Humoreskeja
Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel) (1835–1910)
Kokoelma sisältää kolmetoista humoristista kertomusta ja pakinaa, jotka edustavat amerikkalaisen satiirikon tuotantoa laajalta aikaväliltä. Mukana on tunnettuja tarinoita, kuten Calaverasin piirikunnan hyppääjäsammakko, Evan päiväkirja sekä kertomus miljoonan punnan setelistä.
Mark Twainin 'Humoreskeja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1153. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
HUMORESKEJA
13 jutelmaa ja pakinaa
Kirj.
MARK TWAIN
Suomentanut V. Hämeen-Anttila
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1935.
SISÄLLYS:
Mark Twainistä. Calaverasin piirikunnan kuuluisa hyppääjäsammakko. Toivioretki Esmeraldaan. Miljoonan punnan seteli. Varastettu valkoinen elefantti. Evan päiväkirja. Jalomielisyysopetusten kirjallisuudesta. Toimitsijaa leikkimässä. Suuri lihaurakka. Kaupustelijan kertomus. Rouva McWilliams ja ukkonen. Kuinka Dick Hyde menetti talonsa. Miljoonamiehenä kymmenen päivää. Parturit.
MARK TWAINISTÄ
Samuel Langhorne Clemens, kuuluisin amerikkalainen humoristi, syntyi Floridan kauppalassa Missourin valtiossa marraskuun 30 p:nä 1835. Yhdysvaltain länsipuoliskon asuttaminen oli vasta alullaan, Mississippin taakse oli muodostunut vain kaksi valtiota, ja sen alueen ainoana huomattavana kaupunkina oli St. Louis, ei siinäkään silloin enempää kuin 10,000 asukasta. Tuonne Suuren Lännen nopeasti vaurastuvan siirtolaisuuden silloiselle rajavyöhykkeelle olivat hänen vanhempansa muuttaneet idästä, osuen perustamaan kotinsa sellaiseen "keskukseen", joka sitten kuudenkymmenen vuoden mittaan keräsi puoleensa 125 asukasta, samalla kun siirtymisvyöry muualla tiheään nostatti satojentuhansien ja miljoonien asukkaiden suurkaupunkeja äskeisten laidun- ja peltovaltausten paikalle. Samanlainen onni seurasi heitä toisillakin seuduilla, missä he yrittelivät maanviljelystä ja karjanhoitoa.
Suku oli vanhaa ja arvossapidettyä, jo Englannin historiasta tunnettua sekä isän että äidin puolelta aivan toisenlaisesti kuin humoristi itse kertoilee luetellessaan esivanhemmistaan rosvoja ja huijareita pitkänä sarjana. Rouva, Clemens oli Kentuckyn valtion älykkäimpiä kaunottaria, ja hänen vilkkauttaan ja sukkeluuttaan sittemmin katsottiin pojalle periytyneiksi. Isä, John Marshall Clemens, oli saanut lakimiehen kasvatuksen Virginiassa ja toimi jonkun aikaa tuomarinakin Hannibalissa, jonne perhe muutti Samuelin syntymäkylästä. Hänen kuollessaan 1847 poika joutui maailmanrannan kouluun opintojansa jatkamaan.
Poika oli ollut heikkorakenteinen ja senvuoksi jo varemminkin päässyt
varsin vähäisellä koulupenkin hivutuksella, mutta nuoruutensa
kirjavissa vaiheissa hän johtui laajaan itseopiskeluun, jota sitten
täydensi saadessaan huolettomia päiviä kirjailijana. Aluksi hän oppi
kirjaltajan ammatin kotipuolessaan, vanhemman veljensä toimittaman
sanomalehden kirjapainossa, mutta jo kahdeksantoista ikäisenä hän
läksi maailmalle kiertelemään, työskennellen eri kaupungeissa
latojana, kunnes sai vuonna 1857 maineikkaan Mississippi-luotsin
Horace Bixbyn ottamaan hänet harjoittelijakseen. Sen ajan kokemukset
hiljalleen soluvan liejuvirran helteisissä siipilaivoissa ja
unteloissa rantakaupungeissa painavat leimansa useihin hänen
suosituimpiin teoksiinsa ("Tom Sawyer", "Huckleberry Finn",
"Luotsina Mississippi-joella", "Pisara neekeriverta"), ja siitä
elämänvaiheestaan hän myös omaksui kirjailijanimensä: Mark Twain=
"[luotausnarun] merkin mukaan kaksi [syltä]".Työala oli hyvin vaikea, vaatien tavatonta näppäryyttä ja muistia, mutta nuori mies hankki pätevyystodistuksensa, ryhtyi vakinaiseksi luotsiksi tällä sisämaan majesteettisella valtaväylällä ja katsoi saavuttaneensa lopullisen elämänuran. Sitten Yhdysvaltain kansalaissota äkkiä keskeytti Mississippin alajuoksun liikenteen 1861, neljäksi vuodeksi, pyyhkäisten tyhjiin hänen väsyttävien oppivuosiensa vaivannäön. Orja-alueella kasvatuksensa saaneena hän yhtyi etelävaltioiden sotaväkeen, mutta erosi piankin; edellämainittu vanhempi veli oli pohjoisvaltioiden puolella ja sai presidentti Lincolnilta nimityksen Nevadan uuden territorion ensimmäiseksi valtiosihteeriksi, ja hänen mukanaan – nimellisenä yksityissihteerinään – pääsi nuorempi veli tuonne vastakeksitylle hopealöydöksien alueelle, vuoden päivät koetellen onnen vaihteluita Humboldtin ja Esmeraldan kaivospuuhissa. Siellä hänestä sukesi lopulta sanomalehtikynäilijä, ja tällöin "Mark Twain" ennätti tulla hyvinkin tunnetuksi pikku kaivosalueella, etenkin pääkaupungissa Carson Cityssä eduskunnan keskustelujen kärkevänä selostajana, kunnes muuan kaksintaistelujupakka tuotti hänelle äkkilähdön.
Hän sukelsi nyt esiin Kaliforniassa, saaden paikan San Franciscon Morning Callin kaupunginuutisten toimittajana, mutta hänen luonteensa ei soveltunut säännölliseen konttorityöhön, joten hän parin vuoden kuluttua taas yritti onneaan kaivoslöydöksien etsiskelyssä, – Calaverasin piirikunnassa, jonne sittemmin sijoitti ensimmäisen humoreskinsa toimintanäyttämön. Piankin tapaamme hänet erinäisten sanomalehtien matkustavana kirjeenvaihtajana ja luennoitsijana; hän kirjoitteli Sacramentossa ilmestyvään Umora-lehteen puolen vuoden ajan Hawaii-saarten oloista ja sai toisen kalifornialaisen lehden edustajana seurata erästä retkikuntaa Välimeren-maihin ja Mustallemerelle 1867. Tästä kiertelystä syntyi erinomainen, leikkisä matkakirja, The innocents abroad, jolla Mark Twain tuli kansainvälisesti tunnetuksi; sitä myytiin jo ensimmäisenä vuonna 100,000 kappaletta. Johtipa se matka hänet onnelliseen avioliittoonkin, joka samalla toi mukanaan suuren varallisuuden.
Mark Twain oli ulkomailta palattuaan työskennellyt humorististen esitelmien pitäjänä nelisen vuotta ja sitten vuoden ajan toiminut Buffalo Express-lehdessä, ostettuaan siitä kolmanneksen, kunnes havaitsi kaunokirjailijan ahertelun oikeaksi viihtymyksekseen ja asettui mukaviin oloihin Hartfordissa, Connecticutin valtiossa 1871, luoden teoksen toisensa jälkeen. Siten ilmestyi v. 1872 Roughing it, leikillisinä omien kokemusten kuvaussarjana kuten ensimmäinenkin, erityisesti kohdistuen Nevadan kaivosalueella vietettyihin päiviin. Maailmanmenestys tuli nuorisonromaani "Tom Sawyerin" (1876) osalle, myöhempänä jatkoteoksenaan "Huckleberry Finn" (1885). Runsaanlainen tuotanto saavutti varsinaisen loppunsa 1895, teoksella Jeanne d'Arcista, joka erinomaisen vaikuttavasti haastaa ihmissydämiin suurella humaanisuudellaan.
Vastamainittuna vuonna Mark Twain menetti kaiken omaisuutensa newyorkilaisen kustannusliikkeen Charles Webster & Co:n vararikossa, sotkeuduttuaan sen asioihin; hän oli tehnyt muita onnettomia pääomasijoituksia jo varemmin ja joutui nyt pelkillä kirjailijatoimintansa tuloilla hoitamaan suurta velkataakkaa samoin kuin Walter Scott vanhoina päivinään ja samanlaisissa olosuhteissa. Tuloksetkin olivat samanlaiset: väkinäisyyttä pakollisessa uurastuksessa. Hän selviytyi kyllä pian veloista ja matkusteli sitten monet vuodet vaimonsa ja tyttärensä kanssa ulkomailla, saaden kulut hauskoista matkakirjeistä; aikaisemmat teokset myös olivat apuna uusilla painoksillaan, mutta kaiken kaikkiaan Mark Twain vietti viimeiset viisitoista vuottansa varsinaisesti vanhan maineensa varassa, kyhäillen paljon pelkkää palstantäytettä sanomalehtiin ja sitä kirjoiksi kooten. Hän kuoli v. 1910. – Lukuisista elämäkertateoksista on Clara Clemensin 1931 julkaisema esitys isästään parhaita. Hartfordissa on kirjailijan entinen talo hiljakkoin järjestetty Mark Twain-museoksi ja kirjastoksi.
Mark Twainin tuotantoa on käännetty kaikille sivistyskielille, ja häntä luetaan yhä edelleen; ainoaksi hän onkin jäänyt vuosikymmenet siten säilymään niiden lukuisien "amerikkalaisten humoristien" joukosta, joita tuontuostakin on noussut äkilliseen maineeseen eritoten kotimaassaan. Se johtuu siitä, että hän ei pyri vain hauskuttamaan lukijoita, vaan tahtoo myös – ja etusijassa – herättää heissä ajatuksia ja tunteita. Vuosien mittaan hänen oma ajattelunsa syveni, oma tunteensa herkistyi. Karttuva elämänkokemus toi mukanaan yhä suurempaa osanottoa kärsimyksiin, vääryyden ja sorron vihaa, innostumista kaikkeen siihen, mikä saattaa maailman koitumaan siedettävämmäksi asuinsijaksi ihmiselle. Ja perin vallitsevasti ilmenee hänen huumorissaan sellaista suopeata itseivailua, jossa lukija näkee omien heikkouksiensa heijastusta, kuten Howells huomauttaa; se lähentää yleisöä kirjailijaan.
Tänä vuonna on kulunut sata vuotta Mark Twainin syntymästä ja neljännesvuosisata hänen kuolemastaan. Siitä johtuu tämä pikku käännöskokoelma. Suomentaja on valinnassaan noudattanut ensiksikin sitä näkökohtaa, että on ollut otettava mukaan moniaita jutelmia ja novelleja tekijänsä kuuluisimmista ja hänen kokoelmilleen nimensä antaneista, silti välttäen esittämästä liiemmälti sellaista, mikä jo on tullut kovin moneen kertaan käännetyksi sanomalehtiin. Toisekseen on tahdottu saada esille tekijän eri käsialoja ja aihepiirejä – leikkisiä muisteluksia ja matkakuvailua, sydämellistä jutustelua ja hauskaa pilantekoa kuten kirpeänlaista satiiriakin. Poiminto on kovin pieni, mutta sittenkin kirjallisuudessamme laajin yhtenäinen näyte Mark Twainin lyhyistä tuotteista, joita kyllä on erittäin runsaasti ilmestynyt hajallaan aikakautisessa lehdistössä vuosi vuodelta.
CALAVERASIN PIIRIKUNNAN KUULUISA HYPPÄÄJÄSAMMAKKO
Eräältä ystävältäni itävaltioista tulleen kirjeen johdosta pistäysin hyväluontoisen, loruilevan ukko Simon Wheelerin luo tiedustamaan kuulumisia ystäväni ystävästä, Leonidas W. Smileystä, kuten toimekseni oli annettu, ja oheistan tuloksen. Minua hienokseltaan epäilyttää, että Leonidas IV Smiley on tarua, – että ystäväni ei ole milloinkaan tuntenut sellaista henkilöä ja että hän toimitti minut kysymään ukko Wheeleriltä siitä miehestä vain johdattaakseni siten vanhuksen mieleen hänen viheliäisen Jim Smileynsä, jolloin ukko innostuisi urakkaan ja ylettömästi ikävystyttäisi minut jollakin kiusaannuttavalla muisteluksella, yhtä pitkäveteisellä kuin minulle hyödyttömälläkin. Jos tuo oli suunnitelmana, niin se onnistui.
Tapasin Simon Wheelerin mukavasti torkkumassa Angel's Campin riutuvan kaivoskaupungin rapistuneen majatalon tarjoiluhuoneen rautakaminin äärellä ja totesin, että hän oli pyylevä ja kaljupäinen, rauhaisilla kasvoillaan puoleensavetävän herttaisuuden ja yksinkertaisuuden sävy. Hän valpastui ja tervehti hyvää päivää. Kerroin erään ystäväni pyytäneen minua kuulustelemaan hänen rakkaasta nuoruudenkumppanistaan Leonidas W. Smileystä, nuoresta saarnamiehestä, jonka hän oli kuullut yhteen aikaan asuneen täällä. Lisäsin, että jos herra Wheeler voisi antaa minulle pastorista mitä hyvänsä tietoja, olisin siitä hänelle kovin kiitollinen.
Wheeler peräytytti minut soppeen ja sulki sinne tuolillaan, sitten istahtaen latelemaan sen yksitoikkoisen laverruksen, joka seuraa tätä kappaletta. Hän ei kertaakaan hymyillyt, ei rypistänyt kulmiaan, ei muuttanut ääntänsä siitä leppoisasti soluvasta soinnutuksesta, johon hän viritti ensimmäisen lauseensa, eikä kertaakaan ilmaissut vähäisintäkään innostuksen häivettä. Kautta koko pitkäpiimäisyyden tuntui vaikuttava totisuus ja vilpittömyys, osoittaen minulle selvästi, että hän ei edes aavistellut tarinassaan voivan olla mitään naurettavaa ja hullunkurista, vaan käsitteli sitä tosiaan huomiota ansaitsevana ja ihaili sen kahta sankaria verrattoman nerouden edustajina. Annoin hänen lasketella omaan tapaansa ilman ainoatakaan keskeytystä.
"Pastori Leonidas W.? Hm, pastori Le—-no, oli täällä kerran muuan mies nimeltä Jim Smiley, talvella '49 – vai oliko se keväällä 50' – enpäs nyt osaa sanoa tarkalleen, mutta jompikumpi se tietenkin on ollut, koska muistan, että iso kouru ei ollut valmiina hänen ensin tullessaan kaivosleiriin. Hän ainakin oli siitä perin merkillinen mies, että oli valmis lyömään vetoa mistä hyvänsä esiintyvästä, jos kykeni jonkun saamaan vastapuolekseen, ja ellei se onnistunut, niin hän muutti puolta. Miten päin hyvänsä soveltui toiselle miehelle, hän oli aina valmis – kun vedonlyönti vain syntyi, oli hän tyytyväinen. Silti hänellä oli hyvä onni, harvinaisen hyvä onni; melkein aina hän pääsi voittajaksi. Kaikkiin mahdollisuuksiin hän oli kerkeä tarttumaan, hänelle ei voinut mainita mitään sellaista, josta se mies ei tarjoutunut lyömään vetoa ja kumpaisella puolella vain toinen halusi, niinkuin pääsin teille sanomasta.
Jos pidettiin ratsastuskilpailut, niin näiden lopulla tapasi hänet rahoissaan tai pennittömänä. Jos koirat tappelivat, niin hän löi siitä vetoa, jos kissat karkasivat toistensa kimppuun, niin hän löi siitä vetoa, jos kanat kurmoittivat toisiaan, niin hän löi siitä vetoa. Niin, jos kaksi lintuakin istui aidalla, tarjousi hän lyömään vetoa siitä, kumpainen nousisi lentoon ensimmäisenä, tai jos pidettiin herätyskokous, tuli hän sinne aina lyömään vetoa pastori Walkerista, jota hän arvosteli näiden seutujen etevimmäksi käännyttäjäksi, ja sitä hän kyllä olikin, ja hyvä mies. Jos hän vain näki koppakuoriaisenkin tekevän lähtöä jonnekin, oli hän valmis lyömään vetoa siitä, kuinka kauan sen kestäisi mennä – mennä minne se oli menossa, ja jos hänen tarjoukseensa suostuttiin, niin hän seuraili itikkaa vaikka Meksikkoon, saadakseen selville, minne se oli matkalla ja kuinka kauan se viipyi taipaleella.
Monen monituiset täkäläisistä pojista ovat nähneet sen Smileyn ja voivat kertoa teille hänestä. Niin, hän ei pitänyt lukua millään – löi vetoa mistä hyvänsä – ihan penteleenmoinen mies. Pastori Walkerin rouva makasi kerran pahasti sairaana, pitkät ajat, ja näytti siltä, että häntä ei voitaisi pelastaa; sitten eräänä aamuna pastorin poiketessa tänne Smiley astui hänen luokseen kysymään, kuinka potilas jaksoi, ja pastori sanoi hänen olevan melkoisesti paremmassa kunnossa – Jumala olkoon rajattomasta laupeudestaan kiitetty – ja toipumassa niin joutuin, että hän Kaitselmuksen avulla kyllä vielä tervehtyisi, ja Smiley tuli tokaisseeksi, ennenkuin ajatteli paremmin: 'No, uskallan minä sentään panna vetoon puolikolmatta dollaria, että siitä ei lopultakaan tule mitään.'
Tällä Smileyllä oli tamma – pojat nimittivät sitä viidentoista minuutin koniksi, mutta vain leikillä, ymmärrättehän, sillä tietysti se taivalsi hiukan nopeammin –, ja hän voitti sillä rahoja, vaikka se olikin sellainen hituri ja aina hengenahdistuksen tai pöhötaudin taikka näivetystaudin tai muun rasituksen vaivaama. Heillä oli tapana antaa luuskalle kahden- tai kolmensadan kyynärän etumatka ja sitten sivuuttaa se; mutta kilpailun loppupäässä se aina kiihtyi ja ikäänkuin hurjistui, alkoi tepastella ja teutaroida, hosuen koivillaan milloin ilmaan ja milloin jommankumman puoliseen aitaan, ja pöllytellä e-nemmän tomua ja pitää pa-hem-paa metakkaa yskimisellään ja aivastelullaan ja pärskymisellään – ja aina ehätti määräviivalle juuri kaulanmitan muista edellä, niin tarkoin kuin sen saattoi määritellä.
Ja hänellä oli pieni bulldogi, jota ei olisi silmäillessään kukaan katsonut sentin vertaa kelpaavaksi muuhun kuin istumaan viattoman näköisenä vahtaamassa tilaisuutta siepata jotakin varkain. Mutta heti kun siitä oli rahaa liossa, muuttui se eri koiraksi; sen alaleuka alkoi pistää aivan kuin höyrylaivan keula, ja sen hampaat paljastuivat hohtamaan kuin ahjo. Ja toinen koira saattoi käydä sen kimppuun ja retuutella sitä ja purra ja paiskella hartiainsa yli pariin kolmeen kertaan, ja Andrew Jackson – se oli rötkäleen nimi, Andrew Jackson ei ilmaissut muuta kuin tyytymystä ja luonnollista alistuvaisuutta, ja vedonlyönnit kohosivat kaksinkertaisiksi ja taas kaksinkertaisiksi toisella puolella, kunnes sieltä olivat kaikki rahat pelissä, ja sitten yhtäkkiä se nappasi toista koiraa juuri takakoiven taipeesta ja tarrautui siihen – ei jäytäen, ymmärrättehän, vaan ainoastaan riippuen siinä vaikka vuoden, kunnes vastapuoli myönsi hävinneensä.
Smiley pääsi aina voittajaksi sillä koiralla, kunnes kerran sai vastaansa sellaisen koiran, jolla ei ollut mitään takakoipia, syystä että ne oli sirkkelisaha kaapannut, ja kun rinnustelua oli jatkunut kyllin pitkälle ja kaikki raha sijoitettu ja se johtui mieliotteensa käyttämiseen, valkeni sille tuossa tuokiossa, kuinka sitä oli jutkautettu, kun vastustaja ei ollutkaan pantavissa käpälälautaan, niin sanoakseni, ja se näytti hämmästyneeltä ja sitten ikäänkuin luontonsa menettäneeltä, niin että se ei enää yrittänytkään voittaa tappelua, vaan sai aikamoisen löylytyksen. Se loi isäntäänsä katseen, joka näytti ilmaisevan, että sen sydän oli särkynyt ja että se oli hänen vikansa, kun sitä vastaan oli toimitettu sellainen koira, jolta puuttui näykkäisykohta, tappelun varsinainen tuki, ja sitten se nilkutti kappaleen matkan päähän ja laskeusi pitkäkseen ja heitti henkensä. Se oli hyvä hurtta, se Andrew Jackson, ja olisi tullut kuuluisaksi, jos olisi elänyt, sillä siinä oli oikeaa ainesta ja todellista henkevyyttä – minä tiedän sen, sillä se ei ollut saanut mitään mainittavia kasvatuksen tilaisuuksia, ja on järkeen menevää, että koira ei voisi tapella tuolla tavoin kuin se olosuhteissaan kunnostausi, ellei sillä olisi ollut älynlahjoja. Minua aina surettaa ajatellessani sen viimeistä taistelua ja miten se päättyi.
Ja tällä Smileyllä oli rottakoiria ja kukkoja ja kollikissoja ja muita eläviä jos minkä verran, eikä hänen eteensä voitu tuoda vedonlyönnin haasteella mitään, jota vastaan hän ei olisi pannut omaansa. Eräänä päivänä hän otti kiinni sammakon ja vei sen kotiin ja sanoi aikovansa kasvattaa sen, eikä hän sitten kolmeen kuukauteen tehnyt muuta kuin istui takapihallaan ja opetti sammakkoa hyppäämään. Ja toden totta hän saikin sen oppimaan. Hänen tarvitsi vain antaa sille pikku tönäys takalistoon, ja seuraavana hetkenä näitte sen sammakon viuhahtavan ilmassa kuin pallon – tekevän siinä kuperkeikan tai kaksikin, jos sai hyvän ponnahduksen, ja tulevan alas käpälät harittavina kuin kissa. Hän harjaannutti sen niin ketteräksi pyytämään kärpäsiä ja piti sen alituisesti niin täydessä kunnossa, että se kykeni koppaamaan kärpäsen joka kerta niin kaukaa kuin sen silmä erotti. Smiley sanoi, että sammakko ei tarvinnut muuta kuin kasvatusta, jotta se pystyi tekemään melkein mitä tahansa – ja minä uskon häntä. Katsokaas, olen nähnyt hänen laskevan Daniel Websterin alas tälle lattialle – Daniel Webster oli sen sammakon nimi – ja äännähtävän: 'Kärpäsiä, Dan'l, kärpäsiä!' ja ennenkuin katsoja ehti silmääkään räväyttää se poukkosi suoraan ylös ja sipaisi kärpäsen tuolta myymäpöydältä ja mätkähti taas alas lattialle vankasti kuin mutakokkare ja ryhtyi kuopimaan korvallistaan takakoivella niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi aavistanutkaan tehneensä mitään sen enempää kuin mikä hyvänsä sammakko saattoi tehdä.
Ette voi ikinä tavata niin vaatimatonta ja suoramielistä sammakkoa kuin se oli kaikesta etevyydestään huolimatta. Ja kun tuli kysymykseen suoranainen pituusloikkaus, jätti se yhdellä tempaisulla enemmän taivalta taakseen kuin yksikään muu rotunsa edustaja. Pituusloikka oli sen vahvana puolena, katsokaas, ja sen tempun tullessa koeteltavaksi Smiley löi sen puolesta vetoa niin pitkälle kuin hänellä oli ainoatakaan pyörylää. Smiley oli julman ylpeä sammakostaan, ja sieti ollakin, sillä miehet, jotka olivat matkustelleet ja liikkuneet kaikkialla, vakuuttivat järjestään, että se oli verrempi kaikkia sammakoita, joita he olivat nähneet.
No, Smiley säilytti elukkaa pienessä sälelaatikossa, jonka toisinaan otti mukaansa kaupungille vedonlyöntiä varten. Eräänä päivänä muuan mies – muukalainen seudullamme – tapasi hänet laatikkoaan kantamassa ja kysyi:
'Mitä teillä voinee olla siinä laatikossa?'
Ja Smiley sanoi välinpitämättömään tapaan: 'Siinä voisi olla papukaija tai kanarialintu, kenties, mutta ei ole – on vain sammakko.'
Ja mies otti sen käteensä ja katseli sitä tarkoin ja käänteli ja tuumi; 'Hm – niinpä on. No, mihinkäs se kelpaa?'
'No', virkkoi Smiley kuin ohimennen, 'yhteen se luullakseni kelpaa – se pystyy hyppäämään pitemmälle kuin ainoakaan Calaverasin piirikunnan sammakko'.
Mies otti taas laatikon, tähysti perin tutkistelevasti, antoi sen takaisin Smileylle ja lausui painokkaasti:
'No, en minä siinä sammakossa näe mitään piirteitä paremmiksi kuin missä hyvänsä sammakossa.'
'Ehkä ette', myönsi Smiley. 'Ehkä te ymmärrätte sammakoita ja ehkä te ette ymmärrä; ehkä teillä on kokemusta, tai saatattepa olla vain harrastelijakin, niin sanoakseni. Minulla ainakin on oma mielipiteeni, ja panen kyllä likoon neljäkymmentä dollaria siitä, että se loikassaan antaa päihin mille hyvänsä Calaverasin piirikunnan sammakolle.'
Ja toinen tarkasteli tuokion ja sanoi sitten ikäänkuin hieman alakuloisesti:
'No, minä olen täällä vain käymäseltään, eikä minulla ole mitään sammakkoa; mutta jos minulla olisi sammakko, löisin kyllä vetoa kanssanne.'
Ja Smiley sanoi siihen:
'Ei hätää – ei hätää – pidelkäähän laatikkoani vain minuutti, niin käväisen noutamassa teille sammakon.'
Niinpä mies otti laatikon ja pisti neljäkymmentä dollariansa Smileyn panoksen ohelle ja istuutui odottamaan.
Siinä hän istui melko tovin miettien ja tuumiskellen, ja sitten hän nosti laatikosta sammakon ja kankosi sen suun auki ja otti teelusikan ja täytti sen pyyhauleilla – täytti jotensakin leukapieliin asti – ja laski sen lattialle. Smiley sillaikaa meni suolle ja kaaloi mudassa pitkän ajan, ja lopulta hän sai kiinni sammakon, toi sen sisälle, antoi sille miehelle ja sanoi:
'Nyt, jos olette valmis, laskekaa se Danielin viereen, etukäpälät juuri Danielin varpaiden tasalle, ja minä annan sanan.' Sitten hän komensi: 'Yksi – kaksi – kolme –ylös!' ja hän ja se mies tönäisivät sammakoitaan takalistoon, ja vieras sammakko loikkasi riuskasti, mutta Daniel vain ponnisti, nosti hartioitaan – näin – niinkuin ranskalainen, eikä siitä ollut mitään hyötyä – se ei pystynyt hievahtamaankaan, vaan pysyi maassa tukevasti kuin kirkko, kerrassaan ankkuroituna. Smiley kummastui aika lailla ja oli ähmissään, mutta eihän hänellä tietysti ollut aavistustakaan, mikä oli vikana.
Mies otti rahat ja teki lähtöä, ja astuessaan ulos ovesta hän hiukan nytkäytti peukaloaan olkansa yli – näin – Danielille ja sanoi taas hyvin painokkaasti:
'No, en minä siinä sammakossa näe mitään piirteitä paremmiksi kuin missä hyvänsä sammakossa.'
Smiley seisoi kynsien hiusmartoaan ja katsellen alas Danieliin pitkän tovin, ja viimein hän virkkoi:
Mark Twain 'Ihmettelen minä yhä, mikä riivattu tuohon sammakkoon nyt meni – eiköhän sillä ole joku vaiva – jotenkuten se minusta näyttää kovin pöhistyneeltä.' Ja hän tarttui Danielin niskapoimuun ja nosti elukan ilmaan ja päivitteli: 'Kah, lempo minut periköön, ellei se ole viiden naulan painoinen!' ja käänsi sen ylösalaisin, jolloin elukka syyti kidastaan pari kourallista hauleja. Ja silloin hän älysi, kuinka asian laita oli, ja oli kiukuissaan kuin villitty – hän laski sammakon lattialle ja riensi sen miehen perään, mutta ei saanut enää tavoitetuksi. Ja –"
Tässä Simon Wheeler kuuli nimeään huudettavan pihalta ja nousi katsomaan, mitä tarvittiin. Siirtyessään pois hän kääntyi vielä minuun päin ja kehoitti:
"Istukaa vain siinä, hyvä vieras, ja levähtäkää mukavasti – tulen kohtsiltään takaisin."
Mutta sanonpa, etten ajatellut yritteliään tyhjäntoimittajan Jim Smileyn tarinan jatkon todennäköisesti tuottavan minulle paljoakaan tietoja pastori Leonidas W. Smileystä, joten läksin tieheni.
Ovella tulikin seuranhaluinen Wheeler jo vastaani, pisti sormensa napinreikääni ja aloitti jälleen:
"No, tällä Smileyllä oli keltainen silmäpuoli lehmäkin, jolla ei ollut häntää, vain lyhyt tynkä kuin banaani, ja –" Sekä ajan että halun puutteessa en kuitenkaan jäänyt kuulemaan, mitä kovaonnisesta lehmästä oli kerrottavana, vaan hyvästelin.
TOIVIORETKI ESMERALDAAN
Ennen Carsonista lähtöäni olivat muutamat Esmeraldan osakevälittäjät saaneet tyrkytetyksi minulle kaivososuuksia. Olin odottanut piammiten saavani hopeaharkkolähetyksiä, mutta sen sijaan minulta säännöllisesti ja taukoamatta tiukattiin rahoja kaivostyön saattamiseksi käyntiin. Nämä vaatimukset olivat tulleet niin kiusallisiksi, että katsottiin välttämättömäksi minun itse tutustua asioihin. Niinpä päätin tehdä toivioretken Esmeraldaan.
Ostin hevosen ja läksin matkalle mr Balloun ja erään preussilaisen Ollendorffin seurassa, – hän ei kuitenkaan ollut se henkilö, joka on tuottanut maailmalle niin paljon pahaa kirotuilla vieraiden kielten tulkkikirjoilla, niissä loputtomasti kertaillessaan kysymyksiä, joita ei ole milloinkaan esitetty eikä ikipäivinä voi syntyä missään inhimillisten olentojen keskusteluissa. Ratsastimme lumimyrskyssä pari kolme päivää ja saavuimme yksinäiseen majataloon Carson-joen varrelle.
Se oli kaksikerroksinen hirsirakennus pikku ylängöllä sen avaran alanteen tai erämaan keskellä, jonka halki riutuva Carson-joki kiemurtelee yksitoikkoisella tolallaan. Lähellä taloa oli postivaunulinjan talli, päiväpaisteessa kuivatuista tiilistä kyhätty. Mitään muuta rakennusta ei ollut usean penikulman piirissä. Illemmällä seisahtui parikymmentä heinäkuormaa talon ympärille levähdystä varten, jolloin kaikki ajomiehet tulivat sisälle aterioimaan – kovin, kovin raakaluontoinen joukko. Siellä oli muuten lisäksi pari postivaunukuskia sekä puolikymmentä maankiertäjää, ja talo oli siten ahtautunut täyteen.
Me läksimme illallisen jälkeen jaloittelemaan ja pistäysimme lähistön pikku intiaanileiriin. Intiaaneilla oli jostakin syystä hyvin kiireellinen muuttohomma; he sulloivat tavaroitaan ratsujen selkään ja riensivät matkoihinsa niin pikaisesti kuin pääsivät. Murteellisella kielellään he hokivat: "Paljon vettä vähän jälkeen!" ja ilmaisivat merkkien avulla, että heidän käsityksensä mukaan oli tulossa. Mutta sää oli aivan selkeä, eikä nyt ollut sadekausi. Vähäpätöisessä joessa saattoi havaita vettä jalan verran – tai kenties kahden; virta ei ollut leveämpi kuin jonkun pikkukaupungin laitakatu, ja rantaäyräät ulottuivat tuskin miehen päätä korkeammalle. Mistä siis tulva tulisi? Käsittelimme kysymystä tuokion ja päätimme sitten, että se puhe oli pelkkää oveluutta, – että intiaaneilla oli joku parempi aihe kiireelliseen poistumiseensa kuin tulvan pelkääminen näin kuivana aikana.
Kello seitsemän illalla kävimme levolle yläkertaan – vaatteet yllä, kuten tavallista, ja kaikki kolme samaan sänkyyn, sillä jokainen tila lattialla, tuoleilla ja niin edelleen oli otettu, ja silti majatalon vieraat hädin mahtuivat pitkäkseen. Tunnin kuluttua meidät havahdutti kummallinen pauhina, hyppäsimme sängystä ja hapuilimme hätäisesti lattialla kuorsaavien ajomiesten rivien lomitse pitkän huoneen ikkunan ääreen. Yksi ainoa silmäys osoitti meille kuutamossa ihmeellisen näyn.
Polvitteleva Carson-joki oli täynnä äyräitään myöten, ja sen vesi solisi ja vaahtosi mitä hurjimmin, huimaa vauhtia vilistäen terävien kulmauksien ohi ja kiidättäen pinnallaan sekasortona tukkeja, pensaita ja kaikkinaista ajelehtivaa. Laskeuma, joka oli muinaisina aikoina ollut sen uomana, oli niinikään täyttymäisillään, ja parissa kohdassa alkoi vesi virrata tasangolle. Ihmisiä juoksenteli edestakaisin ja kiskoi juhtia ja vankkureita lähemmäksi taloa, sillä se kumpu, jolla tämä kohosi, ulottui ainoastaan kolmisenkymmentä jalkaa edustalle ja noin sata jalkaa taammaksi.
Lähellä vanhaa rantauomaa oli pieni hirsistä kyhätty vaja, ja juuri sinne oli meidän hevosemme majoitettu. Katsellessamme vesi paisui siellä niin nopeasti, että jonkun minuutin kuluttua muuan sivuvirta kohisi pikku vajan juurella ja jo tavoitteli sen nurkkausta. Meille valkeni äkkiä, että tämä tulva ei ollut ainoastaan pyhähuvia, vaan uhkasi tuholla – eikä pelkästään pikku vajaa, vaan myös diligenssiyhtiön tallirakennusta tavallisen jokiuoman partaalla, sillä aallot olivat nyt sielläkin nousseet maalle ryömimään pitkin rakennusten perustaa: tallin vieressä oli nimittäin suuri heinälato. Me ryntäsimme alas ja sekaannuimme rauhattomien ja säikkyneiden eläinten parveen. Kahlasimme polvia myöten vajaan, päästimme hevoset irti, ja takaisin tullessamme vesi ulottui melkein vyötäisiin, – niin tavatonta oli sen nousu.
Sitten koko joukko hyökkäsi heinälatoon ja alkoi käännellä alas tiukkaan puserrettuja heinäpaaleja sekä kieritellä näitä ylävämmälle maalle majatalon lähistöön. Samassa havaittiin, että Owens, toinen diligenssikuskeista, puuttui joukosta, ja muuan mies kapaisi suureen tallirakennukseen, kahlasi sisälle veden ulottuessa saapasvarsien tasalle, löysi hänet vuoteeltaan nukkumasta, herätti miehen ja kahlasi taas ulos. Mutta Owens oli uninen ja otti vielä torkahduksen, – kuitenkin vain minuutiksi tai pariksi, sillä hänen kääntäessään kylkeä valahti käsi sivulle ja osui kylmään veteen, joka oli noussut patjan tasalle. Owens ponnistausi ulos melkein kainalokuoppia myöten vedessä, ja seuraavassa hetkessä rakennuksen ulkonakuivatut tiilet sulivat kasaan kuin sokeri, talli lysähti raunioläjäksi ja huuhtoutui pois pikku tuokiossa.
Kello yksitoista oli pikku hirsivajasta pelkkä katto näkyvissä, ja majatalomme oli saarella keskellä valtamerta. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei kuunvalossa näkynyt merkkiäkään mistään erämaasta, vaan kaikkialla levisi tasaisena, rannattomana pintana välkkyvä vesi. Intiaanit olivat oikeassa, mutta mistä he olivat saaneet tietonsa? En kykene vastaamaan siihen kysymykseen.
Siihen kummalliseen seuraan suljettuina me värjöttelimme kahdeksan vuorokautta. Kiroilu, ryyppääminen ja kortinpeluu kuuluivat päiväjärjestykseen, ja vaihteluksi pantiin toimeen tuolloin tällöin tappelu. Likaa ja syöpäläisiä – mutta jättäkäämme sellaiset yksityiskohdat! Se paljous on suorastaan käsittämätön, – ja parasta on, että se sellaiseksi jää.
Joukossa oli kaksi miestä, jotka erityisesti tärvelivät viihtymystäni.
Toinen oli pienenläntä ruotsalainen, noin viidenkolmatta ikäinen, joka osasi yhden ainoan laulun, ja sitä hän luritteli lakkaamatta. Olimme päivisin kaikki sullottuina pieneen, tukahduttavaan tarjoiluhuoneeseen, joten sen miehen musiikista ei käynyt pääseminen. Kirousten, whiskymaiskutusten, lasien kilistelyn ja rähisemisen lomitse hänen yksitoikkoinen laulelunsa pujottelehti korviin ainiaan vivahdustakaan vaihtamatta, kunnes minusta lopulta tuntui, että olisin mielelläni kuollut vain vapautuakseni siitä tuskaannutuksesta.
Toinen oli rautaraajainen roikale, "Arkansas" lisänimeltään. Hän käytti kahta revolveria vyössään ja bowiepuukkoa saapasvarrestaan esiinpistävänä, oli aina päihdyksissä ja haastoi hellittämättömästi tappelua. Mutta hän oli niin pelätty, että kukaan ei tahtonut antautua rinnusteluun hänen kanssaan. Hän yritteli kaikenlaisia pikku temppuja eksyttääkseen jonkun murahtamaan loukkaavasti, ja hänen kasvonsa kirkastuivat tuolloin tällöin, kun hän luuli jo pääsevänsä alkuun; mutta ainiaan uhri saattoi hänen vaivannäkönsä tyhjäksi, ja silloin hän osoitti melkein liikuttavaa noloutta.
Isäntä, Johnson, oli säyseä, hyväluontoinen mies, ja Arkansas näki hänessä jo varhain lupaavan ärsyteltävän, antamatta hänelle rauhaa päivällä tai yöllä, edes hetkeksikään. Neljäntenä päivänä Arkansas jo aamulla tuli humalaan ja istuutui vaanimaan tilaisuutta. Silloin Johnson astui sisälle juuri parhaalla tuulella parista whiskyryypystä ja virkkoi:
"Luulen, että vaalit Pennsylvaniassa –"
Arkansas kohotti sormeaan merkitsevästi, ja Johnson pysähtyi. Arkansas nousi epävarmasti, asettui hänen eteensä ja äyskäisi:
"M-mitä ... mitä sinä tiedät Pe-pennsylvaniasta? Vastaappas siihen. Mi-mitä ... mitä s-sinä tiedät Pennsylvaniasta?"
"Aioin vain sanoa –"
"Sinä aioit vain sanoa? Sinä aioit? Sinä aioit vain sanoa – – mitä sinä aioit sanoa? Sepä se. Juuri sen minä tahdon tietää. Minä tahdon tietää, mitä sinä (hik!) – mi-tä sinä tiedät Pennsylvaniasta, kun tekeydyt niin perhanan koppavaksi. Vastaappas minulle siihen!"
"Mr Arkansas, jos vain antaisitte minun –"
"Kuka sinua on estämässä? Etkö tullut tähän vihjailemaan minusta – etkö? Törmäät tänne räyhäämään ja rehentelemään! Jätä se silleen, sillä sellaista minä en suvaitse! – Jos olet tappelua tahtomassa, niin sano suoraan! Minä olen mukana! Anna tulla vain!"
Johnson vastasi vetäytyessään takaperin nurkkaan ja Arkansasin seuratessa häntä uhkaavana:
"Mutta minähän en ole hiiskunut sanaakaan, mr Arkansas. Ette anna ihmisen selittää. Olin vain huomauttamaisillani, että Pennsylvaniassa tulee ensi viikolla vaalit, – siinä kaikki, mitään muuta en aikonut sanoa. Vaikka tähän paikkaan pakahtuisin, niin se on totta!"
"No, miksi sitten et sanonut sitä? Mitä varten sinä tuolla tavoin teiskaroitsit tänne nokka pystyssä ja yritit haastaa riitaa?"
"En lainkaan teiskaroinut, mr Arkansas – minä vain –"
"Vai niin, olenko minä valehdellut? Vai niin? – Tuhannen tulimmaista –"
"Oh, Jumala varjelkoon, mr Arkansas, en minä mitään sellaista tarkoittanut. – Siitä menen vaikka valalle. Kaikki pojathan voivat todistaa, että olen aina puhunut teistä hyvää ja kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta tässä talossa. Kysykää Smithiltä! Eikö niin ole asia, Smith? Enkö viimeksi eilen illallakin sanonut, että Arkansas on aina ja kaikissa olosuhteissa gentlemanni? Vetoan kaikkiin täällä oleviin gentlemanneihin, eivätkö sanani kuuluneet niin. Tulkaahan nyt, mr Arkansas, niin otamme lasillisen, – paiskatkaamme kättä ja ottakaamme lasillinen. Tulkaa joka sorkka. Minä tarjoan. Tulkaa, Bill, Tom, Bob, Scotty – tulkaa. Teidän pitää kaikkien tyhjentää lasillinen minun ja Arkansasin kanssa – Arkansas-veikkoseksi minä häntä nimitän – kunnon mies on Arkansas. Antakaapa vielä kätenne. Katsokaa häntä, pojat, – katsokaa häntä oikein! Siinä seisoo koko Amerikan valkoisin mies. Ja se, joka sen kieltää, joutuu tekemisiin minun kanssani, sen takaan. Antakaapas minulle vieläkin käpälänne!"
He syleilivät toisiaan, isäntä humalaisen hellästi ja toinen ynseän alistuvasti, lasilla lahjottuna nähdessään saaliinsa taaskin livahtavan. Mutta hupsu isäntä oli niin onnellinen pelastumisestaan, että loruili edelleen, vaikka hänen olisi pitänyt kerrassaan vetäytyä pois pelistä. Seurauksena oli, että Arkansas ennen pitkää alkoi vaarallisesti mulkoilla häneen ja yhtäkkiä ärähti:
"Isäntä, olisitko niin penteleen ystävällinen, että lausuisit tuon huomautuksen uudestaan, jos suvaitset?"
"Sanoin Scottylle, että isäni oli kuollessaan lähemmä viidenkymmenen vuoden vanha."
"Siinäkö kaikki, mitä sanoit, häh?"
"Niin, sen minä vain mainitsin."
"Etkö sinä mitään muuta puhunut?"
"En – en sanaakaan."
Seurasi tukala hiljaisuus.
Arkansas leikitteli tovin lasillaan, nojaten kyynäspäillään tarjoilupöytään. Sitten hän miettivästi kihnutti vasenta säärivarttaan oikean jalan saappaalla, kiusallisen äänettömyyden jatkuessa. Mutta äkkipäätä hän sitten nyrpeänä hoippuroitsi lieden ääreen, tuuppasi kiivaasti pari kolme miestä heidän mukavista asennoistaan, omaksui sellaisen itse, suuntasi nukkuvaan koiraan potkun, niin että se ulvahtaen livisti rahin alle, haritti sitten pitkät koipensa, levitti takin hännysliepukat erilleen ja alkoi lämmittää nurjaa puoltansa. Tuokion kuluttua hän alkoi riidellä itsekseen, ja pian hän kompuroitsi takaisin tarjoilupöydän ääreen ja aloitti:
"Isäntä, mistä johtuu, että pengot esiin vanhoja henkilöitä ja ylvästelet isälläsi? Eikö tämä seura viihdytä sinua? Kuinka on asia? Jos tämä seura ei sinua miellytä, niin meidän olisi kenties parasta pötkiä tiehemme? Sitäkö sinä tarkoitat?"
"Hyväinen aika, Arkansas, en minä mitään sellaista ajatellut. Isäni ja äitini –"
"Isäntä, älä latele meille pötyä! Älä t-tee sitä. Jos sinua jokin harmittaa, niin sano se miehen lailla (hik!), mutta älä pöyhi esiin olleita ja menneitä ja paiski niitä sellaisten ihmisten naamaan, jotka eivät muuta pyydä kuin saada olla rauhassa, jos se on mahdollista. Mikä lempo sinua muuten riivaakaan tänään aamupäivällä? En ole ikinä nähnyt ihmisen käyttäytyvän tuolla tavoin."
"En todellakaan tarkoittanut mitään pahaa, Arkansas, enkä enää jatka, jos se on teille vastenmielistä. Ovat tainneet ryypyt nousta päähäni, ja kun nyt tulvan takia on niin paljon touhuakin ja hoidettavaa –"
"Vai niin, sekö sinun sydäntäsi kirvelee? Sinä tahdot, että me laputamme täältä? Meitä on täällä liikaa? Vai niin? Sinä tahdot, että me korjaamme kapistuksemme ja heittäydymme uimasille. Sekö on mielessäsi? Niinkö?"
"Mutta, hyvä Arkansas, olkaa toki järkevä. Tiedättehän te, että minä en rupea –"
"Kas vain, sinä uhkaat minua? Niinkö? Hitto, tule tänne sieltä tiskisi takaa, niin opetan sinua! Ajaisit meidät ulos, senkin luihu ja mateleva koira! Minä opetan sinut ahdistelemaan ja morkkaamaan ja haukkumaan gentlemannia, joka on aina ollut siivo sinua kohtaan ja koettanut sinua auttaa vastuksissasi."
"Hyvä mies, älkää ampuko! Jos täällä tapahtuisi verenvuodatusta –"
"Kuuletteko sitä, hyvät herrat? Kuuletteko, että hän puhuu verenvuodatuksesta? Vai niin, sinä haluat nähdä verta, mieletön vintiö! Tässä minä olen! Minutko sinä tahdot murhata, mitä? Mutta sitä et pääse tekemään minun puuttumattani asiaan ensin, sinä varasteleva, mustasydäminen, valkomaksainen neekerinpoika! Aseesi esiin!"
Samassa Arkansas alkoi ammuskella, isännän kiivetessä rahien ja pöytien ja ihmisten ja kaikenlaisten esteiden yli, hurjasti pyrkien pakoon. Siinä mylläkässä isäntä paiskautui lasioven läpi, ja Arkansasin laukaistessa hänen peräänsä näyttäytyi talon emäntä äkkiä ovisuussa ja asettui roiston eteen isot sakset kädessään. Vaimon raivostus oli suurenmoista. Pää pystyssä ja kipinöitsevin silmin hän hetkisen seisoi alallaan ja sitten astui eteenpäin ase koholla. Ällistynyt heittiö epäröitsi, mutta väistyi piankin askeleen taaksepäin. Toinen seurasi, askel askelelta peräydyttäen hänet selkä edellä keskilattialle, ja silloin, ihmettelevän joukon sulkeutuessa kehäksi heidän ympärilleen ällistelemään, emäntä antoi miehelle sellaisen ripityksen, että sen vertaista on tuskin ainoakaan muu tappiolle joutunut ja häpeään nujerrettu kerskuri saanut. Kun hän lopetti ja voitollisena poistui tarjoiluhuoneesta, tutisutti taloa todellinen suosionmyrsky, ja koko yleisö tilasi itselleen ryypyt yhtenä henkäyksenä.
Läksytys oli täysin riittävä. Hirmuhallitus oli sivuutettu, Arkansasin tyrannia kukistettu. Vankeutemme jälelläolevana aikana majatalossa oli henkilö, joka istui itsekseen hellittämättömän nöyryytyksen tilassa, ei milloinkaan sekaantunut mihinkään riitaan tai yltynyt ylvästelemään, ei kertaakaan vastannut letkautuksiin, alinomaa saadessaan pistopuheita taannoin madelleelta joukolta, – ja se henkilö oli Arkansas.
Viidentenä tai kuudentena aamuna oli vesi laskeutunut pois kedolta, mutta vanhassa jokiuomassa kävi virta vielä korkealla ja rajuna, eikä ollut mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen. Kahdeksantenakaan päivänä ei ylimenoa voinut vielä katsoa vaarattomaksi, mutta likaisuus, juopottelu, tappelunrähinä ja muu sellainen saattoivat elelyn majatalossa jo melkein sietämättömäksi, joten teimme lähtöyrityksen.
Voimakkaan lumipyryn riehuessa astuimme ruuheen, ottaen satulat mukaamme ja hevoset hinattaviksemme riimunvarsista. Preussilainen, Ollendorff, meloi yhdellä airolla keulassa, Ballou souti keskellä, ja minä istuin perässä riimunvarsia pidellen. Kun hevoset menettivät pohjan aitansa ja ryhtyivät uimaan, alkoi Ollendorffia pelottaa, koska oli vaarana, että hevoset harhauttaisivat meidät suunnastamme; oli selvää, että jos me emme pääsisi määrätyssä kohdassa maihin, tempaisi virta meidät mukaansa ja melkein varmasti syöksisi meidät pääuomaan, joka nyt oli kohisevana koskena. Sellainen sattumus koituisi nähtävästi tuhoksemme, sillä me ajautuisimme järvelle, ellei veneemme kaatuisi jo ennen.
Kehoitimme Ollendorffia pysymään järkevänä ja käyttäytymään maltillisesti, mutta turhaan. Samassa kun keula kosketti rantaäyrästä, teki hän hyppäyksen, niin että ruuhi keikahti ylösalaisin kymmenen jalkaa syvässä vedessä. Ollendorff sai tartutuksi pensaaseen ja laahasi itsensä rannalle, mutta Balloun ja minun täytyi päällystakkiemmekin painamina uida. Silti pitelimme kiinni ruuhesta, ja vaikka virta kuljetti meitä pääuoman lähelle, onnistui meidän kuitenkin viedä vene rantaan ja kavuta maihin. Olimme viluisia ja lionneita, joskin pelastuneita. Hevosetkin selviytyivät seikkailusta, mutta satulat olivat tietysti painuneet pohjaan. Kytkimme elukat pajupehkoihin, ja sinne ne jäivät vuorokaudeksi. Tyhjensimme veneestä veden ja soudimme takaisin noutamaan niille rehua ja loimia, mutta nukuimme vielä yhden yön majatalossa, ennenkuin taas uskaltausimme taipaleelle.
