[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzUWR6B_rrLAJbC856Ebf2LoFk12pyk8xFgM4G1IgSGQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1153,"Humoreskeja","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"1153-twain-mark-humoreskeja","1153__Twain_Mark__Humoreskeja",null,"novelli",[],[],"fi",1865,1935,40408,266700,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää kolmetoista humoristista kertomusta ja pakinaa, jotka edustavat amerikkalaisen satiirikon tuotantoa laajalta aikaväliltä. Mukana on tunnettuja tarinoita, kuten Calaverasin piirikunnan hyppääjäsammakko, Evan päiväkirja sekä kertomus miljoonan punnan setelistä.","Mark Twainin 'Humoreskeja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1153.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HUMORESKEJA\n\n13 jutelmaa ja pakinaa\n\n\nKirj.\n\nMARK TWAIN\n\n\nSuomentanut V. Hämeen-Anttila\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Mark Twainistä.\n Calaverasin piirikunnan kuuluisa hyppääjäsammakko.\n Toivioretki Esmeraldaan.\n Miljoonan punnan seteli.\n Varastettu valkoinen elefantti.\n Evan päiväkirja.\n Jalomielisyysopetusten kirjallisuudesta.\n Toimitsijaa leikkimässä.\n Suuri lihaurakka.\n Kaupustelijan kertomus.\n Rouva McWilliams ja ukkonen.\n Kuinka Dick Hyde menetti talonsa.\n Miljoonamiehenä kymmenen päivää.\n Parturit.\n\n\n\n\nMARK TWAINISTÄ\n\n\n_Samuel Langhorne Clemens_, kuuluisin amerikkalainen humoristi,\nsyntyi Floridan kauppalassa Missourin valtiossa marraskuun 30 p:nä\n1835. Yhdysvaltain länsipuoliskon asuttaminen oli vasta alullaan,\nMississippin taakse oli muodostunut vain kaksi valtiota, ja sen\nalueen ainoana huomattavana kaupunkina oli St. Louis, ei siinäkään\nsilloin enempää kuin 10,000 asukasta. Tuonne Suuren Lännen nopeasti\nvaurastuvan siirtolaisuuden silloiselle rajavyöhykkeelle olivat hänen\nvanhempansa muuttaneet idästä, osuen perustamaan kotinsa sellaiseen\n\"keskukseen\", joka sitten kuudenkymmenen vuoden mittaan keräsi\npuoleensa 125 asukasta, samalla kun siirtymisvyöry muualla tiheään\nnostatti satojentuhansien ja miljoonien asukkaiden suurkaupunkeja\näskeisten laidun- ja peltovaltausten paikalle. Samanlainen\nonni seurasi heitä toisillakin seuduilla, missä he yrittelivät\nmaanviljelystä ja karjanhoitoa.\n\nSuku oli vanhaa ja arvossapidettyä, jo Englannin historiasta\ntunnettua sekä isän että äidin puolelta aivan toisenlaisesti kuin\nhumoristi itse kertoilee luetellessaan esivanhemmistaan rosvoja ja\nhuijareita pitkänä sarjana. Rouva, Clemens oli Kentuckyn valtion\nälykkäimpiä kaunottaria, ja hänen vilkkauttaan ja sukkeluuttaan\nsittemmin katsottiin pojalle periytyneiksi. Isä, John Marshall\nClemens, oli saanut lakimiehen kasvatuksen Virginiassa ja toimi\njonkun aikaa tuomarinakin Hannibalissa, jonne perhe muutti Samuelin\nsyntymäkylästä. Hänen kuollessaan 1847 poika joutui maailmanrannan\nkouluun opintojansa jatkamaan.\n\nPoika oli ollut heikkorakenteinen ja senvuoksi jo varemminkin päässyt\nvarsin vähäisellä koulupenkin hivutuksella, mutta nuoruutensa\nkirjavissa vaiheissa hän johtui laajaan itseopiskeluun, jota sitten\ntäydensi saadessaan huolettomia päiviä kirjailijana. Aluksi hän oppi\nkirjaltajan ammatin kotipuolessaan, vanhemman veljensä toimittaman\nsanomalehden kirjapainossa, mutta jo kahdeksantoista ikäisenä hän\nläksi maailmalle kiertelemään, työskennellen eri kaupungeissa\nlatojana, kunnes sai vuonna 1857 maineikkaan Mississippi-luotsin\nHorace Bixbyn ottamaan hänet harjoittelijakseen. Sen ajan kokemukset\nhiljalleen soluvan liejuvirran helteisissä siipilaivoissa ja\nunteloissa rantakaupungeissa painavat leimansa useihin hänen\nsuosituimpiin teoksiinsa (\"Tom Sawyer\", \"Huckleberry Finn\",\n\"Luotsina Mississippi-joella\", \"Pisara neekeriverta\"), ja siitä\nelämänvaiheestaan hän myös omaksui kirjailijanimensä: _Mark Twain_=\n\"[luotausnarun] merkin mukaan kaksi [syltä]\".\n\nTyöala oli hyvin vaikea, vaatien tavatonta näppäryyttä ja muistia,\nmutta nuori mies hankki pätevyystodistuksensa, ryhtyi vakinaiseksi\nluotsiksi tällä sisämaan majesteettisella valtaväylällä ja\nkatsoi saavuttaneensa lopullisen elämänuran. Sitten Yhdysvaltain\nkansalaissota äkkiä keskeytti Mississippin alajuoksun liikenteen\n1861, neljäksi vuodeksi, pyyhkäisten tyhjiin hänen väsyttävien\noppivuosiensa vaivannäön. Orja-alueella kasvatuksensa saaneena\nhän yhtyi etelävaltioiden sotaväkeen, mutta erosi piankin;\nedellämainittu vanhempi veli oli pohjoisvaltioiden puolella ja\nsai presidentti Lincolnilta nimityksen Nevadan uuden territorion\nensimmäiseksi valtiosihteeriksi, ja hänen mukanaan -- nimellisenä\nyksityissihteerinään -- pääsi nuorempi veli tuonne vastakeksitylle\nhopealöydöksien alueelle, vuoden päivät koetellen onnen vaihteluita\nHumboldtin ja Esmeraldan kaivospuuhissa. Siellä hänestä sukesi\nlopulta sanomalehtikynäilijä, ja tällöin \"Mark Twain\" ennätti tulla\nhyvinkin tunnetuksi pikku kaivosalueella, etenkin pääkaupungissa\nCarson Cityssä eduskunnan keskustelujen kärkevänä selostajana, kunnes\nmuuan kaksintaistelujupakka tuotti hänelle äkkilähdön.\n\nHän sukelsi nyt esiin Kaliforniassa, saaden paikan San Franciscon\n_Morning Callin_ kaupunginuutisten toimittajana, mutta hänen\nluonteensa ei soveltunut säännölliseen konttorityöhön, joten\nhän parin vuoden kuluttua taas yritti onneaan kaivoslöydöksien\netsiskelyssä, -- Calaverasin piirikunnassa, jonne sittemmin sijoitti\nensimmäisen humoreskinsa toimintanäyttämön. Piankin tapaamme\nhänet erinäisten sanomalehtien matkustavana kirjeenvaihtajana\nja luennoitsijana; hän kirjoitteli Sacramentossa ilmestyvään\nUmora-lehteen puolen vuoden ajan Hawaii-saarten oloista ja sai\ntoisen kalifornialaisen lehden edustajana seurata erästä retkikuntaa\nVälimeren-maihin ja Mustallemerelle 1867. Tästä kiertelystä syntyi\nerinomainen, leikkisä matkakirja, _The innocents abroad_, jolla Mark\nTwain tuli kansainvälisesti tunnetuksi; sitä myytiin jo ensimmäisenä\nvuonna 100,000 kappaletta. Johtipa se matka hänet onnelliseen\navioliittoonkin, joka samalla toi mukanaan suuren varallisuuden.\n\nMark Twain oli ulkomailta palattuaan työskennellyt humorististen\nesitelmien pitäjänä nelisen vuotta ja sitten vuoden ajan toiminut\n_Buffalo Express_-lehdessä, ostettuaan siitä kolmanneksen, kunnes\nhavaitsi kaunokirjailijan ahertelun oikeaksi viihtymyksekseen ja\nasettui mukaviin oloihin Hartfordissa, Connecticutin valtiossa\n1871, luoden teoksen toisensa jälkeen. Siten ilmestyi v. 1872\n_Roughing it_, leikillisinä omien kokemusten kuvaussarjana kuten\nensimmäinenkin, erityisesti kohdistuen Nevadan kaivosalueella\nvietettyihin päiviin. Maailmanmenestys tuli nuorisonromaani \"Tom\nSawyerin\" (1876) osalle, myöhempänä jatkoteoksenaan \"Huckleberry\nFinn\" (1885). Runsaanlainen tuotanto saavutti varsinaisen loppunsa\n1895, teoksella Jeanne d'Arcista, joka erinomaisen vaikuttavasti\nhaastaa ihmissydämiin suurella humaanisuudellaan.\n\nVastamainittuna vuonna Mark Twain menetti kaiken omaisuutensa\nnewyorkilaisen kustannusliikkeen Charles Webster & Co:n\nvararikossa, sotkeuduttuaan sen asioihin; hän oli tehnyt muita\nonnettomia pääomasijoituksia jo varemmin ja joutui nyt pelkillä\nkirjailijatoimintansa tuloilla hoitamaan suurta velkataakkaa samoin\nkuin Walter Scott vanhoina päivinään ja samanlaisissa olosuhteissa.\nTuloksetkin olivat samanlaiset: väkinäisyyttä pakollisessa\nuurastuksessa. Hän selviytyi kyllä pian veloista ja matkusteli\nsitten monet vuodet vaimonsa ja tyttärensä kanssa ulkomailla,\nsaaden kulut hauskoista matkakirjeistä; aikaisemmat teokset myös\nolivat apuna uusilla painoksillaan, mutta kaiken kaikkiaan Mark\nTwain vietti viimeiset viisitoista vuottansa varsinaisesti vanhan\nmaineensa varassa, kyhäillen paljon pelkkää palstantäytettä\nsanomalehtiin ja sitä kirjoiksi kooten. Hän kuoli v. 1910. --\nLukuisista elämäkertateoksista on Clara Clemensin 1931 julkaisema\nesitys isästään parhaita. Hartfordissa on kirjailijan entinen talo\nhiljakkoin järjestetty Mark Twain-museoksi ja kirjastoksi.