutta vapaa hän kyllä on, sen voin vakuuttaa. Muuten\nhän ei olisi Henrietteä ajatellut, sillä hän on kunnian mies. Mitään\njulkista suhdetta hänellä ei ole ollut, siitä olen varma, ainakaan ei\nParisissa. Huhu siitä olisi kyllä minun korviini saapunut. Ja nythän\nhän on ollut monta vuotta ulkomailla...\"\n\nKaukaisilta tuntuivat nämä keskustelut ja muutkin senkaltaiset,\nvaikka olivat vain viimekeväisiä! Vielä nytkin, kun hän muisteli\nheinäkuun ratkaisevia viikkoja, jotka olivat päättyneet Francis'n\nja Henrietten kihlajaisiin, hän ihmetteli asiain kulun nopeutta,\nhän kun oli aina luullut näitä puuhia niin hitaiksi, sekaviksi ja\ntarkoin pohdittaviksi. Mutta hän oli jo kauan tuntenut itsensä\nheikoksi, ja hänet valtasi niin tuskallinen pelko, kun ajatteli,\nettä tytär jäisi suojelusta vaille. Hän oli nähnyt tyttärensä,\njonka sydän ei häneltä mitään salaisuuksia kätkenyt, syvän,\nvilpittömän rakkauden valtaamaksi, yhtä täydellisen kuin se oli\nollut odottamaton ja hetken synnyttämä. Hän tiesi että, mitä\nHenrietteen tuli, hänen tunteensa olivat kestäviä, ja pelkäsi,\nettä jos rakkaus pettäisi, niin nuoren tytön harras ja hurskas\nluonne taipuisi johonkin toiseen ratkaisevaan päätökseen. Hän oli\nniin monta kertaa aavistanut, millä salaperäisellä vetovoimalla\nluostarin turvaa tarjoava suojapaikka vaikutti hänen herkkään\nmielikuvitukseensa. Toiselta puolen taas hän oli luullut Francis'sta\nlöytäneensä harvinaisen, nuhteettoman ja suorasydämisen miehen. Ja\nsitten, vaikkeivät seuraelämän sovinnaiset ennakkoluulot paljoakaan\nhänen päätöksiinsä vaikuttaneet, hän ei voinut olla laskematta, että\nhänen lapsillaan olisi heti käytettävinään kuuteenkymmeneentuhanteen\nnousevat korot. Vihdoinkin hän oli antanut suostumuksensa ja heti\nsen jälkeen hän sairastui, ikäänkuin oikeuttaakseen levottomuutensa\noman terveytensä suhteen. Lääkäri, joka oli alussa puhunut vain\nvähäisestä vilustumisesta, huomasi piakkoin sangen vakavia taudin\noireita. Hän oli joutunut vuoteen omaksi heinäkuun loppupäivinä\ntoivoen jälleen pääsevänsä liikkeelle viikon lopulla, niinkuin\nhänen oli tavallista katarrikohtauksien sattuessa. Mutta lokakuu\noli jo puolivälissä, kun hän vielä oli huoneeseensa suljettuna.\nArkkihiippakunta-puutarhan puut, jotka olivat niin kauan olleet hänen\nyksinäisen elämänsä seurakumppaneina, olivat vihreinä huojuneet,\nkun ensimäinen kuumeenväristys oli häntä puistattanut. Kun hän\ntautinsa jälkeen vihdoinkin pääsi ikkunaan, hän näki kaikki lehdet\nsyyshallojen panemiksi, ikäänkuin kuolema olisi niitä kosketellut. --\nMutta kannattiko valittaa tästä taudista, jonka kautta hän vihdoinkin\noli Francis'in luonteesta selville päässyt! Kun lääkärit olivat\nhänet määränneet viettämään talven niin kaukana etelässä kuin\nsuinkin -- Kairossa, Algerissa, Madeirassa tahi Palermossa -- millä\nhienotunteisuudella nuori mies olikaan luopunut oikeuksistaan niiden\nvelvollisuuksien hyväksi, joita uudet olosuhteet tuottivat hänen\nmorsiamelleen. Tämä viimeksimainittu oli pyytänyt häneltä häiden\nlykkäämistä seuraavaan kevääseen voidakseen uhrata tämän viimeisen\ntalven äidin parantamiseksi, ja hienolla osanottavaisuudella hän\noli siihen suostunut. Hän se oli, joka heille Palermon olopaikaksi\nesitti, hän kun sen jo ennestään tunsi, hän se oli, joka sinne lähti\nkreivittärelle asuntoa valmistamaan, hän, joka heidät sinne vei;\nsitten hän oli lähtenyt Parisiin, palataksensa sieltä vasta sairaan\nkutsumana, ja hienotunteisesti hän oli asettunut sille kannalle,\nettei koskaan hänen rakkautensa estäisi Henrietteä suorittamasta\nvelvollisuuttaan äitiä kohtaan. Ja nyt, tänä kauniina ja kirkkaana\naamuna, jolloin sairas tunsi uudelleen elpyvänsä, hän antausi\näärettömän kiitollisuuden tunteen valtaan sen johdosta, mitä nuoren\nmiehen sydän oli hänelle ilmaissut, liittäen tähän tunteeseen vielä\njatkuvan elämän toiveet.\n\n-- \"Hyvä Jumala! Jospa saisin elää\", huokasi hän uudelleen, \"jospa\nvielä saisin heidän luonansa viipyä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän näki heidän taas kävelevän käytävällä, viheriöiden palmujen\nkumartuessa heidän ylitsensä, ikäänkuin heitä suojellakseen, ja\ntuulen soittaessa sypressikuusien neulasissa uinuvan valtameren\nkohinaa muistuttavia säveliä. Hänen sielunsa tuntui rientävän\nheitä seuraamaan, heille toivottamaan sisällistä taivasta, yhtä\nlempeätä, yhtä sinistä kuin heidän yllänsä tällä hetkellä kaartuva,\nloistetta luova taivaan kansi. Kuulemattaankin hän aavisti heidän\nrakkaiden ääniensä soinnun, tiesi että he hänetkin sulkivat tämän\nhetken sulouteen. Ja totta onkin, että he puhuessaan itsestään\nmyöskin hänestä puhuivat. He liittivät hänet luonnollisesti\ntulevaisuuteensa, johon heillä oli luvallista rakkautta nauttivien\nhurmaava luottamus. Niin, toteutuneelta unelmalta he näyttivät tässä\nparatiisin kehyksessä, tyttö niin hento, niin ylevän hieno, joka\ntunsi elämästä ainoastaan sen puhtaimmat hetket, mies vielä tarpeeksi\nnuori pysyäkseen ikänsä puolesta hänen vertaisenaan, tarpeeksi\nkaraistu intohimojen tulessa voidakseen täydellisesti arvostella\nmitä tämä, hänestä verraton erikoisluonne tarjosi! Ja he puhelivat,\ntai oikeammin, he ajattelivat, tunsivat ääneen, valitsematta\nsanojaan, mutta joka lauseessa oli lämpimän sydämellisyyden\nsalaperäinen, huumaava tenho. Yksin äänienkin sointu tarjosi heille\njo edeltäpäin sanomattomia rakkauden nautintoja, viehättäviä niinkuin\noudoista kukista ja kasveista lähtevät tuoksut, joiden suloutta he\nkävellessään nauttivat, niitten lähdettä näkemättä.\n\n-- \"Kyllä rouva Scilly on jo paljon muuttunut tämän viimeisen viikon\nkuluessa sittenkuin tänne tulin!\" sanoi Francis. \"Olin kovasti\nlevoton tavatessani hänet uudelleen niin kalpeana ja heikkona...\nPettymys oli suuri jo tullessani, kun laivan kannelta näin Palermon\nsataman harmaana, rankkasateen pieksämänä!\"\n\n-- \"Sen ymmärrän\", vastasi Henriette, katse kaukana, ja tästä\nkatseesta Francis arvasi silloisen levottomuuden tuskan. \"Ilma\nei teitä liioin suosinut matkallanne. Kun kauniin ilman jälkeen\nikkunastamme huomasimme raivostuneen meren vyöryttävän suunnattomia\nlaineita, emme sanoneet mitään, äiti ja minä, mutta tiedän, että\najattelimme samaa. Hän oli vielä sangen heikko. Levottomuus teidän\ntähtenne oli tehnyt hänet sairaammaksi tulonne aattopäivänä... Hän on\nniin herkkätunteinen ja hän pitää teistä niin paljon...\"\n\n-- \"Rakas äiti!\" sanoi nuorukainen puristaen tytön käsivartta.\n\n\"Jos edes olisimme tietäneet minne sähköttää teille Neapeliin!\"\njatkoi tyttö. \"Kun sähkösanomanne saapui, toivoin hetken aikaa, että\nolisitte siirtänyt tuonnemmaksi matkanne myrskyn takia. Ja kumminkin\nniin kovin halusin tavata teitä... Kello oli yhdeksän. Te olitte\nmerellä. Kauhealta tuntui minusta myrsky sinä yönä. Kuuntelin ja\nrukoilin... Ajattelin äitiäkin. Kuinka suuret mahtoivatkaan olla\nhänen tuskansa tuon kauhean sodan aikana.\"\n\n-- \"Unhottakaa se\", keskeytti Francis haihduttaakseen tytön mielestä\nlapsuuden vielä kirvelevät muistot, jotka aina panivat hänen\nsilmäluomensa kosteina värähtelemään, -- \"Niin, unhottakaa se,\nkarkoittakaa nuo ajatukset kaikki mielestänne, niinkuin minä lupaan\nhaihduttaa kaikki äitinne huolet, entiset ja nykyiset, suuret ja\npienet. Hän ehkä minusta hiukkasen pitää, mutta minä pidän hänestä\npaljon. Olen hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän on teidät\nkasvattanut semmoiseksi kuin olette!... Vaikka hän olisi liittoamme\nvastustanutkin, kiittäisin häntä kumminkin siitä, että sain teidät\nsellaisena tavata, elävänä todisteena siitä, etteivät nuoruuden\nunelmat aina petä...\"\n\n-- \"Elkäähän nyt!\" keskeytti Henriette vuorostaan, lentäen punaiseksi\nja pannen Francis'n suulle kätensä, jota tämä hansikkaan läpi\nsuuteli. \"Joko nyt taas rupeatte minua mairittelemaan, niin ettette\nollenkaan muista katsella noita komeita sypressipuita, jotka minusta\novat niin kauniita, kun ne tummine oksatöyhtöineen kuvastuvat\ntaivasta vasten. -- Miten sanoikaan puutarhuri, kun ensimäisenä\npäivänä näytteli meille huvilaa -- _bel vaso_, eikö niin? Kuinka\nnäppärästi sanottu! Ja mitä taiteilijaluonteita tämä outo maa\nkasvattaa!... Mutta Sisilia on liian kaukana. Jos voisimme ensi\nvuonna viettää talvemme jossakin, missä olisi tämänkaltaisia puita\nkasvava puisto ja tällainen valo, mutta lähempänä Parisia, jottei\nmatka olisi niin väsyttävä, Provencessa tai Genuan rannikolla!...\"\n\n-- \"Olenhan luvannut Ranskaan palattuani käydä siellä\ntiedustelemassa\", vastasi Nayrac. \"Olen kovin hyvilläni siitä, että\nte rakastatte samanlaista luontoa kuin minä ja samalla tavalla... Ja\nhuomasitteko toissa päivänäkin museossa käydessämme, kun pysähdyin\nAmatsoni parkaa surmaavan Herkuleen eteen, vaikka ette ollut siitä\nminulle koskaan puhunut, kuinka meillä on joka kohdassa samat\nmielipiteet, vaistomaisesti?\"\n\n-- \"Sekin on totta\", sanoi Henriette, \"samat, aivan samat... Ja\ntiesinhän, että niin oli oleva jo ensi päivästä, kun teidät näin...\"\n\n-- \"Mistä sen tiesitte\", kysyi Nayrac.\n\n-- \"Voiko sellaista selittää\", vastasi nuori tyttö. \"Mutta tiesin\nvarmaan, astuessani ensi kertaa tähän puutarhaan, että se teidän\nmielestänne olisi kaikkia muita kauniimpi... Ja vaikka en ole paljoa\nlukenut ja tietoni ovat sangen vähäiset, olen vakuutettu, että jo\nensi näkemästä tietäisin sanoa jostain kirjasta, miellyttääkö se\nteitä vai ei...\"\n\n-- \"Surkeata onkin\", jatkoi Nayrac, \"kun liitto solmitaan ilman tätä\nsopusointua, tätä sielujen yksimielisyyttä... Kun sitävastoin minun\non niin suloista ajatella, että olette vaimoni, todellakin vaimoni,\ntarkoitan, että sydämenne sointuu niin täydellisesti minun sydämeni\nmukaan...\"\n\n-- \"Niinkuin minunkin on suloista ajatella, että te olette\nsulhaseni\", vastasi Henriette puoliääneen, \"rakas sulhaseni...\"\n\n-- \"Ja kuitenkin tämä täydellinen yksimielisyys melkein huolestuttaa\nminua. Mikä sattuma meidät tänne yhdyttikään? Tarkoitan, että olisi\nvoinut yhtä hyvin sattua niinkin, etten olisi teitä tavannut! Jos en\nolisi virastani luopunut? Jos siitä luopuessani olisin asettunut\nasumaan Italiaan, niinkuin aikomukseni oli? Jos en olisi sinä\nkeskiviikkona käynyt rouva de Jardes'in luona? Jos emme olisi sinä\npäivänä toisiamme kohdanneet?...\"\n\n-- \"En hyväksy noita mahdollisuuksia\", keskeytti nuori tyttö, kasvot\nveitikkamaisen hymyn kirkastamina. \"Mahdotontahan olisi ollut,\nettemme olisi toisiamme tavanneet.\"\n\n-- \"Mutta jospa emme kuitenkaan...?\" jatkoi sulhanen.\n\n-- \"Ymmärrän kyllä, että on mieletöntä sellaista otaksua\", vastasi\nHenriette käyden jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi, \"mutta tiedän,\netten siinä tapauksessa olisi koskaan mennyt naimisiin...\"\n\nHe pysähtyivät vaihtaakseen pitkän katseen. Noiden suloisten\nsinisilmien läpi Francis'n katse tunkeusi lemmityn sielun\nsisimpään, tuon sielun, joka oli kokonaan hänen omansa, jossa\nkaikki oli puhtautta ja totuutta. Hän tunsi, että sen oli vallannut\nnuhteettomin, syvin hellyys. Tätä neitsyellistä sydäntä ei ollut\nkoskaan mikään koskettanut, ei väre sen pintaa liikuttanut, ei\nvarjo sitä synkistyttänyt. Heidän ympärillänsä palmujen lehdet\nyhä notkuivat, tuuli yhä kuiski kuusien neulasissa, ruusupensaat\nja sypressit yhä levittivät hienoja, heikosti myskinsekaisia\ntuoksujansa, lehdet yhä loivat väräjävän varjonsa marmoripatsaihin,\njoutsen yhä harhaili veden päilyvällä pinnalla. Tässä käytävän\nkäänteessä täydellinen yksinäisyys heitä ympäröi, vilpitöntä\nhartautta herättävä yksinäisyys, jonka heidän rakkauttansa vaalivan,\nhellän äidin siunattu läheisyys ikäänkuin pyhitti. Francis sulki\nmorsiamensa syliinsä painaen huulensa hänen otsalleen, jonka rauhaa\nei ollut koskaan halpa ajatus häirinnyt, ei hetkistäkään. Ja\nhänet valtasi silloin sellainen autuuden tunne, että hänen liian\ntäydellinen, liian ehdoton onnensa tuntui murtavan hänen voimansa,\nensi kerran muuttuvan hänelle vaivaksi, ja aivan hiljaa hän kuiskasi\n\"lemmitylleen\", joksi hän tyttöä joskus sellaisina hetkinä rohkeni\nnimittää:\n\n-- \"Onnemme on liian suuri, minä pelkään...\"\n\nHän ei aluksi saanut mitään vastausta. Mutta hän huomasi selvään\ntuskallisen ilmeen samentavan tytön lempeätä katsetta ja väristyksen\nkulkevan hänen puoliavoimilla huulillaan; silmäluomet vapisivat, povi\nkohosi, sitten, katsoen Francis'ta jälleen suoraan silmiin, nuori\ntyttö koki voittaa mielenliikutuksensa ja sanoi, luottamuksen hymy\nhuulillaan:\n\n-- \"Minuakin joskus pelottaa tuo liiallinen onni. Mutta ei pitäisi\npelätä. Eikö Jumala ole sen puolella, jonka omatunto on puhdas?...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrancis Nayrac'in mieleen oli usein tapahtumain kehittyessä muistuva\ntuo outo tuskallisuuden tunne, joka oli häntä ahdistanut tänä aamuna\n-- viimeisenä heille täydellistä onnea tarjoavana aamuna -- ja joka\noli herättänyt vastakaikua hänen kihlattunsakin sydämessä, silloin\nkun kaikki heidän ympärillään tuntui olevan heidän onnensa kanssa\ntäydellisessä, ehdottomassa sopusoinnussa. He eivät mitenkään voineet\ntietää sitä vaaraa, joka juuri tällä hetkellä uhkasi heidän lempensä\nsiunattua rauhaa. Olisiko heillä siis ollut noita salaperäisiä\naavistuksia, joille meidän aikamme epäilijät hymyilevät, vaikka\nmiehet sellaiset kuin Goethe ja Napoleon ovat väittäneet näitä\ntulevaisuuden enteitä mahdollisiksi joskus kiihotuksen hetkinä. Vai\nvaltasiko heidät tuo ilon ahdistus, omituinen mutta kieltämätön\nmielenilmiö, johon samalla kertaa sekoittuu liian valtavasta\ntunteesta johtuvata hermojen herpoutumista sekä täysin oikeutettua\nkostottarien kateuden pelkoa. Sillä tunnustammehan kaikki sen\nyleisinhimillisen lain, jonka traagillisena vertauskuvana esiintyy\nmuinaiskreikkalaisten Nemesis, kammottava kohtalon jumalatar,\njumalien kateuden paremmin kuin jumalien oikeuden käskyjen\ntoimeenpanija. Voihan tietysti antaa näennäisesti luonnollisen\nselityksen kaikkiin tämänkaltaisiin ennustuksiin ja voihan sitäpaitsi\nväittää, että aavistukset useimmiten eivät käy toteen. Mutta kun\njoskus sattuu, että todellisuus odottamattomasti ja hämmästyttävästi\nosoittaa ne oikeiksi, ei vähimminkään taikauskoinen voi olla\nvapisematta. Olemme havaitsevinamme ulkonaisissa asianhaaroissa\nsalaperäisen sallimuksen vaikutuksia, ja olkoon tuo ilmestymismuoto\nlaadultaan kuinka jokapäiväinen tahansa, saa se hetkeksi mielemme\nkiihkeästi kuohumaan. Mitä Francis Nayrac'iin tulee, oli hänen\nmielenliikutuksensa sitä valtavampi, kun hän aina oli ollut\nfatalismiin taipuvainen. Jos usko valaisee ja suuntaa fatalismia,\njohtaa se toivoon ja nöyrään tyytyväisyyteen taipuvaisia sieluja\ntunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka on ensimäinen todellisesti\nuskonnollisen elämän periaate. Mutta vaikka nuori mies olikin saanut\nuskonnollisen kasvatuksen, oli hän säilyttänyt ainoastaan tuon\nnäennäisen kristillisyyden, joka oli hänen säädylleen ja ajalleen\nominainen, ja uskonto oli hänelle vain hypoteeseista jaloin. Hänen\nkaitselmuksensa oli hänen kihlattunsa kauniissa silmissä, ja niitä\nhän ajatteli Villa Tascan puutarhasta lähdettyänsä kulkien yksin\nPalermon katuja, joihin päivänpaiste loi hohtavan valkeita juovia\nmustien varjojuovien rinnalle. Hänen ei tarvinnut paljon ponnistella\nunhottaakseen tuntemansa epämääräisen tulevaisuudenpelon, joka oli\nhänet kohta uudelleen valtaava ja silloin mitä selvimpien syiden\nvaikuttamana. Aamukävelystä oli hänellä tällä hetkellä vain suloinen\ntunnelma jälellä. Koska hänellä oli asioita toimitettavana, oli\nhän antanut Henrietten ja rouva Scilly'n palata vaunuissa Hotel\nContinentaliin, missä he asuivat kaikki kolme. Itse hän seurasi\ntoista noista kahdesta pitkästä kadusta, jotka leikkaavat toisensa\nQuatro Canti nimisellä torilla ja jakavat Palermon neljään melkein\nyhtä suureen osaan. Hän ei ollut koskaan elävämmin tuntenut Palermon\nviehätystä. Tämä vieras- luontoinen kaupunki yhdistää itseensä\nItämaiden, Espanjan ja Italian ominaisuuksia, rokokotyylisine,\nkuvapatsailla ylenmäärin koristettuine suihkukaivoineen, ahtaine\nkauppapuoteineen, missä kauppiaat istuvat liikkumattomina\nja välinpitämättöminä niinkuin turkkilaisissa myymälöissä,\nveistoksilla kirjailtuine palatsineen, syvennyksiin suljettuine\nmadonnan- ja Kristuskuvineen, joita valaisee aina palava kynttilä,\nsaksankuminavankkureineen, joiden laidoissa hohtaa räikeävärisiä\nmaalauksia. Ja nuo maalaukset, mitä ne esittävät! Kohtauksia Medoren\nja Angelique'n elämästä, Bouillonin Gottfridia hänen kiivetessänsä\nJerusalemin muureille, Garibaldia, joka puheillaan innostuttaa\ntuhatmiehistä joukkoansa. -- Eikä Palermon laaja ja jalopiirteinen\nlahti ollut nuoren miehen mielessä koskaan herättänyt niin suurta\nihailua kuin nyt, kun hän sivuutettuansa kunniaportin, joka muinoin\noli pystytetty pyhän Rosalian juhlakulkuetta varten, näki sen\naukeana edessään. Saavuttuansa hotellin portille, joka aukeaa tälle\nrantakadulle päin aivan lähellä Villa Giulian viehättävän kaunista\npuutarhaa, hän kääntyi katsomaan sataman mastotiheikön tuolla\npuolen siintävää meren ulappaa ynnä taivaalle kuvastuvia punertavan\nja alastoman Pellegrino-vuoren piirteitä, joka vuori sekin on\npyhälle Rosalialle pyhitetty. Eivät hänen mieleensä silloin synkät\nennustukset muistuneet. Ei hän silloin voinut aavistaa, että hänen\nkaunista maisemaa ihailevat katseensa olivat hänen jäähyväisensä,\n-- jäähyväiset hellyyden suloisille päiville, jäähyväiset hänen\nkalleimmalle toivolleen, jäähyväiset hänen sielunsa elpyvälle\nnuoruudelle, joka kauan ikävöitynä jo oli alkamassa, jäähyväiset\nluvallisen onnen ihanalle paratiisille. Aivan jokapäiväinen\ntapahtuma sai häviämään tuon unelmien linnan, joka puoli vuotta\noli hänelle suojaa tarjonnut, ja asetti hänen eteensä sielun\ntuskan yhtä kauhean kuin se, jonka jäljet liiankin usein näkyivät\nhänen suunsa ja silmiensä ilmeessä. Äkkiä se tuli, yksinkertaisena\nniinkuin ainakin kamalat tapaturmat, rautatieonnettomuudet,\nmaanjäristykset, talojen luhistumiset, jotka tuntuvat meistä sitä\nkauheammilta, kuta vähemmän niitä odotamme ja kuta turvallisemmalta\nkaikki ympärillämme näyttää. Astuessaan hotellin holvikattoiseen\netehiseen Nayrac näki ovenvartian järjestämässä aamulaivassa\nsaapuneita kirjeitä. Tuo mies, jättiläiskokoinen, kielitaitoinen ja\nvaaleapartainen saksalainen, muhkea virkapuku yllä, päässä kullasta\nkiiltävä suuri lakki, käsitteli kirjeitä niinkuin pelaaja kortteja,\nsilmänkääntäjän sukkeluudella. Punaisella lyijykynällään hän töhersi\nitsekuhunkin vastaanottajan huoneen numeron, ja hänen ympärillänsä\nuseat hotellin asukkaista tähystelivät tämän toimituksen loppua\nmiltei sairaloisella kirjeenvaihtohimolla, sellaisella, jonka\nhuomaa varsinkin saarimaiden postitoimistoissa, missä uutistenhalu\nkiihtyy, kuta harvemmin posti tulee. Monta kertaa, vaikka olikin\nsemmoiseen sangen tottunut, Francis myöhemmin muisteli tuon pienen\nkosmopoliittisen taulun yksityiskohtia, ne kun niin läheisesti\nyhtyivät häntä siinä hetkessä kohdanneeseen yllätyksen iskuun. Hän\nei mennytkään suoraa päätä huoneeseensa, vaan pysähtyi konemaisesti\nitsekin odottamaan kirjeitänsä, ja yhtä konemaisesti hän odottaessaan\nsilmäili hotellissa asuvien matkustajien nimiluetteloa. Äkkiä hän\ntunsi sydämensä vavahtavan. Hämmästyksen, melkeinpä kauhistuksen\ntunne kuristi hänen kurkkuansa. Hänen jalkansa horjuivat. Hän\nlähestyi ilmoitustaulua lukeaksensa vielä kerran nimien joukosta\nviimeisen edellisen, arvattavasti muutamia tunteja sitten tai\nedellisenä iltana saapuneen henkilön nimen: \"Rouva Pauline Raffraye\",\nynnä siihen tehdyn pienen lisäyksen: \"perheineen\", sekä sitten:\n\"Molamboz'n linnasta. Arbois. Ranska\". Nuori mies jäi siihen\nhetkeksi ikäänkuin näiden muutamien sanojen hypnotiseeraamana;\nsitten, huomatessaan, että ovenvartia, joka vihdoinkin oli päässyt\nvapaaksi kiusaajajoukosta, astui ulos kopistaan, kirjepinkka\nkädessään lähteäksensä niitä jakelemaan, hän kutsui hänet luoksensa\nosoittaakseen hänelle tätä nimeä. Epäilemättä hänen oli vaikea sitä\nlausuakaan, sillä hän sanoi yksinkertaisesti:\n\n-- \"En tiennyt tämän rouvan olevan täällä. Tänäänkö hän saapui?\"\n\n-- \"Hän saapui eilen, Messinan junassa\", vastasi jättiläinen.\n\n-- \"Hän kai on ranskalainen, eikö niin?\"\n\n-- \"Niin kyllä.\"\n\n-- \"Onko hän yksin?\"\n\n-- \"Ei ole. Hänellä on mukanaan pieni, kahdeksan tai kymmenen vuoden\nvanha tyttö sekä kaksi palvelijatarta.\"\n\n-- \"Tahtoisinpa tietää onko hän se, jonka minä tunnen...\", sanoi\nFrancis, mutta huomatessaan, että tässä kyselyssä mahtoi olla jotakin\noutoa, hän lisäsi saattaakseen väärälle tolalle toisen uteliaisuuden,\njos se jo olisi herännyt, ja saadakseen kumminkin tietää mitä halusi:\n\n-- \"Vanha, sangen kookas nainenko?\"\n\n-- \"Vanhako? Ei suinkaan\", vastasi saksalainen. \"Kolmenkymmenen tai\nkenties viidenneljättä ikäinen. On vaikea tietää. Hän näyttää niin\nsairaalta! -- Pieni ja hoikka päinvastoin...\"\n\n-- \"No niin\", ajatteli Francis noustessaan portaita, \"täytyy\nuskaltaa katsoa totuutta silmiin. Hänen linnansa, hänen syntymä- ja\nsukunimensä, hänen ikänsä, hänen tyttärensä ikä... Hän se on...\"\n\nHän kertoi mielessään Pauline Raffrayen nimeä noustessaan portaita,\njotka johtivat hänen kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseensa.\nTieto, että hänen entinen rakastajattarensa oli saman katon alla\nkuin hän, olisi joka tilaisuudessa ollut omiansa suuresti hänen\nrauhaansa häiritsemään, -- sillä entinen rakastajatar vain voi\nsiihen määrin järkyttää näin rakastuneen sulhasen mieltä. -- Mutta\nettä tämä tieto hänelle saapui juuri samalla hetkellä kuin tuo\nouto, tuntemattoman onnettomuuden aavistus oli sekä hänessä että\nHenriettessä herännyt, se seikka kiihdytti hänen mielenliikutustaan\nomituisella tavalla. Sillä tämä rouva Raffrayen nimi ei ainoastaan\nhänelle muistuttanut hänen nuoruutensa tulisimman rakkauden aikoja,\nse muistutti hänelle myöskin sitä naista, jossa hän oli luullut\nhuomaavansa mitä kauheimpia irstaisuuden syvänteitä, joka kaikista\noli hänelle enimmän tuhoa tuottanut, joka oli ollut hänen paha\nhengettärensä niin monen vuoden aikana, ja myöskin sitä, jota hän oli\nkohdellut leppymättömimmällä kovuudella, jopa armottomuudellakin.\nJa tuo nainen oli tullut Palermoon, vaikka on olemassa niin monta\nmuuta talvenviettokaupunkia, tähän hotelliin, vaikka Palermossakin\non niin monta muuta hotellia tarjona ja paljon kuuluisampiakin. Ja\nvieläpä tällä hetkellä, jolloin hän luuli olevansa hyvässä kätkössä\ntässä maailman kaukaisessa sopessa, nuoren tytön seurassa, jota hän\nrakasti ja joka rakasti häntä ja josta oli tuleva hänen vaimonsa,\nNuoressa miehessä, jonka synnynnäinen herkkätunteisuus vielä oli\naamukävelyn ihastuksen kiihottama, heräsi pakostakin ajatus lukea\ntämä tulo jonkun pelottavan salavehkeen juoneksi. Tuo mieletön\najatus sai hänet kokonaan valtaansa hänen noustessaan huoneeseensa,\nja silmittömän kauhun sairaloinen ja vastustamaton houre hätyytti\nhäntä niin ankarasti, että se kuvastui hänen kasvoillansakin,\nkun hän astui yksityiseen pieneen salonkiin, missä hänen oli\ntapana nauttia kaikki ateriansa rouva Scilly'n ja morsiamensa\nseurassa. Hänen oli kestettävä tämän viimeksi mainitun hellästi\nkysyvä katse. Hänen oli ensi kerran teeskenneltävä sanomalla\nhelteen vaikuttamaa päänkivistystä syyksi siihen muutokseen, joka\noli tapahtunut hänen mielessään ja kasvojensa ilmeessä, hänen,\njonka suhteet Henrietteen olivat aina olleet kaikkea vilppiä ja\nvalhetta vailla, ajatuksien täydellistä yhteyttä. Hänen täytyi\nnähdä lempeän levottomuuden synkistävän noita suloisia kasvoja,\nja valehtelemisen pakon vaikuttama mielenahdistus, yhtyen hänen\nsydäntä kalvavaan, vastustamattomaan tuskaansa, kävi hänelle\nvihdoin niin sietämättömäksi, että hänen täytyi sulkeutua\nhuoneeseensa koko iltapäiväksi ilmoittaen syyksi yhä lisääntyvän\npahoinvoinnin. Hänen piti mistä hinnasta tahansa päästä kokoamaan\najatuksensa ja punnitsemaan, mitään itseltään peittelemättä,\nniitä ratkaisumahdollisuuksia, joita tämä äkkiarvaamattoman tulon\nprobleemi hänelle tarjosi, tulon, jota hän ei mitenkään voinut\nsatunnaiseksi ajatella. Mutta mitenkä tämä tutkiminen kävisi päinsä\nelvyttämättä samalla menneisyyden muistoja ja tunnelmia, jotka liian\nräikeästi erosivat niistä hennoista ja viattomista unelmista, joita\nHenrietten äiti muutamia tunteja aikaisemmin oli sydämessään luonut.\nVoi surkeutta, kun tuntee sielunsa uudelleen laittoman ja huonon\nrakkauden äitelän katkeruuden täyttämäksi -- rakkauden, jonka on\nluullut ja tahtonut päätetyksi --, ja vieläpä hetkellä, jolloin siinä\nuhkuu toisen rakkauden huumaava autuus, missä kaikki on valoa ja\ntoivetta!\n\n-- \"Ja kumminkin\", vaikeroi Francis, kun jälleen oli yksin ja vapaa\nantautumaan muistojensa valtaan, \"enkö jo niin monen vuoden jälkeen\nole kuollut hänelle, niinkuin hänkin on minulle kuollut?\"\n\n\n\n\nII\n\nENTISYYS\n\n\nNiinkö monta vuotta! Kokoontaitetuissa, vielä siteissä olevissa\nsanomalehdissä, joita nuoren miehen käsi sattumalta hipaisi\ntuona niin tuskallisissa tunteissa alotettuna iltapäivänä, oli\ntodellakin vuosiluku 1886. Huhtikuussa v. 1877 hän oli viimeisen\nkerran puhutellut rouva Raffrayeta. Ensimäisen kerran hän oli hänet\ntavannut kevättalvella v. 1876. Tämän naisen muisto siis sisälsi\ntuskin kaksitoista kuukautta hänen elämästään. Ne rakkaussuhteet,\njotka meihin jättävät häviämättömiä arpia, eivät olekaan aina\nkauimmin kestäneitä, yhtä vähän kuin ovat traagillisimpia ja\nromaanintapaisesti monimutkaisimpia. Sitävastoin jää rakastamamme\nnainen ainiaaksi meidän muistossamme elämään, jos hän on loukannut\njotain sydämemme arkaa ja kipeätä kohtaa, vaikka olisimme hänelle\nantaneet vain muutamia viikkoja elämästämme. Erottipa meidät sen\njälkeen mikä tahansa välimatka, aika, uudet kasvot, uudet suudelmat,\nuudet surut, uudet ilot -- turhaa kaikki. \"Hän on mennyt meidän\nvereemme\", niinkuin sattuvasti ja kuvaavasti sanotaan. Siihen on\nlisättävä, että Francis kohtasi Pauline Raffrayen aikana, joka\nolosuhteiden vaikutuksesta kävi hänelle erityisen vaaralliseksi.\nHän oli silloin viidenkolmatta ikäinen. Kun hän oli jäänyt orvoksi\naivan nuorena, oli koko hänen perherakkautensa kohdistunut ainoaan\nsisareen, rouva Julie Archambault'iin, joka, ollen avioliitossaan\nonneton, vietti sangen ilotonta elämää. Tämä sisar, joka oli neljä\nvuotta häntä vanhempi, johti hänen kasvatustansa arkaluontoisen\nkehitysajan loppupuolella, jolloin hellyys ei voi saada mitään\naikaan, ellei sen rinnalla vaikuta oikea käsitys yhteiskunnassa\ntoimivista laeista. Julie tahtoi alussa pitää veljensä luonaan.\nKoulusta päästyään, joka sodan tähden tapahtui vuotta myöhemmin kuin\nolisi pitänyt, Francis suoritti lakitiedetutkintonsa ja sekaantui\nmuutamiin sangen jokapäiväisiin, sangen mitättömiin rakkausjuttuihin,\njoista sisar, saatuansa niistä tiedon, suuresti pelästyi. Ajatellen,\nettei joutilaisuudesta varakkaalle nuorelle miehelle onnea koituisi,\nhän piti katkerana, mutta välttämättömänä velvollisuutenansa hankkia\nhänelle työtä -- työtä kaukana Parisista. Hänen perhe-elämänsä\nsurkeat kokemukset olivat hänessä herättäneet ennakkoluulon tätä\npääkaupunkia kohtaan, joka ennakkoluulo perin siveellisissä naisissa\non yhtä tavallinen kuin bulevardien ihailijoissa ennakkoluulo kaikkea\nmuuta maailmaa kohtaan. Siinä hän erehtyi. Jos tämän kaupungin joka\npaikassa tarjona olevat huvitukset ovatkin turmiolliset useille\nkevytmielisille ja turhamaisille nuorukaisille, on henkinen ja\nsiveellinen yksinäisyys monelle maaseutukaupungeissa tahi ulkomailla\noleskelevalle nuorelle miehelle vielä turmiollisempi, varsinkin\njos hänellä jo ennestään on mielikuvitteluun ja liialliseen\ntunteellisuuteen taipuvainen luonne. Niin oli Francis'n laita.\nParisissa hän olisi pian väsynyt ensimäisiin säännöttömyyksiinsä, ja\nluonteensa syvän kunniantunnon pakottamana hän olisi pian tasaantunut\nja hakenut onnensa siitä, mistä se on varmimmin löydettävissä,\naikaisesta avioliitosta. Mutta kun hän nyt, seuraten sisarensa\nneuvoa, miltei käskyä, antautui diplomaattiselle uralle, johon\nhänellä ei ollut vähintäkään halua, niin hän onnettomuudekseen heti\nalussa joutui Saksaan, sen etäisimpiin lähetystöihin. V. 1876 hän\noli viettänyt kaksi vuotta Münchenissä, melkein kokonaan itseensä\nvajonneena, lukien, haaveksien, odottaen elämää sen sijaan että se\nolisi ollut elettävä, joutilaana sielläkin kansliassa palvelevien\ntavalla, pakotettuna yhtä mittaa näkemään virkatovereita, joiden\nseura vielä enemmän lisäsi hänen sisällistä yksinäisyydentunnettansa,\nse kun ei voinut johtaa ystävyyteen. Näiden kahden vuoden tuloksena\noli hänessä sen omituisen mielentilan kehittyminen, jonka ohimenevänä\ntapaa muutamissa nuorissa miehissä, varsinkin kirjailija- ja\ntaiteilijaluonteissa, sekä pysyväisempänä nuorissa naisissa, jotka\novat onneensa tyytymättömät tai määrättyjen velvollisuuksien\npuutteessa. Tämä mielentila on paljon turmiollisempi terveen järjen\nkehittymiselle kuin mitättömät himojen tyydyttämiset, ja sen on\nsattuvalla, kuuluisaksi käyneellä sanalla kuvannut se kirkkoisä,\njoka kirkkoisistä parhaiten käsittää ihmisluonnetta ja sen\nkiusauksia. Tarkoitan liiallista rakkauden rakastamista, -- tautia,\njoka piakkoin ohimenevänä on viaton, mutta joka käy vaaralliseksi\nja seurauksiltaan turmiolliseksi, jos sitä kauemmin kestää. Joka\nnäin rakkautta rakastaa, hautoo onttojen romaanien utukuvia, jotka\ntodellisuus heti haihduttaisi. Hän tottuu vähitellen arvostelemaan\nvähäpätöiseksi kaikkea, joka ei jollakin tavalla koske hänen\nrakkauskiihkoansa. Hän ammattinsa riennot ja velvollisuudet käyvät\nhänen mielestään vähempiarvoisiksi. Miehen jalot unelmat perheen\nmuodostamisesta, ihanteellisen aatteen, tieteen, taiteen, politiikan\npalvelemisesta, hänen omaa etua enemmän kysyvät pyrintönsä kunnian\nniittämiseen virkauralla kaikki nämä pontevan toiminnan tehokkaat\nvaikuttimet väistyvät, heikkenevät, kuihtuvat, suodaksensa sija\ntuolle kaikki nielevälle tunteiden puhkeamispäivän valmistamiselle.\nMilloin saapuneekaan tuo epämääräisten toiveiden toteutumishetki,\nja minkälaisena? Joka rakkautta rakastaa, käyttää päiviä, viikkoja,\nkuukausmääriä tämän iankaikkisen ongelman pohtimiseen, liioitellen\njo edeltäpäin intohimojen draamallisuutta, ahmien mielin kuvituksen\nluomien rakkaussuhteiden kaikkia iloja ja suruja, samalla kertaa\ntylsistyen ja harjaantuen niiden hienoimpia väreitä käsittämään,\nniin että nämä unelmien hurjat lemmennautinnot ja henkisen\nhekuman kiihotus, yhtyen lapselliseen kokemattomuuteen, luovat\nhänessä omituista viattomuudensekaista turmelusta. Hienoimmatkin\nmielistelyn vivahdukset ovat hänelle tutut. Hän on perehtynyt\nkaikkiin viettelijäviekkauksiin, kaikkiin teoreetikkojen anatomisista\ntutkimuksista selville käyneihin sydämen tunneilmiöihin. Ja\nsamalla kertaa hänessä on jälellä jonkinlainen todellisen tunteen\nneitsyellisyys, joka johtuu hänen päiviensä ja hänen öittensä\nfyysillisestä nuhteettomuudesta. Francis oli joutunut tähän nuoruuden\nratkaisevaan hetkeen, jonka sekavuutta hänessä ennenaikaisten\nkokemusten muisto vielä lisäsi, kun hänen sisarensa Julie Archambault\nkohtasi Pauline Raffrayen, joka hänkin oli sangen onneton\navioliitossaan, ja näiden välillä syntyi kiihkeä ystävyydenliitto,\nyksi noita, joita surkean kohtalon yhtäläisyys, luottamuksen ja\nsympatian tarve, maailman vihamielisyys tai välinpitämättömyys niin\nhelposti ja nopeasti luovat nuorien, joutilaitten ja turvattomien\nnaisten kesken. Julien kirjeet olivat Francisille merkkitapauksia\nhänen maanpakolaisuudessaan. Niissä oli niin paljon hienouteen\nyhtynyttä älyä ja niin säälivää myötätuntoisuutta veljen sydäntä\nkoskevia asioita kohtaan, niitä nimittäin, joista tämä oli voinut\nhänelle puhua. Tästä ajasta lähtien näissä kirjeissä ei ollut puhetta\nmuusta kuin Paulinesta, samaten kuin Francis oli ystävättärien\nainaisena keskustelun esineenä. Satunnaiset asianhaarat yhä lisäsivät\nrouva Raffrayen ja Nayrac'in uteliaisuutta toinen toistansa kohtaan.\nNuoren miehen käydessä Parisissa kaksi kertaa sen jälkeen, kuin\ntämä ystävyysliitto oli solmittu, Pauline oli matkoilla. Sitten\neräs tapahtuma, joka olisi riittänyt heidän rauhaansa häiritsemään,\nvaikka he olisivat olleetkin toisilleen aivan välinpitämättömiä, vei\nheidät yhteen. Rouva Archambault kuoli, muutamia päiviä lavantautia\nsairastettuansa, ja tämän kuolinvuoteen luona Francis, kiireessä\nParisiin saapuneena, näki ensimäisen kerran Paulinen solakan\nvartalon, ruskean tukan, kauniit, kalpeat kasvot, joita harmahtavat,\nvienoa surumielisyyttä ilmaisevat silmät elähyttivät. Kaikkina\naikoina runoilijat ja fysiologian tutkijat ovat kiinnittäneet\nhuomionsa kuoleman ja rakkauden herättämien tunteiden salaperäiseen\nyhteyteen. Tarvitseeko todellakin luonnonlakien salaperäisiin\nvaikutuksiin vedota voidakseen näyttää toteen, että helläluonteisissa\nnaisissa sääliväisyys on tehokkain yllyttäjä lankeemukseen, niinkuin\nepätoivo korvaamattoman ystävän menettämisestä luonteeltaan\nmonimutkaisimmassakin miehessä on siihen vastustamaton, selvää\nkieltä puhuva neuvonantaja. Francis ja Pauline surivat yhdessä.\nNuoren miehen kärsimys kävi Paulinelle sääliksi. Francis näki sen\nja tunsi sydämessään syvän liikutuksen. Pauline oli niin kaunis,\nniin hieno. Hänen suhteensa herra Raffrayeen jokapäiväiseen ja\ntörkeään, nautinnonhimoiseen elostelijaan, olivat niin perin surkeat.\nTämä nimittäin, naituansa hänet rahojen tähden, oli heti palannut\ntyttöjen seuraan, erään noiden alkoovi-draamojen jälkeen, jotka\nnuoressa vaimossa herättävät niin sanomatonta vastenmielisyyttä.\nEsiintyypä sitten toinen mies, helläluonteinen ja hienotapainen,\njoka melkein naisen tavoin käsittää sydämen kaikki tunnevivahdukset,\n-- mikä pelottava koettelemus! Ja mikä suuri vaara, kun sitten\ntämän miehen tapaa kerta toisensa perästä, tuttavallisesti, mieli\nyhteisen surun hellyttämänä, näkemättä siinä mitään pahaa, kun tietää\nvaikuttimet jaloiksi. Julia kuoli maaliskuussa. Toukokuussa oli\nFrancis vielä Parisissa. Hän oli ministeristöstä saanut virkavapautta\nepämääräiseksi ajaksi. Hän oli rouva Raffrayen rakastaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSurkea lemmentarina, joka kyynelissä ja kuoleman kolkkoudessa\nalkaneena oli jatkuvakin kyynelissä, kiduttavissa tuskissa,\nkatkerissa ajatuksissa, ja joka oli häpeälliseen vihaan päättyvä,\naviorikoksen kirouksen synnyttämään vihaan. Vielä nytkin, niin\nmonen vuoden jälkeen, kun Francis sai Paulinen odottamattomasta\ntulosta tiedon, koko hänen ruumiinsa värisi tämän vihan muistosta,\nsiihen määrin se oli päässyt myrkyttämään hänen sydänjuuriansa ja\ntunkeutumaan hänen sielunsa salaisimpiinkin sokkeloihin, ja sitä\najatellessaan, niinkuin tänäkin yksinäisenä iltapäivänä, hän ei\nvoinut käsittää, miten silloisen lemmenunelman toteutumistoivo\nheti alussa oli voinut hänessä herättää niin suurta ja outoa\nlevottomuutta. Olihan tuo toivo kumminkin, jos kohta rikoksellinen,\nalkuansa jaloa syntyä; siltä se hänestä ainakin näin kaukaa katsoen\nnäytti. Huolimatta tästä ajan pituudesta, joka tuntuu sovittavan\nkaikki, sentähden että se suo meille tilaisuutta arvostelemaan, missä\nmäärin tarkimminkin punnitut tekomme ovat olleet sallimuksen alaisia,\nhän ei huomannut, että vähäpätöiseltä näyttävät mutta todellisuudessa\nkorjaamaton väärinkäsitys oli jo alussa tuominnut tämän rakkauden\nmyrskyiseksi. Francis ja Pauline olivat rakastaneet ja ihailleet\ntoisiaan, omistaneet toisensa, niin sanoaksemme toisiaan tuntematta.\nHe olivat antautuneet toisilleen sieluineen ja ruumiineen, ennenkuin\nolivat päässeet toistensa luonteista selville. Nuori nainen ei\ntietänyt nuoresta miehestä muuta kuin mitä Julie oli hänestä\npuhunut. Francis oli hänen silmissään ainoastaan toivoton veli,\nonneton erakko, unelmaansa kaipaava haaveilija. Sitä hän olikin,\nmutta myöskin luonteeltaan äärettömän monimutkainen ja herkkä,\nmielikuvitukseltaan turmeltunut, raju ja nuoruudestaan huolimatta\nepäileväinen, luulevainen ja levoton, ajatus- ja tunne-elämänsä\nvalheellisuuden pilaama henki, sanalla sanoen, onneen kykenemätön\nihminen, jota aistillisuuteen perustuva rakkaus kauhean helposti\noli johtava mustasukkaisuuteen. Ja Francis, mitä hän oli Paulinessa\nnähnyt? Sisarensa lempeän uskotun, lapsen, joka liian nuorena ja\nelämästä mitään tietämättä oli kiduttavaan kahleeseen kytketty,\njonka arkaluontoisinta kainoutta ja herkkätunteisuutta oli loukattu\nja ruhjottu. Ja sitä hän olikin, mutta myöskin maailman huvituksiin\ntottunut nainen, rikas, esiintymisessään ja puvuissaan nuhteeton,\nhiukan pintapuolisuuteen taipuvainen, kuuden vuoden aikana tottunut\nhaihduttamaan onnettomista perheoloista johtuvat huolensa alituisien\nkävelymatkojen, päivälliskemujen, vieraissakäyntien ja näytelmähuvien\npyörteissä, jotka tyhjät ajanvietot muuttuvat meille tarpeiksi,\nmikäli ne auttavat meitä pakenemaan sietämättömiä kotioloja. Hän\noli, sanalla sanoen, noita lapsellisen turhamaisia keimailijoita,\njotka tahtovat loistaa, sentähden että tahtovat miellyttää, ja\njoita tämä mielistelyhalu liiankin usein johtaa hieman vapaaseen\nseuraan ja turhanpäiväisiin varomattomuuksiin, joiden johdosta on\nniin helppo panetella. Tuntuu siltä, että uuden tunteen puhjetessa\nnäiden pienten vikojen olisi pitänyt kadota, ja niin olisi käynytkin,\njos Pauline olisi joutunut luonnollisemman ja johdonmukaisemman\nvaikutuksen alaiseksi. Nyt ne päinvastoin yltyivät, ja siihen oli\nkenties syyksi luettava juuri se, mikä Francis'in luonteessa oli\nparasta. Turmeltuneesta mielikuvituksesta huolimatta Francis'sta\nei ollut toisen miehen vaimon rakastajaksi. Hän oli ensimäisen\nnuoruutensa aikana ollut sangen harras kristitty, ja vaikka hänen\nunelmansa sitten, vuosien vieriessä, olivat olleet pelkkää rakkautta\nja aina vaan rakkautta sen luvattomissa muodoissa, niin hän\nkuitenkin oli omituisen, mutta ylen tavallisen ristiriitaisuuden\njohdosta sielunsa pohjalla säilyttänyt jonkinlaista aistillisuuden\npelkoa, syvää intohimojen ja omantunnon sopusoinnun kaipuuta. Tämä\nomituisuus on yhteinen kaikissa miehissä, joiden uskonnollisuus\non ollut vilpitön. He ovat aina taipuvaiset kärsimään rikoksesta,\njonka rakastettu nainen tekee heidän hyväkseen. Heidän on mahdotonta\nhyväksyä sitä omantunnon tinkimistä, jota aviorikos edellyttää, ja\nvain vastenmielisesti he voivat suostua kolmihenkilöisen liiton\nmukavaan sovittelukeinoon, joka yksinkertaisimmalla tavalla ratkaisee\navioliiton ja rakkauden välisen probleemin. Francis'n rakkauteen\nsekoittui heti tuota rakastajan mieletöntä kateutta aviomiestä\nkohtaan, tunnetta, jota hän jo edeltäpäin oli tarpeeksi ajatellut\nsäästääkseen itseään sen kidutukselta. Vaikka hän siis suostui joskus\nkäymään rouva Raffrayen kodissa, ei hän mitenkään voinut tekeytyä\nAlbéric Raffrayen ystäväksi. Hän asettui sentähden sille kannalle,\nettei hänen juuri koskaan tarvinnut nähdä tuota miestä, jota hän\npetti, häntä tosin halveksien, mutta sittenkin petti auttamattomasti.\nTäten heidän liittonsa joutui jonkinlaiseen poikkeusasemaan, joka\nNayrac'in mielestä tuntui aivan luonnolliselta, mutta joka jo\nalussa sen tuomitsi häviöön. Tämä rakkaus jäi Paulinelle, jossa\nnuoren miehen arka hienotunteisuus yhä enemmän herätti ihailua,\nikäänkuin jotenkuten syrjäiseksi. Se oli hänelle jonakin hellyyden\nkeitaana, johon hän astui ikäänkuin unelman lumottuun maahan ja\njosta hän lähti palataksensa todellisuuteen, joka tuntui hänestä\nsitä sietämättömämmältä, mitä suloisempi ja ihanampi unelma oli\nollut. Seuraukset tästä olivat hänelle samat kuin kaikille muille\nyhtäläisessä asemassa oleville naisille, ja juuri niitä seurauksia\nuseimmat rakastajat vaistomaisesti koettavat välttää suostumalla\nhäpäisemänsä kodin kammottavaan tuttavuuteen mieluummin kuin\nrakastettunsa varsin vaaralliseen tapojen kaksinaisuuteen. Rouva\nRaffrayesta täytyi, hänen palattuansa yhtymäpaikasta vielä väristen\nlemmittynsä suuteloista, kodin pakostakin tuntua entistänsä\nkolkommalta, hänen miehensä kasvojen ja sielun jokapäiväisyyden kahta\nvertaa inhottavammalta, ja sitä valtavammaksi kävi hänelle tarve\npaeta tätä taloa ja tuota miestä ja suinpäin heittäytyä seuraelämän\npyörteisiin, jotka eivät missään suhteessa kajonneet hänen sydämensä\nsalaisuuteen. -- Niin hän ainakin luuli, onneton! Ja tuskin he olivat\ntoisiaan neljä viikkoa omistaneet, kun jo Francis alkoi kärsiä näistä\nvalheellisen elämän välttämättömistä selkkauksista, joihin hänen\nlemmittynsä vaivatta tottui, jopa mieltyikin. Sillä joskin Pauline\noli rakastunut, oli hän myöskin nuori, ja hänen lemmenonnensa,\nkiihdyttäen kaikkia hänen elinvoimiansa, elvytti ensi teokseen\nhänessä liikunnon ja huvin halun, joka muutenkin on niin luonnollinen\nviidenkolmatta ikäiselle. Nainen voi näet kahdella tavalla maailmassa\nkantaa luvattoman, mutta rakkaaksi käyneen salaisuuden: joko niin,\nettä hän alakuloisena kärsii kaikesta, jota ei lemmitty läsnäolollaan\nkirkasta, taikka niin, että hän hurmaantuneena iloitsee kaikesta,\nkokonaan niiden riemusävelten vallassa, jotka hänen rinnassansa\nsoivat. Vaikka miehet useimmiten eivät tahdo tunnustaa vilpittömäksi\ntätä viimeksimainittua rakkauden lajia, ei se ole kiellettävissä,\nja Francis sai onnettomuudekseen kokea, että Paulinen rakkaus oli\nsellainen. Niinpä tämä kerran tuli yhtymäpaikalle päänkivistyksen\nraukaisemana, valvottuaan tanssiaisissa hyvin myöhäiseen.\n\n-- \"Miksi et mennyt aikaisemmin kotiin?\" sanoi Francis hänelle kahden\nsuudelman välillä, hellästi nuhdellen.\n\n-- \"Minkäpä sille taisin\", vastasi Pauline. \"Jäin kun houkuteltiin.\nJa sitten\", jatkoi hän hyväellen sormillansa nuoren miehen hiuksia,\n\"tiesinhän, että saisin sinut tänään nähdä, enkä voinut odotusta\nkestää. Olin niinkuin kuumeessa. Ja kylläpä minä tanssin!...\nVarmaankin olisit minusta pitänyt. Olin niin sievä. Tunsin, että olin\nmuittenkin mielestä sievä!...\"\n\n-- \"Mutta\", jatkoi Francis, koettaen leikillisesti hymyillen\nsalata tuskallisen mielenliikutuksensa, \"sinun ei johdu mieleen,\nettä minä voisin tulla mustasukkaiseksi?...\" Hän ei lopettanut\nlausettaan. Hän näki hänet ajatuksissaan olkapäät paljaina -- nuo\nolkapäät, joiden tuoksua hän hengitti juuri tällä hetkellä, sillä he\nistuivat sylitysten, ja joiden kauneutta hän hyväili -- ja samassa\nnäyn välähdyksessä hän huomasi tuon jumaloidun poven himoitsevien\nkatseiden ja huokauksien ympäröimäksi.\n\n-- \"Mustasukkaiseksiko, ja mistä?\"... kysyi Pauline.\n\nJa hänen tätä kysymystä tehdessään hänen silmissään kuvastui niin\npaljon hellää säikähdystä, niin ilmaisen vilpitöntä hämmästystä, että\nFrancis'n täytyi sulkea hänet syliinsä hillitsemättömään syleilyyn,\nikäänkuin siihen tukehuttaakseen sen pirullisen epäilyksen hengen,\njoka pyrki erottamaan hänen sydämensä tuosta säälittävästä naisesta.\nPaulinen lähdettyä Francis jäi pitkäksi aikaa paikalleen, kasvot\nkätkettyinä tyynyyn, johon Paulinen pää oli painanut syvennyksen ja\njoka vielä lemusi hänen pitkien, hienojen suortuviensa tuoksua. Hän\noli kuolettavan surun vallassa. Juuri lähdön hetkellä oli paha henki\ntaas päätänsä nostanut. Eikö Pauline ollut eräänä hetkenä katsellut\nkelloa ja temmaisten itsensä hänestä irti sanonut:\n\n-- \"Minähän myöhästyn! Minun täytyy olla ajoissa valmis, sillä\nme syömme päivällistä seitsemän aikaan mennäksemme sitten heti\nteatteriin...\"\n\nMiten viattomat ne olivat, nuo muutamat sanat! Ja kuitenkaan Francis\nei koskaan voinut unhottaa sitä tuskallista vaikutusta, jonka ne\nolivat häneen tehneet pimenevän iltapäivän hämärässä. Turhaan\nhän ne myönsi viattomiksi, ja myönsipä myöskin itse vaatineensa,\nettei Pauline missään suhteessa muuttaisi seuraelämäntapojansa,\njottei joutuisi epäilyksen ja uteliaisuuden alaiseksi. Turhaan\nhän itselleen luetteli, miten Pauline aina oli hänelle esiintynyt\nsuorana ja koruttomana, kaikkea teeskentelyä vailla. Turhaan hän\nmuisteli, mitä Julie oli kirjeissään hänelle sanonut ystävästään,\nja turhaan hän koetti pakottautua ajattelemaan, kuinka he olivat\nyhdessä itkeneet tuon rakkaan olennon kuolinvuoteen ääressä. Hän oli\nepäillyt rakastettunsa sydäntä, ja jos naisen sydämen epäileminen\naina on tunteiden tulevaisuudelle turmiollinen, niin se on sitä\nturmiollisempi, jos tämän naisen seurassa saa viettää ainoastaan\nsilloin tällöin muutamia hajanaisia hetkiä ja jos jo edeltäpäin on\nsydäntänsä tahrannut ihanteellisuutta polkevilla lukemisilla ja\nunelmilla. Ja sitten Francis, kenties tietämättänsä, oli niitä,\njoiden herkkätunteisuus on mielikuvituksen vaikutuksesta tylsistynyt\nja jotka eivät voi tuntea kärsimättä. Kauhea henkinen taipumus, joka\npakottaa valtaamansa uhrin liioittelemaan pienimpiäkin haavoja! --\nHänestä oli tuntunut, että hän rakasti Paulinea enemmän kuin tämä\nrakasti häntä. Tuo ensimäinen epäluulo ei kenties hänessä niin selvin\nsanoin esiintynyt, mutta hän oli itseltään kysynyt, oliko Paulinen\nrakkaus häntä kohtaan todellakin niin suuri kuin miksi hän sen sanoi.\nHän oli kärsinyt siitä, ettei saanut häntä tarpeekseen omanansa\npitää, ja vaikka hän täydellisesti käsitti, että oli mieletöntä\nsellaisista mitättömyyksistä välittää, hän oli, kaikesta huolimatta,\ntyperästi, kohtuuttomasti, lapsellisesti mustasukkainen, kadehtien\nsyyttä ja itsekään tietämättä minkä tähden koko sitä seurapiiriä,\njossa Pauline liikkui. Kuinka viettävä onkaan tie sellaisesta\nmääräämättömästä epäluulosta toiseen, tarkemmin määrättyyn, ja\nkuinka vähän aikaa levoton sydän tarvitsee, muuttaakseen aiheettoman\ntyytymättömyyden hämärän vaivan selviin syihin perustuvaksi tuskaksi,\npettymyksen pelon hyydyttäväksi kylmyydeksi ja itse tämän kylmyyden\nsolvaisevaksi syytökseksi. Francis muisti niin hyvin, kuinka hän oli\ntaistellut omaa ylpeyttänsä vastaan, jottei lankeaisi kiusaukseen,\njoka häntä seuraavana viikkona yhtä mittaa ahdisti. Häntä nimittäin\nvaivasi häpeällinen halu hankkia tietoja niistä henkilöistä, jotka\nPaulinen seurapiirissä liikkuivat. Vihdoin hän oli antautunut\ntämän kiusauksen valtaan kysymällä milloin yhtä, milloin toista:\nMissä Pauline oli ollut päivällisillä?... Kenen luona käynyt ja\nketä tavannut?... -- Nyt, kun ei häntä enää tämä häpeällinen kuume\npolttanut, hän tunsi punastuvansa ajatellessaan tuota tuskastuttavaa\nja arkaa urkintaa, millä hän oli vähitellen myrkyttänyt alkuansa\nlievän haavan, siksi kunnes välttämätön yhteentörmäys oli rikkonut\nhänen ja hänen rakastettunsa välit. Kuinka tarkkaan hän vieläkin\nmuisti tuon kohtauksen, vaikka se oli kestänytkin vain muutaman\nsilmänräpäyksen! Niinkuin tien mutkassa äkkiä näköalan luonne\nkokonaan muuttuu, niin oli heidän rakkautensakin muuttunut, heti kun\nensimäinen tarkoin määrätty nimi heidän välillänsä mainittiin, ja\ntähän nimeen olivat hänen epäluulonsa hämärät ainekset kokoontuneet\nikäänkuin syttiöön ja siihen piintyneet. Silloinkin he olivat\nkahdenkesken hänen kodissaan, nuoren miehen asunnossa, jonka hän oli\nsattumalta valinnut sisaren kuoleman jälkeen ja johon hän jo oli\npuoleksi kotiutunut. Hän tuskin silloin aavisti, että häneltä jäisi\nsen kalustaminen kesken ja että hän siitä ennen pitkää oli karkaava,\npaetaksensa tämmöisten hetkien sydäntä kouristavia muistoja. Sinä\npäivänä heidän onnensa oli ollut erittäin suuri. Pauline oli iloinen\nja nauroi, silmät lapsellisesti veitikkamaisen ilmeen kirkastamina,\nja rupesipa sitten itsestään seikkaperäisesti kertomaan eilistä\nillanviettoansa. Hän oli ollut kutsuissa erään ystävättärensä luona\nja pöydässä oli hänellä ollut vierustoverinansa muuan paroni Armand\nde Querne, joka nähtävästi tahtoi häntä lähestyä, sillä hän oli jo\njonkun aikaa pyrkinyt pääsemään kaikkiin seuroihin, missä tiesi\nPaulinen tapaavansa.\n\n-- \"Luulenpa\", sanoi Pauline, \"että hänellä on mielessä pyrkiä minun\nsuosiooni. Mutta eipä uskalla, -- ja kovasti minua naurattaa, kun\nnäen hänen pyörittelevän kohteliaisuuksia, joita ei saa koskaan\nloppuun sanotuiksi. Älykäs mies, eikä arvaa, että rakas onneni minua\nsuojelee...\"\n\n-- \"Toivon\", vastasi Francis, \"ettet ota häntä enää vastaan!\"...\n\n-- \"Ettenkö ota vastaan\", sanoi Pauline, \"ja miksikä en? Siksikö että\nhän luulisi minun pelkäävän ja todellakin rakastuisi. Voit luottaa\nminun naiselliseen älyyni. _Take no notice_, niinkuin englantilaiset\nsanovat, on näissä asioissa meille paras keino...\" Sitten, kun ei\nsaanut vastausta, Pauline katsoi häneen, tällä kertaa surullisin\nsilmin, ja jatkoi hiukan hätääntyneellä äänellä: -- \"Ystäväni, eikö\nsinulla ole luottamusta minuun?\" Ja kun Francis yhä pysyi äänetönnä,\nhän sanoi äänenvivahduksella, joka oli tälle tuntematon: -- \"Francis,\nrukoilemalla rukoilen, elä minua koskaan sillä tavalla häpäise! Olen\nniin suuresti rikkonut antautuessani sinulle. Elä minussa herätä\nsitä ajatusta, että siitä syystä minua halveksit! Kärsisin siitä\nniin, että muuttuisin häijyksi. Onnemme on riippuvainen siitä, että\ntiedät miten asiat ovat, tiedät, että rakastan sinua ainaisesti, ja\nyksin sinua. Jos minua epäilisit, näetkös, joutuisin epätoivoon,\nsillä enhän voisi sinulle mitään todistaa, kun elämme näin erillään\ntoisistamme...\"\n\n-- \"Jos sittenkin pyytäisin sinua uhraamaan jonkun minun tähteni?\"\njatkoi Francis.\n\n-- \"Jonkun uhraamaanko? Kuinka minä sitä voisin?\" vastasi Pauline\npakottautuen hymyilemään. \"Sitä voidakseni minun pitäisi rakastaa\njotakin muuta kuin sinua, ja sehän olisi mahdotonta...\"\n\n-- \"Ymmärrät vallan hyvin mitä tarkoitan\", jatkoi Francis\nloukkaantuen tahtomattansa tästä kiertelevästä vastauksesta. Nämä\nnaisellisesti notkeat puolustuskeinot, jotka ovat niin läheistä sukua\nviekkaudelle, suututtavat suuresti miestä, milloin ne eivät häntä\nviehätä. Ja hän oli jatkanut: --\"Tarkoitan: jos sinua pyytäisin\nsulkemaan ovesi joltakin, esimerkiksi tuolta herra de Querneltä?\"\n\n-- \"Tottelisin tietysti, jos voisin\", oli Pauline vastannut\nolkapäitään kohauttaen, \"mutta ethän sitä pyydä. Ethän siten tahtoisi\nminua solvaista ja nöyryyttää...\" Tämän yksinkertaisen puolustuksen\njohdosta Francis oli jättänyt tuon pienen kiistan sikseen. Sitten,\nniinkuin kaikki mustasukkaiset, hän oli loppumattomasti ajatuksissaan\npunninnut rakastajattarensa vähimpiäkin äänen ja ilmeen vivahduksia\ntämän lähtiessä. Sillä Pauline oli lähtenyt pois. Francis ei\nollut hänelle sitä armoa suonut, että olisi asettunut hänen\nsijallensa kysyäksensä itseltänsä, mitä Pauline hänestä ajatteli,\nmitä hänestä tiesi, kuinka hän hänen luonnettansa arvosteli ja\nsiis mitä vastakaikua sellaiset sanat Paulinessa herättivät. Hän\nnäki ainoastaan yhden asian: miksei Pauline ollut muitta mutkitta\nvastannut: \"Sinun on käskeminen, minun totteleminen.\" Miehellä on,\nkun kärsimisen aika hänelle alkaa, noita mielettömästi itsevaltaisia\nvaatimuksia, joihin nainen, joka todellakin rakastaa, alistuu, jos\nhän ei ole kuuttakolmatta nuorempi. Tarvitsee elämänkokemusta,\nennenkuin ymmärtää, etteivät rakkausasioissa väärinkäsitykset ole\nkoskaan vaarattomia, ennenkuin ymmärtää, missä määrin muutamissa\nmiehissä mieletön epäluulo ja epäilyksen tuskallinen kuume voi\nyltyä. Maailman meno on aina yhtäläinen. Missä ikinä varomaton\nDesdemona, pahaa ajattelematta, hymyilee Cassiolle, joka häntä\ntervehtii, siinä on Othello valmis heidän yhteistä onneansa sortamaan\ntuon viattoman hymyn tähden, tarvitsematta edes panettelijankaan\nmyrkyllistä yllytystä kuunnella. Meistä tulee helposti oma Jagomme,\nja me olemme silloin tuota kuuluisaa kavaltajaa vielä taitavammat\nkeksimään kiduttamiskeinoja itsellemme. Francis oli niitä onnettomia\nrakastajia, jotka aina kaipaavat todisteita. Ja lieneekö siinä\nilkkuvan kohtalon oikkua, että sellaiset rakastajat ovat aina\nhelpoimmat pettää. Jos he sattuvat juonikkaan naisen käsiin, niin\ntämä on taitavata taitavampi päteviä todisteita hankkimaan, joita\ntodisteita on aina helppo valmistaa; jos he sitävastoin yhdyttävät\narkaluontoisen naisen, niin he loukkaavat häntä niin syvästi, että\nhän muuttuu häijyksi, niinkuin Pauline oli avosydämisesti sanonut,\ntietämättä itsekään minkä verran totuutta tässä pelottavassa\nennustuksessa oli. Nuori mies oli vielä tämän mieltäahdistavan\nkeskustelun tympäisevän vaikutuksen alaisena, kun hän kolme päivää\nmyöhemmin kävi rouva Raffrayeta tapaamassa hänen kodissaan.\nSittenkuin Pauline oli hänelle antautunut, Francis oli ani harvoin\nsiellä käynyt. Kun hän sen teki, meni hän sinne tavallisesti heti\naamiaisen syötyään, aikana, jolloin tiesi Paulinen ottavan vieraita\nvastaan. Näin ollen oli siis sangen luonnollista, ettei Pauline\nhänen siellä käydessään ollut yksin. Ja yhtä luonnolliselta olisi\nFrancis'sta, vastamainitun keskustelun jälkeen, pitänyt tuntua, että\nparoni de Quernekin samaan aikaan sattui siellä olemaan. Hiukan\nhämmästystä Paulinen katseessa ja asennossa, hiukan tuttavallisuutta\nArmand de Quernen viittauksissa Paulinen seurapiirissä sattuneihin\npieniin tapahtumiin, joista ei Francis tietänyt mitään -- siinä\nkaikki, ja sittenkin siinä oli tarpeeksi aihetta myrskyä ennustavaan\nvaitioloon, kun Pauline ja Francis paronin lähdettyä jäivät kahden.\nPauline pyrki ensimäiseksi keskeyttämään tämän äänettömyyden ja sanoi\nlähestyen Francis'ta tarttuakseen hänen käteensä:\n\n-- \"Kuinka hyvä että tulit! En tätä hauskaa yllätystä tietänyt\nodottaakaan.\"\n\n-- \"Huomasin sen kyllä\", sanoi tämä kylmästi, vastaamatta hänen\nystävälliseen tervehdykseensä.\n\n-- \"Kuinka minulle noin puhut?\" sanoi Pauline huolestuneena.\n\"Kyllähän sen tiedän. Siksi että herra de Querne sattui olemaan\nluonani. Mutta jos olisin sulkenut häneltä oveni, en olisi voinut\nottaa sinuakaan vastaan, ja silloinhan emme olisi saaneet näitä\nmuutamia hetkiä yhdessä viettää. Elä meiltä niitä pilaa! Ethän...\"\n\n-- \"Miksikä sitten olit niin hämilläsi?\" vastasi Nayrac.\n\n-- \"Sentähden\", sanoi Pauline, \"että arvasin sinun suuttuvan,\nsyyttä -- aivan syyttä!\" lisäsi hän, kulmakarvojansa rypistäen.\nNäiden kauniiden ruskeiden kulmakarvojen alla hänen vaaleanharmaat\nsilmänsä kävivät äkkiä vielä vaaleammiksi ja heittivät harmistuneen\nkatseen. Heikko puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hän jatkoi, hänkin\nvuorostaan kylmällä äänellä, mutta nähtävästi syvästi liikutettuna:\n\n-- \"Olenhan jo sanonut, ettei minua tällä tavalla käy loukkaaminen,\nFrancis! Rakastanhan sinua. Enhän ole koskaan muita rakastanut, sinua\nvain. Jos en olisi sinulle uskollinen, olisin kaikista kunniattomin\nihminen. Tahdon, ymmärrätkö, tahdon, että kunnioitat minua, että\nminuun luotat...\"\n\n-- \"Laita sitten niin, ettei tuo luottamus käy minulle\nmahdottomaksi!\" huudahti Francis. --\n\n-- \"Mahdottomaksi?...\" jatkoi Pauline. \"Minunko käytökseni takia?...\nEthän toki uskone, että suostuisin herra de Querneen...\"\n\n-- \"Uskon kyllä\", vastasi Francis töykeästi.\n\n-- \"Uskot?\" toisti Pauline, ikäänkuin hämmästyksen murtamana.\n\"Uskot?... Ja vasta kaksi kuukautta olemme toisiamme rakastaneet.\nNo niin\", jatkoi hän raivostuen, \"usko mitä tahdot! Oh, tämä on\nhäpeällistä!\"\n\nToisen vieraan tulo keskeytti tämän sananvaihdon. Francis'n\nsairaloinen mielentila yhä katkeroitui, kun hän näki lemmittynsä,\nhuolettomaksi tekeytyen, täyttävän velvollisuuksiansa vieraitansa\nkohtaan, hymyilevän vastatulleelle, laskevan leikkiä ja puhelevan\nteko vilkkaudella, johon koki purkaa hermostunutta vihaansa. Francis\nei siinä nähnyt muuta kuin harvinaista näyttelijän taitoa, joka\nhäntä kauhistutti. He leppyivät kumminkin pian, sillä he rakastivat\ntoisiaan. Mutta epäilyksen juuret olivat liian syvälle syöpyneet\nnuoren miehen sydämeen, ja sen taimi varttui hirvittävän nopeasti,\nniinkuin ainakin tuo kirottu, elinvoimainen myrkkykasvi. Se mikä\navioliitonrikkojan kohtalossa ja rikosta välittömästi seuraavassa\nrangaistuksessa on kauheata, on rakastajan voimattomuus, kaikista\nponnistuksistaan huolimatta, kumota sitä ainaista siveettömyyden\nsyytöstä rakastamaansa naista vastaan, johon tämä itse antaa hänelle\naihetta jo sillä, että suostuu olemaan hänen rakastajattarenansa.\nKaikki tässä asemassa olevat naiset ovat siitä selvillä. Useimmat\ntyytyvät tähän asiain tilaan, sitä helpommin, kun miehen\nitsekkäisyyden kurjat heikkoudet pian antavat heille kyllin aihetta\npalkitsemaan rakastajansa ylenkatsetta yhtäläisellä ylenkatseella.\nSitäpaitsi sellaiset naiset eivät muuta toivo yhä uudistuvista\nlemmenkaupoista, joihin he mieltyvät, kuin mielenliikutusta. Ja\nmielenliikutustahan se tuottaa, mitä jännittävintä mielenliikutusta,\nkun mies, joka heille syytää raa'an vihan törkeitä nuhdesanoja ja\nuhkauksia, himon valtaamana on valmis joka hetki heittäytymään\nheidän syliinsä. Mutta toiset naiset, joita tämä tyrannimaisuus\nkauhistuttaa, ponnahtavat heti loukkausta vastaan, joko siitä\nsyystä, että pitävät sitä solvauksena, josta todellakin kärsivät,\ntaikka siitä, että tämä vastarinta tuntuu heille takaavan viimeiset\nvapauden mahdollisuudet. Francis'n ensimäinen mustasukkaisuuden\nhyökkäys ei saanut Paulinea taipumaan. Niin kävi toisenkin. Kun\nhe olivat taas sopineet, Francis oli valalla vannonut, ettei hän\nkoskaan enää puhuisi Armand de Quernestä. Hän oli vakuuttamalla\nvakuuttanut aina Paulineen luottavansa, kun hän painoi hänet\nsyliinsä hurjasti rakastuneena, huomatessaan hänet jälleen niin\nlempeäksi, niin kauniiksi, niin lemmen huumauksesta väriseväksi.\nJa sitten hän ei voinutkaan valaansa pitää. Hän ei voinutkaan olla\nkilpailijastaan puhumatta, siitä, joka muka oli hänen kilpailijansa.\nHän puhui hänestä viittailemalla vain, sivumennen. Puhuipa sitten\nhänestä vielä toisenkin kerran, peittelemättä, selvin sanoin.\nSilloinkaan ei Pauline peräytynyt, ja siitä hetkestä lähtien nuo\nmustasukkaisuuden kohtaukset seurasivat toisiaan kiihdyttäen\nFrancis'n mieltä edellyttämään mitä häpeällisimpiä tekoja, tekemään\nmitä mielivaltaisimpia vaatimuksia, hän kun ei voinut käsittää sitä\nnärkästynyttä itsepintaisuutta, millä Pauline vastusteli hänen\nvimmansa purkauksia. Kun vihdoinkin, kaikista kamalimman väittelyn\njälkeen, Pauline suostui taipumaan, oli jo myöhäistä. Silloin oli\njo heidän kesken vaihdettu noita lauseita, jotka liiton iäksi\nhäpäisevät. Petomainen mustasukkaisuus oli rakastajassa näkynyt\nliiaksi; rakastajatar oli suostunut liialliseen nöyryytykseen. Vihaa\noli liiaksi kertynyt näiden poloisten sydänten välille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKilpailijan lopullisen voittamisen jälkeen, johon nuoren miehen\ntuskalliset ponnistukset vihdoinkin olivat päättyneet, ei Francis'lle\nriittänyt ehdotonta rauhaa edes muutamiksi viikoiksikaan. Olihan\ntosin todisteeksi laskettava, että rouva Raffraye oli sulkenut\novensa de Querneltä. Vaikka Pauline siis olisikin mielistellyt\nArmandia, hän oli kumminkin Francis'n valinnut. Mutta sellaiset\ntodisteet ovat aina siinä suhteessa vaillinaisia, ettei niitä\nvoi menneisyyteen sovitella, siihen menneisyyteen, jolloin\nmustasukkaisuuden vaatima uhri vielä oli tekemättä. Me emme ole\nolleet sitä keskustelua kuuntelemassa, joka nuo toiset välit rikkoi;\ntiedämme vain tämän rikkumisen tapahtuneeksi, tuntematta tarkalleen\nsen salaisia yksityiskohtia. Ratkaisevan keskustelun sanoja on\nmeille kyllä lueteltu. Pauline, esimerkiksi, väitti turvautuneensa\nainoastaan herra de Quernen hienotunteisuuteen, viitaten miehensä\nmustasukkaisuuteen. Mutta eihän Francis voinut tietää, eikö Pauline\nhäneltä sittenkin jotain salannut. Ja eikö ylipäänsä sellaisen\nrikkomisen mahdollisuuskin edellyttänyt, että oli olemassa salaisuus\nhänen ja Armandin välillä? Francis'lle siis, niinkuin muillekin\ntuon kurjan hulluuden valtaamille uhreille, itse mielivaltaisen\nepäilyksen saama voitto muuttui uudeksi katkeruuden lähteeksi.\nEihän hän edes tietänyt eikä voinutkaan tietää, oliko Pauline\nkenties ollutkin tuon toisen rakastajattarena, tuon miehen, jota\nhän epäili ja jonka Pauline oli hänelle uhrannut -- uhrannut tosin,\nmutta millaisissa olosuhteissa? Kun on joutunut tähän epäilyksen\nristintien käänteeseen, Golgathalle kiipeäminen käy todellakin liian\nraskaaksi. Verrattomasti parempi olisi silloin noitten onnettomain\npaeta toinen toistansa ja kärsiä edes toisistaan erillään. Liikaa\nmaksamme varastetun rakkauden luvattomista nautinnoista, jos ne\novat näin kiduttavan epävarmuuden hintaan ostettavat. Ja kuinka\nsiitä on selviäminen? Luulee kenties silloin, että jos pääsisi\nrakastajatartaan seuraamaan päivä päivältä, tunti tunnilta, jos\nnäkisi hänen elävän ja toimivan, niin onnistuisi häntä lopullisesti\narvostelemaan, tarkasti, perusteellisesti, niinkuin vierasta\narvostelee, ja silloin tekee mitä teki Nayrac. Huolimatta vähän aikaa\nkestäneen suruajan vaatimuksista hän palasi seuraelämään tavataksensa\nsiellä Paulinen. Suurempaan varomattomuuteen hän tuskin olisi\nvoinut tehdä itseänsä syypääksi, sairaan hermostonsa äärimäiseen\nkiihotustilaan nähden. Tältä ajalta olivatkin tuon kamalan\nliiton kamalimmat muistot. Hän näki Paulinen jossakin seurassa,\njuhlapuvussa, iloisena, hymyilevänä, uhkuen tuota viehättäväisyyden\nilmaa, joka lähtee nuoresta naisesta, kun hän miellyttää ja tietää\nmiellyttävänsä, kun hänellä on huolia haihdutettavina ja hän on\npäättänyt ne haihduttaa. Pohjatonta tuskaa tämä näky Francis'ssa\nherätti. Ja yhä kiduttavammalta tuntui hänen tuskansa, jos hän\ntapasi Paulinen huolestuneen näköisenä ja miettiväisenä. Edellisessä\ntapauksessa hän joutui jonkinlaisen mielettömän ja voimattoman\nraivon valtaan, joka heti sai vastakaikunsa Paulinessa yllyttämällä\nhäntä vimmattuun, synkkää toivottomuutta ilmaisevaan keimailuun.\nJälkimäisessä tapauksessa taas hänen sydämensä hukkui tyrannimaisen\nrakastajan kirveleviin tunnonvaivoihin, hän kun olisi kiduttamallensa\nuhrille kumminkin suonut onnea. Sekä edellinen että jälkimäinen\ntunne lisäsi hänen levottomuuttaan. Sekä toinen että toinen\npakotti häntä kiihottamaan kurjaa rakkauttansa tuon aistillisuuden\nkiihokkeella, jonka viimeiset myrkyttävät pisarat synnyttävät meissä\npedon häpeällistä himoa. Francis, entinen romaanimaista rakkautta\ntavoitteleva haaveilija, joka oli ensimäisen nuoruutensa viettänyt\nhienostuneiden tunnevivahduksien haaveilemisessa, hän pelotti\nnyt onnetonta ystäväänsä aistillisen kiihkonsa hillittömyydellä.\nHeidän lempensä yhtymäpaikka ei enää tarjonnut heille muuta kuin\nsanattomia, raivokkaita syleilyjä, sulottomia, kiihkoisia suudelmia,\njoista kaksi toivotonta, rajusti sykkivää sydäntä haki unhotusta,\nsiihen hukuttaakseen sekä itsensä että rakkautensa, joka heitä\nyhtä aikaa raateli ja hurmasi. Ja unhotusta he tosin löysivät,\nmutta ainoastaan herätäkseen noista hullujen houreista sillä\nkatkeroituneella ärtyisyydellä, joka on heidän oman alentumisensa\nehdottomana seurauksena, Francis vielä luulevaisempana kuin ennen,\nPauline yhä uhkamielisempänä. Tämmöisinä hetkinä vähimmätkin\nväittelyt kiihtyvät riidoiksi. Niskoitteleminen seuraa loukkausta ja\nyllyttää uuteen loukkaukseen. Solvaisevia epäluulon puuskia purkautuu\nturhanpäiväisistä syistä. Vähimmätkin ilon osoitukset näyttävät\nrikoksilta. Tanssittiko sama tanssija kaksi kertaa? Puhutteliko\naamiaispöydässä tämä taikka tuo liian kauan kahden kesken? Ystävätär,\njonka seurassa usein esiinnyt, on rikostoverisi salavehkeiden\nsepittämisessä. Toinen, jonka luona et enää käy, on ehkä salainen\nkilpailijasi. Ammoisista ajoista asti huvinäytelmäin tekijät ovat\nsellaisien riitojen pikkumaisuuksia taidolla ivanneet, ja yhtä kauan\nhe vielä saavat ivallansa ruoskia mustasukkaisten kiihkoa, sitä\nparantamatta, ja vastustelevan naisen uppiniskaista ylpeyttä, häntä\nmustasukkaisen vaatimuksiin totuttamatta. Ja yhä edelleen silmät\nsäkenöivät, huulet värisevät, ääni käy purevaksi, ja rakastuneet,\nomistettuansa toinen toisensa tulisuudella, jota ajan vähyys yhä\nkiihdyttää, eroavat rikkomisuhkauksilla, joissa kostonhimon vimmattu\nviha kiehuu. Montako kertaa he olivatkaan näin toisistaan eronneet,\nkättäkään toisilleen antamatta!\n\n\"Usko mitä tahdot\", sanoi toistamiseen Pauline, samoilla sanoilla,\nsamalla traagillisella itsepintaisuudella, samalla vihaisella\nkatseella kuin silloin, kun häntä Francis ensi kerran loukkasi. \"En\nvälitä sinusta enää. Kohtelet minua kuin mitä ilotyttöä.\"\n\n-- \"Ja minä olen jo sinun valheihisi kyllästynyt, sillä sinä\nvalehtelet, valehtelet, niin, valehtelet aina...\"\n\nPauline katsoi häntä, tähän uuteen herjaukseen vastaamatta. Hän\nvain toisti: \"Niin, usko mitä tahdot.\" Ja sitten hän lähti pois,\nkutsuakseen Francis'n taas heti luokseen tai palatakseen kohta tämän\nkutsumana. Nämä heille kummallekin yhtä häpeälliset takaisintulot\nolivat siitä huolimatta ainoat muistot tältä ajalta, jotka saivat\nFrancis'n mielen heltymään. Muistuipa hänen mieleensä eräs ilta,\nkauniin, ikävästi kuluneen talvipäivän ilta, jolloin Pauline,\nvoimatta enää kestää, oli kotoansa karannut hänen luoksensa,\nlaihtuneena, vapisevana, kalpeana, häneltä sovintoa anomaan, ja\njolloin hän oli vaikeroinut:\n\n-- \"Rakkautemme lie siis kirottu!... Lupaan antaa sinulle kaikessa\nmyöten, mutta luota minuun, rukoilemalla rukoilen, luota minuun...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoivatko sellaiset kyynelet ja sanat pettää! Ja suudelmat,\nsellaiset kuin Pauline oli hänelle antanut, pettävätkö ne? Ja\nnuo nyyhkytykset ja tuo silminnähtävä kärsiminen? Väliin, kun\nFrancis'ta ei ahdistanut tuo kauhea hulluus, joka puristi hänen\naivojansa kammottavien kuvien kehään, näytellen lakkaamatta kuinka\nhänen rakastajattarensa häntä petti, milloin toisen milloin toisen\nkanssa, hän heltyi hänkin kyyneliä vuodattamaan huomatessaan\npoloisen ruumiin riutumistaan riutuvan. Tätä kurjaa rakkautta ei\nollut vuottakaan kestänyt, ja kumminkin oli sen vaikutus Paulineen\nollut niin valtava, että hän joskus Francis'sta näytti aivan\ntoiselta naiselta. Hänen silmänsä olivat kuopille painuneet, hänen\nkalpeutensa oli käynyt vieläkin värittömämmäksi, ja varsinkin oli\ntämä muutos tuntuva hänen luonteessaan, joka, ennen surunkin aikana\nlapsellisesti leppyisä, oli saanut jonkinlaisen synkän ja rajun,\nmelkeinpä traagillisen vivahduksen. Mutta tätä järjen välähdystä\nei kauan kestänyt. Kiusaantunut rakastaja uskotteli itselleen,\nettä hän ennen oli rakastajatartansa toisin silmin katsonut, että\ntämä oli silloin hänelle teeskennellyt ja että Pauline oli hänelle\nnyt vasta naamarinsa riisunut, murtuneen olentonsa ilmaissut\n-- niin, murtuneen, ja mistä? Epäilemättä kavaluutta katuvista\ntunnonvaivoista, aistillisuuden tulessa taistelevan sielun tuskista,\nkenties riettaudesta. Mustasukkaisuuden houreissaan hän meni niin\npitkälle, että edellytti Paulinella olevan kolme, jopa neljäkin\nrakastajaa, että ajatuksissaan häntä kohteli langenneitten naisten\nvertaisena. Ja mikä oli katalinta kaikesta, kumminkin hän häntä\nyhä enemmän himoitsi, katkeralla, sairaloisella kiihkolla. Niin,\nPauline oli hänen silmissään hirviömäiseen irstaisuuteen syypää.\nJa sittenkin, jos Pauline olisi todellakin häntä vastaan rikkonut,\nhän ei olisi voinut sitä tehdä kenenkään muun hyväksi kuin de\nQuernen, ja siitäkään konnantyöstä ei vielä ollut todisteita.\nVoi, ovatko sellaiset asiat koskaan todistettavissa! Mutta sitten\nhän oli saanut vihiä eräästä toisesta lemmenkaupasta, jota hänen\nei käynyt epäileminen ja joka vihdoinkin oli korjaamattomaksi\nrikkonut heidän välinsä. Helmikuun lopulla vuonna 1877, joka oli\nFrancis'lle niin turmiolliseksi käynyt, eräs mies, jonka nimeä\noli usein Francis'n ja Paulinen keskusteluissa mainittu, oli\npalannut pitkältä matkalta Itämailta. Tämä mies, -- joka sittemmin\nkuoli ja saavutti jonkun maineen kirjailijapiireissä erään hänen\nkuolemansa jälkeen ilmestyneen, oudon teoksensa johdosta: \"Otteita\nyksityisestä päiväkirjasta\" -- oli nimeltään François Vernantes.\nHän oli rouva Raffrayen puoliorpana. Pauline puhui hänestä aina\nheltyneellä äänellä, koska Vernantes oli ollut hänen ainoana\nystävänänsä hänen avioliittonsa raskaimpana aikana. Mistä Nayrac\nliekään saanut sen käsityksen rakastajattarensa lohduttajasta, että\nhän oli äreäluontoinen jörö. Ainakin hän suuresti hämmästyi, kun\nrouva Raffraye esitti hänelle tämän ystävänsä, joka vartalosta ja\nkasvoista päättäen tuskin oli neljänkäänkymmenen ikäinen ja siis\njotenkin nuori Paulinen ikäisen naisen epäitsekkääksi uskotuksi.\nMiehen suhteet hänen lemmittynsä läheiseen ystävään ovat aina\nsangen arkaluontoista laatua, silloinkin kun hän luulee varmasti\ntietävänsä, ettei tuo ystävä ole koskaan muuta ollut kuin ystävä.\nMutta jos hänen ja hänen lemmittynsä välit ovat muutenkin yhä\nuudistuvien mustasukkaisuuden kohtauksien alaisia, kuinka hän voisi\nkestää tätä ystävyysliittoa, josta hän ei voi tietää, rajoittuuko\nse vain ystävyyteen. Hän menettäisi järkensä pelkästä tuskasta.\nFrancis Nayrac'in mustasukkaisuus Vernantes'ia kohtaan ei siis\nollut vältettävissä. Mutta ikäänkuin hän olisi aavistanut tämän\nmustasukkaisuuden rakkautensa surmaksi, hän oli alussa koettanut\nsitä hillitä. Sitäpaitsi Pauline oli jo edeltäpäin koettanut torjua\ntätä uutta myrskyn puuskaa selvittämällä hänelle, päivää ennen kuin\nentinen ystävä saapui, asian perinpohjin, tavalla, jonka olisi\npitänyt poistaa kaikki epäluulot.\n\n-- \"Hän on läheisin tuttavamme\", oli hän sanonut, \"ja minulle on\nhän sangen tärkeä. Hän on ainoa ystävämme, joka myöskin on mieheni\nystävä. Sanon tämän sinulle edeltäpäin, jotta säästäisit minulta ja\nitseltäsi huolet hänen tähtensä... Mutta mitäpä se auttaa! Ethän\nsinä minuun luota. Mitäpä luottaisit tässä asiassa enemmän kuin\nmuissakaan?... Vaikka kuolemallani asian todistaisin, et sittenkään\nuskoisi...\"\n\nFrancis näki hänet vieläkin edessään, hänen näin puhuessaan, ja näki\nitsensä sanattomana kuuntelijana. Kun rakastuneet sattuvat lausumaan\ntoisilleen tuollaisia totuuksia, joiden he kumpikin tietävät olevan\nliiankin tosia, niin he näkevät ikäänkuin valon välähdyksessä sekä\nmenneisyytensä että tulevaisuutensa, ja kauhistus valtaa heidät.