Seuraavana aamuna pyrytti yhä tuimasti, kun läksimme matkalle uusin satuloin ja varustein. Noustessamme ratsaille lumi kattoi maata niin paksulti, että mistään tiestä ei voinut erottaa merkkiäkään, ja sakeassa tuiskussa oli mahdotonta nähdä sataa kyynärää pitemmälle eteensä, – muutoin olisimme voineet ottaa suuntamme vuorijonoista. Asema näytti epäiltävältä, mutta Ollendorff sanoi, että hänen vaistonsa oli yhtä luotettava kuin mikään kompassi ja että hän pystyi linnunteitse löytämään perille Carsonin kaupunkiin, tolalta poikkeamatta. Hän väitti, että jos hän vähänkin joutui sivulle suorasta linjasta, ahdistaisi häntä vaisto kuin paha omatunto. Niinpä antausimme hänen vanaveteensä onnellisina ja tyytyväisinä. Puolisen tuntia hapuilimme eteenpäin varsin varovasti, mutta sitten jouduimme vereksille jäljille, ja Ollendorff huudahti ylpeänä:
"Tiesinhän saavani olla niin tuiki varma kuin kompassi, pojat! Tässä nyt olemme päässeet jonkun kintereille, joka vainuaa meille tien vaivattomaksi kuljettavaksemme. Joudutetaanpa vauhtia, saadaksemme hänestä seuraa!"
Me hoputimme hevoset niin ripeään raviin kuin syvässä lumessa kävi päinsä, ja piankin ilmeni, että me olimme tavoittamassa edeltäjäämme, sillä jäljet kävivät yhä selvemmiksi. Me riensimme eteenpäin, ja tunnin kuluttua näyttivät jäljet yhä vereksemmiltä, – mutta kummalliselta tuntui, että matkustavaisten lukumäärä yhtämittaa lisääntyi. Ihmettelimme, kuinka noin suuri seurue oli osunut tällaiseen erämaahan tällaisena aikana. Joku tuli arvelleeksi, että edellämme ratsasti kai komppania sotilaita linnoituksesta, ja se selitys omaksuttiin luontevana. Ponnistelimme parhaamme mukaan, sillä nyt he eivät voineet olla kaukanakaan. Mutta jäljet kävivät yhä lukuisammiksi ja lukuisammiksi, ja me aloimme ajatella, että komppania oli jollakin ihmeellä kasvamassa rykmentiksi, – Ballou arvioitsi heidät viideksisadaksi mieheksi. Äkkiä hän pysähdytti hevosensa ja sanoi:
"Pojat, nämähän ovat omat jälkemme, ja tällä tavoin me olemme ravanneet kehässä jo kolmatta tuntia täällä erämaan hämyyn jääneinä. Hiisi vieköön, tämähän on jo ihan hydraulista!"
Sitten ukko tulistui sättimään. Hän jakeli Ollendorffille monenlaisia ankaria nimityksiä – sanoi, että hän ei ollut ikinä nähnyt tuollaista päätöntä epattoa; hän lopetti sillä erikoisen myrkyllisellä huomautuksella, että preussilaisella ei ollut enempää älyä kuin logaritmilla.
Niin, me olimme todellakin seurailleet omia jälkiämme. Ollendorff ja hänen "sisäinen kompassinsa" olivat siitä hetkestä alkaen epäsuosiossa. Kaiken ravaamisemme jälkeen me nyt olimme jälleen täällä joen äyräällä, majatalon häämöittäessä sakean pyryn lävitse toiselta rannalta. Aprikoidessamme, mitä piti tehdä, astui nuori ruotsalainen maihin veneestä ja läksi jalkaisin saapastelemaan Carsonin taholle, hyräillen surullista lauluaan "siskosta, veljestä kaukana poissa" ja "äidistä taivahan asunnoissa", ja lyhyen tovin kuluttua hän hämärtyi ja häipyi unohduksen valkoiseen usmaan. Hänestä ei kuultu sen koommin. Varmastikin hän vaelsi harhaan, ja väsymys luovutti hänet unelle, ja uni kavalsi kuolemalle. Mahdollisesti hän seurasi meidän petollisia jälkiämme, kunnes nääntyi.
Juuri silloin kulkivat postivaunut nyt melkein tavallisiin mittasuhteisiinsa talttuneen joen yli ja vierivät Carsonia kohti ensimmäisellä matkallaan tulvan jälkeen. Emme epäröineet pitempään, vaan läksimme uudestaan taipaleelle diligenssin jäljillä ja ravasimme iloisesti eteenpäin, sillä meillä oli hyvä luottamus kuskin paikallisvaistoon. Mutta hevosemme eivät kyenneet pitämään puoliaan verekselle postivaunuvaljakolle. Tämä katosi tuotapikaa näkyvistä, mutta eipä sillä ollut väliä, kun meille jäivät syvät pyörien uurrot oppaiksemme. Kello oli silloin kolme ehtoopäivällä, joten ilta oli piankin tulossa, eikä sen edellä sitten ollutkaan vitkallista hämärtymistä, vaan se tuli niin äkillisesti kuin kellarinovi suljetaan; sellainen ilmiö kuuluu näiden seutujen talveen.
Lunta tuli yhä yhtä tiheään kuin ennenkin, ja me emme tietysti voineet nähdä viittätoista jalkaa eteemme; mutta lumen valkoinen heijastelu ympärillämme auttoi meidät erottamaan ne pehmeät, sokerikeon muotoiset nyppylät, jotka edustivat pajupensaita, ja suoraan edessämme ne kaksi heikosti esiintyvää vakoa, jotka tiesimme herkeämättömästi täyttyviksi ja hiljalleen haipuviksi pyöränjäljiksi.
Kaikki pensaat olivat jokseenkin tasakorkuisia – kolme tai neljä jalkaa; ne kasvoivat jotensakin seitsemän jalan päässä toisistaan yli koko tasangon. Jokainoa niistä oli nyt vain lumikohouma; minne hyvänsä tahtoi lähteä, huomasi kulkevansa kuin hyvin järjestetyssä hedelmätarhassa, pitkin nimenomaisesti rajoitettua kujannetta, jonka kumpaistakin laitaa reunustivat tuollaisten lumimättäiden rivit, – tavallisen maantien levyistä kujannetta, joka luminyppyläin takia yleni kumpaisellekin sivulle mitä luonnollisimmin. Mutta meillä ei ollut aikaa sellaisiin ajatuksiin. Kuvitelkaa sitä hyytävää tunnetta, joka meidät valtasi, kun meille lopulta myöhään illalla valkeni, että pyöränjälkien viimeisen heikon häämyn jo kauan sitten hävittyä näkyvistä me olimme matkaamassa tuollaista pensaskujaa pitkin varmaankin monen penikulman päässä sieltä ja ainiaan yhä toivottomammin poiketen suunnasta. Saada jääkimpale niskaansa solumaan alas pitkin selkärankaa on suoranaista huvia siihen aistimukseen verraten.
Melkoisen tuokion puuduksissa olleeseen vereen tuli äkillistä eloa, ja yhtä äkillisesti valveutuivat sielun ja ruumiin uinuvat kyvyt. Meille kirkastui tuossa tuokiossa asemamme, herättäen meissä vapisuttavaa kauhua. Pysähdyimme paikalla laskeusimme ratsailta ja kumarruimme jännittyneesti tarkastelemaan tietä. Se oli tietysti hyödytöntä, sillä jos heikkoa syvennystä ei voinut eroittaa neljä tai viisi jalkaa korkealta, niin sitä oli tuiki mahdoton havaita painaessaan nenänsä melkein kiinni lumen pintaan.
Meistä tuntui siltä, että olimme maantiellä, mutta se ei ollut mikään todiste, kuten meille selvisi poikkeillessamme eri suuntiin: säännölliset lumikeot ja niiden väliset kujanteet varmistuttivat kunkin, että hän oli löytänyt oikean tien ja että toiset olivat joutuneet harhaan. Me olimme perin pahassa pälkäässä. Olimme kohmetuksissa ja hevoset lopen uupuneina. Päätimme sytyttää pensaikon risuista nuotion ja sen äärellä odotella aamua. Sehän oli kylläkin viisasta, sillä jos pahoin harhailimme oikealta suunnalta ja lumimyrskyä jatkui vielä seuraavana päivänä, tuotti ratsastuksen umpimähkäinen jatkaminen ehdottoman tuhon.
Olimme kaikin yhtä mieltä siitä, että nuotio nyt lähinnä vain saattoi meidät pelastaa, ja niinpä ryhdyimme sellaista rakentamaan. Mutta tulitikkuja ei sitten löytynytkään, joten koetimme tulla toimeen pistooleilla. Seurueesta ei kukaan ollut ennen yrittänyt mitään sellaista, mutta kukaan ei myöskään epäillyt, että siten voitiin selviytyä, ja helposti, – sillä me olimme kukin usein lukeneet sitä kirjoista ja tietysti johtuneet suomaan tiedolle yksinkertaisen uskomuksemme, samoin kuin on jo kauan käynyt täydestä sekin tavallinen kirjavalhe, että intiaanit ja eksyksiin joutuneet erämiehet tekevät tulen hieromalla kahta kuivaa kalikkaa vastakkain.
Painuimme syvään lumeen polvillemme, ja hevoset laskivat turpansa yhteen ja kallistivat kärsivälliset päänsä ylitsemme, ja siivekkäiden lumihiutaleiden tuprutessa alas ja muuttaessa meidät valkoisiksi veistoksiksi me kehittelimme tärkeätä koetta. Taitoimme oksia pensaista ja kasasimme ne lakaistulle pälvekkeelle ruumiittemme suojapuolelle. Kymmenen tai viidentoista minuutin kuluttua kaikki oli kunnossa, ja sitten keskustelun lakatessa ja valtimoiden pysähtyessä jännittyneeseen odotukseen Ollendorff otti revolverinsa, nykäisi liipaisimesta – ja pyyhkäisi koko pinon pois piirikunnasta! Se oli kehnointa epäonnistumista, mitä milloinkaan on nähty.
Tämä oli jo kylläkin ikävää, mutta ei vielä mitään suuremman kauhistuksen rinnalla: hevoset olivat kadonneet! Minut oli määrätty pitelemään ohjaksia, mutta ollessani kaikkinielevän pingoituksen vallassa laukaisukokeen takia olin huomaamattani hellittänyt ne, ja vapautuneet juhdat olivat karanneet tiehensä myrskyssä. Turhaa olisi ollut pyrkiä niitä tavoittamaan, sillä niiden askeleet eivät aiheuttaneet vähäisintäkään ääntä, ja saattoi hyvinkin joutua kahden kyynärän päähän niistä mitään näkemättä. Katsoimme ne toivottomasti tuhon omiksi ja sadattelimme valheellisia kirjoja, kun niissä kerrotaan, että hevosten tapana on jäädä isäntiensä luo saamaan suojelua ja seuraa sellaisina koettelemuksen hetkinä kuin meillekin oli nyt osunut.
Olimme jo olleet viheliäisessä tilassa; nyt tunsimme yhä ahdistavampaa ankeutta. Kärsivällisesti, mutta murtunein toivein, taittelimme lisää kalikoita ja kasasimme keoksi, ja toistamiseen preussilainen ampui ne avaruuteen. Nuotion sytyttäminen pistoolilla oli selvästikin sellainen taito, joka vaati harjoittelua ja tottumusta, ja keskellä erämaata puoliyön hetkenä lumimyrskyssä ei paikka eikä aika ollut otollinen sen kurssin suorittamiseen. Me luovuimme siitä ja koetimme toista taitoa. Kukin otti pari kalikkaa ja alkoi hieroa niitä vastakkain. Puolen tunnin kuluttua olimme aivan kohmetuksissa, ja kalikat olivat samoin. Kirosimme karvaasti intiaanit, erämiehet ja kirjat, jotka olivat meitä petkuttaneet mokomalla hupsutuksella, ja olimme nyt apean neuvottomina.
Tässä käänteessä Ballou kopeloitsi neljä rikkitikkua sellaisen taskun ruupusta, jota hän ei ollut huomannut tutkia. Neljän kultaharkon löytäminen olisi meistä tämän rinnalla tuntunut vähäpätöiseltä ja turhanaikaiselta onnenpotkaukselta. Kukaan ei voi kuvitellakaan, kuinka oivalta rikkitikku näyttää tuollaisissa olosuhteissa, kuinka herttaiselta ja kallisarvoiselta ja pyhän kauniilta se vaikuttaa silmään. Sillä kertaa me keräsimme risuja perin toiveikkaasti, ja kun Ballou laittausi raapaisemaan takkinsa sisusteeseen ensimmäisen tikun, oli hän kerrassaan määrättömän mielenkiinnon kohteena. Tikku paloi eloisasti kotvasen, mutta sitten se sammui. Se ei olisi voinut herättää suurempaa kaipuuta, jos se olisi ollut ihmiselämä.
Seuraava tikku vain leimahti ja kuoli. Tuuli nykersi kolmannen, juuri kun se oli pääsemäisillään kunnolliseen liekkiin. Me ahtauduimme yhä likemmäksi toisiamme ja osoitimme melkein tuskallista intoa, kun Ballou pyyhkäisi viimeistä toivoamme housunlahettaan vasten. Se syttyi, paloi ensin sinisellä ja sairaalla liekillä ja virkosi sitten äkkiä kelpo loimuun. Vanhus suojeli sitä kädellään ja kumartui hiljalleen alas: kaikkien sydämet seurasivat häntä, ja valtimo ja hengitys salpautuivat. Liekki kosketti viimein kalikkapinoa, sai siitä otteen – epäröitsi – pääsi tarttumaan vielä paremmin – empi jälleen – pidätteli hengitystään viiden sieluaraatelevan sekunnin ajan, päästi sitten jonkunlaisen inhimillisen puhahduksen ja sammui.
Kukaan ei useaan minuuttiin hiiskunut sanaakaan. Se oli juhlallisenlaatuista hiljaisuutta; tuulikin noudatti salavihkaista, synkkää rauhallisuutta eikä aiheuttanut enempää melua kuin lumihiutaleiden putoaminen. Viimein alkoi synkkien äänten haastelu, ja oli pian ilmeistä, että jokainen sydämessään tunsi meidän viettävän viimeistä yötämme. Olin toivonut olevani ainoa, jolla oli se tunne. Kun toiset tyynesti lausuivat vakaumuksensa, kuului se ihan kuolemankutsulta. Ollendorff puhkesi puhumaan.
"Veljet, kuolkaamme yhdessä ja eritkäämme täältä ilman minkäänlaista ynseätä tunnetta toisiamme kohtaan. Unohtakaamme ja antakaamme anteeksi mennyt. Minä tiedän, että te olette olleet minulle suutuksissanne, kun kaadoin kumoon ruuhen ja sitten olin ymmärtävinäni kaikki niin hyvin ja opastin teitä herkeämättömästi ympäri lumessa – mutta tarkoitukseni oli hyvä: antakaa minulle anteeksi! Tunnustan avoimesti, että mieleni on ollut katkera mr Ballouta kohtaan, kun hän pauhasi minulle ja nimitti minua logaritmiksi, jonka merkityksestä en tiedä muuta kuin arvata, että sitä Amerikassa pidetään jonakin rumana ja sopimattomana; se on ollut tuskin hetkeäkään poissa mielestäni, ja se on sisuttanut minua pahasti, – mutta jääköön silleen. Annan mr Balloulle anteeksi kaikesta sydämestäni, ja –"
Ollendorff-parka keskeytti ja puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut siinä yksin, sillä minäkin itkin, ja Ballou samaten. Ollendorff sai sitten taas puheenlahjansa ja antoi minulle anteeksi, mitä minä olin tehnyt ja sanonut. Lopuksi hän otti esiin whiskypullonsa ja sanoi, että hän ei enää ikinä maistaisi pisaraakaan, elipä hän tai kuoli. Hän sanoi, että hän oli luopunut kaikesta elämisen toivosta ja huonosti valmistautuneenakin tahtoi kaikessa nöyryydessään alistua kohtaloonsa. Hän olisi kuitenkin suonut, että hänet olisi vielä säästetty vähäksi aikaa, ei mistään itsekkäistä syistä, vaan täydellisesti uudistuakseen ja uhrautuvaisuudella auttaakseen köyhiä, vaaliakseen sairaita ja saarnatakseen ihmisille varoittelua juoppouden paheen onnettomista seuraamuksista, tehdäkseen elämänsä terveelliseksi esimerkiksi nuorisolle ja vihdoin eritäkseen täältä sen kallisarvoisen ajatuksen viihdyttämänä, että hän ei ollut elänyt hukkaan. Lopuksi hän huomautti, että hänen kääntymyksensä alkaisi tästä silmänräpäyksestä, juuri nyt, hänen katsellessaan kuolemaa kasvoista kasvoihin, kun hänelle ei nyt sen pitempää aikaa suotu sen käyttämiseen ihmiskunnan avuksi ja siunaukseksi – ja samassa hän paiskasi pois whiskypullon.
Ballou lausui samanlaatuista ja aloitti sen kääntymyksen, jota hän ei voinut saada pitkittää elämässä heittämällä pois vanhan korttipinkan, joka oli meitä lohduttanut tulvavankeuden päivinä ja tehnyt elämän siedettäväksi. Hän sanoi, että hän ei ollut milloinkaan antautunut uhkapeliin, mutta tunsi nyt kuitenkin varmaksi, että korttien käsittely millä tavoin hyvänsä oli epämoraalista ja vahingollista ja että kukaan ei voinut olla täysin puhdas ja nuhteeton niitä karttamatta.
"Ja sentähden", hän jatkoi, "minä tämän teon jälkeen jo tunnen paremmin luontuvani niihin hengellisiin saturnalioihin, jotka ovat välttämättömiä täydelliseen ja obsoleettiin heräännykseen".
Nämä kieleltä vyörähtelevät tavut liikuttivat häntä vielä enemmän kuin mikään ymmärrettävä kaunopuheisuus olisi voinut saada aikaan, ja ukko nyyhkytti sellaisen kaihon ilmennykseksi, josta ei puuttunut pikku tyytyväisyyttäkään.
Omat lausumani olivat samaa laatua kuin toverien, ja tiedän ehdottomasti, että niiden perusteena olleet tunteet olivat hartaat ja vilpittömät. Me olimme kaikin rehellisiä ja kaikin syvästi liikutettuja ja totisia, sillä olihan kuolema lähellämme väistämättömänä. Minä heitin pois piippuni ja sen tehdessäni tunsin olevani vihdoinkin vapaa vihattavasta paheesta, joka oli kaikkina päivinäni hallinnut minua tyrannina. Vielä puhuessani tulin ajatelleeksi, mitä kaikkea hyvää olisin voinut maailmassa suorittaa ja mitä vielä suurempaa hyvää olisin kyennyt aikaansaamaan nyt, kun minulla olivat nämä uudet herätteet ja jalommat ja paremmat tarkoitusperät seurattavina, jos minua vain olisi säästetty vielä muutamiksi vuosiksi, – ja silloin kyyneleet taas heruivat esiin. Me laskimme käsivarret toistemme kaulaan ja odottelimme sitä varoittavaa unisuutta, joka tavallisesti tulee kuoliaaksi paleltumisen edellä.
Pianpa se hiipikin olemukseemme, ja silloin me hyvästelimme toisiamme viimeisen kerran. Suloinen unteluus kietoi herpaantuvat aistini verkkoonsa, lumihiutaleiden kutoessa käärinliinoja voitetun ruumiini verhoksi. Unohduksen yö alkoi. Elämän taistelu oli kamppailtu.
En tiedä, kuinka kauan olin tässä unohduksen horroksessa, mutta se tuntui minusta ikuisuudelta, kun hämärä tajunta hiljalleen heräsi ja tätä seurasi yleinen kivistely koko ruumiissa. Aivoihini välähti silloin ajatus: tämä on kuolema, – tämä on haudanjälkeinen olotila.
Sitten jokin valkoinen kohousi viereltäni, ja joku ääni virkkoi katkeran ponnekkaasti:
"Olisiko herra niin hyvä ja heittäisi potkimasta minua!"
Se oli Ballou, – ainakin se oli Balloun äänen saanut villava lumiukko istuvassa asennossa.
Nousin ylös, ja tuossa – ei viidentoistakaan jalan päässä meistä olivat postivaunuaseman rakennukset, ja avonaisessa vajassa seisoivat hiljaisina meidän satuloidut ja suitsitetut hevosemme!
Nyt muuan kupera lumikinos liikkui, ja Ollendorff tuli siitä esille, ja me kaikki kolme istuimme sanattomina tuijottaen rakennuksiin. Meillä ei todenteolla ollut mitään puhuttavaa. Koko tilanne oli niin äärimmäisen naurettava ja nöyryyttävä, että sanat olivat liian heikkoja ilmauksiksi, ja me olimme kuin puulla päähän lyötyjä.
Sydäntemme ilo vapautumisestamme oli myrkyttynyt, niin, melkein tuhoutunut. Me aloimme nyt vähitellen suuttua ja myrtyä – kiukustua toisiimme, kiukustua itseemme, kiukustua kaikkeen yleensä, ja haluttomasti me pudistelimme lumen vaatteistamme ja tallustimme ikävässä hanhenmarssissa hevosten luo, riisuimme niiltä satulat ja pistäysimme aseman suojaan.
En hevin ole liioitellut ainoatakaan piirrettä tästä kummallisesta ja järjettömästä seikkailusta. Se tapahtui kirjaimellisesti niinkuin sen olen tässä kertonut. Olimme tosiaankin leiriytyneet lumikinoksiin erämaassa puoliyön hetkenä myrskyssä, eksyksiin joutuneina ja toivottomina, viidentoista askeleen päässä mukavasta majatalosta.
Pari tuntia me istuimme itseksemme asemalla ja mietiskelimme tukalin aistimuksin. Nyt oli salaperäisyys poissa, ja käsitimme hyvin, miksi hevoset olivat meidät hylänneet. Epäilemättä ne olivat olleet suojassa neljännesminuutin kuluttua lähdöstään ja irvistelleet kuunnellessaan meidän tunnustuksiamme ja valitusvirsiämme.
Aamiaisen jälkeen tuntui hiukan paremmalta, ja piankin meihin palasi elämän tuulahdusta. Maailma alkoi jälleen näyttää valoisalta, ja elämä oli meille kallisarvoisempaa kuin milloinkaan ennen. Samassa aloin myös tuntea vaivaa – se kiusasi yhä pahemmin – ahdisteli aivan herkeämättä. Voi, uudestisyntymiseni ei ollut täydellinen: kaipasin piippuani! Asetuin vastaan kaikella voimallani, mutta liha oli heikko. Vaelsin ulos yksin ja taistelin itseni kanssa kokonaisen tunnin. Muistuttelin mieleeni parannuslupauksiani ja saarnasin itselleni vakuuttavasti, nuhdellen, tyhjentävästi.
Mutta se oli aivan turhaa; piankin sitten huomasin hiiviskeleväni lumikinoksissa piippua etsimässä. Löysinkin sen ja matelin pois piiloutumaan ja nauttimaan sen viihdykkeestä. Oleilin piharakennusten takana melkoisen tuokion ja kysyin itseltäni, miltä minusta tuntuisi, jos lujaluontoiset, sielunvoimiltaan etevämmät, velvollisuudentuntoiset toverini yllättäisivät minut alennuksessani. Lopulta sytytin piippuni, eikä yksikään ihminen voisi tuntea itseään huonommaksi ja viheliäisemmäksi kuin minä silloin. Minua hävetti olla omassa kurjassa seurassani. Mutta kun yhä pelkäsin ilmituloa, arvelin, olevan kenties vielä turvallisempaa kiertää ulkorakennusten toiselle puolelle, ja sentähden käännyin kulman taakse. Minun kääntyessäni toisesta nurkasta piippu suussa pyörähti Ollendorff toisen takaa esille pullo huulillaan, ja mitään aavistamatta istui välillämme Ballou syventyneenä pelaamaan "solitairea" vanhoilla, nuhraantuneilla korteillaan!
Hassummin ei juuri voisi sattua. Me pudistimme toistemme käsiä ja päätimme olla puhumatta sen enempää "parannuksesta" ja "esimerkin antamisesta nousevalle polvelle".
MILJOONAN PUNNAN SETELI
Seitsemänkolmatta vuoden ikäisenä olin kaivososakkeiden välitystoimiston konttoristina San Franciscossa ja perehtynyt kaikkinaisiin pörssiasioihin. Olin yksinäni maailmassa, ainoana tukena älyni ja puhdas maine, mutta nämä olivatkin johtamassa minua varallisuuden uralle, ja olin tyytyväinen mahdollisuuksiini.
Aikani oli lauantaisin vapaa ehtoopäiväneuvottelun jälkeen, ja tavakseni oli tullut lähteä silloin pikku purjeveneellä lahdelle. Eräänä päivänä uskaltausin liian loitos, ajautuen ulapalle. Juuri yön tullessa, kun olin jokseenkin menettänyt toivon, minut korjasi pikku priki, joka oli matkalla Lontooseen. Siitä koitui pitkällinen ja myrskyjen rasittama purjehdus, ja minut pantiin elatukseni maksuksi ahertamaan tavallisena merimiehenä ilman palkkaa. Astuessani maihin Lontoossa olivat vaatteeni kuluneet ja repaleiset, ja minulla oli vain yksi dollari taskussani. Tällä rahalla sain ruokaa ja yösijan vuorokaudeksi. Toisen vuorokauden kuljeskelin niitä vailla.
Kello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna laahustin nälkäisenä retkuna pitkin Portland-aukion laitaa, kun muuan hoitajattarensa ohitaluttama lapsi heitti katuojaan ison, mehevän päärynän, josta oli vain kerran haukkaistu. Minä tietysti pysähdyin, tähdäten halukkaan katseeni lokaiseen aarteeseen. Minulla tuli vesi kielelle, vatsani vaati sitä herkkua, koko olemukseni pyyteli sitä. Mutta aina kun liikahdin sitä sieppaamaan, keksi jonkun ohikulkijan silmä aikeeni, ja silloin minä tietysti suoristausin, näytin välinpitämättömältä ja olin kuin en olisi ollut päärynästä tietoinenkaan. Siten kävi yhä uudestaan, enkä kyennyt toteuttamaan pyrkimystäni. Olin jo yltymässä kyllin epätoivoiseksi uhmaamaan kaikkea häpeää ja tempaamaan hedelmän, kun takanani avattiin ikkuna ja sieltä lausui joku herrasmies:
"Olkaa hyvä ja käykää tänne."
Minut päästi sisälle koreapukuinen lakeija ja näytti tien ylelliseen huoneeseen, jossa istui kaksi vanhanpuoleista herraa. He lähettivät pois palvelijan ja pakottivat minut istuutumaan. He olivat juuri lopettaneet aamiaisensa, ja rippeiden näkeminen oli nykertää minut. Saatoin tuskin ajatella mitään muuta noilta ruokalajeilta, mutta kun minua ei kehoitettu niitä maistamaan, täytyi minun kestää se kiusa parhaani mukaan.
Huoneessa oli vähän aikaisemmin tapahtunut jotakin, mikä minulle selvisi vasta paljon myöhemmin, mutta kerron sen jo tässä. Vanhat veljekset olivat pari päivää takaperin joutuneet varsin kiihkeään väittelyyn ja lopulta päättäneet ratkaista sen vedonlyönnillä, kuten englantilaiset mielellään välityskeinoksi käyttävät.
Tiedettäneen yleisesti, että Englannin Pankki kerran valmistutti kaksi miljoonan punnan seteliä, vasiten käytettäviksi jonkun vieraan maan kanssa järjestettävään suoritukseen. Syystä tai toisesta olikin vain toinen näistä siten sijoitettu ja palatessaan tehty mitättömäksi; toinen oli yhä pankin holvissa. No, rupatellessaan veljekset sattuivat ihmettelemään, miten kävisi täysin rehelliselle ja älykkäälle muukalaiselle, joka joutuisi ystävättömänä tuuliajolle Lontoossa, jos hänellä ei olisi rahtuakaan muuta rahaa kuin tuo miljoonan punnan seteli eikä minkäänlaista mahdollisuutta omistusoikeutensa selvittämiseen. Veli A sanoi, että hän nääntyisi nälkään, mutta veli B oli toista mieltä. Veli A väitti, että hän ei voisi tarjota sitä pankissa tai missään muuallakaan, koska hänet heti pidätettäisiin. Siten he kiistelivät, kunnes veli B sanoi lyövänsä vetoa kahdestakymmenestätuhannesta punnasta, että mies tulisi jotenkuten toimeen kolmekymmentä päivää sen miljoonan varassa ja pysyisi vapaalla jalalla. Veli A tarttui tarjoukseen. Veli B meni Englannin Pankkiin ja lunasti sen setelin. Ihan englantilaisen tapaista sekin, – lannistumattomuutta kerrassaan! Sitten hän saneli erään kirjurinsa kauniille, pyöreälle käsialalle kirjeen, ja senjälkeen veljekset asettuivat ikkunan ääreen päiväkaudeksi istumaan, keksiäkseen oikean miehen, jolle se annettaisiin.
He näkivät rehellisiä kasvoja, jotka eivät ilmaisseet riittävää älykkyyttä, ja taasen älykkäitä, mutta ei kyllin rehellisiä; monet vastasivat kumpaakin vaatimusta, mutta kuuluivat henkilöille, jotka eivät olleet kyllin köyhiä, tai köyhinäkään muukalaisia. Aina oli jotakin vialla, kunnes minä osuin paikalle, ja silloin he olivat yhtä mieltä siitä, että minä täytin ehdot kaikin puolin, joten he valitsivat minut, ja siinä minä nyt olin odottelemassa tietoa, miksi minut oli kutsuttu sisälle.
He alkoivat kysellä olojani ja saivat piankin kuulla tarinani. Lopulta he ilmoittivat, että sovelluin heidän tarkoitukseensa. Sanoin olevani siitä kovin hyvilläni ja tiedustin, mikä se oli. Silloin toinen heistä ojensi minulle kirjekuoren ja sanoi, että löytäisin selityksen siitä. Olin avaamaisillani sen, mutta hän kielsi kehoittaen minua viemään sen mukanani, harkitsemaan sitä huolellisesti ja välttämään hätäilyä tai ajattelemattomuutta. Olin ymmällä ja halusin haastella asiasta hiukan enemmän, mutta sitä eivät he halunneet. Jätin siis hyvästi, loukkaantuneena ja häpeissäni, kun olin nähtävästi joutunut jonkunlaisen ilveen kohteeksi ja kuitenkin näin pakolliseksi alistua siihen, sillä enhän näissä olosuhteissani voinut mitään isoisten ihmisten pilanteolle.
Nyt olisin noukkaissut päärynän ja syönyt sen koko maailman nähden, mutta se oli kadonnut; olin siis senkin menettänyt tässä onnettomassa jutussa, eikä se ajatus lauhduttanut tunteitani noita miehiä kohtaan. Heti kun pääsin pois talon näköpiiristä, avasin kirjekuoren ja huomasin, että siinä oli rahaa! Käsitykseni heistä muuttui, sen saatte uskoa! En menettänyt hetkeäkään, vaan sulloin kirjelapun ja rahan liivintaskuuni ja syöksyin lähimpään halpaan ruokalaan. Oh, kuinka minä söinkään! Kun viimein ei mahtunut enempää, otin esille setelini ja avasin sen laskoksistaan, silmäsin sitä ja olin pyörtyä. Viisi miljoonaa dollaria! Se sai pääni humisemaan.
Lienen siinä istunut pökertyneenä tirkistelemässä seteliin hyvinkin minuutin ajan, ennenkuin kunnollisesti toinnuin. Silloin oli ensimmäisenä havaintonani isäntä. Hänen katseensa oli tähdätty seteliin, ja hän seisoi kuin kivettyneenä. Hän palvoi kaikella ruumiillaan ja sielullaan, mutta ei näköjään kyennyt hievahtamaankaan. Otin siitä ohjeeni ja menettelin ainoalla järkevällä tavalla. Ojensin seteliä häneen päin ja sanoin huolettomasti:
"Vaihtakaa minulle tämä, olkaa hyvä."
Pyyntö palautti hänet toimivaan tilaan, ja hän pyysi tuhannesti anteeksi, kun ei voinut särkeä rahaani, enkä minä saanut häntä edes kajoamaan siihen. Hän halusi katsella sitä ja yhä katsella; hän ei tuntunut saavan silmiensä janoa mitenkään sammutetuksi, mutta kavahti koskemasta siihen niinkuin se olisi ollut jotakin liian pyhää halvan tomumajan käsiteltäväksi. Minä huomautin:
"En mielelläni tuottaisi hankaluutta, mutta muukaan ei auta: olkaa hyvä ja vaihtakaa tämä, minulla ei ole lainkaan pikkurahaa."
Mutta hän sanoi, että sillä ei ollut yhtään väliä; minun sopi jättää mokoma pikku erä toiseen kertaan. Muistutin siihen, etten kenties melkoiseen aikaan osuisi taas tälle taholle, mutta se ei hänen mielestään merkinnyt mitään, hän oli valmis odottamaan, ja sopipa minun milloin hyvänsä pistäytyä tänne nauttimaan mitä halusin ja antaa tilini jatkua mieleni mukaan. Eihän hän muka arastellut luottaa noin rikkaaseen herraan, joskin olin hilpeäluontoinen ja halusin pukuasioissa kujeilla yleisölle. Tällöin astui sisälle toinen ruokailija, ja isäntä vihjaisi minulle, että oli parasta pistää se eriskummaisuus pois näkyvistä. Sitten hän kumarrellen saatteli minua ovelle asti, ja minä läksin suoraa päätä tavoittamaan noita veljeksiä, korjatakseni tapahtuneen erehdyksen, ennenkuin poliisi etsisi minut käsiinsä ja avustaisi minua siihen.
Olin aika lailla hermostuksissani, todella pahoin peloissanikin, vaikka en tietysti ollut millään tavoin syypää, – mutta ihmistuntemukseni ilmaisi minulle, että he huomatessaan antaneensa kulkurille miljoonan punnan setelin punnansetelin sijasta yltyisivät hurjaan raivoon häntä kohtaan, vaikka heidän pitäisi pahoitella omaa likinäköisyyttään. Lähestyessäni taloa alkoi kiihtymykseni tasaantua, sillä sikäläinen hiljaisuus saattoi minut jokseenkin varmaksi siitä, että erehdystä ei ollut vielä huomattu. Soitin ovikelloa. Sama palvelija ilmestyi esiin. Kysyin, olivatko herrat kotona.
"He ovat menneet." Tämä ilmoitettiin tuollaisen toimitsijaluokan ylvääseen, kylmäkiskoiseen tapaan.
"Menneet? Menneet minne?"
"Matkalle."
"Mutta minne päin?"
"Mantereelle luullakseni."
"Mantereelle?"
"Niin, sir."
"Mille taholle – mitä kautta?"
"En voi sanoa, sir."
"Milloin he tulevat takaisin?"
"Kuukauden kuluttua, sanoivat."
"Kuukauden kuluttua! Oh, tämä on kamalaa! Antakaa minulle jotakin vihiä, miten saan toimitetuksi heille sanan. Asiani on äärimmäisen tärkeä."
"En tosiaankaan voi. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin he matkustivat, sir."
"Sitten minun pitää puhutella jotakuta perheen jäsentä."
"Perhekin on poissa, on ollut ulkomailla jo monta kuukautta – Egyptissä ja Intiassa luullakseni."
"Mies, on tapahtunut tavaton erehdys. He palaavat ennen iltaa. Sanokaahan heille, että minä kävin täällä ja että poikkeilen uudestaan, kunnes asia korjautuu, joten heidän ei tarvitse hätääntyä."
"Kyllä sanon, jos he tulevat takaisin, mutta sitä en odota. He huomauttivat, että te saavutte tunnin kuluttua tiedustelemaan, mutta minun piti vastata teille, että kaikki on kunnossa ja että he palaavat määräaikana, ottaakseen teidät sitten puheilleen."
Minun siis täytyi heittää sikseen ja poistua. Millainen arvoitus tämä olikaan! Olin ihan menemässä sekaisin. He palaisivat "määräaikana". Mitä se saattoi merkitä? Oh, kirjehän kenties antaisi selityksen. Olin unohtanut kirjeen; otin sen esille ja luin. Siinä sanottiin:
"Olette älykäs ja rehellinen mies, kuten saattaa nähdä kasvoistanne. Käsitämme teidät köyhäksi ja muukalaiseksi. Liitämme tämän ohelle rahasumman. Se lainataan teille kolmeksikymmeneksi päiväksi, korottomasti. Esittäytykää tässä talossa sen ajan päättyessä. Olen lyönyt teistä vetoa. Jos voitan sen, niin saatte minkä hyvänsä paikan, joka on annettavissani – nimittäin sellaisen, johon kykenette osoittautumaan perehtyneeksi ja päteväksi."
Ei mitään allekirjoitusta, osoitetta, päiväystä.
No, olinpa tässä joutunut sokkosille! Te tiedätte, mistä kaikki johtui, mutta minulle se oli käsittämätön arvoitus. En osannut aavistellakaan, mikä oli pelinä tai tarkoitettiinko minulle haittaa vai ystävyydenpalvelusta. Pistäysin puistoon ja istuuduin yrittääkseni ajatella asemaa perusteellisesti, harkitakseni, mitä minun oli paras tehdä.
Tunnin mittaan järkeilyni kiteytyi seuraaviksi päätelmiksi.
Kenties nuo miehet tarkoittavat minulle hyvää, kenties pahaa; siitä ei voi saada selkoa – jääköön silleen. Heillä on jotakin peliä tai suunnitelmaa tai koetta mielessä; on mahdotonta sitä arvata – jääköön silleen. Minusta on lyöty vetoa; sen perustaa ei voi keksiä – jääköön silleen. Siten ovat epätietoiset suureet poissa tieltä; jälellä on kosketeltavaa, vankkumatonta, täysin varmasti määriteltävää. Jos pyydän Englannin Pankkia sijoittamaan tämän setelin sen miehen tilille, jolle se kuuluu, niin he tekevät sen, sillä he tuntevat hänet, vaikka minä en tunne; mutta he kysyvät minulta, miten sain sen haltuuni, ja jos kerron asian, niin he tietenkin telkeävät minut houruinhoitolaan, kun taasen vale toimittaisi minut vankilaan. Sama olisi tuloksena, jos yrittäisin tallettaa setelin johonkin pankkiin tilini pohjaksi tai lainata rahaa tällä vakuudella. Minun on kanniskeltava tätä suunnatonta taakkaa kunnes nuo miehet tulevat takaisin, siinä ei minulla ole valinnan varaa. Se on minulle hyödytön, yhtä hyödytön kuin hyppysellinen tuhkaa, ja kuitenkin minun täytyy visusti varjella sitä samalla kun kerjään elantoani. En voisi antaa sitä pois, vaikka yrittäisinkin, sillä sitä ei ottaisi vastaan rehellinen kansalainen eikä rosvo, tai suostuisi millään ilveellä tekemisiin sen kanssa. Noilla veljeksillä ei ole mitään hätää. Jos hukkaisinkin heidän setelinsä tai polttaisin, niin heillä ei sittenkään olisi hätää, sillä he voivat pidättää setelin lunastamisen ja saada pankilta korvauksen; mutta sillaikaa minun on kuukausi kärsittävä palkatta tai hyödyttä – ellen avusta voittamaan sitä vetoa, mikä se lieneekään, ja saa sitä paikkaa, joka minulle ehdollisesti luvataan. Mielelläni sen ottaisin vastaan; heidänlaisensa miehet määräilevät toimista, joihin kelpaa ryhtyä.
Johduin aika lailla ajattelemaan sitä tointa. Toiveeni alkoivat kohota korkealle. Epäilemättäkin palkka olisi runsas. Sitä alettaisiin maksaa kuukauden kuluttua; sitten olisin hyvällä pohjalla. Piankin pääsin erinomaiseen mielenvireeseen. Olin tällöin jo taas maleksimassa kaduilla. Vaatturinliikkeen näkeminen pani minut kiihkeästi kaipaamaan risojeni karistamista, pukeutuakseni jälleen siistiin kuntoon. Saatoinko sen tehdä? En, minulla ei ollut maailmassa mitään muuta kuin miljoona puntaa. Pakottausin siis astelemaan ohitse. Mutta tuokion kuluttua ajauduin takaisin. Kiusaus ahdisti minua julmasti. Lienen kuuteen kertaan tallustellut tuon liikkeen ohitse edestakaisin sen miehekkään kamppailuni aikana. Viimein myötäsin; minun täytyi. Kysyin, oliko heillä virhemittaista pukua jääneenä haltuunsa jostakin tilauksesta. Mies, jota puhuttelin, nyökkäsi toiseen mieheen päin, antamatta vastausta. Siirryin osoitetun miehen luo, ja yhtä vaiteliaasti hänkin viittasi päällään toiseen mieheen. Menin tämän kolmannen luo, ja hän virkkoi:
"Hetkinen, joudan kohta."
Odotin kunnes hän oli valmis hommastaan. Sitten hän vei minut takahuoneeseen, penkoi hylättyjen pukujen kasaa ja valitsi minulle virttyneimmän. Vaihdoin sen ylleni. Se ei ollut mitoiltaan sopiva eikä millään tavoin miellyttävä, mutta se oli uusi, ja mieleni kovin teki saada se. Niin ollen en ryhtynyt kohdistamaan huomiota sen vikoihin, vaan sanoin hieman epävarmasti:
"Olisi mukavampaa minulle, jos voisitte odottaa maksua jonkun päivän. Minulla ei ole vaihtorahaa mukanani."
Miehen kasvot saivat mitä ivallisimman ilmeen, hänen vastatessaan:
"Oh, eikö ole? No, enhän sitä tietysti odottanutkaan. Teidänlaisillanne herrasmiehillä on tietenkin vain isoa rahaa lompakossaan."
Se kiusaannutti minua, ja huomautin: "Ystäväiseni, teidän ei pitäisi arvostella muukalaista aina vaatteiden mukaan. Pystyn aivan hyvin maksamaan puvun: en vain halunnut tuottaa teille ison setelin vaihtamisen vaivaa."
Siitä hän hiukan lievensi sävyään ja vastasi, vaikkakin vielä jossakin määrin ylväästi:
"En tarkoittanut mitään pahaa, mutta kun tässä nyt lausutaan moitteita, niin saattaisinpa huomauttaa, ettei ollut juuri teidän asiananne kiirehtiä päättelemään meille hankalaksi vaihtaa mitä hyvänsä seteliä, joka teillä sattuu olemaan. Kyllä meiltä riittää."
Ojensin hänelle setelin ja sanoin.
"Kah, hyvä on; pyydän anteeksi."
Hän otti sen vastaan hymyllä, tuollaisella leveällä hymyllä, joka leviää laajalle ja poimuttuu ja vakoutuu ja käy kierteiseksi, niinkuin kivenheiton jälki lammen pinnassa, ja sitten hänen vilkaistessaan seteliin tämä hymy jähmettyi jäykäksi ja sai keltaisen vivahduksen, näyttäen sellaiselta kiemuraiselta laavavyöryltä, joita näkee kovettuneina Vesuviuksen kupeen pikku tasanteilla. En ollut milloinkaan nähnyt myhäilyä tuolla tavoin napattuna kiinni ja vakinaistettuna. Mies seisoi pidellen seteliä kivipatsaana, ja omistaja riensi paikalle katsomaan, mikä oli vikana, tokaisten:
"No, mitä nyt? Mistä pula? Mitä puuttuu?"
"Ei ole mitään pulaa", selitin minä. "Odotan rahaa takaisin."
"No, no, käy vaihtamassa, Tod; säre seteli."
"Vaihtamassa!" äännähti Tod. "Helppo sanoa, sir, mutta katsokaahan seteliä itse."
Omistaja loi siihen silmäyksen, ja hänen huuliltaan purkausi hiljainen, kaunopuheinen vihellys. Sitten hän sukelsi hylättyjen pukujen röykkiöön ja alkoi tempoa sitä puolelle ja toiselle, kaiken aikaa puhellen kiihkeästi ja ikäänkuin itsekseen:
"Myydä erikoisluontoiselle miljoonamiehelle noin ala-arvoinen puku! Tod on hupelo – synnynnäinen hupelo. Aina hän haihattelee. Karkoittaa täältä jokaisen pohatan, kun ei pysty eroittamaan miljoonamiestä kulkurista, ei ole koskaan pystynyt. Kas, tässä on se, jota hain. Riisukaahan yltänne nuo tamineet, sir, ja heittäkää tuleen. Suvaitkaa koetella tätä paitaa ja tätä pukua; se on juuri paikalleen osuva, aivan kerrassaan – koreilematon, hyvää kangasta, hillityn kuosinen ja herttuallisen aistikas. Se valmistettiin tilauksesta ulkomaiselle ruhtinaalle – saatatte hänet tunteakin, sir –, hänen ylhäisyydelleen Halifaxin hospodarille, mutta hänen täytyi jättää se meille ja ostaa surupuku, kun hänen äitinsä teki kuolemaa, vaikka sitten virkosikin. Mutta mitäpä siitä; emme voi saada asioita aina käymään siten kuin – tuota, siihen tapaan kuin ne – kas niin! Housut ovat oivat, sopivat teille ihastuttavasti, sir! Nyt liivit: ahaa, nekin kuin valetut! Nyt takki – hyväinen aika, katsokaapas tuota! Täydellinen kokonaisuudessaan! En ole eläissäni nähnyt näin erinomaista sattumaa."
Ilmaisin tyytyväisyyteni.
"Aivan oikein, sir, aivan oikein, kelpaahan se tilapäisesti, se minun täytyy sanoa. Mutta odottakaahan, niin saatte nähdä, mitä kykenemme teille luomaan omilla mitoillanne. No, Tod, kirja ja kynä; ryhdy merkitsemään. Lahkeen pituus, 32" – ja niin edelleen. Ennenkuin sain sanaakaan virketyksi hän oli mittaillut minut ja antoi määräyksiä iltapuvuista, aamupäiväpuvuista, paidoista ja sen sellaisista. Saadessani tilaisuuden muistutin:
"Mutta, hyvä herra, minä en voi tehdä näitä tilauksia, ellei teidän sovi odottaa epämääräisesti tai vaihtaa seteliäni."
"Epämääräisestikö! Se on heikko sana, sir, heikko sana. Ikuisesti – se on oikea sana, sir. Tod, toimita nämä mitä pikaisimmin valmistetuiksi ja lähetä ne herran osoitteella aikaa hukkaamatta. Vähäisemmät asiakkaat odottakoot. Merkitse muistiin herran osoite ja –"
"Olen muuttamassa asuntoa. Poikkean kyllä jättämään uuden osoitteeni."
"Hyvä on, sir, hyvä on. Hetkinen – sallikaa minun saattaa teitä, sir. Kas niin – hyvästi, sir, hyvästi ja paljon kiitoksia."
No, ymmärrättehän, mitä täytyi tapahtua? Johduin luonnollisesti ostelemaan mitä hyvänsä tarvitsin ja tarjoamaan seteliä vaihdettavaksi. Viikon kuluttua olin ylellisesti varustautunut kaikilla tarpeellisilla mukavuuksilla ja hienouksilla, majaillen kallisluokkaisessa yksityisessä hotellissa Hanover-aukion varrella. Käytin sikäläistä päivällispöytää, mutta aamiaishetket pysyin uskollisena Harrisin halvalle ruokalalle, jossa miljoonapuntaseni oli minulle tuottanut ensimmäisen ateriani. Loin Harrisin menestyksen. Oli levinnyt laajalti tieto, että paikan suojeluspyhimyksenä oli ulkomainen kaistapää, joka kuljetteli miljoonan punnan seteliä liivintaskussaan. Se riitti. Köyhä, vastuksissa ponnisteleva, kädestä suuhun kituutteleva pikku liikeyritys oli tullut kuuluisaksi, ja sinne tungeksi asiakkaita. Harris oli niin kiitollinen, että hän väkisin tyrkytti minulle taskulainoja, suostumatta vastaanottamaan epäystä, ja niin köyhä kuin todella olinkin, oli minulla nyt siten rahaa tuhlattavaksi ja sain elellä rikkaiden ja isoisten tapaan. Käsitykseni mukaan siitä oli romahdus tulossa, mutta olin nyt syöksynyt ajelehtamaan, joten minun täytyi uida yli tai hukkua. Näette siis, että uhkaavan tuhon piirre oli antamassa totista, vakavaa ja traagillistakin sävyä asemalle, joka olisi muutoin ollut pelkästään naurettava. Öisin, pimeässä, se traagillinen puoli aina tunkeusi etualalle, varoittavana, muistuttelevana, ja minä ähkäilin ja heittelehdin, havaiten vaikeaksi päästä uneen. Mutta elvyttävässä päivänvalossa ahdistava aines loittoni ja katosi, ja minä kävelin kuin ruusuilla ja olin onnellisen päihtymyksen vallassa, voisi sanoa.
Ja se oli luonnollista, sillä minusta oli tullut maailman pääkaupungin kuuluisuuksia; se saattoi minut päästäni pyörälle, ei vain vähäisessä määrin, vaan aika lailla. Ei voinut ottaa käteensä sanomalehteä, englantilaista, skotlantilaista tai irlantilaista, tapaamatta jotakin mainintaa "liivintasku-miljoonapuntalaisesta" ja hänen äskeisimmistä tekemisistään ja sanelmistaan. Ensimmältä ne maininnat sijoittivat minut henkilötietojen palstan alapäähän; sitten sivuutin kohoamisessani ritarit, sitten baronetit, sitten paroonit ja niin edelleen ja niin edelleen, vakaasti kavuten kuuluisuuteni lisääntyessä, kunnes saavutin ylimmän tason, ja siinä minä pysyin edellä kaikista kuninkaalliseen huonekuntaan kuulumattomista herttuoista ja kaikista kirkkoruhtinaista koko valtakunnan arkkipiispaa lukuunottamatta.