\n\nMark Twainin tuotantoa on käännetty kaikille sivistyskielille, ja\nhäntä luetaan yhä edelleen; ainoaksi hän onkin jäänyt vuosikymmenet\nsiten säilymään niiden lukuisien \"amerikkalaisten humoristien\"\njoukosta, joita tuontuostakin on noussut äkilliseen maineeseen\neritoten kotimaassaan. Se johtuu siitä, että hän ei pyri vain\nhauskuttamaan lukijoita, vaan tahtoo myös -- ja etusijassa --\nherättää heissä ajatuksia ja tunteita. Vuosien mittaan hänen oma\najattelunsa syveni, oma tunteensa herkistyi. Karttuva elämänkokemus\ntoi mukanaan yhä suurempaa osanottoa kärsimyksiin, vääryyden\nja sorron vihaa, innostumista kaikkeen siihen, mikä saattaa\nmaailman koitumaan siedettävämmäksi asuinsijaksi ihmiselle. Ja\nperin vallitsevasti ilmenee hänen huumorissaan sellaista suopeata\nitseivailua, jossa lukija näkee omien heikkouksiensa heijastusta,\nkuten Howells huomauttaa; se lähentää yleisöä kirjailijaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä vuonna on kulunut sata vuotta Mark Twainin syntymästä ja\nneljännesvuosisata hänen kuolemastaan. Siitä johtuu tämä pikku\nkäännöskokoelma. Suomentaja on valinnassaan noudattanut ensiksikin\nsitä näkökohtaa, että on ollut otettava mukaan moniaita jutelmia ja\nnovelleja tekijänsä kuuluisimmista ja hänen kokoelmilleen nimensä\nantaneista, silti välttäen esittämästä liiemmälti sellaista, mikä jo\non tullut kovin moneen kertaan käännetyksi sanomalehtiin. Toisekseen\non tahdottu saada esille tekijän eri käsialoja ja aihepiirejä --\nleikkisiä muisteluksia ja matkakuvailua, sydämellistä jutustelua ja\nhauskaa pilantekoa kuten kirpeänlaista satiiriakin. Poiminto on kovin\npieni, mutta sittenkin kirjallisuudessamme laajin yhtenäinen näyte\nMark Twainin lyhyistä tuotteista, joita kyllä on erittäin runsaasti\nilmestynyt hajallaan aikakautisessa lehdistössä vuosi vuodelta.\n\n\n\n\nCALAVERASIN PIIRIKUNNAN KUULUISA HYPPÄÄJÄSAMMAKKO\n\n\nEräältä ystävältäni itävaltioista tulleen kirjeen johdosta pistäysin\nhyväluontoisen, loruilevan ukko Simon Wheelerin luo tiedustamaan\nkuulumisia ystäväni ystävästä, Leonidas W. Smileystä, kuten\ntoimekseni oli annettu, ja oheistan tuloksen. Minua hienokseltaan\nepäilyttää, että _Leonidas IV_ Smiley on tarua, -- että ystäväni ei\nole milloinkaan tuntenut sellaista henkilöä ja että hän toimitti\nminut kysymään ukko Wheeleriltä siitä miehestä vain johdattaakseni\nsiten vanhuksen mieleen hänen viheliäisen _Jim_ Smileynsä, jolloin\nukko innostuisi urakkaan ja ylettömästi ikävystyttäisi minut jollakin\nkiusaannuttavalla muisteluksella, yhtä pitkäveteisellä kuin minulle\nhyödyttömälläkin. Jos tuo oli suunnitelmana, niin se onnistui.\n\nTapasin Simon Wheelerin mukavasti torkkumassa Angel's Campin riutuvan\nkaivoskaupungin rapistuneen majatalon tarjoiluhuoneen rautakaminin\näärellä ja totesin, että hän oli pyylevä ja kaljupäinen, rauhaisilla\nkasvoillaan puoleensavetävän herttaisuuden ja yksinkertaisuuden\nsävy. Hän valpastui ja tervehti hyvää päivää. Kerroin erään ystäväni\npyytäneen minua kuulustelemaan hänen rakkaasta nuoruudenkumppanistaan\n_Leonidas W._ Smileystä, nuoresta saarnamiehestä, jonka hän oli\nkuullut yhteen aikaan asuneen täällä. Lisäsin, että jos herra Wheeler\nvoisi antaa minulle pastorista mitä hyvänsä tietoja, olisin siitä\nhänelle kovin kiitollinen.\n\nWheeler peräytytti minut soppeen ja sulki sinne tuolillaan, sitten\nistahtaen latelemaan sen yksitoikkoisen laverruksen, joka seuraa tätä\nkappaletta. Hän ei kertaakaan hymyillyt, ei rypistänyt kulmiaan,\nei muuttanut ääntänsä siitä leppoisasti soluvasta soinnutuksesta,\njohon hän viritti ensimmäisen lauseensa, eikä kertaakaan ilmaissut\nvähäisintäkään innostuksen häivettä. Kautta koko pitkäpiimäisyyden\ntuntui vaikuttava totisuus ja vilpittömyys, osoittaen minulle\nselvästi, että hän ei edes aavistellut tarinassaan voivan olla mitään\nnaurettavaa ja hullunkurista, vaan käsitteli sitä tosiaan huomiota\nansaitsevana ja ihaili sen kahta sankaria verrattoman nerouden\nedustajina. Annoin hänen lasketella omaan tapaansa ilman ainoatakaan\nkeskeytystä.\n\n\"Pastori _Leonidas W._? Hm, pastori Le----no, oli täällä kerran muuan\nmies nimeltä _Jim_ Smiley, talvella '49 -- vai oliko se keväällä 50'\n-- enpäs nyt osaa sanoa tarkalleen, mutta jompikumpi se tietenkin on\nollut, koska muistan, että iso kouru ei ollut valmiina hänen ensin\ntullessaan kaivosleiriin. Hän ainakin oli siitä perin merkillinen\nmies, että oli valmis lyömään vetoa mistä hyvänsä esiintyvästä, jos\nkykeni jonkun saamaan vastapuolekseen, ja ellei se onnistunut, niin\nhän muutti puolta. Miten päin hyvänsä soveltui toiselle miehelle,\n_hän_ oli aina valmis -- kun vedonlyönti vain syntyi, oli _hän_\ntyytyväinen. Silti hänellä oli hyvä onni, harvinaisen hyvä onni;\nmelkein aina hän pääsi voittajaksi. Kaikkiin mahdollisuuksiin hän oli\nkerkeä tarttumaan, hänelle ei voinut mainita mitään sellaista, josta\nse mies ei tarjoutunut lyömään vetoa ja kumpaisella puolella vain\ntoinen halusi, niinkuin pääsin teille sanomasta.\n\nJos pidettiin ratsastuskilpailut, niin näiden lopulla tapasi hänet\nrahoissaan tai pennittömänä. Jos koirat tappelivat, niin hän löi\nsiitä vetoa, jos kissat karkasivat toistensa kimppuun, niin hän\nlöi siitä vetoa, jos kanat kurmoittivat toisiaan, niin hän löi\nsiitä vetoa. Niin, jos kaksi lintuakin istui aidalla, tarjousi hän\nlyömään vetoa siitä, kumpainen nousisi lentoon ensimmäisenä, tai\njos pidettiin herätyskokous, tuli hän sinne aina lyömään vetoa\npastori Walkerista, jota hän arvosteli näiden seutujen etevimmäksi\nkäännyttäjäksi, ja sitä hän kyllä olikin, ja hyvä mies. Jos hän vain\nnäki koppakuoriaisenkin tekevän lähtöä jonnekin, oli hän valmis\nlyömään vetoa siitä, kuinka kauan sen kestäisi mennä -- mennä minne\nse oli menossa, ja jos hänen tarjoukseensa suostuttiin, niin hän\nseuraili itikkaa vaikka Meksikkoon, saadakseen selville, minne se oli\nmatkalla ja kuinka kauan se viipyi taipaleella.\n\nMonen monituiset täkäläisistä pojista ovat nähneet sen Smileyn ja\nvoivat kertoa teille hänestä. Niin, _hän_ ei pitänyt lukua millään\n-- löi vetoa mistä hyvänsä -- ihan penteleenmoinen mies. Pastori\nWalkerin rouva makasi kerran pahasti sairaana, pitkät ajat, ja näytti\nsiltä, että häntä ei voitaisi pelastaa; sitten eräänä aamuna pastorin\npoiketessa tänne Smiley astui hänen luokseen kysymään, kuinka potilas\njaksoi, ja pastori sanoi hänen olevan melkoisesti paremmassa kunnossa\n-- Jumala olkoon rajattomasta laupeudestaan kiitetty -- ja toipumassa\nniin joutuin, että hän Kaitselmuksen avulla kyllä vielä tervehtyisi,\nja Smiley tuli tokaisseeksi, ennenkuin ajatteli paremmin: 'No,\nuskallan minä sentään panna vetoon puolikolmatta dollaria, että siitä\nei lopultakaan tule mitään.'\n\nTällä Smileyllä oli tamma -- pojat nimittivät sitä viidentoista\nminuutin koniksi, mutta vain leikillä, ymmärrättehän, sillä tietysti\nse taivalsi hiukan nopeammin --, ja hän voitti sillä rahoja,\nvaikka se olikin sellainen hituri ja aina hengenahdistuksen tai\npöhötaudin taikka näivetystaudin tai muun rasituksen vaivaama.\nHeillä oli tapana antaa luuskalle kahden- tai kolmensadan kyynärän\netumatka ja sitten sivuuttaa se; mutta kilpailun loppupäässä se aina\nkiihtyi ja ikäänkuin hurjistui, alkoi tepastella ja teutaroida,\nhosuen koivillaan milloin ilmaan ja milloin jommankumman puoliseen\naitaan, ja pöllytellä e-nemmän tomua ja pitää pa-hem-paa metakkaa\nyskimisellään ja aivastelullaan ja pärskymisellään -- ja _aina_\nehätti määräviivalle juuri kaulanmitan muista edellä, niin tarkoin\nkuin sen saattoi määritellä.