[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv4UcN0VFhwGqXvdElG6e_U_pSyyVDiCe0PDykev6vP8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1152,"Musta nuoli","Stevenson, Robert Louis",1850,1894,"1152-stevenson-robert-louis-musta-nuoli","1152__Stevenson_Robert_Louis__Musta_nuoli","Historiallinen romaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1888,1913,48074,303191,false,50215,[24,25,26,27,28,29,30,31],"Bildungsromans","Great Britain -- History -- Wars of the Roses, 1455-1485 -- Fiction","Guardian and ward -- Fiction","Historical fiction","Knights and knighthood -- Fiction","Outlaws -- Fiction","War stories","Young men -- Fiction",[33,34],"Adventure","Historical Novels","\"Musta nuoli: Kertomus Ruusujen ajalta\" by Robert Louis Stevenson is a historical adventure novel first serialized in 1883. Set during England's Wars of the Roses, it follows young Richard Shelton as he uncovers the truth about his father's murder. Suspecting his guardian Sir Daniel Brackley, Dick joins a band of forest outlaws who strike with black arrows. His quest for justice intertwines with rescuing Joanna Sedley, a kidnapped heiress, as he navigates treacherous loyalties amid civil war and knightly intrigue. (This is an automatically generated summary.)",[],293,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1400-luvun Englantiin ruusujen sodan vuosiin. Nuori Dick Shelton selvittää isänsä murhaa ja päätyy lainsuojattomien Mustan nuolen veljeskunnan puolelle taistelemaan korruptoitunutta holhoojaansa vastaan.","R. L. Stevensonin 'Musta nuoli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1152.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA NUOLI\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nR. L. STEVENSON\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nIlmestynyt ensimmäisen kerran\nOtavan kustantamana Helsingissä 1913.\n\n\n\n\n\n\nMUSTA NUOLI\n\nKertomus ruusujen ajalta[1]\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat: John Kostaja.\n\nEnsimäinen kirja: Kaksi nuorukaista.\n\n 1. Aurinko Kettleyssä.\n 2. Suolla.\n 3. Lautta.\n 4. Vihreän metsän veljeskunta.\n 5. Verinen ajo.\n 6. Päivän kuluessa.\n 7. Valepukuinen mies.\n\nToinen kirja: Tunstallin Mont House.\n\n 1. Dick kyselee.\n 2. Kaksi valaa.\n 3. Kappelinpäällinen kammio.\n 4. Salakäytävä.\n 5. Dick vaihtaa puoluetta.\n\nKolmas kirja: Lordi Foxham.\n\n 1. Talo rannalla.\n 2. Kahakka pimeässä.\n 3. Pyhän Briden risti.\n 4. \"Hyvä toivo.\"\n 5. Hyökkäys ja pako.\n\nNeljäs kirja: Valepuku.\n\n 1. Luola.\n 2. Vihollisen talossa.\n 3. Kuollut urkkija.\n 4. Luostarinkirkossa.\n 5. Lordi Risingham.\n 6. Kapteeni Arblaster.\n\nViides kirja: Richard Kyttyräselkä.\n\n 1. Torventoitotus.\n 2. Shorebyn tappelu.\n 3. Shorebyn tappelu (jatkoa).\n 4. Shoreby ryöstetään.\n 5. Yö metsässä. Alicia risingham.\n 6. Dick ja Joanna.\n 7. Dickin kosto.\n 8. Loppu.\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\nJohn Kostaja\n\n\nEräänä loppukevään iltapäivänä kuultiin Tunstallin Moat Housen kellon\nsoivan sellaiseen aikaan, jolloin se tavallisesti oli äänetönnä.\nLähellä ja kaukana, jokivarren metsässä ja kentillä jätti kansa työnsä\nrientääkseen kohti ääntä. Ja Tunstallin pienessä kylässä oli joukko\ntalonpoikia kokoontunut ihmettelemään ja keskustelemaan siitä, mitä tuo\nkutsu mahtoi tarkoittaa.\n\nTunstallin kylä oli tähän aikaan, vanhan kuningas Henrik kuudennen\nhallitessa, melkein samannäköinen kuin se on vielä tänäkin päivänä.\nParikymmentä paksuista tammihirsistä kyhättyä rakennusta sijaitsi\nsiellä täällä pitkässä vihreässä, jokeen päin viettävässä laaksossa.\nLaakson pohjassa vei silta joen poikki, ja toisella puolen jokea tie\ntaas nousi ja hävisi metsänreunaan matkallaan Moat Houseen ja sieltä\neteenpäin Holywoodin luostarille. Puolitiessä sillan ja kylän väliä\nseisoi kirkko punakatajien ympäröimänä. Vihreät jalavat ja vihreään\npukeutuvat tammet kaunistivat kummallakin puolen tienvartta ja\nrajoittivat näköalaa.\n\nAivan sillan korvassa seisoi kivinen risti kunnaalla, ja sinne oli tuo\nkansanjoukko kokoontunut -- puoli tusinaa naisia ja pitkä\ntummanuttuinen mies -- tiedustellen mitä tuo kellonääni merkitsi. Puoli\ntuntia sitten oli pikalähetti kulkenut läpi kylän. Kiireen takia hän ei\nollut uskaltanut astua maahan, vaan oli hevosenselässä istuen juonut\nkipon olutta. Hän ei itse tiennyt mitä oli tekeillä, sanoi vain\nvievänsä suljetun kirjeen sir Daniel Brackleyltä papille, sir Oliver\nOatesille, joka isännän poissa ollessa isännöi Moat Housessa.\n\nMutta nyt kuului kaviontöminää, ja pian sen jälkeen tuli\nmetsänrinteestä näkyviin ratsastaja, joka jatkoi matkaansa yli\nkumisevan sillan. Se oli nuori herra Richard Shelton, sir Danielin\nholhotti. Hän ainakin osaa tehdä asiasta selkoa, he arvelivat. He\nhuusivat hänelle ja pyysivät häneltä tietoja, ja suostuen\njuttusille hän pysäyttikin hevosensa. Hän oli nuori, ei vielä\nkahdeksantoistavuotias, päivettynyt, harmaasilmäinen nuorukainen.\nYllänsä hänellä oli hirvennahkainen nuttu, kaulus mustasta sametista ja\npäässä harmaa hytyrä, selässä teräksinen varsijousi. Hänen puheensa\nmukaan pikalähetti oli todellakin tuonut tärkeitä uutisia. Oli tulossa\ntaistelu. Sir Daniel oli antanut käskyn, että joka miehen, joka kykeni\nvirittämään jousen tai kantamaan keihästä, tuli kiireimmiten saapua\nKettleyhin hänen ankaran suuttumuksensa uhalla. Mutta kenenkä puolesta\noli taisteltava tai missä tappelu oli odotettavissa, sitä Dick[2] ei\ntietänyt mainita. Sir Oliver itse oli pian saapuva, ja Bennet Hatch,\njoka oli tuleva joukon johtajaksi, varustautui jo paraikaa.\n\n\"Se on tämän rakkaan maan häviö\", sanoi muuan nainen. \"Kun paronit\nkäyvät sotaa, saa maamies syödä juuria.\"\n\n\"Oh!\" sanoi Dick, \"joka mies, joka on mukana, saa kuusi pennyä[3]\npäivältä, ja jousimies kaksitoista.\"\n\n\"Niin, voinevat saada, jos jäävät eloon\", nainen vastasi, \"mutta entä\njos kaatuvat, nuori herra, kuinkas silloin?\"\n\n\"Eivät he voi arvokkaammin kuolla kuin luonnollisen isäntänsä\npuolesta\", Dick sanoi.\n\n\"Ei ainakaan minun luonnollinen isäntäni\", sanoi tuo tummanuttuinen\nmies. \"Minä ja kaikki muutkin olimme Walsinghamin puolella Brierleyn\ntappeluun saakka kaksi vuotta sitten kynttilänpäivästä. Ja nyt minun\ntäytyy liittyä Brackleyhini! Laki sen teki; sitäkö te sanotte\nluonnolliseksi? Mutta nyt, huolimatta sir Danielista ja huolimatta sir\nOliverista -- joka on paremmassa tuttavuudessa lain kuin rehellisyyden\nkanssa -- ei minulla ole toista luonnollista herraa kuin kuningas\nHenrik kuudes -raukka, Jumala häntä suojelkoon! Se viaton raukka ei\nymmärrä erottaa oikeata kättänsä vasemmasta.\"\n\n\"Te käytätte pahaa kieltä, ystävä\", Dick vastasi, \"kun samassa\nhengenvedossa soimaatte hyvää isäntäänne ja herraani kuningasta. Mutta\nkuningas Henrik -- pyhimysten olkoon kiitos! -- on jälleen tointunut\njärjilleen ja on sovinnossa järjestävä kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä\nsir Danieliin tulee, olette kovin urhoollinen hänen selkänsä takana.\nMutta en ole kielikello -- ja siinä tarpeeksi.\"\n\n\"En soimaa teitä, nuori herra Richard\", talonpoika vastasi. \"Te olette\nvielä nuorukainen, mutta kun ehditte miehen ikään, huomaatte kyllä\nolevanne puilla paljailla. En sano sen enempää; pyhimykset auttakoot\nsir Danielin naapureita ja Pyhä Neitsyt varjelkoon hänen holhottejaan.\"\n\n\"Clipsby\", sanoi Richard, \"te puhutte semmoista, mitä minun ei kunnolla\nsovi kuunnella. Sir Daniel on minun hyvä isäntäni ja holhoojani.\"\n\n\"No, selittäkää minulle arvoitus\", Clipsby vastasi, \"kenen puolella on\nsir Daniel?\"\n\n\"En tiedä\", Dick vastasi punastuen hiukan, sillä hänen holhoojansa oli\nnäinä levottomina aikoina alinomaa vaihtanut puoluetta, ja jokainen\nvaihdos oli tuottanut lisää hänen kukkaroonsa.\n\n\"Niin\", vastasi Clipsby, \"eikä sitä tiedä kukaan muukaan. Sillä\nsemmoinen hän on, että panee maata lancasterilaisena ja nousee\nyorkilaisena.\"\n\nSilloin hevosen rautakengät panivat sillan jymisemään, väkijoukko\nkääntyi sinnepäin ja näki Bennet Hatchin tulevan ratsastaen täyttä\nlaukkaa. Tämä oli tummaihoinen ja harmahtavatukkainen, vankkakätinen ja\ntuimakasvoinen mies. Aseina hänellä oli miekka ja keihäs, päässä\nteräskypärä ja yllänsä nahkanuttu. Hän oli mahtava mies näillä seuduin,\nsir Danielin oikea käsi rauhassa ja sodassa ja tähän aikaan isäntänsä\nvaikutuksesta kihlakunnan vouti.\n\n\"Clipsby\", hän huusi, \"pian Moat Houseen ja lähetä kaikki muut\nkuhnustelijat samaan paikkaan. Bowyer antaa teille asepuvut ja kypärät.\nMeidän täytyy lähteä ennen kuin iltakello soi. Ja muista: se joka\nviimeisenä ruumisportille saapuu, on saava vastaavan palkinnon sir\nDanielilta. Paina tarkoin mieleesi tämä! Tiedän että olet aika nahjus,\nNance\", hän lisäsi yhdelle naisista, \"onko Appleyard kylässä?\"\n\n\"Missäpä hän muuallakaan olisi\", nainen vastasi, \"varmaankin\npellollaan.\"\n\nSitten väkijoukko hajosi. Clipsby käveli kiirettä pitämättä yli sillan,\nBennet ja nuori Shelton ratsastivat kylän kautta eteenpäin kirkon ohi.\n\n\"Saatte nähdä\", Bennet sanoi, \"että tuo vanha mörökölli kuluttaa\nenemmän aikaa mörisemiseen ja lavertelemiseen Henrik viidennestä, kuin\nmitä kuluu hevosen kengittämiseen. Ja kaikki tämä siitä syystä, että\nhän on ollut mukana Ranskan sodassa.\"\n\nTupa, jonnepäin he olivat menossa, oli kylän äärimmäinen, se oli siellä\nerillään sireenien ympäröimänä. Sen takana oli kolmella puolen\nviljelysmaata, joka ulottui metsänrintaan saakka.\n\nHatch astui hevosenselästä, kietaisi ohjakset kiinni aitaan ja käveli\nDickin pysyessä hänen kintereillään sinnepäin, missä vanha soturi\npolviin saakka kaalimaahansa painuneena näkyi kaivavan maata, silloin\ntällöin särkyneellä äänellä hyräillen jotain laulunpätkää. Hän oli\nylt'yleensä nahkapuvussa, ainoastaan hytyrä ja laaja kaulus olivat\nmustaa nukkakangasta ja tulipunaisilla nauhoilla reunustetut. Hänen\nkasvonsa olivat saksanpähkinän näköiset sekä värin että ryppyjen\npuolesta. Mutta hänen vanhat harmaat silmänsä olivat vielä kirkkaat ja\nhänen näkönsä oli heikkenemätön. Kenties hän oli huonokuuloinen,\nkenties hän ei pitänyt vanhan, Azincourtin taistelussa olleen\njousimiehen arvon mukaisena ottaa huomatakseen kaikenlaisia\npikkuhäiriöitä, sillä ei hätäkellon kaiku eikä Bennetin ja nuorukaisen\nlähestyminen näyttänyt laisinkaan herättävän hänen huomiotaan. Hän vain\nitsepintaisesti jatkoi kaivamistaan ja lauleli heiveröisellä,\nvapisevalla äänellään:\n\n    Nyt, rouva armahainen, pyydän sua\n    sydämes suosiosta säälimähän mua...\n\n\"Nick Appleyard\", sanoi Hatch, \"sir Oliver sulkeutuu suosioosi ja\nkäskee sinun tunnin kuluessa tulla Moat Houseen ottaaksesi\npäällikkyyden haltuusi.\"\n\nVanha soturi nosti silmänsä.\n\n\"Jumala varjelkoon teitä, hyvät herrat!\" hän sanoi irvistäen. \"Ja mihin\nherra Hatch lähtee?\"\n\n\"Herra Hatch lähtee Kettleyhin ottaen mukaansa joka miehen, jonka\nvoimme asettaa hevosenselkään\", Bennet vastasi. \"On tulossa taistelu,\nkuten näyttää, ja isäntäni odottaa lisäväkeä.\"\n\n\"Oh, todellako\", Appleyard vastasi, \"ja mitä sitten jätätte minulle\nlinnaväeksi?\"\n\n\"Jätän sinulle kuusi vankkaa miestä ja sir Oliverin päälliköksi.\"\n\n\"Se ei riitä linnan puolustamiseen\", Appleyard sanoi. \"Lukumäärä on\nliian vähäinen, pari tusinaa on tarpeen.\"\n\n\"No niin, siitähän syystä tulimmekin tänne sinun puheillesi, vanha\nveikko\", toinen vastasi. \"Kukapa muu kuin sinä kykenisi jotain\ntoimittamaan semmoisessa talossa semmoisella linnaväellä?\"\n\n\"Vai niin! Kun rupeaa jalkaa likistämään, muistatte vanhaa kenkää!\"\nNick vastasi. \"Ei ole teissä ainoatakaan, joka kykenisi istumaan\nkunnollisesti hevosenselässä tahi pitelemään tapparakeihästä. Ja mitä\njousella ampumiseen tulee, niin -- pyhän Mikaelin kautta! -- jos vanha\nHenrik viides nousisi haudastaan, hän olisi valmis asettumaan teille\nmaalitauluksi farthingista[4] joka ampumalta!\"\n\n\"Eipä niinkään, Nick, onhan vielä yksi ja toinen, joka kykenee jousta\nvirittämään\", sanoi Bennet.\n\n\"Virittämään jousta!\" Appleyard huudahti. \"Niin, mutta kuka kelpaa\nampumaan nuolen pilkkaan? Siihen on tarkka silmä tarpeen ja pää\npaikallaan. Kuulkaa, Bennet Hatch, mitä oikeastaan sanotte pitkäksi\nampumamatkaksi?\"\n\n\"Noh\", sanoi Bennet katsoen ympäriinsä, \"pitkä ampumamatka olisi ehkä\ntästä metsään.\"\n\n\"No niin, se olisi pitkähkö ampumamatka\", vanhus sanoi ja kääntyi\nkatsahtamaan olkansa yli. Sitten hän varjosti silmiänsä kädellään ja\njäi tuijottamaan metsään päin.\n\n\"Noh, mitä katselet?\" Bennet tokaisi hihittäen. \"Näetkö kuningas Henrik\nviidennen?\"\n\nSotavanhus yhäti vain äänetönnä tähysteli mäkeä. Aurinko valaisi koko\nterältänsä kenttää, jolla joitakin valkoisia lampaita kävi laitumella.\nKaikki oli hiljaista, ainoastaan kellon kumahtelu kuului kaukaa.\n\n\"Mitä katselet, Appleyard?\" Dick kysyi.\n\n\"Katselen lintuja\", sanoi Appleyard.\n\nJa todellakin näkyi parvi lintuja levottomasti lentelevän sinne tänne\npuitten latvojen ylitse eräässä paikassa, missä metsänkieleke pistäytyi\npeltojen väliin, päättyen muutamiin lehteviin jalaviin noin\nampumamatkan päässä siitä missä he seisoivat..\n\n\"Minkä tähden lintuja katselet?\" Bennet sanoi.\n\n\"Oh\", Appleyard vastasi, \"olettepa te viisas mies mennäksenne sotaan,\nherra Bennet. Linnut ovat hyvä sotavartio. Metsämaissa ne ovat\netumaisimpana rintamana. Katsokaa, jos tässä nyt olisimme leirissä,\nsaattaisi tuolla metsässä hiiviskellä jousimiehiä väijymässä meitä, ja\nme täällä vain istuisimme levollisina, aavistamatta mitään.\"\n\n\"Mutta kuulepas, vanha veitikka\", Hatch sanoi, \"nyt ei ole jousimiehiä\nsen likempänä meitä kuin sir Danielin väki Kettleyssä. Täällä olemme\nyhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon Towerissa, ja sinä koetat meitä\npelästyttää muutamilla peipposilla ja varpusilla!\"\n\n\"Kuules sitä!\" Appleyard sanoi irvistäen. \"Eiköhän näillä seuduin vain\nole Jumala ties kuinka monta roistoa, jotka luopuisivat kahdesta\nkorvalehdestään saadakseen sijoittaa nuolen jompaan kumpaan meistä!\nPyhän Mikaelin kautta, mies! He vihaavat meitä kuin ruttoa!\"\n\n\"Niinpä kyllä, he vihaavat sir Danielia\", Hatch sanoi totisena.\n\n\"He vihaavat sir Danielia ja vihaavat joka miestä, joka on hänen\npalveluksessaan\", Appleyard sanoi, \"ja heidän vihansa ensimmäisiä\nkohteita ovat Bennet Hatch ja vanha jousimies Nick. Katsokaa! Jos\ntuolla metsänreunassa olisi rohkea jousimies ja jos te ja minä\nseisoisimme täällä alttiina heidän nuolillensa -- niinkuin, pyhä\nMikael, seisommekin -- kummanko meistä he valitsisivat?\"\n\n\"Sinut, sen veikkaan\", Hatch sanoi.\n\n\"Panen vetoa takkini teidän nahkavyötänne vastaan, että te se\nolisitte\", vanha jousimies huusi. \"Te poltitte Grimstonen, Bennet --\nsitä he eivät milloinkaan anna teille anteeksi, hyvä herrani. Mitä\nminuun tulee, pääsen Jumalan avulla pian semmoiseen talteen, etteivät\nnuolet, eivät tykinluodit eivätkä minkäänlaiset konnanjuonet minua\ntapaa. Minä olen vanha mies ja lähestyn nopeasti kotia, missä vuode on\nminulle valmiina. Mutta te, Bennet, te jäätte tänne omalle\nvastuullenne, ja jos te elätte minun ikääni joutumatta hirsipuuhun,\nniin kylläpä oikea vanha englantilainen henki on kuollut.\"\n\n\"Sinä olet ilkein vanha vahingonvaakkuja koko Tunstallin metsässä\",\nHatch vastasi, silminnähtävästi hieman kammahtaen moista kaameata\nennustusta. \"Tartu aseisiisi ennen kuin sir Oliver tulee, ja jätä\nlavertelut pitkäksi aikaa. Jos olisit laverrellut yhtä paljon Henrik\nviidennelle, olisi hänen korvissaan ollut enemmän tavaraa kuin hänen\ntaskuissaan.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä soi ilmassa nuoli kuin herhiläisen surina. Se\nsattui Appleyardiin, lapaluiden väliin, ja lävisti hänet tykkänään,\nniin että hän kaatui kasvoillensa kaaleihin. Hatch päästi tukahdutetun\nhuudahduksen ja karkasi pystyyn, sitten hän kumarassa hiipi tuvan\ntaakse suojaan. Sillä aikaa Dick Shelton oli vetäytynyt sireenipensaan\ntaakse, virittänyt jousensa ja asettanut sen poskelleen terävästi\ntähystellen metsän rinnettä.\n\nEi lehtikään liikahtanut. Lampaat kävelivät levollisina syömässä,\nlinnutkin olivat rauhoittuneet. Tuossa makasi vanha mies, kyynärän\npituinen nuoli ruumiissaan. Hatch pysyi tuvan suojassa ja Dick makasi\nsireenipensaan takana, valmiina ampumaan.\n\n\"Näettekö mitään?\" Hatch kysyi.\n\n\"Ei oksakaan liiku\", Dick vastasi.\n\n\"On häpeä jättää hänet makaamaan\", Bennet sanoi astuen taas esille\nepäröivin askelin ja kovin kalpeana. \"Pitäkää metsää tarkasti silmällä,\nnuori herra Shelton -- pitäkää tarkasti silmällä. Pyhimykset päästäkööt\nmeidät synnistä! Sepä oli aika ampuja!\"\n\nBennet nosti vanhan jousimiehen polvivaraan. Hän ei vielä ollut\nkuollut, hänen kasvonsa värähtelivät, hänen silmänsä sulkeutuivat ja\naukenivat konemaisesti ja hän näytti kärsivän kauheita tuskia.\n\n\"Pystytkö kuulemaan, vanha Nick?\" Hatch kysyi. \"Onko sinulla mitään\nviimeistä toivomusta, ennen kuin lähdet, vanha veikko?\"\n\n\"Vetäkää ulos nuoli ja antakaa minun kuolla, pyhän Marian nimessä!\"\nAppleyard läähätti. \"Olen suorittanut välit vanhan Englannin kanssa.\nVetäkää se ulos!\"\n\n\"Nuori herra Dick\", Bennet sanoi, \"tulkaa tänne ja riuhtaiskaa nuoli\nhaavasta. Hän haluaa kuolla, syntisparka.\"\n\nDick laski jousensa maahan ja vetäisi voimakkaalla otteella nuolen\nvanhuksen ruumiista. Verisuihku kumpusi haavasta, vanha jousimies nousi\npuoleksi pystyyn, huusi vielä Herraa Jumalaa avukseen ja kaatui sitten\nkuolleena maahan. Polvillansa kaalimaassa Hatch rukoili hartaasti\nlähteneen puolesta. Mutta rukoillessakin hänen mielensä oli silmin\nnähtävästi kääntyneenä kahtaalle päin, sillä herkeämättä hän tarkkaan\ntähysteli metsän sitä kohtaa, mistä nuoli oli tullut. Lopetettuansa hän\nnousi seisaalleen, veti rautakintaan kädestään ja pyyhkäisi kalpeita\nkasvojaan, jotka olivat tuskanhiestä kosteat.\n\n\"Oh\", hän sanoi, \"tulevalla kerralla on minun vuoroni.\"\n\n\"Kuka tämän on tehnyt, Bennet?\" kysyi Richard, joka vielä piti nuolta\nkädessään.\n\n\"Niin, pyhimykset sen tietävät\", Hatch sanoi. \"Täällä on runsaasti\nparikymmentä kristittyä sielua, jotka olemme ajaneet pois kodista ja\nkonnulta, hän ja minä. Hän on maksanut velkansa, miesparka, eikä\nviipyne kauankaan, ennen kuin ehkä minäkin maksan omasta puolestani.\nSir Daniel pitelee väkeä liian kovakätisesti.\"\n\n\"Tämähän on harvinainen nuoli\", nuorukainen sanoi katsellessaan\nkädessään olevaa nuolta.\n\n\"Niinpä onkin, kunniani kautta!\" Bennet huudahti, \"musta, ja musta on\nsulkakin. Tämä on pahaenteinen nuoli, se on varma, sillä mustan\nsanotaan ennustavan hautajaisia. Ja tähän on jotakin kirjoitettu.\nPyyhkikää pois veri. Mitä näette?\"\n\n\"_Appleyard John Kostajalta_...\" Shelton luki, \"mitä se merkitsee?\"\n\n\"Tuo ei minua miellytä\", Bennet Hatch vastasi pudistellen päätään.\n\"John Kostaja! Se on konnan nimi kaikkien parempionnisten silmissä!\nMutta miksi seisomme täällä nuolien kohteina? Ottakaa, hyvä herra\nShelton, häntä polvista, niin minä nostan olkapäistä ja viekäämme hänet\nhuoneeseensa. Tämä on paha isku sir Oliver raukalle, hän varmaankin käy\nkalpeaksi kuin palttina ja pälpättää rukouksia kuin tuulimylly.\"\n\nHe nostivat vanhan jousimiehen ja veivät hänet huoneeseen, missä hän\nyksinäisenä oli eleskellyt. Siellä he sitten laskivat hänet lattialle,\njotteivät ryvettäisi vuodevaatteita, ja koettivat kykynsä mukaan\nojentaa ja sovitella hänen jäseniään.\n\nAppleyardin huone oli siisti ja yksinkertainen. Siinä oli\nsinipeitteinen vuode, astiakaappi, iso arkku, pari laskutuolia,\ntakanurkassa laskupöytä ja seinässä vanhan soturin varustukset, jousia\nja puolustusaseita. Hatch alkoi uteliaasti katsella ympäriinsä.\n\n\"Nickillä oli rahaa\", hän sanoi. \"Lienee ollut hyvinkin viisi-,\nkuusikymmentä puntaa arkun pohjalla. Haluaisin saada ne päivänvaloon!\nParas lohdutus, nuori herra Richard, kadottaessamme vanhan ystävän, on\nperiä hänen omaisuutensa. Katsokaa tuota arkkua, panen vetoa, vaikka\npaljostakin, että siinä on kosolta kultaa. Hänellä oli tanakka käsi\nottamaan vastaan ja luja käsi pitämään, mitä oli ottanut, niin oli\nAppleyard-jousimiehellä, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!\nPian kahdeksankymmentä vuotta hän oli liikkunut ja hommannut ja aina\nhän hyötyi, mutta nyt hän makaa selällään, miesparka, eikä enää kaipaa\nmitään, ja jos hänen kolikkonsa joutuisivat hyvän ystävän haltuun,\nluulisinpä hänen iloitsevan taivaassaan.\"\n\n\"Malttakaa, Hatch\", Dick sanoi, \"kunnioittakaa hänen sammuneita\nsilmiään. Tahtoisitteko ryöstää mieheltä aivan hänen ruumiinsa ääressä?\nMuistakaa että hän voi nousta kummittelemaan.\"\n\nHatch teki monta ristinmerkkiä mutta oli jälleen toipunut ennalleen,\neikä ollut helppoa saada häntä luopumaan aikomuksestaan. Huonosti olisi\narkun käynyt, jollei samassa veräjä olisi narahtanut ja heti sen\njälkeen tuvan ovi auennut. Sisään astui kookas ja muhkea, punakka,\nmustasilmäinen noin viisikymmenvuotias messukasukkaan ja kauhtanaan\npukeutunut mies.\n\n\"Appleyard\", rupesi vastatullut puhumaan astuessaan sisään, mutta\nvaikeni äkisti. \"Ave Maria!\" hän huudahti. \"Pyhimykset varjelkoot\nmeitä! Minkälaiset pidot täällä ovat menossa?\"\n\n\"Kylmät pidot ne ovat Appleyardille, herra pastori\", Hatch vastasi\nvarsin levollisena. \"Ammuttu oman ovensa eteen ja seisoo kai\nparhaillaan kiirastulen portilla. Heh, siellä hän ei suinkaan kaipaa\nlämmitystä eikä valaistusta, jos ihmisten puheissa on perää.\"\n\nSir Oliver kompuroi vaivalloisesti laskutuoliin, jolle hän vaipui\nistumaan kalpeana ja hervotonna. \"Tämä on Jumalan tuomio! Julkea teko!\"\nhän mutisi ja rupesi latelemaan rukouksia.\n\nSillä aikaa Hatch riisui kypäränsä ja lankesi kunnioittavasti\npolvilleen.\n\n\"Bennet\", sanoi pappi hiukan toivuttuansa, \"mitähän tämä oikein\nmerkitsee? Mikä vihamies on tehnyt tämän?\"\n\n\"Tässä, sir Oliver, on nuoli. Katsokaa, tässä on kirjoitus\", Dick\nsanoi.\n\n\"Oh\", sanoi pappi, \"huonoja uutisia! John Kostaja! Sepä nimi! Ja musta,\npaha enne! Hyvät ystävät, tämä kirottu nuoli ei minua miellytä. Nyt\novat hyvät neuvot tarpeen. Kukahan lienee tuon lähettäjä? Koetapas\naprikoida, Bennet. Kuka monista vihamiehistämme uskaltaisi näin\nrohkeasti uhaten astua meitä vastaan? Simnel? Tuskinpa. Walsinghamit?\nHe eivät vielä ole niin masentuneet, he toivovat vielä lain avulla\nvoivansa voittaa meidät, kun ajat muuttuvat. Mutta entäpäs Simon\nMalmesbury? Mitä arvelet, Bennet?\"\n\n\"Mitä luulette Ellis Duckworthista, herra pastori\", Hatch kysyi\nvuorostaan.\n\n\"Ei, Bennet, ei milloinkaan. Ei, ei hän\", pappi sanoi. \"Kapinanhenki ei\nmilloinkaan ala alhaaltapäin, Bennet -- siinä kohden kaikki\narvostelukykyiset historiantutkijat ovat yksimielisiä. Kapina kulkee\naina ylhäältäkäsin alaspäin ja jos Pekat, Tuomaat ja Heikit tarttuvat\naseisiin, niin tutki tarkoin asiaa päästäksesi selville siitä, mikä\nylimys on jutun takana. No nyt, kun sir Daniel on taas yhtynyt\nkuningattaren puolueeseen, hän on Yorkin herrojen mustassa kirjassa.\nSieltä päin, Bennet, isku tulee -- kenen kädessä ase on, sitä en vielä\nkykene erottamaan, mutta siinä on tämän onnettomuuden ponsi.\"\n\n\"Teidän suosiollanne, sir Oliver\", Bennet vastasi, \"pyörien akselit\novat tässä maassa niin kuumat, että jo kauan aikaa olen tuntenut\ntulenkäryä. Ja niin teki tämä Appleyard-parkakin. Ja paha sanoa:\nihmisten mielet ovat niin kiihtyneet meitä kaikkia vastaan, ettei\ntarvita Yorkia eikä Lancasteria usuttamaan heitä meitä vastaan. Minun\nhalpa ajatukseni on tämä: te, joka olette kirkon mies, ja sir Daniel,\njoka purjehtii joka tuulen mukaan, olette ryöstäneet omaisuuden monelta\nmieheltä ja tuominneet tai hirtättäneet yhden ja toisen. Teidät\nvaaditaan nyt edesvastuuseen siitä. Oikeudessa jutut ovat aina\nratkenneet niin, että te pääsette voitolle, en tiedä millä keinoilla,\nja te luulette että kaikki on sillä hyvä. Mutta sallikaa minun sanoa,\nsir Oliver: mies, jolta olette ryöstäneet omaisuuden ja jota olette\nsuomineet, on sitä vihaisempi, ja jonakin päivänä, kun paholainen on\nliikkeellä, se mies tarttuu jouseensa ja lähettää kyynäräisen nuolen\nsisälmystenne läpi.\"\n\n\"Ei, ei Bennet, sinä olet väärässä. Bennet, sinun olisi paras pitää\njärkesi aisoissa\", sir Oliver sanoi. \"Sinä olet lörpöttelijä, Bennet,\nsuunpieksäjä, hölökieli; sinun suusi on avonaisempi kuin kaksi\nkorvaasi. Ota ojentuaksesi, Bennet, ota ojentuaksesi.\"\n\n\"Heh, en sano sen enempää, käyköön teille niin kuin mielenne tekee\",\nBennet sanoi.\n\nPappi nousi tuolilta ja otti kirjoituslippaasta, joka riippui hänen\nkaulastaan, sinettivahan, vahakynttiläkierukan ja tulukset. Näillä\nvälineillä hän sir Danielin sinetillä sulki arkun ja astiakaapin,\nBennetin seisoessa nyrpeän näköisenä katselemassa. Sitten koko seurue\nhiukan pelokkaana poistui tuvasta ja nousi hevosenselkään.\n\n\"Tähän aikaan meidän pitäisi jo olla matkalla, sir Oliver\", sanoi Hatch\npitäessään papille jalustinta, kun tämä nousi selkään.\n\n\"Niin, mutta Bennet, olot ovat muuttuneet\", pappi vastasi. \"Ei nyt ole\nAppleyardia -- rauha hänen sielulleen! -- komentamassa linnaväkeä.\nMinun täytyy varata sinut, Bennet. Minä tarvitsen vankkaa miestä, johon\nvoin luottaa tänä mustien nuolien päivänä. 'Nuoli, joka lentää\npäivällä', sanoo evankeliumi... en muista jatkoa. Oh, minä olen kehno\npappi, olen vaipunut liian syvälle maallisiin asioihin. Kas niin, vouti\nHatch, laskekaamme nyt laukkaa, ratsumiehet ovat kai jo kirkolla.\"\n\nHe ratsastivat tietä myöten, tuuli liehutteli papin vaipan liepeitä.\nHeidän takanansa rupesi nousemaan pilviä, himmentäen laskevan auringon\nvalon. He olivat sivuuttaneet kolme niistä hajallansa olevista\ntaloista, jotka muodostivat Tunstallin kylän, kun tien polvekkeessa\nkirkko tuli heidän näkyviinsä. Kymmenkunta rakennusta sijaitsi taajana\nryhmänä kirkon ympärillä, mutta sen takana oli niittyjä ja peltoja.\nRuumisportin kohdalla oli parikymmentä miestä, joista toiset istuivat\nhevosenselässä, toiset taas seisoivat hevosten päitten kohdalla.\nMiesten asut ja ratsut olivat kovin erilaisia. Toisilla oli keihäät,\ntoisilla tapparakeihäät, toisilla jouset; muutamien hevoset olivat\näsken vetäneet auraa ja olivat vielä saven tahraamia. Sillä nämä miehet\nolivat maan alhaisinta kerrosta, kaikki paremmat miehet varusteineen\nolivat jo sir Danielin kanssa sotaretkellä.\n\n\"Tämä ei näytä huonolta, kiitetty olkoon Holywoodin risti! Sir Daniel\ntulee kyllä tyytymään toimiimme\", huomautti pappi, arvioiden mielessään\nmiesten lukua.\n\n\"Kuka tuolla? Seis, jos olet kunnollinen mies\", huudahti Bennet.\n\nMies hiipi kirkkotarhan punakatajien seassa. Kuullessaan Bennetin\nhuudahduksen hän nousi eikä koettanut enää piilotella, vaan pötki\nnopeasti metsään päin pakoon. Portin kohdalla seisovat miehet, jotka\neivät olleet häntä ennen huomanneet, heräsivät nyt ja hajaantuivat\nsinne tänne. Ne heistä, jotka olivat astuneet hevosenselästä, rupesivat\nkiipeämään satulaan, toiset ajoivat juoksevaa miestä takaa, mutta\nheidän oli pakko kiertää kirkkotarhan vihitty maa, ja pian kävi\nselväksi, että saalis oli pääsevä heidän ulottuviltaan. Hatch koetti\nkiroten ja pauhaten pakottaa hevosensa aitauksen yli, sulkeaksensa\ntakaa-ajetulta pakotien, mutta hevonen teki tenän, karkasi pystyyn ja\nheitti ratsastajan lokaan koipiansa pyristelemään. Ja joskin hän heti\nnousi ja tarttui ohjaksiin, oli aika jo ehtinyt liukua hänen käsistään,\nja pakeneva mies oli päässyt niin pitkälle, ettei ollut toivoakaan enää\nsaada häntä kiinni.\n\nToisia neuvokkaampi oli Dick Shelton ollut. Sen sijaan, että hän olisi\nruvennut turhaan takaa-ajoon, hän oli tarttunut varsijouseensa,\nvirittänyt sen ja asettanut nuolen paikalleen. Ja nyt, kun muut olivat\nlakanneet takaa-ajostaan, hän kääntyi Bennetin puoleen ja kysyi, pitikö\nhänen ampua.\n\n\"Ammu! Ammu!\" huusi pappi verenhimoisen rajusti.\n\n\"Laittakaa että häneen osutte, nuori herra Dick\", Bennet sanoi.\n\"Ampukaa hänet maahan kuin kypsän omenan.\"\n\nPakenijalta puuttui ainoastaan pari askelta päästäkseen suojaan, mutta\nmäki jyrkkeni, joten hänen juoksunsa hidastui. Iltahämärä ja karkaajan\nepäsäännölliset liikkeet vaikeuttivat tähtäämistä, ja suunnatessaan\njoustaan Dick tunsi vähän sääliä, jopa melkein toivoi ampuvansa\nsivuitse. Nuoli lensi.\n\nMies horjahti ja kaatui maahan. Hatch tovereineen päästi\nriemuhuudahduksen. Mutta he olivat myyneet nahan ennen kuin karhu oli\nammuttu. Mies oli vikkelästi heittäytynyt maahan, mutta vikkelästi\nnoussutkin. Sitten hän kääntyi, heilutti hattuansa pilkallisesti ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä hävisi metsään.\n\n\"Rutto hänet periköön!\" Bennet huusi. \"Hänellä on varkaan jalat, kylläpä\nhän osaa juosta, pyhän Banburryn kautta! Osasitte kuitenkin häneen,\nnuori herra Shelton, hän on varastanut nuolenne, enkä silti häntä\nkadehdi.\"\n\n\"Mutta mitä hän kirkon luona toimitti?\" kysyi pappi. \"Clipsby, hyvä\nmies, astupas alas hevosenselästä ja haeskele tarkoin punakatajien\nalta.\"\n\nEi ollut Clipsby montakaan aikaa ollut poissa, kun hän jo palasi\npaperiliuska kädessään.\n\n\"Tämä kirjoitus oli naulattu kirkon oveen\", hän sanoi ojentaessaan\npaperin sir Oliverille. \"En muuta löytänyt, herra pastori.\"\n\n\"Mutta, pyhän Kirkko-Äidin kautta, tämä on melkein pyhänhäväistystä. On\ntoista, jos kuninkaan suosioksi ja linnanherran hyödyksi naulataan\njulistuksia. Mutta että jokainen vihreänuttuinen mieronkiertäjä\nkiinnittää ilmoituksia kirkonoveen -- niin, se on jo melkein\npyhänhäväistystä, -- moni mies on vähemmästäkin roviolla palanut! Mutta\nmitä tämä kirjoitus sisältää? Ilta hämärtyy nopeasti. Hyvä herra\nRichard, sinulla on tarkat silmät. Lue tämä herjauskirjoitus.\"\n\nDick Shelton otti paperin ja luki sen ääneen. Se sisälsi muutamia\nepätasaisia runosäkeitä, käsiala oli huonoa, kirjaimet isoja ja\nkirjoitus kovin virheellistä. Hiukan korjattuna se kuului näin:\n\n    Neljä mulla vyössä on mustaa nuolta,\n    neljä niille, jotka toi mulle tuskaa ja huolta.\n    Neljä miestä minulle pahaa aikoi,\n    katalasti tielleni kuoppaa kaivoi.\n\n    Jo lensi jousesta yksi nuoli,\n    ja vanha Appleyard äkkiä vaipui ja kuoli.\n\n    Pian Bennet Hatch toisen saa läpi rinnan,\n    hän poroksi poltti Grimstonen linnan.\n\n    Kolmas kostaa Oliver Oatsin juonet.\n    Hän katkoi Harry Sheltonin kaulasuonet.\n\n    Sir Daniel on neljännen päämäärä.\n    Ei sano kenkään, että sen suunta on väärä.\n\n    Sydän teillä oli mustempi syttä,\n    siksi kantaa mustia nuolia kyttä.\n\n    Alas polvistukaa ja rukoelkaa.\n    Veren verestä, konnat, te olette velkaa.\n\nVihreän metsän Kostaja ja hänen iloiset kumppaninsa.\n\nItem. Meillä on enemmänkin nuolia ja hyvää hamppunuoraa teikäläisten\nvaralle.\n\n\"Mutta pyhän laupeuden ja Jumalan armon nimessä!\" sir Oliver\nvoivotteli. \"Hyvät ystävät, paha on maailma, jossa elämme, ja\npahemmaksi se joka päivä käy. Vannon Holywoodin ristin kautta, että\nolen niin viaton kuin äsken syntynyt lapsi. Olen sekä ajatuksissa että\ntyössä viaton tuon hyvän ritarin kuolemaan. Eikä häneltä kurkkua\nleikattukaan, siinäkin he erehtyvät, on vielä elossa luotettavia\ntodistajia, jotka voivat sen toteen näyttää.\"\n\n\"Turhaan puhutte, herra pastori\", Bennet sanoi. \"Turha on tuhlata\nsanoja enää siihen asiaan.\"\n\n\"Ei, ei, vouti Bennet, ei niin. Pysykää aisoissanne, hyvä Bennet\",\npappi vastasi. \"Minä tahdon saada viattomuuteni toteen näytetyksi. En\nmillään ehdolla tahdo erehdyksen takia menettää henkikultaani. Otan\nkaikki läsnäolijat todistajiksi, etten ole syypää tuohon tekoon. En\nsilloin edes ollut kotona Moat Housessa. Minut lähetettiin asialle\nennen kello yhdeksää --\"\n\n\"Sir Oliver\", keskeytti hänet Bennet Hatch, \"koska ette suvaitse pitää\nsuutanne kiinni, täytyy minun ryhtyä toisiin keinoihin. Goffe, soita\nlähtöön ja mars!\"\n\nTorven soidessa Bennet lähestyi hämmästynyttä pappia ja kuiskasi\nvihaisena pari sanaa hänen korvaansa.\n\nDick Shelton huomasi papin pelästyneenä vilkaisevan häneen. Hänellä oli\nkylliksi syytä miettimiseen, sillä tuo puheena oleva sir Henry Shelton\noli hänen oma lihallinen isänsä. Mutta sanaakaan hän ei lausunut,\neivätkä hänen kasvonsakaan osoittaneet mitä hän ajatteli.\n\nHatch ja sir Oliver pitivät vähän aikaa keskenänsä neuvoa siitä, mihin\ntoimenpiteihin nyt oli ryhdyttävä, kun Appleyardin kuolema oli\nmuuttanut asiaintilan. Kymmenen miestä päätettiin jättää suorittamaan\nlinnaväen palvelusta sekä saattoväeksi sir Oliverille hänen matkallaan\nläpi metsän. Koska Bennet Hatch oli jäävä linnan päälliköksi, uskottiin\nkootun apujoukon päällikkyys nuorelle Sheltonille. Muuta neuvoa ei\nollut. Miehet olivat hitaita, typeriä ja tottumattomia sotatoimiin,\nShelton sen sijaan oli väen suosiossa ja sitä paitsi päättäväinen ja\nvakaantunut paljon enemmän kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Vaikka\nhän oli kasvanut näissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, hän oli saanut\nkirjallistakin kasvatusta sir Oliverin johdolla, ja Bennet Hatch itse\noli opettanut hänelle aseittenkäyttöä ja päällikkyystaidon alkeita.\nBennet oli aina ollut ystävällinen ja avulias häntä kohtaan. Hän oli\nniitä miehiä, jotka ovat julmia kuin tiikeri niille, joita he pitävät\nvihollisinaan, mutta juromaisen ystävällisiä ja uskollisen\nhyväntahtoisia ystävilleen. Sillä aikaa kun sir Oliver astui lähimpään\nmökkiin kirjoittaakseen hienolla ja näppärällä kynällään sir Daniel\nBrackleylle kertomuksen päivän tapauksista, tuli Bennet oppilaansa luo\ntoivottaakseen hänelle menestystä matkalle.\n\n\"Teidän täytyy kiertää silta, nuori herra Shelton, vaikka tie onkin\npitempi, suojellaksenne henkeänne! Pankaa luotettava mies kulkemaan\ntähystelijänä viisikymmentä askelta edellä, ja ratsastakaa hiljaa siksi\nkun olette päässyt metsän ohi. Jos roistot hyökkäävät teidän\nkimppuunne, niin kannustakaa eteenpäin, seisahtumisesta ei ole apua. Ja\nyhä eteenpäin, nuori herra Shelton, älkääkä palatko takaisin, jos\nhenkenne on teille rakas, sillä täällä Tunstallissa ei ole apua\nsaatavissa, muistakaa se. Ja kun nyt lähdette tuohon suureen\nkuningassotaan ja minä jään tänne henkeni uhalla ja ainoastaan\npyhimykset tietävät, tapaammeko toisiamme enää täällä maan päällä, niin\nannan teille viimeiset neuvoni lähtiessänne. Pitäkää sir Danielia\ntarkoin silmällä, häneen ei voi luottaa. Älkää myöskään mustatakkiin\nluottako -- hän ei tarkoita pahaa, mutta hän juoksee toisten asioita.\nHän on sir Danielin käsiputki! Valitkaa itsellenne hyvä isäntä ja\nhankkikaa mahtavia ystäviä, pitäkää huolta siitä. Ja ajatelkaa joskus\nBennet Hatchia. Onhan pahempia konnia maailmassa kuin Bennet. Ja\nJumalan haltuun!\"\n\n\"Ja Jumala olkoon teidänkin kanssanne, Bennet\", Dick vastasi. \"Te\nolette ollut hyvä ystävä minulle, sitä en unohda.\"\n\n\"Ja kuulkaa, nuori herra\", Hatch lisäsi hiukan hämillään, \"jos tuo John\nKostaja lähettäisi ruumiiseeni nuolen, ehkä suvaitsisitte uhrata\nkultarahan tahi pari sieluraukkani puolesta, sillä luultavasti menen\nsuoraa tietä kiirastuleen.\"\n\n\"Niin kuin tahdotte, Bennet\", nuori Shelton vastasi. \"Mutta mitä\njoutavia! Kyllä me vielä toisemme tapaamme siellä, missä kippo olutta\non paremmin onneksemme kuin messut.\"\n\n\"Pyhimykset sen suokoot, nuori herra Shelton\", toinen vastasi. \"Mutta\ntuossa tulee sir Oliver. Jos hän olisi yhtä näppärä käyttämään jousta\nkuin kynää, hän olisi oivallinen soturi.\"\n\nSir Oliver jätti nuorelle Sheltonille sinetillä suljetun mytyn, jonka\npäällekirjoitus kuului näin: \"Korkeasti kunnioitetulle herralleni, sir\nDaniel Brackleylle, ritarille, kiireessä lähetetty.\"\n\nShelton pisti kirjeen nuttunsa povitaskuun, antoi tunnussanan ja lähti\njoukkoineen kylästä länteen päin.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\nKaksi nuorukaista\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nMajatalo \"Aurinko\" Kettleyssä\n\n\nSamana yönä, jolloin \"alkusanoissa\" mainitut asiat olivat tapahtuneet,\nistui sir Daniel Kettleyn majatalossa. Koska ympäristö oli rämeistä,\ntuntui yö kylmältä, ja Tunstallin ritarin täytyi turvautua\ntakkavalkeaan pysyäkseen lämpimänä. Siitä huolimatta hän oli ollut\njalkeilla keskiyöstä asti, vaikkei hänellä ollut mitään syytä pelkoon,\nkoska vartio oli vahva. Mutta hänen levottomuuteensa olivatkin syynä\naivan toiset seikat.\n\nSir Daniel oli näet niitä miehiä, jotka eivät koskaan lepää, kun\nrahojen hankkiminen on kysymyksessä, eivätkä kammo mitään keinoja, ei\nhuonojakaan. Niinpä ei hänen itaruutensa sinäkään yönä suonut hänelle\nlepoa.\n\nKello kahden paikkeilla aamulla hän jo istui kapakkahuoneen takkatulen\nääressä. Hänen vieressään oli pullo höystettyä olutta. Hän oli riisunut\nsilmikolla varustetun kypäränsä, yllänsä hänellä oli veripunainen\nlämmin vaippa, ja kaljua, laihaa, tummahahmoista päätään hän nojasi\nkäteensä. Oven luona oli tusinan verran sotilaita; toiset seisoivat\nvartiona ovella, toiset viruivat penkeillä nukkumassa. Vähän likempänä\nmakasi lattialla vaippaansa kääriytyneenä noin kaksi- tahi\nkolmetoistavuotias nuorukainen. \"Auringon\" isäntä seisoi mahtavan\nmiehen edessä.\n\n\"Pane nyt, isäntä, mieleesi\", sanoi sir Daniel, \"ja noudata tarkoin\nkäskyjäni, niin saat minusta hyvän herran. Minä tarvitsen luotettavaa\nväkeä poliisimiehiksi ja minä tahdon Adam-a-Moren heidän\nylikonstaapelikseen. Pidä huolta siitä. Jos valitset toisenlaisia\nmiehiä, niin paha sinut perii. Niitten suhteen, jotka ovat maksaneet\nveroa Walsinghamille, aion ryhtyä sopiviin keinoihin -- sinä, isäntä,\nolet yksi niitä.\"\n\n\"Hyvä ritari\", isäntä vastasi, \"vannon Holywoodin ristin kautta, että\nmaksoin veroa Walsinghamille ainoastaan pakosta. Niin, jalo ritari, en\nrakasta Walsinghamin veijareita, he ovat köyhiä kuin varkaat, jalo\nritari! Toista on semmoinen herra kuin te, jalo ritari! Niin, tehkää\nhyvin ja kysykää naapureilta, minä olen kova Brackleyn puolustaja.\"\n\n\"Olkoon niin\", sir Daniel sanoi kuivasti. \"Te maksatte siis\nkaksinkertaisesti.\"\n\nMajatalon isäntä irvisti pahasti tämän kuullessaan. Mutta siihen aikaan\ntällainen menettely oli niin tavallista, että vuokraaja saattoi iloita\npäästessään niinkin vähällä.\n\n\"Tuo tänne tuo veijari tuolta, Selden\", huusi ritari.\n\nYksi palvelijoista toi hänen eteensä vanhan köyryselkäisen miesraukan,\njoka oli kalpea kuin kynttilä ja värisi suokuumeesta.\n\n\"No ukkoseni\", sir Daniel kysyi, \"mikä on nimesi?\"\n\n\"Teidän suosiollisella luvallanne\", mies vastasi, \"nimeni on Condall --\nShorebyn Condall --, teidän ylhäisyytenne luvalla.\"\n\n\"Sinusta on minulle kerrottu rumia juttuja\", ritari sanoi, \"sinä\nhommailet maanpetosta, lurjus; sinua epäillään pahasti monen miehen\nmurhasta. Olet rohkea veijari, mutta kyllä minä ylpeytesi masennan.\"\n\n\"Korkeasti kunnioitettu herrani\", mies huudahti, \"tuon kaiken ovat\nhäijyt kielet keittäneet teidän korkean selkänne takana. Olen vain\nhalpa mies enkä ole ketään loukannut.\"\n\n\"Alituomari kertoi minulle kovin pahoja juttuja sinusta\", ritari sanoi.\n\"'Tuo Shorebyn Tyndall on vangittava', hän sanoi.\"\n\n\"Condall, hyvä herra, Condall on minun halpa nimeni\", sanoi onneton\nmies.\n\n\"Condall tai Tyndall, samantekevä\", sir Daniel vastasi tylysti.\n\"Täällä sinä nyt vain olet, ja minä kovin epäilen kunnollisuuttasi. Jos\ntahdot niskasi pelastaa, niin sinä heti kirjoitat minulle\nkahdenkymmenen punnan suuruisen sitoumuksen\".[5]\n\n\"Kahdenkymmenen punnan, hyvä herra!\" Condall huusi. \"Sehän on ilmeistä\nhulluutta. Minun koko omaisuuteni ei nouse seitsemääntoista\nsillinkiin!\"\n\n\"Condall tai Tyndall\", sir Daniel vastasi irvistellen, \"minä vastaan\ntappiostasi, kirjoita minulle kaksikymmentä, ja saatuani kaikki mitä\nvoin sinulta saada, olen sinulle hyväntahtoinen herra ja annan sinulle\nloput anteeksi.\"\n\n\"Voi surkeata, hyvä herrani, se on mahdotonta, en osaa kirjoittaa\",\nCondall vaikeroi.\n\n\"Ai, ai\", ritari vastasi, \"asia näyttää pahalta. Olisin kumminkin\nmielelläni tahtonut pelastaa sinut, Tyndall, jos omatuntoni olisi\nsallinut. Selden, hirtä tämä vanha jörri lähimpään puuhun, jotta voin\nhäntä tervehtiä ratsastaessani ohi. Hyvästi, hyvä herra Condall, rakas\nherra Tyndall, pääsette pikapostilla paratiisiin, onnea matkalle.\"\n\n\"Ei, ei, leikkisä herrani\", Condall vastasi pakottaen itsensä nöyrästi\nhymyilemään, \"koska olette noin ankara, niin minäkin koetan noudattaa\nteidän hyväntahtoista käskyänne, heikon kykyni mukaan.\"\n\n\"Ystäväni\", sir Daniel sanoi, \"nyt sinä kirjoitat neljäkymmentä puntaa.\nNopeasti! Selden, katso että hän kirjoittaa kunnollisen sitoumuksen, ja\ntoimita se todistetuksi.\"\n\nJa sir Daniel, joka oli varsin leikkisä ritari, nielaisi kulauksen\nhöystettyä olutta ja nojautui nauraen taapäin.\n\nSillä aikaa alkoi lattialla makaava nuorukainen liikkua, nousi istumaan\nja silmäili pelästyneen näköisenä ympärillensä.\n\n\"Tänne\", sir Daniel sanoi. Poikanen nousi ja lähestyi häntä hitaasti.\nSir Daniel heittäytyi taapäin ja nauroi täyttä kurkkua. \"Pyhän ristin\nkautta!\" hän huudahti, \"vankka poika!\"\n\nPoika punastui vihasta ja heitti mustista silmistään leimuavan katseen\nsir Danieliin. Nyt kun hän oli pystyssä, oli varsin vaikea arvata hänen\nikäänsä. Hänen kasvojensa ilme näytti hiukan vanhemmalta, mutta hänen\nihonsa oli hieno kuin nuoren lapsen, hänen ruumiinrakenteensa\ntavattoman hento ja hänen käyntinsä tuntui hiukan kömpelöltä.\n\n\"Olette kutsunut minut, sir Daniel\", hän sanoi. \"Sitäkö varten, että\nsaisitte nauraa kurjaa tilaani?\"\n\n\"Oh, salli minun nauraa\", ritari sanoi. \"Salli minun nauraa, senkin\nveitikka. Jos voisit nähdä itsesi, nauraisit itse ensimmäisenä, minä\nvakuutan.\"\n\n\"Hyvä\", nuorukainen sanoi punastuen, \"te saatte vastata tästä kuten\nkaikesta muustakin. Naurakaa niin kauan kuin vielä voitte.\"\n\n\"Oh, rakas serkku\", sir Daniel vastasi vähän totisempana, \"eihän pieni\npila liene kiellettyä näin sukulaisten ja hyvien ystävien kesken.\nTahdon toimittaa sinulle tuhannen punnan arvoisen naimakaupan. Mitä\nsiitä arvelet? Suhtauduin sinuun tosin hiukan törkeällä tavalla, olojen\npakosta, mutta tästä lähtien tahdon auliisti sinua elättää ja\nystävällisesti kohdella. Sinusta on tuleva rouva Shelton -- lady[6]\nShelton, kautta kunniani, sillä pojasta lupaa tulla kelpo mies. Kas\nniin, älä pelkää kelpo naurua, se poistaa alakuloisuuden, konnat eivät\nnaura, serkkukulta. Hyvä isäntä, toimita ateria serkulleni, nuori herra\nJohnille. Istu, kultaseni, ja syö.\"\n\n\"En\", sanoi poika, \"en tahdo suurusta. Olette pakottanut minut tähän\nsyntiseen tilaan, ja minä aion paastota. Mutta, hyvä isäntä, pyydän\nkohteliaasti, antakaa minulle lasi raitista vettä, niin olen teille\nkiitollinen.\"\n\n\"Syntinen tilasi! Kyllä sinut synnistäsi päästetään, älä pelkää!\"\nritari lausui, \"ei sinun synnintunnustuksesi vaikeaksi käy, totta\ntosiaan! Tyydy nyt ja syö.\"\n\nMutta nuorukainen oli itsepäinen, joi lasin vettä, verhoutui vaippaansa\nja meni syrjäiseen nurkkaan, jossa hän sitten istui synkissä\nmietteissä.\n\nPian sen jälkeen syntyi vilkas liike kylässä, kuultiin aseitten räminää\nja kavionkapsetta, ja ravintolan ovesta astui sisään joukko miehiä,\netunenässä nuori Shelton liejuisena ja savisena.\n\n\"Jumala varjelkoon teitä, sir Daniel\", hän sanoi.\n\n\"Kuinka! Dick Shelton!\" ritari huudahti, \"miksi ei Bennet Hatch\ntullut?\" Sheltonin nimeä mainittaessa toinen nuorukainen loi uteliaan\nkatseen tulijaan.\n\n\"Tehkää hyvin, herra ritari, ja lukekaa tämä sir Oliverin lähettämä\nkirje, joka ilmoittaa kaiken. Ja vielä tehkää hyvin ja rientäkää\nkiireesti Risinghamin luo. Tapasimme matkalla pikalähetin, joka\nratsasti hurjaa vauhtia. Hän vei kirjeitä ja kertoi lordi Risinghamin\nolevan huutavassa hädässä ja että hän suuresti tarvitsee teidän\napuanne.\"\n\n\"Mitä sanot? Huutavassa hädässä?\" ritari vastasi. \"Hoh, me siis pysymme\n'kiireesti' alallamme, hyvä Richard. Nykyoloissa ratsastaa\nturvallisimmin se, joka pitää pienintä kiirettä. Ja kuten sananlasku\nsanoo: liika hoppu, huono loppu, pane se mieleesi, Dick. Mutta\nkatsokaamme ensiksi minkälaista karjaa olet tänne tuonut. Selden,\nsoihtu tänne!\"\n\nSir Daniel astui ulos kylätielle ja tarkasti soihdun punaisessa valossa\näsken tullutta väkeä. Hän oli vihattu naapuri ja vihattu isäntä, mutta\nsotapäällikkönä häntä rakastivat ne, jotka seurasivat hänen lippuaan.\nHänen hyökkäystapansa, hänen taattu rohkeutensa, hänen huolenpitonsa\nsotilasten hyvinvoinnista, jopa hänen törkeät pilapuheensakin olivat\nkaikki hänen soturiensa tapojen ja mielenlaadun mukaisia.\n\n\"Ah, mutta pyhän ristin kautta!\" hän huusi, \"mitä poloisia koiria nämä\novat? Toiset ovat käyriä kuin jousi, toiset taas hoikkia kuin keihäs.\nYstävät, teidät pannaan ensimmäiseen taisteluriviin, teistä ei minulle\nole mitään hyötyä, ystävät. Katsokaa tuota talonpoikaa tuossa papurikon\nselässä. Kaksivuotias lammas sian selässä näyttäisi uljaammalta! Haa!\nClipsby, sinäkö siellä olet, vanha kettu. Sinunkaltaisestasi minä voin\nihan itkemättä luopua, sinä saat kulkea kaikkien muiden edellä,\nmaalaamme ison pilkun sinun nuttuusi, jotta jousimiehet sinuun paremmin\nosaisivat. Sinä lurjus saat näyttää meille tietä.\"\n\n\"Minä kyllä näytän tien minne tahansa, sir Daniel, mutta en vihollisen\npuolelle\", Clipsby vastasi jörösti.\n\nSir Daniel purskahti nauruun.\n\n\"Hyvin sanottu!\" hän virkkoi, \"sinulla on ovela kieli. Annan sinulle\ntuon hauskan sanan anteeksi. Selden, toimita ruokaa sekä miehille että\nelukoille.\"\n\n\"Ja nyt, Dick-ystäväni\", hän sanoi, \"tulepas. Täällä on hyvää olutta ja\nkinkkua. Syö sillä aikaa kun minä luen kirjeen.\"\n\nSir Daniel avasi kirjeen, ja lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät.\nLuettuansa hän kotvan aikaa istui miettimässä. Sitten hän katseli\nterävästi holhottiansa.\n\n\"Dick\", hän sanoi, \"oletko nähnyt tämän sepustuksen?\"\n\nNuorukainen vastasi myöntäen.\n\n\"Siinä on mainittu isäsi nimi\", ritari jatkoi, \"ja joku mielipuoli\nsyyttää poloista pastoriamme hänen murhastaan.\"\n\n\"Hän kiisti sen hyvin kiihkeästi\", Dick vastasi.\n\n\"Niinkö?\" ritari huudahti terävästi. \"Älä ota korviisi mitä hän\nlavertelee. Hänellä on höllä kieli, hän visertää kuin varpunen. Jonakin\npäivänä, Dick, kun on parempi aika, tahdon itse sinulle laveammalta\nselittää nämä asiat. Siitä syytettiin erästä Duckworthia, mutta ajat\nolivat levottomia eikä ollut mahdollista laillista tietä päästä asian\nperille.\"\n\n\"Tapahtuiko se Moat Housessa?\" Dick pisti väliin hänen sydämensä\npamppaillessa.\n\n\"Se tapahtui Moat Housen ja Holywoodin välillä\", sir Daniel vastasi\ntyynesti. Mutta hän loi salaa epäluuloisen katseen Dickin kasvoihin.\n\"Ja nyt\", hän jatkoi, \"syö nopeasti, sinun pitää palata Tunstalliin\nviemään kirjelippu minulta.\"\n\nDickin kasvot synkistyivät.\n\n\"Sir Daniel\", hän huudahti, \"lähettäkää joku miehistä, minä rukoilen\nteitä, päästäkää minut tappeluun, minä osaan kyllä iskeä, sen lupaan.\"\n\n\"En epäile sitä\", sir Daniel vastasi ja istui kirjoittamaan. \"Mutta\ntässä ei niitetä kunniaa, minä jään Kettleyhin siksi kunnes\nsaan varmat tiedot sodasta, ja silloin yhdyn voittajaan. Älä puhu\npelkurimaisuudesta, se on vain viisautta, Dick. Tämä maa raukka on niin\ntäynnä kapinaa, ja kuninkaan nimi vaihtuu niin usein, ettei yksikään\nmies tiedä, mitä huomispäivä tuo myötään. Hupsut yltiöpäät pitävät\nhoppua, mutta järkimies malttaa odottaa.\"\n\nSen sanottuaan sir Daniel kääntyi selin Dickiin ja jatkoi pitkän pöydän\npäässä kirjettään, suu pahasti vinossa, sillä tämä mustan nuolen juttu\nhuolestutti häntä kovasti.\n\nSillä aikaa nuori Shelton kiitettävällä ahkeruudella osoitti\naterialleen kunniaa. Äkkiä hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttansa,\nja hyvin hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa.\n\n\"Älkää olko huomaavinanne\", ääni sanoi, \"laupeuden nimessä neuvokaa\nminulle suorin tie Holywoodiin. Hyvä poika, auttakaa vaarassa ja\nsuuressa hädässä olevaa ihmisraukkaa ja neuvokaa minulle tie\nturvapaikkaani.