Mutta huomatkaa, että tämä ei ollut mainetta; olin vasta saavuttanut kuuluisuutta. Sitten tuli huipputempaisu – ritarilyönti, niin sanoakseni –, joka silmänräpäyksessä muutti kuuluisuuden katoavan kuonavaahdon maineen kestäväksi kullaksi: Punch julkaisi minusta pilakuvan! Niin, nyt olin valmis: sijani oli vakautettu. Minusta saatettiin vieläkin laskea leikkiä, mutta kunnioittavasti, ei remuavasti, ei karkeasti; minua voitiin hymyillä, mutta ei nauraa. Sen aika oli mennyt ohi. Punch esitti minut liehuvin riekalein hieromassa kauppaa vartiosoturin kanssa Lontoon Tower-linnan ostamisesta.
No, voitte kuvitella, miltä tuntui nuoresta miehestä, jota ei ollut milloinkaan otettu huomioon ja joka nyt yhtäkkiä ei voinut virkkaa lausettakaan sen joutumatta kaikkialla kertailluksi, – liikkua kadulla kuulematta alinomaa huomauteltavan: "Tuossa hän menee; se on hän!" – syödä aamiaistansa katselijain sulloutumatta ympärille, näyttäytyä ooppera-aitiossa tuhannen lornjetin suuntautumatta sinne. Paistattelin itseäni kunnian hohteessa päivät päästään – se kelpaa lyhyesti määritelmäksi.
Säilytinpä tallella vanhan repalepukunikin ja esiinnyin siinä tuolloin tällöin, jotta sain vanhana hupinani ostella pikku kapistuksia, kohdata korskeata halveksumista ja sitten tyrmätä pilkkaajan miljoonan punnan setelillä. Mutta ajan mittaan se ei vedellyt. Kuvalehdet saattoivat sen asun niin tutuksi, että lähtiessäni ulos siihen laittautuneena jouduin heti tunnetuksi ja sain kintereilleni väkijoukon, ja yrittäessäni tuollaista ostosta kaupanhoitaja tarjosi minulle koko myymäläänsä luotolla ennenkuin sain seteliäni hänen silmissään väläytetyksikään.
Maineeni oli ehtinyt suunnilleen kymmenenteen päiväänsä, kun menin täyttämään velvollisuuttani isänmaan lipulle, pistäytymällä tervehdyskäynnille Yhdysvaltain ministerin luo. Hän vastaanotti minut asianmukaisen innostuneesti, moitti minun vitkastelleen velvollisuudessani ja sanoi, että ainoana anteeksiannon edellytyksenä oli minun ottaa hänen seniltaisilla päivällisillään sija, joka oli jäänyt tyhjäksi erään kutsuvieraan sairastumisen takia. Suostuin siihen, ja me pääsimme haastelemaan. Kävi selville, että hän ja isäni olivat olleet koulukumppanuksia ja sittemmin samanaikaisesti opiskelleet Yalen yliopistossa, pysyen likeisinä ystävyksinä isäni kuolemaan asti. Niinpä hän sitten pyysikin minua pistäytymään kotiinsa milloin hyvänsä minulta liikeni hetkinenkin, ja siihen olin tietysti hyvin halukas.
Olin enemmänkin kuin halukas; olin iloissani. Romahduksen tullessa hän voisi kenties jotenkuten pelastaa minut täydelliseltä tuholta; en tiennyt miten, mutta hän saattoi keksiä keinon. En rohjennut näin myöhään avata sydäntäni hänelle, kuten olisin siekailematta tehnyt tämän kamalan lontoolaisurani alussa. Ei, siihen en nyt voinut uskaltautua; olin sotkeutunut liian syvälle, tohtiakseni paljastaa asemaani noin uudelle ystävälle, vaikkakaan en omasta mielestäni ollut kokonaan menettänyt pohjaa aitani. Katsokaas, kaikessa lainailussanikin pysyttelin huolellisesti varojeni perustalla – palkkapohjallani, tarkoitan. Enhän kylläkään voinut tietää, millainen palkkani olisi, mutta minulla oli kyllin hyvä arvioimisperuste siinä seikassa, että toimittaessani vedon ratkeamaan voitollisesti saisin valita minkä hyvänsä paikan, joka oli tuon rikkaan vanhan herran annettavissa, mikäli olin pätevä – ja päteväksi varmasti osoittautuisin, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Vedonlyönti taasen ei minua huolettanut; minulla oli yleensä onni mukanani. Niinpä olin arvioinut palkaksi kuudestasadasta tuhanteen puntaan vuodessa, – sanokaamme kuusisataa ensimmäiseltä vuodelta ja sitten korotusta vuosi vuodelta, kunnes ansiokkuudellani saavutin tuon ylirajan.
Tällähaavaa olin velkaantunut ainoastaan ensimmäisen vuoden palkan. Jokainen oli yrittänyt lainata minulle rahaa, mutta olin enimmät heistä torjunut verukkeella tai toisella, joten velkaisuutenani oli vain 300 puntaa lainavaroja, toisen mokoman vastatessa elantoani ja ostoksiani. Toisen vuoden palkan uskoin riittävän selvittämään minut kuukauden loppuun, jos edelleenkin pysyin varovaisena ja taloudellisena, ja tästä aioin pitää tarkkaa huolta. Kuukauden mennessä umpeen ja toimeksiantajani palatessa matkaltaan olisin taas oikealla tolalla, sillä minä jakaisin noiden kahden vuoden palkan saamamiehilleni sitoumuksina ja ryhtyisin uutterasti työhön.
Ne olivat ihastuttavat neljäntoista henkilön päivälliset. Seurueena olivat Shoreditchin herttua ja herttuatar ja heidän tyttärensä lady Anne-Grace-Eleanor-Celeste-ja-niin-edelleen-ja-niin-edelleen-de-Bohun, Newgaten kreivi ja kreivitär, Cheapsiden varakreivi, loordi ja lady Blatherskite, muutamia kumpaiseenkin sukupuoleen kuuluvia aatelittomia, ministeri ja hänen puolisonsa ja tyttärensä sekä tyttären luona vieraileva ystävätär, kahdenkolmatta ikäinen englantilainen tyttö nimeltä Portia Langham, johon minä rakastuin kahdessa minuutissa, niinkuin hänkin minuun – sen saatoin nähdä ilman silmälaseja. Oli vielä muuan vieras, amerikkalainen – mutta nyt olen ehättänyt hieman edelle kertomukseni kehityksestä. Oltiin vielä vierashuoneessa, terästäen ruokahalua ja kylmäkiskoisesti tarkastellen myöhäisiä tulijoita, kun palvelija ilmoitti:
"Herra Lloyd Hastings."
Tavanomaisista kohteliaisuuksista selvittyään Hastings keksi minut ja lähestyi minua käsi sydämellisesti ojennettuna; sitten hän äkkiä pysähtyi juuri kun oli pudistamaisillaan kättäni ja virkkoi hämmentyneen näköisenä:
"Pyydän anteeksi, sir, olin tuntevinani teidät."
"Kah, tunnetkinhan sinä minut, veikkonen."
"Älä! Oletko sinä se – se –?"
"Liivintasku-kumma? Olen kyllä. Älä arastele puhutella minua lisänimelläni; olen siihen tottunut."
"Kah, kah, kah, tämä on todellakin yllätys. Olen pari kertaa nähnyt oman nimesi liittyneenä siihen lisänimeen, mutta mieleeni ei voinut juolahtaa, että sinä saatoit olla se Henry Adams. Eihän ole kuutta kuukauttakaan siitä kun ahersit konttoristin palkalla Blake Hopkinsin toimistossa 'Friscossa ja jäit iltatunneiksi ylityöhön pikku lisäkorvauksesta, autellen minua järjestelemään ja tarkistamaan Gould and Curry Extension-yhtiön papereita ja tilastoja. Ajatella, että nyt olet Lontoossa ja äveriäs miljoonamies ja valtavan kuuluisa! Tämä on ihan kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista saatua. Hyvä mies, en pysty tätä lainkaan tajuamaan, en käsittämään; tarvitsen aikaa ällistykseni tyynnyttämiseen."
"Et ole pahemmassa pulassa kuin minäkään, Lloyd. En käsitä tätä itsekään."
"Hyväinen aika, kylläpä on todellakin pökerryttävää! Vastahan on juuri kolme kuukautta tänään siitä, kun poikkesimme Kaivosmiesten ravintolaan –"
"Ei, se oli What Cheer."
"Oikein, What Cheer se olikin; menimme sinne kello kaksi aamulla ja tilasimme viilokkeita ja kahvia, kuusi tuntia uutterasti tunattuamme noiden Extension-papereiden parissa, ja minä koetin houkutella sinua tulemaan mukanani Lontooseen ja tarjouduin hommaamaan sinulle loman ja maksamaan kaikki kulut ja antamaan sinulle jotakin päällisiksi, jos saisin myynnin onnistumaan, mutta sinä et tahtonut siitä kuullakaan, sanoit menestykseni olevan liian heikkojen toiveiden varassa, jotapaitsi sinulla ei ollut varaa vieraantua juoksevista liikeasioista ja sitten menettää aikaa uuteen perehtymiseen, päästyäsi takaisin kotiin. Ja kuitenkin olet nyt tässä. Kuinka kummallista se onkaan! Miten sinä satuit tulemaan ja miten ihmeessä olet saavuttanut näin uskomattoman nousun?"
"Oh, aivan arvaamattani. Se on pitkä tarina – romaani, saattaa sanoa. Kerron sinulle kaikki, mutta en nyt."
"Milloin?"
"Tämän kuun päättyessä."
"Siihen on vielä runsaasti kaksi viikkoa. Jännittäisit uteliaisuuttani liiaksi. Lyhennä viikoksi."
"En voi. Aikanaan saat tietää syyn. Mutta miten liikeasiat luistavat?"
Hänen hilpeytensä haihtui kuin henkäyksenä, ja hän vastasi huokaisten:
"Olit oikea profeetta, Hal, oikea profeetta. Soisin, etten olisi tullut. En halua puhua siitä."
"Mutta sinun täytyy. Sinun pitää tulla luokseni yöksi, kun lähdemme täältä, ja selvitellä minulle kaikki."
"Oi, saanko? Puhutko tosissasi?" ja hänen silmänsä sumenivat.
"Kyllä; tahdon kuulla koko jutun, joka sanan."
"Olen kovin kiitollinen! Tavata taas kerran inhimillistä harrastusta, jonkun äänessä ja jonkun silmässä, minuun ja asioihini sen jälkeen, mitä olen täällä kokenut – hitto, voisin siitä valahtaa polvilleni!"
Hän puristi kättäni lujasti ja suoristausi ja oli sen jälkeen kaikin puolin kunnossa ja pirteänä päivällisiä varten – joista ei tullut mitään. Ei, sattui se tavallinen seikka, joka aina ilmenee tukalan ja tuskastuttavan englantilaisen seurajärjestelmän yhteydessä – ei voitu ratkaista arvojärjestystä ruokailusaliin astumisessa, ja niinpä päivällisiä ei ollut. Englantilaiset aina syövät päivällistä ennenkuin lähtevät päivällisille, sillä he tietävät, mikä on vaarana, mutta kukaan ei koskaan varoita muukalaista, joka siis huolettomasti astuu ansaan. Kukaan ei kylläkään kärsinyt haittaa tällä kerralla, sillä me olimme kaikki olleet päivällisellä; Hastings oli tosin uusi tulokas, mutta kutsuessaan oli ministeri hänelle ilmoittanut, että hän englantilaisen tavan johdosta ei ollut päivällisikseen varannut mitään päivällistä.
Jokainen otti käsikynkkäänsä naisen ja asteli alas ruokailuhuoneen ovelle, koska oli tavanmukaista suorittaa nämä liikkeet; mutta siellä alkoi kiista. Shoreditchin herttua tahtoi mennä edellä ja istuutua pöydän päähän, hän kun mielestään oli arvojärjestyksessä ylempänä ministeriä, joka edusti vain kansakuntaa eikä hallitsijaa; mutta minä puolsin oikeuksiani ja kieltäysin mukautumasta. Olin henkilötiedoissa edellä kaikista ei-kuninkaallisista herttuoista ja huomautin siitä, vaatien etusijaa tältä herttualta. Väittelyä ei tietystikään saatu sovituksi, vaikka kuinkakin ponnistelimme; lopulta hän huonosti harkiten yritti lisätä panokseensa syntyperän ja esi-isät, mutta minä ehättäysin Wilhelm Valloittajankin taakse ja "korotin" Adamilla, jonka suoranainen jälkeläinen olin, kuten nimenikin osoitti, kun sitävastoin hän oli sivuhaaraa, mikä ilmeni hänen nimestään ja verrattain äskeisestä normannilaisesta alkuperästäänkin.
Niinpä siis kaikin taivalsimme takaisin vierailuhuoneeseen ja saimme seisoalta lounaan – lautasellisen sardineja ja mansikan, ryhmittyen maistelemaan. Siellä ei arvojärjestyksen uskonto ole niin tiukka; kaksi korkea-arvoisinta henkilöä heittää ilmaan shillingin, voittaja saa ensimmäisenä periä mansikkansa ja hävinneelle jää shillinki. Seuraavat kaksi uudistavat tempun, sitten lähimmät kaksi, ja niin edelleen. Virvokkeita nautittuamme tuotiin sisälle pöytiä, ja me kaikki pelasimme cribbagea kuuden pennyn panoksin. Englantilaiset eivät milloinkaan pelaa korttia pelkästään huvikseen. Jos he eivät pysty voittamaan jotakin tai häviämään – yhdentekevää, kuinka päin –, niin he eivät ryhdy peliin ollenkaan.
Meillä oli hauskaa, tai ainakin kahdella meistä, – neiti Langhamilla ja minulla. Olin niin hurmaantunut häneen, etten kyennyt laskemaan pisteitäni, jos ne nousivat kaksinkertaisen sarjan yläpuolelle, ja päästessäni kotiin en hoksannut sitä, vaan läksin uudestaan ulkoriviä pitkin ja olisin joka kerran hävinnyt pelin, jollei tyttö olisi tehnyt samoin, hän kun oli aivan samassa tilassa, nähkääs, ja siten ei meistä kumpainenkaan selviytynyt loppuun tai huolinut kummastella, miksi erä ei ikinä päättynyt, – me tiesimme vain olevamme onnellisia emmekä halunneet tietää mitään muuta tai joutua häirityiksi.
Ja minä sanoin hänelle – niin todella tein – sanoin hänelle, että rakastin häntä, ja hän – no, hän punastui hiusmartoa myöten, mutta hän piti siitä, sanoi, että hän piti. Oi, ei ole ollut toista niin verratonta iltaa! Joka kerta kun minä merkitsin muistiin, lisäsin siihen jälkikirjoituksen; aina kun hän kirjoitti pistemääriään, tunnusti hän vastaanottaneensa sanomani, samalla kun järjesteli korttejaan. En edes kyennyt lausumaan: "Kaksi pampusta" lisäämättä: "Auta armias, kuinka suloiselta te näytätte!" Ja siihen hän: "Viisitoista kakkonen, viisitoista nelonen, viisitoista kuutonen ja pari on kahdeksan, ja siihen kahdeksan tekee kuusitoista – ajatteletteko todella niin?" kurkistaen viistoon silmäripsiensä alta, ymmärrättehän, niin viehkeästi ja nokkelasti. Oi, se oli ihan liikaa autuutta!
No, olin häntä kohtaan täysin rehellinen ja avomielinen, kerroin hänelle, että minulla ei ollut maailmassa muuta kuin juuri se miljoonan punnan seteli, josta hän oli niin paljon kuullut, ja että se ei ollut omani. Siitä hän kävi uteliaaksi, ja aloin hiljaisella äänellä kertoa hänelle koko tarinaani aivan alusta saakka, ja hän oli pakahtua nauruun. Mitä ihmettä hän siitä löysi nauraakseen, sitä en minä älynnyt, mutta niin vain oli asia; aina puolen minuutin kuluttua joku uusi seikka tempasi hänet valtoihinsa, ja minun oli pysähdyttävä puoleksitoistakin minuutiksi, jotta hän pääsi taas talttumaan. Niin, hän nauroi itsensä tosiaan herpaannuksiin; en ollut koskaan nähnyt tuollaista. Tarkoitan, etten ollut ikinä havainnut tukalan kertomuksen – henkilön vaivojen ja huolten ja pelkäilyjen selostuksen – vaikuttavan juuri sillä tavalla. Niin ollen rakastin häntä yhä enemmän, koska hän saattoi olla noin hilpeä silloin kun ei ollut mitään aihetta iloisuuteen, sillä saatoinhan piankin tarvita tuollaista vaimoa, mikäli enteet osoittivat. Tietysti huomautin hänelle, että meidän oli odoteltava pari vuotta, kunnes suoriutuisin palkkaani vastaan annettavista sitoumuksista, mutta sitäkään hän ei ottanut raskaalta kannalta, lausuen vain toivovansa, että olisin mahdollisimman huolellinen menoissani enkä sallisi niiden vaarantaa kolmannen vuoden palkkaa. Sitten hän kyllä alkoi hiukan huolestua pohtiessaan, saatoimmeko kenties erehtyä ja aloittaa korkeammalla palkalla kuin ensimmäisenä vuonna saisin. Tämä oli järkevä kanta ja sai minut tuntemaan hiukan vähäisempää luottavaisuutta kuin vastikään, – mutta samalla se tuotti minulle hyvän liikemiehen ajatuksen, jonka esitin vilpittömästi.
"Portia, rakas, etkö tulisikin mukaani sinä päivänä, jolloin menen noiden vanhojen herrojen puheille?"
Hän kavahti hiukan, mutta sanoi:
"Ky-yllä, jos mukanaoloni rohkaisisi mieltäsi. Mutta – olisikohan se oikein soveliasta, mielestäsi?"
"Ei, enpä voisi sitä vakuuttaa; pelkään todella, että se ei olisi. Mutta, katsos, siitä riippuu niin paljon, että –"
"Sitten minä olen mukana, olkoon soveliasta tai sopimatonta", lupautui hän kauniin ja jalomielisen innostuksen elähdyttämänä. "Oi, olen niin onnellinen ajatellessani, että voin avustaa."
"Avustaa, kultaseni? Kah, sinähän saat toimeen kaikki. Olet niin kaunis ja viehkeä ja tenhoava, että sinun ollessasi mukana voin tehostaa palkkani nostamista yhä suuremmaksi, noiden kelpo vanhusten raskitsematta rimpuilla vastaan."
Olisittepa nähneet, kuinka hänen poskensa hehkuivat ja onnelliset silmänsä loistivat!
"Sinua häijyä imartelijaa! Tuossa ei ole sanaakaan totta, mutta lähden silti mukanasi. Kenties se vieroittaa sinut odottamasta, että muut ihmiset katselevat sinun silmilläsi."
Hälvenivätkö epäilykseni? Palasiko luottavaisuuteni? Sen voitte päätellä siitä seikasta, että itsekseni heti korotin palkkani kahteentoistasataan ensimmäisenä vuonna. Mutta en sanonut sitä hänelle; varasin sen yllätykseksi.
Koko kotimatkan vaelsin pilvissä; Hastings puheli minun kuulemattani sanaakaan. Tullessamme hotelliasuntoni vierashuoneeseen hän toinnutti minut kiihkeällä moninaisten mukavuuksieni ja ylellisyyksieni ihastelulla.
"Annas kun vain seison tässä tovin ja katselen kyllikseni! Kautta kaiken, tämähän on palatsi, kerrassaan palatsi! Ja siihen saatuna kaikkea, mitä ihminen voisikaan kaivata, viihtyisä hiilitulennos ja valmiiksi varustettu illallinen mukaanluettuina. Henry, se ei ainoastaan saa minua oivaltamaan, kuinka rikas olet; se panee minut myös tajuamaan luita ja ytimiä myöten, kuinka köyhä minä olen, kuinka köyhä ja kurja, kuinka masennettu, häviölle joutunut, mihinkään kelpaamaton!"
Lempo soikoon, sellainen puhe tuotti minulle kylmiä väreitä. Se säikähdytti minut täysin valveille ja sai minut ymmärtämään, että seisoin puolen tuuman vahvuisella kuorella, tulivuori allani. En ollut tiennyt uneksivani – en ollut vähään aikaan sallinut itseni tietää sitä; mutta nyt – voi toki! Pahasti velassa, ei penniäkään omaa, viehättävän tytön onni tai surkeus vastuullani, eikä edessäni mitään muuta kuin palkka, joka ei kenties milloinkaan toteutuisi – oh, ei toteutuisi! Oi, oi, olin toivottomasti hukassa, mikään ei voinut minua pelastaa!
"Henry, pelkät päivittäisten tulojesi vähäpätöiset rippeet riittäisivät –"
"Oh, päivittäiset tuloni! Hei, otahan kulaus tätä kuumaa whiskygrogia ja ilahduta sieluasi. Napataan onneksesi! Tai ei – olet nälissäsi; istuudu ja –"
"Ei suupalaakaan minulle; ei enää maistu. En kykene syömään viime päiviltä, mutta juon kanssasi kyllä kunnes kuukerrun pöydän alle. Noin!"
"Tynnyri tynnyriltä, mukanasi pysyn! Valmis! Tässä menee! No niin, Lloyd, laskettele se tarinasi sillaikaa kun sekoitan uutta."
"Laskettele? Mitä, taasko?"
"Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"
"Kah, kysyin vain, tahdotko siis kuulla sen uudestaan?"
"Tahdonko kuulla sen uudestaan? Jopa oudostun. Maltahan, älä maista enää. Et tarvitse sitä."
"Kuules, Henry, sinä säikäytät minua. Enkö kertonut sinulle kaikkea perinjuurin kävellessämme tänne?"
"Sinäkö?"
"Niin, minä."
"Hiisi minut vieköön, jos kuulin siitä sanaakaan."
"Tämä on vakavaa, Henry. Se huolestuttaa minua. Mitä otitkaan tuolla ministerin luona?"
Silloin minulle valkeni kaikki, ja tunnustin miehen tavoin.
"Otin maailman rakkaimman tytön – vangiksi!"
Silloin hän teki rynnäkön, ja me pudistimme ja pudistimme ja pudistimme toistemme käsiä kunnes niitä säjöili, eikä hän laisinkaan soimannut minua siitä, etten ollut kuullut rahtuakaan selostuksesta, jota oli riittänyt viiden kilometrin taipaleelle. Kärsivällisenä, suopealuontoisena miehenä hän sitten vain istuutui kertomaan sen alusta saakka jälleen. Pääpiirteiltään se oli tällainen: Hän oli tullut Englantiin tarjoamaan mielestään suurenmoista tilaisuutta: hän oli saanut valtuutuksen myydä alkuperäisten omistajien puolesta Gould and Curry Extensionin kaivosvaltauksen ja pidättää itselleen, mitä hinnasta liikenisi yli miljoonan dollarin. Hän oli työskennellyt ankarasti, käyttänyt kaikkia tuntemiaan henkilösuhteita, koettanut jokaista rehellistä keinoa, kuluttanut melkein kaikki omat varansa, mutta yksikään kapitalisti ei ollut ottanut häntä kuunnellakseen, ja hänen valtuutusaikansa oli päättymässä kuukauden lopulla. Sanalla sanoen hän oli häviöllä. Sitten hän poukkosi seisoalle ja huudahti:
"Henry, sinä voit pelastaa minut! Sinä voit pelastaa minut ja olet maailmassa ainoa ihminen, joka siihen pystyy. Teetkö sen? Etkö tee sitä?"
"Kerro miten. Puhu suusi puhtaaksi, veikkonen."
"Anna minulle miljoona ja matkakulut kotiin valtuutukseni hintana! Voi, älä kieltäydy!"
Minua tuskaannutti kovin. Olin juuri tokaisemaisillani: "Lloyd, olen itsekin varaton – pennitön kerrassaan ja velkaantunut!" Mutta samassa leimahti mieleeni huima ajatus, ummistin huuleni tiukasti ja tyynnyttäysin kunnes olin kylmäkiskoinen kuin kapitalisti. Sitten lausuin liikemiehen sävyyn ja rauhallisesti:
"Pelastan sinut kyllä, Lloyd –"
"Sitten on jo kaikki kunnossa! Jumala sinua ainiaan siunatkoon! Jos voin milloinkaan –"
"Annahan minun lopettaa, Lloyd. Pelastan sinut, mutta en sillä tavoin, sillä se ei olisi kohtuullista sinua kohtaan kaiken uurastuksesi ja alttiiksipanemisesi jälkeen. Minun ei tarvitse ostaa kaivoksia; voin Lontoon kaltaisessa kauppakeskuksessa käytellä pääomaani muulla tavoin, ja sitä teen kaiken aikaa. Mutta minäpä järjestän näin. Tunnenhan kaikki sitä kaivosta koskevat seikat, tiedän sen suunnattoman arvon ja voin ottaa sen valalleni, jos joku haluaa. Sinun pitää saada kaikki myydyksi kahden viikon aikana kolmen miljoonan käteissuorituksella, käyttäen vapaasti nimeäni, ja voitto jaetaan tasan meidän keskemme."
Tiedättekös, hän olisi järjettömässä riemastuksessaan tanssinut huonekalut säpäleiksi ja pirstannut mitä hyvänsä eteen sattui, jollen olisi kampannut häntä kumoon ja kytkenyt.
Sitten hän lojui äärettömän onnellisena sohvalla ja hoki:
"Minä saan käyttää nimeäsi! Nimeäsi – ajatella! Hyvä mies, he parveilevat laumoina, nämä rikkaat lontoolaiset; he tappelevat noista osakkeista! Olen turvattu mies, turvattu ainiaaksi, enkä ikinä unohda sinua niin kauan kuin elän!"
Vähemmässä kuin neljässäkolmatta tunnissa Lontoo joutui kohun valtaan! Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin päivä päivältä istua kotona ja sanoa kaikille tulijoille:
"Niin, kehoitin häntä tiedustamaan minulta. Tunnen miehen ja tunnen kaivoksen. Hän on taattu luonteeltaan, ja kaivos on paljon enemmän arvoinen kuin hän siitä pyytää."
Sillävälin vietin kaikki iltani ministerin luona Portian kanssa. En virkkanut hänelle sanaakaan kaivoksesta; sen säästin yllätykseksi. Me puhuimme palkasta, emme koskaan muusta kuin palkasta ja rakkaudesta; milloin rakkaudesta, milloin palkasta, milloin rakkaudesta ja palkasta yhtaikaa. Ja kylläpä ministerin puoliso ja tytär kiinnostuivat tavattomasti pikku salaisuuteemme ja keksivät loputtomia nokkeluuksia säästelläkseen meitä häirinnältä ja pysyttääkseen ministerin epäluulot loitolla – niin, he olivat peräti herttaisia!
Kuukauden viimein päättyessä minulla oli miljoona dollaria tililläni London and County-pankissa, ja saman verran oli Hastings koonnut. Parhaanlaatuisesti pukeutuneena ajoin Portland-aukion talon ohi, päättelin ulkonaisista seikoista, että matkalaiset olivat kotiutuneet, jatkoin edelleen ministerin luo ja kävin sieltä perimässä aarteeni, ja nyt lähdimme takaisin, haastellen palkasta niin paljon kuin kerkisimme. Hän oli niin kiihdyksissään ja jännittynyt, että hänen kauneutensa tehostui lumoavaksi. Huomautin:
"Kultaseni, kun olet tuon näköinen, olisi ihan rikos vaatia rahtuakaan vähäisempää palkkaa kuin kolmetuhatta vuodessa."
"Henry, Henry, sinä syökset meidät tärviöön!"
"Älä yhtään pelkää. Pysy vain tuonnäköisenä ja luota minuun. Kyllä kaikki käy hyvin."
Olikin siten tultu siihen, että minun oli kaiken matkaa kannustettava hänen miehuuttaan. Hän yhä pyyteli:
"Voi, muista toki, että jos vaadimme liian paljoa, emme kenties saa mitään palkkaa, ja miten meidän sitten käykään, kun emme kykene millään tavoin hankkimaan toimeentuloamme?"
Meidät johdatti sisälle sama palvelija, ja siellä he istuivat, nuo kaksi vanhaa herraa. Tietysti heitä kummastutti nähdä tuo ihmeellinen olento mukanani, mutta minä sanoin:
"Sopii kyllä näin, hyvät herrat; hän on tuleva tukeni ja kumppanini."
Ja minä esittelin heidät hänelle nimeltään. Se ei oudostuttanut heitä; he tiesivät, että huomaisin tutkia osoitekalenteria. He pyysivät meitä istuutumaan ja olivat hyvin kohteliaita, koettaen parhaansa mukaan huojentaa Portian hämminkiä ja saada hänet olemaan kuin kotonaan. Sitten lausuin:
"Hyvät herrat, olen valmis antamaan raportin."
"Sitä on hauska kuulla", vastasi minun mieheni, "sillä nythän voimme ratkaista vedon, jonka löin Abel-veljeni kanssa. Jos olette tuottanut minulle voiton, niin saatte minkä hyvänsä paikan, joka on minun annettavissani. Onko teillä se miljoonan punnan seteli?"
"Tässä, sir", ja minä ojensin sen hänelle.
"Olen voittanut!" huudahti hän, läimäyttäen Abelia hartioihin. "Mitäs nyt sanot, veliseni?"
"Myönnän hänen tulleen toimeen ja menettäneeni kaksikymmentätuhatta puntaa. Enpä olisi sitä uskonut."
"Minulla on enemmänkin selostettavaa", lisäsin, "ja verrattain pitkälti. Pyydän saada tulla piakkoin uudestaan kertomaan yksityiskohtaisesti kuukaudestani, ja menen takuuseen, että sitä kannattaa kuunnella. Ensiksikin vain vilkaiskaa tähän."
"Mitä kummaa! Kahdensadantuhannen punnan talletustodistus? Onko se teidän?"
"Minun on. Ansaitsin sen käyttelemällä järkevästi nämä kolmekymmentä päivää sitä pikku lainaa, jonka minulle soitte. Enkä sitä käytellytkään muuhun kuin vähäisten kapistusten osteluun ja tarjoamalla seteliä maksuksi."
"Kah, tämähän on hämmästyttävää! Ihan uskomatonta!"
"Todistan sen kyllä. Teidän ei tarvitse luottaa pelkästään minun sanaani."
Mutta nyt oli tullut Portian vuoro ihmetellä. Hänen silmänsä olivat remahtaneet suuriksi, ja hän sanoi:
"Onko tuo todella sinun omaisuuttasi, Henry? Oletko puijannut minua?"
"Olen kylläkin, rakas. Mutta sinä annat minulle anteeksi, tiedän sen."
Hän suipisti suutansa veitikkamaisesti ja vastasi:
"Älä ole siitä noin varma. Olitpa ilkeä, kun petit minua tuolla tavoin!"
"Oh, kyllä sinä siitä toinnut, käpyseni, toinnut piankin; pelkkää leikkiähän se oli. No, lähdetäänpä sitten."
"Mutta malttakaahan, malttakaahan! Se paikka, kuulkaa. Haluan antaa teille paikan", huomautti hyväntekijäni.
"No", sanoin minä, "olen perin kiitollinen, mutta en todellakaan tarvitse sellaista".
"Mutta te voitte saada kaikkein parhaan, mitä annettavissani on."
"Kiitän jälleen, kaikesta sydämestäni; mutta minä en halua sitäkään."
"Henry, olen häpeissäni sinusta. Et puolittainkaan osoita oikeata kiitollisuutta hyvälle herralle. Saanko minä sen tehdä puolestasi?"
"Kyllä vainkin, rakas, jos voit sitä parantaa. Saammehan nähdä, kun yrität."
Hän astui hyväntekijäni luo, istahti hänen polvelleen, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä suoraan suulle. Sitten molemmat vanhat herrat purskahtivat äänekkääseen nauruun, mutta minä seisoin ihan kivettyneeksi pökertyneenä. Portia virkkoi:
"Isä, hän sanoi, että sinulla ei ole annettavissasi sellaista paikkaa, jonka hän huolisi, ja minun on mieleni niin paha –"
"Rakkahin! Onko hän isäsi?"
"Kyllä; hän on isäpuoleni, ja rakastettavin, mitä milloinkaan on ollut. Ymmärtänethän nyt, miksi minua niin nauratti sinun kertoessasi minulle ministerin luona, mitä kiusaa ja huolta isän ja Abel-sedän suunnitelma sinulle tuotti?"
Tietysti minä nyt puhuin suoraan, ilman mitään hulluttelua.
"Oh, parahin hyväntekijäni, peruutan äskeisen sanani. Teillä on avoinna paikka, jota haluan."
"Mainitkaa se."
"Vävyn."
"Vai niin, vai niin! Mutta katsokaas, jos ette ole koskaan toiminut siinä ominaisuudessa, niin ette tietenkään voi esittää sellaisia suosituksia, jotka vastaisivat sopimuksemme ehtoja, ja niinpä –"
"Koettakaa minua – voi, koettakaa, minä pyydän! Koettakaa minua vain kolme- tai neljäkymmentä vuotta, ja jos –"
"No, olkoon menneeksi; sopiihan sen verran yrittää. Viekää hänet mukananne."
Onnellisiako me kaksi? En löytäisi sanoja mielentilani kuvaamiseksi. Ja kun Lontoo päivää tai paria myöhemmin sai kuuluviinsa koko tarinan kuukauden kestäneistä seikkailuistani tuon setelin perusteella ja miten se päättyi, niin hälisikö Lontoo ja oliko hyvällä tuulella? Kyllä.
Portiani isä vei tuon ystävällisen ja vieraanvaraisen setelin takaisin Englannin Pankkiin ja lunastutti sen. Sitten pankki leimasi sen mitättömäksi ja antoi sen hänelle lahjaksi, joka häneltä siirtyi meille hääpäivänämme, ja siitä saakka se on aina riippunut kehystettynä kotimme pyhimmällä sijalla, se kun toimitti minulle Portiani. Ilman sitä en olisi voinut jäädä Lontooseen, en olisi käynyt ministerin luona, koskaan kohdannut häntä. Ja siksipä sanonkin usein: "Niin, se on miljoonapuntanen, kuten näette, mutta sitä on kaikkena aikanaan käytetty yhteen ainoaan ostokseen, ja silloin sillä maksettiin ainoastaan kymmenesosa todellisesta arvosta."
VARASTETTU VALKOINEN ELEFANTTI
I
Tämän omituisen tarinan [Karsittu teoksestani Taivallusta ulkomailla, kun oli pelkona, että jotkut yksityiskohdat olivat liioiteltuja ja moniaat perättömiä. Kirja ehti painoon ennenkuin ne epäilykset oli osoitettu vääriksi. Tekijä.] kertoi minulle muuan rautatiellä satunnaisesti tapaamani puhekumppani. Hän oli yli seitsemänkymmenen ikäinen herrasmies, ja hänen läpeensä hyvänsävyiset kasvonsa ja totinen ja vilpitön esiintymisensä painoivat totuuden ilmeisen leiman jokaiseen hänen lausumaansa. Hän haastoi –
Tiedättehän, että Siamin kansa tavattomasti kunnioittaa kuninkaallista valkoista elefanttia. Se harvinainen värimuunnos on pyhitetty kuninkaille, ainoastaan kuninkaat saavat sellaisen eläimen omistaa, ja tavallaan se oikeastaan on kuninkaita ylempikin, koska sitä ei ainoastaan pidetä arvossa, vaan palvotaankin.
No niin, viisi vuotta takaperin, kun Ison-Britannian ja Siamin kesken syntyi rettelöä rajalinjasta, kävi piankin ilmeiseksi, että Siam oli ollut väärässä. Sentähden annettiinkin tuotapikaa kaikki vaaditut hyvitykset, ja brittiläinen edustaja ilmoitti, että hän oli tyytyväinen ja että menneet unohdettaisiin. Tämä sovinto tuotti Siamin kuninkaalle suurta huojennusta, ja osittain kiitollisuuden ilmaukseksi, mutta osittain kenties myös häivyttääkseen viimeisenkin kiusaannuksen tähteen, joka oli saattanut jäädä Englannin taholla häntä kohtaan, hän halusi lähettää kuningattarelle lahjan – sehän itämaisten käsitysten mukaan oli ainoa varma keino vihollisen lepyttämiseksi.
Sen lahjan ei pitänyt olla ainoastaan kuninkaallinen, vaan ylenpalttisen kuninkaallinen. Mikä huomaavaisuuden osoitus siis saattoikaan olla soveliaampi kuin valkoinen elefantti? Asemani Intian sivilihallinnossa oli sellainen, että minun katsottiin erikoisesti ansainneen kunnian viedä se lahja hänen majesteetilleen. Varattiin laiva minulle ja palveluskunnalleni ja elefantin virkailijoille ja saattolaisille, ja ajan oloon minä saavuin New Yorkin satamaan ja sijoitin kuninkaallisen hoidokkini erinomaiseen majapaikkaan Jersey Cityssä. Oli tarpeellista oleskella siellä joku aika eläimen voimistuttamiseksi, ennenkuin matkaa jatkettaisiin.
Pari viikkoa meni kaikki hyvin – sitten onnettomuuteni alkoivat. Valkoinen elefantti varastettiin! Minut hälytettiin keskellä yötä kuulemaan tätä ankaraa vastoinkäymistä. Tuokion olin suunniltani kauhusta ja huolesta; olin avuton. Sitten tyynnyin kokoamaan ajatuksiani. Piankin oivalsin menetelmäni – sillä siinä oli älykkäälle miehelle vain yksi menetelmä tarjona. Näin myöhäänkin riensin New Yorkiin ja sain erään poliisikonstaapelin opastamaan minut etsivänpoliisin päämajaan.
Onneksi saavuin ajoissa, vaikka osaston päällikkö, kuuluisa ylikomisario Blunt, oli juuri lähdössä kotiinsa. Hän oli keskikokoinen ja tanakkatekoinen mies, ja syvästi ajatellessaan hänellä oli tapana rypistellä kulmiaan ja naputella otsaansa miettivästi, mikä heti tuotti puhuttelijalle varmuuden, että hän seisoi tavallista terävämmän miehen edessä. Hänen pelkkä näkemisensä antoi minulle luottamusta ja herätti mielessäni toivoa. Kerroin asiani. Se ei hätkähdyttänyt häntä vähääkään; se ei näköjään tehonnut hänen rautaiseen itsehillintäänsä sen enempää kuin jos olisin hänelle ilmoittanut, että joku oli varastanut koirani. Hän viittasi minut istumaan ja virkkoi levollisesti:
"Sallikaa minun ajatella hetkinen."
Niin sanoen hän istuutui virkapöytänsä ääreen ja nojasi päätänsä käsiin. Useita kirjureita työskenteli huoneen toisessa päässä; heidän kyniensä ratina oli ainoa ääni, jota kuulin kuuteen tai seitsemään minuuttiin. Sillaikaa ylikomisario istui mietteisiin vaipuneena. Lopulta hän kohotti päänsä, ja jokin hänen kasvojensa lujissa juonteissa ilmaisi minulle, että aivot olivat suorittaneet työnsä ja että hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän lausui – ja hänen äänensä oli matala ja tehoava:
"Tämä ei ole mikään tavallinen tapaus. Jokaiseen askeleeseen on ryhdyttävä varovasti; jokainen askel on varmennettava, ennenkuin uskaltaudutaan seuraavaan. Ja vaiteliaisuutta on noudatettava – syvää ja ehdotonta vaiteliaisuutta. Älkää hiiskuko asiasta kellekään, reporttereillekaan. Minä otan huostaani heidät; minä pidän huolen siitä, että he saavat vain mitä minun tarkoitusperieni kannalta saattaa ilmetä otolliseksi ilmaista heille."
Hän painalsi soittokelloa; muuan nuorukainen ilmestyi näkyviin.
"Alarik, sano reporttereille, että he jääkööt vielä."
Poika poistui.
"Nyt käykäämme asioihin – ja järjestelmällisesti. Tällä minun alallani ei saada toimeen mitään ilman vankkumatonta ja yksityispiirteistä menetelmällisyyttä."
Hän otti kynän ja paperia.
"Nyt – elefantin nimi?"
"Hassan Ben Ali Ben Selim Abdallah Muhammed Moise Alhammal Jamsetshetshibhoy Dhulip Sultan Ebn Bhudpur."
"Hyvä on. Puhuttelunimi?"
"Jumbo."
"Hyvä. Syntymäpaikka?"
"Siamin pääkaupunki."
"Vanhemmat elossa?"
"Ei – orpo."
"Oliko niillä mitään muita jälkeläisiä kuin tämä yksi?"
"Ei ollut – se oli ainoa lapsi."
"Hyvä on. Nämä seikat riittävät siitä kohdasta. Nyt olkaa hyvä ja kuvailkaa se elefantti, älkääkä jättäkö pois mitään yksityisseikkaa, olkoonpa se kuinkakin vähäpätöinen – nimittäin teidän kannaltanne vähäpätöinen. Minun ammattini edustajille ei ole mitään vähäpätöisiä yksityisseikkoja; sellaisia ei ole olemassakaan."
Minä kuvailin, hän kirjoitti. Lopetettuani hän sanoi:
"Nyt kuunnelkaa. Jos on vääriä merkintöjä, niin oikaiskaa."
Hän luki seuraavaa:
"Korkeus 19 jalkaa, pituus otsan rajasta hännänjuureen 26 jalkaa, kärsän mitta 16 jalkaa, hännän 6 jalkaa, kokonaispituus – kärsä ja häntä lukuunotettuina – 48 jalkaa, torahampaiden pituus 9,5 jalkaa, korvat näiden mittasuhteiden mukaisia, jalanjälki muistuttaa lumelle pystyyn käännetyn tynnyrin jättämää kuviota, elefantin väri likaisenvalkoinen, kumpaisessakin korvassa lautasen kokoinen reikä helyjen kiinnittämiseksi, huomattava kyky ruiskutella vettä katsojien päälle ja rääkätä kärsällään ei ainoastaan tuttuja henkilöitä, vaan vento vieraitakin, ontuu hiukan oikeanpuolisella takaraajalla, vasemmassa kainalossa pieni arpi paiseen jäljeltä, varastamishetkellä selässä linna, jossa oli istuimet viidelletoista henkilölle, ja tavallisen lattiamaton kokoinen, kullalla kirjailtu verkaloimi."
Ei ollut erehdystä. Ylikomisario kosketti soittokelloa, ojensi kuvauksen Alarikille ja määräsi:
"Toimita tätä viisikymmentätuhatta kappaletta painetuksi heti ja postitetuksi jokaiseen mannermaan salapoliisitoimistoon ja panttikonttoriin." Alarik poistui. "No, sikäli hyvin. Sitten minun pitää saada omaisuudesta valokuva."
Annoin hänelle. Hän tutki sitä arvostelevasti ja huomautti:
"Täytyy kelvata, kun ei ole parempaa, mutta kärsä on kiverrettynä kokoon ja pistettynä suuhun, – se on hankalan harhaannuttavaa, kun eläin tietystikään ei tavallisesti pidä sitä siinä asennossa."
Hän napautti soittokelloa.
"Alarik, tästä valokuvasta tarvitaan ensi työksi aamulla viisikymmentätuhatta jäljennöstä lähetettäviksi sen kiertokirjeen ohella."
Alarik poistui panemaan toimeen ohjeitaan. Ylikomisario virkkoi:
"Käy tietysti välttämättömäksi tarjota palkinto. Mikä olisi summana?"
"Millaista summaa te ehdottaisitte?"
"Aluksi sanoisin – no, kaksikymmentäviisituhatta dollaria. Se on mutkikas ja vaikea juttu; on perin monta pääsytietä ja salaamisen tilaisuutta. Näillä varkailla on ystäviä ja kumppaneita kaikkialla –"
"Hyväinen aika, tiedättekö, keitä he ovat?"
Varovaiset kasvot, tottuneet peittelemään sisäisiä ajatuksia ja tunteita, eivät antaneet minulle mitään vihiä, eivätkä säyseästi lausutut vastaussanatkaan:
"Älkää te huoliko siitä. Tiedän tai en. Yleensä osaamme jokseenkin päätellä, kuka miehemme on, hänen työskentelytavastaan ja hänen tavoittelemansa saaliin suuruudesta. Emme nyt ole tekemisissä taskuvarkaan tai eteisnäpistelijän kanssa, sen saatte pitää selvänä. Tätä omaisuutta ei kehveltänyt alokas. Mutta, kuten sanoin, kun ottaa huomioon edessä olevan työn paljouden ja varkaiden huolellisuuden kaikkien jälkien häivyttämisessä, saattaa kaksikymmentäviisituhatta olla liian pieni summa tarjottavaksi, joskin ajattelen kannattavan siitä aloittaa."
Se palkinto siis sovittiin ensi hätään. Sitten tämä mies – hänen huomiotaan ei välttänyt mikään seikka, joka jollakin tavoin saattoi johtaa jäljille – virkkoi:
"Salapoliisitaidon historiassa on tapauksia, jolloin rikollisia on joutunut ilmi ruokahalun omituisuuksien takia. Mitä tämä elefantti syökään ja minkä verran?"
"No, mitä ruokalistan kokoonpanoon tulee, niin se syö mitä hyvänsä. Se syö miehen, se syö raamatun – se syö kaikkea miehen ja raamatun väliltä."
"Hyvä – varsin hyvä määritelmä todellakin, mutta liian ylimalkainen. Yksityiskohdat ovat tarpeellisia – yksityiskohdat ovat ainoita huomioonotettavia seikkoja meidän ammatissamme. No niin – ensiksikin miehistä. Ateriaksi – tai päivän mittaan, jos haluatte – montako miestä se syö, tuoreina?"
"Se ei piittaisi, olivatko ne tuoreita vai eivätkö; yhdeksi verokseen se söisi viisi tavallista miestä."
"Hyvä on, – viisi miestä, merkitään se. Mitä kansallisuuksia etusijassa?"
"Se on välinpitämätön kansallisuuksista. Mieluummin tuttavia, mutta kyllä vieraatkin kelpaisivat."
"Hyvä on. Nyt raamatuista. Montako raamattua se pistelisi suihinsa kerrallaan?"
"Koko painoksen kylläkin."
"Tuo on tuskin kyllin määriteltyä. Tarkoitatteko tavallista kahdeksantaitteiskokoa vai kuvallista perheraamattua?"
"En luule sen välittävän kuvista; tarkoitan, että se ei pitäisi kuvitettua laitosta sen suuremmassa arvossa kuin yksinkertaista kuvatontakaan."
"Ei, nyt ette käsitä minua oikein. Minä pidän silmällä kokoa. Tavallinen kahdeksantaitteinen raamattu painaa suunnilleen puolikolmatta naulaa, mutta iso ja kuvallinen nelitaitteinen painaa kymmenen tai kaksitoista. Montako Dorén raamattua se käyttäisi yhteen ateriaan?"
"Jos tuntisitte tämän elefantin, niin ette voisi kysyä. Se ahmisi mitä saatavissa olisi."
"No, muutetaan määräys sitten dollareiksi ja senteiksi. Jotenkinhan meidän on päästävä selvyyteen. Doré maksaa sata dollaria kappaleelta, nahkakansissa, kulmat pyöristettyinä."
"Se tarvitsisi noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta – sanokaamme viidensadan kappaleen painoksen."
"No, tuo on täsmällisempää. Merkitsen sen muistiin. No niin, se pitää miehistä ja raamatuista; sikäli hyvä. Mitä muuta se syö? Haluan erikoistietoja."
"Se jättää raamatut syödäkseen tiiliskiviä, se jättää tiilet ahmiakseen pulloja, pullot jäävät rauhaan, jos se keksii vaatteita, vaatteita mieluisampia ovat kissat, kissojen edelle se panee osterit, ostereita maukkaampaa on kinkku, kinkku saa jäädä sokerin tieltä, se hylkää sokerin saadessaan hedelmäpiirakkaa, hedelmäpiirakan voittavat perunat, se hylkää perunat pistelläkseen suihinsa leseitä, leseitä mieluisammiksi ilmenevät heinät, heiniäkin parempia ovat kaurat, ja kaurat jäävät häviölle riisistä, jolla se on pääasiallisesti varttunut. Ei ole kerrassaan mitään, mitä se ei syö, paitsi eurooppalainen voi, ja sitäkin se söisi, jos saisi maistetuksi."
"Hyvä on. Keskimääräinen paljous aterialla – sanokaamme suunnilleen –"
"No, jokseenkin neljänneksestä puoleen tonniin."
"Ja se juo –"
"Kaikkea juoksevaa. Maitoa, vettä, whiskyä, molassia, risiiniöljyä, kanverttia, karbolihappoa – turhaa on mennä yksityiskohtiin; mitä hyvänsä nestemäistä johtuu mieleenne, merkitkää se paperille. Se juo kaikkea juotavan näköistä, paitsi ei eurooppalaista kahvia."
"Hyvä on. Määrä?"
"Merkitkää se viidestä viiteentoista tynnyriin – sen jano vaihtelee, ruokahalu vain ei."
"Nämä seikat ovat epätavallisia. Niiden pitäisi antaa varsin hyvää vihiä etsinnälle."
Hän painalsi soittokelloa.
"Alarik, kutsu kapteeni Burns."
Burns ilmestyi. Ylikomisario Blunt selosti hänelle koko jutun, kohta kohdalta. Sitten hän lausui sellaisen miehen selkeään, jämeään sävyyn, jonka suunnitelmat ovat kiteytyneet päässä ja joka on tottunut määräilemään:
"Kapteeni Burns, pankaa etsivät Jones, Davis, Halsey, Bates ja Hackett seurailemaan elefantin jälkiä."
"Kyllä, sir."
"Pankaa etsivät Moses, Dakin, Murphy, Rogers, Tupper, Higgins ja Bartholomew seurailemaan varkaiden jälkiä."
"Kyllä, sir."
"Sijoittakaa voimakas vartio – kolmenkymmenen valitun miehen vartio, kolmekymmentä vaihtojoukkona – sille paikalle, mistä elefantti varastettiin, pitämään tiukkaa valvontaa siellä yötä päivää, sallimatta kenenkään lähestyä – paitsi reportterien – ilman minun antamaani kirjallista valtuutusta."
"Kyllä, sir."
"Sijoittakaa sivilipukuisia etsiviä rautateille, höyrylaivoihin ja lautta-asemille sekä kaikille Jersey Citystä johtaville maanteille toimittamaan kaikkien epäiltävien henkilöiden ruumiintarkastus."
"Kyllä, sir."
"Toimittakaa kaikille näille miehille mukaan elefantin valokuva ja tuntomerkit ja käskekää heidän tarkastaa kaikki junat ja höyrylautat ja muut alukset."
"Kyllä, sir."
"Jos elefantti löytyy, niin se otettakoon kiinni ja minulle tiedoitettakoon sähköteitse."
"Kyllä, sir."
"Ilmoitettakoon minulle myös heti, jos keksitään mitään vihiä – eläimen jalanjälkiä tai muuta sellaista."