\n\nJa hänellä oli pieni bulldogi, jota ei olisi silmäillessään kukaan\nkatsonut sentin vertaa kelpaavaksi muuhun kuin istumaan viattoman\nnäköisenä vahtaamassa tilaisuutta siepata jotakin varkain. Mutta\nheti kun siitä oli rahaa liossa, muuttui se eri koiraksi; sen\nalaleuka alkoi pistää aivan kuin höyrylaivan keula, ja sen hampaat\npaljastuivat hohtamaan kuin ahjo. Ja toinen koira saattoi käydä sen\nkimppuun ja retuutella sitä ja purra ja paiskella hartiainsa yli\npariin kolmeen kertaan, ja Andrew Jackson -- se oli rötkäleen nimi,\nAndrew Jackson ei ilmaissut muuta kuin tyytymystä ja luonnollista\nalistuvaisuutta, ja vedonlyönnit kohosivat kaksinkertaisiksi ja\ntaas kaksinkertaisiksi toisella puolella, kunnes sieltä olivat\nkaikki rahat pelissä, ja sitten yhtäkkiä se nappasi toista koiraa\njuuri takakoiven taipeesta ja tarrautui siihen -- ei jäytäen,\nymmärrättehän, vaan ainoastaan riippuen siinä vaikka vuoden, kunnes\nvastapuoli myönsi hävinneensä.\n\nSmiley pääsi aina voittajaksi sillä koiralla, kunnes kerran sai\nvastaansa sellaisen koiran, jolla ei ollut mitään takakoipia, syystä\nettä ne oli sirkkelisaha kaapannut, ja kun rinnustelua oli jatkunut\nkyllin pitkälle ja kaikki raha sijoitettu ja se johtui mieliotteensa\nkäyttämiseen, valkeni sille tuossa tuokiossa, kuinka sitä oli\njutkautettu, kun vastustaja ei ollutkaan pantavissa käpälälautaan,\nniin sanoakseni, ja se näytti hämmästyneeltä ja sitten ikäänkuin\nluontonsa menettäneeltä, niin että se ei enää yrittänytkään voittaa\ntappelua, vaan sai aikamoisen löylytyksen. Se loi isäntäänsä katseen,\njoka näytti ilmaisevan, että sen sydän oli särkynyt ja että se oli\n_hänen_ vikansa, kun sitä vastaan oli toimitettu sellainen koira,\njolta puuttui näykkäisykohta, tappelun varsinainen tuki, ja sitten\nse nilkutti kappaleen matkan päähän ja laskeusi pitkäkseen ja heitti\nhenkensä. Se oli hyvä hurtta, se Andrew Jackson, ja olisi tullut\nkuuluisaksi, jos olisi elänyt, sillä siinä oli oikeaa ainesta ja\ntodellista henkevyyttä -- minä tiedän sen, sillä se ei ollut saanut\nmitään mainittavia kasvatuksen tilaisuuksia, ja on järkeen menevää,\nettä koira ei voisi tapella tuolla tavoin kuin se olosuhteissaan\nkunnostausi, ellei sillä olisi ollut älynlahjoja. Minua aina surettaa\najatellessani sen viimeistä taistelua ja miten se päättyi.\n\nJa tällä Smileyllä oli rottakoiria ja kukkoja ja kollikissoja ja\nmuita eläviä jos minkä verran, eikä hänen eteensä voitu tuoda\nvedonlyönnin haasteella mitään, jota vastaan hän ei olisi pannut\nomaansa. Eräänä päivänä hän otti kiinni sammakon ja vei sen kotiin\nja sanoi aikovansa kasvattaa sen, eikä hän sitten kolmeen kuukauteen\ntehnyt muuta kuin istui takapihallaan ja opetti sammakkoa hyppäämään.\nJa toden totta hän _saikin_ sen oppimaan. Hänen tarvitsi vain antaa\nsille pikku tönäys takalistoon, ja seuraavana hetkenä näitte sen\nsammakon viuhahtavan ilmassa kuin pallon -- tekevän siinä kuperkeikan\ntai kaksikin, jos sai hyvän ponnahduksen, ja tulevan alas käpälät\nharittavina kuin kissa. Hän harjaannutti sen niin ketteräksi\npyytämään kärpäsiä ja piti sen alituisesti niin täydessä kunnossa,\nettä se kykeni koppaamaan kärpäsen joka kerta niin kaukaa kuin sen\nsilmä erotti. Smiley sanoi, että sammakko ei tarvinnut muuta kuin\nkasvatusta, jotta se pystyi tekemään melkein mitä tahansa -- ja minä\nuskon häntä. Katsokaas, olen nähnyt hänen laskevan Daniel Websterin\nalas tälle lattialle -- Daniel Webster oli sen sammakon nimi -- ja\näännähtävän: 'Kärpäsiä, Dan'l, kärpäsiä!' ja ennenkuin katsoja ehti\nsilmääkään räväyttää se poukkosi suoraan ylös ja sipaisi kärpäsen\ntuolta myymäpöydältä ja mätkähti taas alas lattialle vankasti kuin\nmutakokkare ja ryhtyi kuopimaan korvallistaan takakoivella niin\nvälinpitämättömästi kuin se ei olisi aavistanutkaan tehneensä mitään\nsen enempää kuin mikä hyvänsä sammakko saattoi tehdä.\n\nEtte voi ikinä tavata niin vaatimatonta ja suoramielistä\nsammakkoa kuin se oli kaikesta etevyydestään huolimatta. Ja kun\ntuli kysymykseen suoranainen pituusloikkaus, jätti se yhdellä\ntempaisulla enemmän taivalta taakseen kuin yksikään muu rotunsa\nedustaja. Pituusloikka oli sen vahvana puolena, katsokaas, ja sen\ntempun tullessa koeteltavaksi Smiley löi sen puolesta vetoa niin\npitkälle kuin hänellä oli ainoatakaan pyörylää. Smiley oli julman\nylpeä sammakostaan, ja sieti ollakin, sillä miehet, jotka olivat\nmatkustelleet ja liikkuneet kaikkialla, vakuuttivat järjestään, että\nse oli verrempi kaikkia sammakoita, joita _he_ olivat nähneet.\n\nNo, Smiley säilytti elukkaa pienessä sälelaatikossa, jonka toisinaan\notti mukaansa kaupungille vedonlyöntiä varten. Eräänä päivänä\nmuuan mies -- muukalainen seudullamme -- tapasi hänet laatikkoaan\nkantamassa ja kysyi:\n\n'Mitä teillä voinee olla siinä laatikossa?'\n\nJa Smiley sanoi välinpitämättömään tapaan: 'Siinä voisi olla\npapukaija tai kanarialintu, kenties, mutta ei ole -- on vain\nsammakko.'\n\nJa mies otti sen käteensä ja katseli sitä tarkoin ja käänteli ja\ntuumi; 'Hm -- niinpä on. No, mihinkäs _se_ kelpaa?'\n\n'No', virkkoi Smiley kuin ohimennen, '_yhteen_ se luullakseni kelpaa\n-- se pystyy hyppäämään pitemmälle kuin ainoakaan Calaverasin\npiirikunnan sammakko'.\n\nMies otti taas laatikon, tähysti perin tutkistelevasti, antoi sen\ntakaisin Smileylle ja lausui painokkaasti:\n\n'No, en minä siinä sammakossa näe mitään piirteitä paremmiksi kuin\nmissä hyvänsä sammakossa.'\n\n'Ehkä ette', myönsi Smiley. 'Ehkä te ymmärrätte sammakoita ja ehkä\nte ette ymmärrä; ehkä teillä on kokemusta, tai saatattepa olla\nvain harrastelijakin, niin sanoakseni. Minulla ainakin on oma\nmielipiteeni, ja panen kyllä likoon neljäkymmentä dollaria siitä,\nettä se loikassaan antaa päihin mille hyvänsä Calaverasin piirikunnan\nsammakolle.'\n\nJa toinen tarkasteli tuokion ja sanoi sitten ikäänkuin hieman\nalakuloisesti:\n\n'No, minä olen täällä vain käymäseltään, eikä minulla ole mitään\nsammakkoa; mutta jos minulla olisi sammakko, löisin kyllä vetoa\nkanssanne.'\n\nJa Smiley sanoi siihen:\n\n'Ei hätää -- ei hätää -- pidelkäähän laatikkoani vain minuutti, niin\nkäväisen noutamassa teille sammakon.'\n\nNiinpä mies otti laatikon ja pisti neljäkymmentä dollariansa Smileyn\npanoksen ohelle ja istuutui odottamaan.\n\nSiinä hän istui melko tovin miettien ja tuumiskellen, ja sitten hän\nnosti laatikosta sammakon ja kankosi sen suun auki ja otti teelusikan\nja täytti sen pyyhauleilla -- täytti jotensakin leukapieliin asti\n-- ja laski sen lattialle. Smiley sillaikaa meni suolle ja kaaloi\nmudassa pitkän ajan, ja lopulta hän sai kiinni sammakon, toi sen\nsisälle, antoi sille miehelle ja sanoi:\n\n'Nyt, jos olette valmis, laskekaa se Danielin viereen, etukäpälät\njuuri Danielin varpaiden tasalle, ja minä annan sanan.' Sitten\nhän komensi: 'Yksi -- kaksi -- kolme --_ylös_!' ja hän ja se mies\ntönäisivät sammakoitaan takalistoon, ja vieras sammakko loikkasi\nriuskasti, mutta Daniel vain ponnisti, nosti hartioitaan -- näin\n-- niinkuin ranskalainen, eikä siitä ollut mitään hyötyä -- se\nei pystynyt hievahtamaankaan, vaan pysyi maassa tukevasti kuin\nkirkko, kerrassaan ankkuroituna. Smiley kummastui aika lailla ja oli\nähmissään, mutta eihän hänellä tietysti ollut aavistustakaan, mikä\noli vikana.\n\nMies otti rahat ja teki lähtöä, ja astuessaan ulos ovesta hän hiukan\nnytkäytti peukaloaan olkansa yli -- näin -- Danielille ja sanoi taas\nhyvin painokkaasti:\n\n'No, en _minä_ siinä sammakossa näe mitään piirteitä paremmiksi kuin\nmissä hyvänsä sammakossa.'