\nHe tajuavat kumpikin, että, vaikka he kuinkakin hyvin tietäisivät,\nmitä kurjuuden syvänteitä heidän edessään aukeaa, ei tämä tieto voi\nheitä estää niihin luisumasta, ja he tekevät sittenkin, vilpittömin\nmielin, päätöksiä, joissa he pysyisivät, jos ei heidän häiriintynyt\nsieluntilansa johdonmukaisuuden pakosta määräisi heille muita\nlakeja, joita vastaan lujimmatkin, järkeen perustuvat päätökset\njäävät voimattomiksi. Kaksi viikkoa kului näin, eikä Paulinen\nläheinen suhde vastatulleeseen, taikka paremmin sanoen palanneeseen,\nystävään näyttänyt Francisia vaivaavan. Ja kumminkin oli Francis\ntämän ajan kestäessä kaksi kertaa tavannut Vernantes'in Paulinen\nluona, kolme kertaa siellä käydessään. Kaksi kertaa hän oli kutsuttu\npäivällisille samoihin taloihin kuin Pauline, ja kummallakin kerralla\noli Vernantes'kin vieraitten joukossa. -- Kaksi kertaa oli Pauline\nkäynyt Francis'n luona, ja tämän hänelle tekemistä kysymyksistä oli\nkäynyt selville, että Vernantes edellisenä päivänä oli ollut heillä\naamiaisella, tai että häntä seuraavana päivänä odotettiin, että\nPauline aikoi käydä tai oli käynyt hänen kanssaan teatterissa. Näitä\nyksityisseikkoja lueteltaessa Francis tunsi vastenmielisyytensä\nVernantes'ia kohtaan suurenemistaan suurenevan. Eiväthän nämä seikat\nyksitellen punnittuina paljoakaan merkinneet, mutta kun niitä\ntoisiinsa yhdisteli, tuntuivat ne sangen painavilta. Francis'n\nvastenmielisyyttä yhä lisäsi se seikka, että Vernantes luonteeltaan\nja mielenlaadultaan jollain tavalla muistutti häntä. Nämä satunnaiset\nyhdenmukaisuudet kahden kilpailijan välillä yhä enemmän ärsyttävät\nheidän keskinäistä vihamielisyyttään. Jo Vernantes'in ristimänimikin,\njoka niin vähän erosi Francis'n nimestä, oli omiansa herättämään\nFrancis'ssa mitä tuskallisinta hermostumista... Sanalla sanoen,\nmustasukkaisuuden purkaus oli lauennut kaikista päätöksistä ja\nlupauksista huolimatta, sitä kiihkeämpänä, kun sitä oli niin kauan\nhillitty, ja se oli päättynyt samoin kuin edelliselläkin kerralla.\n\n-- \"Joko hän taikka minä!\" siinä Paulinelle asetettu vaihtoehto.\n\"Joko lakkaat vastaanottamasta Vernantes'ia, taikka minä herkeän\nkäymästä luonasi...\" Mutta silloin oli Francis kohdannut niin jyrkkää\nvastarintaa, Pauline oli niin selvin sanoin puolustanut kantaansa,\nettä ensimäinen välirikko oli seurannut. Kymmenen päivää oli Francis\nhänen luonansa käymättä, eikä Pauline hievahtanutkaan lähestyäksensä\nhäntä. Francis oli ensimäiseksi taipunut, ja -- mikä kurjuus -- hän\noli palannut, tavataksensa perin kiusaantuneen naisen, joka oli\nhänelle sanonut: \"Viimeisen kerran annoin sinulle anteeksi!...\"\nPauline oli uskaltanut sen hänelle sanoa. Paulinenko oli hänelle\nanteeksi annettava! Hän tunsi vieläkin veren niin kiihkeästi kiehuvan\nsuonissaan tätä vastausta muistellessaan, että heti ajatuksissaan\nsiirtyi niihin seikkoihin, jotka vihdoinkin olivat hänet pakottaneet\nlopulliseen ratkaisuun. Ensimäinen niistä oli sangen jokapäiväistä\nlaatua, mutta sittenkin omiansa vaikuttamaan kipeään sydämeen,\njossa, samoin kuin sairaassa ruumiissakin, mitättömimmätkin asiat\naiheuttavat kuolettavia lisätauteja. Hänen kerran käydessään erään\nrouva de Sermoisen luona, joka oli yhtä kuuluisa terävästä kielestään\nkuin naurettavasta kirjailijamaineen tavoittelemisestaan, tämä piti\npitkän puheen Vernantes'ista, jonka nimi sattumalta mainittiin, ja\ntehtyänsä hänestä sangen epäedullisen kuvan hän päätti puheensa\nnäillä sanoilla:\n\n-- \"Ja nyt hän on taas joutunut pikku rouva Raffrayen kynsiin.\nKannattipa todellakin paeta niin kauas ja palata samanlaisena kuin\noli lähtenyt. Ainainen vanha tarina: yhtyy ja eroaa, yhtyy uudelleen\nja eroaa taas... Ja aviomies on aina sokea. Naurettava juttu!...\"\n\nSellaisia puheita kuulee sadottain Parisissa pitkin päivää, aamusta\nalkaen, jolloin panettelijain tulva tekee matkansa Boulognen metsään,\nsiksi kunnes se illalla myöhään palajaa Oopperasta, ja kuulijat\nkiinnittävät siihen yhtä vähän huomiota kuin itse kertojatkin.\nMutta jos epäilette lemmittynne rehellisyyttä, niin nämä sanat\nvihavoivat epäluuloanne niinkuin vihtrilli haavaa. Te panisitte\nhenkenne alttiiksi tietääksenne totuuden, ja tuo totuus näkyykin\nolevan muitten tiedossa -- niin, kaikkien, tuosta vennon vieraasta\nalkaen, joka vastikään sydämenne lävisti, aina noihin miehiin asti,\njotka hänen kodissaan hänen puheitansa kuuntelivat, kummastumatta.\nSilloin ette enää voi kestää. Teidän täytyy ryhtyä kyselemään,\nvaikkapa sellainen tiedustelu omissakin silmissänne häpäisisi\nrakkauttanne. Te puhutte kilpailijastanne milloin tälle, milloin\ntuolle, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta vain, vaikka\nhänen nimensäkin jo saattaa sydämenne mätähaavat vuotamaan. Toisen\nvastaukset eivät missään suhteessa teidän rakkauteenne koske. Toinen\nluettelee teille kaikenlaisia mitättömyyksiä, joita jo ennestäänkin\ntunnette. Ja yhä te vaan kysymyksiänne jatkatte, siksi kunnes\nonneton sana epätoivonne mitan täyttää. Niin kävi Francis'nkin.\nHänen heitettyänsä taholle ja toisellekin taitavasti viritetyn\nkysymyksensä: \"Pulska mies, tuo herra Vernantes, kenenkä suosiossa\nhän mahtaa olla?...\" muuan Rue-Royal-klubin vetelehtijöistä hänelle\nvihdoinkin vastasi:\n\n-- \"Vernantes'ko? Naineet naiset kuuluvat hänen alaansa. Luulenpa,\nettä hän aikanaan oli pikku rouva Raffrayen kanssa hyvissä väleissä.\nSiitä on paljon puhuttu...\"\n\nSiinä toinen seikka, joka oli Francis'lle lopullista ratkaisua\njouduttanut. Kolmas oli toisenlaatuinen ja enemmän tositapauksiin\nperustuva. Noin viikko sen jälkeen kuin Francis'lle oli toisen\nkerran todistettu, kuinka armottomasti maailma sellaisia liittoja\nkohtelee ja etteivät Pauline ja Vernantes siinä suhteessa olleet\nedullisemmassa asemassa kuin muutkaan, hänen piti eräänä päivänä\ntavata Pauline. Sen päivän aamuna -- se oli tiistaipäivä, sen hän\nmuisti, muistipa tyystin kaikki, yksin päivämäärän ja tunnin,\nsumuisen ja pilvisen taivaan ja katkeran mielialansa -- Pauline\noli lähettänyt hänelle kirjelipun, missä hän peruutti lupauksensa\nilmoittaen päänkivistyksensä siihen syyksi. Hän sanoi aikovansa\nruveta vuoteeseen, nopeammin parantuaksensa, ja pyysi häntä tulemaan\nseuraavana päivänä. Niin, Francis kyllä muisti kaikki. Oliko Paulinen\nsanoissa todellakin perää, vai oliko tuo päänkivistys tekosyytä vain?\nHän oli käyttänyt aikansa aina kello viiteen saakka tämän kysymyksen\nharkitsemiseen. Sitten hän oli mennyt kävelemään. Hänen käveltyänsä\nsinne tänne, miten sattui, oli hänet voittamaton uteliaisuus\njohtanut, melkeinpä hänen itsensä tietämättä, Monceaun puiston poikki\nsitä Murillo-kadun taloa kohti, missä tiesi kilpailijansa asuvan.\nSen kynnyksen yli oli hänen rakastajattarensa kenties useinkin\nastunut, ja missä tarkoituksessa! Tuo ajatus synnytti hänessä\ntulisen tuskan. Mikä sallima hänet tälle portille pysähdyttikään,\nikäänkuin hän olisi aavistanut viikkokausia toivotun totuuden\nhänelle vihdoinkin täällä selviävän? Vastaus oli helppo löytää:\nhän uskoi vain puoleksi Paulinen esittämään syyhyn ja epäili hänen\nperuuttaneen mennäksensä toisen luo. Ja siitä huolimatta näky, joka\näkkiä kohtasi hänen silmäänsä, hänen tässä jalkakäytävän kulmassa\nlapsellista ja häpeällistä urkkijatointansa harjoittaessa, oli\nvähällä hänet siihen paikkaan surmata. Ajurinvaunut, verhot sen\nverran laskettuina, että kyydittävän kasvot jäivät varjoon, vaunujen\nkuitenkaan liiallista huomiota herättämättä, ajoivat talon eteen\nja katosivat porttikäytävään. Nayrac kiiruhti niiden jälkeen ja\nsaapui parahiksi nähdäksensä naisen, kaksinkertainen harso silmillä,\npujahtavan alikerran ovesta sisään. Vaikka hänen oli ollut mahdotonta\ntuon naisen kasvoja erottaa, niin hän oli voinut nähdä, että tämä oli\nhoikka niinkuin Pauline sekä vartaloltaan muistutti häntä. Ja vielä\neräs seikka, sangen vähäpätöinen kyllä, mutta Francis'n silmissä\nvarsin tärkeä, oli hänestä yhtä kieltämätön todiste kuin konsanaan\nkuuluisassa draamassa tunnettu nenäliinajuttu: tuntemattomalla oli\npitkä saukonnahkainen turkki yllä, samankuosinen kuin Paulinenkin\nkäyttämä. Francis'n tuska tätä nähdessä oli niin kova, että hän\nvaunujen lähdettyä uskalsi astua naisen jälkiä porttiholviin, saman\nalikerran ovelle, ja painaa sen soittokelloa. Ovi ei kuitenkaan\nauennut. Jumala, kuinka tuon kellon ääni hänen korviansa vihloi!\nHän aikoi soittaa toisen kerran vielä, mutta kuuli samassa itseänsä\npuhuteltavan. Ovenvartia katsoi häntä huoneensa ovelta, sanoen,\nkasvot liikkumattomina niinkuin ainakin asiaanperehtyneellä\npalkatulla palvelijalla:\n\n-- \"Herra Vernantes ei ole kotona...\"\n\nTässä siis Vernantes todella asuikin. Hän muisti jälleen astuneensa\njalkakäytävää sen raivokkaan epäluulon vallassa, joka sivistyneessä\nihmisessä aina irroittaa sukupuolihäiriöiden urisevan pedon. Hänen\nhalunsa toimimaan, tarkempia tietoja hankkimaan, pakotti hänet\nrientämään François I:n kadun varrella sijaitsevaan taloon, missä\nPauline asui. Minne hän joutuikaan, kun hänelle siellä vastattiin:\n\n-- \"Rouva voi paremmin. Hän jaksoi mennä ulos nyt iltapäivällä!...\"\n\nKivettyneenä tästä ilmeisestä totuudesta, joka hetki hetkeltä yhä\nvakaantui, hän oli jo vähällä palata Murillo-kadulle väijymään. Mutta\nsitten hän hylkäsi tämän tuuman ajatellen: \"Turha vaiva! Pelästyivät\ntietysti soittamisestani niin että Pauline lähti pois, heti kun\nolin kadonnut näkyvistä. Kyllä kai ovenvartia heille ilmoitti. Ja\nmitäpä sitäpaitsi näkisin? Ajurinvaunut, joihin hän katoaisi verhojen\ntaa niinkuin tullessaankin.\" Hän päätti siis paremmaksi odottaa\nPaulinen tuloa hänen oman talonsa portilla. Siten hän ainakin saisi\nnähdä, mikä puku hänellä oli ollut yllään... Puoli tuntia kului.\nKuinka pitkältä se tuntui!... Yksityisvaunut, jotka Francis tunsi\nrouva Raffrayen vaunuiksi, ajoivat katua alas. Sehän on salaiseen\nlemmenseikkailuun sekoittuneen naisen tavallisimpia kepposia, että\nhän jättää omat vaununsa jonkun kauppamakasiinin tai valtakujan\nedustalle, josta hän ne sitten jälleen tapaa. Niinhän Pauline\nteki hänenkin luo tullessaan. Portti avautui ajurin käskystä, ja\nvaunut ajoivat pihaan. Pauline laskeutui vaunuista. Sama puku, sama\nnahkakaulus...\n\nKauhea kohtaus, johon heidän vihansa seuraavana päivänä purkautui!\nMillä järkähtämättömän rohkealla ylenkatseella olikaan Pauline hänen\nsyytöksensä torjunut, kuinka hän itse, vimmatun vihansa sokaisemana,\noli niin hairahtunut, että oli käynyt Paulineen käsiksi -- häntä\nlyönyt! -- Koko tämän ratkaisevan ottelun kamala muisto sai hänen\nsydämensä vieläkin hurjasti sykkimään. Hän oli palannut kotiinsa\nkauhistuen omaa itseänsä, niin että oli ajatellut: \"Täytyy lähteä\npois...\" Ja heti, vuorokaudessa, hän oli matka valmistuksensa tehnyt.\nHän oli noussut junaan niinkuin rikoksentekijä, joka pakenee,\nsokeasti, tietämättä minne, seurauksia laskematta, päästäkseen\nvaan pois. Vasta Marseillessa hän oli pysähtynyt ja sieltä hän oli\nviimeisen häpeällisen kirjeensä kirjoittanut. Tämä kirje sisälsi\nhänen lopullisen sovintoehdotuksensa, ja sen sepittämiseen hän pani\npuolen päivää, purkaen siihen vuorotellen hellyytensä ja kirouksensa,\npalasiksi repien konseptin toisensa perästä, kunnes vihdoinkin\nlähetti vain kymmenkunnan lausetta, joiden sisällöstä hän ei enää\nmuistanut muuta, kuin että oli pannut kurjan rakastajattarensa sen\nmielettömän koetuksen alaiseksi, että hänen oli kaikesta luopuminen,\npakeneminen kodistaan ja yhtyminen häneen. Tähän sekavaan ja hurjaan\nkirjeeseen hän ei saanut vastausta. Viikon kuluttua nuori mies saapui\nEgyptiin. Siellä hän nousi laivaan matkustaaksensa maailman ympäri.\n\n-- \"Tuo nainen on paha hengettäreni\", ajatteli hän. \"Minun täytyy\nunhottaa hänet, jos tahdon elää. Ja minä hänet unhotan.\"\n\nUseimmilla on se väärä käsitys rakkaudesta, että se tappaa kaikki\nmuut tunteet sydämessä ja kaikkein ensimäiseksi ylpeyden. Onnelliset\nne rakastajat, joidenka niin käy. Ja onnettomat päinvastoin ne,\njoissa tämä ylpeys yhä virkeänä ja vaativana elää rakkauden\nrinnalla, tämän kiihkoa ja vilpittömyyttä vähentämättä. Sellainen\ntunneyhtymä on pahimpia, kalvavimpia tautejamme. Joka siitä kärsii,\nhänelle ei matka parannusta tuota, päinvastoin se myrkyttää hänen\nkaksipuolista haavaansa. Mitä kyyneliä vuodatammekaan yksinäisinä\niltoinamme, hakiessamme ylpeydellemme katkerata tyydykettä siitä\nseikasta, ettei hän niitä näe!... Mitä loistavia kuvia uudet\nnäköalat meille tarjonnevatkaan, kotikaihoamme ne eivät haihduta,\nmielestämme eivät karkoita kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien\nympäröimänä kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta\nnäkisi! Ja me riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja\nmatkoihin lisäämme, katkeruutta kartutamme, milloin hylkäämämme\nsuloutta muistellen, milloin hänen suutelonsa hellyyttä, milloin\nhajallansa olevia hiuksiansa, milloin sulavia liikkeitänsä, kun hänet\nsyliimme painoimme, milloin katseensa surunvoittoista lempeyttä\nautuuden hetkinä. Ja liittäessämme sitten heti näihin unelmiin,\njotka saavat olentomme voimakkaimmat kielet väräjämään, vihatun\nkilpailijan muiston, ääretön tuska meitä kouristaa, ja siihen\ntiedämme vain sen yhden lohdutuksen -- kurjan kurja sekin -- että\nolemme itse vapaaehtoisesti välit rikkoneet. Mitä antaisimmekaan\ntietääksemme mitä tällä hetkellä tekee se, jonka kumminkin luulemme,\nniin, tiedämme uskottomaksi ja jolle emme mistään hinnasta enää\nkirjoittaisi -- mieluummin hakkaisimme itseltämme käden poikki! Ja\npäivät liittyvät päiviin, viikot viikkoihin, kuukaudet kuukausiin,\nkorjaamattomat korjaamattomiin, emmekä me koskaan enää tiedä,\nmitä on ilo, mitä kuluvan hetken sulous ja nykyisyyden elävät\nnautinnot. Edessämme leviävät kaupunkien ja maisemien vaihtelevat\nkirjokutoiskuvat, kotikaihoamme haihduttamatta, muistostamme\nkarkoittamatta kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien ympäröimänä\nkaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta näkisi! Ja me\nriennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja matkoihin lisäämme,\nkatkeruutta kartutamme, vihat vihoihin liitämme, eikä onneton\nylpeytemme voi rakkauttamme tappaa, eikä rakkautemme ylpeyttämme,\nja me palajamme samoin kuin palasi Nayrac, kiusaantuneempina,\navuttomampina kuin lähdön hetkenä.\n\nSillä Francis oli palannut neljätoista kuukautta maailmaa\nkierrettyänsä turhaan parannusta hakien, ja heti oli hänelle kerrottu\noutoja uutisia. Kertoja oli eräs niistä naisista, joidenka luona\nhän ennen oli tavannut lemmittynsä, tuo sama rouva de Sermoise,\njoka kerran hänen siellä käydessään oli hänen sydämensä lävistänyt\nja jonka luo hän oli palannut niinkuin pelihimon köyhdyttämä\nbaccarapöydälle palajaa. Rouva Raffraye oli joutunut leskeksi. Hänen\nmiehensä oli äkkiä kuollut muutamia viikkoja sen jälkeen kuin Francis\noli lähtenyt. Tieto Paulinen leskeksi joutumisesta olisi jo yksinkin\nsaanut hänen mielensä kuohuksiin. Mutta rouva de Sermoise jatkoi yhä\njuorujansa kertoen hänelle, että tämän kuoleman tapahtuessa Pauline\noli ollut raskaana ja että hänelle oli syntynyt tytär. Äiti oli siinä\nvähällä menettää henkensä, hänkin. Sitten, parannuttuansa, hän oli\nmuuttanut pois Parisista, syystä että hän oli joutunut vararikon\npartaalle Raffraye vainajan epäonnistuneiden kauppayrityksien tähden.\nHän oli myynyt talonsa vaunuineen, hevosineen ja sanonut päättäneensä\nasettua maalle asumaan omistamallensa maatilalle Jura-vuoristoon,\nmissä hänet oli kasvatettu. Ja sydämetön parisitar, aavistamatta,\nettä hänen sanansa sattuivat Francis'n arimpiin tunteihin -- jollei\nhän suorastaan tahtonut vahingoittamishalulleen tyydytystä hankkia --\nlisäsi, ettei hän paljo näihin peräytymistuumiin luottanut, ja päätti\npuheensa hymyillen:\n\n-- \"Ei aikaakaan, niin näemme hänen taas palaja van, keimailevampana\nvielä kuin ennen ja rouva Vernantes'iksi muuttuneena. Vernantes ei\nole viime aikoina hänen luotansa hievahtanut ja viettää vieläkin\nviikkomääriä Molamboz'ssa...\"\n\n-- \"Ja kun ajattelee\", huokasi Francis, tämän keskustelun päätyttyä,\nkauhean alakuloisuuden painamana, \"kun ajattelee, että, huolimatta\nsiitä mitä olen nähnyt, aioin häntä armahtaa, epäilemättä hänelle\nkirjoittaa, nöyryyttää itseäni!... Ei. Rakkautta hän ei ole koskaan\nminua kohtaan tuntenut. Mielikuvituksen, aistien oikkua se vain\noli... Hänen rakastajansa ei ollut saapuvilla. Olivat kai syystä tai\ntoisesta, epäilemättä Paulinen uskottomuuden johdosta. Minä olin\nhänelle väliaikaisena ajanviettona vain. Toinen palasi, ja Pauline\nsai hänet jälleen valtaansa. Eikä sitten tahtonut kummastakaan\nluopua... Onneton! Jos hän olisi minua rakastanut, niin tuo mies,\njoka oli syynä meidän epäsopuumme, olisi hänessä herättänyt kauhua\nja hän olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan...\" Ja sitten hän\nvielä ajatuksissaan jatkoi: \"Kuinka katkeralta kumminkin tuntuu\ntieto, että hän on sairas, köyhä kenties, enkä voi mitään hänen\nhyväkseen, vapaa, enkä tahtoisi hänelle nimeäni antaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo suru oli ollut suuri. Nyt se oli lopussa. Vuosikausia se oli\npainanut nuoren miehen sydäntä, lieventymättä, lisääntymättä.\nPaulinesta ei Francis'lla ollut muita tietoja kuin että hän yhä\neli kaukana Parisista, ettei hän ollutkaan Vernantes'ille mennyt,\nja sitten että Vernantes oli kuollut. Harvoin hän kuuli hänestä\npuhuttavankaan. Pauline oli katkaissut kaikki yhdyssiteet, toisen\ntoisensa perästä, ja pieni seurapiiri, johon hän oli kuulunut,\noli hänet jo melkein unhottanut. Francis vain ei voinut unhottaa,\nvaikka oli lujasti päättänyt olla hänen nimeänsä mainitsematta ja\nkarttaa kaikkia Paulinen entisiä tuttavia sekä hiipiä pakoon, milloin\nvain keskusteltaessa puhe sattui häneen kääntymään. Ne tunteet,\njoihin Paulinen muisto liittyi, olivat olleet liian kiihkeitä. Hän\noli niistä aluksi liiaksi nauttinut ja lopulta liiaksi kärsinyt.\nHän oli niitä varsinkin liiaksi ajatellut. Ja vihdoin, vaikka\nolikin tuomionsa langettanut ja pannut toimeen, hän oli yhä vielä\nepäilevällä kannalla. Mustasukkaisuuden oudoimpia ilmiöitä on\nvoimattomuus asettua vakaantuneelle kannalle niin uskollisuuden\nkuin uskottomuudenkin suhteen. Nayrac'in kokoamat todisteet\nrakastajatartansa vastaan eivät hänestä aina kaikki näyttäneet yhtä\nsitovilta, ja joskus hän ajatuksissaan otti puoltaakseen tätä naista,\njonka itsepintainen äänettömyys hänen suhteensa oli hänelle uusi\narvoitus. Jospa panettelijain puheissa ei sittenkään ollut perää, jos\nnainen, jonka hän oli nähnyt Murillo-kadun talon alikerran ovella, ei\nollutkaan Pauline? Jospa Pauline sinä päivänä oli vain satunnaisen\nasian pakosta käynyt ulkona, vaikka olikin sairas! Nopeasti hän\nkuitenkin palasi entiseen kantaansa, ja todisteet, joiden johdosta\nhän oli uhrannut kaikki, näyttivät hänestä taas kyllin päteviltä.\nMutta, kaikesta huolimatta, hänen unelmansa näinä kaihon hetkinä\nkohdistuivat vastustamattomasti tuohon tyttöseen, jota Pauline\nkasvatti yksinäisyydessään, kaukaisessa kodissaan. Äärettömällä\ntuskalla hän silloin ajatteli, että tämä tyttö voisi olla hänen\nlapsensa, hänen omansa, äidinkin uskottomuudesta huolimatta. --\n_Voisi olla!_ Kauhea, sydäntä kouristava ajatus, kun ei tiedä kenenkä\nveri juoksee pienen raukan suonissa, kun täytyy ajatella: -- \"Jospa\nse sittenkin on minun vereni? Jospa minä olen hänen hengestään\nvastuunalainen?...\" Ja kun sitten heti täytyy lisätä: -- \"Sitä\nen ikinä saa tietää. Äitikään ei voisi minulle sanoa, kuka tämän\nlapsen isä on...\" Miksikä ehtymättömäksi surun lähteeksi naisen\nuskottomuus käy! Kuinka hirveältä tuntuu, kun valhe jaloimmatkin\npyrintömme lamauttaa! Francis, jolla sisarensa kuoleman jälkeen\nei enää ollut ainoatakaan läheistä sukulaista, olisi ilomielin\nantautunut tämän pienokaisen suojelijaksi, jos hän olisi uskonut\nPaulineen. Sen sijaan hänet nyt valtasi melkein kuolettava pelko,\nhenkeä ahdistava kauhu, hänen ajatellessaan, että jokin sattuma voisi\nasettaa hänet tämän elävän salaisuuden eteen, täten elvyttäen hänen\ntuskallisimpia tunteitaan, ja hän oli asiansa niin järjestänyt,\nettei hän enää tietänyt, oliko tämä lapsi elossa vai ei. Se koetus\nolikin häneltä säästynyt; hän ei ollut koskaan tavannut ei äitiä eikä\nlasta. Siinä suhteessa tuo tuskallinen sieluntila oli ollut hänelle\nedullinen, että se suojeli hänet hänen iällensä ja varallisuudellensa\ntavallisilta viettelyksiltä. Niinkuin kaikki, joiden sydämeen\nonneton rakkaus on kirvelevän haavansa iskenyt, oli hänkin voinut\nhetkellisiin kiusauksiin langeta, mutta hänen olisi ollut mahdotonta\nrakentaa vakavaa liittoa, yhtä vähän siveellisen kuin siveettömänkin\nmaailman piiriin kuuluvan kanssa. Sentähden ei panettelu voinut\nmainita ainoatakaan nimeä, kun rouva Scilly tiedustelunsa\nteki. Surkeat huvitukset, joilla hän oli koettanut kauheata\nalakuloisuuttaan haihduttaa, olivat yhtä vähän kaikua herättäneet\nkuin hänen entinen liian lyhyt liittonsa siinä seurapiirissä, jossa\nhän eli, tai paremmin sanoen, johon hän sivumennen poikkesi. Hän oli\nnimittäin taas astunut palvelukseen ja anonut sangen etäisen paikan,\njonka hän kohta oli vaihtanut toiseen, ja sitten taas toiseen,\nrauhatonna kuten ainakin se, jota päähänpiintymä vaivaa. Mutta sen\nsijaan itse tämä päähänpiintymä sekä väsymys kodittomaan elämään,\nirstaiden nautintojen äitelyys, alituinen henkisen yksinäisyyden\ntunne, kaikki oli hänessä herättänyt ääretöntä elpymishalua, sitä\nkiihkeämpää, kun hänen muistonsa tuntuivat häneltä riistävän kaikki\nelpymistoiveet. Yhä jatkuvat huolet, jotka olivat häntä niin kauan\nvaivanneet, olivat hänessä kehittäneet uuden miehen, joka oli yhtä\nkyllästynyt luvattomaan rakkauteen kuin entinen oli ollut siihen\nhalukas ja utelias, miehen, joka yhtä kiihkeästi halusi henkistä\nrauhaa kuin toinen oli myrskyisen rakkauden riemuja halunnut. Siinä\nsyy hänen ihastukseensa, kun hän, erottuaan virastansa uudestaan\nja tällä kertaa lopullisesti, oli tavannut Henrietten ja oli\ntuntenut häntä rakastavansa. Vuosikausia kestäneiden surujen ja\nhairahduksien jälkeen hän oli taivaanrannallansa nähnyt kajastavan\nuuden nuoruutensa, Luvatun maan odottamattoman autuuden; -- nähnyt\nrakkautensa syttyvän puhtaaseen olentoon, jolla ei entisyyttä\nollut ja johon hän saattoi ehdottomasti luottaa, hän, joka oli\nniin kauan kärsinyt epäluulon ja epäilyksen kaikkia tuskia; --\nnähnyt uskollisuuteen perustuvan lemmen, hän, joka oli niin kauan\npureskellut petoksen myrkkyhedelmiä; -- nähnyt säännöllisen ja\ntaivaallisesti yksitoikkoisen elämän suloutta, hän, joka oli niin\nkauan koditonna harhaillut; -- nähnyt perheylpeyden mahdollisuuden,\nhän, joka oli niin usein itkenyt sitäkin lohdutusta, joka hänen\nelämällensä olisi koitunut, jos hän olisi tietänyt vihattavan\nrakastajattarensa lapsen omakseen. Oi, vihattava hän tosiaankin\noli, tuo nainen, joka oli niin kauan hänen sydäntänsä turmellut!\nPitkän kidutusaikansa vaiheita näin muistellessaan hän antausi\ntietämättänsä sen omituisen mielihoureen valtaan, joka estää meitä\nhuomaamasta, missä määrin itse olemme vastuunalaiset onnettomuudesta,\njota olemme kauan kärsineet rakastamamme naisen tähden. Hän ei\nPauline Raffrayelle sitä hyvitystä suonut, että olisi myöntänyt\nvielä kaipaavansa sellaisen konnamaisuuden tosiasioihin perustuvaa\ntodistetta. Syyttömiä on usein tuomittu todennäköisyyksien nojalla.\nHän ei huomannut erehtyneensä siinä, ettei ollut koskaan armotonta\ntuomiotansa tarkistanut tiedustamalla, miten Pauline yksinäistä\nelämäänsä maalla vietti. Hän ei edes tiennyt, vieläkö Pauline oli\nmaalla, matkusteliko hän, kävikö hän Parisissa silloin tällöin\nvain, tai oliko hän kokonaan maallaolostaan luopunut. \"Tekipä mitä\ntahansa\", ajatteli hän, \"pahasti hän aina tekee.\" Hänen silmissään\nPauline oli perin turmeltunut nainen, jonka parannuksesta ei toivoa\nollut. Ja nyt hän tiesi Paulinen olevan täällä, tiesi heidän olevan\ntäällä kummankin, sekä äidin että lapsen, muutaman askelen päässä\nrouva Scilly'stä ja Henriettestä. Hirvittävä läheisyys, joka hänessä\nyhä enemmän herätti kauhua, kuta enemmän hän syventyi rikoksissa\nja kärsimyksissä kuluneiden aikojen muistoihin, aikojen, joita hän\ntuskin ollenkaan oli ajatellut, sittenkuin hänen puhtaan rakkautensa\nraitis Eeden oli hänelle avautunut. Ja aina hän tuohon kysymykseen\nkompastui: -- \"Mitä hän tahtoo?... Nähtävästi hän on kuullut\npuhuttavan aikomuksestani mennä naimisiin ja olostani täällä...\nKostoako se lienee?...\" Ja hurja kauhu, jonka entinen rakastajatar\nhänessä herätti, vei hänet vieläkin pitemmälle: -- \"Olisiko\nhänellä mielessä aikomus hankkia itselleen joitakin etuja? Niinkö\npitkälle hän olisi joutunut? Olisiko hän kenties tullut Palermoon\nkiristystarkoituksessa, lasta näyttääkseen?...\" Hän ei rohjennut\nitselleen myöntää, ettei Paulinella niin monen vuoden vaitiolon\njälkeen nyt ollut mitään syytä ryhtyä häntä kiusaamaan. Hän ei voinut\nmuuta nähdä, kuin että Pauline oli tullut, eikä tuntenut muuta kuin\nmieletöntä pelkoa, kunnes häneltä vihdoin, otettuansa Henrietten\nvalokuvan ja sitä kauan katsottuansa, pääsi helpotuksen huokaus:\n\n-- \"Oi, häntä minä rakastan! Hän rakastaa minua. Eikä mikään voi\nmeitä erottaa!...\"\n\nJa hän suuteli tätä hyvän enkelinsä kuvaa, ikäänkuin manataksensa\npois pahan hengettärensä, -- suuteli pitkään, hellästi, hartaasti.\n\n\n\n\nIII.\n\nLEVOTTOMUUTTA.\n\n\nHenkisellä olennollamme niinkuin ruumiillisellakin on\nitsensävarjelusvaistonsa, ja kummassakin tämä vaisto toimii samalla\nmalttamattomalla kiihkeydellä ja hätäisellä sokeudella. Hukkuvan\nliike, kun hän äkkiä tarttuu pelastusta tarjoavan uimarin jäseniin\npannen tähän vastustamattomaan kouristukseen koko olemuksensa tarmon,\nei voi olla rajumpi ja mielettömämpi kuin se sydämen liike, joka\nmuutamina hetkinä pakottaa meitä turvautumaan johonkin erityiseen\nhenkilöön, jonka läheisyys on meille yhtä välttämätön kuin syvyyteen\nvajoavalle onnettomalle apua tarjoava käsi. Kumpikin tavoittelee\nyhtä kiihkeästi mahdollisuutta kohota tukehduttavan syvänteen\npohjasta eloa-antavaan ilmaan. Autuutensa valoisilta ilmoilta\noli Francis'kin äkkiä vajonnut tuskien tukehuttaviin syvyyksiin.\nKiehuvana ja sokeana vesien vyöryvä tulva häntä joka puolelta\nahdisti, oikealta, vasemmalta, sitoi hänen jalkansa, painoi hänen\npäätänsä. Muutamat muistot tekevät meihin sellaisen vaikutuksen,\nvaikka mielenliikutukset, joita ne herättävät eloon, ovatkin vain\nmenneisyyden elottomia jälkimaininkeja. Joka niihin takertuu,\nantautuu liiaksi entisyyden valtaan, ja pohja hänet pettää. Kuluvan\nhetken tarjoama onni tuntuu hänestä tyhjiin raukeavan, samoin kuin\nraittiin nykyisyyden tajunta; hänen järkensä hämmentyy muutamaksi\nhetkeksi. Kiihkeys, joka ilmaantui nuoren miehen olennossa, kun hän\ntuon tuskallisen iltapäivän lopulla tempaisihe ajatuksistaan irti\nmennäkseen siihen huoneeseen, mistä tiesi löytävänsä Henrietten, oli\njuuri sellainen intohimoinen, vastustamaton pelastuksen tavoittelu.\nKuinka olikaan hän hairahtunut muistoissaan toistamaan elämänsä\nsynkän ja kirotun ajanjakson vaiheita, kun hänellä oli vieressään,\npuhdistuakseen niistä, siunattu elonilma. Siinähän oli keino vapautua\ntuosta kauheasta painajaisesta, jonka valtaan hän oli joutunut.\nEihän hänen muuta tarvinnut kuin nähdä kihlattunsa silmät, kuulla\nhänen äänensä, tietää hänen olevan olemassa, liikkuvan, hengittävän,\nlempeänä ja hymyilevänä odottavan. Tuo menneisyys, jonka kamalat\nhaamut olivat hänelle hetkeksi näyttäytyneet, mitäpä se muuta oli\nkuin varjokuva, mielen houretta vain! Nainen on meille kuollut, kun\nhän ei enää sydämessämme herätä himoa eikä mustasukkaisuutta, ja\nFrancis tiesi varmaan vapautuneensa kummastakin näistä orjuuttavista\ntunteista, jotka olivat hänet Paulineen sitoneet ja jotka olivat\nennen olleet hänen toimintansa ja sitten niin kauan hänen muistojensa\nkahleina. Olisiko hän hetkeäkään tuntenut kärsimystä, jos olisi\nnähnyt rouva Raffrayen nimen vieressä Armand de Quernen tai François\nVernantes'in nimen? Ei, tietysti. Minkä oudon harhanäyn pettämä hän\nsiis oli ollut? Hän ei voinut sitä muuksi selittää kuin yllätyksen\niskun vaikutukseksi hänen jo ennestäänkin kiihtyneeseen hermostoonsa.\nHän oli pelännyt entisen rakastajattarensa kostavan... Ja kuinka\nkostavan? Mitä tuo onneton taitaisi? Ilmoittaisiko hän Henriettelle\nheidän yhteisen menneisyytensä? Näyttäisikö Henriettelle kirjeitä,\nsitäkin edellyttäen, että ne olivat hänellä vielä tallessa? Olkoon\nmenneeksi! Mitä ne Henriettelle ilmaiseisivat? Että Francis\nrikoksellisessakin rakkaudessaan oli ollut vilpitön, uskollinen ja\nsuora, ja että hän oli joutunut kavalan naisen pauloihin. Siinä\nolisi epäilemättä suoraluonteiselle ja jalolle tytölle aihetta\nkärsimykseen, katkeraankin kärsimykseen, mutta ei halveksimiseen. Ja\nse keino oli kumminkin pahin, mihin Paulinen julkeinkin konnamaisuus\nvoisi turvautua. Vetoaisiko Pauline lapseen? Ja mitä varten? Oliko\nhänen vallassaan todistaa, ettei pienokainen ollut Vernantes'in tai\nRaffrayen tytär? Epävarmuus tämän asian suhteen oli Francis'lle tosin\nkauhea, mutta se ei kuitenkaan kyennyt kumoamaan totuutta, hänen\ntietämäänsä, näkemäänsä totuutta. Sellainen näky kuin tuo silloinen\n-- synkkä ja hoikka nainen, joka, kasvot harson peittäminä, laskeutuu\nvaunuistaan rikoksellisen matkansa päähän saavuttuaan -- ei ole\nmiehen muistosta karkoitettavissa, ei vakuutuksien eikä valojenkaan\navulla, varsinkaan ei jos tuon miehen sydämessä rakkaus on kuollut.\nNäitä syitä ja perusteita miettien tai, paremmin sanoen, koettaen\nniiden avulla karkoittaa mielestään kaikki nuo surkeat muistot,\njotka saastuttivat hänen sielunsa ja joiden unhottaminen oli käynyt\nhänelle melkein fyysilliseksi tarpeeksi, hän astui rouva Scilly'n\nsalonkiin. Silmitön kauhu, joka oli häntä ahdistanut, muuttui heti\nkuumeentapaiseksi, hänen rakkauskykyänsä äärimäisiin kiihdyttäväksi\nhellyydeksi. Jo ovella kodikkaan tuttavallisuuden suloinen tunnelma\nvirtasi häntä vastaan, kun Vincent, kreivi Scilly vainajan entinen\nlähetti, joka oli jäänyt kreivittären palvelukseen, tiedusteli\nhänen terveyttänsä, ennenkuin saattoi hänet sisälle. Huone, joka\nhänelle aukesi, oli romantillistyylisessä tornissa, jolla arkkitehti\noli Continental-hotellin suuren uudenaikaisen rakennuksen kulmaa\nkoristanut, ja oli sen johdosta muodoltaan sangen outo ja ikäänkuin\njaettu kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan, kapeaan, melkein\nkäytävän tapaiseen alkuosaan ja laajaan ympyrähuoneeseen. Kaarevan\nperäseinän kolmesta ikkunasta levisi siten katsojan eteen kolme\nPalermon laajinta näköalaa, joiden kaukaisimmankin sopen silmä\nerotti, kun ilma oli selkeä. Oikealla puolella meri, väreilevänä ja\nheleänsinisenä, valkeine purjeineen ja savuavine höyrylaivoineen,\nkeskellä rantakadun palatsien ääriviivat ja niiden tuolla puolen\nPalermon kaksi satamaa mastotiheikköineen ynnä Pellegrino-vuoren\njylhä kannustin, vasemmalla kaupungin katot, kupukattoiset\nkirkot, tornit ja kellotapulit, jotka ulottuvat aina vuorikehän\nsulkemalle taivaanrannalle saakka ja joista aiheutuu kaupunkia\nympäröivän, appelsiini- ja sitruunapuiden peittämän lakeuden\nliikanimi \"Kultasimpukka\". Ja näin iltahämärän hetkenä, jolloin\nikkunaluukut olivat suljettuina, kuinka turvalliselta näyttikään\ntämä kodikas suoja, jonka umpinaisuutta vielä lisäsi sisäänkäytävän\neteen asetettu varjostin. Kolme lamppua sitä valaisi, yksi suuri,\njoka loi loistettansa huoneen keskeltä, ja kaksi pienempää, toinen\nuuninreunuksella, toinen pienellä pöydällä, joka oli siirretty\nvitkalleen hiiltyvän takkavalkean eteen. Huonekalujen sijoitus,\nniitä siellä täällä verhoavat vanhanaikaiset kankaat, pöydille ja\nhyllyille asetetut muotokuvakehykset, kirja-asettimet kirjoineen,\npienet siromuotoiset korukalut ja varsinkin kukkien, ruusujen,\nneilikkain, kullankarvaisten mimosaterttujen runsaus, toisessa\nnurkassa kohoava, ruukussa kasvava palmu ja toiseen asetetut, suuret\nvihkot kiiltolehtisiä eucalyptus-oksia, kaikki osoitti äidin ja\ntyttären harvinaista taitoa painaa vähillä keinoilla ympäristöönsä\noman luonteensa leima ja tehdä miellyttäväksi väliaikainenkin\nasuntonsa tässä suuressa kirjavajoukkoisessa majatalossa. Unhotti\nolevansa hotellissa. Ei ainoakaan ulkoa tunkeutuva ääni muistuttanut\nasujia tämmöisten paikkojen inhottavasta väentungoksesta. He\nistuivat uunin edessä, kun Nayrac astui sisälle, rouva Scilly\nlukien ja Henriette kumartuen koruompelukehänsä yli, ommellen sillä\nhiljaisella uutteruudella ja näennäisellä työnharrastuksella, joka\nauttaa naisia kestämään suurimpiakin sisällisiä tuskia. He eivät\nkumpikaan huomanneet oven aukeavan, sillä se oli jotensakin kaukana\nheistä ja suuri, samettinen verho, joka sitä peitti, himmensi sen\nääntä. Nuori mies sai täten muutaman hetken liikkumatta katsella tätä\nkodikasta taulua, joka oli niin räikeänä vastakohtana saastaisien\nyhtymäpaikkojen muistoille, joita äskeiset tapaukset olivat hänen\nmieleensä johtaneet. Jos runoilijain joukossa, jotka vuosisatojen\nkuluessa ovat esittäneet meille ihmissielun yksitoikkoista ja\nsurkeata romaania, tuskin on ainoatakaan onnen kuvaajaa, johtuu se\nsiitä, että onnen vaatimaton ja viaton idylli tyytyy niin vähiin\nulkonaisiin koristeihin. Voimakas nautinnon tunne, joka oli Francis'n\nsielun täyttänyt, kun hän ensimäisen kerran sai olla kolmantena\nrouva Scilly'n ja hänen tyttärensä iltapuhteen vietossa, ei ollut\nsitten kihlatun seurassa kuluneiden viikkojen kestäessä vähääkään\nlaimentunut. Harhailtuansa niin kauan maailman teitä, tunnettuansa\nniin usein sammuvan päivän surunvoittoista tyhjyyttä laivojen\nkannella, hotellien yksinäisyydessä, hän oli tuntenut sydämensä\nlämpiävän lamppujen valossa, jonka kirkkaus äitiä ja tytärtä ympäröi,\nja tälläkin kertaa se lämpeni. Hänen mielenliikutuksensa menneiden\naikojen katkeruutta muistellessa oli ollut niin valtava, että hän nyt\nolisi tahtonut tämän oven kynnyksellä viettää tuntimääriä, nauttien\ntuosta näystä, joka hänelle todisti, että hänen onneton nuoruutensa\noli kaukana, että hän nyt kuului tähän säännölliseen, puhtaaseen,\nyksinkertaiseen elämään. Hän olisi siinä tuntimääriä tahtonut lukea\nkihlattunsa kasvoista sitä harrasta rakkautta, jonka esineenä hän\ntiesi olevansa. Mikä muu olisi voinut tuoda tuon varjon nuoren tytön\npuhtaalle otsalle, samentaa hänen kirkkaat sinisilmänsä, katkeriksi\nmurtaa lapsellisen suun piirteitä, kuin tieto että lemmityn oli\nkärsiminen. Ja tuo otsa kohosi, nuo silmät huomasivat hänet, nuo\nhuulet aukenivat, päästäen heikon huudahduksen. Kalpeus peitti hänen\nkasvonsa, osoittaen tuota ylen herkkää tunteellisuutta, vähimmästäkin\niskusta väräjävää arkaluontoisuutta, jonka johdosta Francis oli\nhäntä joskus leikillänsä mimosakseen sanonut. Mutta Henriette oli jo\nnoussut, hän tuli häntä vastaan:\n\n-- \"Tekö, Francis\", sanoi hän. \"Kuinka en kuullut teidän tulevan?\nJoko olette ollut täällä kauan?...\"\n\n-- \"Hyvin kauan\", vastasi Francis, tarttuen hänen käteensä. \"Mutta\nanteeksi, että teitä pelotin... Olisihan minun pitänyt tietää, että\ntuollaiset pienet yllätykset tuottavat teille vaivaa...\"\n\n-- \"Suloista vaivaa tällä kertaa, jos nyt voitte hyvin\", sanoi nuori\ntyttö naurahtaen. Ja hän jatkoi hätäisesti: \"Sanokaa nopeasti,\nkuinka nyt on laitanne. Olen pelännyt teidän sairastuvan noihin\nkuumetauteihin, joilla meitä aina täällä on peloteltu. Odotimme teitä\nteetä juomaan emmekä uskaltaneet tiedustellakaan terveytenne tilaa.\nVincent kävi ovellanne kuuntelemassa, mutta kun hän ei kuullut mitään\nliikettä, niin hän otaksui teidän lepäävän. Näettekös, kätenne ovat\nvieläkin aivan kuumat...\"\n\n-- \"Hiukan väsymystä vain, epäilemättä päivän helteen vaikuttamaa\",\nvastasi Francis. \"Mutta se on jo täydellisesti ohi.\" Ja hänen\näänensä sai hartaasti vakuuttavan kaiun hänen toistaessaan: \"Niin,\ntäydellisesti... Ei siitä nyt enää maksa vaivaa puhuakaan. Antakaa\nminun nyt istua viereenne ja kertokaa minulle, kuinka olette\niltapäivänne viettäneet, missä olette kävelleet...\"\n\n-- \"Emme missään\", keskeytti kreivitär. \"Henriette ei tahtonut kuulla\nsiitä puhuttavankaan. Hän ei tahtonut ollenkaan malttaa mieltään.\nPelkäsi vain teidän todellakin sairastuvan.\"\n\n-- \"Nyt minua panettelette, äiti\", sanoi nuori tyttö, jonka poskille\npuna taas oli kohonnut. \"Kirjevaihtoni oli jäänyt aivan takapajulle,\nja olen kirjoittanut kirjeitä koko iltapäivän... Tahdotteko nähdä\nne?...\"\n\nJa ripeästi, vastausta odottamatta hän juoksi ikkunan luo, jonka\neteen hän oli itselleen oman pienen nurkkansa järjestänyt, ja\notti kapealta pöydältä useita sulkemattomia kirjeitä, jotka hän\nojensi Francis'lle. Jo heidän kihlauksensa ensi päivinä Henriette\noli hellästi pyytänyt Francisia, erityisenä rakkaudenosoitteena,\nlukemaan vähimmätkin hänen kirjoittamansa kirjeliput. Viehättävä\nlapsi tahtoi täten, vaistomaisesti tajuten rakkauden luonteen,\nantautua lemmitylleen ehdottomasti, paljastaa puhtaan sielunsa kaikki\naarteet hänen nauttittavakseen, vapaaehtoisella anteliaisuudella\nkuten se, joka ei lempimältänsä mitään kiellä. Hänen tarjotessansa\nFrancis'lle näitä kirjeitä, joiden kyhäilemisellä hän oli koettanut\nhaihduttaa eron hetkien kaipausta ja levottomuutta, hänen asentonsa\nosoitti niin lapsellista, niin suloisesti liikuttavaa ja mieltä\nhellyttävää alistumista, että nuoren miehen kädet hiukan vapisivat,\nkun hän kirjeitä silmäili toista toisensa perästä. Kuinka Henriette,\nkenenkään neuvomatta, tuntui oppineen taidon mukautua ystävän\nvaatimuksiin silloinkin, kun nämä ovat kohtuuttomia ja tyrannimaisia,\n-- taidon aina saapua vähän liian aikaisin sinne, missä vähinkin\nviivähdys tuottaisi kärsimystä, -- taidon voittaa lemmellä lempeä,\njoka on ainoa keino kesyttää väsynyttä, kärsimiselle altista,\nkoskettelemiselle herkkää luonnetta, -- taidon miellyttää milloinkaan\nloukkaamatta, jonka taidon tärkeyttä Pauline ei ollut koskaan\nymmärtänyt. Mitä täydellistä, vilpitöntä, viatonta ja liikuttavaa\nluottamusta tuo lapsukainen osoittikaan sulhaselleen, tämän tälläkin\nhetkellä kätkiessä niin kauheata salaisuutta! Kuinka viattomasti\nhän näissä kirjeissään kertoi onnestansa! Ja kuinka nuhteettoman\npuhtaita olivat hänen muistonsa \"vapautensa ajoilta\", joista hän\nystävilleen puhui. Francis huomasi itsensä niissä niin suuresti\nrakastetuksi, ihailluksi, melkeinpä sädekehän kirkastamaksi, ettei\nhän voinut tätä lukemista jatkaa. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä\nvastustamattomina.\n\n-- \"Ilosta minä itken\", kuiskasi hän, \"nähdessäni kuinka\nsuurenarvoinen te olette minulle, tuntiessani sen liiankin\nselvästi... Hellyyttänne en voi maksaa, en silläkään, että teille\npyhitän koko elämäni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Nyt voisin kuoliakin\", sanoi äiti muutamia tunteja myöhemmin\ntyttärelleen tämän polvistuessa hänen vuoteensa ääreen, niinkuin\nhänen oli tapana joka ilta äidin kanssa rukousta lukiessaan,\n\"kun tiedän, että jätän sinut miehelle, joka todellakin on sinun\narvoisesi.\"\n\n-- \"Minun on päinvastoin pyrittävä hänen arvoisekseen\", vastasi\nHenriette, \"hänen sydämensä arvoiseksi. Hän on niin hellä! Näittehän,\nkuinka hän oli liikutettu kirjeitäni lukiessaan...\"\n\nHenriette vaikeni. Eräs ajatus oli iskenyt hänen mieleensä hänen\nhuomatessaan Francis'n liikutuksen, ajatus, jota hän ei voinut\näidilleen ilmoittaa. Hän ei ollut sanonut sulhaselleen, kuinka paljon\nhän itse, lapselliseen mystiikkaan taipuvan luonteensa tähden, uskoi\ntuohon sydämen salaperäiseen ennustuskykyyn. Epäilemättä tuo sama\naavistus oli syynä Francis'n liikutukseen, hänen lukiessaan noita\nkirjeitä, joissa Henriette puhui onnestaan. Francis oli hänelle\njotakin suurta surua ennustanut ja hän oli itkenyt. Mutta mikä suru\nvoisi häntä kohdata muu kuin rakkaan sairaan heikkoneminen? Ja hän\nsuuteli äänetönnä kreivittären laihtuneita käsiä, jotka lepäsivät\npunaisella, silkkinauhasolmuilla koristetulla peitolla, jonka\nHenriette oli neulonut heidän täällä kahden kesken viettäessään\nPalermossa-olonsa alkuviikkoja ja kuunnellessaan meren tuulien\nkiertelevän Continental-hotellin tornia valituksiansa laulellen.\nMitä pelon- ja inhonsekaista hämmästystä puhdas lapsi olisi\ntuntenut, jos hän olisi voinut katseellansa lävistää ne seinät,\njotka erottivat hänet Francis'sta, nähdä tämän, otsa käden nojassa,\nvalmistautuvan kirjoittamaan -- kenelle?... Francis'kin kuuli\ntuulen kiihtyvän ja laimenevan, pakenevan ja palajavan. Hänkin\nnäki mielessään lemmittynsä myrskyn valituksia kuuntelemassa, --\nlemmittynsä, niin, ja toisenkin naisen. Nyt kun hän oli ennättänyt\ntointua ensimäisestä hermotäristyksestä, jonka hänessä oli\naikaansaanut odottamaton tieto Pauline Raffrayen täälläolosta, hän\nkykeni katsomaan tätä asiaa nykyisyyden kannalta, heidän yhteiseen\nmenneisyyteensä kajoamatta. Todellisuus esiintyi hänelle vaativana,\ntarkkana ja selväpiirteisenä, ja hän koetteli mielessään luoda\nnykyisen rouva Raffrayen kuvaa, välittämättä siitä, minkälaiselta\ntämä sama rouva Raffraye oli hänestä näyttänyt yhdeksän vuotta\nsitten. Missä hotellin osastossa hän mahtoikaan asua, mitä hän tällä\nhetkellä teki, mitä aikeita hän mielessään hautoi? Francis pohti\nmielessään näitä kysymyksiä, vastausta löytämättä. Hän oli melkein\nkokonaan vapautunut silmittömästä kauhusta, joka oli kaiken hänen\najatuskykynsä lamauttanut, ja palattuaan huoneeseensa hän tunsi\nkykenevänsä asiaa punnitsemaan sillä kylmällä tarkkanäköisyydellä,\njoka auttaa meitä selvittämään mitä vaikeimpiakin pulmia. Hänen\njärkensä oli sen verran selvinnyt, että hän jo uskalsi katsoa\nPaulinen tuloa Palermoon ja Continentaliin satunnaiseksikin.\nSellaisia yhtymiä sattuu harvoin, mutta niitä sattuu, ja oudompiakin\nvielä kuin tämä. Asia oli siis kolmelta kannalta tutkittava: joko\nPauline oli tullut vartavasten häntä vahingoittaakseen, -- siinä\nensimäinen. Taikka hän oli tullut sattumalta, mutta saatuansa tiedon\nFrancis'n täällä olosta hän vihan ja kostonhimon johtamana ryhtyisi\njohonkin kamalaan tekoon, -- siinä toinen. Taikka lopuksi, Pauline\nei tästä tiedosta vähääkään välittänyt, koskahan oli todellakin\nFrancis'n unhottanut. Joka tapauksessa Francis'n oli otettava\nensimäinen askel ja päästävä selville siitä, halusiko Pauline riitaa\nvaiko sovintoa. Siten hän voisi torjua iskun, jos Paulinella oli\nmielessä iskeä hänen lemmittyynsä toimittamalla tälle nimettömän\nilmiannon tai entisiä Francis'n hänelle kirjoittamia kirjeitä.\nJos päinvastoin tuo pelottava läheisyys osoittautui täydellisesti\nvaarattomaksi, ei hänen enää tarvinnut sitä ajatellakaan. Koska\nsiis lopullinen suoritus Paulinen kanssa ei Francis'n mielestä\nollut vältettävissä, hän päätti ryhtyä keinoon, joka kyllä tuntui\nsangen oudolta, mutta joka kykeni asettamaan hänet varmalle kannalle\nrouva Raffrayen ja hänen aikeittensa suhteen. Hän päätti kirjoittaa\nhänelle. Minkä vaaran alaiseksi tämä kirje voisi hänet panna? Eihän\nhän voinut mitenkään karttaa yhtymistä Paulinen kanssa ja siitä\njohtuvaa tuskallista mielenliikutusta. Ennemmin tai myöhemmin se\noli kestettävä. Jos hän sitävastoin vapaaehtoisesti lähestyisi\nPaulinea, olisi hänellä siitä se etu, että hän heti pääsisi tämän\naikeista selville, mutta sitäpaitsi hän voisi myöskin Paulinelle\nnäyttää, että tämän vaikutusvalta häneen nyt oli lopussa, jos\nPauline vielä luulisi jotakin voivansa. Hänen tässä osoittamaansa\nkuumeentapaiseen toimintahaluun oli vielä toinenkin vaikutin, jota\nhän ei uskaltanut itselleen myöntää, siksi salainen ja hämärä se oli:\nhän halusi vakuutusta siitä, ettei hänellä enää ollut syytä tuohon\nlevottomuuteen, joka häntä ennen oli vaivannut rouva Raffrayen pienen\ntyttären takia. Hän otti siis paperinsa ja kynänsä esille. Mutta\nkuinka vaikeata olikaan tuon kirjeen sepittäminen!\n\nHän suunnitteli sitä senkin seitsemällä tavalla, sellaisten\nristiriitaisten tunnelmien vallassa, että ne häntä muistuttivat\nniistä tunneista, jotka hän oli niin monta vuotta sitten Marseillessa\nkäyttänyt toisen kirjeen kirjoittamiseen, sen, joka oli lopullisesti\nhänen ja rouva Raffrayen välit rikkonut. Kello oli yksi, kun hän\nvihdoinkin tyytyi seuraavaan sepitykseen, jonka jokapäiväisyys\nhänestä tuntui samalla kertaa yksinkertaiselta, arvokkaalta ja\ntaitavalta:\n\n    Arvoisa Rouva! Olen vastikään saanut kuulla, että olette saapunut\n    Palermoon. Jos mahdollisesti voisin täälläolonne ensi päivinä\n    helpottaa perehtymistänne vieraaseen kaupunkiin, niin arvaattehan\n    tietysti, että olen valmis tarjoamaan apuni sille, joka oli\n    Julie-sisareni paras ystävä. Olisin Teille suuresti kiitollinen,\n    jos tahtoisitte minulle määrätä ajan, jolloin voisin käydä Teitä\n    tapaamassa, Teitä liioin vaivaamatta.\n\nEnnenkuin hän pani nimensä alle, hän hiukan epäröi lisätessään\nsiihen tuon pienen kohteliaisuusvalheen: \"_Kunnioittaen Teidän_...\"\nKuinka olikaan hän kärsinyt tämän naisen takia, kun hänen vihansa\nvieläkin, tämän pitkän ajan kuluttua, niin kipeästi kirveli! Tämän\nkirjelipun tarkoituksena ei ollut ainoastaan vaatia Paulinea heti\nratkaisevaan loppusuoritukseen. Se vastasi toistakin tarvetta,\njoka Francis'n mielestä oli melkein yhtä kiireellinen: hän näet\nhuomasi tärkeäksi ilmoittaa rouva Scilly'lle ja Henriettelle, että\nhän tunsi vastatulleen, ja siinäkin suhteessa oli hänen jouduttava\nennen Paulinea. Hän siis päätti heti kirjeensä lähetettyään puhua\nheille Paulinesta, sanoa häntä sisarensa entiseksi ystäväksi, joka\nodottamattomasti oli saapunut Palermoon. Seuraavana aamuna, kun hän\nverraten rauhallisesti oli levännyt tuon niin monessa suhteessa\nrauhattoman päivän jälkeen, hänen voimansa riittivät toteuttamaan\nhänen ohjelmansa ensimäisen puolen, ja yhdeksän aikaan hän jo\ntoimitti kirjeensä rouva Raffrayelle. Mutta kellon lyötyä kaksitoista\nhän ei ollut vielä lausunut sitä sanaa, joka auttamattomasti oli\nliittävä hänen nykyisyytensä menneisyyteen mitä pyhimmän muiston,\nsisar vainajan muiston nimessä. Hän tiesi hienotunteisen ja hellän\nrakkauden Henriettessä vaikuttaneen melkeinpä jumaloitsevaa\nkiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin tavalla olivat\nhänen lemmitylleen hyvää osoittaneet, ja tiesi myöskin, että tämä\nhartauden tunne kohdistui varsinkin tuohon sisareen. Vainajan ystävä\ntulisi siis pakostakin osalliseksi tästä Henrietten hellyydestä.\nTuo kauhea ajatus iski äkkiä Francis'n mieleen. Ja sitten, eikö\nmuutamien nimien lausuminen eräiden henkilöiden edessä ole kerrassaan\npyhyyden herjaamista. Hän peräytyi siis, päättäen puhua myöhemmin,\nsaatuansa Paulinen vastauksen, jonka hän luuli saapuvan jo ennen\naamiaista, kun hän jo yhdeksän aikaan oli oman kirjeensä lähettänyt.\nMutta aamiainen oli syöty, eikä kirjettä vielä kuulunut. Sitten\nhän lähti ajelemaan rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa, jotka\nhalusivat nauttia aurinkoa ja ilmaa, ja tapansa mukaan he suuntasivat\nmatkansa Favorite nimiseen kuninkaalliseen puistoon, aina Mondellon\nhiekkarannikolle saakka, noin peninkulman matkan päähän kaupungista.\nKello kävi jo viittä, kun he palasivat Continentaliin, eikä\nvieläkään vastausta. Päivälliskello soi, ja Francis yhä kirjettään\nodotti. Eilispäivän kauhu ei ollut vielä niin täydellisesti hänen\nmielestään haihtunut, ettei tuo vaitiolo olisi hänessä herättänyt\nhiukan levottomuutta. Luonnottomissa oloissa kaikki, mikä on\ntuntematonta, näyttää uhkaavalta. Mitä siis tämä äänettömyys saattoi\nmerkitä? Täydellistä välinpitämättömyyttä vaiko edeltäpäin harkittua\nvihamielisyyttä? -- He istuivat taas kaikki kolme päivällispöydässä\ntuossa ympyrähuoneessa, jossa koko heidän elämänsä nykyään kului.\nSilloin äkkiä eräs kreivittären sana sai nuoren miehen sydämen\nsykkimään melkein yhtä rajusti kuin edellisenä iltana, kun hän luki\nilmoitustaulusta rouva Raffrayen nimen:\n\n-- \"Sanotaan\", virkkoi rouva Scilly aavistamatta, että jokainen hänen\nsanansa sattui suoraan nuoren miehen sydämeen, \"että tänne hotelliin\non saapunut eräs ranskalainen rouva, joka on niin sairas, että häntä\nkäy sääli katsella. Hän on täällä pienen tyttärensä kanssa. Heillä on\nasunto kolmannessa kerroksessa, aivan meidän yläpuolellamme...\"\n\n-- \"Heidät minä varmaankin eilen näin hotellin puutarhassa\",\nvastasi Henriette. \"Sangen kalpea rouva, jolla on suuret harmaat,\nsurumieliset silmät -- en ole häntä ennen täällä nähnyt -- ja lapsi,\njonka kasvoja en voinut erottaa, mutta jolla on kauniit vaaleat,\nruskealle vivahtavat hiukset.\" --\n\n-- \"Arvatenkin\", jatkoi rouva Scilly. \"Margueritekin kuvaili\nminulle heidät sellaisiksi, kun äsken puhui heistä auttaessaan\nminua pukeutumaan. Tuon rouvan palvelija ja pienen tytön hoitaja --\nkunnon maalaistyttöjä Ranskasta, jotka hän päivällispöydässä tapasi\nja jotka tuntuvat olevan epätoivoissaan siitä että heidät on viety\nItaliaan -- olivat kertoneet hänelle rouvansa elämäkerran. Tuo rouva\nparka, Raffraye on hänen nimensä, ei ole moneen vuoteen liikkunut\nmaatilaltaan, johon hän kuuluu peräytyneen leskeksi jouduttuaan.\nPieni tyttö on syntynyt isän kuoleman jälkeen. Jos siinä on perää,\nmitä mieheni aina sanoi, että meitä on arvosteleminen palvelijaimme\npuheitten mukaan, niin tämän naisen pitäisi olla pyhimys, sillä\ntytöt olivat kyynelsilmin kertoneet hänen olleen koko tuon pienen,\nJura-vuoristossa piilevän paikkakunnan turvana. Kuinka syrjäisinkin\nseutu käy meille rakkaaksi, jos olemme siinä armeliaisuutta\nharjoittaneet!... Hän ei suostunut lähtemään sieltä, ennenkuin\nlääkärit hänelle, niinkuin minullekin, elämän ehtona määräsivät\nmatkan etelämaihin.\"\n\n-- \"Kuinka tuollainen uskollisuus rakastetun muistolle on kaunista\",\nsanoi Henriette, \"uskollisuus, jota ei mikään muuta, ei aika eikä\nvaihtuva onni, ja joka puhkeaa rakkauden töihin onnettomien hyväksi!...\nÄiti kulta, hän on meidän kansalaisemme, emmekö voisi häntä\njollakin tavalla auttaa...\"\n\n-- \"Olen jo sitä ajatellut\", jatkoi rouva Scilly, \"mutta tuollaiset\nsuuret surut ovat usein arkoja kosketella... En ole enää sinun\nikäisesi, lapseni, enkä voi sanoa hyväksyväni liiallisuuteen\nmenevää suremista, varsinkaan en, jos meidän on vastattava\nviattomasta lapsesta, joka ei ole itse elämän lahjaa pyytänyt ja\njonka ainoana turvana me olemme. Olemme velvolliset hänen tähtensä\nhillitsemään sellaista ylenmääräistä surua... Mutta ymmärrän sinun\ntunteesi. Joka siten elämässään toteuttaa tuon keskiajan prinsessan\nperiaatteen, joka menetettyään kaikki, mitä hänelle oli rakasta,\nsanoi: 'Mennyttä kaikki, kaikki on mennyttä', hänen luonteensa ei\nole varmaankaan aivan jokapäiväinen. Ja sitä enemmän ihmeteltävää\nse on, jos tuo nainen on ollut seuraelämän suosikkina. Sillä\nMargueriten sanoista päättäen rouva Raffrayella oli ennen oma talo\nParisissa, hän otti paljon vieraita vastaan, pukeutui komeasti,\najoi omissa vaunuissaan... Voithan siitä arvata hänen elämänsä\nsuuntaa. Se merkitsee, että hän oli sangen turhamainen ja sangen\nhuvittelunhaluinen...\"\n\n-- \"Mitäpä sitä sitten enää sellaisista lapsellisuuksista\nvälittäisi\", keskeytti Henriette, ja hänen katseessaan kuvastui\ntuo nuorten innostus, joka luulee kaikki esteet voittavansa, \"kun\ntuollainen kova onni kohtaa ja kun ei ole ketään, jonka iloksi\npukeutua.\"\n\nOlisiko Francis'lle voinut tarjoutua parempi tilaisuus sanoa, että\nhän tunsi tuon naisen, josta rouva Scilly ja hänen tyttärensä\npuhuivat ja jonka elämäkerran he oman viattoman ja hienotunteisen\nluonteensa mukaan tulkitsivat, valmiina heti luonnollisimpana\nasiana hänessä olettamaan mitä harvinaisinta tunteen hienoutta,\nkunniallisuuden romantiikkaa? Mutta hän ei käyttänyt tätä\ntilaisuutta, vaikka tiesi, ettei se enää toiste palaisi ja että\nsen laiminlyöminen voisi käydä vaaralliseksikin siinä tapauksessa,\nettä Henriette sattuisi tapaamaan Paulinen. Kuinka hänen sitten\nkävisi mahdolliseksi selittää vaitiolonsa, jos sattumalta rouva\nScilly saisi kuulla rouva Raffrayen olleen Julie Archambaulfin\nparas ystävä. Hänen äänettömyytensä tällä hetkellä voi hänet panna\nmitä vaarallisimpien selkkauksien alaiseksi. Se oli epäilemättä\nhänen ensimäinen suuri valheensa kihlatulleen. Mutta mistä hän\nolisi saanut voimia puhua? Ensiksikin tuon vähäisen keskustelun\nhänessä aiheuttama mielenliikutus oli ikäänkuin lamauttanut hänen\ntoimintakykynsä. Sellaisia me olemme kaikki: me voimme edellyttää\nmielessämme mitä oudoimpia asianhaaroja, mutta me emme ota lukuun\nnoita vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, kuten vanhoja kieleviä\npalvelijattaria, jotka ruokapöydässä lavertelevat tuttavainsa kanssa\noman maansa kuulumisia ja toisella kertaa lavertelevat rouvallensa,\nauttaessaan häntä päivälliseksi pukeutumisessa. Francis olisi kenties\nkohtakin tointunut tuosta ensimäisen hetken hämmästyksestä ja olisi\nluonnollisesti sanonut: \"Rouva Raffraye... niinkö sanotte? Minähän\ntunnen erään sen nimisen sisareni ystävättären...\", jos eivät nämä\nnaiset, joita hän piti niin suuressa arvossa, olisi kunnioituksella\nlausuneet hänen kavalan rakastajattarensa nimeä. Tuo seikka herätti\nhänessä jonkinlaista ankaraa ja vastustamatonta suuttumusta,\njoka kyllä ei ilmaissut mielenylevyyttä, mutta joka oli liiankin\nluonnollinen. Se, jota nainen on pettänyt, niinkuin Francis luuli\nitsellensä tapahtuneen, hänen on mahdotonta tukehuttaa sisällisen\nvihan kuohuntaa sen ihmisen tekopyhyyttä vastaan, joka, tehtyänsä\nhänelle niin paljon pahaa, sittenkin osaa maailmassa esiintyä\nkunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio silmillä. Hän ymmärsi\nheti, että hänen vastenmielisyytensä puhua Paulinesta lemmittynsä\nkuullen ei ollut mitään sen kauhun rinnalla, jonka tuon inhottavan\nnäyttelijän astuminen tähän huoneeseen näiden teeskentelemättömien\nja puhdassydämisten naisten seuraan hänessä herättäisi. Nähtävästi\nolivat noiden palvelijattarien puheet ulkoa opittuja läksyjä. Francis\nei sitä hetkeäkään epäillyt, tai ei ainakaan tahtonut epäillä.\nTiesihän hän, minkä verran totta oli noissa puheissa tuon lesken\nsurusta. Ja Henrietteen olivat nämä puheet kumminkin jo tehneet\nsellaisen vaikutuksen, että hän viattomuudessaan puhui mahdollisesta\ntuttavuudesta, jopa ystävyydestäkin tämän juonittelijan kanssa,\njoka ei tietysti suotta sellaisia valheita itsestään levittänyt.\nMutta tarkoittipa Pauline mitä hyvänsä, niin Francis tiesi tehokkaan\nkeinon lopullisesti torjuakseen hänen hyökkäyksiään, jos ne olivat\nhäntä vastaan aiotut. Hulluko hän oli, kun ei heti ajatellut sitä\ntörkeätä, mutta ratkaisevaa keinoa, joka pian suojaisi häntä tuon\nnaisen konnamaisuudelta, olipa hänen täälläolonsa satunnainen tai ei.\nHänenhän ei tarvinnut muuta kuin pyytää rouva Scillytä keskusteluun\nkahdenkesken ja tunnustaa hänelle kaikki. Olihan kerrassaan\nmieletöntä, ettei hän oitis siihen keinoon turvautunut, vaan sen\nsijasta vapisi niinkuin rikoksentekijä, kirjoitti rouva Raffrayelle\nniinkuin lapsi ja valmisti itselleen sellaisia sydäntäsärkeviä\nhuolia kuin äskeinen keskustelu. Kunhan vain kreivitär oli asiasta\nselvillä, mitäpä silloin kavalimmatkaan hankkeet saisivat aikaan;\nrouva Scilly asettaisi niitä vastaan äidin tahdon, äidin, joka ei\nsalli koskettavankaan tyttärensä eikä poikansa onneen. Tuntuihan\nFrancis'sta rouva Scilly todellakin äidiltä. Rakastihan tämä häntä\näidin rakkaudella. Osoittihan hän hänelle tätä rakkautta joka päivä,\ntälläkin hetkellä, kun hän, huomattuansa hänet koko päivällisen\naikana hajamieliseksi ja synkän näköiseksi, tiedusteli hänen\nhuoliaan, niinkuin usein tyttärensäkin huolia tiedusteli, tuolla\nlempeällä levottomuudella, joka herää vähimmästäkin asiasta ja joka\non syvän hellyyden ylevää lapsellisuutta.\n\n-- \"Pelkään, poikani\", sanoi hän, nojautuen Francis'n käsivarteen\nnoustaksensa pöydästä, \"ettei eilinen pahoinvointinne ole vielä aivan\nohi...\"\n\n-- \"Niin\", sanoi Henriette, \"te näytätte niin väsyneeltä ja\nalakuloiselta! Mikä varomattomuus, ettemme tohtorilta kysyneet, kun\nhän tänä iltana kävi täällä äitiä katsomassa!...\"\n\n-- \"Kuinka olen käynyt heille rakkaaksi!...\" ajatteli nuori\nmies koettaessaan heitä rauhoittaa oman terveytensä suhteen\nteeskennellen iloista huolettomuutta, jommoinen ei kuitenkaan\nkoskaan voi täydellisesti pettää todellisen hellyyden valpasta\nsilmää. Kreivitär ja hänen tyttärensä eivät lakanneetkaan illan\nkuluessa heittämästä häneen salaa pelonalaisia katseita, ja\nkumpikin oli jo niin tottunut tulkitsemaan hänen kasvojensa\nilmeitä, että vaivatta siinä huomasivat jonkun sisällisen tuskan\nmilloin selvempiä, milloin hämärämpiä jälkiä. Tämän johdosta\neivät hekään puolestaan kyenneet siihen vapaaseen keskusteluun,\njoka oli käynyt heille suloiseksi tavaksi ja joka vuorotellen\nvilkastui ja laimeni, antamatta aihetta väärinkäsityksiin tai\nsalatarkoituksiin. Ensimäisen kerran, sittenkuin Francis oli\nsaapunut Palermoon, rauhallisen kotihuoneen ilma tuntui muuttuvan\nraskaaksi, ensimäisen kerran sattui heidän välillänsä noita outoja\nja painostavia äänettömyyden kohtauksia, jotka niin monesti lämpimän\nkodin onnelle pelottavaa myrskyä ennustavat. Olot ympärillämme\npysyvät entisellään, samat esineet samojen kasvojen kehyksenä,\nja sittenkin kaikki tuntuu muuttuneelta. Semmoiset hetket ovat\ntäynnä hämärää mielenahdistusta kaikille, mutta sille ne käyvät\nvarsin tukaliksi, joka tuntee niiden salaisen lähteen. Kun vihdoin\nHenriette, haihduttaakseen tämän loppumattoman illan käsittämätöntä\nhermostumista, istuutui pianon ääreen soittaakseen, Francis tunsi\nvapautuneensa raskaasta kuormasta. Henrietten soiton kuunteleminen\ntuotti Francis'lle tavallisesti sanomatonta nautintoa. Nuoren\ntytön koko henkielämä kävi ikäänkuin näkyväksi ja tuntuvaksi\nhänen vakavassa, yksinkertaisessa ja syvää tunnetta ilmaisevassa\nsoittotavassaan, kun hän esitti lempisäveltäjiensä teoksia. Hän\nsoitti sekä tunnollisesti että virheettömästi, sillä valheellisuuden\npelossaan hän oli mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja tarkkuudella\nkoettanut perehtyä soittamansa kappaleen luonteeseen, jottei hän\nliiallisella tunteellisuudellakaan säveltäjän tarkoitusta pettäisi.\nMuutamat kohdat Beethovenin teoksista tuntuivat Francis'sta, kun\nniitä näin soitettiin, hartauden huokauksilta, lemmityn hänen\ntiellensä valamalta siunaukselta, aivan kuin jaloutta ja hellyyttä\nuhkuva olento olisi laskenut kätensä hänen päälaellensa. Mutta\nhänen nykyisessä tilassaan tuo soitannon tenhovoima ei pystynyt\nhäntä rauhoittamaan, vaan päinvastoin yhä enemmän lisäsi hänen\nlevottomuuttaan. Hän oli ottanut suuren Serra di Falcon, Sisilian\nmaisemakuvia sisältävän kuuluisan kirjan ja selaili sitä näennäisellä\ntarkkaavaisuudella, jonka täytyi tuntua sitä luonnottomammalta,\nkun rouva Scilly ja Henriette vähintäin kymmenen kertaa olivat\nhänelle näitä kuvia näyttäneet. Tämä asento ainakin salli hänen\njälleen vajota ajatuksiinsa, jotka hänen oli täytynyt keskeyttää,\nvastataksensa rouva Scilly'n ja Henrietten kysymyksiin ja\nkoettaessaan toisaalle kääntää heidän huolestuneen huomionsa. Hänen\npäivällispöydässä äkkiä heränneet tunnustustuumansa palasivat hänelle\nmieleen, ja hänen katseensa siirtyivät kirjan lehdistä kreivittäreen,\njoka oli ottanut jatkaakseen tyttärensä alottamaa ompelutyötä.\nFrancis tutki kauan noita laihtuneita, ikäänkuin kuluneita kasvoja,\njoiden jaloutta eivät kärsimykset eivätkä taudit olleet vähentäneet.\nNiinkuin jokainen, joka on aikeessa ryhtyä vaikeaan keskusteluun,\nFrancis'kin koki jo edeltäpäin syventyä kaikkiin sen yksityiskohtiin,\njottei taitamattomasti lausuttu sana mitään pilaisi. Hän kuvaili\nmielessään tuota kahdenkesken-oloa tuon jaloluonteisen naisen kanssa\nja näki kertomuksen vaikutuksen hänen herkkään omaantuntoonsa.\nMitä hänelle tuon tunnustuksen kestäessä sanoisivatkaan nuo\nsurunvoittoiset kasvot, joiden jokaisessa piirteessä ilmeni hurskaan\nkieltäymystä? Ja varsinkin nuo siniset silmät, jotka väriltänsä\nmuistuttivat Henrietten silmiä ja ilmaisivat niin puhdasta, niin\nnuhteetonta hartautta, mitä ne hänelle sanoisivat? Hän kuuli\nlausuvansa kertomuksensa ensimäiset sanat, jotka ilmoittivat hänen\ntuntevan tuon rouva Raffrayen, mistä edellisenä iltana oli ollut\npuhetta. Kuinka olivatkaan, hänen näin alkaessaan, nuo silmät\nkummastunutta hyväntahtoisuutta täynnä! Kuinka ne vähitellen\nsynkkenivät, ihmettelivät, surkuttelivat, kun hän asiansa tärkeyttä\nesitteli, yksityiskohtia luetteli. Eihän hänen tunnustuksensa\nkreivittären ankaran omantunnon tuomitsemana muuta sisältänyt kuin\ninhottavaa avioliiton rikkomista. Silloin hän koetti puolustautua.\nHän puhui rakkautensa vilpittömyydestä. Hän selitti tälle naiselle,\njoka ei elämästä muuta tuntenut kuin velvollisuuden vaatimuksia,\nmillä vastustamattomalla tenhovoimalla intohimoinen rakkaus nuorisoa\nhoukuttelee. Tietysti tämä hänen kertomuksensa ensimäinen osa olisi\nhänelle sanomattoman vaikea esittää, mutta varmaankin rouva Scilly'n\nmieli sulaisi, varsinkin hänen kuullessaan millä kidutuksella\nFrancis oli saanut tämän rikoksensa sovittaa. Hän koetti häntä\ntutustuttaa mustasukkaisuuden mielettömiin tuskiin. Hän saneli\nhänelle seikkaperäisesti kärsimyksensä historiaa, johti hänet askel\naskeleelta tuota ristintietä, jota hän itse yhä uudelleen, vieläpä\neilisiltanakin, oli muistoissansa vaeltanut, aina sen päätekohtaan\nsaakka. Hän selitti hänelle, kuinka häntä oli petetty melkeinpä\nhänen silmiensä edessä, kuvasi epätoivonsa, kun hän näki vaunuista\nlaskeutuvan ja kilpailijansa ovesta katoavan tuon solakan, hunnun\npeittämän naisen, jonka hän oli arvannut Paulineksi. Hän kertoi,\nsalaamatta mitään armottomasta kohtelustaan, kuinka hän oli törkeästi\nvälit rikkonut ja kuinka hän sitten, tehdäksensä tämän välirikon\npysyväiseksi, oli niin kauan oleskellut kaukana Parisista, harhaillut\nmuukalaisena vierailla mailla. Eiväthän Henrietten äidin jalot\nkasvot ja syvät silmät voisi olla hänen kurjuuttansa säälimättä.\nHänen surkean kertomuksensa toinen osa oli siis arkaluontoinen,\nmutta mahdollinen esittää. -- Piti siirtyä kolmanteen, kertomaan\nmitä hänen palattuaan tapahtui. Hän kuvasi keskustelunsa rouva de\nSermoisen kanssa, ja kuinka hänelle kerrottiin lapsen syntymisestä.\nSilloin rouva Scilly'n, nuhteettoman kristityn, silmät kohosivat\nhäneen. Mikä niissä kuvastui? Ja tuo ankarapiirteinen suu, minkä\nkysymyksen se oli hänelle tekevä? Olihan se niin monta kertaa hänen\nkuultensa, vieläpä tänä iltanakin, hänelle puhunut noista pienistä\nraukoista, joille emme koskaan voi täydelleen velkaamme maksaa,\nkoska he eivät ole elämän lahjaa pyytäneet. Hän kuuli kysymyksen:\n\"Kenenkä näköinen tuo lapsi on?\" Ja hän vastasi: \"En ole häntä\nkoskaan nähnyt.\" Kreivittären silmät sattuivat uudestaan häneen.\nMinkälaisina? Kuinka kestää sitä katsetta? Ei, tuo sielu, joka uhkui\nkristillistä rakkautta, ei voinut koskaan hänen kohtalonsa kovuutta\nsääliä, koska se ei muuta ollut kuin täysin ansaittu rangaistus.\nNäin oli tuo äiti, joka oli aina elänyt ainoastaan lastansa varten,\nhänelle sanova: \"Vaikka teillä olisi kuinka vähän aihetta uskoa\ntuota lapsi parkaa omaksenne, teillä olisi ollut velvollisuuksia\nhäntä kohtaan.\" Kuinka selittää naiselle, sellaiselle kuin rouva\nScilly, että syynä siihen ehdottomaan äänettömyyteen, johon hän oli\nsulkeutunut, oli ollut juuri hänen valtava rakkautensa. Jos hän ei\nolisi niin suuresti rakastanut Paulinea, hänen kärsimisensä olisi\ntietysti ollut vähemmän kipeä ja hänen haavansa olisivat kasvaneet\numpeen eivätkä olisi häntä estäneet lähestymästä Paulinea. \"Mutta\",\njatkoi hänen tuomarinsa, \"jos äiti olisi kuollut, olisitteko silloin\njättänyt tuon pienokaisen, oman lapsenne kenties, kelle tahansa, oman\nonnensa nojaan?...\" Hän vastasi: \"Eihän se ole minun lapseni...\" Ja\ntuo jalo nainen lausuisi hänelle kenties tuon kamalan vastauksen:\n\"Jospa kuitenkin...\", niinkuin hän itsekin oli niin monta kertaa\nsanonut peläten kohdata tuota elävää arvoitusta. \"Oletteko edes\nkoskaan tiedustellut\", kuului rouva Scilly jatkavan, \"kuinka rouva\nRaffraye vapautensa käytti? Ihmisluonto ei voi niin täydellisesti\nmuuttua, ja mitä me olemme hänestä kuulleet kerrottavan tänään, ei\nole kunniattoman naisen tapaista...\" Oliko hänen silloin väitettävä\nvastaan? Oliko hänen tälle vilpittömälle naiselle puhuminen tuosta\nkamalasta tekopyhyydestä, jota hän oli luullut arvaavansa vanhan,\nkunniallisen näköisen palvelijattaren valheellisesta kertomuksesta?\nJa oliko hänellä todisteita tästä tekopyhyydestä? -- \"Ei, tuo\nkeskustelu on liian tuskallinen...\", päätti hän, kun ilta oli lopussa\nja Henrietten soittamat, valittavat ja kaihomieliset sävelet, jotka\nolivat säestäneet tuota outoa, mielikuvituksen luomaa sananvaihtoa,\nvähitellen vaikenivat. Francis olisi voinut väittää todellakin\nkuulleensa muutamia rouva Scilly'n muka lausumista sanoista,\nniin valtavana oli tuo mielikuvitus hänessä esiintynyt. \"Liian\ntuskallinen\", jatkoi hän aivan ääneen, kun vihdoinkin oli yksin\nhuoneessaan. Sinne palattuaan hän muisti yöllä kirjoittamansa kirjeen\nja ajatteli: \"Mieletöntähän olisi sellaisiin selkkauksiin antautua,\nkun ei vielä tiedä, eikö niitä voisikin välttää. Täytyy palata\ntodellisuuteen. Ensiksikin, rouva Raffraye ei ole minulle vastannut.\nSe seikka on kieltämätön. Miksikä ei?...\" Ajatus, joka jo joskus\nennenkin oli johtunut hänen mieleensä, palasi uudelleen: \"Jospa hän\nsittenkin vain sattumalta on tullut tänne ja kenties hän hyvinkin\npelkää joutua minun kanssani uusiin tekemisiin yhtä paljon kuin minä\npelkään joutua hänen kanssansa tekemisiin. Ehkäpä tämä äänettömyys\nmerkitseekin sitä, ettemme enää toisiamme tunne. Jos niin olisi,\nniin eihän minun enää tarvitsisi puhua rouva Scilly'lle?... Jospa\nniin olisi...\" Ja äkkiä hänen toivonsa kävi niin hartaaksi, että se\nikäänkuin kasvoi varmuudeksi hänen mielessään. \"Hänen palvelijansa\nhäntä kiittävät; mitä se todistaa? Että hän on ollut tarpeeksi viekas\nteeskentelemään syvää surua tuon inhottavan Raffrayen kuoltua. Mutta\ntästä teeskentelystä edellyttämäni salavehkeen sepittämiseen on\nkumminkin pitkä matka. Ei, hän ei varmaankaan enää tahdo minua tuntea\neikä senvuoksi tahdo tutustua rouva Scilly'hin eikä Henrietteenkään,\njoiden seurassa hän ei voisi olla näkemättä minua. Ja sitäpaitsi,\nmissä esitteleminen tapahtuisi? Henriette ja hänen äitinsä syövät\nomassa huoneessaan. Rouva Raffraye, joka todellakin mahtaa olla\nkipeä, koska hänet on näin kauas lähetetty, nauttii luultavasti\nateriansa kotonaan. Edelliset eivät käy koskaan lukusalissa, tuskin\nPaulinekaan. Kaupungissa meillä ei ole yhtään tuttavaa. Ainoa\npaikka, missä tuo tutustuminen siis voisi tapahtua, on koridori\ntai porraskäytävä. Turhaa pelkoa siis, tai ainakin liian aikaista;\nparempi kaikissa tapauksissa odottaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän koetti täten rauhoittua ja luulipa vihdoin todellakin uskovansa\nmitä itselleen uskotteli. Mutta tuskin oli vuorokauttakaan kulunut,\nkun hän jo huomasi, minkä verran hän oli pettynyt. Oi, nuo kohtaukset\nkoridoreissa ja porraskäytävissä, jotka hotellin laajuudesta\nhuolimatta olivat mahdolliset, luultavat, jopa välttämättömätkin,\nja jotka hän oli melkein vaarattomiksi arvostellut, niissähän juuri\nvaara piilikin, sehän oli selvä. Näytti kyllä siltä, kuin rouva\nRaffraye toistaiseksi olisi lujasti päättänyt supistaa tuollaisiin\nsatunnaisiin yhtymyksiin kaikki tutustumismahdollisuudet, joita\nodottamaton ja pelottava läheisyys tarjosi. Ei siinä kyllin, ettei\nhän tämän vuorokauden kuluessa ollut vastannut Francis'n kirjeeseen,\nhänen palvelijattarensakaan eivät enää syöneet samaan aikaan eivätkä\nsamassa pöydässä kuin muut palvelijat. Tuo pieni seikka, joka ei\nitsessään paljoakaan merkinnyt, kasvoi Francis'n silmissä erinomaisen\ntärkeäksi. Eikö se todistanut, että heidän rouvallensa oli kerrottu\npalvelijattarien keskisistä puheista ja ettei tämä suonut mitään\nyhteyttä, ei palvelijainkaan puolelta, oman, kolmannessa kerroksessa\nsijaitsevan asuntonsa ja toisen kerroksen kreivittären perheeseen\nkuuluvien asukkaiden välillä. Kaikki siis nähtävästi järjestyi\nnuoren miehen mieltä myöten. Hänen kihlattunsakin levottomuus, joka\noli herännyt Francis'n tuona rauhattomana iltana varomattomasti\nosoittaman mielenliikutuksen johdosta ja joka olisi voinut päättyä\nmitä tuskastuttavimpaan tutkintoon, oli heti haihtunut. Siihen\nei paljoa tarvittu. Sana, katse, kädenpuristus, kun Francis oli\nsattunut tapaamaan hänet yksin salissa yhdeksättä käydessä aamusella,\njolloin katettu teepöytä jo heitä odotti, oli riittänyt lempeätä\nlasta rauhoittamaan. Luonnottomin asema, johon hän koskaan olisi\nvoinut ajatella joutuvansa, tuntui siis selviävän mitään seurauksia\ntuottamatta, ja hänen olisi niin muodoin pian pitänyt palata onnensa\npäivinä saavutettuun tasapainoonsa. Mutta niin ei käynyt. Jo heti\naamusella, hänen vain astuessaan nuo neljäkymmentä askelta omasta\nhuoneestaan rouva Scilly'n salonkiin, hän ymmärsi, missä määrin hänen\nentinen rakastajattarensa vielä kykeni hänen rauhaansa häiritsemään,\ntoimimattakin, paljaalla läsnäolollaan. Syövyttänevätkö muutamat\nliian kauan kestäneet surut hermoihimme tai aivoihimme todellisen\nvamman, joka umpeen kasvettuansakin jättää samanlaisen hellän arven\nkuin liian hitaasti parantuneet haavat? Siitäkö Francis'n hermostunut\nmielentila johtui, vai olivatko sen syyt paremminkin haettavat\nsiitä seikasta, ettei hän voinut ajatella Paulinea ajattelematta\nheti erästä toistakin? Hän oli hetkeksi pysähtynyt katsellakseen\nkäytävän portaita, jotka bamburuokojen ja muiden ulkomaisten kasvien\nkoristamina kohosivat ylikertaan, ja tuossa tuokiossa eräs ajatus\noli salamana iskenyt hänen mieleensä: \"Jos näkisin heidät nyt\ntuossa, portaita laskeutumassa.\" Ja mielikuvituksessaan hän näki\nkaksi naista. Toinen -- hän tunsi hänet jo ensi silmäykseltä -- oli\nmenneiden aikojen Pauline, Pauline eron hetkeltä, kalpeudessaan ja\nheikkoudessaankin niin voittamattoman nuori ja kaunis, mutta nyt\nelämän koskettamana, rasittamana, uuvuttamana, murjomana. Ja hän\ntalutti kädestä pientä tytärtään. Mimmoiset olivat hänen silmänsä ja\nhänen kasvojensa piirteet, tuon lapsen, josta hän ei muuta tiennyt\nkuin että hän eli ja hengitti, että hän oli edellisenä päivänä\nlaskenut jalkansa tämän jokapäiväisen käytävän marmoriportaita\npeittävälle punaiselle matolle ja että hänen tuntemattomat kasvonsa\nolivat hetken ajan vilahtaneet noiden lehtien kehyksessä? Tuo\najatus oli tuntunut kouristavan hänen sydäntänsä ja oli herättänyt\nhänessä niin oudon tuskan, että hän oli kiireesti paennut rouva\nScilly'n ovea kohti. Kun hän siitä palatessaan kymmenen aikaan\njoutui samaan paikkaan ja näki edessään saman käytävän ja samat\nportaat, hän joutui uudelleen saman ajatuksen ja saman tuskallisen\nvaikutuksen valtaan, ja niin kävi puolenpäivän aikaankin. Ja yhä\nvaltavampana sama mielenahdistus hänessä esiintyi, kun hän kulki\nsiitä kreivittären ja Henrietten kanssa, heitä seurataksensa heidän\ntavalliselle kävelymatkalleen. Kuinka Henriette oli viehättävä sillä\nhetkellä valkoverisessä kauneudessansa, onnensa kirkastamana, ilonsa\ninnostuttamana, ja kuinka hänen siniset silmänsä olivat luottamusta\nja selkeyttä täynnä, kun hänen katseensa kohtasi lemmityn katseen!