\"\n\n\"Kulje tuulimyllyn tietä lauttapaikalle ja tiedustele siellä sitten\ntarkemmin\", Dick kuiskasi päätään kääntämättä ja keskeyttämättä\nsyömistään. Mutta kun poika hiipi hiljaa ovesta ulos, heitti Dick\nhäneen salavihkaa nopean silmäyksen.\n\n\"Mitä!\" hän ajatteli, \"yhtä nuori kuin minä ja kuitenkin hän sanoi\nminulle: 'hyvä poika!' Jospa vain olisin sen huomannut ennen kuin\nrupesin häntä auttamaan, niin kyllä minä! No, jos hän kulkee suon\ntietä, tapaan hänet kyllä, ja silloin minä lämmitän hänen korviaan.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua sir Daniel antoi Dickille kirjeen ja käski hänen\nmitä pikimmin viedä sen Moat Houseen. Ja puoli tuntia sen jälkeen\nsaapui Risinghamin herran pikalähetti, joka ilmoitti seuraavaa:\n\"Tappelu alkoi varhain tänä aamuna, ja olemme lyöneet etujoukon ja\nhajoittaneet vihollisen oikean siiven. Ainoastaan keskusta pitää vielä\npuoliaan. Jos teidän verekset joukkonne olisivat mukana, voisimme\ntyöntää vastustajat pian virtaan. Toden totta, sir Daniel, missä\nviivytte? Kunnianne tähden, joutukaa! Tahdotteko jäädä viimeiseksi --\nomaksi vahingoksenne?\"\n\n\"Olen juuri tulossa\", ritari vastasi. \"Selden, soita torvea. Tulen\nheti, herra lähetti, lisäjoukkoni on vasta äsken saapunut. Ohoi pojat,\njoutukaa.\"\n\nTorvi soi, joka kulmalta hyökkäsivät sir Danielin miehet pääkadulle ja\nasettuivat ravintolan edustalle. Kymmenen minuutin kuluttua oli sata\nhyvin aseistettua ja hyvään sotakuriin tottunutta miestä koossa\nvalmiina lähtemään tappeluun. Enimmät olivat sir Danielin väreissä,\ntummanpunaisessa ja sinisessä, ja näyttivät niissä komeilta.\nEnsimmäisinä marssivat parhaat joukot ja viimeisenä yöllä saapunut\nkurja apujoukko.\n\nSir Daniel katseli väkeään ylpeänä, ja lähettikin arveli: \"Uljaita\nmiehiä nuo tosiaan, vahinko vain etteivät ennemmin ole lähteneet.\"\n\n\"Ei haittaa\", sir Daniel vastasi noustessaan hevosenselkään. Mutta\nsitten hän äkkiä huudahti: \"Mitä tämä on? John! Joanna! Pyhän ristin\nkautta! Missä hän on? Missä on tyttö?\" hän kysyi kääntyen majatalon\nisännän puoleen.\n\n\"Tyttö?\" sanoi majatalon isäntä, \"en minä ole mitään tyttöä nähnyt.\"\n\n\"No poika sitten, vanha narri\", ritari sanoi, \"etkö jaksanut nähdä,\nettä hän oli tyttö? Se, jolla oli tummanpunainen vaippa -- joka joi\nvettä suuruksen asemesta, hölmö, missä hän on?\"\n\n\"Kaikkien pyhimysten nimessä! herra ritari, sanoittehan häntä nuoreksi\nherra Johniksi, en minä voinut mitään muuta epäillä. No niin, hän on\npoissa. Näin pojan -- tytön -- näin hänet tallissa noin tunnin aikaa\nsitten, siellä hän satuloi harmaan hevosen.\"\n\n\"Pyhän ristin kautta!\" ritari huusi, \"tyttö oli minulle enemmän kuin\nviidensadan punnan arvoinen.\"\n\n\"Herra ritari\", huomautti katkerasti lähetti, \"sillä aikaa kun te\ntäällä pidätte melua viidestäsadasta punnasta, ratkaistaan muualla\ntaistelu Englannin kuninkuudesta.\"\n\n\"Oikein\", ritari vastasi. \"Selden\", hän jatkoi, \"ota kuusi jousimiestä\nja sieppaa hänet kiinni. Maksoi mitä maksoi, mutta palatessani Moat\nHouseen hänen täytyy olla siellä. Muista se niskasi kaupalla, Selden.\"\n\nJa nyt joukko lähti menemään täyttä ravia. Selden ja hänen kuusi\nseuralaistaan jäivät töllistelevien kyläläisten pariin kadulle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nSuolla\n\n\nKuuden paikkeilla aamulla Dick alkoi ratsastaa suota kohti kotiin päin.\nHän oli koko yön istunut satulassa, mutta hänen mielensä oli hilpeä,\nhänen ruumiinsa jäntevä, ja kaunis oli sääkin. Iloisena hän ratsasti\neteenpäin yhä alemmas suoseudulle, kunnes kaikki hänen ympärillään oli\nautiota erämaata. Muuta tienviittaa ei näkynyt kuin Kettleyn\ntuulimyllyn pyörivät siivet hänen takanansa ja Tunstallin tummansininen\nmetsänharja hänen edessään. Oikealla ja vasemmalla ei ollut muuta kuin\nsuota ja jälleen suota, vireän tuulen mukaan notkuvaa ruo'ikkoa ja\npajukkoa ja siellä täällä jokin pettävä allikko, jonka sen vihreä peite\nteki vielä vaarallisemmaksi.\n\nTämän suomaan keskitse vei suora, muinaisroomalaisten sotamiesten\nrakentama tie. Paikoittain se oli vajonnut suohon niin että satoja\nmetrejä oli veden peitossa. Eräässä paikassa tämmöinen veden vallassa\noleva syvänne oli tavallista pitempi ja syvempi, eikä tottumaton\nmillään muotoa voinut erottaa tien suuntaa. Huolimatta siitä, että vesi\nnousi hevosen polviin asti, Dick ratsasti rauhallisesti eteenpäin\nvedenalaisella kovalla tiellä, pitäen merkkinään tuulimyllyn siipiä ja\nTunstallin metsäylännettä. Mutta hän ei voinut tukahduttaa jonkinmoista\nlevottomuutta ajatellessaan tuota toista, seutuun perehtymätöntä\nnuorukaista, jolle hän oli antanut tiestä niin epämääräisiä tietoja.\n\nPäästyänsä niin pitkälle, että hän jo saattoi huomata tien, joka nousi\nsyvänteen toiselle puolelle, hän kuuli äkkiä kovaa molskinaa oikealta\npuoleltaan, ja luodessaan silmänsä sinnepäin hän huomasi harmaan\nhevosen, joka oli vatsaa myöten vajonnut suohon ja vielä kaikin voimin\nponnisteli henkensä puolesta.\n\nIkään kuin eläinraukka olisi aavistanut avun lähestyvän, se rupesi\nsurkeasti hirnahtelemaan. Pelosta hurjistuneena se mulkoili vertyneillä\nsilmillään, ja piehtaroivan hevosraukan ympärillä nousi rämeestä koko\npilvi pisteleviä hyönteisiä.\n\n\"Taivas varjelkoon!\" Dick ajatteli. \"Olisiko nuorukaisparka sortunut\nsuohon? Tuo on hänen hevosensa, aivan varmaan -- kelpo harmo! Niin,\nystävä, koska noin surkeasti valittelet, tahdon tehdä mitä voin, jottei\nsinun tarvitsisi noin kurjasti tuuma tuumalta vajota kuolemaan.\"\n\nNäin sanoen hän otti varsijousensa ja lähetti nuolen läpi elukan pään.\n\nTämän kolkon laupeudentyön tehtyänsä hän ratsasti eteenpäin\nalakuloisena ja tarkoin katsellen ympärilleen, huomaisiko hän mitään\njälkiä onnettomasta nuorukaisesta.\n\n\"Minun olisi pitänyt häntä paremmin neuvoa\", hän ajatteli, \"pelkään\nhänen hukkuneen rämeikköön.\"\n\nSamassa hän kuuli äänen huutavan hänen nimeänsä tien varrelta, ja\nluodessaan silmänsä sinnepäin hän keksi nuorukaisen kasvot ruoikosta.\n\n\"Siinäkö oletkin!\" hän sanoi pidättäen hevosensa. \"Olit niin ruokojen\npeitossa, että olin ratsastaa ohitse sinua huomaamatta. Näin hevosesi\nvajonneena rämeikköön ja lopetin sen tuskat. Se sinun olisi pitänyt\nitse tehdä, jos sinussa olisi ollut enemmän sääliväisyyttä. Mutta tule\nnyt pois piilostasi, ei täällä ole ketään sinua vainoamassa.\"\n\n\"Ei minulla ole asetta, hyvä poika, enkä kykenisi sitä käyttämään, jos\nolisikin\", toinen vastasi kömpiessään ruo'ikosta tielle.\n\n\"Minkä tähden sanot minua pojaksi?\" Dick huusi. \"Et sinä luullakseni\nole meistä kahdesta vanhempi.\"\n\n\"Hyvä nuori herra Shelton\", puhuteltu sanoi, \"pyydän anteeksi. En\nmillään muotoa tahdo teitä loukata. Päinvastoin. Minä olen nyt\npahemmassa pulassa kuin milloinkaan, ja minun täytyy vedota teidän\njalomielisyyteenne. Olen näet eksynyt tieltä ja kadottanut vaippani ja\nhevoseni. Minulla on jäljellä vain ratsuruoska ja kannukset. Ja ennen\nkaikkea\", hän lisäsi katsellen vaatteitaan surullisen näköisenä, \"ennen\nkaikkea olen surkean likainen.\"\n\n\"Ohoh!\" Dick huudahti. \"Sitäkö suret, että olet vähän likainen? Veri\nhaavasta ja tomu matkasta, se on miehen kaunistus.\"\n\n\"Kyllä minä vain heistä enemmän pidän puhtaina\", toinen arveli, \"mutta\nsanopas, mitä minä teen. Hyvä nuori herra Shelton, auta minua viisaalla\nneuvolla. Jollen pääse turvallisesti Holywoodiin, olen hukassa.\"\n\n\"Autan paremmin kuin neuvolla\", Dick sanoi astuen hevosenselästä, \"ota\nsinä hevoseni, niin minä juoksen rinnalla kunnes väsyn, sitten\nvuorotellaan eteenpäin.\"\n\nNiin sovittiin, ja sitten pyrittiin eteenpäin niin joutuisasti kuin\nhuono ja epätasainen tie salli. Dick piti kättänsä toisen polvella.\n\n\"Mikä on nimesi?\" Dick kysyi.\n\n\"Sano John Matcham\", oli vastaus.\n\n\"Ja mistä syystä pyrit Holywoodiin?\" Dick jatkoi.\n\n\"Pyytääkseni suojelusta sitä miestä vastaan, joka tahtoo minua sortaa\",\noli vastaus. \"Holywoodin hyvä apotti on vankka turva vähäväkisille.\"\n\n\"Mutta mitenkä sinä olet joutunut sir Danielin seuraan?\" Dick uteli\nedelleen.\n\n\"Oh\", Matcham vastasi, \"väkivallan pakosta! Hän ryösti minut väkisin\nmaatilaltani, puki minut tähän pukuun, pakotti minut ratsastamaan\nkunnes olin väsymyksestä nääntyä, hän on pilkannut minua niin että\nitketti, ja kun muutamat ystäväni ajoivat meitä takaa vapauttaakseen\nminut hänen käsistään, hän asetti minut jälkijoukkoon nuolille\nalttiiksi. Jopa riipaisikin nuoli oikeata jalkaani niin että minun on\nvaikea kävellä. Mutta tulee vielä tilinteon aika, jolloin välimme\nselvitetään.\"\n\n\"Yritätkö ampua kuuta pyssyllä?\" Dick sanoi. \"Hän on voimakas ritari ja\nhänellä on rautainen käsi. Jos hän aavistaisi, että minä olen ollut\njossain tekemisissä sinun pakosi kanssa, minun kävisi huonosti.\"\n\n\"Oi poika raukka\", puhuteltu vastasi, \"sinä olet hänen holhottinsa,\nkuten minäkin luullakseni olen, ainakin hän niin väittää, tai sitten\nhän on ostanut naittajaoikeuden minun suhteeni, en oikein tiedä.\nKaikissa tapauksissa hänellä on jokin keino, jolla hän aikoo minut\nmasentaa.\"\n\n\"Taaskin 'poika'!\" Dick sanoi.\n\n\"No, pitääkö minun sanoa: tyttö?\" kysyi matkatoveri.\n\n\"Tytöt hiiteen! Minä inhoan heitä, halveksin koko joukkoa\", Dick\nvastasi.\n\n\"Sinä puhut poikamaisesti\", Matcham sanoi, \"sinä pidät heistä enemmän\nkuin tahdot myöntää.\"\n\n\"Minäkö?\" Dick sanoi. \"En heitä ajattelekaan. Tytöt hiiteen, sanon\nvielä! Toista on kun saa metsästää, tapella ja huvitella. En\nmilloinkaan ole kuullut naisesta, joka olisi johonkin kyennyt, paitsi\nyhdestä ainoasta, ja se raukka poltettiin noituudesta ja siksi että hän\nhuolimatta sukupuolestaan kävi miehenvaatteissa.\"\n\nNuori herra Matcham teki ristinmerkin ja näytti rukoilevan.\n\n\"Mitä teet?\" Dick kysyi.\n\n\"Rukoilen hänen sielunsa puolesta\", toinen vastasi äänellä, jossa oli\nsäälin sävy.\n\n\"Noidan sielun puolestako?\" Dick huudahti. \"No rukoile vain hänen\npuolestaan, jos sinua miellyttää. Hän oli tosiaan paras tyttö\nEuroopassa, niin hän oli, tuo Jeanne d'Arc.[7] Vanha Appleyard juoksi\nhäntä pakoon, niin hän itse sanoi, kuin olisi tyttö ollut\nilmipaholainen. Niin, hän oli kelpo tyttö.\"\n\n\"Mutta, hyvä nuori herra Richard\", Matcham vastasi, \"jos noin halveksit\ntyttöjä, et ole oikea mies.\"\n\n\"Lörpötystä!\" Dick sanoi. \"Sinä olet piimäsuu lapsi ja sovit parhaiten\ntyttöjen seuraan. Enkö mielestäsi ole oikea mies? Koetapas astua\nmaahan, niin opetan selällesi, olenko mies vai enkö?\"\n\n\"Oh, ei minusta ole tappelijaksi\", virkkoi toinen vilkkaasti, \"en\naikonut sinua loukata, laskin vain pilaa. Puhun tytöistä vain siksi,\nettä satuin kuulemaan sinun pian menevän naimisiin.\"\n\n\"Minäkö naimisiin?\" Dick huudahti. \"Senpä kuulen ensimmäistä kertaa. Ja\nentä kenen kanssa?\"\n\n\"Erään Joanna Sedleyn kanssa\", puhuteltu vastasi punastuen. \"Se on sir\nDanielin vehkeilyjä, aikoo kai ansaita rahaa kummaltakin puolen.\"\n\n\"No niin. Avioliitto samoin kuin kuolema on kerran meidän kaikkien\nosa\", Dick sanoi alistuvaisesti.\n\n\"Tytönkin olen kuullut haikeasti valittelevan, hän näyttää siinä kohden\nolevan yhtä mieltä kuin sinäkin, tai kenties tuo sulhanen muutoin on\nhänelle vastenmielinen.\"\n\n\"Kylläpä nuo tytötkin ovat hätäisiä. Ruveta valittelemaan, ennen kuin\non minua edes nähnyt. Valittelenko minä? En. Mutta jos minun on mentävä\nnaimisiin, tahdon sen tehdä vetistelemättä. Tunnetko tytön? Minkälainen\nhän on? Onko hän kaunis vai ruma? Onko hän ikävä vai hauska?\"\n\n\"Mitäpäs siitä? Jos sinä menet naimisiin, niin menet naimisiin ja sillä\nhyvä. Yhdentekevähän silloin, onko morsian kaunis vai ruma. Sinähän et\nole piimäsuu, kyllä sinä joka tapauksessa voit vetistelemättä naimisiin\nmennä\", Matcham arveli.\n\n\"Hyvin sanottu\", Dick tokaisi väliin, \"minä en siitä välitä hölyn\npölyä.\"\n\n\"Tyttö raukka, ei hän suinkaan miellyttävää miestä saa\", huokasi\ntoinen.\n\n\"Kuinka niin?\" Dick kysyi.\n\n\"Kovaa on mennä noin puiselle miehelle\", kuului vastaus.\n\n\"Kylläpä minä olenkin puusta tehty mies, kun tallustelen täällä\njalkaisin ja sinä istut mukavasti hevoseni selässä. Mutta hyvää puuta\nolenkin\", Dick arveli.\n\n\"Anna anteeksi, hyvä Dick\", virkahti Matcham, \"en tarkoittanut pahaa,\nsinulla on paras sydän koko Englannissa, hyvä Dick.\"\n\n\"Ole huoleti!\" Dick vastasi hiukan hämillään. \"En ole, Jumalan kiitos,\nniin närkäs. -- Hiljaa! Kuuletko! Torventoitotusta takanamme!\"\n\n\"Minä olen hukassa\", Matcham sanoi kalmankalpeana, \"he ovat huomanneet\npakoni ja nyt minulla ei ole hevosta. Minä olen hukassa.\"\n\n\"Etpä niinkään\", Dick vastasi tyynesti, \"meillä on pitkä etumatka ja\npian ehdimme lautalle. Ja minähän tässä ilman hevosta olen.\"\n\n\"Ei, ei, kyllä he minut tapaavat\", kuului ratsun selästä. \"Dick, hyvä\nDick, auta minua, auta vähäisen, minä rukoilen hartaasti.\"\n\n\"Mikä sinun on?\" Dick mutisi. \"Enkö minä sinua auta minkä vain voin?\nRohkaise toki mielesi! John Matcham -- koska nimesi on John -- kyllä\nminä, Richard Shelton, vien sinut turvallisesti Holywoodiin, tulkoon\nmikä tahansa, niin totta kuin pyhimykset minua auttakoot. No, rohkaise\nmielesi, sinä kalpeanaama! Tie tulee nyt paremmaksi, kannusta hevosta\näläkä ole minusta huolissasi, minä osaan juosta kuin hirvi.\"\n\nJa niin he kiiruhtivat eteenpäin. Matcham hevosenselässä ja Dick\njuosten rinnalla. Pian he pääsivätkin suon päähän ja saapuivat virran\nrantaan lautturin mökin kohdalle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nLautta\n\n\nTill-joki oli leveä, hitaasti juokseva ja savinen virta, joka\nliejuisten, pajukkoa kasvavien saarten välitse hiipi läpi soiden.\n\nTie päättyi poukaman rantaan, missä seisoi lautturin sievä savimökki.\nDick avasi oven ja meni sisään. Siellä makasi lautturi vanhalla\nlikaisella sarkatakilla, kalpeana ja laihana, väristen vilutaudista.\n\n\"Ohoi, nuori herra Shelton\", hän virkkoi, \"lauttaako te kysytte? Huonot\najat, huonot ajat! Pitäkää itse huolta asiastanne. Ei ole nyt\nlautturia. Kiertäkää ja menkää siltatietä.\"\n\n\"Ei käy laatuun, Tom-lautturi\", sanoi Dick, \"on kova kiire, joka\nminuutti on kallis.\"\n\n\"Semmoinen itsepäinen otus\", lautturi mutisi. \"Jos pääsette eheänä Moat\nHouseen, voitte kiittää onneanne, en sano sen enempää. Ahah, kuka tämä\non?\" hän kysyi huomatessaan toisen nuorukaisen.\n\n\"Sukulaiseni, nuori herra Matcham\", Dick vastasi.\n\nMatcham, joka oli laskeutunut hevosenselästä, lähestyi nyt ohjaten\nhevosta suitsista. \"Hyvää päivää, lautturi-ystävä! Olkaa hyvä ja\nlaskekaa aluksenne vesille, meillä on kova kiire.\"\n\nLaiha, kuihtunut lautturi jäi seisoa töllistelemään suu auki.\n\n\"Pyhän neitsyen nimessä!\" hän huudahti viimein purskahtaen leveään\nnauruun.\n\nNuori Matcham punastui korvia myöten, Dick puolestaan laski suuttuneena\nkätensä miehen olalle. \"Mitä nyt, hölmö?\" hän sanoi. \"Ryhdy työhösi\näläkä pilkkaa niitä, jotka ovat sinua parempia.\"\n\nLautturi irroitti mutisten aluksensa ja työnsi sen syvemmälle veteen.\nDick talutti hevosen, lautalle ja viimeisenä seurasi Matcham.\n\n\"Te olette kovin hienorakenteinen, hyvä nuori herra!\" sanoi mies\nkatsellen häntä naurusuin. \"Tässä piilee jotain -- hm, siltä minusta\nnäyttää. Mutta olen teidän miehiänne, nuori herra Shelton. Satuin vain\nluomaan syrjäkatseen nuoreen herra Matchamiin.\"\n\n\"Vaiti, mies! Ei sanaakaan enää, käännä selkäsi meihin päin\", sanoi\nDick. Lautturi tarttui airoihin.\n\nHe saapuivat nyt lahdelman suuhun ja saattoivat nähdä pitkin virtaa\nsekä ylös- että alaspäin. Se oli täynnä pieniä liejurantaisia,\npajutiheikön peittämiä saaria. Ruo'ikot aaltoilivat ja pääskyset\nlentelivät iloisina liverrellen ja viilettivät liki vedenpintaa, johon\ntaivaan kirkas sini kuvastui. Ihmishahmoa vain ei näkynyt tässä\nvesisokkelossa.\n\nLautturi oli kuitenkin levoton. \"Minulla on paha aavistus, hyvä nuori\nherra\", hän sanoi, \"että Suo-John piileskelee täällä jossakin saaressa.\nHän vihaa kauheasti kaikkia, jotka jollain tavoin ovat yhteydessä sir\nDanieliin. Mitähän jos poikkeaisimme virtaa ylös ja nousisimme maihin\nnoin nuolenkantaman päähän tiestä. Ei ole hyvä joutua tekemisiin\nSuo-Johnin kanssa.\"\n\n\"Kuinka niin? Onko hän sitä joukkoa, josta äsken mainitsit?\" Dick\nkysyi.\n\n\"Parasta olla vaiti\", vastasi lautturi, \"mutta kyllä minä tahtoisin\npyrkiä ylöspäin, nuori herra Dick. Mitä sanoisitte, jos nuori herra\nMatcham saisi nuolen hipiäänsä?\" ja taas hän nauroi.\n\n\"Niinkuin tahdot, Tom\", Dick vastasi.\n\n\"Kuulkaa nyt\", jatkoi Tom, \"virittäkää jousenne, noin, ja pankaa nuoli\npaikalleen -- hyvä on. Kääntykää nyt minuun päin ja katselkaa minua\nankaran näköisenä.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" Dick kysyi.\n\n\"Katsokaa, jos lauttaan teidät virran yli, täytyy näyttää siltä kuin\ntekisin sen pakosta\", viekas lautturi vastasi, \"muussa tapauksessa saan\nSuo-Johnista ikävän naapurin.\"\n\n\"Niinkö rohkeita nuo miehet ovat, että uskaltavat hallita sir Danielin\nomaa lauttaa?\"\n\n\"Niin\", kuiskasi Tom salaa vilkaisten. \"Sir Daniel on jo tuomittu,\nhänen aikansa on tullut, mutta siitä vaiti!\"\n\nSoudettuaan kappaleen matkaa ylöspäin he tulivat ahtaaseen kanavaan\nlikelle rantaa.\n\n\"Tässä minun täytyy laskea rantaan, pajukkoon\", Tom sanoi.\n\n\"Mutta täällä ei ole laisinkaan tietä, ainoastaan pajusuota ja\nrämettä\", vastasi Dick.\n\n\"Nuori herra Shelton\", sanoi Tom. \"Teidän oman henkenne tähden en\nuskalla teitä alemmaksi viedä. Hän vaanii jousi kädessä kaikkia, jotka\njollain tavoin kannattavat sir Danielia, ja ampuu heidät kuoliaiksi\nniinkuin jänikset. Olen kuullut hänen vannovan sen pyhän ristin kautta.\nJollen minä olisi tuntenut teitä pahasesta pojasta alkaen, olisin\nantanut teidän mennä omaa tietänne. Mutta vanhan tuttavuuden tähden ja\nkun teillä on seurassanne tämä lelu, joka ei kelpaa sotaleikkiin, olen\nomien korvieni uhalla kuljettanut teidät tänne. Tyytykää siis, muuta en\nvoi, niin totta kuin tahdon tulla autuaaksi.\"\n\nLautturi oli tuskin lopettanut puheensa, kun lähimmän saaren pajukosta\nkuului kova huuto ja heti sen jälkeen kahinaa, ikään kuin voimakas mies\nolisi raivannut itselleen tietä.\n\n\"Kaikki pyhät! Hän olikin ylemmässä saaressa\", huusi Tom ja souti\nsuoraa tietä kohti rantaa. \"Uhatkaa nyt, hyvä Dick-herra, jousellanne\nminua -- oikein selvästi. Olen tehnyt voitavani pelastaakseni teidät,\npelastakaa te nyt minut.\"\n\nSamassa alus kohahti tiheään pajukkoon. Dickin viittauksesta Matcham\nhyppäsi rannalle. Dick puolestaan tarttui hevosen suitsiin aikoen\nseurata, mutta raskas hevonen vajosi pohjattomaan liejuun ja sotkeutui\ntaajaan viidakkoon, johon hänkin takertui.\n\n\"Ei käy laatuun\", Dick sanoi, \"ei tämä ole sopiva maihinnousupaikka.\"\nHän ponnisteli voimainsa takaa päästäkseen irti, hevosen tuskallisesti\nhirnuessa ja potkiessa.\n\nSilloin saaren rannalle ilmestyi äkkiä kookas mies, pitkä jousi\nkädessään. Dick näki vilahdukselta miehen, joka kiireesti jännitti\njousensa.\n\n\"Kuka on matkustaja, Tom?\" hän karjui.\n\n\"Nuori herra Shelton, John\", vastasi lautturi.\n\n\"Seis, Dick Shelton!\" huusi mies. \"En tee teille mitään pahaa, pyhän\nristin kautta! Seis, minä sanon. Takaisin, Tom-lautturi.\"\n\nDick huusi uhkaavasti: \"Suu kiinni!\"\n\n\"Ohoh\", sanoi mies, \"menkää sitten jalkaisin eteenpäin\", ja samassa\nlensi nuoli, joka sattui hevoseen. Tuskissaan ja peloissaan tämä rupesi\npotkimaan niin että alus kaatui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkaikki pulikoivat sekaisin virrassa.\n\nKun Dick nousi vedenpintaan, hän oli vain muutaman jalan päässä\nrannasta, ja ennen kuin hänen silmänsä olivat ennättäneet selvitä\nliejuisesta vedestä, hänen kätensä tarttui koneellisesti johonkin\nlujaan ja kiinteään, joka heti rupesi vetämään häntä rantaan päin. Se\noli hänen toverinsa ratsuruoska. Matcham oli näet kavunnut veden yli\nulkonevalle puunrungolle ja ojentanut ruoskan hänelle.\n\n\"Pyhän messun nimessä\", Dick huusi päästyään onnellisesti maihin.\n\"Oletpa totta tosiaan pelastanut henkeni. Minä uin kuin kivi.\"\n\nSitten hän kääntyi katselemaan saareen päin. Puolitiessä virtaa ui Tom\naluksineen, ja rannalla seisoi Suo-John raivoissaan onnistumattomasta\nyrityksestä. Hän huusi täyttä kurkkua lautturille käskien tätä\nkiirehtimään.\n\n\"Tule, John\", sanoi Shelton, \"rientäkäämme pois ennen kuin Suo-John\nennättää saada aluksen haltuunsa ja kuntoon.\"\n\nHe lähtivät kiitämään harpaten pajujen lomitse mättäältä mättäälle.\nEhtimättä tarkemmin valita suuntaansa he koettivat vain päästä niin\npitkälle virrasta kuin suinkin mahdollista.\n\nPian maa alkoi kohota, ja siitä Dick arvasi heidän olevan oikealla\ntolalla. Kohta he saapuivatkin jalavia ja pajuja kasvavalle\nniitynrinteelle.\n\nMutta nyt Matcham, joka oli jäänyt yhä jäljemmäksi, heittäytyi maahan\nja huusi läähättäen: \"Jätä minut, Dick, en jaksa enää.\"\n\nRichard kääntyi ja palasi hänen luokseen.\n\n\"Minäkö jättäisin sinut, John! Sepä olisi kaunista. Olithan sekä hukkua\nettä tulla ammutuksi pelastaessasi henkeni. Niin -- totta tosiaan --\nhukkua, sillä pyhimykset yksin tietävät mistä se johtui, etten vetänyt\nsinua alas veteen.\"\n\n\"Silloin olisin pelastanut meidät molemmat, minä näetkös osaan uida.\"\n\n\"Osaatko todellakin?\" Richard huudahti hämmästyneenä, sillä uiminen oli\nmiehen taidoista ainoa, jossa hän ei ollut etevä. \"Niin\", hän jatkoi,\n\"tästä näkee, ettei pidä halveksia ketään. Lupasin viedä sinut turvassa\nHolywoodiin, mutta näyttääkin siltä kuin sinä voisit paremmin pitää\nhuolta minusta.\"\n\n\"Älkäämme siitä puhuko sen enempää. Olemmehan nyt hyviä ystäviä, Dick?\"\ntoinen arveli.\n\n\"Tietysti, emmehän milloinkaan ole muuta olleetkaan\", Dick sanoi, \"sinä\nolet kelpo poika omalla tavallasi, vaikka oletkin joissakin suhteissa\nlellipoika. En milloinkaan ole semmoista tavannut. Mutta koetapas nyt\nreipastua, meidän täytyy joutua eteenpäin. Tämä ei ole sopiva paikka\nlörpöttelyyn.\"\n\n\"Jalkaani särkee pahasti\", Matcham valitteli.\n\n\"Oh, en muistanut kipeätä jalkaasi\", vastasi Dick. \"Hyvä, meidän täytyy\nsiis kulkea hitaammin. Paha vain, etten oikein tiedä missä olemme.\nMutta parempi onkin, kun oikein ajattelen, ettemme ole löytäneet\noikeata tietä, sillä jos nuo lurjukset vartioivat lauttaa, niin kyllä\nhe tietäkin pitävät silmällä. Tule John, nojaa olkapäätäni vasten,\npoikaraukka! Oh, sinä et yletä, et ole kyllin pitkä; vanhako oletkaan?\n-- Kaksitoista vuotta?\"\n\n\"Kuusitoista\", Matcham vastasi.\n\n\"Mitä? No kylläpä olet pieni ikäiseksesi\", sanoi Dick, \"mutta tartuhan\nnyt käteeni, niin pyrimme verkalleen eteenpäin, olen henkeni sinulle\nvelkaa, ja minun on tapana maksaa velkani, sekä pahat että hyvät.\"\n\nJa eteenpäin pyrittiin mäkeä ylös.\n\n\"Kyllä me löydämme tien, jahka ehdimme, ja sitten reippaasti\neteenpäin\", Dick jatkoi, \"mutta kas, sinullapa on pieni käsi, minua\noikein hävettäisi jos minulla olisi noin mitätön käsi. Kuules\", hän\njatkoi hihittäen, \"usko pois, totta vie lautturi luuli sinua tytöksi!\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Matcham punastuen.\n\n\"Kyllä hän luuli, eikä kummakaan, sillä olet todellakin hiukan\noudonnäköinen pojaksi, tyttönä sitä vastoin olisit oikein sievä\", Dick\narveli.\n\n\"Mutta tiedäthän sinä, etten ole\", vastasi toinen kovasti punastuen.\n\n\"Kyllä, kyllä, pilanpäiten vain niin sanoin\", Dick lohdutteli.\n\nSamassa he kulkivat tien varrella pulppuavan pienen lähteen ohitse.\n\"Dick hyvä\", sanoi Matcham, \"odotapas kun juon. Ja voi, Dick, minun on\nkovin nälkä.\"\n\n\"Mikset sinä hupsu syönyt Kettleyssä?\" Dick kysyi. \"Tässä on, syö nyt\",\nhän lisäsi antaen eväspussinsa Matchamille.\n\nTämän syödessä Dick rupesi tarkemmin tutkistelemaan paikkaa, missä he\nolivat. Pienen lorisevan puron toisella puolen kasvoi suurempaa metsää,\ntammia ja koivuja, eikä ainoastaan viidakkoa, kuten tähän saakka.\n\nHuomattuaan tammen, joka oli muita puita paljon korkeampi, hän rupesi\nkiipeämään sitä ylös. Päästyään sen latvaan hänellä oli lavea näköala.\nHän näki koko suolakeuden Kettleyhin saakka, hitaasti juoksevan\nTill-joen saarinensa ja toisaalle päin metsän läpi kiemurtelevan\nkeltaisen tien. Lautturin alus oli nyt käännetty pystyyn ja oli\nkeskellä jokea palaamassa toiselle rannalle. Hän aikoi jo ruveta\npyrkimään alas, kun hän äkkiä huomasi keskellä suota pienen\nratsujoukon, joka hyvällä vauhdilla Kettleystä päin lähestyi lauttaa.\nNopeasti hän laskeutui maahan ja palasi toverinsa luo.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVihreän metsän veljeskunta\n\n\nKun Matcham oli levännyt ja virkistynyt, nuorukaiset jatkoivat\nmatkaansa vielä suuremmalla nopeudella. Dick kertoi, mitä hän oli puun\nlatvasta huomannut. Nopeasti he taivalsivat loppupuolen viidakkoa,\nmenivät kenenkään estämättä tien poikki ja rupesivat nousemaan\nTunstallin metsämäkeä. Puut ryhmittyivät nyt yhä enemmän puistomaisiksi\nlehdoiksi, joitten välillä oli kanervaa kasvavia hietaisia aukeamia ja\nsiellä täällä jokunen punakataja. Maanpinta kävi kuoppaiseksi ja yhä\nepätasaisemmaksi, ja mitä ylemmäksi he nousivat, sitä tuimemmaksi kävi\ntuuli, niin että pitkät puut notkuivat kuin ongenvavat.\n\nHe olivat juuri tulleet tuommoiseen aukeamaan, kun Dick äkkiä\nheittäytyi kasvoilleen risukkoon ja rupesi ryömimään takaperin lehdikön\nsuojaan. Tyrmistyneenä Matcham seurasi toverinsa esimerkkiä, vaikka hän\nei laisinkaan käsittänyt syytä tähän kummalliseen temppuun. Vasta kun\nhe olivat päässeet tiheän viidakon suojaan, Dick selitti syyn\nkäytökseensä, viitaten aukeaman toisessa päässä olevaan korkeaan\nkuuseen.\n\nPuu nousi maasta suorana kuin pylväs, mutta noin viidenkymmenen jalan\nkorkeudella se jakaantui kahdeksi vahvaksi haaraksi, ja haaraumassa\nseisoi vihreään asetakkiin pukeutunut mies tähystämässä ympärilleen.\nHänen tukkansa kiilteli auringon säteissä, kädellään hän varjosti\nsilmiänsä paremmin nähdäkseen, kun hän konemaisesti käänteli päätään\npuoleen ja toiseen.\n\nNuorukaisten silmät kohtasivat toisensa.\n\n\"Kiertäkäämme vasemmalle\", Dick sanoi, \"olimmehan joutua suoraan suden\nsuuhun.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua he saapuivat polulle, jota Dick ei tuntenut,\nmutta, \"koettakaamme minne se vie\", hän sanoi, ja niin he tekivätkin.\n\nTie johti ensiksi harjulle ja alkoi sitten jyrkästi viettää\nalaspäin, päättyen maljakkomaiseen syvänteeseen, jonka pohjasta\norapihlajapensaiden joukosta kohosi pari noen mustaamaa rakennuksen\npäätyä ja yksi ainoa korkea savutorvi raunioineen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" Matcham kuiskasi.\n\n\"En tiedä, pyhimysten nimessä!\" vastasi Dick. \"Olen kuin pilvistä\npudonnut. Olkaamme varuillamme.\"\n\nSykkivin sydämin he kulkivat orapihlajapensaikon läpi. Siellä täällä\nhe näkivät jonkun hedelmäpuun tahi metsistyneen keittiökasvin,\naurinkokello oli kaatunut maahan. Nähtävästi he olivat joutuneet\nentiseen kasvitarhaan.\n\nVielä jonkun askelen otettuaan he saapuivat raunioituneen talon\nedustalle. Se oli kaikesta päättäen ollut kaunis ja suuri\nherraskartano. Sitä ympäröi syvä ja leveä oja, joka nyt osaksi oli\nmuurikivillä täytetty ja jonka yli pari puuta oli asetettu sillaksi.\nKoko rakennus oli tulen turmelemana raunioröykkiönä, paitsi takimmaiset\nseinät, jotka vielä seisoivat pystyssä.\n\n\"Nyt tiedän\", Dick kuiskasi viimein, \"tämä on varmaankin Grimstone. Se\noli erään Simon Malmesburyn oma. Sir Danielin käskystä Bennet Hatch\npoltti hänen talonsa noin viisi vuotta sitten. Vahinko komeata linnaa.\"\n\nAlhaalla laaksossa, missä tuuli ei käynyt, oli lämmin ja tyyni. Äkkiä\nMatcham kosketti Dickin käsivartta. \"Hiljaa\", hän sanoi, \"kuulin jotain\nääntä.\"\n\nOmituinen ääni keskeytti hiljaisuuden. Se uudistui kolme kertaa, ja\nsitten he äkkäsivät että se oli kurkkuaan karistelevan miehen ääni. Ja\nheti sen jälkeen alkoi käheä, soinnuton ääni laulaa:\n\n    \"Ja metsäpoikain kuningas se virkkoi: 'Miehet hoi,\n    Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?'\n    Ja vastas siihen Gamelyn ja katsoi kasvoihin:\n    'On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.'\"\n\nLaulaja herkesi, kuului heikkoa raudankilinää. Sitten oli kaikki\nhiljaa.\n\nNuorukaiset katselivat toisiinsa kalpeina. He eivät käsittäneet, mistä\nääni tuli. Likellä se vain oli. Äkkiä Matcham ryömi siltahirsiä myöten\nkaivannon yli ja kiipesi varovasti yli soraläjän, joka täytti\nkatottoman talon sisäpuolen. Dick, joka ei ehtinyt häntä pidättää, ei\nosannut muuta kuin seurata.\n\nEräässä raunion nurkassa oli pari hirttä muodostanut jonkinlaisen\nkatoksen, joka ei ollut kirkonpenkkiä tilavampi. Tähän nuorukaiset\nhiljaa hiipivät. He olivat siellä täydellisesti piilossa ja entisestä\njousen ampumareiästä he saattoivat tähystellä. Mutta sanoin\nselittämätön oli heidän kauhistuksensa, kun he näkivät mitä siellä\nheidän edessänsä oli. Palata he eivät uskaltaneet, eivätkä\nhievahtaakaan. Tuskin tohtivat hengittää. Tuolla, toisella puolen\nkaivantoa, noin kolmenkymmenen jalan päässä heistä porisi ja höyrysi\nrautainen kattila hehkuvalla tulella, ja vieressä seisoi kookas,\npunanaamainen, ränstyneen näköinen mies kuuntelevassa asennossa. Siinä\noli siis laulaja. Hän oli ilmeisesti seisonut hämmentämässä kattilan\nsisällystä, kun jokin nuorukaisten varomaton liike oli herättänyt hänen\nhuomionsa, sillä hänellä oli vielä rautalusikka kädessään. Vyössään\nhänellä oli torvi ja hirveä tikari.\n\nVähän matkan päässä makasi toinen mies nukkumassa verhoutuneena\nruskeaan vaippaan, ja kukkivan orapihlajan oksilla riippui jousi ja\nkimppu nuolia.\n\nHetken aikaa mies seisoi kuunnellen, sitten hän tyyntyneenä nosti\nlusikan huulilleen maistellakseen keitosta, nyökäytti päätään ja rupesi\nuudestaan laulamaan:\n\n    \"On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.\n    Ei paha meillä mielessä, mut paistiks ammutaan\n    me hirvi kunnon kuninkaan, jos missä kohdataan.\"\n\nLaulaessaan hän tuon tuostakin otti lusikallisen keittoa kattilasta,\npuhalsi siihen ja maisteli, kuten tottunut keittäjä ainakin. Viimein\nkeitos häntä tyydytti, hän otti vyöstä torvensa ja puhalsi siihen\nkolmesti.\n\nToinen mies heräsi, nousi istumaan, ajoi pois päänsä ympärillä\nliipottelevat perhoset ja virkkoi:\n\n\"Mitä nyt, toveri? Päivällinenkö?\"\n\n\"Niin, hölmö\", keittäjä vastasi, \"päivällinenhän se on, ja kuiva\npäivällinen onkin, ei olutta eikä leipää. Ei ole nyt hauska elää\nvihreässä metsässä. Toista oli ennen aikaan, jolloin reipas mies\nsaattoi elää täällä pulskasti kuin piispa ikään, ellei ota sadetta ja\nkylmää lukuun. Silloin oli olutta ja viiniä yllin kyllin, mutta nykyään\nei ole enää miehenmieltä. Ja John Kostaja, Herra varjelkoon! ei ole\nmuuta kuin kiltti narri vain, variksenpelätti.\"\n\n\"Ja sinä, Lawless, olet liiaksi ruokaan ja juomaan menevä. Maltahan,\nkyllä hyvä aika vielä palaa\", vastasi toinen.\n\n\"Katsos\", keittäjä jatkoi, \"olen odottanut noita hyviä aikoja pienestä\npaitaressusta alkaen, olen ollut harmaaveli, olen ollut kuninkaallinen\njousimies, olen merimiehenä purjehtinut valtameriä ja olen ennen tätä\nelänyt metsissä, toden totta, ampumassa kuninkaan hirviä. Mitä hyvää\nsiitä on ollut? Eipä mitään! Viisaampaa olisi ollut jäädä luostariin.\nJohn Apotista on enemmän hyötyä kuin John Kostajasta. Pyhän neitsyen\nkautta, tuolla ne tulevat.\"\n\nParvi komeita kookkaita miehiä saapui nyt toinen toisensa jälkeen.\nKukin heistä otti perille päästyään esille puukon ja sarvikupin, jolla\nvarasi itselleen keittoa kattilasta ennen kuin istui.\n\nHe olivat varsin erilaisissa aseissa ja asuissa. Toiset\nruosteenvärisissä mekoissa, aseinaan ainoastaan puukko ja vanha jousi,\ntoisilla taas oli metsämiehen komea puku, vihreä nuttu ja hytyrä, sirot\nriikinkukonsulilla koristetut nuolet vyössä, torvi olkahihnassa ja\nmiekka sekä tikari kupeella. Nälkäisinä he astuivat kattilan ääreen,\ntöin tuskin murahtivat hyvän päivän ennen kuin kävivät ruoan kimppuun.\n\nNoin kaksikymmentä miestä oli koolla, kun kuului riemuhuuto, ja hetken\nkuluttua orapihlajapensaista astui viisi kuusi miestä kantaen paareja.\nEtunenässä astui pitkä, rivakka, harmahtavatukkainen mies, jonka kasvot\nolivat ruskeat kuin parkittu nahka. Hänen ryhtinsä oli käskijän,\nhänellä oli jousi selässään ja kiiltävä metsäkarjukeihäs kädessään.\n\n\"Pojat!\" hän huusi, \"hyvät toverit ja iloiset ystävät! Kaikki te olette\npitkät ajat eläneet laihasti ja laulaneet kuivin kurkuin. Mutta mitä\nminä olen aina sanonut? Odottakaa kärsivällisesti Onnetarta. Hän palaa,\nhän palaa joutuisaan. Ja katsokaahan, tässä on hänen esikoisensa --\nolutta, toverit, olutta.\"\n\nSuosionhuuto kaikui kun kantajat samassa pysähtyivät, laskien\nkantamuksensa maahan, ja näkyviin tuli aika tynnyri.\n\n\"Ja nyt pojat, joutukaa\", hän jatkoi, \"me saamme aika urakan. Äsken\nsaapui lautalle parvi tummanpunaisia ja sinisiä jousimiehiä. Ei\nyksikään heistä saa päästä tästä metsästä elävänä. Meitä on\nviisikymmentä, ja jok'ainoa meistä on kärsinyt mitä ilkeintä sortoa ja\nvääryyttä. Ystäviämme on tapettu, omaisuutemme on ryöstetty,\nhenkipattoja olemme -- kaikki sorron saaliina. Ja kuka on syypää\nkaikkeen tähän pahaan? Kukapa muu kuin sir Daniel, ystävät! Pyhän\nristin kautta! Saako hän siis rauhassa järsiä meistä lihat, luut omissa\ntaloissamme? Pitääkö hänen saada häiritsemättä viljellä maitamme? Ei,\ntotta tosiaan. Aina hän oikeudessa voittaa, olivatpa hänen asiansa\nkuinka kehnot tahansa -- mutta nyt minulla on tässä vyössä kirjoitus,\njoka, pyhimyksille kiitos, on hänet kukistava.\"\n\nKeittäjä Lawless oli juuri tyhjentämässä toista olutpikaria. Hän nosti\npikarinsa ikään kuin juodakseen puhujan terveydeksi.\n\n\"Herra Ellis\", hän sanoi, \"te märehditte ainoastaan kostoa -- no,\nolkoon se teidän asianne. Mutta Vihreän metsän toverirukka, jolla ei\nmilloinkaan ole ollut kotia eikä kontua, hän haluaa ensi sijassa jotain\nkouraantuntuvaa. Häntä miellyttäisi kultanoopeli[8] ja pullo\nkanarianviiniä paremmin kuin kaikki kiirastulen kosto.\"\n\n\"Lawless\", vastasi toinen, \"tullaksensa Moat Houseen sir Danielin\ntäytyy kulkea tämän metsän halki. Me teemme hänelle tämän matkan\nkalliimmaksi kuin ikinä mikään tappelu. Kun hänen miehensä ja hänen\nystävänsä ovat kaatuneet tai pötkineet käpälämäkeen, silloin me\npiiritämme tuon vanhan ketun ja teemme hänestä surkean lopun. Hän on\nlihava kauris, toverit! Hän riittää päivälliseksi meille kaikille.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", Lawless vastasi, \"olen kyllä ennenkin syönyt monta\nsellaista päivällistä, mutta, hyvä herra Ellis, semmoisen päivällisen\nvalmistaminen on varsin kuumaa työtä. Ja mitä me sitä ennen teemme? Me\nvalmistamme mustia nuolia, kirjoitamme runonpätkiä -- ja juomme kylmää\nvettä.\"\n\n\"Sinä lörpöttelet, Will Lawless! Sieraimiisi käy vieläkin haju\nharmaaveljesten ruoka-aitasta. Ahneutesi vie sinut vielä\nonnettomuuteen\", Ellis vastasi. \"Me otimme kaksikymmentä puntaa\nAppleyardilta ja viime yönä seitsemän markkaa[9] lähetiltä ja toissa\npäivänä viisikymmentä kauppamieheltä.\"\n\n\"Ja tänään minä\", sanoi yksi heistä, \"seisautin lihavan anekauppiaan,\njoka oli matkalla Holywoodiin, ja otin häneltä kukkaron, tässä se on.\"\n\nEllis laski kukkaron sisällyksen.\n\n\"Sata sillinkiä!\" hän murahti. \"Narri, hänellä oli enemmän kengissään\ntai vaatteisiinsa ommeltuna. Sinä olet lapsi, ystäväni, sait käsiisi\nkultakalan ja annoit sen sitten uida luotasi.\"\n\nMutta siitä huolimatta Ellis varsin luontevasti pisti kukkaron\ntaskuunsa. Hän seisoi nojaten keihääseensä ja katseli miehiä, jotka\nistuivat erilaisissa asennoissa ja ahmivat lihakeittoa, helpottaen\noluella sen vaellusta vatsaan. Heillä oli nyt hyvä päivä. Onnetar oli\nollut heille suosiollinen. Mutta työ oli edessä, heidän täytyi joutua.\nEnsiksi saapuneet olivat jo lopettaneet syöntinsä. Jotkut heistä\npaneutuivat pitkälleen ja vaipuivat heti uneen, kuten jättiläiskäärme\nsyötyänsä. Toiset pakinoivat tai tarkastelivat aseitaan, ja yksi, joka\noli kovin iloisella tuulella, nosti olutsarvensa ja rupesi laulamaan:\n\n    \"Viheriässä metsässä ei lain pakko paina,\n    ja ruoka ja juoma on runsas meille aina;\n    kaurispaisti makeasti maistuvi täällä,\n    ja hauska meill' on olo suloisella säällä.\n\n    Kun tulee lumituiskut ja talvi päälle päätyy,\n    kun räntää viikot viskoo ja virrat, järvet jäätyy,\n    käy, veltto, kammioosi ja piile turkin taljaan\n    ja laita roihu takkaan ja lämmin viini maljaan.\"\n\nSillä aikaa olivat molemmat nuorukaiset piilostaan katselleet ja\nkuunnelleet miesten elämää kuin jotain näytelmää. He eivät uskaltaneet\nliikahtaakaan, Richard oli vain irroittanut jousensa vetokoukun\nvoidakseen tarpeen vaatiessa ampua. Äkkiä kuultiin suhiseva ääni,\nsitten seurasi kilahdus, ja muurikiven sirusia sinkoili alas korkeasta\nsavutorvesta.\n\nMatcham ei voinut pidättää tukahutettua huudahdusta, ja Richardinkin\nkädestä pääsi vetokoukku, mutta samassa he molemmat älysivät, että\nvarmaankin tuo puussa seisova tähystelijä, jonka he olivat nähneet, oli\ntällä tavoin antanut tovereilleen merkin.\n\nKaiketi miehet olivat odottaneet tätä merkkiä, sillä he karkasivat\nseisaalleen, toiset kiinnittivät vyötään, toiset koettelivat jousen\njännettään tai tarkastelivat miekkaansa ja tikariaan. Ellis nosti\nkätensä; hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet hurjan tarmokkaiksi ja\nsilmänvalkuaiset kiilsivät hänen ruskeissa kasvoissaan.\n\n\"Pojat\", hän huusi, \"te tiedätte paikkanne. Älkää päästäkö ainoatakaan\nsielua pakoon. Appleyard oli kuin ruokaryyppy, nyt menemme pöytään.\nMinä vaadin kostoa kolmen miehen puolesta: Harry Sheltonin, Simon\nMalmesburyn ja\" -- iskien leveään rintaansa -- \"ja Ellis Duckworthin,\nkautta pyhän messun.\"\n\nSamassa hyökkäsi orapihlajapensaista esiin juoksusta punoittava mies.\n\"Ei sir Daniel vielä tule\", hän läähätti, \"heitä on ainoastaan\nseitsemän. Onko nuoli lentänyt?\"\n\n\"On äsken ikään\", Ellis vastasi.\n\n\"Hitto vieköön!\" mutisi sanantuoja. \"Olinkin kuulevinani sen viuhunaa,\nen ole vielä saanut päivällistä.\"\n\nMinuutin kuluttua kaikki \"Mustan nuolen\" miehet olivat hävinneet eri\nhaaroille, kukin edeltäkäsin määrätylle paikalleen. Jäljelle oli jäänyt\nainoastaan kattila ja sammuva tuli sekä kuollut kauris, jonka miehet\näsken olivat tuoneet ja jättäneet orapihlajapensaihin makaamaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nVerinen ajo\n\n\nNuorukaiset makasivat liikkumatta, kunnes viimeiset askelten äänet\nolivat häipyneet tuuleen. Silloin he nousivat ja kömpivät jäykkinä ja\nväsyneinä raunioista takaisin toiselle puolen kaivantoa.\n\n\"Nyt\", sanoi Matcham, \"nopeasti Holywoodiin.\"\n\n\"Holywoodiinko!\" Dick huudahti. \"Kun hyvät toverini ratsastavat suoraa\ntietä surman suuhun. Ei toki. En vaikka mikä olisi!\"\n\n\"Jätätkö minut, Dick?\" Matcham kysyi.\n\n\"Jätän\", vastasi Dick. \"Ellen ehdi heitä varoittaa, tahdon kuolla\nheidän kanssansa. Pitäisikö minun pettää omat mieheni, joitten kanssa\nolen elänyt? Ei suinkaan. Anna minulle jouseni vetokoukku.\"\n\nMutta siihen Matcham ei ollut kovinkaan taipuvainen. \"Dick\", hän sanoi,\n\"olet pyhimysten kautta vannonut vieväsi minut eheänä Holywoodiin.\nTahdotko rikkoa valasi ja jättää minut?\"\n\n\"Valaani en aio rikkoa\", Dick vastasi, \"niin pian kuin olen varoittanut\nmiehiä, palaan tänne ja saatan sinut Holywoodiin.\"\n\n\"Sinä vain teet minusta pilkkaa\", Matcham jatkoi, \"juuri nuo miehet,\njoita auttaaksesi sinä jätät minut, ajavat minua takaa.\"\n\nDick raapi korvallistaan.\n\n\"En keksi mitään neuvoa\", hän sanoi, \"ei auta, sinä olet täällä\nturvassa, mutta heitä vartoo kuolema. Anna minulle vetokoukku!\"\n\n\"Richard Shelton\", sanoi Matcham katsoen häntä vakavasti silmiin,\n\"tahdotko todellakin kuulua sir Danielin miehiin? Etkö kuullut mitä tuo\nEllis sanoi? Etkö välitä omasta verestäsi, isästäsi, jonka he\ntappoivat? 'Harry Shelton' hän sanoi. Ja Harry Shelton oli sinun\nisäsi.\"\n\n\"Pitäisikö minun uskoa varkaita?\" Dick huusi.\n\n\"Ei, mutta sen olen kuullut jo ennenkin\", vastasi Matcham. \"Käy yleinen\nhuhu, että sir Daniel hänet tappoi, vieläpä hänen omassa talossaan.\nTaivas vaatii hänelle kostoa isäsi verestä -- ja sinä, murhatun oma\npoika, menet taistelemaan murhaajan puolesta.\"\n\n\"Mitä minun sitten tulee tehdä?\" Dick huudahti. \"En tiedä, saattaa\nkyllä niin olla, mutta katsos, sir Daniel on minua elättänyt ja\nkasvattanut, hänen väkensä kanssa olen metsästänyt ja leikkinyt.\nPitäisikö minun nyt vaaran uhatessa pettää heidät? Ei ikinä! Jos niin\ntekisin, olisin kunnoton roisto. Ei, toveri, et voi semmoista minulta\nvaatia.\"\n\n\"Mutta isäsi?\" Matcham sanoi. \"Isäsi ja valasi? Sinä vannoit pyhimysten\nkautta.\"\n\n\"Isäni!\" huudahti Dick. \"Niin, isäni kehoittaisi minua menemään. Jos\nniin on, että sir Daniel tappoi isäni, niin minä kyllä sen hänelle\nmaksan, kun aikani tulee -- mutta pettää hänet ja hänen miehensä hädän\nhetkellä, sitä en tee. Ja mitä valaani tulee, hyvä ystävä, sinä\nvarmaankin päästät minut siitä.\"\n\n\"Minäkö, Dick? En ikinä\", Matcham vastasi. \"Jos sinä minut jätät, olet\nvalapatto.\"\n\n\"Vereni kiehuu\", sanoi Dick, \"anna minulle vetokoukku! Heti paikalla!\"\n\n\"En anna\", Matcham kiisti.\n\n\"Etkö?\" huudahti Dick, \"kyllä minä sinut opetan.\"\n\n\"Koetapas\", Matcham vastasi.\n\nKotvan aikaa he seisoivat vastatusten katsoen vihaisesti toisiansa\nsilmiin. Sitten Dick hypähti kohti. Matcham karkasi pakoon, mutta Dick\nsaavutti hänet kahdella harppauksella, heitti hänet maahan ja väänsi\nvetokoukun hänen kädestään. Matcham makasi suullaan nurmikossa.\n\n\"Kyllä minä sinulle näytän\", Dick huusi raivoissaan. \"Mene sen\nkattilaan kaikkine valoinesi.\" Ja sitten hän rupesi juoksemaan. Matcham\npuolestaan karkasi pystyyn ja alkoi juosta hänen jäljessään.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" Dick huudahti seisahtuen. \"Minkä tähden juokset\nperässäni? Mene matkoihisi!\"\n\n\"Tahdon seurata sinua\", sanoi Matcham, \"metsä on yhtä hyvin minun kuin\nsinunkin. Vai nostat sinä jousesi? No niin, ammu, ammu, olethan sinä\naika sankari.\"\n\nDick laski jousensa hämillään. \"Mene nyt tiehesi\", hän sanoi, \"olet jo\ntehnyt minulle kylliksi kiusaa. Mene hyvällä taikka minun täytyy\npakottaa sinut menemään, jollet tule järkiisi.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Matcham itsepintaisesti, \"sinä olet väkevämpi, tee mitä\ntahdot, mutta minä seuraan sinua, ellet estä väkivoimin.\"\n\nDick seisoi tyrmistyneenä. Lyödä hän ei saattanut niin heikkoa ja\nturvatonta olentoa, mutta hän ei myöskään voinut keksiä keinoa, millä\npäästä tästä vastuksellisesta ja, kuten hän rupesi epäilemään, tuskin\nluotettavasta toveristaan.\n\n\"Sinä olet hullu\", hän sanoi. \"Minä riennän vihollistesi luo, ja sinä\nvain seuraat.\"\n\n\"En välitä\", vastasi toinen, \"jos sinä riennät kuoleman kitaan, minä\ntulen mukaan. Mieluummin joudun sinun kanssasi vankeuteen kuin jään\nvapaaksi ilman sinua.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Dick, \"en jouda enää kiistelemään kanssasi. Tule siis\nmukaan, jos välttämättä tahdot. Mutta älä vaan rupea petolliseksi,\nsillä et pitkälle potki. Saat nuolen nahkaasi, poika.\"\n\nNiin sanottuaan Dick rupesi nopein askelin kulkemaan eteenpäin\nviidakossa, ja Matcham seurasi häntä uskollisesti. Tultuansa\naukeammalle maalle he huomasivat jonkin matkan päässä kummun, jonne\nDick suuntasi kulkunsa saadakseen avaramman näköalan. He eivät\nkuitenkaan ehtineet monta askelta ennen kuin Matcham kosketti Dickin\nkäsivartta ja osoitti kummun vasemmalla puolen olevaa notkoa, josta\npuolentusinaa vihreänuttuisia miehiä paraikaa astui ruosteenkarvaisen\nkanervan peittämää rinnettä myöten kummun laelle. Etunenässä käveli\nEllis Duckworth, joka oli helppo tuntea metsäkarjukeihäästään.\n\nDick katsahti Matchamiin leppeämmin.\n\n\"Sinä siis kuitenkin olet uskollinen minulle\", hän sanoi. \"Pelkäsin\nsinun olevan toisten puolella.\"\n\nMatcham rupesi nyyhkimään.\n\n\"Mitä hulluja!\" Dick sanoi. \"Pyhimykset varjelkoot! Rupeatko\nvetistelemään yhdestä sanasta?\"\n\n\"Sinä loukkasit minua, kun heitit minut maahan\", Matcham nyyhki. \"On\nraukkamaista tehdä pahaa heikommalleen.\"\n\n\"Mitä jaarittelet?\" vastasi Dick. \"Sinulla ei ollut minkäänlaista\noikeutta vetokoukkuuni, hyvä nuori herra. Minun olisi oikeastaan\npitänyt antaa sinulle selkäsauna. Jos tahdot tulla seurassani, saat\nmyös totella minua; ja nyt mennään.\"\n\nTällä aikaa olivat kaikki metsäsissit ehtineet kummun yli ja hävinneet\ntoiselle puolen. Dick siis riensi hyvää vauhtia sinnepäin. Matcham\npuolestaan alussa epäröi, mutta päätti sitten seurata Dickiä. Tällä oli\nkuitenkin nopeammat jalat, ja maa oli kovin epätasaista, kanervikko\nsakeata ja pitkää, mäki jyrkkää, niin että Dick oli jo aikaa sitten\nehtinyt kummun laelle ja piiloutunut korkeaan kanervikkoon, ennen kuin\nMatcham läähättäen ehti paikalle ja äänetönnä painautui hänen\nviereensä.\n\nAlhaalla laakson pohjassa näkyi Tunstallin kylästä alas suolle päin\nvievä tie. Paikoittain sen varrella oli matalia metsikköjä ja viitoja,\npaikoittain aukeata maata kahden puolen. Kaukana alhaalla kiilui\nauringon valossa seitsemän teräskypärää. Sieltä he nyt olivat tulossa,\nnuo sir Danielin miehet, jotka hän oli lähettänyt ajamaan Matchamia\ntakaa.\n\n\"Näetkö tuota puusaarentoa tuolla tien varrella?\" Dick sanoi. \"Kunpa\nvain pääsisin sinne, voisin antaa heille merkin. Mutta epätoivo valtaa\nsydämeni, heitä on vain seitsemän niin monta vastaan, ja pelkät\nvarsijouset aseina, vihollisilla sitä vastoin pitkät jouset.\"\n\nSillä aikaa sir Danielin miehet, Selden etunenässä, lähenivät\nlähenemistään, vaaraa aavistamatta. Kerran he kuitenkin seisahtuivat ja\nkokoontuivat yhteen ikään kuin kuunnellakseen ja neuvotellakseen. Mutta\nse ääni, joka oli herättänyt heidän huomiotaan, oli aivan toista. Se\noli kumeaa tykinjyskettä, jonka kova tuuli aika ajoin kantoi\nkaukaiselta taistelukentältä. Ja äänen suunta ilmoitti heille, että\ntaistelu oli siirtynyt itään päin ja että siis sir Danielin puolue,\n\"Punaisen ruusun\" herrat, olivat kärsineet tappion.\n\nPian kuitenkin tuo pieni joukko rupesi taas liikkumaan eteenpäin. Nyt\nhe tulivat ihan aukealle paikalle, ainoastaan yksinäinen metsänkieleke\nulottui tielle saakka. Kun he olivat edenneet tämän kohdalle, lensi\nmetsiköstä nuoli. Yksi miehistä nosti kätensä ilmaan, hevonen karkasi\npystyyn, ja molemmat, mies ja hevonen sortuivat maahan, yleisen\nhämmingin ja hälinän syntyessä toisten joukossa. Tämän kohtauksen\nsaattoivat molemmat nuorukaiset varsin hyvin sekä nähdä että kuulla.\n\nHiukan tyynnyttyään ensimmäisestä hämmästyksestään ja säikähdyksestään\nyksi miehistä rupesi astumaan alas hevosenselästä, kun jo toinenkin\nnuoli tulla suhahti heihin, tehden vielä enemmän tuhoa kuin\nensimmäinen. Taas suistui satulasta mies, ja se joka jo oli\nastumaisillaan alas, päästi ohjakset käsistään, hevonen laukkasi täyttä\nvauhtia pakoon, laahaten mukanaan jalustimesta riippuvaa ratsastajaa,\njota kivet ja hevosen kaviot pahoin runtelivat.\n\nNyt oli siis ainoastaan neljä miestä jäljellä. Heistä yksi kääntyi\nhuutaen ja kiljuen takaisin suolle päin, muut kolme laukkasivat hurjaa\nvauhtia eteenpäin Tunstallin tietä, nuolien lentäessä jokaisesta\npuuryhmästä, jonka sivuitse he riensivät. Pian yksi hevonen kaatui ja\nratsastaja jäi juoksemaan toisten perässä, kunnes uusi nuoli teki\nhänestä lopun. Kaksi oli enää jäljellä. Taas kierähti heistä toinen\nmaahan, ja heti sen jälkeen kaatui toiselta hevonen. Koko joukosta oli\nsiis yksi ainoa jäljellä ja hänkin oli nyt muuttunut jalkamieheksi.\nKolmen valtoimeksi jääneen hevosen kavionkapse häipyi kaukaisuuteen.\n\nKaiken tämän tapahtuessa ei hyökkääjistä ollut näkynyt vilahdustakaan.\n\nAinoa henkiin jäänyt ratsastaja seisoi kauan aikaa kauhuissaan tiellä\nkaatuneen ratsunsa vieressä, tähystellen ympärilleen, eikö jo hänenkin\nvuoronsa tule. Mutta kun ei mitään tapahtunut, hänen mielensä\nrohkaistui vähitellen ja hän irroitti varsijousensa ikään kuin\nhankkiutuakseen ampumaan. Hänen liikunnassaan oli jotakin, josta Dick\nheti tunsi hänet Seldeniksi.