\n\nSmiley seisoi kynsien hiusmartoaan ja katsellen alas Danieliin pitkän\ntovin, ja viimein hän virkkoi:\n\nMark Twain 'Ihmettelen minä yhä, mikä riivattu tuohon sammakkoon nyt\nmeni -- eiköhän sillä ole joku vaiva -- jotenkuten se minusta näyttää\nkovin pöhistyneeltä.' Ja hän tarttui Danielin niskapoimuun ja nosti\nelukan ilmaan ja päivitteli: 'Kah, lempo minut periköön, ellei se ole\nviiden naulan painoinen!' ja käänsi sen ylösalaisin, jolloin elukka\nsyyti kidastaan pari kourallista hauleja. Ja silloin hän älysi,\nkuinka asian laita oli, ja oli kiukuissaan kuin villitty -- hän laski\nsammakon lattialle ja riensi sen miehen perään, mutta ei saanut enää\ntavoitetuksi. Ja --\"\n\nTässä Simon Wheeler kuuli nimeään huudettavan pihalta ja nousi\nkatsomaan, mitä tarvittiin. Siirtyessään pois hän kääntyi vielä\nminuun päin ja kehoitti:\n\n\"Istukaa vain siinä, hyvä vieras, ja levähtäkää mukavasti -- tulen\nkohtsiltään takaisin.\"\n\nMutta sanonpa, etten ajatellut yritteliään tyhjäntoimittajan _Jim_\nSmileyn tarinan jatkon todennäköisesti tuottavan minulle paljoakaan\ntietoja pastori _Leonidas W_. Smileystä, joten läksin tieheni.\n\nOvella tulikin seuranhaluinen Wheeler jo vastaani, pisti sormensa\nnapinreikääni ja aloitti jälleen:\n\n\"No, tällä Smileyllä oli keltainen silmäpuoli lehmäkin, jolla ei\nollut häntää, vain lyhyt tynkä kuin banaani, ja --\" Sekä ajan että\nhalun puutteessa en kuitenkaan jäänyt kuulemaan, mitä kovaonnisesta\nlehmästä oli kerrottavana, vaan hyvästelin.\n\n\n\n\nTOIVIORETKI ESMERALDAAN\n\n\nEnnen Carsonista lähtöäni olivat muutamat Esmeraldan osakevälittäjät\nsaaneet tyrkytetyksi minulle kaivososuuksia. Olin odottanut\npiammiten saavani hopeaharkkolähetyksiä, mutta sen sijaan minulta\nsäännöllisesti ja taukoamatta tiukattiin rahoja kaivostyön\nsaattamiseksi käyntiin. Nämä vaatimukset olivat tulleet niin\nkiusallisiksi, että katsottiin välttämättömäksi minun itse tutustua\nasioihin. Niinpä päätin tehdä toivioretken Esmeraldaan.\n\nOstin hevosen ja läksin matkalle mr Balloun ja erään preussilaisen\nOllendorffin seurassa, -- hän ei kuitenkaan ollut se henkilö, joka on\ntuottanut maailmalle niin paljon pahaa kirotuilla vieraiden kielten\ntulkkikirjoilla, niissä loputtomasti kertaillessaan kysymyksiä,\njoita ei ole milloinkaan esitetty eikä ikipäivinä voi syntyä missään\ninhimillisten olentojen keskusteluissa. Ratsastimme lumimyrskyssä\npari kolme päivää ja saavuimme yksinäiseen majataloon Carson-joen\nvarrelle.\n\nSe oli kaksikerroksinen hirsirakennus pikku ylängöllä sen avaran\nalanteen tai erämaan keskellä, jonka halki riutuva Carson-joki\nkiemurtelee yksitoikkoisella tolallaan. Lähellä taloa oli\npostivaunulinjan talli, päiväpaisteessa kuivatuista tiilistä\nkyhätty. Mitään muuta rakennusta ei ollut usean penikulman piirissä.\nIllemmällä seisahtui parikymmentä heinäkuormaa talon ympärille\nlevähdystä varten, jolloin kaikki ajomiehet tulivat sisälle\naterioimaan -- kovin, kovin raakaluontoinen joukko. Siellä oli muuten\nlisäksi pari postivaunukuskia sekä puolikymmentä maankiertäjää, ja\ntalo oli siten ahtautunut täyteen.\n\nMe läksimme illallisen jälkeen jaloittelemaan ja pistäysimme\nlähistön pikku intiaanileiriin. Intiaaneilla oli jostakin syystä\nhyvin kiireellinen muuttohomma; he sulloivat tavaroitaan ratsujen\nselkään ja riensivät matkoihinsa niin pikaisesti kuin pääsivät.\nMurteellisella kielellään he hokivat: \"Paljon vettä vähän jälkeen!\"\nja ilmaisivat merkkien avulla, että heidän käsityksensä mukaan oli\ntulossa. Mutta sää oli aivan selkeä, eikä nyt ollut sadekausi.\nVähäpätöisessä joessa saattoi havaita vettä jalan verran -- tai\nkenties kahden; virta ei ollut leveämpi kuin jonkun pikkukaupungin\nlaitakatu, ja rantaäyräät ulottuivat tuskin miehen päätä\nkorkeammalle. Mistä siis tulva tulisi? Käsittelimme kysymystä tuokion\nja päätimme sitten, että se puhe oli pelkkää oveluutta, -- että\nintiaaneilla oli joku parempi aihe kiireelliseen poistumiseensa kuin\ntulvan pelkääminen näin kuivana aikana.\n\nKello seitsemän illalla kävimme levolle yläkertaan -- vaatteet yllä,\nkuten tavallista, ja kaikki kolme samaan sänkyyn, sillä jokainen\ntila lattialla, tuoleilla ja niin edelleen oli otettu, ja silti\nmajatalon vieraat hädin mahtuivat pitkäkseen. Tunnin kuluttua meidät\nhavahdutti kummallinen pauhina, hyppäsimme sängystä ja hapuilimme\nhätäisesti lattialla kuorsaavien ajomiesten rivien lomitse pitkän\nhuoneen ikkunan ääreen. Yksi ainoa silmäys osoitti meille kuutamossa\nihmeellisen näyn.\n\nPolvitteleva Carson-joki oli täynnä äyräitään myöten, ja sen vesi\nsolisi ja vaahtosi mitä hurjimmin, huimaa vauhtia vilistäen terävien\nkulmauksien ohi ja kiidättäen pinnallaan sekasortona tukkeja,\npensaita ja kaikkinaista ajelehtivaa. Laskeuma, joka oli muinaisina\naikoina ollut sen uomana, oli niinikään täyttymäisillään, ja\nparissa kohdassa alkoi vesi virrata tasangolle. Ihmisiä juoksenteli\nedestakaisin ja kiskoi juhtia ja vankkureita lähemmäksi taloa, sillä\nse kumpu, jolla tämä kohosi, ulottui ainoastaan kolmisenkymmentä\njalkaa edustalle ja noin sata jalkaa taammaksi.\n\nLähellä vanhaa rantauomaa oli pieni hirsistä kyhätty vaja, ja juuri\nsinne oli meidän hevosemme majoitettu. Katsellessamme vesi paisui\nsiellä niin nopeasti, että jonkun minuutin kuluttua muuan sivuvirta\nkohisi pikku vajan juurella ja jo tavoitteli sen nurkkausta. Meille\nvalkeni äkkiä, että tämä tulva ei ollut ainoastaan pyhähuvia,\nvaan uhkasi tuholla -- eikä pelkästään pikku vajaa, vaan myös\ndiligenssiyhtiön tallirakennusta tavallisen jokiuoman partaalla,\nsillä aallot olivat nyt sielläkin nousseet maalle ryömimään pitkin\nrakennusten perustaa: tallin vieressä oli nimittäin suuri heinälato.\nMe ryntäsimme alas ja sekaannuimme rauhattomien ja säikkyneiden\neläinten parveen. Kahlasimme polvia myöten vajaan, päästimme hevoset\nirti, ja takaisin tullessamme vesi ulottui melkein vyötäisiin, --\nniin tavatonta oli sen nousu.\n\nSitten koko joukko hyökkäsi heinälatoon ja alkoi käännellä alas\ntiukkaan puserrettuja heinäpaaleja sekä kieritellä näitä ylävämmälle\nmaalle majatalon lähistöön. Samassa havaittiin, että Owens, toinen\ndiligenssikuskeista, puuttui joukosta, ja muuan mies kapaisi suureen\ntallirakennukseen, kahlasi sisälle veden ulottuessa saapasvarsien\ntasalle, löysi hänet vuoteeltaan nukkumasta, herätti miehen ja\nkahlasi taas ulos. Mutta Owens oli uninen ja otti vielä torkahduksen,\n-- kuitenkin vain minuutiksi tai pariksi, sillä hänen kääntäessään\nkylkeä valahti käsi sivulle ja osui kylmään veteen, joka oli noussut\npatjan tasalle. Owens ponnistausi ulos melkein kainalokuoppia myöten\nvedessä, ja seuraavassa hetkessä rakennuksen ulkonakuivatut tiilet\nsulivat kasaan kuin sokeri, talli lysähti raunioläjäksi ja huuhtoutui\npois pikku tuokiossa.\n\nKello yksitoista oli pikku hirsivajasta pelkkä katto näkyvissä, ja\nmajatalomme oli saarella keskellä valtamerta. Niin kauas kuin silmä\nkantoi, ei kuunvalossa näkynyt merkkiäkään mistään erämaasta, vaan\nkaikkialla levisi tasaisena, rannattomana pintana välkkyvä vesi.\nIntiaanit olivat oikeassa, mutta mistä he olivat saaneet tietonsa? En\nkykene vastaamaan siihen kysymykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen kummalliseen seuraan suljettuina me värjöttelimme kahdeksan\nvuorokautta. Kiroilu, ryyppääminen ja kortinpeluu kuuluivat\npäiväjärjestykseen, ja vaihteluksi pantiin toimeen tuolloin tällöin\ntappelu. Likaa ja syöpäläisiä -- mutta jättäkäämme sellaiset\nyksityiskohdat! Se paljous on suorastaan käsittämätön, -- ja parasta\non, että se sellaiseksi jää.\n\nJoukossa oli kaksi miestä, jotka erityisesti tärvelivät viihtymystäni.