\nKuinka vienosti hänen ihonsa raitis puna hohti ruukkukasvien\nkeskellä! Ja kuinka Francis häntä rakasti, kuinka palavasti rakasti!\n-- Ja pakottautuen hymyilemään silläkin hetkellä, jolloin tuo\nkammottava kohtaamispelko sai hänen sydämensä niin tuskallisesti\nvavahtamaan, Francis antoi lemmitylleen rakkauden osoitteen, josta\ntällä ei ollut vähintäkään aavistusta.\n\nMutta jos Francis'n onnistuikin hallita kasvojensa ilmettä, hillitä\nsilmänsä katsetta, pakottaa huulensa hymyilemään ja peittää tuskansa\nhilpeyden tai välinpitämättömyyden naamarilla, niin ei ollut sillä\ntuo ajatus voitettu, tuo yhtämittainen, aina samalla tavalla\nkouristava ajatus: \"Jos kohtaan _heidät_...\" Hän ymmärsi vihdoinkin,\nettei rouva Raffrayen tarvinnut häntä vainota, ei virittää hänelle\nansojansa eikä tungetella rouva Scilly'n ja Henrietten ystävyyteen\nviedäkseen kumminkin kokonaan hänen rauhansa, synkistääkseen hänen\nja Henrietten \"yhtämittaisen poudan\", joksi Henriette leikillään\nheidän onneansa sanoi. Siinä oli tarpeeksi, että hän tiesi Paulinen\nolevan saman katon alla kuin hän, tiesi että hän voisi, niin, että\nhänen välttämättömästi täytyisi joskus hänet kohdata. Ja kun hän\ntaas oli palannut huoneeseensa vietettyänsä iltansa Henrietten ja\nhänen äitinsä seurassa, tällä kertaa kumminkin onnistuen tekeytymään\nrauhalliseksi -- kuinka nousikaan hänen sydämensä rakkaus noita\nvalheita vastaan; hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän enää\nvoinut eikä enää koskaan voisikaan itsestään löytää sitä ehdottoman\nonnen tunnetta, joka oli ollut hänen omanansa vielä muutamia päiviä\nsitten, hänen astellessaan kirkkaana aamuna Henrietten kanssa Villa\nTascan lumottuja käytäviä. Hän käveli edestakaisin huoneessaan\nyhä levottomampana tämän vakaumuksen johdosta. Ja rakastihan hän\nkuitenkin Henrietteä samalla palavalla rakkaudella. Eihän hänen\nenää tarvinnut pelätä, että Pauline hänen onneansa väijyi. Eihän\ntämä viimeksimainittu tuntunut hänessä herättävän noita salaisia\nsydämen polttoja, jotka joskus uuden rakkautemme onnea häiritsevät\nentisiä hellyyden tunteita muistellessamme, todistaen, ettemme\nvoi koskaan täydellisesti lakata rakastamasta sitä, jota kerran\nolemme todellakin rakastaneet. Ei, nuo levottomuuden vaikuttimet\neivät häntä nyt hätyyttäneet, ja sittenkin selittämätön tuska\nahdisti hänen sydäntänsä. Tutkiessaan sen syitä hän huomasi sen\njohtuvan siitä tympäisevästä vaikutuksesta, jonka rouva Scilly'n\ntarkoituksetta kertomat huhut Paulinen elämästä maalla olivat\nhäneen tehneet. Turhaan hän ne itselleen valheeksi väitti. Jos\nhänelle olisi todistettu, että niissä oli perää, niin ne olisivat\nhänessä aiheuttaneet sellaisen tunnonvaivojen purkauksen, ettei\nhän uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja sen lisäksi ne olisivat\nvaikeuttaneet toisen levottomuudenaiheen kumoamista, tuon kammottavan\nmahdollisuuden, joka tietysti oli vain yksi kahtakymmentä, sataa,\ntuhatta vastaan, mutta sittenkin mahdollisuus, että rouva Raffrayen\ntytär oli hänenkin lapsensa. Tuo hirvittävä mahdollisuus oli aina\npalannut hänelle mieleen. Se oli häntä vaivannut, kiusannut. Hän\noli koettanut riistäytyä siitä irti... Eilenkin vielä ja toissa\npäivänä, hetkinä, jotka olivat lähinnä seuranneet tietoa Paulinen\ntäälläolosta, hän oli epäröinyt; hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että\nkaikkien noiden mielettömien pelkojen alla piilevä kauhu, draaman\ntodellinen ponsi, oli juuri siinä tiedossa, että hänen täytyi kohdata\ntuo lapsi, jota hän aina oli paennut. Ja tästä tiedosta johtuvan\nodotuksen tulisissa tuskissa kävi hänen uuden rakkautensa siunattu\ntenhovoima tehottomaksi.\n\n\n\n\nIV.\n\nPIKKU ADÈLE.\n\n\nMihin helvettiin rakkauden virvatulien tavoitteleminen meidät\njohtaa! Mihin kirottuun sokkeloon valheellisen onnen viehätys!\nNuorukaista se houkuttelee sillä iällä, jolloin hän tekee pahimmatkin\nvirheensä lapsellisessa tietämättömyydessä ja jolloin hän, elämän\nylpeydestä uhkuvana, uneksii erikoisia nautintoja, etuoikeutetun\niloja ja suruja. Kolmeenkymmeneen päästyänsä hän jo noita valheita\nkiihkeästi vihaa, koska totuus silloin on hänen ihanteekseen\nkohonnut. Silloin hänen unelmansa tavoittelevat yksinkertaisen\nonnen paratiisia. Hän tietää, että onnen ainoana ehtona on toisen\nvilpitön, ehdoton antautuminen toiselle, koko olemuksen täydellinen\nluovuttaminen, salaperäisimpienkin ajatuksien, vähimpienkin oikkujen\nja tunnevivahduksien paljastaminen tuolle ainoalle, sulkeutuminen\nhäneen, niinkuin joki kaikkine vesineen meren helmaan sulkeutuu. Hän\ntietää sen, mutta liian myöhään. Hän käsittää sen järjellänsä, tuon\nyksinkertaisen ja täydellisen tunteen. Mutta voi! sitä nauttiakseen\nhänen pitäisi uudestaan muuttua lapseksi, kahdenkolmatta ikäiseksi\nnuorukaiseksi, joka kahdeksantoistavuotiasta tyttöstä rakastaa ja\nhänen kanssansa avioliittoon astuu, niin että he kumpikin voisivat\ntoisilleen täysin käsin tuhlata yhtäläistä sielun virkeyttä,\ntarjota toisilleen sydämen, joka ei ole koskaan toisen lemmen\nhurmauksesta sykkinyt, suun, joka ei ole valheisiin tottunut,\ntunteita, jotka eivät ole intohimojen tulessa palaneet. Kuinka moni\nmeistä on tunteiden heräämisaikana halveksinut noita muka liian\nhalpoja nautintoja, joita tuo suuri rakkaus tarjoaa! Kuinka moni on\ntahtonut poimia kirotun puun hedelmiä, nauttia hyvän ja pahan tiedon\naarteita! Ja kumminkin he juuri noita halpoja nautintoja jälleen\ntavoittelevat, kun he, himoten siveyttä, vilpittömyyttä ja keväistä\nviattomuutta, avioliitolta pyytävät mitä intohimot ovat heiltä\nkieltäneet. Toiset suorittavat verraten helposti tuon käännöksensä\noikealle tielle. Niin eivät toiset. Nämä viimeksimainitut ovat\nikäänkuin joutuneet entisten rikoksiensa vangeiksi, Ja heiltä ankaran\nkoston henki tuntuu kieltävän sen onnen, minkä se suopi halvimmalle,\njokapäiväisimmällekin eläjälle. Kuinka Francis oli tuntenut tuon\nkunniallisen rakkauden arvon ihanan idyllinsä nopeasti kuluneiden\nkuukausien kestäessä! Ja vielä kirkkaampana se hänelle kuulsi nyt,\nkun hän varovaisuudesta, heikkoudesta, häpeän tunteesta, peläten\nsuoran tunnustuksen seurauksia, jälleen oli poikennut valheiden\nteille. Lemmitylleen hän valehteli, rauhallisuutta ja hilpeyttä\nteeskennellessään, ja tämähän oli suorastaan rakkauden pyhyyden\nherjaamista. Kun hän saattoi kantaa povessaan sellaisen tuskan,\nsiitä puhumatta, niin hän samalla rikkoi sen tunteellisuuteen\nperustuvan sopimuksen, jonka englantilaiset, totuuden intoilijat,\novat vihkimäkaavaansa panneet, tahtoen siten laskea sen avio-onnen\nperustaksi: _for better, for worse_, -- myötä- ja vastoinkäymisessä.\nItselleen hän valehteli! Sillä kun hän ei voinut yksinkertaista ja\nratkaisevaa päätöstä tehdä, hän ei myöskään enää voinut varmuudella\nvastata tunteittensa kestävyydestä. Kun hän näin edeltäpäin\najatuksissaan suostui Pauline Raffrayen tytärtä tapaamaan, hän\nantautui alttiiksi tuntemattomille mielenliikutuksille, joita hänen\nvelvollisuutensa käski välttämään. Eikö hän ollut sinä päivänä,\njolloin hän sitoutui Henriette Scilly'hin, samalla sitoutunut\nluopumaan tinkimättä, lopullisesti entisyydestään. Uudestaan elvyttää\ntuo entisyys, vaikkapa tässäkin tuskallisessa muodossa, ilmoittamatta\nsitä kihlatulleen, tai jos ei hänelle, niin hänen äidilleen, se oli\npetos, joka ei mistään viisastelusta parantunut. Sitäpaitsi nuo uudet\ntapahtumat, joita kohti hän tunsi vierivänsä sellaisen omituisen\npelon- ja katumuksensekaisen tunteen vallassa, eivät antaneet hänelle\naikaa syventyä loppumattomiin, seikkaperäisiin arveluihinsa. Niiden\nkulku oli liian nopea. Ennenkuin hän taisi arvatakaan, ne vetivät\nhänet tärisyttävien mielenliikutuksien kiehuvaan pyörteeseen. Niiden\nalku oli mitä luonnollisin sattuma. Ja kuitenkaan ei Francis tullut\nsitä mahdollisuutta ajatelleeksi noina loppumattomina tunteina,\njolloin hän oli yhtämittaa itseltään kysynyt, kuinka hän, olipa\nsitten yksin tai Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, kestäisi\nyhtymistä Paulinen ja hänen tyttärensä kanssa. Hän ei arvannut ottaa\ntuota kolmatta hypoteesia lukuun, sitä nimittäin, että Henriette ja\nkreivitär voisivat lähestyä lasta ilman häntä, ennen häntä, että he\nmieltyisivät siihen, sekä että ensimäinen pätevä tieto tuon lapsen\nhämärästä syntyperästä saapuisi hänelle sen äänen kantamana, joka oli\nhänen sydämellensä onnen häiritsemätöntä rauhaa julistanut. Kuinka\ntuo nuoren tytön hillitty, ujo ja vienosti sointuva ääni oli hänelle\nrakas, ja minkä tuskan sanoman se hänelle toi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuorokautta oli tuskin ennättänyt kulua siitä hetkestä,\njolloin kiusaantunut nuori mies oli päässyt levottomuutensa\ntodellisesta syystä selville, kun hän katuen huomasi, että hänen\npelkoonsa Paulinen tyttären tapaamisesta alkoi sekoittua sairaloinen\nuteliaisuus, salainen kaiho, melkeinpä vaativa tarve... Nuo kaksi\npäivää ja nuo kaksi iltaa olivat kuluneet tavan mukaan kodin\nleppeässä rauhassa, ainakin ulkoapäin katsottuna, sillä Francis ei\nollut kertaakaan olennossaan ilmaissut huolestunutta mielialaansa.\nMutta mihin oli joutunut tuo sydämen suoruus, tuo keskinäisen\nluottamuksen sopimus, tuo kihlausliiton onni ja vilpittömyys, josta\nhän oli niin ylpeä ollut!\n\nTaas oli uusi päivä noussut ja yhtä sinisenä, yhtä läpikuultavana\nkaareutui Sisilian taivas. Elämä kulkee kulkuaan, meidän sisällisistä\ntaisteluistamme huolimatta, ja taivuttaa meitä jokapäiväisen\nelämän vaatimuksia täyttämään. Niin oli Francis'nkin täytynyt\nkäydä pankkiirinsa luona kuittaamassa eräs maksuosoitus. Hän oli\nmennyt sinne yksin, ja tuo tuskin tuntiakaan kestänyt yksinäisyys\noli tuntunut hänestä helpotukselta. Sellaisen tuhotyön oli\nteeskentelemispakko, jonka alaiseksi Francis oli vapaaehtoisesti\nantautunut, saanut hänen rakkaudessansa aikaan. Kuinka tuo\nvalehteleminen jo hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän katui, ettei\nollut pysynyt ensimäisessä aikeessaan! Jos hän olisi puhunut, niin\nrouva Scilly, jonka hän tiesi päättäväiseksi luonteeksi, olisi\nkenties suostunut lähtemään johonkin toiseen talvenviettokaupunkiin\ntai pitemmälle, viikkojakin kestävälle matkalle, ja olisi siten\npakottanut hänet riistäytymään irti tuosta luulotaudista, joka yhä\nkiihtyi yhtämittaisen teeskentelemispakon johdosta ja joka tälläkin\nhetkellä häntä niin suuresti vaivasi. Mennäksensä tuohon pankkiin\nja sieltä palataksensa hänen oli pitänyt osaksi kulkea samaa tietä\nkuin sinäkin aamuna, jolloin hän oli yksin palannut ihanalta\nkävelyretkeltään Villa Tascan puutarhasta. Kuinka suuresti tämä\naamu erosi silloisesta aamuhetkestä! Mikä huumaava autuus silloin,\nkun hän ei tietänyt odottaa tuota naista, joka, oltuansa hänen\nensimäisen nuoruutensa pahana hengettärenä, nyt oli äkkiä ottanut\nmyrkyttääkseen hänen toisenkin keväänsä onnen. Hänen ympärillänsä\nleveni maisema yhtä lumoavan kauniina. Samat siniset, heikosti\nvaahtoilevat aallot vyöryivät särkyäkseen rantakadun kivimuuria\nvasten, keinuttaen harjallansa valkoisia purjeita ja valkoisia\nkalalokkeja. Yhtä ylpeinä kohosivat palatsiryhmät kuninkaallisine\nterasseineen. Sama mastometsä satamissa ja tuolla etäällä sama\njalopiirteinen vuori, jonka punertava kannustin suojasi lahtea, ja\nsamat vihannat palmupuut samoilla päivänpaisteisilla rinteillä.\nSamojen ahtaiden katujen auringon lämmittämällä ja kirkastamalla\nkivityksellä samat pienet hevoset ja pienet aasit kaiuttelivat\nkavionkapsettaan, samojen, punaisiksi maalattujen vankkurien eteen\nvaljastettuina ja samojen arabialaiskasvoisten, samettisilmäisten ja\nruskeaihoisten talonpoikien ajamina. Ja hän itse, kuinka suuresti hän\noli muuttunut niin vähässä ajassa. Tarkastaessaan sitä hävityksen\ntyötä, minkä valheen ja hellittämättömän mielikuvan painajainen\noli hänen nykyisessä onnessaan aikaansaanut, hän oli tuntenut\ntodellista inhoa itseänsä kohtaan. Mutta mitäpä sille enää taisi?\nNyt oli myöhäistä tunnustaa rouva Scilly'lle. Francis olisi kuollut\nhäpeästä, jos hänen olisi pitänyt ilmaista entisten rikoksiensa\nlisäksi viime aikojen valheellinen vaitiolonsa. Ja sitten, eihän\nhän voinut tietää mitään tunteistansa pientä tyttöä kohtaan, kun\nhän ei ollut vielä lasta nähnyt ja tuo tulikoe siis vielä oli\nkestämättä. Olihan vielä se toivo jäljellä, että lapsi kasvoiltaan\nmuistuttaisi esimerkiksi tuota ennen niin suuresti vihattua François\nVernantes'ia. Vanhurskas Jumala, kuinka rauhallisesti hän nukkuisi\nseuraavana yönä, jos hänellä olisi se todistus, ettei hän ollut\nerehtynyt Paulinea tuomitessaan ja ettei lapsella ollut pisaraakaan\nhänen vertansa suonissaan! Ovathan usein lapsen piirteet isältä\nperittyjä. Hänen kulkiessaan pitkin katukäytäviä ja jotenkin kauan\nodottaessaan pankkitoimistossa tuo mahdollisuus, jolla oli valta heti\nhänet pelastaa kiduttavasta tuskasta, viihdytteli hänen mieltään. Hän\nmuisti tunteneensa muutaman pienen tytön, avioliitossaan uskottoman\näidin synnyttämän, joka kasvoiltaan, ruumiinsa rakenteelta,\nhiuksiensa ja silmiensä väriltä täydellisesti muistutti todellista\nisäänsä. Kumminkin hänellä oli uskallusta tunnustaa itselleen,\nettä sellaiset täydelliset yhtäläisyydet ovat harvinaisia. Tuon\nsaman perinnöllisyyden oikut asettavat meille usein salaperäisiä\nja selittämättömiä probleemeja, jotka vain yhä enemmän terottavat\nepäilystämme. Äiti yksin voi ehdottomalla, voittamattomalla\nvarmuudella tietää tyttärensä tai poikansa omakseen. Lapsi on\nhänestä syntynyt. Se on luuta hänen luustaan, verta hänen verestään.\nHän hyväilee sitä, hän painaa sen rintaansa vastaan, onnellisena\ntuossa tiedossaan, joka on sydämellemme niin tuiki tärkeä, että\nse uskonnonkin mukaan on taivaallisen autuuden ensimäisenä ja\niankaikkisena ehtona. Eivätkö viimeisen tuomion hetkenä kaikkien\nsydämen salaisuudet joudu ilmi? Francis muisti Henrietten heidän\nkerran keskustellessaan ilmaisseen, kuinka innokkaasti hän tuota\nuskonto-opin kohtaa ihaili. Onni oli häntä muka niin suuresti\nsuosinut, että hän uskalsi kuolemaa ajatella vähääkään pelkäämättä,\nkun se sitävastoin -- sen hän oli lisännyt sääliväisyyden ilme\nkasvoillaan -- mahtoi tuntua hirvittävältä niille, jotka eivät\nvoineet, niinkuin hän, täydellisesti luottaa rakastamiensa\nsydämiin... Tavallisesti nuori mies ihastuksella mielessään toisti\ntuollaisia lemmittynsä lauselmia, jotka antoivat hänelle yhä enemmän\nihailun aihetta. Mutta näiden sanojen muisto tänä tuskan aamuna,\nkeskellä tätä luonnon ihanuutta, oli hänen sydäntänsä verille\nraadellut, ja tuohon veriseen sydämeen sattuivat, hänen palattuaan\nhotellin saliin, hänen kihlattunsa sanat, päättäen hänen katkerat\nmietteensä sanomattoman kauhun kuohuntaan.\n\n-- \"Te tapaatte meidät hiukan liikutettuina\", sanoi rouva Scilly\ntervehdittyänsä, \"Henrietten varsinkin... Olemme sattuneet näkemään\nerään pienen kohtauksen, niin mieltä liikuttavan...\"\n\n-- \"Olette siis käynyt ulkona?\" vastasi Francis, kääntyen Henrietteen\nja koettaen panna ääneensä hellästi ja iloisesti nuhtelevan soinnun.\n-- \"Oliko sekin nyt järkevää, kun pelkäsitte päänkivistystä?... Heti\nkun minä vain en ole läsnä...\"\n\n-- \"Elkäähän nyt minua toruko\", keskeytti nuori tyttö\nveitikkamaisesti. \"Äiti oli kirjoittanut niin kauan, ja te ette\npalannut. Minä tunsin voivani paremmin. Menimme hiukan ilmaa\nnauttimaan hotellin puutarhaan... Tiedättekös, luulenpa että olemme\nsuotta panetelleet tätä puutarhaa...\"\n\n-- \"Tennispeli pilaa sen minulta\", vastasi nuori mies, \"ja\nenglantilainen kappeli ja nuo neidet, jotka yhä siinä maalaavat\neucalyptusryhmiään ja bambutöyhtöjään ja palmukäytäviään ja\n_tempietto'aan_ [pieni temppeli], joka on mukailtu kreikkalaisten\nmukaan niinkuin hanhipelikin.\"\n\n-- \"Mutta tänäpä päivänä juuri\", jatkoi Henriette, \"siinä ei\nsattunutkaan olemaan ketään, paitsi yhdellä penkillä, tiedättehän,\nsillä, joka on perimäisessä nurkassa, kasvihuoneen vieressä, pieni\ntyttö hoitajansa kanssa... Muistan ettette pidä tuosta enkelin\nnimityksestä, jota kaikki äidit lapsilleen tuhlaavat... Mutta\nminulla ei ole muuta niin herttaiselle ja hennolle lapselle...\nYhdeksän vuotias kenties, tai kymmenen, ja pitkät vaaleat kiharat,\ntuota paikoin punertavalle hohtavaa vaaleutta, jota vihamiehenne\nenglantilaiset sanovat _auburn'iksi_. Hiuksista hänet tunsin\nsiksi pieneksi tytöksi, jonka toissa päivänä näin tässä samassa\npuutarhassa... Muistattehan, että luulin häntä sen sairaan rouvan\ntyttäreksi, joka häntä silloin talutti, ja tuota rouvaa taas uudeksi,\nyläpuolella meitä asuvaksi naapuriksemme. En tainnutkaan silloin\nerehtyä. Mutta tällä kertaa pääsin näkemään hänen kasvojansa. Ette\nvoi arvata miten sievä hän oli, ja hento ja hieno ja soma, ja hänen\nsilmänsä, suuret, avonaiset, sulavan ruskeat, ja hänen ihonsa, teidän\nruusujenne värinen...\" Ja hän osoitti sormellaan Francis'n kädessä\nolevaa ruusuvihkoa, jonka vaalean punertavat ruusut terälehtiensä\njuurelta hiukan vivahtivat kellervälle. Francis oli, osaksi vanhan\ntapansa mukaan, mutta epäilemättä suurimmaksi osaksi varataksensa\nitselleen sopivan tervehdyslauseen, ostanut ne kukkasmyyjältä, joka\ntorin nurkalla kauppaansa harjoitti. -- \"Mutta\", jatkoi Henriette\nyhä vilkkaammin, \"ymmärrättehän heti, mitä erityistä mielenkiintoa\nhän minussa herätti, kun kuulette, että hän ilmeisesti muistuttaa\ntuota sisarenne kuvaa kymmenvuotiaana, josta me kaikki niin paljon\npidämme... Eikö totta, äiti?...\"\n\n-- \"Onhan siinä jotakin\", sanoi rouva Scilly, \"on todellakin...\nMutta minä en ole niin innostunut yhtäläisyyksien etsimiseen kuin\nsinä, ja sitten tuollainen hento sulous on yhteinen kaikille liian\nheikkohermoisille ja liian herkkätunteisille lapsille\"...\n\n-- \"Ei, ei\", sanoi Henriette, \"ei se vain sitä ole... Tiedän\nvarmaan, että Francis'kin heti huomaa tuon yhtäläisyyden, kun hän\nnäkee lapsen... Onhan minulla siis täysi syy katsella häntä toisin\nsilmin kuin muita pieniä tyttöjä, eikös ole? Mutta arvatkaapas, mitä\nhän puuhaili! Hän kantoi sylissään nukkea, joka oli melkein hänen\nkokoisensa, ja hän kääri sen peittoihin ja liinoihin viedäkseen\nsen kävelemään. Ja puheli sille kääriessään ja sopersi sille niin\nherttaisesti loppumattomia neuvoja. Hänen kävi niin sääliksi nukke\nparkaa, joka oli niin kipeä. Hän muistutti sille, että lääkärit\nolivat lähettäneet heidät Sisiliaan, jotta se paranisi, ja että\nSisilia on hyvin kaukainen paikka, ja että siis piti hyväkseen\nkäyttää tätä matkaa eikä asettua tuuleen eikä varsinkaan nukkua\npäivänpaisteessa. Hän torui sitä, kun se oli ollut liian myöhään\nulkona ja sitten yskinyt koko yön, niin että Annetten oli täytynyt\nnousta. -- Annette on hänen hoitajansa... -- Sanalla sanoen, hän\nluki sille kaikki määräykset, melkeinpä oppisanoja käyttäen, joita\nhän epäilemättä oli kuullut lääkärien tekevän hänen äidilleen...\nMeidän, äidin ja minun, tuli enemmän kuin voin sanoakaan sääli\ntuota pienokaista, jonka leikissäkin sellaiset asiat kummittelivat\nja joka suurta tyttöään -- siksi hän nukkensa sanoi -- hoiti niin\nintohimoisella rakkaudella... Olin niin liikutettuna, että olisin\ntahtonut puhua hänelle. Me lähestyimme hänen huomaamattansa, ja\nminä yritin sivellä hänen kullankarvaisia kiharoitansa. Silloin\nhän kääntyi kummastuen ja hänen silmissään välähti aran otuksen\nsäikähtynyt katse. Kiivaasti hän puristi nukkeaan ja kätkeytyi vanhan\nhoitajansa hameihin. Tämä katsoi aivan hämmästyneenä lasta, joka\nmeille osoitti sellaista vastenmielisyyttä. 'Hän on niin ujo', sanoi\nhän, ja sitten, kun yhä koetin lähestyä kysyen pienokaiselta hänen\nnimeänsä, hän jatkoi: 'No, vastaa nyt kiltisti: Adèle Raffraye'.\nMutta kun lapsi yhä kätki silmänsä, niin hoitaja sanoi, osoittaen\ntyytymättömyyttänsä käyttämällä tuota persoonatonta muotoa, joka\nkansan kesken on tavallinen lapsista puhuttaessa ja jota meidänkin\nvanha Marguerite käyttää: 'Kas, kun ollaan niin vähän tottuneet\nihmisiä näkemään, kun aina vaan on oltu maalla! Ollaanhan sitä\nkumminkin kilttiäkin, kun tahdotaan...' Ja minä, joka olen aina\nluullut voivani heti kesyttää kaikkia lapsia ja kaikkia koiria!\"\njatkoi Henriette nauraen. \"Voitte arvata, että nolostuin tuollaisesta\nnöyryytyksestä. Ja pois meidän piti lähteä, saamatta uudelleen\nnähdä pikku Adèle'n kauniita suuttuneita silmiä...\" Ja uudestaan\nheltyneellä äänellä nuori tyttö jatkoi: -- \"Eikö ole teidänkin\nmielestänne surkeata? Pieni tyttö, jonka nukke on sairastavinaan sitä\ntautia, joka on hänet itsensä tekevä äidittömäksi, huomenna kenties,\ntai viikon, tai muutamien kuukausien kuluttua...\"\n\nHenriette oli kertonut tuon lapsellisen kertomuksensa, osoittaen\nnähtävästi vilpitöntä mielenliikutusta. Hänen haaveilevaisuuteen\ntaipuvainen luonteensa oli tuntenut, kenties itse luonut\nsen runouden, hän kun oli aina valmis jokapäiväisimmässäkin\nkohtauksessa huomaamaan jonkun mieltäkiinnittävän tai liikuttavan\nnäkökohdan. Se osoittaa taiteilijakykyä, tuo esitystaito, joka\nnaisessa johtuu hänen sydämestään, niinkuin se kirjailijoissa tai\ntaidemaalareissa johtuu aivoista. Ne, joilla on vaatimaton luonne,\nniinkuin Henrietten oli laita, salaavat tavallisesti ujoudesta nämä\nhavaintonsa mitä huolellisimmin. Tämän arkuutensa takia Henriette\noli ollut niin suuresti kiitollinen Francis'lle sentähden, ettei hän\nkoskaan, niinkuin kreivitär joskus teki, nauranut noille pienille\nsalaisuuksille, kun hän niitä hänelle uskoi. Ja hän oli liiaksi\ntottunut Francis'n ystävälliseen myötätuntoisuuteen, kummastuakseen\ntälläkään kertaa hänen nähtävästä liikutuksestaan tuota kertomusta\nkuullessaan. Ja Francis'n liikutus olikin todella niin suuri,\nettei hän löytänyt muuta sanoakseen kuin: \"Pieni raukka!... Pieni\nraukka!...\"\n\n-- \"Niin, eikö totta\", jatkoi Henriette, \"että se on\nsydäntäsärkevää?...\"\n\n-- \"On, sydäntäsärkevää\", vastasi Francis, ja tuossa sanassa oli\nhänelle liiaksikin kauhea totuus. Kaikkien niiden mietteiden jälkeen,\njoita hän oli sydämessään hautonut ja aprikoinut tämän aamupäivän\nkuluessa, hän olisi jo hämmästynyt yksistään siitä tiedosta, että\nHenriette oli tuon lapsen tavannut. Mutta kun sitten Henriette,\nkertoessaan tästä kohtauksesta, samalla sanoi lapsen ilmeisesti\nmuistuttavan hänen sisarensa kuvaa, niin hän osui liian suoraan\nnuoren miehen sydämeen, ja hänen sanojensa kärki tunki liian\nsyvään Francis'n olennon arimpiin. Puolihulluna levottomuudesta ja\nhaluten intohimoisesti sisällisen rauhansa takaisin hän oli runsaan\ntunnin kestäessä koettanut mieltänsä viihdyttää perinnöllisyyden\nsalaperäisiä ilmiantoja ajattelemalla. Hän oli koettanut rauhoittua\nsillä, että hän paranisi oudosta mielenahdistuksestaan, jos lapsi\nhäntä auttaisi, jos nimittäin sen kasvoissa tai ruumiinrakenteessa\nolisi jotakin, joka vähänkään muistuttaisi sitä miestä, jonka tähden\nhän oli äidin hyljännyt... Ja nyt hän oli saanut tietää, että\nnoihin kasvoihin kyllä toiset kasvot olivat leimansa painaneet,\nettä nuo silmät kyllä erään toisen silmiä muistuttivat, mutta nyt\ntässä ei ollut kysymys François Vernantes'ista eikä helpotuksen\nsanomasta. Voi, kuinka tuo tekohuolettomuus, jonka näyttelemiseen\nhän oli häpeäkseen koettanut luontoansa taivuttaa jo monta päivää,\nolisi ollut hänelle vaikea tämän jälkeen ja kuinka hän olisi\nnopeasti todellisen mielialansa ilmaissut, jos ei hänen onnekseen\nHenrietteä olisi vaivannut tuo alkava päänkivistys, jonka johdosta\nFrancis oli häntä ystävällisesti nuhdellut hänen aamukävelystään!\n-- Hänen onnekseenko, hänen, joka tavallisesti pelkäsi vähintäkin\nkalpeutta kihlattunsa kasvoilla, hänen pienintäkin yskänkohtaustansa\ntai väsymystänsä, pelkäsi niin, että luuli hulluksi tulevansa\nlevottomuudesta? Häntä, niinkuin kaikkia niitä, joiden rakkaus\non sattunut tuollaiseen liian hentoon olentoon, jonka luulisi\ntaittuvan ensimäisestä tuulenpuuskasta, oli aina suuresti vaivannut\nlemmityn nähtävä heikkous ja vastustusvoiman puute. Mutta tällä\nhetkellä Henrietten väsymys päästi hänet jälleen vapaaksi, ja hän\ntarvitsi yksinäisyyttä voidaksensa tarkalleen silmäillä oikkuilevan\nsattuman hänelle asettaman probleemin uutta ja outoa käännettä.\nHänen päästyänsä huoneeseensa hänen tuskanpurkauksensa oli yhtä\nkiihkeä kuin sinä iltapäivänä, jolloin nyt kohonnut synkkä ja\nuhkaava pilvi ensimäisen kerran oli näkynyt hänen kirkkaalla\ntaivaanrannallansa. Sinä päivänä hänellä oli kumminkin riittänyt\nrohkeutta katselemaan lemmittynsä kuvaa. Toiseen kuvaan, sisaren\nkuvaan, hänen ajatuksensa ja hänen silmänsä nyt kiintyivät, mutta\nse ei pystynyt hänen mieltänsä rohkaisemaan; päinvastoin se vain\nyhä lisäsi sen hämmennystä ja alakuloisuutta. Tuo valokuva, johon\nHenriette oli niin jyrkän ja äkkiarvaamattoman viittauksen tehnyt,\noli sangen kaukaisilta ajoilta. Jos rouva Archambault olisi elänyt,\nniin hän olisi nyt ollut neljänkymmenen ikäinen ja kuvassa hän oli\ntuskin kymmenvuotiaskaan. Se oli aikojen kuluessa haalistunut ja\nkäynyt epäselväksi. Kasvojen ja käsien piirteet olivat kellastuneet\nja paikoin kuluneet pois. Vaatteiden poimut olivat väriltään yhtä\nmuuttuneen näköiset kuin kuosi oli vanhanaikuinen, osoittaen\nsitä aikaa, jolloin vannehametta käytettiin rumentamaan pienten\ntyttöjenkin vartaloa. Mitä muistoja se herättikään, tuo vanha,\nsurkean näköinen esine, liikuttavia, surullisia, katkeria muistoja.\nValokuvaajan ja paikkakunnan nimi muistuttivat häntä pitkästä,\nhiljaisesta, vanhempain ja Julien seurassa meren rannalla kuluneesta\nkesästä jossakin Bretagnen rannikkoseudussa, johon hän ei ollut\nsitten koskaan enää palannut. Se tuntui hänestä niin läheiseltä, tuo\naika, ja kuinka kaukana se sittenkin oli, auttamattomasti hukassa\nmenneisyyden hämärässä. Hän luuli vieläkin näkevänsä tuon sievän\nsuuren siskonsa, silloisen toverinsa ja suojelijansa, joka hänestä\nnäytti niin viisaalta ja varttuneelta leikkiessään hänen kanssansa\nkaikuvalla hiekkarannikolla kiltisti, hiljaisesti, vakavasti. Julie\nvihasi melua ja vallattomuutta, epäjärjestystä ja tuntemattomia\nkasvoja, ja hänen mielileikkinsä oli äitisillä-olo pikku veikkonsa\nkanssa, jota hän silloin kohteli samoin kuin Adèle Raffraye suurta\nnukkeaan. Kuinka se oli Julien tapaista, tuo sairaan nuken kääriminen\nja laitteleminen samoin kuin tuo arka jäykistyminen vieraan\nhyväillessä. Jos Henrietten huomaama yhtäläisyys oli todellakin\nnäkyvä pienokaisen kasvojen piirteissä eikä ainoastaan perustunut\nhänen hentouteensa, niin ei Francis'n tarvinnut kahta kertaa lasta\nnähdä sitä huomatakseen. Silmäyskin hänelle riittäisi, hetken\nvälähdys. Olihan sisaren armas muisto tuolta kaukaiselta ajalta yhtä\nhyvin kuin kaikilta hänen myöhemmiltäkin kehitysasteiltaan niin\nsyvälle painunut Francis'n sydämeen. He olivat niin paljon toisistaan\npitäneet. Miksikä Julie ei ollut tuossa häntä neuvomassa; hän olisi\nollut avullisena vierittämässä pois tuota taakkaa, jonka Henrietten\nsanat olivat Francis'n sydämelle laskeneet, hänelle sanomassa,\nkun hän pienokaisen näkisi: \"Meidän vertamme se on\"... taikkapa:\n\"Ei, hän ei missään suhteessa ole meidän heimolaisemme.\" Häntä hän\nuskoisi, sen sijasta että hänen nyt piti loppumattomasti kierrellä\nyksinäisen ja sanattoman epäilyksen kirotussa kehässä, jos nimittäin\ntuo yhtäläisyys ei olisi liian ilmeisesti selvä kumotakseen kaiken\nepävarmuuden. Sellaisia yhtäläisyyksiä sattuu. Siihen päätökseen hän\noli vielä tänäkin aamuna tullut... Ja siinä tapauksessa... Niin siinä\ntapauksessa?... Tiesikö hän, ja oliko hänen edes mahdollistakaan\ntietää, mitkä hänen tunteensa olisivat sellaisen tapauksen sattuessa,\njota hän ei ollut koskaan tahtonut ajatellakaan. Hän oli niin\nvarmasti luullut tietävänsä totuuden, Paulinen konnamainen kavaluus\noli hänen silmissään niin eittämättömäsi todistettu, ettei häntä\nkäynyt muuten voittaminen kuin turvautumalla ehdottomaan eroon ja\näänettömyyteen. Hän oli niin usein vakuuttanut itselleen, ettei\ntuo pieni tyttö ollut hänen lapsensa ja että, vaikkapa olisi\nollutkin, varmuuden hankkiminen siinä suhteessa olisi mahdoton,\nkerrassaan mahdoton. Hän oli heitä kumpaakin paennut, äitiä ja lasta,\npaetaksensa samalla tuota hirvittävä epäilystä. Ja nyt tuo ainoa\nseikka, että lapsi oli saapuvilla, että tuon yhtäläisyyden välitön\ntutkiminen oli mahdollisuuden rajoissa, sai hänen täysin oikeutetun\nvihansa ja vakaantuneimman vakaumuksensa väistymään tiedonhalun\nvaativan tarpeen edestä. Tuo tieto, jota hän oli vuosikausia\npaennut, nyt hänen piti se saada heti, mihin hintaan tahansa, ja\nhänen toimintakuumeensa kävi niin valtavaksi, että hän jo kerran\ntäydellä todella aikoi nousta kolmanteen kerrokseen, astuakseen rouva\nRaffrayen huoneeseen ikäänkuin erehdyksestä, nähdäkseen heidät, hänet\nja lapsen.\n\n-- \"Hulluksi tulen...\", ajatteli hän työntäen kuvan luotaan ja\nheittäytyen nojatuoliinsa, häpeän puna otsallaan, \"kun sellaista\najattelen Paulinen loukkaavan äänettömyyden jälkeen ja varsinkin\noman anteeksiantamattoman käytökseni jälkeen häntä kohtaan.\" --\nOliko hänen sitä paitsi pakko turvautua romaanien ja draamojen\nmenettelytapaan. Olihan niin yksinkertaista tehdä niinkuin\nHenriette ja rouva Scilly, pistäytyä puutarhaan yhdentoista\ntienoissa, Epäilemättä äiti, joka arvattavasti oli liian heikko\nmennäksensä pitemmälle kävelymatkalle ennen aamiaista, pelkäsi\nlähettää pienokaista vanhan hoitajan kanssa eksymään vieraaseen\nkaupunkiin; mieluummin kai hän lähetti heidät aurinkoa nauttimaan\nsuurten palmupuiden alle, joiden vihreät lehtitöyhdöt huojuivat\nmelkein heidän ikkunainsa tasalla. Niin, ai vanhan se oli\nyksinkertaista -- ja sittenkin niin sekavata! Francis nimittäin,\nsittenkuin oli saapunut Palermoon, oli aikansa vieton suhteen\nelänyt täydellisessä yhteydessä Henrietten kanssa, varomattomuus,\njohon syvästi rakastuneet usein tekevät itsensä syypääksi. Ken,\njoka on tuntenut sydämensä suuren lemmen täyttämäksi, ei olisi\nilolla uhrannut vapauttansa, alistumalla jokapäiväisen elämän\nvähimpienkin tapojen lukemattomien siteitten alle, pidättämättä\nitselleen ainoatakaan tuntia, ainoatakaan ajatusta. Ja kun\nsittenkin joskus tuon tunnin vapauden tarvitsee, täytyy niinkuin\nFrancis'nkin turvautua kurjiin verukkeihin. Ne, joiden rakkaus on\nlaimenemaan päin, kiusaantuvat tuollaisen teeskentelemisen pakosta,\nsentähden että se heille käy liian raskaaksi kahleeksi. Niissä\ntaas, jotka ovat todellakin rakastuneet, niinkuin Francis'n laita\noli, se herättää katkeria tunnonvaivoja. Sillä Francis'n rakkaus\nHenrietteen oli aina yhtä suuri, huolimatta hänen äkkiä äärimäisiin\nkiihottuneen tunteellisuutensa sekavuudesta. Hän siis rakasti, ja\nsittenkin hän yhä, luonnottomien olojen kauhean ja järkähtämättömän\njohdonmukaisuuden pakosta, jatkoi sitä sydämenkavaltamista, jota\nhänen tunteittensa kaksinaisuus todellisuudessa oli, lisäämällä\nvalheitaan, jotka eivät enää olleet pelkkää äänettömyyttä ja\ntoimettomuutta, vaan tahallisia sanojen ja tekojen valheita,\nsellaisia kuin se, jonka hän tänäkin iltana keksi varataksensa\nitselleen tilaisuuden jo seuraavana aamuna käymään puutarhassa.\n\n-- \"En ole muistanut teille kertoa\", sanoi hän pöydässä, \"etten voi\nteitä huomisaamuna seurata ajomatkallenne. Olen pakotettu palajamaan\npankkiin tuon shekkini tähden, jonka johdosta on syntynyt hiukan\nvaikeuksia...\"\n\n-- \"Mepä saatamme teidät sinne\", vastasi rouva Scilly, \"siinä kaikki,\nja me odotamme teitä alhaalla vaunuissamme...\"\n\n-- \"Se pilaisi koko ajelunne\", jatkoi Nayrac. \"Nuo sisilialaiset\novat väliin niin turhantarkkoja. He pystyvät kyllä minua siellä\npidättämään puoli tuntiakin...\"\n\n-- \"Asian sovitteleminen käy hyvin helposti päinsä\", sanoi Henriette.\n\"Me saatamme teidät pankkiin ja sitten me ajamme Englantilaiseen\npuutarhaan, joka ei ole kovin kaukana ja jossa voimme kävellä vähän\naikaa. Sitten lähetämme teille vaunut ja te voitte meidät yhdyttää,\nniin pian kuin _maffiusi'nne_ jättävät teidät rauhaan... Näette että\nlukemisenne ovat minulle hyödyksi!...\"\n\nVarmaankaan ei lempeä nuori tyttö olisi täten leikkiä laskenut\nopistansa ja tiedoistansa hirveästä sisilialaisesta _maffia'sta_.\nja tuon salaisen liiton jäsenistä, jos hän olisi voinut aavistaa,\nettä hänen lemmittynsä tällä hetkellä mielessään suunnitteli\nrakkausrikoksista halpamaisinta, viheliäisintä, lemmityn luottamuksen\npettämistä. Hänen älynsä oli liian hieno, ja varsinkin hän oli\nliiaksi harjaantunut erottamaan vähimpiäkin Francis'n äänen\nvivahduksia voidakseen olla huomaamatta, että kreivittären ehdotus\noli Francis'lle vastenmielinen. Mutta olihan aivan luonnollista,\nettä Francis piti pitkäaikaisen odotuksen avovaunuissa kreivittären\nterveydelle epäsuotuisana ja että hän tahtoi Henriettelle\nitselleenkin suoda sitä virkistystä, jota nuo pitkät ajomatkat aina\ntuottivat ja joka niin tuntuvasti hänen terveyttänsä vahvisti.\nSiten Francis'kin selitti hänelle asian, kun he hetkeksi pääsivät\nkahdenkesken. Nuori mies ei pelännyt mitään niin suuresti kuin\nepäilyksen heräämistä tuossa viattomassa sydämessä. Hän sai kyllä,\nedistyessään rikoksen tiellä, johon hän oli poikennut, montakin\nkertaa kokea, kuinka rakastavan naisen pettäminen on samalla kertaa\nvaikeata ja helppoa -- vaikeata, sen tähden ettei mikään jää häneltä\nhuomaamatta, ja helppoa, sentähden että hän tyytyy järjettömimpiinkin\ntekosyihin, kun hänen lemmittynsä ne hänelle esittää, ainakin siihen\npäivään asti, jolloin hän epätoivokseen huomaa ensimäisen valheen,\nja silloin, mikä kuolettava tuska! Tällä hetkellä, joskin Francis\nei voinut olla häpeämättä puhdassydämisen lemmittynsä edessä, ei\ntuo häpeä häntä estänyt antautumasta kärsimättömyyden kuumeen\nvaltaan, kun hän ajatteli huomispäivän vapauden varmuutta. Kunhan\nvain ei tuo halpamainen juoni edes tyhjiin raukeaisi! Kunhan vain\ntuo pikku tyttö todellakin olisi puutarhassa, olisi siellä yksin!\nSiitä, meidän täytyy se tunnustaa, johtui hänen yönsä levottomuus,\neikä tunnonvaivoista. Me emme ole nopeat katumaan sitä omantunnon\ntinkimistä, joka meille helpottaa intohimojemme tyydyttämistä,\nsäästäen samalla huolelta läheiset ystävämme. Se sofismi, joka\nmuutamista valheista tekee meille velvollisuuksia, on niin\nhoukutteleva, kun totuus tuntuu liian julmalta, -- ja kumminkin\nsaapuu aina kerran se hetki, jolloin meidän täytyy myöntää, että\ntotuuden tunnustaminen olisi vähemmän tuhoa tuottanut. Siihen\nmennessä tekopyhyytemme on meistä hienotunteisuuden veroinen, ja\nme ylpeilemme siitä, niinkuin Francis'kin teki, kun kreivitär ja\nHenriette, sopimuksen mukaan, hänestä erosivat vanhan, luutnantti\nPierre d'Aragonin muinoin rakentaman palatsin porttiholvin edustalla,\njonka yläpuolella loisti nimitys: _Sisilian itämainen pankki_.\nHän sanoi heille jäähyväiset mitä luonnollisimmalla tavalla,\nlaskeutuessansa landoosta. Hän oli tuskin nähnyt vaunujen katoavan\ntorin nurkalla, nähnyt Henrietten vaaleakiharaisen pään kääntyvän\nhäneen päin, lempeät kasvot suloisen jäähyväishymyn kirkastamina, kun\nhän jo pysähdytti ohikulkevan ajurin, käski ajamaan Continentaliin\nja pyysi kiirehtimään. Hevonen kiiti täyttä vauhtia, ja kahdeksan\nminuutin kuluttua hän jo oli hotellin etehisessä ja kulki yhteisen\nsalin poikki suoraan puutarhaan. Hänen sydämensä ei olisi rajummin\nsykkinyt, jos hän olisi astunut kaksintaisteluun, häneen tähdätyn\npistoolin suuta vastaan.\n\nContinental-hotellin pieni puutarha oli omituinen sekoitus etelän\nluontoa ja hotellinomistajan naurettavaa englantilaismatkintaa ja\nosoitti täydelleen oikeaksi sen pilan, mitä Francis siitä edellisenä\niltana oli tehnyt. Entisenä tasavallanpuoluelaisena oli tämän\nhotellinomistajan täytynyt mennä maanpakoon, ensin Maltaan, vuonna\n1849, ja sitten aina Englantiin saakka. Sieltä hän oli palannut tuon\nbrittiläishulluuden riivaamana, joka hänessä pukeutui mitä oudoimpaan\nmuotoon, hän kun hyvänä kauppiaana tahtoi hyödykseen käyttää kanaalin\ntakaisia keikarintapojaan. Kavaljeeri Francesco Renda, yleisemmin\ntunnettu \"don Ciccio'n\" nimellä, pöyhkeili Palermon katukäytävillä,\nLontoossa tilattu takki yllä, Lontoosta lähetetty hattu päässä,\nLontoossa ommeltu kravatti kaulassa, jörö- ja punakasvoisena niinkuin\nIntiasta palannut englantilainen gentlemanni ja parta leikattuna\nPunch-lehden karikatyyrien tapaan. Hän oli hotellinsa elävä reklaami,\nja hänen kuvansa löytyi muste- ja lyijykynäpiirroksina lukemattomissa\nLontoossa ilmestyneissä matkakäsikirjoissa, jotka hotellin salin\nkirjastossa loistivat hänen todellisina kunniamerkkeinään. Sitäpaitsi\ntuo onnea tuottava englanninkiihkoisuus salli hänen, tilaisuuden\nsattuessa, kirjoittaa _bill_ laskun sijasta ja laskea matkustajien\nsuoritukset _shillingeissä_ eikä frangeissa. Kovaksi tallattuine\ntenniskenttineen palmupuiden rinnalla, siroine goottilaistyylisine\nprotestanttilaiskappeleineen bamburyhmäin keskellä, lukuisine,\nverannantapaisesti salista ulkonevaan kasvihuoneeseen koottuine\nlepotuoleineen ja kahdeksanlehtisine sanomalehtineen pieni puutarha\nmuistutti anglosaksilaista leiriä afrikalaisessa maisemassa. Tänä\naamuna Francis ei kuitenkaan ajatellut vastenmielisyyttään tuon\nomituisen sekasotkun ristiriitaisuuksia kohtaan. Hän meni suoraan\nyksinäistä käytävää kohti, jonka varrella kohosi tuo _tempietto_,\nmaalauksilla ja doorilaistyyliä matkivilla pilareilla koristettu\nrakennus, ja jossa Henriette ja rouva Scilly tähän aikaan edellisenä\npäivänä olivat nähneet Adèle Raffrayen. Käytävä oli tyhjä. Francis\nkiersi kappelin, jota ympäröi siro aloerivi, sitä aloelajia, jonka\nlehtiä pitkin juoksevat keltaiset viivat pukevat ikäänkuin kesytetyn\nvillikasvin pukuun. Muutama kanaalintakainen vesivärimaalauksien\ntöhertäjä väritteli siellä parhaansa mukaan tauluaan, johon ei\nFrancis silmäystäkään heittänyt ohimennessään. Hän saapui käytävän\ntoiseen päähän, tennispeliä varten varatulle kentälle, jota\nympäröi taipuvainen metalliverkko. Siellä oli parhaallaan käymässä\ntennispeli, kahden nuoren englantilaisen ja kahden Englannin tyttären\npelaama, jotka tavan mukaan valkeihin flanellipukuihin puettuina\nliikkuivat säännöllisesti kirkkaan Sisilian taivaan loisteessa,\nniinkuin olisivat tehneet jossakin Wightin tai Kentin sumuisessa\nkylässä... Francis pysähtyi säpsähtäen, ikäänkuin unissakävijä, ja\nkoko hänen olentoansa kouristutti niin oudosti, ettei hän ollut\nkoskaan ennen tuntenut eikä tulisi koskaan enää tuntemaan sellaista.\nFlegmaattisen pelin harvalukuisien katsojien joukosta hän oli\ntuntenut etsimänsä lapsen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, tuntenut, vaikkei hän ollut koskaan lasta nähnyt! Mutta\nHenriette oli ollut liian oikeassa, enemmän kuin itsekään tiesi!\nFrancis näki edessään, kuolleesta nousseena ja ilmielävänä, Julie\nsiskonsa, sellaisena kuin hän esiintyi haalistuneessa kuvassakin,\nsellaisena varsinkin kuin hän Francis'n muistossa oli säilynyt.\nAdèle Raffraye -- hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut\nhän -- seisoi nojautuneena suureen kiiltolehtisen eucalyptuspuun\nkuorettomaan runkoon. Hänen vieressään nukke, tuo sairas nukke,\nistui tuolilla pulskana ja punaposkisena, ja sen heleät värit olivat\nkoomillisena vastakohtana noille monille huiveille ja liinoille,\njoihin sen posliinirinta oli kääritty. Toisella tuolilla vanha\nhoitaja, Annette epäilemättä, kutoi sukkaa, ja puikkojen teräs\nvälähteli sinisten lankasilmujen alta, kärsivällisen työntekijän\nsiitä kertaakaan katsettaan nostamatta. Pieni tyttö katseli\ninnostuneena tuota hänelle aivan uutta peliä. Hänen uteliaat silmänsä\nseurasivat pallojen lentoa, ja hänen pienen päänsä liikkeet olivat\nmelkein yhtä säännölliset kuin pelaajien lausumat laskusanat. Seisoen\ntenniskentän muodostaman suunnikkaan vastakkaisessa kulmassa Francis\nsaattoi seurata joka ainoata lapsen liikettä. Tyttösen pehmeät,\nruskealle vivahtavat vaaleat hiukset -- Julien hiukset hänen lapsena\nollessaan -- valuivat tuulessa lainehtivina kiharoina hänen liian\nhintelöille olkapäillensä. Oli helppo arvata tummansinisen villapuvun\npeittävän liian hentoa ja heikkohermoista ruumista, ja liian hoikat\nolivat hänen mustiin silkkisukkiin puetut jalkansakin. Pitsikaulus\nverhosi hänen kaulaansa, joka oli liian hoikka sekin, ja laajan,\npuvun värisen huopahatun reunus varjosti hienopiirteisiä kasvoja,\njoita kirkasti suuret, ruskeat silmät, sellaiset, jotka ilmaisevat\nliian paljon sielua, henkisen elämän liian aikaista heräämistä.\nFrancis katseli kaikkia näitä yksityiskohtia ahmivasti, jäykällä ja\nkauhistuneella katseella kuten ihminen, joka ei näytä uskovan, joka\ntodellisuudessa ei uskokaan, mitä hän näkee. Tuo sininen taivas,\ntuo vihreä puutarha, nuo liikkuvat ihmiset olivat vain kehyksenä,\njossa lapsi hänelle _ilmestyi_, niin oudosti muistuttaen toista,\ntuota lempeätä vainajata, että, vaikka Henrietten sanat olivatkin\nFrancis'ta siihen valmistaneet, hän ei ensimäisessä hämmästyksen\njännityksessään voinut huomata mitään eroa heidän välillään. Adèlen\nsievän, puoleksi avoimen suun piirteissä oli sama viehättävä virhe\nkuin Julienkin: ylähuuli oli hiukan lyhyt ja jätti näkyviin kappaleen\nhampaiden kosteaa kiillettä. Posket, jotka päinvastoin piirteiltään\nolivat hiukan pitkät, ja leuka muistuttivat hämmästyttävällä\ntavalla Julieta. Mutta kun lähemmältä tutki, oli siinä sittenkin\neroavaisuutta; tämä Julie oli heikompi, hennompi vielä. Jumala,\nkuinka heikolta hän näytti, tuo todellinen surun ja tuskan lapsi,\njoka oli kuukausmääriä levännyt katkeruutta, vihaa, katumusta\nhautovan sydämen alla, äidin sydämen, joka kaikesta huolimatta tahtoi\nelää rakkaudesta tuohon olentoon, jonka elämä oli heräämässä. Se\nhäilyi, tuo vapaaehtoisen ja itsepintaisen elämän liekki, noissa\nkalpeissa mutta liian henkevissä kasvoissa, noissa liian kiiltävissä,\ntällä hetkellä innokasta uteliaisuutta ilmaisevissa silmissä,\njoiden vain olisi tarvinnut hetkeksi lakata seuraamasta pallojen\nlentoa, kohdatakseen toisten silmien katseen, joka ilmaisi sääliä,\nhämmästystä, epäilystä, hellyyttä, kaikkea, mitä miehen sydän voi\nkatseeseen panna, kun hän toisessa olennossa näkee verensä painaman\nleiman.\n\nKuinka kauan tuota katselemisen valtavaa jännitystä kesti? Tuskin\nmuutamia minuuttejakaan, niinkuin Francis sittemmin huomasi, kun\nhänen oli täytynyt se keskeyttää. Mutta noiden minuuttien sijasta hän\nolisi voinut viipyä siinä kokonaisen tunninkin sitä huomaamatta, niin\noli tuo masentava yhtäläisyys hänessä kaiken tajunnan kuolettanut.\nHän ei ajatellut rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa tekemäänsä\nsopimusta, ei salaisen matkansa turmiollisia seurauksia, jos se\njollakin tavalla, esimerkiksi kreivittären palvelijain kautta,\njoutuisi ilmi, eikä edes sitäkään, että rouva Raffraye voisi millä\nhetkellä tahansa tulla puutarhaan. Olihan aivan luultavaakin, että\nhän sinne tulisi, lämpimän ja ihanan aamuhetken houkuttelemana,\naurinkoa nauttimaan pienen tyttärensä seurassa. Kauhistuen Francis\ntästä horrostilastaan heräsikin, kun hän näki Adèlen ja hänen\nhoitajansa muodostamaa ryhmää kohti lähestyvän naisen, jonka hän --\nmikä uusi mielenliikutus -- tunsi entiseksi rakastajattarekseen.\nEpäilemättä Pauline oli tullut pitkin sitä käytävää, jonka päässä\nFrancis itse oli, sivuuttanut hänet aivan läheltä, kentiespä häntä\nhipaissutkin ohikulkiessaan. Minkä samalla kertaa traagillisen\nja ilkkuvan merkityksen sallimus joskus suvaitsee panna elämän\nvähäpätöisimpiinkin tapahtumiin, luoden yhteensattumia sellaisia kuin\ntämänkin; tuo pieni tyttö se oli heitä estänyt toisiaan näkemästä --\nFrancis kun oli kokonaan vajonnut hänen katselemiseensa, Pauline kun\naivan luonnollisesti lasta etsi. Vaikka käytävä oli aivan lyhyt, niin\nPauline kulki väsynein askelin, sulavaliikkeisenä ja miellyttävänä\nraukeassa hitaisuudessaankin. Francis'lla oli tarpeeksi aikaa\nhäntä katsella huomatakseen, että hän oli yhä entisensä näköinen,\nyhdeksän vuotta kestäneestä taudista huolimatta. Tuo verrattoman\nhieno profiili oli yhä entisellään, entisellään myös tuo piirteiden\nhenkevä sulous, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nuo kalpeat\nkasvot, jotka olivat hänelle niin paljon kärsimystä tuottaneet.\nKalpeus oli vain käynyt tuntuvammaksi, kasvojen piirteet olivat\nhiukan syvemmälle uurtuneet, joutuneet rypyiksi-muuttumisen rajalle.\nKosketellessaan tätä ennen niin ihanteellista kauneutta tauti tuntui\nsitä ikäänkuin säälien lakastuttaneen, niin suuri oli kuoleman\nlähestyessäkin sen naisellinen viehätys. Keuhkotautia sairastavassa,\nhaudan kynnyksellä olevassa naisessa oli yhä tuo hoikka sirous,\njonka johdosta Francis oli muinoin häntä Tanagran pystykuvasiin\nvertaillut. Liiankin sattuva vertaus, sillä mainitut pystykuvaset\nolivat tarkoitetut hautakammioihin pantaviksi, ja Paulinen viluinen,\nlämpimästä päivänpaisteesta huolimatta suureen vaippaan kääritty\nvartalo, hänen mustuneet silmäluomensa ja värähtelevät huulensa\nsamoin kuin yskäkin, joka hänen rintaansa puistatti hänen hiukan\nkäveltyänsä, kaikki osoitti, että nuo sulouden jäännökset jo olivat\nkalman koskettelemat. Hän kai itsekin tunsi sen, sillä sitä myöten\nkuin hän lähestyi pientä tyttöä, hän kietoi hänet kuumeesta palavaan,\nintohimoista hellyyttä ilmaisevaan katseeseensa. Ja sittenkin näkyi\nolevan nuoruuttakin hänen kaihomielisessä äidinrakkaudessaan, sillä\nhymy huulilla hän kielsi Annettea liikkumasta ja pääsi siten Adèlen\nviereen tämän huomaamatta. Hän pani kätensä lapsen päälaelle, ja\ntyttö kääntyi samalla aralla ja säikähtyneellä liikkeellä kuin\nedellisenäkin päivänä Henrietten hyväillessä. Mutta kun hän näki\näitinsä, hänen kasvonsa kirkastuivat. Hellällä hartaudella hän\ntarttui laihtuneeseen käteen, joka oli hänen tukkaansa sivellyt,\nsitä suudellakseen, korjasi kiireesti pois suuren nukkensa\ntuolilta, äidilleen istuinta tarjotakseen, sanalla sanoen, kaikki\nhänen liikkeensä osoittivat tuota liian tunteellisissa lapsissa\ntavallista kiihkeätä rakkautta, kun he aavistavat ikuista eroa.\nEpäilemättä rouva Raffraye vieläkin kerran tunsi heltyvänsä lapsen\nsydämen hänelle osoittamasta hellyydestä, josta nuo kauniit, kosteat\nsilmät puhuivat, sillä hänen hymynsä kävi sanomattoman lempeäksi ja\nsurumieliseksi. Hän istuutui, ja pienen tytön hänelle selittäessä\ntennispeliä, joka yhä jatkui yksitoikkoisena ja virheettömänä,\nhän heitti nopean katseen verkontakaiseen, harvalukuiseen\nkatselijakuntaan. Sillä hetkellä hän huomasi Francis Nayrac'in,\njoka yhä seisoi siinä liikkumattomassa jännityksessä, väristen\ntuskallisesta uteliaisuudesta. Heidän silmäyksensä sattuivat\ntoisiinsa hetken ajaksi vaan, pallon lentoajaksi, kun se toisesta\nmailasta toiseen kimmahti. Mutta sillä ajalla Paulinen katse jo\nennätti lävistää nuoren miehen sydämen terävän ja tulisen miekan\ntavoin. Ja kuitenkaan eivät nuo harmaat silmät, joiden väri näytti\nentistään vielä vaaleammalta laihtuneiden kasvojen kalpeudessa,\nilmaisseet hämmästystä, ei ylenkatsetta, ei vihaa, ei mitään\nerityistä tunnetta. Paulinen kasvoja ei ollut suurempi kalpeus\nvallannut, ei veren puna peittänyt. Hänen huulensa eivät olleet\nvärisseet. Hänen toinen kätensä vain, joka yhä oli lapsen kiharoita\nhyväillyt, pysähtyi äkkiä ja puristui nyrkkiin, ja toisella hän veti\nlapsen luokseen ikäänkuin häntä puolustaakseen. Tarmokkaan toiminnan\nrajut ponnistukset, kiihkeät tunteidenpurkaukset, komeat puheet\novat tarpeettomat kahdelle onnettomalle, jotka joutuvat vastakkain\nvuosikausia kestäneen eron jälkeen; he tuntevat kyllä vähemmälläkin\njännittävän hetken draamallisuuden. Pauline ja Francis olivat\ntunteneet toisensa, ja siinä oli tarpeeksi värisyttämään Francis'n\nkoko ruumista vielä silloinkin, kun hän neljännestuntia myöhemmin\npysähtyi Englantilaisen puutarhan portille, jonne hän kiireessä oli\nsaapunut pankkitoimistolla tapaamissaan rouva Scilly'n vaunuissa. Hän\ntuskin pysyi pystyssäkään. Mikä hirveä totuus piili noissa sanoissa,\njotka hän itselleen lausui vaunuista laskeutuessaan ja nähdessään\nkihlattunsa notkeana ja nuorena vaaleassa puvussaan kuvastuvan\nvihreiden palmupuiden runkojen taustaa vasten: -- \"Henriette parka!\"\n\n\n\n\nV.\n\nYÖ.\n\n\nNiin, olihan Henriette surkuteltava, kun näin teeskentelemättömällä\nja lempeällä hymyllään tervehti tätä samalla kertaa kavalaa ja\nvilpitöntä sulhoa, joka rakkaudestaan huolimatta oli valheella\nhänestä eronnut ja valhe huulilla palannut. Ja mikä valhe! Mitä\nvaarallisia seurauksia se kohdussaan kantoikaan, mitä turmiota se oli\nsynnyttävä. Ja Francis itse, eikö hän ollut vieläkin surkuteltavampi,\nkun hänen täytyi poveensa kätkeä sellaisen mielettömän tuskan riehuva\nmyrsky. Vaikka perinnöllisyys tuottaa vieläkin oudompia tuloksia,\nvaikka sivusukulaisten usein hämmästyttävä piirteiden yhdenmukaisuus\non jokapäiväinen ilmiö sille, joka vähänkin on sen salaperäistä\nprobleemia tutkinut, vaikka Francis Nayrac oli vielä tänä aamunakin\nsitä ajatellut sangen luonnollisena mahdollisuutena Vernantes'ia\nmuistellessaan, vaikka hän lopuksi, aikansa lapsena, oli tarpeeksi\nperehtynyt tieteen hämmästyttäviin tuloksiin ollaksensa atavismin\nalati vaikuttavista laeista selvillä, tämä armottomasti syyttävä\nyhtäläisyys oli sittenkin iskenyt liian kovasti, liian äkkiarvaamatta\nhänen sydämensä jo ennestäänkin kipeään kohtaan. Jo heti, siinä\npaikassa, se vaikutti häneen ylenluonnollisen näyn, miltei ihmeen\ntavalla. Kauhu, joka häntä koko päivän kouristi, ei olisi voinut\nolla rajumpi, jos hänelle, niinkuin muinoin epäilevälle apostolille,\nitse Vapahtaja olisi ilmestynyt tarjoten keihään puhkaiseman\nhaavansa hänen kosketeltavakseen, ja tämä kauhu hänen piti sulkea\npoveensa, vaikka olisi siihen tukehtunutkin. Kuinka olivatkaan tuon\nloppumattoman päivän hetket pitkät, ja mitä tahdonlujuutta tuon\niloisen huolettomuuden ja vilpittömän hellyyden näytteleminen häneltä\nkysyi, ennenkuin yö hänet vapautti! Kun hän yhdentoista aikaan\nhuomasi olevansa yksin -- vihdoinkin yksin ja vapaana antautumaan\nniiden tärisyttävien tunteiden valtaan, jotka koko hänen olemustansa\npuistattivat, hän tunsi todellista fyysillistä pahoinvointia,\njoka aiheutui hänen jännittävästä itsensähillitsemisestään tuon\nkuolettavan iltapäivän kestäessä. Vastustamaton tarve rauhoittaa\nhermostunutta mielialaansa kävelemisellä ja raittiin ilman\nnauttimisella yhtä paljon kuin valtava halu paeta sitä taloa, missä\nhän oli liian lähellä niitä neljää henkilöä, joiden piirissä, heidän\ntietämättään, hänen entisen ja nykyisen elämänsä draama lähestyi\nratkaisuaan, sai hänet syöksymään ulos huoneestaan. Hän tunsi\nolevansa liian lähellä heitä Palermon tähän aikaan yötä hiljaisilla\nkaduillakin, sillä niiden kivitykseen liittyi jo niin monta muistoa.\nHän oli siellä kihlattunsa seurassa niin monta suloista joutohetkeä\nkuluttanut. Hän kiirehti askeleitaan joutuakseen nopeammin\nkaupungista pois pimeän peittämille kedoille. Muutamina elämämme\nratkaisevina hetkinä meistä tuntuu mahdottomalta hengittää, kärsiä,\najatella muualla kuin luonnon valtavassa yksinäisyydessä, ikäänkuin\nolisimme siellä lähempänä Jumalaa, onnen käsittämätöntä jakajaa,\nsitä, jonka tahtoisimme samalla kertaa isäksemme ja tuomariksemme,\n-- tuomariksemme omaatuntoamme valaisemaan, isäksemme heikkouttamme\ntukemaan. Montakohan elämän myrskyjen pieksämää ihmislasta liekään\ntuo tuntematon Jumala, kaikkialla läsnäoleva ja aina silmillemme\nnäkymätön todistaja nähnyt, synkän maapallomme vieriessä äänettömän\navaruuden pohjattomissa syvyyksissä? Montakohan hätähuutoa hän\nliekään kuullut, joista ei ole näyttänyt välittävän? Myöhemmin kai\nsaamme tietää, mihin satamaan myrskyt meidät ajavat, mutta voi,\nkuinka rajuilta ne meistä joskus tuntuvat ja kuinka läheiseltä meistä\nhaaksirikko näyttää!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Oma lapsenihan se on, oma tyttäreni...\" Nuo sanat, jotka hän\noli sydämessään lausunut, perinnöllisyyden kieltämättömän ilmiannon\nsaadessaan, ne hän äkkiä toisti ääneen, toistamiseen toisti. Hän\nkuuli lausuvansa niitä, ja ne saivat hänen sielunsa syvyydessä\nsoimaan erään sävelen, jota hän ei ollut koskaan ennen niin selvästi\nerottanut: \"Oma tyttäreni!...\" Olivathan nuo sanat kumminkin sangen\nselvät ja sangen yksinkertaiset. Hän oli ne yhä uudelleen lausunut\nvuosien kuluessa joka kerta, kun hän ajatteli mahdolliseksi, että\nhänen verensä, kaikesta huolimatta, tämän tuntemattoman lapsen\nsuonissa juoksisi. Mutta tuo mahdollisuus oli hänen tajunnalleen\njäänyt muodottomaksi asiaksi, hämäräksi, todellisuutta kaipaavaksi\nkäsitteeksi, jota hänen oli yhtä vaikea elävään elämään sovittaa,\nkuin meidän on vaikea siihen sovittaa rakkaan sairaan kuolemaa.\nEnnenkuin olemme nähneet kuolinvuoteellaan, hengettömänä ja jäykkänä,\nlepäävän tuon ruumiin, johon meidän toivomme liittyi, me emme voi\ntätä kuolemankohtausta käsittää. Me tiedämme, että sairas voi, että\nhänen täytyy kuolla, ja kun sitten loppu tulee, on neuvottomuutemme\nja hämmästyksemme yhtä suuri, kuin jos emme olisi sitä koskaan\naavistaneet. Siirtyessämme ajatuksesta tuntuvaan, välittömään,\nkieltämättömään todellisuuteen, hypoteesista tositapaukseen,\nhämärästä epäilyksestä silminnähtävään varmuuteen, tapahtuu\nnimittäin ikäänkuin täydellinen hämmennys sielumme suunnittelemassa\njärjestelmässä. Sellaisina hetkinä me joudumme ajaksi, jonka pituus\nriippuu meille selvinneen totuuden tärkeydestä, samanlaiseen asemaan\nkuin kaihia sairastavat sokeat, jotka onnistuneen leikkauksen kautta\nsaavat näkönsä takaisin. Joutuessaan jälleen valon tajuntaan he\nkompastuvat, kaatuvat, koska eivät ymmärrä sovittaa liikkeitään\nheitä ympäröivien esineiden mukaan. Niin kävi Francis'nkin. Hänen\nnähtyänsä todellisuudessa eikä vain mielikuvituksessaan Adèle\nRaffrayen silmät ja todistettuaan sen, minkä tähän asti vain oli\nmahdolliseksi otaksunut, oli hänen tunteissaan Adèle Raffrayeta\nkohtaan äkkiä tapahtunut täydellinen hämmennys. Jos viikko sitten\ntai edellisenä iltana hänelle olisi kerrottu lapsen joutuneen jonkun\ntapaturman uhriksi, jos esimerkiksi olisi sanottu hänen hävinneen\ntulipalokohtauksessa, joutuneen junan alle tai venheen kaatuessa\nhukkuneen, tuo kertomus olisi tietysti Francis'hin vaikuttanut aivan\nerityisen liikuttavasti. Mutta sittenkin se vain olisi ollut noita\nkirjavia, jokapäiväisiä uutisia, hiukan pöyristyttävämpi vain kuin\nmuut, siinä kaikki -- kun sitävastoin nyt, hänen kulkiessaan kedoilla\nöljypuiden ja aloeryhmien keskellä, hänen vain tarvitsi ajatella\nAdèlen kalpeutta, hänen kasvojensa ja hänen vartalonsa heikkoutta\nja hentoutta, tunteakseen miltei sietämätöntä levottomuutta. Jos\nhänessä isän tunteet olivat liian kauan olleet lamassa, niin olivat\nne nyt heränneet, tämänaamuisen kohtaamisen jälkeen. Hellyyden\ntarve oli vallannut hänen sydämensä ankarana ja vaativana ja kiehui\nkuumana hänen suonissaan. Hän tunsi olevansa vastustamattoman,\nintohimoisen, mielettömän vietin vallassa, hän olisi tahtonut\nsyliinsä painaa, rintaansa vasten puristaa tuon pienen tytön,\nsivellä hänen hiuksiansa, peittää hänet suudelmilla, suojella hänen\nheikkouttaan. Kuinka tuo lapsi äkkiä oli astunut hänen elämäänsä ja\nkuinka hän vastustelematta, epäröimättä tunsi, tiesi sen omakseen,\nhän, joka oli niin kauan luullut, että jos hän vain sen näkisi,\nhänen pelkonsa siinä suhteessa heti haihtuisi. Silmäyksessä oli\nollut kylliksi. Vakaumus oli tunkenut hänen sydämensä sisimpään.\nSellainen vakaumus ei todisteihin perustu. Se joko valtaa meidät\nkokonaan tai jättää meidät kylmiksi. Tämä oli yhdessä tuokiossa\nsaanut Francis'n taipumaan valtansa alle, ainiaaksi. Voi, kuinka\nhän nyt, harhaillessaan yössä tietämättä minne, katui noita vuosia,\njotka hän oli viettänyt pakenemalla säännöllisesti Adèlea ja hänen\näitiään! Voi, kuinka tuo veren ääni, jonka hän niinkuin monet muutkin\noli kieltänyt, kun hän kirjallisuutta lukiessaan oli tavannut\njonkun viittauksen tähän harvinaiseen ja outoon ilmiöön, joka, kun\nsen joskus todellisuudessa tapaa, vaikuttaa yhtä hetkellisesti,\nvaltavasti ja rajusti kuin itse rakkaus, -- voi, kuinka se häntä nyt\nvainosi, hänet voitti! Tämän hurjan kävelymatkan kestäessä hän koetti\nkyllä pari tai kolme kertaa puolustautua tuota valloittajaa vastaan.\nTurhaa vaivaa. Turhaan hän muisteli täysin oikeutettua vihaansa\nPaulinea kohtaan. Sekin jäi tehottomaksi. Tuo inhottava nainen oli\nkyllä, antautuessaan miehelleen ja kahdelle rakastajalleen, samalla\nantautunut alttiiksi mahdollisuudelle joutua äidiksi toisen tai\ntoisen sylissä. Mutta että hän oli äidiksi joutunut hänen kauttansa,\nsen olivat lapsen kasvot hänelle huutaneet, nuo kasvot, joissa suvun\nperintö oli selvin sanoin luettavana. Hän koetti vielä itselleen\nvakuuttaa, että sellaisiakin yhtäläisyyden oikkuja sattuu, jotka\neivät mitään todista. Tapahtuuhan esimerkiksi, että lesken toisissa\nnaimisissa syntynyt lapsi muistuttaa ensimäistä miestä. Ei. Ei sillä\ntavalla. Ei niin täydellisesti ruumiin, sielun luonteen puolesta.\nHän oli omin silmin nähnyt edessään sisarensa varjokuvan, uuteen\nelämään, mutta voi, todellakin varjokuvan häilyvään elämään heränneen\nsisarensa. Hän oli nähnyt _oman lapsensa_. Samoin kuin hänen ennen\noli ollut mahdotonta luopua epäluulostansa Paulinea kohtaan, kun\nhän muisti tuon onnettoman alikerran käytävän edustalla näkemänsä\nhunnulla peitetyn naisen, -- ja mitä sitten seurasi, -- samoin oli\nhänen nyt mahdotonta luopua tästä uudesta vakaumuksesta. Surkean\nsurkeata oli, etteivät nuo vakaumukset olleet toistensa kanssa\nristiriidassa. Rouva Raffraye oli häntä pettänyt Vernantes'in\nhyväksi, niinkuin ennen oli miestänsä pettänyt hänen hyväksensä. Tuo\nonneton oli kenties muihinkin sattuman hänen tiellensä kylvämiin\nlemmen helyihin tyytynyt. Mistäpä hän sen tiesi? Mutta olipa hän\nmitä oli, lemmenkauppoihin mieltynyt juonittelija, aistillisuuden\norja, langennut, häpeän peittämä raukka, niin lapsensa hän oli saanut\nhänen, Francis'n kautta. Katsellessaan tuota rakasta pienokaista,\njoka hetken ajan oli hänelle puiden varjossa näkynyt, hän oli\ntunnossaan tuntenut, että siinä oli osa hänestä itsestään, osa hänen\nverestään, hänen luonnostaan. Sellaista ei käy epäileminen, yhtä\nvähän kuin voimme epäillä sairastamaamme kuumetautia, kirvelevää\nhaavaa tai muuta tuntemusta. Tuo rakas, pieni, heikko lapsi -- oliko\nFrancis'n vallassa estää sitä kohoamasta siihen erikoiseen asemaan,\nmuuttumasta yhtä verrattomaksi olennoksi kuin muinoin tuo sisar, jota\nse niin suuresti muistutti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin ajatuksiin vajonneena Francis oli huomaamattaan poikennut\nsille tielle, joka Roccan kautta viepi Monrealeen. Tätä komeata\nvuoritietä hän oli monta kertaa kulkenut käydäksensä kihlattunsa\nkanssa vanhassa normandilaisessa, loistavien mosaiikkikuvien\nkirjailemassa tuomiokirkossa, johon yhtyy luostari hienoine\narabialaispylväineen ja vedenputouksineen, joka valaa ehtymättömät\nvetensä veistokuvilla koristettuun altaaseen. Hän pysähtyi\nmelkein puolimäkeen, niin oli häntä tuo kiihkeä astunta\nväsyttänyt. Konemaisesti hän kääntyi ja hämmästyi, häiriintyneestä\nmielentilastaan huolimatta, siitä lumoavasta näystä, jonka tämä\netelän talviyö hänelle tarjosi. Kummun juurella valojen helmivyöt\nosoittivat sitä paikkaa, missä kaupunki uinui kuutamossa. Puolikuu,\njonka kannikka päättyi hienon, loistavan juovan reunustamaan\nkehään, valoi sädevirtansa hopealta hohtavalle merelle, sinisille\nvuorille, varjoisaan laaksoon, ja kirkasti taivastakin suloisella\nheijastuksellaan, häiventäen sen tummaa sinipunervaa samettia,\nmissä tähtien kiiltokivet yhä häikäisevämpinä paloivat. Aivan hänen\nlähellänsä suuret aloet, karjan repimät kaktuskasvit, harmahtavat ja\nväräjävät öljypuut, liikkumattomat ja mustat oranssipuut kuvastuivat\noutomuotoisina kirkkautta vasten. Äärettömässä hiljaisuudessa uinaili\ntämä unelmien maailma, joka nuoreen mieheen teki saman vaikutuksen\nkuin jos hän olisi astunut katedraaliin, joka kookkaana ja mahtavana\nkohosi hänen takanaan kummun kukkulalla. Itsekkäimmätkin tuntevat\noudon väristyksen saadessaan sen tiedon, että heistä on uusi elämä\nsaanut alkunsa. Mutta useasti tätä ensimäistä hämmästystä seuraa tuon\nsaman itsekkäisyyden palaaminen, ja he koettavat olla ajattelematta\nsitä lasta, joka pyrkii heidän elämänsä säännöllisyyttä sotkemaan.\nSe onnistuu heille vaivatta. Toisissa isänäolon tunteet eivät heti\nherää, ja tuntematon lapsi, vaikka tietäisivätkin varmuudella sen\nomakseen, ei heitä sanottavasti liikuta. Mutta toisia on, jotka tuo\najatus, että heistä on toinen elämä lähtenyt, että he ovat syypäät\ntoisen olennon ilmestymiseen tähän viheliäisyyden maailmaan, täyttää\npelonsekaisella hartauden tunteella, joka kohottaa kuohuntaan koko\nheidän sielunelämänsä pohjaa myöten. Vaikuttivatko Francis'ssa\nentisten haavojen vielä hellät arvet suurempaa herkkätuntoisuutta,\noliko tuon yhtäläisyyden herättämä sisaren muisto häntä liian syvästi\nliikuttanut, taikka oliko tuo sangen arkaluontoinen asema, jonka\nrouva Raffrayen ja Adèlen tulo hänelle, asiain nykyiseen kantaan\nkatsoen, tuotti, taivuttanut hänen mielensä sellaisten häiriöiden\nalaiseksi? Olipa miten oli, hän tunsi sielunsa tuon valtavan\nliikutuksen, isyyden vastuunalaisuuden pyhän väristyksen täyttämäksi.\nRajattoman taivaan, kuolemattomien tähtien, kaukaisen meren ylevä\nmajesteettisuus vaikutti hänen tietämättänsä hänen unelmiinsa. Hän\ntunsi jonkinlaisen sanattoman rukouksen pulppuavan sydämestään ja\nkohoavan huulilleen, rukouksen tuon heikon pienokaisen hyväksi, joka,\nvaikka olikin kaksinkertaisesti uskottoman äidin synnyttämä, itse\nniin puhtaasti viattomana nukkui eräässä tuon vuoren juurella, meren\nrannalla sijaitsevan, läpikuultavassa kuutamossa uinuvan kaupungin\ntalossa. Hän nukkui, kirkkaat silmät ummessa, suu puoliavoinna,\nlasten makeata unta, tietämätönnä tuntemattoman tulevaisuuden\nhäämöttävistä vaiheista. Miksi ei hän, Francis, saanut tätä unta\nvaalia, kuiskata lempeän nukkujan korvaan tuota sanaa, joka yhä\npalavampana hänen huulilleen kohosi: \"Tyttäreni...\" Hänestä tuntui\ntällä hetkellä, ettei hän olisi voinut kyllästyä noiden piirteiden\nkatselemiseen, jonka nautinnon hän oli itseltään vuosien vieriessä\nkieltänyt. Jos hän olisi tietänyt, kenenkä kasvot niissä kuvastuivat,\nolisiko hän kestänyt tätä kieltäymystä? Nyt hän sen tiesi ja yhä\nuudelleen hän lausui aivan ääneen: \"Lapseni!... Tyttäreni!...\" Mutta\nkenelle? Tuulelle, joka huolimattomasti hänen ohitsensa lehahti\nhänen huokauksistaan välittämättä, lehdille, jotka eivät häntä\nkuunnelleet, säälimättömille tähdille, mykälle ja kuurolle luonnolle,\nkaikelle paitsi sille, joka tuolla uinaili. Ei. Toinen sai tuota unta\nvaalia, toinen kuiskata lempeitä sanoja tuohon vaaleiden hiuksien\nvarjostamaan herttaiseen korvaan, toinen puolustaa lapsen vuodetta\nkohtalon iskuja vastaan. Toisen tehtäväksi tuo kaikki oli annettu,\nja tuo toinen kenties tällä hetkelläkin kumartui lapsen ylitse häntä\nkatsellakseen, hyväilläkseen, lempiäkseen. Ja Francis näki mielessään\nPaulinen kalpeat kasvot. Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat\nhänelle ilmestyneet, nekin, tänä aamuna, taudin kuluttamina, kalman\nkoskettamina. Hän näki laihtuneet posket, joiden piirteitä hän oli\nennen jumaloinut, näki riutumisen tuossa hoikassa ruumiissa, jonka\nhän oli ennen niin tulisesti syliinsä sulkenut, kuihtumisen oireet\ntuossa kauneudessa, josta hän ennen oli ollut niin hurjasti, niin\nvimmatusti mustasukkainen. Tässä näyssä oli kylliksi karkoittamaan\nhänen sydämestään sääliväisyyden lempeän hartauden ja uudelleen\nherättämään katkeruuden kiehuvan vihan. Kenen syyksi oli laskettava,\nettei hän jo heti pienokaisen synnyttyä ollut hänen kehtonsa ääressä,\nkenen? Epäilemättä tuon naisen, jonka käytöksen takia hänen olisi\nkäynyt vallan mahdottomaksi päästä lapsen syntyperästä selville,\njos ei hän omituisen sattuman kautta olisi tavannut lasta ja\nhuomannut tuota yhtä omituista yhtäläisyyttä. Kenenkä syyksi oli\nlaskettava, että hän oli antanut lapsen varttua tuntematta koskaan\nmuuta kuin ahdistavaa pelkoa sitä ajatellessaan, kenen, ellei tuon\nnaisen? Kenenkä syyksi, että tuon lapsi paran muisto aina oli\nhänessä toisiakin muistoja herättänyt, kavaluuden, häpeällisten\nepäluulojen, inhottavan irstaisuuden vihattavia muistoja, ettei\nhän voinut varmasti vastata huomispäivän tunteistaan tuota lasta\nkohtaan, ettei hän enää tällä hetkellä ollut sama kuin äsken?\nHyvin tuo nainen ansaitsi nykyisten kuolemantuskien kidutuksen,\nkauhean konnamaisuutensa rangaistuksen! Ja olihan Francis hänelle\nkostanutkin! Jos hän oli koskaan Paulinen entistä uskottomuutta\nepäillyt, niin olihan hänellä nyt, muitten lisäksi, todiste siinä\nseikassa, ettei Pauline ollut koskaan häntä lähestynyt, vaikka hänkin\nkyllä tietysti oli huomannut tuon yhtäläisyyden, koska hän oli\ntuntenut Julien ja siis tiesi, kuka oli lapsen isäksi katsottava. Hän\nkai ei ollut uskaltanut. Ja tuo ajatus sai hänen katkerimmat vihansa\nvireille, ja hän päästi sen huudon, jonka hän niin monasti oli muille\nilmoille heittänyt ensimäisen matkansa aikana ja joka nyt kaikui niin\nräikeänä vastakohtana tämän selkeän sisilialaisen yön suloudelle,\nmutta vielä enemmän niille salaperäisen hartauden tunteille, jotka\näsken olivat hänen sydäntänsä innostuttaneet:\n\n-- \"Voi, kuinka häntä vihaan! Niin, kuinka häntä vihaan, ja kuinka\noikeassa olen häntä vihatessani!...\"\n\nUudestaan sattui Francis'n katse Palermoon, tuon raivokkaan\nvihanpurkauksen ohjaamana, ikäänkuin siitä etsiäkseen elämänsä pahan\nhengettären, jolle hän oli leppymättömän vihansa kirouksen syytänyt.\nTuolla, rantakadun päässä, missä synkempi kohta osoitti Villa Giulian\nsuljettua puutarhaa, siinä hän tiesi Continental-hotellin tornin\nkohoavan. Hän lähti jälleen liikkeelle, astuen tällä kertaa hiljaa\nkaupunkiin päin, mistä oli niin rajusti paennut äsken, kuumeensa\nhoureiden ajamana. Hänen mieleensä oli johtunut toinen tuon tornin\nasukkaista, puhdas, vilpitön Henriette, joka hänkin nukkui yön\nhiljaisuuden ympäröimänä, joka kenties hänelle unissaan hymyili\nvoimatta häntä kuitenkaan nähdä pimeän peittämiä polkuja vaeltamassa,\npovi riehuvaa tuskaa täynnä, tuskaa, joka oli tuolta lapsukaiselta\nainiaaksi salattava, niinkuin Francis oli sen pitkin päivää\nsalannut. Liekö Francis'n sairaloinen innostus hukkunut temmeltävien\ntunteiden mellakkaan, vai onko perää siinä, että tunteemme keskenään\nsuorittavat taistelun olemassaolosta, niin että toisen tunteen\nliian raju kiihottuminen aina saa valtavan vastavaikutuksensa\ntoisen yltymisessä? Ainakaan ei Francis ollut koskaan niin selvästi\nhuomannut, kuinka paljon hän kihlattuaan rakasti, kuin nyt entisyyden\nmuistojen äkkiä hälvetessä. Hänen tajuntansa ikäänkuin erosi hänestä\nyhtäkkiä, rientääkseen tuohon nuoren tytön huoneeseen, jonka hän\noli kerran Palermossa olonsa aikana vilahdukselta nähnyt ja jonka\npyhäkön kynnykselle hänen palavimmatkin rakkaudenunelmansa aina\npysähtyivät, jotteivät saastuttaisi sen neitsyellistä kainoutta. Hän\noli astuvinaan sen ovesta sisälle, niinkuin hänen kerran todellakin\nolisi lupa siihen astua, muutamien viikkojen kuluttua. Hän näki\nhiipivänsä hänen viereensä ensimäisen kerran. Hieno ja suloinen,\ntuskin tuntuva lemu, Henrietten käyttämä, häilyi heidän ympärillänsä.\nKuinka jalon viattomana tuo nuori sydän häntä odotti!... Hän\nheltyi tuosta näystä, heltyi tunteissaan, mutta myös omantuntonsa\nsyvyydessä. Tuo omatunto oli, elämän kokemuksista huolimatta, pysynyt\nkunniallisen miehen omanatuntona. Siinä oli vielä elossa tuo arka\nhienotunteisuus, joka meitä pakottaa, ottaessamme vastaan puhtaan,\nnuoren tytön rakkauden, kunniamme kautta sitoutumaan hellävaroin\nkohtelemaan hänen suojatonta, luottavaista ja tahratonta sieluansa,\nsen ihanteellisuutta säästääksemme. Viattomuus oli yhä hänen jalon\nkunnioituksensa esineenä, ja samoin kuin viattomuuden vietteleminen\nolisi hänestä tuntunut mitä halpamaisimmalta, selittämättömimmältä\nrikokselta, niin hänestä olisi tuntunut anteeksiantamattomalta, jopa\nkonnamaiseltakin rakentaa avioliittoa olematta varma tunteistaan\nkihlattuansa kohtaan. Kun hän, ei täyttä vuottakaan sitten, samalla\nkertaa ihastuksekseen ja kauhistuksekseen oli huomannut rakastavansa\nHenrietteä, kuinka olikaan hän silloin taistellut itseänsä vastaan!\nKuinka olikaan hän sielunsa syvyyksiä mittaillut, tutkiakseen vieläkö\nhänen, kolmenneljättä vuotiaan, elämän kuluttamassa sydämessä\nsiveyden tunto oli tarpeeksi herkkä, hienotunteisuus tarpeeksi\nvirkeä! Hän oli hakenut vakuutusta siitä, että, muistoistaan ja\npettymyksistään huolimatta, hän ei ollut aivan arvoton vaimokseen\nottamaan tuon puhtaan, suoraluontoisen ja nuhteettoman nuoren tytön,\njossa hän arvasi kunniallisen naisen ankaran siveyden piilevän ja\njoka, ollen itse kunniallisen äidin kasvattama, jos hän äidiksi\njoutuisi, istuttaisi tyttäriinsä saman ankaran siveyden periaatteet,\ntuon siveyden, joka kieltää kahdesti rakastamasta. Ja sitten, kun\nhän ymmärsi, että hän todellakin rakasti ja että hänen rakkautensa\noli pysyvä, kuinka olikaan hän autuutensa hurmauksessakin kärsinyt\nsiitä arvesta, jonka tuo entinen rakkausliitto oli hänen elämäänsä\njättänyt! Kuinka hän, ottaessaan vastaan tuon arvokkaan ja\nperuuttamattoman lahjan, joka teki hänet elämää tuntemattoman sielun\nomistajaksi, oli vannonut ansaitsevansa tämän onnen vilpittömällä,\npettämättömällä hellyydellään! Ja nyt, oltuansa vain viisi kuukautta\nkihloissa, nyt hän jo Henrietteä petti. Hän valehteli hänelle\nsanoissaan, valehteli teoissaan. Tälläkin hetkellä hän valehteli,\nkoska hän tiesi, ettei hän koskaan, puhuessaan tuttavallisesti\nHenrietten kanssa, hänelle tunnustaisi, kuinka hän oli yönsä\nviettänyt. Valehdella, aina vain valehdella! Kamala, sielua turmeleva\ntapa, johon hän oli ennen suostunut, yhtyessään avionrikkoja-naiseen,\nja josta hän oli luullut täydellisesti luopuneensa, luopuessaan\nsiitä omantunnon tinkimisestä, jota rikoksellisten intohimojen\ntyydyttäminen edellytti. Mitenkä hän olisi voinut arvata,\nkoettaessaan uudelleen luoda elämäänsä, että miltei mieletön\nsallimus äkkiä pystyttäisi hänen eteensä tuon entisyyden, jonka hän\ntäydellä oikeudella oli kuolleeksi julistanut? Ja varsinkin, kuinka\nhän olisi voinut arvata, että muuan perinnöllisyyden ihme yhdellä\niskulla hävittäisi hänen selviin syihin perustuvat epäilyksensä ja\npakottaisi hänet tunnustamaan tyttäreksensä lapsen, jonka äiti hänen\ntietensä oli toisellekin rakastajalle antautunut samaan aikaan kuin\nhänelle? Oliko hänelle rikokseksi laskettava, että kieltämättömän,\nsilminnähtävän totuuden hänessä äkkiä herättämät isyyden tunteet\nsaivat sellaisen hämmennyksen aikaan hänen sydämessään? Jos hänen\nolisi lupa ottaa lapsi luokseen ja astua Henrietten eteen sanoen:\n\"Minä olen hänen ainoa turvansa. Jos ette salli minun ruveta hänen\nsuojelijakseen, täytyy minunkin hänet hyljätä\", voisiko Henriettekään\nhäntä tuomita?... Mieletöntä! Sentähdenhän hänen juuri oli täytynyt\npoiketa tekopyhyyden ja petoksen turmiolliselle tielle, ettei hänen\nollut eikä koskaan olisikaan lupa siihen keinoon turvautua. Olipa\nAdèle hänen lapsensa taikka ei, hänellä ei silti ollut suurempia\noikeuksia häneen. Hän ei voinut tehdä tämän lapsen hyväksi, joka\nlain mukaan kantoi hänen pettämänsä miehen nimeä, mitä olisi voinut\nvapaan naisen lapsen hyväksi tehdä. Puhua siitä Henriettelle nyt,\nolettaen että nuoren tytön kainous sallisi sellaisen salaisuuden\nuskomista, olisi tuon neitsyellisen sydämen lävistämistä, ja mitä\nvarten? Suotta vain. Kuinka sitäpaitsi selittää suoraluonteiselle\nnuorelle tytölle kaikkia niitä salaperäisiä rikoksia, joita tuon\nlapsen syntyminen edellytti, sekä niitä kauheita seikkoja, jotka\nkoskivat hänen suhteitaan Paulineen? Oliko hänellä oikeus raiskata\nHenrietten lapsellisen mielikuvituksen neitsyellisyys, tahrata hänen\najatuksensa, saastuttaa hänen sydämensä? Jumala, kuinka vaikeata\njoskus on tietää velvollisuutensa, melkeinpä vielä vaikeampaa kuin\ntäyttää se!