"Kyllä, sir."
"Hankkikaa määräys satamapoliisille partioimaan laiturialueilla valppaasti."
"Kyllä, sir."
"Lähettäkää sivilipukuisia etsiviä rautateitse kaikkiin suuntiin, Kanadaan asti pohjoisessa, Ohioon asti lännessä, Washingtoniin saakka etelässä."
"Kyllä, sir."
"Toimittakaa teknillisiä miehiä kaikkiin lennätinkonttoreihin kuuntelemaan sanomia, ja he vaatikoot, että kaikki salakirjoituslähetteet on heille tulkittava."
"Kyllä, sir."
"Näissä kaikissa hommissa noudatettakoon äärimmäistä vaiteliaisuutta – mitä läpitunkemattominta salaamista, muistakaa."
"Kyllä, sir."
"Esittäytykää minulle tietoinenne täsmällisesti tavanmukaisella tunnilla."
"Kyllä, sir."
"Menkää!"
"Kyllä, sir."
Hän meni.
Ylikomisario Blunt oli tovin ääneti ja mietteissään, samalla kun tuli hänen silmissään jäähtyi ja hiipui. Sitten hän kääntyi minuun päin ja sanoi levollisesti:
"En kerskaile, minulla ei ole siihen taipumusta; mutta – me löydämme sen elefantin."
Pudistin lämpimästi hänen kättänsä ja kiitin häntä, ja tunsinkin kiitollisuutta. Mitä enemmän olin hänen toimintaansa tarkkaillut, sitä enemmän hänestä pidin ja hänen ammattinsa merkillisiä ihmeitä ihailin ja hämmästelin. Me erosimme yöksi, ja minä läksin kotiin paljon onnellisemmalla mielellä kuin olin hänen virkahuoneeseensa tullut.
II
Seuraavana päivänä juttu oli kaikissa sanomalehdissä, pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Oli lisiäkin – etsivä Tämän, etsivä Tuon ja etsivä Toisen "teoriat" siitä, miten rosvous oli tapahtunut, keitä konnat olivat ja minne he olivat paenneet saaliineen. Yksitoista niitä teorioita oli, tyhjentäen kaikki mahdollisuudet, ja pelkästään tämä seikka osoittaa, kuinka itsenäisiä ajattelijoita salapoliisit ovat.
Ainoatkaan kaksi teoriaa eivät pitäneet yhtä tai edes paljoakaan muistuttaneet toisiaan, paitsi yhdessä merkillepantavassa erikoispiirteessä, joka oli kaikkien noiden yhdentoista teorian ehdottomana lähtökohtana, – nimittäin että, vaikka rakennuksen lautainen takaseinä oli puhkaistu ja ainoa ovi pysynyt lukittuna, elefanttia ei ollut siirretty paikalta sen aukon kautta, vaan jotakin muuta (ilmitulematonta) tietä. Kaikki vahvistivat, että rosvot olivat sen reiän puhkaisseet vain eksyttääkseen etsiviä. Tuo ei olisi ikinä johtunut minun tai kenties ainoankaan muun maallikon mieleen, mutta se ei ollut hetkeksikään pettänyt salapoliiseja. Niinpä minun käsitykseni mukaan ainoa selväksi ilmennyt seikka olikin todella juuri se kohta, jossa olin pahimmin harhaantunut.
Kaikki nuo yksitoista teoriaa nimesivät tihutyön oletetut tekijät, mutta ainoatkaan kaksi eivät maininneet samoja rosvoja; epäiltyjen henkilöiden kokonaissumma nousi kolmeenkymmeneenseitsemään. Sanomalehtiselostukset päättyivät sitten järjestään kaikkein tärkeimpään kannanilmaisuun – ylikomisario Bluntin lausuntoon. Osa tästä kuului seuraavasti:
"Etsivän osaston päällikkö tietää, kutka pääsyylliset ovat, nimittäin Tiili-Duffy ja Punainen McFadden. Jo kymmenen päivää ennen rosvouksen tapahtumista hän oli selvillä hankkeen valmistelusta ja kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt pitämään noita kahta pahamaineista roistoa valvonnassa; mutta valitettavasti heidän jäljiltään häivyttiin puheenalaisena yönä, ja ennenkuin jälleen tultiin tolalle oli lintu lentänyt – elefantti nimittäin.
Duffy ja McFadden ovat ammattikuntansa rohkeimmat ryökäleet; päälliköllä on aihetta luuloon, että juuri samat miehet eräänä viime talven pakkasyönä varastivat etsivänpoliisin päämajasta kamiinin – josta oli seurauksena, että päällikkö ja jokainen etsivä joutuivat ennen aamua lääkärien käsiin, toiset palelluttaneina jalkansa, toiset palelluttaneina sormensa, korvansa ja muita ruumiinosia."
Luettuani tuosta alkupuoliskon hämmästelin entistä enemmän tämän ihmeellisen miehen merkillistä terävyyttä. Hän ei ainoastaan nähnyt selväkatseisesti nykyisyyttä, vaan tulevaisuuskaan ei pysynyt häneltä salassa. Pian olin taas hänen toimistossaan ja sanoin väkisinkin toivottelevani, että hän olisi pidätyttänyt nuo miehet ja siten ehkäissyt vaivannäön ja vahingon; mutta hänen vastauksensa oli yksinkertainen ja kiistämätön: "Meidän tehtävänämme ei ole rikoksen estäminen, vaan rankaiseminen. Emme voi rangaista ennenkuin rikos on tehty."
Huomautin, että sanomalehdet olivat tärvelleet sen salassapitämisen, jolla olimme aloittaneet. Ei ollut paljastettu ainoastaan kaikkia asiaseikkojamme, vaan myös kaikki suunnitelmamme ja aikeemme, vieläpä mainittu nimeltään kaikki epäillyt henkilöt; varmastikin nämä nyt laittautuisivat valeasuun tai lymyäisivät.
"Sen tehkööt. He saavat havaita, että tarvitessani heitä käteni laskeutuu heidän olalleen noissa kätköpaikoissakin yhtä erehtymättömästi kuin kohtalon koura. Mitä sanomalehtiin tulee, niin meidän täytyy pysytellä väleissä niihin. Maine, kunnia, alituinen mainitseminen julkisuudessa – ne ovat salapoliisin leipää ja voita. Hänen on toimitettava julkisuuteen asiaseikkansa, koska hänen muutoin oletetaan olevan niitä vailla; hänen on esitettävä teoriansa, sillä mikään ei ole niin ihmeellinen tai tehoava kuin etsivänpoliisin teoria tai herätä niin syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Meidän on puhuttava suunnitelmistamme, sillä lehdet tahtovat sellaista aineistoa, emmekä voisi kieltäytyä loukkaamatta niitä. Meidän pitää alituiseen näyttää yleisölle, mitä teemme, jotta ihmiset eivät luulisi, että me emme tee mitään. On paljon mieluisampaa nähdä sanomalehden lausuvan: 'Ylikomisario Bluntin nerokas ja merkillinen teoria kuuluu seuraavasti' kuin jotakin ilkimielistä tai – mikä on vielä pahempaa – jotakin purevaa."
"Huomaan kyllä, että kantanne on perusteltu. Mutta havaitsin samalla, että eräässä sanomalehtiin antamienne huomautusten kohdassa kieltäysitte ilmaisemasta mielipidettänne eräästä vähäisemmästä seikasta."
"Niin, sen me teemme aina; se tehoaa hyvin. Enkä sitäpaitsi ollutkaan muodostanut siitä seikasta mitään mielipidettä."
Jätin hetkellisiä menoja varten ylikomisarion käyttövaroiksi melkoisen rahasumman ja istuuduin odottamaan uutisia. Päättelimme sähkösanomia alkavan jo saapua minä hetkenä hyvänsä. Sillaikaa luin uudestaan sanomalehdet sekä myös kuvailevan kiertokirjeemme ja huomautin, että se 25,000 näytti olevan tarjottu ainoastaan salapoliiseille. Sanoin, että se minun mielestäni olisi pitänyt luvata kenelle hyvänsä elefantin kiinniottajalle. Ylikomisario selitti:
"Salapoliisit elefantin johtuvat löytämään, ja niin ollen palkinto menee oikeille miehille. Jos muut löytäisivät eläimen, niin se tapahtuisi vain tarkkailemalla etsiviä ja käyttämällä edukseen heiltä siepattuja vihjeitä ja opastuksia, ja lopulta sekin oikeuttaisi salapoliisit palkinnon vastaanottamiseen. Palkinnon varsinaisena tehtävänä on elähdyttää miehiä, jotka käyttävät aikansa ja harjaantuneet kykynsä tällaiseen työhön, eikä toimittaa lahjoja satunnaisille kansalaisille, jotka kompastuvat saavuttamaan pidätyksen, vaikka eivät ole omilla hengenlahjoillaan ja ponnistuksillaan ansainneet onnenpotkausta."
Tämä oli kylläkin kohtuullisesti järkeiltyä. Nyt alkoi lennätinkone raksuttaa nurkassa, ja tuloksena oli tällainen tiedoitus:
"Flower Station, N. Y., 7.30 e.p.
Saanut vihjeen. Löysin jakson syviä jälkiä läheisen maatilan
halki. Seurasin niitä kolme kilometriä itään tuloksetta;
elefantti lieneekin mennyt länteen. Seurailen sitä nyt sille
suunnalle.
Darley, etsivä.""Darley on osastomme parhaita miehiä", huomautti ylikomisario. "Kuulemme hänestä jälleen ennen pitkää."
Saapui sähkösanoma n:o 2:
"Barker's, N. J., 7.40 e.p.
Juuri saapunut. Lasitehtaaseen murtauduttu täällä yöllä ja
kahdeksansataa pulloa viety. Ainoa suurempi vesimäärä lähistöllä
on kahdeksan kilometrin päässä. Oikaisen sinne. Elefantti johtuu
olemaan janoissaan. Pullot olivat tyhjiä.
Baker, etsivä.""Lupaavaa on tuokin", virkkoi ylikomisario. "Sanoinhan teille, että sen elukan ruokalista antaisi opastusta."
Sähkösanoma n:o 3:
"Taylorville, L. I., 8.15 e.p.
Lähistöltä katosi yöllä heinäsuova. Todennäköisesti syöty. Olen
saanut vihjeen ja liikkeellä.
Hubbard, etsivä.""Kylläpä se nyt liikuskelee ympäri!" huomautti ylikomisario. "Tiesinkin, että meillä oli työläs urakka edessä, mutta napatuksi me sen saamme."
"Flower Station, N. Y., 9 e.p.
Seurailin jälkiä viisi kilometriä länteen. Isoja, syviä ja
risareunaisia. Juuri tavannut talollisen, joka sanoo, että ne
eivät ole elefantin jälkiä. Sanoo kuopiksi, joista kaivoi vesoja
kirsikkapuiden suojaksi maan ollessa viime talvena roudassa.
Lähettäkää toimintaohjeet.
Darley, etsivä.""Ahaa, varkaiden apuri! Jo paranee", ihastui ylikomisario.
Hän saneli Darleylle lähetettäväksi sähkösanoman:
"Vangitkaa mies ja pakottakaa ilmaisemaan koko kopla. Seurailkaa
edelleen jälkiä – Tyynenmeren rannikolle, jos tarpeellista.
Päällikkö Blunt."Seuraava sähkösanoma:
"Coney Point, Pa., 8.45 e.p.
Kaasulaitoksen konttoriin täällä tunkeutunut varkaita viime yönä
ja kolmen kuukauden maksamattomat kaasulaskut viety. Olen saanut
vihjeen ja liikkeellä.
Murphy, etsivä.""Hitto", äännähti ylikomisario, "söisikö se kaasulaskuja?"
"Tietämättömyydestä kyllä, – mutta ne eivät voi tyydyttää ravitsemuksen tarvetta. Särpimettä ainakaan."
Nyt saatiin tämä kiihtymystä herättävä sähkösanoma:
"Ironville, N. Y., 9.30 e.p.
Juuri saapunut. Kauppala tyrmistyksen vallassa. Elefantti
samonnut tätä kautta kello viisi aamulla. Toiset sanovat menneen
itään, toiset länteen, toiset pohjoiseen, toiset etelään, mutta
kaikki sanovat, etteivät jääneet tarkkailemaan erityisesti.
Se tappoi hevosen; olen varannut siitä kappaleen vihjeekseni.
Tappoi kärsällään; iskun tyylistä päättelen, että huitaisi sitä
vasenkätisesti. Raadon asennosta arvelen, että elefantti vaelsi
pohjoista kohti Berkleyn ratalinjaa pitkin. Saanut neljä ja puoli
tuntia etumatkaa, mutta lähden heti jäljille.
Hawes, etsivä."Minä huudahtelin ilosta. Ylikomisario oli järkkymätön kuin kaiverrettu kuva. Tyynesti hän napautti kelloaan.
"Alarik, lähetä tänne kapteeni Burns."
Burns ilmestyi.
"Montako miestä on heti käytettävissä?"
"Yhdeksänkymmentäkuusi, sir."
"Lähettäkää heidät heti pohjoiseen. Keskittykööt Berkleyn rautatien varteen Ironvillen pohjoispuolelle."
"Kyllä, sir."
"He liikkukoot aivan salaisesti. Sikäli kuin toisia vapautuu, pysyttäkää heidät täällä määräyksiä varten."
"Kyllä, sir."
"Menkää!"
"Kyllä, sir."
Piankin tuli taas sähkösanoma:
"Sage Corners, N. Y., 10.30.
Juuri saapunut. Elefantti mennyt tätä kautta kello 8.15.
Kaikki pelastausivat kaupungista paitsi muuan konstaapeli.
Nähtävästi elefantti ei suunnannut hotaisuaan poliisiin, vaan
lyhtypylvääseen. Nykersi molemmat. Olen varannut siekaleen
poliisia vihjeeksi.
Stumm, etsivä.""Elefantti on siis kääntynyt länttä kohti", sanoi ylikomisario. "Pakoon se ei kuitenkaan pääse, sillä mieheni ovat hajaantuneet koko alueelle."
Seuraava sähkösanoma ilmoitti:
"Glover's, 11.15.
Juuri saapunut. Kauppala tyhjillään, sairaita ja raihnaisia
lukuunottamatta. Elefantti kulki tästä kolme neljännestuntia
takaperin. Raittiutta vastustava joukkokokous oli käynnissä; se
pisti kärsänsä sisälle ikkunasta ja huuhtoi yleisön ulos vedellä
altaasta. Jotkut nielivät – sittemmin kuolleet; useita hukkui.
Etsivät Cross ja O'Shaughnessy olivat matkalla asutuskeskuksen
läpi, mutta etelään menossa – joten sivuuttivat elefantin.
Koko seutu monen kilometrin alueella kauhun vallassa – ihmiset
pakenevat kodeistaan. Minne hyvänsä kääntyvät, elefantti osuu
vastaan, ja monta on tullut surmatuksi.
Brant, etsivä."Olisin voinut vuodattaa kyyneliä, tämä hävitys kouri sydäntäni kipeästi. Mutta ylikomisario virkkoi vain:
"Siinä näette – olemme saamassa sen saarrokseen. Se tuntee olevansa tavoiteltuna; se on jälleen kääntynyt itää kohti."
Raskaita viestejä oli kuitenkin yhä varallamme. Lennätin toi tämän:
Hoganport, 12.19.
Juuri saapunut. Elefantti samosi tätä kautta puoli tuntia
takaperin, aiheuttaen mitä hurjinta säikkyä ja kiihtymystä.
Elefantti riehui kaduilla; kaksi vesijohtomiestä osui tielle,
tappoi toisen – toinen pelastausi. Yleistä murhetta.
O'Flaherty, etsivä.""Nyt se on ihan miesteni keskellä", ilahtui ylikomisario. "Mikään ei voi sitä pelastaa."
Saapui sarja sähkösanomia salapoliiseilta, jotka olivat hajaantuneet pitkin New Jerseyn ja Pennsylvanian valtioita, kun he vihjeinään käyttivät raastettuja latoja, tehtaita ja pyhäkoulukirjastoja, suurin toivein – suorastaan varmuuttakin tuntien. Ylikomisario virkkoi: "Soisinpa voivani asettua yhteyteen heidän kanssaan, määrätäkseni heidät pohjoiseen, mutta se on mahdotonta. Etsivä käy lennätintoimistossa ainoastaan raporttinsa lähettääkseen; sitten hän livahtaa jälleen hommiinsa, eikä voi tietää, mistä hänet tavoittaisi."
Nyt tuli tämä sanoma:
Bridgeport, Conn., 12.15.
Barnum tarjoaa 4,000 dollarin vuosivuokraa yksinomaisesta
oikeudesta käyttää elefanttia kiertävänä ilmoitusvälineenä tästä
alkaen kunnes etsivien onnistuu se löytää. Aikoo liisteröidä sen
kylkiin sirkusjulisteita. Haluaa heti vastausta...
Boggs, etsivä.""Tuohan on ihan mieletöntä!" huudahdin minä.
"On kylläkin", sanoi ylikomisario. "Ilmeisesti herra Barnum, joka pitää itseään niin terävänä, ei tunne minua – mutta minä tunnen hänet."
Sitten hän saneli tällaisen vastauksen:
"Herra Barnumin tarjous soveltumaton. Ilmoittakaa 7,000 dollaria
tai ei mitään.
Päällikkö Blunt.""Kas noin. Meidän ei tarvitse odotella pitkää aikaa vastauksen saamiseksi. Herra Barnum ei ole kotona; hän on lennätintoimistossa – se on hänen tapaistaan silloin kun hänellä on liiketehtäviä. Kolmen minuutin –"
"Sovittu. – P. T. Barnum", keskeytti raksuttava lennätinkone. Ennenkuin minä sain mitään virketyksi tästä eriskummaisesta välikohtauksesta, vei seuraava sanoma ajatukseni toiselle ja kovin kuohuttavalle uralle:
"Bolivia, N. Y., 12.50.
Elefantti saapui tänne etelästä ja vaelsi kaupungin halki
metsää kohti 11.50, matkallaan hajoittaen hautaussaattueen ja
vähentäen surevia kahdella. Kansalaiset ampuivat siihen muutamia
pieniä kanuunankuulia ja sitten pakenivat. Etsivä Burke ja
minä tulimme kymmenen minuuttia myöhemmin pohjoisesta, mutta
erehdyimme päättelemään erinäisiä syvennyksiä jalanjäljiksi
ja siten menetimme melkoisesti aikaa; mutta viimein osuimme
oikealle tolalle ja seurasimme sitä metsään. Sitten laskeusimme
rähmällemme ja pidimme edelleen tarkoin silmällä latua,
seuraillen sitä tiheikköön. Burke oli edellä. Kovaksi onneksi
eläin oli pysähtynyt levähtämään; niinpä Burke, pää kumarassa
tähystellessään jälkiä, tölmäsi elefantin takaraajoihin ennenkuin
huomasi sen läheisyyttä. Burke kavahti heti pystyyn, tarrautui
häntään ja huudahti iloisesti: 'Minä vaadin palk–', mutta ei
päässyt pitemmälle, sillä valtavan kärsän sivallus rusensi uljaan
miehen hengettömäksi maahan. Minä pakenin taammaksi, ja elefantti
kääntyi seurailemaan minua metsän laitaan julmaa vauhtia, ja
olisin ehdottomasti ollut hukassa, mutta hautaussaaton jäännökset
osuivat onneksi taas väliin ja käänsivät sen huomion puoleensa.
Olen juuri kuullut, että siitä hautauksesta ei ole nyt mitään
jälellä; mutta tässä ei tullut vahinkoa, kun on yltäkyllin
aineksia uuteen. Sillävälin on elefantti jälleen kadonnut.
Mulrooney, etsivä."Emme sitten saaneet tietoja muilta kuin niiltä ahkerilta ja luottavaisilta etsiviltä, jotka olivat hajautuneet New Jerseyn, Pennsylvanian, Delawaren ja Virginian valtioihin – kaikki seuraten vereksiä ja rohkaisevia vihjeitä – kunnes lähempänä puolta kolmea saapui tämä sähkösanoma:
"Baxter Centre, 2.15.
Elefantti käynyt täällä, sirkusmainostuksilla liisteröitynä, ja
hajoitti hartauskokouksen, iskien maahan ja vahingoittaen monia,
jotka olivat ryhtymäisillään parempaan elämään. Kansalaiset
aitasivat sen ja järjestivät vartion. Kun etsivä Brown ja minä
saavuimme jonkun aikaa myöhemmin, astuimme me aitaukseen ja
aloimme todeta elefantin samaisuutta valokuvan ja kuvauksen
perusteella. Kaikki tuntomerkit pitivät paikkansa täsmälleen
paitsi yhtä, jota emme voineet nähdä – paiseen arpea kainalossa.
Varmistautuaksemme Brown ryömi alle katsomaan ja joutui heti
nitistetyksi – nimittäin pää rusentui aivan littiin, vaikka
aivoja ei silti pursunnut näkyviin. Kaikki pakenivat, samoin
elefantti, hyvin tehokkaasti huidellen oikeaan ja vasempaan. On
pujahtanut tiehensä, mutta kanuunanhaavoista jättänyt selvän
verijuovan. Löytyy varmasti jälleen. Se tunkeutui sankan metsän
halki etelää kohti.
Brent, etsivä."Tämä oli viimeinen sähkösanoma. Ehtoommalla laskeusi sumua niin sakeana, ettei voinut nähdä kyynärää edemmäksi. Sitä kesti kaiken yötä. Höyrylauttojen ja omnibussienkin täytyi keskeyttää liikenteensä.
III
Seuraavana aamuna sanomalehdet sisälsivät salapoliisiteorioita yhtä paljon kuin ennenkin. Niissä olivat myös yksityiskohtaisesti mainittuina meidän kaikki traagilliset tapauksemme sekä suuri määrä muita, joita niiden lennätinkirjeenvaihtajat olivat lähettäneet. Palsta toisensa jälkeen oli kolmanneksen verran otsakkeina, jotka järeillä kirjaimillaan raatelivat sydäntäni. Niiden yleinen sävy oli tällainen:
"Valkoinen elefantti valtoimena! Se pitkittää kohtalokasta kulkuaan! Kauhistuneet asukkaat jättäneet autioiksi kokonaisia yhdyskuntia! Valju hirmu käy sen edellä, kuolema ja hävitys jäävät sen jälkeen! Näiden perässä tulevat salapoliisit. Latoja tuhottu, tehtaita ryöstetty, laihoja ahmittu, julkisia kokouksia hajoitettu, kuvaamattomien verilöylyjen yhteydessä! Kolmenkymmenenneljän johtavan salapoliisin teoriat! Päällikkö Bluntin teoria!"
"Kas niin!" virkkoi ylikomisario Blunt, melkein elähtyen kiihdyksiin; "tämä on mainiota! Tämä on suurin onnenpotkaus, mitä mikään etsivälaitos on konsaan kokenut. Sen maine leviää maailman ääriin ja kestää ajan loppuun asti, säilyttäen minun nimeni mukanaan."
Mutta siinä ei ollut mitään iloa minulle. Minusta tuntui kuin minä olisin tehnyt kaikki nuo veriset rikokset, elefantin ollessa vain vastuuttomana välikappaleenani. Ja kuinka luettelo olikaan paisunut!
Eräällä paikkakunnalla se oli "häirinnyt vaalitoimitusta ja
surmannut viisi äänestyksensä uudistajaa". Seuraavaksi työkseen
se oli toimittanut päiviltä kaksi miesparkaa, nimeltään O'Donohue
ja McFlannigan, jotka olivat "vasta edellisenä päivänä päätyneet
kaikkien maiden sorrettujen turvakotiin ja ensi kertaa juuri aikoivat
käyttää Amerikan kansalaisten ylevää oikeutta vaaliuurnan ääressä,
kun heidät iski alas Siamin vitsauksen armoton käsi". Toisaalla
se oli "tavannut kaistapäisen hälysaarnaajan valmistelemassa
seuraavan kautensa sankarillisia hyökkäyksiä tanssia, teatteria ja
muita seikkoja vastaan, jotka eivät pysty iskemään takaisin, ja
astunut hänen päälleen". Ja kolmannessa paikassa se oli "tappanut
ukkosenjohdatinten kaupustelijan". [Suurimman sitkeyden perikuva
Yhdysvalloissa. Suom.]Siten luettelo jatkui, käyden yhä hurmeisemmaksi ja pöyristyttävämmäksi. Kuusikymmentä ihmishenkeä oli menetetty, haavoittuneita oli kaksisataaneljäkymmentä. Kaikki selostukset antoivat oikeamielistä tunnustusta etsivien toimekkuudelle ja alttiudelle, ja loppujen lopuksi huomautettiin, että "kolmesataatuhatta kansalaista ja neljä salapoliisia näki sen hirviön, ja jälkimmäisistä se tuhosi kaksi".
Pelokkaasti odotin lennätyskoneen raksutuksen jälleen alkavan. Vähitellen sitten saatiinkin sanomia, mutta näiden sisältö tuotti minulle onnekasta pettymystä. Oli piankin ilmeistä, että elefantti oli kadonnut jäljettömiin. Sumun suojassa se oli huomaamattomasti etsinyt itselleen hyvän lymypaikan.
Ihan järjettömänkin etäisiltä paikkakunnilta tiedoitettiin, että siellä oli silloin ja silloin vilahdukselta nähty usman läpi valtava ruho häämöittämässä, "kiistämättömästi elefantti". Tämä hämärä, valtava ruho oli häämöittänyt New Havenissa, New Jerseyssä, Pennsylvaniassa, New Yorkin valtion sisäosissa, Brooklynissa, vieläpä itse New Yorkin kaupungissa! Mutta kaikissa näissä tapauksissa se hämärä, valtava ruho oli pikaisesti kadonnut, mitään jälkeä jättämättä. Tälle laajalle alueelle siroitellusta suuresta etsivien joukosta jokainen lähetti tunnittain raporttinsa, ja jokainen heistä oli saanut vihjeen ja seuraili jotakin ja oli kiivaasti sen kintereillä.
Mutta päivä kului enemmättä tuloksetta.
Seuraava päivä samoin.
Sitä seuraava päivä aivan samoin.
Sanomalehtien selostukset alkoivat käydä yksitoikkoisiksi asiaseikoistaan, jotka eivät merkinneet mitään, vihjeistään, jotka eivät johtaneet mihinkään, ja teorioistaan, jotka olivat jotensakin jo tyhjentäneet kaikki ihmetyksen ja ihastelun ja häikäisyn ainekset.
Ylikomisarion neuvosta korotin palkinnon kaksinkertaiseksi.
Kului taas neljä ikävää päivää. Sitten uutterille etsiväparoille tuli katkera isku – sanomalehtimiehet kieltäysivät painattamasta heidän teorioitaan ja sanoivat kylmäkiskoisesti: "Antakaa meille lepotauko."
Kahden viikon kuluttua elefantin katoamisesta korotin ylikomisarion neuvosta palkinnon 75,000 dollariin. Se oli suuri summa, mutta minusta tuntui, että mieluummin uhraisin koko yksityisomaisuuteni kuin menettäisin hallitukseni luottamuksen. Nyt etsivien jouduttua vastoinkäymiseen sanomalehdet kääntyivät heidän kimppuunsa ja alkoivat letkautella heitä mitä purevimmin.
Siitä saivat revyyniekat kannustusta, ja he pukeutuivat salapoliiseiksi ja pyydystivät elefanttia näyttämöllä mitä hullunkurisimpaan tapaan. Pilapiirtäjät esittivät etsiviä kiikareilla tarkastelemassa maisemia, sillaikaa kun elefantti heidän selkänsä takana varasti omenia heidän taskuistaan. Ja he sommittelivat kaikenlaisia naurettavia kuvia salapoliisitunnuksesta – olette varmaankin nähnyt sen tunnuksen painettuna salapoliisiromaanien takakannessa – se on tuijottava silmä, allekirjoituksenaan "Me emme milloinkaan nuku". Kun joku salapoliisi tilasi ryypyn, yrittelivät baarinhoitajat osoittaa leikkisyyttä elvyttämällä esiin erään vanhentuneen sanantavan, kysymällä: "Tahdotteko saada silmänavaajan?"
Ilma oli ivaa täynnä.
Mutta oli yksi mies, joka liikkui kaiken keskessä tyynenä, mitään vaikutteita vastaanottamatta, täysin entisellään. Se oli tuo tammisydäminen ylikomisario. Hänen uljas katseensa ei milloinkaan painunut alas, hänen levollinen luottavaisuutensa ei kertaakaan horjunut. Hän sanoi aina:
"Pilkatkoot he vain; parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa."
Miestä kohtaan tuntemani ihailu yltyi jonkunlaiseksi palvonnaksi. Olin aina hänen vierellään. Hänen toimistonsa oli kyllä käynyt minulle vastenmieliseksi paikaksi, ja nyt se oli minulle päivä päivältä kiusaannuttavampi. Mutta jos hän jaksoi sitä kestää, aioin minäkin tehdä sen, ainakin niin kauan kuin kykenin. Tulin siis säännöllisesti ja viivyin – ainoana sivullisena, joka näytti siihen pystyvän. Jokainen ihmetteli, miten saatoin, ja useinkin minusta tuntui, että minun täytyisi livistää, mutta sellaisina hetkinä katsoin noihin rauhallisiin ja näköjään itsetiedottomiin kasvoihin ja pidin paikkani.
Noin kolmen viikon kuluttua elefantin katoamisesta olin eräänä aamuna sanomaisillani, että minun jo täytyi laskea alas lippuni ja peräytyä, kun suuri salapoliisi pysähdytti sen ajatukseni ehdottamalla taaskin erinomaista ja mestarillista siirtoa.
Piti suostua sovitteluun rosvojen kanssa. Tämän miehen ylenpalttinen kekseliäisyys ylitti kaiken ennen näkemäni, ja minulla on ollut laajalti seurustelua maailman henkevimpien miesten kanssa. Hän ilmoitti pitävänsä varmana, että sopimus elefantin palauttamisesta syntyisi 100,000 dollarilla. Vastasin uskovani, että saisin sen summan haalituksi koolle; mutta miten kävisi noiden etsiväpoloisten, jotka olivat uurastaneet niin uskollisesti? Hän selitti:
"Kompromisseissa he aina saavat puolet."
Nyt en enää tiennyt mitään vastaansanottavaa. Ylikomisario siis kyhäsi kaksi tällaista kirjelmää:
"Hyvä rouva! – Miehenne voi ansaita suuren summan rahaa (ollen
samalla täysin turvassa lailta) järjestämällä heti kohtauksen
kanssani.
Päällikkö Blunt."Uskotulla sanansaattajallaan hän lähetti toisen näistä Tiili-Duffyn "niin sanotulle vaimolle" ja toisen hän lähetti Punaisen McFaddenin vaimolle.
Tunnin kuluessa saapuivat nämä loukkaavat vastaukset:
"Hupsukos olette: tiili McDuffy on ollut haurassa 2 vuota.
Bridget Mahoney."
"Senkin sokko, – Punainen McFadden on ollut hirtety ja taivasa
18 kuuk. Mikä hyväns Aasi pait etsivä tietää sen.
Mary O'Hooligan.""Olin kauan aavistanut nämä tosiseikat", virkkoi ylikomisario; "vaistoni erehtymätön tarkkuus on nyt todistettu".
Heti kun yksi keino petti, oli hänellä toinen varalla. Siekailematta hän kirjoitti aamulehtiin ilmoituksen, josta säilytin jäljennöksen:
"A. – xwblv. 242 N. Tjnd – fz328wmlg. Ozpo, –; zm! ogw. Vaiti."
Hän sanoi, että jos varas oli elossa, niin tämä toimittaisi hänet tavanomaiseen kohtauspaikkaan. Hän selitti edelleen, että se tavanomainen kohtauspaikka oli muuan soppi, missä hoidettiin kaikki etsivien ja rikollisten väliset liikeasiat. Tämä kohtaus tapahtuisi seuraavana yönä kello kaksitoista.
Siihen mennessä emme voineet tehdä mitään, ja viivyttelemättä riensin pois toimistosta, tosiaankin kiitollisena tilaisuudesta.
Kello yksitoista illalla toin sitten 100,000 dollaria seteleinä ja pistin ne päällikön käteen, ja pian jälkeenpäin hän läksi liikkeelle, urhea, vanha, hämärtymätön luottavaisuus silmissään. Melkein sietämätön tunti venyi vitkallisesti loppuunsa; sitten kuulin hänen tervetulleen astuntansa ja nousin läähättävänä hoippumaan häntä kohti. Kuinka hänen nerokkaat silmänsä säihkyivätkään voitonriemusta! Hän ilmoitti:
"Olemme saaneet toimeen sovittelun! Ne veitikat veisaavat eri virttä huomenna lehdissään! Seuratkaa minua!"
Hän otti sytytetyn kynttilän ja harppaili alas maakerroksen avaraan holviin, missä aina nukkui kuusikymmentä salapoliisia ja parikymmentä nyt pelasi korttia aikansa kulukkeeksi. Seurasin hänen kintereillään. Hän käveli vinhasti suojaman hämärään takapäähän, ja juuri kun minä olin sortumaisillani tukahduttavan löyhkän tuottamaan pyörrytykseen, kompastui hän ja kaatui jonkun valtavan esineen ulkoneviin jäseniin, ja minä kuulin hänen huudahtavan kellistyessään:
"Ylväs ammattimme on puhdistautunut. Tässä on teidän elefanttinne!"
Minut kannettiin ylös kansliahuoneeseen ja toivutettiin karbolihapolla. Koko salapoliisikunta parveili sisälle, ja syntyi sellaisen riemastuksen häly, etten ollut mokomaa ennen kokenut. Reportterit kutsuttiin, samppanjakorillisia avattiin, maljoja juotiin, kädenpudistukset ja onnittelut olivat yhtämittaisia ja haltioituneita.
Päällikkö tietysti oli hetken sankari, ja hänen onnellisuutensa oli niin täydellinen ja niin kärsivällisesti ja kunnokkaasti ja miehuullisesti saavutettu, että minunkin sydäntäni lämmitti sitä katsella, vaikka nyt seisoinkin kodittomana kerjäläisenä, kallisarvoinen hoidokkini kuolleena ja maani palveluksessa saatu asemani menetettynä sellaisen sattuman kautta, joka ainiaan näyttäisi kohtalokkaalta huolettomuudeltani suuren luottamustehtävän suorittamisessa.
Monet kaunopuheiset silmät todistivat syvää ihailuaan päällikköä kohtaan, ja monenkin etsivän ääni jupisi: "Katsokaa häntä – kerrassaan kuningas hän on ammatissamme – antakaa hänelle vain vähäinenkin vihje, muuta hän ei kaipaa, eikä ole mitään hänen löytämiskyvyltään kätkössä." Suurta mielihyvää tuotti 50,000 dollarin jakaminen; sen päätyttyä päällikkö piti pikku puheen – pistäessään osuutensa taskuunsa – lausuen: "Nauttikaa siitä, pojat, sillä te olette sen ansainneet, ja enemmänkin: olette ansainneet kuolematonta kunniaa salapoliisiammatille."
Saapui sähkösanoma, kuuluen seuraavasti:
"Monroe, Mich., 10 i.p.
Ensi kertaa osunut lennätintoimistolle runsaasti kolmeen
viikkoon. Seuraillut niitä jalanjälkiä, ratsain, metsäseutujen
halki tuhatviisisataa kilometriä tänne, ja ne käyvät
voimakkaammiksi ja isommiksi ja vereksemmiksi joka päivä. Olkaa
huoletta – viikon kuluttua jo tavoitan elefantin. Tämä on
ehdottomasti varmaa.
Darley, etsivä."Päällikkö esitti kolme hurrausta "Darleylle, eräälle osastomme terävimmistä miehistä" ja sitten antoi määräyksen, että hänet kutsuttaisiin sähköteitse kotiin vastaanottamaan osuutensa palkkiosta.
Siten päättyi ihmeellinen varastetun elefantin selkkaus. Sanomalehdet olivat seuraavana päivänä taaskin miellyttävän kiitteleviä, yhtä ainoata halventajaa lukuunottamatta. Tämä lehtiriepu lausui: "Suuri on salapoliisi! Hän saattaa olla hieman hidas löytämään sellaista pikku itikkaa kuin hukkaantunutta elefanttia – hän saattaa sitä pyydystellä kaiken päivää ja nukkua sen mätänevän raadon seurassa kaiken yötä kolmen viikon aikana, mutta hän löytää sen viimein – jos hän pystyy saamaan sen miehen, joka elukan hukkasi, näyttämään hänelle paikan!"
Hassan-parka oli ainiaaksi mennyttä minulta. Kanuunanlaukaukset olivat haavoittaneet sitä kuolettavasti. Se oli sumussa ryöminyt tuohon epäystävälliseen paikkaan, ja siellä, vihollistensa ympäröimänä ja ainaisessa ilmitulon vaarassa, se oli riutunut nälässä ja kärsimyksissä, kunnes kuolema tuotti sille rauhan.
Sovittelu maksoi minulle 100,000 dollaria, etsintäkuluihin meni 42,000 lisää. En sitten enää yrittänytkään saada jälleen virkaa; olen häviölle joutunut mies ja vaeltaja maan päällä – mutta ihailuni tuota miestä kohtaan, jota pidän suurimpana maailmassa konsaan nähtynä salapoliisina, on säilynyt himmentymättömänä tähän päivään asti ja pysyy sellaisena ainiaan.
EVAN PÄIVÄKIRJA
Käännös alkuperäisestä
Lauantai. – Olen nyt melkein vuorokauden vanha. Tulin eilen. Siltä minusta tuntuu. Ja niin täytyy olla, sillä jos oli toispäivä, en minä ollut silloin, koska muutoin muistaisin sen. Tietysti se sentään silti saattoi olla huomaamattani. No, nyt rupeankin hyvin valppaaksi, ja jos mitään toispäiviä sattuu, niin painan mieleeni. On parasta aloittaa oikein ja varoa merkintöjen sekoamista, sillä joku vaisto ilmaisee minulle, että nämä seikat koituvat aikanaan tärkeiksi historioitsijalle. Sillä minusta tuntuu kokeelta, ihan tunnen olevani koe; olisi mahdotonta kenenkään tuntea itseään kokeeksi enempää kuin minä, ja niinpä alankin varmistua siitä, että se minä olen – koe; juuri koe, enkä mitään muuta.
Jos siis olen koe, niin olenko minä se kokonaan? Ei, en luule; muukin kuulunee siihen. Minä olen sen pääosana, mutta kai muullakin on siinä asiassa osuutensa. Onko asemani taattu, vai pitääkö minun valvoa ja varjella sitä? Kenties jälkimmäinen mahdollisuus on oikea. Minua aavistuttaa, että ikuinen valppaus on ylivallan hinta. (Tuo lienee osuva sanelma näin nuorelta.)
Kaikki näyttää paremmalta tänään kuin eilen. Eilisessä lopettelun touhussa vuoret jäivät resuiseen kuntoon, ja muutamille tasangoille oli ruuhkautunut ruuppua ja jätteitä, niin että näköalat ihan harmittivat. Ylväitä ja kauniita taideteoksia ei pitäisi luoda kiireessä, ja tämä majesteettinen uusi maailma on todellakin mitä ylväin ja kaunein luomus. Ja kylläkin ihmeellisen lähellä täydellisyyttä, ajan lyhyydestä huolimatta. Tähtiä on muutamin paikoin liikaa ja toisista kovin harvakseltaan, mutta senhän voinee pian korjata. Kuu pääsi irralleen viime yönä ja luisui alas ja putosi pois järjestelmästä – kovin paha vahinko; sydäntäni ahdistaa sitä ajatella. Koristusten ja helyjen joukossa ei ole mitään sen kauneuteen ja täyteläisyyteen verrattavaa. Se olisi ollut kiinnitettävä paremmin. Jos vain voimme saada sen takaisin –
Mutta eihän voi tietää, mihin se meni. Ja sitäpaitsi, ken hyvänsä sen saa, hän kätkee sen; tiedän sen, koska tekisin siten itse. Luullakseni voin olla rehellinen kaikissa muissa asioissa, mutta alan jo oivaltaa, että olemukseni ytimenä ja keskuksena on kauniin rakkaus, kiihkeä kiintymys kaikkeen koreaan, eikä olisi turvallista uskoa minulle toisen henkilön omistamaa kuuta, kun se henkilö ei tietäisi, että se on minulla. Voisin luopua päiväsaikaan löytämästäni kuusta, kun pelkäisin, että joku oli näkemässä; mutta jos löytäisin sen pimeällä, niin varmaankin keksisin jonkun verukkeen ollakseni hiiskumatta siitä mitään. Sillä minä rakastan kuita, ne ovat niin sieviä ja romanttisia. Soisin, että meillä olisi viisi tai kuusi; en koskaan menisi levolle, en milloinkaan väsyisi makailemaan sammaleisella äyräällä ja katselemaan ylös niihin.
Tähdetkin ovat hyviä. Kunpa saisin muutamia pistettäviksi hiuksiini. Mutta siinä en onnistune. Ne ovat ihmeellisen kaukana, vaikka eivät siltä näytä. Niiden ensin ilmestyessä esiin viime yönä yritin tipauttaa muutamia alas seipäällä, mutta ihmeekseni en ulottunut; sitten heittelin niitä multapaakuilla, kunnes käsivarteni puutui, mutta ainoatakaan en saanut. Se johtuu siitä, että olen vasenkätinen enkä osaa heittää kohdalleen. Silloinkaan, kun tähtäsin siihen, jota en tavoittanut, en osannut toiseen, vaikka jonakuna kertana sattui hyvin lähelle, sillä minä näin multapaakun mustan täplän viuhahtavan tuollaisten kultaisten rykelmien keskelle neljä- tai viisikymmentä kertaa, ihan viistäen niitä, ja jos olisin jaksanut vielä vähän aikaa, olisin kenties saanut jonkun putoamaan.
Niinpä itkin hiukan, mikä varmaankin oli luonnollista minun ikäiselleni, ja levähdettyäni otin vasun ja riensin ympyrän laitaa kohti, missä tähdet olivat lähellä maanpintaa ja saatoin yltää niihin käsilläni, ja sehän olikin mielestäni parempi, koska silloin voisin poimia niitä hellävaraisesti, niiden särkymättä. Mutta matka oli pitempi kuin luulin, ja viimein minun täytyi luopua yrityksestä. Olin niin väsyksissä, etten kyennyt laahaamaan jalkojani askeltakaan edemmäksi, ja ne olivat kovin kipeytyneetkin.
Koti oli nyt liian kaukana, ja alkoi viluttaa, mutta tapasin muutamia tiikereitä ja pujottausin niiden sekaan, saaden mitä mieluisimman leposijan, ja niiden hengitys oli hienotuoksuista, ne kun elävät mansikoilla. En ollut koskaan ennen nähnyt tiikeriä, mutta tunsin ne heti viiruistaan. Jos voisin saada tuollaisen taljan, niin siitä tulisi viehättävä hame.
Tänään alan saada parempaa käsitystä välimatkoista. Olin niin innoissani nappaamaan kaikkea sievää, että päättömästi kurkoitin sitä käteeni milloin sen ollessa liian etäällä, milloin ainoastaan vaaksan päässä, vaikka matkaa näytti olevan hyvinkin jalan verran – voi, okaita vielä välissä! Opin läksyn, sommittelin myös selviön, aivan omasta päästäni – kaikkein ensimmäiseni: Naarmun saanut Koe karttelee piikkejä. Minusta se on varsin osuva näin nuorelta.
Seurailin toista Koetta eilen ehtoopäivällä kaikkialle matkan päässä, nähdäkseni, mitä sillä saatettiin tarkoittaa, jos saisin selville. Mutta siihen en kyennyt. Luulen, että se on mies. En ollut milloinkaan nähnyt miestä, mutta sellaiselta se näytti; olen varma siitä, että juuri se se on. Tajuan tuntevani sitä kohtaan suurempaa uteliaisuutta kuin mitään muita matelijoita kohtaan. Jos se on matelija, niinkuin se arvattavasti on, koska sillä on pörhöinen tukka ja siniset silmät ja se näyttää matelijalta. Lanteita ei sillä ole lainkaan, se suippenee kuin porkkana; seisoessaan se harittaa kuin sahapukki, joten ajattelen sitä matelijaksi, vaikka se saattaakin olla arkkitehtuuriin kuuluva.
Ensimmältä pelkäsin sitä ja kapaisin juoksuun aina kun se kääntyi päin, sillä minä luulin sen aikovan ajaa minua takaa; mutta vähitellen huomasin sen vain yrittävän päästä pois, ja sen jälkeen en enää arkaillut, vaan saattelin sitä tuntikaupalla parikymmentä kyynärää taampana, mikä näytti sitä hermostuttavan ja painostavan. Viimein se näytti aika lailla kiusaantuneelta ja kapusi puuhun. Odottelin pitkän tuokion, sitten luopuen asiasta ja palaten kotiin.
Tänään kaikki kertautui. Olen taas saanut sen kiipeämään puuhun.
Sunnuntai. – Siellä se kyyröttää yhä. Näköjään lepäillen, mutta se on veruke: sunnuntai ei ole lepopäivä, lauantai siihen on määrätty. Minusta se näyttää sellaiselta luodulta, jota lepääminen kiinnostaa enemmän kuin mikään muu. Minua väsyttäisi noin runsas lepo. Minua väsyttää jo istuskeleminenkin tuota puuta tähyämässä. Totisesti ihmettelen, mitä varten se on luotu; en milloinkaan näe sen tekevän mitään.
Viime yönä palauttivat kuun, ja olin niin onnellinen! Minusta menettelivät siinä perin rehellisesti. Se luisui alas ja putosi pois uudestaan, mutta minä en hätääntynyt; ei ole aihetta huolestukseen, kun on sellaisia naapureita, – ne noutavat sen takaisin. Soisin osaavani tehdä jotakin kiitollisuuteni osoittamiseksi. Mieleni tekisi lähettää niille muutamia tähtiä, sillä meillä on enemmän kuin voimme käyttää. Tarkoitan minulla enkä meillä, sillä pystynhän havaitsemaan, että se matelija ei rahtuakaan välitä tuollaisista koruista.
Se on harrastuksiltaan matalalla tasolla eikä ystävällinen. Kun eilen illalla hämärtäessä menin sille paikalle, oli se laskeutunut alas ja yritti pyydystää kiinni lammessa kisailevia, täplikkäitä pikku kaloja, ja minun täytyi paiskella sitä multakokkareilla, jotta se riensi takaisin puuhun ja jätti ne rauhaan. Sitäkö varten se on olemassa? Eikö sillä ole mitään sydäntä? Eikö se tunne mitään sääliä noita pikkueläviä kohtaan? Onko mahdollista, että se suunniteltiin ja valmistettiin noin tylyyn työhön? Siltä kyllä näyttää. Yksi multakokkare osui sitä korvan taakse, ja se käytti kieltä. Tämä värähdytti minua, sillä ensi kerran minä nyt kuulin puhetta, paitsi omaani. Sanoja en ymmärtänyt, mutta ne kuulostivat ilmeikkäiltä.
Kun huomasin sen osaavan puhua, tunsin sitä kohtaan uutta harrastusta, sillä minä rakastan puhumista; puhun kaiken päivää ja unissanikin ja olen hyvin kiinnostava, mutta jos minulla olisi olento, jolle puhua, voisin olla kaksin verroin kiinnostavampi enkä lainkaan lopettaisi, mikäli haluttaisiin.
Jos tuo matelija on mies, niin se ei olekaan mikään se, vai kuinka? Eihän se kaiketikaan olisi kieliopin mukaista? Luullakseni se olisi hän. Niin ajattelen. No, mieheksi minä sen nyt päättelen ja puhun siitä hänenä, kunnes se ilmenee joksikin muuksi. Tämä on käytännöllisempää kuin horjua epävarmuuden tilassa.
Seuraavan viikon sunnuntai. – Koko viikon minä kiertelin hänen kintereillään ja yritin tutustua. Minun oli hoidettava puheleminen, kun hän oli niin arka, mutta en pitänyt sillä väliä. Hän tuntui nyt olevan hyvilläänkin läheisyydestäni, ja minä käyttelin seuratapaisesti "meitä" melkoisen paljon, sillä häntä näytti imartelevan tulla luetuksi mukaan.
Keskiviikko. – Olemme nyt tulemassa toimeen varsin hyvin keskenämme ja tutustumassa yhä paremmin ja paremmin. Hän ei enää välttele minua, mikä on hyvä merkki, vaan ilmaisee näkevänsä minut mielellään seurassansa. Olen siitä hyvilläni ja koetan olla hänelle kykyni mukaan hyödyksi kaikin tavoin, kartuttaakseni hänen huomaavaisuuttaan. Parina viime päivänä olen häneltä ottanut yksinomaiseksi urakakseni kaiken nimiteltävän, ja se on ollut hänelle suuri huojennus, sillä hänellä ei ole mitään luontumusta sille alalle, ja hyvin kiitollinen hän näyttää minulle olevan nokkeluudestani. Hän ei millään ilveellä pysty ajattelemaan järkevää nimeä, mutta minä en salli hänen nähdä, että olen sen vajavuuden huomannut. Milloin hyvänsä joku uusi luotu osuu näkyviin, nimitän minä sen ennen kuin hänellä on aikaa paljastaa itseään kömpelöllä äänettömyydellä. Tällä tavoin olen säästänyt häneltä monta hämin hetkeä. Minulla ei mitään tuollaista vaikeutta ole. Heti kun silmäni osuu johonkin eläimeen, tiedän mikä se on. Minun ei tarvitse aprikoida hetkeäkään; oikea nimi putkahtaa esiin oitis, ihan kuin innoituksen lennättämänä, niinkuin se epäilemättä onkin, sillä olen varma siitä, että se puolta minuuttia aikaisemmin ei ollut minussa. Minä nähtävästi tiedän pelkästä olion muodosta ja esiintymisestä, mikä se on.
Kun dodo tepasteli näkyviimme, ajatteli hän sitä villikissaksi – sen huomasin hänen silmistään. Mutta minä pelastin hänet, varoen tekemästä sitä sillä tavoin, että hänen ylpeytensä olisi loukkaantunut. Minä vain virkahdin aivan luonnolliseen ilahtuneen ihmetyksen sävyyn, jossa ei ilmennyt minkäänlaista tiedonvälityksen vihiä: "Kas, eikös vain olekin siinä dodo!" Selitin – olematta selittävinäni – miten sen tiesin dodoksi, ja vaikka hän minusta kenties oli rahtusen nyreissään siitä, että minä tunsin sen otuksen silloin kun hän ei tuntenut, ihaili hän minua kuitenkin ilmeisesti. Se oli hyvin miellyttävää, ja useinkin sitä hyvilläni muistelin ennenkuin nukuin. Kuinka vähäinen seikka voi tehdä meidät onnellisiksi tuntiessamme, että olemme sen ansainneet.