\n\nMutta metsästä hänen ympäriltään soi kaikuva nauru. Heti sen\njälkeen lensi nuoli hänen olkapäänsä ylitse. Onneton mies harppasi\ntaka-askelen. Sitten tuli toinen nuoli, joka tarttui maahan hänen\nviereensä. Sitten kolmas hänen eteensä. Ja sitten raikui taas tuo\näänekäs ilkkunauru joka haaralta. Ilmeisesti hänen vihollisensa vain\npilkkasivat häntä, kuten kissa leikkii hiirellä. Hän päästi\nvihanulvonnan, nosti jousensa ja lähetti umpimähkään nuolen metsään\npäin. Eikä turhaan, sillä nuolen viuhunaan vastasi tukahutettu\nkiljahdus metsästä. Silloin hän turvasi jalkoihinsa, heitti jousensa\npois ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia melkein suoraan sitä paikkaa\nkohti, missä Dick ja Matcham makasivat piilossa.\n\nNyt \"Mustan nuolen\" miehet rupesivat tekemään totta. Mutta paras\nhetkipä olikin heiltä jo livahtanut ohi. Aurinko paistoi heitä suoraan\nsilmiin, vaikeuttaen tähtäämistä, ja Selden teki äkkimutkia\nharpatessaan pakoon.\n\nNäytti jo siltä kuin hän pääsisi karkuun. Mutta äkkiä soi vihellyspilli\nkolme kertaa metsässä, sitten vielä kaksi kertaa. Siihen tuli vastaus\ntoiselta taholta, ja metsästä kuului kovaa rytinää miesten syöksyessä\nläpi viidakon. Selden yhä vain juoksi. Silloin tällöin lensi nuoli\nhänen jälkeensä. Jännitetyin mielin ja vapisevin sydämin molemmat\nnuorukaiset katselivat tätä turman leikkiä. Dick piti joustansa\nvalmiina auttaakseen pakenevaa miestä, ja Matchamkin oli unohtanut,\nettä tämä oli hänen vihollisensa. Selden oli tuskin viidenkymmenen\naskelen päässä heistä, kun nuoli sattui häneen ja hän kaatui maahan.\nHän nousi kuitenkin heti ja rupesi uudestaan juoksemaan, mutta nyt hän\nhoiperteli kuin sokea ja erehtyi suunnastaan.\n\nDick karkasi pystyyn. \"Tännepäin!\" hän huusi. \"Tännepäin! Täällä on\napua! Juokse mies, juokse!\"\n\nMutta samassa tuli toinen nuoli, joka sattui Seldenin hartiaan, lävisti\nhänen rautarengaspaitansa saumauksen ja hänen nuttunsa sekä kaatoi\nhänet maahan kuin kiven.\n\n\"Oi, mies parka!\" Matcham huudahti väännellen käsiään.\n\nDick seisoi kuin kivettyneenä mäellä, nuolten maalitauluna. Epäilemättä\nolisikin hänen viimeinen hetkensä heti tullut, jollei Ellis Duckworthin\nmahtava ääni olisi kajahtanut.\n\n\"Seis!\" hän huusi. \"Älkää ampuko! Ottakaa hänet elävältä! Se on nuori\nShelton -- Harryn poika.\"\n\nSamassa soi taas vihellyspillin räikeä ääni monta kertaa perätysten,\njohon yhtäläinen ääni sieltä täältä metsästä vastasi. \"Kostajan\"\nsotapilli täten antoi käskynsä väelleen.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huusi Dick. \"Nyt olemme hukassa. Nopeasti, toveri,\nnopeasti.\"\n\nSamassa he kääntyivät ja puikkivat pakoon metsään, minkä käpälistä\nlähti.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nPäivän kuluessa\n\n\nOnni oli nuorukaisille suopea. Joka haaralta \"Mustan nuolen\" miehet\nriensivät mäenrinnettä kohti ja muutamat olivat jo melkein ehtineet\nkummun laelle saakka, kun sen toisella puolen Dick ja hänen turvattinsa\npujahtivat tammistoon, jossa maa oli kova ja pensaaton sekä loivan\nviettävä, niin että he saattoivat kiitää aika vauhtia. Sitten tuli\neteen aukea maa, ja heidän täytyi poiketa vasemmalle pysyäkseen metsän\nsuojassa, joten he lähenemistään lähenivät maantietä ja jokea jonka yli\nhe aikaisemmin samana päivänä olivat tulleet.\n\nHeidän takaa-ajajansa sitä vastoin kaartoivat\n\n80\n\ntoisaalle, Tunstalliin päin, otaksuen nuorukaisten pyrkivän sinne sir\nDanielin linnan turviin. Ainoastaan joku heistä oli eksynyt vasemmalle,\nkuten nuorukaisetkin.\n\nHuomatessaan ettei heitä ajettu takaa, nuorukaiset pysähtyivät\nhengähtääkseen. Dick koetti kuunnella korva maata vasten, mutta kova\ntuulen kohina metsässä esti saamasta täyttä varmuutta, minkä takia hän\nkomensi: \"Eteenpäin taas.\"\n\nHuolimatta väsymyksestään ja vaikka Matchamille kävi vaikeaksi\nloukkaantuneella jalallaan nilkutella eteenpäin, he jatkoivat pakoansa\nmilloin sakean tammiston milloin harvemman viidakon läpi.\n\n\"Seis!\" jylisi äkkiä miehen ääni.\n\nPuitten välissä, noin viidenkymmenen askelen päässä, seisoi kookas\nvihreänuttuinen mies, juoksusta hengästyneenä ja läähättäen. Hän ojensi\njousensa heitä kohti. Matcham seisahtui kovasti kiljahtaen. Dick\npuolestaan paljasti väkipuukkonsa ja hyökkäsi nopeasti kuin salama\nmiehen kimppuun. Joko pojan rohkeuden yllättämänä tai saamaansa kieltoa\nnoudattaen tämä jätti ampumatta, seisoi vain typertyneenä,\npuolustautumatta, kun Dick tarttui hänen kurkkuunsa ja heitti hänet\nselälleen maahan. Jousi lennähti toiselle puolelle ja nuoli toiselle.\nAseeton mies kävi hyökkääjään kiinni, mutta väkipuukko välkähti ja\npainui kahdesti. Pari huokausta kuului, Dick nousi ja seisoi\nliikkumattoman ruumiin ääressä.\n\n\"Pois, pois!\" hän huusi, ja niin lähdettiin taas juoksemaan, Matcham\nnilkutellen perässä. Mutta jopa täytyi heidän hiljentää vauhtiaan.\nDickiäkin rupesi väsymys painamaan, ja Matchamin jalkaa särki kovasti.\nÄkkiä he saapuivat metsän rajaan, ja Risinghamista tuleva tie oli\nheidän edessään. He seisahtuivat. Tie kulki kahden korkean\nmetsäseinämän välitse.\n\nSeisoessaan siinä neuvottomina he äkkiä erottivat epämääräistä ääntä,\nensiksi ikään kuin vahvaa tuulenhuminaa, mutta se kasvoi ja läheni\nnopeasti, eikä ollut enää epäilemistä: se oli laukkaavien hevosten\njalantöminää. Kohta ilmestyikin tien mutkasta kokonainen komppania\nratsuväkeä, joka epäjärjestyksessä ja hurjaa vauhtia ikään kuin\nhenkensä edestä kiiti nuorukaisten ohitse, tuli ja hävisi. Nuorukaiset\nehtivät kuitenkin huomata, että miehissä oli paljon haavoittuneita, ja\njoukossa laukkasi miehettömiäkin hevosia satulat verissä. Ilmeisesti\npakolaisia siitä suuresta tappelusta, josta tykkien jyske jo oli tuonut\ntiedon.\n\nTuskin oli joukko ehtinyt hävitä näkyvistä, kun taas kuului\nkavionkapsetta. Mutta nyt ilmestyi ainoastaan yksinäinen ratsastaja,\njonka loistava sota-asu ilmaisi hänet ylhäiseksi mieheksi. Häntä\nseurasi joukko kuormavankkureita, joitten ajajat pieksivät hevosiaan\nhenkensä takaa. Nämä olivat varmaan jo aikaisin päivällä lähteneet\npakoon, mikä ei heitä kuitenkaan pitkälle auttanut. Sillä juuri nyt\nheidän ehdittyään kummissaan katselevien nuorukaisten kohdalle heidät\nsaavutti aseellinen mies, joka raivoissaan rupesi hakkaamaan heitä\nlyhyellä säilällään. Osa heistä pakeni metsään, mutta muut hän yhä\nsadatellen hakkasi maahan istuinlaudoiltaan.\n\nTaaskin kaukainen kolina ilmoitti uusia tulijoita, ja tällä kertaa ääni\nkasvoi entistä paljon kovemmaksi. Vaunujen rytinä, kaviontöminä,\nmiesten huudot, kauhea sekava melske täytti ilman. Kokonainen\nsotajoukko aaltoili tietä pitkin kuin tulvavesi.\n\nDick katseli synkkänä tätä näytelmää. Hän oli tuntenut Risinghamin\nherran värit ja hän käsitti että tappelu oli päättynyt Lancasterin,\n\"Punaisen ruusun\", täydelliseen tappioon. Mutta missä oli sir Daniel?\nOliko hänet otettu vangiksi, oliko hän häviöön joutunut pakolainen vai\noliko hän kunniapattoisena paennut vihollisen, Yorkin, \"Valkoisen\nruusun\" puolelle?\n\nSe olisi ruma juttu.\n\nDick oli aikonut seurata maantietä Holywoodin tienhaaraan saakka, mutta\nnyt hänen täytyi muuttaa päätöksensä.\n\n\"Tule!\" hän sanoi Matchamille synkkänä ja vakavana. He palasivat\ntakaisin metsään ja kävelivät kotvan aikaa sanaakaan virkkamatta.\nAurinko oli mailleen menemäisillään ja ilma kävi koleaksi.\n\n\"Olisipa jotain syötävää!\" Dick huudahti.\n\n83\n\nMatcham istahti maahan ja alkoi itkeä.\n\n\"Kylläpä sinä nyt osaat itkeä illallisen tähden\", sanoi Dick\nhalveksivasti, \"mutta kun kysyttiin seitsemän miehen henkeä sinun\ntähtesi, silloin oli sydämesi kova. Sinulla on seitsemän miehen kuolema\ntunnollasi, toveri. Sitä en milloinkaan anna sinulle anteeksi.\"\n\n\"Minun tunnollani?\" Matcham huudahti katsellen häntä tuimasti. \"Ja\nsinun väkipuukkosi on vielä punainen miehen verestä. Minkä tähden\ntapoit sen miesraukan? Hän viritti jousensa, mutta hän ei ampunut. Sinä\nolit hänen vallassaan, mutta hän säästi sinut. Olethan sinä urhoollinen\nsankari.\"\n\nDick seisoi äänetönnä.\n\n\"Tein sen rehellisessä taistelussa\", hän sanoi viimein, \"hyökkäsin\ntähdättyä jousta vastaan.\"\n\n\"Teit raukkamaisesti\", Matcham vastasi. \"Olet vain suurisuinen\nkerskuri, nuori herra Dick. Sinä käytät väärin etuasi, kun olet\nyläkynnessä, mutta kun tulee joku sinua väkevämpi, kylläpä silloin olet\nnöyrä. Isäsi murhan jätät kostamatta, mutta jos tiellesi tulee turvaton\nnaisparka, jolla ei ole voimia eikä asetaitoa, vaan tahtoisi olla\nsovussa sinun kanssasi -- kas silloin olet mies hänet masentamaan.\"\n\nDick oli siinä määrin raivoissaan, että häneltä jäi huomaamatta tuo\n\"naisparka\", joka liiassa innossa oli lipsahtanut Matchamin kieleltä.\n\n\"Sieluni kautta!\" hän huusi. \"Kahdesta on toinen väkevämpi. Väkevämpi\nsortaa heikompaa, jos tämä sen ansaitsee, ja sinä nuori herra Matcham\nolet ansainnut selkäsaunan pahankurisuudesta ja kiittämättömyydestä\nsuojelijaasi kohtaan. Ja mitä sinä ansaitset, sen saatkin.\"\n\nSen sanottuaan hän tyynesti rupesi irroittamaan vyötään.\n\n\"Tästä saat illallisen\", hän sanoi tuimasti.\n\nMatcham oli lakannut itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina, tuijotti\nvain liikahtamatta riitakumppaniaan kasvoihin. Dick astui askelen\nheilauttaen vyötään. Mutta uhrin silmät ja hennot väsyneet kasvot\ntyrmistyttivät häntä. Rohkeus oli pettämäisillään.\n\n\"Tunnusta olleesi väärässä\", hän sanoi hiukan epävarmana.\n\n\"En\", sanoi Matcham, \"olin oikeassa. Anna tulla, julmuri! Jalkani on\nloukkautunut, olen väsyksissä, en vastusta. En ole sinulle mitään pahaa\ntehnyt. Tule ja lyö -- pelkuri!\"\n\nNoista sanoista vimmastuneena Dick nosti vyön lyödäkseen, mutta\nnähdessään kuinka toinen vavahti ja kyyristyi kokoon, hänen kävi\nsääliksi, käsivarsi hihnoineen vaipui ja hän jäi seisomaan\nneuvottomana.\n\n\"Paha sinut periköön!\" hän sanoi viimein. \"Kun olet noin heikko, sinun\npitäisi hillitä kieltäsi. Mutta menköön pääni jos lyön sinua.\" Ja hän\nkiinnitti vyön taas paikoilleen. \"En tahdo sinua lyödä\", hän jatkoi,\n\"mutta anteeksi en anna sinulle -- en milloinkaan. En sinua tuntenut,\nsinä olit isäntäni vihollinen, lainasin sinulle hevoseni, päivälliseni\nolet syönyt, olet sanonut minua pelkuriksi ja kerskuriksi.\"\n\n\"Ja sittenkään et minua lyö\", Matcham vastasi.\n\n\"Vaiti!\" sanoi Dick, \"vaiti! sanon minä sinulle. Olet mahtanut saada\nhuonon kasvatuksen, mutta huomaan että sinussa on hyvä pohja, ja ennen\nkaikkea sinähän pelastit minut virrasta. Kas, sen unohdinkin kokonaan,\nolen ollut yhtä kiittämätön kuin sinäkin. Mutta nyt, menkäämme. Jos\naiomme päästä Holywoodiin tänä iltana -- tahi aikaisin huomisaamuna, on\nparasta panna jalat liikkeelle.\"\n\nMutta nyt oli Matchamin vuoro. Vaikka Dick oli tyyntynyt, ei Matcham\ntahtonut antaa hänelle anteeksi. Hänen rajuutensa, tapetun metsäsissin\nmuisto ja ennen kaikkea tuon nostetun vyön näky ei mennyt hänen\nmielestään.\n\n\"Kiitän sinua muodon vuoksi\", hän sanoi. \"Mutta puhuakseni totta, hyvä\nnuori herra Shelton, kulkisin mieluummin yksin. Metsä on laaja,\nmenkäämme kumpikin omaa tietämme. Olen sinulle velkaa aterian ja\nnuhdesaarnan. Hyvästi!\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi Dick. \"Jos vedät sitä virttä, olkoon menneeksi, ja paha\nsinut periköön!\"\n\nNiin he erosivat ja kumpikin rupesi kulkemaan omaa tietään välittämättä\nminnepäin, ajatellen ainoastaan riitaansa. Dick ei ollut kuitenkaan\nmonta askelta astunut ennen kuin kuuli nimeänsä mainittavan: Matcham\nriensi hänen jälkeensä.\n\n\"Dick\", hän huudahti, \"olisihan sopimatonta erota näin jäykästi. Tässä\non käteni ja sydämeni myös. Kaikesta hyvästä mitä olet minulle tehnyt,\navusta ja neuvosta, kiitän sinua, en muodon vuoksi, vaan sydämestäni.\nJa onnea matkalle!\"\n\n\"Hyvä toveri!\" vastasi Dick. \"Onnea matkalle vain, jos onni suinkin voi\nsinua seurata. Sinä olet liian riitaisa.\"\n\nSitten he erosivat toistamiseen, mutta tällä kertaa taas Dick riensi\nheti Matchamin perään.\n\n\"Tässä on jouseni\", hän sanoi, \"ei sinun sovi kulkea ihan aseetonna.\"\n\n\"Jousi!\" sanoi Matcham. \"Ohoh, mitä minä sillä teen, en jaksa sitä\njännittää enkä osaa tähdätä. Ei siitä ole minulle apua. Kuitenkin\nkiitän sinua.\"\n\nYö oli jo tehnyt tuloa ja puiden alla he eivät enää erottaneet\ntoistensa kasvonilmeitä.\n\n\"Yö on pimeä\", Dick sanoi, \"minä kävelen hiukan matkaa kanssasi,\nainakin siksi kunnes pääset polulle. Kunpa ei sinulle vain mitään\ntapahtuisi.\"\n\nEnempää puhumatta hän rupesi kulkemaan eteenpäin, ja Matcham perässä,\nkuten ennenkin. Yhä synkemmäksi kävi pimeys. Siellä täällä\nmetsänaukeamissa he näkivät tähtituikkeisen taivaanlaen. Kaukaisuudesta\nkuului yhä heikkenevä kaiku Lancasterin sotajoukon pakohälinästä.\n\nKuljettuansa puolen tuntia he tulivat aukealle kankaalle. Kanervat\nkimaltelivat tähtien valossa. Punakatajaryhmät siellä täällä näyttivät\npieniltä saarilta. Nuorukaiset katselivat toisiaan.\n\n\"Sinä olet väsyksissä?\" sanoi Dick.\n\n\"Niin, kovin väsyksissä\", toinen vastasi, \"suorastaan tahtoisin\nlaskeutua maahan kuolemaan.\"\n\n\"Kuulen veden solinaa\", sanoi Dick, \"menkäämme sinnepäin, minua kovin\njanottaa.\"\n\nHe astuivat loivaa rinnettä alas, ja siellä noron pohjassa lorisi\npensaitten reunustama puro. He laskeutuivat vatsalleen ja joivat\nviileätä vettä kyllikseen.\n\n\"Dick\", sanoi Matcham, \"nyt en jaksa enää, käyköön miten tahansa.\"\n\n\"Kulkiessamme tänne alas huomasin pienen hietakuopan\", Dick sanoi,\n\"menkäämme sinne nukkumaan.\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", sanoi Matcham.\n\nKuoppa oli kuiva, toisessa reunassa kasvoi sinivatukkapensaita, jotka\nmuodostivat jonkinlaisen katoksen. Nuorukaiset laskeutuivat levolle\nlikitysten pysyäkseen lämpiminä. Riita oli unohtunut ja pian he\nsikeästi nukkuivat levollista unta tähtitaivaan alla.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nValepukuinen mies\n\n\nPäivän valjetessa, ennen kuin aurinko oli noussut, nuorukaiset\nheräsivät. Itäisen taivaanrannan väriloiste kuitenkin ilmoitti, että\npäivän ruhtinas oli tulossa, puissa jokin lintu silloin tällöin\nhiljaisella sirkutuksella valmistautui ottamaan häntä vastaan.\nNälkiintyneinä ja väsyksissä nuorukaiset makasivat liikkumatta,\nsuloiseen hervottomuuteen vaipuneina. Äkkiä heidät havahdutti kellon\nääni.\n\n\"Kello!\" huudahti Dick nousten istualle. \"Olemmeko niin likellä\nHolywoodia?\"\n\nKotvasen kuluttua kello soi uudestaan, mutta tällä kertaa vielä\nlikempänä. Ja sitten taas yhä uudestaan, aina vain likempänä.\n\n\"Mitähän tämä oikein merkinnee?\" arveli Dick, joka nyt oli täysin\nvalveilla.\n\n\"Joku liikkuu\", Matcham sanoi, \"ja hänen kävellessään soi kello.\"\n\n\"Sen kyllä älyän\", sanoi Dick, \"mutta mitä varten? Mitä hän Tunstallin\nmetsissä toimittaa? Kolea sointi ei minua miellytä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Matcham väristen, \"se kuuluu kaamealta. Ellei jo olisi\npäivä --\"\n\nHän ei ehtinyt lopettaa ennen kuin kilinä kävi varsin kiireiseksi ja\ntiheäksi, sitten kuului yksinäinen kilahdus, ja sitten se taukosi.\n\n\"On niinkuin joku olisi ensin juossut ja sitten hypännyt puron yli.\"\n\n\"Nyt hän taas kulkee rauhallisesti\", Matcham sanoi.\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi Dick, \"ei niinkään rauhallisesti. Hän käy\nnopeasti ja levottomasti. Aivan kuin olisi hengenhädässä tahi\nkiireisissä asioissa. Etkö huomaa kuinka nopeasti kilinä lähenee?\"\n\n\"Nyt se on ihan lähellä\", Matcham huomautti.\n\nHe olivat kavunneet hietakuopan partaalle, ja kun kuoppa oli kummun\nrinteessä, heidän eteensä avautui kanervikkoaukio metsään saakka.\nAukion poikki kiemurteli valkeana juovana polku, Dickin mielestä Moat\nHouseen päin.\n\nPolkua myöten hoiperteli valkoinen olento. Nyt hän seisahtui ja katsoi\nympärilleen. Sitten hän taas hitaasti eteni kumartuneena miltei kaksin\nkerroin. Joka askelella tiuku kilisi. Valkoinen päähine oli vedetty\nkasvoille ikään kuin silmikoksi niin syvälle, ettei niitä laisinkaan\nnäkynyt. Kulkija näytti tunnustelevan tietä sauvallaan. Nuorukaisten\nselkäpiitä karmi.\n\n\"Spitaalinen\", Dick änkytti.\n\n\"Se, jota hän koskettaa, on kuoleman oma\", sanoi Matcham. \"Juoskaamme.\"\n\n\"Ei\", sanoi Dick. \"Etkö näe? -- Miesparka on sokea ja tunnustelee tietä\nsauvallaan. Hän on enemmän surkuteltava kuin pelättävä.\"\n\n\"Kyllä häntä surkuttelen, kun hän vain on mennyt ohi\", Matcham arveli.\n\nSokea spitaalinen oli nyt tullut ihan likelle, ja samassa\nsilmänräpäyksessä aurinko nousi ja valaisi kirkkaasti hänen valkoista\npäähinettään. Hän oli ollut pitkä mies ennen kuin tuo kauhea tauti oli\nhänet koukistanut, ja vieläkin hän astuskeli voimakkaasti. Tiu'un\nsurullinen kilinä, sauvan kolahtelu maahan, silmäaukoton kasvojen peite\nja tieto siitä, että hän ei ollut ainoastaan kärsimykseen ja kuolemaan\ntuomittu, vaan ihmisten seurastakin eristetty, saattoi nuorukaiset\nkammosta värisemään.\n\nTullessaan kuopan kohdalle hän seisahtui ja käänsi kasvonsa nuorukaisia\nkohti.\n\n\"Neitsyt Maria auttakoon meitä!\" Matcham kuiskasi. \"Hän näkee meidät.\"\n\n\"Vaiti!\" kuiskasi Dick vastaan. \"Hän vain kuuntelee. Onhan hän sokea,\nhöperö.\"\n\nSpitaalinen katseli tahi kuunteli muutamia sekunteja. Sitten hän taas\nrupesi liikkumaan eteenpäin, mutta ei montakaan askelta ennen kuin\nvielä kerran seisahtui ja kääntyi nuorukaisiin päin ikään kuin\nkatsellakseen. Nyt myös Dick kalpeni ja ummisti silmänsä. Mutta pian\ntiuku taas kilisi ja spitaalinen sen enempää empimättä kulki eteenpäin\nmetsään saakka, johon hän hävisi.\n\n\"Hän näki meidät\", Matcham sanoi. \"Sen vaikka vannon.\"\n\n\"Lorua!\" sanoi Dick. \"Hän vain kuunteli. Hän oli peloissaan, miesparka.\nJos sinä olisit sokea ja aina kävelisit umpipimeässä, säikähtäisit jo\nlehden kahinaakin tai linnun piipitystä.\"\n\n\"Dick hyvä! Hän näki meidät\", toisti Matcham. \"Tuolla tavoin ei kukaan\nkuuntele. Hänellä on paha mielessä. Kuulehan, hänen tiukunsa ei soi\nenää.\"\n\n\"Se on totta\", Dick sanoi. \"Se ei tiedä hyvää. Menkäämme, pyhän messun\nkautta.\"\n\n\"Hän meni itään päin, menkäämme me länteen\", sanoi Matcham. \"En voi\ntyynesti hengittää ennen kuin tuo spitaalinen on selkäni takana.\"\n\n\"Olet liian pelkuri, John\", vastasi Dick. \"Aiommehan pyrkiä suoraa\ntietä Holywoodiin, niin suoraan kuin osaamme, ja meidän on siis mentävä\npohjoiseen päin, ymmärtääkseni.\"\n\nHe rupesivat heti kävelemään ja päästyänsä kiveltä kivelle harpaten\npuron yli he pyrkivät jyrkempää äyrästä ylös metsään päin. Maa kävi\nepätasaiseksi, siellä täällä kasvoi yksinäinen puu tai puuryhmä. Oli\nvaikea pysyä selvillä suunnasta, ja lisäksi vielä nälkä sekä väsymys\nhidasti kulkua.\n\nÄkkiä he eräältä mäennyppylältä näkivät spitaalisen parinsadan jalan\npäässä kävelevän poikittain heidän editseen. Tiuku ei nyt kilissyt eikä\nsauva survonut maata. Hän astui reippaasti ja varmasti, kuten näkevä\nainakin. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt pensaikkoon.\n\nNuorukaiset piiloutuivat säikähtyneinä kanervikkoon.\n\n\"Aivan varmaan hän ajaa meitä takaa\", Dick sanoi. \"Näitkö, hän piti\ntiu'un kielestä kiinni, jottei se soisi, nyt auttakoot meitä\npyhimykset, spitaalista vastaan minä en pysty taistelemaan.\"\n\n\"Mitä hän aikoo?\" Matcham huudahti. \"Mitä hän tahtoo? Onko milloinkaan\nkuultu että spitaalinen, vain pahaa tehdäkseen, on vainonnut\nonnettomia? Eikö hänellä ole tuo tiuku juuri ihmisiä varoittamassa?\nDick, tässä piilee jotakin pahempaa.\"\n\n\"En käsitä mitä tämä tietää\", kuiskasi Dick, \"olen ihan hervoton.\nPyhimykset auttakoot meitä!\"\n\n\"Aiotko jäädä tähän loikomaan?\" Matcham sanoi. \"Palatkaamme aukiolle,\nsiellä hän ei voi huomaamatta hiipiä kimppuumme.\"\n\n\"En minä\", sanoi Dick. \"Voimani on mennyttä. Ja kenties hän menee ohi\nmeitä huomaamatta.\"\n\n\"Jännitä edes jousesi\", toinen huudahti. \"Oletko sinä olevinasi mies?\"\n\nDick teki ristinmerkin. \"Älä, älä!\" hän sanoi. \"Terveitä ihmisiä\nvastaan kyllä taistelen, mutta en aaveita vastaan -- enkä spitaalisia.\nEn tiedä kumpi on kimpussamme. Taivas meitä suojelkoon!\"\n\n\"Jos miehen rohkeus on tuollaista, niin kylläpä hän on aika raukka!\"\nMatcham sanoi. Silloin kuultiin taas tiu'un kilahdus. \"Hän ei enää pidä\nkiinni tiu'un kielestä\", Matcham kuiskasi. \"Pyhimykset auttakoot!\nKuinka likellä hän on!\"\n\nDick ei vastannut sanaakaan; hänen hampaansa kalisivat.\n\nNyt vilahti jotain valkeata pensasten välistä, ja sieltä tuli näkyviin\nensiksi pää ja sitten koko haamu. Äkkiä hän päästi huudon ja juoksi\nsuoraan kohti nuorukaisia. Nämä pakenivat kirkaisten, yksi yhtäälle,\ntoinen toisaalle. Mutta heidän kauhistava vihollisensa syöksyi\nMatchamin jälkeen, saavutti tämän muutamalla harppauksella ja tempaisi\nhänet käsiinsä.\n\nNuorukainen päästi parahduksen, johon kaiku vastasi läheltä ja kaukaa,\nhänen hento ruumiinsa värähteli, sitten hänen jäsenensä herpaantuivat\nja hän lyhistyi taintuneena kiinniottajan käsiin. Dick kuuli\nparahduksen. Hän kääntyi ja näki Matchamin kaatuvan. Silloin hänen\nrohkeutensa ja voimansa palasi. Säälin ja vihan huuto pääsi hänen\nsuustaan ja samassa hän jännitti varsijousensa. Mutta ennen kuin hän\nehti ampua, spitaalinen nosti kätensä.\n\n\"Seis, Dick\", huusi tuttu ääni. \"Älä ammu, houkkio! Etkö tunne\nystävääsi?\"\n\nSamassa hän laski Matchamin maahan ja paljasti kasvonsa.\n\n\"Sir Daniel!\" Dick huudahti.\n\n\"Juuri niin, pyhän messun kautta, juuri sir Daniel\", vastasi ritari.\n\"Aiotko ampua kasvattajaasi, veijari? Mutta tässä on tämä --\" Hän\nkeskeytti ja osoittaen Matchamia hän kysyi: \"Miksi häntä sanot, Dick?\"\n\n\"Niin\", sanoi Dick, \"minä sanon häntä nuoreksi herra Matchamiksi.\nEttekö häntä tunne? Hän sanoi teidän tuntevan hänet.\"\n\n\"Kyllä tunnen\", sir Daniel vastasi hihittäen. \"Hän on mennyt\ntainnoksiin ja, totta puhuen, vähemmästäkin hän olisi voinut pyörtyä.\nHei Dick, pelästytinkö teidät pahastikin?\"\n\n\"Pelästytitte, sir Daniel, kyllä te meitä kauheasti pelästytitte\",\nsanoi Dick ja päästi vieläkin huokauksen muistellessaan sitä. \"Teidän\nluvallanne, sir, olisin melkein mieluummin tahtonut kohdata itse mustan\npaholaisen. Ja totta puhuakseni minua värisyttää vieläkin. Mutta mikä\nsaattoi teidät esiintymään tuommoisessa valepuvussa?\"\n\nSir Danielin kasvot synkistyivät vihasta.\n\n\"Mikäkö minut saattoi?\" hän sanoi. \"Hyvä että muistutit minulle. Mikä?\nMinä piileskelen henkeni takia täällä omissa metsissäni. Jouduimme\nonnettomuudeksemme liian myöhään taistelupaikalle, juuri parhaiksi\nsuuren pakopyörteen nieltäviksi. Missä ovat reippaat ratsumieheni?\nPyhän messun kautta, Dick, en tiedä itsekään. Meidät pyyhkäistiin pois,\njouduimme keskelle pahinta mellakkaa, en ole nähnyt ainoatakaan oman\nvärini miestä sen jälkeen kun näin kolmen heistä kaatuvan. Minä itse\npääsin eheänä Shorebyhin, ja 'Mustaa nuolta' muistellen hankin\nitselleni tämän puvun ja tiu'un ja rupesin hiljakseni pyrkimään Moat\nHouseen. Tämä valepuku on kerrassaan verraton, Dick. Tiu'un kilinä\nsuojelee pahimmaltakin rosvolta, sen ääni panee joka ainoan\nkalpenemaan. Viimein satuin kulkemaan sinun ja Matchamin ohitse. En\nheti varmasti teitä tuntenut, päähine esti minua selvästi näkemästä ja\nsen lisäksi minun oli mahdoton käsittää, mitenkä te olitte joutuneet\nyhteen. -- Mutta huomaan\", hän keskeytti, \"että tämä sinun\ntoveriparkasi rupeaa näyttämään toipumisen oireita. Pari tippaa hyvää\nviiniä ei liene hänelle vahingoksi.\"\n\nNäin sanoen hän veti tilavan kaapunsa alta isohkon pullon ja rupesi\nhieromaan Matchamin ohimoita sekä kostuttamaan tämän huulia viinillä.\nVähitellen pyörtynyt tointui, avasi silmänsä ja katseli kummastuneena\nvuorotellen sir Danielia ja Dickiä.\n\n\"Rauhoitu, Jack!\" Dick sanoi, \"ei se ollutkaan spitaalinen, se oli sir\nDaniel, näetkö!\"\n\n\"Otapas kunnollinen kulaus tätä\", sanoi ritari, \"se palauttaa tarmosi.\nSen jälkeen annan teille hyvän aterian ja sitten kiiruhdamme kaikki\nkolme kotiin Tunstalliin. Sillä tunnustanpa suoraan, Dick\", hän jatkoi\nasetellessaan heidän eteensä leipää ja lihaa, \"minulla on kiihkeä halu\npäästä neljän muurin turvaan. Siitä alkaen kun ensi kerran nousin\nhevosenselkään, en ole ollut näin kovassa ahdingossa; henkeni ja\nomaisuuteni on vaarassa, ja kaiken lisäksi nuo roistot ajavat minua\ntakaa metsässä. Mutta en ole vielä hukassa. Kyllä jokunen joukko\nmiehistäni pelastautuu kotiin. Bennet Hatchilla on kymmenen miestä,\nSeldenillä oli kuusi. Ei, kyllä me pian jälleen olemme entisissä\nvoimissa. Kunhan vain pääsen sovintoon onnen suotta suosiman Yorkin\nherran kanssa, Dick, niin olen kyllä taas miestä ja valmis vaikka\nmihin.\"\n\nRitari täytti viinillä juomasarvensa juodakseen siinä vieressä\nseisoneen, tyrmistyneen näköisen Dickin terveydeksi.\n\n\"Selden\", tämä änkytti, \"Selden --\", ja sitten hän vaikeni.\n\nSir Daniel laski juomasarvensa alas juomatta.\n\n\"Mitä!\" hän huusi muuttuneella äänellä. \"Selden! Puhu! Mitä hänestä\ntiedät?\"\n\nDick kertoi änkyttäen, mitä oli tapahtunut.\n\nRitari kuunteli äänetönnä, viha ja murhe vääristivät hänen kasvojaan.\n\n\"Malttakaa\", hän huusi, \"vannon oikean käteni kautta, kyllä minä\nkostan! Minä murskasin tuon Duckworthin kuin ruo'on, poltin katon hänen\npäänsä päältä, saatoin hänet mieron tielle, ajoin hänet pois näiltä\nmailta, ja nyt hän palaa astuaksensa minua vastaan! Mutta odotapa,\nDuckworth, kyllä saat tämän velan maksaa!\"\n\nHän seisoi kotvan aikaa äänetönnä. Hänen kasvoistaan kuvastui kova\nsisäinen taistelu.\n\n\"Syökää!\" hän huusi, \"ja sinä siinä, vanno minulle\", hän jatkoi\nMatchamille, \"että seuraat minua Moat Houseen.\"\n\n\"Kunniani kautta\", Matcham vastasi.\n\n\"Viis minä sinun kunniastasi!\" huusi ritari. \"Vanno minulle äitisi\nautuuden kautta!\"\n\nMatcham vannoi vaaditun valan. Sir Daniel korjasi päähinettään, otti\ntiukunsa ja sauvansa.\n\n\"Syökää nopeasti\", hän sanoi, \"ja seuratkaa sitten minua kotiin!\"\n\nNiin sanoen hän poistui viidakkoon, ja heti rupesi tiuku jälleen\nkilisemään. Nuorukaiset istuivat kuunnellen kilinän häviämistä\nkaukaisuuteen.\n\n\"Sinä aiot siis Tunstalliin?\" kysyi Dick.\n\n\"Totta kai\", Matcham vastasi, \"kun täytyy. Olen urheampi sir Danielin\nselän takana kuin hänen kasvojensa edessä.\"\n\nHe söivät sitten kiireesti ja alkoivat kulkea Tunstalliin päin. Pari\ntuntia kuljettuaan he näkivät Moat Housen punaisten muurien ja kattojen\nvilahtavan puitten välistä.\n\n\"Nyt\", Matcham sanoi seisahtuessaan, \"saat jättää ystäväsi John\nhyvästi, et enää koskaan häntä näe. Anna, Dick, hänelle anteeksi, jos\nhän on sinua loukannut, niinkuin hän sydämestään ja rakkaudella antaa\nsinulle anteeksi.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Dick. \"Jos me molemmat menemme Tunstalliin,\ntapaamme tietysti toisemme useinkin.\"\n\n\"Et sinä milloinkaan enää saa nähdä John Matcham parkaa\", toinen\nvastasi, \"häntä joka oli sellainen pelkuri ja niin vaivalloinen ja joka\nkuitenkin veti sinut virrasta. Kunniani kautta, Dick. Kun olemme\nsaapuneet Moat Houseen, sinä et enää näe John Matchamia.\"\n\nHän avasi sylinsä ja ystävykset syleilivät toisiaan.\n\n\"Ja Dick\", Matcham jatkoi, \"minä aavistan, ettei hyvä meitä\nTunstallissa odota. Sir Daniel ei ole enää sama kuin ennen. Onni on\ntähän saakka ollut hänelle myötäinen, mutta nyt, kun hänen kohtalonsa\non kypsymäisillään ja hänen on taisteltava henkensä puolesta, pelkään\nettä hänestä tulee huono isäntä meille kummallekin. Hän saattaa olla\nuskollinen tappelussa, mutta hänellä on vilpistelijän silmä. Hänen\nsilmissään, Dick, piilee pelko, ja pelko on julma kuin susi! Me menemme\nsisään tähän taloon, Pyhä Maria auttakoon meidät siitä pois!\"\n\nVähän matkaa äänettöminä käveltyänsä he astuivat ulos metsästä.\nHeidän edessänsä kohosi sir Danielin pyöreätorninen metsälinna.\nLinnankaivannon veteen kuvastuivat tummanpunaiset, siellä täällä\nsammaltuneet muurit. Heti kun nuorukaiset tulivat näkyviin, avautui\nlinnan portti, nostosilta laskettiin alas ja sir Daniel itse, Hatch ja\npappi hänen vieressään seisoivat valmiina ottamaan heidät vastaan\nlinnan muurien sisäpuolelle.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\nTunstallin Moat House\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nDick kyselee\n\n\nTunstallin linna sijaitsi vähän matkan päässä kuoppaisesta metsätiestä.\nRakennus muodosti lujatekoisen neliön, jonka jokaisessa nurkassa oli\npyöreä torni. Punaisista kivistä rakennetussa muurissa oli\nampumareikiä, ja ylinnä oli rintavarustus sakaroineen. Sisäpuolella oli\nvähäinen piha. Koko rakennusta ympäröi noin kahdentoista jalan levyinen\nlinnankaivanto, \"moat\", jonka yli yksi ainoa nostosilta vei\nlinnanporttiin. Pienestä lammikosta johti oja vettä hautaan.\n\nKun pojat saapuivat linnaan, oli osa linnanväkeä pihalla\npuolustushankkeissa. Huolestuneina keskusteltiin piirityksestä, toiset\ntekivät nuolia, toiset hioivat miekkoja, jota tehdessään he epäilevästi\npudistelivat päätään.\n\nSir Danielin ratsumiehistä oli kaksitoista hengissä palannut\ntaistelusta. Näistäkin oli kolme pahoin haavoittunut, kaksi Risinghamin\ntappelussa ja yksi kotimatkalla, sissien yllättäessä. Kun näitten\nlisäksi laskettiin sir Daniel itse, Bennet Hatch ja nuori Shelton sekä\nne miehet, jotka ennestään olivat linnassa, niin linnaa puolustamassa\noli kaksikymmentäkaksi miestä, siis kylläkin riittävästi väkeä,\nerittäinkin kun toivottiin pakolaisia vielä saapuvan.\n\nVäenpuute ei siis painanut mieliä, siihen oli toinen syy. \"Musta nuoli\"\nse kummitteli miesten ajatuksissa. Yorkin puolueen vihollisuus ei heitä\nniinkään paljon huolestuttanut. \"Olot muuttuvat pian\", oli kansan\ntapana sanoa tähän aikaan. Mutta nuo metsänaapurit saivat heidät\npelosta vapisemaan, sillä nämä eivät vihanneet ainoastaan sir\nDanielia. Kaikki hänen miehensä tiesivät meneteiksensä julmasti ja\nväkivaltaisesti koko lähiseudulla. He olivat kaikki olleet sir Danielin\njulmia käskyläisiä. Ja nyt oli parin tunnin taistelu -- johon suurin\nosa heistä ei ottanut osaakaan -- kokonaan muuttanut sir Danielin\naseman, hän ja hänen miehensä olivat nyt vain pieni joukko\nvaltionkavaltajia, jotka suojelusta vailla olivat suljetut mitättömään\nlinnaan leppymättömien vihollisten lakkaamattoman vainon alaisina.\n\nYön kuluessa oli kokonaista seitsemän ratsua ilman ratsastajaa ja\npelosta hirnuen saapunut ulkopuolelle linnan porttia. Kaksi kuului\nSeldenin joukolle, viisi oli niitä, joilla sir Danielin kanssa\ntaisteluun lähteneet miehet olivat ratsastaneet. Ja päivän valjetessa\nhoiperteli haavoittunut keihäsmies linnanhaudan partaalle ja heitti\nsiinä henkensä.\n\nRohkea Bennet Hatch oli myös huolissaan. Ja saatuansa Dickiltä kuulla\nSeldenin kohtalon hän hervotonna vaipui kivirahille -- ja itki.\nHämmästyneinä ja kauhistuneina muut miehet katselivat häntä, mutta\neivät rohjenneet mitään kysyä.\n\n\"Oi, nuori herra Shelton\", sanoi Hatch viimein, \"enkö minä sitä\nsanonut? Meidän täytyy kaikkien seurata. Selden oli luja mies, hän oli\nminulle kuin veli. Hän on mennyt toisena. Niin, meidän täytyy kaikkien\nseurata. Sillä mitä tuossa runossa sanottiin:\n\n    \"Sydän teillä oli mustempi syttä,\n    siksi kantaa mustia nuolia kyttä.\"\n\n\"Niin, Appleyard, Selden, Smith ja vanha Humphrey ovat menneet, ja John\nCarter raukka makaa kuolemankielissä ja huutaa pappia.\"\n\nDick säpsähti. Matalasta ikkunasta ihan läheltä kuului voihkinaa ja\nvalitusta.\n\n\"Tuolla sisälläkö hän makaa?\" hän kysyi.\n\n\"Niin, portinvartijan kammiossa\", Hatch vastasi, \"emme voineet viedä\nhäntä edemmäs. Joka askelella luulimme hengen hänestä lähtevän. Mutta\nsielu nyt luullakseni enimmän kärsii. Hän huutaa taukoamatta pappia,\nmutta sir Oliver ei vain tule, en tiedä mistä syystä. Siitä syntyy\npitkä rippi.\"\n\nDick lähestyi ikkunaa. Pieni kammio oli matala ja pimeä, hän saattoi\nkuitenkin erottaa olkivuoteella makaavan vaikeroivan miehen.\n\n\"Carter, ystäväparka, kuinka on laitasi?\" hän kysyi.\n\n\"Oi, nuori herra Shelton\", sai kuoleva kuiskatuksi, \"taivaan tähden,\nhankkikaa tänne pappi. Minä olen mennyttä miestä. Rientäkää, se on\nviimeinen palvelus, jonka voitte minulle tehdä. Minulla on\nomallatunnollani jotain, joka vetää minut syvyyteen.\"\n\nSilloin sir Daniel äkkiä ilmestyi hallin ovelle kirje kädessään.\n\n\"Miehet\", hän sanoi, \"kova isku on kohdannut meitä, minkä tähden\nkoettaisimme sitä kieltää? Pyrkikäämme siis uudestaan nopeasti\nsatulaan. Vanha Henrik kuudes on kohta mennyttä. Peskäämme siis hänet\nkäsistämme. Minulla on hyvä ystävä, joka on herttuan lähin mies --\nlordi Wensleydale. No niin, hänelle olen kirjoittanut kirjeen, jossa\npyydän hänen hyväntahtoista suosiotaan. Olen tarjonnut runsaan\nhyvityksen menneisyydestä ja riittävän vakuuden tulevaisuutta varten.\nHän on varmaankin antava suotuisan vastauksen. Lahjaton pyyntö on kuin\nlaulu ilman säestystä. En ole säästänyt lupauksia. Mutta vielä puuttuu\njotakin. Tarvitsen kirjeenviejän -- toimi on vaikea ja vaarallinen, en\nsitä salaa. Metsät ovat, kuten tiedätte, täynnä vihollisia. Nopeutta\nkysytään. Mutta nopeus ei yksin auta, tarvitaan myös viekkautta ja\nvarovaisuutta. Kuka siis teistä ottaa viedäkseen tämän kirjeen lordi\nWensleydalelle ja tuodakseen minulle hänen vastauksensa?\"\n\nYksi miehistä nousi heti. \"Minä kyllä sen vien, jos suvaitsette\", hän\nsanoi.\n\n\"Ei, ei, jousimies Dicky\", ritari vastasi. \"Sinä olet kyllä viekas\nmutta et nopea, et kelpaa.\"\n\n\"Jos niin on, sir Daniel\", sanoi toinen mies, \"niin tässä olen minä.\"\n\n\"Pyhimykset varjelkoot\", ritari sanoi, \"sinä olet kyllä nopea mutta et\nviekas. Sinä syöksyisit suin päin John Kostajan leiriin. Kiitän teitä\nkumpaakin hyvästä tahdostanne ja rohkeudestanne, mutta ei kumpikaan\nteistä sovi.\"\n\nSilloin Hatch tarjoutui. \"Sinä olet täällä tarpeellinen, hyvä Bennet,\nsinä olet oikea käteni\", ritari vastasi. Hetken aikaa valikoituaan sir\nDaniel määräsi erään miehen kirjeenviejäksi.\n\n\"Nyt\", hän sanoi, \"riippuu kaikki sinun nopeudestasi ja älystäsi. Tuo\nminulle hyvä vastaus, niin kolmessa viikossa puhdistan metsäni noista\npaholaisista, jotka silmiemme edessä levittävät kauhistusta ja kuolemaa\nympärilleen. Mutta huomaa, Throgmorton: toimesi ei ole helppo. Sinun\ntäytyy hiipiä matkaan yöllä ja liikkua kuin kettu. Ja mitenkä aiot\npäästä Till-joen yli? Et voi käyttää siltaa etkä lauttaa.\"\n\n\"Osaan uida\", Throgmorton vastasi. \"Olkaa huoleti, kyllä minä perille\npääsen.\"\n\n\"Hyvä ystävä, mene nyt ruokailuhuoneeseen, syö ja juo vahvasti\", sir\nDaniel vastasi ja palasi halliin.\n\n\"Sir Daniel on viisas\", sanoi Hatch hiljaa Dickille. \"Joku toinen olisi\nnykyisissä oloissamme koettanut kaunistella asioita, mutta hän puhuu\nsuoraa kieltä miehilleen. Tässä on vaara, hän sanoo, ja tässä on\nvaikeuksia, ja sitä sanoessaan hän laskettelee pilaakin. Totta tosiaan,\npyhän Barbaran kautta, hän on syntynyt päälliköksi! Ei ole sitä miestä\ntäällä, joka ei olisi äsken hänen puheestaan hiukan rohkaistunut.\nNäettekö millä vauhdilla he ryhtyvät työhön?\"\n\nKuullessaan sir Danielia näin innokkaasti kiitettävän Dick vaipui\nmietteisiin.\n\n\"Bennet\", hän sanoi, \"kuinka oli isäni kuoleman laita?\"\n\n\"Älkää kysykö!\" sanoi Hatch. \"Ei minulla ollut siinä osaa enkä siitä\nmitään tiedä. Sen enempää en puhu. Omista töistänsä sopii puhua\nniinkuin itse tietää, mutta muitten töistä huhujen ja kulkupuheitten\nmukaan ei pidä puhua. Kysykää sir Oliverilta -- niin, ja Carterilta,\njos tahdotte, mutta ei minulta.\"\n\nJa Hatch poistui vartiokierrolle jättäen Dickin mietteisiinsä.\n\n\"Minkä tähden hän ei tahtonut minulle kertoa?\" ajatteli nuorukainen.\n\"Ja minkä tähden hän mainitsi Carterin? Carter -- oliko hän ehkä\nsyyllinen?\"\n\nHän meni sisään ja astui kapean käytävän läpi kammioon, missä\nhaavoittunut sotilas makasi.\n\n\"Oletteko tuonut papin?\" kysyi tämä kiivaasti.\n\n\"En vielä\", Dick vastasi. \"Tahdon ensiksi puhua pari sanaa sinun\nkanssasi. Mikä oli syynä isäni, Harry Sheltonin kuolemaan?\"\n\nMiehen kasvot muuttuivat heti.\n\n\"En tiedä\", hän vastasi lyhyesti.\n\n\"Sinä tiedät kyllä\", vastasi Dick, \"älä koeta minua pettää.\"\n\n\"En tiedä\", Carter vastasi.\n\n\"Siis saat kuolla ripitönnä\", sanoi Dick. \"Täällä minä olen ja tänne\njään. Et tarvitse pappia, sillä mitä hyödyttää katumus ja rippi, jollet\naio korjata niitä väärintekoja, joissa olet ollut osallisena?\"\n\n\"Ette tarkoita mitä sanotte, nuori herra Dick\", sanoi kuoleva. \"Ette\nvoi niin kohdella kuolevaa miestä. Se ei olisi teidän arvoistanne eikä\nse teitä hyödyttäisi. Jääkää, jos tahdotte. Siten te kyllä syöksette\nsieluni kadotukseen -- mutta itse ette sillä mitään voita. Se on\nviimeinen sanani.\" Ja hän kääntyi toiselle kyljelleen.\n\nDick huomasi puhuneensa malttamattomasti ja oli häpeissään.\n\n\"Carter\", hän sanoi, \"älä ymmärrä minua väärin. Tiedänhän minä että\nolit ainoastaan välikappaleena toisen kädessä. Sinun oli pakko totella\nisäntääsi, en tahdo sinulle mitään pahaa. Mutta minä olen ruvennut\nmonesta syystä huomaamaan, että raskas velvollisuuteni on, vaikka\nolenkin nuori ja kokematon, kostaa isäni murhaajalle. Pyydän siis, hyvä\nCarter, unohda uhkaukseni ja auta minua hyvästä tahdostasi ja oikein\nkatuaksesi.\"\n\nHaavoittunut mies ei hiiskahtanut sanaakaan.\n\n\"Hyvä\", sanoi Dick kotvan aikaa odotettuaan vastausta, \"minä menen\nhakemaan pappia. Sillä olkoon syntisi minun ja omaisteni suhteen kuinka\nsuuri tahansa, en minä puolestani tahdo vahingoittaa miestä, joka tekee\nlähtöä.\"\n\nTätäkin puhetta vanha soturi kuunteli vastaamatta siihen mitään. Hänen\nvalituksensakin olivat nyt lakanneet. Poistuessaan Dick ei voinut olla\nihailematta miehen järkähtämätöntä lujuutta.\n\n\"Ja kuitenkin\", Dick ajatteli, \"mitä hyödyttää lujuus ilman älyä. Jos\nhän olisi ollut syytön, hän olisi puhunut. Hänen vaitiolonsa tunnusti\nenemmän kuin hänen lausumatta jääneet sanansa. Niin, joka haaralta saan\ntodistuksia siitä, että sir Daniel taikka hänen miehensä ovat sen\nrikoksen tehneet.\"\n\nRaskaat mietteet painoivat hänen sydäntänsä. Pitikö hänenkin nyt, kun\nsir Danielin onnentähti oli laskemaisillaan, kun toiselta puolen \"Musta\nnuoli\" häntä vainosi ja toiselta puolen voittoisa Yorkin puolue oli\njulistanut hänet lainsuojattomaksi, pitikö hänenkin kääntyä sitä miestä\nvastaan, joka oli hänen kasvattajansa.\n\n\"Jumala suokoon että hän olisi syytön\", hän sanoi itsekseen.\n\nKuului askeleita käytävän kivilattialta, ja sir Oliver lähestyi\nsynkännäköisenä.\n\n\"Teitä odotetaan hartaasti\", sanoi Dick papille.\n\n\"Olenkin menossa, hyvä Richard\", pappi vastasi. \"Carter-parka! Hän on\nmennyttä miestä.\"\n\n\"Ja vielä sairaampi kuin hänen ruumiinsa on hänen sielunsa\", Dick\nvastasi.\n\n\"Oletko nähnyt häntä?\" pappi kysyi säpsähtäen.\n\n\"Olen, tulen juuri hänen luotaan\", vastasi Dick.\n\n\"Mitä hän sanoi -- mitä hän sanoi?\" pappi änkytti.\n\n\"Hän huusi vain kiihkeästi teitä, sir Oliver. Hyvä olisi jos\nrientäisitte\", nuorukainen vastasi.\n\n\"Menen viipymättä\", sanoi pappi. \"Oh, me olemme kaikki syntisparkoja ja\nmeidän täytyy kaikkien kuolla.\"\n\n\"Niin, sir, ja onnellinen se joka voi hyvällä omallatunnolla astua\nkohti kuolemaa\", Dick vastasi.\n\nPappi loi silmänsä maahan ja kiiruhti pois jupisten hiljaista rukousta.\n\n\"Hänkin\", ajatteli Dick hänen poistuttuaan, \"hänkin, joka on opettanut\nminulle uskonoppia. Minkälaisessa maailmassa elämmekään jos kaikki,\njotka ovat pitäneet huolta minusta, ovat syypäät isäni kuolemaan!\nKostoa! Kostoa! Voi minua onnetonta, jonka täytyy kostaa ystävilleni.\"\n\n\"Ystävilleni\", tämä sana johdatti hänen mieleensä Matchamin.\nMuistellessaan omituista matkatoveriansa hän hymyili ja kummasteli\nettei ollut poikaa nähnyt siitä alkaen kun he yhdessä astuivat sisään\nMoat Housen portista. Hän ikävöi häntä nähdä.\n\nNoin tunnin kuluttua kokoontui talonväki halliin päivälliselle. Halli\noli pitkä matala suoja. Seinät olivat peitetyt kudotuilla verhoilla,\njoihin oli kuvattu hurjia miehiä ja nuuskivia verikoiria. Siellä täällä\nriippui keihäitä, jousia ja kilpiä. Suuressa tulipesässä leimusi\niloinen roihu, ja pitkin seiniä kulki verhottuja lavitsoita. Keskellä\nlattiaa seisoi katettu ja runsaasti varustettu pöytä odottamassa\npäivällisvierasten tuloa. Ei sir Daniel itse eikä hänen puolisonsa\nollut läsnä, ja sir Oliverkin, pappi, oli poissa. Samoin Matcham. Dick\nrupesi käymään levottomaksi. Hän muisteli toverinsa surullista\nennustusta ja tuumi itsekseen, olisiko tälle tehty jotain pahaa.\n\nPäivällisen jälkeen hän tapasi emännöitsijä Hatchin, joka kiiruhti lady\nBrackleyn luo.\n\n\"Emännöitsijä hyvä\", hän sanoi, \"missä on nuori herra Matcham? Näin\nteidän saattavan häntä sisään tullessamme tänne.\"\n\nVanha nainen nauraa hohotti. \"Kylläpä teillä, nuori herra Dick, on\nterävät silmät päässänne.\" Ja taas hän nauroi.\n\n\"No, mutta missä hän siis on?\" Dick uteli.\n\n\"Ette milloinkaan enää saa häntä nähdä\", nainen vastasi. \"Ette\nmilloinkaan, se on varma.\"\n\n\"Jollen saa häntä nähdä, tahdon tietää syyn siihen\", vastasi\nnuorukainen. \"Hän ei tullut tänne vapaaehtoisesti. Vaikka olenkin\nnuori, olen kuitenkin hänen paras suojelijansa, ja minä tahdon pitää\nhuolta siitä, että häntä kohdellaan hyvin. Rupean vainuamaan\nmerkillisiä salaisuuksia täällä ja alan niihin kyllästyä.\"\n\nHänen näin puhuessaan laskeutui raskas käsi hänen olalleen. Bennet\nHatch oli heidän huomaamattaan lähestynyt heitä. Peukalonsa\nvihjauksella hän kehoitti vaimoansa poistumaan.\n\n\"Dick-ystävä\", hän sanoi niin pian kuin he olivat kahden kesken,\n\"oletteko vallan hullu? Jollette lakkaa sekaantumasta muutamiin\nasioihin, on merenpohja teille parempi vuode kuin Tunstallin Moat\nHouse. Te olette kysellyt minulta, te olette ahdistanut Carteria ja te\nolette säikähdyttänyt mustatakkia. Viisastukaa, mieletön nuorukainen.\nKun sir Daniel kutsuu teidät luoksensa, koettakaa näyttää tyyneltä ja\npunnitkaa vastauksenne, sillä hän aikoo luultavasti kuulustella teitä\nperinpohjaisesti.\"\n\n\"Hatch\", sanoi Dick, \"tämä kaikki haiskahtaa pahalta omaltatunnolta.\"\n\n\"Jollette tahdo viisastua, saatte piankin haistella verta\", Bennet\nvastasi. \"Tahdon vain teitä varoittaa. Ja tässä tullaan teitä\nnoutamaan.\"\n\nSamassa tulikin lähetti käskemään Dickiä sir Danielin luo.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKaksi valaa\n\n\nSir Daniel käveli vihaisennäköisenä edestakaisin hallissa takkatulen\nedessä. Sir Oliver istui arkana huoneen perässä lukien matalalla\näänellä rukouskirjaansa.\n\n\"Olette kutsunut minut, sir Daniel\", sanoi Dick.\n\n\"Olen todellakin kutsunut sinut\", ritari vastasi. \"Mitä minä kuulen?\nOlenko ollut sinulle niin tyly holhooja, että sinulla on syytä ensi\ntilaisuudessa ruveta epäilemään minusta pahaa? Vai aiotko minut pettää,\nnähdessäsi onnenkin minua pettävän? Pyhän messun kautta, semmoinen ei\nisäsi ollut. Hän piti uskollisesti ystäviensä puolta myötä- ja\nvastoinkäymisissä. Mutta sinä, Dick, näytät olevan hyvänpäivän-ystävä\nja koetat nyt päästä uskollisuuden velvollisuudestasi.\"\n\n\"Erehdytte, sir Daniel\", Dick vastasi vakavasti. \"Olen sekä kiitollinen\nettä uskollinen, kun minun pitää niin olla. Ja ennen kuin jatkan,\nkiitän sekä teitä että sir Oliveria. Teillä on oikeus vaatia\nkiitollisuutta minulta, ja katala raukka olisin, jos sen unohtaisin.\"\n\n\"Hyvä on\", sir Daniel sanoi, \"mutta\", hän lisäsi tuimistuneena,\n\"kiitollisuus ja uskollisuus ovat sanoja, Dick Shelton. Minä vaadin\ntekoja. Tällä hädän hetkellä, kun nimeni on häväisty, omaisuuteni\nmenetetty, kun metsät ympärillämme vilisevät sissejä, jotka janoavat\nhäviötäni, tällä hetkellä vaaditaan tekoja eikä sanoja. Mitä sinä\npuolestasi teet? Sinä koetat salaisilla kuiskimisilla myrkyttää sen\nvähälukuisen joukon mieltä, joka minulla nyt enää on jäljellä. Jumala\nminua varjelkoon semmoisesta kiitollisuudesta. Mitä sinä oikeastaan\ntarkoitat? Puhu! Minä vastaan.\"\n\n\"Sir Daniel\", Dick vastasi. \"Isäni sortui minun ollessani lapsi.\nKorviini on tullut, että vilppi ja rikos olivat syynä hänen\nkuolemaansa. Korviini on tullut sellainenkin huhu -- tahdon olla suora\n-- että te olette ollut joissakin tekemisissä isäni kuoleman kanssa. Ja\ntotta puhuakseni, mieleni ei voi rauhoittua enkä voi teitä tarmokkaasti\nauttaa ennen kuin saan vastauksen epäilyksiini.\"\n\nSir Daniel istuutui. Hän nojasi leukansa käteen ja katseli tutkivasti\nDickiä.\n\n\"Ja sinä luulet, että minä haluaisin olla sen nuorukaisen holhoojana,\njonka isän olen murhannut?\" hän sanoi.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi\", Dick vastasi, \"jos puhun taitamattomasti,\nmutta tiedätte varsin hyvin, että holhoojan toimi on edullinen. Ettekö\nnäinä holhousvuosina ole korjannut tulojani ja käskenyt miehiäni?\nEiköhän teidän hallussanne vielä ole oikeus olla minun naittajanikin,\njosta on voittoa siitäkin, en tiedä kuinka paljon? Pyydän vielä\nanteeksi, mutta tahdon olla suora: jos olette ollut kyllin\nhalpamielinen murhataksenne suojeluksenne alaisen miehen, niin\nvoisitte kyllä tehdä vähemmän halvan teon.\"\n\n\"Kun minä olin sinun iässäsi\", ritari vastasi totisena, \"ei minun\nmieleni ollut noin taipuvainen epäluuloihin. Ja sir Oliver, pappi\", hän\nlisäsi, \"kuinka saattaisi hän olla vikapää semmoiseen tekoon?\"\n\n\"Sir Daniel\", sanoi Dick, \"minne isäntä käskee, sinne koira menee.\nTiettyä on, että tämä pappi ei ole muuta kuin teidän välikappaleenne.\nPuhun suoraa kieltä mitään peittelemättä. Ja pyydän suoraa vastausta.\nMutta vastausta en saa! Te vain yhä kysytte. Jollette anna suoraa\nvastausta, lisäätte siten vain epäluulojani.\"\n\n\"Tahdon antaa sinulle suoran vastauksen, nuori herra Richard\", sanoi\nritari vihoissaan. \"Tule minun luokseni, kun olet omavaltainen mies,\nenkä minä enää ole sinun holhoojasi, ja minä tahdon vastata niin kuin\nsinä ansaitset, korvapuustilla. Siihen saakka sinulla on kaksi tietä\nvalittavana: joko peruutat loukkaavat sanasi, pidät suusi kiinni ja\ntaistelet sen miehen puolesta, joka on elättänyt ja suojellut sinua\nlapsuudestasi alkaen; tahi -- ovi on auki, metsät ovat täynnä\nvihollisiani -- mene!\"\n\nSe uljuus, millä nämä sanat lausuttiin, ja se katse, joka niitä\nseurasi, horjutti Dickin mieltä, mutta sittenkään hän ei voinut olla\nhuomaamatta, ettei hän nytkään saanut vastausta.\n\n\"En mitään niin halukkaasti toivo, sir Daniel, kuin että voisin uskoa\nteitä\", sanoi Dick. \"Vakuuttakaa minulle olevanne syytön.\"\n\n\"Hyväksytkö kunniasanani, Dick?\" kysyi ritari.\n\n\"Hyväksyn\", Dick vastasi.\n\n\"Kunniani kautta\", sanoi ritari, \"sieluni ikuisen autuuden kautta,\nniinkuin minä olen vastedes vastaava teoistani, vannon etten minä\nneuvoilla enkä teoilla ollut osallisena isäsi murhaan.\"\n\nHän ojensi kätensä, ja Dick tarttui siihen halukkaasti. Ei kumpikaan\nheistä huomannut pappia, joka juhlallisen valan kuullessaan\nkauhistuneena kohosi istuimeltaan seisaalle.\n\n\"Sir Daniel\", huudahti Dick, \"voitteko jalomielisesti antaa minulle\nanteeksi? Olin hölmö teitä epäillessäni. Mutta nyt en niin enää tee.\nSanani ja käteni siitä.\"\n\n\"Annan sinulle anteeksi, Dick. Et tunne maailmaa. Se on täynnänsä\npanettelua ja parjausta\", ritari vastasi.\n\n\"Olin sitä enemmän moitittava\", sanoi Dick, \"koska parjaajat eivät\nsuorastaan tarkoittaneet teitä, vaan sir Oliveria -- -- --\"\n\nTätä lausuessaan hän kääntyi pappiin päin, mutta katkaisi äkkiä\npuheensa. Tämä kookas, lihava ja tanakka mies oli sanalla sanoen\nluhistunut kokoon. Hänen kasvoistaan oli väri hävinnyt ja hänen valkeat\nhuulensa supisivat rukouksia. Ja nyt, kun Dickin silmät äkkiä sattuivat\nhäneen, hän parahti kuten säikähtynyt peto ja peitti käsillään\nkasvonsa.\n\nParilla askelella sir Daniel hyökkäsi hänen luokseen ja ravisti häntä\nkovasti olkapäistä. Dickin epäluulo heräsi uudestaan.\n\n\"Sir Oliverinkin tulee vannoa, häntähän tarkoitettiin\", Dick sanoi.\n\n\"Hänen pitää vannoa\", sanoi ritari.\n\nPappiraukka heilutteli käsiänsä saamatta sanaakaan suustaan.\n\n\"Pyhän messun kautta! Teidän pitää vannoa\", ritari huudahti ihan\nmielettömänä vimmasta. \"Mitä? Pitääkö minun epäillä teitä? Vannokaa,\nsanon minä, vannokaa.