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta velvollisuuden käsite, ainoa, joka voi lieventää eräitä liian\ntuskallisia tunteidenpurkauksia, oli sittenkin hänen ajatuksissaan\nvälähtänyt, outomuotoisena tosin ja myöhäisenä, mutta kumminkin\nselväpiirteisenä. Kun armoton sallimus tuntuu sielultamme kieltävän\nkaiken elämän sulouden, on tieto siitä, ettemme ole omaa arvoamme\nalentaneet, meille vähäisenä lohdutuksena -- lohdutuksena,\njoka kaikkien aikojen filosofien vakuutuksista huolimatta on\nsangen surkea, sangen vähäarvoinen, sillä onnemme aikana emme\npaljoakaan siitä välitä, -- mutta lohdutuksena sittenkin. Jos ei\ntuo outo yöllinen kävelymatka, jolloin Francis Nayrac ajelehti\nmielenliikutuksien riehuvan myrskyn heittelemänä, jättänyt\nhäneen liian katkeria muistoja, oli siihen syynä se seikka, että\nvastuunalaisuuden tunne Henrietteä kohtaan lopuksi oli uudestaan\npäässyt hänessä valloille ja että hän oli uskaltanut katsoa totuutta\nsilmiin, sofismeihin turvautumatta. Häpeän tunne, joka oli äkkiä\nhänessä herännyt hänen muistellessaan viime päivien valheita, sekä\nhänen syvä kunnioituksensa Henrietten puhtautta kohtaan palauttivat\nhänet todellisuuteen. Hänellähän oli velvollisuuksia neiti Scilly'tä\nkohtaan, ja sitäpaitsi, hänellä oli suoritettavana kunniavelka, joka\noli täydelleen maksettava. Mennessään kihloihin hän oli sitoutunut\nehdottomaan rehellisyyteen. Hänen joko piti luopua kihlatustaan\ntaikka käyttäytyä häntä kohtaan rehellisenä miehenä, toisin sanoen,\nmiehenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Tältä kannalta katsottuna\nhänen Paulinelle kirjoittamansa kirje samoin kuin valhe, jonka\nhän oli sepittänyt valmistaakseen itselleen tilaisuuden tavata\npikku Adèlea Continentalin puutarhassa, oli, puhumattakaan muusta,\nmitä halpamaisinta uskollisuuden rikkomista. Jos se, jonka tuli\nkantaa hänen nimeänsä, olisi kerrankaan hänelle näin valehdellut,\nolisiko hän voinut antaa hänelle anteeksi? Ja toiselta puolen,\nhän oli yhtä oudolla kuin odottamattomalla tavalla, mutta niin\nettei hänen käynyt sitä epäileminen, huomannut, että Adèle oli\nhänen tyttärensä. Asettiko tämä vakaumus hänelle velvollisuuksia\nlasta kohtaan? Asetti kyllä, epäilemättä, periaatteen kannalta\nkatsottuna. Taas täytyi hänen pysähtyä, uuden mielenahdistuksen\nkouristamana. Hän oli takertunut uuteen kysymykseen: \"Voiko näitä\nvelvollisuuksia kihlattuani kohtaan ja lastani kohtaan sovittaa\nyhteen?\" Mahdotonta. Jos mieli Adèlesta välittää, hänen täytyi\nsuostua siihen ensimäiseen tosiasiaan, että lapsi lain ja luonnon\nmukaan, kasvatuksensa ja isänsä vuosia kestäneen välinpitämättömyyden\ntakia oli äidin omaksi katsottava. Hänen ei siis käynyt lasta\nlähestyminen pyytämättä samalla äidiltä anteeksi. Hänenkö siis\noli nöyrtyminen tuon naisen edessä, joka oli niin suuresti häntä\nvastaan rikkonut?... Ja mitä tuo kurja vaatisi? Että hän hylkäisi\ntuon jalon nuoren tytön, joka häntä niin suuresti rakasti, joka\noli kaikki toiveensa, kaikki unelmansa, koko nuoren sydämensä\nvastaiseen avio-onneensa liittänyt. Mutta eihän nyt ollut kysymystä\nsiitä, oliko uhrattava paljon vai vähän. Asia oli vallan toinen:\nmitä hän lapsen hyväksi taisi siinäkään tapauksessa, ettei Pauline\nhänen aikeitaan vastustaisi? Eihän tyttö häntä tarvinnut, tuskinpa\ntulisikaan tarvitsemaan, koska hän ei tiennyt, tuskinpa saisi koskaan\ntietääkään, mikä rikoksellinen side heidät toisiinsa liitti, he kun\neivät olisi toisiaan milloinkaan tavanneet, jos eivät sattumalta\nlääkärit olisi äitiä lähettäneet Palermoon. Luopuessaan Adèlesta\nhän ei siis lapselle vääryyttä tehnyt, ei ainakaan tällä hetkellä;\nhän vain itsessään tukehdutti äkkiä heränneen hellyyden vaiston.\nSitävastoin hän ei olisi voinut rikkoa sitoumustaan Henrietteen\nsamalla murtamatta hänen sydäntänsä. Siinä sittenkin kohtalon\nhänelle asettama vaihtoehto. Vastahan hän oli itselleen todistanut,\nettä olisi mahdotonta koko totuutta kihlatulleen tunnustaa, ja\ntarpeetonta olisi myöskin tehdä tunnustus rouva Scilly'lle. Mitä\ntämä voisi hänelle neuvoa muuta kuin mitä hänen omatuntonsa jo\noli hänelle neuvonut, nimittäin että hänen täytyi kärsiä yksin,\nkoska hän yksin oli rikokseen syyllinen? \"Kärsiä yksin!...\" Noihin\nsanoihin supistui siis hänelle tuo velvollisuus, jonka selville\npääsemisestä hän oli niin paljon vaivaa nähnyt. Niin, kärsiä yksin,\n-- suostua toimettomuuteen oman lapsensa suhteen, kestää tuo suuri\nkoettelemus tekemättä ketään muuta siitä osalliseksi. Tiesihän\nhän jo edeltäpäin, etteivät hänelle kuolemankaan tuskat olisi\nmitään verrattuina niihin, jotka hänen sydäntänsä kalvaisivat,\njos hänen täytyisi kieltäytyä katselemastakin tuota pikku Adèlea,\njuuri kun tämä oli niin syvälle hänen hellyyteensä tunkeutunut\nnäyttämällä hänelle vain suloiset lapsenkasvonsa, -- nuo kasvot,\njotka hänelle muistuttivat rakkaan sisko vainajan kasvoja. Mutta\nsiitä huolimatta hän kyllä oli kestävä tuon kieltäymyksen. Hän\noli osoittava tarpeeksi lujuutta. Hän oli käyttäytyvä siten,\nettä voisi kihlattunsa arvosteltavaksi paljastaa kaikki päivänsä\nhetket, antamatta hänelle vähintäkään levottomuuden aihetta. Ja\nkoettaessaan taipua tähän päätökseen hän tunsi sydämensä paisuvan\nepäitsekkäiden tuumiensa marttyyrininnostuksesta. Näihin mietteihin\nvajonneena hän oli paluumatkallaan joutunut Tascan puutarhalle, missä\nhän muutamia päiviä sitten oli ollut niin onnellinen ja samalla\nniin kumman taikauskoisen levottomuuden ahdistama. Sanomattomasti\nliikutettuna hän tunsi paikan, ja huolimatta siitä, että puutarhan\nvartiat olisivat voineet hänet tavata ja vangita pahantekijänä,\nhän kulki aina ristikkoportille asti, joka nyt oli suljettu. Hän\npainoi otsansa ristikon rautasäleitä vasten ja katseli kauan\nsuurten puiden synkkiä lehtiryhmiä, jotka loivat mustat varjonsa\nkuutamon hopeoittamalle käytävien hiekalle. Epämääräisinä hohtivat\nmarmoripatsaat tuon saman kylmän kuun kirkastamina, muistuttaen\nseetri- ja sypressipuiden keskellä outomuotoisia hautapatsaita.\nKalmistohan se olikin hänelle, tuo äänetön puisto, johon hän oli\neheän onnensa viimeisen hetken maahan mullannut, _Campo Santo_, kuten\nitalialaiset kauniisti sanovat. Siinä hän eli äärettömän kaihon\nhetkeä, tunsi kuolettavasta iskusta murtuneen sielunsa tuskissaan\nvääntelehtävän, näki toteutuvan oudon aavistuksen, joka oli silloin\nHenriettessä ja hänessä yht'aikaa herännyt. Ei hän ikinä voisi,\ntietäessään että Adèle oli hänen lapsensa, tuntea kihlattunsa ja\nsittemmin vaimonsa rinnalla sitä täydellistä onnea, joka olisi hänen\nomanansa ollut, jos todellisuus olisi hänelle toista todistanut,\njos hän nimittäin olisi voinut uskoa lasta entisen kilpailijansa\nomaksi. Hänen povessaan oli auennut haava, joka ei pitkiin, pitkiin\naikoihin lakkaisi vuotamasta. Mutta oliko hän ansainnutkaan sitä\nonnea, jonka ensimäistä suloutta hän oli nauttinut näinä muutamina\nkuukausina, parhaimpina, mitä hän oli elänyt? Siitä lähtien, kuin\nhän oli päässyt Henrietten ja kreivittären elämästä osalliseksi,\nhän oli uudelleen taipunut tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka\nnäyttää panevan salaperäisen tarkoituksen näennäisesti satunnaisiin\ntapahtumiin. Nuo häntä kohdanneet, yhä jatkuvat iskut, Pauline\nRaffrayen äkkiarvaamaton palajaminen hänen elämänsä tielle,\nisyyden tieto, joka juuri tällä hetkellä oli hänessä vakaantunut,\nsydämensä silpomisen välttämättömyys, joka pakotti katkomaan siitä\npois luonnollisimman, vaistoomme syvään juurtuneen tunteen, jos\nmieli pysyä rehellisenä miehenä, nykyiset tuskat ja ne, jotka\nhän aavisti tulevaisuuden mukanaan tuovan -- siinä oli tietysti\nsuuri koettelemus. Mutta oliko syytä sanoa, ettei hän olisi sitä\nansainnut? Eikö hänen rangaistuksensa ollut suoranainen seuraus\nhänen rikoksestaan? Oliko tämä uusi tuska, joka entisistä oli\nkasvanut, muuta kuin avionrikkomissynnin luonnollisesti kypsynyt\nhedelmä, tuon synnin, jolle maailma kohottaa olkapäitään salaista\nmyötätuntoisuutta hymyillen ja johon me antaudumme kevyesti, miltei\nylpeästi, silloin kun halajamme tosiromaanin kiihoketta, vaarallisten\nintohimojen viehätystä. Ja kumminkin on kirjoitettu, että se on lihan\nsynneistä suurin, se, jonka harjoittajalle pyhä raamattu julistaa\nkuolemanrangaistuksen. \"Joka huorin tekee jonkun miehen aviopuolison\nkanssa, pitää totisesti kuoletettaman, sekä huorintekijä että\nhuora...\" Tässä paikassa, missä hän oli luvallisen rakkauden puhtaita\niloja nauttinut, hänen ajatuksensa, liittyen toinen toiseensa,\njohtivat hänen mieleensä mitä hän tiesi muutamista nuoruutensa\nystävistä, jotka niinkuin hänkin olivat sellaisiin seikkailuihin\nantautuneet, ja hän huomasi kauhukseen, kuinka heidät aikaisemmin\ntaikka myöhemmin salaperäinen leppymätön käsi oli tavannut... Toista\noli ennenaikainen kuolema kohdannut hetkellä, jolloin hän rikkaana,\nrakastuneena, onnellisena uhkui elämäniloa ja jolloin ero tuntui\nkatkerimmalta. Toista oli, hänen naimisiin mentyänsä, rangaistus\ntavannut hänen lapsissaan, joista kaksi, hänen sydänkäpysensä, jo\noli manalle mennyt. Kolmas oli joutunut rappiolle, heittäytynyt\nrikoksesta rikokseen ja oli paraikaa mitä häpäisevimmässä\noikeusjutussa osallisena. Entäpä naiset! Francis muisti heitä\näkkiä jos kuinka monta, jotka olivat kauan kadehditun, häpeällisen\nelämänsä päättäneet kurjuuteen. Vaikkei hänellä ollut kristinuskosta\nmuuta jäljellä kuin kaihomielinen, alati epäilysten tukehduttama\nhalajaminen horjumattomaan uskoon, joutui hän tällä hetkellä, kun\nhänelle äkkiä, niin monen esimerkin valaisemana, ylenluonnollisen,\nhairahtumattoman oikeuden ennustus kajasti, samanlaisen\nväristyksen valtaan, joka olisi hänen sieluansa ahdistanut, jos\nviisitoistavuotisen usko vielä olisi ollut hänellä koskemattomana\ntallella. Hänkin oli tuohon käsittämättömään syntiin langennut, ja\nvieläpä raskauttavien asianhaarain vallitessa, koska nainen oli niin\nnuori ja hän oli luullut olevansa hänen ensimäinen rakastajansa.\nHän oli häntä vietelläkseen hyväksensä käyttänyt sydämen hennointa\nliikutusta, innostunutta hellyyttä kuolevata kohtaan. Hän oli\nvielä onnelliseksi laskettava, jos hänen rangaistuksensa rajoittui\nhänen nykyiseen tuskaansa, ja hänen mieleensä johtui eräs rouva\nScilly'n usein käyttämä raamatunlause, jota hän nyt kaupunkia kohti\nkulkiessaan toisteli niinkuin uskovainen ainakin, ja ensi kerran hän\noivalsi, minkä verran pyhää kauneutta ja lempeätä anteeksiantamuksen\ntoivoa on tässä Vapahtajan käskyssä:\n\n\"Ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo päätös, joka oli hänessä kypsynyt hänen palatessaan tältä\noudolta kävelymatkalta ja levolle mennessään, päätös kestää\nkoettelemus, alistua kärsimykseen, ja alistua siihen laiminlyömättä\nainoatakaan nykyisistä velvollisuuksistaan, sentähden että hän oli\nsen ansainnut, olisi toteutuakseen vaatinut vakavampaa, hartaampaa\nuskoa. Tunteellisuuteen perustuva uskonnollisuus tuottaa yltäkyllin\nnoita jalomielisiä yrityksiä. Usko yksin voi antaa lujuutta ja\nkantavuutta päätöksille, jotka ovat niin luonnonvastaisia kuin\ntämäkin oli: tietää että muutaman askelen päässä oma lapsemme\nhengittää ja liikkuu, tietää, ajatella, tuntea se ja kumminkin olla\npienokaista katselemattakin. Tämän päätöksen vaatima sydäntäsärkevä\ntahdonlujuus piti kumminkin nuorta miestä pystyssä pitemmän aikaa\nkuin hän itse olisi uskonutkaan, sentähden että hän jo alusta alkaen\nniin järkähtämättömällä ankaruudella noudatti velvollisuutensa\nkäskyjä. Hän oli kyllä ymmärtänyt kiduttavien tutkistelemuksien\nhetkinä, että vähinkin tinkiminen saattaisi hänet hukkaan. Hänellä\ntäytyi olla rohkeus katsoa syrjään, jos milloin kohtaisi lapsen. --\nMikä hirvittävä, luonnoton rohkeus! -- Sillä isänrakkaus, kun se\nkerran meissä syntyy, on kuin nälkä ja jano. Se vaatii ravintonsa,\nvaatii tilaisuutta rakkaiden piirteiden katselemiseen, jos täytyy\nloitolla pysyä, äänen kaiun kuuntelemiseen, jos hellyys ei saa\nsanoihin puhjeta. Hänellä ei ollut lupa kuulla lasta mainittavankaan,\nomaa lastansa, vaikka tiesi sen omakseen. Hänellä ei ollut oikeutta\nnauttia tätäkään köyhää lohdutusta, lieventää palavan kuumeensa\ntulta tälläkään vesipisaralla, jos hän tahtoi järkähtämättömästi\npysyä ehdottomassa uskollisuudessaan kihlattuansa kohtaan. Ja hän\nalistui velvollisuuteensa pitkien, hänen mielestänsä loppumattomien\npäivien kestäessä. Ja nuo päivät kuluivat sittekin, kului kaksi,\nkolme, kului viikon päivät ja kahdenkin, niinkuin ne meiltä kuluvat,\nkun olemme sitoutuneet noihin salaisiin uhrauksiin, jotka pisara\npisaralta sydänvertamme kuiviin vuodattavat. Francis'sta tuntui,\nettä hänen piti joka aamu uudelleen tulisella raudalla polttaa\nedellisenä iltana vielä vereslihalla ollutta haavaa. Kiduttamalla\nitseään hän onnistui viettämään kurjat päivänsä niinkuin ennenkin.\nAamulla hän nousi päättäen horjahtamatta pysyä viittomallaan\ntiellä. Yhdeksän aikaan hän meni, niinkuin hänen oli ollut tapana\nsiitä asti kuin oli saapunut Palermoon, tuttuun ympyrähuoneeseen,\nmissä tiesi suloisen kihlattunsa odottavan. Sen ikkunoista hohti\nyhtä kirkkaana häntä vastaan valoisa maisema turkoosinvärisine\ntaivaineen ja safiirinsinisine merineen. Valkeat palatsit kohosivat\nvihreiden puutarhain keskellä, ja vilkasliikkeisissä satamissa\npurjeiden valkoperhoset parveilivat alastoman vuoren punertavassa\nvarjossa. Sama loistava taivaanranta, joka oli hänen autuutensa\nkehyksenä ollut, oli vieläkin hänen madonnansa lempeiden kasvojen\nhäikäisevänä taustana. Niinhän uskonnollisissa maalauksissaan\nmuinaiset mestaritkin avaavat hymysilmäisten neitsyeittänsä taa\npyhyyden pelkästä läsnäolosta jalostuneen maailman rajattomia\navaruuksia. Tämän vertauksen, jonka hän oli ennen onnensa aamuhetkinä\ntehnyt, sen hän yhä vieläkin teki. Hänen vain tarvitsi päästä nuoren\ntytön seuraan tunteakseen heti, kuinka paljon totuutta on tuossa\nylen tavallisessa liikuttavassa puheenparressa: rakastaa kaikesta\nsydämestään. Hän ei enää armastaan kaikesta sydämestään rakastanut,\nvaikka hänen rakkaudessaan oli kärsimyksestä yhä kiihtynyt\nintohimo. Tämän intohimon rinnalle oli toinen intohimo kohonnut,\navonaisen, vuotavan, tulehtuneen haavan repäisevä särky, jonka hän\nkaikilta salasi. Se teki hänelle entisen hurmauksen mahdottomaksi,\nmahdottomaksi myöskin helpotuksen pelastavan huokauksen, johon koko\nmeidän tunne-elämämme sulaa lemmityn läsnäollessa. Hänen kykynsä\nnauttia onnestaan oli, ellei kokonaan lamassa, ainakin heikontunut,\nkituva. Olemuksensa silpomiselta oli hänestä tuntunut välttämättömyys\nluopua Adèlesta, ja hän olikin todella kuin haavoitettu, joka ei\nvoi liikettäkään tehdä tuntematta haavansa tuskain kiihtyvän.\nAina tuosta aamukohtauksesta lähtien hän joutui päähänpiintymänsä\ntuottaman kärsimyksen valtaan, kun hänen sielunsa, niinkuin ennenkin,\npyrki lähestymään Henrietteä. Hän ei voinut olla ajattelematta\ntämän huoneen yläpuolella olevata toista salia, samanmuotoista\nja saman häikäisevän näköalan kirkastamaa, missä pikku Adèle\nyksinäisessä aamiaispöydässään istui vanhan hoitajansa seurassa,\näitinsä nukkuessa sairaan raskasta unta väsyttävän aamuhetken\nraukaisemana. Eroavaisuus näiden kahden asunnon välillä, jotka\nolivat niin lähellä toisiaan ja sittenkin niin kaukana, vihloi\nhänen sydäntänsä. Hän koetti karkoittaa tuskastuttavan piintyneen\najatuksen ja onnistui hetkeksi. Mutta nopeasti se palasi. Kellon\nyhtätoista käydessä melkein joka päivä hän seurasi kreivitärtä\nja Henrietteä heidän virkistysmatkoilleen. Kulkiessaan silloin\nhotellin puutarhan ohitse hän näki aitausmuurin tuolta puolen\nkohoavien eucalyptuspuiden kiiltävälehtiset oksat, jotka kalpean\nvihreyden alta vivahtivat tumman sinipunervalle, ja korkeain palmujen\nlehtitöyhdöt, joiden suojassa goottilaistyylisen, englantilaisen\nkappelin katto kohosi. Silloin hän ajatteli, että lapsi kenties oli\nsiellä leikkimässä puutarhan käytävillä, puitten juurella, ja hän\nvaipui kaihomielisien unelmien äänettömyyteen, lemmittynsä hellien\nkatseiden hyväilemänäkin. Ja kahta pahemmin tuo hellittämätön,\nalati kiusaava ajatus häntä vainosi hänen toisen kävelyretkensä,\niltakävelynsä aikana, sillä niinä hetkinä häntä vapisutti pelko,\nettä hän äkkiä matkallaan kohtaisi pienokaisen, joka pelko oli\nhänet vallannut heti rouva Raffrayen saavuttua Palermoon. Nyt kun\nhän tiesi minkä tiesi, tuo pelko oli vielä yltynyt. Loppumattomilta\ntuntuivat hänestä silloin Favorite-puiston käytävät, missä hän\ntavallisesti asteli kahden kesken Henrietten kanssa, rouva Scilly'n\nheitä odottaessa vaunuissaan, myötätuntoisuuden hymy huulilla. Vaikka\njoulukuu oli jo puolivälissä, eivät heidän silmänsä näillä matkoilla\nkohdanneet talven lehdettömiä aloja, sillä tässä äärettömässä\ntarhassa olivat kaikki puut alati viheröitseviä. Ken ei ole tällaisen\nkatoamattoman vihannuuden synkkää, masentavaa vaikutusta kokenut?\nTässä puistossa aika ajoin kaikuvat torven toitotukset tuntuivat\nyhä lisäävän sen surunvoittoista, lintujen laulua kaipaavata\näänettömyyttä. Nuo yksitoikkoiset, sydäntä vihlovat toitotukset,\njotka saivat alkunsa eräältä harjoituskentältä ja kertautuivat\nloppumattomasti jylhän Pellegrino-vuoren seinämistä ponnahtaneissa\nkaiuissa, lisäsivät Francis'ssa sitä ääretöntä alakuloisuutta, joka\naiheutui muutamista Henrietten lausumista sanoista. Nuori tyttö\nlempeässä viattomuudessaan puhui pitkään kihlatulleen tulevaisuuden\ntoiveistaan, vastaisesta kodistaan, yhteiselämästään Francis'n\nkanssa. Kaikki hänen vienon ja suoran sielunsa unelmat edellyttivät\nperheen muodostamista. Olihan Francis itsekin, unelmissansa\nluodessaan tulevan perheonnensa romaania, vastustelematta antautunut\nsamanlaisille toiveille, ajatellut mielihyvällä itse jatkuvansa\nlapsissaan, joiden hennoissa piirteissä hän voisi huomata osan\nomasta itsestään yhteensulaneeksi rakkaan vaimonsa piirteihin.\nMiksikä ei tuo vastaisen kodin haavekuva enää voinut hänelle\nilmestyä näyttämättä hänelle heti toista lasta, joka, vaikka olikin\nhänen omansa, tuntui häneltä ainiaaksi kieltävän kodin sulouden\nnauttimisen? Tälle toiselle hänen ei ollut koskaan lupa kuiskata\nnoita sanoja: \"oma lapseni\", jotka olivat hänen korvissaan soineet,\nhänen viettäessään kauhean yönsä Monrealen teitä harhaellen, ja\njotka hän kenties muille sanoisi, muille, joilla ei ollut enemmän\noikeutta siihen kuin herttaisella pikku Adèlellakaan. Isänäolon\ntieto oli hänessä nyt yhtä horjumaton kuin hänen päätöksensä pysyä\njärkähtämättömänä kerran suunnittelemassaan käytöstavassa. Yhdeksän\nvuotta hän oli epäröinyt, milloin uskonut, milloin epäillyt;\nmahdoton oli hänelle nyt sellainen hapuileminen. Hän oli nähnyt ja\nhän uskoi. Mikä sallimuksen oikku, että hänen nyt oli uskominen,\nkun olisi suonut voivansa epäillä, sen sijasta että hänen ennen oli\ntäytynyt epäillä, kun uskossa olisi ollut niin suurta suloutta!...\nNuo ajatukset häntä alinomaa kiusasivat, kouristivat, kiduttivat.\nHän katsoi Henrietteä manataksensa pois painajaisen -- turhaan!\nYhä selvemmin hän vain huomasi temmeltävien tunteittensa kauhean\nristiriitaisuuden. Ne vainosivat häntä hänen kotiinkin palattuansa,\nhiljaisen illan pitkinä tunteina. Olipa että hän kihlatulleen luki,\nistuen matalalla jakkaralla hänen polviensa ääressä, taikka että tämä\nhänelle pianolla soitti lempisäveltäjiensä teoksia, olipa että he\nkaikki kolme hiljaa, tuttavallisesti, rauhallisesti keskustelivat,\naina, määrähetkinä painajainen ilmestyi... Mitä mahtoikaan tehdä\npienokainen tällä hetkellä? Ja taas, niinkuin aamusellakin, hän\nluuli näkevänsä lapsen, näki tämän juoksevan äitinsä luo ennen maata\nmenoaan, katselevan sairasta suurilla viattomilla lapsensilmillään,\njoissa kumminkin salaperäinen onnettomuuden aavistus kajasti. Että\npikku tyttö leikkiessäänkin ajatteli äitinsä tuskallista yskää, se\nkai merkitsi, että jokainen noista yskänkohtauksista oli saanut\nvaltavan vastakaikunsa hänen sydämessään. Pelkäsikö pienokainen\nainoan turvansa maailmassa ennen pitkää murtuvan? Ja hänen isänsä\nei ollut siitä tiedoton. Elossa hän oli. Isällä oli miehen tarmokas\nsuojelijankäsi, jota lapsen kenties kohtakin olisi tarvis, ja tuo\nisä ei voinut mitään hänen hyväkseen. Hänen täytyi päinvastoin\nyhä enemmän koota esteitä heidän välillensä, jottei omaa arvoansa\nalentaisi. Kunnia vaati, että hän tytärtänsä kohtaan käyttäytyisi\nniinkuin ei hänellä olisi aavistustakaan ollut hänen syntyperästään.\nJumala, mikä kamalan rakkauden kamala loppu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauanko olisi Francis'lla kestänyt tahdonlujuutta sellaiseen\nkieltäymykseen? Kenties kuukausiakin, ellei odottamaton tapaus\nolisi äkkiä kumonnut hänen päätöksensä mahdottomuuksiin perustuvaa\nrakennusta. Hän uskoi niin lujasti olevansa oikeassa, että, kun\nhän näinä päivinä, myrskyisimpinä, mitä oli kokenut sittenkuin\nhänen ja Pauline Raffrayen välit katkesivat, kaksi kertaa sattui\ntämän viimeksimainitun ja hänen lapsensa kanssa vastakkain\nporraskäytävässä, hän uskalsi kääntää pois päänsä ja olla heihin\nkatsomatta. Mutta joskin hän rohkealla kestävyydellä suoritti\ntaistelunsa tositapahtumia vastaan, tunteitansa hän ei kyennyt\nvastustamaan. Kaikesta huolimatta hän ei edes koettanutkaan, niinkuin\nhänen kunniansa olisi vaatinut, iskeä itse juureen kiinni, kitkeä\npois sairaloisen isänrakkautensa tainta, jonka hän sydämessään\ntunsi varttumistaan varttuvan. Ja olisiko se edes ollut hänelle\nmahdollistakaan? Hän oli niitä intohimoisia, mutta periaatteita\nnoudattavia luonteita, jotka luulevat tyydyttävänsä omantuntonsa\npakottautumalla johonkin erityiseen menettelytapaan, mutta jotka\nsisällisesti rikkovat, antautuen hillittömien mielikuviensa,\nrikoksellisten tunnehurjistelujensa valtaan. Sellaiset luonteet\npystyvät niinkuin Francis'kin vuosikausia pysymään hurjasti\nrakastamastaan naisesta erillään, kun sitävastoin ovat kykenemättömät\nhetkeksikään hallitsemaan tämän rakkauden heissä tuottamia\nsisällisiä häiriöitä. He noudattavat tapojen siveyttä, sydämen\nsiveyttä noudattamatta -- omituinen luonnottomuus, joka ennemmin\ntai myöhemmin päättyy sekä tapojen että sydämen yhtäläiseen\nturmelukseen. Tekomme mukautuvat aina lopuksi ajatustemme mukaan,\nja näitä viimeksimainituita meidän ennen kaikkea tulee hallita. Jos\nFrancis olisi pikku Adèlea kohtaan menetellyt samoin kuin ennen\nrakastajatartansa kohtaan, paennut hänen luotaan, ehdottomasti\neronnut hänestä, niin hänellä kenties olisi ollut oikeus antautua\nliikutuksiensa valtaan, hän kun varmaan olisi tietänyt, ettei mikään\nuusi sattuma tulisi koskaan viettelemään hänen tunteiden uuvuttamaa\nsydäntänsä. Mutta erikoiset olosuhteet, jotka häntä sitoivat,\ntekivät hänelle sellaisen eron sangen vaikeaksi, vaikka hän kyllä\nitsekin mielessään myönsi, että se olisi suuresti helpottanut\nhänen tuumansa toteuttamista. Ja olihan hänen sitäpaitsi piakkoin\npalattava Ranskaan; matkapäiväkin jo oli määrätty tammikuun\nviidenneksikolmatta. Eikö hänen, salaisista mielen liikutuksistaan\nhuolimatta, ollut siihen asti kestäminen, sitä suuremmalla syyllä,\nkun joulukuu jo lähestyi loppuaan ja pienimpienkin kauppapuotien\nikkunoissa loistava lapsellinen tervehdys: _Viva Cesu Bambino_\nläpi kaupungin julisti odotetun juhlan tuloa. Muistot, joita tuo\nlasten juhla hänessä herätti, olivat hänelle uutena alakuloisuuden\nlähteenä. Kuinka hän olisi voinut arvata, että hän sitoumuksestaan\nluopuisi, ennenkuin joulu oli lopussa, ja että syynä siihen olisi\nyksinkertaisesti Continentalin englanninkiihkoisen isännän oikku.\nTuo gentlemanni, josta Francis usein oli pilkaten sanonut: --\n\"Pistäisipä minun joskus päähäni ruveta pukeutumaan englantilaisesti,\nniin kyllä tuo hölmö minut siitä taudista parantaisi\", tuli itse\ntietämättään, kohtalon narripelissä näyttelijänä esiintyessään,\nsyöksemään onnettoman valheen ja petoksen pelottavaan kuiluun.\nKavaljeeri Francesco Renda oli nimittäin tavakseen ottanut viettää\n_Christmas_-juhlaa pystyttämällä suurimpaan saliinsa hotellin\nbrittiläisten ja itävaltalaisten asukkaiden iloksi suunnattoman\nsuuren joulukuusen, jonka kaikki oksat olivat palavia kynttilöitä\ntäynnä. Näytelmäkappale, joka useimmiten oli enemmän tai vähemmän\npaikallista laatua, täydensi juhlaa. Tänä vuonna hän oli tähän\ntoimeen vuokrannut erään noita neapelilaisia laulajajoukkoja, joita\nSorrentossa ja Amalfissa käyneet liiaksikin tuntevat. Kun Henriette\nFrancis'lle näytti noita kolmea pääsylippua, jotka diplomaattinen\ndon Ciccio, vainuten älykkäänä etelämaalaisena nuoren miehen tekevän\nhänestä pilkkaa, oli hänen poissaollessaan tuonut, hän ei voinut olla\nsanomatta:\n\n-- \"Miksei! Mennään vaan kuuntelemaan: _Funiculi, funicula_... Sepäs\nvasta hauskaa!...\"\n\n-- \"Kenties ette tahdo sinne tullakaan?\"... oli Henriette vastannut,\nalistuen heti lempivänä naisena, joka tahtoi säästää rakastettunsa\npienimmältäkin rasitukselta. Miksikä Francis päinvastoin väitti, että\nheidän oli kaikkien mentävä gentlemannin kutsuihin? Olisihan hänen\nkumminkin pitänyt arvata, että, koska tuo joulukuusi (_X-mas tree_),\nniinkuin etehisen seinässä olevassa ilmoituksessa sanottiin, oli\netenkin lapsia varten, rouva Raffrayekin arvattavasti veisi pienen\ntyttärensä sinne. Ja hän ajattelikin sitä, mutta luuli olevansa\nniin luja, ettei hänen tarvinnut tuota mahdollisuutta pelätä.\nHänenhän vain tarvitsi kääntää pois silmänsä, niin asia oli sillä\nhyvä, ja niinmuodoin hänen ei tarvinnut kieltää kihlatultaan tuota\nvähäistä huvitusta, joka näkyi nuorta tyttöä houkuttelevan, vaikka\nhän kyllä heti olisi suostunut siitä luopumaan. Kun Francis siis\njouluiltana astui juhlapukuisia muukalaisia vilisevään, pieneen\nsalonkiin, jonka keskellä säteili kirjavien kynttilöiden ja lyhtyjen\nvalaisema, jättiläiskokoinen joulukuusi, hän oli jo valmistautunut\nkestämään uutta kidutusta. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että\nFrancesco Renda, kohteliaisuudessaan ryhmittäen vieraitaan heidän\nkansallisuutensa mukaan, määräisi rouva Scilly'lle ja Henriettelle\nheidän paikkansa juuri Pauline Raffrayen ja hänen tyttärensä viereen!...\nNiin, todellakin, tuossa vasemmanpuolisessa nurkassa, minne\nheidät saattoi muhkea don Ciccio, joka oli puettuna Carlton-klubin\ntäsmällisimpien jäsenten tapaan, kielovihko napinlävessä, siinä\nistui heitä varten varattujen kolmen tyhjän nojatuolin vieressä\neräs lapsi, ihmeissään katsoen komeata kuusta, ja lapsen vieressä,\npyhävaatteihinsa puettuna, sama vanha uskollinen hoitajatar, jonka\nFrancis tuona muistettavana aamuna oli nähnyt eucalyptuspuun juurella\nsukkaa kutomassa. Ja pienokainen oli Adèle Raffraye, hänen oma pikku\nAdèlensa. Nyt Henriette jo istuutui tuolille, joka oli lasta lähinnä,\nrouva Scilly osoitti Francis'lle keskimäisen paikan ja asettui itse\nhänen toiselle puolellensa. Eikä Pauline -- taudinkohtaus kai oli\nestänyt häntä tulemasta -- ollut siellä vihattavalla läsnäolollaan\nyllyttämässä häntä taisteluun vaarallista ja hirveätä kiusausta\nvastaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nJOULUKUUSEN YMPÄRILLÄ.\n\n\nVastatulleiden nostama hälinä ei hetkeksikään saanut pikku\nAdèlen silmiä irtautumaan loistavasta taulusta, joka avautui\nhänen eteensä. Ihmeiden satumaista maailmaa oli lapselliselle\nmielikuvitukselle komea joulukuusi, jonka synkkien oksien suojassa\nkellui sadottain kirjavia ja loistavia palloja, samoin kuin maassa\nistuvien neapelilaisten soittajien kirjava ryhmä. Miesten raitaiset\nlakit ja punaiset, keltaiset tai siniset vyöt, heidän pukunsa\nteatterikoristeet ja heidän omituiset soittokoneensa, naisten\nhiusasut, suunnattoman suuret metalliset neulat ja kirkasväriset\nsamettihameet, kaikki nuo muukalaisuuden sangen yleiset silmänherkut\nihastuttivat yhtä paljon pikku tyttöä kuin hänen hoitajaansakin,\nja he muodostivat itse tietämättään paljon viehättävämmän näyn,\nlapsi ja halpa palvelijatar, jonka uurtuneet, nöyrät kasvot\nhymyilivät pienokaisen hentojen, herkkien, elämän uutuudesta\ninnostuneiden kasvojen vieressä. Äkkiä kumminkin lapselta viattoman\ninnostuksen lumous hälveni, ja hän heräsi todellisuuden kovan kouran\nkosketuksesta. Hänen katseensa näet sattui viereisiin, vastikään\ntyhjiin nojatuoleihin, missä nyt istui vieraita ihmisiä, jotka\nolivat hänen kuulemattaan sinne tulleet. Ujouden vavahdus kohotti\nveren hänen poskilleen, ja vaistomaisesti hän painui hoitajansa\npuoleen tuolla aran otuksen liikkeellä, joka oli hänelle ominainen.\nSellaisina hetkinä hän kallisti sievän päänsä, ja hänen suurissa,\nruskeissa silmissään päilyi rypistyneiden kulmakarvojen alla\ntuskaisesti säikähtynyt ilme. Hänen päänsä torjuvassa asennossa\noli silloin hiukan puolustusasemaan asettuneen antiloopin vauhkoa\nsiroutta. Huomatessaan lapsen vaistomaista luulevaisuutta ilmaisevan\nliikkeen neiti Scilly, joka satunnaistuttavan hyväntahtoisella\nhymyllä oli tervehtinyt vanhaa Annettea, kääntyi Francis Nayrac'in\npuoleen sanoen:\n\n-- \"Tuossahan on taannoinen pikku ystäväni, tiedättehän, se joka\nniin sievästi puheli sairaalle nukelleen... Katsokaapas häntä,\nsalaa, jottei hän kokonaan joutuisi hämilleen, ja sanokaa, eikö hän\nhämmästyttävästi muistuta sisarenne lapsuudenkuvaa? Vieläkin enemmän\nnyt, kun hänellä ei ole hattua päässä...\"\n\n-- \"Hämmästyttävästi...\", toisti Francis vapisevalla äänellä.\nVastustamattomasti hänen päänsä kääntyi lapsen puoleen. Oi, niin\nkauan kuin lempiviä sydämiä on olemassa, mikä viisaus voi heissä\nvoittaa katsomisen tarvetta, tuon katsomisen, joka lempeimmän\nrunoilijankin mukaan oli Orfeuksen anteeksiantamaton rikos. \"Hän\nkääntyi, sydän voitettuna\", sanoo tuo kaihomielinen Virgilius...\nja samoin Francis'kin, sydän voitettuna, loi katseensa lapseen.\nLiikutus, joka oli hänet vallannut heti hänen tultuansa ja\nhuomattuansa missä vaarallisessa paikassa hänen oli iltansa\nvietettävä, olisi epäilemättä näyttänyt sangen omituiselta hänen\ntovereistaan. Mutta rouva Scilly ja Henriette olivat tämän ensimäisen\nhetken hälinässä ikäänkuin huumeessa äänekkäiden keskustelujen\nkohinasta, valojen häikäisevästä loisteesta, koko tämän tilaisuutta\nvarten näytelmähuoneeksi järjestetyn salin kirjavasta hyörinästä.\nNyt kun neiti Scilly kykeni huomaamaan sulhasensa tavattoman\nmielenliikutuksen, oli aivan luonnollista, että hän selitti sen\nvainajan muiston aiheuttamaksi. Ja totta olikin, että Francis\nvainajan muistosta heltyi, antautuessaan katselemisen vihlaisevalle\nhekumalle, jonka hän oli itseltänsä niin tunnollisesti kieltänyt.\nIstuen hänen edessään, profiili melkein pois käännettynä, pikku tyttö\nnäytti hänelle kultakiharain kehystämän posken hienot piirteet. Hän\noli valkoisiin puettu. Yksinkertainen musliininen poimukaulus ympäröi\nhänen hentoa kaulaansa, kohottaen sen erikoisen hienoa kalpeutta,\njota Henriette kerran oli verrannut vaalean ruusun sisälehtien\nkellertävään kalpeuteen. Tuo kelmeä väri oli liikuttavassa\nsopusoinnussa suun haaveilevan, miltei katkeran ilmeen kanssa, kun\nei hymy raittiita huulia vilkastuttanut. Koko hänen olemuksensa\ntuntui uinailevan itsetiedottoman kaihomielisyyden viihdyttämänä.\nAviorikoksesta syntyneitten lapsien kasvoissa on usein sellaisen\nennenaikaisen alakuloisuuden ilme! Heidän silmäteräinsä pohjalla\npiilee jäännös kauhua, tunnonvaivojen uhkaavan koston kauhua,\njoka on täyttänyt heidän äitiensä mielen. Luulisi melkein, että\nheidän vaistonsa aavistaa, arvaa heidän rikoksellisen syntyperänsä\nsurkeuden ja valheen. Ja kumminkin, huolimatta katseen arveluttavasta\nsyvyydestä, Adèlen kehitys tuntui olevan hänen ikäisensä lapsen,\njonka mieli iloisesti hykähtää vähimmänkin huvituksen tarjoutuessa ja\njonka sielu on täynnä itseperäistä, välitöntä, melkeinpä eläimellistä\nelämäniloa. Sillä tuskin olivat soittajat alkaneet esiintyä, mikä\nviulua vinguttaen, mikä mandoliinia helisyttäen, mikä kastanjettia\nnaksuttaen, mikä tanssien tai ilvehtien, niin väri alkoi kohota\npienokaisen poskille, loiste hänen silmiinsä, hymy hänen huulilleen,\nja koko hänen olemuksensa värähteli ja muuttui. Sitä myöten kuin\nlapsi näin antautui tunteittensa valtaan ja hänen nuoren luonteensa\neri ominaisuudet hänen käytöksessään vähitellen ilmenivät, Francis\nyhä enemmän pääsi huomaamaan niitä sukulaisuuden siteitä, jotka\nniin piirteiden kuin sielunkin puolesta yhdistivät pienokaista\nsisar vainajaan. Hänen mielikuvituksessaan nuo kaksi kuvaa, hänen\nmuistoissaan säilynyt ja sen todellisuudessa liikkuva varjokuva,\nikäänkuin sulivat yhteen ja tekivät häneen taas saman, melkein\nylenluonnollisen ihmeen vaikutuksen kuin ensi kerralla puutarhassa.\nHänen kaukaisten jouluaattojensa suloinen leikkitoveri palasi henkenä\nhänen luokseen, sekoittuakseen, ruumiintuakseen tuon herttaisen\nlapsukaisen heikkoon ruumismajaan, jonka hän, Francis, kietoi, sulki\nkatseeseensa, niinkuin hän olisi tahtonut sen syliinsä sulkea. Mutta\nsiinä oli, tuon hänen verestänsä syntyneen ruumiin ja hänen oman\nsykkivän sylinsä välillä tällä hetkellä aineellisestikin toinen --\nmikä tuskallisen sattuva symboli hänen nykyisestä kohtalostaan! Se\nmikä hänelle oli maailmassa kalleinta, rakkahinta, oli tuossa hänen\nvieressään, katsoi häntä vastaan kahden silmistä. Miksikä hän ei\nvoinut heitä toisiinsa yhdistää, heitä toisilleen antaa, toisen\nsydäntä toiseen liittää niinkuin lasta äitiinsä, niin että hänen oma\nrakkautensa, yhdistyen heissä ja heidän keskinäisestä hellyydestänsä\neläen, suurempana ja kirkkaampana palaisi! Mieletön unelma, samalla\nkertaa viaton ja rikoksellinen hulluudessaan, unelma, joka jo\nennenkin oli hänen hourailevaan mieleensä johtunut!... Se vainosi\nhäntä tässä juhlasalissa hellittämättä, jäsen vaikutusta yhä lisäsi\nhänen viimeaikainen itsensähillitsemisjännityksensä, niin että hän\nunhotti missä oli ja minkä levottoman valvonnan alaisena, unhotti\nettä istui kihlatun morsiamensa ja hänen äitinsä välissä, ja hän oli\nniinkuin unesta heräävä, kun kuuli tutun äänen hiljaisen kuiskeen ja\nsäpsähtäen horroksistaan näki Henrietten puhtaiden immenkasvojen,\nelpymistoiveittensa ainaisten virittäjäin, kääntyvän hänen puoleensa:\n\n-- \"Minä näen että te kärsitte\", sanoi Henriette. \"Tuo pikku tyttö\nmuistuttaa teitä liiaksi sisarestanne. Tahdotteko että menemme pois?\"\n\n-- \"En\", vastasi Francis, pakottautuen hymyilemään, \"se on jo\nlopussa. Tiedättehän, tuo muisto on aina ollut arka kohta...\"\n\n-- \"Rakas Francis!...\" sanoi Henriette, ja hänen suorissa\nsinisilmissään oli niin paljon hienotunteista osanottoa, että\nFrancis'n täytyi katsoa pois. Hän oli siis uudestaan, kaikista\npäätöksistään huolimatta, valheiden kirottuja teitä astumassa.\nKaksinkertainen oli hänen valheensa, kun hän myönsi liikutuksensa\naiheutuvan Henrietten edellyttämästä jalosta herkkätunteisuudesta,\nsuostuen samalla ottamaan vastaan nuoren tytön lempeätä sääliä,\njoka hänestä tuntui suloiselta, vaikka sen olisi pitänyt häntä\nkauhistuttaa. Hän oli niin suuresti säälin tarpeessa, halusi niin\nkiihkeästi antautua riehuvien tunteittensa valtaan, että hän vielä\ntoisenkin kerran kielsi, kun rouva Scilly ehdotti, että he lähtisivät\npois.\n\n-- \"Ei teidän tarvitse jäädä tänne minun tähteni\", sanoi tämä;\n\"ovathan nuo neapelilaiset laulut minusta aina miellyttävät, mutta\njoka yhden tuntee, tuntee kaikki...\"\n\n-- \"Nämä ovat, kumma kyllä, melkein uusia\", vastasi nuori mies, \"ja\nsoittajat ovat koko taitavia, mikä on vielä kummempaa. -- Ja sitten,\nmikä näyttelijäkyky! Se täytyy minunkin myöntää!... Katsokaapa\ntuota paksua tuossa; mikä ulkokullatun roiston leveä naama! Ja entä\ntuo laiha, jäykkäkasvoinen veitikka, jonka liikkumattoman vakava\nilme tekee niin hullunkurisen vaikutuksen!... Varmaankin he ovat\nsamanlaisissa hotelleissa laulaneet tuhansia kertoja, ja sittenkin\nhe tuntuvat todenteolla huvittelevan omastakin puolestaan. Ja yleisö\non näyttelijäin arvoinen... Englantilaisia, jotka suvaitsevat\nalentua neapelilaisten juhlamenojen katsojiksi. Siinä ilmenee koko\ntuo ylenkatse ja koko tuo ihailu, jota pohjoismaalaiset tuntevat\netelän asukkaita kohtaan... Tuo vanha myssypäinen lady tuolla\noikealla, jonka poskissa on neljän portviininjuojapolven punaista\npulleutta, kuinka hänen arvokkaisuutensa sulaa noitten maankiertäjäin\nvirnistyksistä!... Oivallista kerrassaan...\"\n\nKauan hän näin puheli vilkkautta teeskennellen todistaakseen äskeisen\nlevottomuutensa kokonaan hävinneeksi. Innostuneella haastelullaan\nhän ei tahtonut pettää ainoastaan luottavaisia tovereitaan,\nitseään hän varsinkin tahtoi pettää, tyynnyttää hurjasti sykkivän\nsydämensä. Mutta lakkaamatta hänen puhellessaan hänen silmänsä\npalasivat pieneen tyttöön, ja äkkiä, sattumalta tämäkin katsahti\nhäneen. Ensimäisen kerran nuo vienosti punertavat kasvot kääntyivät\nhäneen päin ja raikkaan ruskeat silmät loivat selkeän katseensa\nhäneen -- tarkoituksetta, rauhallisesti, niinkuin Paulinekin\noli häntä sinä muistettavana aamuna katsonut. Sitten tuo katse\nsiirtyi yhtä luontevasti, yhtä rauhallisesti katsojariviin heidän\ntakanansa, palatakseen jälleen joulukuuseen ja soittajiin, aina yhtä\nlevollisena, yhtä selkeänä. Tiesihän Francis liiankin hyvästi, ettei\nhän ollut Adèlelle sen enempää: muuan vieras vain, johon lapsi ei\nkiinnittänyt eikä voinutkaan kiinnittää mitään erityistä huomiota.\nMiksikä tuo täydellinen välinpitämättömyys niin tuskallisesti viilsi\nhänen sydäntänsä, miksikä se tuntui hänestä kovemmalta kaikkia\nmuita iskuja, jotka häntä näinä surun viikkoina olivat kohdanneet?\nMitä hän tuolta pikku tyttö paralta toivoi, koetettuansa pitkien\nvuosien kestäessä niin suurella vaivalla ja kestävyydellä pyyhkiä\nhänet pois elämästään? Kuvitteliko hän, että jonkunlainen hellyyden\nsuggestioni virtaisi hänen silmistään tarpeeksi valtavana herättämään\npienokaisessa veren äänen, joka tällä hetkellä, mahtavampana kuin\nkoskaan ennen, hänen omassa sydämessään huusi? Isyyden vaisto,\njoka niin voimakkaasti, niin äkkiä oli hänessä herännyt, tuotti\nhänelle melkein fyysillistä kärsimystä. Tuskin hän koskaan saisi\nomalta lapseltaan edes tuota kesytetyn vieraan sympatiaa, jota tämä\nnäkyi osoittavan neiti Scilly'lle. Henriette oli ollut oikeassa,\nkun kerran oli sanonut omistavansa taikakeinon, joka hänelle avasi\npienokaisten sydämet. Varovaisempana tällä kertaa kuin viimein\nnähdessään lapsen puutarhassa hän ei nyt liian nopeasti lähestynyt,\nvaan antoi pikku pelkurille aikaa tointua, salaa tutkia ja\narvostella, kunnes viimein kokonaan hänet voitti kauneuteen yhtyneen\nsuloutensa vastustamattomalla ja sulattavatta viehätysvoimalla.\nTuon viehätyksen toimittama valloitus kävi huomattavaksi pikku\nAdèlen muuttuneessa asennossa, josta pinnistys vähitellen lauhtui.\nHän ei enää kyyristynyt nojatuolin nurkkaan, johon hän oli vieraat\nhuomatessaan vetäytynyt, ikäänkuin hakeaksensa hoitajaltansa turvaa.\nHänen hento vartalonsa oli taas kohonnut ja uskalsi vapaasti\nliikkua. Nähtävästi ujous ei enää hänen henkeänsä ahdistanut. Pari\nkertaa, jonkun laulajan liian hullunkurisen kujeen johdosta, hän\nnauroi samaan aikaan kuin vieressä istuva nuori tyttökin, ja saapui\nhetki, jolloin he rupesivat toisilleen puhumaan. Lapsen puolesta\nlähestyminen tapahtui pienen antiloopin sirolla liikkeellä, kun\nse varovasti suostuu lähestymään tuoresta lehtiannosta tarjoavaa\nkättä, jota se ensin on säikähtyneenä paennut. Kuinka hyvältä olisi\nFrancis'sta tuntunut Henrietten salaperäinen viehätysvoima, elleivät\nolosuhteet olisi olleet niin tukalat. Nyt se vain lisäsi hänen\nkurjuuttansa, näyttäen hänelle miten olisi voinut olla ja syösten\nhänet vielä syvemmälle mielenliikutuksien ristiriitaan. Kun hän\nsalli tunteittensa siinä määrin kiihottua tämän lapsen suloudesta,\nniin hän samalla suostui nielaisemaan uuden annoksen sitä myrkkyä,\njosta koko hänen ruumiinsa paloi, raiskasi siveytensä ja kunniansa,\nraiskasi rakkautensakin. Ainakin hän tunsi itsessään vähenevän\ntuon rakkauden onnelliseksi-tekemisen voiman. Ja ihastuksella,\nepätoivolla, uteliaisuudella ja kauhulla hän jäi kuuntelemaan noiden\nkahden keskustelua, joka jatkuessaan kävi yhä ystävällisemmäksi ja\ntuttavallisemmaksi.\n\n-- \"Oletteko koskaan nähnyt näin kaunista joulukuusta?\" virkkoi neiti\nScilly.\n\n-- \"Ei toki koskaan\", vastasi kiireesti vanha Annette, mutta\nhämmästyi suuresti, kun huomasi pikku neitinsä äkkiä muuttuvan\npuheliaaksi vierastenkin seurassa, sillä Adèle vastasi samalla aikaa:\n\n-- \"En, en niin kaunista, mutta olen kumminkin nähnyt sangen\nkauniita... Viime vuonna äiti puki kuusen viidellekymmenelle pikku\ntytölle. Siitä minä pidin vielä enemmän kuin tästä... Ensiksikin\",\njatkoi hän, katse kaukana, \"se oli kotona, ja oli lunta...\"\n\n-- \"Ja sitten olitte pikku ystävänne seurassa...\", sanoi Henriette.\n\n-- \"Niin\", vastasi vilkkaasti lapsi, \"olin Françoisen, Annetten\nsisarentyttären kanssa.\"\n\n-- \"Entä muut pikku tytöt?\" kysyi neiti Scilly.\n\n-- \"Muutko? Nehän ovat vain leikkitovereita\", vastasi pienokainen,\n\"kun sitä vastoin Françoise, hän on niinkuin äiti ja niinkuin\nAnnette. Hän ei voinut tulla meidän mukaamme. Hän on niin köyhä.\nHänen täytyy tehdä ulkotyötä pellolla ja niityllä. Kun hän kasvaa\nsuureksi, niin hän saa tulla kartanoon asumaan ja minä otan hänet\naina mukaani matkoilleni.\"\n\nHänen silmänsä loistivat, kun hän näin hymysuin esitti lapsellisen\ntuumansa, missä oli sitä vilpitöntä hyväntahtoisuutta, joka jo elämän\nsarastaessa osoittaa laajatunteista ja jalomielistä luonnetta.\nHenriette kääntyi Francis'hin sanoakseen hänelle puoliääneen: \"Kuinka\nhyvin näkee että hänellä on jalo äiti!...\" ja hän sulki käteensä\npikku naapurinsa käden, joka hyväily sai veren kohoamaan tämän\nkasvoille. Lapsi hymyili, yhä vielä hiukan hämillään, mutta sangen\nystävällisesti, ja nyt Henriette jo häneltä kysyi:\n\n-- \"Toivon, ettei äitinne ole sairaampi, koska hän ei ole tullut\ntänne...\"\n\nTämä kysymys sammutti heti hymyn pikku tytön huulilta. Varjo synkisti\nhänen henkeviä kasvojaan, joissa kaikki hänen ajatuksensa kuulsivat\nniinkuin veri sinisessä suoniverkossa hänen kauniilla ohimoillaan.\nHän vastasi:\n\n-- \"Kiitos, hyvä rouva, äiti on voinut paremmin näinä viime päivinä.\nMutta eilen hän hiukan vilustui ja tänään hän on ollut hyvin väsynyt.\nHän ei tahtonut pidättää minua luonaan. Hän pelkää aina, että minun\non Palermossa ikävä ja että kaipaan Molamboz'ta. Se onkin totta.\nPidän paljon kotiseudustani, mutta olen mieluummin täällä hänen\nkanssaan...\"\n\n-- \"Saatte nähdä, kuinka nopeasti tämä kaunis aurinko hänet\nparantaa\", sanoi Henriette, joka katui että oli näin lapsen mieleen\njohdattanut rouva Raffrayen kuvan, vaikka näki, kuinka herkkä hän\noli vähimmillekin liikutuksille. \"Minunkin äitini oli hyvin sairas,\nkun tulimme tänne. Ja katsokaa nyt, kuinka hän voi hyvin...\" Sitten,\njottei uudestaan pahoittaisi pienokaisen mieltä, hän koetti siirtyä\ntoiseen asiaan, sanoen: \"Minun täytyy pyytää teitä sanomaan minua\nneiti Henrietteksi eikä rouvaksi. Tahdotteko?...\"\n\nAdèle ei näyttänyt kuulevan tätä loppulausetta, niin oli hän vajonnut\ntarkastamaan rouva Scilly'n kasvoja, joita hän tällä hetkellä tutki\nintohimoisella uteliaisuudella.\n\nOli sangen helppo arvata miksi. Lapsi vertaili kreivittären kasvoja\nniihin kasvoihin, jotka olivat hänelle kalleimmat maan päällä. Hänen\nhellyytensä tuntui häntä opettaneen -- niinkuin tällä iällä joskus\nsattuu -- huomaamaan terveyden vaaroja, joita hänen järkensä ei\nkyennyt tajuamaan. Sittenkin hän oli kuullut kaikki, sillä hän jatkoi\nhetken aikaa vaiettuaan:\n\n-- \"Anteeksi, neiti, onko teidän äitinne ollut kauan vuoteen\nomana?...\"\n\n-- \"Viikkomääriä\", vastasi Henriette.\n\n-- \"Anteeksi vieläkin\", jatkoi lapsi, \"tuntuiko tästä hyvin\nkylmältä?...\" Ja hän osoitti rintaansa.\n\n-- \"Tuntui kyllä\", sanoi Henriette.\n\n-- \"Ja ryittikö paljon yöllä?\"\n\n-- \"Paljon.\"\n\n-- \"Ja kuinka kauan hänen on täytynyt olla Palermossa\nparantuakseen?...\"\n\n-- \"Ei ole kahtakaan kuukautta siitä kuin läksimme Parisista...\"\n\nLapsi vaikeni uudelleen. Mitä hän mahtoikaan mielikuvituksessaan\nhautoa, laulajien jatkaessa kujeitaan ja heitellessä matkailijain,\njoutilaitten ja sairaitten jokapäiväiselle seuralle tuota hehkuvaa,\nelinvoimaista innostusta, joka kaikesta huolimatta kaikuu Vesuviuksen\ntuhkansekaisesta hiekasta puhjenneissa kansanlauluissa. Pikku tyttö\ntuntui kadonneen kauas tästä näytäntösalista, unhottaneen sekä\nyleisön että soittajat. Mutta niinkuin ainakin, kun kuulemme soittoa\nsitä kuuntelematta, sävelet kietoutuivat hänen unelmiinsa, lisäten\nniiden itsetiedotonta haaveilevaisuutta, samoin kuin ne Henriettessä\nlisäsivät säälin tunnetta. Nuori tyttö katui syvästi, että oli\nkosketellut lapsen ennen aikojansa kehittyneen herkkätunteisuuden\nliian arkaa kohtaa. Nuo samat sävelet saivat myöskin Francis'in\nliikutuksen kohoamaan äärimmilleen. Hän oli kuullut joka ainoan sanan\ntuosta lyhyestä keskustelusta ja kauhistuen oli hänkin huomannut\nlapsen sydämen aikaisen kypsyyden. Hän oli nuo tunteet omiksensa\ntunnustanut, ja ollen kokonaan perinnöllisyysajatusten vallassa hän\nei voinut olla huomaamatta, että hän oli pienokaiselle, tämän oman\nsuvun piirteiden lisäksi, isänperintönä luovuttanut sairaloisen\nherkkätunteisuuden turmiollisen lahjan. Francis ja hänen sisarensa\nolivat kumpikin Adèlen iällä niin paljon siitä kärsineet, sillä\nheidän sielunsa niinkuin hänenkin oli ikäänsä nähden liian aikaisin\nkypsynyt. Ja ketä lapsi sellaisella sairaloisella, äkkikypsällä\nhellyydellä rakasti? Äitiä, joka ansaitaksensa lapseltaan sellaisen\nrakkauden epäilemättä oli sen arvoinen. Francis tiesi omasta\nkokemuksestaan, että herkkätunteiset luonteet eivät ole helposti\nvoitettavissa. Vähimmästäkin asiasta he loukkaantuvat ja sulkeutuvat\nkuoreensa. Kiivas sana, aiheeton syytös, kärsimätön kohtelu saa\nheidät peräytymään, ja meidän käy melkein mahdottomaksi uudelleen\nvoittaa heidät, kun läheisyytemme heti heille palauttaa mieleen\nkarvaan mielenahdistuksen. Adèlen jumaloitseva hellyys rouva\nRaffrayeta kohtaan oli uusi, tällä kertaa kieltämätön todiste\näidin rakkaudesta lapseen. Eikö Francis'n olisi pitänyt olla\nsiitä onnellinen? Eikö hänen omaatuntoansa lievittänyt tuo tieto,\nettä lapsi oli Paulinessa uudestaan sytyttänyt velvollisuuden\nja vastuunalaisuuden tunteen, joka jo näytti sammuneen. Jos\nFrancis olisi huomannut pienokaisen kituvan rakkauden puutteesta\nja värjöttävän kylmän kohtelun hyydyttävässä ilmassa, joka\nhelläluonteisissa lapsissa turmelee sielun ainiaaksi, niin eikö\nhän olisi kironnut entistä rakastajatartansa tämän luonnottoman\nkovuuden tähden vielä enemmän kuin entisten petoksien vuoksi. Miksikä\nhän sitten koko tämän keskustelun ja sitä seuraavan äänettömyyden\nkestäessä tunsi sydämessään niin oudosti kalvavan kolotuksen, vaikka\nhänelle oli todistettu, että pienokainen oli onnellinen, Joka tieto\nyksin saattoi lohduttaa ja rauhoittaa lapsestaan iäksi erotettua\nisää? Ja hän kuuli tuon kiduttavan keskustelun jälleen jatkuvan.\n\n-- \"Me\", sanoi Adèle, \"olemme olleet täällä kohta neljä viikkoa.\nHelmikuussa siitä tulee kaksi kuukautta.\" Tuo lause merkitsi\nnähtävästi hänen suussaan: \"Helmikuussa äiti paranee...\", sillä\nilo syttyi uudestaan hänen ruskeissa silmäterissään, kun Henriette\nhäneltä kysyi:\n\n-- \"Ensi kertaako te olette matkoilla?\"\n\n-- \"En\", vastasi pienokainen, \"olen usein käynyt tätini luona\nBesançonissa...\"\n\n-- \"Oletteko käynyt Parisissa?...\"\n\n-- \"En koskaan. Meidän piti mennä sinne, kun äiti oli niin sairas,\nkysymään lääkäriltä neuvoa. Mutta sitten äiti ei tahtonutkaan.\nAnnette on sanonut minulle, ettei äiti voi sitä kaupunkia sietää,\nsittenkuin isä parka sinne kuoli... Onko teidän isänne Palermossa?\"\nlisäsi hän.\n\n-- \"Minunkin isäni on kuollut\", vastasi Henriette, \"aikoja sitten...\"\n\n-- \"Mutta te kai olette hänet nähnyt\", kyseli lapsi, \"te kai\nmuistatte häntä?\"\n\n-- \"Muistan kyllä\", vastasi Henriette, \"olin silloin\nyhdeksänvuotias...\"\n\n-- \"Aivan niinkuin minä nyt\", jatkoi lapsi. Hän katseli uudestaan\nneiti Scilly'tä arasti, epäröivästi, niinkuin se joka tahtoo jotakin\nsangen arkaluontoista asiaa esittää.\n\n-- \"Neiti...\", ja kun Henrietten silmät häntä lempeästi kehottivat,\nhän jatkoi: \"Tahtoisin kysyä teiltä jotakin...?\"\n\n-- \"Mitä sitten?\" sanoi nuori tyttö.\n\n-- \"Kun tapaa toisensa taivaassa, kuinka voi tuntea niitä, joita ei\nole eläessään nähnyt?\"\n\n-- \"Sen salaisuuden Jumala yksin tietää\", vastasi Henriette. Hänen\noma uskonsa oli niin viattomasti lapsellinen sekin, ettei hänen olisi\njohtunut mieleen hymyillä pienokaisen kysymykselle. Hän kertoi sen\nheti kihlatulleen, lisäten: \"Mikä omituinen ja liikuttava lapsi!\"\nHän ei arvannut, että Adèlen lause, jonka hän näin Francis'lle\ntoisti, tämän korvissa sai vielä paljon oudomman merkityksen. Mutta\nkun Henriette kääntyi jatkaakseen tätä keskustelua, joka häntä jo\nniin erinomaisesti miellytti, hän sai nähdä, että jos äskeinen pieni\nystävä todellakin oli sangen liikuttava, oli hän myöskin sangen\nlapsellinen. Hänen eloisissa kasvoissaan, jotka vastikään olivat\nkuvastaneet liian kovaa tuskaa, päilyi nyt aivan uusi ilme. Tähän\nmuutokseen ei tarvittu muuta kuin odottamattoman vieraan tulo. Uusi\ntulija oli vain ovenvartia, ennenmainittu kieliniekka, joka melkein\ntuntemattomaksi töhrittynä, valkea peruukki päässä ja pitkä parta\nharmaaksi puuteroituna, toimitti joulupukin virkaa tai pikemmin\nesiintyi don Ciccion anteliaisuuden edustajana kantaen kontissaan\nkoko kasan pikku esineitä, jotka olivat määrätyt annettaviksi siellä\ntäällä istuville, lukuisille lapsille. Jännitys, joka ilmeni Adèlen\nasennossa hänen odottaessaan yksinkertaisen yllätyksen iloa, osoitti\njo sekin lapsen ääretöntä herkkätunteisuutta. Hänen silmäinsä loiste\noli liian kirkas, hänen kätensä liikkeet liian hermostuneet. Veri\njuoksi liian nopeasti hänen nyt iloisista toiveista hehkuvissa\nposkissaan, ja kun hän otti vastaan lahjansa hotellin isännältä,\njoka itse esiintyi joululahjain jakajana, hänen kätensä vapisivat\nliian kiihkeästä innostuksesta. Lahjalla ei suurtakaan arvoa ollut;\nolipahan vain sisilialaiseksi talonpoikaistytöksi puettu nuken\npahanen. Mutta lapsi, katsottuaan sitä ihailevin silmin, sanoi\nhoitajalleen, ajatellen suurta nukkeansa, lemmikkiään:\n\n-- \"Näetkös, tästä tulee toiselle Françoise.\"\n\nHän nousi lausuessaan nämät sanat, jotka lapsellisuudessaan olivat\nniin koomillisena vastakohtana hänen äskeisiin, ennenaikaista\nkypsyyttä osoittaviin puheisiinsa. Vanha hoitaja, kelloa\nkatsottuansa, oli nimittäin hänelle viitannut, että oli aika lähteä\nkotiin. Hiukan ujosti Adèle kääntyi Henrietten puoleen sanoakseen\nhänelle hyvää yötä, ja nuoren tytön vastattua tähän liikkeeseen\nhivelemällä lapsen poskea, tämä kiitti häntä hymyllä, joka puhui\nsiitä lämpimästä ystävyydestä, johon lapset kykenevät ja joka niin\nvähästä heidän sydämessään syntyy. Francis'n ja rouva Scilly'n ohi\npienokainen kulki tavallisella sirolla arkuudellaan; sitten hän\nkatosi nojatuolirivien taa. Soittajat, joulukontin käytyä tyhjäksi,\ntarttuivat uudestaan keskeyttämänsä sävelen päästä kiinni, ja\nneiti Scilly ilmoitti äidilleen ja sulhaselleen iltamatunnelmiensa\nlopputuloksen, sanoen heltyneellä äänellä:\n\n-- \"Kun ajattelee, että tuollainen helläsydäminen pikku raukka voi\njäädä orvoksi ja turvattomaksi, ennenkuin vuosikaan on lopussa! On se\nvähän liian surkeata!...\"\n\n-- \"Henriette on oikeassa\", ajatteli Francis myöhemmällä. \"On se\nvähän liian surkeata...!\" Mutta nuo sanat, jotka eivät Henrietten\nsuussa mitään erityistä tarkoittaneet, sisälsivät Francis'lle mitä\nhirvittävintä, tarkkapiirteisintä todellisuutta. Hän näki Paulinen\nkuolevan. Vaikka siitä lähtien kuin Francis oli Adèlen tavannut,\nhänen entinen rakastajattarensa oli ikäänkuin peräytynyt hänen\najatuksissaan ja asettunut toiselle sijalle, tuo ajatus synnytti\nhänessä aivan omituisen väristyksen, sellaisen, joka meidät valtaa,\nkun rakkauden salaperäisestä taikavoimasta vavahtava sydän lakkaa\nsykkimästä meidän sydäntämme vastaan. Niin, Pauline oli kuoleva,\nkohtakin kuoleva, arvattavasti palattuansa takaisin omaan kotiinsa\nja nautittuaan noita valheellisia toipumishetkiä, joita etelän\naurinko laupeudessaan suopi keuhkotautisille. Ja pikku Adèle olisi\nsiellä ja saisi omin silmin nähdä tuon kauhean näytelmän, jonka hän\nitsekin aivan nuorena äitinsä kuolinvuoteen ääressä oli nähnyt.\nKuinka nopeasti ne meiltä kuluvat, nuo hetket, jolloin meidän on\nsallittu katsella kalpeata, liikkumatonta ja mykkää naamiota, joka\nvastikään oli niin täynnä eloa ja hellyyttä ja johon lempivän sielun\nrakkaus kuvastui! Kuinka nopeasti ne kuluvat, ja kumminkin, minkä\nsyvän jäljen ne jättävät muistoomme, kuinka niiden kaihomieliset\nmenninkäiset sitten meitä seuraavat onnemme juhlahetkinäkin! Katkeria\nne meille kuiskaavat elämäntarinasta, joka oli niin lyhyt ja joka\nsärkyi kyyneliin, niinkuin se oli kyynelissä alkanutkin...! Adèlea\nei tietysti jätettäisi yksin Annetten ja muitten palvelijain luo.\nHänet vietäisiin pois, mutta minne ja kenen luo? Kenen hahmossa\noli ilmaantuva tuo tuntematon, joka oli epämääräinen ja uhkaava\nkuin kohtalo? Arvattavasti Besançonin täti, johon pienokainen\noli viitannut, ottaisi orvon luokseen. Tulisiko hänestä hyvä\nkasvatusäiti? Ja vaikkapa tulisikin hyvä, ymmärtäisikö hän lapsen\nsydäntä, jossa entinen hemmottelu oli sellaisen hellyyden tarpeen\nsynnyttänyt ja joka oli tottunut niin lauhkeaan ja lämpimään\nilmanalaan. Mutta jos ei tuosta naisesta tulisikaan hyvää äitiä,\njos lapsi lankeisi äkkiä hellyyden paratiisista, missä hän oli\nkasvanut, pahimpaan helvettiin, lapsipuolen sulottomaan elämään?...\nFrancis tunsi liian likeisesti, liian syvästi ne siteet, jotka\nhänet yhdistivät pienokaisen värähtelevään ja kiihkeätunteiseen\nluonteeseen; sukulaisuus heidän välillään oli liian läheinen, niin\nettei Francis voinut olla heti oivaltamatta, kuinka lapsi oli kituva,\njos hänet oli uuteen maaperään istutettava. Kestäisikö lapsen\nhento organismi sen? Eikö kaikki tuntuisi häneltä solvaukselta,\nloukkaukselta? Pienokainen oli harhaileva avuttomana, ruskeissa,\nlaihtumisen suurentamissa silmissä tuo hirveä marttyyrinilme, jonka\nluulisi herättävän kuolleista äidin taikka isän. Eikä äiti heräisi...\n-- Ja isä?... -- Jos Adèle jäisi eloon, tästä kovasta onnesta\nhuolimatta, jos hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta, kuka ottaisi\nhänet naittaakseen, kuka valitakseen nuorelle neitoselle hänen\narvoisensa toverin? Vaikkapa tuosta tädistä tulisikin harvinaisen\nhyvä holhooja, pitäisi hän kuitenkin vain yhtä asiaa silmämääränänsä:\nkodin perustamista holhokilleen kuta pikemmin sitä parempi. Orvon\nkasvattaminen on liian vastuunalainen, liian raskas tehtävä,\njosta parhaimmatkin helpotuksen huokauksella luopuvat. Adèle siis\nsidottaisiin kehen tahansa, Raffrayen vertaiseen mieheen kenties,\nraakaan, töykeään ja kovaan, joka hänestä tekisi saman kuin tuo\ntoinen oli hänen äidistään tehnyt... Nuo jatkuvat mielikuvat olivat\nFrancis'lle niin kauheat, että hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki,\nitki tytärtään, itki itseään, -- tytärtään, joka oli näin joutunut\nkovan sattuman käsiin, uinaili elämän hirvittävän syvänteen reunalla,\nitseään, joka oli hänen isänsä, uskoi, tiesi, tunsi olevansa hänen\nisänsä, eikä voinut mitään hänen hyväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eikö hän sitten mitään voinut? Kieltäytymispäätös, joka oli\nollut tuloksena hänen Monrealella vietetyn yönsä tuskallisesta\nomantunnontutkistelusta, perustui yhteen ainoaan kohtaan, jonka hän\nheti oli oikeaksi myöntänyt, siihen nimittäin, että hänelle äkkiä\nselvinneen isänäolon velvollisuudet lasta kohtaan olivat mahdottomat\nsovittaa niihin velvollisuuksiin, jotka hänen kihlausliittonsa\nhänelle valmisti. Hänen oli siis valitseminen. Ja hän oli valinnut\nne, jotka hänestä näyttivät tuottavan vähimmän kärsimystä hänen\nrakkaimmilleen. Mutta eikö noita velvollisuuksia sitten voinut\nyhteen sovittaa? Hänen muistoonsa palasi kuva, jonka hän oli tänä\niltana nähnyt: Henriette ja Adèle istumassa käsi kädessä hymyillen\ntoisilleen. Mitä tuo heidän vaihtama hymynsä muuta merkitsi, kuin\nettä heidät oli luotu toisiansa lempimään, toisiansa käsittämään,\nvarttuneempi pienokaisen vakavaksi ystäväksi. Tuskin he olivat\ntoisiinsa tutustuneet, kun heistä jo oli tullut ystävät. Tekikö hän\npahasti, kun ei heti katkaissut tuota alkavaa ystävyyttä suostumalla\nesimerkiksi lähtemään iltamasta kesken pois heti kun Henriette\nsitä ehdotti? Tietysti ei. Tekikö hän pahasti, jos ei estänyt tätä\nystävyyttä vakaantumasta, jos antoi sattuman jatkaa oikkuilevaa\npeliänsä loppuun asti? Yhteiselämä hotellissa oli kyllä antava\ntilaisuutta uusiinkin tapaamisiin. Henriette ja Adèle kohtaisivat\ntoistekin toisensa. He mieltyisivät toisiinsa vieläkin enemmän.\nSinä yönä, jolloin Francis'n kunniantunto oli jyrkästi kieltänyt\nkaiken sovittamismahdollisuuden, hän oli pitänyt velvollisuutenaan\nmihin hintaan tahansa estää heitä toisiinsa tutustumasta. Nyt, kun\nhän jo itse oli liiaksi lähestynyt lasta, hän taipui kuuntelemaan\nsofismin ääntä, joka aina tietää ajaa asiansa, kun emme tarkasti\npysy velvollisuuden rajoissa. Tuo vaarallinen ääni, horjuvan\nheikkoutemme taitava rikostoveri, kuiskasi hänelle nuo hirveät\nsanat, joilla niin monesti koetamme tekopyhyyttämme ja kunnottomia\ntekojamme puolustaa: \"Onko vaitiolomme valhetta?...\" Hänen vain\ntarvitsi heretä sanattomaksi, niin lähestyminen tapahtuisi, tuo\nlähestyminen hänen lapsensa ja hänen morsiamensa välillä, joka\ntuntuisi hänestä niin suloiselta, eikä sitä koskaan voitaisi hänen\nsyykseen laskea. Ja hän saisi lasta katsella ja lähestyä, saisi\nhänelle puhua, tarvitsematta piiloutua niinkuin pahantekijä. Mutta\nsellainen asiain tila johti toiseen välttämättömään seuraukseen. Jos\nAdèle jossakin määrin tutustuisi Henrietteen ja hänen äitiinsä, niin\nPauline Raffrayeta ei voinut sulkea pois tästä tuttavuudesta... Minkä\nvastenmielisyyden tuo ajatus oli hänessä herättänyt ensi kerralla,\nkun hän mielessään näki avioliitonrikkojatoverinsa istumassa\nHenrietten ja kreivittären vieressä, näki viimeksimainitun tätä\nonnetonta surkuttelevan ja säälivän, kenties suutelevankin! Minkä\nhämmennyksen tuo Adèlen vieressä vietetty ilta olikaan Francis'n\nsydämessä saanut aikaan, kun hän nyt koetti povessaan tukehuttaa\nvastenmielisyytensä, jota hän äsken vielä oli tuntenut huomatessaan,\nkuinka suuresti lapsi rakasti äitiään! Mutta olihan Pauline kumminkin\näitinä kunnioitettava. Eikö hänen monivuotinen hellyytensä pikku\ntyttöä kohtaan ollut sovittanut hänen mustia petoksiansa, eikö hän\nsillä ollut ansainnut anteeksiantoa? Oh, antaisihan hän hänelle\nanteeksikin, jos toivoisi voivansa siihen hintaan ostaa oikeuden\nkaukaa seurata lapsen kehittymistä. Siihen kaikki hänen omantuntonsa\ntinkimiset kärjistyivät. Jos Palermossa näiden perheiden välillä\nystävyysliitto solmiutuisi, niin se ei tietysti katkeaisi heidän\nRanskaankaan palattuansa. Kirjevaihdolla ainakin tuttavuutta\nylläpidettäisiin. Ja siten hänkin, tapahtuipa mitä tahansa, pääsisi\nAdèlen elämää ja varttumista seuraamaan, pääsisi lieventämään hänen\ntuskaansa, jos hän kärsi, tarjoomaan apuansa, jos lapsi olisi avun\ntarpeessa. Hän luuli varmasti tietävänsä, että tämän tarkoituksen\njalous Henrietten silmissä sovittaisi mitä keinoissa oli ollut\nkieroa, kun hän saisi tietää totuuden. Sillä Francis oli päättänyt\nkerran naimisiin päästyänsä ilmoittaa Henriettelle kaikki, hän oli\nsiihen kunniansa kautta sitoutunut, ja tuossa järkähtämättömässä\npäätöksessä oli hänelle ikäänkuin synninpäästö. Jos hän ei olisi\nollut niin hurmaantunut luomastaan mielettömästä tulevaisuuden\nromaanista, hän olisi huomannut ajattelevansa epärehellisen\nluottamusmiehen tavoin, joka hävittää tallettamastansa kassasta\nsumman vannoen maksavansa sen takaisin samana iltana, huomenna,\nviikon päästä. Joka tapauksessa, olipa sitten kysymys rahoista\ntai tunteista, rehellisyys tunnetaan siitä, ettei se suostu\nsovitteluihin eikä tinkimisiin. Olihan hän itsekin myöntänyt sen\nsilloin, tilintekoyönänsä. Mutta hänen isyydenviettiänsä oli liian,\nkovasti kosketeltu ja vieläpä hänen nautittuaan pitkien päivien\nkuluessa omien kärsimyksiensä marttyyrininnostuksesta. Hänellä ei\nenää ollut voimia seuraamaan rehellisyyden mutkatonta tietä, ja hän\npuolustautui niinkuin puolustaudumme kaikki, voiden ainakin siihen\nlieventävään asianhaaraan vedota, että hänen oli selviydyttävä\nmitä vaikeimmasta pulmasta, sukupuolirakkauden ja isänrakkauden\nristiriidasta, jotka tunteet, miehen sydämen valtavimmat, voivat\nyhtä hehkuvina palaa toistensa rinnalla toinen toistaan poroksi\npolttamatta. Ja hän hyväili mielessänsä rakentamaansa tuulentupaa,\njoka tuntui kummallekin tarjoavan suojaa. Hän kysyi itseltään, mitä\nrouva Raffraye oli ajatteleva kuullessaan että Adèle oli iltamassa\npuhellut Henriettelle. Ja siinä määrin Hän oli tulevaisuuden\nunelmiensa suloudesta hurmaantunut, että hän ikäänkuin säpsähtäen\nheräsi, kun huomasi ajattelevansa: \"Paulinehan on kieltäytynyt\nminulle vastaamasta. Hän on kieltänyt palvelijansa syömästä samassa\npöydässä kuin rouva Scilly'n palvelijat. Hän on kieltävä lastakin\nvastedes meille puhumasta.\" -- Hän sanoi jo \"meille\", ajatellessaan\nmahdollisia suhteita Adèleen. -- \"Ja sitten\", lisäsi hän, \"jos\nPauline suostuu tutustumaan rouva Scilly'hin ja jos hän kertoo,\nmitään pahaa tarkoittamattakin, olleensa sisareni ystävä!...\" Nämä\nmietteet ja tulevaisuuden unelmat, pelko että häneltä menisi hukkaan\nainoa tilaisuus tutustua pikku tyttöön, halu osoittaa entiselle\nrakastajattarellensa, että hänen vihansa nyt oli sammunut, sanalla\nsanoen, nuo tuhannet sekavat tunteet, jotka hänessä riehuivat,\nsulivat yhteen ja tuottivat tuloksen, jota hän ei vähääkään olisi\nvoinut aavistaa muutama tunti sitten. Hän tahtoi uudestaan koettaa,\neikö hän voisi lähestyä, ei naista, joka oli hänelle niin paljon\npahaa tehnyt ja jonka kostoa hän pelkäsi, vaan hellää ja levotonta\näitiä, joka ei voinut heikolta, turvattomalta lapseltaan riistää\nvilpittömintä, rehellisintä itsekkyydestä vapainta suojelusta. Hän\ntahtoi panna hiukkasen tuota kaikkea Pauline Raffrayelle osoitettuun\nkirjeeseen, -- kirjeeseen, joka oli vielä vaikeampi sepittää\nkuin edellinen ja jonka hän kumminkin osasi suoraan kirjoittaa,\nainoatakaan paperia palasiksi repimättä. Hän oli tällä kertaa liian\nvoimakkaan tunteen vallassa, niin että hän heti löysi sattuvimman\nsanan, lauseen, joka parhaiten pystyi liikuttamaan sen mieltä,\njolle hän epäjohdonmukaisuutensa houreissa kirjoitti. Ja mahtoi tuo\nliikutus todellakin olla pohjaton, koska hän ei epäröinyt pannessaan\npaperille seuraavaa:\n\n    24 p. joulukuuta.\n\n    Vieläkin uskallan Teille kirjoittaa, vaikka ensimäinen kirjeeni,\n    jonka viikkoja sitten Teille lähetin, on yhä vastausta\n    vailla. Olen liiankin hyvin ymmärtänyt, mitä tuo Teidän\n    äänettömyytenne merkitsee, ja Te tiedätte, kuinka tunnollisesti\n    olen tahtoanne kunnioittanut. Te tiedätte myöskin, ette voi\n    olla sitä tietämättä, että, sittenkuin ensimäisen kirjelippuni\n    kirjoitin, on yhtä ja toista tapahtunut, josta, en tahdo sitä\n    Teiltä salata, olen ollut syvästi liikutettuna. Te olette\n    ollut rakkaan Julie siskoni ystävä, ja tämän lempeän vainajan\n    nimessä minä viimein vilpittömästi tarjosin Teille palvelukseni,\n    säästääkseni Teiltä niitä lukuisia huolia, joita vieraaseen\n    kaupunkiin perehtyminen tuottaa. Hänen nimessään minä vieläkin\n    rukoilemalla Teitä rukoilen, niinkuin hänkin Teitä rukoilisi,\n    päästämään minut puheillenne, hänen nimessään ja tuon herttaisen\n    pienokaisen nimessä, jossa olen huomannut sisareni sulouden,\n    hänen hentoutensa, hänen liiallisen herkkätunteisuutensa, jopa\n    hänen kasvojensakin piirteet. Mitä minulla on Teille sanomista,\n    sen olette jo epäilemättä äitinä arvannut. Kuunnelkaa sydäntänne,\n    joka varmaankin on Teille vakuuttava, ettei niin hennon,\n    viattoman ja liikuttavan lapsukaisen herättämiin tunteihin saa\n    sekoittua katkeruuden ja vihan muistoja. Vilpitöntä ystävyyttä\n    tapaa harvoin. Ettehän tahdo, kieltäytyessänne ottamasta minua\n    vastaan, hyljätä nyt tarjona olevaa, joka ei Teiltä muuta pyydä,\n    kuin että uskoisitte näiden sanojen alla piilevän enemmän\n    liikutusta kuin mitä ne voivat ilmoittaa.\n\n                                               Kunnioittaen\n                                             _Francis Nayrac_.\n\nNuori mies luki kerran toisensa perästä tämän kirjeen, joka olisi\nollut kaikille muille käsittämätön, mutta jonka merkitys Adèlen\näidille epäilemättä olisi yhtä selvä kuin jos siinä olisi suorin\nsanoin paljastettu arkaluontoisen aseman ongelmoita. Francis, joka\nei moneen vuoteen ollut ajatellut Paulinea muuten kuin oman kiehuvan\nvihansa kannalta ja joka yhä oli vakuutettu siitä, että Pauline oli\nhänet pettänyt ja niinmuodoin ansainnut säälimätöntä kovuutta, luuli\nolevansa sangen jalomielinen, kun näin tarjoutui unhottamaan kaikki\nloukkaukset, eikä hän epäillytkään, ettei Pauline siitä heltyisi.\nHän luki tuon kirjeen vielä seuraavana aamunakin, herättyänsä\nrauhattomasta unesta, joka oli hänelle näyttänyt pienokaisen\ntuhansien sekavien ja kirjavien unelmien hyörinässä. Nytkin hänestä\ntuntui, että äidin sydän oli sellaisesta pyynnöstä sulava, nöyrtyvä,\nja kun hän pelkäsi horjuvansa kavaluutta katuvan omantuntonsa\nsoimauksista, jos hän ei heti toiminut, niin hän kiirehti\ntoimittamaan kirjeensä, rouva Raffrayelle osoitettuna, ovenvartialle\n-- ennenkuin oli nähnyt morsiantansa. Mutta ei hän silti tahtonut\nHenrietteltä mitään ryöstää. Hänen rakkautensa häneen ei ollut\nkoskaan suurempana palanut kuin nyt, hänen nähtyänsä vienon lempeyden\nja osanoton kuvastuvan nuoren tytön silmissä hänen lasta katsoessaan.\nEivätkö nuo silmät jo edeltäpäin suoneet hänelle anteeksi mitä hän\noli tuon pienokaisen hyväksi tehnyt, pienokaisen, joka ei ollut\nelämän lahjaa pyytänyt.\n\n\n\n\nVII.\n\nPAULINE RAFFRAYE.\n\n\nVastakerrottua, itsessään niin vähäistä, mutta ennestäänkin\nkiusaantuneen miehen sydämeen miltei traagillisesti vaikuttavaa\nkohtausta näyteltäessä hotellin pohjakerroksessa, keskellä\nsähkölamppujen ja joulukynttilöiden valossa kuhisevaa seuraa,\nPauline Raffraye odotti vuoteessaan, tavallista sairaampana,\ntytärtään, aavistamatta että uusi seikka oli liittyvä siihen\ndraamaan, joka oli hänen elämänsä murtanut ja saattanut hänet\nhaudan partaalle. Tilapäisen sairashuoneen ulkoasussa ei mikään\nmuistuttanut tuota kamalaa tautia, jota voittaakseen nuori nainen oli\ntullut liittolaisekseen pyytämään Palermon afrikalaista aurinkoa.\nFyysillisen kärsimyksen ja inhottavan lääkekaluston peittelemisessä\nosoittautui kuolevaisen hienostunut luonne, ja sama hienous ilmeni\nhänen henkevissä kasvoissaankin, jotka nyt uuvuttavien haaveiden\nraukaisemina liikkumattomina lepäsivät pieluksella. Vaikka ei hänen\nluonansa muita käynyt kuin pikku Adèle ja tohtori, hän ei voinut\nluopua \"kotisairaalansa sievistelemisestä\", niinkuin hän piloillaan\nsanoi. Hänen vielä paksut ruskeat palmikkonsa, joihin siellä\ntäällä pujottautui vaikeita suortuvia, olivat niin huolellisesti\nsuoritut ja nauhoilla sidotut, batistiset tyynyliinat ja niiden\nläpi kuultavat silkkiset päälliset niin hienot ja heleäväriset,\nkiinalainen harsohuivi, jolla hän laihat olkapäänsä verhosi,\nniin soljuva ja tuoksuva, hihojen pitsireunukset, jotka poloisen\nkuihtuneita ranteita peittivät, niin sirosti laskostetut, kuin hän\nei olisikaan ollut kuolemaan tuomittu, vaan entinen keimaileva,\nlempeä uhkuva Pauline. Ei jälkeäkään inhottavista rohtopulloista ja\ntahraantuneista liinavaatteista, jotka tavallisesti tekevät sairaan\nhuoneen niin vastenmieliseksi. Sen sijasta silkkinen peitto verhosi\nvuoteen vieressä olevaa marmoripöytää, jonka keskellä kohosi lamppu\nhienoine silkkisine varjostimineen. Pöydällä oli vielä Adèlen\nvalokuva emaljikehyksessä, vuokkoja siselöidyssä hopeamaljassa ja\npuoleksi tyhjennetty ruiskupullo, josta huoneessa tuntuva ambralemu\nnähtävästi oli kotoisin. Kaikki tuntui todistavan, että tämän\nhuoneen haltia oli niitä arkatunteisia naisluonteita, jotka eivät\nsuostu viehätysvoimansa valtikasta luopumaan, vaan taistelevat\ntuskia vastaan intohimoisella kestävyydellä ja lujuudella, kohoten\nsiten todelliseen sankarimaisuuteen, joka käy liikuttavaksikin\nniinkuin ainakin heikkouden ja kauneuden taistelu elämän raakuutta\nvastaan. Mutta tässä ei tuo sankarimaisuus perustunut naiselliseen\nturhamaisuuteen vain; toiset vaikuttimet ne äidin sydäntä\njohtivat. Hän tahtoi kuolettavasti haavoitettuna, mieluummin\nlapselle jättää hillityn kärsimyksen, kalpean ja kituvan, mutta\nkauniina säilyneen naisen ylentävän muiston, kuin painaa hänen\nherkkään mielikuvitukseensa mätänemisen ilkeän ja likaisen kuvan.