\n\nToinen oli pienenläntä ruotsalainen, noin viidenkolmatta ikäinen,\njoka osasi yhden ainoan laulun, ja sitä hän luritteli lakkaamatta.\nOlimme päivisin kaikki sullottuina pieneen, tukahduttavaan\ntarjoiluhuoneeseen, joten sen miehen musiikista ei käynyt pääseminen.\nKirousten, whiskymaiskutusten, lasien kilistelyn ja rähisemisen\nlomitse hänen yksitoikkoinen laulelunsa pujottelehti korviin ainiaan\nvivahdustakaan vaihtamatta, kunnes minusta lopulta tuntui, että\nolisin mielelläni kuollut vain vapautuakseni siitä tuskaannutuksesta.\n\nToinen oli rautaraajainen roikale, \"Arkansas\" lisänimeltään. Hän\nkäytti kahta revolveria vyössään ja bowiepuukkoa saapasvarrestaan\nesiinpistävänä, oli aina päihdyksissä ja haastoi hellittämättömästi\ntappelua. Mutta hän oli niin pelätty, että kukaan ei tahtonut\nantautua rinnusteluun hänen kanssaan. Hän yritteli kaikenlaisia pikku\ntemppuja eksyttääkseen jonkun murahtamaan loukkaavasti, ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat tuolloin tällöin, kun hän luuli jo pääsevänsä\nalkuun; mutta ainiaan uhri saattoi hänen vaivannäkönsä tyhjäksi, ja\nsilloin hän osoitti melkein liikuttavaa noloutta.\n\nIsäntä, Johnson, oli säyseä, hyväluontoinen mies, ja Arkansas näki\nhänessä jo varhain lupaavan ärsyteltävän, antamatta hänelle rauhaa\npäivällä tai yöllä, edes hetkeksikään. Neljäntenä päivänä Arkansas\njo aamulla tuli humalaan ja istuutui vaanimaan tilaisuutta. Silloin\nJohnson astui sisälle juuri parhaalla tuulella parista whiskyryypystä\nja virkkoi:\n\n\"Luulen, että vaalit Pennsylvaniassa --\"\n\nArkansas kohotti sormeaan merkitsevästi, ja Johnson pysähtyi.\nArkansas nousi epävarmasti, asettui hänen eteensä ja äyskäisi:\n\n\"M-mitä ... mitä sinä tiedät Pe-pennsylvaniasta? Vastaappas siihen.\nMi-mitä ... mitä s-sinä tiedät Pennsylvaniasta?\"\n\n\"Aioin vain sanoa --\"\n\n\"Sinä aioit vain _sanoa_? _Sinä_ aioit? Sinä aioit vain sanoa -- --\n_mitä_ sinä aioit sanoa? Sepä se. Juuri sen _minä_ tahdon tietää.\n_Minä_ tahdon tietää, mitä sinä (_hik!_) -- mi-tä sinä tiedät\nPennsylvaniasta, kun tekeydyt niin perhanan koppavaksi. Vastaappas\nminulle siihen!\"\n\n\"Mr Arkansas, jos vain antaisitte minun --\"\n\n\"Kuka sinua on estämässä? Etkö tullut tähän vihjailemaan minusta --\netkö? Törmäät tänne räyhäämään ja rehentelemään! Jätä se silleen,\nsillä sellaista minä en suvaitse! -- Jos olet tappelua tahtomassa,\nniin sano suoraan! Minä olen mukana! Anna tulla vain!\"\n\nJohnson vastasi vetäytyessään takaperin nurkkaan ja Arkansasin\nseuratessa häntä uhkaavana:\n\n\"Mutta _minähän_ en ole hiiskunut sanaakaan, mr Arkansas. Ette anna\nihmisen selittää. Olin vain huomauttamaisillani, että Pennsylvaniassa\ntulee ensi viikolla vaalit, -- siinä kaikki, mitään muuta en aikonut\nsanoa. Vaikka tähän paikkaan pakahtuisin, niin se on totta!\"\n\n\"No, miksi sitten et sanonut sitä? Mitä varten sinä tuolla tavoin\nteiskaroitsit tänne nokka pystyssä ja yritit haastaa riitaa?\"\n\n\"En lainkaan teiskaroinut, mr Arkansas -- minä vain --\"\n\n\"Vai niin, olenko minä valehdellut? Vai niin? -- Tuhannen tulimmaista\n--\"\n\n\"Oh, Jumala varjelkoon, mr Arkansas, en minä mitään sellaista\ntarkoittanut. -- Siitä menen vaikka valalle. Kaikki pojathan voivat\ntodistaa, että olen aina puhunut teistä hyvää ja kunnioitan teitä\nenemmän kuin ketään muuta tässä talossa. Kysykää Smithiltä! Eikö\nniin ole asia, Smith? Enkö viimeksi eilen illallakin sanonut, että\nArkansas on aina ja kaikissa olosuhteissa gentlemanni? Vetoan\nkaikkiin täällä oleviin gentlemanneihin, eivätkö sanani kuuluneet\nniin. Tulkaahan nyt, mr Arkansas, niin otamme lasillisen, --\npaiskatkaamme kättä ja ottakaamme lasillinen. Tulkaa joka sorkka.\nMinä tarjoan. Tulkaa, Bill, Tom, Bob, Scotty -- tulkaa. Teidän\npitää kaikkien tyhjentää lasillinen minun ja Arkansasin kanssa --\nArkansas-veikkoseksi minä häntä nimitän -- kunnon mies on Arkansas.\nAntakaapa vielä kätenne. Katsokaa häntä, pojat, -- katsokaa häntä\noikein! Siinä seisoo koko Amerikan valkoisin mies. Ja se, joka sen\nkieltää, joutuu tekemisiin _minun_ kanssani, sen takaan. Antakaapas\nminulle vieläkin käpälänne!\"\n\nHe syleilivät toisiaan, isäntä humalaisen hellästi ja toinen ynseän\nalistuvasti, lasilla lahjottuna nähdessään saaliinsa taaskin\nlivahtavan. Mutta hupsu isäntä oli niin onnellinen pelastumisestaan,\nettä loruili edelleen, vaikka hänen olisi pitänyt kerrassaan vetäytyä\npois pelistä. Seurauksena oli, että Arkansas ennen pitkää alkoi\nvaarallisesti mulkoilla häneen ja yhtäkkiä ärähti:\n\n\"Isäntä, olisitko niin penteleen ystävällinen, että lausuisit tuon\nhuomautuksen uudestaan, jos suvaitset?\"\n\n\"Sanoin Scottylle, että isäni oli kuollessaan lähemmä viidenkymmenen\nvuoden vanha.\"\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä sanoit, häh?\"\n\n\"Niin, sen minä vain mainitsin.\"\n\n\"Etkö sinä mitään muuta puhunut?\"\n\n\"En -- en sanaakaan.\"\n\nSeurasi tukala hiljaisuus.\n\nArkansas leikitteli tovin lasillaan, nojaten kyynäspäillään\ntarjoilupöytään. Sitten hän miettivästi kihnutti vasenta\nsäärivarttaan oikean jalan saappaalla, kiusallisen äänettömyyden\njatkuessa. Mutta äkkipäätä hän sitten nyrpeänä hoippuroitsi lieden\nääreen, tuuppasi kiivaasti pari kolme miestä heidän mukavista\nasennoistaan, omaksui sellaisen itse, suuntasi nukkuvaan koiraan\npotkun, niin että se ulvahtaen livisti rahin alle, haritti sitten\npitkät koipensa, levitti takin hännysliepukat erilleen ja alkoi\nlämmittää nurjaa puoltansa. Tuokion kuluttua hän alkoi riidellä\nitsekseen, ja pian hän kompuroitsi takaisin tarjoilupöydän ääreen ja\naloitti:\n\n\"Isäntä, mistä johtuu, että pengot esiin vanhoja henkilöitä ja\nylvästelet isälläsi? Eikö tämä seura viihdytä sinua? Kuinka on asia?\nJos tämä seura ei sinua miellytä, niin meidän olisi kenties parasta\npötkiä tiehemme? _Sitäkö_ sinä tarkoitat?\"\n\n\"Hyväinen aika, Arkansas, en minä mitään sellaista ajatellut. Isäni\nja äitini --\"\n\n\"Isäntä, älä latele meille pötyä! Älä t-tee sitä. Jos sinua jokin\nharmittaa, niin sano se miehen lailla (_hik!_), mutta älä pöyhi\nesiin olleita ja menneitä ja paiski niitä sellaisten ihmisten\nnaamaan, jotka eivät muuta pyydä kuin saada olla rauhassa, jos se on\nmahdollista. Mikä lempo sinua muuten riivaakaan tänään aamupäivällä?\nEn ole ikinä nähnyt ihmisen käyttäytyvän tuolla tavoin.\"\n\n\"En todellakaan tarkoittanut mitään pahaa, Arkansas, enkä enää jatka,\njos se on teille vastenmielistä. Ovat tainneet ryypyt nousta päähäni,\nja kun nyt tulvan takia on niin paljon touhuakin ja hoidettavaa --\"\n\n\"Vai niin, _sekö_ sinun sydäntäsi kirvelee? Sinä tahdot, että me\nlaputamme täältä? Meitä on täällä liikaa? Vai niin? Sinä tahdot,\nettä me korjaamme kapistuksemme ja heittäydymme uimasille. _Sekö_ on\nmielessäsi? Niinkö?\"\n\n\"Mutta, hyvä Arkansas, olkaa toki järkevä. Tiedättehän _te_, että\nminä en rupea --\"\n\n\"Kas vain, sinä uhkaat minua? Niinkö? Hitto, tule tänne sieltä\ntiskisi takaa, niin opetan sinua! Ajaisit meidät ulos, senkin luihu\nja mateleva koira! Minä opetan sinut ahdistelemaan ja morkkaamaan ja\nhaukkumaan gentlemannia, joka on aina ollut siivo sinua kohtaan ja\nkoettanut sinua auttaa vastuksissasi.\"\n\n\"Hyvä mies, älkää ampuko! Jos täällä tapahtuisi verenvuodatusta --\"\n\n\"Kuuletteko sitä, hyvät herrat? Kuuletteko, että hän puhuu\nverenvuodatuksesta? Vai niin, sinä haluat nähdä verta, mieletön\nvintiö! Tässä minä olen! Minutko sinä tahdot murhata, mitä? Mutta\nsitä et pääse tekemään minun puuttumattani asiaan ensin, sinä\nvarasteleva, mustasydäminen, valkomaksainen neekerinpoika! Aseesi\nesiin!\"\n\nSamassa Arkansas alkoi ammuskella, isännän kiivetessä rahien\nja pöytien ja ihmisten ja kaikenlaisten esteiden yli, hurjasti\npyrkien pakoon. Siinä mylläkässä isäntä paiskautui lasioven läpi,\nja Arkansasin laukaistessa hänen peräänsä näyttäytyi talon emäntä\näkkiä ovisuussa ja asettui roiston eteen isot sakset kädessään.