\"\n\nMutta pappi ei vieläkään saanut sanaakaan lausutuksi. Pelko ja\nkauhistus kuristi hänen kurkkuansa.\n\nSamassa kuului kilinää, ja salin korkeasta värillisestä ikkunasta lensi\nmusta nuoli. Se iski keskelle pöytää ja jäi siihen värisemään.\n\nÄäneen huudahtaen pappi lankesi pyörtyneenä lattialle. Ritari ja Dick\nhyökkäsivät pihalle ja sieltä lähimpiä kiertoportaita ylös linnan\nrintavarustukseen. Vartiosoturit olivat kaikki varuillaan, päivä\nvalaisi vihreitä niittyjä, joilla siellä täällä kasvoi jokin yksinäinen\npuu, ja näköalaa rajoittivat metsän kummut.\n\n\"Mistä tuo nuoli tuli?\" ritari kysyi.\n\n\"Tuosta pensaikosta, sir Daniel\", vastasi yksi sotureista.\n\nVähän mietittyänsä ritari sanoi Dickiin kääntyen: \"Jätän sinut tänne\nmiehiä valvomaan. Mitä pappiin tulee, hänen pitää puhdistautua, muuten\nminäkin rupean häntä epäilemään.\"\n\nDick vastasi väkinäisesti, ja ritari loi häneen terävän silmäyksen.\nTultuansa alas halliin hän otti ensiksi tuon mustan nuolen\ntutkittavakseen. Hän ei ollut näitä nuolia ennen nähnyt, ja tämän musta\nväri häntä hiukan kammotti. Nuoleen oli jotakin kirjoitettu, yksi ainoa\nsana: \"_Haudattu_.\"\n\n\"Vai niin\", arveli ritari, \"he tietävät siis, että olen kotiutunut.\nHaudattu! Niin, mutta ei ole heissä koiraa, joka kykenisi kaivamaan\nminut pois tästä haudastani.\"\n\nTällä aikaa oli pappi hiukan tointunut. \"Oi, sir Daniel\", huokasi hän\npäästyään vaivoin seisaalle, \"te olette vannonut kauhean valan --\nolette kadotettu ajassa ja iankaikkisuudessa.\"\n\n\"Olen\", ritari vastasi, \"olen vannonut valan, te! hölmö; ja te itse\nsaatte vannoa vielä kovemman valan. Teidän tulee vannoa Holywoodin\npyhän ristin kautta. Muistakaa sitä ja valmistakaa sanat. Teidän tulee\ntänä iltana vannoa.\"\n\n\"Valistakoon taivas teidän mieltänne!\" vastasi pappi. \"Taivuttakoon\ntaivas sydämenne pois tästä vääryydestä!\"\n\n\"Kuulkaa, hyvä isä\", sir Daniel sanoi, \"jos rupeatte hurskaaksi, en\npuhu sen enempää -- se puuska tulee jotenkin myöhään, siinä kaikki.\nMutta jos tahdotte olla viisas, niin kuulkaa minua. Tämä nuorukainen\nrupeaa minua ärsyttämään kuin ampiainen. Hän on minulle tarpeellinen,\nsillä hänen naittamisensa tuottaa minulle sievät rahat. Mutta jos hän\njatkaa tätä menoa, niin hän saa seurata isäänsä, sen sanon suoraan.\nMinä siirrän nyt hänet kappelinpäälliseen kammioon. Jos lujalla valalla\nja vakaalla muodolla vannotte olevanne syytön, on hyvä. Säästän silloin\npojan toistaiseksi. Mutta jos änkytätte tai kalpenette tai jollain\ntavoin vannoessanne arkailette, niin hän ei usko teitä, ja siinä\ntapauksessa hän saa kuolla, sen lupaan pyhän messun kautta. Ajatelkaa\nasiaa!\"\n\n\"Kappelinpäälliseen kammioon!\" läähätti pappi.\n\n\"Niin juuri\", vastasi ritari. \"Siis, jos tahdotte pelastaa hänet, niin\npelastakaa. Jollette, niin tehkää miten tahdotte, mutta jättäkää minut\nrauhaan. Jos olisin ollut äkkipikainen, olisin jo miekallani lävistänyt\nteidät sietämättömän pelkuruutenne ja hölmömäisyytenne takia. Oletteko\nvalinnut? Sanokaa pian!\"\n\n\"Olen valinnut\", sanoi pappi. \"Taivas antakoon minulle anteeksi.\nPelastaakseni nuorukaisen hengen tahdon vannoa, tahdon pahaa hyvän\nvuoksi.\"\n\n\"No niin, se on oikein!\" sir Daniel sanoi. \"Toimittakaa siis hänet\nnopeasti tänne. Te saatte olla kahden kesken, mutta tahdon kuitenkin\npitää teitä silmällä. Minä jään tänne paneelikäytävään.\"\n\nRitari nosti kudottua seinäverhoa, vetäytyi sen taakse ja laski sen\nsitten taas alas. Kuultiin lukon aukeavan ja sitten kuluneiden\nporrasten narinaa.\n\nJäätyänsä yksikseen pappi loi pelokkaan silmäyksen ylös verhottuun\nseinään ja teki kauhun ja tuskan vallassa ristinmerkin.\n\n\"Niin se on on, jos hänet tuodaan kappelikammioon\", mumisi pappi,\n\"minun täytyy pelastaa hänet, vaikkapa autuuteni uhalla.\"\n\nTullessaan halliin muutaman minuutin kuluttua Dick näki papin seisovan\npöydän ääressä varmana mutta kalpeana.\n\n\"Richard Shelton\", hän sanoi, \"sinä olet vaatinut minulta valaa. Tahdon\ntehdä niin kuin vaadit. Holywoodin pyhän ristin kautta, en ole isääsi\nmurhannut.\"\n\n\"Sir Oliver, lukiessamme yhdessä John Kostajan kirjoitusta\", sanoi\nDick, \"olin vakuuttunut syyttömyydestänne, mutta suvaitkaa minun tehdä\nkaksi kysymystä. Te ette murhannut isääni, hyvä. Mutta ettekö millään\ntavoin ollut murhaan avullinen?\"\n\n\"En millään lailla\", pappi vastasi, mutta samalla hän rupesi\nkummallisesti vääntelemään suutaan ja silmiään, ikään kuin\nvaroittaaksensa Dickiä, uskaltamatta mitään sanoa.\n\nDick katseli häntä ihmeissään, sitten hän kääntyi ja katsoi ympärilleen\njoka taholle. \"Mitä tarkoitatte?\" hän kysyi papilta.\n\n\"Minäkö, en mitään\", vastasi pappi nopeasti hilliten kasvonsa. \"Minä\nvain tunnen tuskia, minä olen kipeä. Anna anteeksi, Dick, minun täytyy\nnyt poistua. Holywoodin pyhän ristin kautta, olen yhtä syytön\nväkivaltaan kuin petokseenkin. Tyydy siihen ja tyynny, hyvä ystävä.\nJumalan haltuun!\"\n\nJa pappi poistui kiireesti.\n\nYksiksensä jääneenä Dick seisoi tähystellen ympäri huonetta. Hänen\nkasvoistaan kuvastui kummastus ja epäluulo, joka yhä yltyi, saaden\nhänet pelkäämään pahinta. Hän nosti päätään ja säpsähti. Korkealla\nseinässä oli seinäverhoon kudottuna hurjan metsästäjän kuva. Se oli\nmusta, sillä se esitti neekeriä, mutta takassa palava roihu valaisi\nhuonetta, ja Dick huomasi selvästi, että neekeri räpäytti silmäänsä ja\nettä silmäluomi oli valkea.\n\nDick tuijotti tuohon merkilliseen silmään. Roihun levittämässä valossa\nse kiilsi kuin jalokivi -- se oli kirkas, se oli elävä. Samassa silmä\nummistui -- ja hävisi.\n\nEi ollut enää epäilemistä, tuo silmä ilmoitti selvästi, että sir Daniel\noli seinäverhon takana piillen seisonut kuuntelemassa papin valantekoa.\nHän muisteli myös Hatchin varoitusta ja älysi nyt sen tarkoituksen ja\ntärkeyden. Hän oli keskustelussa papin kanssa uudestaan ilmaissut\nepäluulojaan sir Danielin kuullen, hän oli siis mennyttä miestä, ellei\njokin ihme tapahtuisi. \"Ja Matcham-raukka\", hän tuskitteli, \"mihin\nkäärmeenpesään olen hänet vienyt?\"\n\nDickin vielä seisoessa noihin ajatuksiinsa vaipuneena tuli palvelija\nilmoittamaan, että hänen piti muuttaa aseensa, vaatteensa ja harvat\nkirjansa kappelinpäälliseen kammioon.\n\n\"Sehän on kauan ollut asumaton\", Dick sanoi. \"Minkälainen huone se on?\"\n\n\"Kyllä huone on hyvä\", vastasi palvelija, \"mutta sanotaan että siinä\nkummittelee\", hän lisäsi alentaen ääntään.\n\n\"Kummittelee\", toisti Dick kauhistuen, \"ja kuka sitten?\"\n\nPalvelija vilkaisi varovasti ympärilleen ja kuiskasi: \"Pyhän\nJohanneksen sakristaani.[10] Hänet vietiin sinne yöksi, ja aamulla hän\noli poissa. Piru oli yöllä hänet ottanut, ja kummakos se, kun hän\nedellisenä iltana oli juonut kamalasti.\"\n\nSynkkien aavistusten valtaamana Dick seurasi palvelijaa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKappelinpäällinen kammio\n\n\nPäivä oli illastunut. Tähystelijät muurinharjalla eivät olleet\nhavainneet ketään elävää olentoa linnan lähettyvillä. Yön tultua\nlaskettiin siis sir Danielin kirjeenviejä, Throgmorton, varovasti alas\nsen huoneen ikkunasta, joka oli linnankaivannon kulman yläpuolella.\nHiljainen loiske ilmoitti hänen uivan yli haudan, ja heti sen jälkeen\nnähtiin mustan olennon pensasten välitse ryömivän ylös kaivannosta ja\nhäviävän korkeaan ruohikkoon.\n\nSir Daniel ja Bennet Hatch seisoivat kotvasen aikaa kuuntelemassa. Ei\nmitään ääntä. Lähetti oli siis päässyt eheänä matkalle. Sir Danielin\notsa selkeni. \"Bennet\", hän sanoi kääntyen tämän puoleen, \"tuo John\nKostaja ei kuitenkaan ole muuta kuin ihminen. Hän nukkuu. Kyllä me\nviimein teemme hänestäkin lopun.\"\n\nIltapäivän ja illan kuluessa oli Dickiä käsketty milloin mihinkin\ntyöhön. Hänen päänsä kävi oikein pyörälle kaikista näistä käskyistä ja\nhommista. Hän olisi halunnut saada tavata sir Oliveria ja Matchamia,\nmutta kumpaakaan ei näkynyt. Hän ei nyt muuta ajatellut kuin paeta\nTunstallin Moat Housesta mahdollisimman pian.\n\nIllalla hän lamppu kädessään meni uuteen asuntoonsa. Tämä oli tilava,\nmatala ja pimeänpuoleinen huone. Ikkuna oli korkealla, mutta siitä\nhuolimatta varustettu lujalla ristikolla. Se antoi linnankaivantoon\npäin. Vuode oli pehmeä ja hieno, peite punainen, ruusukuvioinen.\nSeinillä seisoi astiakaappeja, kaikki lujissa lukoissa ja\ntummanväristen verhojen peittäminä. Dick tutkiskeli huonetta, koputteli\npaneelilaudoitusta, koetteli kaappeja, mutta ei saanut niitä avatuksi,\nja huomattuaan että ovi oli vankka ja telki luja, hän istui. Mistä\nsyystä, hän ajatteli, hänet oli muutettu tähän huoneeseen, joka oli\ntilavampi ja mukavampi kuin hänen entinen huoneensa? Oliko se ansa?\nJohtiko salainen ovi tähän huoneeseen? Kummitteliko täällä todellakin?\nHänen verensä miltei jähmettyi siitä ajatuksesta.\n\nHänen päänsä päältä kuuluivat vartijasoturin askelet. Hänen allansa oli\nkappelin holvikatto, sen hän tiesi, ja kappelin vieressä oli halli.\nEpäilemättä hallin seinäverhon takana oli jokin salainen käytävä, siitä\noli todistuksena tuo verhon takaa tähystellyt silmä. Oli siis enemmän\nkuin luultavaa, että tuo käytävä ulottui kappelin kohdalle asti, ja\nsiinä tapauksessa se päättyi siihen huoneeseen, jossa hän nyt oli.\nVarmaankin huoneessa oli salaovi.\n\nMieletöntä oli hänestä ruveta nukkumaan tämmöisessä pesässä. Hän pani\naseensa kuntoon ja istui huoneen oventakaiseen nurkkaan. Jos jotain\nkonnantyötä häntä vastaan aiottiin, hän aikoi myydä henkensä kalliista.\n\nJalkojen kopina hänen päänsä päällä, vartijain huudot ja tunnussanan\nlausuminen ilmoittivat vartionvaihdon tapahtuvan.\n\nIhan samana hetkenä Dick kuuli hiljaa koputettavan kammion oveen;\nkoputus toistui hiukan kuuluvammin ja sitten seurasi kuiskaus: \"Dick,\nDick, minä se olen.\"\n\nDick hyökkäsi ovelle, veti teljen pois ja päästi Matchamin sisään. Tämä\noli kovin kalpea. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa\npaljastettu tikari.\n\n\"Sulje kiireesti ovi\", hän kuiskasi, \"talo on täynnä vakoilijoita.\nKuulin heidän hiipivän jäljessäni ja hengittävän seinäverhon takana.\"\n\n\"Tyynny, tyynny\", Dick sanoi, \"ovi on nyt varmasti suljettu. Saatamme\ntällä hetkellä olla turvassa, jos näiden muurien sisäpuolella turvaa\nylimalkaan on. Sydämeni iloitsee kun näen sinut. Pyhän messun kautta,\npoikaseni, luulin sinun jo olevan mennyttä kalua. Missä olit piilossa?\"\n\n\"Ei siitä väliä\", Matcham vastasi, \"olemme nyt yhdessä. Mutta Dick,\novatko silmäsi auki? Onko sinulle kerrottu huomispäivän tapauksia?\"\n\n\"Ei, en minä tiedä mitään\", Dick vastasi, \"mitä he siis huomenna\naikovat panna toimeen?\"\n\n\"Huomenna taikka jo tänä yönä he aikovat ottaa henkesi. Minä tiedän sen\nvarmasti, kuulin heidän kuiskailevan keskenään, niin, melkeinpä he sen\nminulle ilmoittivatkin.\"\n\n\"Vai niin\", Dick sanoi, \"niinkö aiotaan? Johan sitä aavistin.\"\n\nHän kertoi Matchamille, mitä hänelle päivän kuluessa oli tapahtunut.\n\nNyt Matchamkin rupesi tutkimaan huonetta.\n\n\"En voi löytää muuta sisäänpääsyä\", hän sanoi, \"kuin tämän näkyvän,\nmutta varmasti tänne on jokin salaovi. Dick, minä jään tänne sinun\nluoksesi. Jos sinun täytyy kuolla, minäkin tahdon kuolla sinun\nkanssasi. Voinhan minä olla jollain tavalla sinulle avuksi. Kas minä\nolen varustanut itselleni tikarin, teen parastani. Kunpa vain voisimme\nlöytää jonkin pääsyn täältä, niin ilolla kohtaisin mitä vaaroja hyvänsä\npaetakseni sinun kanssasi.\"\n\n\"John\", sanoi Dick, \"pyhimysten kautta, olet paras ja uskollisin olento\nkoko Englannin valtakunnassa! Anna kätesi, John.\" Ja hän puristi\näänetönnä ystävänsä kättä. \"Kerron sinulle jotakin\", sanoi Dick. \"On\nmuuan ikkuna, josta kirjeenviejä laskeutui alas. Köysi jäi kai siihen\nhuoneeseen. On siis kuitenkin toivoa.\"\n\n\"Hys\", kuiskasi Matcham.\n\nMolemmat kuuntelivat. Lattian alta kuului ääntä. Se vaikeni ja toistui\ntaas.\n\n\"Joku kävelee tämän alla olevassa huoneessa\", Matcham kuiskasi.\n\n\"Ei\", vastasi Dick, \"tämän alla ei ole asuinhuonetta, vaan kappeli.\nMinun murhaajani siellä liikkuu salakäytävässä. Hyvä! Tulkoon vain, hän\nsaa kovan pähkinän purrakseen.\" Ja hän kiristeli hampaitansa\nvihoissaan.\n\n\"Sammuttakaamme lamput\", sanoi Matcham, \"kenties hän tulee näkyviin.\"\n\nHe sammuttivat lamput ja pysyivät äänettöminä. Astunta oli varsin\npehmeätä, mutta kuului kuitenkin selvästi. Se lähestyi ja loittoni taas\npari kertaa. Nyt kuului avain työntyvän lukkoon, sitten oli taas pitkä\nhiljaisuus.\n\nHetkisen perästä kuului uudestaan askeleita, ja äkkiä tunkeutui\nvalonsäde perimmäiseen nurkkaan laudoituksen raosta. Se kasvoi,\nlaskuovi avattiin, ja sisään virtasi leveä valojuova. Vahva käsi nosti\nlaskuovea. Dick kohotti varsijousensa valmiina tähtäämään päätä, kun se\nnäyttäytyisi aukosta.\n\nMutta äkkiä tuli keskeytys. Jostakin linnan kaukaisesta osasta kuului\nhuutoja, kuultiin ensiksi yhden, sitten monen äänen huutavan jotain\nnimeä. Tämä hälinä nähtävästi häiritsi murhaajaa, sillä hän laski taas\nhiljaa oven alas, ja askelet etääntyivät nopeasti. Vielä kerran ne\nkulkivat sen paikan alitse, missä nuorukaiset istuivat.\n\nNämä saivat nyt hetkisen ajattelemisen aikaa. Melu kasvoi linnassa yhä,\novia avattiin ja suljettiin, tuntui siltä kuin olisi koko linna ollut\nliikkeellä. Ja kaiken melun keskeltä kuului sir Danielin äänekäs huuto:\n\"Joanna!\"\n\n\"Jonna?\" toisti Dick, \"kuka kumma se on? Ei tässä talossa ole eikä\nmilloinkaan ole ollut ketään Joannaa. Mitä se tarkoittaa?\"\n\nMatcham ei virkkanut mitään. Hän näytti vain vetäytyneen syvemmälle\npimeään nurkkaan, jossa he istuivat.\n\n\"John, en ymmärrä missä olet ollut koko päivän\", sanoi Dick. \"Oletko\nsinä tuota Joannaa nähnyt?\"\n\n\"En\", Matcham vastasi, \"en ole häntä nähnyt.\"\n\n\"Etkä kuullut hänestä puhuttavan?\" Dick jatkoi.\n\nKuului lähestyviä askeleita. Pihalla jyrisi vielä sir Danielin ääni\nyhäti huutaen: \"Joanna, Joanna!\"\n\n\"Kuulitko hänestä puhuttavan?\" Dick toisti.\n\n\"Kuulin\", sanoi Matcham. \"Äänesi vapisee. Mikä sinun on?\" Dick kysyi.\n\"Tuo Joannan juttu on meille onneksi, se saattaa heidät hetkeksi\nunohtamaan meidät.\"\n\n\"Dick\", huudahti Matcham, \"minä olen hukassa, me olemme molemmat\nhukassa! Paetkaamme jos vielä on aikaa. He eivät rauhoitu ennen kuin\novat löytäneet minut. Taikka, Dick, anna minun mennä. Kun he ovat\nlöytäneet minut, sinä voit paeta. Anna minun mennä, Dick -- hyvä Dick,\npäästä minut pois!\"\n\nHän hapuili telkeä, ja Dick ymmärsi viimeinkin. \"Oi taivas!\" huudahti\nhän. \"Sinä et olekaan Jack, sinä olet Joanna Sedley, se tyttö, joka ei\ntahtonut mennä minun kanssani naimisiin.\"\n\nNuori tyttö seisoi äänetönnä ja liikahtamatta. Dick oli myös hetken\naikaa puhumatta, sitten hän taas alkoi puhua.\n\n\"Joanna\", hän sanoi, \"sinä olet pelastanut henkeni ja minä olen\npelastanut sinun henkesi. Me olemme olleet ystäviä -- ja vihollisia,\nsillä minä aioin lyödä sinua vyölläni, koko ajan luulin näet sinua\npojaksi. Mutta nyt olen kuoleman oma, minun aikani on lopussa. Ennen\nkuin kuolen, minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle: sinä olet paras ja\nuskollisin tyttö taivaankannen alla, ja jos minä saisin elää, naisin\nsinut. Elävänä tai kuolleena rakastan sinua.\"\n\nTyttö ei vastannut mitään.\n\n\"Puhu\", Dick jatkoi, \"sano jotakin, John. Ole nyt kiltti tyttö ja sano\nettä rakastat minua.\"\n\n\"Oi, Dick!\" puhkesi tyttö puhumaan, \"olisinko muutoin tullut tänne?\"\n\n\"Kas niin\", jatkoi Dick, \"kunhan vain eheinä pääsemme tästä luolasta,\nmenemme naimisiin. Ja jos meidän täytyy kuolla, kuolemme yhdessä. Mutta\nsanopas, mitenkä löysit kammioni.\"\n\n\"Kysyin rouva Hatchilta\", tyttö vastasi.\n\n\"Emännöitsijä Hatch on luotettava\", sanoi Dick, \"hän ei petä sinua.\nMeillä on vielä aikaa.\"\n\nSamassa kuului askeleita oven takaa, ja luja nyrkki iski kovasti oveen.\n\n\"Hoi!\" huusi ääni. \"Aukaiskaa, nuori herra Dick, aukaiskaa!\"\n\nDick ei liikkunut eikä vastannut.\n\n\"Nyt on kaikki lopussa\", tyttö valitteli ja kietoi käsivartensa Dickin\nkaulaan.\n\nMies toisensa jälkeen komusi portaita ylös, ja viimein tuli sir Daniel\nitse. Silloin melu äkkiä hiljeni.\n\n\"Dick\", ritari huusi, \"älä ole aasi. Tämmöisestä hälinästä olisi\npahinkin unikeko herännyt. Tiedämme tytön olevan luonasi. Avaa siis\novi, poika.\"\n\nDick pysyi äänetönnä.\n\n\"Ovi sisään\", sanoi ritari, ja samassa hänen miehensä rupesivat jaloin\nja käsin \"muokkaamaan\" ovea. Ovi oli tosin tukevaa työtä, salpakin oli\nluja, mutta ei se kuitenkaan olisi kestänyt kauan. Silloin taaskin\nsattuma sekaantui asiain menoon.\n\nKovemmin kuin iskujen jyrinä kaikui vartiosoturin huuto. Se toistui ja\neteni etenemistään pitkin rintavarustusta, ja metsästä tuli vastaus.\nKuului siltä kuin aikoisivat metsäläiset ottaa linnan rynnäköllä. Sir\nDaniel ja hänen miehensä jättivät heti paikalla oven rauhaan ja\nhyökkäsivät alas puolustaakseen muureja.\n\n\"Nyt olemme pelastetut\", Dick huusi. Molemmin käsin hän tarttui vanhaan\njykevään sänkyyn siirtääksensä sen oven eteen. Mutta turhaan Dick\nponnisteli, sänky ei liikahtanut.\n\n\"Auta minua, John\", hän sanoi. \"Käypäs kaikella voimalla kiinni,\nhenkesi on kysymyksessä.\" Kovalla ponnistelulla he viimein yhteisvoimin\nsaivat tuon raskaan tammiesineen vedetyksi ovelle, pääty vasten ovea.\n\n\"Teemme täten tilamme vain pahemmaksi\", arveli tyttö, \"nyt he kaikki\ntulevat laskuoven kautta.\"\n\n\"En luule\", Dick vastasi, \"tuskinpa sir Daniel uskaltaa ilmaista\nsalaisuuttaan niin monelle. Laskuoven kautta me voimme paeta. Hys!\nHälinä on vaiennut. Se oli kai vain väärä hälytys.\"\n\nNiin olikin asian laita. Joukko pakolaisia Risinghamin väestä oli\npimeän suojassa onnellisesti hiipinyt metsän läpi. Heidät oli päästetty\nsisään linnan suuresta portista. Pihalla oli nyt hevosten kaviontöminää\nja aseitten kalsketta.\n\n\"Hän palaa pian\", Dick sanoi, \"tällä kertaa laskuovelle!\"\n\nHän sytytti lampun, ja yhdessä he riensivät huoneen vastakkaiseen\nnurkkaan. Pian he löysivät raon, josta valonsäde vielä tunkeutui. Dick\notti vankan miekan vähäisestä asevarastostaan, pisti sen rakoon ja\nväänsi kaikella voimallaan. Laskuovi liikkui ja viimein se kokonaan\naukeni. Alapuolella oli lyhyt porraskäytävä, jonka juurelle sisään\npyrkinyt murhaaja oli jättänyt lamppunsa palamaan.\n\nKohtalotoverit astuivat nopeasti alas. \"Ota sinä lamppu ja käy edellä,\nminä tulen heti, suljen vain laskuoven\", Dick sanoi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nSalakäytävä\n\n\nSe käytävä, johon pakenijat nyt joutuivat, oli kapea, likainen ja\nlyhyt. Sen toisessa päässä oli ovi raollaan -- arvattavasti sama ovi,\njonka he olivat kuulleet miehen avaavan. Laesta riippui\nhämähäkinverkkoja ja kivilattia kajahteli heidän kävellessään.\n\nTästä ovesta vei kaksi suorakulmaisesi ristikkäistä käytävää. Dick\nvalitsi arviolta toisen. Siellä täällä oli seinässä pieniä\nvakoilureikiä. Dick loi yhdestä katseen alaspäin ja näki selvästi\nkappelin, alttarin palavine vahakynttilöineen ja sen astuimilla sir\nOliverin kohotetuin käsin.\n\nKäytävän toisesta päästä vei pari porrasta alaspäin. Käytävä tuli yhä\nkapeammaksi. Toinen seinä oli puuta, raoista tunki silloin tällöin\npuheensorinaa ja valonsäteitä. Eräästä pyöreästä, ihmissilmän\nsuuruisesta reiästä Dick koetti katsoa alas. Hän näki koko suuren salin\nja puoli tusinaa nahkanuttuihin pukeutuneita miehiä, jotka istuivat\nruoalla ja juomalla runsaasti varustetun pöydän ympärillä. Nämä olivat\narvattavasti ne miehet, jotka äsken olivat tulleet linnaan.\n\n\"Tästä ei ole apua\", Dick sanoi, \"kääntykäämme takaisin.\"\n\n\"Ei\", sanoi Joanna, \"kenties käytävä ulottuu pitemmälle.\" Ja hän astui\nedelleen. Pian heidän kuitenkin täytyi palata takaisin, oli näet\nmahdotonta päästä pakoon niin kauan kuin soturit istuivat salissa\njuomassa.\n\nPalattuaan siihen paikkaan, mistä käytävä haaraantui, he koettivat\ntoista haaraa myöten päästä eteenpäin, tietämättä minne se vei. Tämä\noli vielä kapeampi ja monimutkaisempi, siellä täällä joku porras. Se\nkävi viimein niin kapeaksi, että kookas mies töin tuskin pääsi\nliikkumaan eteenpäin. Seinät kävivät kosteiksi ja limaisiksi, ja\nkauempana heidän edessään kuului rottien vikinää ja hyppyjä. \"Olemme\narvattavasti vankitornissa\", Dick huomautti.\n\n\"Eikä poispääsystä merkkiäkään\", lisäsi toinen. \"Niinpä niin. Mutta\nsittenkin täytyy tästä olla ulospääsy\", Dick vastasi.\n\nHe saapuivat nyt terävään kulmaukseen, ja siinä käytävä päättyi pariin\nportaaseen. Portaiden yläpuolella oli vankka laskuoven tapainen\nkivilaatta. He nojasivat selkäänsä sitä vasten ja koettivat\nyhteisvoimin sitä painaa, mutta se ei liikahtanut.\n\n\"Joku pitää toisella puolen vastaan\", Joanna arveli.\n\n\"Sitä en luule\", sanoi Dick. \"Vaikka hänellä olisi jättiläisen voimat,\nliikahtaisi luukku kumminkin jonkin verran. Mutta tämä on luja kuin\nkallio, luultavasti on jokin paino asetettu sen päälle. Ja nyt, rakas\nJack, olemme kuin olemmekin ansassa, en näe missään ovea. Istukaamme\nhetkiseksi neuvottelemaan. Kotvasen kuluttua voimme palata katsomaan\njoko soturit ovat saleista poistuneet, ja kenties voimme silloin\nkenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Minun mielestäni olemme kuitenkin\nnyt miltei vankeina.\"\n\n\"Dick\", sanoi tyttö, \"onneton se päivä, jolloin satuin sinun tiellesi,\nsillä minä tyttöpoloinen olen kiittämättömyydelläni saattanut sinut\ntähän onnettomaan tilaan.\"\n\n\"Lorua!\" Dick vastasi. \"Niin oli kohtalon kirjassa määrätty, ja mikä on\nmäärätty, se tapahtuu, kysymättä meidän tahtoamme. Mutta kerro nyt\nminulle, kuka sinä oikeastaan olet ja mitenkä olet joutunut sir\nDanielin haltuun. Se on parempi kuin vaikeroida omaasi tai minun\nosaani.\"\n\n\"Olen orpo kuten sinäkin\", Joanna sanoi. \"Ja pahaksi onneksi sekä\nitselleni että sinulle olen niin sanottu rikas perijätär. Lordi Foxham\noli holhoojani, mutta sir Daniel lienee kuninkaalta ostanut\nnaittajanoikeudet ja maksanut siitä hyvänkin hinnan. Siten lapsena\nollessani nuo kaksi rikasta miestä taistelivat edullisesta\nnaittajanoikeudesta. Valtiolliset olot vaihtelivat, tuli uusi\nkuninkaallinen kansleri, ja lordi Foxham osti minut takaisin. Sitten\ntuli taas vaihdos, jolloin sir Daniel jälleen osti minut. Olen ollut\ntodellisena kauppatavarana. Mutta minä jäin kuitenkin lordi Foxhamin\nhuostaan, ja hän oli minulle kovin hyvä. Viimein päätettiin, että minun\npiti mennä naimisiin, toisin sanoen että minut myytäisiin, ja lordi\nFoxhamin oli määrä saada minusta viisisataa puntaa. Hamley oli\nsulhaseni nimi, ja juuri huomispäivä oli määrätty kihlauspäiväkseni.\nJollei sir Daniel olisi tullut väliin, Dick, olisin epäilemättä\njoutunut naimisiin, ja silloin en olisi milloinkaan saanut nähdä sinua,\nDick -- rakas Dick.\"\n\nTyttö tarttui Dickin käteen ja suuteli sitä. Dick vastasi tähän hellään\nrakkaudenosoitukseen samalla tapaa.\n\n\"No niin\", tyttö jatkoi. \"Sir Daniel ryösti minut äkkiarvaamatta\npuutarhasta, missä kävelin, pakotti minut pukeutumaan miehen\nvaatteisiin, mikä naiselle on kuolemansynti, ja sen lisäksi vaatteet\neivät minulle sopineet. Hevosella hän vei minut Kettleyhin, niinkuin\nitse näit, ja sanoi että minun täytyy mennä sinun kanssasi naimisiin.\nMutta itsekseni päätin mennä Hamleylle, hänen kieltonsa uhallakin.\"\n\n\"Vai niin, sinä rakastit siis tuota Hamleytä\", Dick huudahti.\n\n\"En suinkaan\", Joanna vastasi, \"mutta vihasin sir Danielia. Ja silloin,\nDick, esiinnyit sinä ja olit niin hyvä ja uljas, että sydämeni taipui\nsinun puoleesi tahtomattanikin -- ja nyt, Dick, jos suinkin on\nmahdollista, tahdon mennä naimisiin sinun kanssasi. Mutta jos kova\nkohtalo sen estää, tahdon aina pitää sinua rakkaana. Niin kauan kuin\nsydämeni sykkii, olen oleva sinulle uskollinen.\"\n\n\"Niin minäkin\", Dick sanoi, \"minä joka en ennen ole rahtuakaan\nvälittänyt kenestäkään tytöstä, minä rupesin pitämään sinusta jo\nsilloin kun luulin sinua pojaksi. Minun oli sinua sääli, en tietänyt\nmistä syystä. Olinhan kerran lyödä sinua, mutta käsi ei totellut. Ja\nnyt, kun sanoit olevasi tyttö, John -- minä sanon sinua yhä Johniksi --\nnyt tiedän että olet juuri se tyttö, joka on minulle määrätty. St\", hän\nkeskeytti, \"joku tulee.\"\n\nRaskaita askeleita kuului. Dick harkitsi asemaansa. Jyrkkä kulmaus oli\nhänelle eduksi. Muurin suojaamana hän saattoi esteettömästi ampua.\nMutta lamppu oli liian lähellä, hän siirsi sen nopeasti edemmäs,\nkäytävän keskelle, ja palasi sitten.\n\nHeti sen jälkeen tuli Bennet Hatch näkyviin käytävän toisesta päästä.\nHän oli yksin, kädessään hänellä oli palava soihtu, joten hän näkyi\nvielä selvemmin.\n\n\"Seis, Bennet!\" huudahti Dick. \"Askel vielä, ja olette kuollut mies.\"\n\n\"Vai täällä te olette\", Bennet vastasi tirkistellen pimeään, \"en voi\nteitä nähdä. Olettepa ollut varovainen, Dick, kun panitte lampun\nedemmäs. Totta tosiaan, vaikka teitte sen voidaksenne lähettää nuolen\nruumisparkani läpi, iloitsen nähdessäni teidän hyötyneen opetuksestani!\nMutta sanokaa mitä täällä toimitatte? Mitä haette? Minkä tähden\ntahdotte ampua vanhaa uskollista ystävää? -- Ja onko meidän nuori\nneitimme täällä teidän kanssanne?\"\n\n\"Minun sopii paremmin kysellä teiltä, Bennet\", Dick sanoi. \"Minkä\ntähden olen täällä hengenvaarassa? Minkä tähden hiivitään luokseni\nmurhaamaan minua salaa vuoteeseeni? Minkä tähden minun täytyy paeta\noman holhoojani talosta ja niiden ystävien luota, joiden kanssa olen\nelänyt millään tavalla heitä loukkaamatta?\"\n\n\"Nuori herra Dick, nuori herra Dick\", sanoi Bennet, \"mitä minä teille\nsanoin? Te olette uljas mutta mielettömin nuorukainen, minkä\nmilloinkaan olen nähnyt.\"\n\n\"Olkoon\", Dick vastasi, \"huomaan että te olette juonien perillä ja että\ntuomioni on valmis. Hyvä! tässä olen ja tänne jään. Ottakoon sir Daniel\nminut pois, jos voi.\"\n\nHatch mietti.\n\n\"Kuulkaa\", hän sanoi sitten, \"minä palaan nyt sir Danielin luo,\nkertoakseni hänelle missä olette, sillä totta puhuen sitä\ntiedustelemaan minut lähetettiin tänne. Mutta olette pölkkypää, ellette\npakene ennen kuin minä palaan.\"\n\n\"Ellen\", Dick toisti. \"Olisinhan jo varhemmin paennut, jos vain olisin\ntietänyt millä tavoin se kävisi laatuun. En voi tätä laskuovea\nliikuttaa rahtuakaan.\"\n\n\"Pistäkää kätenne nurkkaan ja katsokaa mitä sieltä löydätte\", Bennet\nvastasi. \"Throgmortonin köysi on vielä ruskeassa kammiossa. Hyvästi!\"\n\nNiin sanoen Bennet Hatch kääntyi ja hävisi käytävän kierroksiin.\n\nDick toi heti lamppunsa ja noudatti kiireesti Bennetin vihjausta.\nLaskuoven yhdessä kulmassa oli syvä kolo muurissa. Dick pisti kätensä\nsiihen ja tapasi rautaisen salvan, jonka hän kaikella voimallaan työnsi\nylöspäin. Kuului napsahdus, ja kivilaatta laskeutui heti.\n\nHe pääsivät nyt ulos käytävästä. Vähäisellä ponnistuksella he saivat\noven taas nostetuksi paikalleen. He saapuivat nyt holvattuun kammioon,\njoka antoi pihaan päin, missä pari miestä suki äsken tulleiden\npakolaisten hevosia. Seinässä olevaan rautarenkaaseen pistetty soihtu\nvalaisi lekottavalla valollaan pihamaata.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nDick vaihtaa puoluetta\n\n\nDick sammutti lampun, jotta se ei herättäisi huomiota. Ruskeassa\nkammiossa oli köysi yhä sidottuna raskaaseen sänkyyn: Dick vei koko\nvyyhden ikkunalle ja rupesi varovaisesti laskemaan sitä alas. Joanna\nseisoi vieressä katsomassa, mutta kun nuoran laskemisesta ei näkynyt\ntulevan loppua, alkoi häntä pelottaa.\n\n\"Dick\", hän sanoi, \"onko todellakin noin syvää? Silloin en uskalla\nyrittää, minä ihan varmaan putoaisin, hyvä Dick.\"\n\nTämän kuullessaan Dick säpsähti niin että köysivyyhden koko laskematta\njäänyt loppuosa luiskahti hänen kädestään ja putosi loiskahtaen\nvallihautaan. Tornin rintavarustuksesta kuului heti vartijan ääni.\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Surma syököön!\" Dick huudahti, \"nyt olemme hukassa -- nopeasti alas,\ntartu köyteen.\"\n\n\"En voi\", tyttö sanoi peräytyen.\n\n\"Jollet sinä voi, en minäkään voi\", sanoi Dick \"Kuinka minä voisin\npäästä vallihaudan yli sinun avuttasi, enhän osaa uida.\"\n\n\"Dick\", huohotti Joanna, \"en voi, voimani ovat lopussa.\"\n\n\"Pyhimysten kautta\", Dick huudahti, \"silloin olemme hukassa.\"\n\nSamassa hän kuuli askeleita ja juoksi ovelle lykätäkseen salvan eteen,\nmutta ennen kuin hän ehti sitä tehdä, olivat jäntevät kädet ulkoapäin\ntyöntäneet oven auki. Turhaan ponnisteltuaan vastaan Dick hyökkäsi\nikkunalle.\n\nTämän tapahtuessa nuori tyttö oli pyörtynyt. Liiallinen ruumiin- ja\nhengenvoimien ponnistelu oli hänet kokonaan uuvuttanut. Hädissään ei\nDick ehtinyt sen enempää ajatella, salaman nopeudella hän hypähti ylös\nikkunalaudalle, tarttui molemmin käsin solmuilla varustettuun köyteen\nja liukui alas. Tottumattomana tämmöiseen voimisteluun hän ei voinut\nvälttää sitä että hänen päänsä samoin kuin kätensäkin kerta kerralta\niskivät muuriin ja saivat naarmuja.\n\nTuuli suhisi hänen korvissaan ja allansa hän näki tähtien kuvastuvan\nvallihaudan veteen. Hänen päätänsä huimasi ja äkkiä höltyivät hänen\nkätensä, hän päästi köyden ja putosi suin päin vallihaudan jääkylmään\nveteen.\n\nNoustessaan jälleen pinnalle hän tapasi käteensä heiluvan köyden, jonka\navulla hän jollakin tavoin pääsi kaivannon toiselle puolen, missä sai\nkiinni veden yli ulottuvasta pajupensaan oksasta.\n\nRintavarustuksessa seisovat vartiosoturit olivat kuitenkin kuulleet\nvedenloiskeen, ja luodessaan katseensa taakse- ja ylöspäin Dick\nhuomasi, että koko rintavarustus oli soihtujen valaisemana ja nuolia ja\nkaikenlaisia heittoesineitä sateli alas, mutta kun oli aivan pimeä, he\neivät voineet erottaa Dickiä, ja heidän nuolensa iskivät tyhjään\nveteen. Äkkiä rintavarustuksesta lennähti palava soihtu, se tarttui\nhetkeksi vallin reunaan ja valaisi kuten ilotuli ympäristön. Mutta Dick\noli silloin jo ehtinyt hiipiä pensaisiin, joten häntä ei näkynyt, ja\npian soihtu sitten sammuikin.\n\nSoihtu oli kumminkin täyttänyt tarkoituksensa: ampujat näkivät\npajuvarvikon, johon Dick oli kömpinyt, ja siihen he nyt tähtäsivät\nnuolensa. Ikään kuin ihmeen kautta Dickin onnistui kuitenkin paeta\nedemmäksi. Hän juoksi henkensä takaa, mutta ihan eheänä hän ei\nkuitenkaan leikistä päässyt. Yksi nuoli hipaisi häntä olkapäähän ja\ntoinen haavoitti häntä lievästi päähän.\n\nTietämättä ja ajattelematta minne menisi, Dick juoksi suoraan\neteenpäin. Nuolet häntä vielä seurasivat, ja haavojen tuottama tuska\nkasvatti siivet hänen jalkoihinsa. Viimein hän seisahtui. Hän oli nyt\njo päässyt melkoisen matkan päähän Moat Housesta, mutta näki vielä\nsoihtujen leimuavan valon muurien rintavarustukselta.\n\nDick nojautui puuhun väsyneenä, verissään, haavoittuneena ja yksinänsä.\nHän oli kuitenkin pelastanut henkensä. Hänen oli tosin täytynyt jättää\nJoanna jälkeensä sir Danielin haltuun, mutta hän ei voinut itseänsä\nsiitä syyttää, koska hänen oli ollut mahdotonta muulla tavoin\nmenetellä. Hän ei myöskään pelännyt Joannalle mitään pahaa tapahtuvan.\nSir Daniel oli tosin julma, mutta tuskin oli luultavaa että hän\nosoittaisi väkivaltaista julmuutta nuorta aatelisneitiä kohtaan, jolla\noli voimakkaita suojelijoita. Luultavampaa oli, että hän mitä pikimmin\nkoettaisi naittaa tämän jollekulle ystävälleen.\n\n\"No niin\", Dick ajatteli, \"ennen sitä kykenen kai rankaisemaan\nkavaltajaa hänen ilkitöistään, sillä, kaikkien pyhimysten kautta, kyllä\nminä nyt olen kaikista kiitollisuuden ja velvollisuuksien siteistä\nvapaa, ja niin kauan kuin maassa on sota, ei keinoja puutu.\"\n\nTällä hetkellä hän kuitenkin oli jotenkin tukalassa tilassa.\n\nKappaleen matkaa hän vielä hoiperteli eteenpäin läpi metsän. Mutta\nväsymys, haavojen synnyttämä tuska, yön pimeys ja mielenliikutus\nmasensi hänet niin, että hän pian huomasi mahdottomaksi jatkaa\nmatkaansa läpi valkean viidakon, ja niin hän viimein pakostakin istui\nmaahan ja nojasi selkänsä paksua puuta vasten. Ja siihen hän nukahti.\n\nVasta päivän sarastaessa Dick havahtui horrosmaisesta unestaan. Kolea\ntuuli suhisi heilutellen puitten oksia. Hänen silmänsä sattuivat\njohonkin mustaan esineeseen, joka jonkin matkan päässä hänestä virui\nmaassa. Dick hieroi silmiään. Lisääntyvä, päivänvalo ja hänen selvenevä\najatuskykynsä teki hänelle viimein mahdolliseksi erottaa mitä hän näki.\nEsine oli miehen ruumis. Dick ponnistihe pystyyn ja saaden puusta tukea\nhoiperteli sen ääreen.\n\nHän paljasti ruumiin kasvot ja säikähti. Kuollut mies oli Throgmorton,\nsir Danielin kirjeenviejä. Ei hän siis pitkälle ollut päässyt ennen\nkuin kova kohtalo hänet saavutti. Hänen nuttunsa taskusta pisti esiin\npaperi, joka arvattavasti oli jäänyt \"Mustan nuolen\" miehiltä\nhuomaamatta. Dick otti paperin. Se oli sir Danielin kirje lordi\nWensleydalelle.\n\n\"Ahaa\", Dick arveli, \"jos olot vielä muuttuvat, on tässä todistus, joka\non saattava sir Danielille häväistystä -- ehkäpä kuolemankin.\"\n\nHän pisti paperin omaan taskuunsa, luki rukouksen kuolleen miehen\npuolesta ja jatkoi matkaansa metsän läpi.\n\nHänen väsymyksensä ja voimattomuutensa lisääntyivät yhä, hänen\nkäyntinsä kävi horjuvaksi ja vähän väliä hän melkein menetti tajuntansa\nverenvuodon takia, joten hän usein eksyi oikealta tieltä. Viimein hän\nsaapui maantielle lähelle Tunstallin kylää.\n\nTuima ääni huusi: \"Seis!\"\n\n\"Seis\", toisti Dick, \"olenpa vähällä kaatua\", ja samassa hän kaatuikin\npitkälleen maahan.\n\nKaksi vihreänuttuista, varsijousella, nuoliviinellä ja lyhyellä\nmiekalla varustettua miestä tuli esiin viidakosta.\n\n\"Hei, Lawless, sehän on nuori Shelton\", sanoi nuorempi miehistä.\n\n\"No totta tosiaan, olipa tämä herkkupala John Kostajalle\", Lawless\nvastasi. \"Mutta totisesti, hän on ollut kahakassa, hänellä on päässä\nnaarmu, josta on mahtanut juosta runsaasti verta.\"\n\n\"Ja olkapäässä\", toinen lisäsi, \"on reikä, joka sekin kyllä on vienyt\nvoimia. Kukahan tämän on tehnyt? Jos se on joku meikäläisistä, hän saa\nsitä katkerasti katua. Ellis ei silloin turhia siekaile eikä köyttä\nsäästä.\"\n\n\"Nosta poika maasta ja heitä hänet selkääni\", Lawless sanoi.\n\nKun niin oli tehty ja Dickin käsivarret kiedottu Lawlessin kaulan\nympäri, tämä lisäsi:\n\n\"Pysy sinä vartiopaikallasi, toveri Greensheve, kyllä minä jaksan\nyksinkin viedä hänet perille.\"\n\nGreensheve palasi siis väijytyspaikkaansa tien varrelle, ja Lawless\nastui viheltäen mäkeä alas, pyörtynyt nuorukainen selässään.\n\nAurinko nousi samana hetkenä kun Lawless astui ulos metsästä ja näki\nTunstallin kylän vastapäisellä kummulla. Kaikki näytti rauhalliselta,\nmutta kummallakin puolen tietä sillan korvalla loikoi tusina\njousimiehiä etuvartiona. Niin pian kuin he huomasivat Lawlessin\nkuorminensa he hypähtivät pystyyn ja rupesivat kuten ainakin varovaiset\netuvartijat sovittelemaan nuoliansa jänteeseen.\n\n\"Kuka siellä\", kuului päällikön ääni.\n\n\"Will Lawless, kaikkien pyhimysten kautta. Tunnethan sinä minut yhtä\nhyvin kuin oman kätesi\", vastasi henkipatto välinpitämättömästi.\n\n\"Tunnussana, Lawless\", vastasi päällikkö.\n\n\"Hohoo! Taivas valistakoon ymmärryksesi, sinä pöllöpää\", Lawless\nvastasi. \"Enkö minä itse sinulle tunnussanaa määrännyt? Mutta tuo\nsotamiesleikki on pannut teidän kaikkien pään pyörälle. Ollessani\nmetsässä noudatan metsän tapoja, ja minun tunnussananani tällä kertaa\non: hiiteen koko sotakomento.\"\n\n\"Sinä annat huonon esimerkin, Lawless. Lausu nyt tunnussana, vanha\npilkkakirves.\"\n\n\"Mutta jos olen sen unohtanut?\"\n\n\"Jos sinä olet sen unohtanut -- varmastikaan et ole, sen tiedän -- niin\ntotta tosiaan lähetän nuolen paksuun ruumiiseesi\", toinen vastasi.\n\n\"No niin, jollet laisinkaan ymmärrä pilaa\", Lawless sanoi, \"niin tässä\non tunnussana: 'Duckworth ja Shelton'. Ja sen tunnussanan kuvana kannan\nnyt selässäni nuorta Sheltonia Duckworthin luo.\"\n\n\"Saat mennä, Lawless\", vartija sanoi.\n\n\"Ja missä John oleskelee?\" kysyi entinen harmaamunkki.\n\n\"Hän pitää hovia ja nostaa veroja niin kuin olisi siihen toimeen\nsyntynyt\", mies vastasi.\n\nJa niin olikin asian laita. Kun Lawless saapui kylän pieneen kapakkaan,\nhän tapasi siellä Ellis Duckworthin, joka sillä oikeudella, jonka hänen\njousimiehensä hänelle hankkivat, kylmästi nosti veroa sir Danielin\nvuokramiehiltä ja antoi heille siitä kirjoitetut kuitit. Vuokramiesten\nkasvonilmeet kyllä selvästi osoittivat, mitä he tästä verotuksesta\npitivät, he kun syystäkin tiesivät saavansa maksaa veroa kahteen\nkertaan.\n\nHeti kun Ellis sai tietää, mikä oli syynä Lawlessin tuloon, hän lähetti\njäljellä olevat miehet menemään ja käski liikutetun ja huolestuneen\nnäköisenä kantaa Dickin kapakan sisempään kammioon. Siellä nuorukaisen\nhaavoja tutkittiin ja hoideltiin, ja yksinkertaisilla keinoilla hänet\nherätettiin tajuntaan.\n\n\"Rakas nuori ystävä\", sanoi Ellis puristaen Dickin kättä, \"olette\nystävän hallussa, ystävän joka rakasti isäänne ja isänne tähden\nrakastaa teitä. Levähtäkää nyt rauhallisena, sillä olette melkein\nlopussa. Sitten kerrotte minulle, mitä teille on tapahtunut, ja kaikki\nmuuttuu kyllä vielä hyväksi.\"\n\nMyöhemmin päivällä Dick heräsi virkistävästä unesta, hänen sielun- ja\nruumiinvoimansa alkoivat palata, joskin hän vielä oli raukea. Hetkisen\nkuluttua tuli Ellis, istui hänen viereensä ja käski hänen kertoa, mistä\nsyystä hän oli paennut Tunstallin Moat Housesta. Ellis Duckworthin\nkäytöksessä oli jotain kunnioitusta herättävää. Hänen rehelliset\npäivettyneet kasvonsa, hänen selvät terävät silmänsä pakottivat Dickin\nhäntä tottelemaan. Peittelemättä hän Eilisille kertoi kahden viimeisen\npäivän tapaukset.\n\n\"Hyvä on\", Ellis sanoi, kun Dick oli lopettanut kertomuksensa,\n\"katsokaa, mitä leppeä kohtalo on tehnyt teidän hyväksenne, Dick\nShelton. Se on pelastanut henkenne silminnähtävästä turmasta ja\nsaattanut teidät minun haltuuni, joka en parempaa halua kuin auttaa\nisänne poikaa. Olkaa vain uskollinen minulle -- näenhän minä että\nolette kunnollinen -- niin kyllä me yhdessä toimitamme tuolle\nviekkaalle kavaltajalle hyvin ansaitun rangaistuksen hänen\nilkitöistään.\"\n\n\"Aiotteko rynnäköllä ottaa linnan?\" Dick kysyi.\n\n\"En suinkaan, mieletöntähän se olisi\", Ellis vastasi. \"Hänen linnansa\non siksi vahva ja hyvin varustettu. Ei, Dick, teidän ja minun ja\nkaikkien meidän urhoollisten jousimiestemme pitää päinvastoin\nmahdollisimman pian pyrkiä pois metsästä ja jättää tie vapaaksi sir\nDanielille.\"\n\n\"Olen kovin huolissani John-ystäväni puolesta\", nuorukainen sanoi.\n\n\"Johnin?\" toisti Ellis, \"ahaa -- ymmärrän, tytön puolesta. No niin,\nlupaan teille, että jos sir Daniel rupeaa häntä hommaamaan naimisiin,\nniin ryhdymme toimenpiteisiin. Siihen asti tai siksi kun oikea hetki on\nkäsissä, meidän kaikkien tulee hävitä näkyvistä, kuten yön varjot\nhäviävät aamuauringon noustessa. Sir Daniel saa urkkia lännestä ja\nidästä löytämättä vihollista, kunnes hän tulee aivan huolettomaksi,\nluullessaan ettei vihollista enää olekaan. Mutta neljällä silmällämme,\nDick-ystävä, seuraamme häntä lakkaamatta, ja neljällä kädellämme\nkaikkien pyhimysten avulla hänet kukistamme.\"\n\nKahden päivän kuluttua oli Moat Housen linna väki kasvanut niin, että\nsir Daniel uskalsi hyökätä ulos linnastaan. Neljänkymmenen miehen\netunenässä hän ratsasti Tunstallin kylään saakka mitään vastustusta\nkohtaamatta. Ei ainoatakaan vihollista hän voinut metsästä löytää, ei\nyksikään nuoli lentänyt, silta, jota ei enää vartioitu, oli avoinna\nkelle tahansa, ja kun sir Daniel ratsasti sen yli, hän näki kyläläisten\npelokkaina tirkistelevän asuntojensa ovista.\n\nViimein yksi heistä rohkaisi mielensä ja astui syvästi kumartaen\nritarin luo kirje kädessään.\n\nRitarin kasvot synkistyivät hänen lukiessaan kirjettä, joka kuului\nnäin:\n\n    Vilpilliselle ja julmalle aatelismiehelle,\n    Daniel Brackley-ritarille, tämä:\n\n    Olen huomannut, että Te alusta alkaen olette ollut vilpillinen\n    ja paha. Kätenne ovat isäni veren tahraamat, ja sitä ei käy pois\n    peseminen. Kerran tulette sortumaan minun toimestani, sen nyt\n    Teille ilmoitan. Sen lisäksi ilmoitan Teille, että jos koetatte\n    antaa jalosukuisen neidon Joan Sedleyn vaimoksi jollekin muulle\n    kuin minulle, joka pyhällä valalla olen vannonut ottavani hänet\n    vaimokseni, tapaa kosto teidät varsin nopeasti. Ensimmäinen askel\n    siihen suuntaan on myös ensimmäinen askel kohti hautaanne.\n\n                                                  _Rich. Shelton_.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\nLordi Foxham\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nTalo rannalla\n\n\nKuukausia oli kulunut siitä kun Richard Shelton pakeni holhoojansa\nluota. Tämä aika oli ollut vaiherikas Englannille. Lancasterin puolue,\njoka silloin näytti olevan häviön partaalla, oli jälleen nostanut\npäätään. Yorkilaiset olivat taistelutanterella kärsineet tappion ja\nhajaantuneet, heidän johtajansa oli kaatunut sodassa. Näyttipä siis\nmiltei siltä kuin Lancasterin puolue olisi lopullisesti saanut\ntäydellisen voiton vihollisistaan.\n\nPieni Shorebyn kaupunki Till-joen luona oli täynnä lähiseudun\nlancasterilaisia aatelismiehiä ja heidän sotureitaan. Siellä oli\nRisinghamin jaarli kolmensadan rautapukuisen miehen seurassa. Lordi\nShorebylla oli kaksisataa miestä -- sir Danielkin oli siellä, ja\nhänellä oli käskynsä alaisina kuusikymmentä miestä. Hän oli nyt päässyt\nsuureen suosioon ja taas alkanut rikastuttaa itseään laittomilla\nanastuksilla. Hän majaili miehinensä omassa talossaan kaupungin\npääkadun varrella. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.\n\nOli pimeä, viiltävän kylmä ilma tammikuun ensimmäisellä viikolla. Kävi\nankara tuuli ja taivas ennusti lunta ennen aamua.\n\nHalvassa olutkapakassa syrjäkadun varrella, likellä rantaa, istui kolme\nneljä miestä juomassa olutta ja, kuten näytti, ahmien jotain ruokalajia\nsen ohella. He olivat kaikki iloisia, tanakoita, päivettyneitä miehiä,\nvahvakätisiä ja rohkeasilmäisiä. Pukuna heillä oli pitkät mekot,\njommoisia maakansa tähän aikaan käytti. Siitä huolimatta olisi varmaan\njuopunut soturikin kaksi kertaa ottanut punnitakseen ennen kuin olisi\nruvennut tässä seurassa riitaa rakentamaan.\n\nVähän matkan päässä näistä miehistä istui leimuavan takkavalkean edessä\nnuorukainen. Hänen pukunsa oli melkein samanlainen kuin toistenkin,\nmutta hänen ulkomuodostaan saattoi kuitenkin helposti päättää, että hän\noli jalosukuinen ja että hän olisi voinut kantaa miekkaa, jos olot\nolisivat olleet toisenlaiset.\n\n\"Ei\", sanoi yksi miehistä. \"En pidä tästä elämästä. Hitto vieköön! Tämä\nei ole sopiva paikka iloisille veitikoille. Reippaalle pojalle pätee\nselvä tie, tiheä viita ja harvat viholliset. Täällä olemme sen sijaan\nsuljettuina kaupunkiin, vihollisten ympäröiminä, ja kaiken lisäksi\nsaatte nähdä, että sataa lunta ennen kuin päivä koittaa.\"\n\n\"Niin, mutta olemmehan täällä nuoren Sheltonin tähden\", sanoi toinen\nnyökäyttäen päätään nuorukaisen puoleen.\n\n\"Olen kyllä valmis vaikka mihin nuoren Sheltonin edestä\", vastasi\nedellinen puhuja, \"mutta en suurestikaan halua lopettaa päiviäni\nhirsipuussa toisen hyväksi.\"\n\nOvi aukeni ja yksi mies edellisten lisäksi astui sisään ja meni suoraa\ntietä nuorukaisen luo.\n\n\"Herra Shelton\", hän sanoi, \"sir Daniel lähtee matkalle kahden\nsoihdunkantajan ja neljän jousimiehen saattamana.\"\n\nDick -- sillä hän juuri oli tuo nuorukainen -- nousi heti seisaalle.\n\n\"Lawless\", hän sanoi, \"sinä otat toimeksesi John Copperin vartiovuoron.\nGreensheve seuraa minua. Copper, käy edellä. Tällä kertaa seuraamme\nhäntä, jos hän lähtee Yorkiin.\"\n\nSeuraavalla hetkellä he olivat pimeässä kadulla olutkapakan\nulkopuolella. Copper, viimeksi kapakkaan tullut mies, osoitti kahta\nsoihtua, jotka vähän matkan päässä lekottivat tuulessa.\n\nKoko kaupunki oli vaipunut uneen, kadut olivat tyhjät, helppo oli siis\nseurata matkuetta joutumatta huomatuksi. Edellä kävivät nuo kaksi\nsoihdunkantajaa, heidän perässään kulki yksinäinen mies, jonka pitkää\nviittaa tuuli liehutteli, ja jälkijoukkona astuskeli neljä jousimiestä,\nkullakin jousi olalla. He liikkuivat reippain askelin eteenpäin\nmutkikkaita kujia myöten alas rantaan päin.\n\n\"Onko hän joka ilta käynyt tätä tietä?\" kuiskasi Dick.\n\n\"Jo kahtena päivänä ennen tätä\", vastasi Copper, \"ihan samaan aikaan ja\nsaman seurueen saattamana.\"\n\nSir Daniel miehineen oli nyt tullut kaupungin ulkoreunalle. Shoreby oli\nlinnoittamaton pikkukaupunki. Lancasterin herrat kyllä vartioivat\nkaikkia kaupunkiin vieviä teitä, mutta mahdotonta ei suinkaan ollut\nkenenkään huomaamatta tulla kaupunkiin tahi lähteä siltä pois\nsyrjäkatuja myöten.\n\nSe kuja, jota sir Daniel seurueineen kulki, päättyi epätasaiseen\nhiekkanummeen, jonka takaa kuului aallokon pauhina. Vartijaa ei ollut\nlikellä eikä ainoakaan tuli tuikkinut tässä kaupunginosassa.\n\nDick miehineen läheni varovasti takaa-ajonsa esinettä, mutta tuskin he\nolivat päässeet talojen välistä ja saapuneet aukiolle, kun he\nhuomasivat toiselta taholta lähenevän soihdun.\n\n\"Ahaa\", arveli Dick, \"tämä rupeaa haiskahtamaan petokselta.\"\n\nSir Daniel oli seisahtunut, soihdut pistettiin hietaan ja miehet\npaneutuivat pitkällensä, ikään kuin odottaakseen toisen seurueen tuloa.\n\nTämä lähenikin nopeasti. Siihen kuului neljä miestä: kaksi jousimiestä,\npalvelija soihtuineen ja keskellä heitä pitkään viittaan pukeutunut\nherrasmies.\n\n\"Tekö se olette, lordi?\" sir Daniel huudahti.\n\n\"Minä juuri, ja jos konsanaan mies on suorittanut todellisen\nritarinkokeen, niin kylläpä minä sen nyt olen tehnyt\", vastasi äsken\ntulleen seurueen johtaja, \"sillä ken tahansa uhmaisi mieluummin\njättiläisiä, noitia ja kaikkia pakanallisia vehkeitä kuin tätä purevaa\nkylmyyttä.\"\n\n\"Sitä suuremmaksi käy palkka, hyvä lordi, älkää sitä epäilkö\", sanoi\nritari Daniel. \"Mutta emmekö jatka kulkuamme? Mitä pikemmin olette\nnähnyt tavarani, sitä pikemmin pääsemme palaamaan kotiin!\"\n\n\"Mutta mitä varten pidätte tyttöä tänne piilotettuna, hyvä ritari?\"\npuhuteltu kysyi. \"Jos hän on niin nuori, kaunis ja rikas kuin sanotte,\nmistä syystä ette häntä vie vertaistensa seuraan? Kyllä kai silloin\nlöytäisitte edullisen naittamistilaisuuden, eikä teidän tarvitsisi näin\npalelluttaa sormianne eikä antautua kavalille nuolille alttiiksi;\nvaeltaessanne öisin tällaisina rauhattomina aikoina.\"\n\n\"Olenhan teille jo sanonut, hyvä lordi\", ritari vastasi, \"että se on\nminun salaisuuteni. Enkä nytkään rupea sitä seikkaperäisemmin\nselittämään. Sanon vain, että jos olette kyllästynyt vanhaan toveriinne\nDaniel Brackleyhin, niin ilmoittakaa julkisesti aikovanne mennä\nnaimisiin Joanna Sedleyn kanssa, ja vakuutan kunniasanallani, että te\nsilloin varsin pian pääsette hänestä. Ennen pitkää tapaatte silloin\nhänet nuoli selässä.\"\n\nHerrat jatkoivat yhdessä matkaansa nopein askelin, soihdunkantajat\nedellä ja jousimiehet jälkijoukkona.\n\nDick miehineen seurasi heitä niin pitkän välimatkan päässä, että hän ei\nvoinut kuulla heidän keskustelunsa sisällystä. Hän tunsi kuitenkin\ntoisen ritarin vanhaksi lordi Shorebyksi, joka oli niin huonossa\nmaineessa, että sir Danielkin julkisesti oli häntä moittivinaan.\n\nPian he saapuivat rantahiekalle, ilma tuoksui suolalta ja aaltojen\nkuohu kasvoi. Täällä laajassa, muurilla aidatussa puutarhassa sijaitsi\npieni kaksikerroksinen puurakennus talleineen ja talousrakennuksineen.\n\nEtumaisin soihdunkantaja avasi muurissa olevan oven lukosta ja sulki\nsen taas sisäpuolelta, koko seurueen mentyä sisään.\n\nDick miehineen ei siis voinut pitemmälle seurata heitä, ellei halunnut\nkiivetä muurin yli ja pistää siten päätään ansaan.\n\nHe istuivat siis maahan pensasten taakse odottamaan. Sisäpuolella\nsoihtujen liekki liikkui yhtä mittaa edestakaisin, ikään kuin\nsoihdunkantajat olisivat kiertäneet vartiona.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua koko seurue astui taas ulos\npuutarhasta. Juhlallisesti sanottuaan toisillensa hyvästi ritarit\nmiehinensä erosivat toisistaan ja läksivät kumpikin eri haaralle\nkotiinsa.\n\nNiin pian kuin heidän askeleittensa ääni oli hukkunut tuulen suhinaan,\nDick karkasi seisaalle -- hänen oli näet kovin kylmä.