\nJa kuinka suuri hänen äidinrakkautensa oli, sen todistivat nuo\npienokaisen monet valokuvat, joita huoneessa oli viisi tai kuusi,\nlukuunottamatta sitä, joka aina oli hänen vieressään. Lasta hänen\nhuolensa tänäkin jouluaattona tarkoittivat, sillä hän oli illan\nkuluessa viimeistellyt kaikenlaisia pieniä lahjoja, jotka olivat\nmäärätyt pantaviksi Adèlen pikku kenkiin, kun hän ne kotiin tultuansa\nuunin nurkkaan asettaisi. Pauline oli valmistanut ja Catherinelle,\nluonansa istuvalle palvelijattarelle, uskonut koko joukon pienillä\nsilkkinauhoilla sidottuja kääröjä. Siinä oli niin hyvin nuoren tytön\nkapineita, esimerkiksi matkoilla käytettävä pöytäkello, kuin pikku\nlapsen leluja, sellaisia kuin nuken keinutuoli. Sillä Adèle, joka\noli niin erikoisissa olosuhteissa kasvanut, olikin jo vakavuutensa\nja herkän tunteellisuutensa sekä monien hänelle uskottujen tehtävien\ntakia melkein täysikasvaneeksi arvosteltava, kun hänellä samalla\nkertaa oli kaikki yhdeksännen ikävuoden lapselliset harrastukset.\nEpäilemättä nämä hellät huolet olivat avanneet äidin sydämen\nmuistojen tulvalle, niinkuin meille joskus tapahtuu erityisinä\nmerkkipäivinä, sillä hän oli pyytänyt Catherinelta erään lippaan,\njonka hän aina kuljetti mukanansa, ja oli siitä ottanut kaksi\nlukittua, nahkaista kirjelaukkua. Vaikka hän vain selaili niissä\nolevia kirjeitä, hänen kauniit, harmaat, uupumuksen kehystämät\nsilmänsä saivat tavallista surunvoittoisemman ilmeen, ja hän työnsi\nkirjekokoelmat luotaan avataksensa vuorostaan kaksi kirjaa, jotka hän\npiti päänaluksensa ääressä ja joista toinen oli _Uusi testamentti_,\ntoinen _Tuomas a Kempis_. Varmaankin Francis Nayrac, joka luuli\nolevansa oikeutettu ajattelemaan entistä rakastajatartansa mitä\nsuurimmalla ylenkatseella, olisi suuresti hämmästynyt, jos hän\nolisi nähnyt Paulinen hakevan pyhistä kirjoista ankaran lohdutuksen\nsanoja, jotka yksin voivat valaa lievityksen balsamia sydämen\nvuotaviin haavoihin. Paulinen silmät sattuivat vieläkin kerran näihin\nraamatunlauseihin: \"Näitä olen teille puhunut, että teillä olisi\nminussa rauha. Maailmassa on teillä tuska; mutta olkaat hyvässä\nturvassa, minä voitin maailman...\" Ja hän toisti erakon sanoja:\n\"Onnettomat! He tulevat lopulta huomaamaan, kuinka turhaa, kuinka\ntyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet...\" Useasti hän oli\ntoistanut nämä sanat, jotka kaikkien maallisten rakkaussuhteiden\nkuolinkelloja soittavat. Nämä luettuaan hän tänäkin iltana pani\nkirjansa pois. Nuo sanat olivat herättäneet äänekkään vastakaiun\nhänen sydämessään. Räikeään kiljuntaan yhtyivät siinä hänen niin\nkauheasti pettyneen nuoruutensa muistot, jotka aina heräsivät,\nkun hän vain katsahti noihin vanhoihin papereihin. Ja kuitenkaan\nhän ei voinut pakottautua niitä hävittämään, saavuttamattomiin\nkätkemään. Voi, nuo niin usein käsillä olleet kirjeet, jotka jo\nalkoivat kellastua, kuinka Francis olisi kauhistunut, jos hän olisi\nsattumalta saanut jonkun niistä käsiinsä. Siinä oli ensiksikin hänen,\nFrancis'n, kirjeet, sitten muutamia Armand de Quernen kirjoittamia\nja viimein François Vernantes'in laaja kirjekokoelma, -- sanalla\nsanoen, kaikki asiapaperit, jotka kuuluivat siihen häpeälliseen\noikeudenkäyntiin, jonka Francis oli vuonna 1877 nostanut silloista\nPauline Raffrayeta vastaan. Mutta tämä heidän yhteiselämänsä\nasiakirjavihko ei todistanutkaan sitä kavaltamista, josta Francis\noli niin varma ollut, vaan siitä kävi päinvastoin selville, että\nonneton ja varomaton nainen ei ollut koskaan valehdellut. Niin,\nFrancis oli ollut hänen ensimäinen rakastajansa, hän oli ollut\nainoa koko heidän liittonsa kestäessä, ja heidän erottuansa ei\nPauline ollut toista rakastanut. Armand de Quernen seitsemän tai\nkahdeksan kirjelippua todisti täydelleen, etteivät heidän välinsä\nmuuta olleet kuin aivan viatonta seurustelututtavuutta. Vernantes'in\npitkät ja lukuisat kirjeet ilmaisivat haaveellista ystävyyttä, eikä\nniissä ollut vähintäkään intohimon tai mielistelyn jälkeä, pelkkää\nkunnioitusta ja ihailevaa hellyyttä toisen, miehen, puolelta,\nlämmintä kiitollisuutta ja hienotunteista henkistä ohjausta\ntoisen, hänen ystävättärensä, puolelta. Ne tuomitsivat Francis'n\nja vapauttivat Paulinen ja todistivat niinmuodoin vieläkin kerran,\nettä miehen kiduttava mustasukkaisuus ja loukatun naisen ylpeys ovat\nkaikkivoipia epäsovun kylväjiä ja rakkausliiton rikkojia. Sen nuo\nkirjeet ilmaisivat ja vieläpä senkin, että kiusaamalla tätä naista\nhäpäisevällä luulevaisuudellaan, vainoomalla häntä nöyryyttävillä,\njuoruihin perustuvilla epäluuloillaan, solvaisemalla häntä\npanettelijain puheiden johdosta ja lopuksi hylkäämällä hänet, siksi\nettä eräällä portilla hänen sivuitsensa vilahtanut vieras ryhdiltään\nja asultaan muistutti Paulinea, Nayrac oli tehnyt itsensä syypääksi\nmitä kamalimpaan rikokseen, mitä auttamattomimpaan erehdykseen. Kun\nPauline oli Francis'n ensimäistä kertaa kehottaessa kieltäytynyt\nsulkemasta ovensa de Querneltä, oli se tapahtunut siksi, ettei hän\nkokemattomuudessaan ymmärtänyt uhkaavaa vaaraa. Kun hän myöhemmin\noli pitänyt puoliansa rakastajaansa vastaan, kun oli kysymys\nVernantes'ista, niin siihen oli ollut syynä kohtuuttoman epäluulon\nherättämä vimmattu viha. Ja siihen, että hän oli puolustautunut\nainoastaan närkästyneellä vaitiolollaan, kun Francis oli tullut suu\ntäynnä solvauksia hänelle julistamaan, että oli nähnyt hänen astuvan,\nharso silmillä, tuon saman Vernantes'in ovesta sisälle, oli syynä se,\nettä häntä oli kauhistuttanut Francis'n sokea puolueellisuus, joka\nei hetkeksikään suostunut edellyttämään häntä viattomaksi. Hänen oli\ntäytynyt sinä päivänä käydä kaupungilla, vaikka olikin voinut pahoin,\nja juuri sinä päivänä joku toinen, kuka hyvänsä, joka vartaloltaan\nmuistutti häntä ja joka niinkuin hänkin oli vuodenajan muodin mukaan\npuettuna, oli sattunut menemään lemmittyänsä kohtaamaan Murillo-kadun\nalikertaan. Sellaisen joutavan yhteensattuman ja satunnaisen\nyhtäläisyyden takia oli siis hänen onnensa ja kunniansa ajanut\nkarille. Niin mitättömän seikan johdosta se, joka väitti rakastavansa\nhäntä, oli häväissyt itsensä, häväissyt hänet, niin että oli häntä\nlyönyt. Hän värisi vieläkin vihasta sitä ajatellessaan ja pannessaan\npaikoilleen nuo kirjeet, jotka hänen vain olisi tarvinnut näyttää,\npuhdistuakseen syytöksestä. Miksikä hän ei ollut sitä tehnyt? Jos hän\noli viaton, miksikä hän oli luotansa laskenut tuon lemmittynsä, jota\nhän yhä rakasti? Miksi ei hän, leskeksi jouduttuansa ja huomattuaan\nolevansa raskaana, kutsunut Francis'ta takaisin, kun tiesi,\nvarmuudella tiesi hänet lapsensa isäksi? Miksikä hän ei ollut koskaan\nvuosien kuluessa koettanut puhdistautua lemmittynsä silmissä ja siten\nhankkia loukatulle kunniantunnolleen hyvitystä?\n\nNiin, miksikä ei? Vastaus noihin kysymyksiin oli kokonaan\nlöydettävissä Francis'n kirjeistä, joissa jokainen rivi ilmaisi hänen\nvihansa rajua raakuutta ja sokeata kohtuuttomuutta. Jos hän olisi nyt\nyhdenkään lukenut, niinkuin Pauline oli äsken tehnyt, niin hän olisi\nymmärtänyt, mitä tietä tuo hänen mielettömän mustasukkaisuutensa\nkiduttama nainen oli joutunut siihen uppiniskaisuuden tilaan, jossa\nei enää käy puolustautuminenkaan. Puuttuu voimia, puuttuu haluakin\nsiihen. Epäluulossa on, kun se äärimäisiin yltyy ja jatkuu liian\nkauan, jonkinlainen murtava ja lamauttava vaikutus onnettomaan\nuhriinsa. Enemmän kuin yhden kerran, monta monituista kertaa Nayrac\noli rakastajattarensa kuullen sanonut lauseita sellaisia kuin tämä:\n\"Kirjeenvaihtoko? Mitä se todistaa? Onko ainoatakaan miestä, joka\nkieltäytyisi kirjoittamasta muutamaa kymmenkuntaa väärin päivättyä\nsivua, jos joku naishylkiö ne häneltä pyytää, miehelleen tai uudelle\nrakastajalleen näytettäviksi?...\" Kun nainen katkerimpien muistojensa\njoukossa säilyttää sellaisten sanojen myrkkypistintä, kun hän on\nnähnyt epäluulon lähteen vähimmästäkin syystä yhä uudelleen aukenevan\nleppymättömässä sydämessä, kun hän on huomannut, ettei ole hänen\nvallassansa päästä tuosta epäluulosta voitolle, vaan että yhä,\nyhä vain on uudestaan alettava, niin hänet ääretön toivottomuus\nmasentaa, toivottomuus, joka joskus puhkeaa vihan ja katkeruuden\nvimmattuun raivoon. Siinä salaisuus, miksikä Pauline oli sulkeutunut\njärkähtämättömään äänettömyyteen, sittenkuin tuo kamala kohtaus\noli lopullisesti rikkonut aikoja sitten kireät välit. Jos hän\nvielä säilyttikin noita kirjeitä, jos hän niitä tänä jouluaattona\nselaili, niin hän sen teki ainoastaan karaistaksensa vielä kytevää\nvihaansa tuota kurjaa heittiötä kohtaan, jonka hän odottamattomimman\nja kovimman sattuman kautta oli jälleen matkallansa kohdannut. Ja\ntuo mies aikoi naida, haltuunsa korjata nuoren tytön elämän, tuon\nsuloisen neiti Scilly'n, jota vain tarvitsi sivumennen nähdä, häntä\nrakastaakseen. Jos tuo nuori tyttö, jos hänen äitinsä tietäisi,\nminkäluontoinen Francis todellakin oli, jos he tietäisivät, kuinka\nhalpamaisesti hän oli käyttäytynyt nuoruutensa rakastettua kohtaan,\nkuinka hän oli hänet hyljännyt, silloin kun tuo poloinen kitui\nmitä kauheimmissa henkisissä tuskissa, kun hän onnettomana odotti\npikku lapsensa syntymistä, mitä he ajattelisivatkaan, nuo naiset,\nsemmoisesta sydämestä? Ja he saisivat sen tietää, jos vain Pauline\nnäyttäisi heille nuo kirjeet. Hullu hän oli, kun oli tänä iltana\nniitä lukenut, ei siksi, että häntä olisi sellainen halpamainen kosto\nhetkeäkään houkutellut, vaan siksi, ettei hän näin monen vuodenkaan\nkuluttua voinut ajatella kiduttajansa kohtelua inhosta hytkähtämättä,\nja hän toisti työntäessään lippaan luotaan vasta lukemansa katkeran\nlauseen: \"Kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat\nrakastaneet!...\" Hän lisäsi: \"Mitä varten minä noita muistoja haudon?...\nKai siksi, että tiedän tuon miehen olevan niin lähellä. Onneksi\nsitä nyt ei enää monta päivää kestä...\"\n\nHänestä näet oli jo ensi päivänä, kun hän oli kuullut, että Francis\nasui samassa hotellissa, tuntunut sietämättömältä olla entisen\nrakastajansa kanssa saman katon alla. Ja samalla aikaa -- onko\nmitään surkeampaa ja samalla naurettavampaa kuin tuo täydellinen\ntietämättömyys toisen tunteista, toiminnasta ja harrastuksista,\njoka melkein aina on rakkausliiton purkautumisen seurauksena --\nsamalla aikaa nuori mies koki keksiä jotakin tehokasta keinoa\nPaulinen muka konnamaisia salaisia aikeita vastaan. Ettei Pauline\nheti muuttanut toiseen hotelliin asumaan, siihen oli syynä eräs\ntunne, joka on täysin tuttu niille, jotka askel askeleelta ovat\nseuranneet tällaisen elämäntragedian kehittymistä, sekä niille,\njotka, niinkuin Paulinekin, syyttä ovat joutuneet niin väärän\narvostelun alaisiksi. Pauline ei näet tahtonut antaa sille, jota\nhän piti verivihollisenaan, aihetta luuloon, että hänellä olisi\nollut syytä punastua. Peräytyminen olisi Francis'sta voinut näyttää\nhäpeälliseltä tunnustukselta, raukkamaiselta pakenemiselta, ja hän\noli päättänyt jäädä. Sitten hänet oli vallannut pelko, kun oli\ntavannut Francis'n puutarhassa ja nähnyt, minkä katseen tämä oli\nlapseen luonut. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Nayrac olisi heti\nAdèlen kasvoissa huomannut tuota kauhistuttavaa yhdennäköisyyttä,\njonka tähden hän itsekin oli lukon taa kätkenyt kaikki entisen\nystävättärensä muotokuvat. Francis'n oli täytynyt tuntea oma verensä\nhuomatessaan perinnöllisyyden hämmästyttävät jäljet, jommoiset\njäljet usein ovat uskottoman vaimon elinkautisena rangaistuksena.\nYhden ainoan silmäyksen Pauline oli vaihtanut Francis'n kanssa, ja\nse oli hänelle ilmaissut nuoren miehen liikutuksen. Silloin oli\nhänet vallannut tuskallinen pelko, että Francis koettaisi lähestyä.\nVaikka Nayrac ei huomispäivänä eikä sitä seuraavanakaan mitään\nsellaista aietta ilmaissut, oli Paulinen ollut niin paha olla tämän\nuhkaavan vaaran takia, että hänessä äiti oli päässyt loukatun naisen\nylpeydestä voitolle. Hän oli päättänyt muuttaa lopputalveksi asumaan\nerääseen pieneen yksityishuvilaan, jonka hänen lääkärinsä, ainoa\nhänen tuttavansa Palermossa, oli hänelle neuvonut ja joka sijaitsi\nEnglantilaisen puutarhan toisella puolen, siis niin pitkän matkan\npäässä kuin suinkin meren rannasta ja Continentalista. Muutamat\nvälttämättömät korjaukset ja huonekalujen uudistamispuuhat olivat\npoismuuttoa viivyttäneet, mutta nyt se oli päätetty tapahtuvaksi\nloppuviikolla. Päästyänsä kerran omaan kotiinsa, missä hänellä oli\nkäskettävinään entiset palvelijattarensa sekä tohtorin hänelle\ntoimittama palvelusväki keittiötä ja tallia varten, hän ei voisi\nenää joutua mihinkään tekemisiin Francis'n kanssa, sen hän varmaan\ntiesi, ja varsinkaan ei Francis voisi lasta lähestyä. Hänen pelkonsa,\nettä nuori mies saisi puhutella Adèlea, oli niin suuri, että\nhän oli epäillyt, päästäisikö ollenkaan pikku tyttöä kavaljeeri\nRendan joulukuusta katsomaan, kun ei hän heikkoutensa takia itse\nvoinut lasta seurata. Mutta sitten hän oli ajatellut, että Francis\nNayrac, jos olikin iltamassa läsnä, varmaankin olisi kihlattunsa\nja rouva Scilly'n seurassa ja siis pakotettuna hillitsemään\nitseään. Hän oli nähnyt Adèlen niin suuresti haluavan juhlaan,\nja huvittelutilaisuuksia sattui niin harvoin heidän hiljaisessa\nelämässään, ettei hän hennonut kieltää lapseltaan nyt tarjona olevaa.\nNyt oli kello kymmenen. Silloin oli Adèle'n määrä tulla kotiin, ja\näiti hymyili jo edeltäpäin, ajatellessaan lapsen iloa:\n\n-- \"Meillä on kummallakin ollut jouluaattomme\", ajatteli hän,\n\"hänellä hiukan huvitusta ja minulla hänen ilonsa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin pitkälle hän oli joutunut mietteissään, siirtyen menneisyyden\nkatkerista muistoista rauhallisemman elämän toiveihin. Sillä\nrauhaa hän toivoi löytävänsä uudessa asunnossaan, Villa Cyané'ssa\n-- sen nimen omistaja oli antanut pienelle talolleen Syracusan,\nsyntymäkaupunkinsa, muistoksi ja Cyané'n sinisilmäisen immen\nmuistoksi, jonka jumalat tarun mukaan muuttivat lähteeksi\nrangaistukseksi siitä, että hän oli liiaksi itkenyt Proserpinaa.\nTämä haaveilevan muinaisuuden herttainen taru oli sanomattomasti\nmiellyttänyt Paulinea. -- Hän kuuli oven aukeavan etehiseen, jonka\nläpi oli kuljettava hänen huoneeseensa, ja huomasi hiljaisista\nja varovaisista, lapsen tavoista yleensä niin suuresti eroavista\nliikkeistä Adèlen lähestyvän. Ennenaikainen huolehtiva hellyys\näitiä kohtaan oli tästä tyttösestä, jonka iällä liike tavallisesti\nvälittömästi ja vilkkaasti seuraa ajatusta, tehnyt hiljaisen pienen\ntenhettären, kepeän keijukaisen, joka tuskin kuuluvin askelin kulki\nedestakaisin, loukkaamatta koskaan sairaan hermoja liian rajuilla\nliikkeillä ja meluavilla leikeillä. Tuo alituinen, miltei tahdoton\nhuolenpito, joka ilmeni hänen pienimmässäkin liikkeessään, se jo\noli kuin hyväilyä äidille. Lapsi ikäänkuin tahtoi ilmoittaa tulonsa\nhienotunteisesti ja hellävaroen. Kuului hiljainen, melkein ujo\nkoputus ovelta, ja Adèle astui sisälle äitinsä makuuhuoneeseen,\nhellyyttä uhkuvana, hellyyttä ruskeissa silmäterissään, hienoissa\npiirteissään, herttaisessa hymyssään, koko olennossaan, josta se\nihailevalla hartaudella virtasi äitiä kohtaan. Tuosta ilmeestä,\njoka kirkasti hänen kasvojansa joka kerta kun hän pitemmän tai\nlyhemmän poissaolon jälkeen palasi kotiin, oli helppo huomata,\nettei hän ainoastaan elänyt äitiänsä varten, vaan että hän kokonaan\neli äidistään. Vaikka hän tuli näytelmästä, joka todella oli häntä\nhuvittanut, ja vaikka hänellä oli sylissään sisilialainen nukke,\njohon hän oli rakastunut, hänen ensimäinen ajatuksensa ei ollut\npuhua itsestään ja omista tunteistaan. Hän meni suoraa päätä,\njuosten varpaillaan, vuoteen luo ja tarttui rouva Raffrayen hänelle\nojentamaan käteen -- tuohon käteen, joka oli ikäänkuin veretön ja\nniin laihtunut, että liian väljät sormukset soljuivat pitkin hoikkia\nsormia. Hän suuteli sitä pitkään ja kiihkeästi, hellästi silmäillen\näidin kasvoja, jotka kirkastuivat hänen tullessaan ikäänkuin\nnuoruuden heijastuksesta, ja hän kyseli:\n\n-- \"Emmehän ole olleet liian kauan?... Ethän ole minua ikävöinyt?...\nKysy Annettelta, enkö heti lähtenyt, kun hän sanoi paljonko kello\noli!...\"\n\n-- \"Aivan heti\", vakuutti vanha hoitaja, joka oli tullut lapsen\nkanssa ja epäröimättä jäänyt häntä odottamaan Hänen nähtävä\ntuttavallisuutensa osoitti, että hän oli tottunut viettämään\ntuntikausia äidin ja tyttären seurassa, ei palvelijana, vaan nöyränä\nystävänä, jota tuskin huomaakaan. Sellainen hiljainen ja vaatimaton\nuskollisuus ei muuta palkintoa pyydä kuin oikeutta lähestyä, ja yksin\nsemmoiseen murtunut sydän luottaa. Ja pienokainen jatkoi:\n\n-- \"Sano, voitko nyt aivan hyvin? Oletko jo hiukan nukkunut?...\"\n\n-- \"Aivan hyvin\", vastasi äiti. \"Anna kun suutelen sinua ensin, ja\nistu sitte tuohon kertomaan, kuinka olet iltaasi viettänyt!... Onko\nollut hauska?...\"\n\n-- \"On kyllä, ihmeen hauska!...\" jatkoi lapsi, ja hänen silmänsä\nkääntyivät pois äidin kasvoista, ikäänkuin etäältä tarkastaakseen\nkomeaa näkyä, jota äsken oli todellisuudessa ihaillut ja joka hänen\nlapsellisessa mielikuvituksessaan jo oli kasvanut lumoavaksi ja\nsuurenmoiseksi satunäytelmäksi.\n\n-- \"Ajattele\", kertoi hän, \"että siellä oli väkeä, äärettömän paljon,\nkenties tuhatkin henkeä, ja keskellä salia joulukuusi, joka oli\nmelkein yhtä korkea kuin Molamboz'n puiston kuusi, ja siinä oli\nkynttilöitä, kuinka paljon lie ollutkaan, kenties niitäkin oli tuhat,\nja sitten siellä oli soittajia, oikeita näyttelijöitä, ilveilijänuken\npuvuissa, jotka lauloivat ja tanssivat, ja olipa joulupukkikin, joka\nmuistutti isä Jean Claudea meillä ja joka toi minulle tämän pikku\ntytön... Se saa nukkua toisen nuken kanssa tänä yönä. Sitten niistä\nvarmaankin tulee hyvät ystävät huomenna... Ja sitten...\" Hän pysähtyi\nhetkeksi. Luonnollisen mielleyhtymyksen kautta tuo sana ystävä\nyhtäkkiä muistutti häntä hänen tämäniltaisesta vierustoveristaan.\n\"Unhotin kertoa sinulle\", lisäsi hän, \"että olin niin kiltin neiden\nvieressä!... Muistathan sen, jonka kerran näin puutarhassa.\nPuhuinhan sinulle siitä silloin?...\"\n\n\"Niin\", ehätti Annette sanomaan, hiukan hämillään.\n\nHän tiesi liiankin hyvin, ettei rouva Raffraye pitänyt\nsatunnaistuttavista. \"On kai rouvakin tavannut hänet täällä?\nTarkoitan tuota parisilaista neitiä, joka viettää talvea täällä\näitinsä ja sulhasensa kanssa... Me satuimme istumaan heidän\nviereensä, sillä täytyy sanoa rouvalle, että siellä oli määrätyt\npaikat eikä saanutkaan valita mielensä mukaan...\"\n\n-- \"Toivon ettet liikoja puhunut\", tiedusteli Pauline, kääntyen pikku\ntytön puoleen. Hän oli tuntenut sydämessään fyysillisesti kouristavan\ntuskan. Francis Nayrac'in morsian istumassa Adèlen vieressä, se\najatus iski häneen niin odottamattomasti, niin kipeästi, että hänen\näänensä vapisi hänen tuota yksinkertaista kysymystä tehdessään. Puna\nkohosi äkkiä pikku tytön poskille, kun hän vastasi:\n\n-- \"En luule, äiti. Mutta...\" Ja hän pysähtyi ikäänkuin epäröiden.\n\n-- \"Puhuiko tuo neiti sinulle?\" kysyi äiti.\n\n-- \"Puhui\", sanoi Adèle. \"Tiedänhän ettei ole hyvä puhua\ntuntemattomille. Mutta tämä neiti on kuin olisin hänet aina\ntuntenut...\"\n\n-- \"Ja mitä hän sinulta kysyi?\" jatkoi rouva Raffraye.\n\n-- \"Kuinka noin hätäännyit äsken?\" sanoi lapsi yhä enemmän hämillään.\nMinkä salaperäisen henkisen yhteyden kautta äidin mielenliikutukset\naina saivat vastakaikunsa pikku tytön sydämessä? Pauline vertasi\nlasta usein noihin suuriin sinipunerviin vuokkoihin, jotka olivat\nhänestä kaikkein kauniimmat ja joita hänellä nytkin oli lamppunsa\nvieressä suuri vihko. Nämä hennot ja herkät kukat aukeavat ja\nsulkeutuvat sen mukaan, ovatko ne päivän paisteessa taikka\npimennossa. Äiti oli pikku tytölleen mitä aurinko oli kukille,\nhän yksin sai lapsen sydämen kukoistuksen puhkeamaan. Nytkään ei\nmikään muu voinut lapselle ilmaista äidin mielenliikutusta kuin\nhänen äänensä tuskin tuntuva värähteleminen. Hänen kätensä ei ollut\nlakannut pienokaisen kiharoita hyväilemästä, hänen silmissään oli yhä\ntavallinen lempeä katse, ja sittenkin Adèle oli heti arvannut, että\nhänen sanansa olivat sairaalle tuottaneet mielipahaa. Kumminkin hän\njatkoi:\n\n-- \"Puhuin hänelle Molamboz'sta ja omasta viimevuotisesta\njoulukuusestamme ja sitten Françoisesta ja Annettesta... Ja sitten me\npuhuimme hänen äidistään, joka myöskin oli siellä. Hän kuuluu olleen\nvain kaksi kuukautta Palermossa ja on jo parantunut, neiti kertoi sen\nminulle.\" Hän vaikeni. Hänen hienotunteisuutensa ei sallinut hänen\nsanoa enempää, sillä isän muisto, sen muisto, jonka hän isäkseen\nluuli, oli ujosta ja lempeästä lapsesta liian arka kosketella, koska\nse voisi katkeroittaa rakkaan sairaan mieltä. Mutta hän oli liian\nsuoraluonteinen valehdellakseen, ja hän lisäsi, koettaen tosi naisen\ntavoin varovaisesti ja hellästi antaa lieventävän käänteen liian\nsurkealle asialle: \"Olemme myöskin puhuneet taivaasta ja niistä,\njotka meitä siellä odottavat. Ymmärräthän?...\" Ja ottaen käsiensä\nväliin sairaan käden, joka yhä hänen tukkaansa siveli, hän lopetti:\n\"Ethän ole pahoillasi, äiti?\"\n\n-- \"En, kultaseni\", sanoi Pauline, joka levottomuudestaan huolimatta\ntunsi syvää sääliä sitä tuskaa kohtaan, jota pikku tytön lempeät\nsilmät ilmaisivat. Lapsen katse oli hänelle uutena todisteena\nrakkauden voimasta arvata sydämen salaisuudet. Mutta tuo keskustelu\nei ollut vielä mitään siihen verraten, jota hän niin suuresti\npelkäsi, ja hän sanoi tutkivasti: \"Ethän ole puhunut kenellekään\nmuulle kuin tuolle neidille?\"\n\n-- \"En kenellekään\", vastasi lapsi. \"Miksikä sitä kysyt?\"\n\n-- \"Jotta tietäisin, oletko ollut oikein kiltti\", sanoi äiti. \"Ja\nnyt mene nukkumaan ja nukuttamaan uutta lastasi...\" Hän hymyili\nuudestaan, kun näin leikkipuheella lähetti pois lapsen. Mutta kun hän\noli jäänyt yksin, niin tekovilkkaus katosi hänen kasvoiltaan ja hänen\nsuunsa ilme kävi jälleen katkeraksi, kun hän sanoi melkein ääneen:\n\"Nähtävästi hän ei ole uskaltanut. Olen vieläkin kerran suotta\npelännyt...\" Mutta jos hän nyt olisi ottanut esille tyynynsä alle\nkätketyn peilin, niinkuin hän joskus teki, kun tahtoi kasvoiltaan\nlukea fyysillisen kurjuutensa edistymisen, hän olisi silmiensä\ntuskallisesta ilmeestä huomannut, että tuo lievennyksen huokaus\noli vain itsepetosta. Syviin mietteihin vajonneena hän sammutti\nlamppunsa nukkuakseen, mutta heti kun huone muuttui pimeäksi,\nhänen mielikuvituksensa alkoi muovailla lapsen viatonta kertomusta\nsellaisella sitkeydellä, että hänen oli mahdotonta saada unta\nsilmiinsä. Hänen kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyytensä oli häntä\ntotuttanut yksitoikkoiseen ja tasaiseen elämään, jota ei koskaan\nodottamaton yllätys häirinnyt, ja seuraelämän häärinä tuntui hänestä\nnyt, niinkuin kaikista, jotka kerran ovat siitä luopuneet, melkein\nsietämättömältä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että äskeinen\nyhteensattuma oli luonnollinen seuraus tuosta toisesta, vielä\nomituisemmasta sattumasta, jossa ei kuitenkaan mitään luonnotonta\nollut, siitä nimittäin, että hänen entinen rakastajansa oli joutunut\ntähän kirjavajoukkoiseen majataloon, jossa hänkin asui. Hän oli niin\nhermostunut kolmiviikkoisesta levottomuudestaan, jonka kestäessä\nhän oli alituisesti aprikoinut Nayrac'in mahdollisia aikeita\nja jonka johdosta hän oli päättänyt ryhtyä tuohon väsyttävään\nmuuttoonkin, että hänestä nyt äkkiä neiti Scilly'n ja Adèlen\ntämäniltainen keskustelu tuntui edeltäpäin harkitun sotasuunnitelman\nensimäiseltä liikkeeltä. Eikö tuo mies, joka oli hänet murhannut ja\njoka tiesi minkä verran hän häntä vihasi, pystynyt vastamainittua\nkohtausta edeltäpäin valmistamaan, -- ja missä tarkoituksessa?...\nTässä hänen järkensä hämmentyi, hänen kiusaantunut järkensä,\njoka oli onnettomuuden muistojen kalvama, kuumeen kuluttama,\nnukutusaineiden heikontama, ja jonka hänen entisen rakastajansa\nviikkokautinen oleskelu muutaman askelen päässä oli saattanut\näärimäiseen kiihotustilaan. Hän kuvitteli mitä monimutkaisimpia,\nsalaperäisimpiä ja kamalimpia vehkeitä, niin että lopuksi todenteolla\npiti luultavana, että Francis koettaisi ryöstää lapsen häneltä.\nJa hän joutui sellaisen mielettömän kauhun valtaan, että vasta\naamusella, kloraalimyrkyn avulla, pääsi siitä voitolle. Hän oli näet,\nsittenkuin tuo kamala läheisyys oli ruvennut hänen jokapäiväiseksi\nkiduttajakseen, uudestaan langennut nukutusaineiden häpeälliseen\norjuuteen, josta pahojen päiviensä tavasta hän oli luopunut\nainoastaan elääkseen pikku Adèlea varten. Aivan suunniltaan hän\njoutui, kun, hänen herätessään painostavasta ja miltei tuskallisesta\nunestaan, hänelle tuotiin posti ja hän kirjeittensä joukossa huomasi\nyhden, jonka kuorella tunsi Francis'n käsialan. Juuri sillä hetkellä\nhänen palvelijansa avasi ikkunan, päästäen huoneeseen ilmaa,\nhäikäisevää päivänpaistetta ja selkeän sinisen taivaan kirkkautta.\nSamassa Adèlekin töytäsi sisälle, sylissään sekaisin kellot ja tuolit\nja muut pienet lahjat, jotka hän oli kenkiensä vierestä löytänyt. Hän\nnauroi heleätä nauruaan, yhtä iloisena kuin päivänpaiste ja aamun\nkirkkaus. Mutta mitäpä taivaan sini ja säteilevä aurinko ja lapsen\nilo taisivat sitä närkästystä ja kauhua vastaan, jotka täyttivät\nsairaan sydämen hänen lukiessaan Nayrac'in kirjeen, johon tämä oli\nluullut panneensa niin paljon hienotunteisuutta ja jalomielisyyttä?\n\n-- \"Äidinvaistoni ei siis erehtynytkään\", ajatteli hän. \"Hän tahtoo\nlähestyä tytärtään. Mutta lapsi on minun, yksin minun. Hän ei voi\nhäntä rakastaa. Hänellä ei ole oikeutta siihen. Eikä hänellä myöskään\nole oikeutta lapsen rakkauteen. Minä en salli, että hän lastani\nrakastaa...\" Ja ottaen äkkiä pikku Adèlen syliinsä ja puristaen\nhäntä rajusti sydäntänsä vasten Pauline peitti hänet suudelmilla\nja sanoi: \"Rakastathan minua, eikö totta? Sano se minulle vieläkin\nkerran! Sano, etkö ole onnellinen minun luonani silloinkin kun olemme\nkahdenkesken, talossa, jossa ei muita asu, ja puutarhassa, jossa ei\nmuita käy. Ja sitten kun paranen, eikö sinusta ole hauskaa palata\nMolamboz'hon minun kanssani, aina vain ja yksin minun kanssani...\"\n\n-- \"Sinun kanssasi aina\", vastasi lapsi, jonka kasvoilla kuvastui\nsyvä ilo ja joka nojatuolista, josta hän oli kurottautunut äitiä\nvastaan, nousi vuoteeseen, istuutui siihen ja kyyristyi sairaan\nviereen, nojautuen hänen laihaa olkapäätänsä vasten. Ja hän jatkoi\nkuiskaten: \"Tiedäthän, että kun tulen suureksi, en mene ikinä\nnaimisiin, vaan jään sinun luoksesi, olen aina vain ja yksin sinun\nkanssasi...\" Kerraten näin äitinsä sanat hän näytti ymmärtävän,\nmitä ei voinut tietää eikä aavistaakaan, että äiti parka pelkäsi\nkolmannen tuloa heidän piiriinsä. Pauline ei ollut koskaan selvemmin\nhuomannut sitä magneettista voimaa, joka yhdisti tämän aikaisin\nkehittyneen ja omituisen lapsen häneen, eikä sitä rakkauden ihmettä,\njoka sai pienokaisen sydämen vastaamaan hänen oman vanhentuneen\nsydämensä tunnelmiin. Hän lakkasi puhumasta, mutta syleili uudestaan\ntyttöstä pitkään ja kiihkeästi, ikäänkuin tahtoen siihen syleilyyn\nsulkea lapsensa koko elämän, kaikki hänen kehitysaikansa eri asteet\nvarhaisimmasta lapsuudesta siihen asti, kun hän oli varttunut\ntäksi suureksi tytöksi, joka yhä oli hänen omansa, yksin hänen.\nNiin hän syleili tätä surkastunutta ja heikkoa pikku raukkaa,\nsurkean rakkauden surkeaa hedelmää, josta hän ennen sen syntymistä\noli luullut, että hän sitä vihaisi niinkuin isääkin vihasi. Mutta\nsitten hän oli kuullut lapsen itkevän ja oli antanut sille rintaa,\nja tuntien miten pienokainen hänestä elämän nestettä ammensi hän\ntunsi liittyvänsä pyhillä siteillä tuohon hänestä lähteneeseen\nelämään. Hän oli uudestaan elpynyt ollakseen heikolle tukena. Ja\nhän suuteli vieläkin tuossa jouluaamun suutelossaan kolmivuotista\nAdèlea, lasta, joka jo puheli ja juoksenteli ja joka, leikitellen\nkeväällä Molamboz'n laajassa puistossa, ojensi hänelle täysin käsin\nkukkasia, ikäänkuin vaistomaisesti ymmärtäen, että hyljätylle ja\nsortuneelle piti tarjota kevättä, toivoa, iloa, kaikkea mikä hymyilee\nja hurmaa ja lupaa... Hän suuteli kuusivuotista tyttöstä, joka jo\nosasi lausua rukouksensa hänen vieressään, joka rukoili hänelle onnea\nja joka, kädet ristissä, pitkä valkea paita yllä, muistutti noita\nenkelinkuvia, joilla lapsellinen hurskaus hautapatsaita koristaa.\nTuo herttainen pienokainen, haudallehan hän polvistuikin, ainiaaksi\nkuolleen naisen haudalle, erään Pauline Raffrayen, joka oli etsinyt\nonneansa intohimoisesta rakkaudesta ja joka oli paheiden tieltä\nlöytänyt häpeätä vain ja epätoivoa. Kaikki nuo pienet tytöt, joita\nhän aikain vieriessä oli lapsessaan rakastanut, hän nyt sulki tuohon\nsuudelmaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan voinut\nniitä ryöstää häneltä. Hän painoi ne povellensa, hurmaantuneena\ntuosta luulosta, että hän täydelleen omisti toisen sielun, --\nvalheellinen unelma, jota me kaikki rakkaudessamme tavoittelemme.\nOnko se unelma saavutettavissa muuten kuin lapsissamme, kun emme ole\nkoskaan niistä eronneet? Sellaiset tunnelmat ovat niin valtavat, että\nne antavat meille voimia puolustaa noita rakkaita pienokaisia vaikka\nmitä vaaraa vastaan, niin kauan kuin he ovat meidän omamme. Kun\nAdèle, heidän vielä vähän aikaa puheltuansa, meni pois, oli Pauline\njälleen rauhoittunut sen verran, että hän kykeni kylmästi, tarkasti\nja terävästi punnitsemaan, kuinka hänen oli meneteltävä Francis'n\nsuhteen.\n\n-- \"Hän ei voi mitään\", päätti hän, tarkastettuansa asiaa tällä\nkertaa järkevästi eikä rauhattoman yönsä hourailevan kuumeen\nkannalta. \"Tyttäreni on lain mukaan minun omani, yhtä hyvin kuin\ntaloni ja rahani. Jos tuo mies nyt katuu, niin sitä parempi.\nKärsiköön nyt hän vuorostaan, se on oikeus ja kohtuus. Minun ei edes\ntarvitse hänelle vastatakaan. Sen sijasta on minun vain joudutettava\npoismuuttoani. Siinä on vastausta tarpeeksi. Ja jos ei olisikaan,\njos hän yhä vainojansa jatkaa, niin minä tiedän kyllä hänelle\nnäyttää, etten enää ole sama kuin yhdeksän vuotta sitten. Hänen on\nnyt taisteltava äitiä vastaan, ja ellei hän tiedä mitä äidin tahto\nmerkitsee, niin minä kyllä opetan sen hänelle.\" Ruoskan iskuna tämä\näidinrakkauteen ja loukatun naisen vihaan perustuva päätös vaikutti\nsairaaseen, joka äkkiä tunsi viime päivien voimattomuutensa katoavan.\nJo samana aamuna hän kävi itse Villa Cyane'ssa katsomassa miten\nkorjaustyöt edistyivät. Hän olisi voinut muuttaa sinne jo vuorokauden\nkuluttua, jos ei juhla olisi töitä viivyttänyt. Kehotettuansa\ntyönjohtajaa vielä enemmän kiiruhtamaan hän palasi kotiin\nkäskeäksensä palvelijoita heti ryhtymään muuttovalmistuksiin, jottei\nhänen tarvitsisi, huvilan valmiiksi jouduttua, viettää päivääkään,\ntuntiakaan tässä nyt niin vihattavassa hotellissa. Ei sinä päivänä\neikä seuraavanakaan hän hetkeksikään päästänyt lasta luotaan, syystä\nmuka että Annette ja Catherine puuhasivat muuttoa. Itse hän vei\nAdèlen kävelemään, tietäen varmaan, ettei silloin kukaan uskaltaisi\npienokaista lähestyä. Mutta pian hän huomasi olevansa liian heikko\nvoidakseen toimittaa tätä jokapäiväistä kaitsemista, joka yksin\ntuntui tyydyttävän hänen kateellista äidinrakkauttaan. Joulupäivä,\njonka aamutunnit olivat hänessä nostattaneet sellaisen myrskyn\nFrancis'n kirjeen johdosta, oli sattunut keskiviikoksi. Lauantaina\nmuuton viimeistäänkin piti tapahtuman. Kahtena päivänä Pauline oli\nollut lapsen kanssa kävelemässä ensin aamusella ja sitten aamiaisen\njälkeen, ja hän oli siitä niin väsynyt, ettei hän perjantaina\nenää kyennyt ajelemaankaan, sitä vähemmän kun sirocco oli alkanut\npuhaltaa, hirveä tuuli, joka sisilialaisille muistuttaa Afrikan\nläheisyyttä, se kun tuntuu kuljettavan mukanaan hieta-aavikkojen\ntukahuttavaa kuumuutta. Oltuansa aamupäivän kokonaan Adèlea\nvalvomassa hänen huoneessaan ja huomattuansa hänet hiukan kalpeaksi\nPauline ei luullut panevansa lasta minkään vaaran alaiseksi, jos\nlähetti hänet ajelemaan kahden palvelijattarensa seurassa huvilaan,\njossa vielä oli hiukan järjestämistä. Kumminkin hän piti tärkeänä\nvaroittaa Annettea, jolle hän ilmoitti mielipahansa toispäiväisen\nkeskustelun johdosta, ja sanoi lopuksi:\n\n-- \"Minulla on omat syyni erityisesti kieltää teitä antamasta Adèlen\npuhutella noita naisia...\"\n\n-- \"Tietysti minä tottelen rouvaa\", vastasi vanha hoitaja, jonka\nkasvoissa kuvastui torutun kotikoiran nolostunut ilme. Hän näet\nkatui virhettään ja pelkäsi tehneensä vielä toisenkin, joka nyt oli\ntunnustettava. \"Siinä tapauksessa\", jatkoi hän, \"rouva varmaankin\nvielä pahastuu -- enhän minä voinut sitä arvata, kun ne näyttivät\nniin hienolta herrasväeltä... Minun täytyy nimittäin sanoa rouvalle,\netten luullut tekeväni pahasti, kun sanoin heidän sisäkölle, että\naiomme huomenna lähteä pois...\"\n\nVaikka Pauline todenteolla oli pahoillaan palvelijansa viattomasta\nlaverruksesta, koska pelkäsi asian täten liian aikaisin joutuvan\nFrancis'n tietoon, hän koetti parhaansa mukaan rauhoittaa tunnollista\nlapsenhoitajaansa, jonka nähtävä katumus osoitti, ettei hän ainakaan\ntahallaan velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Jo Palermossa-olonsa ensi\naikoina hänen olisi pitänyt antaa palvelijattarelleen täsmällisiä\nmääräyksiä, kun tiesi, että tämä seurasi hänen käskyjänsä syitä\ntutkimatta ja punnitsematta. Turhanpäiväiset arvelut olivat häntä\nsiitä estäneet. Kun on kysymys toimenpiteistä, joihin elämämme\narimmat salaisuudet antavat aihetta, niin ne tuntuvat meistä\nniin vastenmielisiltä, että vasta viime tingassa taivumme niihin\nryhtymään. Francis'n kirje oli pakottanut Paulinen toimimaan. Nyt\nhän ainakin saattoi pelotta uskoa tyttärensä palvelijattarien\nhoitoon. Hänen ei tarvinnut epäillä, etteivät he tällä kertaa\nnoudattaisi hänen tahtoansa, ja hän tiesi, että pienokainen palaisi\ntunnin kuluttua hänen luokseen virkistyneenä ajomatkaltaan suuressa\npuutarhassa, jonka poikki oli kuljettava huvilaan. Itse hän käytti\ntämän yksinäisen tunnin kaikenlaisiin pieniin toimiin, jotka koskivat\nhäntä itseään. Hän käveli huoneessaan edestakaisin, käärien paperiin\nkuvakehyksiä, hävittäen vanhoja laskuja, polttaen kirjeitä, eikä\nhuomannutkaan kuinka aika kului, kun hän luuli kuulevansa että\nsalin ovelle kolkutettiin, sitten että tämä ovi aukeni ja uudestaan\nsulkeutui. Hän ajatteli, että mahdollisesti joku juoksupoika toi\npaketin tai kirjeen. Huoneestaan hän kysyi, kuka siellä oli, mutta\nkun hän ei saanut vastausta, pisti äkkiä hänen päähän, että se\nvoisi olla Nayrac, joka nähtyänsä lapsen menevän palvelijattarien\nkanssa ulos olisi tahtonut käyttää hyväkseen hänen yksinäisyyttään\npakottaaksensa häntä selvitykseen. Mieletöntä! Sellaista rohkeutta,\njoka oli niin vastoin kaikkia tapoja, oli mahdoton edellyttää. Olihan\nFrancis kumminkin saanut hyvän kasvatuksen.\n\nHän kohotti olkapäitään oman mielikuvituksensa houreille ja kysäisi\nuudelleen: \"Ken siellä?\" Ei vastausta vieläkään. Silloin hän\najatteli, että kenties joku hotellin asukkaista olisi, niinkuin\njoskus tapahtui, vahingossa astunut sisään ja huomattuansa\nerehdyksensä sulkenut oven heti sen avattuaan. Kumminkin hän tahtoi\nvarmuuden vuoksi katsoa itse ja meni saliin... -- Francis Nayrac oli\nhänen edessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori mies seisoi nojaten kädellänsä pieneen pöytään, jolle\nAdèle oli kolme päivää sitten joululahjansa järjestänyt. Jos ei\nPaulinen koko ruumista värisyttävä kauhu olisi häneltä lamauttanut\nkaikkea arvostelu- ja havaintokykyä, olisi hän huomannut sangen\nvähäpätöisestä mutta kuvaavasta seikasta, että Francis oli\nollut aivan suunniltaan tänne tullessaan. Hän oli nimittäin\nsaapunut ilman hattua. Nähtävästi hänelle oli kerrottu Paulinen\npoismuutosta. Hän oli nähnyt palvelijain menevän ajelemaan pikku\ntytön kanssa, ja tietäen Paulinen olevan yksin hän oli tullut,\nei uhkauksia lausuakseen, niinkuin Pauline kenties pelkäsi, eikä\nmyöskään taitavilla ja diplomaattisilla puheilla tilintekoa\nvaatimaan. Hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuskaiset silmänsä,\nhänen vapisevat huulensa, koko hänen olemuksensa osoitti, ettei\nhän mitään tarkoittanut eikä mitään aikonut. Vaistomaisesti hän\noli turvautunut ainoaan keinoon, joka voisi Paulinea pakottaa...\nmihin? Tunnustukseenko, lupaukseenko, sitoumukseenko? Hän ei sitä\nitsekään tiennyt. Kun sisällinen kuume ylenmäärin yltyy, niin\nihminen kääntyy todellakin sairaaksi, ellei hän pääse toimimaan,\npurkamaan johonkin rajuun yritykseen ajatustensa ja tunteittensa\ntulvaa, johon hän on hukkua. Intohimoinen isänrakkaus, joka oli äkkiä\nikäänkuin salaman iskusta Francis Nayrac'issa syttynyt ilmituleen\ntuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden johdosta, oli saattanut hänen\nkiihotuksensa ylimmilleen. Mutta Pauline puolestaan ei voinut,\nnähdessään tämän miehen, arvata, minkä tuhotyön hetken tuoma rakkaus\noli hänessä tehnyt, eikä sitä, kuinka tuo sielu vääntelihe sanattoman\nja yksinäisen kuolemankamppauksen tuskissa, horjuen rakkaimman\ntulevaisuudentoiveensa ja hämärästä entisyydestä kohonneen sitovan\nvelvollisuuden välillä. Hän ei muuta ymmärtänyt, kuin että Francis\nrohkeni mitä häpeällisimmällä tavalla loukata hänen vapauttansa, ja\nhänen äänessään värisi vihan ja ylpeyden katkerin sointu, kun hän\nsanoi:\n\n-- \"Ulos, herra, ja heti!... Taikka minä soitan. Olen täällä\nkotonani enkä tahdo ottaa teitä vastaan. Menkää tiehenne!...\"\n\nHänen singahuttaessaan tämän töykeän käskyn, jota seurasi vielä\nkovempi katse, Francis säpsähti ikäänkuin olisi ollut unissakävijä,\njonka kovat sanat äkkiä herättivät todellisuuden tajuntaan.\nHän tarttui pöydän reunaan pysyäksensä pystyssä, mutta hän ei\nsanonut mitään eikä tehnyt liikettäkään ovelle päin. Armottomalla\nankaruudella Pauline toisti: \"Ulos hetipaikalla...\" ja kääntämättä\nhänestä pois synkästi palavaa katsettansa hän astui päättäväisesti,\nkäsi ojona, sinnepäin huonetta, missä sähkökello oli. Hetken\nviivähdys, ja hän olisi soittanut. Mutta tällä kertaa ei Francis\nantanut hänelle aikaa toimia, vaan pysäytti hänet tarttumalla samalla\nkertaa jyrkällä ja rukoilevalla liikkeellä hänen käsivarteensa:\n\n-- \"Ei\", sanoi hän, \"te ette saa soittaa. Ette saa kieltää minua\nteille puhumasta. Mitä te pelkäätte? Näettehän, etten ole tullut\ntänne koston aikeissa... Viisi minuuttia vain, en pyydä teiltä\nenempää kuin viisi minuuttia. Ja sitten menen pois. Mutta en\nennenkuin olen teille puhunut.... Totta on, ettei minulla ollut\noikeutta ryöstövieraana tunkeutua teidän huoneeseenne... Mutta tehän\naiotte muuttaa pois. Ette ole vastannut minun kirjeeseeni. En enää\nvoinut kestää. Minun täytyi päästä puheillenne ennenkuin lähdette...\nTeidän täytyy kuunnella minua. Teidän täytyy. Te olette tehnyt\nminulle niin paljon pahaa elämässäni... Te ette enää lisäksi saa\nkieltää minua teille puhumasta. Minulla on oikeus siihen, näettekös,\nja teidän täytyy siihen suostua, jos tahdotte että annan teille\nanteeksi...\"\n\nKun Francis oli tarttunut rouva Raffrayen käsivarteen, oli tämä\ntemmaissut itsensä irti, peräytyen muutaman askelen ikäänkuin tuota\nkosketusta kauhistuen. Sitten hän oli jäänyt liikkumattomaksi,\nkoettamatta enää heti keskeyttää tätä kahdenkesken-oloa. Kumminkaan\nhän ei ollut suotta uhannut. Epäilemättä hän olisi pakottanut nuoren\nmiehen lähtemään, niinkuin oli heti käskenyt, joko huutamalla\ntai pakenemalla omaan huoneeseensa, jonka ovi oli yhä auki hänen\ntakanansa, jos Francis olisi tyytynyt rukoilemaan. Mutta hän oli\ntuohon rukoukseen sotkenut lauseita, jotka sattuivat naisen sydämen\naikoja sitten kipeään kohtaan. Hän oli tekeytynyt uhriksi, hän,\nkiduttaja! Rikoksentekijä oli asettunut tuomariksi! \"En ole tullut\nkoston aikeissa\"... \"Olette tehnyt minulle niin paljon pahaa\"...\n\"Jos tahdotte että annan teille anteeksi\"... Hän oli uskaltanut\nkäyttää sellaisia sanoja. Pauline oli niitä kuullessaan tuntenut\nloukatun oikeudentuntonsa hytkähtävän ja vavahtavan, ja tuo tunto\nse vastustamattomasti ja valtavasti nostattaa jokaisen ihmisolennon\nkapinaan panettelua vastaan. Tuo kapinoitseva ylpeys voitti hänessä\nkaikki entiset päätökset ja kaiken varovaisuuden, ja hän vastasi:\n\n-- \"Vai yhä te vielä puhutte kostosta ja siitä pahasta, minkä\nminä muka olen teille tehnyt, ja anteeksiannosta, teidänkö\nanteeksiannostanne?... Näittehän itsekin, ettei meillä ole mitään\ntoisillemme sanomista. Kun mies kohtelee naista niinkuin te olette\nminua kohdellut, niin hän ei ikinä enää voi pyrkiä sitä naista\nlähestymään... Jos olen ansainnut teidän loukkauksenne, niin teillä\nei ole enää mitään tekemistä täällä. Jos en ole niitä ansainnut, niin\nte olette kurja, ja minä kiellän teitä tulemasta luokseni. Ettekö\nkuule, että teidän on mentävä! Toistan vieläkin, että käsken teitä\nmenemään.\"\n\nHän oli kiivastunut puhuessaan, ja hänen kalpeat poskensa olivat\nhiukan punastuneet. Hänen harmaat silmänsä leimusivat ja loivat eloa\nja vilkkautta kärsimyksen kuluttamiin kasvoihin. Francis'sta tuntui\nhetken siltä, kuin hän näkisi edessään entisen Pauline Raffrayen,\njonka ylpeys oli niin tuimasti törmännyt hänen ylpeyttänsä vastaan.\nViha, joka vielä edellisenä iltana oli hänen suonissaan kiehunut, oli\nvähällä kohota hänen huulilleen kamalina sanoina. Mutta lapsi muistui\nhänelle mieleen, ja hän vastasi, hän uskalsi vastata:\n\n-- \"Suokaa minulle anteeksi, jos jossakin suhteessa olen teitä\nloukannut. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne\nherättääkseni eloon sitä, minkä tulee olla kuollut meille\nkummallekin. Ilmoittihan kirjeeni sen teille, ja sen minä vielä\nnytkin toistan: Aikomukseni ei ollut tässä puhua teistä eikä minusta.\nToisesta minä nyt olen tullut puhumaan...\" Ja hän lisäsi melkein\nkuiskaten: \"Adèlesta, tyttärestämme...\"\n\nHän ei saanut lausetta lopettaa. Äiti keskeytti hänen puheensa,\nheittäytyen häntä vastaan niin rajulla liikkeellä, että nuoren miehen\nvuorostaan täytyi peräytyä.\n\n-- \"Vaietkaa\", kiljaisi hän, \"vaietkaa! Elkää lausuko sitä nimeä!\nMinä kiellän sen. Tyttäreni on minun omani, yksin minun, kuuletteko!\nMinä olen häntä elättänyt, minä häntä kasvattanut, minua hän\nrakastaa... Tunteeko hän teitä? Onko hän edes teitä nähnytkään?\nOletteko kertaakaan näihin kymmeneen vuoteen koettanut häntä\nlähestyäkään? Oletteko? Mitä varten te nyt tulette meidän elämäämme\ntunkeutumaan?\"... Ja vielä katkerammalla ivalla hän lisäsi:\n\"Unhotatte, minkä olette uskonut, minkä vieläkin uskotte, sen, jonka\näsken niin jalomielisesti tarjouduitte antamaan minulle anteeksi.\nKun nainen toisen rakastajansa luota juoksee toisen luo ja kun asia\nsaadaan ilmi, niinkuin te sen olette saanut, niin että on syytä\nheittää pois tuo kurja niinkuin mikä tahansa iletys, itkemättä,\nkatumatta, niin onko silloin sen naisen lapsesta mihinkään? Lokaan he\novat poljettavat molemmat, niinkuin Marseillesta minulle kirjoititte.\nJa siihen minä tahdon jäädäkin, tuohon lokaan, tyttäreni kanssa...\"\n\n-- \"Oh\", jatkoi Francis vielä hiljaisemmalla äänellä, jossa värähti\nääretön toivottomuus, \"vieläkin vihaa, aina vain vihaa! Jumala,\nkuinka surkeata!... Ja minä tulen teidän luoksenne, sydän täynnä\nsitä horjumatonta tietoa, jonka olen tuon lapsi paran kasvoista\nlukenut. Pitäisihän hänen sammuttaa kaikki vihat, selvittää meidän\nvälimme, sovittaa kaikki... Onhan hän minunkin lapseni. Kieltäkää,\njos uskallatte! Ja vaikka kieltäisittekin, niin minä tietäisin että\nvalehtelette. Mutta te ette voi kieltää. Asiata ei käy epäileminen,\nsillä se on liian ilmeisesti selvä. Ja te puhutte minulle niinkuin\nviholliselle, murhaajalle!... Olenhan kumminkin, sen minä teille\nvannon, jo ensi päivänä oman vereni tunnustanut, hetkeäkään\nvastustelematta. Onko se häijyn miehen kaltaista? Aukenihan sydämeni\nheti isänrakkaudelle, kun silloin puutarhassa huomasin, kuinka\nhämmästyttävästi pienokainen muistuttaa Julie sisartani. Onko se\nkovan miehen kaltaista?... Hyvä Jumala! Olisihan ollut melkein\nluonnollista, nykyisen asemani kannalta katsoen, että olisin tahtonut\npysyä hänelle vieraana, vieraana koko hänen tulevaisuudelleen,\nhuolimatta siitä, että tiesin hänet lapsekseni. Se olisi kenties\nollut velvollisuutenikin. Ja olenhan minä koettanutkin... Mutta\nen ole voinut. Minä en voi. Muuta en ole tahtonut teille sanoa.\nTämän vain... Ja siihen minä lisään: kurjasti olemme toisiamme\nrakastaneet, armottomasti toisiamme kiduttaneet ja rääkänneet.\nJos te olette minun tähteni kärsinyt, niin olen minäkin suuresti\nkärsinyt teidän tähtenne!... Unhottakaamme se ja muistakaamme\nainoastaan, että olette ollut hyvä äiti ja että minä olen valmis,\nen vaatimaan itselleni isän oikeuksia, mutta täyttämään pienimmistä\npienimmän velvollisuuden, mikä minulla isänä tulee, kaukaa valvomaan\nlastani. Jos olen toivonut meidän mahdollista lähentymistämme, jos\nolen sellaista uneksinut, niin täytyyhän teidän tunnustaa, ettei se\nole kostonhimoisen miehen unelma... Niin olen uneksinut, että tämä\nyhteensattuma, joka minusta tuntuu niin oudolta, melkeinpä Jumalan\nsallimalta, pystyisi rakentamaan sovintoa meidän kesken, arvokasta\nsovintoa, jonka yhteinen rakkaus viattomaan lapseen pyhittäisi.\nNythän meidän olisi niin helppo lähestyä toisiamme, kun olemme näin\njoutuneet naapureiksi. Ja siten minä saisin syrjästä tarjota apuani,\njos milloin Adèle olisi suojelijan tarpeessa... Toista ei ole minulle\nniin herttaista kuin hän! Ettekö ymmärrä, että tämä on minulle\nelinkysymys...\"\n\n-- \"Tottako, oikeinko totta, että olette sellaista uneksinut?...\"\nvirkkoi Pauline. Hänen äänessään ei enää soinut äskeinen viha, vaan\nääretön katkeruus, ja jos Francis'n katse olisi voinut tunkeutua\ntuskaisen sielun sisimpään, olisi hän huomannut, minkä äkillisen,\nvaistomaisen, kiihkeän vihan hänen aiottu avioliittonsa Paulinessa\nherätti, -- vihan, joka todisti, ettei tuo onneton, karttuneesta\nkatkeruudestaan huolimatta, voinut entisestä rakkaudestaan kokonaan\nluopua. -- \"... Vai olette te uskaltanut sellaista hirviömäisyyttä\nuneksia! Vai tahtoisitte te asettaa minut ja tyttäreni teidän\nvälillenne, teidän ja...\" Hän ei nimeä maininnut, mutta kohottaen\ntraagillisesti suupieliänsä ikäänkuin nauttien, kun näin sai työntää\npuukon entisen rakastajansa sydämeen, hän jatkoi: \"Ei koskaan,\nymmärrättekö, ei koskaan se ole tapahtuva... Te olette oikeassa,\ntyttärenne hän on, mutta hän on teille kuollut. Niin, Julien elävä\nkuva hän on, sen minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, mutta tiedän\nmyöskin, ettette enää koskaan saa häntä nähdä. Ette koskaan! Ja\njos tunteenne ovat todet, niin sitä parempi. Silloin tekin saatte\nkärsiä. Niin, Jumalan sallima tämä yhtymisemme kyllä on. Jumala on\ntahtonut, että oikeus pääsisi voitolle. Mitä kohtuutta siinä olisi,\nettä te olisitte saanut kerran nuoruudessanne tappaa onnettoman, joka\nuskoi teihin koko nuoren ja kokemattoman sydämensä horjumattomalla\nuskolla, vietellä hänet, herjataksenne häntä sitten, rääkätäksenne ja\npanetellaksenne häntä ja vihdoin hyljätäksenne hänet; mitä kohtuutta,\nettä olisitte saanut murhata elämäni, onneni, omantuntoni, kaikki\nmitä minussa jalona ja lempeänä sykkii, ja itse olla onnellinen?...\nEi, semmoista ei saa tapahtua. Meistä kahdesta minä olen liiaksi\nkärsinyt; nyt on teidän vuoronne...\"\n\n-- \"Ja minä puolestani sanon teille, ettei teillä ole oikeutta puhua\nminulle noin\", huudahti Francis. Tuo marttyyriksi asettuminen,\njoka hänestä oli mitä inhottavinta tekopyhyyttä, sai hänen vihansa\nuudestaan kuohumaan, niin ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan\nsekoittaen nykyisiin, isänrakkautta uhkuviin tunteihinsa entisiä\npetetyn rakastajan raivonpuuskauksia jatkoi: \"Ah, kuinka minä teidät\ntunnen samaksi kuin ennenkin. Pelkkää ylpeyttä ja valhetta olette\nyhä. Ja te ette käsitä, että siitä voi koitua lapselle vahinkoa, jos\nte työnnätte minut pois tuolla -tavalla?... Olettehan jo tehnyt\nhänelle tarpeeksi pahaa, kun olette petoksellanne ryöstänyt häneltä\nisän, joka olisi aina yhtä uskollisesti häntä rakastanut. Jos hän ei\nole sitä tehnyt, jos hän vain ihmeellisen sattuman kautta on päässyt\nlasta tuntemaankin, niin kenen syyksi se on laskettava?...\"\n\n-- \"Teidän\", vastasi Pauline, \"yksin teidän... Te väitätte, etten\nminä ole muuttunut, ettekä huomaa, että itse juuri olette yhä\nentisellänne, kun uskallatte tulla halpamaisessa röyhkeydessänne\nminua kiduttamaan ja herjaamaan, vaikkei teillä edes enää ole\npuolustuksenanne entistä häpeällistä mustasukkaisuuttannekaan...\nOlisiko minun pitänyt elää niinkuin olen elänyt yksinäisyydessäni,\ntoivottomuuden kalvamana, kuluttaen nuoruuteni itkemällä,\ntörmätäkseni uudestaan tuota kauheata panettelua vastaan?...\nEi, se ei ole totta. Minä en ole teitä pettänyt. Minä en ole\ntätä herjausta ansainnut!... Katsokaapa minua silmiin, jos\nuskallatte. Onko minulla valehtelijan silmät ja kasvot, onko minulla\nvalehtelijan ääni? Näkeehän kumminkin, puhuuko ihminen totta vai\nei. Käyhän se toki kasvoista ilmi, muutenhan Jumalasta ei Jumalaksi\nolisikaan. Mitä hyötyä minulla nyt olisi valheesta, koska me nyt\nviimeisen kerran puhumme toisillemme ja koska ajan teidät ulos,\nkuuletteko, ajan teidät ulos!... Mutta totuuden minä teille\nsanon, valituksena, huutona se huulilleni kohoaa. En ole koskaan\nvalehdellut. En ole koskaan pyrkinyt de Quernen suosioon. Ei ollut\nrikosta ystävyyssuhteessani tuohon onnettomaan Vernantes'iin. En\nkäynyt silloin hänen luonaan, niinkuin syyttä väititte. En käynyt.\nMinua ette nähnyt hänen ovellansa; toinen siellä kävi. Minä en. En\nminä!...\" kertasi hän ja lisäsi synkän alakuloisena: \"Olen hyvin\nsairas. Voin erota täältä huomenna, kenties kuukauden, vuoden\nkuluttua. Kuolemaan ei astuta valhe huulilla. Viaton minä olen, sen\nminä teille vannon...\"\n\nKun manalan matkalle valmistuva sellaisia väitteitä lausuu\nlähestyessään sitä salaperäistä ja pelottavaa maata, missä häntä\nodottaa tarkkasilmäinen ja erehtymätön tuomari, on hänen sanoissaan\njotakin juhlallista ja voimakasta, jonka vilpittömyyttä mahdollisesti\nmyöhemmin voimme epäillä, mutta jonka vaikutusta emme sillä hetkellä\nvoi vastustaa, olkoon meillä mitä syitä tahansa niitä epäillä.\nFrancis oli vastikään kohdellut Paulinea ylenkatseella, johon hän oli\nluullut olevansa täysin oikeutettu. Koko hänen omanarvontuntonsa oli\nsiitä riippuvainen, ja sittenkin tuon väitteen totuus tuntui hänestä\nnyt niin kieltämättömältä, niin masentavalta, ettei hän löytänyt\nmuuta vastausta kuin seuraavat sanat, jotka hän lausui koettamatta\nedes salatakaan tuskaansa:\n\n-- \"Jos on totta, mitä sanotte, miksikä annoitte minun mennä? Miksikä\nette minulle vastannut? Miksikä ette kutsunut minua takaisin? Miksikä\nette ole yhdeksään vuoteen minulle puhunut niinkuin tänään?...\"\n\n-- \"Miksikö en sitä tehnyt?\" vaikeroi Pauline. \"Kuinka olisin\nvoinut? Oletteko unhottanut kaikki, sekä epäluulonne jokapäiväisen\nsolvauksen, jolla minua kuukausmääriä vainositte, että masentavan\nepäilyksenne ja kaiken muun?... Oletteko unhottanut, että olette\nminua lyönyt, niin, lyönyt kuin tyttöletukkaa?... Rohkeutta ei riitä\nkenellekään sellaista liikanaista julmuutta kestämään. Ja sitten,\nolisitteko te minua uskonut? Uskotteko nytkään? Uskonettekohan\ntunnin perästä? Onko minulla todisteita mihin vedota? Maksaako\nvaivan taistella sellaista kovaonnista sallimusta vastaan, että\nolen sattunut käymään kaupungilla juuri sinä päivänä, jolloin\nolette nähnyt tuon kurjan astuvan sen ystäväni ovesta sisälle, jota\nhulluudessanne luulitte kilpailijaksenne? Yhtäläisyys ryhdissä\nja puvussa!... Siihen epäluulonne perustuivat. Siinä oli teidän\nmielestänne syytä kyllin edellyttää mitä kauheinta irstaisuutta,\nkohdella minua häpäisevällä ylenkatseella, polkea lempeni lokaan...\nOlin epätoivoissani, siinä kaikki. Ja kun tiesin joutuvani äidiksi ja\nhuomasin olevani yksin, iäksi yksin, oliko minun mahdollista nöyrtyä\nniin syvään, että olisin kutsunut teidät takaisin? Ettehän te olisi\nlasta uskonut omaksi vereksenne. Nyt sanotte uskovanne. Mutta nyt\non myöhäistä. Te olette liannut, murtanut, lakastuttanut, tappanut\nkaiken... Armahtakaa, menkää pois... Rukoilemalla rukoilen, menkää\npois! En kestä enää...\"\n\nHän oli käynyt kalmankalpeaksi näitä viimeisiä sanoja lausuessaan.\nHän painoi kätensä povellensa, ikäänkuin todellakin vetääkseen\nhaavasta veitsen, jonka kärki oli syvälle kaivautunut. \"Minä en voi\nhyvin\", sanoi hän. Francis ennätti tuskin päästä hänen avukseen. Hän\noli pyörtynyt. Hänen heikontunut elimistönsä ei voinut kestää tämän\nkeskustelun tuottamia mielenliikutuksia. Säikähtynyt nuori mies\notti hänet syliinsä kantaakseen hänet vuoteelle. Mutta hädästään ja\nhämmästyksestään huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään, kun\nhuomasi kuinka riutunut oli tuo ruumis, jota hän samalla tavalla oli\nsylissään kantanut toisina hetkinä, sen ollessa silloin niin nuori,\nniin notkea, niin lemmen huumauksesta värisevä. Hän astui sairaan\nhuoneeseen ja laski tunnottoman kannettavansa vuoteelle. Äkkiä,\nhänen paraikaa järjestäessään alkoovissa pieluksia harmahtavien\nhiuspalmikkojen alle ja hieroessaan sairaan kylmästä hiestä kosteita\nkämmeniä ja kellastuneita, lakastuneita ohimoita, hän kuuli, samoin\nkuin Pauline äsken oli kuullut, salin oven aukenevan ja sulkeutuvan,\nja samoin kuin Paulinekin hän säpsähti, vieläpä enemmänkin. Kukahan\nsiellä liikkui? Hän oli nähnyt Adèlen menevän ulos palvelijattarien\nkanssa, ja kun tiesi rouva Raffrayen olevan yksin, hän oli uskaltanut\nryhtyä tähän rohkeaan yritykseen. Nyt hänet hetkeksi valtasi\nhirvittävä levottomuus: Olisiko Henriette saanut tietää, minne hän\noli mennyt, ja seurannut häntä tänne? Francis oli eronnut hänestä\nniin taitamattomasti, keksimättä muuta tekosyytä kuin että hänellä\nmuka oli kirje kirjoitettavana, ja Henriette oli katsonut häneen niin\noudosti. -- Niin ei kuitenkaan ollut. Pikku Adèle vain oli palannut\nmatkaltaan ennemmin kuin oli aiottu, riehuvan sirocco-tuulen ja sen\nnostattamien tomupilvien tähden. Hän saapui nyt Annetten seuraamana,\niloisena, kun oli päässyt aikaisemmin kotiin. Juosten hän kulki\nsalin poikki makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt selälleen. Hän\nnäki rouva Raffrayen vuoteellaan ja vieressä nuoren miehen, saman,\njonka hän oli juhlassa nähnyt istuvan neiti Scilly'n toisella puolen.\nHän päästi kauhistuksen huudon, heittäytyi äitinsä ylitse ja peitti\nhänet kiihkeillä suudelmilla, jotka sairas horroksissaankin tunsi,\nsillä ne antoivat hänelle voimia puoleksi nousemaan. Mustasukkaisen\nsuojeluksen liikkeellä äiti sulki lapsen syliinsä, ja hänen\nheräämisensä äidinrakkauden tajuntaan oli niin valtava, että se antoi\nhänelle voimia salaamaan mitä tästä traagillisesta kohtauksesta vielä\noli salattavissa. Sillä, katsoen Francis'ta suoraan silmiin, hän\nsanoi kehottaakseen nuorta miestä hillitsemään tuskasta vääntyneet\nkasvonpiirteensä ja tehdäkseen hänelle mahdolliseksi selittää\ntäälläolonsa:\n\n-- \"Kiitän teitä, että olette auttanut minut kotiin. Teidän avuttanne\nen olisi koskaan päässyt portaita nousemaan. Annette, olkaa hyvä ja\nsaattakaa tämä herra ulos!...\"\n\nJa hänellä riitti tahdonlujuutta, niin että hän saattoi hymyillä ja\nnyökäyttää päätänsä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. -- Mikä kiitos,\nmitkä jäähyväiset, mikä hymy!\n\n\n\n\nVIII.\n\nHERÄÄVÄ VAISTO.\n\n\nSaapuessaan rouva Raffrayen asuntoon Francis hyvin ymmärsi, että\nhänen oli kestettävä kauhea kohtaus, eikä hänellä ollut suurtakaan\ntoivoa, että se päättyisi sovintoon, niinkuin hän oli kirjeessään\nehdottanut. Hän oli antautunut tähän seikkailuun vaistomaisesti,\nmielettömästi, niinkuin kaksintaistelija, joka väsyneenä odotukseen\nhenkensä kaupalla ryntää esiin vihollisensa miekkaa vastaan, tai,\nparemmin sanoen, kuin mielisairas, joka mihin hintaan tahansa\ntahtoo vapautua ahdistavasta mielikuvasta. Hän oli joutunut siihen\ntunnemyrskyn hetkeen, jolloin äänettömyys tuntuu tukehuttavalta ja\njolloin sielu ja melkeinpä ruumiskin pyrkii purkamaan kiihotuksensa\nsanoihin yhtä vimmatusti kuin tukehtumaisillaan oleva haukkoo ilmaa.\nVaikkei hän vähääkään epäillyt, ettei Adèle olisi ollut hänen\ntyttärensä, hän tunsi valtavan halun kuulla asian sen suusta, joka\nyksin tiesi ehdottoman totuuden, ja kenties toisenkin, edelliselle\nvastakohtaisen halun pakottaa tunnustukseen tuon naisen, jonka\nylpeydestä hän ei ollut koskaan päässyt voitolle. Ja sitten, olihan\nmahdollista sekin, että äiti olisi heltynyt nähdessään kuinka\nvilpittömät hänen tunteensa olivat pikku tyttöä kohtaan, kuinka\nhellävaroen hän asiaa kosketteli ja kuinka nöyrästi hän tyytyi\nsyrjäiseen asemaan. Ja nyt, mikä uusi haava olikaan tuon keskustelun\ntuloksena! Nyt hän tiesi Paulinen suljetun oven takana piilevän vielä\nkauheamman varmuuden kuin se oli, joka, ilmeten hänelle kamalan ja\nodottamattoman yhtäläisyyden johdosta, hänen sydämessään nosti tuon\noudon äänen: \"Minun tyttäreni hän on!...\" Olihan sallimuksen käsi\nsilloin tuntunut raskaalta, mutta omantunnon soimausta siinä ei\nsilloin ollut. Silloin hän oli ollut oikeutettu, niin hän ainakin\noli luullut, siirtämään kavalan rakastajattarensa niskoille kaiken\nvastuunalaisuuden siitä, että oli lapsensa hyljännyt. Jos nyt\npäinvastoin Pauline olikin viaton, jos Francis oli häntä syyttä\nepäillyt, hänet kuolemaan tuominnut ja tuomion täytäntöön pannut,\nmitä hänestä itsestään oli ajateltava? Mitä pyövelin virkaa hän\nsiis vuosien vieriessä oli toimittanutkaan? Olihan siinä tosin\nlieventäväksi asianhaaraksi katsottava, että hän, ruhjoten ensi\nkädessä oman onnensa, oli uhrinsa iskenyt oman sydämensä kautta,\nmutta voiko sillä murhasta puhdistautua? Sillä murhaajan työtä hän\ntunsi tehneensä, kun hänen mieleensä muistui tuo riutunut ruumis,\njonka hän oli sylissään kantanut, ruumis, joka oli niin hirvittävän\nkevyt ja kuihtunut, tuskinpa muuta kuin luuranko vain, ja jossa\noli juuri sen verran henkeä, että kykeni kärsimään ja kuoleman\nkynsissä vääntelemään. Tähän muotoon hänen omantunnonvaivansa\nsiis vastaisuudessa pukeutuisivat. Sen muotoisina ne jo hänessä\nesiintyivät, kun hän paljain päin ja horjuvin askelin laskeutui\nportaita alikertaa kohti. Ja erikoisen julmat olosuhteet, joiden\nkeskellä tämä sisällinen murhenäytelmä kehittyi, tahtoivat, että\nhänen piti oleman vain muutaman askelen päässä morsiamensa luota ja\nettä tämä morsian häntä juuri tällä hetkellä odotti. Tällä kertaa\nkoettelemus oli liian kova. Keskustelunsa jälkeen Paulinen kanssa\nhän ei enää jaksanut teeskennellä. Hänestä tuntui, että nuori tyttö,\nolipa kuinka naiivi tahansa, koko hänen esiintymisestään huomaisi sen\nmielenliikutuksen, joka häntä värisytti, ja että rouva Scilly'kin\narvaisi kaikki. Nykyisessä tilassaan hän ei enää olisi voinut näiden\nnaisten kysymyksiä torjua. Olisihan hänen ollut sangen helppo\nturvautua samaan valheeseen kuin Paulinekin, joka valhe tuon naisen\npuolelta osoitti melkein sankarimaista, äidinrakkauteen perustuvaa\nmielenmalttia. Olihan Francis näinä viimeisinä päivinä alinomaa\npettänyt ja kierrellyt. Mutta täytyy antaa onnettomalle nuorelle\nmiehelle, joka luonteeltaan oli suora, vaikka hän heikkoudesta oli\nvilppiin langennut, se tunnustus, että häntä tuon viimeksimainitun\nvalheen käyttäminen kauhistutti. Siihen turvautumalla hän olisi liian\nhäpeällisellä tavalla sekoittanut uudistamansa suhteet entiseen\nrakastajattareensa nykyisen lempensä jo liiaksikin lakastuneeseen ja\ntahrattuun tarinaan. Ja tästä hienotunteisuudesta hänen turmionsa\noli johtuva, sillä puolitiehen ei pysähdy kukaan, joka kerran on\npetokseen takertunut. Ellei voi olla kokonaan pettämättä, täytyy\naina ja joka paikassa pettää. Tällä kertaa Francis päätti turvautua\nvähimmän urhokkaaseen, mutta hänen kaltaisellensa, liikutuksien\nuuvuttamalle sielulle sangen luonnolliseen keinoon. Hän pakeni\nsiirtääkseen toistaiseksi selityksen, joka ei ollut vältettävissä.\nKäytyään huoneestaan hattunsa hän laskeutui ensimäisen kerroksen\nportaita alas ja oli tuossa tuokiossa hotellista ulkona. Hän keksisi\nkyllä hyväksyttävän tekosyyn poissaoloonsa, kun hän tunnin tai\nkahden kuluttua rauhoittuneena palajaisi kotiin. Tavata Henrietteä\nnyt, kun toisen ääni vielä soi hänen korvissaan, kun toisen kalpeat\nkasvot vielä hänen silmissään kuvastuivat, kun hänen sylinsä vielä\nvärisi tuon ruumisparan kosketuksesta ja hänen sielunsa ankarain\ntunnonvaivojen vastustamattomasta kauhusta, -- ei, mieluummin mitä\ntahansa muuta.\n\nSillä aikaa kuin Francis tänä iltapäivänä harhaili pitkin kaupungin\nkatuja, jotka tavallisesti olivat niin valoisat, mutta joita nyt\npimitti silmiä sokaiseva, liikkuva ja polttava tomupilvi, nuori\ntyttö, jota hän niin hurjasti ja varomattomasti pakeni, kävi\nhetki hetkeltä yhä levottomammaksi. Francis ei ollut erehtynyt,\nkun oli luullut huomaavansa, että hänen mennessään neiti Scilly\noli häntä tarkastanut, outo ilme palavassa katseessaan. Mutta\njos hän ei olisi ollut niin piintynyt omiin ajatuksiinsa siitä\nonnettomasta aamusta asti, jolloin hän oli Continentalin etehisessä\nilmoitustaululta lukenut rouva Raffrayen nimen, hän olisi tiennyt,\nettei Henriette häntä nyt ensimäistä kertaa näin katsonut; kymmeniä\nkertoja hän olisi noissa sinisissä silmäterissä tuon oudon ilmeen\ntavannut. Hän olisi noissa kirkkaissa, läpikuultavissa silmissä\nnähnyt kuvastuvan uuden, yhä yltyvän, tuskaisen tunteen, joka\nkokemattomalle sydämelle oli niin vieras, ettei se sitä omakseen\ntunnustanut. Itsensä parjaamista se oli ollut, kun Francis näinä\nviime päivinä oli ylpeillyt taidostaan salata lemmityltään oman\nitsensä. Sellainen tekopyhyys oli hänelle yhtä mahdotonta kuin\nHenriettelle täydellinen sokeus. Heidän keskinäinen rakkautensa oli\nliian suuri. Tuota tunnetta, joka oli nuoressa tytössä kuluneiden\nviikkojen vieriessä kasvamistaan kasvanut, ei voinut epäilykseksi\nsanoa. Henriette oli luonteva ja suora. Hän oli aina elänyt\npiirissä, joka ei vilppiä eikä teeskentelyä tuntenut. Missä hän\nolisi luulevaiseksi oppinut? Ei. Se oli kipeä kaipaus, joka johtui\nsiitä, että hän aavisti jotakin kieroa suhteessaan sulhaseensa,\nkaipaus, joka oli samalla kertaa hämärä ja todellinen. Se vaikutti\nhänessä tuskallista hämmästystä ja epäröimistä, niinkuin ainakin\nrakkaushäiriöt nuoressa tytössä, jolla on täysin kehittyneen naisen\nvilkas tunne-elämä, mutta lapsen tietämättömyys elämän nurjista\npuolista. Eihän ole tärkeätä tarkalleen tietää syitä lemmityn\nsydämen muuttumiseen kärsiäkseen tästä muutoksesta. Henriette\nScilly ei tietänyt, että tuskin on ainoatakaan miestä; joka ei\nolisi nuoruudessaan ollut jonkun rikoksellisen intohimon koetuksen\nalaisena. Hän ei tietänyt, että juuri herkkätunteisimmat heistä\npanevat rikokseensa enimmän omasta itsestään ja haavoittuvat siitä\nniin syvään, etteivät haavat koskaan täydellisesti kasva umpeen.\nHän tiesi vain, että kuukausien kestäessä Francis'n kasvoissa oli\nkuvastunut täydellisen onnen kirkkaus ja että nyt hänen katseessaan\nlakkaamatta häilyi hehkuvaa kuumetta, hänen hymyssään hermostunutta\nlevottomuutta, koko hänen olennossaan ilmeisen tuskan tulta. Hän\nei tietänyt, että mies voi valehdella naiselle, jota hän rakastaa,\nja että hänen rakkautensa siitä huolimatta voi olla yhtä suuri,\njopa suuremmaksikin yltyä tunnonvaivojen kiihdyttämänä. Mutta hän\ntiesi, ettei hänen ystävänsä hellyydessä enää ollut tuota tasaista\nlempeyttä, tuota sulavaa sopusointua, tyventä ja selkeätä rauhaa,\njoka lämpimänä oli uhkunut hänen olemuksestaan. Hänestä tuntui, että\nnäinä viime viikkoina Francis toisin ajoin oli hänestä kaukana,\nvaikka olikin hänen luonaan, ja toisin ajoin kohteli häntä niin\ntulisesti, että häntä melkein pelotti. Se tapahtui niinä hetkinä,\njolloin onneton pani parastansa asettaakseen suloisen kihlattunsa\nitsensä ja mielikuviensa väliin ja tehdäkseen lemmittynsä\nelävämmäksi, läheisemmäksi puristamalla pitkään hänen kättänsä,\nsulkemalla hänet katseensa vavahtavaan syleilyyn. Henriette ei\nmyöskään tietänyt, että muutamissa luonteissa ilmenevä katkeruus\nja armottomuus muita kohtaan kaipaa säälivää ymmärtämistä, koska\nsellaisia tunteita ilmaisevien ajatuksien ja puheiden alla useimmiten\npiilee sisällinen haava. Mutta hän tiesi, että tuo ihana ajatuksien\nja tunteiden yhteys, josta hän oli Francis'n kanssa puhunut heidän\nviimeisellä onnellisella kävelyretkellään Villa Tascan puutarhassa,\noli olemattomiin hävinnyt. Heidän ajatuksensa, heidän tunteensa eivät\nenää olleet yhteisiä. Lakkaamatta Francis'n pilapuheisiin, kun hän\nkoetti iloiseksi tekeytyä, sekoittui hieman ivaa, joka Henrietteä\nloukkasi. Ennen, kun puhe oli sattunut johonkin heidän yhteisistä\nparisilaisista tuttavistaan, Francis oli heistä puhunut suopeudella,\njoka Henrietten silmissä oli osoittanut hyvää sydäntä, vaikkei se\nmuuta ollut kuin onnellisille ja rakastuneille tavallista iloista\nvälinpitämättömyyttä. Nyt hän sitävastoin käytteli pilkallisia ja\nankaria sanoja, ja hänen tavassaan kiinnittää huomiota milloin\nnaurettaviin puoliin, milloin epäilyttäviin salatarkoituksiin\nilmeni entinen, ihanteeton elostelija, jommoinen hän oli ollut,\nennenkuin puhdas rakkaus oli hänelle uutta kevättä ennustanut, ja\njommoiseksi hän uudelleen oli muuttumassa Paulinen ja entisyyden\nkatkerien muistojen vaikutuksesta. Silloin Henriettestä tuntui,\nettä sen Francis Nayrac'in takana, jota hän rakasti koko sielunsa\nhehkulla, piili toinen Francis, jota hän ei tuntenut ja jonka\nsydäntä vastaan hän oli itsensä loukkaava, nyt jo loukkasi... Mutta\nkaikki nämä vähäiset tunnelmat olivat tunnelmiksi jääneet. Ei ollut\nyksikään niistä tietoisuuteen kohonnut sydänväreiden hämärästä ja\nsekavasta kehästä, josta emme koskaan varmasti tiedä, eikö se kenties\nolekin vain mielikuvituksen tuotetta. Nuori tyttö ei olisi voinut\nviitata mihinkään tositapaukseen, jos hänen olisi pitänyt syyttää\nkihlattuansa laimenemisesta ja sanoa mistä hän oli sen huomannut.\nSuuressa rehellisyydessään hän koettikin itselleen vakuuttaa, että\nhän oli väärässä, kun sellaisia tunteita hautoi, ja ettei tuo muutos\nollut muuta kuin mielihouretta vain, hänen valtavan rakkautensa\nsynnyttämää. Jokaisella vaikutuksellahan on syynsä, ja hän ei mitään\nsyytä nähnyt siihen muutokseen, joka oli tapahtunut hänen suhteissaan\nFrancis'hin. Rouva Scilly'n terveys, joka silminnähtävästi vakaantui,\nei voinut antaa aihetta salaiseen levottomuuteen. Itse ei Henriette\nollut koskaan niin hyvin voinut. Mitä Francis'hin tuli, oli\nlääkäri, jonka mielipidettä Henriette kerran levottomuuden hetkenä\noli tiedustellut, häntä täydellisesti rauhoittanut. Francis'lla\nei ollut kotimaassaan läheisiä sukulaisia eikä erittäin rakkaita\nystäviä, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle huolia. Muutamista\nHenrietten läsnäollessa puheeksi sattuneista rahakysymyksistä oli\nkäynyt selville, ettei nuorella miehellä ollut syytä levottomuuteen\nomaisuutensa takia. Näyttihän hän yhtä rakastuneelta yhä ja tuntuihan\nhän yhtä kiihkeästi odottavan hääpäivän tuloa. Hänen vähimmätkin\nsanansa sitä todistivat. Tämä kaikki oli epäilemätöntä. Henriette\nyhä uudelleen kertoi sen itselleen päättäväisesti, itsepintaisesti.\nHän pani kaikki sielunsa voimat liikkeelle hävittääkseen tuon turhan\npelon. Sittenkuin hän oli mitä vilpittömimmin tämän hävitystyönsä\ntoimittanut, hän vajosi uudelleen vastustamattomaan alakuloisuuteen\ntuon ilmeisen muutoksen johdosta, jota hän ei kyennyt määrittelemään,\nei selittämään eikä ymmärtämään, mutta joka sittenkin oli olemassa.\n\nSemmoisessa mielentilassa, kun sydäntämme kalvaa levottomuus, johon\nemme mitään tarkoin määrättyä syytä tiedä, vähinkin kieltämätön\ntositapaus paisuu melkein traagillisen kohtauksen arvoiseksi.\nSe on leikkausveitsen kärki, joka puhkaisee paiseen, niin että\nsiihen kokoontunut märkä pääsee vuotamaan pois, -- hirvittävän\nepämiellyttävä, mutta liiankin sattuva vertaus. Ei mikään vertaus\nniin täsmälleen kuvaa ajatuskykymme tuskaisia ponnistuksia piintyneen\nmielikuvan voittamiseksi kuin kokonaisen ruumiin tulehtumistyö kipeän\nkohdan parantamiseksi. Francis'n omituinen käytös sinä hirveänä\niltapäivänä, jolloin hän oli ollut rouva Raffrayen puheilla, oli\nHenriette paralle sellainen ratkaiseva hetki. Korkea hinta oli\nlempeän lapsen maksettava kihlausaikansa melkein ylenluonnollisesta\nautuudesta. Vanhurskas Jumala! Olisiko siinä perää, että liiallinen\nonni on meille synniksi laskettava silloinkin, kun se on luvallinen\nonni ja kun olemme jo edeltäpäin suostuneet tämän onnen meille\nasettamiin velvollisuuksiin? Siitähän kyllä näyttää tässä maailmassa,\njoka todellakin on lankeemuksen maailma, koska puhtaimmatkin siihen\nsyntyvät sovittamistaakan kantajiksi! Vaikka nuori tyttö oli jo näinä\nviime viikkoina tottunut sulhasensa oikulliseen luonteeseen, hän oli\nhämmästynyt, kun näki nuoren miehen jyrkästi astuvan sisään yhteiseen\nsaliin ja kulkevan edestakaisin, tuskin vastaten hänen kysymyksiinsä,\notsa rypyssä ja katse synkkänä. Tämä näet oli tapahtunut silloin\nkun Francis oli tavannut Adèle Raffrayen palvelijattarien kanssa\netehisessä ja kun hän epäröi, oliko vai eikö hänen ollut mentävä\nPaulinen luo. -- Sitten hän oli äkkiä lähtenyt, sanoen että hänellä\nmuka oli kiireisiä kirjeitä kirjoitettavina, mutta sanoen sen sillä\ntavalla, että Henriette heti huomasi hänen valehtelevan. Kului\ntunti, kului kaksi, eikä Francis palannut. Silloin Henriette lähetti\nVincentin häntä hakemaan. Tämä palasi sanoen että herra Nayrac oli\nmennyt ulos. Henrietten levottomuus siitä niin suuresti kiihtyi, että\nhän käski kysyä ovenvartialta mihin aikaan Francis oli mennyt. Hän\ntoivoi, että Francis mahdollisesti mennessään oli lähettänyt hänelle\njonkun sanan, jota ei muistettu hänelle toimittaa. Ei mitään. Francis\noli lähtenyt jalkaisin kaupungille päin noin puoli kolmen aikaan.\nNyt kävi kello jo kuutta. Henrietten rauhattomuutta yhä lisäsi\nhänen äitinsäkin nähtävä levottomuus, joka puhkesi lakkaamattomiin\nkysymyksiin mitä Francis teki. Suloinen lapsi rakasti sulhastaan\nliian kiihkeästi, jottei hän olisi kärsinyt siitä ajatuksesta,\nettä tämän oli kestettävä rouva Scilly'n tutkivia kysymyksiä, ja\nrakkautensa johtamana hän keksi vihdoinkin seuraavan vastauksen.\n\n-- \"Uudenvuodenpäivähän on tulossa. Epäilemättä hän tahtoo meille\nvalmistaa jotakin iloista yllätystä... Äiti\", jatkoi hän, hellästi\nrukoillen, \"ethän hänelle ilmoita, että olemme olleet levottomat?\nTiedäthän kuinka suuresti se häntä huolestuttaisi.\"\n\n-- \"Elä pelkää\", vastasi rouva Scilly. \"En aio häntä torua, vaikka\nhän kyllä ansaitsisi sen, olkoon hänellä sitten yllätys mielessä\ntaikka ei... Ah\", jatkoi hän vielä, aavistamatta itsekään, mitä\nivaa näissä hänen viimeisissä sanoissaan oli, \"kuinka rakastatkaan\nhäntä, ja kuinka hyvä, että hänkin sinua rakastaa. Kärsisit liiaksi\nmuuten!...