\nVaimon raivostus oli suurenmoista. Pää pystyssä ja kipinöitsevin\nsilmin hän hetkisen seisoi alallaan ja sitten astui eteenpäin ase\nkoholla. Ällistynyt heittiö epäröitsi, mutta väistyi piankin askeleen\ntaaksepäin. Toinen seurasi, askel askelelta peräydyttäen hänet selkä\nedellä keskilattialle, ja silloin, ihmettelevän joukon sulkeutuessa\nkehäksi heidän ympärilleen ällistelemään, emäntä antoi miehelle\nsellaisen ripityksen, että sen vertaista on tuskin ainoakaan muu\ntappiolle joutunut ja häpeään nujerrettu kerskuri saanut. Kun hän\nlopetti ja voitollisena poistui tarjoiluhuoneesta, tutisutti taloa\ntodellinen suosionmyrsky, ja koko yleisö tilasi itselleen ryypyt\nyhtenä henkäyksenä.\n\nLäksytys oli täysin riittävä. Hirmuhallitus oli sivuutettu,\nArkansasin tyrannia kukistettu. Vankeutemme jälelläolevana aikana\nmajatalossa oli henkilö, joka istui itsekseen hellittämättömän\nnöyryytyksen tilassa, ei milloinkaan sekaantunut mihinkään riitaan\ntai yltynyt ylvästelemään, ei kertaakaan vastannut letkautuksiin,\nalinomaa saadessaan pistopuheita taannoin madelleelta joukolta, -- ja\nse henkilö oli Arkansas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViidentenä tai kuudentena aamuna oli vesi laskeutunut pois kedolta,\nmutta vanhassa jokiuomassa kävi virta vielä korkealla ja rajuna, eikä\nollut mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen. Kahdeksantenakaan päivänä\nei ylimenoa voinut vielä katsoa vaarattomaksi, mutta likaisuus,\njuopottelu, tappelunrähinä ja muu sellainen saattoivat elelyn\nmajatalossa jo melkein sietämättömäksi, joten teimme lähtöyrityksen.\n\nVoimakkaan lumipyryn riehuessa astuimme ruuheen, ottaen satulat\nmukaamme ja hevoset hinattaviksemme riimunvarsista. Preussilainen,\nOllendorff, meloi yhdellä airolla keulassa, Ballou souti keskellä,\nja minä istuin perässä riimunvarsia pidellen. Kun hevoset menettivät\npohjan aitansa ja ryhtyivät uimaan, alkoi Ollendorffia pelottaa,\nkoska oli vaarana, että hevoset harhauttaisivat meidät suunnastamme;\noli selvää, että jos me emme pääsisi määrätyssä kohdassa maihin,\ntempaisi virta meidät mukaansa ja melkein varmasti syöksisi meidät\npääuomaan, joka nyt oli kohisevana koskena. Sellainen sattumus\nkoituisi nähtävästi tuhoksemme, sillä me ajautuisimme järvelle, ellei\nveneemme kaatuisi jo ennen.\n\nKehoitimme Ollendorffia pysymään järkevänä ja käyttäytymään\nmaltillisesti, mutta turhaan. Samassa kun keula kosketti\nrantaäyrästä, teki hän hyppäyksen, niin että ruuhi keikahti\nylösalaisin kymmenen jalkaa syvässä vedessä. Ollendorff sai\ntartutuksi pensaaseen ja laahasi itsensä rannalle, mutta Balloun ja\nminun täytyi päällystakkiemmekin painamina uida. Silti pitelimme\nkiinni ruuhesta, ja vaikka virta kuljetti meitä pääuoman lähelle,\nonnistui meidän kuitenkin viedä vene rantaan ja kavuta maihin. Olimme\nviluisia ja lionneita, joskin pelastuneita. Hevosetkin selviytyivät\nseikkailusta, mutta satulat olivat tietysti painuneet pohjaan.\nKytkimme elukat pajupehkoihin, ja sinne ne jäivät vuorokaudeksi.\nTyhjensimme veneestä veden ja soudimme takaisin noutamaan niille\nrehua ja loimia, mutta nukuimme vielä yhden yön majatalossa,\nennenkuin taas uskaltausimme taipaleelle.\n\nSeuraavana aamuna pyrytti yhä tuimasti, kun läksimme matkalle uusin\nsatuloin ja varustein. Noustessamme ratsaille lumi kattoi maata niin\npaksulti, että mistään tiestä ei voinut erottaa merkkiäkään, ja\nsakeassa tuiskussa oli mahdotonta nähdä sataa kyynärää pitemmälle\neteensä, -- muutoin olisimme voineet ottaa suuntamme vuorijonoista.\nAsema näytti epäiltävältä, mutta Ollendorff sanoi, että hänen\nvaistonsa oli yhtä luotettava kuin mikään kompassi ja että hän\npystyi linnunteitse löytämään perille Carsonin kaupunkiin, tolalta\npoikkeamatta. Hän väitti, että jos hän vähänkin joutui sivulle\nsuorasta linjasta, ahdistaisi häntä vaisto kuin paha omatunto. Niinpä\nantausimme hänen vanaveteensä onnellisina ja tyytyväisinä. Puolisen\ntuntia hapuilimme eteenpäin varsin varovasti, mutta sitten jouduimme\nvereksille jäljille, ja Ollendorff huudahti ylpeänä:\n\n\"Tiesinhän saavani olla niin tuiki varma kuin kompassi, pojat! Tässä\nnyt olemme päässeet jonkun kintereille, joka vainuaa meille tien\nvaivattomaksi kuljettavaksemme. Joudutetaanpa vauhtia, saadaksemme\nhänestä seuraa!\"\n\nMe hoputimme hevoset niin ripeään raviin kuin syvässä lumessa\nkävi päinsä, ja piankin ilmeni, että me olimme tavoittamassa\nedeltäjäämme, sillä jäljet kävivät yhä selvemmiksi. Me riensimme\neteenpäin, ja tunnin kuluttua näyttivät jäljet yhä vereksemmiltä,\n-- mutta kummalliselta tuntui, että matkustavaisten _lukumäärä_\nyhtämittaa lisääntyi. Ihmettelimme, kuinka noin suuri seurue oli\nosunut tällaiseen erämaahan tällaisena aikana. Joku tuli arvelleeksi,\nettä edellämme ratsasti kai komppania sotilaita linnoituksesta, ja\nse selitys omaksuttiin luontevana. Ponnistelimme parhaamme mukaan,\nsillä nyt he eivät voineet olla kaukanakaan. Mutta jäljet kävivät\nyhä lukuisammiksi ja lukuisammiksi, ja me aloimme ajatella, että\nkomppania oli jollakin ihmeellä kasvamassa rykmentiksi, -- Ballou\narvioitsi heidät viideksisadaksi mieheksi. Äkkiä hän pysähdytti\nhevosensa ja sanoi:\n\n\"Pojat, nämähän ovat omat jälkemme, ja tällä tavoin me olemme\nravanneet kehässä jo kolmatta tuntia täällä erämaan hämyyn jääneinä.\nHiisi vieköön, tämähän on jo ihan hydraulista!\"\n\nSitten ukko tulistui sättimään. Hän jakeli Ollendorffille\nmonenlaisia ankaria nimityksiä -- sanoi, että hän ei ollut ikinä\nnähnyt tuollaista päätöntä epattoa; hän lopetti sillä erikoisen\nmyrkyllisellä huomautuksella, että preussilaisella ei ollut enempää\nälyä kuin logaritmilla.\n\nNiin, me olimme todellakin seurailleet omia jälkiämme. Ollendorff\nja hänen \"sisäinen kompassinsa\" olivat siitä hetkestä alkaen\nepäsuosiossa. Kaiken ravaamisemme jälkeen me nyt olimme jälleen\ntäällä joen äyräällä, majatalon häämöittäessä sakean pyryn lävitse\ntoiselta rannalta. Aprikoidessamme, mitä piti tehdä, astui nuori\nruotsalainen maihin veneestä ja läksi jalkaisin saapastelemaan\nCarsonin taholle, hyräillen surullista lauluaan \"siskosta, veljestä\nkaukana poissa\" ja \"äidistä taivahan asunnoissa\", ja lyhyen tovin\nkuluttua hän hämärtyi ja häipyi unohduksen valkoiseen usmaan. Hänestä\nei kuultu sen koommin. Varmastikin hän vaelsi harhaan, ja väsymys\nluovutti hänet unelle, ja uni kavalsi kuolemalle. Mahdollisesti hän\nseurasi meidän petollisia jälkiämme, kunnes nääntyi.\n\nJuuri silloin kulkivat postivaunut nyt melkein tavallisiin\nmittasuhteisiinsa talttuneen joen yli ja vierivät Carsonia kohti\nensimmäisellä matkallaan tulvan jälkeen. Emme epäröineet pitempään,\nvaan läksimme uudestaan taipaleelle diligenssin jäljillä ja ravasimme\niloisesti eteenpäin, sillä meillä oli hyvä luottamus kuskin\npaikallisvaistoon. Mutta hevosemme eivät kyenneet pitämään puoliaan\nverekselle postivaunuvaljakolle. Tämä katosi tuotapikaa näkyvistä,\nmutta eipä sillä ollut väliä, kun meille jäivät syvät pyörien uurrot\noppaiksemme. Kello oli silloin kolme ehtoopäivällä, joten ilta\noli piankin tulossa, eikä sen edellä sitten ollutkaan vitkallista\nhämärtymistä, vaan se tuli niin äkillisesti kuin kellarinovi\nsuljetaan; sellainen ilmiö kuuluu näiden seutujen talveen.\n\nLunta tuli yhä yhtä tiheään kuin ennenkin, ja me emme tietysti\nvoineet nähdä viittätoista jalkaa eteemme; mutta lumen valkoinen\nheijastelu ympärillämme auttoi meidät erottamaan ne pehmeät,\nsokerikeon muotoiset nyppylät, jotka edustivat pajupensaita, ja\nsuoraan edessämme ne kaksi heikosti esiintyvää vakoa, jotka tiesimme\nherkeämättömästi täyttyviksi ja hiljalleen haipuviksi pyöränjäljiksi.