Torstai. – Ensimmäinen suruni. Eilen hän kartteli minua eikä näyttänyt haluavan, että puhuttelin häntä. En voinut sitä uskoa ja ajattelin jotakin erehdystä sattuneeksi, sillä minä rakastin hänen parissaan oloa ja hänen haastelunsa kuuntelemista, ja miten hän siis saattoi tuntea minua kohtaan ynseyttä, kun en ollut mitään tehnyt? Mutta todelta se viimein kuitenkin näytti, joten läksin pois ja istuin yksinäisenä sillä paikalla, missä ensi kerran näin hänet sinä aamuna, jolloin meidät tehtiin ja minä en tiennyt, mikä hän oli, ja olin välinpitämätön hänestä; mutta nyt se oli murheellinen paikka, ja kaikkinaiset pikku seikat muistuttelivat hänestä, ja sydäntäni kivisteli kovasti. En oikein tiennyt miksi, sillä se oli uusi tunne; en ollut ennen sitä kokenut, ja se kaikki oli salaperäisyyttä, jota en kyennyt selvittämään.
Mutta yön tullen en pystynyt sietämään yksinäisyyttä ja menin siihen uuteen suojaan, jonka hän on rakentanut, kysymään häneltä, mitä väärää olin tehnyt ja miten voisin sen korjata, päästäkseni takaisin hänen ystävällisyyteensä; mutta hän työnsi minut ulos sateeseen, ja se oli ensimmäinen suruni.
Sunnuntai. – On taas mieluisaa, ja olen onnellinen. Mutta nuo olivat raskaita päiviä, en ajattele niitä, milloin vain saan ne pysymään poissa mielestäni.
Yritin saada hänelle muutamia noista omenoista, mutta en vain opi heittämään suoraan. Siitä ei tullut mitään, mutta hyvä aikomus lienee häntä miellyttänyt. Ne ovat kiellettyjä, ja hän sanoo minun joutuvan vahinkoon; mutta jos joudun vahinkoon häntä miellyttämällä, niin miksi välittäisin siitä vahingosta?
Maanantai. – Tänä aamuna mainitsin hänelle oman nimeni, toivoen sen häntä kiinnostavan. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Se on kummallista. Jos hän sanoisi minulle nimensä, niin kyllä minä välittäisin. Varmaankin se olisi minun korvissani mieluisampi kuin mikään muu ääni.
Hän puhuu hyvin vähän. Kenties se johtuu siitä, että hänellä ei ole älynlahjoja ja että hän on siitä kohdasta herkkämielinen, haluten peitellä puutettaan. Onpa ikävää, että hänestä tuntuu siltä, sillä sukkeluus ei ole mitään; sydämessä arvot ovat. Soisin saavani hänet käsittämään, että rakastava, hyvä sydän on rikkautta, ja riittävää rikkautta, ja että sitä vailla äly on köyhyyttä.
Vaikka hän on niin vähäpuheinen, on hänellä silti varsin suuri sanavarasto. Tänä aamuna hän käytti ihmeellisen osuvaa sanaa. Ilmeisesti hän itsekin huomasi sen sattuvan paikalleen, sillä jälkeenpäin hän ohimennen sovitti sen haasteluunsa kahdesti. Se huoleton sovittaminen ei tapahtunut luontevasti, mutta osoitti kuitenkin, että hänellä on jonkunlaista käsityskykyä. Epäilemättä se siemen on saatavissa itämään, jos sitä ryhdytään viljelemään.
Mistä hän saikaan sen sanan? Tuskinpa minä olen sitä koskaan käyttänyt.
Ei, hän ei lainkaan kiinnostunut minun nimeeni. Yritin peitellä pettymystäni, mutta en tainnut onnistua. Menin pois ja istuuduin sammaleiselle äyräälle, riiputtaen jalkojani veteen. Sinne minä menen kaivatessani seuraa, jotakuta katsellakseni, jotakuta puhutellakseni. Se ei ole kylliksi – tuo lammikossa kuvastuva viehkeä, valkoinen ruumis –, mutta se on jotakin, ja jokin on parempi kuin ypö yksinäisyys. Se puhuu minun puhuessani, on suruinen surressani, lohduttaa minua myötätunnollaan, sanoo: "Älä ole alakuloinen, ystävätön tyttörukka; minä tulen ystäväksesi." Se on minulle hyvä ystävä, ja ainoani; se on sisareni.
Ah, en milloinkaan unohda sitä ensimmäistä kertaa, jolloin hän hylkäsi minut – en ikinä, ikinä! Sydämeni oli kuin lyijyä ruumiissani! Valitin: "Hän oli kaikki, mitä minulla oli, ja nyt hän on mennyt!" Epätoivossani sanoin: "Säry, sydämeni, en voi enää sietää elämääni!" ja kätkin kasvot käsiini, eikä minulle ilmennyt lohtua. Ja kotvasen kuluttua taas katsoessani lampeen hän olikin siellä, valkoisena ja välkkyvänä ja kauniina, ja minä hypähdin hänen syliinsä!
Se oli täydellistä onnellisuutta; olin onnellisuutta kokenut ennenkin, mutta en tällaista hurmiota. Jälkeenpäin en ole häntä enää epäillyt. Toisinaan hän on ollut poissa – ehkä tunnin, ehkä melkein koko päiväkauden, mutta minä olen luottavaisena odottanut, sanoen itselleni: "Hänellä on puuhia, tai hän on lähtenyt matkalle, mutta kyllä hän tulee." Ja niin on käynyt: hän on palannut. Yöllä hän ei ole ilmestynyt, jos on ollut pimeätä, sillä hän on arka pikku olento; mutta kuutamolla hän kyllä tulee. Minä en pelkää pimeätä, mutta hän on minua nuorempi; hän on syntynyt myöhemmin kuin minä. Monen monta kertaa olen mennyt hänen luokseen: hän on viihdytyksenäni ja turvanani silloin kun elämäni on raskasta – ja sellaistahan se on enimmiten.
Tiistai. – Uurastin kaiken aamua tiluksen parantelussa ja pysyttelin tahallisesti erossa hänestä, toivoen hänen tuntevan yksinäisyyttä ja saapuvan. Mutta hän ei tullut.
Puoleltapäivin heitin hommat sikseen siltä päivältä ja virkistyksekseni liehuin mehiläisten ja perhosten mukana ja riemuitsin kukkasista, noista kauneista olennoista, jotka taivaalta tempaavat Jumalan hymyä ja säilyttävät sitä! Kokosin niitä ja punoin niistä seppeleitä ja kiehkuroita, joihin pukeuduin käydessäni puoliselle – omena–, tietysti; sitten istuuduin siimekseen toivomaan ja odottamaan. Häntä ei vain kuulunut.
Mutta eipä väliä. Siitä ei olisi kuitenkaan johtunut mitään, sillä hän ei välitä kukkasista. Hän nimittää niitä ruohoiksi eikä pysty eroittamaan toista toisesta; hänestä tuollainen piittaamattomuus on ylemmyyttä. Hän ei välitä minusta, hän ei välitä kukkasista, ei iltaruskon punaamasta taivaanrannasta – onko mitään, mistä hän välittää, paitsi kojujen kyhäämisestä lymyilemisekseen piristävältä ja puhtaalta sateelta ja melonien mätkäyttelemisestä ja rypäleiden maistelemisesta ja puiden hedelmien hypistelemisestä, nähdäkseen kuinka ne tarvikkeet menestyvät?
Panin maahan kuivan kalikan ja yritin nävertää siihen reikää toisella, toteuttaakseni erään suunnitelmani, ja piankin säikähdin kamalasti. Kuopasta nousi ohut, läpikuultava, sinertävä huuru, ja minä heitin kaikki silleen ja juoksin! Luulin sitä aaveeksi ja olin niin kauhuissani! Mutta minä vilkaisin taakseni, eikä se ollut tulossa. Niinpä nojausin paateen ja lepäsin läähättäen, ja annoin raajojeni vavista, kunnes ne jälleen vakaantuivat. Sitten hiiviskelin varovasti takaisin, valppaasti tähystellen ja valmiina kapaisemaan pakoon, jos ilmeni aihetta, ja lähelle tultuani siirsin ruusupensaan oksia syrjään ja kurkistin niiden lomitse – toivotellen miestä saapuville, kun näytin niin veikeältä ja sievältä –, mutta se maahinen oli kadonnut. Menin paikalle, ja siinä kuopassa oli hyppysellinen hienoa vaaleanpunaista pölyä. Pistin sormeni sisälle sitä tunnustelemaan ja kiljahdin ui! ja sieppasin sen taas pois. Tunsin julmaa kipua. Panin sormen suuhuni, ja seisomalla ensin toisella jalalla ja sitten toisella ja murahtelemalla sain vaivani piankin huojentumaan. Sitten olin kovasti kiinnostunut ja aloin tutkia.
Olin utelias tietämään, mitä se vaaleanpunainen pöly oli. Äkkiä sen nimi juolahti mieleeni, vaikka minä en ollut sitä koskaan kuullut. Se oli tulta! Olin tästä niin varma kuin ihminen voi maailmassa mitään tietää ehdottomaksi. Empimättä siis nimitin sen siksi – tuleksi.
Olin luonut jotakin, mitä ei ollut ennestään; olin lisännyt maailman epälukuisiin olevaisuuksiin uuden. Oivalsin tämän ja olin ylpeä saavutuksestani, aikoen juuri rientää tavoittamaan häntä, kertoakseni siitä hänelle ja kohotakseni hänen silmissään – mutta lähemmin ajatellessani en sitä tehnytkään. Ei – hän ei välittäisi siitä. Hän kysyisi, mihin se kelpasi, ja mitä minä saatoin vastata? Sillä jos se ei kelvannut mihinkään, vaan oli ainoastaan kaunis, pelkästään kaunis –
Huokaisten siis jätin menemättä. Sillä sitä ei voinut käyttää mihinkään; se ei soveltunut majan rakentamiseen, ei melonien kasvun edistämiseen, ei hedelmäsadon jouduttamiseen. Se oli hyödytön, pelkkää hupsuutta ja turhamaisuutta; hän halveksisi sitä ja lausuisi pistopuheita. Mutta minulle se ei ollut halveksittava; minä puhelin: "Oi, sinä tuli, minä rakastan sinua, siroa vaaleanpunaista olentoa, sillä sinä olet kaunis – ja siinä on kylliksi!" ja aioin painaa sen povelleni, mutta pidätyin. Silloin muovasin omin päin toisen mietelmän, vaikka se oli ensimmäisen kaltainen siinä määrin, että pelkäsin sitä vain plagiaatiksi: "Sormensa polttanut Koe karttaa tulta."
Ryhdyin jälleen hiertämään, ja saatuani syntymään aikalailla tulipölyä tyhjensin sen kouralliseen kuloruohoa, aikoen viedä sen kotiin ja säilyttää ainiaan lelunani; mutta tuuli puhalsi siihen, ja se loiskahti ylös ja sylkäisi minuun tuimasti, ja minä pudotin sen ja läksin juoksuun. Katsahtaessani takaisin oli sinertävä henki nousemassa korkeuksiin ja laajentumassa ja vierimässä pois kuin pilvi, ja heti minulle oli selvillä sen nimi – savu! – vaikka minä en toden totta ollut kuullut savusta milloinkaan.
Piankin syöksähteli savun läpi kirkkaita, kellanpunaisia leimahduksia, joille minulla oli heti nimi – liekkejä! Ja minä olin oikeassa, vaikka nämä olivatkin kaikkein ensimmäiset liekit, mitä maailmassa oli milloinkaan ollut. Ne kapusivat puihin, ne pujahtelivat muhkeasti tuon tupruilevan savun valtavasta ja paisuvasta paljoudesta, ja minun täytyi taputtaa käsiäni ja nauraa ja tanssia viehättämyksessäni: se oli niin uutta ja outoa ja niin ihmeellistä ja niin kaunista!
Hän tuli juoksujalkaa ja pysähtyi tuijottamaan eikä virkkanut sanaakaan moneen minuuttiin. Sitten hän kysyi, mikä se oli. Ah, olipa vahinko, että hän teki noin suoranaisen kysymyksen. Minun täytyi tietysti vastata, joten sanoin, että se oli tuli. Jos häntä harmitti, että minä tiesin ja että hänen oli kysyttävä, ei se ollut minun vikani; minulla ei ollut vähäisintäkään halua kiusaannuttamiseen. Tovin kuluttua hän tiedusti:
"Miten se tuli?"
Toinen suora kysymys, ja siihenkin piti vastata suoraan.
"Minä tein sen."
Tuli vaelsi loitommaksi ja loitommaksi. Hän astui palaneen paikan reunalle, katsoi alas ja sanoi:
"Mitä nuo ovat?"
"Kekäleitä."
Hän noukkaisi yhden tutkiakseen, mutta muutti mielensä ja laski sen takaisin alas. Sitten hän meni pois. Mikään ei häntä kiinnosta.
Mutta minä olin kiinnostunut. Siinä oli tuhkaa, harmaata ja pehmoista ja hienoa ja sievää – tiesin heti, mitä se oli. Ja hiilustaa – tiesin hiilustankin. Löysin jättämäni omenat ja koukkailin ne haltuuni ja olin iloissani, sillä olen hyvin nuori ja ruokahaluni on toimelias. Mutta pettymyksekseni ne olivat kaikki halenneet ja tärveltyneet. Tärveltyneet näköjään, mutta eivät lopultakaan: ne olivat maukkaampia kuin raa'altaan. Tuli on kaunis; jonakuna päivänä se luullakseni on hyödyllinenkin.
Perjantai. – Näin hänet jälleen hetkiseksi viime maanantaina yön tullessa, mutta vain aivan pikimmältään. Toivoin hänen kiittelevän minua yrityksistäni tiluksien hyväksi, sillä minä olin tarkoittanut hyvää ja uurastanut ankarasti. Mutta hän ei ollut mielissään, vaan kääntyi pois ja jätti minut. Hän oli nyreissään muullakin perusteella: koetin nimittäin vielä kerran suostutella häntä olemaan menemättä vesiputouksen yli. Se johtui siitä, että tuli oli minulle paljastanut uuden tunteen – ihka uuden ja selvästi eroavan rakkaudesta, murheesta ja noista muista, jotka jo olin keksinyt – pelon. Ja se on kauhea! – Soisin, etten olisi sitä milloinkaan keksinyt; se tuottaa minulle pimeitä hetkiä, se pilaa onnellisuuttani, saa minut värisemään ja vapisemaan ja puistatuksia kokemaan. Mutta minä en saanut häntä taivutelluksi, sillä hän ei ole vielä keksinyt pelkoa, joten hän ei voinut minua ymmärtää.
Ote Adamin päiväkirjasta.
Kenties minun tulisi muistaa, että hän on kovin nuori, pelkkä
tyttönen, ja sikäli sovittautua kohdittelevammaksi. Hän
on pelkkää kiinnostusta, innokkuutta, eloisuutta, maailma
on hänelle taika, ihme, salaperäisyys, ilo; hän ei pysty
puhumaan riemastukselta, kun löytää uuden kukkasen, hänen
pitää hyväillä ja silitellä sitä ja haistella ja puhutella
sitä ja tuhlata sille lempinimityksiä. Ja hän on värihullu:
ruskeat kivet, keltainen hiekka, harmaja sammal, vihreä
lehvistä, sininen taivas, aamusarastuksen helmenväri, vuorilla
leijuvat purppuraiset varjot, tulipunaisilla vesillä auringon
laskiessa kelluvat kultaiset saarelmat, pilvenriekaleiden halki
purjehtiva kelmeä kuu, avaruuden autiotiloissa kimmeltelevät
tähtijalokivet – millään niistä ei minun nähdäkseni ole
minkäänlaista käytännöllistä arvoa, mutta kun niillä on väriä
ja majesteettisuutta, riittää se hänelle, ja hän riehaantuu
niistä. Jos hän voisi tyyntyä, pysyä alallaan parikin minuuttia
kerrallaan, niin se olisi viihtyisä näky. Siinä tapauksessa
voisin kaiketi nauttia hänen katselemisestaan; olen siitä
varmakin, sillä alan tajuta, että hän on kerrassaan erinomaisen
hemaiseva olento – notkea, solakka, siropiirteinen, pyöristyvä,
juohevamuotoinen, ketterä, sorea; ja eräänä kertana, kun hän
marmorinvalkoisena ja päiväpaisteen valelemana seisoi paadella,
nuori pää keikautettuna taaksepäin ja käsi varjostamassa silmiä,
tarkkaillen linnun lentoa yläilmoissa, huomasin hänet ihanaksi.
Maanantaina, keskipäivällä. – Jos taivaankappaleellamme on
mitään, josta hän ei ole kiinnostunut, niin se ei ole minun
listallani. On eläimiä, jotka minusta ovat yhdentekeviä, mutta
eivät suinkaan hänestä. Hänellä ei ole mitään arvostelevaisuutta,
hän mieltyy niihin kaikkiin, kaikki ovat hänestä aarteita,
jokainen uusi on tervetullut.
Kun mahtava brontosaurus harppaili leiriin, piti hän sitä taivaan
lahjana, minä turmana; siinä on hyvä näyte siitä, kuinka vähän
meidän näkökannoillamme on yhteistä. Hän tahtoi kesyttää sen,
minä halusin luovuttaa sille kotikonnun ja siirtyä muuanne. Hän
uskoi, että se talttuisi, suopealla kohtelulla ja alistuisi
säyseäksi lemmikiksi; minä väitin, että kaksikymmentäyksi jalkaa
korkea ja kahdeksankymmentäneljä jalkaa pitkä lemmikki ei ollut
lainkaan sovelias kotiasukiksi, koska se parastakin tarkoittaen
ja mitään vahingontekoa ajattelematta saattoi istahtaa talon
päälle ja litistää sen, sillä sen katseista näki ken hyvänsä,
että se oli hajamielinen.
Silti hänen sydämensä oli kiintynyt tuon hirviön vaalimiseen,
eikä hän voinut siitä luopua. Hän ajatteli, että me voisimme
sillä perustaa meijerin, ja pyysi minua auttamaan lypsämisessä,
mutta minä en suostunut, se oli liian uskallettua. Sukupuoli
ei ollut oikea, eikähän meillä ollut tikapuitakaan. Sitten hän
tahtoi ratsastaa sen selässä, katsellakseen maisemia. Kolmen- tai
neljänkymmenen jalan taival sen pyrstöä oli maassa, kuin kaatunut
puu, ja hän arveli voivansa kavuta sitä myöten ylös, mutta hän
erehtyi; hänen tullessaan jyrkänteeseen se oli liian niljakas,
ja alas hän luiskahti ja olisi satuttanut itsensä, ellen olisi
ehättäytynyt koppaamaan kiinni.
Oliko hän nyt tyytyväinen? Ei. Häntä ei milloinkaan tyydytä
muu kuin todiste; koettelemattomat väittämät eivät ole hänen
alaansa, eikä hän suvaitse niitä. Se on oikea mielenlaatu, sen
myönnän; se vetää minua puoleensa, tunnen siitä vaikutusta, –
jos olisin hänen parissaan enemmän, niin luultavasti omaksuisin
sen kannan itsekin. No, hänellä oli vielä yksi teoria jälellä
tästä jättiläisestä: hän ajatteli, että jos voisimme kesyttää sen
ja taltuttaa siitä lakean elukan, niin saattaisimme seisottaa
sitä joessa ja käyttää siltana. Ilmenikin, että se oli jo kyllin
kesy – ainakin häntä kohtaan –, joten hän yritti teoriaansa,
mutta se epäonnistui: joka kerta kun hän sai sen kunnollisesti
asetetuksi jokeen ja meni maihin, astellakseen sitten elukkaa
myöten, nousi tämä joesta ja saatteli häntä kuin lemmikkivuori.
Kuten muutkin eläimet. Kaikki ne tekevät samoin.
* * * * *Perjantai. – Tiistaina – keskiviikkona – torstaina – ja tänään: kaiken aikaa näkemättä häntä. Se on pitkällistä yksinäisyyttä; parempi kuitenkin on olla yksinään kuin vastenmielisesti vastaanotettu.
Minun täytyi saada seuraa – lienen siihen luotu –, joten ystävystyin eläinten kanssa. Ne ovat perin suloisia, luonnonlaadultaan mitä herttaisimpia ja kohteliaimpia; ne eivät milloinkaan näytä happamilta, eivät koskaan osoita, että niitä häiritään, ne hymyilevät vastaan ja heiluttavat häntäänsä, jos niillä se on, ja ne ovat aina valmiit karkeloon tai retkeilyyn tai mihin hyvänsä ehdotettuun. Ne ovat minusta täydellisiä gentlemanneja. Meillä on ollut hirmuisen hauskaa kaikki nämä päivät, enkä ole lainkaan joutunut ikäviini.
Ikäväkö tässä tulisi! Ei, eipä vainkaan. Ainahan niitä on parvi ympärillä – toisinaan neljän tai viiden auranalan verran – niitä ei voi lukeakaan; ja seistessään kalliopaadella niiden keskellä ja katsellessaan tuollaiselle turkislakeudelle sen näkee niin kirjavana ja täplikkäänä ja väriloisteisena ja auringonvalossa kimmellyksiä väläyttelevänä ja niin karehtivin juovin, että sitä voisi luulla järveksi, ellei tietäisi, että se ei ole. Ja seuranhaluisia lintuja lehahtelee myrskyinä, siivet havisevina sadoittain, ja kun päivänsäteet osuvat kaikkeen tuohon höyheniseen kuhinaan, leimahtelevat siinä kaikki ajateltavissa olevat värit niin, että silmiä häikäisee.
Olemme tehneet pitkiä retkeilyjä, ja minä olen nähnyt aika lailla maailmaa, jotensakin kaikki, luulisin; ja niinpä minä olen ensimmäinen matkailija, ja ainoa. Samotessamme me olemme mahtava näky – mitään sen kaltaista ei esiinny missään muualla. Mukavuudekseni minä ratsastan tiikerillä tai leopardilla, se kun on niin pehmeä ja minulle parahiksi pyöreäselkäinen, ja kun ne ovat niin sieviäkin eläimiä; mutta etäälle halutessani tai maisemia katsellakseni käytän elefanttia. Se nostaa minut ylös kärsällään, mutta alas pääsen omin avuin; ollessamme valmiita leiriytymään se istuutuu, ja minä luisun alas takatietä.
Linnut ja eläimet ovat kaikki hyvässä sovussa keskenään, ei synny kiistaa mistään. Ne kaikki puhuvat, ja ne kaikki puhuvat minulle, mutta sen täytyy olla jotakin vierasta kieltä, sillä minä en ymmärrä siitä sanaakaan; kuitenkin ne usein ymmärtävät minua, kun puhun takaisin, etenkin koira ja elelantti. Se hävettää minua, osoittaessaan, että ne ovat älykkäämpiä kuin minä ja niin ollen yläpuolellani. Se harmittaa minua, sillä minä tahtoisin olla johtava Koe itse – ja aionkin olla.
Olen oppinut paljon asioita ja olen nyt sivistynyt, mutta ensimmältä en ollut. Aluksi olin tietämätön. Silloin mieltäni kiusasi, kun en millään valppaudellani osannut laittautua paikalle silloin kun vesi alkoi juosta ylämäkeen; mutta nyt en siitä välitä. Olen kokeillut ja kokeillut, kunnes nyt tiedän, että se ei milloinkaan juokse ylöspäin, paitsi pimeällä. Pimeällä sen tiedän siten palailevan, koska lampi ei koskaan tyhjenny kuiville, niinkuin tietysti, kävisi, ellei vesi kääntäisi suuntaansa yöllä. Parasta on todistaa ilmiöitä nimenomaisella kokeella; silloin tietää. Mutta jos jättäytyy arvailun ja otaksumien ja olettamusten varaan, ei milloinkaan sivisty.
Joitakuita asioita ei voi saada selville, mutta arvailulla ja olettelulla ei pääse koskaan tietämään, että se ei käy laatuun: ei, pitää olla kärsivällinen ja pitkittää kokeilua, kunnes pääsee selvyyteen, että ei pääse selvyyteen. Ja viehättävää se onkin, se saattaa maailman niin kiintoisaksi. Jos ei olisi mitään selville otettavaa, niin täällä ikävystyisi. Selvittämisen yrittäminenkin selvityksen ilmetessä mahdottomaksi on aivan yhtä kiinnostavaa kuin selvityksen yrittäminen selviämällä, eiköpä kenties kiinnostavampaakin. Veden salaisuus oli aarre, kunnes sain sen tietooni; sitten kaikki kiihtymys hälveni, ja minä tunsin menettäneeni jotakin.
Kokeilusta tiedän, että puu kelluu, ja kuivat lehdet ja höyhenet ja monet muut esineet. Kaikesta tästä kertyneestä todistusaineistosta siis tietää, että kivi kelluu; mutta siihen täytyy tyytyä pelkällä tietämisellä, sillä sen todistamiseen ei ole mitään keinoa – tähän mennessä. Mutta senkin löydän – sitten se kiihtymys hälvenee. Tuollainen saattaa minut suruiseksi, kun ajan mittaan selvitettyäni itselleni kaikki ei jää mitään kiihdykkeitä, ja minä pidän kiihdykkeistä tavattomasti! Toisyönä en saanut unta sitä ajatellessani.
Ensimmältä en päässyt tolkulle, mitä varten minut oli luotu, mutta nyt arvelen sen tapahtuneen tämän ihmeellisen maailman salaisuuksien etsimiseksi ja onnellisuuden tuntemiseksi ja tämän kaiken Antajan kiittämiseksi luomakunnan sommittelusta. Luulen, että on vielä paljonkin opittavana – toivon niin, ja menettelemällä säästävästi ja välttämällä liikanaista hoppua luulen sitä riittävän moniksi viikoiksi. Se on harras toiveeni. Kun heittää ilmaan höyhenen, niin se leijuu pois ja katoaa näkymättömiin; samoin ei käy heitetyn multapaakun. Se tulee alas, joka kerta. Olen sitä yrittänyt ja yrittänyt, ja aina käy siten. Mikähän siinä on? Tietysti se ei tule alas, mutta miksi siltä näyttää? Kaiketi se on näköerhe. Tarkoitan, että jompikumpi on, mutta en tiedä, kumpainen. Se saattaa olla höyhen, se saattaa olla multapaakku; en pääse selvyyteen, kumpainen se on, – kykenen ainoastaan todistamaan, että toinen tai toinen on silmänlumeita, ja toistaiseksi en osaa valita. Tarkkailusta tiedän, että tähdet eivät ole pysyviä. Olen nähnyt muutamia parhaita sulavan valumaan alas taivaalta. Koska yksi voi sulaa, niin ne kaikki voivat sulaa; koska ne kaikki voivat sulaa, niin ne voivat kaikki sulaa samana yönä. Se suru tulee – tiedän sen. Aion istua valveilla joka yö ja katsella niitä niin kauan kuin kykenen pysymään valveilla; tahdon painaa muistiini nuo sädehtivät kentät, jotta sitten tuonnempana, kun niitä ei enää ole, kykenen mielikuvituksessani palauttamaan nuo ihanat myriadit mustalle taivaalle, saamaan ne jälleen hohtelemaan ja kaksintamaan ne kyynelteni sumuharsolla.
Lankeemuksen jälkeen.
Katsoessani taaksepäin Yrttitarha on minulle unelma. Se oli kaunis, ylettömän kaunis, lumoavan kaunis, ja nyt se on menetetty, enkä enää saa sitä nähdä.
Yrttitarha on menetetty, mutta olen löytänyt hänet ja olen tyytyväinen. Hän rakastaa minua niin hyvin kuin hän osaa; minä rakastan häntä kiihkeän luontoni kaikella voimalla, ja tämä lienee nuoruuteni ja sukupuoleni mukaista. Jos kysyn itseltäni, miksi häntä rakastan, niin en havaitse tietäväni enkä todella suuresti huolikaan tietää, joten tällainen rakkaus ei liene järkeilyn ja tilastotieteen tuote niinkuin rakkaus muita matelijoita ja eläimiä kohtaan. Näin täytynee olla. Rakastan erinäisiä lintuja niiden laulun tähden, mutta Adamia en rakasta hänen laulunsa perusteella – ei, se ei ole viehäkkeenä; mitä enemmän hän laulaa, sitä vaikeampi minun on siihen suopua. Kuitenkin pyydän häntä laulamaan, koska haluan oppia pitämään kaikesta, mikä kiinnostaa häntä. Olen varma pystymisestäni, sillä ensimmältä en kyennyt sitä sietämään, mutta nyt kykenen. Se hapannuttaa maidon, mutta eipä väliä: voin totuttautua sellaiseen maitoon.
Hänen älykkyytensä voimasta en häntä rakasta – ei, siitä se ei johdu. Häntä ei sovi moittia älykkyydestään, sellaisena kuin se on, sillä hän ei tehnyt sitä itse; hän on sellainen, joksi Jumala hänet loi, ja minkäpä sille tekee. Siinä oli viisas tarkoitus, sen tiedän. Aikanaan se kyllä kehittyy, vaikken luule sen tapahtuvan äkillisesti, eikähän ole kiirettäkään; hän kelpaa varsin hyvin tällaisenaan.
En häntä rakasta sorean ja huomaavaisen käyttäytymisen ja hienotunteisuuden hurmaamana. Ei, hänellä on vajavuuksia niissä seikoissa, mutta hän välttää kyllin hyvin näinkin ja on kohentumassa.
Hänen ahkeruutensa ei ole rakkauttani herättänyt – ei, siinä ei ole selitys. Minä luulen, että hänellä on sitä, enkä tiedä, minkätähden hän salaa sen minulta. Se on ainoa tuskani. Muutoin hän on nykyään suoramielinen ja avoluontoinen minua kohtaan. Olen varma, ettei hän pidättele minulta mitään muuta kuin uutteruutensa paljastumista. Minua murehduttaa, että hänellä on mitään salassa minulta, ja toisinaan sen ajatteleminen tärvelee untani, mutta tahdon karkoittaa sen mielestäni; älköön se häiritkö onnellisuuttani, joka muuten on ylenpalttinen.
En häntä rakasta sivistyksensä takia – ei, siinä ei ole syy. Hän on itsekasvatuksella edistynyt ja tietää todella epälukuisia asioita, mutta ne eivät ole niin.
Hänen ritarillisuutensa vuoksi en häntä rakasta – ei, siitä se ei tule. Hän kanteli minusta, mutta enpä soimaa häntä; se lienee sukupuolen omituisuus, eikä hän luonut sukupuoltansa. Tietysti minä en olisi hänestä kielinyt, mieluummin olisin perikatoon suistunut; mutta sekin on sukupuolen omituisuus, enkä sitä kehu, sillä minä en luonut sukupuoltani.
Minkätähden häntä sitten rakastan? Pelkästään syystä että hän on miehinen, luulen.
Pohjaltaan hän on hyvä, ja minä rakastan häntä siitä, mutta voisin rakastaa ilmankin. Jos hän pieksisi minua ja sättisi minua, rakastaisin häntä yhä. Tiedän sen. Se kai johtuu sukupuolesta.
Hän on voimakas ja komea, ja minä rakastan häntä siitä ja ihailen häntä ja olen hänestä ylpeä, mutta ilman näitäkin ominaisuuksia voisin häntä rakastaa. Jos hän olisi ruma, niin rakastaisin häntä; jos hän olisi rappiolla, niin rakastaisin häntä, ja minä ahertaisin hänen puolestaan ja orjailisin hänen hyväkseen ja rukoilisin hänen menestyksekseen ja valvoisin hänen vuoteensa ääressä kunnes kuolisin.
Niin, luullakseni rakastan häntä pelkästään siksi, että hän on minun ja miehinen. Mitään muuta syytä ei liene. Ja niinpä luulen asian olevan siten kuin jo sanoin: että tällainen rakkaus ei ole järkeilyn ja tilastotieteen tuote. Se vain tulee – ties mistä – eikä voi selittää itseään. Eikä tarvitsekaan.
Näin minä ajattelen. Mutta olen vain tyttö ja ensimmäinen, joka on tutkinut tätä asiaa, ja saattaa ilmetä, että minä tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani en ole osannut oikeaan.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Rukouksenani, kaipuunani on, että me saisimme poistua elämästä yhdessä – kaipuuna, joka ei milloinkaan katoa maan päältä, vaan saa sijansa jokaisen rakastavan vaimon sydämessä, ajan loppuun asti, ja sitä johdutaan mainitsemaan minun nimelläni.
Ja jos toisen meistä täytyy lähteä ensimmäisenä, on rukouksenani, että se olen minä, sillä hän on voimakas, minä olen heikko, en ole hänelle niin välttämätön kuin hän on minulle – elämä ilman häntä ei olisi elämää; miten voisin sitä kestää? Tämäkin rukous on kuolematon, ja sitä huokaillaan niin kauan kuin rotuni jatkuu. Minä olen ensimmäinen vaimo ja kertaudun viimeisessä vaimossa.
Evan haudalla.
Adam: Missä hyvänsä hän oli, siellä oli Eden.
JALOMIELISYYSOPETUSTEN KIRJALLISUUDESTA
Kaiken ikäni, poikuusvuosilta alkaen, minulla on ollut tapana lueskella erästä tarinasarjaa, maailman nokkelimman sadunkertojan viehättävään sävyyn kyhättyä, saadakseni siitä sekä opetusta että mielihyvää. Ne jutelmat ovat aina olleet mukavasti saatavissani, ja milloin vain ajattelin halpamaisesti ihmissuvusta, käännyin niiden puoleen, ja ne karkoittivat sen mielenvireen; milloin tunsin olevani itsekäs, kehno ja alhainen, selailin niitä neuvoksi, mitä tehdä itsekunnioitukseni voittamiseksi takaisin.
Monesti toivottelin, että ne herttaiset kaskut eivät olisi pysähtyneet onnekkaisiin huippukohtiinsa, vaan jatkaneet eri hyväntekijäin ja hyötyneiden miellyttävää historiaa. Tämä toive nousi povessani niin hellittämättömäksi, että viimein päätin tyydyttää sitä itse hankkimalla selon noiden tarinain jatkoista. Ryhdyin siis toimeen ja suoritin tehtäväni suurella vaivannäöllä ja pitkällisillä tutkimuksilla.
Esitän teille tässä tulokset, vuoron jälkeen julkaisten kunkin jutelman ja siihen liittäen jatkon sellaisena kuin se tiedusteluistani ilmeni.
Kiitollinen villakoira.
Eräänä päivänä muuan hyväntahtoinen lääkäri (joka oli lukenut noita kirjoja) tapasi kulkuri-villakoiran, jolta oli koipi katkennut, vei elukkaparan kotiinsa ja lastoitettuaan ja sidottuaan vahingoittuneen raajan päästi pikku mieronkiertäjän jälleen vapauteen, sen enempää ajattelematta asiaa.
Mutta kuinka suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun hän muutamia päiviä myöhemmin avatessaan ovensa eräänä aamuna huomasi kiitollisen villakoiran kärsivällisesti odottelevan siellä, mukanaan toinen kulkurikoira, jolta oli koipi katkennut jossakin tapaturmassa. Ystävällinen lääkäri antoi heti apua pulaanjoutuneelle eläimelle, eikä hän unohtanut ihailla Jumalan tutkimatonta hyvyyttä ja laupeutta, joka oli ottanut käyttääkseen niin halpaa välikappaletta kuin kaikkien hyljeksimää villakoiraa sen totuuden juurruttamiseksi mieleen, että j.n.e., j.n.e., j.n.e.
Jatko.
Seuraavana aamuna hyväntahtoinen lääkäri tapasi nuo kaksi koiraa kiitollisuudesta säteilevinä odottelemassa ovellaan ja niiden mukana kaksi muuta koiraa – raajarikkoja. Jälkimmäiset saivat joutuisan avun, ja kaikki neljä menivät tiehensä, jättäen hyväntahtoisen lääkärin vielä hurskaammin ihmettelemään kuin konsaan.
Päivä kului, tuli aamu. Oven ulkopuolella istuivat nyt ne neljä parsittua koiraa ja niiden parissa neljä muuta parsittaviksi saapunutta. Tämäkin päivä kului, jälleen koitti aamu, ja nyt kuusitoista koiraa, kahdeksan niistä vastikään rujoiksi joutuneita, otti haltuunsa katukäytävän, ja ihmiset kiersivät ulohtaalta. Puoleltapäivin olivat kaikki katkenneet koivet lastoitetut, mutta kelpo lääkärin povessa asustavaan hurskaaseen ihmettelyyn alkoi väkisinkin sekaantua epäpyhyyttä.
Aurinko nousi taaskin ja valaisi säteillään kolmeakymmentäkahta koiraa, joista kuusitoista oli raajarikkoisia, täyttämässä jalkakäytävän ja puolet katua; inhimilliset katselijat veivät muun tilan. Haavoittuneiden vingahdukset, parantuneiden hurttien luskutus ja töllistelevien kansalaisten huomautukset tuottivat suurta ja innostavaa hälyä, mutta katuliikenne oli keskeytyksissä. Kunnon lääkäri palkkasi pari apulaiskirurgia ja selviytyi laupeudenurakastaan ennen pimeäntuloa, varokeinoksi ensin erottuaan kirkkonsa jäsenyydestä, jotta saattoi ilmaista ajatuksiaan niin väljästi kuin tämä käänne vaati.
Mutta joillakin asioilla on rajansa. Kun aamu taaskin valkeni ja kelpo lääkäri ikkunastaan katsoi meluavien ja uikuttavien koirien loitos ulottuvaan paljouteen, virkkoi hän:
"Pitääpä se jo tunnustaa, minua ovat kirjat puijanneet; ne kertovat ainoastaan sievän osan tarinaa ja pysähtyvät siihen. Tänne haulikkoni; tämä juttu on jo edistynyt kyllin pitkälle."
Hän lähti ulos aseineen ja sattui polkaisemaan alkuperäistä villakoiraa hännälle, saaden siltä tuiman puraisun sääreensä. Mutta se suurenmoinen hyväntekeväisyys, johon tämä villakoira oli sukunsa keskuudessa ryhtynyt, oli elukassa synnyttänyt niin valtavaa ja yltyvää intomielisyyttä, että sen heikko pää oli lopulta seonnut, eläin oli riivaantunut hulluksi. Kuukautta myöhemmin maatessaan vesikauhun viimeisissä väänteissä hyväntahtoinen lääkäri kutsui itkevät ystävänsä ympärilleen ja puhui:
"Varokaa kirjoja. Ne kertovat ainoastaan puolet tarinaa. Milloin vain joku köyhä raukka pyytää apuanne ja teillä on epäilystä hyväntahtoisuutenne mahdollisesta tuloksesta, käyttäkää sitä epäilyä omaksi hyväksenne ja tappakaa vetooja."
Niin sanoen hän käänsi kasvonsa seinään ja heitti henkensä.
Hyväntahtoinen kirjailija.
Köyhä ja nuori kirjailija-alokas oli turhaan yrittänyt saada käsikirjoituksiaan hyväksytyiksi. Kun viimein nälkäkuoleman kauhut tuijottivat häntä kasvoihin, kertoi hän murheellisen kohtalonsa eräälle kuuluisalle kirjailijalle, rukoillen hänen neuvoaan ja apuaan.
Tämä jalomielinen mies työnsi heti syrjään omat hommansa ja alkoi tarkastella yhtä noista hyljityistä käsikirjoituksista. Ystävällisestä puuhastansa selviydyttyään hän sydämellisesti pudisti köyhän nuoren miehen kättä ja virkkoi:
"Havaitsen tässä ansiokkuutta; tulkaa luokseni jälleen maanantaina."
Määrähetkellä tuo kuuluisa kirjailija sydämellisesti hymyillen, mutta mitään virkkamatta, levitti auki kuvalehden, jonka painomuste oli vielä kosteana. Kuinka hämmästynyt olikaan nuori mies nähdessään siinä oman kirjoitelmansa painettuna.
"Miten osaan milloinkaan", hän huudahti painuen polvilleen ja puhjeten kyyneliin, "osoittaa kiitollisuuttani tästä ylevyydestä!"
Se kuuluisa kirjailija oli maineikas Snodgrass; köyhä nuori aloittelija, joka siten pelastui syrjäisyydestä ja puutteesta, oli jälkeenpäin yhtä paljon mainetta niittänyt Snagsby. Olkoon tämä miellyttävä tapaus meille kehoituksena kääntämään armelias korvamme kaikkien apuatarvitsevien aloittelijain puoleen.
Jatko.
Seuraavalla viikolla Snagsby jälleen saapui tuoden viisi hylättyä käsikirjoitusta. Menestynyt kirjailija oli hiukan ihmeissään, syystä että kirjoissa oli nuori ponnistelija näköjään tarvinnut vain yhden kohennuksen. Kuitenkin hän tunasi läpi nämä paperit, poistaen turhanaikaisia kukkasia ja raivaten moniaita auranaloja laatusana-kannokkoa, sitten onnistuen saamaan kaksi noista kyhäyksistä hyväksytyiksi.
Kului aikaa viikon verran, ja kiitollinen Snagsby toi uuden kantamuksen. Kuuluisa kirjailija oli sielussaan tuntenut valtavaa tyytyväisyyden hehkua ensi kerralla menestyksellisesti avustaessaan köyhää nuorta ponnistelijaa ja suureksi mielihyväkseen verrannut itseään kirjojen jalomielisiin ihmisiin; mutta nyt hän alkoi uumoilla osuneensa johonkin uudenlaatuiseen jalomielisyystapausten alalla. Hänen innostuksensa tunsi jäähtymistä. Silti hän ei hennonnut torjua tätä ponnistelevaa nuorta tekijää, joka noin kauniin yksinkertaisesti ja luottavasti tarrautui häneen.
No, seuraamuksena siitä kaikesta oli, että kuuluisa kirjailija piankin huomasi köyhän nuoren aloittelijan koituneen pysyväiseksi taakaksi. Kaikki hänen lempeät yrityksensä sen kuorman purkamiseksi menivät myttyyn. Hänen oli annettava päivittäin neuvoja ja rohkaisua, hänen täytyi hankiskella sijaa kuvalehdissä ja muokkailla käsikirjoituksia kelpaaviksi. Kun nuori pyrkijä viimein pääsi omintakeiseen alkuun, kohosi hän äkilliseen maineeseen kuvailemalla kuuluisan kirjailijan yksityiselämää niin purevan leikkisästi ja niin murhaavia piirteitä esittäen, että kirja levisi jättiläispainoksina ja voivutti kuuluisan kirjailijan kuoleman omaksi häpeästä. Viimeisissä henkitoreissaan hän ähkäisi:
"Voi, kirjat pettivät minua; ne eivät kerro koko tarinaa. Varokaa ponnistelevaa nuorta kirjailijaa, ystävät. Ketä Jumala näkee hyväksi nälkiinnyttää, häntä älköön ihminen itseluuloisesti pelastako omaksi tuhokseen."
Kiitollinen aviomies.
Muuan rouvashenkilö ajoi suurkaupungin pääkatua pitkin pienen
poikansa kanssa, kun hevoset säikkyen pillastuivat, singoten
ajomiehen alas pukilta ja syösten vaunuissa istuvat herpaannuttavaan
kauhuun. Mutta eräs uljas nuorukainen, joka ajoi vihanneskauppiaan
vankkureita, heittäytyi kirmaavien eläinten eteen ja onnistui
pysähdyttämään niiden paon omansa vaaralla. [Tässä on luultavasti
joku painovirhe. Tekijä.]Kiitollinen rouva merkitsi muistiin hänen numeronsa ja kotiin saavuttuaan kertoi sankarillisen teon miehelleen (noita kirjoja lueskelleelle), joka sumein silmin kuunteli liikuttavaa tarinaa ja palautettujen rakkaittensa kanssa yhteisesti tulkitsi sydämensä tunteita Hänelle, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan huomaamattomasti. Sitten hän kutsui luokseen urhoollisen nuoren miehen, pisti viidensadan dollarin maksuosoituksen hänen käteensä ja lausui:
"Ottakaa tämä palkinnoksi ylevästä teostanne, William Ferguson, ja jos joskus tarvitsette ystävää, niin muistakaa, että Thompson McSpaddenilla on kiitollinen sydän."
Tästä oppikaamme, että hyvä työ ei voi olla kääntymättä tekijänsä hyödyksi, kuulukoon hän kuinkakin alhaiseen säätyyn.
Jatko.
William Ferguson ilmestyi seuraavalla viikolla ja pyysi herra McSpaddenia käyttämään vaikutusvaltaansa paremman toimen hankkimiseksi hänelle, hän kun tunsi pystyvänsä korkeampiinkin tehtäviin kuin vihannesvankkurien ajamiseen. McSpadden hommasi hänelle konttoriapulaisen paikan hyvällä palkalla.
Piankin William Fergusonin äiti sairastui, ja William – No, lyhentääksemme juttua, McSpadden suostui ottamaan muorin taloonsa. Sitten vaimo kaipasi nuorempien lastensa seuraa, joten pääsy suotiin myös Marylle ja Julialle sekä heidän veljelleen, pikku Jimmylle.
Jimmyllä oli taskuveitsi, ja sitä käytelläkseen hän eräänä päivänä vaelsi vierashuoneeseen yksinään ja hiukan vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa muutti kymmenentuhannen dollarin arvosta huonekaluja epämääräiseen arvoon. Pari päivää myöhemmin hän putosi portaista ja taittoi niskansa, ja seitsemäntoista hänen perheensä sukulaista kerääntyi taloon hautajaisia viettämään. Täten tutustuttuaan he sittemmin pitivät hallussaan keittiön ja toimittivat McSpaddeneille ainaista puuhaa toimipaikkojen hankkimisessa heille ja uusien etsiskelemisessä, kun he olivat kuluttaneet ne loppuun. Muori joi aimo lailla ja kiroili paljon, mutta kiitolliset McSpaddenit tiesivät velvollisuutenaan olevan parantaa hänen tapojaan, ottaessaan lukuun, mitä hänen poikansa oli heidän hyväkseen tehnyt, joten he pysyivät ylevästi sitkeinä jalomielisessä tehtävässään.
William tuli usein ja sai alenevia rahaeriä ja pyysi ylempää ja tuottoisampaa tointa – jonka kiitollinen McSpadden enemmän tai vähemmän vireästi hommasi hänelle. Hiukan vastusteltuaan McSpadden myös myöntyi varustamaan Williamin korkeakouluun; mutta kun sankari ensimmäisen lomansa tullessa vaati Euroopanmatkaa terveytensä hoitamiseksi, nousi vainottu McSpadden kapinaan tyrannia vastaan. Selvästi ja suorasti hän kieltäysi. William Fergusonin äiti tyrmistyi siinä määrin, että pudotti viinapullonsa, ja hänen karkeat huulensa epäsivät palveluksensa. Tointuessaan hän sai ähkäistyksi:
"Tämäkö on teidän kiitollisuuttanne? Missä nyt olisivat vaimonne ja poikanne, ellei minun poikaani olisi ollut?"
William sanoi:
"Tämäkö on teidän kiitollisuuttanne? Pelastinko minä vaimonne hengen vai enkö? vastatkaa siihen!"
Seitsemän sukulaista säntäsi sisälle keittiöstä, ja kukin päivitteli:
"Ja tämä on hänen kiitollisuuttaan!"
Williamin sisaret töllistelivät hämmennyksissään ja sanoivat: "Ja tämä on hänen kiit–" mutta heidät keskeytti äiti, joka parkui puhjeten kyyneliin:
"Ajatella, että minun autuas pikku Jimmyni haaskasi henkensä tuollaisen ilkiön palveluksessa!"
Silloin vallankumouksellisen McSpaddenin sisu nousi tilanteen tasalle, ja hän vastasi kiivaasti:
"Ulos minun talostani, koko kerjäläisjoukko! Minua ovat kirjat eksyttäneet, mutta milloinkaan ei minua enää huiputeta – yksi kerta riittää minulle."
Ja Williamiin päin kääntyen hän huusi:
"Niin, te pelastitte vaimoni hengen, ja seuraavan miehen, joka sen tekee, minä nitistän siihen paikkaan!"
Kun en ole pappi, niin asetan tekstini saarnan loppuun enkä alkuun. Tässä se on, Scribner's Monthlyssa tapaamanani Noah Brookin muistelmana presidentti Lincolnista:
"J. H. Hackett tuotti näyttelijänä suurta hupia Lincolnille Falstaffin osassa. Presidentin tapana oli erityisesti ilmaista kiitollisuuttaan ihmisille, joten hän lähetti näyttelijälle herttaisen pikku kirjelmän, lausuen mielihyvänsä siitä esittämisestä. Vastaukseksi Hackett lähetti jonkun kirjan; kenties se oli hänen omaa työtänsä. Niinikään hän kyhäsi presidentille useita kirjeitä. Eräänä iltana, hyvin myöhään, kun koko tapaus jo oli unohtunut mielestäni, minut kutsuttiin Valkoiseen taloon. Presidentin virkahuoneeseen mennessäni huomasin ihmeekseni Hackettin istuvan odotushuoneessa ikäänkuin puheelle pyrkivänä.
Presidentti kysyi minulta, oliko ulkopuolella ketään. Vastaukseni kuultuaan hän virkkoi puolittain murheellisesti: 'Oh, en voi vastaanottaa häntä, en voi; toivoin jo, että hän oli mennyt.' Sitten hän lisäsi: 'Siitäkin näkee, kuinka vaikeata tässä asemassa on pitää miellyttäviä ystäviä ja tuttavia. Te tiedätte, kuinka minä pidin Hackettista näyttelijänä ja lausuin sen hänelle kirjallisesti. Hän lähetti minulle tuon kirjan, ja siihen luulin asian päättyvän. Hän on kaiketi ammattinsa mestareita siinä paikassaan ja hyville tuloille päässyt; mutta pelkästään sillä perusteella, että meillä oli sellainen ystävällinen pikku kirjeenvaihto kuin kenen hyvänsä kahden miehen kesken saattaa sattua, hän tahtoo jotakin. Mitä luulette hänen tahtovan?' En kyennyt arvaamaan, ja Lincoln lisäsi: 'No, hänet olisi muka nimitettävä konsuliksi Lontooseen. Voi hyväinen aika!'"
Lopuksi minun on huomautettava, että William Fergusonin tapaus on tosi, omassa tietopiirissäni sattunut – vaikka olenkin muuttanut yksityispiirteitä, jotta William ei tuntisi itseään siitä.