\"\n\nTämä nuoren tytön huolehtiva hienotunteisuus, josta Francis ei saanut\nkoskaan mitään tietää, säästi häneltä kiduttavan tutkistelun, kun\nhän kuuden tienoissa vihdoinkin palasi pieneen saliin, joka oli niin\nkauan ollut hänen onnensa suojana. Siinä oli kaikki entisellään.\nSama kodikas lämpö, joka muutamia viikkoja sitten oli pystynyt\nhänen sielustaan karkoittamaan Pauline Raffrayen tulon herättämät\nkauheat kuvat, virtasi nytkin häntä vastaan. Samat lamput, samoihin\npaikkoihin asetettuina, levittivät vienosti verhottua valoansa saman\nkorkean varjostimen ummistamaan ympyrähuoneeseen, kirkastivat sen\nhaalistuneita, vanhanaikaisia kankaita, vihreälehtisiä kasveja,\netelämaisia kukkia, ja valaisivat samoja lempeitä naistenkasvoja,\njotka kuvastivat niin paljon hellää osanottoa. Mutta voi! Lumous ei\nollut enää tarpeeksi valtava tyynnyttämään hänen sydämensä riehuvia\nmyrskyjä. Tällä kertaa hänen niin läheiseltä näyttävä, mutta\nsittenkin saavuttamattomiin siirtynyt rakkausonnensa tenhovoima\nei tehnyt vähintäkään vaikutusta häneen. Hän palasi pitkältä ja\nrajulta kävelymatkaltaan tehtyänsä päätöksen, joka ei sallinut hänen\nsillä tavalla heltyä. Hän oli päässyt selville siitä, että jos hän\ntahtoi paeta sitä painajaista, joka häntä päivä päivältä yhä enemmän\nkiusasi, hänen oli lähdettävä pois Palermosta, ja heti. Hän ei enää\nvoinut rehellisesti, vilpittömästi vastata itsestään tämäniltaisen,\nkäytöksensä jälkeen, ja varsinkaan ei, kuultuansa sen hätähuudon,\nminkä oli tänään kuullut. Se huuto oli tunkenut niin syvään hänen\nsydämeensä, että hänen piti päästä kärsimään yksin ja vapauteen --\nainoa lievennys muutamille sielumme tuskille, joille ei parannusta\nole. Hänen saapuessaan Sisiliaan oli melkein päätetty, että hänen\nsielläolonsa kestäisi tammikuun 20 tai 25 päivään. Nyt oli joulukuun\n27 päivä. Tammikuun 2 päivänä, heti uudenvuoden juhlan jälkeen, hänen\noli oltava merellä, vapautettuna yhtä alentavasta kuin tuskallisesta\nasemastaan, ennenkuin se ehti muuttua traagilliseksi. Kun hän vain\nkerran pääsisi pois, saisivat asiat, kaukaa katsottuina, hänen\najatuksissaan luonnollisen valaistuksensa. Ainakin se oli ainoa\nmahdollinen keino. Tämä kiireinen lähtö oli hänestä tuntunut niin\nvälttämättömältä, että hän oli heti ryhtynyt sitä valmistamaan\nmenemällä rouva Scilly'n lääkärin luo kiskoakseen häneltä, jos\nmahdollista, määräyksen ilmastonmuuton tärkeydestä. Hän oli luetellut\nlääkärille muutamia taudin oireita, jotka hänen mielestään olivat\nomiansa antamaan aihetta sellaiseen määräykseen. Tuliko lääkäri\npetetyksi? Sitä Francis, ei saanut koskaan tietää, tämä kun oli\nniitä jäykkä- ja teräväkasvoisia sisilialaisia, joissa itämaalainen\nhidasluonteisuus yhtyy italialaisten valppaaseen älykkyyteen. Mutta\nhän vavahti kuullessaan lauseen, johon tämä valheneuvottelu päättyi:\n-- \"Teidän lähtönne ei varmaankaan kohtaa vastusta noiden naisten\npuolelta, koska neiti Scilly jo tuntui olevan teidän terveydestänne\nlevoton. Hän puhui minulle siitä toissa aamuna...\"\n\nHenriette siis jo huomasi hänen häiriintyneen mielentilansa. Oli siis\naika lähteä Palermosta pois, ennenkuin nuori tyttö pääsisi tämän\nmielihäiriön todellisten syiden perille taikka rupeaisi jotakin\nsensuuntaista epäilemään. Tällä hetkellä nuoren tytön havainnot\nolivat siinä suhteessa edulliset, että ne tekivät Francis'lle\npetoksen toimeenpanon helpommaksi. Hän luotti siis täydellisesti\ntuumansa menestymiseen, kun hän saapui huoneeseen, missä häntä\nodottivat äiti ja tytär, joiden rakkaudesta hän oli niin monta\ntodistetta saanut.\n\nHän alkoi:\n\n-- \"Olette varmaankin olleet levottomat minun tähteni? Teidän täytyy\nantaa minulle anteeksi. Minun oli niin paha olla, ja kun toivoin\nraittiista ilmasta virkistystä, menin kävelemään. Kävelin kauan,\nkauan... Pahoinvointini ei helpottanut, ja kun sitä jo on muutamia\npäiviä kestänyt, päätin totella teitä.\" Hän kääntyi Henrietten\npuoleen ja jatkoi: \"Menin professori Teresi'n luo. Palvelija kehotti\nminua odottamaan, koska tohtorin muka piti heti palaaman kotiin.\nMutta odotusta kesti enemmän kuin tunnin...\"\n\n-- \"Saitteko edes häntä tavata ja tarpeeksi puhutella?\" kysyi rouva\nScilly.\n\n-- \"Onnekseni\", vastasi nuori mies, \"tai paremmin ehkä\nonnettomuudekseni...\" Äiti ja tytär katsoivat yhtä aikaa häneen\nniin ilmeisesti säikähtyneinä, että nuori mies tunsi tunnonvaivansa\nlisääntyvän. Hän jatkoi, kääntyen tällä kertaa kreivittären puoleen:\n\n-- \"Rauhoittukaa\", sanoi hän, \"mitään vaarallisempaa tautia hän ei\nole minussa huomannut... Vaikka minä puolestani luulen, että se\non vakavaa kyllä... Lääkärin mukaan olen vain pahan vaikutuksen\nalaisena, niinkuin täällä sanotaan, ja sellaista on näillä seuduin\nparasta ajoissa vastustaa, jollei tahdo sairastua kuumeeseen. Sanalla\nsanoen, tohtori on sitä mieltä, että minun on lähdettävä täältä\npois...\"\n\n-- \"Täältäkö pois!...\" huudahti Henriette.\n\n-- \"Niin, luulen sen välttämättömäksi...\", vastasi Francis.\n\n-- \"Ja milloin?\" kysyi Henriette.\n\n-- \"Tietysti ei ennen tammikuun ensimäistä päivää. En ole tahtonut\nkuulla puhuttavankaan siitä, että alkaisin vuoteni ilman teitä. Mutta\ntohtori ajattelee, että olisi hyvä -- niin, tärkeätä -- että lähtisin\nviimeistäänkin toisena tai kolmantena...\"\n\nNuori tyttö katsoi häneen hänen puhuessaan. Francis ei voinut kestää\nnoiden kauniiden sinisilmien sanatonta valitusta. Sellaista tuskaa\nhän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt. Se vaikutti häneen aivan\nfyysillisesti, samoin kuin jos hän olisi vääntänyt tuon hennon\nlapsukaisen käden sijoiltaan ja sen luut olisivat katketessaan\nnaksahtaneet. Tuo lähtö, joka äsken, hänen koettaessaan yksin\npäästä riehuvista ajatuksistaan voitolle, oli hänestä näyttänyt\nvälttämättömältä velvollisuudelta, tuntui nyt niin kovalta, että se\nhäntä kauhistutti. Mutta isku oli tehty. Hän ei enää voinut peräytyä.\nHänen oli nyt vain pantava parastansa rohkaistaksensa Henrietten\nmieltä. Minne hän olisi joutunutkaan, jos hän olisi aavistanut,\nettei Henrietten levottomuus aiheutunutkaan tohtorin määräyksestä.\nEnsimäisen kerran, sittenkuin Francis oli tähän luottavaiseen käteen\nkihlasormuksen pannut, Henriette epäili hänen rehellisyyttään.\nHenriette ei häntä uskonut. Ja sittenkään ei nuoren miehen tunteissa\nollut vilppiä, kun hän hartaasti sanoi:\n\n-- \"Kuinka ikävätä luopua näistä viimeisistä kauniista päivistä.\nEihän se ole kuin kahden kuukauden ero, ja sittenkin, kuinka kovalta\nse tuntuu!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi, Henriette ei häntä uskonut. Turhaan Francis pitkin iltaa puhui\nkaipauksestaan ja surustaan lempeydellä, jossa ei ainakaan valhetta\nollut, hän ei voinut haihduttaa sitä surunvoittoista ilmettä, joka\noli Henrietten kasvoille painunut tämän odottamattoman lähtöuutisen\njohdosta. Yhtä vähän hänen onnistui sammuttaa sitä vähäistä liekin\nalkua, joka oli nuoren tytön sydämessä syttynyt ja josta ennen pitkää\noli paisuva intohimon ja mustasukkaisuuden tulipalo. Ja sokeana hän\npitkin tätä iltaa hautoi omia tuskiansa, huomaamatta että hänen\nedessään nuori tyttö häneltä salasi ensimäisen epäluulonsa. Rakkauden\nvaisto on siksi mahtava, sen järjestä riippumattomat havainnot siksi\nvaltavat, että Henriette oli lukenut valheen Francis'n kasvoilta\nja huulilta yhtä selvään, kuin jos hän olisi ollut hänen äskeisten\nsisällisten taistelujensa todistajana. Hän tiesi, että Francis'n\nlähtöön oli muita syitä kuin hänen äsken esittämänsä. Mutta mitä?\nKun hän iltasella huomasi olevansa yksin huoneessaan, koko yö\nedessään tämän äkkiä kohonneen probleemin harkitsemista varten,\nkuinka hän silloin itkikään! Kuinka hän taisteli vapautuakseen\ntuosta epäluulosta, joka jo oli kieltämättömäksi todennäköisyydeksi\nkasvanut! Kuinka hän koetteli itselleen vakuuttaa, että hän panetteli\nrakastettuansa, kun saattoi uskoa häntä sellaiseen petokseen\nkykeneväksi! Oi, nuo epäluuloiset taistelut epätoivoa vastaan,\nkukapa rakastava ei olisi niitä tuntenut! Ne eivät estä meitä yhä\nepäilemästä, kun olemme kerran vierineet toisesta pettymyksestä\ntoiseen ja epäluulon tietä joutuneet siihen tienristeykseen, missä\n_tiedämme_, että meitä on petetty. Ja kun me omistamme tämän tiedon,\njoka on meissä selvinnyt ikäänkuin ilmestyksen, eläimellisen vaiston\nkautta, niin itsetiedoton ja vastustamaton se on, täytyy meidän\nmyöskin mihin hintaan tahansa, vaikkapa henkemme uhalla, päästä\nselville siitä, _kuinka_ meitä on petetty. Tietysti viaton ja\npuhdas nuori tyttö oli kokonaan niiden aseiden puutteessa, joita\nsellaisella epäluulolla tavallisesti on käytettävänään. Hänestä ei\nollut viekkaaksi kysyjäksi eikä taitavaksi tiedustelijaksi. Vielä\nvähemmän hän pystyi niihin törkeihin menettelytapoihin, jotka kyllä\ntyydyttävät totuudenkiihkoamme, mutta häpäisevät rakkauttamme:\nliikkeiden väijymiseen, kirjesalaisuuden rikkomiseen, palvelusväeltä\nurkkimiseen. Hänellä ei ollut mustasukkaisuutensa käytettäväksi\nmuuta kuin tuo ennestäänkin herkkä tunteellisuus, jota päiväkausia\nkestänyt mielenahdistus yhä oli terottanut, ja tuo kiduttava taito\narvata sydämellänsä, mitä järki ei kyennyt tajuamaan, ei selittämään\neikä edes otaksumaankaan. Hän vietti siis tämän rauhattoman\nyönsä koettamalla itselleen vakuuttaa, ettei iltapäivän kuluessa\nmikään muu ollut voinut taivuttaa Francis'ta tähän lähtöön kuin\nsähköteitse saapunut kutsumus, josta ei oltu hänelle mitään virkattu.\nKirjeitä oli kyllä aamusella tullut. Ne oli tavan mukaan tuotu\nsekaisin saliin, Francis oli niinkuin ainakin avannut omansa mitä\nsuurimmalla välinpitämättömyydellä. Nähtävästi hän aamusella oli\nollut, ellei iloinen, ainakin aivan tyyni. Henriette tiesi melkein\ntäsmälleen, milloin muutos oli tapahtunut. Se oli niinä hetkinä,\njotka kuluivat heidän aamiaispöydästä noustuansa, siihen asti, kun\nhe kokoontuivat uudelleen yhteiseen saliin. Näytti siltä, että tällä\najalla joku odottamaton uutinen oli häirinnyt Francis'n rauhaa. Tuo\nsähkösanoma-arvelu tuntui niin johdonmukaiselta, sopi niin hyvin\nkaikkeen, mitä nuori tyttö tiesi otaksua, että hän vastoin tahtoansa\nsiihen pysähtyi. Francis oli sitten mennyt ulos vastatakseen. Hän oli\nitse tahtonut viedä vastauksen Macqueda-kadun sähkösanomatoimistoon.\nJuuri siinä kaupunginosassa asui professori Teresi, sama lääkäri,\njoka muutama päivä sitten oli niin leikkisästi ja luotettavasti\nhäntä rauhoittanut, kun hän lemmittynsä terveyttä tiedusteli. Ja\nkahden vuorokauden kuluttua, vaikkei mitään uutta taudin oiretta\nollut huomattavissa, sama lääkäri määräsi, että Francis'n oli heti\nlähdettävä Palermosta pois. Mutta oliko mahdollista, että nuo\nkaksi miestä, joita hän oli tottunut niin suuresti kunnioittamaan,\nolisivat voineet tehdä tällaista salaista sopimusta keskenään?\nTurhaan Henriette koetti vastata, ettei niin ollut. Hän koetti panna\ntähän vastaukseensa nuoren ja vilpittömän sielunsa koko tarmon,\nsillä ihmissielun epäileminen, olipa kysymys kenestä tahansa,\ntuotti hänelle tuskaa, ja lemmittynsä epäileminen heitti hänet\nepätoivon valtaan. Mutta hän ei voinut päästä voitolle tästä sydämen\nhorjumattomasta vakaumuksesta, joka oli hänelle, heti Francis'n\nastuessa saliin, ilmoittanut: \"Nyt hän aikoo valehdella\", ja heti\nFrancis'n lausuttua ensimäiset sanansa: \"Nyt hän valehtelee...\"\nKun hän seuraavana päivänä tämän unettoman yön kidutuksen jälkeen\ntapasi lemmittynsä, niin tuo sama kumoomaton vakaumus kohosi hänessä\nvielä armottomampana jo heidän vaihtaessaan ensimäistä katsettaan.\nFrancis valehteli hänelle. Millä tavalla? Missä suhteessa? Miksi?\nTämä toinen sisällinen havainto tuntui hänestä niin hirveältä,\nettä hän varmaankin olisi puhunut tuskastansa Francis'lle, ellei\ntämä olisi pitkin päivää koettanut välttää kahdenkesken-oloa hänen\nkanssaan. Onnettoman lapsen täytyi siis tämän loppumattoman päivän\npitkinä tunteina tyytyä lemmittynsä kasvojen tutkimiseen. Hän\npani tähän tutkisteluun kaiken, petosta epäilevän naisen kiihkeän\ntarkkaavaisuuden. Hän oli äärimäisiin asti kiihottunut, niinkuin\nainakin se, joka niin sanoaksemme hipaisee totuuden rajaa, joka\nvainuaa, aavistaa sitä ja joka ei saa rauhaa, ennenkuin on sen\nnähnyt, sitä kosketellut. Sellaisina hetkinä aistinten herkkyys käy\nmelkein ylenluonnolliseksi, siihen määrään ne terottuvat. Nuori\ntyttö, kokemattominkin, erottaa silloin ammatti-havainnontekijän,\nkasvonilmeiden tutkijan, rippi-isän tarkkanäköisyydellä vähimmänkin\najatuksen tai liikutuksen ilmeen niissä kasvoissa, joita hän näin\ntarkastaa. Aina siihen hetkeen saakka, jolloin he kaikki kolme\nistuutuivat päivällispöytään, Henriette ei kumminkaan mitään\nerityistä huomannut sulhasensa asennossa ja hänen kasvojensa\nilmeessä. Siinä vain kuvastui alituinen huoli lieventää lemmityltä\näkkiarvaamattoman lähdön katkeruutta. Mutta kesken tätä päivällistä,\njoka oli Henriettelle alkanut saman piintyneen, yhä vain väistyvän\narvoituksen tuskissa, tapahtui jotakin, sangen yksinkertaista, sangen\nluonnollista tosin, mutta seurauksiltaan arvaamattoman tärkeätä. Oli\nsattunut eräs noita muutaman minuutin kestäviä vaitiolon hetkiä,\njotka näinä viime päivinä olivat käyneet yhä tavallisemmiksi heidän\npiirissään. Kreivitär keskeytti sen vihdoin sanoen:\n\n-- \"Tuon sievän pikku Adèlen äiti kuuluu olevan hyvin huonona... Hän\nkuuluu vuokranneen erään Englantilaisessa puutarhassa sijaitsevan\nhuvilan ja hänen piti muuttaa sinne tänään... Mutta hän ei ole\njaksanut...\" Millä muulla hetkellä tahansa Francis'n vavahdus\ntämän uutisen johdosta olisi luultavasti jäänyt nuorelta tytöltä\nhuomaamatta. Mutta hänen nykyisessä hermostuneessa mielentilassaan\ntuo nähtävän liikutuksen ilme heti herätti hänen huomiotansa.\nNuoren miehen kädet olivat vavahtaneet. Hänen kasvojensa piirteet\nolivat pinnistyneet. Hänen katseensa oli oudon tutkivana kiintynyt\nkreivittären kasvoihin. Ja jokainen, joka niinkuin Henriette tunsi\nhänen äänensä vähimmänkin vivahduksen, olisi siinä huomannut\nvaikeasti hillityn liikutuksen käheyden, hänen vastatessaan. Sillä\nFrancis tahtoi vastata, maksoi mitä maksoi, estääkseen vähimmänkin\nepäluulon heräämisen, olipa sitten tämä herääminen kuinka vähän\nluultava tahansa. Hän tunsi Paulinen tarpeeksi hyvin tietääkseen,\nettä tämä kyllä osasi estää palvelijatartansa puhumasta eilisestä\ntapauksesta. Mutta onhan yleisesti tunnettu asia, että siitä lähtien\nkuin rikoksentekijät ovat tahtoneet rikoksensa salata, paha omatunto\non heidät pakottanut liialliseen teeskentelyyn, joka sekin tavallansa\non varomattomuutta, Francis'n olisi ollut paljon parempi olla ääneti\nkuin puhua sillä äänellä, millä hän lausui nuo mitättömät sanat: --\n\"Raukkaa! Onko teille kerrottu, milloinka käänne on tapahtunut?...\nEikö pikku tyttö toissa päivänä väittänyt, että hänen äitinsä voi\nparemmin?...\"\n\n-- \"Siinä tilassa, missä hän on\", sanoi kreivitär, \"kaikki voi\nmuuttua muutamissa päivissäkin...\"\n\n-- \"Onko hänellä edes hyvä lääkäri?\" kysyi Francis vielä.\n\n-- \"En tiedä\", vastasi rouva Scilly. \"Hänellä oli Teresi ensin\nkun hän tänne tuli. Sitten yhtäkkiä hän kääntyi toiseen, tuohon\nenglantilaiseen, jota teidän vihamiehenne don Ciccio suosittelee...\"\n\nEnglanninkiihkoisen hotellinomistajan mainitseminen antoi Francis'lle\ntilaisuuden kääntää toisaalle tuon keskustelun, jonka jokainen\nsana, jokainen tavukin vihloi hänen sydäntänsä. Hän osasi nyt taas\ntäydellisesti hillitä itseään. Mutta varjo, joka äkkiä kreivittären\nsanojen johdosta oli synkistänyt koko hänen olemustansa, oli ollut\nHenriettelle yhtä näkyvä kuin pöydässä palvelevan Vincentin käden\nvarjo kristalliastioista hohtavalla pöytäliinalla. Kieltämätöntä\noli, että Francis oli hämmästynyt, kun oli kuullut rouva Raffrayeta\nja hänen sairauttansa mainittavan. Mutta tämä seikka oli niin\nuusi, nuoren tytön oli niin vaikea sitä sovittaa kaikkeen\nsiihen, mitä hänen hurjimmatkin ajatuksensa viime aikoina olivat\nmahdollisena pitäneet, että hän sen huomasi, tekemättä siitä mitään\njohtopäätöstä. Jos hän olisi ollut kokeneempi, niin tähän havaintoon\nolisi hänen mielessään heti liittynyt muisto tuosta omituisesta\nyhdennäköisyydestä, jonka hän jo ensi päivänä oli huomannut Adèlen\nja Julie Nayrac'in muotokuvan välillä. Tästä mielleyhtymyksestä\nolisi kenties syttynyt kipinä, joka olisi hänelle valaissut sen\nmurhenäytelmän salaperäistä juonta, missä hän itse tietämättään\nnäytteli viattoman uhrin osaa, onnettoman Ifigeneian, joka on\ntuomittu muitten rikoksia sovittamaan. Mutta hän oli vielä kokematon\nnuori tyttö kaikissa muissa suhteissa paitsi tunteensa herkkyydessä,\nja joskin Francis'n liikutus heidän naapurinsa nimeä mainittaessa\nhänestä tuntui uudelta salaisuudelta, joka liittyi muihin häntä\nahdistaviin ja masentaviin salaisuuksiin, ei se hänelle sen enempää\nsinä iltana ilmaissut.\n\nSeuraavana aamuna, toisen rauhattoman yön jälkeen, hän nousi,\nmieli niin raskaana, että hän lapsellisessa hurskaudessaan\npäätti turvautua ainoaan lääkkeeseen, jossa hänen mielestään oli\nlievennystä hänen suurelle surulleen. Hän päätti käydä ripillä\nja Herran ehtoollisella. Hänellä oli Palermossa rippi-isänä eräs\nranskalainen lähetyssaarnaaja, joka aina aamusella oli tuomiokirkossa\ntavattavissa. Hän meni siis kirkkoon, palvelijattarensa seuraamana,\njo puoli seitsemän aikaan, joutuakseen kotiin, ennenkuin hänen\näitinsä heräisi. Mutta huolestuneessa mielentilassaan hän ei\nmuistanutkaan, että oli sunnuntai, siis ainoa päivä, jolloin ei isä\nMongeron ollut siellä. Hänen mielipahansa tämän vastoinkäymisen\njohdosta oli niin suuri, ettei jumalanpalvelus hänelle tällä kertaa\ntuottanutkaan sitä sisällistä rauhaa, jota hän tavallisesti tunsi\ntäytettyään uskonnolliset velvollisuutensa. Hän palasi siis kirkosta\ntyytymättömänä itseensä, ja haihduttaakseen raittiissa ilmassa yhä\nlisääntyvää hermostumistaan hän päätti hiukan kävellä, varsinkin\nkun sää oli mitä loistavin. Viime päivien tuulet olivat lakaisseet\npois pilvet taivaalta, jonka kirkkaus nyt oli häikäisevä. Nuori\ntyttö seurasi Marinan rantaa katsellen lahden lakeita laineita,\njotka vieläkin vaahtopäisinä kohosivat eilispäivän myrskyjen\nmuistoksi. Mutta maiseman kauneus ei voinut hänen huomiotansa\nkiinnittää, yhtä vähän kuin rukouskaan äsken oli sitä voinut. Hänen\nlapsellisesti taipuvainen luonteensa oli tavallisesti ympäristön\nkanssa täydellisessä sopusoinnussa, suli, niin sanoaksemme, yhteen\nsen kanssa, mutta tätä mukautumiskykyä lamautti tällä kertaa hänen\nyhä jatkuva huolensa siitä selittämättömästä muutoksesta, joka oli\ntapahtunut hänen sulhasensa luonteessa, ja noista odottamattomista\nlähtöpuuhista. Ja hän säpsähti niinkuin unesta heräävä, kun äkkiä\nkuuli vanhan Margueriten sanovan:\n\n-- \"Nyt saamme tietoja rouva Raffraye parasta. Tuossa neiti Adèle\ntulee meitä vastaan vanhan Annetten kanssa samalla puolella katua\nkuin mekin...\"\n\nHenriette huomasikin lapsen noin kolmenkymmenen askelen\npäässä. Samassa hän hämmästyksekseen näki, että hoitajatar\ntarttui pienokaisen käteen ja vei hänet kadun poikki toiselle,\nButera-palatsin ihanan penkereen puoleiselle käytävälle. Tuon\nodottamattoman käännöksen tarkoitus oli niin ilmeisesti selvä, että\nMarguerite hetkeksi hämmästyneenä pysähtyi ja sanoi neidillensä:\n\n-- \"Luulisipa melkein heidän pelkäävän...\"\n\n-- \"Näkivätköhän he meitä?\" sanoi Henriette. \"Oletko siitä varma?...\"\n\n-- \"Yhtä varma kuin että te olette tuossa\", vastasi palvelijatar.\nSitten hän jatkoi: \"Rouva Raffraye on kenties huonompana, ja heistä\non tukalata siitä puhua, tai kenties heillä on kiire kirkkoon...\"\n\nVaikkei Henriettestä kumpikaan syy tuntunut hyväksyttävältä, ei\nhän huolinut sanoa siihen mitään. Lapsenhoitajan omituinen käytös\noli hänen jo ennestäänkin kiusaantuneessa mielessään vaikuttanut\noudon ahdistuksen, josta heti oli kohonnut seuraava ajatus: \"Tuo\npalvelija ei itsestään noin tekisi. Hän tottelee käskyjä. Olisiko\nrouva Raffraye siis pahoillaan siitä, että lapsi toissa iltana\npuhui meille?...\" Hän vajosi tämän johdosta syviin mietteihin.\nNiinkuin on tavallista tällaisina hetkinä, hänen tajuntansa\nteki hänen tahdostaan riippumatonta työtä muovaillen hajanaisia\naineksia, vetäen itsetiedottomista perusteista yhtä itsetiedottomia\njohtopäätöksiä, jotka yhtyen vastustamattomasti toisiinsa\nvähitellen kohosivat tietoisuuteen. Francis'n kasvoissa kuvastunut\nhämmästys, jonka hän oli huomannut tuon naisen nimeä mainittaessa,\npalasi hänen mieleensä. Vaikkei hän mitenkään voinut arvata, mitä\nyhteyttä oli näiden kahden asian välillä, riitti jo yksin niiden\nyht'aikainen olemassaolo omituisella tavalla lisäämään hänen\nmielenahdistustaan. Sillä palattuansa kotiin äitinsä ja sulhasensa\nluo hän ei uskaltanut tätä pientä tapausta mainita, niinkuin hän\nolisi muuten tehnyt. Jos häneltä olisi kysytty syytä tähän, niin\nhän ei kenties olisi voinut selittää, miksikä tuon asian kertominen\noli hänestä vastenmielistä. Se johtui epäilemättä siitä, että tämän\nnimen tuottama uusi hämmästyksen vavahdus Francis'n kasvoissa\nolisi sattunut häneen niin kipeästi, ettei hän olisi voinut sitä\nkestää, ja hän tiesi varmaan, käsittämättä miksi, että äskeisen\nkohtauksen kertominen olisi tuottanut sellaisen tuloksen. Tämä\naamu kului häneltä aina puoli kahteentoista asti taistelussa noita\nhänen sielussaan heränneitä mielettömiä, epämääräisiä ja sekavia\nepäluuloja vastaan. Hän oli yksin kotona, sillä rouva Scilly oli\nnyt vuorostansa mennyt kirkkoon Francis'n seuraamana. Unelmiinsa\nvajonneena Henriette sattui nojaamaan päänsä puutarhalle päin\nolevaa salin ikkunaa vasten. Hän huomasi silloin eräällä puutarhan\nkäytävällä pikku Adèlen leikkimässä, niinkuin lapsen oli tapana\nkauniina aamuina. Kirkas aurinko kultasi pienokaisen hiuksia ja\nvaloi sädevirtansa suljetun tarhan aina yhtä vihreille palmupuille\nja yhtä raittiille ruusuille. Kuinka olikaan Henriette rakastanut\ntätä puhdasta sädeloistoa, kun se hänen onnensa päiviä kultasi,\nja kuinka näyttikään se nyt välinpitämättömästi hänen huoliansa\nkohtelevan! Mutta hänen ajatuksensa ei tällä kertaa pysähtynyt tuohon\nkaihomieliseen vertaukseen. Hänen hajamielisesti katsellessaan\npikku tytön liikkeitä hänen johtui äkkiä mieleensä, että hänellä\nnyt ainakin oli tilaisuus hankkia varmuutta siitä, oliko hänellä\ntodellakin syytä niin suuresti kiusaantua tämänaamuisesta omituisesta\nkohtauksesta, joka oli häneen niin kipeästi sattunut. Kenties hän\nsiten onnistuisi poistamaan edes yhden noista levottomuuden aiheista.\nHänen vain tarvitsi mennä puutarhaan hankkiakseen selkoa siitä, oliko\nhän pettynyt vai oliko rouva Raffraye todellakin kieltänyt tytärtään\nhänelle puhumasta. Että sellainen tuuma itsestään syntyi hänen\nmielessään, vaikka hän luonteeltaan oli sangen hillitty ja tasainen,\nosoitti jo selvään, kuinka pitkälle hänen tuntemattomalla alueella\nliikkuva mielikuvituksensa oli joutunut petosta epäilevän rakkauden\nkivisellä tiellä. Kenties oli hän myöskin sellaisen toimimistarpeen\nvallassa, joka muutamina kiihotuksen hetkinä pakottaa meitä ryhtymään\nvaikka mihin hurjaan seikkailuun, ikäänkuin tahtomme kärjistyminen\njohonkin määrättyyn ja tuntuvaan asiaan, olipa se sitten mikä\ntahansa, tuottaisi meille lievennystä. Ainakin on varmaa, että jos\nhän ei olisi ollut sangen ankaran liikutuksen vallassa, hän olisi\nkauan epäillyt, ennenkuin näin heittäysi suin päin tuntemattoman\nvaraan mennessään yksin puutarhaan. Ikäänkuin varataksensa itselleen\ntekosyyn hän otti kirjahyllyltä erään englantilaisen romaanin,\njonka hän oli hotellin kirjastosta lainannut. Kahdessa minuutissa\nhän oli jo suuressa, tyhjässä kirjastosalissa, missä joulukuusi\nvielä ojenteli sammuneita oksiansa. Sinne hän pysähtyi vain siksi\nettä pani kirjansa pois hyllylle; sitten hän meni ikkunaovesta ulos\npuutarhaan. Adèle sattui juuri silloin olemaan suurella käytävällä,\njoka aukeni Henrietten eteen, niin kiintyneenä peliinsä, ettei\nhän kuullut nuoren tytön lähestymistä. Henriette muisti itsekin\nolleensa yhtä mieltynyt samaan \"neulapeliin\", johon kaikki pikku\ntytöt ovat ihastuneet. Hartaasti pienokainen koetti, heittämällä\nkummipalloansa, siirtää niin sanotut neulansa maahan piirretyn kehän\nulkopuolelle. Pallo kimmahti ketterästi pikku tytön kämmentä vasten,\nja koko hänen sievä ruumiinsa osoitti mitä suurinta jännitystä, kun\nhän loistavin silmin tähysteli pallon lentoa. Hänen sieraimensa\nlaajenivat, ja hänen kasvonsa ilmaisivat innokasta elämäniloa, joka\näkkiä muuttui pelon vavahdukseksi, kun hän huomasi neiti Scilly'n\nedessään. Lentäen punaiseksi lapsi rupesi mitään sanomatta kokoamaan\nmaasta pelitarpeitansa, heittäen tuskaisen katseen hoitajaansa\nikäänkuin häneltä suojelusta pyytääkseen. Mutta pahaksi onneksi ei\ntällä kertaa lasta valvonutkaan uskollinen Annette, joka kyllä olisi\nosannut estää vaarallisen lähestymisen, kun sitävastoin Catherine,\njoka tällä hetkellä oli Annetten sijaisena, ei tietänyt rouva\nRaffrayen kiellosta mitään. Ollen sitäpaitsi hiukan kuuro ja kokonaan\nkäsityöhönsä kiintyneenä Catharine ei edes huomannutkaan, että hänen\npikku neitinsä puheli vieraan kanssa. Ja Henriette sanoi:\n\n-- \"Hyvää päivää, neiti Adèle. Kuulin äitinne olevan hyvin sairaana.\nToivon, että hän nyt voi paremmin...\"\n\n-- \"Kiitos, neiti\", vastasi pienokainen, \"paljon paremmin.\" Hänen\näitinsä mielipaha, hänen palatessaan jouluaaton vietosta, ja\nAnnetten varoitukset olisivat estäneet häntä vastaamasta, ellei hän\nolisi nuorta tyttöä kohtaan tuntenut niin suurta ihailunsekaista\nmyötätuntoisuutta, että hänen kävi liian vaikeaksi kylmyydellä\nkohdella uutta ystäväänsä. Hän oli niin hämillään, että leikkikalut\nputosivat hänen käsistään sitä myöten kuin hän niitä kokoili.\n\n-- \"Saanko minä auttaa?\" kysyi Henriette. \"Ellette minua pelkää.\nLuulin jo, että meistä oli jouluaattona tullut ystävät...\"\n\nNuoren tytön ääni oli käynyt niin lempeäksi, ettei lapsi voinut\nolla häneen katsomatta. Hänen hellä pikku sydämensä oli nähtävästi\nristiriitaisten tunteiden täyttämä, ja kun hän ei osannut valehdella,\nhän vastasi liikuttavalla suoruudella:\n\n-- \"Minua toruttaisiin, jos kertoisin, että olemme puhelleet... Äiti\nei tahdo, että minä puhelen niinkuin toissa iltana...\"\n\n-- \"Vai niin\", sanoi Henriette. \"Äitiä täytyy totella... Hyvästi.\"\nHän tiesi nyt, mitä hän oli tahtonut tietää, eikä hän ollut siitä\nsen enempää edistynyt. Jos Adèlen äiti kielsi lasta puhumasta\nvieraille, niin mitä se koski Francis'n lähtöä. Hän ei arvannut,\nkuinka oikealle jäljelle hänen vaistonsa oli hänet johtanut, kun hän\nmihin hintaan hyvänsä oli tahtonut lähestyä Adèlea. Mutta se oli\nkohta hänelle selvenevä. Kun hän kääntyi lähteäksensä toistettuansa\nvieläkin: \"Hyvästi\", niin herttainen pienokainen tarttui hänen\nkäteensä ikäänkuin estääkseen häntä vielä lähtemästä ja sanoi hänelle\nlempeästi rukoillen:\n\n-- \"Oletteko nyt suuttunut?...\"\n\n-- \"En ollenkaan\", vastasi Henriette pakottautuen hymyilemään.\n\n-- \"Olettehan\", väitti lapsi. Sitten hetken epäröityään, hän jatkoi:\n\"Teidän ei pidä suuttua äitiin... Hänhän ei tunne teitä... Mutta nyt\nkaikki kenties muuttuu.\" Ja hän lisäsi lämpimästi: \"Silloin olisin\nmielelläni teidän ystävänne...\"\n\nTämän lauseen salaperäinen viittaus oli niin tuntuva, että se heti\nherätti nuoren tytön huomiota. Hän vastasi: \"Kaikkiko muuttuisi,\nja miksi? Eihän äitinne nyt sen enempää minua tunne, ja kun aiotte\nlähteä pois...\"\n\n-- \"Niin\", sanoi lapsi älykkäästi, \"mutta äiti tietää kyllä, että\nte olette hänen kihlattunsa...\" Nuori mies, jonka Adèle oli nähnyt\nkumartuvan tajuttoman äidin vuoteen ylitse ja jota tämä sitten oli\npelastajanaan kiittänyt, oli alati näinä viime päivinä ollut lapsen\nmielessä. Ja luottavaisen viattomana hän lisäsi: \"Odotatteko häntä\nnyt? Tuleeko hän tänne?\"\n\nHienotunteisen luonteen on äärettömän vastenmielistä kuulla\nlapsen suusta salaisuuksia, joiden tärkeyttä pienokainen ei vielä\nviattomuudessaan käsitä. Mutta vaikka Henriette Scilly olikin\nluonteeltaan liian hieno voidakseen tunnonvaivatta sellaiseen tekoon\nalentua, hän oli myöskin pitkien päivien levottomuudesta niin\nkiusaantunut, ettei hän voinut olla pyrkimättä sen asian perille,\njohon pienokainen viittasi.\n\n-- \"En oikein tiedä, ketä tarkoitatte\", sanoi hän. \"Te kysytte,\nodotanko sulhastani, herra Francis Nayrac'ia?...\"\n\n-- \"Niin\", vastasi pienokainen toistaen hiljaa pari kolme kertaa tätä\nnimeä ikäänkuin painaakseen mieleensä sen jokaisen tavun. \"Francis\nNayrac, Francis Nayrac...\"\n\n-- \"En nyt häntä odota\", vastasi Henriette, Ja hän jatkoi, sydän\nkirvelevänä oman kysymyksensä tärkeydestä: \"Olette siis tutustunut\nhäneen? Olette kenties puhutellut häntä?\"\n\n-- \"En toki\", sanoi Adèle, \"pelästyin liiaksi, kun näin äidin\nvuoteella makaavan, niin kalpeana, niin kalpeana, näin...\" Ja hän\nummisti herttaiset silmänsä, jotka olivat nähneet tuon surkean\nkohtauksen. Sitten, tietämättä minkä kouristavan tuskan hänen\nsanansa tuottivat hänen kuulijalleen, hän jatkoi, tietämättömyytensä\nja ikänsä julmuudella: \"Ja herra Nayrac oli yhtä pelästynyt kuin\nminäkin, hän vapisi näin... Hän mahtaa olla hyvin hyvä...\"\n\n-- \"Sehän tapahtui toissa päivänä, eikö niin?\" kysyi Henriette.\n\n-- \"Niin, toissa päivänä\", sanoi pikku tyttö, ja hämmästyneenä\nHenrietten kysymyksen kiihkeydestä hän jatkoi vuorostaan: \"Varmaankin\nolette vieläkin minuun suuttunut?...\"\n\n-- \"Kahta käydessäkö?\" jatkoi neiti Scilly.\n\n-- \"Miksikä minulta kysytte, koska tiedätte sen?... Nyt oikein\npelotatte minua...\", sanoi Adèle yhä enemmän ihmetellen Francis'n\nmorsiamen selittämätöntä hämmästystä tämän kertomuksen johdosta.\nVaikka tämän viimeksimainitun liikutus todellakin oli ääretön, tajusi\nhän, että hänen täytyi katkaista tämä keskustelu. Hän olisi muuten\nvoinut purskahtaa itkuun pienokaisen nähden taikka tehdä hänelle\nhäpeällisiä kysymyksiä. Hänen onnistui hillitä itseään ja hän sanoi\nhiljaisesti:\n\n-- \"En ole suuttunut... Jos teitä torutaan, niin teidän tulee sanoa,\nettä minun syyni se oli, koska minä teitä puhuttelin... Ja nyt\nnauttikaa kauniista ilmasta...\"\n\nHän ei enää voinut siihen sanaakaan lisätä. Hänen oli liian paha\nmieli. Mitä hänelle oli kerrottu Francis'sta, oli tuhat kertaa\nkauheampaa kuin hän oli voinut ajatellakaan. Francis oli ollut\ntaintuneen rouva Raffrayen vuoteen vieressä mielenliikutuksesta\nvapisevana eikä ollut siitä hänelle mitään puhunut. Tuo asia tuntui\nhänestä uskomattomalta, mielettömältä. Ajatus, että tämä Francis'n\nniin oudosti salaama kohtaus oli sattunut samaan aikaan kuin nuo\nodottamattomat lähtöpuuhat, oli hänelle niin tuskallinen, että hän\nvähällä oli juosta Francis'ta vastaan häneltä selitystä vaatimaan.\nJa sittenkin hän, totellen hienon luonteensa vaistoa, odotti\naina kello kahteen asti sopivaa tilaisuutta tähän selitykseen,\njoka hänestä kumminkin tuntui yhtä tärkeältä kuin hengittäminen.\nSellainen hillitsemistaito intohimon ilmituleen leimahtaessa osoittaa\ntodellista luonteen jaloutta. Vaikka hänen kihlattunsa teeskentely,\njosta hän nyt oli saanut yhtä äkkiarvaamattoman kuin kieltämättömän\ntodisteen, häntä niin suuresti oudostutti ja huolestutti, hänen\nkunnioituksensa lemmittyä kohtaan oli kuitenkin niin täydellinen,\nettei hän voinut otaksua mitään rikosta tämän salaamisen syyksi.\nHänen kaltaisensa nuori ja vilpitön olento on niin taipuvainen\nviattomaan luottamukseen, että se joskus joutuu petetyksi, mutta sen\nsijaan tämä luottamus varjelee sen halpamaisuudelta, antaa sille\nniin suuren siveellisen kauneuden ja on niin monta vertaa parempi\ninhimillisen varovaisuuden kurjuutta, että on parempi joutua sen\nkautta petetyksi. Henrietten kotona odottaessa Francis'n tuloa\nja asiaa miettiessä hänelle selveni, että nuoren miehen käytös\narvattavasti johtui hänen sydämelleen sangen arkaluontoisista\nsyistä. Ja hän rakasti tuota sydäntä yhtä paljon kuin hän sitä\nkunnioitti. Hän tunsi, että olisi armotonta kovuutta pakottaa nuorta\nmiestä puhumaan kreivittären kuullen. Hänen onnistui siis hillitä\nlevottomuutensa kuumetta, ja kun Francis tuli, niin nuori tyttö\nistuutui pöytään kuten ainakin koettaen tekeytyä rauhalliseksi ja\nkestäen äitinsä ja sulhasensa ystävällisiä pieniä nuhteita hyljätyn\nruokalajin tai koskemattoman viinilasin johdosta, jollaiset hellät\nnuhteet ovat onnellisen kodin ihanaa lapsellisuutta. Mitä ivaa\nsiinä on, kun sydäntä sellainen huoli painaa kuin Henriettellä oli!\nVaikka tiesi minkä tiesi, täytyi hänen vielä vaikeroimatta kuunnella\nseuraavia hänen vieressään vaihdetuita sanoja:\n\n-- \"Marguerite kertoi minulle, että sairas naapurimme voi\nparemmin...\", sanoi rouva Scilly.\n\n-- \"Voikohan hän kohta muuttaa huvilaansa?\" kysyi Francis. Kuinka\nvälinpitämättömästi hän puhui tuosta naisesta, aivan kuin hän ei\nolisi häntä koskaan tuntenut. Kuinka tuo valhe Henrietten sydäntä\nviilsi. Sellainen teeskentely on valheista pahin; se on tekojen\nvalhetta, koko olemuksen valhetta. Kuulla lemmittynsä valehtelevan,\ntietää, että noiden rakkaiden silmien takana piilee ajatus, joka\nmeiltä salataan, sielu, joka meitä pettää, huomata tätä tekopyhyyttä\nvoimatta sanallakaan sitä vastustaa, mikä kidutus! Vasta paljon\nmyöhemmällä, aamiaisen jälkeen, kun hänen äitinsä oli mennyt\nvalmistamaan kirjeitänsä postiin lähetettäviksi, hän pääsi purkamaan\nkiihotuksensa ja hän sanoi Francis'lle, joka hänkin nousi lähteäkseen:\n\n-- \"Jääkää, minulla on teille puhumista...\"\n\n\n\n\nIX.\n\nHERÄÄVÄ VAISTO. (Jatkoa.)\n\n\nSe kiihko, millä Henriette lausui nämä sanat, tärisytti häntä\nsydänjuuria myöten. Hänen jalkansa vapisivat, niin että hänen täytyi\nistuutua. Francis, seisoen hänen edessään, katseli häntä, itse\nmitä katkerimman liikutuksen vallassa. Sellainen liikutus valtaa\nhänen kaltaisensa heikot ja hellätunteiset luonteet, jotka eivät\nuskalla olla ehdottomasti rehellisiä eivätkä myöskään voi pettää\nsiitä tunnossaan kärsimättä. Hän näki, hän tunsi kituvan tuon\nuskollisen sydämen, jonka hän oli lävistänyt ja joka nyt, hän tiesi\nsen, viattomassa suoruudessaan aikoi hänelle paljastaa vuotavat\nhaavansa. Kun sellaisen liikutuksen aikaansaa nainen, jota emme enää\nrakasta, on se jo niin vaikea kestää, että monet arkaluontoiset\nmiehet, mieluummin kuin suostuvat kuuntelemaan kiduttamansa\nuhrin hätähuutoja, yhä vain siirtävät tuonnemmaksi rakkausliiton\nrikkomisen, jota kumminkin ovat vuosimääriä toivoneet koko\nnuoruutensa tarmolla. Mutta kun rakastamme sitä naista, joka meidän\ntähtemme kärsii, rakastamme intohimoisella rakkaudella, kun ääni,\njonka valitus vihloo korviamme, on lemmittymme ääni, niin tuo valitus\ntunkee olentomme sisimpään ja värisyttää sen arimpia ja herkimpiä\nkieliä. Ei ole silloin niin lujaa päätöstä, joka estäisi meitä\nlieventämästä tuota huokausta, pyyhkimästä noita kyyneliä, sitomasta\ntuota haavaa, jonka verenvuotoa emme uskalla katsoa. Francis'kin oli\nsamassa tuokiossa polvillaan kihlattunsa edessä ja puristi hänen\nkäsiänsä epätoivoisesti rukoillen:\n\n-- \"Rauhoittukaa, Henriette\", sanoi hän, \"jos minua rakastatte! Te\ntuotatte minulle liiaksi tuskaa... Hyvä Jumala, kuinka te värisette\nja olette levoton, ja minun tähteni!... Katsokaa minua, näettehän\nkuinka teitä rakastan. Kuunnelkaa, kuinka koko sydämeni teille puhuu!\nVastatkaa tekin minulle sydämenne kautta... Minun lähtönikö teitä\nnoin huolestuttaa?... Mutta luuletteko, ettei se minulle tuota\nhuolta? Minusta tuntuu niin kovalta lähteä teidän luotanne, etten voi\nkoskaan siihen suostua, jos minun täytyy teidät jättää tällaiseen\ntilaan... Hyvä Jumala! Ette edes vastaa\", huudahti hän, kun Henriette\nyhä oli ääneti ja yhä enemmän värisi. Ja unhottaen kaikki eilispäivän\nmietteensä, ristiriitaiset tunteensa ja sisälliset taistelunsa,\nunhottaen kiduttavat tuskansa ja kurjat valheensa, sekä nykyiset että\nne, joihin tiesi vastaisuudessakin lankeavansa, hän vain ajatteli,\nmiten voisi noihin jäykästi tuijottaviin silmiin sytyttää ilon\nvälähdyksen. \"Tahdotteko, etten lähdekään\", sanoi hän, \"että jään\nteidän luoksenne aina siihen asti kuin olimme ensin päättäneet?...\nVähät minä taudista... Enhän minä ole sairas, tuskinpa tulenkaan.\nKunhan vain te olette onnellinen, kunhan vain hymyilette minulle\nniinkuin ennen, niin kaikki voimani palajavat, terveyteni kokonaan...\nJos sitä minulta pyydätte, niin sanokaa yksi sana vain, yksi ainoa,\nniin lupaan teille kaikki. Lupaan jäädä luoksenne... Mutta elkää enää\nväriskö, elkää kärsikö enää! Lemmittyni ainokainen, elä enää kärsi...\"\n\nHän oli pannut näihin sanoihin, jos ei koko sydäntänsä, niinkuin\nhän oli sanonut, niin ainakin sen, mikä siinä oli jalointa ja\nylevintä. Ajattelematta, melkein tahtomatta hän oli koettanut täyttää\nHenrietten huulilta muka lukemansa pyynnön, ennenkuin tämä oli\nennättänyt sitä lausuakaan. Ja kun nuo suloiset, värisevät huulet\nsoivat hänelle tuon niin hartaasti pyydetyn hymyn, hän ei voinut\narvata, minkä vastauksen ne hänelle valmistivat. Henriette irroitti\nkätensä, sulki niitten väliin lemmittynsä kasvot ja kallistui niitä\nkatsoakseen, ja silloin hänenkin silmissään, noissa silmissä, joissa\noli tähän asti ollut niin selkeätä tasapainoa ja sopusointua,\nhehkui ensimäisten kärsimyksien ja heränneen intohimon tuli. Hänen\nliikutuksesta värisevistä kasvoistaan virtasi ääretön kiitollisuus\ntuosta sääliväisyyden osoitteesta, jota hän lapsellisuudessaan luuli\nhellyyden osoitteeksi. Ja kiitollisuuden sulattava lämpö kasvoissaan\nja liikkeissään hän sanoi vihdoinkin:\n\n-- \"Kiitos, Francis, oma Francis'ni! Oh, minkä painavan huolen otatte\ntuosta pois!\" Ja hän osoitti poveansa. \"Kuinka olettekaan minulle\nhyvä! Kuinka suuresti minua rakastatte! Onko siis totta, ettei teillä\nollut lähtöönne muita syitä, joita tahdoitte minulta salata?...\nTietysti teidän on lähdettävä, koska tohtori on niin määrännyt\",\nväitti hän uudestaan hymyillen. Ja sitten hän lisäsi, äänessään\nhiukkanen lapsellista ylpeyttä: \"En minä ole niin peräti rohkeutta\nvailla, ja kun kerta teidän terveytenne vaatii, että lähdette pois,\nniin olisihan minun puoleltani anteeksiantamatonta heikkoutta, jos\nen rohkeasti suostuisi tähän eroon... Te olette erehtynyt minun\nsuhteeni, jos olette luullut, että pidätän teitä täällä kurjasta\nitsekkäisyydestä, pyytääkseni teitä minun tähteni uhraamaan omat\netunne. Ei teidän lähtönne minua niin huolestuttanut. Se vain, etten\ntiennyt oikeata syytä siihen taikka etten luullut sitä tietäväni.\nJa sitten, etten teitä ymmärtänyt... On niin hirveätä epäillä, kun\nrakastaa!...\"\n\n-- \"Nyt en minä vuorostani teitä ymmärrä\", keskeytti nuori mies.\nSilminnähtävää oli, sitä ei voinut kieltää, että Henriette jotakin\nepäili. Francis tunsi sydämensä nytkähtävän. Eikä hänen tarvinnut\nkauan olla noiden epäluulojen luonteesta kahden vaiheella, sillä\nsuoraluonteinen nuori tyttö ei koettanut viekastella.\n\n-- \"Tietysti ette voi minua ymmärtää\", vastasi hän Francis'n\nhuudahdukseen, vieläkin hymyillen. \"Olen ollut hullu... Sen minä nyt\nhuomaan, kun olen jälleen teidät löytänyt. Sillä minä olen teidät\njälleen löytänyt. Koko sydämeni lämpeni, kun äsken puhuitte minulle\nnoin. Te kiskaisitte pois tuon verhon, joka nyt vähän aikaa on\ntuntunut meitä erottavan. Se kuuluu oudolta, mutta minusta tuntui,\nettette enää ollutkaan sama kuin ennen. Sanalla sanoen, tiesin\nettette sanonut minulle koko totuutta, mutta nyt sen sanotte, eikö\nniin? Nythän te minulle selitätte sen, minkä olette minulta salannut\nja miksikä sen salasitte! Ja minä pääsen tuosta painajaisesta... Se\non minua niin suuresti kiusannut näinä viime päivinä, että jos teidän\nolisi pitänyt mennä pois, ennenkuin sain teitä näin puhutella, niin\nen tiedä minne olisin joutunut. Kärsin liiaksi...\"\n\n-- \"Mitä minun tulee teille selittää?\" sanoi Francis melkein\nsammuneella äänellä ja jatkoi sitten: \"Kysykää te\", niin ilmeisesti\nhämillään, että nuori tyttö heti tunsi särkyvän tuon innostuksensa,\njoka oli hänen rakkaudellensa uutta lämpöä ennustanut.\n\n-- \"Kuinka oudosti taas minulle puhutte!\" sanoi hän. \"Koska minua\nrakastatte, ettekö voisi minulta säästää noiden kysymyksien\nkidutusta?... Minusta on niin kovaa näyttää epäilevältä...\" Ja\nsitten hän jatkoi tarmolla, joka ilmaisi sitä lujuutta, mihin\nehdottomasti rehelliset luonteet ratkaisevina hetkinä pystyvät:\n\"Mutta tottahan on, että olen epäillyt. Tarkastin teitä eilen pitkin\npäivää, niinkuin en ole koskaan ennen sitä tehnyt, niin suuresti\nminua kiusasi se ajatus, ettette ollut suora minua kohtaan. Te\nerositte minusta niin oudosti perjantaina. Ja kun palasitte, sangen\nmyöhään, oli kasvoissanne... valhetta.\" Hänen äänensä kävi kovaksi\nhänen lausuessaan tätä viimeistä sanaa ja jatkaessaan: \"Voi, suokaa\nanteeksi, täytyyhän minun sanoa teille kaikki, mitä sydämeni hautoo,\nkaiken kurjuuden, joka tästä havainnostani johtui... Äkkiä äiti puhui\nteille tuolla ylhäällä olevasta naapuristamme, rouva Raffrayesta,\nherttaisen pikku ystävämme äidistä. Luulin huomaavani, että\nsäpsähditte. Olin näet semmoisessa mielentilassa, että vähimmätkin\nasiat paisuivat tärkeiksi, paisumistaan paisuivat. Ihmettelin\nsuuresti teidän hämmästystänne tuntematonta naista mainittaessa. En\nolisi kuitenkaan sitä ajatellut, ellen olisi tänä aamuna tavannut\nkadulla pikku Adèlea hoitajansa kanssa. Minusta näytti, että hän\nkoetti minua vältellä, ikäänkuin hänen äitinsä olisi kieltänyt häntä\nminulle puhumasta... Mieletöntähän se on, mutta en tiedä, kuinka\ntulin yhdistäneeksi rouva Raffrayen kiellon vavahdukseen, jonka olin\nluullut teissä huomaavani... Lopuksi, äsken kun olin yksin... Satuin\nnäkemään lapsen, joka oli puutarhassa leikkimässä, enkä voinut olla\nmenemättä häntä puhuttelemaan... saadakseni tietää... Hyvä Jumala,\nkuinka minua hävettää!\" sanoi hän, painaen otsansa käsiensä varaan.\n\"Niin, menin puutarhaan, puhelin hänelle, ja se, mitä hän minulle\nsanoi, säikytti minua niin hurjasti, että minun piti pyytää teiltä\nselityltä; heti, tuossa paikassa... Rukoilen teitä ristissä käsin,\npäästäkää minut tästä tuskasta! Olipa teillä mikä syy tahansa salata\nmeiltä, äidiltä ja minulta, että tunnette rouva Raffrayen, että\nolette häntä auttanut hänen pyörtyessään, niin sanokaa se minulle,\ntuo syy... Ajatelkaa, että olen teidän kihlattunne, että minusta\non tuleva teidän vaimonne, että olen oikeutettu tietämään teistä\nkaikki, niinkuin teilläkin on oikeus tietää minusta kaikki... Mutta\nminä en tahdo tähän oikeuteen vedota, rakkautemme nimessä minä teitä\nrukoilen, lämpimän onnemme nimessä, kärsimykseni nimessä... Niin,\ntoistan sen vieläkin, liiaksi olen kärsinyt, kun olen teissä valhetta\nepäillyt...\"\n\nSitä myöten kuin Henriette esitti viattoman kertomuksensa äänellä,\njonka värähtelevä liikutus loi eloa ja pontta yksinkertaisimpiinkin\nlauseisiin, kun hän sanoiksi virkki sydämensä itsestään kohonneet\nhaikeat aavistukset, taistelunsa, liiaksikin terävät havaintonsa ja\nlopuksi mainitsi omasta mielestään häpeällisen rikoksensa, hän näki\nFrancis'n kasvojen muuttuvan kalman kalpeiksi ja vastustamattoman\nkauhun herpaisevan niiden jo päiväkausia kestäneen jännityksen.\nSe mitä Francis oli enimmän pelännyt, nimittäin että Henriettessä\nheräisi aavistus hänen suhteistaan Paulineen, oli nyt tapahtunut. Ja\nkuka oli Henriettessä herättänyt tämän aavistuksen, joka oli niin\nvaarallinen heidän yhteisen onnensa tulevaisuudelle, kuka oli ollut\ntämän ilmiannon välikappaleena? Tuo viaton lapsi, jonka Francis oli\nvuosia sitten hyljännyt, tuo herttainen ja lempeä pikku tyttö --\nhänen tyttärensä -- jonka pelkkä oleminen saman katon alla kuin hän\noli hänessä vaikuttanut sellaisen hämmennyksen ja jonka näkeminen oli\njuurineen päivineen kiskonut pois hänen kerran tekemänsä päätöksen,\njossa hän oli niin kauan horjumattomasi pysynyt. Että tuon lapsen\nvielä oli oltava itsetiedottomana vaikuttimena hänen elämänsä\nmurhenäytelmän ratkaisevaan kohtaukseen, se seikka oli omiansa\nkehittämään hänessä viimeaikaisten tapauksien johdosta heränneen\nsovittamispakon tunteen vielä valtavammaksi. Ei ollut hänestä\nkoskaan ennen Nemesis niin armottomalta näyttänyt kuin tänään. Ei\nollut hänestä koskaan niin mahdottomalta tuntunut entisyydestä\nvapautuminen, tuosta entisyydestä, joka hänet yhä uudelleen tapasi,\nniinkuin nousuvesi tapaa onnettoman, joka ei ole ajoissa paennut,\nkaataen hänet hyrskyihinsä, kun hän koettaa nousta, kietoen hänet\nkuohuihinsa, kun hän juoksee, sokaisten hänet räiskeellänsä,\nkun hän hakee kalliota, mihin nojautua, tukehduttaen kohinaansa\nhänen hätähuutonsa. Tuoko tunne, että hän oli välttämättömän\nkoston käsissä, hänessä lamautti kaiken hänen puolustuskykynsä?\nVai tekopyhyyden äitelyyskö se joskus, kun meitä liian kiivaasti\nahdistetaan, saattaa meidät yhdessä tuokiossa luopumaan lukuisien ja\ntaitavasti sepitettyjen valheiden tuloksesta? Oliko hänestä kauheata\nyhä edelleen pettää niin suoraa, niin vilpitöntä, niin aseetonta\nraukkaa kuin Henriette tuntui olevan, vai huomasiko hän, että\nhänen oli mahdotonta puolustautua mainitsematta Paulineakin tässä\npuolustuksessaan? Vai oliko kenties hänelle selvinnyt, ettei ratkaisu\nnyt ollut vältettävissä ja että hänen oli käytettävä viimeistä\nmahdollista tilaisuutta pelastaa mitä vielä hänen tunteittensa\nkunniasta oli pelastettavissa? Ainakin hän, sen sijaan että olisi\nalentunut häpäiseviin ja hyödyttömiin vakuutuksiin, vastasi kolkoksi,\nkovaksi ja kuivaksi muuttuneella äänellä:\n\n-- \"Aivan totta on, että tunnen sen henkilön, jonka äsken\nmainitsitte, totta myöskin, että olin toissa päivänä hänen\nhuoneessaan häntä auttamassa, ja totta sekin, että minun olisi\npitänyt sanoa se teille, sekä äidillenne että teille... Mitä niihin\nsyihin tulee, jotka ovat minua siitä estäneet, elkää vaatiko minulta\nselitystä. Minä en sitä teille anna. En voi sitä teille antaa...\"\n\n-- \"Ette voi!\" toisti Henriette. \"Ja nyt te vuorostanne vapisette,\nkalpenette, pelkäätte!... Ne ovat siis vakavia, nuo syyt. Ne\nmahtavat koskea teitä sangen läheltä, koska näytätte olevan\ntuollaisessa tilassa... Hyvä Jumala!\" jatkoi hän, \"tuo hulluus valtaa\nminut uudestaan. Rukoilen teitä, Francis, rukoilemalla rukoilen!...\nVannokaa edes, ettette tuntenut tuota naista ennen sitä päivää,\nettette ennen ole häntä tavannut. Vannokaa se minulle. Tahdon teitä\nuskoa. En sitten enää pyydä teiltä mitään... Voin kaikki kestää,\nmutta en tuota ajatusta...\"\n\n-- \"Olen jo sanonut, etten voi teille vastata\", sanoi nuori mies.\n\n-- \"Olette siis hänet tuntenut...\", jatkoi Henriette epätoivoisesti.\n\"Ja hän on tullut tänne. Me olemme teidän kuullen hänestä puhuneet,\nja te ette ole virkkanut mitään... Nyt minä muistan, että aina\nsiitä päivästä alkaen, jolloin tuo nainen saapui Palermoon, te\naloitte muuttua. Voi, hyvä Jumala\", huudahti hän, puristaen\nkätensä vastakkain epätoivoisella liikkeellä, \"varjele minua\nmustasukkaisuudesta... Se on liiaksi häpeällistä...\"\n\n-- \"Hillitkää itsenne, Henriette\", keskeytti nuori mies\nsäikähtyneenä. \"Kuulen äitinne tulevan. Teen mitä voin antaakseni\nteille selitystä... Mutta suokaa minulle se armo, ei hänen\nkuultensa!...\"\n\nTuo häpeällinen huudahdus, joka kehotti nuorta tyttöä salaamaan\nasiata äidiltään, oli viimeinen raukkamaisuus, johon Francis teki\nitsensä syypääksi. Täytyy sanoa hänen puolustuksekseen, että hänen\nvoimansa, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, olivat lopussa ja\nettä hänestä tuntui vallan mahdottomalta tällä hetkellä kestää\nkreivittären tutkintoa Henrietten tutkinnon lisäksi. Hän ei ollut\nerehtynyt, sillä rouva Scilly astuikin sisälle, kädessä vasta\nkirjoitettu kirje. Hän oli luullut tyttärensä niinkuin Francis'nkin\nolevan itsekunkin omassa huoneessaan, niinkuin heidän oli tapana,\nmelkeinpä sääntönäkin, tähän aikaan päivästä. Hän siis suuresti\nhämmästyi, kun huomasi heidät yhdessä äänettöminä, nähtävästi\nhänen tulostaan hämillään ja vielä kesken katkenneen keskustelunsa\nliikutuksesta värisevinä. Hän ei kuullut heidän viimeisiä sanojansa,\nmutta heidän asennostaan jo kävi hänelle selväksi, että hän oli\nsattunut tulemaan myrskyisen kohtauksen aikana. Ja mikä olisi voinut\ntämän myrskyn aiheuttaa, ellei Henrietten valitus Francis'n äkillisen\nlähdön vuoksi. Rouva Scilly torui heitä kumpaakin hellyydellä, jonka\nalla piili veitikkamaista hymyä, sillä hän oli jo, hemmottelevana\näitinä, miettinyt miten saisi säästetyksi tyttäreltään tuon eron,\njosta tämä näytti olevan niin suuresti pahoillaan.\n\n-- \"Näen, että lapseni eivät ole olleet kilttejä\", sanoi hän. Ja\nsitten hän jatkoi, pudistaen harmahtavaa päätänsä: \"Missä tilassa\nminä teidät tapaan, ja siitä ei ole neljännestuntiakaan kuin teistä\nerosin. Ja tiedättehän, ettei teidän ollut lupa olla kahdenkesken.\nRangaistukseksi tulee teidän nyt tehdä täydellinen tunnustus.\nMistä te puhuitte, tai oikeammin, mistä te riitelitte?... Sinä et\nvastaa, Henriette, ja te, Francis, ette virka mitään... Ikäänkuin\nen olisi jo aavistanut, mitä ette uskalla minulle sanoa! Sinä,\nHenriette, et ole äskeisiä varoituksiani noudattanut. Et ole voinut\nmalttaa mieltäsi, vaan olet nuhdellut Francis'ta hänen lähdöstään,\nja hänen mielipahansa on yhä sinun pahaa mieltäsi lisännyt, ja te\nolette kumpikin olleet väärässä. Olin aikonut valmistaa teille\nyllätyksen\", jatkoi hän näyttäen kirjettänsä, \"ja olen kirjoittanut\nGirgenti'in vuokratakseni asunnon tammikuun kolmannesta päivästä...\nEttekö ymmärrä? Kun huomasin, kuinka onnettomat olette olleet näinä\nviimeisinä päivinä tämän lähdön johdosta, tahdoin minäkin puhua\ntohtori Teresi'lle. Juuri tänä aamuna olen hänet tavannut. Hän sanoi\nteidän kyllä olevan sairaan, Francis parka, mutta lisäsi, että\nhänen mielestään tautinne on myös suureksi osaksi mielikuvitusta\nvain ja että vähäinenkin ilmanalanmuutos on täydellisesti riittävä\npalauttamaan teidän terveytenne. Emme siis annakaan teidän mennä\nyksin Parisiin, vaan otamme teidät mukaamme tuolle huvimatkalle, joka\njo niin kauan on meitä houkutellut ja jonka tohtori jo minullekin\nlupaa. Menemme katsomaan Girgenti'ä, Catanea, Taorminaa ja Syracusaa,\nja siinä aika kuluukin aina tammikuun 20 tai 25 päivään asti. Ja\nteiltä ei siten kummaltakaan mene päivääkään hukkaan... Ellei\nnyt tämä tuuma kirkasta nyrpeitä kasvojanne, niin teidän mahtaa\nolla hyvinkin hauskaa kiduttaa toisianne. Kas niin, hymyilkää nyt\ntoisillenne, ja olkoon sitten sillä hyvä...\"\n\nKreivittären tähän matkaehdotukseen panema leikkisä suopeus oli\nliian räikeänä vastakohtana nuoren tytön ja hänen kihlattunsa\nmielenahdistukseen, varsinkin kun nämä olivat ja kauan salaa tuota\nmatkaa toivoneet, vaikkeivät olleet tahtoneet siitä mitään puhua,\nkun pelkäsivät pahoittavansa rakkaan sairaan mieltä. Francis'n\nvarsinkin oli liian vaikea kuunnella tätä puhetta sen suusta, joka\nhäntä lapsekseen sanoi. Se sai hänet muistamaan tuota kodin lämpöä,\nperhe-elämän mutkattomuutta ja sydämen puhtautta, kaikkea sitä,\nminkä viehättävää suloutta hän oli puolen vuotta saanut nauttia\nja minkä arvon hän vasta nyt oikein tajusi, kun hänen nykyisen\nasemansa koko hataruus hänelle ilmeni Henrietten hermostuneessa\ntunteenpurkauksessa, joka oli äidin hellistä sanoista johtunut. Tyttö\nparka, jonka mieli vielä kuohui äskeisen keskustelun johdosta, heltyi\nsiitä liian syvään. Hän purskahti äkkiä rajuihin nyyhkytyksiin ja\nhuudahti epätoivoissaan, katkerien kyynelien vuotaessa:\n\n-- \"Kuinka hyvä olettekaan, äiti, ja kuinka suuresti minä teitä\nrakastan! Mutta en enää voi tätä surua kestää... Ah, kuinka olenkaan\nonneton, liian onneton...\"\n\n-- \"Mitä surua?\" sanoi äiti. \"Liian onneton? Mikä sinua sitten\nvaivaa? Francis, mikä häntä vaivaa?...\"\n\nJa hän sulki lapsensa syliinsä ja viihdytteli häntä rinnallaan\ntuhlaten hänelle hellyyden sanoja, kunnes näki, ettei tämä itkun ja\nsurun kohtaus niin vähällä asettunut. Hän sanoi silloin Francis'lle\npakottaen Henrietten nousemaan ja melkein kantamalla vieden hänet\novelle: \"Avatkaa minulle, ystäväni. Saatan hänet omaan huoneeseensa\nja autan hänet vuoteelle lepäämään. Tehän odotatte täällä, eikö niin?\"\n\nRouva Scilly'n suljettua salin ja oman huoneensa välisen oven\njatkaaksensa sitten matkaansa Henrietten huoneeseen nuori mies\nheittäysi melkein hervottomana tuolille nojaten kyynärpäätään\npöytää vasten. Tuossa samassa paikassa hän oli niin monta kertaa\nHenrietteä katsellut, tämän kumartuessa kirjaa tai kirjelippua\nlukeakseen ja auringon kullatessa hänen vaaleita kiharoitansa. Ja\nnyt oli hänen lemmittynsä kadonnut suljetun oven taa, ja siellä\nkai hän uskalsi vielä hellemmin kuin sulhasensa nähden painautua\näitinsä syliin. Kuinka mahtoikaan tuo äiti kauhistua kuullessaan,\nminkä oudon keskustelun johdosta hänen lapsensa oli sellaiseen\nepätoivoon joutunut! Huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kellon\nsäännöllinen naksutus kävi äkkiä Francis'lle kuuluvaksi. Heilurin\nei tarvinnut montakaan kertaa käännähtää, ennenkuin rouva Scilly\noli palaava hänen luokseen tutkiakseen häntä niinkuin Henriette\noli tutkinut. Mitä hänen oli vastattava? Oliko hänen toistamiseen\nkiellettävä, kun häneltä selitystä pyydettiin, vai oliko keksittävä\nuusi valhe? Olihan hänellä käsillä valhe, joka voisi hänet pelastaa,\nmutta se oli valheista kunniattomin. Voisihan hän nimittäin sanoa,\nettä hän oli ennen tuntenut rouva Raffrayen, mutta ettei hän\ntahtonut uudistaa suhdettansa häneen, koska tiesi hänet maineeltaan\nsangen epäilyttäväksi, ja että hän tahtoi estää häntä tutustumasta\nrouva Scilly'hin. Hän siis ottaisi syyttääkseen Paulinea juuri\nnyt, kun tämän epätoivoiset viattomuuden vakuutukset vielä soivat\nhänen korvissaan. Ja oliko hän silläkään pelastettu? Eikö hänen\nollut heti rakennettava toista valhetta tämän perustalle? Olihan\nselitettävä, miksi hän oli käynyt sairaan huoneessa ja kuinka hän\noli sinne tullut. Voi, kuinka hän olikaan jo kyllästynyt näihin\nalituisiin petoksiin, joista toinen välttämättömyydellä johti\ntoiseen! Kuinka häntä varsinkin kyllästytti tuo ajatus, että kun\nhän oli tämän niemekkeen kiertänyt, jos sitä kävisi kiertäminen,\nniin hän toiselta puolen heti tapasi oman sydämensä myrskyjä.\nSittenkuin hän oli päättänyt lähteä, hän oli liiankin selvästi\ntuntenut, ettei matkakaan enää voisi hänen haavaansa parantaa, tuota\nhaavaa, jonka isyyden masentava tieto oli hänen sydämeensä iskenyt.\nHänestä oli jo heti tätä päätöstä tehdessään tuntunut sanomattoman\nkatkeralta ajatella, ettei hän koskaan enää saisi nähdä pikku\nAdèlea -- yhtä katkeralta kuin oli hänestä tuntunut ja vieläkin\ntuntui kalvava katumus hänen entisen rakastajattarensa sydäntä\nvihlovan viattomuusväitteen johdosta. Sanotaanhan kuitenkin, että\nlempivässä sydämessä kaikki häviää paitsi itse lempi. Sen oli hänkin\nuskonut, ennen, kihlausliittonsa ensimäisen innostuksen aikana, ja\nnyt hän jo kauhukseen huomasi, että kun hänen tuli rakkauttansa\npuolustaa, hän ei voinutkaan olla ottamatta lukuun muitakin tunteita,\njotka olivat tähän rakkauteen soveltumattomat. Tämän siveellisen\nrappionsa huomattuaan hän tunsi itseänsä kohtaan todellista inhoa.\nHän muisti nähneensä Paulinen ja Henrietten itkevän kumpaisenkin\nyhtä toivottomasti, entisen kurjan rikostoverinsa ja nykyisen\nneitsyellisen ystävänsä, ja siinä oli ollut vain kaksi päivää väliä.\nJa hän vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä: \"Minusta ei siis muuksi\nole kuin itkettäjäksi!...\" Sellaisessako mielentilassa hänen siis oli\nkierrettävä ja teeskenneltävä, kun kreivitär palasi häneltä vaatimaan\nvälttämätöntä selitystä, joka paljastaisi hänen viimeaikaiset surkeat\nhairahduksensa! -- Mutta aika oli jo kulunut. Salin ovi aukeni\nuudestaan, ja rouva Scilly oli hänen edessään. Francis kohotti\npäätänsä kuunnellakseen mitä hänelle sanoi tuo ääni, joka yhä oli\nyhtä ystävällinen, yhtä luottavainen tälläkin hetkellä.\n\n\"Henriette on nyt vähän asettunut. Olen voinut jättää hänet yksin...\nMutta, Francis, kuinka toruisinkaan teitä, jos en näkisi, kuinka\nvaltava teidän oma liikutuksenne on. Olen usein teille sanonut,\nettette voi koskaan tarpeeksi hellävaroen häntä kohdella. Hän on niin\näärettömän herkkätunteinen, ja hänen terveytensä ei ole kehuttava.\nMitä olette hänelle sanonut, joka on voinut hänet sellaiseen tilaan\nsaattaa?...\"\n\n-- \"Hän ei siis itse ole sitä teille kertonut?...\" kysyi Francis.\n\n-- \"Ei\", vastasi äiti. \"En ole häneltä saanut sanaakaan muuta kuin\naina vain tämän saman lauseen: 'Se on lopussa, hyvä Jumala, se on\nlopussa!' Ja sen hän sanoi itkien, niin että oli nyyhkytyksistä\nkatkeamaisillaan. -- Mikä on lopussa, minä kysyin, ja miksikä? --\nSilloin hän herkesi minulle puhumasta. Näin, että hän pani kaikki\nvoimansa liikkeelle hillitäkseen itseään, ja kun hänestä erosin,\nniin kaikki hänen ajatuksensa koskivat vain teitä. Hän pyysi, etten\nteitä nuhtelisi, etten teiltä mitään kysyisi... Kuinka hän teitä\nrakastaakaan, ja kuinka suuri olisikaan rikoksenne, jos hänet\ntekisitte onnettomaksi!...\"\n\nLempeä lapsi oli siis kesken tuskiansakin jaksanut häntä ajatella.\nHän oli totellut lemmittynsä kehotusta ja salannut asian äidiltään.\nJa tuo äiti, mitä ehtymätöntä hyvyyttä, mitä luottamusta hän\nosoitti sille, joka niin vähän sitä ansaitsi. Hän ei näyttänyt\nvähääkään epäilevän, että vakavampi virhe olisi voinut hänen\ntyttärensä kihlatun mieltä saastuttaa. Ja tämä oli kumminkin niin\nsuuresti rikkonut, oli niin kavalasti laiminlyönyt sen ehdottoman\nrehellisyyden, johon hän oli kihloihin mennessään sitoutunut. Rouva\nScilly jatkoi yksinkertaisesti:\n\n-- \"Kas niin, Francis, ettehän tahtone vuottanne lopettaa, teidän\nja Henrietten ensimäistä vuotta, tuollaisilla kohtauksilla. Jos on\nollut väärinkäsitystä teidän kesken, niin teidän on päästävä siitä\nselville... minunkin tähteni\", jatkoi hän heltyneellä äänellä.\n\"Mitä olen voimia kerännyt täällä auringon ja teidänkin avullanne,\nkoska tiesin ja tunsin teidät onnellisiksi, se on pian mennyttä, jos\nminun pitää nähdä Henriette sellaisena kuin hänet äsken jätin ja\nteidät sellaisena kuin nyt. Rakastan teitä kumpaakin niin suuresti,\nsekä teitä että häntä! Ystävyyteni teitä kohtaan on vilpitön. Olen\nmielestäni hiukan oikeutettu teiltä onnea vaatimaan... Kas niin,\ntehkää nyt tunnustuksenne\", päätti hän tarttuen nuoren miehen käteen\nja puristaen sitä.\n\n-- \"Kunpa voisin!...\" huudahti tämä sydäntä särkevällä äänellä.\nKun äänettömyys tuntuu meistä tukahuttavalta, niinkuin se oli\nhänestä tuntunut jo pitkinä aikoina, niin tällainen hienotunteinen\nystävällisyys liikuttaa meitä liian syvään. Me olemme niin suuresti\nsäälin tarpeessa, että aukaisemme sydämemme ovet selälleen\nottaaksemme vastaan tarjona olevaa, ja kun kerran näin olemme\ntoiselle avautuneet, niin tunnustus, jota emme mitenkään tahtoisi\ntehdä, vuotaa itsestään meidän huuliltamme, niinkuin kyynelet\nvuotavat silmistämme, vastustamattomasti. Mitä rouva Scilly'hin\ntuli, todisti Francis'n päästämä huuto hänelle sen, minkä hän jo\noli arvannut, nimittäin ettei tässä nyt ollut puhe noista pienistä\nrakkauskinoista, jommoisille lapsellisuuksille vanhemmat ihmiset\nhuoahtaen hymyilevät. Heidän välillänsä oli kysymys vakavammista\nasioista, joista hän ei ollut mitään aavistanut. Hän istuutui nuoren\nmiehen viereen päästämättä hänen kättänsä ja toistaen pyyntönsä,\nsillä hän arvasi naisenvaistollaan, että nuori mies oli hänelle\nluovuttava salaisuutensa, jos hän vain tiesi taitavasti asettaa\nsanansa:\n\n-- \"Jos voisitte?... Mutta ettekö ole poikani? Enkö minä ole\nteidän äitinne?... Onhan minulla teitä kohtaan äidin hellyys. Ja\nhellävaroen kuin äiti voin tunnustustanne kohdella. Jos todellinen\näitinne olisi täällä, viipyisikö silloin tuo ryppy otsallanne,\ntuo suru silmissänne, tuo äänettömyys huulillanne, tuo taakka\nsydämellänne?... Ei, te sanoisitte hänelle: Äiti, minulla on suru.\nJa hän teitä hoitaisi ja viihdyttäisi, teidät parantaisi.\"\n\n-- \"Elkää minulle noin puhuko!\" sanoi nuori mies nousten ja\nirroittaen kätensä. \"Sananne koskevat minuun liian kipeästi. Ette\ntiedä mitä pyydätte ettekä myöskään niiden salaisuuksien luonnetta,\njoita luulette voivanne säälillä kohdella. Antakaa minun mennä pois,\npaeta Palermosta, Henrietteä paeta, teitä, kaikkea paeta. Siinä on\nminulle ainoa mahdollisuus pysyä kunnon miehenä...\"\n\n-- \"En\", vastasi kreivitär, hänkin vuorostaan nousten. \"Ei olisi\nkunnon miehen tapaista, jos ette nyt minulle sanoisi asiata niinkuin\nse on. Minuakin liiaksi vaivaa levottomuus teidän sanojenne johdosta,\nja te ette voi minua tähän tilaan jättää. Kun pyysitte minulta\nHenrietten kättä ja kun minä sen teille annoin, muistatteko kuinka\notin teidät kunnioittaen vastaan, kuinka luottavaisesti teitä\nkohtelin? Enhän ole milloinkaan missään suhteessa teitä tutkinut.\nOlin silloin niinkuin nytkin täydellisesti vakuutettu siitä, että\njos olisi ollut olemassa joku seikka, joka olisi ollut arveluttava\navioliittonne täydelliselle kunniallisuudelle, niin olisitte sanonut\nminulle sen. Jos nyt on asioita tapahtunut, olipa mitä tahansa, jotka\noikeuttavat huudahduksia sellaisia kuin äsken päästämänne, niin\nolette velvollinen antamaan niistä selityksen kihlattunne äidille.\nAvioliittoon ei saa astua semmoinen tuskallisen vakava salaisuus\nomallatunnolla... Te puhutte kunniasta. Muutamat hetket ja asemat\neivät muuta kunniata kysy kuin ehdotonta suoruutta. Minulla on oikeus\nvaatia teiltä sellaista, ja minä vaadin sitä...\"\n\nHän oli puhunut itsetietoisen pontevasti, niinkuin ainakin äiti,\njonka on puolustettava mitä hänellä on maailmassa kalleinta,\ntyttärensä tulevaisuutta. Sillä Francis'n mielettömät sanat olivat\nnyt todenteolla herättäneet hänessä pelkoa. Viittaus heidän\nkeskusteluunsa Francis'n kuusi kuukautta sitten tapahtuneen kosinnan\njohdosta kosketti nuoren miehen siveystuntoa sen arimmalta puolelta.\nTuossa ristiriitaisten tunteiden hätyyttämässä, epävarmuuden\nkiduttamassa, tunnonvaivojen vainoomassa sielussa tapahtui jyrkkä\nkäännös, eräs noita äkkikäännöksiä, jotka ovat jalomielisten mutta\nheikkojen luonteiden viimeisenä ylpeytenä. Rouva Scilly'n puhuessa\nhän oli lähtenyt astumaan edestakaisin huoneessa. Sitten hän äkkiä\npysähtyi ja sanoi alakuloisesti:\n\n-- \"Olette oikeassa -- suoruutta kunniani tässä etenkin vaatii, ja\nkokonaisen kuukauden olen siinä suhteessa rikkonut sekä teitä että\nHenrietteä vastaan. Sitä varten juuri minä tahdoin lähteä täältä\npois, jotten vielä enemmän rikkoisi. Mutta totta on, ettette nyt voi\nantaa minun mennä ja etten minä voi erota teistä näin. Te puhuitte\näsken päivästä, joka on minulle pyhä, siitä päivästä, jolloin pyysin\nteiltä Henrietteä vaimokseni. Teidän tulee tietää, etten ainakaan\nsinä päivänä kunniatani laiminlyönyt. Minä rakastin häntä, hän minua.\nTunsin rintani paisuvan toivon ja rakkauden elähyttävistä voimista...\nLuulin olevani vapaa itselleni uutta elämää luomaan...\" Hän lisäsi\nnähtävästi tuskaisella ponnistuksella: \"En ollutkaan vapaa...\" Hän\nvaikeni; sitten, vastaten rouva Scilly'n liikkeeseen, hän jatkoi:\n\"Oh, en minä ketään pettänyt, en ketään hyljännyt tahtoessani mennä\nnaimisiin... Saatte uskoa, että pidin itseäni, pidin tytärtänne liian\nkorkeassa arvossa voidakseni niin vähässä aikaa siirtyä rakkausliiton\nrikkomisesta kihlausliiton rakentamiseen... Ennenkuin Henrietten\ntapasin, ei ole elämässäni ollut kuin yksi suhde, joka ansaitsee\nrakkauden nimeä. Niin, olen kerran rakastanut intohimoisesti,\nmielettömästi erästä naista, joka kihloihin mennessäni ei enää\nollut minulle mitään. Ainakin minä luulin, ettei hän ollut minulle\nenää mitään... Vuosia sitten oli tuo entinen rakkauteni sammunut.\nOlin vilpitön, aivan vilpitön, luullessani että olin vapaa kaikesta\nvelvollisuudesta silloista lemmittyäni kohtaan, varsinkin siihen\nkatsoen, mitä olin hänen tähtensä kärsinyt...\"\n\n-- \"Elkää jatkako\", keskeytti kreivitär, \"sehän on nuorten miesten\nainainen tarina. Teillä on ollut joku arvoanne alentava suhde.\nTuo kurja on kuullut teidän aikovan mennä naimisiin. Hänellä on\nkäsissään teidän kirjoittamianne kirjeitä. Hän uhkaa lähettää\nne teille, lähettää ne Henriettelle. Te tiedätte tuon rakkaan\nlapsukaisen äärettömän arkaluontoiseksi. Ja minua luulette sangen\nankaraksi. Olette pelästynyt, mennyt aivan sekaisin ja tahtonut\nrientää Parisiin lunastamaan kirjeenne häneltä. Olenko osannut kertoa\nteille asianne, ainakin suunnilleen?... Nehän ovat viidenkolmatta\nvuoden heikkouksia, joihin te miehet niin helposti lankeatte. Mutta\nteillähän ei ollut isää eikä äitiä, ja kun kerran ei ole lasta,\nviatonta raukkaa, jonka täytyisi kantaa teidän virheenne kirousta...\nSillä jos olisi ollut lapsi, niin te olisitte sanonut sen minulle,\nsen kyllä tiedän...\"\n\nJalo nainen ei näyttänyt itsekään uskovan mitä näin varmuudella\nväitti, sillä hän tarkasti tuskaisesti Francis'ta näitä viimeisiä\nsanoja lausuessaan. Tämä pudisti päätään vielä toivottomamman\nnäköisenä ja jatkoi:\n\n-- \"Tahdoitte säästää minulta seikkaperäisen tunnustuksen. Kiitän\nteitä. Mutta olen alkanut ja tahdon päästä loppuun asti. Lapsi\non, pieni tyttö, ja äiti oli toisen vaimo. Te näette, että olin\noikeassa, kun äsken teille sanoin, ettette aavistanut salaisuuteni\nluonnetta vaatiessanne sitä minulta. Te näette, ettette tuntenut\nminua ettekä minun entisyyttäni. Sellainen asia on sangen tavallinen,\njopa jokapäiväinenkin siinä piirissä, missä minä olen elänyt.\nYmmärrän, että sen edellyttämät valheet ja petokset kauhistuttavat\nteidän kaltaistanne hurskasta naista. Ja sittenkin, jos voisin\nseikkaperäisesti teille kuvata tätä kamalaa liittoa, sen katkeria\npettymyksiä, sen mustasukkaisuutta ja epäluuloja, joiden myrkkyä olen\nvuosimääriä märehtinyt, kuvata niitä kohtauksia, joiden johdosta\ntoisistamme erosimme, niin ette minua tuomitsisi, sen minä teille\nvannon, pikemmin säälisitte. Epäilin hänen uskollisuuttansa. Ja\nhylkäsin hänet. Toistan sen vieläkin, vuosia on sen jälkeen kulunut.\nEn sano, että olin hänet unohtanut, mutta varmasti uskoin, että\nkaikki oli ainaiseksi lopussa...\"\n\n-- \"Ja te sanoitte, että on olemassa lapsi?\" keskeytti kreivitär.\n\n-- \"Sanoinhan teille, että epäilin äidin uskollisuutta\", vastasi\nFrancis. \"En luullut olevani lapsen isä, tai paremmin sanoen, olin\ntäydellisesti vakuutettu, etten ollut.\"\n\n-- \"Ja nyt?...\"\n\n-- \"Nyt tiedän, että olen hänen isänsä...\"\n\n-- \"Ja milloinka teille on todistettu, että niin on? Äskettäinkö?\"\n\n-- \"Muutamia viikkoja sitten.\"\n\n-- \"Täälläkö siis?...\"\n\n-- \"Niin, täällä...\"\n\n-- \"Olette siis uudistanut suhteenne tuohon naiseen?...\"\n\n-- \"Olen\", vastasi Francis.\n\n-- \"Ja te olette voinut sen tehdä!\" huudahti rouva Scilly väännellen\nkäsiään, \"kun elitte täällä meidän luonamme, minun luonani, joka\nolen antanut teille rakkaimpani maailmassa, tuon puhtaan enkelin\nluona, joka, hän puolestaan, on antanut teille koko sydämensä...?\nMutta minkälainen mies te siis olette, kun ette ole ymmärtänyt, että\nteidän oli minulle puhuminen, heti kun saitte ensimäisen rivin tuolta\nnaiselta...\"\n\n-- \"Hän ei ole minulle kirjoittanut\", sanoi Francis.\n\n-- \"Onko hän siis... Onko hän siis tullut Palermoon... Oletteko hänet\ntavannut?...\"\n\n-- \"Olen\", vastasi Francis.\n\n-- \"Tässäkö hotellissa?...\"\n\n-- \"Niin, tässä hotellissa...\"\n\nHe katsoivat toisiinsa hetken aikaa puhumatta, nuori mies rukoilevin\nsilmin, ikäänkuin pyytäen rouva Scilly'tä arvaamaan, mitä hän ei\njaksanut sanoa, tämä, katse täynnä kauhua, ikäänkuin peläten oikein\narvaavansa. Kreivitär keskeytti ensimäiseksi tämän hirveän vaitiolon.\n\n-- \"Mutta eihän se voi olla mahdollista. Ettehän olisi sallinut\nHenrietten puhua tuolle pienokaiselle, niinkuin hän puhui, jos\nlapsi olisi ollut teidän...\" Ja kun Francis painoi päänsä alas,\nhän huudahti: \"Tuo nainen, se on siis rouva Raffraye! Ja lapsi, se\non... Voi onnetonta!...\" -- \"Nyt tiedätte kaikki\", vastasi nuori\nmies, \"ja te voitte ymmärtää viimeviikkoiset tuskani. Kun luin\ntuon nimen: Pauline Raffraye asukasluettelosta hotellin etehisen\nseinältä, olin vähällä menettää järkeni pelosta. Luulin, että hän\ntuli tänne heittäytyäkseen Henrietten ja minun väliin, temmataksensa\nminulta pois pyhän ja puhtaan rakkausonneni tuon surkean menneisyyden\nnimessä. Olihan hän tosin ollut rakastajattareni, ja minä olin\ntörkeästi hänet hyljännyt. Olisihan hänellä voinut olla mielessä\nkostaa... Silloin ajattelin teille puhua, niinkuin nyt teille puhun.\nMutta en uskaltanut. Sanoitte minulle äsken, että luulin teitä\nankaraksi. Se on totta, ja totta myöskin on, että kunnioitukseni\nteitä kohtaan oli liian syvä. Ajatus, että minun oli kerrottava\nteille tuo hirveä avioliitonrikkomisjuttu, oli minulle sanomattoman\nvastenmielinen!... Sitten huomasin, että rouva Raffraye koetti\nvältellä teitä. Ymmärsin silloin, että hänen tulonsa Palermoon oli\nnoita outoja sattumia, jotka meistä tuntuvat sallimuksen iskuilta.\nNähtävästi hän siitä kärsi yhtä paljon kuin minäkin. Tunnustus\ntuntui minusta sentähden tarpeettomalta. Olin mielestäni niin\nvoimakas rakkaudessani Henrietteen. Sitäpaitsi en ollut koskaan\nnähnyt lasta. Tuo pieni tyttö oli syntynyt sen jälkeen kuin olimme\npurkaneet välimme. Toistan vieläkin, etten luullut olevani hänen\nisänsä. Kumminkin, täytyyhän minun myöntää, etten ollut siitä aivan\nvarma... Ja sitten, eräänä päivänä sain tietää -- Henrietten itsensä\nkautta --, että lapsi, josta en ollut koskaan tahtonut kuulla\npuhuttavankaan tuon epäilykseni tähden ja tuon hirveän mahdollisuuden\ntähden, sattuvasti muistutti sisartani. Voitte arvata, mitä tämä\nminussa vaikutti. Näin sitten itse pienokaisen. _Oman vereni näin_.\nMasentavana ilmestyksenä se minuun vaikutti, yhdellä kertaa vallaten\nkoko sydämeni. Te kai ette voi muistaa. Erosin teistä mennäkseni muka\npankkiin... Käskin ajaa suoraan hotellin puutarhan ovelle. Astuin\nsinne täynnä epäilevää uteliaisuutta, palasin vakuutettuna. Minun\ntyttäreni se oli!... Siitä hetkestä lähtien oli onneni mennyttä.\nTaistelin, epätoivoisesti taistelin, jotta en enää näkisi tuota\nlasta, jonka hyväksi en voinut mitään. Näin hänet uudestaan. Tahdoin\ntavata äidinkin. Mikä hirvittävä kohtaus! Hulluksi olin joutua\ntunnonvaivoista, kun kuulin tuon naisen, jota olin rakastanut, ah,\nmielettömästi, väittävän olevansa viaton -- sellaisella äänellä\nväittävän... Jos hän ei ole rikosta tehnyt, jos olen tuominnut\nhäntä pelkän todennäköisyyden perusteella, mitä olen tehnyt?...