\n\nKaikki pensaat olivat jokseenkin tasakorkuisia -- kolme tai neljä\njalkaa; ne kasvoivat jotensakin seitsemän jalan päässä toisistaan\nyli koko tasangon. Jokainoa niistä oli nyt vain lumikohouma; minne\nhyvänsä tahtoi lähteä, huomasi kulkevansa kuin hyvin järjestetyssä\nhedelmätarhassa, pitkin nimenomaisesti rajoitettua kujannetta, jonka\nkumpaistakin laitaa reunustivat tuollaisten lumimättäiden rivit, --\ntavallisen maantien levyistä kujannetta, joka luminyppyläin takia\nyleni kumpaisellekin sivulle mitä luonnollisimmin. Mutta meillä\nei ollut aikaa sellaisiin ajatuksiin. Kuvitelkaa sitä hyytävää\ntunnetta, joka meidät valtasi, kun meille lopulta myöhään illalla\nvalkeni, että pyöränjälkien viimeisen heikon häämyn jo kauan sitten\nhävittyä näkyvistä me olimme matkaamassa tuollaista pensaskujaa\npitkin varmaankin monen penikulman päässä sieltä ja ainiaan yhä\ntoivottomammin poiketen suunnasta. Saada jääkimpale niskaansa\nsolumaan alas pitkin selkärankaa on suoranaista huvia siihen\naistimukseen verraten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkoisen tuokion puuduksissa olleeseen vereen tuli äkillistä\neloa, ja yhtä äkillisesti valveutuivat sielun ja ruumiin uinuvat\nkyvyt. Meille kirkastui tuossa tuokiossa asemamme, herättäen meissä\nvapisuttavaa kauhua. Pysähdyimme paikalla laskeusimme ratsailta ja\nkumarruimme jännittyneesti tarkastelemaan tietä. Se oli tietysti\nhyödytöntä, sillä jos heikkoa syvennystä ei voinut eroittaa neljä\ntai viisi jalkaa korkealta, niin sitä oli tuiki mahdoton havaita\npainaessaan nenänsä melkein kiinni lumen pintaan.\n\nMeistä tuntui siltä, että olimme maantiellä, mutta se ei ollut\nmikään todiste, kuten meille selvisi poikkeillessamme eri suuntiin:\nsäännölliset lumikeot ja niiden väliset kujanteet varmistuttivat\nkunkin, että _hän_ oli löytänyt oikean tien ja että toiset olivat\njoutuneet harhaan. Me olimme perin pahassa pälkäässä. Olimme\nkohmetuksissa ja hevoset lopen uupuneina. Päätimme sytyttää pensaikon\nrisuista nuotion ja sen äärellä odotella aamua. Sehän oli kylläkin\nviisasta, sillä jos pahoin harhailimme oikealta suunnalta ja\nlumimyrskyä jatkui vielä seuraavana päivänä, tuotti ratsastuksen\numpimähkäinen jatkaminen ehdottoman tuhon.\n\nOlimme kaikin yhtä mieltä siitä, että nuotio nyt lähinnä vain\nsaattoi meidät pelastaa, ja niinpä ryhdyimme sellaista rakentamaan.\nMutta tulitikkuja ei sitten löytynytkään, joten koetimme tulla\ntoimeen pistooleilla. Seurueesta ei kukaan ollut ennen yrittänyt\nmitään sellaista, mutta kukaan ei myöskään epäillyt, että siten\n_voitiin_ selviytyä, ja helposti, -- sillä me olimme kukin usein\nlukeneet sitä kirjoista ja tietysti johtuneet suomaan tiedolle\nyksinkertaisen uskomuksemme, samoin kuin on jo kauan käynyt täydestä\nsekin tavallinen kirjavalhe, että intiaanit ja eksyksiin joutuneet\nerämiehet tekevät tulen hieromalla kahta kuivaa kalikkaa vastakkain.\n\nPainuimme syvään lumeen polvillemme, ja hevoset laskivat turpansa\nyhteen ja kallistivat kärsivälliset päänsä ylitsemme, ja siivekkäiden\nlumihiutaleiden tuprutessa alas ja muuttaessa meidät valkoisiksi\nveistoksiksi me kehittelimme tärkeätä koetta. Taitoimme oksia\npensaista ja kasasimme ne lakaistulle pälvekkeelle ruumiittemme\nsuojapuolelle. Kymmenen tai viidentoista minuutin kuluttua kaikki oli\nkunnossa, ja sitten keskustelun lakatessa ja valtimoiden pysähtyessä\njännittyneeseen odotukseen Ollendorff otti revolverinsa, nykäisi\nliipaisimesta -- ja pyyhkäisi koko pinon pois piirikunnasta! Se oli\nkehnointa epäonnistumista, mitä milloinkaan on nähty.\n\nTämä oli jo kylläkin ikävää, mutta ei vielä mitään suuremman\nkauhistuksen rinnalla: hevoset olivat kadonneet! Minut oli määrätty\npitelemään ohjaksia, mutta ollessani kaikkinielevän pingoituksen\nvallassa laukaisukokeen takia olin huomaamattani hellittänyt ne,\nja vapautuneet juhdat olivat karanneet tiehensä myrskyssä. Turhaa\nolisi ollut pyrkiä niitä tavoittamaan, sillä niiden askeleet eivät\naiheuttaneet vähäisintäkään ääntä, ja saattoi hyvinkin joutua kahden\nkyynärän päähän niistä mitään näkemättä. Katsoimme ne toivottomasti\ntuhon omiksi ja sadattelimme valheellisia kirjoja, kun niissä\nkerrotaan, että hevosten tapana on jäädä isäntiensä luo saamaan\nsuojelua ja seuraa sellaisina koettelemuksen hetkinä kuin meillekin\noli nyt osunut.\n\nOlimme jo olleet viheliäisessä tilassa; nyt tunsimme yhä\nahdistavampaa ankeutta. Kärsivällisesti, mutta murtunein toivein,\ntaittelimme lisää kalikoita ja kasasimme keoksi, ja toistamiseen\npreussilainen ampui ne avaruuteen. Nuotion sytyttäminen pistoolilla\noli selvästikin sellainen taito, joka vaati harjoittelua ja\ntottumusta, ja keskellä erämaata puoliyön hetkenä lumimyrskyssä ei\npaikka eikä aika ollut otollinen sen kurssin suorittamiseen. Me\nluovuimme siitä ja koetimme toista taitoa. Kukin otti pari kalikkaa\nja alkoi hieroa niitä vastakkain. Puolen tunnin kuluttua olimme\naivan kohmetuksissa, ja kalikat olivat samoin. Kirosimme karvaasti\nintiaanit, erämiehet ja kirjat, jotka olivat meitä petkuttaneet\nmokomalla hupsutuksella, ja olimme nyt apean neuvottomina.\n\nTässä käänteessä Ballou kopeloitsi neljä rikkitikkua sellaisen taskun\nruupusta, jota hän ei ollut huomannut tutkia. Neljän kultaharkon\nlöytäminen olisi meistä tämän rinnalla tuntunut vähäpätöiseltä ja\nturhanaikaiselta onnenpotkaukselta. Kukaan ei voi kuvitellakaan,\nkuinka oivalta rikkitikku näyttää tuollaisissa olosuhteissa, kuinka\nherttaiselta ja kallisarvoiselta ja pyhän kauniilta se vaikuttaa\nsilmään. Sillä kertaa me keräsimme risuja perin toiveikkaasti, ja\nkun Ballou laittausi raapaisemaan takkinsa sisusteeseen ensimmäisen\ntikun, oli hän kerrassaan määrättömän mielenkiinnon kohteena. Tikku\npaloi eloisasti kotvasen, mutta sitten se sammui. Se ei olisi voinut\nherättää suurempaa kaipuuta, jos se olisi ollut ihmiselämä.\n\nSeuraava tikku vain leimahti ja kuoli. Tuuli nykersi kolmannen, juuri\nkun se oli pääsemäisillään kunnolliseen liekkiin. Me ahtauduimme\nyhä likemmäksi toisiamme ja osoitimme melkein tuskallista intoa,\nkun Ballou pyyhkäisi viimeistä toivoamme housunlahettaan vasten.\nSe syttyi, paloi ensin sinisellä ja sairaalla liekillä ja virkosi\nsitten äkkiä kelpo loimuun. Vanhus suojeli sitä kädellään ja kumartui\nhiljalleen alas: kaikkien sydämet seurasivat häntä, ja valtimo ja\nhengitys salpautuivat. Liekki kosketti viimein kalikkapinoa, sai\nsiitä otteen -- epäröitsi -- pääsi tarttumaan vielä paremmin -- empi\njälleen -- pidätteli hengitystään viiden sieluaraatelevan sekunnin\najan, päästi sitten jonkunlaisen inhimillisen puhahduksen ja sammui.\n\nKukaan ei useaan minuuttiin hiiskunut sanaakaan. Se oli\njuhlallisenlaatuista hiljaisuutta; tuulikin noudatti salavihkaista,\nsynkkää rauhallisuutta eikä aiheuttanut enempää melua kuin\nlumihiutaleiden putoaminen. Viimein alkoi synkkien äänten haastelu,\nja oli pian ilmeistä, että jokainen sydämessään tunsi meidän\nviettävän viimeistä yötämme. Olin toivonut olevani ainoa, jolla oli\nse tunne. Kun toiset tyynesti lausuivat vakaumuksensa, kuului se ihan\nkuolemankutsulta. Ollendorff puhkesi puhumaan.