Kaikki tämän kirjoitelman lukijat ovat jonakin sydämellisen ailahduksen hetkenä esittäneet jalomielisyyssankarin osaa. Soisinpa tietäväni, kuinka monet heistä ovat halukkaita puhumaan siitä sattumasta ja joutumaan muistutetuiksi sen tuottamista seurauksista.
TOIMITSIJAA LEIKKIMÄSSÄ
Oli vähitellen aika meidän lähteä Aix-les-Bainsista Geneveen ja sieltä päiväkautisten ja mutkikkaiden matkojen määränpääksi Bayreuthiin, Baijerin puolelle. Minulla piti tietysti olla toimitsija huolehtimassa näin huomattavasta seurueesta kuin minun väkeni oli; sellainenhan courier on tavanomainen palkkalainen ulkomailla matkustettaessa, erityisenä tehtävänään hotellihommien ja matkapuuhien järjestely.
Mutta minä siekailin. Päivät livahtelivat, ja viimein heräsin tajuamaan, että olimme jo valmiit lähtöön ja vailla toimitsijaa. Silloin päätin ryhtyä kylläkin tyhmänrohkeaan yritykseen, mutta olin siinä vireessä. Sanoin suorittavani ensimmäisen taipaleen ilman apua – ja tein sen.
Toin seurueeni Aixista Geneveen omin neuvoin – neljä henkeä. Välimatkaa oli runsaasti kaksi tuntia, ja kerran oli vaihdettava junaa. Ei sattunut minkäänlaatuista selkkausta, paitsi että muuan matkareppu sekä yhtä ja toista muutakin jäi asemalaiturille – jollaista tuskin voi sanoa selkkaukseksi, se kun on niin tavallista. Tarjouduinpa siis johtamaan seurueen aina Bayreuthiin asti.
Tämä oli virhe, vaikka se ei siltä silloin näyttänyt. Urakkaan kuului enemmän yksityiskohtia kuin osasin ottaa lukuun:
1. Kaksi henkilöä, jotka olimme muutamia viikkoja aikaisemmin
jättäneet erääseen geneveläiseen täyshoitolaan, oli perittävä sieltä ja tuotava hotelliin. 2. Minun oli huomautettava sille laiturikadun toimistolle, joka otti talletettaviksi matkatavaroita, että sieltä piti tuoda meidän varastoiduista arkuistamme seitsemän hotelliin ja viedä takaisin seitsemän, jotka olivat noutajien varalla eteishuoneeseen kasattuina. 3. Minun oli otettava selville, missä päin Eurooppa Bayreuth sijaitsi ja ostettava seitsemän matkalippua sinne. 4. Oli lähetettävä sähkösanoma eräälle ystävälle Hollantiin. 5. Kello oli nyt kaksi ehtoopäivällä, ja meidän oli oltava vireinä ja valmiita ehtimään ensimmäiseen yöjunaan, jota varten oli tilattava makuuvaunuliput. 6. Minun oli nostettava rahaa pankista.
Makuuvaunuliput minusta tuntuivat tärkeimmältä hommattavalta, joten itse läksin asemalle varmistamaan asiaa; hotellilähetit eivät aina ole virkeätä väkeä. Oli kuuma päivä, ja minun olisi pitänyt ajaa, mutta taloudellisemmalta tuntui kävellä. Sellaiseksi se käynti ei silti ilmennyt, sillä minä eksyin tieltä, ja matka venyi kolminkertaiseksi. Pyysin lippuja, ja minulta kysyttiin, mitä kautta halusin matkustaa, ja se hämmennytti minua, joten jouduin päästäni pyörälle, kun ihmisiä seisoi paljon ympärillä enkä tiennyt mitään eri reiteistä, en ollut ajatellutkaan, että siinä olisi valinnan varaa. Katsoin niin ollen parhaaksi mennä takaisin ottamaan selvää rautatiekartasta, sitten palatakseni.
Tällä kertaa otin vuokra-ajurin, mutta ollessani nousemassa hotellin yläkertaan muistin, että sikaarini olivat loppuneet, joten arvelin otollisimmaksi hankkia niitä silloin kun asia oli mielessäni. Tupakkakauppa oli vain kulman takana, enkä tarvinnut ajuria, vaan pyysin häntä odottelemaan hotellin edustalla. Miettiessäni sähkösanomaa ja yrittäessäni panna kokoon sen sanamuotoa päässäni unohdin sikaarit ja ajurin ja kävelin epämääräisesti eteenpäin. Olin aikonut jättää hotelliväen lähetettäväksi sen sähkösanoman, mutta kun en nyt enää voinut olla kaukanakaan postitoimistosta, tuumasin voivani sen tehdä itsekin.
Matkaa oli sentään enemmän kuin olin olettanut. Löysin viimein paikan, kirjoitin sähkösanoman ja ojensin sisälle luukusta. Virkailija oli tuimannäköinen, rauhaton mies, ja hän alkoi pommittaa minua ranskankielisillä kysymyksillä niin vuolaasti, etten kyennyt erottamaan niveliä hänen sanojensa välissä, ja siten jouduin taas pyörälle päästäni. Muuan englantilainen astui esiin ja sanoi virkailijan haluavan tietää, minne hänen piti se sähkösanoma lähettää. Siihen en minä kyennyt antamaan valaistusta, se kun ei ollut oma sähkösanomani, vaan selitin, että pelkästään olin lähettämässä sen erään seurueeseeni kuuluvan henkilön puolesta. Mutta virkailija ei ottanut tyyntyäkseen muusta kuin osoitteesta, joten sanoin lähteväni kyllä takaisin sen hankkimaan, jos hän kerran oli noin tyystä.
Ajattelin nyt kuitenkin mennä perimään nuo kaksi puuttuvaa henkilöä ensin, koska oli parasta hoitaa kaikki järjestelmällisesti ja vuorollaan, ja yksi seikka kerrallaan. Sitten muistin, että vuokra-ajurin odottelu hotellin edustalla kulutti omaisuuttani, joten kutsuin toisen vuokra-ajurin ja käskin miehen mennä noutamaan ammattikumppaninsa postitoimiston ulkopuolelle, heidän siellä odottaakseen tuloani.
Minulla oli pitkä ja kuuma kävely noiden lisätulokkaiden asuntoon, ja sinne päästyäni he eivät voineet tulla mukanani, kun heillä oli raskaat matkareput, joten tarvittiin ajuri. Poistuin sellaista hakemaan, mutta en ollut vielä tavannut, kun havaitsin saapuneeni laiturikadun lähistölle – luulin ainakin –, joten katsoin voittavani aikaa pistäytymällä kulman taakse järjestämään arkkujen siirron. Pistäysin puolisentoista kilometriä, ja vaikka en löytänytkään laiturikatua, huomasinpa tupakkakaupan ja muistin sikaarit. Ilmoitin olevani lähdössä Bayreuthiin ja haluavani sille matkalle riittävän erän. Mies kysyi minulta, mitä kautta aioin matkustaa. Sanoin hänelle, etten vielä tiennyt. Hän suositti Zürichin ja erinäisten muiden nimeämiensä paikkojen kautta kulkevaa ratalinjaa ja tarjoutui myymään minulle seitsemän toisen luokan pikajunalippua 22 dollarilla kappaleelta, jolloin hinnasta oli vähennetty rautatieyhtiöiden hänelle myöntämä alennus. Olin jo kyllästynyt matkustamaan toisessa luokassa ensimmäisen luokan matkalipuilla, joten lunastin nuo.
Vähitellen löysin Natural & Co:n varastoimistoimiston ja pyysin lähettämään seitsemän arkkuamme hotelliin ja pinoamaan ne eteishuoneeseen. Minusta tuntui, että tiedoitukseen kuului muutakin, mutta enempää ei muistini komeroista nyt herunut.
Seuraavaksi hommakseni löysin pankkini ja pyysin jonkun verran rahaa, mutta olinkin jättänyt matkakassakreditivini jonnekin enkä kyennyt summaa nostamaan. Nyt muistin, että sen oli täytynyt unohtua pöydälle, jonka ääressä kirjoitin sähkösanomani. Otin siis ajurin, riensin postitoimistoon ja nousin ylös portaita, ja siellä sanottiin, että pöydältä oli tosiaan sellainen asiakirja löytynyt, mutta se oli jo jätetty poliisiviranomaisille, ja välttämätöntä oli minun lähteä osoittamaan omistusoikeuteni. Mukaani annettiin poika, ja me läksimme ulos takatietä ja kävelimme kolmisen kilometriä ja löysimme sen paikan; ja silloin muistin ne vuokra-ajurit ja pyysin poikaa lähettämään heidät luokseni päästessään takaisin postitoimistoon.
Alkoi jo tulla pimeä, ja pormestari oli lähtenyt päivälliselle. Ajattelin itsekin lähteä päivälliselle, mutta palvelusvuorolla oleva virkamies ajatteli toisin, ja minä jäin. Pormestari pistäysi virastoonsa puoli yhdeltätoista, mutta sanoi olevan liian myöhäistä tehdä mitään tänä iltana – oli tultava aamulla puoli kymmenen. Virkailija halusi pidättää minut siellä yöksi, – olin epäiltävän näköinen henkilö enkä todennäköisesti matkakassakreditivin omistaja tai tiennytkään, mitä matkakassakreditivi oli, vaan olin vain nähnyt oikean omistajan jättävän sen pöydälle ja tahdoin sen saada ollessani nähtävästi sellainen henkilö, joka tahtoi mitä vain hyppysiinsä pystyi saamaan, olipa sillä arvoa tai ei. Mutta pormestari huomautti, ettei hän havainnut minussa mitään epäiltävää ja että minä hänen nähdäkseen olin haitaton henkilö, vailla muuta vikaa kuin haihatteleva hengenlahjojen hallinta, sen verran kuin niitä olikaan. Kiitin häntä siis, ja hän päästi minut vapaaksi, ja minä läksin kotiin kolmella ajurillani.
Olin lopen uupunut enkä mitenkään sellaisessa kunnossa, että olisin kyennyt vastailemaan kysymyksiin viisaasti. Niin ollen päätin olla häiritsemättä retkikuntaa tällaiseen aikaan yöstä, kun hallin toisessa päässä oli tyhjä huone, kuten osuin tietämään; mutta minä en aivan päässyt sinne, sillä retkikunta oli huolestuksissaan ottanut käytäntöön vartioinnin. Jouduin sisuttavaan tilanteeseen. Retkikunta istui jäykkänä ja yrmeänä neljällä tuolilla rivissä, shaalit ja muut tamineet kaikki yllänsä, matkareput ja opaskirjat helmassa. He olivat siten istuneet neljä tuntia, elohopean painuessa alas kaiken aikaa. Niin, ja he odottivat – odottivat minua. Minusta näytti, että tätä rautaista rintamaa ei voinut murtaa mikään muu kuin äkillinen, onnellisesti keksitty ja sukkela tour de force, joka pirteyttäisi mielialaa minun edukseni. Niinpä tuiskautin hattuni ilmassa arenalle, itse seuraten loikkauksella ja luisunnalla, samalla kun huudahdin rattoisasti:
"Ha, ha, tässä sitä ollaan kaikin ja hauskutellaan!"
Mikään ei olisi voinut olla syvempää tai hiljaisempaa kuin esiintymistäni seurannut hyväksymyksen puute. Mutta minä pitkitin; ei tuntunut olevan mitään muuta keinoa, vaikka jo ennestään huono luottavaisuuteni oli saanut kuolettavan survaisun ja nyt toden teolla kaikonnut.
Koetin raskaasta sydämestä olla leikillinen; halusin koskettaa noita toisia sydämiä ja lieventää noiden kasvojen kuvastamaa karvasta äkää siroittelemalla ympärilleni nerokasta ja ilmavaa pilaa ja muuttamalla koko kaameuden hilpeän huvittavaksi tapaukseksi; mutta se aatos ei ollut osuva, ilmapiiri ei ollut sille oikea. En saanut ainoatakaan hymyä, yksikään piirto noissa loukkaantuneissa juonteissa ei höltynyt, en sulattanut mitään siitä talvesta, joka tuijotteli noista huurteisista silmistä. Panin alulle vielä toisen pirteän, vaivaisen yrityksen, mutta retkikunnan pää tokaisi kesken kaiken:
"Missä sinä olet ollut?"
Huomasin sävystä, että harrastuksena oli nyt asiallisuus. Aloitin siis vaellustarinani, mutta minut keskeytettiin jälleen.
"Missä ne toiset kaksi ovat? Olemme olleet julmassa huolessa heistä."
"Oh, ei heillä ole hätää. Minun piti noutaa ajuri. Lähdenkin suoraa päätä –"
"Istu! Etkö tiedä, että kello on yksitoista? Mihin sinä heidät jätit?"
"Täyshoitolaan."
"Miksi et tuonutkaan heitä?"
"Kun emme voineet kantaa matkareppuja. Ja siksi ajattelin –"
"Ajattelit! Sinun ei pitäisi yrittää ajatella. Ei voi ajatella ilman asianmukaista välinettä. Siihen täyshoitolaan on kolme kilometriä. Menitkö sinä sinne ilman ajuria?"
"Minä – no, en ollut aikonut; sattui vain niin."
"Miten sattui niin?"
"Kun olin postitoimistossa ja muistin jättäneeni ajurin odottamaan tänne, joten kulungin lopettamiseksi lähetin toisen ajurin – tuota –"
"Minne?"
"No, nyt en muista, mutta luullakseni uuden ajurin piti toimittaa hotelli maksamaan vanhalle ajurille ja lähettämään se pois."
"Mitä hyötyä siitä oli koitumassa?"
"Mitäkö hyötyä? Olihan se lopettamassa kulungin jatkumisen, eikö niin?"
"Jättämällä uudet ajoneuvot entisten sijalle kulunkia pitkittämään?"
Minä en virkkanut mitään.
"Miksi et antanut uudelle ajurille määräystä palata noutamaan sinua?"
"Kah, senhän minä teinkin! Nyt muistan. Niin, sen minä tein. Sillä mieleeni johtuu, että kun minä –"
"No sitten: miksi se ei tullut takaisin sinua noutamaan?"
"Postitoimistoonko? No, tulihan se."
"No niin, sitten: miten sinä johduit kävelemään täyshoitolaan?"
"En – en oikein muista, miten se kävi. Ai, niin, nyt muistankin. Kirjoitin sen Hollantiin lähetettävän sähkösanoman, ja –"
"Ooh, onpa onni, että sentään sait toimeen jotakin! Se ei todellakaan olisi millään kurin saanut myöhästyä. – Mikä sinut panee näyttämään tuollaiselta? Karttelet katsettani. Se sähkösanoma on kaikkein tärkein, mitä – Sinä et ole lähettänyt sitä sähkösanomaa!"
"En ole sanonut, etten lähettänyt sitä."
"Sinun ei tarvitsekaan. Voi hyväinen aika, että nyt sen sähkösanomankin piti jäädä menemättä! Minkätähden sinä et sitä lähettänyt?"
"No, katsos, kun oli niin paljon hommattavaa ja mielessäpidettävää, niin minä – siellä ollaan kovin tyystiä, ja kirjoitettuani sähkösanoman –"
"Annahan olla, selityksistä ei nyt ole apua – mitä se ystävämme nyt ajatelleekaan meistä?"
"Oh, ei siinä ole pahastikaan vikaa! Hän päättelee, että me jätimme sähkösanoman hotelliväelle ja että he –"
"Kas, tosiaankin – miksi sinä et menetellyt siten? Ei ollut mitään muuta järjellistä valittavana."
"Sen kyllä tiedän, mutta mielessäni oli silloin, että minun piti varmasti muistaa käydä nostamassa pankista rahaa –"
"No, lopultakin ansaitset jonkun verran kiitosta, kun otit huomioon sen, enkä minä halua olla liian ankara sinua kohtaan, vaikka sinun täytyy tunnustaa itsekin, että olet tuottanut meille melkoisesti kiusaa ja osittain suotta. Paljonko varasit rahaa matkalle?"
"No, minä – minulla oli sellainen käsitys, että – että –"
"Että mitä?"
"Että – no, minusta tuntuu näissä olosuhteissa – meitähän on niin monta ja – ja –"
"Mitä kummaa sinä verukkelehdit? Käännä kasvosi tänne päin ja anna minun – Mutta ethän sinä olekaan nostanut rahaa!"
"Kun pankissa sanottiin –"
"Mitäpä tässä siitä, mitä pankissa sanottiin. Sinulla on täytynyt olla oma syysi. Ei oikeastaan syy, vaan on sattunut jotakin –"
"No niin, yksinkertainen tosiseikka on, että minulla ei ollut matkakassakreditiviäni."
"Ei ollut matkakassakreditiviäsi?"
"Ei ollut matkakassakreditiviäni."
"Älä tuolla tavoin kertaile. Missä se oli?"
"Postitoimistossa."
"Mihin sitä siellä tarvittiin?"
"No, minä unohdin sen sinne."
"Toden totta, olen nähnyt melkoisen joukon toimitsijoita, mutta kaikista toimitsijoista, mitä milloinkaan –"
"Olen pannut parastani."
"No, niin oletkin, poloinen, ja väärin teen moittiessani sinua, kun olet uurastanut ihan näännyksiin asti meidän istuessamme täällä vain ajatellen harmejamme sen sijaan, että meidän olisi pitänyt tuntea kiitollisuutta siitä, mitä sinä yritit hyväksemme tehdä. Kyllähän tästä sentään selviydytään. Aivan yhtä hyvinhän voimme ottaa 7.30:n aamujunan. Olethan ostanut piletit?"
"Kyllä – ja hyvällä kaupalla. Toisen luokan."
"Olen siitä iloinen. Kaikki muut matkustavat toisessa luokassa, ja meidän sieti kyllä vapautua siitä ylettömästä lisäkulungista. Paljonko maksoit?"
"Kaksikymmentäkaksi dollaria kappaleelta – perille Bayreuthiin asti."
"Kas, en tiennytkään, että eri ratalinjoille ulottuvia lippuja myydään missään muualla kuin Lontoossa ja Pariisissa."
"Eivät niitä kenties kaikki saa, mutta jotkut saavat – joista minä nähtävästi olen yksi."
"Hinta tuntuu korkeanpuoleiselta."
"Päin vastoin, myyjä jätti sikseen oman provisionsa."
"Myyjä?"
"Niin – ostin ne eräästä tupakkakaupasta."
"Siitä johtuukin mieleeni: meidän on noustava varsin varhain, eikä silloin saisi enää olla mitään matkatavarain sullomista suoritettavana. Sinun sateenvarjosi, kalossisi, sikaarisi – Mikä on hätänä?"
"Hitto! Sikaarit jätin pankkiin."
"Jopa on! No, sateenvarjosi?"
"Sen kyllä saan. Ei ole kiirettä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Oh, se on kunnossa; minä pidän huolen –"
"Missä se sateenvarjo on?"
"Ihan melkein askeleen päässä – siihen ei mene minulta –"
"Missä se on?"
"No, taisin jättää sen tupakkakauppaan; mutta joka tapauksessa –"
"Ota pois jalkasi sen kapineen alta. Juuri mitä odotin! Missä sinun kalossisi ovat?"
"Ne – no –"
"Missä sinun kalossisi ovat?"
"Nyt on käynyt niin kuivaksi – niin, jokainen sanoo, ettei tule pitkään aikaan pisaraakaan –"
"Missä – sinun – kalossisi – ovat?"
"No, katsos – no, se kävi tähän tapaan. Ensin virkailija sanoi –"
"Mikä virkailija?"
"Poliisivirkailija. Mutta pormestari, hän –"
"Mikä pormestari?"
"Geneven pormestari; mutta minä sanoin – –"
"Maltahan. Mikä sinua vaivaa?"
"Ketä – minuako? Ei mikään. He yrittivät kumpainenkin suostutella minua jäämään, ja –"
"Jäämään minne?"
"No – seikka on sellainen –"
"Missä sinä olet ollut? Mikä sinua on pidätellyt kaupungilla puoli yhteentoista illalla?"
"Kah, näetkös, hukattuani matkakassakreditivini minä –"
"Olet aika lailla kierrellyt kautta rantain. Nyt vastaa kysymykseeni vain yhdellä suoralla sanalla. Missä ne kalossit ovat?"
"Ne – no, ne unohtuivat kaupungin vankilaan."
Aloitin lepyttelevän myhäilyn, mutta se kivettyi. Ilmanala oli epäotollinen. Kolmen tai neljän tunnin viettäminen vankilassa ei tuntunut retkikunnasta lystikkäältä. Eikä oikeammiten minustakaan.
Minun täytyi selittää koko juttu, ja silloin tietysti ilmeni, että me emme voineet matkustaa varhaisessa junassa, koska matkakassakreditivini jäisi yhä takavarikkoon. Näytti siltä kuin meidän olisi kaikin pitänyt käydä levolle vieraantuneina ja apeina, mutta hyväksi onneksi se välttyi. Tuli sattumalta mainituksi arkkuja, jolloin kykenin sanomaan, että olin pitänyt huolen siitä piirteestä.
"No niin, sinä olet kyllä niin hyvä ja ajatteleva ja vaivojasi säästämätön ja älykäs kuin osaat olla, ja häpeä on keksiä sinussa niin paljon vikaa, joten siitä älköön enää virkettäkö sanaakaan! Olet toiminut oivasti, ihailtavasti, ja minua surettaa, että lausuin sinulle ainoatakaan nurjaa sanaa."
Tämä vihlaisi syvemmältä kuin jotkut aikaisemmat lausumat ja sai oloni tuntumaan tukalalta, sillä minä en tuntenut siitä arkkuhommasta niin taattua varmuutta kuin olisin suonut. Jollakin tavoin siinä oli olevinaan vajavuutta, vaikken sitä kyennyt määrittelemään, enkä myöskään halunnut pöyhiä sitä asiaa juuri nyt, kun oli myöhäkin ja piti kai tyytyä täten saavutettuun yhteisymmärrykseen.
Tietysti aamulla alkoi musiikki, kun kaikille retkeläisille selvisi, ettemme olleet pääsemässä varhaiseen aamujunaan. Mutta minulla ei ollut aikaa odotteluun; kuulin alkusoitosta vain ensimmäiset tahtiosat ja syöksähdin sitten hankkimaan matkakassakreditiviäni.
Hetki näytti otolliselta katsastaa arkkujuttuakin ja kohentaa sitä, mikäli tarvittiin, ja aavistelin ojennusta kyllä tarvittavan. Mutta oli jo liian myöhäistä. Ovenvartija ilmoitti, että hän oli lähettänyt arkut Zürichiin edellisenä iltana. Kysyin häneltä, miten hän sai sen tehdyksi rautatielippuja näyttämättä.
"Ei tarvita Sveitsissä. Suoritetaan vain maksu, lähettääkseen matkatavaransa minne hyvänsä. Maksuttomasti saa menemään ainoastaan käsipakaasinsa."
"Paljonko maksoitte niistä?"
"Sataneljäkymmentä frangia."
"Kaksikymmentäkahdeksan dollaria. Kyllä siinä hommassa on varmasti jotakin selkkausta sattunut."
Sitten kohtasin portierin. Hän virkkoi:
"Ette ole nukkunut hyvin, vai kuinka? Näytätte rasittuneelta. Jos haluatte toimitsijan, niin nyt on varalla hyvä, Ludi nimeltään, viideksi päiväksi vapaana. Suosittelemme häntä; das heisst, Grand Hótel Beau Rivage suosittelee häntä."
Kieltäysin kylmästi. Sisuni ei ollut vielä lannistunut, eikä minua miellyttänyt, että tilani pantiin siten merkille. Kello yhdeksältä olin kaupungin vankilassa, kun toivoin, että pormestari saattoi osua saapumaan ennen säännöllistä hetkeään, mutta niin ei käynyt. Siellä kävi olo ikäväksi. Aina kun yritin kajota johonkin tai katsoa jotakin tai tehdä jotakin tai pidättyä tekemästä jotakin, huomautti poliisi, että se oli kiellettyä. Ajattelin harjoitella kielitaitoani hänen kanssaan, mutta siihenkään hän ei suostunut. Erikoista katkeramielisyyttäkin hänessä tuntui oman kielensä kuuleminen herättävän.
Pormestari ilmestyi viimein, ja sitten ei ollut mitään pulaa, sillä heti kun hän oli toimittanut koolle Korkeimman Oikeuden – kuten siellä aina tapahtuu arvo-omaisuuden ollessa kiistanalaisena – ja saanut kaikki kuntoon ja vartijat ovipieliin ja kappalaisen pitämään rukoushetken, tuotiin sinetöitsemätön kirjeeni esille ja avattiin, eikä kuoressa ollut mitään muuta sisältöä kuin pari valokuvaa, syystä että – kuten nyt muistin – minä olin ottanut sieltä kreditivikirjan saadakseni tilaa valokuville ja pistänyt tuon vihkosen toiseen taskuuni, nyt kaikkien tyydytykseksi sen todistaen ottamalla sen sieltä ja näyttämällä sitä varsin riemukkaasti.
Niinpä tuomioistuimen jäsenet katselivat toisiaan jonkun verran tyhmistyneesti, ja sitten minua ja sen jälkeen toisiaan, ja lopuksi minut päästettiin menemään, mutta evästykseksi lausuttiin, että oli varomatonta minun liikkua valtoimena, ja kysyttiin, mikä toimenani oli. Sanoin olevani toimitsija. He kohottivat silmänsä harrassävyisesti ja huoahtivat: "Du lieber Gott!", ja minä virkoin pari kohteliasta kiitoksen sanaa heidän nähtävästä ihailustaan ja kiirehdin pankkiin.
Toimitsijana toimiminen oli kuitenkin jo alkanut tehdä minut hyvin tarkaksi järjestyksen ja järjestelmällisyyden harrastajaksi, – piti suorittaa asia kerrallaan ja kukin asia oikealla vuorollaan. Sentähden sivuutin pankin ja poikkesin perimään retkikunnan kahta puuttuvaa jäsentä. Vuokra-ajuri oli maleksimassa ohitseni ja sai suostutelluksi minut rattailleen. En siten voittanut aikaa, mutta sainhan levähdystuokion, joka tuntui miellyttävältä. Sveitsiläisen vapauden synnyn ja liittosopimuksen allekirjoittamisen kuudennensadannen vuosipäivän johdosta viikon ajaksi alkanut riemujuhla oli parhaassa vauhdissaan, ja kaikkialla liehui lippuja.
Hevonen ja ajaja olivat olleet päissään kolme päivää ja kolme yötä, koko aikana käyttämättä pilttuuta tai vuodetta. He näyttivät siltä kuin minusta tuntui – unteloilta ja voipuneilta. Mutta ajan mittaan päädyimme perille. Minä menin sisälle ja soitin, sitten pyytäen sisäkköä kiidättämään ulos nuo puuttuvat jäsenet. Hän huomautti jotakin ymmärtämätöntä, ja minä palasin ajopeleihin.
Tyttö oli arvattavasti selittänyt minulle, että nuo kaksi matkalaista eivät kuuluneet hänen kerrokseensa ja että olisi parasta minun mennä ylemmäksi ja soittaa kerroksesta toiseen kunnes löysin heidät, sillä noissa sveitsiläisissä asunnoissa ei näy olevan muuta keinoa oikean perheen löytämiseen kuin kärsivällinen hapuilu porrasjaksolta toiselle. Arvioitsin, että minun oli odotettava viisitoista minuuttia, kun tällaiseen tilaisuuteen ehdottomasti liittyi kolme yksityiskohtaa: i. hatut pannaan päähän, tullaan alas ja kavutaan rattaille; 2. toinen rientää takaisin noutamaan unohtunutta hansikasta; 3. sitten toinen menee hakemaan tulkkikirjaansa. Päätin mietiskellä sen neljännestunnin rauhallisesti.
Syntyi hyvin hiljainen väliaika, ja sitten hätkähdin tuntiessani käden laskeutuvan olalleni. Häiritsijä oli poliisi. Vilkaisin ylös ja totesin, että maisema oli muuttunut. Oli kerääntynyt ympärilleni väkijoukkoa, ja kaikilla oli se mieltynyt ja kiinnostunut ilme, joka tuollaisessa parvessa pääsee vallalle, kun havaitaan vastoinkäymistä jollakulla. Hevonen nukkui kuten ajajakin, ja jotkut pojat olivat ripustaneet niiden ja minun ylle kirjavanvärisiä koristuksia, joita olivat siepanneet noista epälukuisista lipputangoista. Se oli nolostuttavaa. Järjestyksenvalvoja huomautti:
"Pahoittelen, mutta teidän ei sovi nukkua tässä koko päivää."
Olin loukkaantunut ja vastasin arvokkaasti: "Pyydän anteeksi, minä en nukkunut; olin ajatuksissani."
"No, saatte kyllä ajatella, jos haluatte, mutta teidän on ajateltava itseksenne, häiritsemättä koko ympäristöä."
Se oli vaivainen sukkeluus, mutta väkijoukko nauroi. Minä kuorsaan toisinaan yöllä, mutta luultavaa ei ole, että johtuisin siihen päiväsaikaan ja tuollaisessa paikassa. Poliisi riisui meiltä koristelun ja näytti pahoittelevan ystävättömyyttämme, koettaen todella olla humaani, mutta hän sanoi, että me emme saaneet viipyä siinä pitempään, koska hänen muutoin täytyi meiltä vaatia vuokraa – se oli laki, hän sanoi, ja sitten hän seurustelevaan sävyyn huomautti, että minä näytin kutakuinkin pökertyneeltä ja että hän olisi suonut tietävänsä –
Keskeytin hänet jokseenkin jyrkästi ja sanoin, että kaiketi näinä päivinä sopi hiukan juhlia, etenkin jos ihmisellä oli omakohtaista osuutta asiassa.
"Omakohtaista?" hän kysyi. "Miten?"
"Siten että kuusisataa vuotta takaperin muuan esi-isäni oli liittosopimuksen allekirjoittajia."
Hän mietti tuokion, sitten tähysteli minua ja virkkoi:
"Esi-isä! Olen sitä mieltä, että allekirjoittajana olitte te itse. Kaikista vanhoista rahjuksista, mitä milloinkaan – mutta se jääköön silleen. Mitä te täällä näin kauan odottelette?"
Minä sanoin:
"Minä en lainkaan odottele täällä pitkään. Odotan viisitoista minuuttia, kunnes he unohtavat hansikkaan ja kirjan ja menevät takaisin niitä noutamaan." Kerroin hänelle sitten, keitä olin täältä viemässä.
Hän oli hyvin avulias ja alkoi huudella tiedustuksia niille päiden ja hartioiden kerrostumille, jotka ulkonivat ikkunoista yläpuolellamme. Sitten muuan vaimo luikkasi tuolta ylhäältä:
"Oh, nekö? Ka, minä hommasin niille vuokra-ajurin ja ne läksivät täältä jo kauan sitten – siinä puoli yhdeksän tienoissa."
Se oli harmillista. Minä vilkaisin kellooni, mutta en hiiskunut sanaakaan. Poliisi huomautti:
"Neljännestä vailla kaksitoista, kuten näette. Teidän olisi pitänyt tiedustaa paremmin. Olette nukkunut kolme neljännestuntia ja tällaisessa paahteessa. Olette korventunut melkein mustaksi. Kummallista kerrassaan. Ja kenties menetätte junanne. Kiinnostatte minua suuresti. Mikä teidän toimenne on?"
Ilmoitin olevani toimitsija. Se ällistytti hänet sanattomaksi, ja me katosimme ennenkuin hän toipui.
Saapuessani hotellin kolmanteen kerrokseen huomasin huoneistomme tyhjäksi. En sitä ihmetellyt. Heti kun joku toimitsija siirtää katseensa pois parvestaan, tämä lähtee ostoksille. Mitä lähempänä on junan lähtöaika, sitä varmemmin he menevät. Istuuduin yrittääkseni ajatella, mitä minun oli parasta tehdä seuraavaksi hommakseni, mutta piankin eteispoika löysi minut sieltä ja kertoi, että retkikunta oli lähtenyt asemalle puoli tuntia takaperin. Ensi kerran totesin heidän menetelleen järkevästi, ja se oli kovin hämmennyttävää. Tällaiset yllätykset saattavat toimitsijan elämän niin vaikeaksi ja epätietoiseksi. Juuri kun asiat ovat luistamassa juohevimmin, hänen kaittavansa saavat valoisan älynilmauksen, ja hänen kaikki järjestelynsä luhistuu tärviölle.
Juna oli lähtemässä kello kaksitoista tasan. Nyt kello oli kymmenen minuuttia yli kahdentoista. Saatoin ehtiä asemalle kymmenessä minuutissa. Oivalsin, että minulla ei ollut kovinkaan väljälti aikaa, sillä tämä oli salamapikajuna, jollaiset mannermaalla jokseenkin tarkoin pitävät huolta lähtemisestään ilmoitettuna päivänä johonkin aikaan. Minun väkeni oli yksinään jäänyt odotushuoneeseen; kaikki muut olivat jo "nousseet junaan", kuten siellä päin sanotaan. He olivat uuvuksissa hermostuksesta ja tuskittelusta, mutta minä lohduttelin ja viihdyttelin heitä, ja me teimme rynnäkkömme.
Mutta ei, taaskin meillä oli huono onni. Ovenvartija ei ollut tyytyväinen matkalippuihin. Hän tutki niitä varovasti, harkitusti, epäluuloisesti, sitten tuijotti minuun kotvasen ja senjälkeen kutsui toisen virkailijan. Kaksistaan nämä nyt tarkastelivat matkalippuja ja kutsuivat kolmannen toimihenkilön. Ryhmä huusi paikalle lisävirkailijoita, ja kokous väitteli ja väitteli ja viuhtoi ja menosi, kunnes minä rukoilin, että he ajan kulua ajatellen tekisivät vain muutamia päätöksiä ja päästäisivät meidät menemään. Silloin he hyvin kohteliaasti selittivät, että matkalipuissa oli vajavuutta, ja kysyivät minulta, mistä olin ne saanut.
Päättelin nyt ymmärtäväni, mikä oli pulana. Olinhan ostanut matkaliput tupakkakaupasta, ja tietysti niissä oli tupakantuoksua: epäilemättä he nyt olivat pyrkimässä siihen, että matkaliput siirrettäisiin tullihuoneeseen, jotta siitä hajusta määrättäisiin vero. Päätin siis olla täysin avomielinen: toisinaan se on paras tapa. Aloitin:
"Hyvät herrat, en tahdo teitä eksyttää. Nämä matkaliput –"
"Ah, anteeksi, monsieur! Nämä eivät ole matkalippuja."
"Oh", äännähdin, "sekö on vikana?"
"Ah, niin todellakin, monsieur. Nämä ovat arpalippuja, niin, ja se arpominen on toimitettu kaksi vuotta takaperin."
Olin olevinani kovin huvitettu; muutakaan ei tuollaisissa olosuhteissa voi tehdä, – se on viisainta esiintymistä, eikä siitä silti ole hyötyä, sillä se ei harhaannuta ketään, vaan asianomainen saa selvästi havaita, että ympärillä jokainen surkuttelee ja häpeää häntä. Elämän tukalimpia tilanteita on mielestäni tuntea tuolla tavoin murhetta ja tappion ja vaivaisuuden noloutta, mutta joutua samalla omaksumaan ulkonaista veitikkamaisuutta ja hilpeyttä, kaiken aikaa tietäen, että oma retkikunta, sydämen aarteet, joiden rakkauteen ja kunnioitukseen te olette sivistyksemme tavanomaisen käytännön mukaan oikeutettu, eivät kunnollisesti kykene salaamaan nöyryytystä muukalaisten silmissä, kun siten ansaitsette ja saatte säälittelyä, joka on häpeäpilkkuna, tahrana, todistaen teidän olevan – oh, mitä hyvänsä ihmisten arvonannolle kohtalokasta.
Sanoin pirteästi, että tuolla ei ollut väliä, oli vain sattunut sellainen pikku kommellus, joita osuu jokaisellekin – kahdessa minuutissa hommaisin oikeat matkaliput, ja me pääsisimme vielä junaan ja lisäksi saisimme jotakin naureskeltavaksemme koko matkan ajaksi. Minä sainkin matkaliput ajoissa, kaikki leimattuina ja täydellisinä, mutta sitten selvisi, että minä en voinutkaan niitä ottaa, kun noiden kahden puuttuvan retkeläisen perimiseksi pulaillessani olin syrjäyttänyt pankin ja jäänyt rahattomaksi. Juna siis läksi, eikä näyttänyt olevan tehtävissä muuta kuin palata hotelliin, kuten teimmekin; mutta olihan tuo murheellisen puoleista, eikä paljoakaan haasteltu. Yritin aloittaa moniaita puheenaiheita, kuten maisemasta ja transsubstantiatiosta ja tuon tuollaisesta, mutta he eivät näyttäneet olevan oikeassa vireessä.
Olimme menettäneet hyvät huoneemme, mutta saimme muutamia toisia, hajallaan kylläkin, joskin tulimme siten sentään toimeen. Arvelin aseman nyt valostuvan, mutta retkikunnan pää virkkoi: "Toimita tänne ylös arkut." Tunsin kylmiä väreitä. Siinä arkkuhommassahan oli jotakin epäilyttävää. Olin melkein varma siitä. Aioin ehdottaa –
Mutta käden heilautus pidätti minua riittävästi, ja minulle ilmoitettiin, että me nyt leiriytyisimme tänne kolmeksi päiväksi ja yrittäisimme levätä.
Hyvä on, sanoin minä; ei tarvinnut soittaa, lähtisin alas itse pitämään huolta arkuista. Kutsuin vuokra-ajurin ja riensin suoraa päätä monsieur Charles Naturalin toimistoon ja kysyin, minkä määräyksen olin sinne jättänyt.
"Oli lähetettävä seitsemän arkkua hotelliin."
"Ja pitikö teidän tuoda mitään arkkuja takaisin?"
"Ei."
"Oletteko varma siitä, että minä en käskenyt tuoda takaisin seitsemää arkkua, jotka löytäisitte eteishuoneeseen kasattuina?"
"Aivan varmasti te ette puhunut mitään siitä."
"Sitten kaikki neljätoista ovat menneet Zürichiin tai Jerikoon taikka jonnekin, ja nyt siellä hotellissa vasta mylläkkä nousee, kun retkikunta –"
En lopettanut, sillä päässäni alkoi pyöriä vimmatusti, ja siihen kuntoon joutuessaan luulee lopettaneensa lauseen silloin kun ei ole lopettanut, ja te haudotte ja unelmoitte, kunnes sitten ensimmäisenä havaintonanne on, että teidät tuiskauttaa kellellenne katuun tavarakuorma tai lehmä tai jokin.
Jätin vuokra-ajurin sinne – unohdin sen – ja paluumatkalla pohdin juttua perinpohjaisesti ja päätin erota, koska muutoin jotensakin varmasti saisin matkapassin. Mutta minusta ei tuntunut viisaalta jättää erohakemustani omakohtaisesti; parempi oli lähettää siitä tiedoitus. Niinpä kutsutin puheilleni herra Ludin ja selitin, että muuan toimitsija aikoi luopua tehtävistään pätemättömyyden tai väsymyksen takia taikka muusta syystä, ja koska hänellä oli neljä tai viisi päivää vapaina, sijoittaisin mielelläni hänet siihen tehtävään, jos hän arveli pystyvänsä sen hoitamaan. Kaiken tultua järjestetyksi toimitin hänet menemään ylös ja ilmoittamaan retkikunnalle, että monsieur Naturalin väen tekemän erehdyksen takia meiltä olivat arkut täällä loppuneet, mutta Zürichiin niitä oli varattu yltäkyllin, ja meidän oli parempi sijoittua ensimmäiseen junaan, tavara-, sora- tai työläisjunaan, ja huristella heti matkaan.
Hän hoiti sen asian ja tuli alas, mukanaan kutsu minulle saapua ylös. Kyllä kai! Ja astellessamme sitten pankkiin nostamaan rahaa ja perimään sikaarini ja tupakkani, ja tupakkakauppaan vaihtamaan takaisin arpaliput ja ottamaan sateenvarjoni, ja monsieur Naturalin toimistoon maksamaan vuokra-ajurille ja lähettämään hänet pois, ja kaupungin vankilaan noutamaan kalossini ja jättämään hyvästely kortit pormestarille ja Korkeimmalle Oikeudelle, hän kuvaili minulle, millaiset sääsuhteet vallitsivat siellä yläilmoissa retkikunnan parissa, ja minä älysin, että minun oli varsin hyvä olla siellä, missä olin.
Vaeltelin ympäristön metsissä kello neljään ehtoopäivällä, antaakseni sään parantua, ja sitten ilmestyin asemalle juuri ajoissa sijoittumaan Zürichiin lähtevään kello kolmen pikajunaan retkikunnan kanssa, jota nyt paimensi Ludi hoidellen sen mutkikkaita asioita näköjään perin vaivattomasti ja helposti.
No, minä olin virantoimituksessa uurastanut kuin orja ja tehnyt kaikkein parastani; kuitenkaan nuo ihmiset eivät käsitelleet tai näyttäneet välittävän muistaa muuta kuin hallintoni puutteita, eivät sen ansiopiirteitä.
Kaikki hyvät käänteet he sivuuttivat huomautellakseen ja hokeakseen ja tehdäkseen numeroa vain yhdestä seikasta, kunnes minusta tuntui, että he nälvisivät sen aivan loppuun; eikä se itsessään ollut mikään erityinen seikka – se nimittäin, että minä olin valinnut itseni toimitsijaksi Genevessä ja ahertanut sen verran kuin olisi tarvittu sirkuksen toimittamiseksi Jerusalemiin, mutta en ollut saanut seuruettani edes kaupungin ulkopuolelle. Lopulta huomautin, etten halunnut kuulla enempää siitä asiasta, se kylläännytti minua. Ja minä sanoin heille päin kasvoja, etten enää ikinä rupeaisi toimitsijaksi, edes hengenpelastuksen tullessa kysymykseen. Ja jos elän kyllin kauan, todistan sen. Se on nähdäkseni työlästä, ajatuksille uuvuttavaa, pulmallista ja läpeensä epäkiitollista hommaa, ja sen pääasiallisena hyvityksenä on karvasteleva sydän ja murjottu mieli.
SUURI LIHAURAKKA 175
Haluan niin harvoilla sanoilla kuin suinkin julkaista kansalle, mikä osuus, vaikkakin pieni, minulla on tässä asiassa – asiassa, joka on niin suuresti jännittänyt yleisön mieliä, herättänyt niin paljon eripuraisuutta ja niin runsaasti täyttänyt molempien mannermaiden sanomalehtiä vääristellyillä tiedoilla ja kohtuuttomilla huomautuksilla.
Tämän surullisen jutun alku oli seuraava – ja minä vakuutan tässä, että jokainen seikka kertomuksessani on yltäkyllin vahvistettuna hallituksen arkiston virallisissa asiakirjoissa:
John Wilson Mackenzie, Rotterdamin kaupungista, Chemungin piirikunnasta, New Jerseyn valtiosta, nykyään kuollut, teki lokakuun 10 p:nä 1861 hallituksen kanssa sopimuksen viedä kenraali Shermanille kaikkiaan kolmekymmentä tynnyriä lihaa. Sangen hyvä. Hän läksi Shermania tapaamaan lihoineen, mutta hänen päästessään Washingtoniin Sherman oli mennyt Manassasiin: hän siis matkusti taas lihojensa kera kenraalin perässä sinne, mutta saapui liian myöhään; hän seurasi kenraalia Nashvilleen, ja Nashvillestä Chattanoogaan, ja Chattanoogasta Atlantaan – mutta ei milloinkaan saavuttanut häntä. Atlantasta hän seurasi kenraalia hänen armeijansa marssilinjalla aina Atlantinmeren rannikolle asti.
Hän saapui taas muutamaa päivää liian myöhään, mutta kuullessaan, että Sherman aikoi ottaa osaa huviretkeen Baltimoresta Pyhään maahan, hän läksi laivalla Beirutiin, arvellen ehtivänsä sinne ennen tuota toista laivaa. Tullessaan Jerusalemiin tynnyreineen hän sai tietää, että Sherman ei ollutkaan yhtynyt huviretkeen, vaan mennyt Lännen aroille taistelemaan intiaanien kanssa. Mackenzie palasi Amerikkaan, ja läksi Kalliovuoria kohti. Kahdeksantoista päivää kestäneen vaivaloisen matkustuksen jälkeen, hänen päästyään puolen seitsemättä kilometrin päähän Shermanin päämajasta, hänet tapettiin tomahawkilla ja hänen päänahkansa nyljettiin, ja intiaanit saivat lihan haltuunsa. He saivat kaikki paitsi yhden tynnyrin, jonka Shermanin armeija anasti, ja niin tuo uljas urakoitsija kuolemassaankin osittain täytti sitoumuksensa. Testamentissaan, jota hän oli pitänyt niinkuin päiväkirjaa, hän jätti sitoumuksen pojalleen Bartholomeus W. Mackenzielle. Bartholomeus laati tällaisen laskun ja kuoli sitten:
Yhdysvallat
edesmenneelle John Wilson Mackenzielle.
30 tynnyriä lihaa kenraali Shermanille, à 100 3,000 d.
Matka- ja kuljetuskuluja ................... 14,000 d.
Summa 17,000 d.
Kuitataan.Hän kuoli siis, mutta jätti urakkalaskun Wm. J. Martinille, joka koetti periä maksua siitä, mutta kuoli ennenkuin sai toimensa suoritetuksi. Hän jätti sen Barker J. Allenille, joka niinikään koetti periä maksua. Hänkään ei elänyt. Barker J. Allen jätti sen Anson G. Rogersille, joka yritti periä maksua ja pääsi yhdeksänteen toimistoon asti, kun kuolema, suuri tasaaja, tuli kutsumattomana ja korjasi hänetkin. Hän jätti laskun eräälle sukulaiselleen Connecticutissa, Vengeance Hopkinsille, joka kesti neljä viikkoa ja kaksi päivää ja saavutti ennätyksen, päästen melkein kahdenteentoista toimistoon asti ennen kuolemaansa.
Seitsemän henkilöä peri urakan tuon perästä, mutta he kaikki kuolivat liiallisiin ponnistuksensa. Ja niin se tuli vihdoin minun käsiini. Se tuli minulle erään sukulaisen kautta, joka oli nimeltään Hubbard, Betlehem Hubbard, Indianan valtiosta. Hän oli kauan aikaa ollut minua kohtaan karsasmielinen, mutta viimeisinä hetkinään hän lähetti noutamaan minua, ja antoi minulle kaikki anteeksi ja itkien luovutti minulle lihaurakan.
Tähän loppuu juttu siihen asti kun minä tulin omaisuuden haltijaksi. Nyt koetan asettaa itseni kansan edessä oikeaan valoon kaikessa, mikä koskee osuuttani tähän asiaan. Vein tämän lihaurakan laskun matka- ja kuljetuskuluineen Yhdysvaltain presidentin eteen. Hän sanoi:
"No, sir, mitä voin tehdä teidän hyväksenne?"
Minä sanoin:
"Sire: lokakuun 10 p:nä 1861 John Wilson Mackenzie, Rotterdamista, Chemungin piirikunnasta, New Jerseystä, kuollut, teki hallituksen kanssa sopimuksen viedä kenraali Shermanille kaikkiaan kolmekymmentä tynnyriä lihaa –"
Hän keskeytti minut siinä ja lähetti minut pois luotansa, ystävällisesti, mutta pontevasti. Seuraavana päivänä saavuin valtiosihteerin luo. Hän sanoi:
"No, sir?"
Minä sanoin:
"Teidän kuninkaallinen korkea-arvoisuutenne: lokakuun 10 p:nä 1861 John Wilson Mackenzie, Rotterdamista, Chemungin piirikunnasta, New Jerseystä, kuollut, teki hallituksen kanssa sopimuksen viedä kenraali Shermanille kaikkiaan kolmekymmentä tynnyriä lihaa –"
"Riittää, sir; tällä toimistolla ei ole mitään tekemistä lihaurakkain kanssa."
Minut kumarrettiin ulos. Ajattelin asiaa uudelleen, ja vihdoin, seuraavana päivänä, pistäydyin meriministerin vieraaksi. Hän sanoi: "Puhukaa nopeasti, sir; älkää pitäkö minua odottamassa." Minä sanoin:
"Teidän kuninkaallinen korkea-arvoisuutenne: lokakuun 10 p:nä 1861 John Wilson Mackenzie, Rotterdamista, Chemungin piirikunnasta, New Jerseystä, kuollut, teki hallituksen kanssa sopimuksen viedä kenraali Shermanille kaikkiaan kolmekymmentä tynnyriä lihaa –"
No, sen pitemmälle en päässyt. Hänelläkään ei ollut mitään tekemistä kenraali Shermanin hyväksi sovittujen lihaurakkain kanssa. Aloin ajatella, että oli tämäkin hallitus. Näytti siltä kuin he olisivat tahtoneet päästä maksamasta sitä lihaerää. Seuraavana päivänä menin sisäministerin luo. Sanoin:
"Teidän keisarillinen korkeutenne: lokakuun 10 p:nä 1861 –"
"Riittää, sir – olen jo kuullut teistä. Menkää – viekää kirottu lihaurakkanne pois tästä toimistosta. Sisäasiain ministeriöllä ei ole minkäänlaista tekemistä armeijan muonituksen kanssa."
Minä menin pois. Mutta nyt olin tuskastunut. Sanoin vainoavani heitä; ahdistaisin jokaista tuon häpeällisen hallituksen osastoa, kunnes tämä urakkajuttu saataisiin päätökseen; hankkisin maksun tuosta laskusta, tai sortuisin yrityksissäni, kuten edeltäjieni oli käynyt. Ahdistin postihallituksen ylijohtajaa, tunkeuduin maanviljelysministerin kaikkiin toimistohuoneisiin, sain väijymällä kiinni edustajahuoneen puhemiehen. Mutta heilläkään ei ollut mitään tekemistä armeijan lihaurakoiden kanssa. Kävin patenttiviraston esimiehen kimppuun. Sanoin: "Korkea ylhäisyytenne: lokakuun –"
"Kirottua! Oletteko vihdoin joutunut tänne riivatun lihaurakkanne kanssa? Meillä ei ole mitään tekemistä armeijan lihaurakkain kanssa."
"Olkoon niin – mutta jonkun täytyy maksaa siitä lihasta! Ja se täytyy maksaa nyt heti, tai otan takavarikkoon tämän vanhan patenttiviraston kaikkine tavaroineen."