\nTuo ajatus tunki teränsä sydämeni särkyneimpään kohtaan. Silloin\npäätin lähteä pois. Ja pois olisin lähtenytkin, olisin kenties\npelastettu, jos ei leppymätön sallimus olisi niin suonut, että juuri\ntänä aamuna Henriette oli puhellut, kenen kanssa? pikku Adèlen,\njoka aivan viattomasti kertoi nähneensä minut äitinsä luona... Kun\nsitten äsken, tuossa paikassa, kuulin Henrietten kysyvän, miksikä\nolin häneltä salannut tuon käynnin, kun näin, että hän rakkautensa\nvaistolla oli arvannut viimeaikaisen kauhean levottomuuteni, kun\nminulle kävi selväksi, että kaikki valheeni, kaikki harkintani ja\nsisälliset taisteluni eivät voineet tätä turmiollista ja auttamatonta\nyhtymistä estää, yhtymistä entisyyteni ja nykyisyyteni, rakkaan\nkihlattuni ja tuon onnettoman välillä -- oikeassa olitte, kun hänet\nonnettomaksi sanoitte --, silloin ei minulla enää riittänyt voimia\npuolustautumaan. Sen verran on minulla vielä ollut kunniantuntoa\njäljellä, että olen uskaltanut olla valehtelematta, kieltäytyen\nvastaamasta... Ah, rouva Scilly, auttakaa minua! Nyt kun tiedätte,\nmitä olen rikkonut, mitä kärsinyt, pankaa kaikki äidinälynne\nliikkeelle estääksenne iskua vaikuttamasta Henrietteen...!\"\n\n-- \"Voi, onko minun vallassani estää?\" vastasi rouva Scilly, hänkin\nnähtävästi epätoivoisena. \"Kun hän minulta kysyy, mitä minun\ntulee hänelle vastata? Ja te ette ole ymmärtänyt, että ensimäinen\nvelvollisuutenne sellaisessa asemassa oli menetellä juuri niin, ettei\nasia joutuisi kihlattunne tietoon, ette ymmärtänyt, että minä yksin\nkykenin teitä auttamaan?... Hyvä Jumala, kuinka suuresti olette\nrikkonut! Voi poloista lastani!...\"\n\nTuo tavallisesti niin päättäväinen ja hillitty nainen, joka aina\nosoitti mitä suurinta lujuutta tärkeinä ratkaisuhetkinä, ilmaisi\nnyt katkonaisin sanoin hämmästyksensä nuoren miehen kamalan ja\nodottamattoman tunnustuksen johdosta. Silloin hän äkkiä huomasi\nFrancis'n kasvojen vääntyvän, hänen silmänsä jäykästi tuijottavan\nja hänen kätensä osoittavan jotakin kauhistuttavaa. Hän kääntyi\nseuraten Francis'n käden liikettä ja huomasi, että ovi, joka salista\nvei hänen huoneeseensa, oli raollaan. Hän muisti varmaan sulkeneensa\nsen tullessansa sisälle ja tehneensä sen huolellisesti niinkuin\nainakin se, jolla on aikomus puhua salaisista asioista. Sitten oli\nkeskustelu alkanut ja oli syössyt heidät kummankin, sekä hänet että\nFrancis'n, valtavaan liikutukseen, sellaiseen, joka tuntuu meiltä\nriistävän kaiken havaintokykymme. Kenenkä käsi oli avannut tuon\noven, heidän puhuessansa asioista, joista vähinkin olisi voinut olla\nseurauksiltaan turmiollinen sille, jota he kumpikin ajattelivat\nkatsoessaan toisiinsa, nimeä kumminkaan mainitsematta? Kummassakin\noli samassa hetkessä sama kamala mielikuva syntynyt: Henriette, joka\ntuli estääkseen rouva Scilly'tä lausumasta liian ankaria nuhteita,\njoka väänsi lukkoa ja kuuli kihlattunsa kauheat tunnustukset. Mutta\njos hän oli jäänyt noita tunnustuksia kuuntelemaan, hän, joka\noli itse hienotunteisuus ja jota sellainen urkkiminen varmaankin\nkauhistutti, niin siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän\njo ensimäisiä sanoja kuullessaan oli niin hämmästynyt, ettei voinut\npäästää vähintäkään huutoa, vähintäkään liikettä tehdä. Kumpikin,\nsekä syytön että syyllinen, huomasi samassa hetken välähdyksessä\ntraagillisen ratkaisun mahdolliseksi, ja tämä sai heidät kummankin\nkauhusta värisemään. Sellaista kyllä tapahtuu todellisuudessakin,\nettä voi kuolla sanan iskusta yhtä varmaan kuin pistoolin\nlaukauksesta tai miekan pistosta. Äidillä oli vihdoinkin enemmän\nrohkeutta kuin sulhasella. Hän sanoi:\n\n-- \"Menen sinne.\" Ja hän meni tuota ovea kohti, aukaisi sen kädellä,\njoka vapisi niinkuin kahdeksankymmenvuotiaan, ja näki edessään surun\nja kauhun, melkeinpä hulluuden kuvan. Nuori tyttö seisoi siinä,\nseinään nojaten, hervottomana kauhistuksesta, liikkumatta, puhumatta,\nsilmät jäykkinä ja ilmeettöminä, suu auki. Äiti päästi huudon ja\nottaen Henrietten syliinsä kantoi hänet hänen huoneeseensa rakkauden\npalauttamilla, kymmenkertaisiksi paisuneilla voimilla. Ensi hetkessä\nei nuori mies koettanutkaan heitä seurata. Hän oli itsekin ikäänkuin\nlamautettu tuskansa suuruudesta. Hän kuuli kelloja soitettavan, ovia\navattavan ja suljettavan, kiireesti kuljettavan. Hän ei tointunut\ntäydellisesti tajuamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui, ennenkuin\nnäki pelästyneen palvelijattaren töytäävän saliin hajusuolapulloa\netsien. Hän kysyi:\n\n-- \"Mitä on tapahtunut?\"\n\n-- \"Neiti on hyvin sairas\", vastattiin hänelle, \"ja Vincent on\njuossut tohtoria noutamaan.\"\n\n-- Hyvä Jumala! Hän ei siis ollut kuollut!\n\n\n\n\nX.\n\nPUHDAS OMATUNTO.\n\n\nOnnettomuuden tapauksessa on, kun olemme sitä edeltäpäin liiaksi\npelänneet, jonkinlainen huumaus, jonkinlainen lievitys. Francis\noli kokenut sen sillä hetkellä, jolloin ovi sulkeutui äidin ja\ntyttären jälkeen, näiden saatua niin jyrkällä ja hirveällä tavalla\ntiedon hänen entisyytensä suruista ja hairahduksista. Tämä omituinen\nlauhtumisen, melkeinpä rauhan tunnelma murtavan onnettomuuden\njälkeen on ihmiselle niin luonnollinen, että se painaa leimansa\nniin hyvin historian kuuluisiin ratkaisukohtauksiin kuin yksityisen\nvähäpätöiseen kohtaloon. Keisari Napoleon, joka Waterloon taistelun\njälkeen nukkui pitkää, monituntista unta, on siitä esimerkkinä,\njoka on sitä mieltäkiinnittävämpi, se kun koskee erästä historian\nmahtavimmista persoonallisuuksista. Lujinkaan sielu ei näet voi\nloppumattomiin kestää epävarmuuden kidutusta, ja auttamattomat\nonnettomuudet ainakin siinä suhteessa ovat meille lievennykseksi,\nettä ne vapauttavat meidät siitä. Mutta mihin hintaan ne sen\ntekevät!... Myöhemmin, huomenna kenties tai muutamien hetkien\nkuluttua, me jo kaipaamme tuota epävarmuutta, jossa kuitenkin oli\ntoivolle sijaa. Me sanomme, jos kohta toisin sanoin, samaa kuin\näskenmainittu keisari St. Helenan kallioisella rannalla istuessaan:\n\"Monta vuotta sitten nousin tällaisena päivänä laivaan purjehtiakseni\nElbasta pois. Pilviä oli taivaalla... Parantuisin, jos nyt ne\npilvet näkisin!\" Mikä juhlallinen huokaus, johon kaikista suurimman\nkotikaihon katkeruus ja voimattomuus purkautuu!... Francis'kin --\nolkoonpa sitten vertauksemme mahtavan Caesarin kukistumisen ja\nmerkityksettömän rakkausunelman hälvenemisen välillä liian rohkeaksi\nkatsottava -- kaipasi sittemmin montakin kertaa niitä katkeria\npäiviä, jolloin hän vielä oli luullut mahdolliseksi sulkea omaan\nsydämeensä tunnonvaivojensa ja tuskansa salaisuuden. Mutta tällä\nhetkellä hän tunsi vapautuneensa hirveästä taakasta. Hänen ei enää\ntarvinnut valehdella. Hän oli selvinnyt häpeällisten petoksiensa\nsokkelosta, ainiaaksi. Hänellä ei ollut enää mitään salattavaa,\nei kreivittäreltä eikä Henrietteltä. Jäätyänsä yksin saliin hän\nkäveli edestakaisin ihmetellen sitä rauhallisuutta, millä hän\nuskalsi tarkastaa kauheata asemaansa, joka kumminkin siinä suhteessa\ntuntui entistä huokeammalta, että se oli selvä ja suora. Professori\nTeresi'n saapuessa ja kulkiessa salin poikki päästäksensä Henrietten\nhuoneeseen Francis vasta tunsi uusien, häntä uhkaavien vaarojen\nensimäisen aavistuksen. Jo heti sisilialaisen tohtorin läpitunkeva\nkatse vaivasi häntä melkein sietämättömästi, ja tämä tunnelma yhä\nyltyi tohtorin palatessa Henrietten luota. Tämä älykäs mies oli kai\njo monesta merkistä huomannut, että nyt oli vakavista asioista puhe\nkihlattujen kesken.\n\n-- \"Mitä luulette neiti Scilly'n terveydentilasta?\" ehätti\nFrancis sanomaan estääksensä toista kysymyksiä tekemästä. \"Vähän\npahoinvointia vain, eikö niin?\"\n\n-- \"En voi tarkalleen sanoa ennenkuin huomenna\", sanoi tohtori.\n\"Hermokohtaus, josta en voi päästä selville... Sellaisille herkille\nluonteille liian kovat henkiset täristykset ovat todellista myrkkyä.\nKreivitär sanoi minulle, että tämä kohtaus oli seurauksena ikävästä\nuutisesta, joka hänelle liian varomattomasti ilmoitettiin. Varoitan\nteitä, herra Nayrac, niinkuin varoitin hänen äitiänsä. Tämä lapsi on\nsuojeltava vähimmältäkin liikutukselta, jos mahdollista. Muuten hän\nteiltä häviää päivä päivältä, toistan sen vieläkin, niinkuin häntä\nmyrkytettäisiin...\"\n\nNäissä sanoissa ei ollut kuin hämärä viittaus, ja ne eivät missään\nsuhteessa poikenneet niistä varoituksista, joita sairaan parasta\nharrastavan lääkärin on lupa antaa niille, joille hoito on uskottu.\nMutta tohtorin näihin sanoihin panema paino ja hänen kasvojensa ilme\nniitä lausuessaan ilmaisi tarpeeksi Francis'lle niiden salaisen\nmerkityksen. Nähtävästi tohtori syytti häntä tästä Henrietten\narveluttavasta tilasta ja arvosteli ankarasti hänen käytöstänsä,\nvaikka ei sitä tuntenutkaan. Mitä sitten rouva Scilly, joka\ntarkalleen tiesi mitä ajatella. Mitä oli kavalan sulhasen kestettävä\ntämän puolelta, hän kun oli kosiessaan sitoutunut tekemään nuoren\ntytön onnelliseksi ja nyt jo lävisti hänen sydämensä? Tuo hellä äiti,\njoka tunti sitten oli sanonut rakastavansa häntä äidin rakkaudella,\nkiitollisena niistä tunteista, jotka olivat hänen kauttansa nuoren\ntytön sydämessä heränneet, mitä sanoja tämä äiti nyt oli lausuva\nja minkä näköisenä? Francis'n ei tarvinnut kauan näitä kysymyksiä\nharkita. Tuskin oli neljännestuntiakaan kulunut tohtori Teresi'n\nlähdettyä, kun kreivitär tuli sisälle. Hänen tulonsa herätti\nFrancis'ssa ensimäisen suloisen tunteen, joka pitkiin viikkoihin oli\nhänen osakseen tullut. Noista tosin sangen huolestuneista kasvoista\nhän luki huolien alta sääliä, naisen syvää ja jalomielistä sääliä\nrikoksellista, mutta onnetonta miestä kohtaan. Ei, Henrietten\näiti ei valehdellut, kun sanoi rakastavansa häntä niinkuin äiti\npoikaansa rakastaa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oikeus, miltei\nvelvollisuuskin armottomasti tuomita kavaltajaa, lahjoitti hän\nkuitenkin vielä armeliaisuudessaan hänelle, ellei anteeksiantoansa,\nainakin myötätuntoisuutensa. Jo hänen ensimäinen sanansa oli tätä\nmyötätuntoisuutta täynnä, kun hän luontevasti ja hienosti sanoi:\n\n-- \"Jätin Henrietten muutamaksi minuutiksi yksin, koska arvasin\nteidän levottomuutenne sangen suureksi ja koska tämä minua vaivasi\nkesken omia huolianikin... Ja sitten minun täytyy pyytää teitä\nlupaamaan jotakin...\"\n\n-- \"Ah, mitä ikinä tahdotte, mitä ikinä hän tahtoo!...\" vastasi\nnuori mies. \"Olen valmis tottelemaan teitä kaikessa. Olin siihen\nvalmis jo ennenkuin olitte minulle osoittanut tätä hyvyyttä, josta\nkoko elinaikani olen oleva teille kiitollinen...\" Hän tarttui\nrouva Scilly'n käteen, ja tuolle valkealle, hienolle kädelle hänen\nkyynelensä vierivät hänen jatkaessaan: \"Rukoilen teitä, olkaa hyvä\nvastakin! Elkää minulta salatko mitään. Sanokaa kaikki, mitä hän on\nsanonut. Mitä hän on kuullut? Mitä hän tietää? Mitä hän ajattelee?\"\n\n-- \"Voi\", vastasi äiti, \"jospa hän olisi voinut minulle puhua. En\nsilloin itse olisi tässä levottomuuden tulessa... Mitäkö hän on\nkuullut teidän tunnustuksestanne? Kylliksi tietääksensä kaikki, siitä\nolen varma. Hänen koko ruumiinsa väristys, joka ei ole lakannut,\nsittenkuin otin hänet syliini, osoittaa tarpeeksi sen... Mitäkö hän\najattelee? Jumalani, jospa itse tietäisin sen!... Kun koettelin\nkysellä häneltä, ennenkuin tohtori Teresi saapui, hän ei vastannut,\nvaan alkoi sen sijasta nyyhkyttää niin rajusti, että heti herkesin\nkysymästä, ja tuo kunnon tohtori on niin ankarasti meitä varoittanut\nhänen rauhaansa häiritsemästä, etten ole enää uskaltanut tehdä\nvähintäkään viittausta siihen, mitä hän on kuullut. Minä yksin,\nnäettekös, tiedän, missä määrin hän on viaton. Semmoinen kuin hän\noli ensimäisen kerran ripillä käydessään, semmoinen hän oli tänä\naamuna kaksi tuntia sitten, ennenkuin onnettomuudeksemme te teitte\ntunnustuksenne ja minä sitä kuuntelin muistamatta, että olimme liian\nlähellä häntä... Olin niin ylpeä tästä hänen viattomuudestaan, siitä,\nettä olin voinut hänet säilyttää niin valkeana, niin puhtaana, niin\nihailevan rakkauden arvoisena! Ja kun ajattelen, että hänelle on\nnäin paljastettu elämän törkeimpiä nurjia puolia, etten arvannut\nhänen tahtovan estää minua teille puhumasta, vaikka mihin hintaan\nhyvänsä, etten arvannut, että hänen piti tulla! Ikäni kaiken olen\nhänet näkevä sellaisena, kuin hänet tapasin tuolta oven takaa, josta\nhän ei, sen avattuansa, jaksanut tulla sisälle... Jospa edes olisimme\nkuulleet hänen sitä avaavan! Mutta -- myöhäistähän sekin olisi ollut!\nYhdessä sanassakin on kylliksi samentamaan sielun pohjaa myöten. Ja,\ntoistan sen teille, koko teidän tunnustuksenne hän on kuullut. Olen\nlukenut sen hänen silmistään. Hyvä Jumala, mitä hän liekään siitä\nymmärtänyt!...\"\n\n-- \"Mutta kun minun nimeäni mainitsitte, niin hän kai vastasi...?\"\nkysyi nuori mies arasti. Kreivittären valitus oli hänestä niin hirveä\nnuhde, ettei häntä olisi voitu pahemmin soimata, ja hän koetti sitä\ntällä kysymyksellään keskeyttää, koettaessaan samalla tiedustella,\nminkälaiset olivat nyt Henrietten tunteet häntä kohtaan. Olihan koko\nhänen tulevaisuutensa siitä riippuvainen.\n\n-- \"Mitäkö hän vastasi, kun teidän nimeänne mainitsin?\" kertoi\näiti. \"Ei mitään siihenkään. Hän vain sulki silmänsä niin tuskaisen\nnäköisenä, etten uskaltanut enää sen enempää sanoa... Ja juuri\nsentähden\", jatkoi hän nähtävästi hämillään, \"niiden liikutuksien\ntähden, joihin teidän täälläolonne asiain näin ollen aina antaisi\naihetta, tahtoisin teitä pyytää ajaksi...\"\n\n-- \"Poistumaanko?\" keskeytti Francis säikähtäen. \"Ettehän toki\nkäskene minua lähtemään pois, ettehän? Palata Parisiin ja jättää\nteidät tällaiseen tilaan, se olisi liian vaikeata.\"\n\n-- \"Parisiinko, en\", sanoi kreivitär. \"Mutta teidän täytyy lähteä\nPalermosta pois ja muualla odottaa sen keskustelun tulosta, johon\nminun on ryhdyttävä Henrietten kanssa. Täällä emme voi tapojamme\nmuuttaa emmekä muuttuneiden olosuhteiden tähden myöskään jatkaa\nyhteiselämäämme entiseen tapaan. Lähtekää Cataneen huomenna,\nensimäisessä pikajunassa. Siellä olette vain muutaman tunnin matkan\npäässä. Jos kirjoitan teille aamusella, voitte jo iltasella olla\ntäällä. Jos Henriette tietäisi teidän olevan täällä, kymmenen askelen\npäässä, jos hän saliin tullessaan milloin tahansa voisi teidät\nkohdata, jos hänen täytyisi pelätä, että voitte tavata tuon naisen\n-- anteeksi, mutta täytyyhän meidän ajatella kaikkea -- niin eihän\nhän koskaan voisi tasapainoaan saavuttaa. Tehkää mitä äidinvaistoni\nkehottaa minua teiltä pyytämään. Lähtekää... Tiedänhän, että se\non teille suuri, kova uhraus, mutta teidän tulee siihen suostua\nrakkaudesta häneen...\"\n\n-- \"Te siis toivotte voivanne kutsua minut takaisin? Te siis\ntoivotte, että hän voi antaa minulle anteeksi? Te ette siis luule,\nettä olen kadottanut kaikki oikeuteni hänen rakkauteensa? Tämä toivo\nsydämessä minä jaksan kestää vaikka mitä. Lähden huomenna, suurella\nsurulla tosin, suurella tuskalla, mutta luottaen tuohon anteeksiannon\nmahdollisuuteen, koska te, hänen äitinsä, ette ole minua tuominnut...\"\n\n-- \"Ei niin, Francis parka\", jatkoi kreivitär pudistaen harmahtavaa\npäätänsä. \"Elkää liikoja toivoko elkääkä arvostelko tytärtäni minun\nmukaani. Minun asiani ei ole teitä tuomita eikä synneistä päästää.\nValehtelisin, jos en teille sanoisi, että mielestäni rikoksenne\non sangen suuri. Mutta olen liiaksi nähnyt teidän kärsivän,\njotten luulisi, että kadutte ensiksikin ja sitten että rakastatte\nHenrietteä. Että hänkin, rakastaa teitä rakkaudella, joka on käynyt\nhänelle elämänehdoksi, siitä olen nyt saanut todisteen. Siksi en minä\nvoi, vaikka uskomanne salaisuudet ovatkin sangen vakavaa laatua,\nottaa teidän liittoanne purkaakseni... Kaikesta, mitä olette sanonut,\nolen päättänyt -- suurella surulla, sekin täytyy minun tunnustaa --\netten todellakaan teitä täydellisesti tuntenut. Jos olisin päivää\nennen kuin pyysitte minulta Henrietteä vaimoksenne tietänyt minkä\nnyt tiedän, olisin epäilemättä kohdellut teitä ankarammin kuin\nnyt, kun onneton tyttäreni on antanut teille sielunsa hartaudella,\njosta hänellä ei itsellään ole aavistustakaan... Äsken kun häntä\nkatselin, tohtoria odottaessani, ymmärsin sen liian hyvin, näin sen\nliian selvästi... Jos olisi velvollisuus teitä erottamassa\", jatkoi\nhän hetken vaiti oltuaan, \"niin luulen, ettei tyttäreni surukaan\nvoisi minua estää sanomasta teille kummallekin: velvollisuus on\ntäytettävä -- ja minä käyttäisin kaiken valtani erottaakseni teidät\ntoisistanne. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä velvollisuutta\nnäe. Te ette voi tehdä pikku Adèlen hyväksi mitään muuta kuin mihin\nhintaan tahansa estää häntä saamasta aavistusta äitinsä rikoksesta.\nLapsen äiti on näkynyt käsittävän asian samoin kuin minä, koska hän\nei tahdo tietää teistä mitään. Tuosta entisyydestä ei siis ole muuta\njäljellä kuin rikoksienne muisto, niiden rikoksien, jotka olette\nennen intohimosta ja nyt heikkoudesta tehnyt. Luulen että rakkautenne\non tarpeeksi tosi, tarpeeksi luja, tarpeeksi jalo takaamaan\navioliitollenne onnen... Luulen niin, mutta minähän en ole Henriette.\nKun äsken sanoin teille, ettei teidän tule liikoja toivoa, ettei\nteidän tule arvostella tytärtäni minun mukaani, sanoin teille yhdellä\nsanalla, mitä nyt olen koettanut teille selittää teitä loukkaamatta.\nKun on minun ikääni joutunut, on jo elämässä oppinut, että virheet,\nsellaiset kuin teidän, eivät välttämättömästi edellytä sydämen\nturmelusta, vaan että, surkeihin yhteiskuntaoloihimme ja nykyajan\nkasvatukseen katsoen, mies voi niistä virheistä huolimatta pysyä\nkunnian miehenä... Henriette ei ole vielä siihen ikään joutunut.\"\n\n-- \"Luulette siis, ettei hän voi antaa minulle anteeksi?\" kysyi\nFrancis vavisten.\n\n-- \"Sitä en ole sanonut\", vastasi kreivitär, \"ja toivon päinvastoin,\nettä hän voi... Mutta minun täytyy, ollakseni suora teitä kohtaan,\nvalmistaa teitä sellaiseenkin tapaukseen, että tuossa nuoressa\nsydämessä olisi tapahtunut auttamaton käänne, että siinä olisi kaikki\nhukkunut pettymykseen. Jos hän omalla tavallaan sanoisi minulle,\nettei hän tahdo tulla teidän vaimoksenne, niin minä en voi siihen\npäätökseen mitään...\"\n\n-- \"Mutta käskettehän kai minut takaisin\", huudahti Francis, \"jotta\nitse saisin tilaisuuden ajaa asiani, jotta voisin hänelle selittää...\"\n\n-- \"Tuo selitys on äidin tehtävä\", keskeytti rouva Scilly. \"Olenhan\nosoittanut ja osoitanhan vielä tälläkin hetkellä teille niin paljon\nystävyyttä, että voitte luottaa sanaani, kun lupaan sanoa teidän\nhyväksenne kaikki, mitä voi ja saa sanoa ja mitä itse ette voisi\nettekä saisi sanoa. Teidän kesken ei ole sanaakaan siitä vaihdettava;\nhänen on vain antaminen anteeksi, teidän katuminen, ilman sanoja...\"\n\n-- \"Tottelen teitä\", sanoi nuori mies hetken vaiettuaan. Sitten hän\nuudestaan tarttui jalon naisen käteen ja suudellen sitä vieläkin\nkerran lisäsi: \"Uskoessani teille kaikki onneni mahdollisuudet uskon\nne sille, jota maailmassa enimmän kunnioitan...\"\n\n-- \"Ah\", huudahti äiti, \"jos olisitte aikaisemmin minuun luottanut,\njos olisitte jo ensi päivänä minulle puhunut, kuinka paljon huolta\nolisi teiltä silloin kummaltakin säästynyt!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen keskustelu ei ollut omiansa tekemään Francis'n lupaamaa\nlähtöä hänelle helpommaksi. Vaikka hän tuottikin täydellisesti\nrouva Scilly'n uhrautuvaan ystävyyteen, tuntui hänestä sanomattoman\nvaikealta heretä toimettomaksi, muitten pelatessa sitä peliä, jonka\ntappio tai voitto merkitsi hänelle niin paljon. Mutta kreivittären\nesittämät syyt osoittivat hänelle liian selvään, mitä olosuhteet\nhäneltä vaativat, niin että hän alistui. Hänen järjestäessään\nyksin matkatavaroitaan välttääksensä siten uskollisen Vincentin ja\nmuitten palvelijain tutkivia katseita -- nämä olivat tietysti jo\nsaaneet asiasta vihiä -- hän mielessään tarkasteli tuon keskustelun\ntärkeimpiä kohtia, ja kuta enemmän hän niitä tarkasteli, sitä\nselvemmin hän huomasi, että kreivitär oli oikeassa. Ei, heidän\nyhteiselämänsä tavat olivat sellaiset, ettei hän voinut jäädä saman\nkaton alle kuin Henriette, tämän sairautta yhä yllyttämättä. Ei, hän\nei voinut itse asiaansa ajaa lausumatta sanoja, joita hän ei olisi\nsaanut lausutuiksi sille, jonka viattomuutta hän ei koskaan voinut\najatella hartaudesta vapisematta. Oikein oli rouva Scilly nämä kaksi\nasiaa arvostellut, ja oikeassa hän oli ollut siinäkin, ettei äidin\ntunteilla ollut mitään tekemistä tyttäressä vaikuttavien tunteiden\nkanssa. Sellaisen loukkauksen johdosta Henrietten neitsyellisessä ja\narassa sielussa rakkaus varmaankin kielsi antamasta anteeksi, kun\nsitävastoin kreivittären sielussa lämpimänä ja virkeänä pulppusi\nsääliväisyyden lähde, josta anteeksiantoa valui kaikille niille,\njotka hänen tytärtänsä syvästi rakastivat. Juuri se, mikä nuoren\ntytön sielussa oli Francis'lle tuntematonta, ei sallinut hänen jäädä\ntänne, samalla kuin se yhä enemmän lisäsi lähdön katkeruutta. Ja\nsittenhän tämä lähtö ei ainoastansa erottanut häntä Henriettestä.\nIstuessaan huoneessaan matkavalmistuksien päätyttyä hän ajatteli,\nettei hän kenties koskaan enää saisi nähdä sitä lasta, jonka tähden\nhän oli tähän viimeiseen surkeaan heikkouteensa langennut. Jos\nHenriette antaisi anteeksi, niin hän tekisi sen sillä nimenomaisella\nehdolla, että he lähtisivät Palermosta pois ja että hänelle vastedes\nPauline Raffraye niinkuin pikku Adèlekin olisivat ikäänkuin\nkuolleet. Kreivitär oli hänelle jotensakin selvään sanonut, että\nhänen velvollisuutensa oli ehdottomasti luopua kaikesta yhteydestä\nentisen rakastajattarensa kanssa. Voi, tuo sama veren ääni, joka oli\nhänelle niin mahtavasti puhunut hänen silloin puutarhassa saamansa\nhämmästyttävän isyydentiedon johdosta, se vielä tälläkin hetkellä\nvastusteli. Hänen surunsa lemmitystä erotessa ei häntä estänyt lasta\nkaipaamasta, ja kun hän seuraavana aamuna viiden aikaan kahden\nhevosen vetämissä vaunuissaan hiljalleen kiersi Continentalin\nnurkkaa, asemalle mennessään, hän tunsi selvään, ettei ollut\nmuuttunut yksikään niistä ristiriitaisista tunteista, jotka olivat\njohtaneet hänet tähän ahdinkoon. Hän suri tytärtään yhtä paljon kuin\nHenrietteä.\n\n-- \"Erota kummastakin!...\" vaikeroi hän kääriytyen vaippaansa\ntalviaamun purevaa kylmyyttä torjuakseen. \"Siinäkö rikos on, että\nrakastan heitä kumpaakin? Olisiko siinä rikosta, jos olisin ollut\nPaulinen kanssa naimisissa ja sitten leskenä nainut Henrietten?\nEi suinkaan. Näiden tunteiden yht'aikaisessa olemassaolossa ei\nole mitään rikosta. Muualta se on haettava. Mahdottomuus sovittaa\nne yhteen on vain rangaistukseksi katsottava. Kuinka kova onkaan\ntuo rangaistus! Suuremmatkin rikoksentekijät kuin minä ovat\ntahraantuneesta entisyydestään suoriutuneet. Ja minua tuo entisyys\nvainoo, aina se vain uudelleen minut tapaa, uudelleen minua\nahdistaa... Enkö siis milloinkaan voi parantua? En, en milloinkaan.\nMiksikä täytyykään minun näin kovasti kärsiä, koska en kuitenkaan voi\nmitään tehdä, en kerrassaan mitään lapsen hyväksi? Jumala, kunhan\nminun edes olisi sallittu vielä jotakin tehdä Henrietten hyväksi!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaadaksensa vastauksen tähän huokaukseen, joka yhä palasi hänelle\nmieleen junan kiitäessä kauas Palermosta pois ja aamuauringon\nvalaistessa lainehtivaa, milloin harmaalle, milloin sinipunervalle\nvivahtavaa merta, ruskeita kukkuloita, sitruuna- ja öljypuiden\npeittämiä tasankoja, hänen olisi pitänyt tähän samaan aikaan rouva\nScilly'n kanssa astua Henrietten huoneeseen. Tämän surunvoittoisen\npäivän valo, jäähyväishymyä muistuttava valo, ja nuoren tytön\nkalpeus tuntuivat olevan liikuttavassa sopusoinnussa. Hänen kauniit\nsilmänsä olivat täynnä kuumeen hehkuvaa tulta, joka paremmin kuin\nkalpeus ilmaisi lapsi paran sielussa riehuvaa myrskyä. Kreivitär,\njoka pitkin yötä oli miettinyt, mistä löytää sanoja, tarpeeksi\nhelliä, houkutellakseen lempeältä sairaalta vastausta, huomasi\nolevansa yhtä voimaton kuin ennenkin tätä vastausta saamaan, kun oli\nkohdannut noiden silmien katseen. Muuttunut oli tuo katse. Vuorokausi\nsitten oli noissa silmäterissä päilynyt elämästä tietämättömän\nselkeä taivas. Toisia ajatuksia nyt niissä kuulsi. Äiti istuutui\nvuoteen ääreen, missä lepäsi tuo vaaleatukkainen lapsi, jota hänen\nhuolehtiva hellyytensä vuosien vieriessä oli vaalinut. Nyt kouristi\ntytärtä kärsimys, jonka syvyyttä äiti ei uskaltanut tutkia. Niinkuin\nedellisenäkin iltana, puhuessaan sille, jota hän yhä vielä toivoi\nsaavansa pojakseen sanoa, hän oli nytkin täysin selvillä siitä, että\nhänen tyttärensä oli kuullut kaikki, mutta hän ei voinut arvata,\nminkä verran tuo nuori, tahraton olento oli ymmärtänyt. Mahdotontahan\näidin oli epäröimättä lausua sanoja, jotka niin suuresti erosivat\nniistä, joita he tähän asti olivat tottuneet keskenänsä vaihtamaan.\nJa ne eivät sittenkään olleet vältettävissä, nuo sanat, sillä\ntunnustus, joka vahingossa ja valmistamatta oli joutunut nuoren tytön\nkorviin, oli ollut niin ratkaiseva, ettei siinä ollut epäilemiselle\nsijaa, ja samalla muodoltaan niin vajavainen, ettei nuorta tyttöä\nkäynyt jättäminen sen hämärän ja pelottavan vaikutuksen valtaan.\nRouva Scilly ei ollut erehtynyt. Lapsi parka olisi ollut vallan\nkykenemätön urkkimaan sulhasensa salaisuuksia, vaikka ne niin läheltä\nkoskivatkin hänen rakkausonneansa. Hän oli pysähtynyt raolleen\navaamansa salin oven taa sentähden, että hän juuri sitä avatessaan\noli kuullut nämä hirveät sanat: \"En luullut olevani lapsen isä --\nolin vakuutettu etten ollut...\", sen miehen lausumina, johon pyhimmät\nlupaukset sitoivat hänet. Ja loppu oli seurannut paljastaen hänelle\npeittelemättä sen jatkuvan valheen, jolla tuo mies oli häntä näinä\nviime viikkoina viihdytellyt. Mutta se, mikä oli ollut murtavaa\ntuossa kauhussa, jonka kuumeesta hänen silmänsä vieläkin paloivat,\noli hänen lapsellisen mielensä hirveä ja törkeä tutustuminen himojen\nsalaiseen elämään, joka aina jää käsittämättömäksi arvoitukseksi\nvähimmänkin kainolle naiselle hänen impenä ollessaan, saatikka sitten\nnuorelle tytölle, jota oli niin tarkasti vaalittu kuin Henrietteä.\nMutta hän oli jo yli kahdenkymmenen vanha, ja sillä iällä ei\nsuurinkaan viattomuus enää ole täydellistä tietämättömyyttä. Siinä\non niin arkaluontoinen, niin epämääräinen puolihämärän ilmiö, että\nsitä on melkein mahdoton määritellä. Kuinka esittää tarkasti kuvaavin\nsanoin tätä hämärää sukupuolivaistoa, tätä aivoissa herännyttä,\nnukkuvassa mutta täydellisessä organismissa tapahtuvan kehitystyön\nsekavaa kaikua? Mikä analyysi on kyllin hieno, ilmoittamaan niitä\naavistuksia, jotka viattomimmassa nuoressa tytössä heräävät\nesimerkiksi läheisen ystävättären naimisiinmenon johdosta, kun hän\nyhä käy tämän ystävättären luona niinkuin ennenkin, astuu hänen\nhuoneeseensa, puhuu hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti ja vapaasti,\nnäkee hänen vihdoin tulevan äidiksi. Kaikki tuollaiset naista\nkoskevat seikat, jotka nuori tyttö tulee huomaamaan, herättävät\nhänessä aavistuksen, joka häntä melkein pelottaa. Näissä liian\nherkissä, liian aroissa sieluissa syntyy outo väristys tuon miehen ja\nvaimon välisen salaperäisen yhteyden johdosta, josta yhteydestä uusi\nelämä saa alkunsa, lapsen elämä, joka jo edeltäpäin herättää immen\npovessa äidin sydämen. Mitä avioliiton ulkopuolella solmittuihin\nliittoihin tulee, niistä ei useimmilla ole aavistustakaan, ja\njos joku vaarallinen sattuma keskusteltaessa tai lukiessa heille\nilmoittaa, että vaimo voi laiminlyödä velvollisuutensa, niin se\ntavallisesti johtaa heidän mieleensä vain varomattoman keimailun eikä\nsuinkaan sentapaisia asioita kuin ne, mitkä Francis oli esittänyt\nniin selvin sanoin, ettei mikään epäilys asian luonteesta voinut\ntulla kysymykseen, ja sittenkin niin salaperäisesti viitaten, että\nHenrietten ajatus kauhistuneena peräytyi. Ja tätä kauhua vielä lisäsi\nse huuto, jolla äiti oli Francis'n tunnustukseen vastannut: \"Kun\nhän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata!...\" tuskainen\nhuuto, joka yhä soi hänen korvissaan. Hän oli joutunut siihen tilaan,\nmissä emme enää kestä ajatusta, että ystävämme meille valehtelevat\nsäästääksemme meitä. Mutta kenen puoleen hänen sitten oli käännyttävä\nsaadakseen selitystä tuohon hirveään salaisuuteen, jonka perille hän\noli niin odottamattomasti päässyt, ellei oman äitinsä, tuon hyvän ja\nluotettavan äidin, jonka hän näki äänetönnä istuvan vuoteen ääressä\ntänä usvaisena auringonnousuhetkenä? Sellainen äänettömyys oli täynnä\nsitä hellyyttä, josta Henriettellä oli lukemattomia todisteita.\nSäälivää, hyväilevää hellyyttähän se oli sekin, ettei äiti tahtonut\nkajota hänen tuskaansa, ettei hän tahtonut koskea yhtäkään hänen\nolentonsa särkyneistä kohdista... Ja sanomattomaksi liikutuksekseen\näiti näki noiden sinisilmien, joiden äänetön tuska oli häntä niin\nsuuresti pelottanut, kääntyvän häneen päin ja saavan ilmeen, jota\nhän ei ollut niissä nähnyt sittenkuin edellisenä päivänä. Hän ei\nhetkeäkään epäillyt tämän katseen merkitystä. Se osoitti samoin kuin\nkasvoille äkkiä kohonnut punakin, että kerälle kertynyt suru oli\nsydämestä purkautuva. Mitä oli äidin vastattava? Miettiessään yön\nja aamuhetket kaikki tätä asiaa äiti oli nähnyt ainoastaan yhden\nkeinon vaikuttaa tähän kipeään sieluun. Hän oli päättänyt vastata\nyksinkertaisesti ja suoraan kaikkiin tyttärensä kysymyksiin. Hän\nei olisi itse pannut näitä kysymyksiä vireille, sillä hän tiesi,\nmitä vastaukset hänelle maksoivat, mutta toiselta puolen hän piti\nvelvollisuutenaan rohkeasti käydä niihin käsiksi, jos tarvis\nvaati, sillä niissä oli ainoa keino tuntuvasti auttaa tolaltansa\nhorjahtanutta onnetonta.\n\n-- \"Äiti, ettehän uskonut, että varsin kuuntelin?... Te jätitte\nminut yksin. Tuo keskustelu pelotti minua, kun olitte niin lähellä ja\npuhuitte asioista, jotka koskivat minua. Tahdoin estää teitä siitä...\nMenin ovelle ja avasin sen, koputtamatta, niinkuin ainakin. Te ette\nkuulleet minun tulevan, ja sitten en voinutkaan mennä edemmäksi.\nVapisin niin, että minun täytyi nojautua seinään. Jalkani olivat kuin\nkatkenneet...\"\n\nHänen silmänsä olivat uudestaan painuneet umpeen, ja hänen huulensa\nvärisivät hänen kosketellessaan tuota kipeätä muistoa. Äiti siveli\nhänen vaaleita kiharoitansa hitaalla ja höllällä liikkeellä sanoen:\n\n-- \"Ei sinun tarvitse puolustautua. Tunnenhan sinut tarpeeksi hyvin\ntietääkseni, ettet olisi voinut sellaiseen halpaan keinoon ryhtyä...\nJa vaikka olisitkin sen tehnyt, niin minulla ei olisi voimia torua\nsinua. Rangaistuksesi olisi mielestäni ollut tarpeeksi suuri.\nHyvä Jumala\", lisäsi hän, \"tiesinhän, ettei minulla maailmassa\nollut mitään sinua rakkaampaa. Mutta en sittenkään tiennyt, kuinka\nsuuresti sinua rakastin, ennenkuin suljin sinut syliini sen huoneen\nkynnyksellä, missä isku sinua kohtasi. Näethän, etten ole sinulta\nmitään kysynyt. Olen kunnioittanut sinun suruasi. Ja vieläkin\nkunnioitan. Hoidan sinua niinkuin tahdot. Sinun vain tulee muistaa,\nettä olen luonasi...\"\n\n-- \"Äiti kulta\", vastasi nuori tyttö sulkien polttaviin käsiinsä\näidin käden. Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi hehkuvin\nposkin, hiljaa, ikäänkuin häveten: \"Äiti kulta, niinkö hän sanoi,\nettä pikku Adèle on hänen tyttärensä?...\"\n\n-- \"Oikein olet kuullut\", sanoi kreivitär, joka huomasi, ettei lapsi\nraukka uskaltanut lausua sitä kysymystä, joka hänen sydäntänsä\npoltti. \"On hirveä asia, että nainen voi olla naimisissa ja saada\nlapsen, joka ei ole hänen miehensä lapsi... Mutta kun pääset maailmaa\ntuntemaan, niin saat nähdä, että semmoista tapahtuu liiankin usein.\nSinä, joka olet niin harras kristitty, muista tänään ja vastakin,\nmitä Vapahtajamme sanoi langenneelle naiselle: 'En minäkään sinua\ntuomitse'...\"\n\n-- \"Ja kumminkin\", jatkoi Henriette, \"pikku Adèle kantaa toisen\nmiehen nimeä. Hänhän puhui minulle isästään silloin jouluaattona, kun\nhän kysyi, luulinko että hän tuntisi isänsä taivaassa... Jos tuo mies\neläisi, niin hän kai uskoisi lapsen omakseen?...\"\n\n-- \"Epäilemättä\", sanoi rouva Scilly.\n\n-- \"Ja äiti tietäisi, ettei niin ole, eikä sanoisi sitä hänelle?\nTuo mies saisi suudella pienokaista hänen nähtensä, eikä hän panisi\nvastaan? Kun lapsi rukoilee iltarukouksensa, äiti kai kehottaa\nhäntä rukoilemaan isänkin puolesta, niinkuin tekin minua kehotatte?\nEikö hän siis pelkää Jumalaa, joka tietää kaikki?... Mikä hirveä\nnainen!...\"\n\n-- \"Epäilemättä hän kärsii siitä paljon\", vastasi kreivitär,\n\"niinkuin hän kärsisi nähdessään miehensä, jonka hän on pettänyt,\nsuutelevan tätä pientä tyttöä. Näethän, ettei hän ole niin paha,\nkoska hän leskeksi ja vapaaksi jouduttuaan näyttää eläneen\nnuhteettomasti. Jos tietäisit, kuinka moni eksyy luvattoman\nrakkauden teitä vaeltamaan sokeudesta, joka johtuu heidän piirissään\nvallitsevista mielipiteistä, yhteiskuntaolojen kieroudesta, uskonnon\npuutteesta, huonoista esimerkeistä, joskuspa myöskin heidän miehensä\nkovuudesta! Ja sitten, kun heidän silmänsä aukeavat näkemään heidän\nheikkoutensa seurauksia, on jo myöhäistä. He ovat hukassa...\"\n\n-- \"Heidän sokeutensa ei voi kuitenkaan mennä niin pitkälle, etteivät\nhe huomaisi että heidän täytyy valehdella...\", vastasi Henriette. \"Ja\nvaikkapa naisella olisikin puolustuksenaan se, minkä mainitsitte,\nniin voiko mies sillä puolustautua... Rouva Raffraye ei eronnut\nmiehestään, eikö niin?...\"\n\n-- \"Ei\", vastasi äiti.\n\n-- \"Ja _hän_\", kysyi nuori tyttö hyvin hiljaa kuiskaten, \"tunsiko hän\ntuon miehen?...\"\n\n-- \"Hän ei ole siitä mitään sanonut\", vastasi äiti, \"mutta tietysti\nkai.\"\n\n-- \"Hän siis kävi hänen luonansa, puristi hänen kättänsä, istui hänen\npöytäänsä?\"\n\n-- \"Elä sellaisilla mielikuvilla itseäsi kiduta\", jatkoi rouva\nScilly. \"Sinä tiedät, että hän on tehnyt sangen suuren rikoksen,\nja olkoon siinä sinulle kylliksi. Elä kiinnitä huomiotasi kaikkiin\nnoihin syrjäseikkoihin, joista sinulle ei voi olla muuta kuin\nvahinkoa, koska ne estävät sinua harjoittamasta armeliaisuutta ja\npunnitsemasta asiaa kohtuudella...\"\n\n-- \"En voi olla sitä tekemättä\", vastasi nuori tyttö painolla, joka\nilmaisi, minkä verran hänen rakkaudessaan oli intohimon synkkää\nkiihkoa... \"En voi. Näen heidät liian selvästi. Näen kuinka he\nsanovat rakastavansa toisiaan. Näen heidät...\"\n\nHän painoi silmänsä lujasti umpeen. Ainoa fyysillinen kuva, jolla\nhän viattomuudessaan tiesi mustasukkaisuuttansa ravita, johtui hänen\nmieleensä: hän näki Francis'n suutelevan Paulinea ja hän toisti: \"Hän\nsanoi rakastavansa häntä niinkuin on sanonut minuakin rakastavansa.\nJa hän tiesi tuon naisen pettävän, valehtelevan. Kuinka voi rakastaa,\nkun on syytä halveksimiseen. Ja hän rakasti häntä sittenkin, niinhän\nhän sanoi. Ah, en enää ihmettele, että hän on kyennyt valehtelemaan\nminulle, niinkuin hän on valehdellut jo kauan, koska hän on kyennyt\ntuntemaan niin halpoja, niin häpeällisiä, niin alhaisia tunteita...\"\n\n-- \"Niin tuskallisia myöskin...\", keskeytti äiti. \"Tuo lemmityn\nhalveksiminen, josta puhut, on rakkausrikoksien rangaistus, kauhea\nrangaistus. Olethan kuullut hänen tunnustavan, että tuo halveksiminen\njohti hänet epäilemään rakastamansa naisen uskollisuutta ja sitten\nlasta epäilemään, omaa lastansa... Hän ajatteli, että koska tuo\nonneton oli miestänsä pettänyt hänen hyväkseen, niin hän kai osasi\nhänetkin pettää. Hän ei luullut omakseen tuota pikku tyttöä,\njonka kasvot niin selvään ilmaisevat tätä sukulaissuhdetta, että\nsinäkin siitä hämmästyit, niinkuin hän siitä itse hämmästyi lapsen\nnähdessään. Mutta sellainen masentava piirteiden yhtäläisyys on\naivan satunnainen, ja satunnaiseksihan on katsottava sekin, että hän\nniin monen vuoden jälkeen tapasi äidin ja lapsen. Ajattele noita\nvuosia ja kuinka hänen sydäntänsä mahtoi kirvellä joka kerta, kun\nhän muisti tuon pienen tytön ja kun hänen täytyi ajatella: 'En voi\nkoskaan tietää, onko hän minun lapseni.' Ajattele hänen omantuntonsa\nsoimauksia, kun hänelle selveni tuo tieto. Ja ajattele, miltä hänestä\nmahtoi tuntua tavata heidät, kuinka hirveältä, kun siinä olisi voinut\nja pitänyt olla niin suurta suloutta. Muista hänen liikutustansa\nsinä jouluaattona, johon äsken viittasit... Minä en tätä kaikkea\nsinulle muistuta puolustaakseni häntä, teen sen vain näyttääkseni\nsinulle, että jos hänen rikoksensa ovat olleet suuret, niin hän on\nsaanut maksaakin niistä korkean hinnan, ja että hän ansaitsee sitä\nsääliä, jota soisin sinun hänelle osoittavan samoin kuin minäkin...\nTäydelleen hänen on täytynyt velkansa maksaa, siitä voit olla\nvakuutettu, kun hänelle on isyydentieto selvinnyt sillä tavalla...\"\n\n-- \"Ah, äiti\", huudahti Henriette, \"siinä sinä juuri satutit\nkipeimpään kohtaan. Olen epätoivoissani siitä, että hän on minulle\nvalehdellut, että hän on voinut rakastaa arvotonta naista. Mutta\nvoisin antaa hänelle anteeksi kummankin. Voin uskoa, että hän on\ntahtonut säästää minulta huolta, voin uskoa, että hänellä on ollut\nnuoruudessaan kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Elämässähän on\nniin paljon sellaista, josta minä en tiedä mitään. Voin uskoa\nolevani kohtuuton, jos liian ankarasti arvostelen häntä. Mutta\ntässä kohdassa en voi olla kohtuuton. En, en ole kohtuuton. Ei ole\nkiusausta niin suurta, että se oikeuttaisi näin hirveätä asiaa:\nettei hän vuosimääriin ole nähnyt eikä edes koettanutkaan päästä\nnäkemään tätä pientä tyttöä. Te olette syyttänyt häntä hirveästä\nasiasta sanoessanne, että hän on sattumalta tavannut lapsensa...\nSattumaltako? Eikö hänen velvollisuutensa olisi ollut tehdä mitä\nikinä voi tehdä päästäksensä asian perille, ennenkuin antausi sen\nhirveän vaaran alaiseksi, että oman lapsensa hylkäsi? Kun minun\ntäytyy ajatella, että hänellä on omallatunnollansa sellainen\narmottomuus tuota pientä raukkaa kohtaan, hänellä, jota minä\nniin suuresti kunnioitin, jota luulin niin jalomieliseksi, niin\nhienotunteiseksi!... On kansan ihmisiä, jotka kasvatikseen ottavat\nraakojen vanhempien kadulle paneman lapsen, ja hän ei edes ole\nkoettanutkaan hankkia selvyyttä tämän lapsen syntyperästä, vaikka\npelkkä näkeminen oli kylliksi kumoamaan kaikki epäilykset. Väittihän\nhän itse, että näkeminen oli kylliksi.\"\n\n-- \"Hän voi vielä silläkin puolustautua, ettei lapsi häntä tarvinnut,\nettei hänellä edes ollut oikeuttakaan lasta lähestyä. Äitihän oli\nsiinä...\"\n\n-- \"Ja jospa tuo äiti olisi ollut lapselle paha? Jos\nolisivat kumpikin, sekä äiti että lapsi, joutuneet köyhiksi ja\npuutteenalaisiksi? Jos äiti olisi kuollut ja pienokainen joutunut\nkovien vierasten käsiin? Jos...\"\n\n-- \"Sinulla ei ole oikeutta sellaisia mahdollisuuksia kuvitella\",\nkeskeytti rouva Scilly. \"Mehän emme ollenkaan tiedä, mitä hän olisi\ntehnyt, jos pienokainen, sen sijasta että oli rikkaan hemmoteltu\nlapsi, olisi ollut köyhä ja onneton...\"\n\n-- \"Hänkö?\" sanoi Henriette. \"Hän ei olisi sitä edes tietänytkään.\"\n\nTällä kertaa ei kreivitär vastannut. Hänen tyttärensä arvosteluissa\noli sitä ankaruutta, joka ei siedä tinkimistä ja jota meidän on\nsangen vaikea vastustella, vaikka siinä meidän mielestämme olisikin\nliiaksi, koska emme uskalla kajota tuohon siveyden kukkaan, joka\non todellisesti rehellisten luonteiden voima ja kaunistus. Äiti\ntiesi nyt minkä oli tahtonut tietää. Henriette oli kyllä kuullut\nsulhasensa koko tunnustuksen ja ymmärtänyt siitä niin paljon, kuin\nhänen tietämättömyytensä fysiologisesta elämästä salli. Hänen\nrehellinen luonteensa kohosi nuoruuden leppymättömyydellä sitä\nsiveyden tinkimistä vastaan, jota tämä surkea asia edellytti. Rakkaus\nyksin vastustamattomassa jalomielisyydessään saattoi olla tarpeeksi\nmahtava voittamaan tämän ankaruuden ja parantamaan jalouden ja\ntotuuden unelmasta heränneen sydämen syvän ja verisen haavan. Mutta\ntällä hetkellä ei tuo särkynyt sydän rakkaudesta muuta tuntenut\nkuin kärsimystä. Rouva Scilly sai siitä todisteen, kun hän tahtoi\njatkaa tätä keskustelua hetken vaiti oltuaan, ei nyt puolustaakseen\nFrancis'ta Henrietteä vastaan, vaan ilmoittaakseen nuorelle tytölle,\nmihin toimiin hän oli luullut velvollisuudekseen ryhtyä:\n\n-- \"Elkäämme tuohon surkeuteen enää koskeko\", alkoi hän uudestaan.\n\"Puhutaan nyt siitä, mitä minä olen tehnyt... Tohtori Teresi käski\nsuojella sinua vähimmältäkin liikutukselta. Ajattelin sentähden, että\nolisi parasta sekä herra Nayrac'ille että sinulle, ettei teidän enää\ntarvitsisi toisianne tavata hotellielämämme ahtaissa oloissa, ja\npyysin häntä lähtemään pois...\"\n\n-- \"Onko hän mennyt?...\" kysyi Henriette, ja liikutuksen jäljet\nkävivät hänen kasvoissaan vieläkin huomattavammiksi. Äidistä tämä\nennusti sitä anteeksiantoa, johon hän järkevyydessään oli heti\ntahtonut johtaa tytärtään. Hän vastasi koettaen häntä rauhoittaa\nuudella hyväilyllä.\n\n-- \"Hän ei ole lähtenyt Parisiin tietysti. Hän on Catanessa ja\nsiellä hän odottaa, mitä sinä tahdot tulevaisuudestanne päättää...\nOlen sanonut hänelle, että aioin sinulle puhua niinkuin olen\npuhunut ja etten suinkaan tahtonut rajoittaa rikkomisvapauttasi,\njollet enää itsestäsi löytäisi niitä tunteita, jotka ovat sinut\nhäneen liittäneet. Vaikka niin pitkälle menneen liiton purkaminen\ntosin on sangen vakava asia, niin toistan sen sinulle, olet vapaa,\ntäysin vapaa... Minä vain toimitan hänelle vastauksesi, johon hän\njo edeltäpäin alistuu, vastustelematta, niinkuin minäkin siihen\nalistun... Pyydän sinua vain malttamaan mieltäsi. Kun on kysymys\npäätöksestä, josta koko elämämme onni riippuu, niin emme voi\nkoskaan liiaksi asiata punnita. Koeta siis miettiä. Tänään\", lisäsi\nhän hellästi suudellen tytärtänsä, \"emme enää huoli puhua noista\nasioista, jotka vain yhä enemmän meitä vaivaavat, kuta useammin\nniihin palajamme... Olet nyt liian sairas. Nyt tahdon vain sinua\ntuuditella, hemmotella, hyväillä, niinkuin olisit vieläkin tuo pikku\ntyttö, joka niin ahkerasti työskenteli pöytänsä ääressä lukusalin\nikkunan luona. Muistatko häntä ja kuinka hän kiltisti totteli, kun\nkehotin häntä ahkerasti lukemaan läksyjänsä. Nyt minä sinua kehotan\nsamalla hellyydellä ahkerasti hoitamaan terveyttäsi. Tottelethan\nminua nyt niinkuin ennenkin?...\"\n\n-- \"Koetan totella, rakas äiti\", vastasi nuori tyttö painaen otsansa\näidin huulia vasten ja viipyen siinä asennossa pitkään, ikäänkuin\nnauttiakseen kauan tuon suudelman rauhoittavaa vaikutusta, \"koetan\ntotella kaikessa, mutta ethän kuitenkaan tahtone kieltää minua\nsuremasta, kun minun pitää sellaista ajatella hänestä, jota niin\nsuuresti rakastin.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nKÄRSIMYKSEN TIE.\n\n\nHuolimatta noista rohkaisevista sanoista, joilla rouva Scilly\noli koettanut lapsensa mieltä asettaa, ei äiti paran murheessa\nollut paljonkaan enemmän toivoa kuin hänen tyttärensäkään surussa\niltapäivän ja sitä seuraavan päivän kuluessa. Ensiksikin ei sairaan\nhermostuneessa mielentilassa tapahtunut mitään muutosta. Hän oli yhä\nniinkuin oli ollut koko ajan, aina tuosta ratkaisevasta kohtauksesta\nalkaen, syömättä, nukkumatta, itkemättä. Koko hänen elimistönsä\ntuntui ikäänkuin lakanneen toimimasta hirvittävän tunnustuksen liian\näkillisen iskun johdosta. Tohtorin ilmeinen neuvottomuus kauhistutti\nrouva Scilly'tä, ja hän rupesi pelkäämään, että tuo kamala ja\nodottamaton kohtaus oli järkyttänyt hänen tyttärensä elinjuuria.\nHänen oli itsensä ollut niin vaikea koota elämän rohkeutta oman\nsuuren koettelemuksensa aikana, että hän tiesi surun voivan tappaa\nhitaasti ja varmasti kuin mikä hyvänsä myrkky. Vuodenaikakin lisäsi\nhänen alakuloisuuttansa. Hän kaipasi tuota onnen kirkkautta, jossa\nhän oli toivonut saavansa viettää vuoden loppupäivät, yhtä paljon\nkuin hän kaipasi aurinkoa, -- sillä ilma oli muuttunut sateiseksi\nja vettä valui virtana, lakkaamatta, ehtymättä, niinkuin ainakin\netelämaissa tähän aikaan vuotta. Kuinka olikaan tuo rankkasateen\nyksitoikkoinen kohina sopivana säestyksenä niille tuskaisille\najatuksille, joita uudenvuoden alkava onnittelukirjeiden tulva\näidin mielessä herätti. Niitä tuli Parisista, heidän yhteisiltä\ntuttaviltaan, kirjeitä täynnä noita onnentoivotuksia, jotka tuntuvat\njokapäiväisiltä vain, kun ei mikään erityinen ole sydäntämme\npainamassa. Mutta kun suuri suru salaa kalvaa mieltämme, niin nuo\nonnentoivotukset tuntuvat meistä katkeralta ivalta, jonka iskut vain\nlisäävät haavamme vuotoa. Nuo kirjeet puhuivat rouva Scilly'lle\nleppeän rauhan lääkkeestä, jota kihlattujen onni salli hänen\nnauttia. Nuo varomattomat rivit sanoivat kadehtivansa häntä, kun\nhän oli voinut antaa rakkaiden lapsiensa puhtaalle lemmelle niin\nvaloisan ja lämpimän kehyksen. Niissä, kuten sähkösanomissakin,\njotka niitä seurasivat, sana \"onni\" yhä uudelleen toistui. Maailma,\njota ihmisvihaajat sanovat niin kohteliaan armottomaksi, ei ole\nmilloinkaan niin armoton kuin silloin, kun se ei itse tiedä mitään\narmottomuudestaan. Näinä kahtena päivänä kreivitär tunsi näiden\nkirjeiden ja sähkösanomain ahdistavan vaikutuksen niin syvästi,\nettei hän antanut niitä tyttärelleen luettaviksi, säästääkseen\nhäneltä niiden katkeruuden. Eikä Henriette niitä pyytänytkään. Hän\nei tuntunut tietävän mitään ajan kulusta, ja tuo kiinteä katse, joka\nyhä paloi hänen silmissään, ei sallinut hänen nähdä piirongilla\nolevaa rasiaakaan, jossa oli kirjaimet F. N. ja joka sisälsi hänen\nniin huolellisesti Francis'lle valmistamansa uudenvuodenlahjan.\nVaikka tuo omituinen merkkipäivän unhottaminen jossakin määrin\noli eduksikin, niin se lisäsi kreivittären pelkoa. Hän ei edes\ntiennyt, uskaltaako vai eikö palauttaa tytärtänsä todellisuuden\ntajuntaan toivottamalla hänelle onnea uudenvuodenpäivän aamuna,\nja oli jo vähällä jättää hänet unhotuksen rauhaan, kun eräs asia,\njoka oli helposti odotettavissa, sai hänet vieläkin ryhtymään\nnuoren miehen puoltajaksi. Jo heti aamusella hän sai Francis'lta\nkirjeen, joka nähtävästi oli lähetetty erityisen asiamiehen kautta,\nsillä siinä ei ollut postileimaa, ja joka tietysti puhui vain\nsurusta ja kaipauksesta. Sen mukana seurasi pitkä ja litteä rasia,\nmissä oli sen nimi ja osoite, josta ei nuori mies enää tietänyt,\noliko hän vielä hänen morsiamensa. Äiti avasi sen liikutuksesta\nja uteliaisuudesta vapisevalla kädellä. Huone täyttyi kukkasten\ntuoksulla. Rasia oli suuria orvokkeja täynnä, ja niiden keskellä\noli pieni terrakottakuva, tuollainen hieno muinaisajan taiteen\nmestariteos, jommoista hän muisti ihailleensa kerran nuorten kanssa\nPalermon museossa käydessään. Se esitti hunnutettua naista, joka\nsirosti, miltei kärsivän näköisenä, kallisti suuren kukkasseppeleen\npainaman pienoisen päänsä. Hoikan ruumiin hennot piirteet kuulsivat\nohuen kankaan läpi. Kaihomielinen hymy väreili posken ja hienojen\nhuulien ilmeessä. Kuluneen värityksen melkein sammunut hohde loi\nhaaleat vivahduksensa vaatteen poimuihin, ja tämä ihana kuva, jossa\nilmeni kaksikymmentä vuosisataa takaperin sykkimästä lakanneen\nsydämen kauneusunelma, näytti vielä liikuttavammalta näitten alati\nnuorien, synkkäväristen ja tuoksuvien kukkaskupujen kantamana,\nkietomana, tuudittamana. Tämä niin yksinkertaisella tavalla tarjottu,\nkallisarvoinen lahja muistutti niin lempeästi aikoja sitten\nhaihtuneen rakkausonnen puhtaimpia hetkiä! Rouva Scilly'hin, joka oli\nainoastaan tämän onnen heijastusta nauttinut, tuo hellyys teki syvän\nvaikutuksen. Kauan hän mietti, vuorotellen kirjettä lukien ja siroa\nsisilialaista kuvaa katsellen, kunnes vihdoin sanoi ääneen: \"Täytyy\nkoettaa...\" Ottaen rasia kansineen hän meni Henrietten huoneeseen\nja pani ne mitään sanomatta hänen vuoteelleen. Nuori tyttö huomasi\nFrancis'n käsialan kannessa ja samassa hän näki kukkasvuoteellaan\nlepäävän kalpean terrakottakuvan. Sen hienon, nuokkuvan pään häilyvä\nhymy sattui hänen silmiinsä samana hetkenä kuin orvokkien tuoksu\nkosketti hänen sieraimiaan. Liian tuntuvaksi hänelle silloin kävi\nkadonneen onnen muisto ja sulhasen, jonka seurassa hän oli suloisia\nhetkiä nauttinut ihanan Sisilian saarella. Täysilehtiset ja raittiit\norvokit puhuivat hänelle kävelymatkoista puutarhoissa, etelän talven\ntenhoavan lumouksen helmassa, ja hieno kuva hänelle muistutti\nhänen lapsellisen intelligenssinsä heräämistä, kun hän ensi kerran\ntässä saaressa, jossa Plato oli orjana käyskennellyt, oli tavannut\nantiikkisen taiteen iäti elävät aarteet, jaloimman taiteen, mikä\nkoskaan on ihmiselämälle ihannetta tarjonnut. Kuinka olikaan hän\ntuota luontoa ja taidetta ihaillut, ihaillut puutarhoja, missä\norvokit, sellaiset kuin nämäkin, tuoksuivat ruusujen, mimosain ja\nnarsissien rinnalla, museosaleja kohokuvineen, pronssiveistoksineen\nja temppelinjäännöksineen, tuhansine pyhine muistoineen, jotka yhä\nvielä uhkuvat kuolematonta kauneutta. Kuinka suuresti olikaan hän\ntätä valon maailmaa rakastanut! Kuinka olikaan hän sitä rakastanut,\nsentähden että hän siinä rakasti valitsemaansa elämän toveria! Ja\nnyt oli tämä onni hävinnyt. Tuo räikeä erotus hänen äskettäin vielä\nomistamansa onnen ja nykyisten huolien välillä vaikutti hänessä\nsilloin sellaisen surunpurkauksen, että kyynelet kohosivat hänen\nsilmiinsä ensimäisen kerran näiden katkerien päivien kuluessa, ja\nnäiden kyynelten läpi hän yhä näki suloisen kuvan hymyilevän ja yhä\nhän hengitti vienojen kukkien tuoksua, kunnes työnsi luotansa kamalan\nlahjan vaikeroiden:\n\n-- \"Ah, se koskee minuun liian kipeästi! Liiaksi kärsimystä se\ntuottaa!...\"\n\n-- \"Itke, lapseni\", vastasi hänelle rouva Scilly, \"itke, eläkä koeta\nkyyneleitäsi pidättää... Itke itseäsi, itke häntä, niin voit häntä\nsääliä ja antaa hänelle anteeksi, ja siinä on teille pelastus...\"\n\nÄidin sanoessa nämä sanat hänen kasvoissaan välähti miltei ilon\nilme. Hän tunsi, että näiden kyynelten mukana kauhu suli tuosta\nsydämestä, jota suru niin raskaasti painoi. Onneton palasi elämään\nniinkuin se, joka on pudonnut viidenkymmenen metrin korkeudesta ja\nalkaa tointua ensimäisen huumauksen ja pyörtymyksen valekuolemasta.\nEnsimäinen tuskan huuto, jonka hän päästää koettaessaan liikkua,\non samalla elämään elpymisen huuto. Sattuvampaa vertausta tuskin\nlieneekään kuvaamaan tosimaailman vaikutusta sieluun, joka\näkkiarvaamattoman tiedon johdosta lankeaa ihanteensa kukkulalta,\nkuin äkillinen putoaminen syvänteen pohjaan. Se Francis, jonka\nHenriette oli ihanteeksi kohottanut, ei ollut sama kuin se, jonka\ntuo törkeä tunnustus oli niin heikoksi, niin rikokselliseksi,\nniin raukkamaiseksi osoittanut. Väli oli pitkä toisesta toiseen,\nyhtä pitkä kuin väli unelmien yläilmoista, missä nuori tyttö oli\nliidellyt, siihen kurjuuden kuiluun, missä hän nyt siipirikkona\nrapisteli, yhtä pitkä kuin väli mielikuvituksesta kokemukseen,\ninnostuksesta pettymykseen, Alppien huimaavilta huipuilta syvyyden\npelottavaan kitaan. Kaikkienhan meidän tulee tuohon samaan koetukseen\nalistua, kun meidän on jättäminen jalojen ihanteiden avaruudet,\njoihin ensimäinen innostuksemme meidät kohotti, laskeutuaksemme\nkeskinkertaisen onnen maailmaan, missä meidän tulee toimia. Mutta\ntämä putous tavallisesti tapahtuu vähitellen, toisesta pienestä\npettymyksestä toiseen, niin ettemme kovinkaan korkealta lankea. Sitä\nei sallimus suonut Henriettelle. Häntä ei mikään enne valmistanut\niskua kestämään; äkkiä häneltä toiveitten häikäisevä taivaanranta\npimeyteen verhoutui. Hän itki tässä, poski äitinsä kättä vasten\npainettuna, itki pitkään, loppumattomasti, unelman hälvenemistä,\nunelman, joka oli niin lapsellisen naiivi, että se Henriettenkin\nvilpittömässä ja valitsemalla valitussa piirissä olisi saanut hänen\nviimetalviset seurustelu- ja tanssiaistuttavansa hymyilemään. Mutta\njos on olemassa sellaista itserakkauteen perustuvaa lapsellista\nnaiivisuutta, joka tällaisen hymyn ansaitsee, on toisenlaistakin,\njoka perustuu vaatimattomaan luottamukseen, ympäristömme täydelliseen\nrehellisyyteen, ja jolle olisi keksittävä uusi nimi. Tätä\nviimeksimainittua lajia oli Henrietten unelma. -- Sellaista hän\noli unelmoinut ja sellaista hän itki: avioliittoa miehen kanssa,\njoka ei ollut koskaan toista rakastanut, niinkuin hänkään ei\nollut koskaan rakastanut eikä toiste rakastaisi ketään muuta; --\npitkien, suloisien vuosien viettoa aina kuolemaan saakka ystävän\nrinnalla, joka ei häneltä mitään salannut, ei nykyisyydestään eikä\nentisyydestään, niinkuin ei hänkään mitään salaisuutta peitellyt;\n-- ehdotonta antautumista toiselle, joka kykeni hänen omaatuntoansa\nohjaamaan, jonka siveyskäsitteet ja kaikki ajatukset olivat hänenkin\najatuksiansa, jonka vähimmissäkin teoissa oli hänelle yhä enemmän\nrakkauden ja ihailun aihetta. Sellaisen unelman hän oli luullut\ntoteutuvan, nähnyt toteutuvan, niin täydellisesti oli Francis,\nhalusta miellyttää sekä itseään että lemmittyään, mukautunut hänen\nunelmiensa mukaiseksi. Tunnenautintojen tapaileminen, joka oli\nnuoren miehen erikoiselle luonteelle ominaista, oli saanut hänet\nvaistomaisesti noudattamaan sellaisia tapoja, jotka takasivat hänelle\nja Henriettelle syvintä sielun hekumaa. Voi, mitä täydellisempi hän\noli ollut miellyttämistaiteen harjoittajana, sitä katkerammin oli\nHenrietten nyt itkeminen. Sitä suuremmalta täytyi hänestä näyttää\nsiveellisen rappion tuossa miehen luonteessa, jota hän oli luullut\nunelmansa mukaiseksi. Inhoon, jota nuoressa neitosessa avioliiton\nja rakkausliiton rikkoja herätti, yhtyi toinenkin inhon tunne,\ninho arvottoman teeskentelyn johdosta, johon hän luuli entisen\nlemmittynsä syypääksi, tämä kun muka tekopyhyydessään oli keksinyt\ntämän ovelan keinon uudestaan pyrkiä hänen suosioonsa lähettämällä\nhänelle ihanan taideteoksen. Ja äidilleen, joka yhä koetti häntä\nviihdytellä lohduttavilla sääliväisyyden sanoilla, hän vastasi,\npurkaen ensimäisen ja ainoan kerran sanoihin ne kapinalliset tunteet,\njoita ensimäinen tutustuminen elämän kovuuteen aina meissä synnyttää.\n\n-- \"Ei, liiaksi minä kärsin ja sitä en ole ansainnut... Jos olisin\nollut tottelematon lapsi, jos olisin tahtonut vastoin teidän\ntahtoanne mennä kihloihin, äiti, taikka jos olisin tahtonut mennä\nnaimisiin hankkiakseni itselleni rikkautta tai arvoa tai oikeutta\nnauttia maailman huvituksia, niin olisin ansainnut rangaistuksen,\neikä siinä olisi mitään vääryyttä ollut... Mutta Jumala, joka on\nkaikkitietäväinen, hän tietää, kuinka lujasti olin päättänyt täyttää\nvelvollisuuteni. Jumala ei siis olekaan hyvä, koska niin kovasti\nminua kohtelee?...\"\n\n-- \"Surkeata on minun kuulla sinun noin puhuvan\", keskeytti äiti,\n\"tai oikeammin sanoen, surkeata on minusta huomata, että tunteesi\novat sellaiset! Ja voitko sinä tietää, eikö tämä koettelemus, joka\nsinun nyt on kestettävä, olekin sinulle onneksi? Niinpä juuri,\nonneksi... Ajattele, jos olisitte, Francis ja sinä, tavanneet tuon\nnaisen ja tuon pienen tytön naimisiin mentyänne ja jos olisit silloin\nsaanut kuulla sen, minkä toissa päivänä kuulit? Etkö olisi ollut\nsilloin pahoillasi, ettei sinulle tätä surkeata asiaa ilmaistu\nsinun vielä vapaana ollessasi, ennenkuin olit koko elinajaksesi\nsitoutunut?...\"\n\n-- \"Olipa ennen tai jälkeenpäin\", sanoi nuori tyttö, \"mitä asia siitä\nparanee? Millä olen ansainnut, että tämä isku minua kohtaa siinä,\nmikä minulla on maailmassa kalleinta, tuossa rakkaudessani, joka oli\nylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki?...\"\n\n-- \"Liiaksi kallis kai se sinulle oli, lapsi raukkani\", vastasi\näiti vakavalla äänellä. \"Mihin olisimme joutuneet, niin sinä kuin\nminäkin, jos viisitoista vuotta sitten olisin onnettomuudeksemme\najatellut niinkuin sinä nyt ajattelet istuessani, tiedäthän kenen,\nkuolinvuoteen ääressä. Olihan hänkin minun ylpeyteni, elämäniloni,\ntoivoni kaikki. Enemmänkin vielä hän minulle oli, koska sinä olit\nhänen tyttärensä ja koska olisin hänen apuansa tarvinnut sinun\nkasvatuksessasi... Mutta minä olen tämän epätoivon voittanut,\nsentähden että _uskoin_, ja missäpä olisi ero uskon ja uskottomuuden,\nhurskauden ja jumalattomuuden välillä, jos ei tuossa uskossa olisi\nmeille lohdutusta ja apua suruissamme. Kun iltasella rukoilet: 'Isä\nmeidän, joka olet taivaassa', mitä merkitystä on noissa sanoissa,\njos et ajattele, että se, jolle näin puhut, hoitaa sinua yhtä\nsuurella hellyydellä kuin isäsi sinua hoitaisi, jos hän olisi elossa?\nKun sanot: 'Tapahtukoon sinun tahtosi...', mitä se merkitsee, jos\nnouset kapinaan jo ensimäisen koettelemuksen johdosta, jos julkeat\njumalallisen tahdon arvostelijaksi asettua. Kun evankeliumista\nluet, että kaikki hiuskarvamme ovat lasketut, mitä merkitystä\nmielestäsi on tuossa lauseessa, ellet usko, ettei mikään tapahdu,\njoka ei ole sallittu, punnittu, määrätty tuolla ylhäällä?... Sanoin\nsinulle äsken, että antaisit kyynelten vuotaa silmistäsi; sanon\nsinulle nyt, että antaisit rukousten vuotaa sydämestäsi. Niin,\nrukoilkaamme yhdessä, ettet koskaan enää sellaisia tunteita tuntisi\nkuin ne, joita äsken huomasin sinun tuntevan... Rukoilkaamme, jotta\noppisit ymmärtämään, että Jumalan käsi on tässäkin ohjaamassa...\nKaikkiallahan se on, tiedäthän sen. Rukoilkaamme, että hän armosta\nsoisi sinun edes muistaa sen...\"\n\nNäin turvautuessaan tyttärensä uskonnollisiin tunteihin kreivitär\npoikkesi monta vuotta sitten suunnittelemastaan ohjelmasta.\nEroavaisuus hänen ja hänen tyttärensä luonteen välillä ei missään\nsuhteessa ollut tuntuvampi kuin tässä sisällisestä taipumuksesta\nriippuvassa asiassa. Ohje, jota rouva Scilly elämässään noudatti,\noli järki. Vaikka hän oli vilpittömästi uskonnollinen ja sangen\nharras kristitty, hän ei tuntenut sitä kuumeentapaista innostusta,\njoka johtaa valtaamansa uhrit marttyyrin kärsimystä tavoittelemaan.\nHänelle uskonto oli ohjenuorana, siveellisenä tukena, lohduttavana\nja vahvistavana toivona. Henriettessä taas, joka siinä suhteessa\nmuistutti isäänsä, urhoollista sotilasta, urhojen suvusta lähtenyttä,\ninnostus oli elämän vaikuttimena. Hän oli niitä sieluja, jotka\npanevat koko tuntemiskykynsä niiden aatteiden palvelukseen, joiden\nvallassa he ovat. Mystiikka on se uskonnollisuuden muoto, johon\nsellaiset luonteet välttämättömyydellä taipuvat, sillä mystiikka on\njuuri siinä, että voimme kaikesta sydämestämme rakastaa sitä, minkä\nlujasti koko sielustamme uskomme. Vaikkei rouva Scilly ollut niin\ntarkoin itselleen selvittänyt tätä henkisen suunnan eroavaisuutta,\njoka oli hänen ja hänen tyttärensä välillä, hän oli Henriettessä\nhuomannut jo hänen viidennestätoista ikävuodestaan alkaen näitä\nyltiöpäisyyden oireita, niin tuntuvia, että hän oli säikähtänyt.\nSiihen aikaan Henriette oli niin itsepintaisesti pyrkinyt\nhunnunkantajaksi, että kreivitär oli siitä lähtien pannut kaikki\nvoimansa liikkeelle lieventääkseen hänen liiallista hartauttansa\ntai paremmin sanoen kohdistaaksensa sen toisaanne. Senkin tähden\nhän oli niin suuresti iloinnut tyttärensä kihloihin menemisestä,\nsillä siihenhän hänen luostariinmenotuumansa ainiaaksi raukesivat.\nLieneekö koskaan ollut äitiä, todellisesti uskovaistakaan -- Monikan\nkaltaisia, pyhyyteen innostuneita naisia lukuun ottamatta --,\njoka olisi antanut tyttärensä Jumalalle taistelutta ja tuntematta\ninhimillisen hellyytensä vastustamattomasti nousevan kapinaan.\nMutta kuinka olisikaan kreivitär voinut noita entisiä pelkojansa\nmuistaa kuullessaan lapsensa surunahdistamasta rinnasta kohoavan\ntuon epäilevän, melkeinpä Jumalaa herjaavan huokauksen. Hän ei\nsiis epäröinyt koettaessaan ensimäisen kerran vedota tyttäressä\nniin mahtavasti vaikuttavaan uskonnolliseen taipumukseen. Hän\nei ymmärtänyt, minkä vaarallisen voiman hän laski valloilleen,\nkun tällaisena hetkenä ohjasi sinnepäin tuon kymmenkuukautisesta\nsuunnastaan syöstyn haaveilevan sielun polttavan toimintakiihkon.\nPuhuttuansa hän päinvastoin salaa iloitsi sanojensa vaikutuksesta.\nTuo sairas sydän oli heti vastannut, hänen vedotessaan ainoaan\ntunteeseen, joka suo lievennystä rakkauden surulle. Äiti tahtoi\nyhä lisätä puheensa vaikutusta siirtymällä sanasta toimeen, ja hän\npolvistui tyttärensä vuoteen ääreen, niinkuin tämä oli joka ilta\nvuosikausia polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Vakavalla äänellä\nhän lausui sen rukouksen, jonka ensimäisiä sanoja hän äsken oli\ntyttärelleen muistuttanut, sitten _Enkelin tervehdyksen_ ja vihdoin\nsen litanian, jossa rukoillaan Vapahtajalta lievennystä hänen\noman vaivansa ja uupumuksensa nimessä, hänen kuolemantuskansa ja\nkärsimyksensä nimessä, hänen ristinsä ja avuttomuutensa nimessä, ja\ntätä tehdessään äiti tunsi levottomaan sydämeensä hiljaa hiipivän\ntyttärelle toivomansa lohduttavan rauhan sitä tuntuvampana kuin tämä,\nrukouksen päätyttyä, hänelle sanoi:\n\n-- \"Kuinka hyvältä nyt tuntuu, äiti! Olette pelastanut minut\nitsestäni. Tunnen, että olette tehnyt oikein johtaessanne mieleeni\nsen, joka ei milloinkaan petä...\"\n\n-- \"Ja minä\", huudahti äiti suudellen lastansa, \"minä olen jälleen\nlöytänyt tyttäreni!...\"\n\nTätä kreivittären iloa, joka näin puhkesi sanoihin ja suudelmaan, ei\nkauan kestänyt. Jo iltapuolella samana uudenvuodenpäivänä, joka oli\nsovinnontoivossa alkanut, hän huomasi tyttärensä katseen pohjalla\njotakin läpitunkematonta, joka sai hänet uudelleen levottomana\nkysymään:\n\n-- \"Ethän vain ole sairaampi?...\"\n\n-- \"En, äiti\", vastasi Henriette ja lisäsi: \"Päinvastoin, en ole\npitkään aikaan voinut näin hyvin...\"\n\nNämä oudot sanat eivät kreivitärtä rauhoittaneet; päinvastoin ne\nherättivät hänen epäluulonsa, niin ettei hän hetkeksikään herennyt\ntytärtänsä tarkastamasta, vaan piti silmällä jokaista hänen\nliikettänsä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä tämän iltapäivän\nkestäessä ja seuraavanakin päivänä, jolloin Henriette jo jaksoi\nnousta vuoteestaan. Vaikka lääkärin tarkastukset osoittivat kuumeen\nkadonneen ja vaikka nuoren tytön jokaisessa lauseessa, niinkuin koko\nhänen käytöksessäänkin, ilmeni jonkinlainen rauhallisuus, niin äitiä\nyhä pelotti tuo silmien pohjalla piilevä liekki ja tuo selittämätön\nilme, joka ei sallinut hänen mennä pitemmälle, kun hän uudestaan\ntahtoi asiata kosketella. Yhä suuremmaksi hänen levottomuutensa\nkasvoi hänen tyttärensä kiertelevien vastauksien johdosta, kun hän\ntoisen päivän iltana koetti puhua Francis'sta.\n\n-- \"Pyydän teitä, äiti\", sanoi Henriette, \"elkäämme koskeko siihen\nasiaan. Kehotittehan minua tarkoin miettimään vastaustani. Kun olen\ntehnyt päätökseni, sanon sen teille, mutta nyt en voi siitä puhua.\nSe veisi minulta kohta pois sen rauhan, jonka olen teidän avullanne\njälleen saavuttanut...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Scilly ei uskaltanut itselleen myöntää, että se, mikä häntä\npelotti, oli juuri tuo outo levollisuus, tuo äkkikäännös tyttären\nkäytöksessä, jota hän ei olisi voinut niin täydelliseksi toivoa eikä\nniin salaperäiseksi arvata. Tälläkin kertaa hänen äidinvaistonsa\noli oikeassa, kun hän pelkäsi tuon kiihottuneen sielun taipuvan\npäätökseen, jossa ei anteeksiantoa ollut. Ja äiti olisi monesta\nsyystä tätä anteeksiantoa toivonut. Hän oli kuullut, että rouva\nRaffraye oli muuttanut pois, ja Francis'lta oli hän saanut toisen\nkirjeen, joka puhui syvästä surusta, lämpimästä rakkaudesta\nHenrietteen. -- Mutta hän oli kosketellut kieltä, jonka värähdykset\neivät olleet niin helposti hallittavissa kuin hän oli luullut, ja\nvasta liian myöhään hän sen huomasi. Elävät sanat, joilla hän oli\nkoettanut kiusaantuneelle muistuttaa kristinopin ydinajatuksia,\nniinkuin esimerkiksi luottamusta taivaalliseen isään, olivat heti\nnuoren tytön mielessä synnyttäneet katumuksen tunteen, joka on\nniin luonnollinen lujauskoisille, jotka rakkauden sokaisemina ovat\nhetkeksi uskostaan eksyneet. Henriette oli siis koonnut kaikki\nvoimansa yhtyäksensä äitinsä rukoukseen, ei ainoastaan huulillaan,\nvaan koko olennollaan. Hänen sairaloinen tunteellisuutensa\noli noussut kuohuksiin hänen lausuessaan kirkon määräämät\nrukoukset Ihmisen Pojalle, rukoukset, joiden takaa häämöttää tuo\ntoinen dogmi: maailman syntien lunastaminen karitsan uhrilla,\nvirheiden ja rikoksien sovittaminen viattoman ja vapaaehtoisen\nteurasuhrin verellä, saastaisuuden vapahtaminen itse puhtauden\nmarttyyrikuolemalla. Surunvoittoisen ja lohduttavan litanian sanoja\nlausuttaessa oli tässä murtuneessa sielussa sarastanut uuden\najatuksen päivä, joka yhä kohosi ja kirkastui, kunnes valoonsa\nhukutti tuon sielun. Nuorelle tytölle tuntui äkkiä selvinneen häntä\nkohdanneitten iskujen ylenluonnollinen merkitys. Sitäkö hän oli\njumalattomassa vihassaan valittanut, että hän, vaikka olikin itse\nviaton, oli määrätty kärsimään toisen rikoksien rangaistusta? Niinkö\nhän oli tehnyt, vaikka hänelle oli aivan toista opetettu, aina siitä\nlähtien kuin hän alkoi omakseen saada kristinopin armolahjan? Onhan\nensimäinen velvollisuutemme noudattaa tuon jalon uhrin esimerkkiä,\nJumalaksi tulleen Ihmisen Pojan, ristiinnaulitun meille tarjoamaa\npyhää esimerkkiä. Tämän ajatuksen johdosta oli nuoren tytön katseessa\nsyttynyt tuo outo tuli, joka äitiä kammotti. Pimeys, jossa hän oli\navutonna haparoinut, oli hälvennyt, ja häikäisevässä valossa ilmeni\nhänelle uusi mahdollisuus, _lunastuksen_ mahdollisuus, mahdollisuus\nsovittaa sen miehen synnit, joka hänen mielestään oli niin suuri\nrikoksentekijä -- ja jota hän rakasti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLunastaa! -- Siitä lähtien kuin tuo sana kohosi Henrietten mielessä\ntietoisuuteen, se piintyi hänen tajuntaansa, ja kaikki hänen\najatuksensa rupesivat kiertämään tuota hämärää ja häilyvää käsitettä,\njosta uhrautumisen käsite vähitellen kohosi. Hämäränä ja häilyvänä\ntämäkin alussa esiintyi, mutta nopeasti se kehittyi yhä selvemmäksi,\nsellaisten tunteiden järkähtämättömällä johdonmukaisuudella. Alussa,\nkun äidin sanat vielä soivat nuoren tytön korvissa, tuo uhraus\nesiintyi hänen mielessään kohtaloonsatyytymisen velvollisuuden\nmuodossa. Niin, hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa, rohkeasti\nkärsittävä kärsimyksensä, ja tämä kärsimyksensä hänen tuli tarjota\nJumalalle Francis'n velkataakan sovitukseksi. Hetkinä, jotka\nlähinnä seurasivat tuota ratkaisevaa keskustelua, hän koetti\nharjaantua katsomaan onnettomuuttansa suoraan silmiin, kestämään\nkiduttavimpiakin mielikuvia, jotka hänessä sen johdosta heräsivät,\nkääntämättä katsettansa pois, ja joka kerta kun hänelle muistui\nmieleen viime päivien tapauksista joku erityisen kipeä kohta, hän\nsitä karttamatta pakottautui tarkastamaan sen vähimpiäkin seikkoja.\nHän ikäänkuin työnsi puukon sydämeensä ja käänteli yhtämittaa\nsen kärkeä haavassa ajatellen: \"Jumala näkee minut. Hän tietää,\nkuinka suuresti minä kärsin. Hän näkee, kuinka nöyrästi alistun\ntähän kärsimykseen, kuinka sitä siunaan, voidakseni siten sovittaa\ntuon onnettoman rikokset...\" Silloin hän mielessään saneli jonkun\nrukouksen, ja niinä hetkinä hän hymyili rakkaalle äidilleen tuota\nmarttyyrinhymyä, josta rouva Scilly aina niin säikähti. Täten hänen\nhermojännityksensä johonkin määrään lauhtui, ja hän saattoi nukkuakin\nyöllä virkistävää ja rauhallista unta, jota hän ei ollut voinut\nsiitä lähtien, kun oli kuullut sulhasensa hirveän tunnustuksen. Kun\nhän tästä unestaan heräsi muistaaksensa heti, tuskasta vavahtaen,\nonnettoman asemansa kaikki kidutukset, niin hän toisti sen sanan,\njonka oli hiljaa itselleen kuiskannut edellisenä iltana tuntiessaan\nvaipuvansa uneen: \"Lunastaa! Minun täytyy lunastaa hänet!...\" Mutta\noliko hänen ajatuskykynsä hänen levätessään terottunut, niin että\nhän kykeni huomaamaan, mitä tämä sovittamisvelvollisuus häneltä\nvaati, vai johtuiko hänen mieleensä, että hänen oli piakkoin\nkieltävästi vastattava äidilleen; olipa miten oli, ainakaan hän ei\nnyt tyytynyt yhtä hämärästi käsittelemään uhrauksensa muotoa...\nLunastaa. Lunastaahan hän tahtoi. Oliko kärsimisessä tarpeeksi?\nHänen pakottautuessaan niinkuin edellisenäkin päivänä ajattelemaan\nniitä tapauksia, jotka olivat hänet tähän kurjuuteen saattaneet,\nhän näki selvemmin mielessään ne henkilöt, jotka siihen liittyivät,\ntuon rouva Raffrayen, jota Francis oli rakastanut, ja tuon lapsen,\njoka oli heidän lapsensa. Hän näki tuon naisen, hänen kuumeen\nkalvamat kasvonsa, hänen kalpeutensa, hänen taudin hivuttaman\nvartalonsa. Hänen kihlattunsa entinen rikostoveri oli kenties\nkuoleva, hyljättynä, toivottomana! Ja kuka oli tuon onnettoman\ntähän äärettömään kurjuuteen saattanut, ellei Francis, joka oli\nkiduttanut häntä niinkuin oli tunnustanut, hyljännyt hänet sitten\nja kieltäytynyt uskomasta lasta omakseen. Ja lapsi, tuo hento ja\nherkkä pieni raukka, kuka ottaisi hänestä huoliakseen, kun hän\norvoksi joutuisi. Kenen oli vastattava hänen kohtalostaan, jos\nhän niin onnettomaksi tuli, ellei taaskin Francis'n? Olihan hän\nlapsen isä. Olihan hän antanut sille elämän olosuhteissa, jotka\ntekivät hänen velvollisuutensa lasta kohtaan sitä sitovammiksi,\nkoska lapsi oli niiden takia suurempien vaarojen alainen. Näitä\nsurkeita kuvia silmäillessään Henriette vastoin tahtoansa loi\nkatseensa toiseenkin kuvaan, tulevan kotinsa kuvaan, jos hän antaisi\nkihlatulleen anteeksi. Hän kuvitteli mielessään olevansa hänen\nvaimonsa. Tietysti ei siinä enää voinut olla sitä onnea, jota hän\nennen oli siitä toivonut, mutta onneahan se kuitenkin oli, koska\nhän sai pitää lemmittynsä luonansa, ja lemmityn läsnäolo, olipa se\nkuinka kiduttava tahansa, tuo mukanaan ilon, joka voittaa pahimmatkin\nhuolet. Lunastaa? Mitä hän lunastamisesta puhui, kun ei hän eikä\nhänen kihlattunsa missään suhteessa voinut korjata sitä pahaa, mihin\nnuori mies oli syypää? Oliko se korjattavissa? Ja miten? -- Oli vain\nyksi mahdollinen keino, ja kun se iski Henrietten mieleen, niin hän\nperäytyi kauhistuneena ja hänen tahtonsa horjui hänen huomatessaan\ntämän velvollisuuden suunnattomuuden, kovimman velvollisuuden, mikä\nikinä voi lempivän naisen täytettäväksi asettua.\n\n-- \"Mahdotonta\", vaikeroi hän. \"Minä en voi! Hyvä Jumala, ethän\nsitä minulta vaadi?... Ethän olisi sallinut minun rakastaa häntä,\nniinkuin häntä rakastan, tahtoaksesi että antaisin hänet toiselle?...