\n\n\"Copper\", hän sanoi, \"astu muurin luo, niin kapuan hartioillesi ja yli\nmuurin.\"\n\nHe menivät kaikki kolme lähelle muuria, Copper kumartui, Dick nousi\nhänen hartioilleen ja tarttui muurin harjakiveen.\n\n\"Nyt, Greensheve\", kuiskasi Dick, \"seuraa sinä ja jää sitten makaamaan\nmuurin päälle, jotta voit kurottaa kätesi minulle, jos joutuisin\nahdinkoon.\" Näin sanottuaan hän laskeutui alas puutarhaan. Oli\nkaikkialla pimeä kuin haudassa, ei valon merkkiä koko talossa. Tuuli\nvinkui vihaisesti ja aallot pauhasivat. Ei muuta ääntä.\n\nDick hiipi varovasti askel askelelta pensasten välitse, kunnes hän\nhuomasi tulleensa käytävälle. Silloin hän seisahtui, otti viittansa\nalta jousensa ja astui sitten rohkeammin eteenpäin. Käytävä johti\nrakennusten luo, jotka kaikki näyttivät kovin rappeutuneilta, joten\nolisi luullut niitä ihan autioiksi. Dickiä tämä ei kuitenkaan pettänyt.\nHän tutki tarkoin joka paikkaa, ja tultuansa toiselle, merenpuoleiselle\nsivulle, hän huomasi heikon valonhohteen eräässä yläikkunassa.\n\nHän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja luuli havaitsevansa varjon\nliikkuvan sisällä huoneen takaseinässä. Hän muisti että hänen kätensä\näsken oli sattunut tikapuihin. Hän palasi niitä hakemaan ja löysikin ne\nvähän aikaa etsittyänsä, toi ne mukanaan ja asetti ne seinää vasten\nikkunan alle.\n\nTikapuut olivat lyhyet, mutta kun Dick nousi ylimmälle kapulalle,\nylettyi hänen kätensä ikkunan ulkopuolella olevaan rautaristikkoon, ja\nsiihen tarttuen hän nosti itseänsä niin että saattoi katsoa sisälle\nhuoneeseen.\n\nSiellä oli kaksi henkilöä. Toisen hän heti tunsi Bennet Hatchin\nvaimoksi, ja toinen -- solakka, kaunis ja totisennäköinen nuori neiti\npitkässä koruompeleisessa hameessa -- oliko se todellakin hänen\nmetsätoverinsa, Joanna Sedley -- sama John, jota hän oli aikonut\nkurittaa vyöllänsä?\n\nMelko tyrmistyneenä Dick laskeutui jälleen tikapuitten kapulalle. Oliko\nhänen kihlattunsa noin hieno olento? Ujous ja toivottomuus valtasi\nhänen mielensä. Mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin. Alhaalta\nkuului hiljainen: Hei! Dick laittausi nopeasti alas.\n\n\"Kuka siellä?\" hän kuiskasi.\n\n\"Greensheve!\" kuului vastaus.\n\n\"Mitä tahdot?\" Dick kysyi.\n\n\"Taloa vartioidaan, herra Shelton\", vastasi toinen. \"Emme ole täällä\nyksin vartioimassa. Maatessani vatsallani muurin päällä näin useiden\nhenkilöiden hiiviskelevän pimeässä ja kuulin heidän hiljaa viheltävän\ntoisilleen.\"\n\n\"Pyhimysten kautta, sepä kummallista!\" Dick sanoi. \"Olisivatkohan ne\nsir Danielin miehiä?\"\n\n\"Ei suinkaan\", Greensheve vastasi. \"Jos omat silmäni vielä ovat\npäässäni, niin heillä jokaisella oli lakissaan valkoinen tähti ja siinä\njotain mustaa.\"\n\n\"Valkoinen tähti ja siinä musta merkki?\" toisti Dick. \"Semmoista\ntunnustähteä en tunne, ei ole semmoista näillä seuduin. Kaikissa\ntapauksissa teemme viisaimmin hiipiessämme pois mahdollisimman\nvarovasti. Olemme täällä arveluttavassa asemassa. Epäilemättä sir\nDanielillakin on miehiä täällä vartioimassa, ja niin saatamme joutua\nkahden tulen väliin. Ota tikapuut, ne täytyy palauttaa paikoilleen.\"\n\nHe veivät tikapuut takaisin ja hiipivät hapuillen samaan paikkaan mistä\nolivat puutarhaan tulleet.\n\nCopper makasi nyt Greensheven sijaisena muurilla. Hän kurotti\nkäsivartensa ja nosti muurin ylitse ensiksi toisen ja sitten toisen.\n\nHiljaa ja varovasti he laskeutuivat alas toiselle puolen, uskaltamatta\nvirkkaa mitään ennen kuin olivat päässeet entiseen piilopaikkaansa\npensasten taa.\n\n\"Nyt, John Copper\", sanoi Dick, \"sinun täytyy lähteä takaisin\nShorebyhin ja rientää kuin henkesi edestä. Sieltä sinun pitää heti\npaikalla tuoda minun luokseni niin monta miestä kuin saat käsiisi.\nKokouspaikka on tässä, tahi jos päivä rupeaa sarastamaan ennen kuin\nsaat miehet kokoon, niin jääkää kaupungin ulkopuolelle. Greensheve ja\nminä jäämme tänne vartioimaan. Nopeasti nyt, John Copper, ja suojelkoot\nsinua pyhimykset!\"\n\n\"Ja nyt, Greensheve\", hän jatkoi Copperin lähdettyä, \"tehkäämme iso\nkierros puutarhan ympäri. Tahtoisin mielelläni saada selkoa siitä,\novatko silmäsi pettäneet?\"\n\nHe pysyttelivät jonkin matkan päässä muurista ja nousivat joka\ntöyrylle, jolta saattoivat luoda silmäyksen puutarhaan. Tällä tavoin he\nolivat kiertäneet puutarhan kahdelta laidalta mitään huomaamatta, ja\njoutuivat rannalle. Muuri ulottui näet tällä puolen niin likelle\nrantaa, että heidän täytyi astua rantahiekalle aivan lähelle\nvedenrajaa, voidakseen pysytellä sopivat matkan päässä muurista. Vaikka\nnousuvesi vielä oli alhaalla, oli rantapenger niin loiva, että joka\närjyaalto heitti hiekkarannalle vaahtoa ja vettä. Dickin ja Greensheven\ntäytyi tästä syystä kahlata Pohjanmeren suolaisessa ja jääkylmässä\nvedessä, joka välistä nousi heidän polviinsa saakka.\n\nÄkkiä he näkivät miehen hahmon kuvastuvan hiukan vaaleampaa muuria\nvasten. Kuten kiinalainen varjokuva hän heilutti kiivaasti käsiänsä ja\nkyykistyi sitten. Vähän matkan päässä toinen mies toisti samat temput,\nja näin jatkuen tämä äänetön tunnussana kulki eteenpäin piiritetyn\npuutarhan ympäri.\n\n\"He pitävät tarkkaa vartiota\", Dick kuiskasi. \"Palatkaamme takaisin\nmaihin, hyvä herra\", vastasi Greensheve, \"me seisomme täällä liian\nnäkyvissä, kuvastumme selvästi valkoista hyrskyä vasten.\"\n\n\"Totta puhut\", Dick vastasi. \"Kiiruhtakaamme takaisin maihin.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKahakka pimeässä\n\n\nLäpimärkinä ja viluisina molemmat seikkailijat palasivat entiselle\npaikalleen.\n\n\"Taivas suokoon Copperin yrityksen onnistuvan\", Dick sanoi. \"Lahjoitan\nkomean vahakynttilän Shorebyn pyhälle Neitsyt Marialle, jos mies saapuu\najoissa. Tuossa talossa on se tyttö, jota rakastan, ja nämä vartioivat\nmiehet ovat epäilemättä vihollisia.\"\n\n\"Jos John pian tulee\", Greensheve vastasi, \"suoriudumme pian näistä. Ei\nniitä ole kuin noin neljäkymmentä muurin ulkopuolella, minun\nluullakseni, ja kun he ovat noin erillänsä toisistaan, on\nkahdenkymmenen miehen helppo hajoittaa heidät. Mutta hyvä herra Dick,\nkoska tyttö nyt on sir Danielin hallussa, niin ei minun mielestäni\nolisi vahingoksi, jos hän nyt joutuisi toisiin käsiin. Mutta kenen\nmiehiä he mahtavat olla?\"\n\n\"Minä epäilen\", Dick vastasi, \"että he ovat lordi Shorebyn miehiä.\nMihin aikaan he tänne saapuivat?\"\n\n\"He alkoivat tulla siihen aikaan kun te menitte muurin yli\", Greensheve\nvastasi. \"En ollut maannut muurin päällä minuuttiakaan, kun jo huomasin\nensimmäisen heistä hiipivän kulman ympäri.\"\n\nDick oli kahden vaiheilla. Jos nuo talon ympäri hiipijät olivat lordi\nShorebyn miehiä, jotka aikoivat väkivallalla viedä Joannan pois, niin\nasia päättyisi vielä pahemmin kuin jos tyttö jäisi sir Danielin\nhaltuun. Hänelle ei siis jäänyt muuta neuvoa kuin kaikilla tavoin estää\ntytön poisviemistä.\n\nAika kului ja kaikki pysyi hiljaisena. Joka neljännestunnin kuluttua\ntoistui tuo omituinen tunnusmerkin antaminen, ikään kuin olisi johtaja\ntahtonut tietää, olivatko hänen miehensä varuillaan, mutta mitään muuta\nei tapahtunut.\n\nTähän aikaan alkoivat Dickin apujoukot saapua paikalle. Yö ei ollut\npitkälle kulunut, kun jo noin kaksikymmentä miestä oli hänen\nkäytettävänään. Nämä hän jakoi kahteen osastoon. Itse hän rupesi toisen\njohtajaksi ja toisen hän määräsi Greensheven johdettavaksi.\n\n\"Vie sinä, Kit, oma osastosi tuonne rannalle, puutarhamuurin lähimpään\nkulmaan, ja järjestä miehesi taitavasti\", Dick määräsi. \"Te pysytte\nsitten paikoillanne, kunnes huomaatte minun toiselta puolen tekevän\nhyökkäyksen. Päähyökkäys on tehtävä merenpuoleista joukkoa vastaan,\nsillä siinä luultavasti on joukon johtaja; muut juoskoot tiehensä, jos\nhaluavat. Ja muistakaa, älkää ampuko jousilla, saattaisitte vain\nvahingoittaa toisianne. Käyttäkää miekkaa, ja jos me voitamme, lupaan\nteille jokaiselle runsaan palkan, sitten kun olen saanut omaisuuteni\nhaltuuni.\"\n\nSangen kirjava oli se joukko, jonka Ellis Duckworth oli haalinut kokoon\nsaavuttaakseen elämänsä päämäärän: koston. Siinä oli varkaita,\nmurhamiehiä, köyhtyneitä talonpoikia ja muita haaksirikkoutuneita\nihmisparkoja. Rohkeimmat ja sotakuntoisimmat heistä olivat\nvapaaehtoisesti tarjoutuneet Richard Sheltonin palvelukseen. Mutta alun\npitäen heistä oli tuntunut ikävältä valvoa sir Danielin liikkeitä\ntoimettomina Shorebyn kaupungissa, ja he olivat jo ruvenneet\nnurisemaan, jopa uhanneet lähteä poiskin. Ilomielin he nyt ottivat osaa\nyritykseen, joka näytti lupaavan kovan kahakan, ehkäpä hyvän\nsaaliinkin.\n\nHe heittivät yltään pitkät asetakkinsa ja toiset esiintyivät nyt\nvihreissä nutuissaan, toiset taas paksuissa nahkatakeissa. Monella\nheistä oli hytyrän alla rautalevyllä vahvistettu lakki, ja koska heillä\naseina oli miekka ja tikari, vieläpä muutamilla metsäkarjukeihäs ja\ntapparakin, he kyllä kykenivät taistelemaan sotaan harjaantuneita\nläänitysjoukkojakin vastaan. Pitkät asetakit, jouset ja nuoliviinet\npiilotettiin pensaihin, ja sitten lähtivät molemmat osastot päättävästi\notteluun.\n\nSaavuttuaan talon toiselle puolen Dick asetti miehensä riviin noin\nkymmenen metrin päähän muurista ja asettui itse pari askelta muitten\nedelle. Sitten he kohottivat kuin yhdestä suusta sotahuudon ja\nhyökkäsivät vihollisen kimppuun. Tämä odottamaton yllätys hämmensi\nkokonaan hajallaan olevat vastapuolen miehet, ja ennen kuin he ehtivät\nselvitä, kaikui toisesta päästä yhtäläinen huuto. Silloin he eivät enää\nkoettaneetkaan tehdä vastarintaa, vaan suuri osa heistä pötki pakoon\nsuin päin.\n\nSiihen ei kuitenkaan leikki loppunut. Yllätys oli kyllä alussa auttanut\nDickin puolta, mutta hänen joukkonsa oli vähälukuinen vastapuoleen\nverrattuna. Pakovesi oli ruvennut nousemaan niin että rantahiekasta oli\njäänyt ainoastaan kapea kaistale, ja tällä ahtaalla ja märällä\ntaistelutanterella muurin ja aallokon välillä alkoi nyt pimeässä\nepävarma, hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vastustajat olivat\nhyvästi aseistetut. He kävivät raivokkaasti hyökkääjien kimppuun, ja\npian joukot olivat käsikähmässä toistensa kanssa. Dick, joka\nensimmäisenä oli heittäytynyt taisteluun, sai heti vastaansa kolme\nmiestä. Ensimmäisen hän kaatoi yhdellä iskulla, mutta kun toiset kaksi\nhäntä kiivaasti ahdistivat, hänen täytyi peräytyä. Toinen heistä oli\ntavattoman kookas mies, oikea jättiläinen. Hän heilutti kaksiteräistä\nmiekkaa kuin ratsupiiskaa. Tätä vastustajaa, hänen pitkiä käsivarsiaan\nja raskasta asettaan Dickin oli lyhyine tapparoineen mahdoton\nvastustaa, ja jos toinen mies olisi yhtä aikaa häntä ahdistanut, Dick\nolisi epäilemättä ollut mennyttä kalua. Mutta toinen mies, joka oli\nlyhyempi ja hitaampi liikkeissään, seisoi hetkisen toimetonna, kenties\nsiksi että hän näki huonosti pimeässä tai luuli kuulevansa muita\nvihollisia takanaan.\n\nAskel askelelta Dick varovasti peräytyi, pitäen tarkoin silmällä\npelättävän vastustajansa jok'ainoata liikettä. Nyt tuo hirveä kalpa\nnousi ja iski kauhealla voimalla, mutta sukkelana Dick väistyi, ja\nnopeasti kuin salama hänen tapparansa tapasi jättiläisen, joka tuskasta\nkiljahtaen kaatui pitkällensä hiekalle.\n\nDick ei kuitenkaan ehtinyt hengähtääkään, kun jo toinen mies kävi\nhänen kimppuunsa. Molemmat taistelijat olivat ruumiinvoimiltaan\ntasamittaiset, toinen oli taitavampi miekan käytössä, jota vastoin Dick\ntapparoineen oli sukkelampi liikkeissään. Ei kumpikaan heistä alussa\npäässyt voittopuolelle toisestaan, mutta vanhempi ja tyynempi heistä\nymmärsi paremmin katsoa etunsa ja sai Dickin vähitellen työnnetyksi\nveteen polviin asti. Tässä hänen notkeutensa ei ollut hänelle miksikään\nhyödyksi. Hän oli tullut erotetuksi miehistään ja huomasi asemansa\narveluttavaksi. Näin ollen hän päätti heti ratkaista taistelun\nrohkealla hyökkäyksellä. Kun seuraava aalto vetäytyi takaisin ja hänen\njalkansa siten jäivät hetkeksi kuivalle, hän hyökkäsi rohkeasti\nvastustajansa kimppuun, torjui tapparallaan hänen miekaniskunsa ja\ntarttui hänen kurkkuunsa. Mies kaatui selällensä aaltojen hyrskyävään\nvaahtoon ja Dick hänen päällensä. Temmattuaan aseen vastustajansa\nkädestä Dick nousi läpimärkänä mutta voitonriemuisena.\n\n\"Antautukaa\", sanoi Dick, \"minä lahjoitan teille henkenne.\"\n\n\"Minä antaudun\", sanoi vastustaja nousten polvilleen, \"te taistelette\nnuorukaisen tavalla, taitamattomasti ja uhkarohkeasti, mutta\nurhoollisesti kuin jalopeura.\"\n\nRannalla vielä oteltiin. Miekka iski miekkaan, aaltojen pauhinan\nvoittivat tuskanparkuna ja sotahuudot.\n\n\"Viekää minut päällikkönne luo, nuorukainen\", sanoi voitettu ritari,\n\"on aika tehdä loppu tästä teurastamisesta.\"\n\n\"Sir\", Dick vastasi, \"jos näillä rohkeilla miehillä on päällikkö, niin\nkyllä hän on se mies, joka paraikaa puhuu kanssanne.\"\n\n\"Käskekää siis miehenne lopettamaan leikki, niin minä teen samoin\",\nsanoi toinen.\n\nDickin vastustajan äänessä kuten hänen käytöksessään yleensäkin oli\njotain jaloa, joka heti saattoi Dickin täydellisesti luottamaan hänen\nvilpittömyyteensä.\n\n\"Aseet pois, miehet!\" ritari huusi, \"olen antautunut säästääkseni\nhenkeni.\"\n\nSilmänräpäyksessä hiljeni aseiden kalske ja melu.\n\n\"Lawless\", Dick huusi, \"oletko hengissä?\"\n\n\"Olen\", Lawless vastasi, \"hengissä ja hyvässä kunnossa.\"\n\n\"Sytyttäkää soihtu\", Dick sanoi.\n\n\"Eikö sir Daniel ole täällä?\" kysyi ritari.\n\n\"Sir Daniel?\" toisti Dick, \"toivottavasti ei, sillä siinä tapauksessa\nkävisi minun huonosti.\"\n\n\"Mutta\", kysyi ritari jälleen, \"kenen asioissa siis oikeastaan\nliikutte, jollette kuulu sir Danielin väkeen? Minkä tähden siis\nhyökkäsitte meidän kimppuumme? Missä tarkoituksessa olette täällä? Ja\nlopettaakseni kyselyni, kenelle olen antautunut, nuori kiivas\nystäväni?\"\n\nEnnen kuin Dick ennätti vastata, kuului ääni pimeästä.\n\n\"Lordi\", sanoi puhuja, \"jos nämä miehet ovat sir Danielin vihollisia,\non varsin ikävää että olemme täällä tapelleet. Mutta nyt olisi parasta,\njos sekä he että me poistuisimme täältä. Talon sisällä ovat vartijat\nepäilemättä kuulleet meteliä -- elleivät he ole kuolleita tai kuuroja\n-- he ovat arvattavasti antaneet merkkejä kaupunkiin, ja jollemme\nnopeasti korjaa luitamme pois, on sir Danielin väki varmaankin ennen\npitkää täällä, ja silloin olemme kaikki tyynni surman suussa.\"\n\n\"Hawksley on oikeassa\", lordi sanoi. \"Minne meidän on mentävä, sir?\"\n\n\"Minun puolestani, lordi\", Dick sanoi, \"menkää minne haluatte. Alan\nuskoa että meillä on täysi syy rakentaa ystävyyttä keskenämme. Joskin\nensimmäinen tuttavuutemme alkoi niin sanoakseni kovakouraisesti, en\ntahtoisi jatkaa tätä menoa. Erotkaamme siis, lordi, kättä lyöden, ja\nyhtykäämme neuvottelemaan milloin ja missä suvaitsette.\"\n\n\"Te olette liian luottavainen, nuori ystäväni\", lordi sanoi, \"mutta\ntällä kertaa ette turhaan luota. Yhtykäämme huomenna aamunkoitteessa\n'Pyhän Briden ristin' kohdalla. Tulkaa pojat, seuratkaa!\"\n\nVieras poistui miehineen melkein salaperäisellä nopeudella. Dickin\nmiehet alkoivat korjata ruumiita pois, ja hän itse tarkasteli vielä\nkerran taloa, jolloin hän huomasi korkealla räystään alla pienen\nikkunan, jossa oli valoa. Tämä epäilemättä näkyi kaupunkiin, sir\nDanielin taloon, ja oli varmaankin se merkki, joka Hawksleytä oli\npelottanut ja joka arvattavasti ennen pitkää oli tuova Tunstallin\nritarin keihäsmiehet paikalle.\n\nHän kallisti korvansa maahan ja luuli kuulevansa kumeaa melua\nkaupungista päin. Hän riensi rannalle. Täällä oli kaikki työ jo tehty.\nKaatuneilta oli riisuttu vaatteet ja aseet, ja paraikaa neljä miestä\nkahlasi vedessä laskien viimeisen ruumiin meren syvyyteen.\n\nParin minuutin kuluttua, kun nelikymmenmiehinen ratsujoukko hyökkäsi\npaikalle, oli merenrannalla sijaitsevan talon ympäristö autio ja\nhiljainen.\n\nDick ja hänen miehensä palasivat \"Vuohi ja Säkkipilli\"-nimiseen\nolutkapakkaan nauttimaan muutaman tunnin lepoa ennen seuraavan\npäivän kohtausta sovitussa yhtymäpaikassa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nPyhän Briden risti\n\n\n\"Pyhän Briden risti\" sijaitsi vähän matkan päässä Shorebystä Tunstallin\nmetsän reunalla. Kaksi tietä yhtyi tässä paikassa, toinen tuli\nHolywoodista metsän läpi, toinen, joka johti Eisinghamista, oli sama\ntie, jota myöten olemme nähneet Lancasterin sotajoukon jäännösten\nepäjärjestyksessä pakenevan. Yhtymäpaikasta tie johti alas mäkeä\nShorebyn kaupunkiin. Likellä molempien teiden yhtymäkohtaa oli pienellä\nkummulla vanha ränstynyt risti.\n\nTälle paikalle Dick saapui seitsemän paikkeilla seuraavana aamuna. Ilma\noli kylmä, maa härmässä. Idässä päivänkoitto kirjasi taivaankannen\ntulipunaiseksi ja punakellerväksi.\n\nDick istui ristinjalustan alimmalle askelmalle, kääriytyi pitkään\nviittaansa ja tähysteli tarkkaavaisesti joka taholle. Hänen ei\ntarvinnut kauan odottaa. Holywoodista päin tulla tömisti komean hevosen\nselässä ratsumies. Hänen sotavarusteensa olivat loistavat ja\nkallisarvoiset, hartioilla liehui kallispuuhkainen vaippa.\nNeljäkymmentä askelta taempana ratsasti joukko keihäsmiehiä, jotka\nseisahtuivat heti kun yhtymäpaikka tuli näkyviin, ritari sitä vastoin\nlähestyi yksinänsä. Hänen kasvojensa käskevä ja arvokas ilme oli hänen,\nasunsa ja aseittensa mukainen.\n\nHiukan arastellen Dick astui alas mennäkseen vankiansa vastaan.\n\n\"Kiitän teitä, lordi, täsmällisyydestänne\", Dick sanoi kohteliaalla,\nmatalalla äänellä. \"Suvaitseeko teidän armonne astua maahan?\"\n\n\"Yksinkö täällä olette, nuori mies?\" kysyi tulija.\n\n\"Niin ajattelematon en ole\", Dick vastasi, \"totta puhuakseni metsä\nkummallakin puolen tätä ristiä on täynnä rohkeita miehiäni.\"\n\n\"Olette menetellyt viisaasti\", lordi sanoi. \"Se miellyttää minua\nsitäkin enemmän, koska viime yönä taistelitte uhkarohkeasti, pikemmin\nhullun saraseenin kuin kristityn soturin tavalla. Mutta ei sovi minun,\nvoitetun, valittaa.\"\n\n\"Vain sattuma soi minulle voiton, lordi\", vastasi Dick. \"Jolleivät\naallot olisi tulleet minun avukseni, olisin jäänyt alakynteen.\"\n\n\"Olette varsin kohtelias\", ritari sanoi.\n\n\"En suinkaan kohtelias\", Dick vastasi. \"Mutta kun uuden päivän valossa\nnäen, miten uljaan ritarin voitin, en ainoastaan aseitteni, vaan\npimeyden, aaltojen ja sattuman avulla, ja tiedän miten helposti\ntaistelu olisi voinut päättyä päinvastaisella tavalla -- sellaiselle\nkokemattomalle ja kömpelölle soturille kuin minä olen -- niin älkää\nihmetelkö, lordi, jos voittoni saattaa minut hämille.\"\n\n\"Kauniisti puhuttu\", vieras sanoi. \"Teidän nimenne?\"\n\n\"Nimeni, mylord, on Shelton\", Dick vastasi.\n\n\"Ja minua sanotaan lordi Foxhamiksi\", sanoi toinen puolestaan.\n\n\"Siinä tapauksessa, hyvä lordi, jos sallitte minun sanoa, olette\nEnglannin suloisimman tytön holhooja\", Dick vastasi, \"ja silloin minä\ntiedän mitkä lunnaat pyydän teistä ja teidän joukostanne. Rukoilen\nteitä, hyvä lordi, luovuttakaa -- olkaa lempeä ja armollinen -- minulle\nylevän neidon Joanna Sedleyn käsi. Ja ottakaa te puolestanne. Rukoilen\nteitä, hyvä lordi, luovuttakaa -- Ja, jos suvaitsette, minun\nkiitollisuuteni ja palvelukseni on oleva teidän käytettävänänne\nkuolemaani saakka.\"\n\n\"Mutta ettekö ole sir Danielin holhotti? Niin luulen kuulleeni, jos\nolette Harry Sheltonin poika\", lordi Foxham sanoi.\n\n\"Ettekö suvaitse astua maahan, hyvä lordi? Haluaisin mielelläni kertoa\nteille kaiken, mitään peittelemättä, kuka olen ja millä perusteella\nuskallan niin rohkean anomuksen esittää. Pyydän, hyvä lordi, käykää\nistumaan näille askelmille, kuulkaa minun kertomukseni ja tuomitkaa\nminut sen mukaan hyväntahtoisesti.\"\n\nNiin sanottuaan Dick ojensi kätensä lordille auttaakseen häntä astumaan\nalas, ja sitten hän vei hänet ristin ääreen ja pyysi hänet istumaan\nsille paikalle, missä hän itse oli istunut ennen lordin saapumista.\nItse hän jäi kunnioittavasti seisomaan jalon vankinsa eteen ja kertoi\njuurta jaksain elämänsä vaiheet viime yön kohtauksiin saakka.\n\nLordi Foxham kuunteli totisena ja lausui, kun Dick oli lopettanut:\n\n\"Nuori herra Shelton, te olette samalla sekä hyvin onnellinen että\nonneton nuorukainen. Mitä onneenne tulee, olette sen rehellisesti\nansainnut, onnettomuuteenne ette ole syypää. Olkaa huoleti, olette\nsaanut ystävän, jolta ei puutu valtaa eikä vaikutusta. Ja joskaan\nteidän arvoisenne miehen ei mielestäni sovi seurustella lakipattojen\nkanssa, minun täytyy tunnustaa, että olette sekä uskollinen että\nkunnollinen, varsin vaarallinen taistelussa ja hyvin kohtelias\nrauhassa. Mitä omaisuuteenne tulee, ette saa sitä nähdä ennen kuin\ntapahtuu valtiollinen mullistus. Niin kauan kuin Lancasterin puolue on\nvallassa, pitää sir Daniel omaisuutenne hallussaan. Mitä minun\nholhottiini tulee, on asianlaita toinen, olen ennen luvannut hänet\ntoiselle, Hamley-nimiselle sukulaiselleni. Lupaus on aikoja sitten\nannettu --\"\n\n\"Oi hyvä lordi, ja nyt on sir Daniel luvannut hänet lordi Shorebylle\",\nDick keskeytti. \"Ja vaikka tämä lupaus on aivan äsken annettu, on\ntodennäköisempää että se saatetaan täytäntöön heti.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa\", lordi vastasi. \"Ja ottaessani sen lisäksi\nlukuun, että olen teidän vankinne, ja vielä senkin, että tyttö itse\ntulisi onnettomaksi jonkun muun kuin teidän kanssanne, tahdon siinä\nkohden suostua. Mutta auttakaa minua urheiden poikienne kanssa --\"\n\n\"Hyvä lordi\", Dick keskeytti, \"he ovat noita samoja henkipattoja,\njoiden vuoksi minua äsken moititte.\"\n\n\"Olkoot mitä ovat, taistella he ainakin osaavat\", lordi vastasi.\n\"Auttakaa minua siis, ja jos meidän onnistuu vapauttaa hänet, niin\nritarinsanallani lupaan: te saatte hänet vaimoksenne.\"\n\nDick polvistui vankinsa eteen. Mutta tämä ponnahti seisaalle, nosti\nDickin pystyyn ja syleili häntä kuin omaa poikaansa.\n\n\"Jos aiotte mennä naimisiin Joannan kanssa\", hän sanoi, \"täytyy meistä\nheti tulla ystävykset.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\"Hyvä toivo\"\n\n\nTunnin kuluttua Dick istui taas \"Vuohi ja Säkkipilli\"-nimisessä\nolutkapakassa. Ellis Duckworth oli monenlaisissa hommissa. Hän ei nyt\nollut Shorebyssa. Sanottiinpa, että hän sekaantui valtiollisiinkin\nriitoihin tunnetun \"kuninkaantekijän\" Richardin, Warwickin jaarlin\nasiamiehenä. Hänen poissa ollessaan oli joukkueen päällikkyys joutunut\nRichard Sheltonin toimeksi.\n\nDick istui nyt kapakassa aamiaista syömässä. Hänen totiset ja miettivät\nkasvonsa osoittivat, että hänellä oli tärkeitä tekeillä. Hän oli lordi\nFoxhamin kanssa sopinut rohkean hyökkäyksen tekemisestä sinä iltana\nrantataloa vastaan, vapauttaaksensa Joannan sir Danielin vallasta.\nMutta hänen tiedustelijansa toivat perin masentavia tietoja.\n\nEdellisenä yönä tapahtunut taistelu rantatalon ympärillä oli\npelästyttänyt sir Danielia. Tämä oli vahvistanut talon vartioväkeä ja\nlisäksi asettanut miehiä pitkin taloon vieviä teitä, ja ratsujoukko oli\nvalmiina kaupungissa rientämään avuksi heti saatuaan talosta merkin.\n\nEi ollut siis ajattelemistakaan valloittaa taloa äkkiyllätyksellä maan\npuolelta. Dick rupesi näin ollen ajattelemaan hyökkäystä mereltä päin.\n\n\"Lawless!\" hän huudahti äkkiä, \"voitko hankkia minulle laivan?\"\n\n\"Laivanko?\" Lawless vastasi hämmästyneen näköisenä. \"No niin, jos te\nolette tukena, luulen voivani vaikka mitä. Saanhan koettaa.\"\n\nSattuma tuli Lawlessin avuksi. Toisen pöydän ääressä istui joukko\nmiehiä juomassa. Heidän puvustaan, käytöstavastaan ja puheestaan oli\nhelppo huomata, että he olivat merimiehiä. Näitä miehiä Lawless nyt\nalkoi tarkata.\n\nKauan hänen ei tarvinnut kuunnella heidän puheluaan, kun hänen\nälykkäässä päässään jo oli keino valmiina. Heidän puheestaan hän sai\nselville, että yksi heistä oli laivan omistaja ja samalla sen\npäällikkö. Muut nimittivät häntä Arblasteriksi, laiva oli nimeltään\n\"Hyvä toivo\", kotoisin Yarmouthista ja ankkuroituna sataman suuhun.\n\nLawlessin omatunto ei ollut kovinkaan arka. Hänen\nkirjavat elämänvaiheensa olivat melkoisesti hämmentäneet hänen\noikeuskäsityksiään, niin että hän empimättä oli hyväksynyt ohjeeksensa\nlauselman: tarkoitus pyhittää keinot.\n\nHuomattuaan että kapakan antimet olivat jo kylliksi hämmentäneet\nmiesten arvostelukyvyn, hän ryhtyi rohkeasti asiaan.\n\nLähestyttyään heidän pöytäänsä hän istui pian hyvänä ystävänä heidän\nseurassaan vilkkaasti puhellen, kehuskellen rikkauksiaan ja auliisti\ntarjoillen juotavaa. Kapteeni ihastui näin iloiseen ja runsaskätiseen\nystävään ja koetti hänkin kykynsä mukaan kertoilla ja kehuskella\nkauppojaan ja yrityksiään. Sana seurasi sanaa, ja ennen kuin Lawless\nnousi pöydästä, hän oli -- tietysti mitään maksamatta -- vuokrannut\nlaivan. Kapteeni ja pari hänen miehistään olivat vaipuneet sikeään\nuneen ja muut olivat hoiperrellen poistuneet kapakasta.\n\nLavdess kutsui nyt avukseen muutamia tovereitaan, ja kapteeni Arblaster\nja hänen kaksi seuralaistaan kannettiin pihan takana olevaan\nheinälatoon, jonka ovet tarkoin teljettiin.\n\nDick, joka uteliaana mutta äänettömänä katselijana oli koko ajan\nistunut toisen pöydän ääressä, lähetti nyt sanan lordi Foxhamille, että\nniin pian kuin ilta rupesi hämärtämään, oli aika ryhtyä toimiin,\nhänellä oli laiva vuokrattuna satamassa.\n\nSen jälkeen hän miehistään valitsi pari tottunutta miestä, joiden\nseurassa hän lähti satamaan, missä he pian löysivät \"Hyvän toivon\"\nlaivaveneen. Oli pimeä ja tuulinen ilta, synkät pilvet ennustivat\nmyrskyä, ja alkoi jo tuiskuta lunta. Meri aaltoili kovasti. Dick\nmiehineen astui veneeseen. Onnellisesti he saapuivat laivan luo, vaikka\npikku vene hyppeli aalloilla kuin pähkinänkuori.\n\n\"Hyvä toivo\" oli ankkurissa erillään muista aluksista, ja pahan sään\ntakia oli niin sen kuin muidenkin alusten jok'ainoa mies mennyt maihin.\nEi ollut muuta elävää olentoa laivassa kuin pieni koira, joka kyllä\nvihaisesti ärhentäen koetti sitä puolustaa Dickin miehineen noustessa\nkannelle. Pian tämäkin puolustaja saatiin suljetuksi kojuun. Sen\njälkeen he sytyttivät lyhdyn, joka vedettiin ylös köysistöön merkiksi\nmaalla oleville. \"Hyvä toivo\" oli melkein täydessä lastissa. Muun\ntavaran ohessa siinä oli koko joukko viinitynnyreitä. Dick avasi yhden\nja he joivat pikarin aiotun retken onneksi. Sitten Dick jätti toisen\nmiehen laivaan vartijaksi, toisen laskeutuessa alas veneeseen\nsoutaakseen Dickin takaisin rantaan.\n\n\"Pidä hyvin vahtia, Jack\", Dick sanoi lähtiessään, \"täällä sinä kyllä\ntulet toimeen.\"\n\n\"Niin\", vastasi mies, \"kyllä varmaan niin kauan kuin laiva on\nsatamassa, mutta kunhan se pistää keulansa ulos --. Katsokaa kuinka se\njo vapisee! Se kai kuuli sanani ja sen sydän sävähti tammisten\nkylkiluitten sisässä. Katsokaa, herra Dick, kuinka taivas mustenee!\"\n\n\"Todellakin\", myönsi Dick katsellen taivasta, \"näyttää kyllä\nuhkaavalta. Mutta se on kai vain ohimenevä vihuri.\"\n\nDick ei kuitenkaan ollut niin levollinen kuin hänen sanoistaan saattoi\nluulla. Laskeutuessaan laivaveneeseen hän teki ristinmerkin ja rukoili\nmielessään Jumalaa ja Pyhää neitsyttä niiden puolesta, jotka hänen\ntähtensä aikoivat panna henkensä tämmöiselle ilmalle alttiiksi.\n\nPalatessaan maihin hän kohtasi lordi Foxhamin miehinensä, ja vähitellen\nhänen omatkin miehensä saapuivat paikalle. Lordilla oli päässään musta\nhytyrä, joka puoleksi kätki hänen kasvonsa, ja halpa karkea sarkavaippa\npeitti hänen kiiltävää sotapukuaan.\n\n\"Nuori Shelton\", lordi sanoi, \"aiotteko lähteä meren vaaraan\ntällaisella säällä?\"\n\n\"Aion, lordi\", Shelton vastasi. \"Sir Danielin ratsuväki vartioi taloa,\non mahdotonta saada maan puolelta mitään aikaan. Parempi siis koettaa\nmeren puolelta, sään uhallakin.\"\n\n\"Hyvä on\", lordi sanoi, \"minä seuraan häpeän vuoksi, mutta kyllä\ntunnustan, että mieluummin olisin tänä yönä katon alla.\"\n\nSillä aikaa kun Dick oli käynyt laivassa, oli aina toimelias Lawless,\nhuolimatta siitä että hän juotuansa Arblasterin kanssa oli aika\nhumalassa, hankkinut riittävän luvun veneitä, joihin lordi Foxhamin ja\nDickin miehet nyt astuivat.\n\nNiistä neljästäkymmenestä miehestä, jotka näin ottivat laivan\nhaltuunsa, olivat enimmät maamoukkia, jotka eivät milloinkaan olleet\nastuneet jalkaansa laivan kannelle. Ainoastaan kahdeksan heistä oli\nollut merimiehen toimessa. Näitten avulla saatiin pari purjetta\nnostetuksi, ja Lawless, joka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan, istui\nvarmana pitämään peräsintä.\n\nMatkan alku ei näyttänyt rohkaisevalta. Pieni alus keikkui aalloilla\nkuin kaarnankappale, ja räntä ja vaahto roiskui miesten kasvoihin.\nToiset heistä makasivat kannella pitäen kiinni mikä mistäkin,\nmeritautisina ja rukoillen, toiset taas olivat kömpineet alas kannen\nalle viinitynnyrien ääreen, joista lupaa kysymättä hankkivat itselleen\nlohdutusta.\n\nEi ollut siis pahoista enteistä puutetta. Myrskykin yhä kiihtyi, aallot\nkävivät yhä korkeammiksi. Ja peräsintä hoiteli Lawless merimieslauluja\nloilotellen. Mutta ikään kuin vaiston johtamana hän ohjasi aluksen\ntyrskyjen ja särkkien välitse, kunnes tultiin rappeutuneen kivilaiturin\nkylkeen, johon alus kytkettiin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nHyökkäys ja pako\n\n\nLaituri, johon laiva kytkettiin, ei ollut kaukana rantatalosta.\nTarkoitus oli vartioväen huomaamatta päästä maihin ja sitten nopeasti\nsaartaa talo, tunkeutua huoneisiin ja viedä Joanna pois. Mutta maihin\nastuttaessa syntyi äänekästä melua, miehet kun eivät taipuneet\nnoudattamaan järjestystä. Melu herätti vartioväen huomion, vaikka\npimeys esti heitä vihollista näkemästä.\n\nKun vihdoin viimein laiturilla oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen,\nDick valitsi luotettavimmista miehistä vähäisen joukon, jonka\netunenässä hän lähti tiedustelemaan asiain tilaa. Tuskin hän oli\nehtinyt laiturin maanpuoleiseen päähän, kun hän luuli kuulevansa jotain\nääntä. Hän käski miesten pysähtyä ja hiipi yksin eteenpäin. Suureksi\npettymyksekseen hän saattoi pimeässäkin erottaa miehiä ja hevosia.\nHänet valtasi toivottomuus. Edessä oli taisteluun valmis vihollinen,\ntakana kuohuva meri, ja miehistönä tyytymätön ja kuriton joukko.\n\nDick vetäytyi nopeasti taapäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä\nkaikesta huolimatta hyökkäykseen. Hiljaisella vihellyksellä hän antoi\nsovitun merkin. Seuraus oli toinen kuin mitä hän oli tarkoittanut.\nNuolisade singahti Dickin laiturille sulloutuneeseen joukkoon.\nEnsimmäisiä haavoittuneita oli lordi Foxham, joka kannettiin takaisin\nlaivaan. Hänen miehensä jäivät johtoa vaille. Äkkiä kuului ääni:\n\"Kaikki on hukassa.\" Siihen vastasi toinen: \"Laivaan, miehet, henkenne\ntähden.\" Ja kolmas lisäsi: \"Meidät on petetty!\" Silmänräpäyksessä oli\nkaikki kuri ja järjestys mennyttä.\n\nKaikki koettivat kilvan päästä laivaan, toinen tuuppaili toistaan, moni\nsuistui laiturilta mereen, haavoittuneet vaikeroivat huutaen apua,\nsurkea sekasorto vallitsi.\n\nNuolien yhä sadellessa saatiin laiva viimein irti laiturista, ja\nmyrskyisessä aallokossa se lähti liikkeelle. Mutta kamala oli retki,\nkamala miesten tila. Raivoisat aallot uhkasivat tuossa tuokiossa\nupottaa koko aluksen, kansi oli täynnä haavoittuneita ja kuolevia,\nlaivan valurei'istä virtasi veri. Lawlessia, joka istui peräsintä\nhoitamassa, uhattiin, ja miekallaan hänen täytyi pitää paikkaansa\npuhtaana hyökkääjistä. Viinitynnyreitä avattiin, ja kuka ei ollut\nmeritaudin nujertama, nujertui viiniin.\n\nMasentuneena seisoi Dick Lawlessin rinnalla. \"Lawless\", hän sanoi, \"me\nolemme nyt kaikki sinun varassasi, mutta me luotamme sinuun, sinä olet\nkylmäverinen ja uskollinen.\"\n\n\"Pelkään että olemme hukassa\", Lawless vastasi. \"Niin kauan kuin olemme\ntäällä ahtailla vesillä, saatamme ehkä selviytyä, joskin on vaikea\npimeässä väistää särkkiä, mutta aavalla merellä tämä laiva on pian\nmennyttä kalua.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" Dick sanoi huolestuneena.\n\n\"Niin luulen\", Lawless vastasi, \"ettekö huomaa miten raskaasti se jo\nnousee aalloille. Jos se ottaa enemmän vettä, se painuu pohjaan kuin\nmyllynkivi taikka ajautuu rantakallioihin pirstaleiksi.\"\n\n\"Eikö sinua pelota?\" Dick kysyi. \"Hoidathan peräsintä ihan tyynenä!\"\n\n\"Niin\", Lawless vastasi, \"ei ole tämmöisessä leikissä pelosta apua. Jos\nkuolla täytyy, tahdon kuolla silmä kirkkaana ja käsi vankkana.\"\n\nDick ei vastannut mitään, ihmetteli vain itsekseen miehen\nkylmäverisyyttä.\n\nKansi oli nyt melkein tyhjänä miehistä. He eivät kestäneet kylmää\ntalvista myrskyä ja laivan yli tyrskyävää vaahtoa, vaan olivat\npyrkineet kannen alle, missä he parhaansa mukaan hakivat lohdutusta\nArblaster-kapteenin viinitynnyreistä, laulellen ja pitäen kovaa\nräyhinää. Vähitellen laulu ja räyhinä hiljeni ja vihdoin ihan vaikeni,\nkun \"Hyvän toivon\" liikunnat rupesivat tuntumaan yhä pelottavammilta.\nToiset makasivat meritautisina hiljaa oihkaillen. Kannella ei nyt enää\nollut muita kuin Greensheve, Cuckow ja eräs nuori lordi Foxhamin mies.\nNämä olivat vakavia ja luotettavia miehiä, jotka Dick määräsi Lawlessin\nkäskettäviksi. Sitten hän meni alas kojuun, johon lordi Foxhamin\npalvelijat olivat isäntänsä vieneet.\n\nTäällä lordi nyt makasi vaikerrellen, ja laivakoira säesti häntä\nsurkeasti ulvahdellen joko vankeutensa takia tai vaaraa aavistaen.\n\nLordi Foxham makasi lavalla turkisvaippa allansa. Pieni lamppu paloi\nunisena Arblasterin Pyhän neitsyen kuvan edessä. Dick saattoi lampun\nhimmeässä valossa erottaa haavoittuneen kalpeat kasvot ja kuoppaiset\nsilmät.\n\n\"Olen vaarallisesti haavoittunut\", lordi sanoi heikolla äänellä.\n\"Tulkaa lähemmäksi, Shelton, jotta luonani olisi ainakin yksi\njalosukuinen, sillä surkeata on, elettyänsä jalona ja rikkaana koko\nelämänsä, tällä tavoin haavoittua nurkkakahakassa ja kuolla tämmöisessä\nlaivarähjässä lurjusten ja seikkailijain seurassa. -- Onko laivassa\npappia?\"\n\n\"Ei ole\", Dick vastasi.\n\n\"Toivon että kuoltuani olette minulle yhtä hyvä ystävä kuin eläessäni\nolitte jalomielinen vihollinen. Olen kaatunut varsin onnettomalla\najalla -- onnettomalla sekä itselleni että Englannille ja kaikille\nniille, jotka minuun ovat luottaneet. Väkeni kokoontuu Hamleyn, teidän\nkilpakosijanne johdolla Holywoodiin. Ottakaa tämä sormus, se on\nhankkiva teille luottamusta esittäessänne minun käskyni. Kirjoitan pari\nsanaa Hamleylle, pyydän häntä luopumaan neidosta teidän hyväksenne.\nTahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen?\"\n\n\"Hyvä lordi, mitä käskette?\" Dick kysyi.\n\n\"Niin\", lordi vastasi, \"mitäkö käsken?\" ja hän katseli Dickiä\ntutkivasti. \"Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?\" hän kysyi\nviimein.\n\n\"Häpeäkseni tuskin osaan vastata siihen kysymykseen\", Dick sanoi. \"Sen\nvain tiedän että olen Ellis Dukworthin puolella; totta kai siis olen\nyorkilainen.\"\n\n\"Hyvä on\", lordi sanoi. \"Kuulkaa siis! Saavuin tänne pitääkseni näitä\nShorebyn lordeja silmällä sillä aikaa kun oivallinen lordi Richard,\nGloucesterin herttua,[11] kokoo riittävän sotavoiman kukistaaksensa\nheidät. Olen hankkinut tietoja heidän voimistaan, vartiopaikoistaan ja\nasemistaan. Nämä tiedot minun piti kirjoitettuina antaa nuorelle\nlordille tuntia ennen keskipäivää ensi sunnuntaina 'Pyhän Briden\nristin' kohdalla metsässä. Valitettavasti en nyt voi sitä tehdä. Sen\ntähden pyydän teitä viemään ne puolestani perille. Ja muistakaa, ettei\nmyrsky eikä sade, ei haava eikä rutto saa estää teitä määrätyllä ajalla\nsaapumasta tuohon sovittuun paikkaan, sillä Englannin kohtalo riippuu\ntästä arvanheitosta.\"\n\n\"Suostun epäröimättä tähän tehtävään ja luulen voivani suorittaa sen\ntoivomuksenne mukaisesti\", Dick vastasi.\n\n\"Hyvä on\", lordi sanoi, \"herttua on antava teille enempiä määräyksiä,\nja jos ymmärtäväisesti ja kunnollisesti noudatatte hänen käskyjänsä,\nolette saanut kiinni onnen oikeasta päästä. Nostakaa lamppu hiukan\nlähemmäksi, jotta näen kirjoittaa.\" Hän kirjoitti pari riviä\n\"kunnianarvoiselle sukulaiselleni Sir John Hamleylle\" ja sitten toisen\nkirjeen, johon hän ei pannut päällekirjoitusta.\n\n\"Tämä on herttualle\", hän sanoi. \"Tunnussana on: 'Englanti ja Edward',\nja vastaus: 'Englanti ja York'.\"\n\n\"Ja Joanna, hyvä lordi?\" kysyi Dick.\n\n\"Niin, Joannasta teidän täytyy itsenne pitää huolta, olen molemmissa\nnäissä kirjeissäni maininnut omasta puolestani valinneeni teidät.\nLopusta teidän täytyy itsenne selviytyä. Kuten tiedätte, olen teitä\nauttaakseni pannut henkeni alttiiksi, enempää ei kukaan voi tehdä.\"\n\nHaavoittunut oli nyt puhunut niin kauan, että hänet valtasi väsymys.\nDick siis pisti kallisarvoiset kirjeet poveensa, käski hänen rohkaista\nmieltään ja jätti hänet lepoon.\n\nNoustuansa kannelle Dick huomasi, että päivä jo sarasti kylmänä\nsinertäen. Sekä tuuli että aallokko oli asettunut, mutta mainingeissa\nlaiva vyöryi kauheasti. Ranta, vuoroin kallioita vuoroin hiekkasärkkiä,\noli tuulen alla ihan lähellä. Taempaa näkyivät Tunstallin metsäiset\nharjut.\n\nLawless istui yhä peräsimessä, ja kannelle nousseet miehet katselivat\nkalpeina uhkaavaa rannikkoa.\n\n\"Ajaudummeko rantaan?\" Dick kysyi.\n\n\"Ajaudumme\", Lawless vastasi tyynesti, \"jollemme sitä ennen mene\npohjaan.\"\n\nGreensheve, Hawksley ja muista miehistä parhaat olivat kannesta\nmurtaneet irti lautoja, joista sekä muusta irtotavarasta he paraikaa\ntekivät lauttaa. Sitä ei kuitenkaan tultu tarvitsemaan, sillä\nkoht'ikään laiva ankarasti tärähtäen puskeutui hiekkaan. Pari kertaa\nlaineet sitä vielä nostivat, ja sitten se jäi pohjaan tarttuneena\npaikalleen.\n\nSäikähdys ja kauhistus valtasi miehet, mutta aina peloton Lawless\nrauhoitti heitä.\n\n\"Älkää hätäilkö!\" hän sanoi, \"pakoveden aika on tulossa, silloin voimme\nvaaratta kahlata maihin.\"\n\nNoin tunnin kuluttua vesi olikin alentunut sen verran, että he\nsaattoivat lähteä aluksesta.\n\nDick oli mennyt alas lordi Foxhamin luo, joka makasi vuoteellaan\nepätoivoisena ja kauhistuneena pimeässä, sillä lamppu oli laivan\ntörmätessä pudonnut ja sammunut. Kojussa oli vettä polven korkeudelta.\n\n\"Älkää pelätkö, lordi\", Dick sanoi. \"Pyhimykset suojelevat meitä.\nLaineet ovat heittäneet laivan matalalle rantasärkälle, ja niin pian\nkuin vesi alenee, pääsemme kahlaamaan rantaan.\"\n\nPäästyänsä eheinä rantaan he huomasivat mäenkukkulalla joukon miehiä,\njotka näyttivät epäluuloisina heitä tähystelevän.\n\n\"Menkäämme heidän puheilleen\", sanoi Hawksley. \"Tuolla on mökki, ja\nmitä pikemmin pääsemme katoksen alle, leimuavan tulen ääreen, ja\nlöydämme kuivan vuoteen, sitä parempi lordi-raukalle.\"\n\nMutta he eivät ehtineet astua monta askelta, kun mäellä olevat miehet\nikään kuin sopimuksesta nousivat kaikki yhtaikaa ja lähettivät\nhaaksirikkoisia kohti nuolisateen.\n\n\"Takaisin, takaisin!\" lordi huudahti. \"Taivaan tähden, älkää ampuko\nvastaan! He luulevat meitä ranskalaisiksi merirosvoiksi, eikä kumma,\nkoska emme kykene puolustamaan omia rantojamme näinä onnettomina\naikoina.\"\n\nHaaksirikkoiset etenivät väistyen pitkin rantaa. Talonpojat\ntähystelivät heitä tarkoin ja seurasivat jonkin matkan päässä, kunnes\nsaavuttiin maantielle, jolloin he levollisina palasivat kotiinsa,\ntyytyen siihen että olivat omansa pelastaneet.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\nValepuku\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nLuola\n\n\nSe paikka, jossa Dick ja lordi Foxham joukkoineen saapuivat maantielle,\nei ollut kovin kaukana Holywoodin luostarista ja vain noin kolmen\ntunnin matkan päässä Shorebysta. Lordin miehet veivät hänet luostariin,\nja Dick jäi yksikseen niiden \"Mustan nuolen\" miesten seuraan, jotka\nvielä olivat jäljellä.\n\nHeitä ei enää ollut kuin tusinan verta ja jotkut niistäkin\nhaavoittuneita. Ja kaikki olivat raivoissaan yrityksen vaivoista ja\nhuonosta tuloksesta. Dickillä ei ollut muuta neuvoa kuin tyhjentää\nkukkaronsa vähäksi tyydytykseksi viluisille ja nälkäisille\ntovereilleen. Sitten hän kiitti heitä heidän urhoollisuudestaan, vaikka\nkyllä mielessään moitti heidän pelkuruuttaan. Tämän jälkeen miehet\nsaivat palata Shorebyhin.\n\nAinoastaan luotettava Lawless jäi Dickiä saattamaan. Heidän tultuaan\nmonihaaraiseen, korkeita ja kierorunkoisia tammia kasvavassa metsikössä\nolevaan tienristeykseen, Lawless sanoi:\n\n\"Nyt, herra Richard, jollette ole liian ylpeä vieraillaksenne miehen\nluona, joka ei ole jalosukuinen eikä edes kelpo kristitty, voin teille\ntarjota pikarillisen viiniä ja nuotion, jonka ääressä saatte sulatella\nvilunkohmeen pois luistanne.\"\n\n\"Kiitos ja kunnia\", Dick sanoi, \"pikarillinen viiniä ja hyvä nuotio!\nNiiden luokse olisin valmis käymään pitkänkin matkan.\"\n\nLawless poikkesi tieltä, ja astuskeltuaan reippaasti ja varmasti\nkappaleen matkaa he saapuivat luolantapaiseen, johon oli tuiskunnut\nlunta sisään. Ylellisyyttä ei luolassa suinkaan ollut, mutta nokinen\ntulisija nurkassa ja iso rautakiskoinen tammiarkku osoittivat heti,\nettä se oli ihmisen asunto eikä eläimen kaivama pesä.\n\nVaikka kinos puoleksi peitti luolan suun ja sisässäkin oli lunta, oli\nsiellä kuitenkin lämpöisempi. Lawless viritti tulen kuiviin oksiin ja\nmuihin sytykkeihin, jotka rupesivat iloisesti loimuamaan, ja halpa\nasunto tuntui oikein kodikkaalta.\n\n\"Tässä on nyt vanhan Lawlessin kaniininkolo\", sanoi luolan isäntä\ntyytyväisenä lämmitellessään tulen edessä. \"Estäköön taivas minkään\nnuuskivan koiran osumasta tänne! Niin, kyllä olen liikkunut maailmassa\nsiellä ja täällä, kuljeksinut maita ja meriä neljätoistavuotiaasta\nalkaen, jolloin ensi kerran pakenin luostarinkirkosta, vieden mukanani\nlukkarin kultaketjun ja messukirjan, jonka möin neljästä markasta.\nEnglannissa olen ollut, Ranskassa ja Burgundissa, vieläpä\nEspanjassakin, jonne tein pyhiinvaelluksen sieluparkani puolesta. Ja\nvielä merelläkin, joka on joka miehen maata. Mutta tässä on minun\nkotini, herra Shelton. Tämä on minun isänmaani, tämä maakuoppa. Olipa\nsade tai tuuli, olipa mailla kirjava kevät tai talvi, jolloin istun\nrovion ääressä ja kuuntelen kuinka kultarintakerttu lirittelee metsässä\n-- tämä on kirkkoni ja torini, vaimoni ja lapseni. Tänne aina palaan ja\ntäällä toivon saavani kerran kuolla.\"\n\n\"Onhan tämä lämmin pesä\", Dick sanoi, \"mukava ja hyvin piilossa.\"\n\n\"Niin pitääkin\", Lawless sanoi, \"jos se löydettäisiin, särkyisi\nsydämeni. -- Mutta tässä\", hän lisäsi pistäessään sormensa\nhietapermantoon, \"tässä on viinikellarini, ja nyt otamme pullon\noivallista sydämenvahvistajaa.\"\n\nVähän kaivettuaan maata hän veti esille suuren nahkaleilin, joka oli\nmelkein täynnä makeaa tulista viiniä. Juotuansa toistensa terveydeksi\nja Lawlessin lisättyä puita tuleen he paneutuivat pitkälleen nauttimaan\nsuloisesta lämmöstä.\n\n\"Herra Shelton\", Lawless virkkoi, \"kaksi kertaa on hankkeenne rauennut\ntyhjiin, ja näyttää siltä kuin menettäisitte tytön -- eikö niin?\"\n\n\"Niin näyttää\", Dick myönteli.\n\n\"Kuulkaa siis vanhan veitikan neuvoa!\" Lawless jatkoi. \"Te käytte liian\npaljon muitten asioita, Ellis Duckworthin, joka ei haudo mielessään\nmuuta kuin sir Danielin surmaa, samoin lordi Foxhamin asioita --\npyhimykset häntä suojelkoot, hän kai tarkoittaa hyvää. Mutta pitäkää te\nhuolta omista asioistanne, hyvä Dick-herra. Laittautukaa lähelle tyttöä\nja pitäkää häntä hyvänä, muutoin hän teidät unohtaa. Ja olkaa sitten,\nkun aika tulee, valmis sieppaamaan hänet satulaanne.\"\n\n\"Niin, mutta hän on sir Danielin talossa ja hallussa\", arveli Dick.\n\n\"Siis menemme sinne\", Lawless vastasi.\n\nDick tuijotti häneen kysyvästi.\n\n\"Tarkoitan mitä sanon\", nyökkäsi Lawless. \"Ja jos ehdotukseni teitä\nhämmästyttää, niin katsokaa tänne!\"\n\nSamassa hän otti avaimen ja avasi tammiarkkunsa, josta hän veti esille\nensiksi munkinkaavun, sitten köysivyön ja lopuksi rukousnauhan, jonka\npuiset helmet olivat siksi jykeviä, että sitä saattoi käyttää aseena.\n\n\"Tässä\", hän sanoi, \"pankaa yllenne.\"\n\nDickin pukeutuessa tähän valepukuun Lawless toi värejä ja siveltimen,\nja hetkisen kuluttua Dick oli muuttunut totiseksi nuoreksi munkiksi.\n\n\"Kas niin\", sanoi Lawless, \"jahkahan minäkin olen samoin muuttunut,\nolemme niin oiva munkkipari, ettei paremmasta apua. Ja sitten me\nastumme rohkeasti sir Danielin taloon, jossa meidät pyhän kirkon tähden\notetaan auliisti vastaan.\"\n\n\"Mitenkä minä voin sinulle kaiken tämän hyvyytesi palkita?\" Dick sanoi.\n\n\"Älkää puhuko, veli\", vastasi Lawless. \"Tämän teen ainoastaan\nhuvikseni. Älkää minusta huoliko. Olen sitä laatua, että itse pidän\nhuolen itsestäni. Minulla on kieli yhtä pitkä kuin luostarin kellolla,\nja mitä en saa pyytämällä, otan itse.\"\n\nVanhan veitikan suu vääntyi ilon irvistykseen, ja joskin Dickistä\ntuntui vastenmieliseltä olla kiitollisuudenvelassa näin epäiltävälle\nhenkilölle, hän ei voinut olla hänelle nauramatta.\n\nLawless oli nyt arkustaan ottanut itsellensä yhtäläisen valepuvun,\nmutta kummaksensa Dick huomasi että hän pukunsa alle kätki viinen\nmustia nuolia.\n\n\"Mitä varten otat nuo\", hän kysyi, \"kun sinulla ei ole jousta?\"\n\n\"Arvelen että saattaa jokin otsa -- ehkä selkäkin murtua, ennen kuin\nolemme sieltä selviytyneet, ja jos joku sattuu kaatumaan, tahdon\nnäyttää miltä taholta isku tulee.\"\n\n\"Koska näin perusteellisesti hankettamme valmistelet\", Dick sanoi,\n\"olisi kai parempi sekä itseni että niidenkin tähden, jotka ovat nämä\npaperit minulle säilytettäväksi antaneet, että jätän ne tänne, kuin\nettä pidän niitä mukanani. Mihin minä ne piilotan?\"\n\n\"Poistun metsään\", Lawless sanoi, \"viheltämään pari laulunpätkää, niin\nvoitte sillä aikaa piilottaa paperit mihin tahdotte, ja ripottaa\nhiekkaa päälle.\"\n\n\"En ikinä\", Dick huudahti, \"luotan sinuun. Olisin totta tosiaankin\nhalpamielinen, jollen luottaisi.\"\n\n\"Kallis veli, olette vielä kokematon lapsi\", vastasi vanha henkipatto.\n\"Minä olen vanha hyväsydäminen kristitty, joka en pettäisi toisen\nhenkeä enkä säästä omaani, kun kysytään ystävän auttamista pulasta,\nmutta, lapsi kulta, minä olen ammattivaras syntyjäni ja tottumuksesta.\nJos pulloni olisi tyhjä ja suuni kuiva, ryöstäisin teidät, kallis nuori\nherra, niin varmaan kuin teitä rakastan, kunnioitan ja ihailen. Voiko\nselvemmin puhua?\"\n\nSen sanottuaan hän poistui pensaikkoon. Ihmetellen miehen\nominaisuuksien keskinäistä ristiriitaisuutta Dick piilotti maahan\npaperinsa, pitäen luonansa ainoastaan yhden, joka ei saattanut hänen\nystäviään vahingoittaa, jos se joutuisikin syrjäisten käsiin, sen\nkirjeen näet, jonka sir Daniel oli kirjoittanut lordi Wensleydalelle\nRisinghamin tappion jälkeen ja jonka sankarimme seuraavana päivänä\nlöysi tapetun kirjeenviejän povesta. Se saattaisi häntä hyödyttää, jos\nhän joutuisi pulaan.\n\nSitten Dick sammutti tulen ja lähti tapaamaan toveriaan, joka seisoi\nvanhojen tammien alla viheltelemässä. Nähdessään toisensa taivasalla he\neivät voineet olla nauramatta, niin hullunkurisilta he valepuvussaan\nnäyttivät.\n\nHe alkoivat kävellä Shorebyn tietä, joka toisinaan kulki metsän\nreunassa, toisinaan kentällä sen ulkopuolella. Siellä täällä oli jokin\nmökkipahanen. Erään semmoisen kohdalla Lawless äkkiä seisahtui.\n\n\"Veli Martin\", hän sanoi jäljitellyllä munkinäänellä, \"menkäämme tuohon\nmajaan kerjäämään noilta syntisparoilta! Pax vobiscum!\"[12]\n\nSitten hän heti lisäsi: \"On niinkuin pelkäsin. Äänessäni ei ole ihan\noikeata sävyä. Sir Danielin talossa moni mies minut tuntee, minun\ntäytyy, luvallanne, harjoitella hiukan ennen kuin menen panemaan\nkaulani alttiiksi. Menkäämme sisään.\" Sitten hän lisäsi: \"Katsokaa\nkuinka hyödyllistä monipuolisuus on. Jollen olisi ollut merimies, olisi\nepäilemättä 'Hyvä toivo' mennyt pohjaan, jollen olisi varas, ei olisi\nminulla ollut väriä, millä maalata kasvojamme, ja jollen olisi\nharmaanaveljenä veisannut luostarinkirkossa, en saattaisi esiintyä\ntässä valepuvussa niin luonnollisesti, etteivät koiratkaan epäile.\"\n\nHe olivat nyt mökin luona. Lawless kohottautui varpailleen\nkurkistaaksensa sisään.\n\n\"Ahah!\" hän sanoi, \"yhä parempaa! Nyt saamme oikein koettaa. Siellä on\njoitakin meikäläisiä, ja päälle päätteeksi saan toveri Copperille tehdä\nhauskat kepposet.