"Mutta –"
"Sillä ei ole mitään väliä. Arvelen, että patenttivirasto on velvollinen maksamaan siitä lihasta; ja velvollinen tahi ei, patenttiviraston täytyy maksaa siitä."
En tahdo ruveta kertomaan yksityisseikkoja. Se päättyi oikeudenkäyntiin. Patenttivirasto voitti. Mutta minä sain tietää jotakin edukseni. Minulle kerrottiin, että valtiokonttori oli oikea paikka minulle. Menin sinne. Odotin kaksi ja puoli tuntia, ja sitten minut päästettiin ensimmäisen rahastonpäällikön puheille. Sanoin:
"Jalo ja kunnioitettava signor: lokakuun 10 p:nä 1861 John Wilson Macken–"
"Riittää, sir. Olen kuullut teistä. Menkää valtiokonttorin ylikamreerin luo."
Minä tein niin. Hän lähetti minut toisen kamreerin luo. Toinen kamreeri lähetti minut apulaiskamreerin luo, apulaiskamreeri lähetti minut säilykelihaosaston ensimmäisen assistentin luo. Tämä alkoi näyttää valoisammalta. Hän tutki kirjansa ja kaikki irtonaiset paperinsa, mutta ei löytänyt sanaakaan mainittuna tuosta lihaurakasta. Menin säilykelihaosaston toisen assistentin luo. Hän tutki kirjansa ja irtonaiset paperinsa, mutta ilman menestystä. Sen viikon kuluessa pääsin kuudenteen assistenttiin asti sillä osastolla; seuraavalla viikolla pääsin perimisosaston läpi; kolmannella viikolla suoriuduin hukkaantuneiden sitoumusten osastosta ja sain jalansijan tilitysosastolla. Pääsin sen läpi kolmessa päivässä.
Nyt oli enää yksi paikka jälellä. Menin ahdistamaan yleisten velka-asiain päällikköä, tahi oikeastaan hänen sihteeriään – hän ei ollut siellä itse. Huoneessa oli kuusitoista kaunista nuorta neitoa, kirjoittelemassa kirjoihin, ja seitsemän nuorta kirjuria näyttämässä, kuinka se piti tehdä. Neitoset hymyilivät taaksensa, ja kirjurit hymyilivät takaisin heille, ja kaikki kävi iloisesti kuin häissä. Kaksi tai kolme kirjuria, jotka lueskelivat sanomalehtiä, katsahti minuun hieman tylysti, mutta he jatkoivat sitten lukemistaan, eikä kukaan sanonut mitään. Olin kuitenkin tottunut tällaiseen kohteliaisuuteen kirjurien puolelta pitkällä, seikkailurikkaalla urallani, aina siitä päivästä asti, kun astuin säilykelihaosaston ensimmäiseen toimistoon, kunnes astuin ulos tilitysosaston viimeisestä kansliasta. Olin jo tullut niin kehittyneeksi, että saatoin seisoa yhdellä jalalla siitä saakka, kun astuin toimistoon, kunnes kirjuri näki hyväksi puhutella minua, muuttamatta jalkaa enemmän kuin kaksi tai kenties kolme kertaa.
Seisoin siis siinä, kunnes olin muuttanut jalkaa neljä eri kertaa. Sitten sanoin eräälle noista lueskelevista kirjureista:
"Jalosäätyinen hutilus, missä on suurvaltias?"
"Mitä tarkoitatte, sir? Ketä tarkoitatte? Jos tarkoitatte toimistopäällikköä, niin hän on ulkona."
"Saapuuko hän tänään lainkaan haaremiin?"
Nuori mies tuijotti minuun hetkisen ja jatkoi sitten sanomalehtensä lukemista. Mutta minä tiesin noiden kirjurien tavat. Tiesin olevani turvassa, jos hän saisi sanomalehtiläjänsä luetuksi ennenkuin toinen posti New Yorkista saapuisi. Hänellä oli enää kaksi lehteä jälellä. Jonkun ajan kuluttua hän oli lukenut ne läpi, ja sitten hän haukotteli ja kysyi minulta, mitä minulla oli asiaa.
"Kuuluisa ja kunnioitettu töhrys: lokakuun –"
"Te olette se lihaurakkamies, antakaa minulle paperinne."
Hän otti ne ja tutki kauan aikaa kirjojaan ja tilejään. Vihdoin hän löysi Koillisväylän, jollaisena minä sitä pidin – hän löysi kauan kadoksissa olleen muistiinpanon tuosta lihaurakasta – hän löysi sen karin, johon niin moni edeltäjäni oli pirstautunut ennenkuin oli saavuttanutkaan sen. Olin syvästi järkkynyt. Ja kuitenkin iloitsin – olinhan minä jäänyt eloon. Sanoin liikutettuna: "Antakaa se minulle. Hallitus maksaa nyt." Mutta hän viittasi minut takaisin ja sanoi, että asiassa oli jotakin muuta tehtävää ensin.
"Missä tämä John Wilson Mackenzie on?" sanoi hän. "Kuollut."
"Milloin hän kuoli?"
"Hän ei kuollut lainkaan – hänet tapettiin."
"Millä tavalla?"
"Tomahawkilla."
"Kuka hänet tappoi tomahawkilla?"
"No, intiaanipa tietenkin. Ettehän liene luullut, että hänet tappoi joku pyhäkoulunopettaja?"
"En. Intiaani siis?"
"Juuri sellainen."
"Intiaanin nimi?"
"Hänen nimensä! Minä en tiedä hänen nimeään."
"Täytyy saada selville hänen nimensä. Kuka näki tappamisen tapahtuvan?"
"En tiedä."
"Ette siis itse ollut läsnä?"
"En, kuten tukastani näette."
"Kuinka sitten tiedätte, että Mackenzie on kuollut?"
"Syystä että hän varmasti kuoli siihen aikaan, ja minulla on täysi syy uskoa, että hän on ollut kuolleena aina siitä asti. Minä todella tiedän sen."
"Meidän pitää saada todistuksia. Onko teillä se intiaani?"
"Ei tietystikään."
"No, teidän täytyy hankkia hänet. Onko teillä se tomahawk?"
"En ole tullut ajatelleeksikaan sitä."
"Teidän täytyy hankkia se. Teidän täytyy tuoda esiin intiaani ja tomahawk. Jos Mackenzien kuolema voidaan täten saada todistetuksi, niin voitte sitten vedota kansalaissodan velkomuksia tutkimaan asetettuun komiteaan, jolloin teillä on mahdollisuus saada laskunne edistymään niin hyvin, että lapsenne saattavat olla elossa vielä silloin, kun se maksetaan. Mutta sen miehen kuolema täytyy ensin todeta. Kuitenkin voin nyt heti kertoa teille, että hallitus ei milloinkaan suorita Mackenzie-vainajan matka- ja kuljetuskuluja. Se kenties maksaa siitä lihatynnyristä, jonka Shermanin soturit anastivat, jos voitte saada kongressin myöntämään määrärahan siihen tarkoitukseen; mutta se ei maksa niistä kahdestakymmenestäyhdeksästä tynnyristä, jotka joutuivat intiaanien suihin."
"Sitten minulle on tulevaa vain sata dollaria, eikä sekään ole varmaa! Kaikkien Mackenzien matkustusten jälkeen Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa lihoineen; kaikkien hänen koettelemustensa ja kulunkiensa perästä; noiden kaikkien viattomien olentojen menetettyä henkensä tämän laskun velkomisessa! Nuori mies, minkätähden ei säilykelihaosaston ensimmäinen assistentti kertonut minulle tätä?"
"Hän ei tiennyt mitään vaatimuksenne oikeudellisuudesta."
"Minkätähden ei toinen assistentti kertonut minulle, tai kolmas? Minkätähden ei kukaan noissa osastoissa ja toimistoissa kertonut minulle?"
"Kukaan heistä ei tiennyt. Me hoidamme asiat täällä järjestyksessä. Olette seurannut järjestystä ja saanut selville, mitä halusitte tietää. Tämä on paras keino, ja ainoa keino. Se on hyvin säännöllinen, ja hyvin hidas, mutta se on varma."
"Niin, varma kuolema. Sellainen se on ollut suurimmalle osalle heimoamme. Alan tuntea, että minunkin aikani on täytetty. Nuori mies, te rakastatte tuota kaunista olentoa tuolla, jolla on hellät siniset silmät ja kynänteriä korvan takana – näen sen lempeistä katseistanne; haluatte naida hänet – mutta olette köyhä. Tässä, ojentakaa kätenne – tässä saatte lihaurakan, menkää ja naikaa hänet, ja olkaa onnellisia! Jumala teitä siunatkoon, lapseni!"
KAUPUSTELIJAN KERTOMUS
Kaihosilmäinen kulkijaparka! Hänen nöyrässä sävyssään, väsyneessä katseessaan, parempia päiviä nähneessä vaatetuksessaan jokin melkein tavoitti sen armeliaisuudenhitusen, joka oli etäisenä ja yksinäisenä vielä säilynyt sydämeni tyhjässä autiudessa, vaikkakin huomasin hänen kainalossaan salkun ja sanoin itselleni: Katso, Kaitselmus on luovuttanut palvelijansa taaskin kaupustelijan käsiin.
No, nuo ihmiset aina herättävät kiinnostusta. Ennenkuin oikein tiesinkään, miten se johtui, tämä kävijä kertoi minulle elämäntarinaansa, ja minä kuuntelin myötätuntoisen tarkkaavasti. Jotenkin tähän tapaan hän haastoi:
"Vanhempani kuolivat, oi, kun olin vasta pieni, synnitön lapsi. Setäni Ithuriel otti minut sydämelleen ja kasvatti minut kuin omanaan. Hän oli ainoa sukulaiseni koko avarassa maailmassa, mutta hän oli hyvä ja rikas ja antelias. Sain elellä ylellisyyden helmassa. En tuntenut minkään sellaisen puutetta, mikä oli rahalla saatavissa.
Ajan oloon suoritin yliopistolliset tutkintoni ja läksin matkalle vieraisiin maihin, ottaen mukaan kaksi palvelijoistani – sihteerini ja kamaripalvelijani. Neljän vuoden mittaan liihottelin huolettomin siivin etäisten rantojen ihanissa yrttitarhoissa, jos tällainen puheenlaatu suvaitaan miehessä, jonka kieli oli aina runouteen viritetty, – ja luottavaisestihan täten puhunkin kaltaiselleni, sillä huomaan silmistänne, että teilläkin, sir, on sen jumalaisen nousun lahja. Kaukomailla minä herkuttelin sillä ambrosialla, joka hedelmöittää sielua, mieltä, sydäntä. Mutta kaikista ilmiöistä enimmin vetosi synnynnäiseen kaunoaistiini se sikäläisten varakkaiden vallitseva tapa, että heidän piti saada kokoelmikseen näpsiä ja kalliita harvinaisuuksia, sieviä objets de vertu, ja turmiollisena hetkenä yritin kohottaa Ithuriel-setääni tämän viehättävän hommailun myötätuntotasolle.
Kirjoitin hänelle kertoen erään herrasmiehen valtavasta simpukankuorikokoelmasta, toisen muhkeasta merenvahapiippuaarteesta, kuinka ylentävänä ja sivistävänä keräelmänä eräällä oli selvittämättömiä nimikirjoituksia, millaisena rikkautena jollakulla oli vanhaa kiinalaista posliinia, kuinka verraton oli jonkun hankkima postimerkkien paljous – ja niin edelleen ynnä muuta. Kirjeeni tuottivat piankin satoa. Setäni alkoi tähystellä itselleen jotakin kokoiltavaa. Tiedätte kenties, kuinka vinhasti tällainen makusuunta leviää. Hänen kokoiluharrastuksensa yltyi tuotapikaa riehuvaksi kuumeeksi, vaikka minä en sitä tiennyt. Hän alkoi lyödä laimin suurta läskiliikettään; sitten hän kokonaan vetäytyikin yksityiselämään ja loistokkaan lepäilyn sijasta etsi kiinnostavia esineitä vimmaisesti.
Hänellä oli suunnattomasti varoja, eikä hän säästellyt niitä. Ensin hän yritti lehmänkelloja. Hän haali kokoelman, joka täytti viisi tilavaa salonkia ja edusti kaikkia lehmänkellon laatuja, mitä oli konsaan sommiteltu, yhtä lukuunottamatta. Se yksi – antiikki ja ainoa olemassaoleva näyte – oli toisen keräilijän hallussa. Setäni tarjosi siitä huikeita summia, mutta toinen ei taipunut myymään. Epäilemättäkin tiedätte, mikä oli välttämättömänä tuloksena. Aito keräilijä ei anna mitään arvoa kokoelmalle, joka ei ole täydellinen. Hänen suuri sydämensä murtuu, hän myy saannoksensa, hän kääntää mielensä jollekulle alalle, joka näyttää jääneen rauhaan.
Siten teki setäni. Hän koetti nyt tiiliä. Läjäiltyään valtavan ja peräti kiintoisan kokoelman hän sai vastaansa taannoisen pulman; hänen suuri sydämensä murtui jälleen, ja hän möi sielunsa epäjumalan sille koroillaanelävälle oluenpanijalle, joka omisti puuttuvan tiilen. Sitten hän yritti kivikirveitä ja muita ihmiskunnan alkukauden työaseita, mutta sai vähitellen selville, että tehdas, jossa niitä valmistettiin, toimitti tuotteitaan muillekin kokoilijoille kuin hänelle. Hän harrasti aztekilaisia muistokirjoituksia ja täytettyjä valaita – uskomattomien ponnistuksien ja kulunkien jälkeen taaskin epäonnistuminen. Kun hänen kokoelmansa viimeinkin näytti täydelliseltä, saapui Grönlannista muuan täytetty valas ja keskiamerikkalaisesta Cundurangon piiristä aztekilainen kivikaiverrus, joiden rinnalla kaikki edelliset näytteet olivat vähäpätöisiä. Setäni kiirehti hankkimaan noita ylväitä kalleuksia. Hän sai sen täytetyn valaan, mutta toinen kokoilija kaappasi kirjoitushakkauksen. Oikeaperäinen cundurango, kuten mahdollisesti tiedätte, on niin äärimmäisen kiehtova kalleus, että kokoilija kerran saatuaan sellaisen mieluummin eriää perheestään kuin siitä. Niinpä setäni möi keräelmänsä, näki lemmikkiensä kaikkoavan ainiaaksi, ja hänen sysimusta tukkansa muuttui yhden ainoan yön kuluessa lumivalkoiseksi.
Nyt hän odotteli pohtien. Hän tiesi, että uusi pettymys voisi koitua hänen kuolemakseen. Hän päätti, että hänen seuraavana kerättävänään piti ehdottomasti olla sellaista, jota yksikään muu ei kerännyt. Perusteellisen harkinnan jälkeen hän sitten vielä kerran astui kilpatanterelle – nyt kokoillakseen kaikuja."
"Mitä niin?" äännähdin minä.
"Kaikuja, sir. Hänen ensimmäisenä ostoksenaan oli muuan Georgian valtioon pesiytynyt kaiku, joka kertasi neljästi, ja seuraavana oli jo kuusinkertainen Marylandissa, sitten kolmeentoista kertaan hokeva Mainessa, lisänään yhdeksänkertainen Kansasissa. Tennesseen valtiosta hän sai kaksitoistakertaisen niin sanoakseni halvalla, se kun oli korjauksen tarpeessa: osa kallionkärkeä, josta se kimpoili, oli sortunut. Hän uskoi saavansa sen kunnostetuksi muutamalla tuhannella dollarilla ja piti myös varmana, että korkeuden lisääminen muuraustyöllä kohottaisi toistelukyvyn kolminkertaiseksi; mutta urakkaan ryhtynyt arkkitehti ei ollut milloinkaan ennen rakentanut kaikua, joten hän tyyten tärveli tämän. Ennenkuin hän alkoi sitä parannella se haastoi takaisin kuin anoppi, mutta nyt se oli omiaan vain kuuromykkien hoitolaan.
No, seuraavana kauppana oli rykelmä halpoja, kaksipiippuisia pikku kaikuja hajallaan eri valtioissa ja territorioissa; hän sai ne kahdenkymmenen prosentin alennuksella, ottaessaan koko erän. Sen jälkeen hän osti oikean konekiväärikaiun Oregonissa, ja siihen meni huikea summa, sen sanon. Tiedätte kenties, sir, että kaikumarkkinoilla hinta-asteikko on nopeasti nouseva niinkuin timanttien karaattiasteikko, ja samaa määrittelyä käytetäänkin. Yksikaraattisesta kaiusta kannattaa maksaa vain kymmenen dollaria yli maa-alueen arvon; kaksikaraattinen eli kaksipiippuinen kaiku on kolmenkymmenen dollarin arvoinen, viisikaraattista ei saa alle yhdeksänsadanviidenkymmenen, kymmenkaraattinen nousee kolmeentoistatuhanteen. Setäni oregonilainen kaiku, jonka hän nimitti Suuren Kuilun kaiuksi, oli kahdenkymmenenkahden karaatin helmi ja maksoi kaksisataakuusitoistatuhatta dollaria – maa-ala tuli kaupanpäällisiksi, sillä se oli kuudensadan kilometrin päässä lähimmästä asumuksesta.
Sillaikaa minä vaeltelin ruusuisia polkuja. Olin englantilaisen kreivin ainoan ja viehkeän tyttären hyväksytty kosija, ja minua rakastettiin aivan hupsuuteen asti. Armaani lähistöllä minä uiskentelin auvoisuuden meressä. Perhe oli tyytyväinen, kun oli tiettyä, että olin viiden miljoonan dollarin sedän ainoa perillinen. Mutta kukaan meistä ei tiennyt, että setäni oli riivaantunut kokoilijaksi, – meidän käsittääksemme hän vain jossakin määrin harrasti keräilyä esteettiseksi huvikseen.
Nyt kerääntyi pilviä aavistamattoman pääni ylle. Keksittiin se jumalainen kaiku, joka sittemmin tuli koko maailmassa tunnetuksi Suurena Koh-i-noorina eli Kertausten vuorena. Se oli kuudenkymmenenviiden karaatin helmi. Kun huusi yhden sanan, puhui se takaisin viisitoista minuuttia, mikäli sää oli tyven. Mutta katso, samanaikaisesti tuli päivänvaloon toinenkin seikka: alalle oli tunkeutunut toinen kaikukokoilija. Nuo kaksi ryntäsivät tekemään tätä verratonta kauppaa. Alueena oli kaksi pikku mäkeä, matala notko välillään, New Yorkin valtion perukoilla. Molemmat miehet saapuivat paikalle samaan aikaan, eikä kumpainenkaan tiennyt kilpailijan sielläolosta. Kaiku ei ollutkaan yhden miehen omistama. Idänpuolinen mäki kuului eräälle Williamson Bolivar Jarvisille, kun taasen läntisen omistaja oli joku Harbison J. Bledso, ja notko oli rajalinjalla. Sillaikaa kun siis setäni osti Jarvisin kunnaan kolmella miljoonalla kahdellasadallakahdeksallakymmenelläviidellätuhannella dollarilla, meni Bledson mäki hiukan alle kolmen miljoonan.
Ymmärrättehän nyt luonnollisen seuraamuksen? Kah, maapallon uhkein kaikukokoelma oli ikipäiviksi vajava, koska se omisti maailman kuningaskaiusta vain puolikkaan. Kumpikaan mies ei ollut tyytyväinen tällaiseen osa-omistukseen eikä silti suostuvainen myymään osuuttansa toiselle. Nälvittiin, sätittiin, oltiin myrtyneitä. Ja vihdoin tuo toinen kokoilija – niin ilkeänä kuin ainoastaan kokoilija voi konsaan olla lähimmäistänsä kohtaan – ryhtyi raivaamaan pois mäkeään!
Kun hän kerran ei voinut saada sitä kaikua omakseen, nähkääs, ei hänen sisunsa sallinut, että kellekään jäisi sitä mahdollisuutta. Hän tahtoi siirtää pois kumpunsa, jotta setäni kaiku menettäisi kimmahtelukohteensa. Setäni teki vastaväitteitä, mutta toinen huomautti: "Omistan kaiun toisen pään ja katson parhaaksi kuolettaa sen; teidän on pidettävä huolta omasta päästänne."
No, setäni hankki häntä vastaan hukkaamiskiellon. Toinen mies vetosi ylempään oikeusasteeseen. Kaikkia lakikoukutteluja käyttäen he pitkittivät juttua aina Yhdysvaltain ylioikeuteen asti. Siellä siitä koitui loputtomasti pulailua. Kaksi tuomareista oli sillä kannalla, että kaiku oli irtainta omaisuutta, koska se oli näkymätöntä ja koskettamatonta, mutta silti ostettavaa, myytävää ja niin ollen verotettavaa. Kaksi muuta lausui käsityksekseen, että kaiku oli kiinteimistöä, koska se oli ilmeisesti maahan sidottua eikä paikasta toiseen siirrettävissä. Toiset tuomarit väittivät, että kaiku ei ollut omaisuutta laisinkaan.
Ratkaisuksi tuli lopulta, että kaiku oli omaisuutta; että mäet olivat omaisuutta; että nuo kaksi miestä olivat noiden kahden mäen omistajia erikseen ja riippumattomasti, mutta kaiun omistajia yhteisesti, ja sentähden oli vastaajalla täysi vapaus raivata pois mäkensä, koska se kuului yksistään hänelle, mutta hänen oli annettava kolmen miljoonan dollarin vakuus niiden vahinkojen korvaamisesta, joita setäni puolikas kaikua saattoi kärsiä. Samalla se tuomio sulki setäni käyttämästä vastaajan mäkeä kaikupuolikkaansa kimmauttelemiseen ilman vastaajan suostumusta. Hänen piti käyttää ainoastaan omaa mäkeään; jos hänen kaikuosuutensa ei näissä olosuhteissa toiminut, niin se tietysti oli ikävää, mutta sitä ei tuomioistuin voinut auttaa. Niinikään kiellettiin vastaajalta setäni mäen käyttäminen hänen kaikupäänsä poukkoiluun omin luvin. Näette suuren tuloksen! Kumpikaan mies ei ollut suostuvainen, ja siten se hämmästyttävä ja perin ylväs kaiku tyrehtyi; siitä päivästä saakka se ruhtinaallinen omaisuus on ollut kytketty ja myytäväksi mahdoton.
Häihini oli enää viikko. Olin yhä autuuteni lumoissa, ja aatelistoa alkoi kerääntyä läheltä ja kaukaa tuottamaan loistokkuutta perhejuhlalle. Silloin tuli tieto setäni kuolemasta ja samalla jäljennös hänen testamentistaan, jossa minut vahvistettiin ainoaksi perijäksi. Hän oli mennyt; oi, rakasta hyväntekijääni ei enää ollut olemassa. Se ajatus saa murheen tulvahtamaan sydämeeni vielä tänä etäisenä päivänä. Ojensin testamentin kreiville; sokaisevilta kyyneliltä en kyennyt sitä lukemaan. Kreivi luki sen ja lausui sitten ankarasti:
'Sir, sanotteko te tätä varallisuudeksi? Mutta tietenkin teidän pöyhkeilevässä maassanne tuntuu sellaiselta! Sir, te olette perinyt valtavan kokoelman kaikuja, jos kokoelmaksi voi sanoa mitään sellaista, mikä on siroiteltu hajalleen pitkin ja poikin Amerikan laajaa mannerta. Sir, siinä ei ole kaikki; te olette velkaantunut korvia myöten, koko erässä ei ole ainoatakaan kiinnelainatonta kaikua. Sir, minä en ole kova mies, mutta minun täytyy pitää silmällä lapseni etua. Jos teillä olisi yksi ainoakin kaiku, jota voisitte rehellisesti sanoa omaksenne, – jos teillä olisi yksikin rasittamaton kaiku, niin että voisitte vetäytyä sen äärelle lapseni kanssa ja alttiilla uurastuksella kehitellä ja parannella sitä, hankkiaksenne siitä toimeentulon, niin en epäisi liittoanne. Mutta minä en voi antaa lastani kerjäläiselle. Astu loitommaksi hänestä, rakkaani. Menkää, sir; ottakaa pantatut kaikunne ja poistukaa näkyvistäni ainiaaksi.'
Ylevä Celestineni riippui minussa kyynelsilmin ja rakastavin käsivarsin ja vannoi, kaikesta sydämensä halusta tulevansa vaimokseni, vaikka minulla ei olisi ainoatakaan kaikua maailmassa. Mutta se ei käynyt päinsä. Meidät temmattiin erilleen – hänet näivettymään ja kuolemaan kahdentoista kuukauden kuluessa – minut raatamaan elämän pitkällä taipaleella murheisena ja yksinäisenä, rukoillen päivittäin ja tunnittain sitä vapautusta, joka jälleen liittää meidät yhteen siellä, missä pahalla ei ole valtaa ja uupuneet saavat levon. Nyt, sir, jos ystävällisesti suvaitsette katsella näitä salkkuni karttoja ja asemakaavoja, niin varmastikin pystyn myymään teille kaiun huokeammalla kuin yksikään ammatissani. Esimerkiksi tämän, joka sedälleni maksoi kymmenen dollaria kolmekymmentä vuotta takaperin ja on Teksasin suloisimpia, te saatte minulta vain –"
"Sallikaa minun keskeyttää", tokaisin minä. "Hyvä mies, minulla ei ole tänään ollut hetkenkään rauhaa kaupustelijoilta. Olen ostanut ompelukoneen, jota en tarvinnut; olen ostanut kartan, joka on kaikissa yksityiskohdissaan harhaannuttava; olen ostanut kellon, joka ei lähde käyntiin; olen ostanut itikkamyrkkyä, jota itikat maistelevat mieluummin kuin mitään muuta juomaa; olen ostanut monenmoisia hyödyttömiä keksintöjä, ja nyt olen saanut kylläni tästä hullutuksesta. En huolisi kaiuistanne ilmaiseksikaan. En sallisi sellaisen luikkailla minulle. Aina minua suututtaa mies, joka yrittää minulle myydä kaikuja. Näettehän tämän pyssyn? Ottakaa nyt kokoelmanne ja menkää muuanne; välttäkäämme verenvuodatusta."
Mutta hän vastasi vain kaihoisalla, hellyttävällä hymyllä ja penkoi esille lisää piirroksia. Tuloksenhan kyllä hyvin tiedätte, sillä tiedättehän, että kun on kerran avannut ovensa kaupustelijalle, on paha jo tapahtunut ja häviölle joutuminen määrätty.
Sietämättömän tunnin lopuksi pääsin miehestä eroon sovittelulla. Ostin pari hyvässä kunnossa olevaa kaksipiippuista kaikua, ja hän lisäsi kaupantekijäisiksi kolmannen, jonka sanoi olevan painolastinaan, koska se puhui ainoastaan saksaa. "Se oli kyllä aikoinaan täydellinen kielitaituri", hän selitti, "mutta jollakin tavoin se sai kitalaen laskeutuman".
ROUVA McWILLIAMS JA UKKONEN
Niin, sir, – pitkitti McWilliams, sillä tämä ei ollut hänen haastelunsa alkua, – ukkosen pelko on tuskallisimpia heikkouksia, mitä ihmisolento voi saada vaivakseen. Enimmäkseen se rajoittuu naisiin, mutta tuolloin tällöin sen saattaa havaita pienessä koirassa ja joskus miehessäkin. Se on erikoisen piinallinen kiusa siitä syystä, että se vie ihmiseltä sisun suuremmassa määrin kuin mikään muu pelko ja että sen kanssa ei saa järkeillyksi, yhtä vähän kuin sitä voi häpeäntunteella häätää kenestäkään. Nainen, joka kykenisi näkemään vastassaan itse paholaisenkin – tai hiiren –, menettää luontonsa ja luhistuu salaman leimahtaessa. Hänen säikkynsä on ihan surkea nähdä.
No, niinkuin olin teille kertomassa, minä heräsin tuon tukahtuneen ja epätietoiselta suunnalta voihkivan "Mortimer! Mortimer!" kajahdellessa korviini, ja päästessäni hiukan tajulleni kurkoitin viereeni pimeässä ja sanoin sitten:
"Sinäkö huhuilet, Evangeline? Mikä on hätänä? Missä sinä olet?"
"Kenkäkomeroon sulkeutuneena. Sinun pitäisi hävetä, kun makailet siellä ja nukut tuolla tavoin tällaisen kamalan rajuilman riehuessa."
"Käh, miten voisi hävetä nukkuessaan? Tuo on järjetöntä; mies ei ole vastuussa tunteistaan unessa, Evangeline."
"Et koskaan yritäkään, Mortimer, – tiedät varsin hyvin, että sinä et koskaan yritä."
Eroitin etäistä nyyhkytystä.
Se ääni kuoleutti terävät sanat huuliltani, muuttaen ne viime hetkessä:
"Olen pahoillani, rakkaani, – olen tosiaankin pahoillani. En aikonut menetellä siten. Tule takaisin ja –"
"Mortimer!"
"Hyvänen aika, mikä nyt tuli, kultaseni?"
"Tarkoitatko olevasi vieläkin siinä vuoteessa?"
"Kah, missäpä muuallakaan."
"Tule heti pois sängystä. Olisin luullut sinun pitävän edes hiukan väliä hengelläsi, minun tähteni ja lasten, ellet omasta puolestasi siitä välitä."
"Mutta, rakkaani –"
"Älä puhu minulle, Mortimer. Sinä tiedät, ettei tällaisella ukkosilmalla ole mitään niin vaarallista paikkaa kuin sänky – se mainitaan kaikissa kirjoissa; siinä sinä kuitenkin makaat tahallisesti haaskaten henkesi – ties miksi, ellet saadaksesi vain inttää ja jankata, ja –"
"Mutta, hiisi vieköön, Evangeline, minä en ole vuoteessa, nyt. Minä –"
Lauseen katkaisi äkillinen salaman välähdys, jota seurasi rouva McWilliamsin pelokas kirahdus ja huumaava ukkosen jyrähdys.
"Siinä! Nyt näet seurauksen. Voi, Mortimer, kuinka voit olla niin herjämielinen, että kiroat tällaisena hetkenä?"
"Minä en kironnut. Ja tuo ei mitenkään ollut siitä seurauksena. Se olisi tullut joka tapauksessa, vaikka minä en olisi sanaakaan hiiskunut; ja sinä tiedät aivan hyvin, Evangeline – ainakin sinun pitäisi tietää –, että ilmapiirin tultua sähköiseksi –"
"Oh, niin, väittele ja selittele ja todistele sinä nyt loputtomasti. En ymmärrä, kuinka sinä voit menetellä noin, kun tiedät, että talossa ei ole ukkosenjohdatinta ja että vaimoparkasi ja lapset ovat kerrassaan Kaitselmuksen armoilla. Mitä kummaa teetkään? – sytytät tulitikun tällaisena hetkenä! Oletko pähkähullu?"
"Lempo soikoon, eukkoseni, mikä siinä on haittana? Huone on pimeä kuin pakanan sisäpuoli, ja –"
"Sammuta se, sammuta heti! Oletko päättänyt uhrata meidät kaikki?
Sinä tiedät, että salamaa ei vedä puoleensa mikään niin tehokkaasti
kuin tuli. [Rrt! – räiskis! pum – puum-pum-puum!] Oih,
kuuntelehan sitä! Näetkös, mitä olet tehnyt!""Ei, minä en näe, mitä olen tehnyt. Tulitikku saattaa hyvinkin vetää puoleensa salamaa, olkoon se myönnetty, mutta olen valmis lyömään vetoa siitä, että se ei aiheuta salamaa. Eikä se tällä kertaa vetänyt sitä puoleensa hivenenkään vertaa, sillä jos tuo laukaus oli suunnattu minun tikkuuni, niin tähtäys oli perin viheliäistä – jotensakin nolla miljoonasta mahdollisuudesta, sanoisin. Dollymountin radalla tuollaista ampumataitoa –"
"Häpeä, Mortimer! Tässä me seisomme ihan kuoleman kasvojen edessä, ja näin juhlallisena hetkenä sinä kuitenkin puhut tuommoisia. Jos sinulla ei ole mitään halua... Mortimer!"
"No?"
"Lausuitko illalla rukouksesi?"
"Minä – minä – aioin, mutta johduin yrittämään selvitellä, paljonko on kaksitoista kertaa kolmetoista, ja –"
[Rrt! – pum-rrruum-puum! purum-rum räisk– rats!]
"Aih, me olemme hukassa, aivan auttamattomasti! Miten saatoitkaan lyödä laimin sen tällaisena aikana?"
"Mutta silloin ei ollut 'tällainen aika'. Ei ollut hattaraakaan taivaalla. Mistä minä olisin voinut tietää, että mokomasta pikku luiskahduksesta jouduttaisiin kaikkeen tähän meteliin ja rymyyn? Eikä minun mielestäni ole oikein kohtuullista sinun missään tapauksessa nostaa siitä melua, kun sitä sattuu niin harvoin; en ole sitä jättänyt sikseen sen koommin kun tuotin neljä vuotta takaperin sen maanjäristyksen."
"Mortimer! Mitä puhutkaan! Oletko unohtanut sen keltakuumeen?"
"Kultaseni, aina sinä syydät sen keltakuumeen silmilleni, ja minun nähdäkseni se on aivan järjetöntä. Eihän sähkösanomaakaan voi edes Memphisiin asti lähettää ilman releevahvistajia; miten siis minun pikku hartausharhautumani voisi ulottua niin pitkälle? Minä otan niskoilleni sen maanjäristyksen, koska se sattui lähistöllä; mutta enpä toden totta suostu vastaamaan jokaisesta lemmon –"
[Rrrt! – puum puruum-pum! pum! – rats!]
"Oi voi, voi, voi! Minä tiedän, että nyt iski johonkin, Mortimer. Me emme enää näe päivän valkenevan, ja jos sinulla on haudan takana hupina muistella, että kamala puheenlaatusi... Mortimer!"
"Noh! Mitä nyt?"
"Äänesi kuulostaa kuin... Mortimer, todellako sinä seisot sen avoimen tulisijan edessä!"
"Juuri sitä rikosta olen tekemässä."
"Siirry sivummalle siitä, heti paikalla. Näytät todellakin päättäneen tuottaa tuhon meille kaikille. Etkö sinä tiedä, ettei ole parempaa salamanjohdattajaa kuin avoin savutorvi? Mutta mihin nyt oletkaan mennyt?"
"Olen täällä ikkunan ääressä."
"Oi, siunaa ja varjele, oletko järjiltäsi? Pois siitä aivan heti! Johan sylilapsetkin tietävät olevan kohtalokasta seisoa ikkunan lähellä ukonilman raivotessa. Oi, voi, kyllä minä en tästä hengissä selviydy. Mortimer?"
"Niin?"
"Mikä kahisee?"
"Minä vain."
"Mitä sinä teet?"
"Yritän löytää alushousujeni yläpäätä."
"Pian! heitä ne pois! Ihan minun täytyy uskoa, että vasiten vetäisit yllesi ne vaatteet tällaisena aikana; tiedät kuitenkin varsin hyvin, että kaikkien asiantuntijain mukaan villakangas vetää puoleensa salamaa. Oi, armias taivas, ei riitä, että henki on vaarassa luonnollisista syistä, vaan sinun pitää vielä tehdä kaikki mitä vain ajatella osaat vaaran lisäämiseksi. Oi, älä laula! Miten voitkaan?"
"Kah, mitä haittaa siinä on?"
"Mortimer, varmasti olen sinulle satakin kertaa sanonut, että laulaminen aiheuttaa ilmakehässä väräjämistä, joka keskeyttää sähkövirran kulun, ja... Mitä ihmettä varten sinä sitä ovea avaat?"
"Istu ja pala, vaimo, onko siitäkin vahinkoa?"
"Vahinkoa! Siinä on kuolema. Jokainen tätä alaa vähänkin tutkinut tietää, että veto vaikuttaa salamaan. Et sulkenut sitä kunnollisesti; vedä se tiukasti kiinni – ja joutuin, muutoin olemme kaikin kuoleman omia. Ooh, kauheata on olla tällaisena aikana suljettu mielipuolen kumppaniksi. Mortimer, mitä sinä teet?"
"En mitään. Kierrän vain veden valumaan. Huoneessa on tukahduttavan kuumaa ja ummehtunutta. Tahdon huuhdella kasvojani ja käsiäni."
"Totisesti olet menettänyt viimeisenkin järjen rahtusen! Missä salama iskee mihin hyvänsä muuhun aineeseen kerran, iskee se veteen viisikymmentä kertaa. Käännä hana kiinni. Oi, laupias Luoja, olen varma, että mikään tässä maailmassa ei voi meitä pelastaa. Minusta näyttää, että... Mortimer, mikä se oli?"
"Se oli joku perh—- se oli taulu. Tulin sen tipauttaneeksi."
"Olet siis seinustalla! En ole ikinä kuullut sellaista varomattomuutta! Etkö sinä tiedä, ettei salamalle ole parempaa johto välinettä kuin seinä? Tule pois sieltä! Ja olit ihan vähällä kirotakin. Voi, kuinka saatatkaan olla niin hurjamielisen paatunut, perheesi jouduttua näin uhkaavaan tilanteeseen? Mortimer, tilasitko höyhenpatjan, niinkuin pyysin?"
"En. Unohdin."
"Unohdit! Se voi maksaa oman henkesi. Jos sinulla nyt olisi höyhenpatja, jonka voisit levittää keskilattialle, niin saisit maatuksi aivan täydellisessä turvassa. Tule tänne komeroon – tule pian, ennenkuin johdut uusiin hulluihin varomattomuuksiin."
Minä yritin, mutta me emme kyenneet molemmin oleksimaan pikku kammiossa tukehtumatta, kun ovi oli pidettävä ummessa. Haukoin ilmaa tuokion, ja tunkeuduin sitten ulos. Vaimoni huusi:
"Mortimer, jotakin täytyy tehdä varjelukseksesi. Anna minulle uuninkamanalta se saksalainen kirja, ja kynttilä; mutta älä sytytä sitä, – anna minulle tulitikku, minä sytytän täällä. Siinä kirjassa on muutamia ohjeita."
Kirjan kopeloiminen käteeni maksoi yhden maljakon ja joitakuita muita hauraita kapineita, ja parempi puoliskoni sulkeutui kynttilänsä seuraan. Minulla oli hetken rauha; sitten hän kiljaisi:
"Mortimer, mikä se oli?"
"Kissa vain."
"Kissa! Voi surkeutta! Ota se kiinni ja telkeä pesukaappiin. Nopsasti nyt, kultaseni; kissat ovat täynnä sähköä. Varmastikin hiukseni muuttuvat valkoisiksi tämän yön hirmuisista vaaroista."
Kuulin jälleen tukahtunutta nyyhkytystä. Muutoin en olisikaan pimeässä liikauttanut kättä tai jalkaa noin huimaan yritykseen.
Urakkaan kuitenkin ryhdyin – yli tuolien ja kaikenlaisia esteitä vastaan, kaikki koviakin ja enimmät teräväreunaisia – ja vihdoin sain mirrin pistetyksi tyrmään, sääreni mustelmilla ja hyvinkin neljänsadan dollarin arvosta huonekaluja pirstattuna. Sitten komerosta kuului kumeasti:
"Tässä on luettavana, että on turvallisinta seisoa tuolilla
keskellä huonetta, Mortimer, ja tuolinjalat pitää eristää sähköä
johtamattomiksi. Toisin sanoen sinun pitää pistää tuolinjalat
juomalaseihin. [Rrt! – pum-rrrum! – rats!] Voi, kuuletko! Riennä,
Mortimer, ennenkuin iskee sinuun."Minun onnistui löytää lasit ja sijoittaa paikoilleen viimeiset neljä – muut menivät rikki. Saatuani tuolinjalat eristetyiksi tiedustin lisäohjeita.
"Mortimer, tässä sanotaan: 'Während eines Gewitters entferne man Metalle, wie z.B. Ringe, Uhren, Schlüssel, etc., von sich und halte sich auch nicht an solchen Stellen auf, wo viele Metalle bei einander liegen, oder mit andern Körpern verbunden sind, wie an Herden, Oefen, Eisengittern u. dgl.' Mitä se merkitsee, Mortimer? Tarkoitetaanko, että on pidettävä metalleja luonansa tai pysyteltävä poissa niiden luota?"
"No, enpä oikein osaa sanoa. Se kuulostaa hieman sekavalta. Kaikki saksalainen neuvonta on enemmän tai vähemmän sekavaa. Luulen kuitenkin, että tuo lause on enimmiten annantosijassa, jokunen pikku omanto ja kohdanto sujautettuna joukkoon siellä ja täällä, hyväksi lykyksi; nähdäkseni tarkoitetaan siis, että on pidettävä joitakin metalleja luonansa."
"Niin, sitä siinä tietenkin tarkoitetaan. Senhän sanoo järkikin. Ne vastaavat ukkosenjohdattimia, katsos. Pistä päähäsi palokuntalaiskypärisi, Mortimer; se on pääasiallisesti metallia."
Hain sen ja otin päähäni – kovin raskaan ja kömpelön ja epämukavan kapineen sellaisena kuumana yönä ja ummehtuneessa huoneessa. Yöasussanikin olin mielestäni saanut enemmän vaatetusta kuin oikeastaan tarvitsin.
"Mortimer, luullakseni pitäisi suojella keskikohtasikin. Etkö kiinnittäisikin vielä uumillesi miliisisapeliasi?"
Minä tottelin.
"Nyt, Mortimer, jollakin tavoin sinun pitäisi turvata jalkasikin. Ota niihin kannukset."
Tein sen – ääneti – ja hillitsin kiukkuani parhaan mukaan.
"Mortimer, tässä sanotaan: 'Das Gewitter läuten ist sehr gefährlich, weil die Glocke selbst, sowie der durch das Läuten veranlasste Luftzug und die Höhe des Thurmes den Blitz anziehen könnten.' Mortimer, merkitseekö se, että on vaarallista olla soittamatta kirkonkelloja ukkosen pauhatessa?"
"Kyllä se nähtävästi sitä tarkoittaa – jos tuo on yksikön nimennön entiskestämän laatutapa, ja kaiketi se on. Niin, minun nähdäkseni siinä sanotaan, että kirkontornin korkeuden takia, ja kun puuttuu Luftzug, olisi kovin vaarallista (sehr gefährlich) olla soittamatta kelloja rajuilman aikana; sitäpaitsi, etkö huomaa, itse sanamuotokin –"
"Sillä ei ole nyt väliä, Mortimer; älä kuluta täpärää aikaa laverteluun. Hae se iso päivälliskello; se on eteishuoneessa. Pian, Mortimer rakas; olemme jo melkein turvassa. Voi, taivas, alan uskoa, että lopultakin pelastumme!"
Pikku kesämajamme on korkean harjun laella, jolta avautuu näköala laaksoon. Lähistöllä on useita maataloja – likimmät kolmen- tai neljänsadan metrin päässä.
Kun tuolille nousseena olin seitsemän tai kahdeksan minuutin ajan kalisuttanut tuota kamalaa kelloa, reväistiin ikkunaluukkumme äkkiä auki ulkoapäin ja sisälle työnnettiin kirkkaasti tuikuttava salalyhty, samalla kun kuului käheä tiedustus:
"Mitä kummaa täällä tapahtuu?"
Ikkuna sulloutui täyteen miesten päitä, ja päät olivat täynnä silmiä, jotka hurjasti tuijottivat yöasuuni ja sotaiseen sonnustautumiseeni.
Pudotin kellon, hypähdin hämilläni alas tuolilta ja sanoin:
"Ei ole mikään hätänä, ystävät, – on vain hiukan hankaluutta ukkossään takia. Yritin torjua salamaa."
"Ukkossään? Salamaa? Kah, herra McWilliams, hupsuko olette? On kaunis tähtiyö; ei ole ollut minkäänlaista myrskyä."
Katsahdin ulos ja olin niin hämmästyksissäni, etten hevin saanut vähään aikaan puhutuksi. Sitten huomautin:
"Tätä en ymmärrä. Selvästi me näimme leimahduksia luukkujen raoista ja kuulimme jyrinän."
Toinen toisensa jälkeen nuo ihmiset kellähtivät nurmelle nauramaan – ja kaksi heistä pakahtui. Eloonjääneistä muuan huomautti:
"Vahinko, että te ette avanneet kaihtimianne ja silmänneet tuon korkean vuoren laelle. Te kuulitte kanuunan laukauksia, näitte niiden leimahduksia. Katsokaas, juuri puoliyön aikaan tuli sähkösanoma: Garfield on nimitetty presidentinehdokkaaksi – niin on asia!"
Niin, herra Twain, kuten alussa huomautin (lopetti McWilliams), ohjeet ihmisten varjelemiseksi salamalta ovat niin oivallisia ja niin epälukuisia, että minusta on aivan käsittämätöntä, miten kukaan saa osuttautuneeksi sellaisen tielle.
Sen sanottuaan hän otti reppunsa ja sateenvarjonsa ja läksi, sillä juna oli saapunut hänen asemalleen.
KUINKA DICK HYDE MENETTI TALONSA
Vuoret ovat korkeita ja jyrkkiä Carsonin ympäristöllä – hyvin korkeita ja hyvin jyrkkiä, ja niin ollen sattuu tuhoisia maanvieremiä, kun lumi sulaa keväällä ja lämmin maakamara käy kosteaksi ja pehmeäksi. Lukija ei voi ymmärtää, mitä maanvieremä on, jollei ole asunut tuollaisella seudulla ja jonakuna aamuna nähnyt koko vuorenkupeen sijalla autiota, puutonta, rumaa arpea; sieltä on maapeite nyljetty valtavaksi röykkiöksi alas laaksoon, ja ilmiö pysyy vereksessä muistissa kaikilla, jotka asuvat sadan kilometrin piirissä, vaikka he oleskelisivat tienoolla kuinkakin kauan.
Kenraali Buncombe oli passitettu tänne Nevadan uudisasutuksille ja rahtiseteliin merkitty provinssi virkamieheksi: hänet oli nimitetty Yhdysvaltain piiriviskaaliksi. Hän piti itseään samalla pätevänä yksityishenkilöiden asianajajaksi ja kaipasi vain tilaisuutta sen taitonsa osoittamiseen, sekä suorastaan huvikseen että niukan palkkansakin takia. Vastasyntyneen yhteiskunnan vanhemmilla kansalaisilla taasen on tapana katsella muuta maailmaa yläpuolelta, levollisen, hyväntahtoisen säälivästi, niin kauan kuin se pysyttelee poissa heidän tieltään; – jos se puuttuu heidän asioihinsa, niin he antavat sille letkauksen. Toisinaan tämä ilmenee toiminnaksi kehittyneenä pilantekona.
Eräänä aamuna Dick Hyde vihan vimmassa ratsasti kenraali Buncomben ovelle Carsonissa ja ryntäsi hänen puheilleen pysähtymättä kytkemään hevostansa. Hän näytti olevan suunnattomasti kuohuksissaan. Hän sanoi haluavansa kenraalia edustajakseen käräjäjuttuun, ollen valmis maksamaan viisisataa dollaria, jos se voitettaisiin. Ja sitten hän kiivain elein ja runsaasti voimasanoja käytellen esitti valituksensa.
Oli yleisesti tunnettua, hän sanoi, että hän oli muutaman vuoden ajan hoitanut maataloa Washoen piirissä ja menestynyt aherruksessaan. Tunnettua oli edelleen, että hänen tiluksensa sijaitsi juuri laakson laidalla ja että Tom Morgan omisti talon vuorenrinteellä juuri hänen tilansa yläpuolella. Ja nyt oli sellainen kommellus sattunut, että oli tullut tuollainen vihattu ja pelätty maanvieremä, siirtäen Morganin talon aitauksineen, tupineen, karjoineen, latoineen ja kaikkineen alas hänen tiluksensa päälle ja kirjaimellisesti haudaten jokainoan jäljen hänen omaisuudestaan noin kolmekymmentäkahdeksan jalkaa syvälle. Morgan piti maatansa laillisesti hallussaan ja kieltäysi tyhjentämästä rakennuksia, – sanoi, että hän asui omassa tuvassaan eikä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa, – ja sanoi, että tupa oli samalla maakamaralla ja perustalla kuin se oli aina seissyt, ja hän sanoi, että olisi hauska nähdä, kuka hänet sieltä häätäisi.
"Ja kun minä muistutin hänelle", jatkoi Hyde itkien, "että hän oli tunkeutunut minun maalleni, kehtasi hän katalassa halpamaisuudessaan kysyä minulta, miksi minä en ollut pysynyt tilallani ja pitänyt sitä hallussani, kun näin hänen tulevan! Miksi minä en ollut pysynyt siellä, se hupelo, – saakeli sentään, kun kuulin rymyn ja katsoin ylös huipulle, oli kuin koko maailma olisi ottanut vauhtia ja porhaltanut alas vuorenrinnettä, – kivensiruja ja ajopuita, ukkosenjyrinää ja salamoita, rakeita ja lunta, olkea ja heinää himphamppuna, ja kauhistavia pölypilviä. Puita keikkui ylösalaisin ilmassa, talon kokoisia kallioita hyppi tuhannen jalkaa ylös ilmaan ja pirstautui miljooniksi siruiksi, lehmiä kääntyi nurin närin ja syöksyi alas päistikkaa hännät hampaiden välissä roikkuvina – ja keskellä tätä hävityksen kauhistusta tuo pannahisen Morgan istuu ovellaan ja ihmettelee, miksi minä en pysynyt pitämässä taloa hallussani. Jumala varjelkoon, minä hädin vilkaisin siihen, kenraali, ja täsmälleen kolmella loikkauksella minä sitten livistin kotikonnulta.
– Mutta kaikkein pahimmin minua kaivelee, että Morgan tyynenä istuu siellä edelleen eikä tahdo lähteä talosta, – sanoo, että se on hänen ja että hän aikoo sen pitää – havaitsee sen mieluisammaksi kuin se oli sijaitessaan ylempänä rinteellä. – Kiukuissani? Niin, minä olen ollut kahden päivän ajan niin silmittömästi kimpaantunut, etten ole kyennyt löytämään tietä kaupunkiin, vaan olen nälkiintyvänä harhaillut ympäri pensastoissa, – voitteko antaa minulle pikku kulauksen, kenraali? Mutta nyt minä olen täällä, ja nyt minä annan hänelle haasteen. Siinä sen kuulitte!"