\"\n\nMielikuva, jonka hän näin kauhistuen työnsi luotaan, näytti\nhänelle Francis'n sovittamassa mitä vielä oli sovitettavissa hänen\nentisten virheittensä, avioliitonrikkomis- ja hylkäämisrikoksensa\nturmiollisista seurauksista; -- Francis'n, hänen Francis'nsa,\nlaillisesti valtuutettuna sanomaan pikku Adèlea tyttärekseen ja\npitämään hänestä huolta isän tavalla; --- Francis'n uhraamassa koko\nelämänsä sen haavan parantamiseen, josta onneton Pauline Raffraye\nhänen tähtensä kitui, antamalla hänelle nimensä sen oikeuden\nnojalla, että Pauline nyt oli vapaa. Avioliiton mahdollisuus\ntuon naisen ja tuon miehen välillä -- naisen, jota hän vastoin\ntahtoansa vihasi intohimoisen rakkauden entisyyttäkin kadehtivalla\nmustasukkaisuudella, ja miehen, jota hän halveksimisestaan huolimatta\nyhä rakasti, -- oli hänestä niin luonnoton, niin kauhea ajatus,\nettä se oli vähällä syöstä hänet uudelleen siihen mielettömään\nepätoivoon, jonka hänen uskonsa yksin oli voittanut. Hetkeksi\nnämä mietteet keskeytyivät, kun tohtori tuli ja huomasi hänet sen\nverran paremmaksi, että salli hänen nousta vuoteesta. Mutta kohta\ntohtorin mentyä nuori tyttö tarttui uudestaan niitten päästä kiinni,\nsillä juuri tuon mielikuvan äärettömässä kidutuksessa oli jotakin\npuoleensavetävää. Mystillisen kiihotuksen ensimäisiä tunnusmerkkejä\non juuri tuo itsensäkiduttamishalu, taipumus luontonsa silpomiseen,\njoka ilmenee keskiajan erakon veristä kiihkoa uhkuvassa lauseessa:\n\"Ristin kantamisessa on elämän tarkoitus, ja jatkuvata kuolemaa on\nelämä kaikki.\" Vaikka Henriette vain oli aivan tavallinen nuori tyttö\nja vaikka hänen vain oli kestettävä ylen tavallista koettelemusta,\njota tuhannet ovat kestäneet siihen hukkumatta, hän oli samassa\nmielentilassa kuin kuoleman tuskia tavoitteleva munkki, jonka\nsydämestä tuo juhlallinen huokaus kohosi.\n\n-- \"Kuinka olenkaan raukkamainen ja heikko\", ajatteli hän äkkiä.\n\"Tässähän ei tule kysymykseen minun onnettomuuteni suuruus. Minä\nolen valittu Francis'n vapahtamisen välikappaleeksi. Ja sen tehtävän\ntahdon suorittaa...\" Näin oli tämä kiihottunut sielu jo kaitselmuksen\nennaltamääräykseksi muuttanut äitinsä yksinkertaisen ja vakavan\nkehotuksen nöyrään alistumiseen, ja rohkeasti hän palasi siihen\ntuumaan, jota vastaan, sen ensimäistä kertaa esiintyessä, koko hänen\nluontonsa oli noussut kapinaan. \"Jos ei minua tässä olisi\", ajatteli\nhän, \"jos Francis olisi tavannut rouva Raffrayen ja hänen tyttärensä\nesimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikö hän itse panisi kaikkia\nvoimiansa liikkeelle hankkiakseen itselleen isänoikeudet? Sehän olisi\nhänen velvollisuutensakin. Mikä häntä nyt estää tämän velvollisuuden\ntäyttämisestä? Lupaus minulle, jota hän ei olisi koskaan antanut ja\njota en minä olisi koskaan ottanut vastaan, jos olisin tietänyt sen,\nminkä nyt tiedän...\"\n\nRakkaus, joka ei järjen käskyjä noudata, kohotti silloin äänensä.\nHenriette ajatteli: \"Mutta jos nyt minä uhraudun ja tämä uhri\nosoittautuu hyödyttömäksi? Jos nyt minä auttamattomasti puran\nkihlausliittomme saadakseni hänelle tilaisuuden antautua\ntäydellisesti velvollisuuksilleen tätä naista ja tätä lasta kohtaan,\njotka hän on ihmeen kautta uudelleen tieltänsä tavannut, ja jos\ntuo nainen hänet hylkää niinkuin jo kerran on hänet hyljännyt?...\"\nTuon ajatuksen johdosta hän vasten tahtoansa tunsi sydämessään ilon\nkuohahtavan. Mutta tästä häntä omatunto heti alkoi soimata. Toinen\nmystiikan kuumetta osoittava oire on omantunnon herkkyys, joka\nonnettomalta kieltää toivon lohdutuksen. Vähimmänkin lievennyksen\nnauttiminen tuntuu kavallukselta, kun kerran on, kuten kiihkoisin\npyhimysnainen on sanonut, \"suostunut yksinomaan kärsimään ja\nkuolemaan\". Henriette ei olisi pahimmankaan rikoksen kiusausta\nvastaan taistellut tarmokkaammin kuin hän taisteli sitä luonnollista\nilon tunnetta vastaan, joka hänen sydämessään heräsi siitä\najatuksesta, että tuo tuuma voisi raueta tyhjiin voittamattoman,\nhänestä riippumattoman esteen tähden. \"Ei\", päätti hän käyttäen\näitinsä äskeisiä sanoja, mutta aivan toisessa merkityksessä, \"Jumalan\nkäsi on tässä ohjaamassa, ja mahdotontahan on, että tuo uhraus,\njonka hän niin selvästi minulle osoittaa, menisi hukkaan... Häneltä\nminun tulee pyytää apua voidakseni suorittaa sen lunastustyön, johon\nhän on minut kutsunut niin mahtavasti, etten voi peräytyä... Jos\nminulla vain olisi voimia mennä kirkkoon käydäkseni ripillä ja Herran\nehtoollisella, niin olisimme kaikki pelastetut!...\"\n\nSiinäkin oli muuan rouva Scilly'n tavallisia lauseita, mutta\nHenrietten mielessä sekin sai aivan toisen merkityksen. Hänen halunsa\nlähestyä alttaria saadakseen siitä ylenluonnollista apua oli niin\nvaltava, että kun tohtori Teresi kolmantena päivänä tuli häntä\nkatsomaan, hän tapasi hänet ylhäällä ja täysin puettuna ulosmenoa\nvarten. Kun Henriette pyysi häneltä lupaa mennä kirkkoon, niin\ntohtori heti suostui kreivittären suureksi hämmästykseksi.\n\n-- \"Hän palajaa sieltä terveenä\", vastasi tohtori Teresi kreivittären\nvastaväitteisiin, kun he pääsivät kahdenkesken. \"Hän kuvitteli\nolevansa sairas, nyt hän kuvittelee paranevansa. Hermotautista ei saa\nestää, kun hän päättää itseänsä parantaa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFysiologian tutkijalle se hengenhätä, jossa Henriette oli järkensä\nmenettää, ei ollut muuta kuin hermokohtaus, johon nuori tyttö oli\nsairastunut niinkuin hän siitä paranikin \"subjektiivisen hypnotismin\nilmiön\" vaikutuksesta. Tämän selityksen olisi tohtori epäilemättä\nantanut äidille, jos hän olisi luullut tämän kykenevän uudenaikaisen\ntieteen oppisanastoa käsittämään. Sellaisten tieteellisten\nhypoteesien heikkous on siinä, etteivät ne meille selitä, mitkä\nsielun pohjalla toimivat vaikuttimet sellaisia ilmiöitä aikaansaavat.\nMiksikä muutamissa ajatuksissa on lohdutusta ja jalostamisvoimaa?\nMiksikä turvaudumme muutamina hetkinä niihin eikä muihin? Mikä\nvaikuttaa sielussa sitä sankarimaisuutta, joka marttyyriksi\nkehittää? Mitä rukouksessa tapahtuu ja mitä armo on, mitä tuo\nrauhan lahja, joka suo meille onnea ihmisluonnon perusvaistojenkin\npettäessä? Tieteellä, olkoon se minkä nimellinen tahansa, joka\nselittää henkisenkin elämämme pelkäksi koneen toiminnaksi, on vielä\nnuo kysymykset vastaamattomina edessään. Se voi seurata ajatuksen\njaksoja. Se voi määritellä fyysillisten olosuhteiden vaikutuksia.\nMutta sen täytyy tunnustaa neuvottomuutensa sellaisten ilmiöiden\nsattuessa, jotka nähtävästi eivät johdu mielenvikaisuudesta eivätkä\nruumiillisesta sairaudesta, koska järki niistä huolimatta tuntuu\nolevan täydellisessä tasapainossaan, henkinen terävyys kunnossaan\nja ruumiillinen terveys täydelleen palannut, niinkuin se joskus\nuskovaisille palajaa heidän nauttiessaan pyhää sakramenttia. Kun\nHenriette oli polvillaan tuomiokirkon pienen kappelin nurkassa,\notsa käsien varassa, otettuansa vastaan pyhän ehtoollisen, hän\ntunsi sieluunsa virtaavan valontulvan, joka johtui synninpäästön\nvaikutuksesta, minkä kautta hän tunsi vapautuneensa vähimmistäkin\nsynneistä, ja nauttimansa Kristuksen ruumiin ja veren vielä\nvaltavammasta vaikutuksesta. Ääretön hellyyden tunne täytti hänen\nsydämensä, ja tällä sanomattoman hartauden hetkellä, jolloin hän\nniinkuin ainakin ripillä käydessään tunsi täydellisesti yhtyneensä\nulkoapäin häneen tulleeseen voimaan, hän kohosi aivan haltioihinsa\nmielikuvituksessaan syntyneen näyn johdosta, näyn, joka pian hälveni,\nmutta jossa oli tarpeeksi lakkauttamaan hänen sielunsa väristyksen.\nHän oli näkevinänsä kentän ja sen keskellä Vapahtajan, kasvot\nverisinä, hartiat ristin painamina, vaeltamassa Pääkallon paikan\nkamalaa tietä. Herra kääntyi, ja samoin kuin pyhän evankeliumin\nliikuttavan kertomuksen mukaan taivaallisen Herran katse sattui\nPietariin, tuntui se nyt sattuvan häneenkin, hänelle _varmuutta_\nluvaten. Vaikkei sanaakaan lausuttu, puhuivat nuo katseet hänelle\nselvää kieltänsä. Ne sanoivat, että hänen oli sallittu lunastaa\nlemmittynsä sielu. Ne lupasivat hänelle, ettei mitään hukkaan menisi\nhänen kyynelistään, hänen rakkaudestaan, hänen uhrauksestaan. Näky\nkatosi, mutta nuori tyttö oli tehnyt päätöksensä ja tehnyt sen\nniin suurella ilolla, että hän ensimäisen kerran petti äitinsä\ntarkkanäköisyyden. Kun Henriette palasi kirkosta, kirkasti sellainen\nonnenheijastus hänen kasvojansa, että kreivitär suuteli häntä sanoen:\n\n-- \"Kuinka olenkaan onnellinen! Näen että olet antanut anteeksi!...\"\n\n-- \"Olen, äiti, totta on, että olen antanut anteeksi.\" Äiti jatkoi:\n\n-- \"Silloin kai saan hänelle kirjoittaa?\"\n\n-- \"Sanoitte, että olen vapaa päättämään itse\", sanoi nuori tyttö\nhänen kysymystänsä kierrellen. \"Päätökseni on tosin tehty ja\nainiaaksi. Mutta se ei ole sellainen kuin luulette... Olen antanut\nherra Nayrac'ille anteeksi, mutta minusta ei koskaan tule hänen\nvaimoansa.\"\n\n-- \"Mahdotonta\", huudahti äiti. \"Ethän toki niin ajatelle! Sinähän\nrakastat häntä. Hän rakastaa sinua. Teitä ei ole erottamassa muu kuin\ntuo hänen entisyytensä virhe, joka ei kuitenkaan voi koko teidän\ntulevaisuuttanne turmella...\"\n\n-- \"Toistan vielä, ettei minusta tule hänen vaimoansa\", sanoi\nHenriette, \"ja se on yhtä totta, kuin ettei sydämessäni ole mitään\nvihaa häntä kohtaan. Näettehän, että puhun teille hourailematta,\nkiihottumatta, vihastumatta... Mutta päätökseni on järkähtämätön...\"\n\nÄiti ei vastannut alussa mitään. Hän ymmärsi, että tätä horjumatonta\ntahdonlujuutta ei käynyt sanoilla voittaminen. Hän hämmästyi sitä ja\npeljästyi, niinkuin ainakin se, joka törmää päätöstä vastaan, jonka\nhän huomaa voittamattomaksi, ymmärtämättä sen perustetta. Hän ei\nuskaltanut sen enempää tyttäreltään kysyä, jottei tarvitsisi kuulla\nhänen lausuvan vieläkin vakavampia sanoja, ja hän sanoi:\n\n-- \"Olenhan tosin antanut sinulle vapauden päättää, mutta jos vielä\nsinulta pyytäisin yhden viikon miettimisaikaa, ennenkuin ilmoitan\npäätöksesi Francis'lle?...\"\n\n-- \"Viikon tai enemmänkin, niinkuin vain tahdotte\", vastasi\nHenriette. \"Minun vain on kauemmin kärsiminen, sillä tunnustan, että\nminusta on hirveätä jäädä Palermoon keskelle näitä muistoja. Minä\nvain puolestani pyytäisin teiltä kaksi asiaa, jos tahtoisitte olla\nhyvä nyt niinkuin ainakin...\"\n\n-- \"Mitkä sitten, lapsi raukkani?\" sanoi rouva Scilly. \"Tiedäthän,\nettä antaisin viimeisen verenpisaranikin sinun onnestasi...\"\n\n-- \"No niin\", sanoi nuori tyttö, \"pyytäisin, että ensiksikin\nlähtisimme Sisiliasta pois tämän viikon kuluttua...\"\n\n-- \"Siihen mielelläni suostun\", vastasi äiti. \"Olihan minun lupa\nvalita joko Palermo tai Alger. Lähdemme täältä suoraan laivalla\nTunisiin. Matkahan ei ole rasittava nyt, kun olen terve, ja\nkäsitänhän liiaksikin hyvin, ettet voi enää täällä viihtyä, koska\nminunkin olisi täällä paha ollakseni... Entä toinen pyyntösi?...\"\n\n-- \"Tahtoisin\", sanoi Henriette, \"liittää kirjeen siihen kirjeeseen,\njolla aiotte ilmoittaa herra Nayrac'ille, että annan hänelle hänen\nsanansa takaisin...\"\n\n-- \"Siinäkin asiassa lupaan noudattaa mieltäsi\", vastasi kreivitär,\n\"mutta toivon vasten tahtoasi, että saan kirjoittaa Cataneen aivan\ntoisenlaisen kirjeen ja että kolmin saamme lähteä Algeriin...\"\n\n-- \"Tiedän, ettei niin ole käyvä\", vastasi nuori tyttö; ja kun\nhän tarttui äitinsä käteen sitä kiitollisesti suudellakseen, tämä\nhuomasi, ettei hänellä enää ollut sormessaan kihlasormuksen sinistä\nsafiiria.\n\n\n\n\nXII.\n\nONNENSA RAUNIOILLA.\n\n\nKokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia\nsamanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä\nkaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä\nFrancis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu\npäivää sen jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen\nilmoittanut. Mutta tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja\nnuori mies oli täysin suora vastatessaan niinkuin vastasi:\n\n    \"Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon\n    ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän,\n    että minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden\n    hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää. Voimat\n    eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi, varsinkaan ei,\n    kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee sellaisen lohdutuksen\n    mahdollisuus...\"\n\nKoko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä oli\ntoivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja kuumeentapaista\nlevottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi hänen olisi\nkäynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa ympäristössä kuin\ntässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet olivat hänet\nkahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella mielihyvällä\npitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella alueella,\njoka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan välillä. Elämän\nahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto vaikuttaa meihin\njoko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä, onko sisällinen\nmielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä masentavasti\nkuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli vaikuttanut häneen\nhänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien tuskiensa aikana,\nyhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut soveltuivat hänen\nnykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä harmoniassa oli hänelle,\njos ei odotuksen kalvavan kuumeen lauhtumista, niin ainakin sitä\ntyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa yksinäisyys kaihoamme kuvaavan\nmaiseman keskellä. Hänen oli tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja\nmainita joku nimi, mikä hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että,\najoipa minne tahansa, hän saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli\nhyvä viipyä ja unelmoida. Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos,\ntiesivät seudut hänen ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten\ntulenpurkauksien mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia,\nvuoren purkamia kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren\nrannalle asti ja joihin siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti\nkohisten. Siinä oli rotkoja, missä kasvoi suunnattoman suuria\naloe- ja kaktuskasveja tummien kalliolohkareiden ja muinaisen\ntulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi hyytyneiden laineiden\nsekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren tammen paksuisia, mustasta\ntuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain hiekkaa ja laavaa, laavaa\nja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren keskeytymättömästä\ntyöstä, _Mongibello-vuoren_, kuten sitä sisilialaisten puoleksi\narabialaisella murteella nimitetään. Tästä maaperästä, jota\nsyvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät maanjäristyksellä,\nnousee joka taholla rehevässä runsaudessa oranssi-, sitruuna- ja\nkastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia puutarhoja, kohoaa heleä\nvärisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen elämän itsepintaista\ntaistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa vastaan, jonka ilman\nkirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä, valkeina hohtavien\nlumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies näin ajeli\nhukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa vuosisatojen halki\nluonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa luomisen työtä, ja\ntämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä silloin hänen oman\nhalvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta. Niinkuin näiden ruusuja\nkasvavien puutarhain, näiden hedelmiä kypsyttävien puistojen, näiden\nvaaleiksi maalattujen huvilain yli tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää\nhehkuvat laineensa kuivaten polttavalla hengityksellään taimet ja\npuistot, hukuttaen kiehuvaan kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien\nlaavakenttien alle seudun, johon ihmistyö luuli onnekkaan ja\nturvallisen kotilieden rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta,\njosta hän oli luullut tulen ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen\ntulva, joka poltti ja raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo\nluuli löytäneensä suojan sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä\njylhät, kallioiset erämaat, missä hän aikansa kuluksi harhaili,\nolleet autiommat kuin hänelle häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo\nhävitystyönsä loppuun suoritti. Tuossa melkein ylenluonnollisessa\nyhtäläisyydessä tämän seudun ja hänen oman onnettoman kohtalonsa\nvälillä oli hänelle jonkinlainen katkera nautinto, jota hän yhä\npyrki lisäämään etsien yhä karumpia ja yksinäisempiä paikkoja. Hän\nlaskeutui vaunuistaan ja meni johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa\nsaattoi nähdä vuoren ja kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi\npitkälleen tulivuoren muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle,\nja keskellä tätä erämaan yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin\nhaaveiluihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä muistoja tämmöiset hetket hänessä herättivätkään!\nLoppumattomasti hän niitä tarkasteli sillä objektiivisuudella, johon\nolemme varsin taipuvaiset silmäillessämme luonnon laajoja näköaloja.\nHänestä melkein näytti, että nuo tapaukset ja kokemukset, jotka näin\njohtuivat hänelle mieleen, eivät koskeneetkaan häntä itseään, vaan\njotakin toista, niin hämmästyttävän tarkasti ja terävästi hän saattoi\nseurata pitkin matkaa omien tekojensa ja tunteittensa yhtenäistä\nsarjaa. Hänen elämänsä taulun näin hänen eteensä levetessä hänessä\nsyntyi toinenkin tunne, joka oli hänelle vallan uusi, tunne, jonka\nesiintyminen ihmisessä osoittaa hänen joutuneen elämän huippukohtaan,\njosta laskeutuminen alkaa, johon nuoruus loppuu ja josta vanhuus\nja haudantakainen ranta alkaa häämöttää. Hänelle kävi selväksi,\nettä hän oli _elämänsä elänyt_, että hän jo oli onnettarelta saanut\nosansa, olipa se sitten hyvä tai paha, että hän oli kokenut kaiken,\nmitä elämässä on kokemista, sekä surun että ilon, ja että hän\nvarsinkin oli kannettavakseen koonnut tarpeeksi vastuunalaisuutta\nlyhytaikaisen tulevaisuutensakin varaksi. Pitkältikö sitä vielä\noli kestävä? Sittenkuin hän oli oppinut Henrietteä rakastamaan,\nmuutamia kuukausia sitten, hän oli elpyvän nuoruutensa innostuksessa\nunhottanut muinaiset rakkauskokemuksensa. Entinen avionrikkoja ja\nelostelija oli kadonnut, ja sijaan oli astunut nöyrä ja rakastunut\nsulhanen, vakavan neitosen vakava ihailija. Hän oli täydellä todella\nluullut juoneensa nuoruuden lähteestä ikuista nuoruutta. Kuinka\nolikaan hän voinut sellaista kuvitella, kun hän oli niin vanha, kun\nhänellä oli kannettavanaan entisyytensä muistojen taakka, noiden\nmuistojen, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä niin läheisiltä,\nettä melkein olivat hänen kätensä kosketeltavissa? Näistä hän siirtyi\nniihin tapauksiin, joista hänen kohtalonsa nykyinen käänne johtui.\nJuuri se, mikä niissä oli ollut mahdotonta edeltäpäin arvata, sai\nhänet valtavimmin huomaamaan käsittämättömän sallimuksen niissä\nsuorittaman ohjaustyön. Hänet valtasi uudelleen tuo tunne, joka oli\nhänessä kerran kohonnut hänen Monrealella vietetyn yönsä kestäessä,\nse nimittäin, että on olemassa salaperäinen, rikoksellisten onnea\nkadehtiva kostonhenki, jonka uhkaava käsi yhä on ojona. Turhaan\nhänen järkensä vastusteli sellaista ajatusta. Olihan hänkin, oman\naikansa lapsena, asettunut sen filosofian ja tieteen kannalle, joka\nkieltää kaitselmuksen ohjauksen maailman menossa ja tietysti vielä\nsuuremmalla syyllä yksilön halvassa ja vähäpätöisessä kohtalossa.\nFrancis koetti itselleen todistaa, että kaikki oli ollut vain\nsatunnaista niissä ristiriitaisissa tapauksissa, joita hän ei voinut\npaeta. Satunnaista oli ollut, että rouva Scilly ja rouva Raffraye\nkumpikin olivat sairastuneet samaan tautiin, satunnaista sekin, että\nkaksi lääkäriä sadan peninkulman matkan päässä toisistaan kumpikin\noli sairaalleen määrännyt talvenviettopaikaksi saman kaupungin,\nvaikka on niin monta muutakin tarkoitukseen sopivaa paikkaa olemassa;\nsatunnaista oli ollut, että matkakäsikirjojen ohjeet olivat johtaneet\nkummankin naisen samaan hotelliin, satunnaista että pikku Adèle niin\nhämmästyttävästi muistutti Julie siskoa, että luuli tämän ilmielävänä\nnäkevänsä. Satunnaista oli ollut, että Henrietten epäluulot olivat\nheränneet, että ne olivat varmistuneet hänen kohdatessaan pienokaisen\npuutarhassa ja vihdoin niin masentavasti osoittautuneet oikeiksi\nhänen vahingossa kuuntelemansa tunnustuksen kautta. Mieletöntähän\nolisi ollut otaksua, että jokainen tämän tapausverkon silmukoista\nolisi ollut kostoa harjoittavan, korkeamman voiman kutoma. Ja eihän\ntuossa kostossa ollut täydellistä oikeuttakaan, koska se kohtasi\nhänen lemmittyänsäkin, joka ei kumminkaan ollut mitään rikosta\ntehnyt. Näin hän mietiskeli kohdataksensa yhtä voittamattomana ja\neheänä tuon vakuutuksen, että hän vain pelkästä tietämättömyydestä\nselitti satunnaisiksi kaikki ne todelliset ja salaperäiset\nvaikuttimet, joista hänen onnessaan tapahtunut käänne oli johtunut.\nJos hän jätti lukuunottamatta sen, mikä koski Henrietteä, niin\ntäytyihän hänen myöntää, että, mitä häneen itseensä tuli, kaikki oli\ntäydelleen ansaittua. Mitä merkitystä on tuossa sanassa \"sattuma\",\nkun mahdollisten tapauksien kirjavasta sarjasta yksin ne tapahtuvat,\njotka tapahtuisivat, jos niiden jakeleminen olisi kaikkivaltiaan\ntuomarin tehtäväksi annettu. Sitähän ne vain olivat toimittaneet, nuo\ntoinen toistaan seuraavat sattumat, että olivat asettaneet vastakkain\nhänen nykyisyytensä ja entisyytensä, puhtauden ihanteen, johon hän\npyrki, jota hän tavoitteli, ja hänen tahraantuneen menneisyytensä.\nOmat tekonsahan hän vain oli nähnyt ruumistuneina toiselta puolen\nnaisessa, jonka rakastajana hän oli ollut, ja toiselta puolen\nlapsessa, joka oli heidän liitostansa syntynyt. Eikä tuo nainen\nmitään kostontuumaa hautonut, eikä tuo lapsi tietänyt häntä isäkseen.\nHeidän vain tarvitsi näyttäytyä, ja heti oli hänen entisyytensä,\njosta hän oli luullut kokonaan vapautuneensa, kohonnut hänen\neteensä. On siis totta, ettei voi elämäänsä uudelleen elää. On siis\ntotta, että menneisyytemme yhä meitä vainoo tulevaisuudessammekin.\nOnko siinä rikosta, että koettaa, huomattuansa oman kurjuutensa ja\npyrittyänsä niin rehellisesti sen loasta puhdistautumaan, valmistaa\nuutta kevättä itselleen hakemalla toisen puhtaasta ja lempeästä\nsydämestä sitä, mitä ei enää omasta sydämestään löydä eikä toivo\nvastakaan löytävänsä? Onko ainoatakaan miestä, joka olisi elänyt\nniin, ettei hänen tarvitsisi punastua kihlattunsa edessä, jos tämä\nkihlattu on mitä Henriette oli, kihlattu morsian sanan todellisessa\nmerkityksessä, puhdas neitonen, jolle voi sanoa sydämensä pohjasta:\n\"Sinua olen hakenut harhaan eksyessänikin\"? Tästä tilinteostaan, jota\nFrancis ei olisi voinut tarkemmin toimittaa kuolemankaan lähestyessä,\nhänelle kävi selväksi, ettei hänellä ollut oikeutta verrata itseään\nnoihin muihin miehiin. Hän näki nyt kihlausliittonsa kaiken\nluonnottomuuden yhtä selvästi kuin hän oli ollut sokea Henrietteen\nsitoutuessaan. Epäilemättä hän oli ollut täysin rehellinen\nlupautuessaan Henriettelle, mutta kaikesta huolimatta oli siinä\nollut hänen entisyyttänsäkin hiukkasen, tuossa hänen päätöksessään\nliittää sammuva nuoruutensa tuohon nuoruuden sarastukseen. Hänen\nkuumeentapaisessa innostuksessaan tätä liittoa solmiessaan oli ollut\nikäänkuin liian virkeiden muistojen pakenemista. Rakkautta hän oli\nrakastanut enemmän kuin rakastettua. Paulinen aikaisen haaveilijan\nviimeisiä toiveita siinä oli ollut, niin voimakkaita, että ne häntä\nitseänsäkin huumasivat. Viidenneljättä vuoden iässä hän oli yhä vielä\nsama haaveilija. Tuo sama kiihkeä tunnenautintojen tapaileminen,\nmielenliikutuksien himoaminen oli hänet sitonut Henrietteen niinkuin\nennen toiseenkin. Hän oli astunut avioliittoa kohti samoin kuin\nennen avioliitonrikkomiseen, tuon saman rakkauden rakastamisen\najamana, joka kummassakin tapauksessa oli hänessä tukehduttanut\nomantunnon äänen. Epäröimättä hän nyt itseään tuomitsi. Epäröimättä\nhän tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta mennä kihloihin,\nennenkuin oli täysin selvillä siitä, ettei häntä enää vihat eivätkä\nomantunnonvaivat liittäneet Paulineen, ja sitten -- ja ennen kaikkea\n-- ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia pikku Adèlea kohtaan.\nUmmessa silmin hän oli tuon uuden tunteen valtaan heittäytynyt, ja\nsiinä oli hänen rikoksensa Henrietteä kohtaan. Hän oli kääntänyt\nkatseensa pois sydämensä kurjuudesta, joka olisi voinut hänelle\nmuistuttaa, ettei hänen vapautensa ollut niinkään taattu. Voi, eihän\nhän edes tiennyt, olivatko nuo entiset tunteet niin täydellisesti\nsammuneetkaan! Nyt hän ymmärsi, mutta liian myöhään, että muutamat\nhenkiset taudit kieltävät onnetonta uhriansa tartuttamasta tautiansa\ntoiseen sieluun. Hänen kuritta kehittynyt sielunsa, jossa ei ollut\ntahdonlujuutta ja joka häilyi kaikkien vaikutuksien alaisena, oli\nmenettänyt sen itsensähillitsemisvoiman, joka yksin oikeuttaa\nvakavan ja sitovan välipuheen tekemiseen. Tästä seurasi, että\nhänen sielussaan, samoin kuin on laita muutamissa turmeltuneissa\nelimistöissä, haavat eivät voineet kasvaa umpeen. Jo ensimäinen\nkoettelemus oli hänelle tämän todistanut. Paulinen koskettamisesta\nsyntynyt haava vuoti vieläkin. Olisiko hänen isänrakkautensa niin\nvoimakkaasti herännyt vain siitä, että hän näki lapsen, jos ei hänen\nsydämessään vielä olisi tuo toinen haava vuotanut? Peilatessaan\noman sydämensä syvyyksiä hän huomasi tunne-elämänsä hajanaisuuden,\nja tämä sai hänet kauhusta värisemään. Unhotusta hakeakseen hän\nsilloin koetti siirtää katseensa pois itsestään mahtavaan näköalaan,\njoka hänen edessään leveni, mutta siinäkin hän vain tapasi itsensä.\nHän näki kaukana siintävän Calabrian meren, jonka ulappa välkkyi\nauringon paisteessa. Laivoja liiteli sen pinnalla, täysin purjein,\nAfrikassa syntyneitten tuulien ajamina. Keinuen ne kulkivat,\naaltojen pieksäminä, niinkuin hänenkin purtensa oli intohimojen\npieksämänä kulkenut, ja kun hän oli tahtonut laineitten niin kovasti\nheittelemästä venheestään nousta rannalle pystyttääkseen siihen\nmajansa, hän oli sattunut sellaiseen maahan, missä maanjäristys oli\nkaikki kumoon kaatanut. Siinä hän nyt virui onnensa pirstaleiden\nkeskellä odottaessaan lopullista häviötänsä, jos ei hän Henrietten\nanteeksiannosta saisi viimeistä pelastuksen mahdollisuutta...\nPelastus siinä oli kyllä, mutta oliko siinäkään terveyttä? Voisiko\nhänen onneton lemmittynsäkään hänelle suoda sydämen rauhaa, kun oli\ntuo lapsi, tuo pikku tyttö, jonka isä hän tiesi olevansa? Ja jos tuo\navioliitto toteutuisi, voisiko hän silloinkaan, kun nojasi päänsä\nvaimonsa povea vasten, unhottaa toisen kiusaantuneesta povesta\nkohonnutta hätähuutoa, kuolemaa tekevän viattomuudenjulistusta,\njoka oli niin ilmeisesti tosi ja joka väitti, ettei onneton ollut\nansainnut murtavaa iskua? Voisiko hän unhottaa poloisen riutunutta ja\nsurkastunutta ruumista, jota hän oli sylissään kantanut tuona tuskan\nhetkenä ja joka oli todisteena hänen toimittamastaan pyövelintyöstä?\nVoisiko hän unhottaa mennyttä elämäänsä, itseänsä unhottaa? Oi,\ntulipatsas, joka maan kohdusta ilmaan kohoaa luoden hävitystä\nympärilleen, tuntuu kyllä kauhistuttavammalta kuin ihmissieluun\nkätketty liekki, joka kenenkään näkemättä kuihduttaa sydämen onnen.\nMutta tämän tuottamat salaiset tuhotyöt, jotka eivät mitään näkyviä\njälkiä jätä, ovat sittenkin traagillisimmat ja vastustelevat\nvoimakkaimmin painajaisen houreesta kohonnutta ajatusta, että taivas\nolisi tyhjä, maailma tuomaria ja lohduttajaa vailla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaivoin olivat vierineet nuo surulliset hetket, viikon päivät\nverkalleen venyneet näissä mietteissä. Rouva Scilly'n lupaama\nodotusaika oli lopussa, ja sen kestäessä ei Francis ollut saanut\nkreivittäreltä kuin yhden kirjeen, joka vielä kehotti toivoon ja\nrohkeuteen. Muuten hän ei ollut kuullut mitään Palermosta eikä\ntulevaisuuttansa koskevista asioista. Muutamat ihmiset yhä piintyvät\nsallimususkossaan, kuta vakavampia, heidän etuansa koskevia asioita\non tekeillä. Francis'ssakin kaikki yksinäisyyden synnyttämät\najatukset yhä vain tiivistivät sitä fatalismin usvaa, jossa hän\nhapuili. Ja mahdotontahan hänen olikin itse missään suhteessa\nkohtalonsa kulkua suunnata, kun hänen näin oli täytynyt luovuttaa\nohjakset toisten käsiin ja itse heretä toimettomaksi. Olisiko hän\nvoinut Henrietten vastarintaa voittaakseen löytää liikuttavampia\nsanoja kuin tuo vakava ja hurskas äiti, joka antamalla hänelle\nanteeksi oli tyttärelleen todistanut, minkä verran katuva ansaitsi\nsääliä? Hän luotti melkein taikauskoisesti tähän jaloon naiseen, jota\nhän oli luullut niin leppymättömän ankaraksi ja joka päinvastoin\noli hänelle osoittanut niin suurta laupeutta; ja vaikka hänen\nsisällinen väristyksensä kävi yhä tuskallisemmaksi, kuta pitemmälle\nviikko kului, hän sittenkin vielä toivoi sen verran lievennystä\nhuoliinsa, kuin hänen ylipäänsä oli sallittu toivoa. Mutta kun hän ei\nkahdeksannen päivän aamuna saanut kreivittäreltä mitään sähkösanomaa,\njossa olisi ollut hänelle kehotus iltajunassa saapumaan, hänen\npelkonsa alkoi käydä niin tuskaiseksi, että hänen täytyi itse\nsähkösanomalla tuota vastausta kiirehtiä. Mihin mielentilaan hän\njoutuikaan, kun hän vastaukseksi tähän sähkösanomaansa sai kehotuksen\nodottamaan samana päivänä Palermosta lähetettyä kirjettä. Rouva\nScilly ei siis heti voinut kutsua häntä takaisin. Hän ei sanallakaan\nkosketellut lopullista ratkaisua eikä sitä tulosta, minkä hän oli\npuoltajatoimessaan saavuttanut. Olivatko äidin neuvot ja varoitukset\nsiis rauenneet tyhjiin? Vai olisiko Henriette pyytänyt pitempää\nmiettimisaikaa? Mikä salaisuus piili tuon äänettömyyden takana? Kyllä\nFrancis jo luuli tuntemiskykynsä tylsyneen kuusi viikkoa kestäneen\nhirvittävän rauhattomuuden aikana. Mutta vaikka hän oli suuresti\nkärsinyt, niin ei hän sittenkään koskaan ollut niin kärsinyt kuin\nsinä yönä, joka oli tuon sähkösanoman tulon ja kirjeen saapumisen\nvälillä. Kun hän vihdoinkin, yökautisen kuumeen kestettyään, sai\nkirjeen käteensä, kuinka vapisikaan hän kuorta avatessaan. Hän\nnäki, että siinä oli aivan lyhyt kirje rouva Scilly'ltä ja toinen,\nsulkematon kirjekuori, jossa ei ollut mitään osoitetta. Ensimäiset,\nrouva Scilly'n kirjoittamat sanat hämmästyttivät häntä niin suuresti,\nettä hänen täytyi istuutua, ja silmät kyynelten sumentamina hän\nluki nuo muutamat lauseet, jotka olivat ratkaisevat niinkuin\nkuolemantuomio ja joissa käsialakin osoitti lähettäjän valtavaa\nmielenliikutusta:\n\n    \"En voi kirjoittaa Teille mitään tänään, rakas Francis. Olen\n    epätoivoissani. Tähän suljettu kirje, jonka olen ottanut\n    lähettääkseni, ilmoittaa Teille, mitä olen huomannut Henrietten\n    ajattelevan. Kaikki mitä äiti voi sanoa tyttärelleen kumotaksensa\n    hänen päätöksensä, vaikkapa oman henkensä kaupalla, sen olen\n    hänelle sanonut. Kaikki on tyhjiin rauennut. Ylihuomenna\n    lähdemme täältä Tunisiin ja sieltä Algeriin. Ennen lähtöäni\n    toivon jaksavani lähettää Teille seikkaperäisen selonteon\n    viimeisestä, Teitä koskevasta keskustelustamme ja niistä syistä,\n    jotka ovat hänet tähän purkamiseen johtaneet. En vieläkään voi\n    suostua pitämään niitä peruuttamattomina, yhtä vähän kuin voin\n    suostua katsomaan ratkaiseviksi hänen uskonnollisesta kiihkosta\n    syntyneitä tuumiansa, joihin pelkään vasten tahtoani johtaneeni\n    hänet. Toisia tietoja olin toivonut voivani Teille lähettää,\n    ja kun ajattelen, mitä mahtanettekaan tuntea sillä hetkellä,\n    jolloin nämä rivit Teille saapuvat, niin liikutukseni käy niin\n    valtavaksi, etten voi tänään Teille muuta sanoa kuin tämän\n    vakuutuksen, johon tahtoisin panna koko sydämeni: ajattelen Teitä\n    niinkuin äiti poikaansa.\n\n                                               _Louise Scilly_.\"\n\nNuori mies luki yhä uudelleen nämä lauseet, jotka olivat niin lyhyet,\nmutta joissa hän huomasi niin vilpitöntä ja sääliväistä ystävyyttä,\nettä jos ei se kyennyt hänen puoliansa pitämään, niin vastarinta\nvarmaankin oli voittamaton. Mitä mahtoikaan tuo toinen kirje\nkätkeä? Hän ei uskaltanut sitä avatakaan, niin suuresti hän pelkäsi\nkouraantuntuvaa todistetta Henrietten tunteiden muuttumisesta. Jo\nensimäisestä sanastahan oli käyvä selville, kuinka täydellinen tuo\nmuutos oli, siitä nimittäin, miksikä Henriette häntä kirjeessään\nnimittäisi. Mutta täytyihän hänen kumminkin lopuksi avata kirje,\nja sen sisällys vihdoinkin sammutti hänen toivonsa liekin, joka\nkreivittären kirjeestäkin huolimatta vielä oli heikosti palanut.\nHenriette kirjoitti:\n\n    \"Olen rukoillut Ristiinnaulitun kuvalta rohkeutta voidakseni\n    kirjoittaa mitä minun täytyy sille, jonka nimeä kerran uneksin\n    saavani kantaa, sille, jota olen rakastanut niinkuin en koskaan\n    enää ole rakastava, ja hänen tulee tietää, että vaikka minut\n    hänestä erottaa mitä peruuttamattomin päätös, niin hän on aina\n    äitini jälkeen oleva sydäntäni lähinnä. Hänen tulee tietää, ettei\n    hänen morsiamestaan enää tässä maailmassa toisen morsiameksi\n    ole. Tahdon pysyä hänelle uskollisena aina hautaan saakka,\n    vaikka tosin en maailman käsityksen mukaan. Mutta voin itsestäni\n    sanoa, kuten opetuslapsilleen sanoi taivaallinen ystäväni ja\n    lohduttajani, jonka kuva on tässä edessäni: 'En ole enää tästä\n    maailmasta.' Jos minulla ei olisi velvollisuus täytettävänä\n    hellää ja hurskasta äitiäni kohtaan, niin sanoissani voisi olla\n    enemmän todellisuutta, mutta ei enemmän totuutta. Tässä hengessä\n    tämä kirjeeni on kirjoitettu, ja tahtoisin että se, jonka käsiin\n    se muutamien tuntien kuluttua joutuu, ottaisi sen samoin vastaan,\n    että hänessä sitä lukiessa heräisi tuo outo tunne, joka suopi\n    arvoa ja juhlallisuutta kuolleen käskylle. Minulla on kenties\n    oikeus tätä vaatia, sillä jos kärsimys pyhittää kuoleman, niin\n    minä luulen, että olen kärsinyt niin paljon kuin ihminen voi\n    kärsiä. Ainakaan en koskaan ole voinut suurempaa kärsimystä\n    kuvitella.\n\n    Vaikka nämä ovat kovia sanoja kuunnella ja vielä kovempia\n    sanoa, niin minun täytyy niissä pysyä, sillä minun tulee puhua\n    niinkuin puhuisin itselleni, niinkuin omatuntoni vaatii.\n    Niin, tämä kärsimys on ollut kauhea, sillä minun on äkkiä,\n    ilman valmistusta, ollut pakko tunnustaa, että kuukausmääriä\n    olin elänyt unelmassa ja etten tietänyt mitään hänestä, jota\n    rakastin, en mitään hänen entisyydestään ja tuskinpa mitään\n    hänen luonteestaankaan. Hän oli pitkien vuosien kestäessä\n    tuntenut toisia tunteita, kokenut iloja ja suruja, joista minä\n    en mitään tiennyt. Hänen muistoaan painoivat sellaiset teot,\n    joihin en olisi voinut luulla kunnon miehen kykenevän ja jotka\n    vielä tälläkin hetkellä tuntuvat minusta niin mahdottomilta\n    uskoa, että jos eivät niiden surkeat seuraukset minua niin\n    armottomasti ruhjoisi, niin en vieläkään niitä todeksi uskoisi,\n    vaan vieläkin luulisin niitä hirvittävän unelman houreiksi. Minä\n    en hänen arvostelijaksensa kohoa. Minä en häntä tuomitse. Olen\n    äitini sanoista ymmärtänyt, ettei hän ole nuorista miehistä\n    ainoa, jonka entisyys kätkee sellaisia salaisuuksia, vaan että\n    useimmat päinvastoin ovat hänen kaltaisiansa. Olin luullut\n    häntä muita paremmaksi. Olin ollut niin ylpeä hänestä, niin\n    ylpeä hänen sielunsa jaloudesta, niin täydellisesti vakuutettu\n    siitä, että olisin voinut tietää hänestä kaikki, seurata hänen\n    elämäänsä tunti tunnilta, hetki hetkeltä, ennen niinkuin nytkin\n    -- niin, tietää hänestä kaikki, saadakseni vain jokaisesta\n    hänen teostaan, jokaisesta hänen pyrinnöstään yhä enemmän\n    rakkauden, kunnioituksen, ihailun aihetta. Ah, olinhan kumminkin\n    lukenut kirjoista, joita minun olisi pitänyt uskoa, ettei\n    maailman rakkaus muuta tarjoa kuin surua ja pettymystä; olinhan\n    lukenut, että on mieletöntä panna toivonsa ja luottamuksensa\n    kehenkään muuhun kuin Vapahtajaan. Sen sijaan, oi Jumalani,\n    että olisin tätä neuvoasi noudattanut, kiitin sinua joka päivä\n    siitä, että yksin minä olin saanut rakastettavakseni ystäviä,\n    jotka eivät luottamustani ja toivoani pettäneet. Rakas, hyvä\n    Jumalani, jos sokeasta ylpeydestä sen tein, niin kyllä olenkin\n    rangaistukseni saanut! Olen nähnyt hänen valehtelevan, nähnyt\n    lemmittyni valehtelevan. Olen kuullut hänen tunnustavan tekoja\n    niin häpeällisiä, etten voi niitä unhottaa. Sain tietää, että\n    hän oli minua viikkomääriä pettänyt, osoittamatta minulle\n    senkään vertaa ystävyyttä, että olisi itse tunnustanut ja\n    siten säästänyt minulta tuon kauhistavan yllätyksen. Hän oli\n    jakavinansa meidän yksinkertaisen ja rauhallisen elämämme, vaikka\n    tämän ohessa salaa eli toista elämää. Tekopyhyyttä oli jokainen\n    hänen hymynsä, jokainen hänen katseensa, jokainen hänen sanansa\n    kokonaisen kuukauden kestäessä. En minä mustasukkaisuudesta\n    kärsi, vaikka minun kyllä on kauheata ajatella, että hän on samat\n    sanat muillekin sanonut eikä vain minulle, että hän on toista\n    rakastanut, niinkuin olen luullut hänen minua rakastavan, ja\n    ettei asia mitenkään, ei mitenkään ole muutettavissa. Mutta tässä\n    ei kumminkaan ole pahimman tuskani aihe. Siinä se on, etten enää\n    voi kunnioittaa häntä, jota en ole herennyt rakastamasta.\n\n    Jos olen näin eksynyt valittamaan huoliani kirjoittaessani\n    sille, josta ne ovat lähteneet, niin en sitä tee kapinallisessa\n    mielessä, sillä olen suostunut kantamaan ristini. Vaan olen\n    sen tehnyt tietäen, että hän yksin voi huoliani lievittää\n    käyttäytymällä niin, että voin ajatuksissani häntä kohdella,\n    ellen niinkuin ennen, niin ainakin toisin kuin nyt. En minä\n    suinkaan tahdo kapinoida kärsimyksiäni vastaan: luulenpa\n    päinvastoin että niitä siunaan, jos niistä voi jotakin hyvää\n    koitua kolmelle onnettomalle, joista kaksi on rikoksellista\n    ja kolmas viaton. Vaikka minä sanoessani itseni irti hänestä,\n    jolle olin lupautunut, olen hänellekin antanut täyden vapautensa\n    takaisin, ja vaikka hänen ei siis tarvitse välittää tästä\n    viimeisestä pyynnöstäni, jonka olen aikonut hänelle lausua,\n    niin tiedän kumminkin, ettei kaikki ole ollut valhetta siinä\n    hellyydessä, jota hän on sanonut tuntevansa minua kohtaan,\n    ja ettei hän tätä viimeistä harrasta pyyntöäni hylkää...\n    Hänellä on kuljettavana tie, joka ei enää ole minun tieni,\n    mutta jossa, elköön hän sitä unhottako, kaikella sydämelläni,\n    kaikilla rukouksillani tahdon häntä seurata. Jos hän on voinut\n    luulla tahtoessaan antaa minulle elämänsä, että tuo elämä oli\n    hänen omansa, niin ei hän nyt ainakaan voi sitä luulla. On\n    olemassa lapsi, hento ja heikko tyttönen, jolla olisi oikeus\n    turvautua häneen, jos hänkin tietäisi kaikki. On olemassa\n    onneton nainen, jonka hän on syössyt kurjuuteen. Ei ole minun\n    soveliasta sanoa sen enempää, mutta jos kerran kuulisin,\n    että se, joka on ollut kihlattuni, on sovittanut mitä tuosta\n    hirveästä menneisyydestä vielä on ollut sovitettavissa,\n    niin siunaisin, toistan sen vieläkin, siunaisin sitä iskua,\n    joka erottaessaan meidät antoi hänelle tilaisuuden täyttää\n    ehdottoman, välttämättömän velvollisuutensa. Luotan niin suuresti\n    tuohon raamatunlauseeseen: 'Mitä ikinä te anotte Isältä minun\n    nimessäni, sen hän antaa teille', etten voi epäilläkään ettei\n    niin olisi käyvä. Olen päinvastoin täydellisesti vakuutettu,\n    että nuo kaksi sielua, jotka ovat toisilleen niin paljon pahaa\n    tehneet, pelastuvat siten, että tunnustavat vastuunalaisuutensa\n    kolmatta kohtaan, joka on ollut heidän koettelemuksensa ja\n    josta heille kenties lunastus koituu. Niin, olen rukoillut,\n    että se tapahtuisi huolimatta kaikista esteistä, jotka nyt\n    näyttävät kumoamattomilta. Ainoa este, joka minusta riippuu,\n    on nyt hävinnyt, koska liittomme on ratkaisevasti purettu. Ja\n    toisetkin kyllä häviävät, sitä en epäile, ja sinä päivänä en ole\n    kyyneliäni katuva. Olen kumminkin niitä paljon vuodattanut ja\n    hyvinkin katkeria. Mutta onhan ihmisiä, jotka antavat henkensä\n    pelastaaksensa sen, jota rakastavat. Voi kai samalla ilolla\n    tarjota kyynelensä sen hyvän lunastamiseksi, mikä on kalliimpi\n    katoavaista elämäämme. Semmoisiksi lunnaiksi olen tahtonut\n    tarjota tuskani. Sentähden olen luullut velvollisuudekseni\n    paljastaa todelliset ajatukseni ja tunteeni. Kiitän Jumalaa, että\n    olen sen jaksanut tehdä.\n\n                                            _Henriette Scilly_.\"\n\nTämä viaton ja kaunistelematon kirje, johon lapsi parka oli tahtonut\npanna sydämestään kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, erosi niin\nsuuresti siitä, mitä Francis oli odottanut, että hänen täytyi lukea\nse useampia kertoja, ennenkuin tajusi olevansa täydessä tolkussaan.\nUnennäköä se ei sittenkään ollut. Henrietten käsiala siinä oli, hänen\nhieman avuttomat ja jäykät puhetapansa, kun hänen piti ilmaista\najatusta, joka oli hänestä vaikea selittää, hänen tuntemistapansa\nvarsinkin ja hänen melkein sairaloinen tunteellisuutensa, joka oli\nherkkä vähimmillekin vivahduksille. Hän oli käyttänyt kolmatta\npersoonaa, jottei hänen olisi tarvinnut pahoittaa Francis'n\nmieltä käyttämällä uutta nimitystä, sillä hän arvasi Francis'n\ntätä pelkäävän. -- Hänen uskonnollinen hartautensa, kärsimyksissä\nristinkantamiskiihkoksi kehittyneenä, oli hänet johtanut tähän\nhurjaan haaveiluun, herättänyt hänessä tuon mielettömän tuuman\nkehottaa lemmittyänsä menemään entisen rakastajattarensa kanssa\nnaimisiin. Niin, epäilemättä hän oli katkeria kyyneliä vuodattanut\njo kuvitellessaankin sellaista liittoa. Ja mikä hellyys tuossa\nrakkaudentunnustuksessa, joka häneltä pääsi samassa hetkessä,\njolloin hän ainiaaksi luopui tämän rakkauden tuottamasta suloudesta,\nvaikka hän vieläkin olisi voinut sitä nauttia!... Ainiaaksiko?...\nAjatellessaan että tämä kirje, josta virtasi viattoman ja\nihanan sielun valtavaa viehätystä, oli samalla jäähyväiskirje.\nFrancis tunsi joutuvansa sellaisen epätoivon raivon valtaan, joka\nnostaa meidät kapinaan kuolemaakin vastaan. Se oli tuollainen\nsilmitön vimmanpuuska, joka pakottaa uhrinsa heittäytymään laivaan,\nrautatievaunuun, hevosen selkään. Hänen täytyy lähteä liikkeelle\nviipymättä, ajasta ja matkasta huolimatta, hänen täytyy rientää,\nsaapua kaipaamansa luo määräajan kuluessa. Avojaloin hän sellaisina\nhetkinä juoksisi vaikkapa palavilla hiilillä joutuakseen ajoissa\npuristamaan ystävän kättä, päästämään epätoivoisen huutonsa: \"Elä\nlähde, elä minua hylkää!...\" Voimattomaksi useimmiten tuo huuto\njää, eikä se välttämätöntä eroa estä. Mutta ilmoille sen kumminkin\ntäytyy päästä. Francis katsoi kelloonsa. Vähän vailla kaksitoista.\nMessinasta Palermoon kulkeva juna, joka pysähtyi Cataneen, lähti\nkahden aikaan. Kymmenen aikaan hän oli saapuva Continentaliin.\nRouva Scilly ja Henriette olivat sanoneet lähtevänsä ylihuomenna,\naamusella. Olihan hänellä siis aikaa viimeiseen otteluun...\nPitkiltä hänestä tuntuivat nuo kaksi tuntia, hitailta sisilialaisen\npikajunan pyörät, kun hän oli noussut vaunuun. Lentää sen olisi\npitänyt, kiitää niinkuin linnut, jotka avaruutta halkovat. Vaununsa\navonaisesta ikkunasta hän näki niiden liitelevän, itse istuessaan\nkalvavien huolien maahan sitomana. Ja sitten, kun yö oli pimeyteensä\nupottanut maisemakuvatkin, jotka yksitoikkoisina hänen ikkunansa\nohitse vilahtivat, niin ettei hän niilläkään voinut ajatuksiansa\nviihdytellä, mitkä kamalat aavistukset kohosivatkaan silloin\npimeyden tyhjyydestä häntä kiusaamaan, niin että hän vihdoin\nkuvitteli sellaistakin, että juna suistuisi raiteilta tai tapaturma\nkeskeyttäisi matkan, ennenkuin hän ehti määräpaikkaansa! Hurjan\nkärsimättömyytensä houreissa hän meni niin pitkälle, että kun hän\nvihdoinkin huomasi onnellisesti saapuneensa perille ja astuvansa\nPalermon asemasiltaa, tämä luonnollinen asia tuntui hänestä\nodottamattoman hyvältä enteeltä. Vihdoinkin hän oli päässyt samaan\nkaupunkiin kuin Henriette, päässyt häntä näkemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäissä mielettömissä matkoissa, joihin ryhdymme intohimoisen\ntunteen pakosta, sentähden ettemme enää kestä eroa, on aina\nlopulla hyydyttävä pettymyksen hetki, se nimittäin, joka lähinnä\nseuraa perilletuloa. Päästyämme matkamme päähän kärsimättömyydestä\nvavisten, järki melkein sekaisin palavan innostuksemme kiihkosta,\nme törmäämme noita pieniä aineellisia esteitä vastaan, jotka\nuudestaan erottavat meidät siitä, jota rakkautemme etsii meidän noin\nvimmatusti rientäessämme. Francis'hin nämä pienet hermostuttavat\nesteet vaikuttivat sitä tuskastuttavammin, kun hänen oli kestettävä\npalvelijainkin sanattomia huomautuksia. Ensiksikin siinä oli\nContinentalin ovenvartia, jonka ilmeinen hämmästys pistoksena tunki\nnuoren miehen vuotavaan sydänhaavaan. Hänen elämänsä draama, joka\noli kehittynyt hotellin, uteliaisuutta ja juoruja vilisevän talon\nkeskellä, ei voinut kokonaan jäädä palvelijain huomaamatta. Nayrac\ntiesi sen jo edeltäpäin, ja tämä häntä vaivasi. Mutta enemmän vielä\ntuo tunne yltyi hänen tavatessaan Vincentin, jonka hän kohta käski\nluokseen pyytääkseen häntä toimittamaan kreivittärelle kiireessä\nkyhätyn kirjelipun. Hänen pitkän kihlausliittonsa lämpimänä aikana\ntuon vanhan sotamiehen tuttavallinen ystävyys oli häntä suuresti\nmiellyttänyt. Nyt sitävastoin uskollisen palvelijan kasvoissa\nkuvastuva neuvottomuus ja hämmästys uudisti hänessä tuon tunteen,\nettä hänen sydämensä herkimmät ja arimmat salaisuudet olivat heitetyt\npalvelijakunnan pohdittaviksi. Ja sitten, kuinka kaikki nyt oli\nmuuttunut! Ennen hän oli astunut rouva Scilly'n salonkiin niinkuin\nomaansa, lupaa pyytämättä, ja nyt hänen täytyi vieraana ilmoittautua!\nHän oli palannut huoneeseensa odottamaan kirjeensä vastausta. Osaston\npalvelijan tehdessä hänen vuodettaan ja toisen sytyttäessä tulta\nFrancis muisteli, miltä tämä huone oli näyttänyt hänen saapuessaan\ntänne ensimäisen kerran Parisista kihlattuansa tapaamaan, kuinka\nse silloin, kukkasien koristamana, oli iloisesti hänelle hymyillyt\naamun sinertävässä kirkkaudessa. Kuinka ikävältä näyttikään se\nnyt kynttilöiden valossa ja epäjärjestyksessään, hänen siihen nyt\nodottamatta palattuansa. Ja miksikä Vincent niin kauan viipyi?\nVihdoinkin kunnon mies palasi ilmoittamaan, että kreivitär odotti.\nMitä olisikaan hän antanut saadaksensa tietää, oliko Henriettekin\nsiellä!... Mutta hänen ei johtunut mieleenkään sellaista kysyä.\nEtehisen ovi jo hänelle aukeni, sitten salin ovi. Tuon suuren,\npaljastetun huoneen tyhjyys kouristi hänen sydäntänsä niinkuin äsken\nhänen omankin huoneensa kolkkous. Yksi ainoa lamppu valaisi sen\nalastomuutta, jonka silmiä loukkaava prameus kävi niin tuntuvaksi\nnyt, kun siinä ei enää ollut noita naisellisesti aistikkaita pieniä\nkoristeita, jotka olivat antaneet sille elävän muotonsa. Kaikki oli\nkadonnut: haalea väriset kankaat, jotka olivat verhonneet uutuudesta\nloistavia, punaisella päällystettyjä huonekaluja, muotokuvat, jotka\npainoivat persoonallisen leimansa vähimmänkin pöydän tai kuvahyllyn\nnurkkaan, pienet koristekalut, jotka tässä satunnais-asunnossa\njohtivat mieleen oman kodin lämpöä, kirjat, jotka iltapuhteiden\npituutta sulostuttivat, kukkavihkot, joiden järjestämisessä\nHenrietten viehättävä kauneusaisti ilmeni. Keskellä tätä Francis'n\nmielestä kammottavaa kolkkoutta seisoi kreivitär, mutta yksin, kasvot\nlevottomuudesta väristen.\n\n-- \"Ah, lapsi raukkani\", sanoi hän astuen nuorta miestä vastaan,\n\"ette siis ole kirjeitämme saanut?...\"\n\n-- \"Siksi että olen ne saanut minä olen tullut\", vastasi tämä.\n\"Tahdon puhua neiti Scilly'lle vielä kerran. En voi erota hänestä\nnäin, eikä hänkään voi syytetyltä kieltää oikeutta puolustautua...\nRukoilen teitä, pyytäkää häntä ottamaan minut vastaan, viideksi\nminuutiksi vain, teidän läsnäollessa... Sitten, lupaan sen kunniani\nkautta, en enää koetakaan häntä lepyttää, päättäköön mitä tahansa,\nmutta armosta, kerran vielä, viimeisen kerran...\"\n\n-- \"Voi\", vastasi äiti päätänsä pudistaen, \"olen juuri itse koettanut\nhäntä siihen taivuttaa, äsken, kun kirjelippunne sain... Te ette\ntiedä, minkä horjumattoman päätöksen olen kohdannut. Hän väitti,\nettei hän enää aikonut mennä huoneestaan ulos, ennenkuin oli aika\nlähteä laivalle. Enhän kumminkaan voi häntä pakottaa puhumaan teille,\nja te kai olette liiaksi hienotapainen voidaksenne häntä kadulla\nlähestyä julkisesti, vastoin hänen tahtoansa... Kuulkaa, Francis\",\njatkoi hän, \"jos olen todellakin ollut teille hyvä, niinkuin\nviime kirjeessänne sanoitte, jos te minua kohtaan tunnette sitä\nkiitollisuutta, jota väitätte tuntevanne, niin minä nyt puolestani\nteitä rukoilen, antakaa meidän mennä koettamatta häntä tavata. Siitä\nvain syntyisi häpäiseviä juttuja. Ja sitäpaitsi asia voisi johtaa\nmitä turmiollisimpiin seurauksiin. Hän on ollut niin sairas! Hän on\nvieläkin perin hermostunut! Ah, elkää häntä minulta surmatko, ja\nhyödyttä vielä, sillä, vannon sen teille, ja onhan minulla oikeus\nvaatia että uskotte, hän kuolee, ennenkuin suostuu päätöksestään\nluopumaan; aika yksin voi häntä taivuttaa...\"\n\n-- \"Mutta\", jatkoi nuori mies, \"lupaattehan, että saan hänelle\nkirjoittaa... Suostuttehan toimittamaan hänelle kirjeeni, ennenkuin\nhän lähtee...\"\n\n-- \"Olen sitäkin ajatellut, saatte minua uskoa\", sanoi äiti, \"ja\nolen kysynyt häneltä, mitä hän tekisi, jos saisi teiltä kirjeen. --\n'Polttaisin sen lukematta', vastasi hän...\"\n\n-- \"Hyvä Jumala\", vaikeroi Francis heittäytyen tuolille ja tuijottaen\navuttomasti tähän synkkään huoneeseen, jossa hän oli niin monta\nonnellista hetkeä nähnyt, \"minne nyt olen joutuva! Hirveästi olen\nkärsinyt näinä viimeisinä päivinä, mutta elin sittenkin toivosta. En\nvoinut suostua siihen ajatukseen, että kaikki olisi lopussa meidän\nkesken, ilman yhtäkään sanaa, ainoatakaan sanaa, yhtä ainoatakaan...\"\n\n-- \"Täytyy vieläkin toivoa\", sanoi äiti, \"täytyy toivoa ja luottaa\nminuun...\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nLUVATUN MAAN TOINEN RANTA.\n\n\nViisi viikkoa oli jo kulunut siitä, kuin _Regina Margherita_,\nNeapelista Palermoon ja Tunisiin kulkeva, sisilialaisen\nlaivaosakeyhtiön höyrylaiva, oli lähtenyt merelle, harmaalle,\nliikkumattomalle ja kylmälle, ikäänkuin kuolleelle merelle, vieden\nmukanaan kreivittären ja hänen tyttärensä. Viisi viikkoa oli kulunut\nsiitä, kun Francis, aallonmurtajalla seisten, oli nähnyt tuon laivan\netenevän, tasaisesti ja hitaasti poistuvan niinkuin päivätkin,\nniinkuin tunnitkin, yhtä auttamattomasti kadoten. Jumala, kun täytyy\nnähdä rakastettunsa noin lähtevän, saamatta hänelle kertoa kuinka\nsuuresti häntä rakastaa, puristamatta hänen kättänsä, sanaakaan\nsanomatta! Sillä Henriette oli pysynyt päätöksessään, ja nuoren\nmiehen oli täytynyt heittää jäähyväisensä tuolle poistuvalle laivalle\nvain, joka pienenemistään pieneni, kunnes siitä ei enää ollut\njäljellä muuta kuin aukean ulapan ja aavan taivaan avaruuden rajalla\nliikkuva piste. Tuolle savuhahtuvalle vain, joka hajosi elottomaan\nilmaan, hän oli saanut eron katkeruuden kertoa. Sen mukanahan hän\nnäki saavuttamattomiin hälvenevän siunatun rakkausonnensa sulouden,\nvilahdukselta näkemänsä paratiisin, Luvatun maansa autuuden... Ja\nviiden viikon kuluttua hän saman aallonmurtajan kaiteeseen nojaten\nnäki toisen laivan lähtevän samasta satamasta, yhtä verkalleen ja\ntasaisesti etenevän... Se oli iltasella, helmikuun loistavan päivän\nsammuessa, kirkkaan maiseman vähitellen synkistyessä. Iltahämärässä\naallonmurtajaa vasten särkyvät laineet tuntuivat kolkosti kohisevan,\nniinkuin toisenkin poistuessa tumman sinipunervan, melkeinpä\nmustan veden pinnalla ja hajoitellessa savuansa samaan äänettömään\navaruuteen. Mutta taivaanrannalla mailleen menevä aurinko,\nkullassa ja purppurassa kylpien, tarjosi satumaisen näyn,-- ja\nvaikka nuoren miehen katse oli syvää kaihoa täynnä, hänen laivan\nkulkua tähystäessään, oli siinä kumminkin pohjalla kaukaisen,\ntaivaanrannalla hehkuvan kirkkauden heijastus, toivon kipinä\näärettömän kaihomielisyyden keskellä, lämmön leyhkä värisyttävässä\nyössä, johon hänen kohta oli koko luonnon keralla vaipuminen, kun\nillan rusko sammui ja loittoneva laiva kokonaan häipyi näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrancis näki sen yhä edemmäksi siirtyvän, tuon laivan, niinkuin\nhän oli toisenkin nähnyt, ja hän kuuli aaltojen valittavan ja\nnyyhkyttävän, niinkuin nyyhkytti hänen omassa povessaankin tuo\npohjaton kaiho. Raskaampi, kolkompi vielä oli tämä lähtö kuin toinen.\nSillä tuo siropiirteinen laiva, jonka hieno köysitys kuvastui\nlaskevan talvipäivän kirkkautta vasten, keinutti kannellaan hänen\ntytärtänsä, hänen omaa herttaista Adèleansa, joka siellä seisoi\nmustiin puettuna kolmen naisen keskellä. Rouva Raffrayen kaksi\nuskollista palvelijaa siinä oli hänen kanssaan, mutta kolmas ei\nollutkaan rouva Raffraye. Ennenkuin laiva lähti liikkeelle, oli\nrannalla seisoja nähnyt lastaajain nostavan kannelle ja siitä\nlaskevan ruumaan kamalamuotoisen esineen, jota ei pieni tyttö\nnähnyt, koska matkatoverit silloin pidättivät häntä laivan toisessa\npäässä... Se oli ruumisarkku, missä lepäsi tuo onneton, jonka kurjana\nrakastajana Francis oli ollut, jonka tähden hän oli niin suuresti\nkärsinyt ja jota hän itse oli niin armottomasti kiduttanut, jota hän\noli leppymättömällä julmuudella vuosimääriä paennut ja jonka hän\njälleen oli tavannut, kuullakseen hänen haudan partaalta rukoilevan\nhiukan oikeutta. Voi, miten oli oikeus nyt pantava täytäntöön,\nkun rukoileva siinä nukkui jäykkänä ja liikkumatonna, mykkänä\nja kuurona lautojen välissä? Yhtä vienosti ja surunvoittoisesti\nlaivaa tuudittavat laineet kuolleelle lauloivat laulujansa kuin\nrannalta katsojallekin, mutta niitä ei kuunnellut tuo matkaaja,\njoka palasi kotimaahansa kalmiston ikuista unta nukkumaan. Eihän\nhän lapsensakaan ääntä kuullut, kun tämä häntä luoksensa kutsui, ei\nkiduttajansa huokausta, kun tämä, otsa käsiin painuneena ja sydän\ntunnonvaivojen kalvamana, häneltä haudan tuolta puolen rukoili sitä\nanteeksiantoa, jonka itse oli häneltä kieltänyt, häntä uskottomaksi\nluullessaan. Ah, miksikä he olivatkaan niin myöhään tavanneet\ntoisensa! Tuo kohtaaminen oli toiselta riistänyt onnen, antamatta\ntoiselle mitään muuta kuin entisyyden myrkkyä, joka katkeroitti\nhänen elämänsä viimeiset hetket. Koston vainaja kyllä oli saanut,\nkoska hän epäilemättä oli kuullut, että hänen entisen rakastajansa\nkihlausliitto oli ainiaaksi purettu. Mutta oliko siinä millä korvata\nhänen yhdeksänvuotisen yksinäisyytensä kyyneleitä? Oliko siinä millä\nlieventää niitä tuskia, jotka olivat vähitellen hänen elämänsä\nloppuun kuluttaneet, niin ettei onnettomasta enää, hänen yhtyessään\nentiseen lemmittyynsä, ollut muuta jäljellä kuin tuo kalpea varjo,\njoka oli Francis'n sylissä värissyt ja jonka kosketuksen tämä luuli\ntuntevansa vielä tälläkin hetkellä, lähettäessään yhä lisääntyvien\nlaineitten takaa myöhäisen katumuksensa huokauksen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä kauemmaksi oli laiva väistynyt, mutta aavalle merelle jouduttuaan\nse ei kääntynytkään Afrikkaa kohti kuten tuo edellinen; suoraan se\nsuuntasi kulkunsa Italiaan ja Neapeliin päin, yhä syvemmälle se\nsukelsi laskevan auringon purppuraan, joka nyt jo peitti puolet\näärettömästä taivaanrannasta. Räikeänä vastakohtana oli kyllä\ntaivaan kuolematon kirkkaus tuolle naisen ruumisarkulle, jota laiva\nnyt kantoi yli synkkien vesien, mutta nuoren miehen sydämessä ei\nenää ollut sitä toivotonta surua kuin viisi viikkoa sitten...\nTunsihan hän vieläkin yhtä syvästi kihlauksen purkautumisen ja\ntunnonvaivojen katkeruuden, mutta hänessä oli tapahtunut kehitys,\njoka salli hänen tällä hetkellä suoristautua ja kohdistaa katseensa\ntuohon häikäisevään taivaanrantaan, niinkuin hän sen kohdisti omaan\nkohtaloonsa. Viisi viikkoa sitten, kun hän tässä samassa paikassa\nkatseli sitä laivaa, joka vei häneltä Henrietten, hänen ruhjottu\nrakkautensa nousi voimattomaan kapinaan. Se vaati häntä toimintaan,\najamaan kihlattuansa takaa, kirjoittamaan hänelle. Nyt sitävastoin\nhän oli alistunut. Nyt hän oli ymmärtänyt, että näin hänen oli\nsovittaminen vääryytensä Paulinea kohtaan. Sitä varten hän nyt oli\nhyljättynä, poissa tuon suoran ja lempeäluonteisen nuoren tytön\nluota, jonka viimeinen kirje oli ollut hänen ainoa luettavansa eron\nhetkestä lähtien; -- ja tuo kirje, jonka sivuille nuoren tytön\npuhtaat sinisilmät olivat niin viljalti vuodattaneet kyyneliä, oli\nikäänkuin tartuttanut häneenkin tuota uhrautumiskiihkoa... Hän\nvaipui taas muistoihinsa. Nähtyänsä _Regina Margheritan_ katoavan\nPellegrino-vuoren punertavan niemekkeen taa hän oli palannut\nContinentaliin, jossa hän oli järjestänyt kaikki omaa lähtöänsä\nvarten, sillä hän ei tahtonut päivääkään enää viipyä hävinneen\nonnensa näyttämöllä. Hän oli antanut viedä kaikki tavaransa toiseen\nhotelliin. Sitten hän halusi nähdä tyttärensä kerran vielä, ennenkuin\nlähti Palermosta pois. Sitä varten hän meni etsimään Villa Cyane'ta,\njonka osoitteen hän oli postitoimistosta saanut. Helposti hän sen\nlöysi; puitten takana se piili, Englantilaisen puutarhan perällä.\nJa muutamalla puutarhan käytävällä hän sitten odotti tunnin,\nkaksi, kolme tuntia, kunnes näki lapsen. Pienokainen tuli talosta\nulos, hoitajansa taluttamana, toisella kädellään pidellen suurta\nnukkeansa. Pienen poikkipäin kulkevan käytävän varrella olevasta\npiilopaikastaan Francis oli huojuvan bamburuoiston läpi katsellut\nlapsen kävelymatkaa. Huomatessaan pienokaisen vakavat liikkeet,\njoista tavallinen vilkkaus oli kokonaan kadonnut, ja vanhan Annetten\nhuolestuneet kasvot hän oli ajatellut: \"Onkohan äiti huonompana?...\"\nTuo ajatus oli kouristanut hänen sydäntänsä samalla tavalla kuin\ntuona onnettomana jouluaattonakin. Liian hirvittävää hänestä oli\nollut ajatella, että tuo hento ja suloinen lapsi kenties täällä,\nniin monen peninkulman päässä kodistaan, menettäisi lapsuutensa\nainoan turvan, eikä hän ollut voinutkaan lähteä sinä iltana niinkuin\noli päättänyt. Hän oli palannut uuteen hotelliinsa ja siellä\nvieläkin kerran lukenut kihlattunsa erokirjeen. Hän oli luullut\nsilloin kuulevansa lemmittynsä äänen, lemmittynsä, joka ei häntä\nenää kunnioittanut, luuli näkevänsä hänen silmänsä ja päätti viipyä\nollakseen saapuvilla tarpeen vaatiessa, niinkuin Henriette varmaankin\nolisi käskenyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hän oli jäänyt. Päivät olivat seuranneet toinen toistaan oudompina\nvielä kuin hänen Catanessa viettämänsä. Hänellä ei nyt enää ollut\nlohdutusta siinä toivossa, että kirje kutsuisi hänet takaisin\nkadonneen kihlatun luo. Kirjeet, joita rouva Scilly yhä hänelle\nkirjoitti, saivat hänet vihdoinkin ymmärtämään, että Henrietten\npäätös oli järkähtämätön. Hän huomasi, että tässä oli kysymys\ntodellisesta lupausuhrista ja että häntä siis oli Henriettestä\nerottamassa se, mikä hurskaan ihmisen sielussa on voittamattominta,\nhorjumattominta. Jos hän ei siis vielä voinutkaan ehdottoman eron\najatukseen alistua, niin hän kumminkin alkoi katsoa tätä koetusta\ntuon omituisen kirjeen kannalta, jonka sisällöstä hän osasi\nulkoa yksin vähimmätkin lauseet. Vaikkei hän voinutkaan omaksua\nkatolilaista näkökantaa, hänkin alkoi himmeästi erottaa kaitselmuksen\nsalaperäistä viittausta tuossa kostottarien kateuden pelossa, joka\noli hänet vallannut heti kun hän palattuansa siltä kävelymatkalta,\njonka kestäessä onnettomuuden aavistus ensimäisen kerran oli\nhäneen iskenyt, oli hotellin etehisen asukasluettelosta lukenut\nPauline Raffrayen nimen. Henrietten kirjeessä niin voimakkaasti\nesitetty ajatus, että hänen velvollisuutensa ennen kaikkea oli\npyhittää elämänsä tuolle pikku tytölle, selveni vähitellen hänen\ntunnossaan. Kaikkien hänen kävelymatkaansa päämaalina oli nyt muuan\nEnglantilaisen puutarhan kaitainen käytävä, jossa hän bamburuokojen,\nmimosa- ja ruusupensaiden keskellä kenenkään näkemättä sai tähystellä\nVilla Cyane'n porttia. Jo aamusella hän sinne meni ja odotti sykkivin\nsydämin, että tuo portti -- rautaristikko, jonka sisäpuolella oli\nmaalatut sälekaihtimet, -- kääntyisi saranoillaan ja että hänen\nAdèlensa näkyisi. Joka kerta hän yhä uudistuvalla jännityksellä\najatteli: \"Onkohan hän nyt äitinsä kanssa?...\" Hän pelkäsi sitä, --\nsillä kovalta hänestä nyt tuntui Paulinen näkeminen!... Hän toivoi\nsitä, -- sillä sehän olisi osoittanut, että tuo hirveä tauti oli\nhetkeksi helpottanut!... Ja sitten hänen yksinäisyyden kiihottama\nmielikuvituksensa, joka yhä haki ravintoa Henrietten salaperäisyyttä\nuhkuvasta kirjeestä ja jota yhä tunnonvaivat hätyyttivät, alkoi\nrakennella mitä mielettömimpiä, mahdottomimpia ja haaveellisimpia\ntuulentupia. Niin, huolimatta heidän viime kerralla vaihtamistaan\nsanoista, huolimatta kasaantuneesta vihasta ja katkeruudesta ja\nvuotavista sydänhaavoista hän ajatteli mahdolliseksi, että hänen\nentinen rakastajattarensa suostuisi hänen kanssaan naimisiin,\nennenkuin kuoli, antaakseen hänelle laillisen oikeuden lapseen, ja\nettä hän sitten voisi lapsensa kanssa mennä Henrietten luo, kestetyn\nkoetuksen puhdistamana, vapaana vihdoinkin antautumaan sen rakkauden\nvaltaan joka yhä hänessä eli. Mitä hulluuden houreita, kun hän ei\nedes uskaltanut näyttäytyäkään lapsensa tiellä, pelosta että Pauline,\nsaatuansa siitä tiedon, kieltäisi häneltä katselemisenkin köyhän\nhyväilyn, hänen viimeisen ilonsa, hänen isänrakkautensa kurjan ja\nriittämättömän ravinnon...\n\nLaiva yhä vain loittoni... Yhä synkemmäksi kävi valittava meri.\nFrancis eli mielikuvituksessaan kaksi viimeistä viikkoansa. Hän\nmuisti tavanneensa Villa Cyane'n portilla Paulinen lääkärin\nvirkaveljen, tohtori Teresi'n, joka oli kutsuttu neuvotteluun. Kuinka\nolikaan hänen ollut vastenmielistä lähestyä tätä miestä, jonka\nmuisto niin läheisesti liittyi hänen kihlauksen purkamis-draamansa\nviimeisiin kohtauksiin. Mutta hän oli voittanut vastenmielisyytensä\nja saanut tohtorilta kuulla, että loppu lähestyi ja ettei rouva\nRaffrayella ollut kuin muutamia päiviä, kenties muutamia tunteja\nelettävänä. Näinkö Pauline lähestyi kuolemaansa, antamatta hänelle\nanteeksi? Kuinka hänen nyt kävi mahdolliseksi lähestyä lasta, tuota\nlasta, jonka Pauline kumminkin tiesi hänenkin omakseen? Jospa hänen\nvielä olisi sallittu kerran päästä entisen lemmittynsä puheille,\nhäntä rukoillakseen, hänelle vannoakseen, että hän tahtoi kaiken\nelämänsä pyhittää orvolle!... Mutta kuinka hänet päästettäisiin\nkuolevan luo, kun hänen ei edes ollut sallittu osoittaa jokapäiväistä\nkohteliaisuutta käymällä tässä huvilassa, jota hän nyt kiersi,\nkiersi, tuntikausia, yhä peläten, että hänet huomattaisiin? Vihdoin\nhän oli uskaltanut ryhtyä viimeiseen yritykseen. Nähdessään kerran\nAnnetten, sen palvelijan, joka oli Adèlen kanssa sattunut näkemään\nhänet sairaan vuoteen vieressä, astuvan portista ulos, hän oli\nhäntä lähestynyt tiedustellakseen rouva Raffrayen terveyttä. Tämä\noli hänelle vastannut niin katkerasti itkien rouvansa läheistä\nkuolemaa, ettei edes jaksanut kysyä Francis'lta mitään rouva ja neiti\nScilly'stä... Kuinka olikaan hän sitten vavissut ajatellessaan,\nettä Pauline, saatuansa tämän tietää, kieltäisi palvelijattarensa\nvastedes hänelle puhumasta!... Mutta kieltoa ei kuulunut. Hän oli\ntavannut Annetten toisenkin kerran pikku Adèlen seurassa. Sillä\nkertaa hän oli puhunut kummallekin, ja lapsi oli katsonut häneen\ntutusti, ja vanha palvelijatar oli vastannut hänen kysymyksiinsä.\nMitä olikaan hän tuntenut sivellessään silloin arasti lapsen hienoja\nja vaaleita kiharoita, jokapäiväinen ystävyydenosoitus, joka tässä\nperustui mitä syvimpään rakkauteen. Tuo seikka, ettei häntä kielletty\nlähestymästä, tuntui hänestä sisältävän anteeksiannon toivoa. Ja\ntotta olikin, että muutos oli tässä suhteessa tapahtunut sairaan\nsydämessä, ennenkuin hän itse meni taivaalliselta tuomariltansa\nanteeksiantoa anomaan. Francis sai melkein heti siitä todisteen, joka\nvakaannutti hänen elämänsä suunnan ja antoi hänelle uutta toivoa.\nTuo toivo se esti hänen sydämensä kokonaan särkymästä, kun hän\nhyökysillan kaiteeseen nojaten katseli laivan katoamista. Laivasta\nei ollut enää jäljellä kuin piste vain avaruudessa. Mutta Francis\nseurasi sitä yhä ajatuksissaan. Hän näki tyttärensä nukkuvan sohvalla\nsuuressa hytissä, jonka hän itse oli saanut lapselle valita. Ensi\nkerran hän oli saanut pitää hänestä huolta tavalla, jota hän ei ollut\nuskaltanut ajatellakaan silloin, kun hän viisi viikkoa sitten niin\nsyvästi oli tuntenut yksinäisyytensä. Ja tämä oli tapahtunut mitä\nyksinkertaisimmalla, jos kohta surkealla tavalla. Muutamia päiviä\nsen jälkeen kuin hän oli puhutellut Annettea ja pikku tyttöä, hän\noli kuullut, että Adèlen täti Besançonista oli saapunut Palermoon.\nKovasti oli hänen sydäntänsä kouristanut, kun hän itseltään kysyi:\n\"Minkähänlainen hän on?\" Francis oli nähnyt hänen kävelevän lapsen\nkanssa Englantilaisessa puutarhassa, mutta hänen liikutuksensa oli\nniin suuri, ettei hän vieraan kasvoista voinut mitään päättää.\nRouva de Raynal -- se oli rouva Raffrayen vanhemman sisaren nimi\n-- ei ollut missään suhteessa Francis'n onnettoman rakastajattaren\nnäköinen. Hänellä ei ollut tämän solakkaa vartaloa eikä hänen hienoja\npiirteitänsä; hänen kasvonsa olivat noita sileitä, rauhallisia,\nmelkeinpä ilmeettömiä kasvoja, jotka kertovat tasaisen elämän\nhitaasta ja yksinkertaisesta kulusta. Noiden arvokkaasti piirrettyjen\nryppyjen takana saattoi piillä mitä ahtainta pikkumaisuutta yhtä\nhyvin kuin harvinaista sydämen jaloutta tai lapsellista ja viatonta\nhyväntahtoisuutta. Onneksi Adèlelle ja onneksi myöskin nuorelle\nmiehelle vastatulleen luonne oli viimeksimainittua lajia. Kuultuansa\nkuoleman vihdoinkin lopettaneen kaksi viikkoa kestäneen hengenlähdön\ntuskat Francis uskalsi ryhtyä viimeiseen koetukseen, lähestyä tätä\nnaista. Kun hän ei ollut näinä viimeisinä aikoina nähnyt Adèlen\ntulevan huvilasta ulos oli hän monta kertaa käynyt Villa Cyane'n\nportilla saamassa tietoja palvelijoilta. Näiden tiedustelujen\njälkeen, jotka palvelijain silmissä teki oikeutetuiksi hänen kerran\nPaulinelle muka tarjooma apunsa tämän pyörtyessä, ei ollut missään\nsuhteessa sopimatonta, että hän Paulinen kuoltua kirjoitti rouva\nRaynalille. Olisihan hän tahtonut tämän kuolemansanoman johdosta\nrientää Paulinen huoneeseen, langeta polvilleen hänen vuoteensa\nviereen ja pyytää häneltä anteeksi niiden kärsimyksien nimessä,\njoihin hän oli niin nöyrästi alistunut. Hän olisi tahtonut sitten\nottaa lapsen mukaansa, viedä hänet pois, ryöstää omansa takaisin.\nMutta hänen täytyi tyytyä kirjoittamaan kuolleen sisarelle\njokapäiväisen kohteliaisuuskirjeen, jossa hän kansalaisena tarjousi\nolemaan tuntemattomalle apuna niissä monissa sekavissa toimissa,\njoihin tämän oli ryhtyminen kuolemantapauksen johdosta vieraan maan\nkaukaisessa sopukassa. Mikä olikaan hänen liikutuksensa, kun hän\nvastaukseksi kirjeeseensä sai seuraavat sanat: \"_Rakkaan vainajan\nsuusta olen saanut tiedon, että Te, herra Nayrac, olitte Julie\nArchambaultin veli, sisareni ystävättären, jota olen liian vähän\ntuntenut_...\" Mitä kyyneliä vuodattikaan Francis lukiessaan tätä\nlausetta, joka oli niin yksinkertainen, mutta joka julisti hänelle\nelämästä eronneen anteeksiantoa. Sillä kirje tietysti loppui\nkehotukseen käymään Villa Cyane'ssa. Hänellä oli siis mahdollisuus\nlähestyä lasta, ensin täällä ja sitten vastaisuudessakin -- ja\nPauline oli kuollessaan sen sallinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä toivo, että hänen oli sallittu yhä pitää orpoa silmällä, se se\npiti nuoren miehen pystyssä tänä uutena eron hetkenä. Tuon surun\nja kiireisen lähdön kirjavissa puuhissa hän oli koettanut kaikin\ntavoin olla Paulinen sisarelle avuksi siten ansaitakseen häneltä\nkiitollisuutta. Itsestään rouva Raynal oli lausunut toivomuksen, että\nFrancis kotimatkallaan muutamaksi päiväksi pysähtyisi Besançoniin,\njottei tuttavuus tähän päättyisi. Itsestään rouva Raynal oli pyytänyt\nFrancis'ta toimittamaan hänelle hänen matkatavaransa, jotka hänen\noli täytynyt jättää jälkeensä kiireisen lähdön takia. Eron hetkellä\nisän oli sallittu painaa tyttärensä kalpealle poskelle suudelma,\neikä hänen liikutuksensa silloin mitään kenellekään ilmaissut. Ja\nse probleemi, joka hänelle hänen rikoksiensa tähden oli annettu\nratkaistavaksi, kävi hänelle vihdoinkin selväksi: hänen elämäntyönsä\noli tästä lähtien kohdistuva lapseen. Hänen tuli yhä enemmän lähestyä\nsitä perhettä, jolle Adèle oli uskottu. Hitaasti, varovasti hänen\ntuli pyrkiä sen suosioon, jottei koskaan epäluulon tahra saastuttaisi\nvainajan nimeä. Olihan hän nyt vapaa viettämään elämänsä missä\nhyvänsä, koska hän ei ollut mihinkään sidottu. Olihan hänellä\ntilaisuus asettua asumaan lähelle tytärtänsä ostamalla itselleen\nmaatilan Besançonin läheisyydestä. Lapsi kasvaisi, ja isän oli lupa\nolla syrjästä katsomassa, salaa häntä suojelemassa, jos suojelusta\ntarvittiin, valmistamassa hänelle iloa muuta iloa itselleen\npyytämättä... Eihän siinä ollut tunnustetun perheen onnea -- sitä\nonnea, jota hän oli uneksinut saavansa nauttia Henrietten rinnalla.\nEihän siinä ollut isyyden jaloa ylpeyttä ja isänrakkauden nautintoja.\nMutta siinä oli sittenkin enemmän kuin hän oli ansainnut... Ja laivan\nyhä etäämmälle häipyessä hän oli näkevinään taivaan äärimäisellä\nreunalla, jonka auringon viimeiset säteet sytyttivät tuleen, valoisan\nrannan, purppurasta kohoavan kultaisen kukkulan, jota kohti tuo laiva\nkulki, ja tuossa näyssä kuvastui hänelle uudessa muodossa Luvattu\nmaa, autuuden ranta, johon hänen oli vastedes kulkunsa suunnattava.\nPuhtaan Henrietten sankarimainen uhraus ei siis ollut hukkaan mennyt.\nItsekästen himojen tyydytystä tavoitteleva mies, se joka halusi\ntunnenautintoja, olivatpa ne vaikka muiden tuskilla maksettavat, oli\nhänessä kuollut, ja suudellen Catanessa saatua kirjettänsä, joka oli\nollut hänelle lunastuksen välikappaleena, hän kuiskasi sydämensä\npohjasta kiitoksen tuolle jalolle ystävälle, joka oli hänelle tien\nneuvonut. Tuossa suudelmassa oli toivoa, että tämä kenties sittenkin\nkerran suostuisi astumaan hänen rinnallaan, hänen matkansa vaivoja\nhuojentamaan. Siinä oli se vakuutus, että jos heidät lupausuhri\nerottikin ainiaaksi toisistaan, niin loitolla pysyvä ei häneltä\nkieltäisi kunnioitustansa nyt, kun hän tiesi tuon kunnioituksen\nansaitsevansa, kun hänessä oli vastuunalaisuuden ja omantunnon käsite\nkohonnut tietoisuuteen, kun hänellä ei muuta elämän pyrintöä ollut\nkuin rikoksiensa tuottamien surujen lievittäminen.\n\n\n\n"]