\"\n\nNäin sanoen hän avasi oven, ja molemmat astuivat sisään.\n\nPöydän ääressä istui kolme \"Kostajan\" miestä parhaan kykynsä mukaan\npistämässä muonaa nahkaansa. Tikarinsa he olivat iskeneet pöytään, ja\nne tuimat silmäykset, joita he loivat isäntäväkeen, osoittivat että he\nkestityksestään saivat kiittää pakkoa eikä hyväntahtoisuutta. Munkkien\nastuessa nöyrän arvokkaina sisään, he näyttivät erityisen\nvastenmielisesti katselevan heitä, ja yksi heistä -- John Copper itse\n-- joka esiintyi johtajana, käski töykeästi heitä poistumaan. \"Emme\ntarvitse kerjäläisiä\", hän sanoi.\n\nMutta toinen, vaikka hänkään ei tuntenut munkkeja, lausui toverin kovia\nsanoja lieventääkseen: \"Ei niin, me olemme väkeviä miehiä ja otamme.\nMutta nämä ovat heikkoja ja pyytävät. Lopussa nämä kuitenkin joutuvat\npäällepäin ja me allepäin.\" Ja kääntyen Lawlessiin hän lisäsi: \"Älkää,\nisä, hänestä välittäkö, vaan tulkaa ja ottakaa kulaus pikaristani ja\nantakaa minulle siunauksenne!\"\n\n\"Pyhimykset varjelkoot minua\", Lawless vastasi, \"rupeamasta Belialin\nmiesten parissa juomaan viiniä! Mutta säälistä syntisparkoja kohtaan\ntahon antaa teille siunatun pyhäinjäännöksen. Sielunne tähden pyydän\nteitä sitä suutelemaan ja hellimään.\"\n\nNäin sanoen hän sieppasi mustan nuolen povestaan ja heitti sen\npöydälle, tarttui sitten Dickin hihaan, ja samassa he katosivat ennen\nkuin hämmästyneet miehet ehtivät virkkaa sanaakaan.\n\n\"No nyt\", hän sanoi, \"olemme koettaneet valepukuamme ja valekasvojamme,\nnyt uskallan panna viheliäisen ruumiini alttiiksi mille seikkailulle\ntahansa, niinkuin vain tahdotte.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Dick, \"menkäämme suoraa tietä Shorebyhyn.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nVihollisen talossa\n\n\nSir Danielin talo Shorebyssa oli tilava tammihirsistä tehty\nolkikattoinen rakennus, jonka takana oli puisto hedelmäpuineen,\nlehtokujineen, huvimajoineen, ja puiston takaa kohosi korkealle\nluostarinkirkon torni.\n\nTässä talossa sir Daniel ajan tavan mukaan piti ylellistä\nhovia. Ovet olivat avoinna kaikille. Sinne kokoontuikin väkeä\nkaikenlaista, kuljeskelevia runoilijoita, ilveilijöitä, lääkkeiden ja\npyhäinjäännösten kaupustelijoita, ja erittäinkin olivat tervetulleita\npapit, munkit ja pyhiinvaeltajat. Tässä talossa he kaikki asustivat,\nsöivät ja joivat. Kun ulkona oli kylmä ja satoi lunta, pyrki sinne\nsäältä suojaan ja katetun pöydän ääreen myös monenlaista koditonta\nkulkuriväkeä.\n\nMyöhään illalla saapui muiden mukana kaksi munkkia, toinen vanha,\ntoinen nuori. Nyt he seisoivat takkavalkean ääressä lämmittelemässä.\nVanhempi tuntui olevan iloinen veitikka, jonka ympärille sotamiehet ja\nmuut vetelehtijät kokoontuivat kuulemaan hänen kokkapuheitaan. Nuorempi\ntaas vetäytyi vähitellen taemmaksi, missä hän istui tarkoin kuunnellen\nja huomioiden, mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\nHänen tähystelevä silmänsä keksi nyt pienen kulkueen, joka pääportista\nsaapui taloon. Etunenässä kulki kaksi paksuihin turkisvaatteisiin\nverhoutunutta naista. Heitä seurasi pari kamarineitsyttä ja neljä\nvankkaa aseellista sotilasta.\n\nSotilaat seisahtuivat talon pääovelle, mutta naiset ja kamarineitsyet\nastuivat sisään.\n\n\"Pitempi heistä on kai sir Danielin puoliso\", Dick arveli, \"ja missä\nhän on, siinä varmaankin Joanna on lähellä.\"\n\nVarovasti hän rupesi heitä seuraamaan, ja koska ainoastaan siellä\ntäällä jokin öljylamppu lekotti himmeästi valaisten, hänen onnistui\nkenenkään huomaamatta seurata heitä kolmanteen kerrokseen saakka. Tosin\noli nuorempi nainen parikin kertaa kääntynyt ja katsahtanut häneen\ntutkivasti, antamatta kuitenkaan mitään merkkiä siitä, että hän olisi\nhänet tuntenut tai että munkin käytös olisi hänestä tuntunut oudolta ja\nepäilyttävältä.\n\nKolmannessa kerroksessa vanhempi nainen kamarmeitsyeineen meni\noikeanpuoleiseen käytävään ja sisään huoneeseensa, nuoremman jatkaessa\nkulkuaan. Dick jäi katsomaan sinnepäin, minne vanhempi nainen oli\nmennyt, arvellen että \"koska lady Brackleyn huone on tässä, kyllä kai\nemännöitsijä Hatchkin pian ilmestyy jollekin asialle.\" Samassa joku löi\nhäntä takaa olkapäähän. Dick päästi hillityn huudahduksen ja tarttui\nlujasti ahdistajan käteen. Hämmästyksekseen hän huomasi, että se oli\nnuorempi äskeisistä naisista. Hänkin näytti pelästyneeltä.\n\n\"Pyydän nöyrästi anteeksi\", Dick sanoi, \"mutta minulla ei ole silmiä\nniskassani, en voinut tietää että olitte nainen.\"\n\nTyttö tarkasteli häntä terävästi, pelästys rupesi muuttumaan\nkummastukseksi ja kummastus epäilyksi. Dick, joka ymmärsi hänen\najatuksensa, rupesi pelkäämään turvallisuuttaan tässä vihollisen\ntalossa.\n\n\"Kaunis tyttö\", hän sanoi tekeytyen levolliseksi, \"sallikaa minun\nsuudella kättänne osoitukseksi että annatte minulle anteeksi.\"\n\n\"Olette kummallinen munkki, nuori mies\", vastasi nainen katsoen häntä\nvakavasti ja terävästi silmiin. \"Hämmästykseni asetuttua saatan teissä\nhuomata maallikon sekä käytöstä että puhetapaa. Mitä täällä toimitatte?\nYstävänäkö vai vihollisena olette täällä? Ja minkä tähden varkaan\ntavalla vakoilette lady Brackleytä?\"\n\n\"Siitä pyydän teitä olemaan vakuuttunut, jalo neitsyt\", vastasi Dick,\n\"että varas minä ainakaan en ole. Ja joskin olisin tänne tullut\nvihollisena, en ainakaan kauniiden tyttöjen vihollisena. Henkeni on\nteidän käsissänne. Vain huudahdus teidän huuliltanne, ja minä olen\nkuoleman oma. En luule teidän sitä tarkoittavan.\"\n\n\"Oletteko siis vakoilija -- yorkilainen?\" kysyi tyttö.\n\n\"Olen kyllä yorkilainen ja tavallaan vakoilijakin. Mutta se, mikä on\ntuonut minut tähän taloon, ei ole yorkilaisuus eikä lancasterilaisuus.\nMinä jättäydyn teidän armoillenne, rakastan nuorta neitiä,\nnimeni on --\"\n\nNuori nainen tukki hänen suunsa kädellään, heitti pikaisen katseen\nympärilleen, ja nähdessään ettei ketään ollut näkyvissä, hän rupesi\nlujasti vetämään häntä mukaansa.\n\n\"Hys!\" hän sanoi. \"Tulkaa, sanon sitten.\"\n\nHiukan hämmästyneenä Dick seurasi häntä pitkään käytävään ja sitten\näkkiä pieneen kamariin, jossa, niinkuin muissakin huoneissa, paloi tuli\ntakassa.\n\n\"Nyt\", sanoi tyttö pakottaessaan hänet istumaan tuolille, \"istukaa ja\nnoudattakaa ehdottomasti suosiollisia käskyjäni. Teidän henkenne on\nminun vallassani, enkä epäile käyttää valtaani. Olette julmasti\ntarttunut käsivarteeni. Ette muka tiennyt että olen tyttö. Jos olisitte\ntiennyt, olisitte ehkä käyttänyt vyötänne!\"\n\nNiin sanoen hän hävisi huoneesta, jättäen Dickin avosuin\nkummastelemaan, näkikö hän unta vai oliko hän valveilla?\n\n\"Käyttänyt vyötä!\" hän toisti, \"käyttänyt vyötä!\" Hän muisteli\nmetsäkohtausta, ja mielessään hän näki Matchamin hennon vartalon ja\nrukoilevat silmät.\n\nSitten hän heräsi ajattelemaan, kuinka vaarallisessa tilanteessa hän\noli. Hän kuuli jotain ääntä viereisestä huoneesta, ikään kuin joku\nolisi liikkunut, sitten hän kuuli huokauksen ihan likeltä, ja\nseisoessaan kuuntelemassa hän huomasi, että riippuvat seinäverhot\naaltoilivat. Nyt ovi kuului aukenevan, samassa verhot jakautuivat, ja\nlamppu kädessä seisoi Joanna Sedley hänen edessään.\n\nHämmästymättä, vapisematta hän nosti lamppunsa tarkemmin katsellakseen\nnuorta munkkia. \"Mitä täällä toimitatte, hyvä veli?\" hän kysyi.\n\"Luultavasti olette erehtynyt. Ketä haette?\"\n\n\"Joanna\", sanoi Dick, ja hänen äänensä petti. \"Joanna\", hän toisti,\n\"sanoit rakastavasi minua, ja minä narri uskoin.\"\n\n\"Dick!\" huudahti neito. \"Dick!\" Ja samassa hän sulki hämmästyneen\nDickin syleilyynsä ja peitti hänen suunsa suudelmilla.\n\n\"Oi, sinä hullu poika!\" hän huudahti. \"Oi armas Dick! Jospa näkisit\nitsesi. Ai, ai, nyt minä tuhrin pilalle ihomaalisi, Dick! Mutta\", hän\nlisäsi huoahtaen, \"sen voi korjata, mutta korjattavissa ei ole, minä\npelkään, minun joutumiseni lordi Shorebyn vaimoksi.\"\n\n\"Onko se siis päätetty?\" kysyi Dick järkyttyneenä.\n\n\"Huomenna ennen puoltapäivää, Dick, meidät vihitään luostarin\nkirkossa\", kuului vastaus. \"Sekä Matcham että Joanna Sedley saavat\nsurkean kohtalon. Jos kyynelet auttaisivat, itkisin silmät päästäni.\nOlen rukoillut, mutta taivas ei minua sääli. Oi Dick, rakas Dick! Ellet\nvoi viedä minua pois tästä talosta ennen huomispäivää, meidän täytyy\njättää toisemme Jumalan haltuun iäksi päiväksi.\"\n\n\"Ei, Joanna!\" Dick vastasi. \"Sitä sanaa en ikinä päästä huuliltani.\nToivottomalta kyllä näyttää. Mutta huomispäivä ei ole vielä tullut.\nTaivaan ja pyhimysten kautta! Ennen kuin tiesin edes nimeäsi,\nheittäydyin sinun tähtesi vaaraan, ja nyt nähtyäni että olet kaunein ja\nparas tyttö koko Englannin valtakunnassa -- luuletko minun nyt\nperäytyvän? Jos välillämme olisi syvä meri, kulkisin sen poikki, jos\ntie olisi täynnä jalopeuroja, hajoittaisin ne kuin hiiret.\"  Pidellen\ntoisiaan käsistä he rakastuneitten tavalla lempisanoin selittelivät\ntunteitaan, kun he äkkiä kuulivat kahinan, ja taas jakaantui seinäverho\nheidän takanaan.\n\n\"Taivaan tähden\", lausui sisääntulija, äskeinen nuori nainen. \"Te\npidätte täällä semmoista hälinää. Ja nyt, Joanna, mitä annatte minulle,\nystävällenne siitä, että olen tuonut kultanne tänne teidän luoksenne?\"\n\nJoanna syleili häntä sydämellisesti.\n\n\"Ja te, herra\", hän sanoi kääntyen Dickin puoleen, \"mitä te minulle\nannatte?\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni kiittää teitä samalla tavoin\", Dick vastasi.\n\n\"Tulkaa siis\", tyttö sanoi, \"se teille sallitaan.\"\n\nMutta Dick, käyden punaiseksi kuin pioni, ainoastaan suuteli hänen\nkättään.\n\n\"Mikä vika on kasvoissani?\" tyttö kysyi niiaten maahan asti, ja kun\nDick viimein oli varsin laimeasti häntä syleillyt, hän lisäsi: \"Joanna,\nteidän kultanne on varsin ujo silmienne edessä, mutta minä vakuutan,\nettä hän oli paljoa rohkeampi, kun ensiksi kohtasimme toisemme. Minulla\non siitä vielä sinelmät ja mustelmat muistona. Ja nyt, oletteko\nsanottavanne sanoneet? Minun täytyy pian lähettää pois tämä kuljeksiva\nritari.\"\n\nMutta molemmat huudahtivat, että he eivät vielä olleet ehtineet puhella\nkuin pari sanaa, ja yö on pitkä.\n\n\"Mutta illallinen?\" neiti kysyi. \"Kello soi pian.\"\n\n\"Ah tosiaan\", Joanna huudahti, \"sen olin ihan unohtanut.\"\n\n\"Piilota minut sitten\", sanoi Dick, \"verhon taa tai arkkuun tai mihin\nvain tahdotte, niin minä jään tänne siksi kun palaatte. Muistakaa,\nkaunis neiti, että me kenties viimeisen kerran elämässämme olemme\nyhdessä!\"\n\nJa nuoren neidin sydän suli. Kun siis illalliskello parin minuutin\nkuluttua soi, oli Dick piilossa seinäverhon takana, siinä missä oli\nrako, niin että hän saattoi vapaasti hengittää ja myös nähdä mitä\nhuoneessa tapahtui.\n\nHiljaisuus vallitsi nyt siellä ylhäällä. Ainoastaan takkavalkean\nräiskynä keskeytti sen silloin tällöin. Äkkiä hän kuuli hiiviskeleviä\naskeleita. Ovi aukeni ja mustakasvoinen kääpiömäinen olento,\npukeutuneena lordi Shorebyn väreihin, pisti ensiksi päänsä ja sitten\nkoko epämuotoisen ruumiinsa huoneeseen. Suunsa hän piti auki ikään kuin\nparemmin kuullaksensa, ja hänen tutkivat ja terävät silmänsä\nharhailivat levottomina ja vireinä paikasta toiseen. Hän tutki tarkoin\nhuoneen kaikki nurkat ja sopet, kosketellen siellä täällä\nseinäverhoakin, jonka takana Dick seisoi, mutta ikään kuin ihmeen\nkautta Dick jäi havaitsematta. Tutkittuansa lamppua ja huonekalujen\naluksia hän aikoi kovin pettyneen näköisenä hankkiutua pois, kun hän\näkkiä heittäytyi polvilleen ja sai käteensä jotakin, jonka hän tarkoin\ntutki ja sitten tyytyväisenä pisti vyölaukkuunsa.\n\nDickin mieli lannistui, sillä esine, jonka kääpiö oli löytänyt, oli\nhänen vyöstään pudonnut vipsu, ja selvää oli, että tämä toimelias\nurkkija heti paikalla oli vievä löytönsä isännälleen.\n\nDick harkitsi nopeasti, mitä hänen tuli tehdä. Pitikö hänen henkensä\nkaupalla heti hyökätä urkkijan kimppuun, vai mitä? Hän ei ehtinyt tehdä\npäätöstä ennen kuin hän kuuli raa'an äänen, joka selvästi lähti\njuopuneen suusta, laulelevan käytävässä:\n\n    \"Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?\"\n\nEi ollut epäilemistäkään. Lawless oli juonut itsensä päihdyksiin ja\nkäveli nyt laulellen ja naureskellen hakemassa paikkaa, missä hän saisi\nnukkua päänsä selväksi.\n\nDick oli raivoissaan. Urkkija oli loilotuksen kuullessaan ensin\npelästynyt, mutta huomatessaan olevansa tekemisissä juopuneen kanssa,\nhän hiipi pois kamarista ketterästi kuin kissa.\n\nDick ei tiennyt mikä nyt neuvoksi. Jollei hän tavannut Lawlessia, oli\nmahdotonta tehdä mitään Joannan pelastamiseksi. Jos hän taas rupeaisi\nväittelemään juopuneen kanssa, se saattoi helposti maksaa hänen\nhenkensä, jos urkkija vielä liikkui lähellä.\n\nUskaltaa kuitenkin täytyi. Hän astui pois piilopaikastaan ja seisoi\novessa käsi nostettuna varoitukseksi Lawlessille. Mutta tämä ei\nvälittänyt, astui vain likemmäksi ja mainitsi häntä nimeltä. Dick\nhypähti esiin ja ravisti häntä käsivarresta.\n\n\"Elukka!\" hän huudahti. \"Tämä on pahempi kuin petos. Syöksethän\njuomisellasi meidät kaikki turmioon.\"\n\nMutta Lawless vain hymyili, horjuili edestakaisin ja koetti taputella\nDickiä olkaan.\n\nSamassa Dick kuuli jotain ääntä käytävän seinäverhon takaa. Hän hypähti\nääntä kohti, ja seuraavassa vilauksessa Dick ja urkkija piehtaroivat\nirti reväistyn seinäverhon poimuissa lattialla. Tavoitellen toisiaan\nkurkusta he kamppailivat äänettöminä. Mutta Dick oli väkevämpi, ja pian\nurkkija makasi hänen polviensa alla pitkänään. Yhdellä iskulla Dickin\ntikari teki hänestä lopun.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKuollut urkkija\n\n\nLawless oli neuvottomana katsellut tätä lyhyttä taistelua, ja vielä\nsittenkin kun se oli ratkaistu ja Dick kuunteli, lähestyikö kukaan\nalemmista kerroksista, vanha juoppolalli yhä tyhmännäköisenä tuijotteli\nkuolleen kasvoihin, hoippuillen pettävillä jaloillaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Dick viimein, \"he eivät ole mitään kuulleet,\npyhimysten kiitos. Mutta mitä teen tälle urkkijaparalle? Ainakin otan\nvipsuni hänen laukustaan.\"\n\nNiin sanoen hän avasi laukun, jossa oli vähän rahaa, vipsu ja lordi\nShorebyn sinetillä suljettu lordi Wensleydalelle osoitettu kirje. Nimi\nherätti Dickin huomiota, hän mursi epäröimättä kirjeen auki ja luki\nsen. Se oli lyhyt mutta, Dickin mieliksi, selvä todistus lordi Shorebyn\npetollisesta yhteydestä Yorkin-puolueen kanssa.\n\nAjan tavan mukaan hänellä oli mukanaan pienet kirjoitusneuvot, ja\npieneen paperiliuskaan hän kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:\n\n    Lordi Shoreby, te, joka kirjoititte kirjeen, tiedättekö mistä\n    syystä miehenne on kuollut? Yhden neuvon annan teille: jättäkää\n    häät pitämättä.\n\n                                               _John Kostaja_.\n\nHän asetti paperin kuolleen miehen rinnalle. Vieressä katselevan\nLawlessin järki rupesi vähitellen hiukan selvenemään. Hän otti kaapunsa\nalta mustan nuolen ja pisti sillä paperin kiinni. Dickiä hirvitti tuo\nkylmäverinen tunteettomuus kuollutta miestä kohtaan, ja hän päästi\ntahtomattaan hiljaisen huudahduksen.\n\n\"Toverikuntani saakoon sille tulevan kunnian\", Lawless hoki, \"eikö\nniin?\" Ja sitten hän ummisti silmänsä, avasi suunsa ja alkoi laulaa\njylistää.\n\n\"Vaiti, hurja!\" huudahti Dick sysäten häntä seinää vasten. \"Jos mies,\njossa on enemmän viiniä kuin järkeä, jotain älyää, niin pyhän neitsyen\nnimessä korjaa luusi tästä talosta, missä saatat meidät molemmat\nhirsipuuhun! Mene!\"\n\n\"Pyhän messun kautta\", Lawless huudahti, \"jollei minua tarvita, niin\nkyllä lähden.\" Sen sanottuaan hän rupesi risteilemään alaspäin, silloin\ntällöin törmäten seinään.\n\nTuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun Dick palasi piilopaikkaansa\nseinäverhon taakse, vaikka järki neuvoikin häntä mitä pikimmin\npoistumaan koko talosta. Mutta rakkaus vei järjestä voiton.\n\nAika kävi hänelle pitkäksi. Takkatuli oli sammumaisillaan, lamppu\nloppuun tuikahtamassa, kaikki hiljaista ja äänetöntä. Silloin tällöin\nkantautui jotain kilinää tai ääntä alhaalla illallista syövien luota.\n\nViimein kuitenkin alkoi kuulua läheneviä ääniä ja askelia, ja heti sen\njälkeen saapui useita sir Danielin vieraita käytävään, missä he heti\nhuomasivat revityn seinäverhon ja kuolleen miehen.\n\nToinen juoksi sinne, toinen tänne, kaikki huusivat.\n\nVieraat, sotilaat, naiset, palvelijat, sanalla sanoen kaikki ja\nkaikenlaiset talon vakinaiset ja satunnaiset asukkaat riensivät\npaikalle ja yhtyivät yleiseen melskeeseen.\n\nTie avautui ja sir Daniel itse astui näkyviin huomispäivän sulhasen,\nlordi Shorebyn saattamana.\n\n\"Hyvä lordi\", sanoi sir Daniel. \"Enkö ole puhunut teille tuosta\nkirotusta 'Mustasta nuolesta'. Tässä näette todisteen! Siinä se nuoli\non, ja pyhän ristin kautta, ystävä, tapettu mies on teidän väkeänne\ntahi joku, joka on varastanut teidän värinne.\"\n\n\"Totta tosiaan hän on minun miehiäni\", lordi vastasi säpsähtäen, \"ja\nvielä lisäksi yksi parhaista. Soisin itselläni olevan monta semmoista.\nHän oli viekas kuin kettu, innokas kuin verikoira ja vaitelias kuin\nmyyrä.\"\n\n\"Niinpä niin, ystävä\", sir Daniel arveli, \"mutta mitä hän nuuski minun\ntaloni yläkerroksissa? Nyt hän ei enää nuuski.\"\n\n\"Jos suvaitsette, sir Daniel\", sanoi joku, \"kirjoitettu paperiliuska on\nkiinnitetty miehen rintaan.\"\n\n\"Antakaa minulle nuoli ja paperi, kaikki tyynni\", ritari sanoi.\n\nSaatuaan kirjoituksen käteensä ja luettuansa sen hän kääntyi\nsynkännäköisenä lordi Shorebyn puoleen:\n\n\"Tämä viha seuraa aina minun kintereilläni. Tämmöinen musta nuoli\nsattuu vielä minuunkin. Ja, hyvä ystävä, noudattakaan neuvoani; jos nuo\nkoirat saavat vainua teistä, ne pysyvät kintereillänne sitkeästi kuin\ntauti. Katsokaamme mitä he ovat kirjoittaneet. On niin kuin ajattelin.\nTe olette merkitty kuin vanha tammi, jonka kirves kaataa tänään tai\nhuomenna. Mutta mitä tässä mainittu kirje sisälsi?\"\n\nLordi Shoreby tempasi paperiliuskan, luki sen, rutisti sen kädessään,\nja huolimatta kauhistuksestaan, joka tähän saakka oli pidättänyt häntä\nlähenemästä, hän heittäytyi polvilleen kuolleen viereen ja rupesi\ninnokkaasti tutkimaan miehen laukkua.\n\n\"Ystävä!\" hän sanoi hämmästyneenä noustuaan. \"Minulta on todellakin\nhävinnyt tärkeä kirje. Jos saisin käsiini sen miehen, joka sen on\nottanut, niin hän pian pääsisi koristamaan hirsipuuta. Mutta\nvartioikaamme ensiksi talon ovia, täällä on ollut jo tarpeeksi\nhälinää.\"\n\nKuollut mies kannettiin luostarinkirkkoon. Vartijoita asetettiin talon\nympärille, joka ovelle ja joka porraskäytävään sekä kokonainen joukko\netuhalliin. Ei ollut puutetta miehistä, koska sekä sir Danielin että\nlordi Shorebyn väki majaili talossa. Vasta sitten kun kaikki tämä oli\ntoimitettu ja suhteellinen hiljaisuus oli palannut, uskalsivat molemmat\ntytöt vetää Dickin piilopaikastaan ja kertoa hänelle kaikki mitä oli\ntapahtunut. Dick puolestaan kertoi heille urkkijan käynnistä ja\nkuolemasta.\n\n\"Ah\", Joanna huokaili, \"mitä apua on tästä kaikesta? Huomenna minut\nkuitenkin viedään vihille.\"\n\n\"Kuinka!\" sanoi toinen neiti, \"onhan täällä kuljeksiva ritarimme, joka\najaa jalopeuroja kuin hiiriä! Tulkaa, ystävä jalopeuranajaja,\nlohduttakaa meitä, puhukaa ja antakaa meille hyvä neuvo.\"\n\nDick punastui kuullessaan omat kerskuvat sanansa, mutta pysyi silti\nrohkealla mielellä.\n\n\"Olemme todellakin pulassa\", hän sanoi. \"Kunpa vain puoleksi tunniksi\npääsisin pois tästä talosta, niin luulen varmaan että siitä\nselviäisimme, ja häistä ei tulisi mitään.\"\n\n\"Entäs jalopeurat\", tyttö ärsytteli, \"kuinka niitten käy?\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", Dick sanoi. \"En nyt ole kerskailutuulella. Olen avun\nja neuvon tarpeessa. Jollen pääse ulos tästä talosta, en voi saada\naikaan edes tyhjän vertaa. Ja vartijoita seisoo joka ovella. Mutta minä\nyritän sittenkin. Munkki ei herätä suurta huomiota, ja koska löysin\nhyvän keijukaisen tännetuojakseni, löydän ehkä toisen viemään minut\npois. Mikä tuon urkkijan nimi oli?\"\n\n\"Rutter\", sanoi neitonen. \"Mutta sanokaa, jalopeuranajaja, mikä on\ntarkoituksenne?\"\n\n\"Aion rohkeasti mennä pois\", Dick vastasi, \"ja jos joku koettaa estää,\nsanon levollisesti aikovani mennä rukoilemaan Rutterin sielun\npuolesta.\"\n\n\"Teidän juonenne ei todellakaan ole erikoisen mutkikas\", neitonen\nsanoi, \"mutta saattaahan se silti olla hyvä.\"\n\n\"Enpä juonta tarkoitakaan\", Dick sanoi, \"mutta usein rohkeus auttaa\nenemmän kuin suurikin viisaus.\"\n\n\"Olette oikeassa\", neitonen sanoi. \"Hyvä on, menkää Pyhän neitsyen\nnimessä, ja suojelkoon teitä taivas! Te jätätte tänne tyttöparan, joka\nteitä hartaasti rakastaa, ja toisen, joka on teidän uskollinen\nystävänne. Olkaa siis varovainen heidän tähtensä.\"\n\n\"Niin\", Joanna lisäsi, \"mene Dick, yhtä vaarallista on jäädä tänne\nkauemmaksi. Mene, minun sydämeni on sinun kanssasi, pyhimykset sinua\nsuojelkoot!\"\n\nDick meni ensimmäisen vartijan ohi niin varmannäköisenä, että mies vain\nseisoa töllisteli. Mutta seuraavassa polvekkeessa vartija laski\nkeihäänsä käytävän poikki ja käski hänen mainita asiansa.\n\n\"Pax vobiscum!\" Dick vastasi. \"Menen rukoilemaan Rutter-paran sielun\npuolesta.\"\n\n\"Hyvä on\", vartija vastasi, \"mutta ei ole sallittua mennä yksin.\" Niin\nsanoen hän kumartui tammisen aidakkeen yli ja päästi kimeän\nvihellyksen. \"Sieltä tullaan\", hän sanoi ja päästi Dickin menemään.\n\nPorrasten juurella seisoivat vartijat valmiina ottamaan häntä vastaan,\nja Dickin mainittua saman asian käski vartion päällikkö neljän miehen\nseuraamaan häntä kirkkoon.\n\n\"Älkää antako hänen päästä pakoon, pojat\", hän sanoi. \"Viekää hänet sir\nOliverin luo, jos henkenne on teille kallis.\"\n\nOvi avattiin, kaksi miestä talutti Dickiä, yksi kummastakin\nkäsivarresta, yksi käveli edellä ja neljäs perässä, nuoli viritetyn\nvarsijousen juonella. Tässä järjestyksessä he kävivät puutarhan läpi\nyön pimeydessä ja lumisateessa. Luostarinkirkon ikkunoista levisi\nhimmeä valo.\n\nKirkon ovella olevat vartijat päästivät Dickin sisään vasta hänen\nsaattajiensa lausuttua pari sanaa.\n\nKirkko oli heikosti valaistu. Ainoastaan vahakynttilät pääalttarilla ja\njokunen ylhäisten perheitten hautakappelien edessä laesta riippuva\nlamppu levittivät vähän valoa. Keskellä kuoria makasi kuollut mies\npaareilla.\n\nPääalttarin portailla seisoi juhlapukuinen pappi lukemassa messua, ja\nympärille polvistuneet munkit mutisivat hiljaa rukouksia.\n\nDickin astuttua kirkkoon nousi yksi heistä ja tullen häntä vastaan\nkysyi saattajilta, mikä asia toi tämän vieraan munkin kirkkoon. Vaikka\nvastaus lausuttiin hiljaisella äänellä, vei kaiku sen pitkin kirkkoa.\n\n\"Munkki!\" kuului sir Oliverin ääni, sillä hänkin oli läsnä. \"Veljeni,\nen ole teitä vaivannut. Kuka te olette? Kenen pyynnöstä olette tullut\nyhtymään rukouksiimme?\"\n\nDick, jonka kasvot olivat kaapupäähineen peitossa, viittasi pappia, sir\nOliveria, astumaan pari askelta syrjään jousimiesten luota, ja kun tämä\nseurasi hänen kutsuaan, hän kuiskasi:\n\n\"Tiedän etten voi pettää teitä, sir. Henkeni on käsissänne.\"\n\nSir Oliver hätkähti rajusti. Hänen pulleat punaiset kasvonsa kävivät\nkalmankalpeiksi, ja hetken aikaa hän seisoi sanatonna.\n\n\"Richard\", hän sanoi sitten, \"en tiedä mikä sinut on tänne tuonut,\nmutta suuresti epäilen että sinulla on pahoja aikeita. Vanhan\nystävyyden vuoksi en kuitenkaan tahdo syöstä sinua perikatoon. Saat\nviipyä täällä koko yön minun vieressäni kuorituolissa, saat olla siinä\nkunnes lordi Shorebyn vihkiminen on toimitettu ja hääsaatto on rauhassa\nlähtenyt kirkosta. Ja jos kaikki käy hyvin eikä sinulla ole ollut\nmitään salavehkeitä, voit sinäkin lähteä minne tahdot. Mutta jos sinä\npunot joitakin murhajuonia, saat ne maksaa omalla verelläsi. Amen.\"\n\nViimeiset sanat lausuessaan sir Oliver teki hartaan ristinmerkin,\nkääntyi alttarin puoleen ja kumarsi nöyrästi.\n\nSitten hän lausui taas muutamia sanoja sotamiehille, tarttui Dickin\nkäteen ja vei hänet kuoriin asettaen hänet istumaan tuolille oman\nistuimensa viereen. Nuorukainen polvistui heti, kuten tapa vaati, ja\nnäytti vaipuvan hartaudenharjoituksiinsa.\n\nMutta hänen ajatuksensa harhailivat levottomina sinne tänne. Hän\nhuomasi että niistä sotilaista, jotka olivat saattaneet hänet kirkkoon,\nkolme ei palannutkaan takaisin, vaan asettui rauhallisesti\nsivukäytävään ikään kuin vartijoiksi -- epäilemättä sir Oliverin\nkäskystä. Hänen täytyi siis vankina jäädä tähän puolipimeään kirkkoon,\ntappamansa miehen läheisyyteen, ja voimatta mitään tehdä hänen täytyi\nhuomispäivänä olla läsnä, kun hänen lemmittynsä vihitään toisen\nvaimoksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nLuostarinkirkossa\n\n\nLuostarinkirkossa kesti rukoilemista koko yön lakkaamatta, ja Richard\nSheltonin täytyi pysyä aitiossaan ihan likellä kuollutta, joka makasi\nkädet ristissä rinnalla ja lasimaiset silmät kirkon holviin\ntuijottavina.\n\nAinoastaan yhden kerran yön kuluessa sir Oliver kumartui vankinsa\npuoleen ja kuiskasi: \"Richard, jos tarkoitat minulle pahaa, vannon\nsieluni autuuden kautta, että se kohtaa viatonta. Syntinen olen Jumalan\nedessä -- mutta sinua vastaan en ole tehnyt syntiä.\"\n\n\"Isäni\", Dick vastasi samoin kuiskaten, \"uskokaa minua, en teille\nmitään pahaa tarkoita. Mutta mitä teidän viattomuuteenne tulee, en voi\nunohtaa että te varsin väkinäisesti puhdistitte itsenne.\"\n\n\"Ihminen saattaa olla johonkin syypää olematta itse rikollinen\", pappi\njatkoi. \"Hänet voidaan viekoitella tekemään jotain, jota hän ei tiedä\neikä tahdo. Niin oli minunkin laitani. Viekoittelin kyllä isäsi\nkuoleman kitaan, mutta niin totta kuin Jumala on läsnä tässä\ntemppelissä, vannon, etten tietänyt mitä tein.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", Dick vastasi. \"Mutta katsokaa minkä hirmuisen\nverkon olette kutonut. Olen täällä nyt yhtaikaa teidän vankinanne ja\nteidän tuomarinanne, joten teidän täytyy sekä vainota että pyytää\nminulta anteeksi. Jos olisitte aina pysynyt vilpittömänä ihmisenä ja\nhyvänä pappina, ette nyt minua pelkäisi ettekä samalla kertaa\nvainoaisi. Menkää rukoilemaan. Minä tottelen teitä sen tähden, että\nminun täytyy, mutta älkää vaivatko minua seurallanne.\"\n\nPappi huoahti niin syvään, että se melkein herätti sääliä Dickissä, ja\npainoi päänsä käsiinsä kuten mies, jota raskas huoli painaa. Ei hän\nenää yhtynyt veisuuseen, mutta Dick kuuli hänen lakkaamatta\nkalistelevan rukousnauhaansa ja kuiskailevan rukouksia.\n\nVähitellen päivä rupesi sarastamaan. Vahakynttiläin valo himmeni\nhimmenemistään. Lumimyrsky oli vaiennut -- ja kirkas aurinko valaisi\npuhdasta talvimaisemaa.\n\nKirkonpalvelijoille tuli kiire. Kannettiin paarit ruumiskappeliin,\nveripilkut pestiin pois tiililattiasta, ja suuri joukko\nhurskaita ihmisiä saapui vähitellen kirkkoon rukoilemaan, kukin\nsuojeluspyhimyksensä kappelissa. Siten kirkossa syntyi yleinen\nsekaannus ja hälinä, niin etteivät sir Danielin vartijat ovella voineet\ntarkoin pitää Dickiä silmällä. Dick saattoi siis vapaammin katsoa\nympärilleen. Suureksi hämmästyksekseen hän muitten seassa huomasi\nLawlessin yhäti munkinpuvussa.\n\nSamassa tämäkin näki Dickin ja antoi hänelle kädellään ja silmillään\nmerkin.\n\nDick ei suinkaan ollut vielä antanut hänelle anteeksi eilispäiväistä\nsopimatonta juopumustaan, mutta välttääksensä kohtausta, joka saattaisi\nheille molemmille tuottaa turmion, hän antoi hänelle mahdollisimman\nselvästi viittauksen poistua.\n\nLawless vetäytyi pylvään taa ja Dick rauhoittui hiukan. Suuri oli siis\nhänen hämmästyksensä, kun hän tunsi nykäistävän hihastaan, ja\nkatsoessaan sivulle hän näki Lawlessin rukoilijan asennossa. Dickin\nlevottomuus lisääntyi vielä, kun sir Oliver nousi ja meni\nsotilasvartion luo. Olisiko hän jotain huomannut ja ruvennut varomaan?\n\n\"Älä liiku\", Dick kuiskasi, \"olemme nyt pahassa kiipelissä, josta\netupäässä on kiittäminen sinun eilistä juopumustasi. Olisihan sinun\npitänyt käsittää, etten ole täällä omasta tahdostani, mikset siis\nvoinut noudattaa viittaustani ja mennä pois?\"\n\n\"Antakaa anteeksi!\" Lawless vastasi, \"arvelin että Ellis oli lähettänyt\nteille sanan, ja olen täällä hänen käskystään.\"\n\n\"Ellis?\" toisti Dick. \"Onko Ellis palannut?\"\n\n\"On\", Lawless sanoi. \"Hän tuli viime yönä ja antoi minulle aika\nselkäsaunan päihtymisestäni -- joten olette saanut hyvitystä, nuori\nherra. Hurja ihminen on Ellis Duckworth! Hän on ratsastanut kuin jehu\nehtiäksensä tänne estämään vihkimistä. Te tunnette hänen tapansa. Jos\nhän tahtoo, niin hän tekee.\"\n\n\"Me molemmat olemme siis kuolemaan tuomitut!\" Dick sanoi. \"Olen täällä\nvankina, epäluulon alaisena, ja kaulani on takeena siitä vihkimyksestä,\njonka hän aikoo estää. Minulla on ollut kaksi ehtoa: menettää rakkaani\ntai henkeni. Hyvä, arpa on heitetty: menetän henkeni.\"\n\n\"Pyhän-messun kautta!\" sanoi Lawless puoleksi nousten, \"minä lähden\nheti.\"\n\n\"Pysy liikkumatta, ystävä Lawless\", sanoi Dick pannen kätensä hänen\nolalleen ja painaen häntä alas. \"Katso tuonne sivukäytävään, siellä\nsotilas pitää sinua silmällä. Tyydy kohtaloosi! Laivassa olit\npelkäämätön, ole nytkin hirsipuun uhatessa.\"\n\n\"Se tulee niin äkkiä, nuori herra Dick\", Lawless vastasi. \"Antakaa\nminun vähän hengittää, niin olen oleva yhtä luja kuin te itse, pyhän\nmessun kautta!\"\n\n\"No nyt tunnen vanhan urhoollisen toverini!\" Dick vastasi. \"Ei kuolema\nminuakaan miellytä, mutta ei auta itku, miksi siis itkisimme?\"\n\n\"Niin on\", toisti Lawless. \"Kuolemasta viisi, sen täytyy tulla ennemmin\ntai myöhemmin, ja kuoleman hirsipuussa sanotaan olevan yhtä helppo kuin\nmikä muu kuolema tahansa. Tosin en ole ketään tavannut, joka olisi\nsiitä palannut kertomaan.\"\n\nSen sanottuaan vanha seikkailija asettui mukavaan asentoon,\npani kätensä ristiin ja rupesi katselemaan ympärilleen mitä\nvälinpitämättömimmin, melkeinpä hävyttömästi.\n\n\"Parasta pysyä tyynenä ja odottaa\", Dick sanoi. \"Emme vielä tiedä,\nmihin toimenpiteeseen Ellis on ryhtynyt. Kenties vielä pääsemme\ntästäkin pälkäästä.\"\n\nTuskin he olivat lakanneet puhelemasta, kun kuului iloista soittoa,\njoka lähenemistään läheni, ja samaan aikaan rupesivat kirkonkellot\nsoimaan. Kirkon suuri läntinen ovi avattiin, ja kansaa virtasi\njoukoittain kirkkoon. Dickille selvisi, että lordi Shoreby ja sir\nDaniel olivat pelosta ja varovaisuudesta päättäneet vihkimyksen\ntoimitettavaksi varhain aamulla ja että hääseurue nyt oli tulossa.\n\nJotkut lordi Shorebyn miehet avasivat kansanjoukossa tien, lykäten\nväkeä taapäin kummallekin puolelle, ja avonaisen kirkonoven\nulkopuolelle saapuneet soittajat jäivät siihen kasvot ponnistelusta\npunaisina. Sitten he jakaantuivat kahteen ryhmään, ja heidän väliltään\nastui hääjoukko kirkkoon.\n\nEnsimmäisenä astui kalpea morsian sir Danielin taluttamana. Häntä\nseurasi morsiusneitona se nuori neiti, joka edellisenä iltana oli ollut\nJoannan ja Dickin seurassa. Heidän takanaan käveli sulhanen koreimmassa\nloistopuvussaan mutta luuvaloisten jalkojensa takia surkeasti ontuen,\nja hänen paljas päänsä loisti mielenliikutuksesta punaisena, kun hän\nsen paljasti astuessaan kirkon kynnyksen yli.\n\nMutta sillä hetkellä syntyi kansanjoukossa kohua. Osoitettiin sormilla\nparvea, johon kaikkien silmät nyt kääntyivät. Siellä seisoi näet kolme\ntai neljä miestä käsissään jännitetyt varsijouset. Dick näki kuinka\nnuolet lennähtivät, ja kirkossa syntyi sanomaton hälinä. Ennen kuin oli\nehditty tointua, miehet olivat hävinneet. Ellis Duckworth oli tehnyt\ntehtävänsä.\n\nKirkossa oli soitto vaiennut, samoin kellot tornissa. Sijaan oli tullut\nhääväen pauhina ja hälinä, ja keskellä kirkkoa makasi sulhanen\nkivipermannolla kahden mustan nuolen lävistämänä. Morsian oli\npyörtynyt. Korkeana seisoi sir Daniel, hämmästyksen ja raivon\nvaltaamana. Hänen toisessa käsivarressaan tutisi nuoli. Toinen oli\nhiipaissut hänen otsaansa, josta veri juoksi hänen kasvoilleen.\n\nHävinneet olivat teon tekijät, mutta panttina olivat Dick ja Lawless\nvielä kirkossa. He olivat kyllä jo nousseet ja koettaneet tunkeutua\nväkijoukon läpi ulos, mutta väentungos teki yrityksen turhaksi, minkä\ntakia he palasivat paikoilleen.\n\nMutta nyt nousi sir Oliver kalmankalpeana kauhusta, kääntyi sir\nDanielin puoleen ja viittasi Dickiin.\n\n\"Tuossa on Richard Shelton\", hän huudahti, \"oi onnetonta päivää! Hän on\nsyypää verenvuodatukseen! Ottakaa hänet kiinni! Käskekää vangita hänet!\nKaikkien meidän henkeämme kysytään, pankaa hänet lujiin siteisiin, hän\non vannonut tappavansa meidät kaikki.\"\n\nSir Daniel oli hurjassa mielentilassa, vihan ja kasvoihin juoksevan\nveren sokaisemana hän karjaisi: \"Missä? Temmatkaa hänet tänne!\nHolywoodin pyhän ristin kautta, hän saa katkerasti katua tätä hetkeä.\"\n\nKansa peräytyi ja joukko jousimiehiä eteni kuoriin, tarttui Dickiin ja\nheitti hänet alttarin portaille. Lawless puolestaan jäi liikkumattomana\nistumaan paikalleen.\n\nSir Daniel pyyhkäisi veren kasvoistaan voidakseen paremmin katsella\nDickiä.\n\n\"Petollinen ja hävytön lurjus!\" hän huudahti. \"Oletpa nyt joutunut\nhaltuuni. Minä vannon kaiken pyhän kautta, että jokaisesta\nverenpisarasta, joka tippuu silmiini, tahdon pusertaa tuskanvikinän\nkurjasta ruumiistasi. Viekää hänet talooni, tahdon kiduttaa sinua jäsen\njäseneltä.\"\n\nMutta työntäen luotaan kiinniottajat Dick huusi kovalla äänellä:\n\n\"Turvapaikka! Eikö kirkko ole turvapaikka, pyhät isät?\"\n\n\"Olet verellä saastuttanut kirkkoa, poika!\" lausui pitkä, loistavasti\npuettu mies.\n\n\"Missä ovat todisteet?\" Dick vastasi. \"Minua syytetään osallisuudesta\ntähän murhaan, mutta todisteita ei ole lainkaan. Tunnustan vapaasti,\nettä olen kosinut tätä neitosta, ja uskallan sanoa että olin suosittu\nkosija. Mutta entä sitten? Enpä luule rakkautta tyttöön rikokseksi --\nenkä edes hänen rakkautensa saavuttamista. Kaikkeen muuhun olen\nsyytön.\"\n\nHyväksymisen sorinaa kuului ympäriltä. Mutta toiselta puolelta häntä\nvastaan viskeltiin uusia syytöksiä.\n\n\"Pyhyydenhäväisijä\", huudettiin, \"hän on munkin puvussa tunkeutunut sir\nDanielin taloon ja kirkkoon.\"\n\nSamassa sir Oliver viittasi Lawlessiin, syyttäen tätä osallisuudesta\nrikokseen. Hänetkin siis temmattiin rukouspaikastaan ja asetettiin\nDickin viereen. Nyt syntyi todellinen taistelu, kun toiset läsnäolijat\nkoettivat vapauttaa syytettyjä vetämällä ja lykkäämällä heitä sinne\ntänne syyttäjien luota, toiset taas kirosivat ja löivät heitä\nnyrkillään. Dickin korvissa humisi ja silmissä pimeni, kuten hukkuvan\nihmisen.\n\nSama pitkä mies palautti järjestyksen käskevällä äänellään.\n\n\"Tutkikaa\", hän sanoi, \"onko heillä aseita. Siitä saatamme päättää,\nmitä heillä on mielessä.\"\n\nDickiltä ei löydetty muuta kuin hänen tikarinsa, ja tämä puhui hänen\npuolestaan, kunnes yksi jousimiehistä veti tikarin tupesta ja huomasi\nsen Rutterin veren tahraamaksi. Sir Danielin seuralaiset nostivat tämän\njohdosta hälinän, jonka sama pitkä mies tukahdutti kädenviittauksella\nja käskevällä silmäyksellä.\n\nMutta Lawlessin vuoron tullessa löydettiin hänen kaapunsa alta viisi\nyhtäläistä nuolta kuin ne, jotka äsken oli ammuttu.\n\n\"Mitä nyt sanotte?\" kysyi pitkä mies ankarannäköisenä Dickiltä.\n\n\"Sir!\" Dick vastasi. \"Olen turvapaikassa, eikö niin? Hyvä, huomaan\nteidän ryhdistänne, että olette ylhäisessä asemassa, ja teidän\nkasvoissanne on hurskauden ja oikeamielisyyden ilme. Teidän vangiksenne\njättäydyn mielelläni luopumalla pyhän paikan turvasta. Mutta mieluummin\nkuin jättäydyn tämän miehen mielivaltaan -- miehen, jota kuuluvalla\näänellä syytän täällä oman isäni murhasta ja minun tilojeni ja tulojeni\nlaittomasta anastamisesta -- mieluummin pyydän teitä omalla jalolla\nkädellänne antamaan minulle armonpiston. Omin korvin olette kuullut,\nkuinka hän minulle uhkasi kidutusta ennen kuin syyllisyyttäni oli\ntutkittu. Ei ole kunnianne arvoista jättää minua veriviholliseni\nhaltuun, vaan tutkittakoon asiani laillisesti, ja jos minut huomataan\nsyylliseksi, niin ottakaa henkeni.\"\n\n\"Hyvä lordi\", huudahti sir Daniel, \"älkää kuunnelko, mitä tämä susi\npuhuu. Hänen verinen tikarinsa huuruaa valheen takaisin vasten hänen\nkasvojaan.\"\n\n\"Hyvä ritari, sallinette sanoa\", lordi vastasi, \"teidän oma kiivautenne\nei puhu teidän puolestanne.\"\n\nMutta tällöin tapahtui jotain odottamatonta. Morsian, joka nyt oli\ntoipunut ja kauhistuneena katseli tätä kohtausta, hyökkäsi häntä\nympäröivien estelemisistä huolimatta esille ja lankesi lordin eteen\npolvilleen.\n\n\"Lordi Risingham\", hän huudahti, \"kuulkaa minua oikeuden nimessä. Olen\ntäällä tämän miehen hallussa väkivalloin ryöstettynä. Minut on\nryöstetty kavaluudella sukulaisteni luota.\n\n\"Siitä päivästä alkaen en ole kokenut sääliä, en hyvyyttä, enkä\nlohdutusta kenenkään muun puolelta kuin ainoastaan hänen -- Richard\nSheltonin -- jota he syyttävät ja koettavat tuhota. Hyvä lordi, jos hän\neilen oli sir Danielin talossa, niin minä hänet sinne saatoin, hän tuli\nminun pyynnöstäni eikä hän tarkoittanut mitään pahaa. Niin kauan kuin\nsir Daniel kohteli häntä hyvin, Shelton oli hänelle uskollinen ja\ntaisteli hänen puolestaan 'Mustaa nuolta' vastaan. Mutta kun tämä ilkeä\nholhooja kavalasti väijyi hänen henkeänsä, niin että hänen täytyi yöllä\npaeta tästä verellä tahratusta talosta, niin kehen hän saattoi turvata?\nEi hänellä ollut auttajaa, ei rahaa penniäkään. Jos hän silloin joutui\nhenkipattojen seuraan, kumpaako siitä syytätte, nuorukaistako,\njonka henkeä väijyttiin, vai holhoojaa, joka käytti väärin\nholhoojanasemaansa?\"\n\nJa nyt Joannan viereen polvistui tuo toinen nuori nainen, josta jo on\npuhuttu.\n\n\"Ja minä, hyvä lordi ja setäni\", hän sanoi, \"minä todistan omantuntoni\nmukaan ja kaiken pyhän kautta, että tämä Joanna Sedley puhuu totta.\nMinä itse, arvoton, vein nuoren miehen Joannan luo.\"\n\nLordi Risingham kuunteli tyynesti ja seisoi hetkisen äänetönnä. Sitten\nhän ojensi kätensä Joannalle ja auttoi häntä nousemaan, mutta ei\nosoittanut samaa kohteliaisuutta sille, joka oli sanonut häntä sedäksi.\n\n\"Sir Daniel\", lordi sanoi, \"tässä on meillä varsin sekava vyyhti, jonka\nselvitteleminen, teidän suosiollanne, jää minun asiakseni. Rauhoittukaa\nsiis, asianne on luotettavissa käsissä, oikeutta noudatetaan. Menkää\nnyt viipymättä kotiin ja pitäkää huolta haavastanne, ilma on tuima,\nenkä soisi teidän saavan kylmänvihoja.\"\n\nHän viittasi kädellään. Huomaavaisten palvelijain jatkamana viittaus\nkulki eteenpäin kirkon toiseen päähän. Heti soi kirkon ulkopuolella\ntorventoitotus, ja avonaisesta ovesta astui sisään lordi Risinghamin\nväreihin ja vaakunaan pukeutunut rivi jousimiehiä ja sotilaita. Dick ja\nLawless vapautettiin sir Danielin miesten käsistä, ja sulkien rivinsä\nvankien takana lordin miehet kulkivat pois kirkosta.\n\nKun he astuivat Joannan ohi, tyttö ojensi molemmat kätensä Dickiä kohti\nja huusi hänelle jäähyväistervehdyksen, ja morsiusneito, jonka mieltä\nhänen setänsä osoittama tyytymättömyys ei millään muotoa ollut\nmasentanut, heitti Dickille suukkosen huutaen hänelle: \"Pysykää\nrohkeana, jalopeuranajaja!\" Ja nämä hilpeät sanat saattoivat kansan\nhymyilemään ensi kerran tämän tapauksen aikana.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nLordi Risingham\n\n\nVaikka lordi Risingham epäilemättä oli ylhäisin mies Shorebyssa silloin\nmajailevista herroista, hän asui varsin vaatimattomasti yksityisen\nmiehen talossa kaupungin reunalla. Ainoastaan aseelliset miehet ovella,\njopa useasti saapuvat ja menevät lähetit ilmaisivat korkean lordin\ntilapäistä asuntoa. Tästä syystä Dick ja Lawless pistettiin samaan\nsuojaan.\n\n\"Hyvin puhuttu, nuori herra Richard\", sanoi Lawless, \"erittäin hyvin\npuhuttu, ja minä puolestani kiitän teitä sydämestäni. Täällä olemme\nhyvissä käsissä, meitä tutkitaan oikeudenmukaisesti ja tänä iltana\nmeidät hirtetään samaan puuhun.\"\n\n\"Niinpä pelkään todellakin, ystäväraukka\", Dick vastasi.\n\n\"Mutta vielä on yksi jänne jousessamme\", Lawless jatkoi. \"Ellis\nDuckworthin kaltaisia miehiä ei ole kuin yksi tuhannessa. Te olette\nhyvin läheinen hänen sydämelleen sekä oman itsenne että isänne tähden.\nJa tietäessään teidät syyttömäksi tähän tekoon hän kyllä mullistaa maat\nja taivaat pelastaakseen teidät.\"\n\n\"Tuskinpa hän voi tehdä mitään\", Dick vastasi. \"Hänellä on vain\nkourallinen miehiä käytettävänään. Jospa vain olisin päässyt huomiseen\n-- jos vain voisin huomenna tuntia ennen keskipäivää saapua sovittuun\npaikkaan -- kävisi kaikki luullakseni toisin. Mutta nyt ei ole apua.\"\n\n\"Hyvä\", päätteli Lawless, \"jos te vain takaatte minun syyttömyyteni,\nkyllä minä takaan teidän puolestanne pelkäämättä. Ei se meitä\nsuurestikaan auta, mutta jos minut hirtetään, se ei suinkaan tapahdu\nsiksi, etten osannut soittaa suutani.\"\n\nDickin vaipuessa omiin mietteisiinsä vanha veijari kyyristyi nurkkaan\nja peitti kasvonsa munkinkaavullaan, nukkuaksensa paremmin. Pian hän\nkuorsasi minkä jaksoi, ikään kuin ei olisi ollut hädän päivää.\n\nOli jo iltapuoli, kun ovi avattiin ja Dickiä tultiin noutamaan\nyläkertaan, lämpöiseen huoneeseen, missä lordi Risingham istui\ntakkatulen edessä mietteisiin vaipuneena. Kun Dick astui sisään, hän\nnosti silmänsä.\n\n\"Sir\", hän sanoi, \"minä tunsin isänne, joka oli kunnon mies, ja se\nseikka kehoittaa minua lempeyteen. Mutta en saata teiltä salata, että\nteitä syytetään rumista asioista. Te seurustelette murhamiesten ja\nrosvojen kanssa, teidän epäillään petollisesti anastaneen laivan,\nolette rikkonut yleistä rauhaa ja valepuvussa piillyt vihollisenne\ntalossa, jossa samana iltana on tapettu mies.\"\n\n\"Jos sallitte, lordi\", Dick sanoi, \"tahdon heti tunnustaa tekoni\nsemmoisena kuin se on. Minä tapoin Rutterin, ja todisteena\" -- hän haki\npovestaan -- \"on kirje, jonka otin hänen laukustaan.\"\n\nLordi Risingham otti kirjeen, avasi sen ja luki sen kahdesti.\n\n\"Te olette lukenut tämän?\" hän kysyi.\n\n\"Olen lukenut\", Dick vastasi.\n\n\"Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?\" lordi kysyi.\n\n\"Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin samaa. En silloin ymmärtänyt mitä\nminun piti vastata\", Dick sanoi. \"Mutta koska jo kerran olen vastannut,\nen tahdo muuttaa puoluetta. Olen yorkilainen, lordi.\"\n\nLordi nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi.\n\n\"Rehellisesti vastattu\", hän sanoi. \"Mutta miksi sitten annatte minulle\ntämän kirjeen?\"\n\n\"Eivätkö kaikki puolueet hylkää kavaltajia?\" Dick kysyi.\n\n\"Niin kai pitäisi olla\", lordi vastasi. \"Ja ainakin minä hyväksyn\nvastauksenne. Teissä on enemmän nuoruuden kuin vilpillisyyden vikaa,\nhuomaan. Jollei sir Daniel olisi mahtava meidän puolemme mies, olisin\nmelkein taipuvainen puolustamaan teidän asiaanne. Sillä minä olen\ntutkinut asioita ja olen saanut tietää, että teitä vastaan on pahoin\nrikottu ja se on luettava puolustukseksenne. Mutta huomatkaa, sir, olen\nennen kaikkea johtajan asemassa, minun on valvottava kuningattaren\netuja, ja joskin luonnoltani, kuten luulen, olen oikeutta kunnioittava\nmies ja pikemmin liiaksikin lempeäsydäminen, minun täytyy kuitenkin\njärjestää toimenpiteeni puolueeni etujen mukaan. Ja saadakseni sir\nDanielin pysymään puolellani, teen paljon.\"\n\n\"Olen kai hyvin rohkea mielestänne\", Dick vastasi, \"kun annan teille\nneuvoja, mutta luotatteko todellakin sir Danielin sanaan? Hän on varsin\nusein ennen muuttanut puoluetta.\"\n\n\"On kyllä. Semmoinen on tapa tätä nykyä Englannissa. Mitä sille\nmahtaa?\" lordi sanoi. \"Mutta te arvostelette Tunstallin ritaria väärin.\nHän on viime aikoina ollut vilpittömästi uskollinen Lancasterin\npuolueelle, myös viime vastoinkäymisen jälkeen.\"\n\n\"Jos suvaitsette vilkaista tähän kirjeeseen, ehkä jossain määrin\nmuutatte mieltänne\", Dick sanoi ojentaen lordille sir Danielin lordi\nWensleydalelle osoittaman kirjeen.\n\nKirjeen vaikutus ilmeni heti lordin kasvoista. Hänen katseensa kävi\nsynkäksi ja uhkaavaksi kuin vihastuneen jalopeuran, hänen kätensä\ntarttui nopeasti tikariin.\n\n\"Olette kai lukenut tämänkin?\" hän kysyi.\n\n\"Olen\", Dick vastasi. \"Hän vain muitta mutkitta tarjoaa tilanne lordi\nWensleydalelle.\"\n\n\"Niin on!\" lordi vastasi. \"Minä olen teille kiitollinen tästä\nkirjeestä. Se on minulle näyttänyt ketunpesän. Pyytäkää minulta jotain,\nnuori herra Shelton, ja minä olen osoittava teille kiitollisuuttani.\nEnsiksikin, olkaa yorkilainen tai lancasterilainen, te olette nyt\nvapaa. Menkää Pyhän neitsyen nimessä! Mutta kuten itse ymmärrätte,\nvaatii oikeus että hirtätän toverinne Lawlessin. Hänen rikoksensa on\njulkinen, ja tarpeellista on, että rangaistus seuraa tekoa.\"\n\n\"Hyvä lordi!\" Dick sanoi. \"Minun ensimmäinen pyyntöni on, että\nsäästätte hänetkin.\"\n\n\"Hän on vanha kirottu konna, varas, hirtehinen ja maankulkija\", lordi\nsanoi. \"Hän olisi jo ansainnut hirsipuun, samantekevä hirtetäänkö hänet\ntänään vai huomenna. Kerran se kuitenkin tapahtuu.\"\n\n\"Totta kyllä\", Dick sanoi. \"Mutta ystävyydestä minuun hän tuli tänne,\nminä olisin itsekäs ja kiittämätön, jos hylkäisin hänet.\"\n\n\"Olette kiusallinen, sir\", sanoi lordi ankarasti. \"Sillä tavoin\nei menestytä tässä maailmassa. Kuitenkin päästäkseni teidän\nitsepäisyydestänne tahdon vielä kerran tehdä teille mieliksi. Lähtekää\nsiis yhdessä, mutta olkaa varovaiset ja rientäkää pois Shorebystä.\nSillä sir Daniel (piru hänet vieköön) janoo ahneesti teidän vertanne.\"\n\n\"Hyvä lordi, ainoastaan sanoilla voin nyt teitä kiittää, mutta toivon\nettä minulla pian on tilaisuus kiittää teitä teoilla\", Dick sanoi\npoistuessaan huoneesta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKapteeni Arblaster\n\n\nKun Dick ja Lawless päästettiin takatietä ulos talosta, jossa lordi\nRisingham majaili, oli ilta jo käsissä.\n\nHe pysähtyivät puutarhanmuurin suojaan neuvottelemaan, mitä tietä olisi\nviisainta kulkea. Heidän asemansa oli sangen vaarallinen. Jos joku sir\nDanielin miehistä sattuisi heidät näkemään ja nostaisi metelin, heidät\notettaisiin silmänräpäyksessä vangiksi, ja silloin he olisivat mennyttä\nmiestä. Eivätkä vaarat väijyneet heitä yksin Shorebyn kaupungissa, koko\nympäristö kuhisi vihollisen vartioita, joiden käsiin he milloin tahansa\nsaattoivat joutua.\n\nJonkin matkan päässä he näkivät myllyn, joka kohosi aukeamalla, ja sen\nläheisyydessä hyvin suuren ladon, jonka ovet olivat selkosen selällään.\n\n\"Jospa piiloutuisimme tuonne, kunnes yö joutuu?\" Dick ehdotti.\n\nKoska Lawless ei tietänyt parempaakaan keinoa, he juoksivat mainittuun\nlatoon ja pian loisti kuu hopeanvalkoisena lumelle. Nyt jos koskaan\nheidän oli pyrittävä entiseen majataloonsa, vaihtaakseen vaaralliset\nvalepukunsa tavallisiin vaatteisiin. Mutta yön pimeydessäkin oli\nvarminta kiertää kaupungin syrjäkatuja ja välttää vilkasliikkeisempiä\npaikkoja.\n\nHe saivat tehdä pitkän kierroksen. He joutuivat rantaan lähelle tuota\nDickille niin tärkeätä taloa, joka nyt oli pimeä ja autio, ja saapuivat\nviimein satamaan. Monet laivoista olivat, mikäli he saattoivat\nkirkkaassa kuutamossa erottaa, nostaneet ankkurinsa ja käyttivät\nhyväkseen suotuisaa säätä, suunnatakseen kulkunsa toisiin satamiin.\nTästä syystä sataman oluttuvat, joissa vastoin voimassa olevaa lakia\npaloi tuli vielä iltasoiton jälkeen, eivät olleet enää tungokseen asti\ntäynnä väkeä, ja hilpeät merimieslaulut olivat vaienneet.\n\nNostellen munkinkaapujensa liepeitä polviin asti Dick ja hänen lihava\ntoverinsa riensivät eteenpäin lumikinosten läpi, puikkelehtien\nranta-aittojen ja kaikenlaisten romukasojen välitse, ja olivat jo\nsaapuneet puolitiehen satamasta, kun he joutuivat aivan lähelle muuatta\noluttupaa. Juuri samassa avattiin äkkiä ovi, ja kirkas valovirta osui\npakolaisiin.\n\nHe pysähtyivät heti ja olivat vaipuvinaan syvään keskusteluun.\n\nKolme miestä astui ulos ovesta toinen toisensa jälkeen, ja kolmas sulki\noven. He astuivat kaikki jotakuinkin epävarmasti.\n\nDick ja Lawless tunsivat heti kaksi heistä. Toinen oli \"Hyvän Toivon\"\nisäntä, kapteeni Arblaster, ja toinen hänen laivamiehensä. Kolmas oli\ntuntematon. Kookkain heistä puhui valittavalla äänellä:\n\n\"Seitsemän astiaa hienointa ranskalaista viiniä, mitä ikinä mikään\nviinikauppias on myynyt, paras purjealus koko Dartmouthissa, kullattu\nMariankuva ja kolmetoista puntaa selvää kultarahaa...