Maailmassa eivät kenties ole kenenkään tunteet niin pahasti loukkaantuneet kuin kenraalin. Hän sanoi, että hän ei ollut eläissään kuullut kenenkään käyttäytyneen niin häpeämättömästi kuin tuo Morgan. Ja hän sanoi, että lakiin ei tarvinnut vedotakaan, – Morganilla ei ollut oikeuden varjoakaan jäädä sinne isännöimään, – kukaan koko avarassa maailmassa ei voinut olla hänen puolellaan, yksikään asianajaja ei suostuisi hänen puolustajakseen eikä yksikään tuomari häntä kuuntelemaan. Siihen Hyde huomautti, että juuri siinä kenraali erehtyi, sillä kaupungissa kaikki hyväksyivät Morganin kannan; Hal Brayton, hyvin ovela lakimies, oli ottanut ajaakseen hänen asiaansa, mutta kun tuomioistuimella oli nyt lomaa, lykättäisiin se välitysmiehen ratkaistavaksi, ja siihen tehtävään oli jo valittu entinen kuvernööri Roop, joka oli määrännyt istunnon pidettäväksi suuressa julkisessa salissa lähellä hotellia samana päivänä kello kaksi.
Kenraali hämmästyi tavattomasti. Hän sanoi jo ennen aavistelleensa, että täkäläiset ihmiset olivat taulapäitä, ja nyt hän oli siitä varma. Mutta Hyden piti vain olla rauhallinen, vain rauhallinen ja koota todistajia, sillä voitto oli niin taattu kuin taistelu olisi jo käyty loppuun. Hyde kuivasi kyyneleensä ja läksi.
Kello kaksi ehtoopäivällä avattiin välitystuomarin istunto, ja Roop näyttäysi ison pöydän ääressä sheriffiensä, todistajien ja katselijain keskessä, ja hänen sävynsä oli niin pelottavan juhlallinen, että muutamat vehkeilijäkumppanit alkoivat epäillä, tokko hän enää käsittikään kaiken olevan vain kujetta. Vallitsi ylimaallinen hiljaisuus, sillä vähäisimmänkin hisahduksen jälkeen kajahti tuomarin painokas muistutus:
"Järjestykseen!"
Ja sheriffit toistivat käskyn heti. Sitten kenraali raivasi tiensä väenpaljouden lävitse, syli täynnä lakikirjoja, ja hänen korviinsa kajahti tuomarin suusta määräys, jossa hän havaitsi ensimmäisen osalleen tulleen kunnioittavan tunnustuksen korkean virka-asemansa haltijana; hänen koko olemustaan hivelivät suloisesti sanat:
"Tilaa Yhdysvaltain piiriviskaalille!"
Huudettiin esiin todistajat, – edustajakamarin jäseniä, huomattavia hallintomiehiä, farmareita, kullankaivajia, intiaaneja, kiinalaisia, neekereitä. Kolme neljännestä oli vastaaja Morganin haastamia, mutta se ei auttanut, – poikkeuksettomasti heidän todistuksensa tulivat kantajan eduksi. Jokainen uusi todistaja esitti vain uusia perusteita sellaisen kannan järjettömyydelle, että joku vaati toisen omaisuutta talonsa luiskahdettua toisen tilukselle ja haudattua sen alleen. Senjälkeen Morganin asianajaja piti puheensa ja tuntui hoitavan tehtäväänsä erittäin heikosti; hän ei lainkaan auttanut Morganin asiaa. Mutta nyt kenraali nousi seisomaan, innostuksen hehku kasvoillaan, ja yltyi kiihkeään ponnistukseen: hän mäjähdytteli pöytää, löi nyrkkiä lakikirjoihin, hän kirkui, hän karjui, hän ulvoi, hän lausuili otteina kaikkea mahdollista ja kaikesta mahdollisesta, – runoutta, satiiria, tilastotiedettä, historiaa, paatosta, manausta, – ja lopetti suureen sotahuutoon vapaasta lausuntaoikeudesta, vapaasta sanomalehdistöstä, maksuttomasta kouluopetuksesta, Amerikan kunniakruunuisesta kotkasta ja ikuisen oikeuden periaatteista! (Kätten taputuksia.)
Kenraali istuutui sen vakaumuksen saaneena, että jos pätevä ja voimakas todistelu, suurenmoinen kaunopuheisuus sekä ympärilläolijain uskovat ja ihailevat kasvot merkitsivät mitään, oli Morganin asia menetetty.
Entinen kuvernööri Roop nojasi tuokion ajaksi päätä käteensä ja tuumiskeli, ja vaiteliaat kuuntelijat odottivat hänen tuomiotansa. Sitten hän nousi seisomaan, mutta pää yhä kumarassa, ja pohti taaskin. Senjälkeen hän harppaili lattialla pitkin, mietiskelevin askelin, pidellen leukaa kädessään, ja yhä yleisö odotti. Lopulta hän kääntyi takaisin valtaistuimelleen, istuutui ja aloitti ponnekkaasti:
"Hyvät herrat, tunnen suuren vastuun, joka tänä päivänä painaa minua. Tämä ei ole mikään tavallinen juttu. Päinvastoin on ilmeistä, että se on juhlallisin ja pelottavin, mitä ihminen on konsaan saanut ratkaistavakseen. Hyvät herrat, olen tarkkaavasti kuunnellut todistajien lausuntoja ja havainnut, että ne ylivoimaisesti kallistuvat kantaja Hyden puolelle. Olen myös erinomaisen kiinnostuneesti kuunnellut asianajajien huomautuksia, – ja erityisestikin tahdon muistuttaa sen ylevän miehen mestarillisesta, vääjäämättömästä logiikasta, joka täällä on edustanut kantajaa. Mutta, hyvät herrat, varokaamme sallimasta pelkkien ihmistodisteiden, inhimillisen nokkeluuden ja inhimillisten kohtuudenkäsitysten vaikuttaa meihin niin juhlallisena hetkenä kuin tämä on. Hyvät herrat, huonosti sopii meidän maan matosien sekaantua sellaiseen, mitä taivas on nähnyt hyväksi. Minusta on selvää, että Luojalla selittämättömässä viisaudessaan on ollut joku aikomus vastaajan talon siirtämisessä pois. Me olemme vain luotuja olentoja, ja meidän on alistuttava. Jos taivas on suvainnut suosia vastaaja Morgania tähän merkilliseen ja ihmeelliseen tapaan, – jos taivas tyytymättömänä Morganin talon sijaitsemiseen vuorenrinteellä on katsonut otolliseksi muuttaa sen sellaiseen paikkaan, joka on omistajalle soveliaampi ja edullisempi, ei meidän vaivaisten syntisten suinkaan sovi kysyä sellaisen toimenpiteen laillisuutta tai penkoa sen aihetta. Ei, – taivas on luonut kaikki maatilkut, ja sen oikeutena on järjestellä niitä, tehdä niillä kokeita, siirrellä niitä mielensä mukaan. Meidän ei auta muu kuin tyytyä napisematta. Minun täytyy tehostaa, että on tapahtunut sellaista, johon ihmisten jumalattomien käsien ja aivojen ja kielten ei sovi puuttua. Hyvät herrat, tuomiopäätökseksi tulee, että kantaja Hyde on menettänyt talonsa Jumalan antamana koettelemuksena! Ja tästä tuomiosta ei anneta valitusosoitusta."
Buncombe kahmaisi lakikirjat syliinsä ja säntäsi ulos huoneesta kiukkuun pakahtumaisillaan. Hän sätti Roopia älyttömäksi epatoksi, tylsäksi kaistapääksi. Aivan tosissaan hän kuitenkin meni illalla takaisin ja ryhtyi taivuttelemaan Roopia vielä harkitsemaan sitä eriskummaista tuomiota; hän pyyteli välitysmiestä astelemaan lattialla puolisen tuntia ja hartaasti aprikoimaan, eikö hän voisi keksiä jotakin lievennystä tuomioon. Viimein Roop mukautui ja alkoi käyskennellä. Hän mitteli lattiaa puoli-kolmatta tuntia, ja viimein hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi Buncombelle johtuneensa ajattelemaan, että maa-ala Morganin uuden tiluksen alla vielä kuului Hydelle, että tämän oikeus maaperään oli yhtä pätevä kuin se koskaan oli ollut ja että Hydellä oli tietenkin oikeus kaivaa se pois sieltä alta, joten –
Kenraali ei odottanut kuullakseen loppua. Hän oli aina maltiton ja tuittupäinen tuollaisissa tilanteissa. Vasta parin kuukauden kuluttua onnistui sen tosiseikan, että hänelle oli vain ilvehditty, nävertää reikä hänen käsityskykynsä paksun timanttiseinän lävitse.
MILJOONAMIEHENÄ KYMMENEN PÄIVÄÄ
Minulla on tässä kerrottavana ihmeellinen vaihe, niin, menneisyyteni merkillisin.
Eräästä vuorenkupeesta kaupungin yläpäässä pistäysi näkyviin punertavaa kvartsia sellaisena hopeapitoisena juonteena, joka tietysti ulottui syvälle vuoren uumeniin. Sen omisti "Suureksi Länneksi" nimitetty yhtiö. Ulkonevan vuoren tyvellä oli kuudestakymmenestä seitsemäänkymmeneen jalkaan syvä kaivoskuilu, ja kaikki ihmiset tiesivät, millaista malmia sieltä saatiin, – laadullisen rikasta kylläkin, matta ei mitenkään epätavallista. Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka kaikki jonkun alueen kvartsi näytti kokemattomasta muukalaisesta jotensakin yhtäläiseltä, kykeni vanha kaivosleirin asukas pelkällä silmäyksellä sekalaiseen malmikasaan eroittamaan eri laadut toisistaan ja mainitsemaan, mistä kaivoksesta mikin palanen tuli, yhtä helposti kuin sokerileipuri voi eroittaa ja luokitella eri lajeista kootun sokerinäytteen ainekset.
Yhtäkkiä koko kaupunki joutui tavattoman kiihtymyksen valtaan. "Suuri Länsi" oli päässyt käsiksi erinomaisesti parantuneeseen murrokseen. Kaikki parveilivat tarkastelemaan vastalouhittua malmia, ja muutaman päivän aikana nähtiin "Suuren Lännen" kaivosaukolla sellainen tungos, että siellä olisi voinut luulla kansankokousta pidettävän. Ei puhuttu muusta kuin verrattomasta saannista, kukaan ei ajatellut tai nähnyt unta muusta. Jokainen lohkaisi itselleen näytteen, rusensi sen huhmaressa, huuhteli sen sarvikauhassaan ja tirkisteli hämmästyttävää tulosta mykkänä. Se ei ollut kovaa vuoriperää, vaan tummaa rapautumaa, jota saattoi hiertää rikki kourassaan kuin kuivattua perunaa ja joka sitten paperille siroiteltuna välähteli kultajyväsistä ja hopeatomusta.
Toverini Higbie toi mukanaan kourallisen hökkeliimme, ja hänen huuhdottuaan sen oli hänen hämmästyksensä määrätön. "Suuren Lännen" osakkeet nousivat huimaavaan arvoon. Kerrottiin tarjoiltavan tuhannenkin dollaria osakkeelta, mutta omistajat eivät suostuneet ajattelemaankaan mitä lupaavimman tulolähteensä myyntiä.
Me olemme kaikkikin saaneet huonotuulisuuden kohtauksia ja kärsineet raskasmielisyyden painoa, mutta minä olin aivan apeuteen sortunut, sillä minulla ei ollut ainoatakaan osaketta "Suuressa Lännessä". Maailma tuntui minusta ontolta kuin tyhjä pähkinänkuori ja elämä tyyten merkityksettömältä. Menetin ruokahaluni ja lakkasin kiinnostumasta mihinkään. Ja kuitenkin minun täytyi pysyä kuuntelemassa muiden paikkakuntalaisten riemua, kun minulla ei ollut varoja hankkiutuakseni pois leiristä.
"Suuren Lännen" yhtiö ehkäisi sitten "näytteiden" ottamisen, ja siinä se menetteli oikein, sillä jokainen kourallinen tuollaista malmia oli jo melkoisen rahan arvoinen. Työnjohtaja sai osakkailta myös käskyn estää kaikkia muita kuin omia työläisiä laskeutumasta alas kaivokseen, esittivätpä pyrkijät mitä perusteita tahansa.
Olin siis vaipunut alakuloisiin tuumiskeluihin, ja Higbielläkin oli mietityttävää, mutta toisenlaatuista. Hän vaivasi ajatuksiaan malmin kokoomuksella, tutki sitä suurennuslasilla, tarkasteli sitä eri valaistuksissa ja eri näkökulmista, ja jokaisen kokeensa jälkeen hän itsekseen virkkoi ainiaan saman ajatuksen ja muuttumattomassa muodossa:
"Se ei ole 'Suuren Lännen' malmia."
Hän huomautti pariinkin kertaan, että hänen teki mielensä vilkaista alas kaivoskuiluun, vaikka saisi laukauksen tervehdyksekseen. Minä olin vain nyreänä enkä vähääkään välittänyt, saiko hän kurkistetuksi sinne vai eikö.
Ensimmäisenä päivänä hän epäonnistui, mutta yritti illalla uudestaan; kun silloinkaan ei luonnistanut, nousi hän vuoteestaan aamun sarastaessa ja teki taaskin yrityksen, joka meni myttyyn. Sitten hän makaili tuntikausia pensaikossa odotellen, että nuo pari kolme työläistä vetäytyisivät ison paaden taakse puoliselle. Sen tapahtuessa hän yhtäkkiä syöksähti jalkeille, mutta liian varhain, – muuan miehistä tuli takaisin jollakin asialla. Hän yritti uudestaan, mutta hänen melkein ollessaan jo kaivosaukolla nousi toinen mies kiven takaa ikäänkuin tähyilemään, ja silloin hän heittäytyi maahan ja lojui alallaan. Senjälkeen hän rähmällään ryömi kaivoksen suulle, loi pikaisen silmäyksen ympärilleen, tarttui köyteen ja solui alas kuiluun.
Hän katosi erään sivukäytävän hämyyn juuri kun kaivosaukolle ilmestyi pää ja luikkasi: "Halloo!" – johon hän ei antanut mitään vastausta. Sen enempää häntä ei häiritty.
Tuntia myöhemmin hän astui mökkiimme kuumissaan, punehtuneena ja pidätetystä mielenliikutuksesta pakahtumaisillaan, huutaen sellaisena kuiskauksena, joita käytetään teatterissa:
"Minä tiesin sen. Me olemme rikkaita! Se on sokkosuoni!"
Minusta tuntui permanto tanssivan ympärilläni. Epäily, vakaumus, uusi epäily, hurmaannus, toivo, hämmästys, usko, epäusko – kaikki mahdolliset ailahdukset myllersivät sydäntäni ja aivojani, enkä saanut virketyksi sanaakaan. Kotvasen oltuani siinä sisäisessä myrskyssä ravistausin huudahtamaan:
"Sano se uudestaan!"
"Se on sokkosuoni."
"Veikkoseni, nytpä – nytpä sytytämme tuleen jonkun talon – tai lyökäämme joku kuoliaaksi! Lähdetään jonnekin ulos, missä on tilaa hurrataksemme! Mutta mitäpä se auttaisi? Tuo on satakertaisesti liian onnekasta ollakseen totta."
"Se on sokkosuoni, miljoonan arvoinen! Kallioseinä – savikate – kaikki kunnossa!"
Hän heilutti hattuaan ja hurrasi kolmasti, ja minä karkoitin kaikki epäilykseni ja yhdyin iloon olan takaa. Sillä nyt olin miljoonan dollarin arvoinen enkä enää tuntenut huolen häivääkään.
Mutta tarvittaneen pikku selitys.
"Sokkosuoni" on sellainen malmijuonne, joka ei pistäydy maanpintaan esille. Kaivostyöläinen ei milloinkaan tiedä, mistä etsiä sellaista juonnetta, mutta useinkin sellaisia tapaa aivan sattumalta, kun louhitaan tunnelia tai syvennetään kaivoskuilua. Higbie tunsi "Suuren Lännen" malmin läpikotaisin, ja mitä enemmän hän tutki vastalouhittua kivennäistä, sitä varmempi hän oli siitä, että se ei voinut olla "Suuren Lännen" juonteesta peräisin. Siten oli hän yksinään koko leirissä saanut sen mieleenjohtuman, että alhaalla kaivoskuilussa oli sokkosuoni, josta ei edes "Suuren Lännen" johto ollut selvillä. Hän oli oikeassa. Alas mennessään hän huomasi, että sokkosuonella oli oma itsenäinen tiensä "Suuren Lännen" suonen halki, – että se leikkasi tätä poikittain ja oli sulkeutunut omaan kallioseinän ja saven kuoreen. Näin ollen se oli vapaa vallattavaksi. Kun molemmat suonet olivat aivan selväpiirteisesti rajoitettuja, oli ammattimiehen helppo nähdä, kumpainen kuului yhtiölle ja mikä ei ollut sen omistusta.
Katsoimme hyödylliseksi saada mukaamme voimakkaan ystävän, ja sentähden kutsuimme "Suuren Lännen" työnjohtajan mökkiimme samana iltana, ilmoittaen hänelle hämmästyttävän havaintomme. Higbie lausui:
"Aiomme nyt ottaa sen sokkosuonen haltuumme, merkityttää sen maarekisteriin ja sitten omistajina kieltää yhtiötä louhimasta enää malmiamme. Te ette voi auttaa yhtiötänne tässä jutussa, – kukaan ei voi sitä auttaa. Olen valmis menemään alas kaivokseen kanssanne ja todistamaan teille täysin tyydyttävästi, että se on sokkosuoni. Ehdotamme nyt, että ryhdytte kumppaniksemme, jotta valtaus tulee meidän kolmen nimiin. Mitä sanotte asiasta?"
Mitä pitäisi miehen sanoa saadessaan tilaisuuden suuren omaisuuden vastaanottamiseen pelkästään kätensä ojentamisella, ilman minkäänlaista vaaraa ja tuottamatta vahinkoa kellekään tai vähäisintäkään kunniattomuuden tahraa nimelleen? Hän saattoi sanoa vain: "Sovittu!"
"Tiedoitus" laadittiin illalla ja tuli asianomaisesti merkityksi reistraattorin kirjaan ennen kello kymmentä. Me merkitsimme kaksisataa osaketta kukin, kuusisataa kaikkiaan; se oli pienin ja vankin yhtiö koko piirikunnassa ja epäilemättömästi helpoimmin hoidettava.
Älköön kukaan olko niin ajattelematon, että kuvittelisi meidän nukkuneen sinä yönä. Higbie ja minä kävimme levolle puoliyön aikaan, mutta vain makaillaksemme virkusti valveilla ja tuumiskellaksemme unelmoiden ja pilvilinnoja rakennellen. Multapermantoisesta, sortumaisilleen rapistuneesta hökkelistä tuli palatsi, karkeat, harmaat huopapeitteet olivat kuin silkkiä, kalusto ruusupuuta ja mahonkia. Jokainen uusi loistonkajastus, joka näkemyksistäni virtasi tulevaisuuteen, pani minut piehtaroimaan makuukojussani ja tempasi minut istualle niinkuin sähköpatterin säväyttämänä. Heittelimme keskustelunpätkiä edestakaisin toisillemme. Kerran Higbie tokaisi:
"Milloin sinä matkustat kotiin, – itävaltioihin?"
"Huomenna!" Sitten pari kuperkeikkaa, jotka taas päättyivät istuvaan asentoon. "No niin – ei – mutta ensi kuussa viimeistään."
"Matkustamme samassa laivassa."
"Mainiota."
Pysähdys.
"Höyrylaivassa, joka lähtee kymmenentenä päivänä."
"Niin juuri. – Ei, jo ensimmäisenä."
"Aivan."
Uusi tauko.
"Minne sinä ensin aiot asettua?" tiedusti Higbie. "San Franciscoon."
"Minä myös." Tauko.
"On liian korkealla – pitkä ylämäki –" sanoi Higbie. "Mitä tarkoitat?"
"Ajattelin 'Venäläistä kumpua', – sinne olisi muutoin ollut hyvä rakentaa."
"Pitkä ylämäki? Etkö pidä vaunuvaljakkoa?"
"Tietysti. Sen asian unohdin."
Tauko.
"Kuule, millaisen talon sinä aiot rakentaa?"
"Pohdin sitä juuri. Kolme kerrosta ja välikerta."
"Mutta minkä laatuisen talon?"
"Oh, enpä oikein tiedä. Tiilestä kai."
"Tiilestä? – Roskaa!"
"Kuinka niin? Mitä sinä siis suunnittelet?"
"Julkipuoli ruskeata marmoria – ranskalaista peililasia ikkunoissa – biljardihuone ruokasalin vieressä – veistoksia ja tauluja – lehtimajoja ja kaksi tynnyrinalaa nurmikkoja – kasvihuone – kimohevosia – landauvaunut – ja kokardihattuinen kuski."
"Taivasten tekijä!"
Pitkällinen äänettömyys.
"No, milloin matkustat Eurooppaan?"
"Kah, sitä en ole vielä ajatellut. Milloin sinä matkustat?"
"Ensi keväänä."
"Jäätkö sinne koko kesäksi?"
"Koko kesäksi? Viivyn siellä kolme vuotta."
"Ethän? Puhutko tosissasi?"
"Kyllä vainkin."
"Minä tulen mukaan."
"Sehän on tiettyä."
"Missä Euroopan maissa aiot käydä?"
"Kaikissa, – Ranskassa, Englannissa, Saksassa, – Espanjassa, Italiassa, Sveitsissä, Syriassa, Kreikassa, Palestinassa, Arabiassa, Persiassa, Egyptissä, – kaikissa – kaikkialla."
"Minä pysyn kumppanina."
"Hyvä juttu."
"Eikö siitä tulekin hieno kiertomatka?"
"Siitä pidämme huolen, – panemme likoon neljä-, viisikymmentätuhatta dollaria." Jälleen pitkällinen tauko.
"Higbie, olemme teurastajalle velkaa kuusi dollaria, ja hän on luvannut –"
"Hiiteen teurastaja!"
"Amen!"
Ja niin se jatkui. Kello kolmelta huomasimme makailun hyödyttömäksi, joten nousimme pelaamaan pikettiä ja polttelemaan piippua, kunnes aurinko ilmestyi näkyviin. Oli minun viikkovuoroni toimia kokkina. Ruuan valmistaminen oli minusta aina kiusallista, – nyt suorastaan inhosin sitä.
Uutinen oli levinnyt yli koko kaupungin. Edellinen kuohumus oli ollut valtava, – tämä oli vielä verrempi. Vaeltelin kaduilla iloisena ja onnellisena. Higbie kertoi, että työnjohtajalle oli tarjottu kaksisataatuhatta dollaria hänen kolmanneksestaan. Siihen minä huomautin, että minä puolestani en ottaisi sellaista pilahintaa puheeksikaan. Ajatukseni olivat korkealentoisia. Minun summanani oli miljoona. Pidän kuitenkin varmana, että jos se olisi minulle tarjottu, ei se olisi vaikuttanut muuta kuin että olisin kieltäytynyt odottaessani enemmän.
Huomasin saavani ihmeellistä huvia rikkaudesta. Muuan mies tyrkytti minulle kolmensadan dollarin hevosta ja olisi ollut tyytyväinen pelkkään tunnusteeseeni ilman apunimeä. Siitä vasta sain oikein eloisan vaikutelman, että olin todellakin varoissani, ilman epäilyksen häivettäkään. Sitä todistetta seurasivat lukuisat samanlaiset, – joista mainittakoon, että teurastaja punnitsi meille kaksinkertaisen lihaerän hiiskumatta sanaakaan rahoista.
Piirikunnan lakien mukaan olivat malmijuonteen valtaajat velvollisia panemaan alueella työt kunnolliseen käyntiin kymmenen päivän kuluessa rekisteröimisestä; muutoin omaisuus menetettiin ja ken hyvänsä sai ottaa sen haltuunsa. Senvuoksi päätimme aloittaa seuraavana päivänä.
Ehtoopäivän puolimaissa, kun tulin postikonttorista, kohtasin mr Gardinerin, joka kertoi, että hyvä ystäväni, kapteeni Nye, makasi vaarallisesti sairastuneena hänen maatalossaan ja että hän ja hänen vaimonsa eivät isäntäväkenä kyenneet antamaan hänelle tarvittavaa hoivailua. Minä lupauduin tulemaan hänen mukanaan ja auttamaan häntä sairaanhoidossa, jos hän odottaisi hetkisen. Juoksin majaamme ilmoittamaan Higbielle. Hän ei ollut saapuvilla, mutta kirjoitin tiedon paperilapulle, jonka jätin pöydälle, ja pari minuuttia myöhemmin läksin kaupungista Gardinerin vaunuissa.
Kapteeni Nye oli tosiaan pahassa pinteessä reumatismistaan. Ja se kelpo mies oli itse – niin, tarkoitin sanoa, että hän hyvässä voinnissa ollessaan oli perin lauhkea ja miellyttävä mies, mutta käyttäytyi vimmaantuneen villikissan tavoin, kun jotakin meni vinoon.
Nytkin hän saattoi toisinaan hymyillä sävyisästi, mutta äkillisen taudinkohtauksen yllättäessä hän joutui rajattomaan raivotilaan. Tuskanvihlausten aikana hän saattoi ulvoa, mylviä ja voihkia, välilomat sitten täyttäen rehevimmillä kirouksilla, mitä voimakas vakaumus ja herkkä mielikuvitus ovat milloinkaan kyenneet sepittämään. Tavallisemmissa tilaisuuksissa hän osasi kirota hyvin kauniisti ja käytellä laatusanojaan erinomaisen valikoitsevasti, mutta repivien puuskien vallassa hän oli työläs kuunneltava, – hän menosi niin eriskummaisesti. Olin kuitenkin itse nähnyt hänen hoitavan potilasta ja kärsivällisesti sopeutuvan kaikkiin tilanteen ikävyyksiin ja niinpä myönsin, että hänen piti nyt saada täysi vapaus, kun hänen vuoronsa oli tullut.
Hän ei sentään voinut sanottavasti häiritä minua riehumisellaan ja metelillään, sillä sielullani oli omintakeisia tehtäviä, ja se ahersi innokkaasti, yötä päivää, olivatpa käteni toimettomina tai eivät. Minä muuttelin ja parantelin rakennukseni piirroksia ja aprikoitsin, olisiko soveliasta, että biljardihuone sijoitettaisiin välikertaan eikä ruokailuhuoneen naapuriksi; samoin yritin ratkaista vihreän ja sinisen päällyskankaan kesken arkihuoneen kalustoa varten, sillä vaikka sininen väri aina erikoisesti miellyttikin minua, pelkäsin sen olevan liian herkkää pölyttymiselle ja päiväpaisteelle. Pohdittavaa oli siinäkin, sopisiko kamaripalvelijalleni teetättää sellainen yksinkertainen liveri, jonka katsoin kuskille hankittavaksi; kamaripalvelijanhan tietysti tarvitsin, ja olin päättänyt sellaisen palkata, mutta olisin halunnut, että hän voisi esiintyä siististi ja hoitaa tehtäviään ilman liveriäkin, sillä minua hieman arastutti herättää liikanaista huomiota. Ja silti, koska isoisälläni oli eläessään ollut kuski ja muuta palveluskuntaa liverittömänä, tunsin toisaalta melkein haluakin esiintyä loistokkaammin kuin hän.
Paljon oli myös järjesteltävää eurooppalaisessa matkassani, kun koetin saada reitit viitoitetuiksi ja ajan ositelluksi kutakin oleskelupaikkaa varten, – ja niin hyvin selviydyinkin, että pulmaksi jäi ainoastaan, matkustaisinko erämaan halki Kairosta Jerusalemiin kameelikyydillä vai aloittaisinko merimatkalla Beirutiin, mistä sitten jatkaisin karavaanin mukana maitse. Sillävälin kirjoittelin ystävilleni kotipuoleen jokainoa päivä, selostin heille suunnitelmiani ja aikeitani ja käskin heidän katsastella sievää leskenkartanoa äidilleni ja sopia sen hinnasta, kunnes tulin takaisin, ja niinikään valtuutin myymään tilusosuuteni Tennesseessä ja luovuttamaan kauppasumman kirjaltajayhdistyksen lehti- ja orpokassalle, – olin kauan ollut sen järjestön jäsen.
Hoideltuani kapteenia yhdeksän päivää hän oli jonkun verran paremmassa kunnossa, vaikkakin vielä varsin heikkona. Ehtoopäivällä me istutimme hänet tuoliin ja annoimme hänelle väkiviinahöyrykylvyn, ryhtyen sitten asettamaan häntä takaisin vuoteeseen. Meidän piti olla peräti hellävaraisia, sillä vähäisinkin tärähdys tuotti kipua. Gardiner piteli hartioista ja minä sääristä; onnettomana hetkenä kompastuin, ja potilas retkahti raskaasti sänkyyn tuimien vihlaisujen repeloimana. En ole eläissäni kuullut miehen sadattelevan niin ylenpalttisesti. Hän raivosi kuin mieletön ja tavoitteli pöydältä revolveria, mutta sain sen sinkautetuksi syrjään. Joka tapauksessa hän ajoi minut ulos talosta ja vannoi hirveät valat, että hän kerran ketaroilleen päästyään iskisi minut kuoliaaksi, missä hyvänsä tapaisi.
Se oli pelkästään ohimenevä kiukun purkaus, eikä hän tarkoittanut sillä mitään. Tiesin, että hän tuokion kuluttua unohtaisi sen – ja kenties olisi siitä pahoillaankin; mutta ensi aluksi se kuitenkin hieman suututti minua. Ainakin se sai aikaan sen verran, että läksin takaisin Esmeraldaan. Oletin hänen nyttemmin tulevan toimeen omin avuin, koska oli sotapolulla. Sain illallista, ja kuun noustessa aloitin runsaan neljäntoista kilometrin patikoimisen. Miljoonamiehetkään eivät niinä aikoina tarvinneet hevosta silloin, kun oli kysymyksessä vain tuollainen taivallus ilman matkatavaroita.
Päästessäni lähiharjanteelle ja vilkaistessani yli kaupungin oli kello kolme neljännestä vailla kaksitoista. Katsahdin myös laaksoaukeaman vastapäiselle rinteelle ja huomasin kirkkaassa kuutamossa jotakin sellaista kuin suunnilleen puolet kaupungin asujamistoa olisi kokoontunut "Suuren Lännen" kaivosaukon ympärille. Sydämeni pamppaili ylpeästi, ja itsekseni päättelin:
– Siellä on tavattu uutta malmia – arvattavasti vielä antoisampaa kuin entinen.
Ensin aioin lähteä sinne, mutta luovuin siitä ajatuksesta kuitenkin. Olin mielestäni kavunnut kyllin monta mäkeä yhdeksi illaksi. Astelin eteenpäin alas kaupungin halki, ja sivuuttaessani saksalaisen pikku leipomon sieltä juoksi muuan nainen ulos ja pyysi minua sisälle avukseen. Hänen miehensä oli saanut kouristuskohtauksen, hätäili vaimo. Menin sisälle, ja minun täytyi katsoa hänen olleen oikeassa, – mies tuntui pikemminkin saaneen sata sätkytyskohtausta yhtenä rykelmänä. Kaksi saksalaista yritteli häntä pidellä, erikoisemmin onnistumatta. Juoksin katua ylöspäin kirkumaan hereille erään nukkuvan lääkärin, kiidätin hänet alas puolipukeissaan, ja me neljä painiskelimme sitten riivaantuneen kanssa ja puoskaroitsimme ja valelimme vedellä häntä, suoneniskuunkin turvautuen; siihen ponnisteluun meni toista tuntia, ja sillaikaa vaimoparka kestitsi meitä itkulla ja hammasten kiristyksellä. Mies tasaantui sitten tyynemmäksi, lääkäri ja minä läksimme matkoihimme ja jätimme potilaan hänen ystäviensä hoivaan.
Kello oli vastikään lyönyt yksi. Astuessani majaan väsyneenä, mutta hilpeällä mielellä, huomasin talituikun lepattavassa hohteessa Higbien istumassa honkapöydän ääressä typerästi tuijotellen kirjoittamaani paperilappuun, jota hän piteli hyppysissään, ja hän näytti valjulta, vanhenneelta ja laihtuneelta. Pysähdyin katselemaan häntä. Hän tähysteli minua tylsästi. Minä sanoin:
"Higbie, mikä – mikä täällä on tullut?"
"Olemme häviöllä – emme ole aloittaneet mitään työtä, – sokkosuoni on vallattu uudestaan!"
Siinä oli kylliksi. Lysähdin istumaan sairaana, masentuneena, – sydän tosiaan murtuneena. Minuutti takaperin olin rikas ja turhamaisuuden pöyhistämä; nyt olin jälleen köyhä ja hyvin nöyrä. Istuimme tuokion ääneti, vaipuneina tuumiskeluun, joutaviin, hyödyttömiin itsesoimauksiin, ajatellen: "Miksi en tehnyt sitä, ja miksi en tehnyt sitä?" mutta kumpainenkaan ei virkkanut mitään. Sitten aloitimme molemminpuolisen selittelyn, ja salaperäisyys hälveni. Kävi ilmi, että Higbie oli luottanut minuun niinkuin minä häneen ja niinkuin me molemmin työnjohtajaan. Sitä hupsuutta! Ensi kerran oli ainiaan vakainen ja taattu Higbie jättänyt liikehomman hoitamatta tai laiminlyönyt osuutensa uskollisen täyttämisen sellaisessa hankkeessa, josta hänellä oli vastuuta.
Mutta hän oli vasta juuri nyt nähnyt paperilappuni, nyt ihan äsken tullut majaan sen päivän jälkeen, jona oli minut viimeksi nähnyt. Hänkin oli minun varalleni jättänyt kirjelappusen samana onnettomana ehtoopäivänä, – ratsastanut paikalle ja tirkistänyt ikkunasta, ja kun hänellä oli kiire eikä minua näkynyt, oli hän särkyneen ruudun raosta heittänyt kirjelmän tupaan. Tuossa se nyt oli permannolla, missä oli virunut paikallaan yhdeksän vuorokautta!
Sen sisältönä oli, että hän oli lähtenyt Mono-järven rannoille toteuttamaan monen kuukauden aikana hautomaansa mielitekoa, – katsastelemaan, eikö siellä olisi kannattavan sementtilouhoksen paikkaa. Vastoin parempaa harkintaansa hän oli poistunut siinä käsityksessä, että minä turvaisin tuon kaivoksen omistuksen, joka vastasi miljoonaakin löytämätöntä sementtilouhosta. Hänen pistäytymisensä pois kaupungista keskellä päivää oli niin tavallista, että se ei ollut herättänyt mitään huomiota. Hän kertoi, että etsintää oli pitkitetty yhdeksän vuorokautta menestyksettä.
Silloin hänet valtasi aaveellinen pelko, että oli voinut sattua jotakin vastusta sen työn suorittamiselle, joka tarvittiin meidän saadaksemme pitää sokkosuonen, – niin mahdottomalta kuin sellainen sattuma tuntuikin, – ja hän läksi kiireen kaupalla kotiin. Hän olisi saapunut Esmeraldaan ajoissa, jollei hevonen olisi uupunut, niin että hänen täytyi saapastella loppumatka jalkaisin. Ja siitä johtui, että hän omalta suunnaltaan tuli Esmeraldaan samana hetkenä kuin minä toisaalta. Hänellä kuitenkin oli lujempaa tarmokkuutta, sillä hän meni suoraa päätä "Suuren Lännen" kaivokselle, väistymättä sivulle niinkuin minä olin tehnyt, – ja hän päätyi perille muutamia minuutteja myöhästyneenä. "Tiedonanto" oli jo naulattu julki, uusi valtaus peruuttamattomasti tapahtunut, ja väkijoukko hajaantui sitten nopeasti.
Hän oli saanut selville yhtä ja toista ennenkuin poistui paikalta. Työnjohtajaa ei ollut nähty kaduilla sen illan jälkeen, jolloin teimme valtauksen; kerrottiin, että hänet oli sähköteitse kutsuttu Kaliforniaan elämää ja kuolemaa koskevassa asiassa. Hän ei ainakaan ollut louhinut mitään malmia, ja yhteiskunnan valppaat silmät olivat todenneet tämän seikan. Kello kaksitoista tämän murheellisen kymmenennen päivän yönä suoni oli jälleen joutumassa vapaaksi, ja kello yhdeltätoista kunnas oli mustanaan miehiä, jotka pyrkivät valtaajiksi. Juuri sen väenpaljouden olin nähnyt kuvitellessani, että oli uutta malmia tavattu, – hupelo mikä olinkin.
Meillä kolmella oli muuten sama uuden valtauksen oikeus kuin toisillakin, kunhan olisimme vain olleet kyllin nopeita edes viime hetkellä.
Kun kello löi kaksitoista, pystytti neljätoista aseistettua ja toimenpiteensä puolustamiseen valmistautunutta miestä tarvittavan "tiedonannon" ja julisti, että he olivat suonen omistajia, samalla kun sille annettiin uudeksi nimeksi "Johnson". Mutta samassa ilmestyi äkkiä työnjohtaja, vireeseenvedetty revolveri kädessään, ja vannoi, että hänen nimensä oli lisättävä listalle, muutoin hän "hiukan harventaisi Johnson-yhtiötä." Hän oli rivakka, roteva, päättäväinen mies, jonka tiedettiin pysyvän sanassaan, ja niinpä tehtiinkin sovinto. Hän sai nimiinsä sata osaketta, kun taasen toiset pidättivät itselleen kaksisataa kukin. Sellainen oli sen yön tarina.
Paikkakunnalta lähdettyämme sitten kuulimme, että "Suuri Länsi" ja "Johnson" olivat lyöttäytyneet yhteen; osakkeiden lukumääräksi tuli tällöin viisituhatta. Työnjohtaja aavisteli ikäviä riitaisuuksia vastedes ilmeneviksi ja katsoi noin suuren hankkeen olevan vaikeasti hoidettavissa, joten hän oli myynyt sata osakettaan yhdeksästäkymmenestätuhannesta kultadollarista ja matkustanut kotiinsa itävaltioihin niillä elelemään. Jos ne osakkeet edustivat niin sievoista summaa alkuperäisen valtauksen pikku osuutena, niin on helppo laskea, mikä olisi tullut kokonaisen kolmanneksen arvoksi. Me olisimme olleet miljoonamiehiä, jos olisimme kuokkaa ja lapiota käytellen työskennelleet alueella vain päivänkin ja siten varmistaneet omistusoikeutemme.
Juttu kuulostaa haaveelliselta, mutta sen todenperäisyys voitaisiin vahvistaa monien todistajain lausunnoilla ja otteella Esmeraldan piirin virallisesta rekisteristä. Voin toki aina sanoa, että olen eittämättömästi ollut kerran elämässäni miljoonamies, joskin vain kymmenen päivää.
Vuosi takaperin sain kirjeen vanhalta kelpo miljoonamieskumppaniltani Higbieltä, vähäpätöisestä kalifornialaisesta kullanhuuhdontaleiristä. Hän kertoi yhdeksän tai kymmenen vuoden hapuilemisen ja raatamisen jälkeen lopulta päässeensä niin pitkälle, että hänen käytettävissään oli kaksituhattaviisisataa dollaria, joilla hän aikoi perustaa pikku hedelmäkaupan. Kuinka se ajatus olisikaan loukannut häntä sinä yönä, jona me makuukojuissamme loikoen suunnittelimme Euroopan-matkoja ja marmoritalojen rakennuttamista "Venäläiselle kummulle"!
PARTURIT
Kaikki muu voi muuttua, mutta eivät parturit, ei heidän esiintymisensä eikä ympäristönsä. Ne eivät vaihdu milloinkaan. Mitä kokee käydessään ensimmäistä kertaa parturissa, sitä samaa kokee aina ja kaikissa parturinliikkeissä elämänsä viimeiseen päivään asti.
Minä ajatin partani tavanmukaisesti tänäkin aamuna. Muuan herra lähestyi parturin ovea Jones Streetiltä juuri samaan aikaan kun minä lähestyin sitä Main Streetiltä – sehän on niin tavallista. Minä koetin kiiruhtaa, mutta se ei auttanut; hän pujahti sisälle ovesta muutamaa askelta ennen minua, minä seurasin kintereillä ja näin hänen istuutuvan sille ainoalle vapaalle tuolille, joka oli parhaan parturin hoidossa. Niinhän aina käy. Minä istahdin leposohvaan, toivoen saavani sen tuolin, jota hoiti etevämpi noista toisista apulaisista, sillä hän oli jo alkanut kammata kerittävänsä tukkaa, kun hänen toverinsa ei vielä ollut ehtinyt edes öljytä oman miehensä hiuksia.
Odottelin jännittyneesti. Kun näin, että numero kaksi alkoi voittaa numero yhtä, muuttui jännitykseni levottomuudeksi. Kun n:o 1 hetkeksi keskeytti työnsä, ottaakseen eräältä vastatulleelta maksun päänpuhdistuspiletistä, ja siten päästi toverinsa menemään edelle, muuttui levottomuuteni tuskaksi. Kun n:o 1 ryhtyi jälleen työhönsä ja kun he molemmat yhtaikaa ottivat pois liinan ja puhdistivat pois liian puuterin ajelluilta poskilta, oli hiuskarvan varassa, kumpainen ehtisi ensin sanoa: "Olkaa niin hyvä!" ja sydämeni ihan sytkytti jännityksestä. Mutta kun n:o 1 viimeisessä silmänräpäyksessä pysähtyi suoriakseen pari kertaa asiakkaansa kulmakarvoja, huomasin hänen hävinneen, nousin harmistuneena ja läksin ulos pelastuakseni joutumasta n:o 2:n käsiin, sillä minulla ei ole niin suurta luonteenlujuutta, että tyynesti voisin katsella odottavaa parturia silmiin ja sanoa hänelle vartoavani, kunnes hänen toverinsa tuoli joutuu vapaaksi.
Olin neljännestunnin ulkosalla ja tulin sitten takaisin, toivoen onnistuvani paremmin. Nyt olivat tietysti kaikki tuolit varatut, ja lisäksi neljä miestä istui vuoroaan odottamassa äänettöminä, miettiväisinä, tuskastuvina, seurustelematta, niinkuin tavallista, kun odotellaan vuoroa parturinliikkeessä. Minä istahdin vanhalle rautaselkäiselle sohvalle ja kulutin aikaani tutkimalla seinille naulattuja ilmoituksia kaikenmoisista hiustenvärjäysvoiteista. Sitten luin rasvaiset nimiliput yksityisten henkilöiden hiuskonjakkipulloista, luin yksityisten parranajokuppien nimet ja numerot, tarkastelin seinillä riippuvia, kärpästen tahrimia ja repeilleitä painokuvia, jotka esittivät tappeluita, entisiä presidenttejä, huolettomasti loikoilevia sulttaaninvaimoja ja tuota iänikuista, inhoittavaa nuorta tyttöä, joka panee nenälleen isoisänsä silmälasit; manasin sydämessäni kirousta ja kuolemaa isoisälle, kanarialinnulle ja ilkeän äreälle papukaijalle, joita on melkein kaikissa parturinliikkeissä. Viimein sain käsiini erään eheämmän viimevuotisen kuvalehden, joka oli likaisella pöydällä keskellä huonetta, ja katselin sen vääristeltyjä esityksiä vanhoista, jo unohtuneista tapahtumista.
Lopuksi tuli minun vuoroni. Muuan ääni lausui "olkaa hyvä!" ja minä istahdin tuolille – tietysti numero kahden. Huomautin kohteliaasti, että minulla oli kiire, ja se teki häneen niin syvän vaikutuksen kuin hän olisi sen kuullut ensi kerran elämässään. Hän tuuppasi pääni syrjään ja kiersi liinan kaulaani. Hän kopeloi hiuksiani kynsillään ja selitti, että ne olisi leikattava. Minä sanoin, etten sitä halunnut. Hän pöyhötteli uudelleen ja sanoi, että ne olivat liian pitkät nykyisen muodin mukaisiksi – sopisi niitä hiukan lyhentää, varsinkin takaa. Minä sanoin, että olin ne leikkauttanut vasta viikko sitten. Hän seisoi hetkisen vaiti ja luultavasti katseli tukkaani, kysyen sitten ylenkatseellisella äänellä, kuka ne oli leikannut. Minä riensin vastaamaan:
"Te itse!"
Olin saanut hänet kiikkiin. Hän alkoi nyt sotkea saippuakuohuaan ja katsella peiliin, silloin tällöin kokonaan pysähtyen ja asettuen ihan kuvastimen eteen tarkoin tutkimaan leukaansa tai pusertamaan poskestaan jotakin näppylää. Sitten hän saippuoi toisen puolen kasvojani perinpohjin ja aikoi juuri ryhtyä laastitsemaan toista puolta, kun kadulla tappelevat koirat kiinnittivät hänen huomiotaan, ja hän juoksi ikkunan ääreen ja seisoi siinä katselemassa, kunnes tappelu oli loppunut ja hän menettänyt tuloksesta lyömässään vedossa dollarin tovereilleen – olin tästä hyvin mielissäni. Hän lopetti saippuoimisen eikä sohaissut saippuasutia suuhuni kuin kaksi kertaa. Nyt hän alkoi hieroa siveltyä leukaani kädellään ja puhellessaan samalla toisten parturien kanssa koirain tappelusta työnteli tietysti suuhuni saippuavaahtoa tietämättään, mutta minä sen tiesin.
Senjälkeen hän alkoi kihnuttaa partaveistään vanhaan hihnaan ja viivähti kotvasen keskustellessaan naamiohuveista, joissa oli edellisenä iltana ollut punaiseen kaapuun ja kärpännahalta näyttävään viittaan laittautuneena – esittäen jonkunlaista kuningasta. Häntä ihastutti, että toverit laskivat leikkiä hänestä ja eräästä neitosesta, jota hän oli mielistellyt. Hän halusi kaikin mokomin jatkaa haastelua, ollen närkästyvinään toisten pilasta. Tuosta tarinasta hän sai aiheen katsella uudestaan peiliin: hän pani pois partaveitsen ja suki hiuksiaan sangen huolellisesti, veti pienen kiehkuran otsalle ja suori sivulta tukkansa korvilleen turhantarkasti. Sillävälin vaahto kuivui kasvoihini ja tuntui imeytyvän hikihuokosiin.
Lopulta hän aloitti parranajon, iski sormensa ihooni, piteli nenästäni kuin ovenrivasta, tyrkki ja survoi päätäni sinne tänne, sikäli kuin hänen mukavuutensa vaati, ja kaiken aikaa ryki ja syleksi sydämensä pohjasta. Niin kauan kun hän ajeli kasvojeni karkeimpia osia, en tuntenut mitään, mutta kun hän alkoi nipistellä ja raappia kaulanahkaani, kihosi minulle kyyneleet silmiin. En välittänyt siitä, että hän tuli minua kovin lähelle, en välittänyt hänen sipulinlöyhkästäänkään, sillä luulen kaikkien parturien rouskuttelevan sipulia, mutta eräs muu seikka saattoi minut luulemaan, että hän oli alkanut hapantua sisäpuolelta jo elossa ollessaan, ja se saattoi minut ylen levottomaksi. Nyt hän työnsi sormensa suuhuni, saadakseen ylähuulen paremmin ajelluksi, ja silloin tein sen havainnon, että hänen toimenaan liikkeessä oli fotogenilamppujen täyttäminen. Olin usein ajatellut, oliko se parturien urakkana vaiko siivoojattaren.
Koetin huvikseni arvailla, mitä kohtaa hän sillä kertaa vihlaisisi, mutta hän ehtikin leikata leukaani ennenkuin arveluni oli johtunut mihinkään tulokseen. Heti hän teroitti partaveistään – sen olisi voinut tehdä jo ennemmin. Minä en halua tulla ajelluksi liian sileäksi ja sanoin senvuoksi, ettei tarvinnut ajella toistamiseen. Koetin saada hänet panemaan pois veitsensä, sillä pelkäsin hänen iskevän sen kaulaani juuri kaikkein arimmasta paikasta, jota partaveitsi ei voi kahdesti hivellä saamatta aikaan onnettomuutta. Mutta hän selitti vain silittävänsä pienen epätasaisen jäljen, ja samassa partaveitsi lipsahti kiellettyyn kohtaan ja verenvuoto oli itsestään selvä.
Hän kastoi pyyheliinan kulman jostakin pullosta ja hosui sillä kasvojani perin kummallisesti, – kukaan muu ihminen ei siten menettele pestessään toisen kasvoja. Sitten hän kuivasi kaulani ja kasvoni huidellen pyyhkeen kuivalla osalla, ikäänkuin sillä tavalla koskaan kuivattaisiin; mutta parturi ei juuri milloinkaan kohtele asiakasta niinkuin kristittyä ihmistä. Hän pani pyyheliinallaan haavaan rohdosliuosta, sen perästä jotakin jauhetta, sitten jälleen nestettä, ja olisi kai jatkanut sitä peliä iankaikkisesti, ellen olisi pyytänyt häntä lopettamaan... Nyt hän jauhoitti koko naamani ja alkoi miettiväisenä sukia tukkaani ja tutkia sormiaan. Sitten hän sanoi, että hiukseni olisivat välttämättä pestävät. Minä huomautin, että olin pessyt ne perinpohjin kylpiessäni eilen. Olin taas saanut hänet kiinni.
Sitten hän suositteli Smithin hiusvoidetta ja tahtoi myydä sitä minulle pullollisen. Kieltäysin ostamasta. Hän ylisteli uutta "Jonesin hajuvettä" ja pyysi minua ostamaan sitä. En siihenkään suostunut. Hän tarjosi jotakin keksimäänsä hammaspulveria, ja kun en siitä huolinut, halusi hän myydä minulle partaveitsiä.
Kun nämä kaupanhieromiset olivat menneet myttyyn, ryhtyi hän taas työhönsä, kasteli minut aivan märäksi, yksinpä jalkanikin, öljysi tukkani vasten tahtoani, hieroi ja hankasi siitä harjalla ison tukon irti ja kampasi sen, mitä jäi jälelle, pystyyn, pyöräytti ikimuistettavan rakkaussuortuvan otsalle, ja suoriessaan harvoja kulmakarvojani ja töhriessään niitä voiteilla piti hän pitkän esitelmän kaikista tempuista, joita oli opettanut rottakoiralleen. Silloin kuulin kellon lyövän kahtatoista ja tiesin, että junani oli lähtenyt viisi minuuttia sitten. Hän irroitti liinan, pyyhki sillä kasvojani, suori vielä kerran kulmakarvojani ja hilpeänä huusi vuoroaan odottavalle vieraalle vanhan tunnussanansa: "Olkaa niin hyvä!"
Sama parturi kompastui ja kuoli halvaukseen pari tuntia senjälkeen. Jään tänne päiväksi, saadakseni kostaa – aion pitää puheen hänen hautajaisissaan.