\"\n\n\"Niin, niin, olen minäkin kärsinyt tappiota\", toinen keskeytti.\n\"Martinpäivänä minulta varastettiin viisi riikintaalaria ja\nnahkakukkaro, joka sekin kyllä oli maksanut aika lailla.\"\n\nKapteenin vaikeroivat sanat vaikuttivat syvästi Dickiin. Tähän asti hän\noli tuskin kertaakaan ajatellut Arblaster-rukkaa, joka hänen\najattelemattoman kepposensa tähden oli menettänyt koko omaisuutensa.\nNäinä sotaisina aikoina ylemmät säädyt eivät näet paljoa piitanneet\nhalpasäätyisten ihmisoikeuksista. Mutta tämä odottamaton kohtaus\njohdatti peittelemättä hänen mieleensä, miten omavaltaisesti hän oli\nmenetellyt toisen omaisuuden suhteen ja kuinka surkeasti hänen\nyrityksensä oli päättynyt. Molemmat, sekä Dick että Lawless, kääntyivät\npoispäin, jotta heitä ei tunnettaisi.\n\nMutta laivakoira oli paennut hylystä ja päässyt takaisin Shorebyhin. Se\nseurasi nyt Arblasterin kintereillä. Äkkiä se alkoi vainuta ja höristää\nkorviaan ja rupesi sitten rajusti haukkumaan molempia munkkeja.\n\nSen isäntä lausui epävakaisella äänellä:\n\n\"Kuulkaahan, kunnon ystävät! Antakaa lantti köyhälle laivuriraukalle,\njonka koko omaisuus on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Kysykää tältä\nTomilta, laivamieheltäni, ellette minua usko. Seitsemän astiaa hyvää\nranskalaista viiniä, plataanipuinen, runsaasti kullattu Marian-kuva ja\nkolmetoista puntaa kultana ja hopeana! Mitä siitä arvelette? Sitä\npaitsi ei kukaan kumppaneistani koko Dartmouthin ankkuripaikalla ole\ntapellut ranskalaisia vastaan niin rohkeasti kuin minä. Kas niin, raha\ntänne vain!\"\n\nDick ja Lawless eivät uskaltaneet kumpikaan hiiskua, peläten että\nkapteeni tuntisi heidät äänestä. He seisoivat siinä avuttomina kuin\nvene karilla, eivätkä tienneet mitä tehdä, minne kääntyä. -- \"Oletko\nmykkä poika?\" kysyi viimein laivuri.\n\n\"Toverit\", hän sopersi kääntyen toisten puoleen, \"minä en pidä mykistä,\nhe ovat epäkohteliasta väkeä.\"\n\nMutta Tom, joka oli vahva, tukeva mies, oli sillä aikaa alkanut epäillä\nnoita kahta äänetöntä munkkia. Hän astui askelen eteenpäin, tarttui\nkovakouraisesti Lawlessin olkapäähän ja kysyi karkeasti kiroten, mikä\nhäntä vaivasi, kun hän ei vastannut. Lawless huomasi joutuneensa\nkiikkiin ja antoi merimiehelle niin kovan töytäyksen, että tämä kaatui\npitkin pituuttaan hietikolle. Sitten vanha seikkailija pötki\nkäpälämäkeen ja käski Dickin seurata perässä.\n\nKaikki tämä oli silmänräpäyksen työ. Mutta ennen kuin Dick ennätti\npaeta, oli Arblaster iskenyt häneen kiinni, ja Tom, joka sätki\nhiekalla, tarttui hänen toiseen sääreensä, kolmannen miehen\nheiluttaessa uhkaavasti miekkaansa.\n\nRichard Shelton ei tällä hetkellä tuntenut niin paljon pelkoa ja\nsuuttumusta kuin nöyryytystä. Hän häpesi sitä, että hän, joka oli\npäässyt sir Danielin käsistä ja voittanut lordi Risinghamin suosion,\nnyt oli aivan avuttomana vanhan juopuneen laivurin ja hänen parin\ntoverinsa vallassa. Sen lisäksi sanoi hänen omatuntonsa, nyt kun oli\nliian myöhäistä, että hän ansaitsi rangaistuksen, koska hänellä ei\nollut rahoja korvata laivurille vahinkoa, minkä oli hänelle tuottanut.\n\n\"Malttakaahan, kun katson häntä silmästä silmään\", sanoi laivuri\nkääntäen Dickin kasvot kuuta kohti. \"Pyhä neitsyt!\" hän huusi sitten,\n\"sehän on laivanryöstäjä!\"\n\n\"Hei!\" Tom huusi.\n\n\"Niin, totta tosiaan! Se on hän itse ilmi elävänä!\" Arblaster toisti.\n\"Kuules sinä lurjus!\" hän kirkui. \"Missä on laivani? Missä on viinini?\nKas niin, nyt olet käsissäni. Maltahan, kyllä minä sinut löylytän.\"\n\nRaivostuneet miehet alkoivat piestä Dickiä voimiensa takaa. Dick ei\npäässyt heidän käsistään muulla tavoin kuin houkuttelemalla heidät\nuudestaan kapakkaan keskustelemaan asioista. Tapansa mukaan miehet\nahkerasti joivat, kunnes Dick arveli hetken sopivaksi ja luikahti\nnopeasti ovesta ulos.\n\nJuopuneet miehet hoipertelivat hänen jälkeensä kiljuen ja meluten.\nMutta Dick oli heitä sukkelampi. Kaavun liepeet nostettuna hän pimeässä\njuoksi henkensä takaa, tietämättä minnepäin Lawless oli suunnannut\nmatkansa ja minnepäin hänen itsensä tuli pyrkiä.\n\nHarhailtuansa puolen yötä hän pääsi jonkinlaiseen vierasmajaan\nkaupungin ulkopuolelle, missä hän sai kohtalaisen yösijan, ja vaipui\nheti sikeään uneen.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\nRichard Kyttyräselkä\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nTorventoitotus\n\n\nJo aikaisin seuraavana aamuna, ennen päivänkoittoa Dick nousi kurjalta\nvuoteeltaan ja vaihtoi munkinkaapunsa enemmän säätynsä mukaisiin\nvaatteisiin ja lähti nyt rauhallisempana ja paremmalla onnella matkaan.\n\nDickin aikomuksena oli koettaa päästä Lawlessin metsäluolaan, johon hän\noli piilottanut lordi Foxhamin paperit. Koska hän oli varhain lähtenyt\nmatkalle, hän luuli ehtivänsä sinne kyllin ajoissa ennättääkseen vielä\nkohtaamaan Gloucesterin nuoren herttuan sovitussa yhtymäpaikassa.\n\nOli kylmä aamu. Ilma oli tyyni ja kuiva, kuu oli jo laskenut, tähdet\nvain vielä tuikkivat kirkkaina. Lumen heijastus teki ilman valoisaksi\nja vaikutti virkistävästi mieleen.\n\nDick oli kulkenut suurimman osan Shorebyn ja metsän välistä aukeata ja\nsaapunut kummun juurelle noin parinsadan metrin päähän paikasta, missä\nPyhän Briden risti seisoi, kun hän äkkiä kuuli torventoitotuksen, joka\nrikkoi aamun hiljaisuuden niin kimeästi ja läpitunkevasti, ettei Dick\nmilloinkaan ollut sen vertaista kuullut. Toitotus uudistui pari kertaa,\nsitten kuului aseitten kalsketta.\n\nDick heristi korviaan, paljasti miekkansa ja juoksi reippaasti mäkeä\nylös. Pian hän pääsi ristin luo ja joutui hämmästyksekseen keskelle\ntulista taistelun tuoksinaa. Seitsemän tai kahdeksan miestä oli\ntoisella puolen, toisella ainoastaan yksi. Mutta niin nopealiikkeinen\nja taitava oli tämä ainoa ja niin hurjasti hän kävi vastustajiensa\nkimppuun, että jo ennen kuin Dick ehti sekaantua leikkiin, hän oli\nkaatanut maahan yhden, pahasti haavoittanut kahta ja torjunut muut\nluotaan.\n\nNäytti kuitenkin ihmeeltä, että hän ollenkaan kykeni vastustamaan niin\nmonta vihollista, ja pieninkin sattuma, jalan luiskahdus tai käden\nhairahdus saattoi hänelle maksaa hengen.\n\n\"Kestäkää vielä hetkinen, sir\", huusi hänelle Dick, \"täältä tulee\napua\", ja unohtaen olevansa yksin ja että hänen huutonsa oli jotensakin\nturha, hän kiljaisi: \"Mustan nuolen puolesta! Mustan nuolen puolesta!\"\nja hyökkäsi häikäilemättä ahdistajien selkään.\n\nNämä olivat kuitenkin urheita miehiä, jotka eivät pelästyneet\nyllätyksestä, vaan kääntyivät nopeasti uutta vastustajaansa kohti\ntavattoman raivokkaasti. Neljä yhtä vastaan he kävivät hänen\nkimppuunsa. Miekat salamoivat kirkkaassa tähtivalossa ja säkenet\nsinkoilivat. Nyt yksi vastustajista kaatui, Dick tuskin tiesi mistä\nsyystä; sitten isku sattui hänen omaan päähänsä, ja vaikka teräskypärä\nhytyrän alla suojeli häntä, painoi isku hänet kuitenkin toiselle\npolvelle ja hänen päätänsä pyörrytti.\n\nSillä aikaa oli mies, jonka avuksi Dick oli rientänyt, vetäytynyt\ntaapäin ja toitahutti nyt torveensa tällä kertaa vielä räikeämmin ja\npitempään kuin ennen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ahdistajat\nkääntyivät uudestaan häntä vastaan Dickin onneksi. Mutta mies\npuolustautui taaskin urheasti, käyttäen miekkaa ja tikaria, kättä ja\njalkaa yhtä väsymättä. Hän hyökkäsi ja peräytyi, teki hyppäyksiä ja\nlankesi polvilleen erinomaisen taitavasti ja nopeasti.\n\nKorvia särkevät torventoitotukset eivät kuitenkaan olleet turhaan\nkajahtaneet. Metsästä kuului lumen vaimentamaa kavioiden kapsetta, ja\nonneksi sekä vieraalle miehelle että Dickille syöksyi kummaltakin\npuolen tietä parvi kiireestä kantapäähän aseistettuja ratsumiehiä.\nJokaisen ratsastajan takana istui hevosenselässä vielä jousimies, joten\napuväki oli kahdenkertainen.\n\nTämmöisen ylivoiman yllättäminä ahdistajilla ei ollut muuta neuvoa kuin\näänettöminä antautua.\n\n\"Vangitkaa nuo lurjukset!\" huusi uljas torventoitottaja, ja kun käskyä\noli noudatettu, hän lähestyi Dickiä ja katseli häntä terävästi silmiin.\n\nDick kohtasi tyynesti hänen tutkivan katseensa. Vasta nyt hän huomasi\nettä soturi, joka äsken oli osoittanut niin suurta voimaa, taitoa ja\npäättäväisyyttä, oli vielä nuorukainen, häntä itseään tuskin\nvanhempi.[13] Sen lisäksi hän oli hiukan epämuotoinen, toinen olkapää\noli näet toista korkeampi. Kasvot olivat äskeisestä ponnistuksesta\nhuolimatta kalpeat, rumat ja tuskanilmeiset. Ainoastaan kirkkaat,\nterävät ja rohkeat silmät ilmoittivat sisäistä tarmoa.\n\n\"Sir\", sanoi nuorukainen, \"tulitte sopivaan aikaan avukseni, ette\nhetkeäkään liian aikaisin.\"\n\n\"Mylord\", vastasi Dick, joka hämärästi tunsi olevansa ylhäisen henkilön\nseurassa, \"olette itse niin satumaisen taitava miekankäyttäjä, että\nolisitte kyllä suoriutunut ominkin voimin. Joka tapauksessa oli minulle\nonni, ettei väkenne kauemmin viipynyt.\"\n\n\"Mistä minut tunsitte?\" vieras kysyi.\n\n\"En tälläkään hetkellä tiedä kenen kanssa puhun\", Dick vastasi.\n\n\"Onko se mahdollista?\" kysyi toinen, \"ja siitä huolimatta panitte\nhenkenne alttiiksi tässä epätasaisessa taistelussa.\"\n\n\"Näin yhden miehen ottelevan monta vastaan\", Dick vastasi, \"ja\nhäpeällisesti olisin käyttäytynyt, ellen olisi rientänyt hänen\navukseen.\"\n\nOmituinen pilkallinen hymy ilmestyi nuoren ylimyksen huulille hänen\nvastatessaan:\n\n\"Puhutte varsin jalosti, mutta päästäksemme itse asiaan -- oletteko\nlancasterilainen vai yorkilainen?\"\n\n\"En tahdo salata, jalo lordi\", Dick vastasi, \"että olen Yorkin suvun\npuolella.\"\n\n\"Pyhän messun kautta!\" vastasi vieras jälleen. \"Se on teille onneksi.\"\n\nNäin sanoen hän kääntyi yhden seuralaisensa puoleen ja lausui samalla\npilkallisella ja julmalla äänellä kuin ennen:\n\n\"Pitäkää huoli siitä, että nuo urheat herrat saavat matkapassin.\nNostakaa heidät ilmaan.\"\n\nElossa ei enää ollut kuin viisi hyökkääjää. Jousimiehet tarttuivat\nheihin, heidät vietiin metsänreunaan, ja parin minuutin perästä\nhirsinuora oli tehnyt heistä lopun.\n\n\"Ja nyt\", huudahti epämuotoinen johtaja, \"takaisin vartiopaikkoihinne\nja olkaa vasta nopeammat.\"\n\n\"Armollinen herrani ja herttua\", sanoi yksi hänen miehistään, \"rukoilen\nteitä, älkää jääkö tänne yksin. Pidättäkää ainakin kourallinen\nkeihäsmiehiä luonanne.\"\n\n\"Mies\", sanoi herttua, \"minä en ole moittinut teitä\nvitkallisuudestanne, älkää tekään nyt ruvetko minun aikeitani\nvalvomaan. Luotan käteeni ja käsivarteeni, joskin olen viallinen. Te\nolitte varsin hitaat tulemaan, kun torvi äsken kutsui, nyt liian\nrohkeasti annatte minulle neuvoja. Mutta niin on aina: viimeisinä\nkeihäällä, ensimmäisinä kielellä. Tehkää päinvastoin!\"\n\nJa melkoisen kopealla kädenliikkeellä hän viittasi heitä poistumaan.\n\nJalkamiehet nousivat taas ratsumiesten taakse hevosten selkään, ja koko\njoukko kahlasi lumessa pois, häviten metsään eri tahoille.\n\nPäivä oli nyt jo tulossa ja tähdet vaalenivat vaalenemistaan. Harmaassa\npäivänvalossa molemmat nuorukaiset katselivat toisiansa.\n\n\"Te olette nähnyt kostoni\", herttua sanoi, \"joka samoin kuin säiläni on\nsekä terävä että nopea. Mutta en millään muotoa soisi teidän luulevan\nminua kiittämättömäksi. Tulitte minun avukseni hyvällä miekalla ja\nvielä paremmalla rohkeudella -- jollette pelkää epämuotoisuuttani,\nsallikaa minun syleillä teitä!\"\n\nNäin sanoen nuori päällikkö ojensi käsivartensa syleilyyn.\n\nSydämessään Dick tunsi sekä kauhua että inhoa sitä miestä kohtaan,\njonka hengen hän oli pelastanut. Mutta kehoitus lausuttiin sellaisella\ntavalla, että olisi ollut kovin epäkohteliasta, jopa tylyäkin estellä\ntai epäröidä. Hän heittäytyi siis toisen avoimeen syliin.\n\n\"Ja nyt, mylord\", hän lausui vapauduttuaan syleilystä, \"arvaanko\noikein? Oletteko Gloucesterin herttua?\"\n\n\"Olen Richard, Gloucesterin herttua\", kuului vastaus. \"Entä te -- mikä\non teidän nimenne?\"\n\nDick sanoi nimensä ja näytti lordi Foxhamin sinettisormuksen, jonka\nherttua heti tunsi.\n\n\"Te olette tullut ennen sovittua aikaa, mutta niin olen minäkin\ntehnyt\", herttua sanoi. \"Olin täällä kaksi tuntia ennen päivännousua.\nMutta tämä on minun ensimmäinen sotaleikkini; tällä retkellä, herra\nShelton, olen voittava tahi menettävä kunniani. Tuolla Shorebyssa\nmajailevat viholliseni kahden vanhan, taitavan päällikön, Risinghamin\nja Brackleyn johdolla. He ovat kaiketi vahvasti varustetut, mutta\nkahdelta taholta estetyt peräytymästä, merensataman ja virran\nsaartamina. Luulenpa, Shelton, että voisimme tuottaa heille tuntuvan\ntappion, jos voisimme hiipiä vihollisen kimppuun odottamatta ja\nnopeasti.\"\n\n\"Niin minäkin arvelen\", Dick vastasi innostuen.\n\n\"Onko teillä lordi Foxhamin muistiinpanot mukananne?\" herttua kysyi.\n\nDick ilmoitti, mistä syystä hänellä ei nyt ollut muistiinpanoja, mutta\nsanoi rohkenevansa itsekin antaa tarkkoja tietoja vihollisista.\n\n\"Omasta puolestani arvelen, että jos on riittävästi väkeä, olisi\nparasta nyt heti hyökätä vihollisen kimppuun\", hän sanoi. \"Sillä,\nnähkääs, päivän koittaessa yövartiot poistetaan, päivällä ei ole\nvartioimista laisinkaan -- ainoastaan kulkuvartiot kiertävät\nlaitakaupungilla. Nyt juuri, kun yövartio on lakannut ja muu sotaväki\nistuu aamiaisensa ääressä -- olisi sopiva aika hajoittaa heidät.\"\n\n\"Paljonko luulette heitä olevan?\" herttua kysyi.\n\n\"Ei täyttä kahtatuhatta\", Dick vastasi.\n\n\"Minulla on 700 miestä metsässä takanamme\", herttua sanoi, \"700 tulee\nKettleystä, he saapuvat pian. Kauempana on vielä 400 miestä, ja\nHolywoodissa puolen päivänmatkan päässä täältä on lordi Foxhamin väkeä\n500 miestä. Odotammeko heitä vai ryhdymmekö heti hyökkäykseen?\"\n\n\"Herttua\", Dick vastasi, \"hirttäessänne nuo viisi roistoa ratkaisitte\nitse asian. Mitä väkeä he lienevätkin olleet, heitä kaivataan kuitenkin\nnäinä levottomina aikoina, heitä ruvetaan etsimään ja seutua penkomaan.\nSen tähden on minun nöyrä ajatukseni se, että jos aiotte turvautua\nyllätykseen, teidän ei tule hukata hetkeäkään.\"\n\n\"Niin minäkin arvelen\", Kyttyräselkä sanoi. \"Tunnin kuluessa saatatte\nansaita ritarikannukset. Reipas mies menköön Holywoodiin lordi Foxhamin\nsinettisormus mukanaan, toinen mies tielle jouduttamaan minun\nnuhjuksiani! Niin, Shelton, pyhän ristin kautta tapahtukoon niin!\"\n\nSitten hän taas toitahutti torveaan.\n\nTällä kertaa hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Tuokiossa ristin\nympärillä oleva aukio oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä. Herttua lähetti\nmiehen toisensa jälkeen jouduttamaan niitä 700 miestä, jotka olivat\ntaempana metsässä, ja jo neljännestunnin kuluttua hän saattoi asettua\njoukkojensa etunenään kulkeakseen mäkeä alas Shorebyta kohti.\n\nHänen suunnitelmansa oli hyvin yksinkertainen. Hän aikoi valloittaa sen\nosan kaupunkia, joka oli oikealla puolen valtatietä, ja linnoittua\nahtaihin kujiin siksi kunnes lisäväkeä saapuisi.\n\nJos lordi Risingham päättäisi peräytyä, herttua ajaisi häntä takaa,\njoten lordi joutuisi kahden tulen väliin, koska lisäväki tullessaan\nkohtaisi hänet. Jos taas lordi päättäisi jäädä kaupunkiin, hän joutuisi\nsatimeen, jossa herttuan ylivoima hänet nujertaisi.\n\nEi ollut siis herttualla muuta pelkoa kuin että hänen ensimmäiset 700\nmiestään voitettaisiin ja hajoitettaisiin. Tämän välttämiseksi oli\ntarpeellista, että yllätys oli nopea ja täydellinen. Senpä tähden piti\nnytkin jalkamiesten istua hevosenselässä ratsumiesten takana, ja\nDickille tapahtui se kunnia, että hän sai istua herttuan takana.\n\nNiin kauan kuin he olivat metsän peittäminä, kuljettiin hitaammin. Kun\noli päästy metsän reunaan, pysähdyttiin lepäämään ja tarkastamaan\nasemaa.\n\nAurinko oli nyt noussut ja valaisi kylmänkirkkaalla keltaisella\nvalollaan Shorebyn punaisia rakennuksia, joitten lumivalkoisilta\nkatoilta aamusavut nousivat kohti taivasta.\n\nHerttua kääntyi Dickin puoleen.\n\n\"Tuossa kaupunkipahasessa\", hän sanoi, \"jossa ihmiset nyt kaikessa\nrauhassa keittävät aamiaistaan, joko te voitatte tänään kannuksenne ja\nminulle alkaa uusi elämä, täynnä valtaa ja kunniaa -- taikka me\nmolemmat kaadumme ja meidät haudataan unohduksen yöhön. Olemme kaksi\nRichardia. Siis rohkeutta, Shelton. Meidän tulee voittaa, ja niinkuin\nmeidän miekkamme tänään kalskuu miesten kypäriä vasten, niin pitää\nmeidän nimemmekin kerran kaikua ihmisten korvissa.\"\n\nDick hämmästyi kuullessaan herttuan kunnianhimoista ja tulista puhetta.\nTyynesti ja järkevästi hän vastasi, että hän omasta puolestaan tahtoi\ntehdä velvollisuutensa ja toivoi muittenkin tekevän samoin. Silloin\nolisi hänen luullakseen voitto varma.\n\nHevoset olivat nyt tarpeeksi levähtäneet, herttua nosti miekkansa,\nkannusti ratsunsa juoksemaan, ja koko joukko kiiti täyttä laukkaa yli\nlumipeitteisen lakeuden, joka heidät erotti kaupungista.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nShorebyn tappelu\n\n\nVälimatka oli vain noin viisisataa askelta. Mutta tuskin he olivat\ntulleet metsän suojasta esiin, kun he huomasivat väkijoukkojen meluten\nja huutaen tulvivan lumisilla niityillä kaupunkiin kummaltakin puolen.\nJa itse kaupungissa nousi rymy ja liike, eivätkä hyökkääjät ehtineet\nsuorittaa puolta matkaa ennen kuin torninkellot jo rupesivat soimaan.\n\nNuori päällikkö puri hammasta. Hätäkellojen nyt jo soidessa hän pelkäsi\ntapaavansa viholliset valmistautuneina. Jollei hänen onnistuisi saada\njalansijaa kaupungissa, sortuisi ja hajaantuisi hänen pieni joukkonsa\npiankin.\n\nKaupungissa eivät lancasterilaiset kuitenkaan olleet niinkään hyvässä\ntilassa. Oli niinkuin Dick oli sanonut. Yövartijat olivat jo riisuneet\naseensa ja muu väki loikoi kaupungin eri osissa majoissaan levollisena\nkuin rauhan vallitessa, ihan varustautumattomana ja mitään hyökkäystä\nodottamatta. Koko kaupungissa oli tuskin viittäkymmentä miestä täysissä\ntamineissa, tuskin viittäkymmentä ratsua satuloituna. Mutta nämäkään\neivät osanneet noudattaa minkäänlaista järjestystä, vaan ensi\nsäikähdyksessään riensivät mikä minnekin, kun johtoa ei näkynyt.\n\nSiten tapahtui, että kun Gloucesterin herttua saapui kaupungin\nlaitimmaisten talojen luo, ei kadunsuussa ollut vastassa kuin\npivollinen keihäsmiehiä, jotka hän hajoitti kuin myrsky ruumenet.\n\nHeidän edettyänsä kaupungissa noin sata askelta Dick kosketti herttuaa\nkäsivarteen. Ymmärtäen seuralaisensa tarkoituksen herttua pidätti\nhevosensa, nosti torven suulleen, toitotti sovitun kimeän kajahduksen\nja ohjasi hevosensa pääkadulta oikealle. Kuin yksi mies koko hänen\njoukkonsa noudatti annettua käskyä ratsastamalla kujia myöten oikealle.\nAinoastaan parikymmentä ratsumiestä pysähtyi kadun suuhun. Jalkamiehet\nhypähtivät heti maahan heidän takaansa, osa heistä jännitti\nvarsijousensa ja toinen osa hyökkäsi läheisiin taloihin ja otti ne\nhaltuunsa.\n\nNe harvat lancasterilaiset, jotka olivat aseissa, hämmästyivät\nnähdessään vihollisen niin äkkiä muuttavan suuntaa ja pelästyivät\nhuomatessaan vartijoiksi jääneen jälkijoukon. Hetkisen neuvoteltuansa\nhe peräytyivät kaupungin sisäosiin hakemaan lisävoimia.\n\nSe kaupunginosa, jonka herttua Dickin neuvosta oli ottanut haltuunsa,\nkäsitti viisi kapeata kujaa ja kurjia hökkeleitä, jotka kohosivat\nmatalalla mäellä.\n\nTässä köyhäin kaupunginosassa ei majaillut yhtäkään lancasterilaista\nherraa, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, ei edes sotaväkeä. Vakinaiset\nasukkaat taas pakenivat heti kuin yhteisestä päätöksestä, jättäen\nasuntonsa kylmille niin pian kuin herttuan väki ilmestyi. Ei siis ollut\nvastarintaa.\n\nMelkein keskellä kaupunginosaa oli jotenkin pahamaineinen olutkapakka.\nKoska nuo viisi kujaa tämän kohdalla yhtyivät, päätti herttua sijoittaa\npäämajansa tähän oluttupaan. Dickin hän määräsi vartioimaan yhtä noista\nviidestä kadusta.\n\n\"Menkää\", hän sanoi, \"ansaitsemaan kannukset itsellenne. Hankkikaa\nminulle kunniaa, toinen Richard toiselle Richardille. Sanon teille: jos\nminä nousen, niin tekin nousette samoilla tikapuilla. Menkää\", hän\nlisäsi puristaen lujasti Dick Sheltonin kättä.\n\nMutta niin pian kuin Dick oli mennyt, hän sanoi vähäpätöisennäköiselle\njousimiehelle, joka seisoi aivan hänen vieressään:\n\n\"Lähde, Dutton, ja heti\", hän lisäsi. \"Seuraa tuota nuorukaista. Jos\nhuomaat hänet uskolliseksi, vastaat hänen turvallisuudestaan henki\nhengestä. Onneton olet, jos palaat ilman häntä! Mutta jos huomaat hänet\npetolliseksi tai jos vain epäiletkin, häntä -- pistä hänet kuoliaaksi\ntakaa.\"\n\nSillä aikaa Dick kiirehti hänelle uskottuun paikkaan, jonka tärkeyden\nhän kyllä älysi. Se oli näet ahdas ja pimeä kuja, jonka yli kummaltakin\npuolen rakennukset osaksi ulottuivat, mutta koska se päättyi kaupungin\ntoriin, oli luultavaa että tappelun ratkaisu oli tapahtuva tässä\nkohden.\n\nTori oli täynnä sikin sokin pakenevia kaupunkilaisia, mutta vihollisen\nsotaväestä ei vielä näkynyt merkkiäkään. Dick arveli siis ehtivänsä\nhyvin ryhtyä puolustustoimenpiteisiin.\n\nKadun kaksi viimeistä taloa oli jätetty tyhjiksi, niiden ovet olivat\nselkiselällään. Dick pani sotamiehet kantamaan ulos huonekalut ja\nrakentamaan niistä katusulun. Sata miestä oli annettu hänen\nkäytettäväkseen. Heistä hän asetti suurimman osan näihin taloihin,\njoiden ikkunoista he saattoivat ampua. Loput hän otti mukaansa\nkatusulun puolustusväeksi.\n\nKaupungissa vallitsi hurja hälinä ja melu. Kellot soivat, torvet\nkajahtelivat, ratsujoukkoja kiiti sinne tänne; naiset huusivat,\npäällikköjen käskyt raikuivat -- oli korvia tukahduttava melske.\nVähitellen hälinä rupesi asettumaan, ja pian nähtiin torilla ratsu- ja\njalkamiehiä, jotka rupesivat järjestymään taistelurintamaan.\n\nSuuri osa näistä oli pukeutunut tummanpunaiseen ja siniseen, ja Dick\ntunsi sir Daniel Brackleyn, joka hevosenselässä järjesti väkeänsä.\n\nSeurasi hetkisen hiljaisuutta, ja sitten soi neljä torvea miltei\nyhtaikaa. Niiden ääneen vastasi viides torvi torilta, ja samassa\nrupesivat rivit liikkumaan eteenpäin. Nuolisade tapasi varustuksen ja\ntalon, jotka herttuan väki oli ottanut haltuunsa.\n\nTaistelu oli alkanut yhteisestä merkistä noiden viiden kadun suulla.\nDick älysi, ettei hän voinut puolustaa asemaansa, jollei hän saattanut\ntäydellisesti luottaa omaan satamiehiseen joukkoonsa.\n\nSeitsemän nuolikuuroa seurasi toinen toistaan. Äkkiä Dick huomasi, että\njoku takaa kosketti hänen käsivarttansa, ja kääntyessään katsomaan hän\nnäki nuorukaisen, joka ojensi hänelle kiiltävillä metallilevyillä\nvarustetun nahkakölterin.\n\n\"Herttua lähettää tämän teille\", nuorukainen sanoi. \"Hän huomasi teidän\nlähteneen taisteluun ilman rautapaitaa, sir Richard.\"\n\nDickin sydäntä sykähdytti tämä herttuan huolenpito. Hän hypähti maahan\nhevosenselästä ja nuolien sadellessa hänen ympärilleen hän pukeutui\nnopeasti rautapaitaansa. Surukseen hän samassa huomasi nuolen sattuneen\nnuorukaiseen, joka kuolettavasti haavoittuneena kaatui maahan.\n\nSillä aikaa vihollisen koko joukko oli ennättänyt niin likelle, että\nDick antoi miehilleen käskyn ampua. Mutta ikään kuin viholliset\nolisivat tätä odottaneet, he hyökkäsivät voimakkaan sotahuudon\nkohottaen Dickin varustusta vastaan. Ratsuväki seisoi vielä\nliikkumatta, kypäränsilmikko alas laskettuna.\n\nSitten käytiin tuliseen ja veriseen käsirysyyn. Hyökkääjät\nheiluttelivat toisella kädellään miekkaa, toisella he koettivat repiä\nrikki sulkuvarustusta, jota vastustajat taas puolustivat henkensä\nedestä. Vähän aikaa taisteltiin näin melkein ääneti, ystäväin ja\nvihollisten kaatuessa toistensa päälle sekaisin. Äkkiä annettiin\ntorvella vihollisen jalkaväelle käsky vetäytyä taapäin. Koska aina on\nhelpompaa repiä rikki ja hävittää kuin rakentaa, hyökkääjät olivat\nsaaneet varustuksen sen verran revityksi, että se oli nyt puolta\nmatalampi ja sen lisäksi pysyi huonosti koossa.\n\nJalkaväki peräytyi nyt nopeasti kaikille suunnille, jättäen sijaa\nratsuväelle, joka iskevän kyykäärmeen nopeudella teräsvarusteissaan\nsyöksyi puoleksi hävitettyä katusulkua vastaan. Syntyi ankara ottelu.\nEnsimmäiset hyökkääjät, miehet ja hevoset kaatuivat, mutta taemmat\nratsastivat heidän ylitsensä eteenpäin. Dickin rivit särkyivät, ja\nratsuväki hyökkäsi täyttä laukkaa kujaa myöten eteenpäin.\n\nMutta Dick ja hänen eloon jääneet miehensä tekivät sotakirveillään\nratsastajien takana ankaraa työtä kujan suussa, ja kun kaatuneet\nhevoset miehineen olivat muodostaneet entistä korkeamman varustuksen,\njonka takaa samoin kuin talojen ikkunoista nuolet yhäti lensivät, alkoi\njäljelle jäänyt osa ratsuväkeä vähitellen peräytyä, ja kun nuolet nyt\nsatelivat vielä sakeammin, muodostui peräytyminen melkein paoksi.\n\nSillä aikaa se osa ratsuväkeä, joka oli päässyt varustuksen yli, oli\nrientänyt katua ylöspäin ja saapunut oluttuvan luo, missä herttua itse\nvarajoukkoineen oli heitä vastaanottamassa. He pakenivat sinne tänne\nhurjassa epäjärjestyksessä, kauhean Kyttyräselän ja hänen väkensä\ntakaa-ajamina, ja kiitivät takaisin kujaa alaspäin, mistä taas Dick\nmiehinensä lähetti heihin nuolisateen. Kahden vihollisen väliin\njoutuneina lancasterilaiset ratsumiehet parin minuutin kuluessa\nhajosivat niin, ettei heitä enää ollut ainoatakaan elävää miestä\nnäkyvissä.\n\nNyt Dick nosti miekkansa ja käski miestensä kohottaa kaikuvan\neläköönhuudon.\n\nHerttua oli laskeutunut alas hevosenselästä ja tuli tarkastamaan\nsulkua. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi, mutta hänen silmänsä\npaloivat kuin timantit ja hänen äänensä oli liikutuksesta käheä ja\nsortunut. Hän katseli varustusta ja hänen suunsa vetäytyi tyytyväiseen\nhymyyn.\n\n\"Richard Shelton\", hän sanoi, \"olen teihin tyytyväinen. Polvistukaa!\"\n\nTällä aikaa lancasterilaiset olivat uudestaan järjestyneet ja heidän\njalkaväkensä lähetti taas sakean nuolisateen kujan suuhun, missä\nherttua ja Dick seisoivat. Kylmäverisenä ja tyynenä, ikään kuin hän ei\nolisi tätä huomannutkaan, herttua paljasti miekkansa ja löi Dickin\nritariksi.\n\n\"Ja nyt, sir Richard\", herttua jatkoi, \"jos näette lordi Risinghamin,\ntoimittakaa minulle heti sanoma, vaikka teidän täytyisi lähettää\nviimeinen miehenne. Sillä tietäkää, te kaikki\", hän lisäsi korottaen\näänensä, \"jos lordi Risinghamin kaataa toinen käsi kuin minun, tämä\nvoitto kääntyy mielestäni tappioksi.\"\n\n\"Herttua\", sanoi yksi hänen seuralaisistaan, \"te panette tarpeettomasti\nkalliin henkenne alttiiksi. Minkä tähden jäätte tänne seisomaan?\"\n\n\"Catesby\", herttua vastasi, \"tässä paikassa riehuu tappelu eikä\nmuualla. Tässä meidän tulee voittaa, muualla tapellaan ainoastaan näön\nvuoksi. Ja mitä alttiiksipanemiseen tulee -- jos te olisitte muodoton\nkyttyräselkä, jota lapsetkin kadulla pilkkaavat, pitäisitte ruumistanne\nhalvempana ja hetkisen kunniaa elinkauden arvoisena. Siitä huolimatta\nratsastamme, jos niin tahdotte, tarkastamaan muita asemia. Kaimani sir\nRichard kyllä pitää hallussaan tämän paikan. Häneen voimme luottaa.\nMutta huomatkaa, sir Richard, pitäkää silmänne auki, älkää nukkuko, ei\nole vielä kaikki lopussa, pahin leikki on ehkä vielä tulossa.\"\n\nHän astui aivan lähelle nuorta Sheltonia katsoen häntä terävästi\nsilmiin, ja ottaen hänen kätensä molempiin omiinsa hän puristi sitä\nniin kovasti, että tuntui kuin veri olisi pusertunut ulos. Dick\nkammoksui tätä katsetta. Tämä mieletön kiihko, tämä rohkeus ja julmuus\nherttuan silmissä ei ennustanut hyvää. Nuori herttua oli kyllä rohkea\nja kuin luotu sodassa ratsastamaan rivien etunenässä, mutta pelättävä\noli, että sodan jälkeen, rauhan päivinä ja ystävien piirissä tämä\nhillitön luonne levittäisi kuolemaa ja turmiota ympärilleen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nShorebyn tappelu (Jatkoa)\n\n\nKun herttua oli lähtenyt, Dick rupesi katsomaan ympärilleen. Nuolisade\noli vähennyt. Vihollinen oli kaikkialla peräytymäisillään. Suurin osa\ntorista oli tyhjä. Lumi oli hyytyneen veren punaama, kuolleitten\nmiesten ja hevosten peittämä, ja sulitetut nuolet seisoivat kuin\nsianharjakset lumessa.\n\nDickin omasta väestä oli kuolema korjannut kauhean sadon. Sadasta\nmiehestä, jotka hänellä tappelun alussa oli ollut, oli jäljellä tuskin\nseitsemääkymmentä, jotka kelpasivat aseitaan käyttämään.\n\nPäivä kului kulumistaan. Ensimmäistä lisäjoukkoa odotettiin joka hetki,\nja lancasterilaiset, jotka heidän hurja mutta onnistumaton\nhyökkäyksensä jo oli masentanut, olivat liian heikossa tilassa\nvoidakseen kestää uutta vihollista.\n\nKello oli kymmenen aamupuolella. Dick kääntyi vieressään seisovan\nhintelän jousimiehen puoleen, joka paraikaa sitoi haavoittunutta\nkäsivarttaan. \"Reippaasti taisteltu\", hän sanoi, \"totta tosiaan, eivät\nhe toistamiseen meitä ahdista.\"\n\n\"Sir\", pieni jousimies sanoi, \"olette tapellut urhoollisesti Yorkin\npuolesta ja vielä paremmin omasta puolestanne. Ei vielä milloinkaan ole\nkukaan niin nopeasti päässyt herttuan suosioon. Käsittämätöntä on, että\nhän uskoi näin tärkeän aseman miehelle, jota hän ei tuntenut. Mutta\nolkaa varuillanne, sir Richard! Jos joudutte tappiolle -- niin, jos\nväistytte jalankin verran -- on mestaajan kirves tahi köysi\nrangaistuksenne. Tahdon rehellisesti tunnustaa, että minä seison tässä\niskeäkseni teihin takaa, jos teette jotain epäiltävää.\"\n\n\"Tekö?\" Dick huudahti kauhistuneena. \"Ja takaa?\"\n\n\"Ihan niin\", jousimies vastasi, \"ja koska tällainen tehtävä ei minua\nmiellytä, ilmaisen sen teille. Henkenne uhalla teidän tulee puolustaa\ntätä asemaa. Niin, Kyttyräselkämme on taitava miekankäyttäjä ja hyvä\nsoturi, mutta olipa hän kylmällä tai kuumalla päällä, niin hän vaatii\nettä kaikissa kohdin hänen käskyjään tarkoin noudatetaan. Se, joka\nlaiminlyö tai estelee, on kuoleman oma.\"\n\n\"Pyhimysten nimessä\", Dick huudahti, \"semmoinenko hän on? Ja tahtovatko\nsotilaat semmoista päällikköä seurata?\"\n\n\"Tahtovatko?\" toisti mies. \"Tahtovat, ja tahtovat mielellään, sillä jos\nhän onkin ankara ja nopea rangaistessaan, hän on yhtä aulis\npalkitessaan. Ja jollei hän muitten verta ja hikeä säästä, ei hän\nomastaankaan ole kitsas, aina ensimmäisenä taistelussa, viimeisenä\nlevossa. Pitkälle hän vielä pääsee, pitkälle, tämä Gloucesterin Richard\nKyttyräselkä.\"\n\nDick rupesi huomaamaan että se suosio, jonka hän niin pikaisesti oli\nsaavuttanut, toi mukanansa vaaraakin. Hän loi tutkivan ja huolestuneen\nkatseen torille. Asiat olivat siellä entisellään.\n\n\"Tämä hiljaisuus ei minua miellytä\", hän selitti. \"Varmaankin he\nvalmistavat jotain yllätystä?\"\n\nKauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Jousimiehet rupesivat taas\njärjestymään ja hitaasti lähenemään Dickin varustusta kadun suussa.\nNuolia sateli taas, mutta hyökkäyksessä oli jotain epäröivää. He eivät\nlähenneet reippaasti, vaan näyttivät ikään kuin odottavan jotain\nmerkkiä.\n\nLevotonna Dick katseli ympärilleen, aavistaen salaista vaaraa. Ja aivan\noikein. Puolitiessä katua oli talo, jonka sekä ovesta että ikkunoista\näkkiä alkoi tulvia \"Punaisen ruusun\" jousimiehiä. Sikäli kuin miehet\npääsivät kadulle, he asettuivat järjestettyihin riveihin ja rupesivat\nlennättämään nuoliaan kohti Dickiä ja hänen miehiänsä.\n\nTorilla sijaitsevat joukot uudistivat samalla kahta vertaa innokkaammin\nhyökkäyksensä, lähenivät lähenemistään Dickin varustusta, yhäti\nahkerasti ampuen.\n\nDick kutsui avuksi kaikki miehensä taloista, joihin heidät tappelun\nalussa oli sijoitettu, ja muodosti vastarintaman kummallekin taholle,\nkehoittaen ja kiihottaen väkeään sekä sanoilla että liikkeillä. Nuolia\nsateli kummaltakin puolen.\n\nTalo toisensa jälkeen avattiin nyt pitkin katua ja ovista ja ikkunoista\ntulvi lancasterilaisia niin että niitä oli Dickin takana yhtä monta\nkuin hänen edessäänkin. Hänelle rupesi selviämään, ettei hän kauan enää\nvoinut asemaansa puolustaa. Ja mikä pahempi, joskin hän voisi sitä\npuolustaa, se ei olisi miksikään hyödyksi, sillä koko yorkilaisten\njoukko näytti olevan auttamattomasti häviön partaalla.\n\nSilloin Dick päätti tehdä uhkarohkean kokeen. Hän teki hurjan\nhyökkäyksen takanansa olevia joukkoja vastaan, niin hurjan, että\nlancasterilaiset jousimiehet horjuivat ja peräytyivät niihin\nrakennuksiin, joista he voitonvarmoina olivat tulleet.\n\nMutta torilla sijaitsevat viholliset olivat sillä aikaa käyneet\nkatusulun kimppuun, se kun oli jäänyt puolustusta vaille. Dick kääntyi\nnopeasti näitä vastaan, ja hänen pieni urhea joukkonsa ajoi hyökkääjät\ntakaisin. Mutta silloin taas takana olevat kolmannen kerran tulvivat\nulos taloista, niin että Dickin oli pakko uudestaan kääntyä heitä\nvastaan.\n\nTällä tavoin hänen joukkonsa täytyi yhtä mittaa puolustautua\nvuorotellen takaa ja edestä hyökkääviä vihollisia vastaan, eikä se\naikaa myöten olisi jaksanut pitää paikkaansa.\n\nÄkkiä Dick kuuli kovaa torventoitotusta kaupungin ulkoreunoilta.\nMoniääninen, voitonriemuinen sotahuuto kajahti voimakkaana. Silloin\netupuolella olevat viholliset rupesivat nopeasti vetäytymään pois kujan\nsuusta torille. \"Pakoon!\" huudettiin. Torvet törähtelivät yhtä mittaa,\ntoiset kehoittivat hyökkäämään, toiset taas uudestaan järjestymään.\nSiitä Dick saattoi varmasti päättää, että oli taisteltu ja että\nlancasterilaiset ainakin tällä haavaa olivat joutuneet tappiolle ja nyt\npakenivat kauhistuneina.\n\nJa sitten seurasi Shorebyn murhenäytelmän viimeinen kohtaus. Dickin\nedessä olevat jousimiehet tekivät äkkiä kokokäännöksen ja juoksivat\ntäyttä laukkaa kuin piestyt koirat, ja samalla torin yli kiiti myrskynä\nratsuväki, toinen joukko edellä, toinen ajaen sitä takaa.\n\nKeskellä tulisinta mellakkaa Dick näki hurjan Kyttyräselän. Tässä\ntappelussa tämä jo näytti sitä huimaa urheutta ja taitoa, millä hän\nraivasi itselleen tien sotatanteren yli ja mikä vuosia myöhemmin,\njolloin hänen nimensä jo oli rikosten tahraama, Bosworthin\ntaistelutanterella[14] melkein yksin ratkaisi taistelun ja Englannin\nvaltaistuimen kohtalon. Väsymättä hän ratsasti eteenpäin kannustaen\nvoimakasta sotaratsuaan ja polkien maahan kaiken mikä oli hänen\ntiellään. Verisellä miekallaan hän raivasi itselleen tietä siihen\npaikkaan, minne lordi Risingham oli koonnut ympärilleen urheimmat\nritarinsa. He kohtasivat toisensa: kookas, voimakas ja kuuluisa soturi\nja tuo kivulloinen kyttyräselkäinen nuorukainen.\n\nRichard Shelton näki heidät. Ei silmänräpäystäkään hän epäillyt, miten\ntämä kohtaus oli päättyvä. Rivit sulkeutuivat heidän ympärillään niin\nettei hän voinut nähdä kumpaakaan taistelevaa, mutta kun ne hetken\nkuluttua avautuivat, lordi Risingham oli kadonnut näkyvistä ja kaikkien\netunenässä huimimmassa kahakassa näkyi Richard Kyttyräselkä taas\nkannustavan vankkaa hevostaan ja heiluttavan veristä miekkaansa.\n\nTaistelu oli kuitenkin pian lopussa. Gloucesterin herttua Richard oli\nvoittanut ensimmäisen suuren ja tärkeän voittonsa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nShoreby ryöstetään\n\n\nEi ainoatakaan vihollista ollut enää näkyvissä. Dick alkoi synkkänä\nlaskea, montako hänen urheista miehistään oli vielä jäljellä. Itse hän\noli lopen väsynyt, kankea ja arka jäseniltään, niin että hänestä tuntui\nmahdottomalta enää ryhtyä uusiin ponnistuksiin.\n\nMutta vielä ei ollut aika levähtää. Shoreby oli valloitettu\näkkirynnäköllä. Ja huolimatta siitä, että se oli linnoittamaton\nkaupunki ja ettei asukkaita millään tavoin voitu syyttää\nvastustamisesta, olivat raa'at soturit yhtä raakoja taistelun\npäätyttyä, ja nyt alkoi sodan julmin osa. Gloucesterin Richard ei ollut\nniitä päälliköitä, jotka suojelevat asukkaita hurjilta sotamiehiltä, ja\nvaikka hän olisikin tahtonut heitä suojella, on tuskin luultavaa että\nhän olisi voinut.\n\nOli siis varsin ymmärrettävää, että Dick kävi levottomaksi Joannan\nkohtalosta ja päätti nyt heti koettaa päästä siitä selville. Hän siis\nvalitsi miehistään neljä luotettavinta ja pyrki niitten kanssa sir\nDanielin talolle.\n\nTultuansa torin poikki vastakkaisille kaduille hän näki kaikkialla\nkuolemaa ja hävitystä. Kadut olivat täynnä ruumiita ja pois heitettyjä\naseita, siellä täällä oli taloissa vielä asukkaita, jotka koettivat\npuolustautua sisään tunkevia ryöstäjiä vastaan heittämällä ikkunoista\nhuonekaluja heidän päällensä.\n\nPäästyään pääkadulle, jonka varrella sir Danielin talo sijaitsi, Dick\nhuomasi heti kauhuksensa, että se oli jo valloitettu. Avonaisesta\novesta tulvi sotamiehiä sisään, toiset taas tulivat ulos, vieden\nmukanansa mitä suinkin jaksoivat kantaa.\n\nMielettömänä kauhusta Dick hyökkäsi sisään ja nousi yläkerrokseen.\nHuoneet olivat tyhjät asukkaista, ainoastaan ryöstäviä sotamiehiä\njuoksenteli ulos ja sisään.\n\nDick tarttui ohi kulkevan jousimiehen takkiin. \"Olitko täällä taloa\nvalloitettaessa?\" hän kysyi.\n\n\"Päästä irti\", sanoi juopunut jousimies, \"taikka lyön.\"\n\n\"Maltahan\", Dick sanoi. \"Pysähdy ja vastaa minulle, muutoin syntyy\ntoinen leikki.\" Mutta juopunut soturi löi häntä vain olkapäähän.\nSilloin Dickin kärsivällisyys loppui ja hän puristi vastahakoista\nmiestä vasten rautapukuista rintaansa kuin pientä lasta.\n\n\"Armoa\", soturi vaikeroi, \"jos olisin tietänyt teidän olevan näin\nkiivas, en olisi niin varomattomasti teitä loukannut. Kyllä olin\ntäällä.\"\n\n\"Tunnetko sir Danielin?\" Dick kysyi.\n\n\"Tunnen hyvin\", vastasi mies.\n\n\"Oliko hän talossa?\"\n\n\"Oli, sir, mutta juuri tullessamme suuresta portista hän ratsasti\npuutarhan kautta pois.\"\n\n\"Yksinkö?\" Dick huudahti.\n\n\"Hänellä oli mukanansa parikymmentä keihäsmiestä\", mies sanoi.\n\n\"Keihäsmiestä! Eikö naisia?\" kysyi Dick.\n\n\"Totta tosiaan, en minä naisia nähnyt\", jousimies vastasi. \"Mutta jos\nsen tahdotte tietää, ei täällä naisia ollutkaan.\"\n\n\"Kiitoksia\", Dick sanoi, ja kun hän kopeloituaan vyölaukustaan huomasi,\nettei hänellä ollut mukanaan rahaa, hän sanoi miehelle: \"Kysele minua\nhuomenna, Richard Shel -- sir Richard Sheltonia, niin saat runsaan\npalkkion.\"\n\nSitten hän riensi luostarin kirkolle. Kirkon ovi oli auki. Tänne oli\npaennut suuri joukko kaupungin asukkaita, miehiä, naisia ja lapsia.\nKirkko oli niin täyteen ahtautunut, että ihmiset painoivat toisiaan\nkuin sillit tynnyrissä. Alttarilla rukoilivat papit täydessä\nkirkollisessa juhlapuvussa Jumalan armoa. Kun Dick astui kirkkoon,\nkajahti äänekäs messu kirkon korkeissa holveissa.\n\nDick tunkeutui kansanjoukon läpi päästäkseen ovelle, josta noustiin\ntorniin. Pitkä pappismies astui häntä vastaan.\n\n\"Mihin pyrit, poikani?\" hän kysyi ankarasti.\n\n\"Isä\", Dick vastasi, \"älkää minua pidätelkö, liikun Gloucesterin\nherttuan asioissa.\"\n\n\"Gloucesterin herttuan?\" toisti pappi. \"Onko siis taistelu päättynyt\nniin surullisesti?\"\n\n\"Taistelu on päättynyt, isä\", Dick vastasi. \"Lancasterilaisten joukko\non murskattu, lordi Risingham -- Jumala suokoon hänelle rauhan! --\nmakaa taistelukentällä. Ja nyt teidän luvallanne toimitan asiani.\" Ja\nsamassa hän, hiljaa työntäen kauhistuneen papin tieltään, avasi oven ja\nryntäsi tornin avonaiselle tasakatolle. Sieltä hänellä oli lavea\nnäköala yli kaupungin ja sen ympäristön, kenttien, metsien ja meren.\n\nKaduilta tunki hänen korviinsa sekava moniääninen hälinä. Satamassa ei\nollut ainoatakaan laivaa, ei edes venettä. Mutta kauempana merellä oli\nkokonainen laivasto valkeita purjeita, jotka turmion pesästä veivät\npakolaisia kohti tuntemattomia kohtaloita.\n\nKentällä kaupungin ja metsän välillä liikkui ratsastajajoukkoja, toiset\npyrkivät metsän suojaan, toiset taas, yorkilaiset, koettivat heitä\nestää ajamalla takaisin kaupunkiin. Valkealla lumella makasi kaatuneita\nmiehiä ja hevosia.\n\nRannalla huomasi vielä tappelun jälkimaininkia. Ne jalkasoturit, jotka\neivät olleet laivoihin ja veneisiin mahtuneet, tekivät täällä vielä\nvastarintaa ampuen kapakkain ikkunoista ja ovista yorkilaisia\njalkamiehiä. Pari taloa oli sytytetty palamaan, ja mustat savupatsaat\nnousivat kylmässä auringonvalossa ja ajautuivat tuulen mukana yli\nmeren.\n\nAivan metsän reunassa Holywoodin taholla ratsasti pakolaisjoukko,\njoka erityisesti herätti Dickin huomiota. Se oli jotenkin lukuisa, --\nniin pitkälle kuin silmä kantoi ei missään näkynyt niin suurta\nlancasterilaisjoukkoa. Hevosten kaviot jättivät lumeen tumman ja leveän\njonon mustia jälkiä, niin että Dick saattoi askel askelelta seurata\nheidän tietänsä ja erottaa mistä kohden kaupunkia he olivat lähteneet.\n\nDickin seisoessa tätä kulkuetta katsomassa se oli jo saapunut metsän\nreunaan. Siellä se teki käännöksen, niin että Dick saattoi katsella\nsitä sivulta, ja hän saattoi nyt selvemmin nähdä esineet ja väritkin,\njotka auringonvalossa erosivat takana olevasta tummasta metsästä.\n\n\"Tummanpunaista ja sinistä\", Dick huudahti. \"Saatan vannoa sen olevan\ntummanpunaista ja sinistä!\"\n\nTuossa tuokiossa hän riensi tornista alas kadulle. Hänen piti nyt\nvälttämättömästi tavata Gloucesterin herttuaa. Katu oli täynnä\njuopuneita ja kiljuvia sotamiehiä. Toiset olivat ryöstäneet tavaraa\nniin runsaasti, että eivät jaksaneet sitä kantaa. Mutta herttuaa hän ei\nnähnyt eivätkä sotamiehetkään tietäneet antaa hänen kyselyynsä\ntyydyttävää vastausta. Sattumalta hän löysi herttuan sataman puolelta.\nTämä istui hevosenselässä järjestämässä siellä vielä vastarintaa\nyrittelevien jousimiesten pois karkoittamista.\n\n\"Sir Richard Shelton\", sanoi herttua, \"olen huomannut teidät\ntäysipainoiseksi. Saan kiittää teitä kahdesta asiasta -- toisesta, jota\npidän halpahintaisena, hengestäni, ja toisesta, josta en voi teitä\nmilloinkaan kylliksi kiittää, tämänpäiväisestä voitosta. Catesby, jos\nminulla olisi kymmenen semmoista päällikköä kuin sir Richard, kulkisin\nsuoraa tietä Lontooseen. Mutta nyt, sir, mainitkaa palkkanne.\"\n\n\"Ilomielin, hyvä lordi\", Dick sanoi. \"Muuan henkilö, jota kohtaan\nminulla on vanhaa kaunaa, on päässyt pakoon, ja hän on vienyt mukanaan\nneidon, jota rakastan ja kunnioitan. Antakaa siis minulle viisikymmentä\nkeihäsmiestä, ajaakseni häntä takaa. Koetan rehellisesti maksaa\nkiitollisuudenvelkani, jos suostutte tähän pyyntöön.\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi herttua.\n\n\"Sir Daniel Brackley\", Dick vastasi.\n\n\"Sen kaksimielisen konnan kimppuun!\" herttua huudahti. \"Ei tässä ole\npuhetta suosiosta, päinvastoin suoritatte minulle palveluksen, jos\nteette lopun hänen ilkitöistään. Catesby, antakaa hänelle viisikymmentä\nkeihäsmiestä. Ja sir, miettikää sillä aikaa, miten parhaiten voisin\nteille suosiotani osoittaa. Mielihyvin myöntäisin teille mitä tahansa.\"\n\nJuuri herttuan puhuessa olivat \"Valkoisen ruusun\" miehet valloittaneet\nyhden rantakapakoista, jonka he olivat piirittäneet kolmelta eri\ntaholta. Puolustajat otettiin vangiksi tai ajettiin pakoon. Tämä oli\nherttuan mieleinen työ, hän ratsasti lähemmäksi ja käski tuoda vangit\nnäkyviin.\n\nNiitä oli neljä tai viisi, niiden joukossa lordien Shorebyn ja\nRisinghamin miehiä. Viimeisenä tulla laahusteli pitkä harmaapäinen\nlaivuri puolihumalassa, kintereillään vinkuva koira.\n\nNuori herttua katseli heitä pari minuuttia ankarasti.\n\n\"Hyvä\", hän sanoi sitten, \"hirttäkää heidät!\" Ja sitten hän aikoi\nratsastaa eteenpäin katselemaan, miten ottelu toisaalla menestyi.\n\n\"Hyvä lordi\", kiirehti Dick sanomaan. \"Olen teidän suosiollanne\nvalinnut palkintoni. Suokaa minulle tämän vanhan laivurin henki ja\nvapaus.\"\n\nGloucester kääntyi Dickin puoleen ja katsoi häntä terävästi silmiin.\n\n\"Sir Richard\", hän sanoi, \"en käy sotaa riikinkukonsulilla, vaan\nteräsnuolilla. Ne, jotka ovat vihollisiani, surmaan armotta. Sillä\nhuomatkaa, tässä rikki revityssä Englannin valtakunnassa ei ole\nyhtäkään miestä joukossani, jolla ei olisi veljeä taikka ystävää\nvastapuolueessa. Jos rupean toiselle tai toiselle osoittamaan suosiota,\nsaattaisin yhtä hyvin pistää miekkani tuppeen.\"\n\n\"Saattaahan olla niinkin, lordi, mutta siitä huolimatta pyydän\nsuosionne uhallakin saada olla niin uhkarohkea, että vetoan teidän\narmonne lupaukseen\", Dick vastasi.\n\nGloucesterin Richard punastui kovasti. \"Pankaa mieleenne\", hän sanoi\nterävästi, \"en rakasta armoa enkä armonpyytäjiä. Te olette tänä päivänä\nalkanut kohota nopeasti kunniaan ja maineeseen. Jos vetoatte sanaani,\nolen velvollinen siinä pysymään, mutta taivaan kunnian kautta, siihen\nsuosioni sammuu.\"\n\n\"Tappio on minun\", Dick sanoi.\n\n\"Antakaa hänelle hänen laivurinsa\", sanoi herttua, ja pyöräyttäen\nhevosensa hän käänsi nuorelle Sheltonille selkänsä.\n\nDick ei ollut iloissaan eikä suruissaan. Hän oli nähnyt liian paljon\nherttuan luonnetta pitääksensä tämän ystävyyttä sanottavassa arvossa.\nHänen voittamansa suosion synty ja kasvu oli ollut liian nopeata,\nlöyhää ja pintapuolista, synnyttääkseen luottamusta. Yhtä seikkaa vain\nhän pelkäsi, sitä että kostonhaluinen päällikkö ei antaisikaan\nkeihäsmiehiään. Mutta siinä kohden hän ei oikein arvostellut\nGloucesterin herttuan kunniantuntoa ja ennen kaikkea hänen\npäättäväisyyttänsä. Jos hän kerran oli katsonut Dickin oikeaksi\nmieheksi ajamaan sir Danielia takaa, niin hän ei ollut niitä miehiä,\njoka olisi muuttanut päätöstään. Sen hän piankin näytti huutaessaan\nCatesbya kiirehtimään, koska ritari odotti.\n\nSillä aikaa Dick kääntyi vanhan laivurin puoleen, joka näytti olevan\nihan yhtä välinpitämätön sekä tuomiostaan että vapautuksestaan.\n\n\"Arblaster\", sanoi Dick, \"olen pahoillani siitä, että menetitte\nlaivanne. Olen nyt koettanut korvata laivan hengellänne.\"\n\nVanha laivuri katseli häntä tylsästi ja juron näköisenä, suutaan\navaamatta.\n\n\"Reipastukaa!\" Dick jatkoi. \"Henki on henki, vanha jöröpää, ja se on\nlaivoja ja viinejä kalliimpi. Sanokaa että suotte minulle anteeksi,\nsillä jos henkenne on teistä arvoton, se on minulle maksanut\nloistavasti alkaneen elämänuran. Kas niin, olen maksanut velkani\nkalliisti, älkää noin jörritelkö.\"\n\n\"Jos minulla olisi ollut laivani\", sanoi viimein Arblaster, \"olisin\nollut turvassa kaukana täältä merellä -- minä ja laivamieheni Tom.\nMutta te hävititte laivani, ja minä olen nyt kerjäläinen. Ja mitä\nTomiin tulee, niin eräs ruskeatakkinen hölmö ampui hänet kuoliaaksi.\n'Hitto vieköön!' tämä sanoi, ja se oli hänen viimeinen sanansa,\nhenkiparka pakeni. Ei hän milloinkaan enää purjehdi merellä,\nTom-raukka.\"\n\nDickin valtasi syvä katumus ja sääli. Hän yritti tarttua laivurin\nkäteen, mutta tämä väisti häntä itsepintaisesti.\n\n\"Älkää!\" hän sanoi, \"olette pitänyt pahaa peliä minun suhteeni,\ntyytykää siihen.\"\n\nSanat tukehtuivat Dickin kurkkuun ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.\nHän näki vanhan miesrukan viinin ja surun sokaisemana poistuvan lumessa\nhorjuvin askelin, alla päin, ja hänen kintereillään juoksenteli koira,\njota hän tuskin huomasi. Ja nyt vasta Dick rupesi täydellisesti\nkäsittämään, miten hurjaa peliä tässä elämässä pelaamme ja että tehty\nteko on peruuttamaton, vaikka kuinkakin katkerasti sitä kadumme.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa turhiin katumismietteisiin. Catesby oli\nkoonnut ratsumiehet ja ratsasti Dickin luo. Laskeutuen satulasta hän\ntarjosi Dickille hevosensa.\n\n\"Tänä aamuna\", hän sanoi, \"olin melkein kateellinen teille\nvoittamastanne suosiosta. Se ei ollut pitkäikäinen. Ja nyt sir Richard,\nhyvästä sydämestä tarjoan teille tämän hevosen -- kiirehtikää pois\ntäältä.\"\n\n\"Suokaa minun kysyä\", Dick vastasi, \"mistä johtui tuo nopea suosio?\"\n\n\"Teidän nimestänne\", Catesby vastasi. \"Semmoinen on hänellä taikausko.\nJos minun nimeni olisi Richard, olisin huomenna kreivi.\"\n\n\"Hyvä sir, kiitän teitä\", Dick vastasi. \"Ja koska minun onneni täällä\non mennyttä, sanon teille hyvästi. En ole erikoisesti suruissani tämän\nonnen kukistumisesta, joskin valta ja rikkaus saattavat houkutella.\nSananen korvaanne -- tämä teidän herttuanne on kauhea nuorukainen.\"\n\nCatesby hymyili. \"On\", hän sanoi, \"sen, joka tahtoo ratsastaa\nKyttyräselkä Dickin kanssa, täytyy istua lujasti satulassa. Niin,\nJumala varjelkoon meitä pahasta. Kiirehtikää!\"\n\nDick asettui ratsumiestensä etunenään ja lähti matkalle.\n\nVarovasti ja verkalleen Dick ratsasti läpi kaupungin. Katuja peittivät\nkuolleet ja haavoittuneet, joiden vaivat kovassa talvipakkasessa\nkipeästi vihloivat Dickin mieltä. Talosta taloon liikkui räyhääviä,\nkiljuvia sotureita ryöstöpuuhissaan. Kaikki tämä kurjuus koski Dickin\nsydämeen, sitä syvemmin, kun äskeinen tapaus vielä painoi hänen\nomaatuntoaan.\n\nViimein hän saapui kaupungin ulkoreunaan. Siellä hän piankin huomasi\nlumessa saman leveän likaisen polun, jonka hän kirkontornista oli\nnähnyt. Hän saattoi nyt jouduttaa vauhtiaan, tarkastaen kuitenkin\nratsastaessaan polun varrelle kaatuneita miehiä ja hevosia. Moni niistä\noli sir Danielin väreissä, siellä täällä hän näki tutut kasvot.\n\nNoin puolivälissä kaupunkia ja metsää oli nähtävästi oteltu. Pakenevan\njoukon kimppuun oli varmaankin hyökätty, sillä ruumiit makasivat täällä\nlikellä toisiaan, kaikki nuolten lävistäminä. Kaatuneiden seasta Dickin\nsilmä huomasi aivan nuoren pojan ruumiin, jonka kasvot hänestä\ntuntuivat tavattoman tutuilta.\n\nHän seisautti joukkonsa, astui maahan ja kohotti pojan päätä. Silloin\nputosi hytyrä pojan päästä ja paksut, pitkät, ruskeat hiukset valuivat\nolkapäille. Samassa haavoittunut avasi silmänsä.\n\n\"Oh, jalopeuranajaja!\" sanoi heikko ääni. \"Tyttönne on edempänä.\nRatsastakaa -- ratsastakaa nopeasti!\"\n\nJa sitten nuori tyttöraukka vaipui uudestaan tainnoksiin.\n\nYksi Dickin miehistä toi pullon tehokasta virvoitusjuomaa, jolla Dickin\nonnistui herättää tyttö tajuihinsa. Sitten hän nosti Joannan ystävän\nsatulankaarelle ja riensi eteenpäin metsään.\n\n\"Mistä syystä otitte minut?\" sanoi tyttö. \"Te vain siten viivästytte.\"\n\n\"Oi neiti Risingham\", Dick vastasi, \"Shoreby on täynnä verta,\njuopumusta ja väkivaltaa. Tässä olette turvassa. Rauhoittukaa.\"\n\n\"En tahdo joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään teidän\npuoluelaisistanne\", hän huudahti. \"Laskekaa minut maahan.\"\n\n\"Neiti\", Dick vastasi, \"ette tiedä mitä sanotte. Olette\nhaavoittunut --\"\n\n\"En ole\", hän sanoi. \"Ainoastaan hevoseni ammuttiin.\"\n\n\"Saman tekevä\", Dick sanoi. \"Olette täällä keskellä lumikinoksia,\nvihollisten ympäröimänä. Tahtokaa tai olkaa tahtomatta, minä vien\nteidät mukanani. Olen iloissani tästä tilaisuudesta. Voin tällä tavoin\nmaksaa osan velastani.\"\n\nTyttö oli vähän aikaa mitään virkkamatta. Sitten hän äkkiä kysyi:\n\"Setäni?\"\n\n\"Lordi Risingham?\" Dick sanoi. \"Mielelläni kertoisin teille hyviä\nuutisia. Valitettavasti ei minulla niitä ole. Näin hänet kerran\ntappelussa, ainoastaan kerran. Toivokaamme parasta.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nYö metsässä. Alicia Risingham\n\n\nSaattoi jotenkin varmasti otaksua, että sir Daniel pyrki Moat Houseen.\nMutta luultavaa oli myös, että paksu lumi, myöhäinen aika ja pakko\nkulkea metsän kautta valtateitten välttämiseksi oli viivyttävä hänen\nmatkaansa, niin että hän tuskin saattoi toivoa saapuvansa perille ennen\naamua.\n\nDickillä oli kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi joko seurata sir Danielin\njälkiä tai kulkemalla toista tietä ehtiä ennen häntä ja sulkea häneltä\ntien hänen linnaansa.\n\nKumpikin suunnitelma saattoi olla arveluttava. Joannan tähden hän\npelkäsi tappelua, ja saapuessaan metsän reunaan hän ei vielä ollut\ntehnyt päätöstään.\n\n\"Mitä arvelette?\" hän kysyi eräältä mieheltään, \"seuraammeko sir\nDanielin jälkiä vai menemmekö suoraa tietä Tunstalliin?\"\n\n\"Sir Richard\", mies vastasi, \"minä seuraisin heidän jälkiään niin kauan\nkuin he pysyvät yhdessä.\"\n\n\"Epäilemättä olette oikeassa\", Dick vastasi. \"Mutta asian\nkiireellisyyden tähden olemme joutuneet tälle retkelle ihan\nvalmistautumatta. Täälläpäin ei ole taloja, joissa saisi suojaa ja\nravintoa, ja aamun koittaessa ovat sormemme kankeat ja vatsamme tyhjät.\nMitä sanotte pojat? Tahdommeko asian tähden heittäytyä yömatkan\nvaivoihin, vai poikkeammeko Holywoodin luostariin nauttiaksemme\näitimme, kirkon vieraanvaraisuutta. En tahdo ketään pakottaa, mutta\nomasta puolestani ehdottaisin, että jatkaisimme matkaa, jos tahdotte\nminua seurata.\"\n\nMelkein yhteen ääneen miehet vastasivat seuraavansa sir Richardia minne\nhän vain tahtoi. Dick ratsasti siis eteenpäin.\n\nSir Danielin joukko oli polkenut lumen varsin kovaksi, niin että\ntakaa-ajajien oli helpompi kulkea. Pian he saapuivat Holywoodin\nvaltatielle. Tiellä oli vähän aikaa mahdotonta erottaa takaa-ajettujen\njälkiä. Kun ne sitten taas vähän kauempana näyttäytyivät metsän\nlumessa, huomasi Dick ikäväkseen, että sir Daniel oli jo jakanut\njoukkonsa, koska jälkiä oli vähemmän.\n\nDick seurasi kuitenkin umpimähkään metsään johtavia jälkiä. Mutta\nhetken aikaa kuljettuaan he saapuivat paikkaan, missä jäljet\njakautuivat yhtä moneen haaraan kuin kaikki kompassin suunnat.\n\nEpätoivoissaan Dick pidätti hevosensa. Lyhyt talvipäivä oli\nloppumaisillaan, taivaanrannalla heitti aurinko punaisenkeltaisena\nkehränä himmeät säteensä puitten runkojen ja lehdettömien oksien\nvälitse, ja tummat varjot pitenivät yhä lumella. Pakkanen puri\nhyppysiä, ja hevosten sieraimista nousi henki höyrypilvenä ilmaan.\n\n\"Meidät on viekkaasti saatettu eksyksiin\", sanoi Dick. \"Menkäämme\nkaikissa tapauksissa Holywoodiin, se on vielä lähempänä kuin Tunstall,\nauringon asemasta päättäen.\"\n\nHe poikkesivat siis vasemmalle, pyrkien luostariin. Mutta koska lumi\nnyt oli polkematta, he joutuivat vain hitaasti eteenpäin. Silloin\ntällöin nousi kinos eteen, ja pian aurinkokin meni maillensa, ja nyt\nheidän oli kulkeminen sankassa pimeydessä. Ainoastaan kylmät tähdet\ntuikkivat.\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä siksi kun he kohta nousevan kuun\nvalossa saattaisivat jatkaa kulkuaan.\n\nVartijat asetettiin, pieni ala puhdistettiin lumesta, ja muutaman\nturhan yrityksen jälkeen heidän viimein onnistui sytyttää nuotio\nloimuamaan. Miehet istuivat tiheässä kehässä tulen ympärillä, jaettiin\nmitä sattui olemaan ruoka-aineita, ja pullot kiersivät suusta suuhun.\n\nDick valitsi niukasta varastosta parhaat palaset ja vei ne lordi\nRisinghamin veljentyttärelle, joka istui hevosenloimella erillänsä\nmuista, selkä puun nojassa.\n\nKun Dick tarjosi hänelle ruokaa, hän hätkähti kuin unesta heräten ja\nkieltäytyi päätään pudistaen vastaanottamasta sitä.\n\n\"Armollinen neiti\", Dick sanoi, \"rukoilen teitä, älkää rangaisko minua\nniin kovasti. En tiedä, miten olen herättänyt epäsuosionne. Olen tosin\nkuljettanut teidät tänne vasten tahtoanne, mutta sehän on hyvässä\ntarkoituksessa. Olen myös saattanut teidät yökylmälle ja pimeälle\nalttiiksi, mutta kiireinen matkamme johtuu siitä, että tahdon pelastaa\nja suojella henkilöä, joka on yhtä arka ja avuton kuin te itse. Älkää\nainakaan rangaisko itseänne, hyvä neiti, vaan syökää, ellei juuri nälän\nvuoksi, niin ylläpitääksenne voimianne.\"\n\n\"En tahdo vastaanottaa mitään siitä kädestä, joka on surmannut\nsukulaiseni\", tyttö vastasi.\n\n\"Neiti kulta!\" huudahti Dick, \"vannon pyhän ristin kautta, etten ole\nhäneen koskenut kädelläni.\"\n\n\"Vannokaa, että hän vielä elää.\"\n\n\"En voi teitä pettää\", Dick vastasi. \"Niin raskaalta kuin minusta\ntuntuukin, minun täytyy mieltänne pahoittaa. Sydämessäni luulen, että\nhän on kuollut.\"\n\n\"Ja te kehoitatte minua syömään!\" Alicia huudahti. \"Ja olette muka\nritari. Te olette voittanut kannuksenne surmaamalla hyvän setäni. Ja\nellen minä olisi ollut kyllin ajattelematon ja petollinen pelastaakseni\nteidät vihollisenne talossa, olisitte nyt kuoleman oma, ja hän -- joka\non enemmän arvoinen kuin kaksitoista teidän vertaistanne -- eläisi\nvielä.\"\n\n\"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni kuten sukulaisennekin teki\nomasta puolestaan\", Dick vastasi. \"Jos hän vielä eläisi -- taivas\ntietää, että se on hartain toivoni -- hän kiittäisi minua eikä\nmoittisi.\"\n\n\"Sir Daniel on kertonut minulle kaiken\", tyttö sanoi. \"Hän piti teitä\nsilmällä katusulun luona. Teistä, hän sanoi, riippui koko puolueen onni\ntai onnettomuus, teitä sai Kyttyräselkä kiittää voitostaan. Sen vuoksi\njuuri te surmasitte lordi Risinghamin, yhtä varmasti kuin jos olisitte\nitse omilla käsillänne hänet tappanut. Ja sitten vaaditte vielä, että\nminä söisin sitä, mitä te minulle tarjoatte. Mutta odottakaa, sir\nDaniel kostaa kyllä puolestani.\"\n\nSilloin valtasi katumus Dick-raukan. Muisto vanhasta Arblasterista\nheräsi taas eloon, ja hän voihki ääneensä.\n\n\"Olenko minä teidän mielestänne rikollinen?\" hän kysyi, \"teidän joka\npuolustitte minua -- joka olette Joannan ystävä!\"\n\n\"Mitä tekemistä teillä oli taistelussa?\" vastasi tyttö. \"Te ette\nkuulunut mihinkään puolueeseen, olette vain poika -- luuta ja lihaa\nvain, ilman järkeä ja kykyä. Minkä vuoksi taistelitte? Halusitte vain\naikaansaada meteliä -- siinä kaikki.\"\n\n\"Ei\", Dick huudahti, \"älkää niin sanoko. Vanhassa Englannissamme ovat\nolot tätä nykyä sellaiset, että on miltei välttämätöntä itsekunkin\ntaistella toisella tai toisella puolella. Ei kukaan voi seisoa yksin,\nse sotii luonnon järjestystä vastaan.\"\n\n\"Niiden, joilla ei ole omaa arvostelukykyä, ei pitäisi tarttua\nmiekkaan\", nuori neito vastasi. \"Te, joka vain tappelette umpimähkään\nilman pätevää syytä, ette ole teurastajaa parempi. Ainoastaan jalo\ntarkoitusperä oikeuttaa sodan, mutta te olette sen häväissyt.\"\n\n\"Jalo neiti\", vastasi onneton Dick, \"tunnustan että olette osittain\noikeassa. Olen ollut liian kiihkeä ja toiminut ennen kuin olin siihen\nkypsä. Olen jo anastanut laivan -- siinä luulossa, sen vannon -- että\nvoisin tehdä jotain hyvää, mutta yritykseni aiheutti monen syyttömän\nkuoleman ja tuotti surua ja onnettomuutta vanhalle miesparalle, jonka\nkasvot nyt yötä päivää vainoavat minua kuin jäytävä omatunto. Ja mitä\naamulliseen toimintaani tulee, ajattelin vain kuinka voisin\nkunnostautua ja saada kunniaa, niin että pian voisin mennä naimisiin --\nja voi! Nyt olen syypää rakkaan sukulaisenne kuolemaan, hänen, joka\nosoitti minulle niin suurta hyvyyttä. En tiedä mitä kaikkea vielä\nolenkaan rikkonut. Onhan mahdollista, että olen auttanut 'Valkoisen\nruusun' Englannin valtaistuimelle, ja siitä ehkä koituu vain\nonnettomuutta rakkaalle isänmaalleni. Oi jalo neiti, huomaan nyt\nselvästi rikokseni. En todellakaan ansaitse elää. Katumukseni merkiksi\naion heti tämän seikkailun päätyttyä mennä luostariin, luopua Joannasta\nja sotilasammatista. Minä rupean munkiksi ja rukoilen joka päivä jalon\nsukulaisenne sielun puolesta.\"\n\nKun Dick näin puhui katumuksen ja itsensä syyttämisen raatelemana, hän\noli huomaavinaan, että nuori neito nauroi hänelle.\n\nNostaessaan päätään hän näki, että Alicia Risingham tarkasti häntä, ja\nnuotiotulen valossa hän huomasi, että tytön kasvoissa oli omituinen\nmutta ei epäystävällinen ilme.\n\nAjatellen että nauru, jonka hän oli luullut huomanneensa, oli vain\nmielikuvitusta, hän jatkoi hiukan rohkaistuneena: \"Jalo neiti, eikö\ntämä voi teitä tyydyttää? Minä luovun kaikesta sovittaakseni mitä olen\nrikkonut, minä saatan rukouksillani taivaan autuuden lordi\nRisinghamille. Ja tämän kaiken teen samana päivänä, jolloin olen\nvoittanut kannukseni ja pitänyt itseäni onnellisimpana nuorukaisena\nkoko maan piirissä.\"\n\n\"Voi sinä poikaparka -- sinä suuri, kiltti poika!\" huudahti Alicia\nRisingham.\n\nDickin suureksi hämmästykseksi tyttö ensin pyyhki kyynelet hänen\nposkistaan, heittäytyi sitten hänen kaulaansa kuin äkillisen tunteen\nvaltaamana, kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä sydämellisesti.\nLuonnollinen, suorasukainen Dick joutui perin hämilleen.\n\n\"Mutta kuulkaahan\", tyttö sanoi hilpeästi, \"te, uljas soturi,\ntarvitsette tietysti illallista. Miksi ette syö?\"\n\n\"Parahin neiti Risingham\", Dick vastasi, \"minun piti vain\nensin pitää huolta vankini ravinnosta, mutta suoraan sanoen ei\nkatumisvelvollisuuteni enää salli minun iloita ruoasta. Minulle on\nhyödyllisempää paastota ja rukoilla, jalo neiti.\"\n\n\"Sanokaa minua Aliciaksi\", tyttö tokaisi, \"emmekö ole vanhoja ystäviä?\nJa syökäämme nyt yhdessä, minä jaan illalliseni teidän kanssanne pala\npalalta. Jos te ette syö, en minäkään, mutta jos te syötte vahvasti,\nsyön minäkin kuin susi.\"\n\nNäin sanoen hän alkoi syödä, ja Dick, jolla oli mainio ruokahalu, teki\nhänelle seuraa, ensin vastahakoisesti, mutta sitä myöten kuin hänen\nmielialansa kohosi, maistui ruoka yhä paremmalta, ja viimein hän jo oli\nkoko joukon edellä ruokatoveristaan.\n\n\"Jalopeuranajaja\", Alicia sanoi, \"te ette erityisesti ihaile\npojanpukimissa olevia tyttöjä, vai kuinka?\"\n\nKuu oli noussut, ja vielä viivyttiin ainoastaan siksi, että väsyneet\nhevoset saisivat levätä. Kuun valossa näki Dick, joka nyt oli kylläinen\nmutta yhä vielä katuvainen, että tyttö katseli häntä hiukan\nveikistellen.\n\n\"Mitä, neiti\", hän sanoi kummastuneena tytön muuttuneesta käytöksestä.\n\n\"Kas niin\", jatkoi Alicia, \"älkää kiistäkö. Joanna on kertonut sen\nminulle, mutta katsokaa minua, Jalopeuranajaja, katsokaa minua --\nolenko minä kauhistuttava -- mitä?\"\n\nHän katseli nuorukaiseen hilpeästi.\n\n\"Te olette jotenkin pieni, tietysti\", Dick alkoi.\n\nTässä tyttö taaskin keskeytti hänet purskahtaen iloiseen raikuvaan\nnauruun, joka yhä lisäsi Dickin hämmästystä ja neuvottomuutta.\n\"Jotenkin pieni!\" hän huudahti. \"Kuulkaapas nyt, olkaa yhtä rehellinen\nkuin olette rohkea, minä olen mielestänne kääpiö tai ainakin jotain\nsinnepäin, mutta siitä huolimatta sanokaa -- enkö kuitenkin ole mukiin\nmenevä?\"\n\n\"Kyllä, neiti, te olette erinomaisen kaunis\", vastasi onneton ritari\nkoettaen turhaan näyttää luontevalta.\n\n\"Ja kuka mies tahansa naisi minut ilomielin, eikö niin?\" tyttö jatkoi.\n\n\"Niin varmasti, neiti, ilomielin\", Dick vastasi.\n\n\"Sanokaa minua Aliciaksi\", sanoi tyttö.\n\n\"Alicia\", sanoi Dick.\n\n\"Kuulkaahan nyt, jalopeuranajaja\", tyttö jatkoi. \"Koska te olette\nsurmannut sukulaiseni ja siten saattanut minut turvattomaksi\nmaailmassa, vaatii kunnianne teitä antamaan minulle kaiken mahdollisen\nhyvityksen, eikö niin?\"\n\n\"Niin, se on myönnettävä\", Dick vastasi. \"Vaikka omantuntoni mukaan\ntosin olen vain osaksi syypää urhean ritarin kuolemaan.\"\n\n\"Joko te nyt tahdotte peräytyä?\" Alicia huudahti.\n\n\"En, neiti, en suinkaan. Olenhan jo sanonut teille, että olen valmis\nteidän käskystänne menemään luostariin\", Richard vakuutti.\n\n\"Siis, kunnianne kautta, te olette minun?\" jatkoi tyttö yhä.\n\n\"Kunniani kautta, neiti, luulenpa -- -- --\", alkoi nuorukainen.\n\n\"Kas niin!\" tyttö keskeytti, \"te teette aivan liiaksi verukkeita!\nKunnianne kautta, ettekö ole minun, kunnes olette sovittanut\nonnettomuuden, minkä minulle olette tuottanut?\"\n\n\"Olen, kunniani kautta\", Dick vakuutti.\n\n\"Kuulkaa siis\", jatkoi tyttö. \"Te olisitte jotenkin nurinkurinen\nmunkki, luullakseni, ja koska minä nyt saan vallita teitä mieleni\nmukaan, päätän täten ottaa teidän puolisokseni. Ei, ei, älkää\nvastustelko!\" hän huusi, \"se ei hyödytä mitään. Pitäisihän teidän\nitsekin huomata, kuinka luonnollista on että te, joka olette riistänyt\nminulta kodin, annatte minulle uuden kodin menetetyn sijaan. Ja mitä\nJoannaan tulee, vakuutan teille, että hän ensimmäisenä hyväksyy tämän\ntoimenpiteen, sillä oikeastaanhan on yhdentekevä, kummanko meistä\notatte vaimoksenne, kun olemme niin hyviä ystäviä. Mitä väliä sillä\non?\"\n\n\"Neiti\", sanoi Dick, \"minä menen luostariin, jos niin haluatte, mutta\nen ikipäivinäni ota vaimokseni koko avarassa maailmassa ketään muuta\nkuin Joanna Sedleyn, siihen ei minua saa väkivalta eikä kenenkään\nnaisen mielisuosio. Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni näin\npeittelemättä, mutta kun nuori tyttö esiintyy rohkeasti, täytyy\nmiesrukan esiintyä vielä rohkeammin.\"\n\n\"Dick!\" sanoi Alicia Risingham, \"te olette kelpo poika, tulkaa tänne ja\nsuudelkaa minua siitä hyvästä. Kas niin, älkää pelätkö, suutelo on\nJoannan tähden, ja minä luovutan sen hänelle, kun hänet tapaan, ja\nsanon samalla, että se on varastettu. Ja mitä minuun tulee, ette\nsuinkaan yksin ole syypää onnettomuuteeni, ettehän te ollut yksin\ntuossa suuressa taistelussa, ja jos Yorkin suku nyt tuleekin\nvaltaistuimelle, se ei ole teidän vikanne. Mutta teillä on lämmin ja\nrehellinen sydän, Dick, ja jos minun olisi mahdollista kadehtia Joannaa\njostakin, kadehtisin häneltä teidän rakkauttanne.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nDick ja Joanna\n\n\nHevoset olivat nyt levänneet ja syöneet mukaan otetun vähäisen\nrehuvarastonsa. Dickin käskystä sammutettiin nuotio lumella, ja miehet\nnousivat hevostensa selkään. Tällöin Dick muisti, tosin sangen myöhään,\nylänkömaissa tavallisen varokeinon, ja kiipesi korkean tammen latvaan.\nSieltä hän saattoi nähdä kauas yli kuun valaiseman lumipeitteisen\nmetsän. Lounaassa kohosi tummana taivaanrantaa vasten kanervainen\nylänkö, jossa Joanna ja hän pakomatkallaan olivat kohdanneet\nkauhistavan spitaalisen, ja juuri siellä hänen tottunut silmänsä keksi\npienen, neulannupin kokoisen pilkun, joka loisti punertavaa valoa.\n\nDick pahoitteli nyt ankarasti omaa huolimattomuuttaan. Jos tuo valo\njohtui sir Danielin nuotiosta, olisi Dickin jo kauan sitten pitänyt se\nhuomata. Joka tapauksessa ei hänen itsensä olisi millään ehdolla\npitänyt virittää tulta. Nyt ei ainakaan enää sopinut tuhlata kallista\naikaa. Suorin tie ylängölle oli noin kaksi mailia pitkä, mutta sen\nleikkasi kahtia hyvin syvä ja jyrkkä notko, jota hevosten oli mahdoton\nkulkea. Koska aika oli täpärällä, Dick päätti jättää hevoset ja koettaa\nonneaan jalkaisin.\n\nKymmenen miestä jätettiin vartioimaan hevosia, ja kun oli sovittu\nmerkeistä, jotka molempien joukkojen hätätilassa tuli antaa toisilleen,\nlähti Dick joukkonsa etunenässä matkaan. Alicia Risingham käveli\nreippaasti hänen rinnallaan.\n\nMiehet olivat riisuneet raskaat varustuksensa sekä jättäneet keihäänsä\nja astuivat nyt rohkein mielin eteenpäin jäätyneellä hangella kuun\nkirkkaassa valossa. Ääneti ja hyvässä järjestyksessä he astuivat\nnotkoon, jonka pohjalla pieni virta vaivoin raivasi itselleen tietä\nlumen ja jään keskitse, ja vastakkaisella rannalla noin puolen mailin\npäässä siitä paikasta, missä Dick oli huomannut tulenloisteen,\npysähdyttiin hiukan hengähtämään ennen hyökkäystä.\n\nMetsän syvässä hiljaisuudessa saattoi kuulla pienimmänkin äänen pitkän\nmatkan päästä, ja Alicia, jonka kuulo oli erittäin tarkka, nosti\nvaroittaen sormensa suulleen ja kumartui kuuntelemaan. Kaikki\nseurasivat hänen esimerkkiään, mutta lukuun ottamatta puron hiljaista\nlorinaa alhaalla laaksossa aivan heidän takanaan, ei Dick voinut\nerottaa hiiskahdustakaan, vaikka hän jännitti huomionsa äärimmilleen.\n\n\"Mutta olen aivan varma siitä, että kuulin aseiden kalsketta\", Alicia\nkuiskasi.\n\n\"Neiti\", sanoi Dick, joka pelkäsi enemmän nuorta neitiä kuin kymmentä\ntuimaa soturia, \"en suinkaan tahtoisi väittää teidän erehtyneen, mutta\nkenties melu kuuluu jommasta kummasta leiristä.\"\n\n\"Ei\", tyttö sanoi, \"se kuuluu lännestä.\"\n\n\"Tulkoon nyt mistä tahansa\", vastasi Dick, \"ja käyköön niin kuin\nkohtalo määrää. Parasta ettemme siitä lainkaan välitä, vaan ryhdymme\nvitkastelematta toimeen. Ylös, ystäväni, olemme jo kylliksi\nlevähtäneet.\"\n\nSitä myöten kuin he kulkivat eteenpäin, he huomasivat lumessa lukuisia\nhevosten kavionjälkiä, ja yhä selvemmäksi kävi, että he lähestyivät\nsuuren ratsujoukon leiripaikkaa. Pian he saattoivat nähdä savun\nkohoavan puitten välistä, joiden alempia oksia leimuava nuotio valaisi.\n\nDickin määräysten mukaan miehet alkoivat nyt yksitellen hiipiä\nläheiseen viidakkoon, piirittääkseen vihollisen leirin joka puolelta.\nSijoitettuaan Alician suuren tammen suojaan Dick hiipi itse suoraa\npäätä kohti tulta.\n\nPuitten lomasta hän näki koko leiripaikan. Tuli oli sytytetty pienelle\nkanervaiselle kummulle, jota kolmelta puolen ympäröi viidakko, ja se\npaloi kirkkaasti leimuten ja kovasti rätisten. Nuotion ympärillä istui\nkymmenkunta paksuihin viittoihin kietoutunutta miestä, mutta vaikka\nlumi ylt'ympärillä oli tallattu aivan kuin olisi kokonainen rykmentti\nsiinä temmeltänyt, etsi Dickin silmä turhaan hevosia. Hän alkoi\naavistaa joutuneensa ansaan. Katsellessaan miehiä tarkemmin hän tunsi\nBennet Hatchin, joka teräskypärä päässä uljaan näköisenä lämmitteli\nkäsiään tulen ääressä. Erillään muista istui kaksi mieheksi puettua\nhentoa olentoa, jotka Dick luuli tuntevansa Joanna Sedleyksi ja sir\nDanielin vaimoksi.\n\n\"Vähätpä tuosta\", hän arveli itsekseen, \"vaikka kadotankin hevoset, en\nsitä sure, jos minun vain onnistuu saada Joanna haltuuni.\"\n\nLeirin vastakkaiselta puolen kuului heikko vihellys, joka ilmoitti,\nettä Dickin miehet nyt olivat sulkeneet ketjun ja piirittäneet leirin.\n\nÄänen kuultuaan Bennet syöksyi pystyyn, mutta ennen kuin hän ennätti\ntarttua aseisiin, huusi Dick hänelle:\n\n\"Bennet, Bennet, vanha ystäväni! Te vain suotta uhraatte miehenne, jos\nkoetatte tehdä vastarintaa.\"\n\n\"Nuori herra Shelton, Pyhän Barbaran nimessä!\" huusi Bennet Hatch.\n\"Minäkö antautuisin? Paljon te vaaditte! Kuinka monta miestä teillä\non?\"\n\n\"Minä sanon teille, Bennet, että te olette saarroksissa, ylivoiman\nympäröimänä. Caesar ja Kaarle Suuri olisivat teidän asemassanne\npyytäneet armoa. Minulla on täällä nelisenkymmentä sotilasta, jotka\ntottelevat pienintäkin viittaustani, ja ensimmäinen nuolisade puhdistaa\nleiripaikkanne, sen vakuutan.\"\n\n\"Herra Dick\", Bennet sanoi, \"minua surettaa, mutta minun täytyy täyttää\nvelvollisuuteni. Pyhimykset teitä armahtakoot!\"\n\nNäin sanoen hän kohotti pienen torven huulilleen ja puhalsi kovan\ntoitotuksen.\n\nSyntyi hetken aikaa kestävä hämminki, sillä Dick, joka pelkäsi\nmolempien naisten puolesta, epäröi antaa ampumismääräystä. Bennetin\npieni joukko sitä vastoin tarttui nopeasti aseisiin tehdäkseen\nvoimakasta vastarintaa. Hälinän aikana syöksyi Joanna paikaltaan ja\nriensi nuolen nopeudella lemmittynsä rinnalle.\n\n\"Tässä olen, Dick\", hän huusi, tarttuen innokkaasti Dickin käteen.\n\nMutta Dick seisoi edelleen neuvotonna. Hän oli vielä vasta-alkaja sodan\nkovassa koulussa, ja kun hän ajatteli vanhaa lady Brackleytä, kuolivat\nkomentosanat hänen huulilleen. Hänen omat miehensä alkoivat käydä\nmaltittomiksi. Muutamat heistä huusivat häntä nimeltä ja toiset\nalkoivat omin päin ampua. Jo ensi nuolisade kaatoi Bennet-raukan, ja\nsilloin Dick viimeinkin heräsi.\n\n\"Eteenpäin!\" hän huusi. \"Ampukaa, pojat, ja koettakaa pysyä suojassa.\nEnglanti ja York!\"\n\nJuuri silloin kuului yön hiljaisuudesta kaviontöminää, joka läheni ja\nkasvoi uskomattoman nopeasti. Samalla vastasivat torventoitotukset yhtä\nmittaa Bennetin äskeiseen kutsuun.\n\n\"Hyökkäys, hyökkäys!\" huusi Dick. \"Kokoontukaa minun ympärilleni!\nTännepäin, jos henkenne on teille kallis!\"\n\nMutta hänen miehensä, jotka olivat jalkaisin ja hajallaan, hämmentyivät\njoutuessaan saarroksiin juuri silloin, kun itse luulivat saavuttaneensa\nhelpon voiton. He alkoivat peräytyä, toiset seisoivat neuvottomina,\ntoiset taas katosivat tiheikköön. Ja kun ensimmäinen ratsurivi syöksyi\nnelistäen paikalle, joutuivat jotkut miehistä hevosten jalkoihin tai\nkaatuivat keihäisiin, mutta suurin osa Dickin väestä oli aivan\nyksinkertaisesti kadonnut tietymättömiin.\n\nDick seisoi hetken aikaa typertyneenä, syyttäen itseään ankarasti\nuhkarohkeasta ja ajattelemattomasta menettelystään. Sir Daniel oli\nnähnyt hänen tulensa ja lähtenyt pääjoukkonsa kanssa joko hyökätäkseen\ntakaa-ajajainsa kimppuun tai ahdistaakseen heitä selästä käsin, jos he\nitse rohkenisivat ryhtyä hyökkäykseen. Sir Daniel oli toiminut kuten\ntaitava sotapäällikkö ainakin, Dick taas kuin malttamaton poika. Ja\nsiinä seisoi nyt nuori ritari, tosin kihlattunsa rinnalla mutta muuten\nyksin ja hylättynä, ja koko hänen joukkonsa sekä miehet että hevoset\nolivat hajallaan avarassa metsässä kuin kourallinen nuppineuloja\nheinäladossa.\n\n\"Pyhimykset minua nyt auttakoot!\" hän ajatteli. \"Olipa onni että\nsaavutin kannukseni aamullisista urotöistäni, sillä tämä seikkailu ei\nminulle kunniaa tuota.\"\n\nSitten hän alkoi juosta Joannan käsi yhä omassaan.\n\nLäpi yön hiljaisuuden raikuivat sir Danielin miesten huudot ja\nhoilotukset, kun he täyttä neliä ratsastivat joka suunnalle pakenevien\njälkeen. Mutta Dick tunkeutui rohkeasti tiheään viidakkoon ja juoksi\neteenpäin nopeasti kuin kauris. Kuun hopeasäteet saivat valkeat\nlumiaukiot vielä hohtavammiksi, jolloin pimeys viidakoissa kävi sitä\nsynkemmäksi, ja voitettujen hajanaiset parvet houkuttelivat\ntakaa-ajajia eri suunnille. Tästä johtui, että Dick ja Joanna juostuaan\nhetken aikaa henkensä edestä uskalsivat pysähtyä tiheän pensaikon\nsuojaan, josta he saattoivat kuulla takaa-ajajien huudot. Vähitellen ne\nkuitenkin hiljenivät ja häipyivät kaukaisuuteen.\n\n\"Jospa sentään olisin pitänyt osan miehistä varaväkenä, olisi onni ehkä\nvielä kerran kääntynyt\", Dick valitti haikeasti. \"Mutta oppia ikä\nkaikki, ja ensi kerralla, pyhimysten nimessä, käy paremmin.\"\n\n\"Mutta rakas Dick, mitä siitä välität?\" Joanna sanoi. \"Mehän olemme nyt\ntaas löytäneet toisemme.\"\n\nDick katseli häntä, ja siinä oli vielä kerran -- John Matcham\nilmielävänä. Mutta nyt ei valepuku häntä enää pettänyt, ja kun tyttö\nrumentavassa puvussaan iloisesti hymyillen ja hellästi katseli häntä,\npaisui hänen sydämensä ilosta.\n\n\"Lemmittyni\", hän sanoi, \"jos kerran sinä annat ajattelemattomuuteni\nanteeksi, mitäpä silloin surisin. Lähtekäämme nyt suoraa päätä\nHolywoodiin. Siellä majailee hyvä holhoojasi ja luotettava ystäväni\nlordi Foxham. Vähät siitä olemmeko rikkaita vai köyhiä, kuuluisia vai\ntuntemattomia. Tänään armaani, olen ansainnut kannukseni ja saanut\nkunniaa ja ylistystä ylhäisiltä rohkeuteni vuoksi. Luulin silloin\nolevani uljain soturi koko Englannin valtakunnassa. Mutta ensiksikin\njouduin mahtavien epäsuosioon ja nyt olen saanut kelpo löylytyksen ja\nmenettänyt koko joukkoni. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta, rakas\nJoan, siitä en välitä lainkaan, jos sinä vain vielä minua rakastat ja\ntahdot ruveta vaimokseni. Niin, jos menettäisin ritarinarvonikin, en\nvälittäisi siitä rahtuakaan.\"\n\n\"Rakas Dick!\" Joanna huudahti. \"Oletko tosiaankin lyöty ritariksi?\"\n\n\"Olenpa niinkin, armaani, sinä olet nyt ladyni\", nuorukainen vastasi\nhellästi, \"tai ainakin tulet siksi huomenna, jos vain tahdot.\"\n\n\"Tahdon, Dick, ilomielin\", tyttö vastasi.\n\n\"Mitä nyt, sir? Luulin kuulleeni että aiotte munkiksi!\" sanoi ääni\naivan heidän vieressään.\n\n\"Alicia!\" Joanna huudahti.\n\n\"Niin, hän juuri\", vastasi nuori tyttö ja astui esille. \"Alicia, jonka\njätitte jälkeenne kuolleena, Alicia, jonka jalopeuranajajasi löysi ja\nherätti kuolleista, alkaen häntä sitten kosiskella, jos tahdot tietää\ntotuuden.\"\n\n\"Oi, ei, sitä en usko!\" Joanna huudahti. \"Dick!\"\n\n\"Dick!\" matki Alicia. \"Niin juuri Dick! Vai niin, herraseni, te\nhylkäätte tyttöraukkoja hädän hetkellä\", hän jatkoi kääntyen nuoren\nritarin puoleen. \"Te asetatte heidät tammien taakse. Niin, niin,\nritarillisuuden päivät ovat todella luetut, kuten sanotaankin.\"\n\n\"Neiti kulta\", Dick huudahti epätoivoissaan, \"vannon että aivan unohdin\nteidät. Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Näettehän että\nolen löytänyt Joannan.\"\n\n\"En usko, että teitte sen tahallanne. Mutta minä aion kostaa julmasti.\nKerron salaisuuden lady Sheltonille -- tulevalle\", hän lisäsi kumartaen\nsievästi. \"Joanna\", hän jatkoi, \"luulen tosiaan että kihlattusi on\nurhea taistelussa, mutta hän on myös, sen sanon sinulle suoraan,\nhelläsydämisin hupakko koko Englannissa. Hänelle saat tehdä mitä ikinä\nhaluat. Ja nyt, te hassut lapset, teidän täytyy ensin suudella minua\nkumpikin vuoroonne, tulevan onnen ja ystävyyden nimeen, ja suudelkaa\nsitten toisianne minuutin verran, ei sekuntiakaan kauemmin. Sen jälkeen\nlähdemme kaikki kolme Holywoodiin niin nopeasti kuin suinkin pääsemme,\nsillä metsä on täynnä vaaroja, ja sitä paitsi täällä on kauhean kylmä.\"\n\n\"Mutta kosiko minun Dickini sinua tosiaankin?\" Joanna kysyi.\n\n\"Ei, sinä pikku hupsu\", Alicia vastasi, \"minä kosin häntä. Minä\ntarjouduin todella hänen vaimokseen, mutta hän käski minun mennä niin\npitkälle kuin pippuri kasvaa. Niin juuri hän sanoi. Minun täytyykin\ntunnustaa, että hän on enemmän rehellinen kuin kohtelias. Mutta,\nlapset, olkaa nyt järkeviä ja lähdetään matkaan. Koetammeko vielä\nkerran kulkea laakson poikki, vai valitsemmeko suoran tien\nHolywoodiin?\"\n\n\"Niin\", Dick sanoi, \"olisin hyvin tyytyväinen, jos saisin käsiini\nhevosen. Minua on näet koko lailla rusikoitu ja löylytetty näinä viime\npäivinä, niin että ruumiini on sekä sininen että keltainen. Mutta mitä\narvelette? Jos väkeni pelästyen sotamelskettä on lähtenyt pakoon\nratsuineen, olemme turhaan tehneet mutkan. Suorin tie Holywoodiin on\ntuskin kolmea mailia, kello ei vielä ole lyönyt yhdeksää, lumi\nkannattaa hyvin ja kuu paistaa kirkkaasti. Mitä arvelette, kävelemmekö\nmuitta mutkitta jalan?\"\n\n\"Päätetty!\" Alicia huudahti, mutta Joanna tarttui vain lujemmin Dickin\nkäteen.\n\nHe lähtivät siis matkaan paljaiden lehtimetsien ja laaksojen kautta,\nastuen lumisia polkuja kylmässä talvikuutamossa. Dick ja Joanna\nkulkivat käsi kädessä, tyytyväisinä ja onnellisina, ja heidän hilpeä\nystävänsä seurasi heitä parin askelen päässä, unohtaen oman surunsa\ntoisten onnea katsellessaan.\n\nEtäältä kuului kyllä vielä tunstallilais-ratsumiesten kavionkopse, kun\nnämä kiivaasti ajoivat pakolaisia takaa. Silloin tällöin kuului\nteräksenkalsketta ja huutoja, josta he arvasivat vihollisten joutuneen\notteluun. Mutta nämä nuoret ihmiset, jotka olivat kasvaneet melkein\nsodan jaloissa ja vastikään kokeneet niin monta vaaraa, eivät olleet\npelkureita eivätkä arkaluontoisia. He iloitsivat siitä, että äänet\nkaikuivat yhä kauempaa, ja kulkivat tyytyväisinä melkein kuin\nhääsaatossa, kuten Alicia leikillisesti huomautti. Ei metsän synkkä\nyksinäisyys, ei yön pimeys eikä pakkanen voinut himmentää tai häiritä\nhetken onnea.\n\nSaavuttuaan eräälle kummulle he näkivät Holywoodin laakson jalkainsa\njuuressa. Luostarinkirkon korkeat ikkunat olivat kynttilöillä ja\ntulisoihduilla valaistut, torninhuiput kohosivat mykkinä kohti kirkasta\niltataivasta, ja korkeimmalla huipulla loisti kullattu risti\nkuutamossa. Luostaria ympäröivällä aukiolla paloi nuotioita, telttoja\nnäkyi kaikkialla, ja keskellä tätä kirjavaa kuvaa kiemurteli jäätynyt\njoki.\n\n\"Pyhimysten nimessä!\" Dick huudahti, \"tuolla on lordi Foxhamin väki\nvielä leirissä. Sanansaattajaa on varmaankin kohdannut jokin\nonnettomuus. Sen parempi meille. Nyt kykenemme otteluun sir Danielia\nvastaan.\"\n\nMutta lordi Foxhamin viipyminen Holywoodin jokilaaksossa riippui\nkokonaan muista syistä kuin mitä Dick otaksui. He olivat kyllä alkaneet\nmarssia Shorebyta kohti, mutta ennen kuin he olivat ennättäneet\npuolitiehen, he kohtasivat toisen lähetin, joka käski heidät takaisin\nentiselle leiripaikalleen, sulkeakseen tien lancasterilaisilta\npakolaisilta ja samalla pysyäkseen lähempänä yorkilaista pääarmeijaa.\nRichard Kyttyräselkä oli näet taistelun päätyttyä jo matkalla\nyhtyäkseen veljeensä, ja vähän ajan kuluttua siitä kun Foxhamin soturit\nolivat palanneet Holywoodiin, pysähtyi Gloucesterin Richardin hevonen\nluostarinportin eteen. Korkean vieraan kunniaksi olivat ikkunat noin\nkirkkaasti valaistut, ja kun Dick Joannan ja Alicia Risinghamin\nseurassa saapui luostariin, kestittiin herttuan seuruetta parhaillaan\nluostarin ruokasalissa rikkaan ja mahtavan luostarin parhailla\nherkuilla.\n\nDick saatettiin melkein vasten omaa tahtoaan sisään. Sairaana\nväsymyksestä istui Gloucester nojaten käteensä kalmankalpeita,\nhirvittäviä kasvojaan. Lordi Foxham, jonka haavat nyt olivat melkein\nparantuneet, istui kunniasijalla hänen vasemmalla puolellaan.\n\n\"Miten on, sir?\" kysyi Richard. \"Tuotteko sir Danielin pään mukananne?\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", Dick vastasi pelottomasti vaikka surullisena,\n\"valitettavasti en tuo väkeänikään mukanani. Olen joutunut\nperinpohjaisesti tappiolle.\"\n\nGloucester katseli häneen ja rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.\n\n\"Minä annoin teille viisikymmentä ratsumiestä ja vastaavan määrän\npeitsimiehiä.\"\n\n\"Teidän korkeutenne, sain ainoastaan viisikymmentä miestä ratsuväkeä\",\nnuori ritari vastasi.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" Gloucester kysyi. \"Hän pyysi viisikymmentä\npeitsimiestä?\"\n\n\"Jos teidän korkeutenne suvaitsee\", vastasi Catesby mielistellen, \"kun\noli kysymys vain yksinkertaisesta takaa-ajosta, riittivät ratsumiehet\nmielestäni.\"\n\n\"Hyvä\", Gloucester vastasi lisäten: \"Shelton, teidän on lupa poistua.\"\n\n\"Ei, pysähtykää!\" sanoi lordi Foxham. \"Tämä nuori mies liikkui myös\nminun asioillani. Sanokaa, nuori herra Shelton, onko teidän onnistunut\nlöytää tuo nuori tyttö?\"\n\n\"On, pyhimyksille kiitos\", Dick sanoi. \"Hän on täällä, tässä talossa.\"\n\n\"Niinkö? Silloin, teidän korkeutenne\", lordi Foxham jatkoi kääntyen\nherttuan puoleen, \"ehdotan että teidän suosiollanne vietetään häät\nhuomenna ennen sotajoukkojen lähtöä. Tämä nuori herra...\"\n\n\"Nuori ritari\", oikaisi Catesby.\n\n\"Onko se totta, sir William?\" huudahti lordi Foxham.\n\n\"Olen omin käsin lyönyt hänet ritariksi palkaksi siitä, mitä hän on\nminulle tehnyt\", Gloucester sanoi. \"Hän on kahdesti taistellut\nurhoollisesti minun puolestani, rohkeutta häneltä ei puutu, mutta hän\non vailla miehen rautaista tahtoa. Hän ei sen vuoksi tule kohoamaan\nkorkealle, lordi Foxham. Hän on nuorukainen, joka taistelutanterella\nsotii kuin jalopeura, mutta hänen ruumiissaan sykkii kanan sydän. Oli\nkuitenkin miten oli, jos hän aikoo naida, niin naittakaa hänet Pyhän\nneitsyen nimessä, ja pian.\"\n\n\"Niin, hän on uljas nuorukainen -- sen tiedän\", lordi Foxham sanoi.\n\"Olkaa levollinen, sir Richard. Minä olen järjestänyt asiat herra\nHamleyn kanssa, ja huomenna vietämme häänne.\"\n\nDick piti nyt viisaimpana poistua, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt\nulos ruokasalista, harppasi muuan mies, joka juuri oli laskeutunut\nhevosenselästä luostarinportin edustalla, ylös portaita neljä porrasta\nkerrallaan, syöksyi palvelijain ohi saliin ja heittäytyi herttuan eteen\npolvilleen.\n\n\"Voitto, teidän korkeutenne!\" hän huusi.\n\nJa ennen kuin Dick oli ennättänyt asettua huoneeseensa, joka hänelle\nannettiin lordi Foxhamin vieraana, hän kuuli jo sotilaiden leiritulten\nääressä kohottavan riemuhuutoja. Samana päivänä olivat näet\nlancasterilaiset noin kahdenkymmenen mailin päässä kärsineet toisen\ntappion.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nDickin kosto\n\n\nSeuraavana aamuna Dick oli jalkeilla ennen auringonnousua ja pukeutui\nniin hienosti kuin mahdollista, lordi Foxhamin vaatevarastoa käyttäen.\nSaatuaan kuulla, että Joanna jaksoi hyvin, hän lähti kävelemään\nkuluttaakseen aikaansa.\n\nHetken aikaa hän käveli katsellen sotamiehiä, jotka kulkivat aseissa\ntalvisessa aamuhämärässä. Mutta vähitellen hän samoili yhä kauemmaksi,\nkulki viimein äärimmäisen vartion ohi ja astui yksin lumipeitteiseen\nmetsään, nähdäkseen auringonnousun.\n\nHänen ajatuksensa olivat rauhalliset ja onnelliset. Herttuan\nepäsuosiota hän ei surrut. Kun Joanna oli hänen rinnallaan ja lordi\nFoxham hänen uskollinen suojelijansa, hän saattoi toivorikkaana\nkatsella tulevaisuuteen ja kaipauksetta muistella menneitä päiviä.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena hän kulki yhä syvemmälle metsään, aamu valkeni,\naurinko punasi jo itäisen taivaanrannan, ja tuon tuostakin tuprutti\njäätävä viima kylmää lunta korkealle ilmaan. Hän kääntyi palatakseen\nluostariin, mutta juuri samassa hän huomasi olennon, joka oli piilossa\nsuuren puun takana.\n\n\"Seis!\" hän huusi. \"Kuka siellä?\"\n\nPuhuteltu astui esiin ja viittasi kädellään, ikään kuin hän ei voisi\npuhua. Hän oli pyhiinvaeltajan puvussa ja päähine oli vedetty syvälle\nkasvojen yli, mutta Dick näki heti ensi silmäyksellä, että se oli sir\nDaniel.\n\nMiekka kädessä Dick astui häntä kohti, ja käsi kaavun sisässä ikään\nkuin kätkettyä asetta pidellen ritari seisoi tyynesti odottaen hänen\nlähenemistään.\n\n\"Mitä nyt, Dick?\" sir Daniel sanoi. \"Aiotko hyökätä lyödyn miehen\nkimppuun?\"\n\n\"En ole koskaan uhannut henkeänne\", Dick vastasi, \"ja minä olin\nvilpitön ystävänne, kunnes te aloitte vaania minun henkeäni.\"\n\n\"Sen tein ainoastaan itsepuolustukseksi\", ritari vastasi. \"Ja nyt,\npoikani, on sanoma viimeisestä taistelusta ja tuon kirotun epaton\nmajaileminen omassa metsässäni tykkänään murtanut voimani. Olen\nmatkalla etsimään tyyssijaa luostarista ja aion sitten viedä mukanani\nmitä voin ja lähteä meren yli, alkaakseni Ranskassa tai Burgundissa\nuutta elämää.\"\n\n\"Holywoodiin ette pääse\", Dick sanoi.\n\n\"Kuinka? Ja miksi en?\" kysyi ritari.\n\n\"Kuulkaa, sir Daniel, tämä on minun hääaamuni, ja aurinko, joka juuri\nnousee, valaisee elämäni onnellisinta päivää. Te olette ansainnut\nkuoleman -- kahdessakin suhteessa: ensiksi surmaamalla isäni ja sitten\nkavaltamalla minut, holhokkinne. Mutta en minäkään ole synnitön, olen\nitsekin syypää monen ihmisen kuolemaan, ja tänä ilon päivänä en tahdo\nolla tuomari enkä pyöveli. Vaikka olisitte itse paholainen ilmielävänä,\nen teihin kättäni satuttaisi, vaan te saisitte vapaasti mennä minne\nhaluatte minun puolestani. Pyytäkää Jumalalta anteeksi, minä annan\nteille anteeksi vapaaehtoisesti. Mutta minä olen Yorkin suvun\npalveluksessa enkä kärsi vakoojia sen leirissä. Jos te siis astutte\naskelenkaan kauemmaksi tähän suuntaan, minä kohotan ääneni ja käsken\nlähimmän vartijan vangitsemaan teidät.\"\n\n\"Sinä pilkkaat minua\", sir Daniel sanoi. \"Minä en ole turvassa missään\nmuualla kuin Holywoodin muurien sisäpuolella.\"\n\n\"Siitä en välitä\", Richard sanoi. \"Teille on tie auki itään, länteen\ntai etelään, mutta pohjoista kohti en salli teidän kulkevan. Holywood\non teiltä suljettu. Menkää, älkääkä pyrkikö takaisin, sillä niin pian\nkuin te olette poistunut, varoitan minä jokaista vartijaa, niin että he\npitävät silmällä kaikkia pyhiinvaeltajia. On siis aivan turhaa, että\nyritättekään sinnepäin, se olisi teille vain turmioksi.\"\n\n\"Sinä tuomitset minut kuolemaan\", sir Daniel sanoi synkästi.\n\n\"En, sitä en tee\", Richard vastasi. \"Jos haluatte mitellä voimianne\nkanssani, niin tulkaa vain, ja vaikka pelkään, ettei se ole oikein\npuoluettani kohtaan, suostun vaatimukseenne ja taistelen teitä vastaan\nkutsumatta ketään avukseni. Sillä tavoin voin rauhallisesti kostaa\nisäni kuoleman.\"\n\n\"Mutta sinulla on pitkä miekka\", sir Daniel sanoi, \"ja minulla vain\ntikari.\"\n\n\"Minä vetoan yksin taivaaseen\", Dick vastasi heittäen miekkansa\nkappaleen matkaa taaksepäin lumelle. \"Jos kohtalomme niin vaatii,\ntulkaa, ja Kaikkivaltiaan avulla toivon voittavani teidät, te kavala\nmies.\"\n\n\"Aioin vain koetella sinua, Dick-kulta\", sanoi ritari purskahtaen\nteeskenneltyyn nauruun. \"Minä en suinkaan tahtoisi vuodattaa vertasi.\"\n\n\"Menkää siis, ennen kuin on myöhäistä\", Shelton vastasi. \"Viiden\nminuutin kuluttua kutsun vartion. Huomaan olleeni liian kärsivällinen\nsuhteenne. Jos olot olisivat olleet päinvastaiset, olisin minä jo kauan\nvenynyt maassa kädet ja jalat sidottuina.\"\n\n\"Hyvä, Dick, minä lähden\", sir Daniel sanoi. \"Kun ensi kerran tapaamme,\nkadut varmaankin kovasydämisyyttäsi.\"\n\nNäin sanoen ritari kääntyi ja alkoi astua poispäin puitten lomitse.\nDick katseli hänen jälkeensä vaihtelevin tuntein, kun hän varovasti\nhiipi tiehensä, silloin tällöin heittäen häijyn katseen nuorukaiseen,\njoka oli säästänyt hänen henkensä, mutta jota hän kuitenkin epäili.\n\nTien toisella puolen oli viidakko, jota muratti tiheänä kiersi, niin\nettä se talvisaikanakin oli läpitunkematon silmälle. Äkkiä kuului\ntiheiköstä kuin soittimen kielen kilahdus, viuhahtaen lensi nuoli ja\nTunstallin ritari kaatui kirkaisten lumelle.\n\nDick juoksi hänen luokseen ja kohotti häntä. Ritarin kasvot olivat\ntuskasta vääntyneet ja hän kuiskasi vaivoin: \"Onko nuoli musta?\"\n\n\"On, se on musta\", Dick vastasi vakavasti.\n\nSanaakaan sanomatta vaipui haavoitetun pää Dickin sylistä taapäin, ja\nsir Danielin elämä oli päättynyt.\n\nHiljaa nuorukainen laski hänet lumelle ja rukoili hänen syntisen ja\nkuolemaan valmistumattoman sielunsa puolesta. Hänen vielä rukoillessaan\nkohosi aurinko äkkiä taivaanrannan yli ja kultarintakertut alkoivat\nviserrellä muratin seassa.\n\nKun hän kohosi pystyyn, hän huomasi toisen miehen, joka oli polvillaan\nmuutaman askelen päässä, ja paljastetuin päin odotti Dick, kunnes tämä\noli päättänyt rukouksensa. Se kesti kauan. Pää syvään kumarassa ja\nkädet kasvojen edessä vieras rukoili kuten henkilö, joka on kovassa\ntuskassa tai sielunhädässä. Jousesta, joka oli maassa hänen vieressään,\nDick päätteli että hän oli sir Danielin surmannut.\n\nViimein hän kohosi pystyyn, ja Dick tunsi Ellis Duckworthin.\n\n\"Richard\", hän sanoi vakavasti, \"minä kuulin kaiken. Te valitsitte\nparemman osan, annoitte anteeksi, minä huonomman, ja tuossa makaa nyt\nviholliseni maassa. Rukoilkaa puolestani!\"\n\nHän puristi lujasti Richardin kättä.\n\n\"Sir\", Richard sanoi, \"minä rukoilen mielelläni puolestanne, mutta en\ntiedä vaikuttaako se mitään. Jos kosto, jota te niin kauan olette\nharjoittanut, nyt alkaa tuntua teistä katkeralta, niin malttakaa\nmielenne ja antakaa anteeksi muille vihollisillenne. Hatch on kuollut,\nmiesrukka, ja tuossa makaa sir Daniel. Jos panette vähänkään arvoa\nrukoukseeni, niin pyydän teitä säästämään sir Oliveria.\"\n\nDuckworthin silmät säihkyivät.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"paholainen on vielä väkevä minussa. Mutta\nrauhoittukaa, mustat nuolet eivät enää lennä -- veljeskunta on\nhajonnut. Ne viholliset, jotka vielä elävät, saavat rauhassa päättää\npäivänsä, milloin taivaan Herra niin säätää. Ja te itse, nuori mies,\nmenkää nyt sinne, missä onnenne teitä odottaa, älkääkä enää koskaan\nmuistelko Ellis Duckworthia.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nLoppu\n\n\nNoin kello yhdeksän aamulla lordi Foxham talutti holhokkiansa, joka\ntaas oli pukeutuneena sukupuolensa mukaisesti ja astui Alicia\nRisinghamin rinnalla Holywoodin kirkkoon päin, kun Richard\nKyttyräselkä, jonka otsa jo oli murheen uurtama, äkkiä sattui heidän\ntielleen ja pysäytti heidät.\n\n\"Tämäkö on nuori morsian?\" hän kysyi, ja kun lordi Foxham vastasi\nmyöntävästi, hän lisäsi: \"Kaunis lapsi, kohottakaa päänne, jotta näen\nkasvonne.\"\n\nHän katseli tyttöä hetken aikaa synkästi.\n\n\"Te olette kaunis\", hän sanoi vihdoin, \"ja mikäli olen kuullut, myös\nrikas. Mitä sanotte, jos ehdotan teille kauneutenne ja ylhäisen\nsyntyperänne mukaisen avioliiton?\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", Joanna vastasi, \"teidän luvallanne menen\nmieluimmin naimisiin Richard Sheltonin kanssa.\"\n\n\"Miksi niin?\" herttua kysyi tuimasti. \"Ottakaa puolisoksenne se, jonka\nminä määrään, ja hänet korotetaan korkeaan arvoon ja te olette lordin\npuoliso ennen iltaa. Mitä sir Richardiin tulee, sanon teille suoraan,\nettä hän elää ja kuolee vähäpätöisenä ritarina.\"\n\n\"Minä en pyydä taivaalta suurempaa armoa kuin saada kuolla sir\nRichardin puolisona\", Joanna vastasi.\n\n\"Kuulkaa, mylord\", Gloucester sanoi kääntyen lordi Foxhamiin. \"Tämä\npari näkyy olevan teidän mieleisenne. Kun minä kehoitin tätä\nnuorukaista palkinnoksi palveluksistaan pyytämään itselleen jotakin\nsuosionosoitusta, hän valitsi sen, että anoi armoa vanhalle\njuopuneelle laivurille. Minä pyysin häntä miettimään, mutta hän pysyi\nmielettömyydessään. 'Silloin on suosioni lopussa', minä sanoin, ja hän\nvastasi mitä julkeimman nenäkkäästi: 'Vahinko on minun.' Ja sen hän\nkautta kaikkien pyhimysten saakin kokea.\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\" huudahti Alicia. \"Oivasti sanottu,\njalopeuranajaja.\"\n\n\"Kuka tämä on?\" herttua kysyi.\n\n\"Sir Richardin vanki\", lordi Foxham vastasi. \"Neiti Alicia Risingham.\"\n\n\"Naittakaa hänet luotettavalle miehelle\", sanoi herttua.\n\n\"Olen ajatellut sukulaistani Hamleyta, jos teidän korkeutenne hyväksyy\nhänet. Hän on hyvin palvellut puolueemme asiaa.\"\n\n\"Se sopii hyvin\", herttua sanoi. \"Pitäkää huoli siitä, että heidät\nvihitään mitä pikimmin. Haluatteko mennä naimisiin, kaunis neito?\"\n\n\"Haluan, teidän korkeutenne\", Alicia vastasi, \"jos mies on kelvollinen\nja komea --.\" Hän mykistyi säikähtäen sopimattomia sanojaan.\n\n\"Kyllä hän on komea mies, neitiseni\", Richard vastasi levollisesti,\n\"minä olen ainoa kyttyräselkä koko puolueessani, muuten ovat kaikki\nmiten kuten kauniskasvuisia. Hyvät naiset ja te, lordi\", hän lisäsi\näänellä, jonka sävy yhtäkkiä tuntui sekä vakavalta että kohteliaalta,\n\"älkää pitäkö minua liian epäkohteliaana, jos nyt jätän teidät.\nPäälliköllä ei sodassa ole aika omassa vallassaan.\"\n\nSirosti kumartaen hän poistui upseeriensa saattamana.\n\n\"Oi kuinka minä häpeän!\" huudahti Alicia.\n\n\"Te ette häntä tunne\", lordi Foxham vastasi. \"Se oli hänelle vain pikku\nseikka, ja hän on jo unohtanut sananne.\"\n\n\"Silloin hän on oikea ritari\", sanoi Alicia.\n\n\"Ei, mutta hänellä on niin paljon muuta ajattelemista\", lordi vastasi.\n\"Mutta älkäämme enää viivytelkö.\"\n\nKuorissa oli heitä odottamassa Dick ja muutamia muita nuorukaisia.\nJoanna ja Dick yhdistettiin nyt avioliiton siteillä. Kun he onnellisina\nmutta vakavina palasivat raikkaaseen talvi-ilmaan ja päivänpaisteeseen,\noli sotajoukko jo lähtenyt liikkeelle ja Gloucesterin herttuan\nsotalippua kannettiin juuri luostarinkirkon ohi. Komeana se liehui\nvälkkyvien miekkojen yläpuolella, ja sen takana ratsasti teräspukuisten\nritarien ympäröimänä rohkea, vihamielinen, kunnianhimoinen,\nepämuotoinen Gloucesterin herttua eteenpäin sillä tiellä, joka johti\nhänet lyhytaikaiseen kuninkuuteen ja lukemattomiin rikoksiin.\n\nMorsiussaatto lähti nyt luostarin ruokasaliin, jossa hääaamiainen oli\nvalmiina. Isä ruokamestari itse piti huolta siitä, ettei mitään\npuuttunut, ja otti osaa iloiseen ateriaan. Hamley oli unohtanut entisen\nmustasukkaisuutensa ja keskusteli ahkerasti Alician kanssa, joka mieli\nhyvänä kuunteli hänen kohteliaisuuksiaan. Ulkona kajahtivat\ntorventoitotukset, aseet kilisivät ja sotaratsujen kaviot tömisivät,\nmutta Dick ja Joanna istuivat onnellisina käsi kädessä hymyillen\ntoisilleen.\n\nSota ja taiston temmellys ei heitä tästedes koskenut. He elivät kaukana\nsodan pauhinasta vihreässä metsässä, jossa heidän lemmensatunsa alkoi.\n\nKaksi vanhaa miestä nautti Dickiltä eläkettä ja eli kauan Tunstallin\nkylässä rauhallista ja huoletonta elämää, joskin ehkä liian ahkerasti\nviiniä ja olutta viljellen. Toinen heistä oli koko elämänsä ollut\nmerimies eikä koskaan lakannut suremasta toveriansa Tomia. Toinen, joka\noli kokenut yhtä ja toista elämässä, syventyi taas vanhoilla päivillään\nhengellisiin asioihin ja kuoli hyvin hurskaana läheisessä luostarissa,\nkantaen nimeä veli Honestus. Näin sai Lawless toivonsa täytetyksi ja\nkuoli munkkina.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Punainen ja Valkoinen ruusu, kaksi Englannissa keskiajan\nloppupuolella kuninkaanvallasta taistelevaa valtiollista puoluetta,\nLancasterin ja Yorkin sukuhaarojen kannattajat.\n\n[2] Dick lyhennys nimestä Richard.\n\n[3] Englannin penny = noin 2:30 (1949).\n\n[4] Englantilainen vaskiraha = noin 60 Suomen penniä (1949).\n\n[5] Englannin punta = lähes 550 markkaa (1949); punnassa on 20\nsillinkiä.\n\n[6] Lady, lue: leidi, armollinen rouva, hieno rouva.\n\n[7] Orléansin neitsyt.\n\n[8] Vanha englantilainen kultaraha = n. 185 mk (1949).\n\n[9] Markka, entinen engl. raha, arvoltaan huomattavasti meidän\nmarkkaamme suurempi.\n\n[10] Lukkari.\n\n[11] Tähän aikaan Richard Kyttyräselkä (sittemmin kuningas Richard\nkolmas) ei vielä ollut Gloucesterin herttua. Lukijan luvalla häntä\nselvyyden vuoksi tässä kuitenkin siksi sanotaan. Tekijän muistutus.\n\n[12] Rauha olkoon teille!\n\n[13] Richard Kyttyräselkä oli todellisuudessa tähän aikaan paljoa\nnuorempi.\n\n[14] Julmuudestaan ja rikoksistaan kuuluisa kuningas Richard III kaatui\nBosworthin taistelussa 1485.\n\n\n\n"]