\n\n\"Veljet, kuolkaamme yhdessä ja eritkäämme täältä ilman\nminkäänlaista ynseätä tunnetta toisiamme kohtaan. Unohtakaamme ja\nantakaamme anteeksi mennyt. Minä tiedän, että te olette olleet\nminulle suutuksissanne, kun kaadoin kumoon ruuhen ja sitten olin\nymmärtävinäni kaikki niin hyvin ja opastin teitä herkeämättömästi\nympäri lumessa -- mutta tarkoitukseni oli hyvä: antakaa minulle\nanteeksi! Tunnustan avoimesti, että mieleni on ollut katkera\nmr Ballouta kohtaan, kun hän pauhasi minulle ja nimitti minua\nlogaritmiksi, jonka merkityksestä en tiedä muuta kuin arvata, että\nsitä Amerikassa pidetään jonakin rumana ja sopimattomana; se on\nollut tuskin hetkeäkään poissa mielestäni, ja se on sisuttanut minua\npahasti, -- mutta jääköön silleen. Annan mr Balloulle anteeksi\nkaikesta sydämestäni, ja --\"\n\nOllendorff-parka keskeytti ja puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut siinä\nyksin, sillä minäkin itkin, ja Ballou samaten. Ollendorff sai\nsitten taas puheenlahjansa ja antoi minulle anteeksi, mitä minä\nolin tehnyt ja sanonut. Lopuksi hän otti esiin whiskypullonsa ja\nsanoi, että hän ei enää ikinä maistaisi pisaraakaan, elipä hän tai\nkuoli. Hän sanoi, että hän oli luopunut kaikesta elämisen toivosta\nja huonosti valmistautuneenakin tahtoi kaikessa nöyryydessään\nalistua kohtaloonsa. Hän olisi kuitenkin suonut, että hänet olisi\nvielä säästetty vähäksi aikaa, ei mistään itsekkäistä syistä, vaan\ntäydellisesti uudistuakseen ja uhrautuvaisuudella auttaakseen\nköyhiä, vaaliakseen sairaita ja saarnatakseen ihmisille varoittelua\njuoppouden paheen onnettomista seuraamuksista, tehdäkseen elämänsä\nterveelliseksi esimerkiksi nuorisolle ja vihdoin eritäkseen täältä\nsen kallisarvoisen ajatuksen viihdyttämänä, että hän ei ollut elänyt\nhukkaan. Lopuksi hän huomautti, että hänen kääntymyksensä alkaisi\ntästä silmänräpäyksestä, juuri nyt, hänen katsellessaan kuolemaa\nkasvoista kasvoihin, kun hänelle ei nyt sen pitempää aikaa suotu sen\nkäyttämiseen ihmiskunnan avuksi ja siunaukseksi -- ja samassa hän\npaiskasi pois whiskypullon.\n\nBallou lausui samanlaatuista ja aloitti sen kääntymyksen, jota hän ei\nvoinut saada pitkittää elämässä heittämällä pois vanhan korttipinkan,\njoka oli meitä lohduttanut tulvavankeuden päivinä ja tehnyt elämän\nsiedettäväksi. Hän sanoi, että hän ei ollut milloinkaan antautunut\nuhkapeliin, mutta tunsi nyt kuitenkin varmaksi, että korttien\nkäsittely millä tavoin hyvänsä oli epämoraalista ja vahingollista\nja että kukaan ei voinut olla täysin puhdas ja nuhteeton niitä\nkarttamatta.\n\n\"Ja sentähden\", hän jatkoi, \"minä tämän teon jälkeen jo tunnen\nparemmin luontuvani niihin hengellisiin saturnalioihin, jotka ovat\nvälttämättömiä täydelliseen ja obsoleettiin heräännykseen\".\n\nNämä kieleltä vyörähtelevät tavut liikuttivat häntä vielä enemmän\nkuin mikään ymmärrettävä kaunopuheisuus olisi voinut saada aikaan,\nja ukko nyyhkytti sellaisen kaihon ilmennykseksi, josta ei puuttunut\npikku tyytyväisyyttäkään.\n\nOmat lausumani olivat samaa laatua kuin toverien, ja tiedän\nehdottomasti, että niiden perusteena olleet tunteet olivat\nhartaat ja vilpittömät. Me olimme kaikin rehellisiä ja kaikin\nsyvästi liikutettuja ja totisia, sillä olihan kuolema lähellämme\nväistämättömänä. Minä heitin pois piippuni ja sen tehdessäni\ntunsin olevani vihdoinkin vapaa vihattavasta paheesta, joka oli\nkaikkina päivinäni hallinnut minua tyrannina. Vielä puhuessani tulin\najatelleeksi, mitä kaikkea hyvää olisin voinut maailmassa suorittaa\nja mitä vielä suurempaa hyvää olisin kyennyt aikaansaamaan _nyt_,\nkun minulla olivat nämä uudet herätteet ja jalommat ja paremmat\ntarkoitusperät seurattavina, jos minua vain olisi säästetty vielä\nmuutamiksi vuosiksi, -- ja silloin kyyneleet taas heruivat esiin. Me\nlaskimme käsivarret toistemme kaulaan ja odottelimme sitä varoittavaa\nunisuutta, joka tavallisesti tulee kuoliaaksi paleltumisen edellä.\n\nPianpa se hiipikin olemukseemme, ja silloin me hyvästelimme toisiamme\nviimeisen kerran. Suloinen unteluus kietoi herpaantuvat aistini\nverkkoonsa, lumihiutaleiden kutoessa käärinliinoja voitetun ruumiini\nverhoksi. Unohduksen yö alkoi. Elämän taistelu oli kamppailtu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä, kuinka kauan olin tässä unohduksen horroksessa, mutta se\ntuntui minusta ikuisuudelta, kun hämärä tajunta hiljalleen heräsi\nja tätä seurasi yleinen kivistely koko ruumiissa. Aivoihini välähti\nsilloin ajatus: tämä on kuolema, -- tämä on haudanjälkeinen olotila.\n\nSitten jokin valkoinen kohousi viereltäni, ja joku ääni virkkoi\nkatkeran ponnekkaasti:\n\n\"Olisiko herra niin hyvä ja heittäisi potkimasta minua!\"\n\nSe oli Ballou, -- ainakin se oli Balloun äänen saanut villava\nlumiukko istuvassa asennossa.\n\nNousin ylös, ja tuossa -- ei viidentoistakaan jalan päässä meistä\nolivat postivaunuaseman rakennukset, ja avonaisessa vajassa seisoivat\nhiljaisina meidän satuloidut ja suitsitetut hevosemme!\n\nNyt muuan kupera lumikinos liikkui, ja Ollendorff tuli siitä esille,\nja me kaikki kolme istuimme sanattomina tuijottaen rakennuksiin.\nMeillä ei todenteolla ollut mitään puhuttavaa. Koko tilanne oli\nniin äärimmäisen naurettava ja nöyryyttävä, että sanat olivat liian\nheikkoja ilmauksiksi, ja me olimme kuin puulla päähän lyötyjä.\n\nSydäntemme ilo vapautumisestamme oli myrkyttynyt, niin, melkein\ntuhoutunut. Me aloimme nyt vähitellen suuttua ja myrtyä -- kiukustua\ntoisiimme, kiukustua itseemme, kiukustua kaikkeen yleensä, ja\nhaluttomasti me pudistelimme lumen vaatteistamme ja tallustimme\nikävässä hanhenmarssissa hevosten luo, riisuimme niiltä satulat ja\npistäysimme aseman suojaan.\n\nEn hevin ole liioitellut ainoatakaan piirrettä tästä kummallisesta\nja järjettömästä seikkailusta. Se tapahtui kirjaimellisesti niinkuin\nsen olen tässä kertonut. Olimme tosiaankin leiriytyneet lumikinoksiin\nerämaassa puoliyön hetkenä myrskyssä, eksyksiin joutuneina ja\ntoivottomina, viidentoista askeleen päässä mukavasta majatalosta.\n\nPari tuntia me istuimme itseksemme asemalla ja mietiskelimme tukalin\naistimuksin. Nyt oli salaperäisyys poissa, ja käsitimme hyvin,\nmiksi hevoset olivat meidät hylänneet. Epäilemättä ne olivat olleet\nsuojassa neljännesminuutin kuluttua lähdöstään ja irvistelleet\nkuunnellessaan meidän tunnustuksiamme ja valitusvirsiämme.\n\nAamiaisen jälkeen tuntui hiukan paremmalta, ja piankin meihin palasi\nelämän tuulahdusta. Maailma alkoi jälleen näyttää valoisalta, ja\nelämä oli meille kallisarvoisempaa kuin milloinkaan ennen. Samassa\naloin myös tuntea vaivaa -- se kiusasi yhä pahemmin -- ahdisteli\naivan herkeämättä. Voi, uudestisyntymiseni ei ollut täydellinen:\nkaipasin piippuani! Asetuin vastaan kaikella voimallani, mutta liha\noli heikko. Vaelsin ulos yksin ja taistelin itseni kanssa kokonaisen\ntunnin. Muistuttelin mieleeni parannuslupauksiani ja saarnasin\nitselleni vakuuttavasti, nuhdellen, tyhjentävästi.\n\nMutta se oli aivan turhaa; piankin sitten huomasin hiiviskeleväni\nlumikinoksissa piippua etsimässä. Löysinkin sen ja matelin\npois piiloutumaan ja nauttimaan sen viihdykkeestä. Oleilin\npiharakennusten takana melkoisen tuokion ja kysyin itseltäni, miltä\nminusta tuntuisi, jos lujaluontoiset, sielunvoimiltaan etevämmät,\nvelvollisuudentuntoiset toverini yllättäisivät minut alennuksessani.\nLopulta sytytin piippuni, eikä yksikään ihminen voisi tuntea itseään\nhuonommaksi ja viheliäisemmäksi kuin minä silloin. Minua hävetti\nolla omassa kurjassa seurassani. Mutta kun yhä pelkäsin ilmituloa,\narvelin, olevan kenties vielä turvallisempaa kiertää ulkorakennusten\ntoiselle puolelle, ja sentähden käännyin kulman taakse. Minun\nkääntyessäni toisesta nurkasta piippu suussa pyörähti Ollendorff\ntoisen takaa esille pullo huulillaan, ja mitään aavistamatta istui\nvälillämme Ballou syventyneenä pelaamaan \"solitairea\" vanhoilla,\nnuhraantuneilla korteillaan!\n\nHassummin ei juuri voisi sattua. Me pudistimme toistemme käsiä ja\npäätimme olla puhumatta sen enempää \"parannuksesta\" ja \"esimerkin\nantamisesta nousevalle polvelle\".\n\n\n\n\nMILJOONAN PUNNAN SETELI\n\n\nSeitsemänkolmatta vuoden ikäisenä olin kaivososakkeiden\nvälitystoimiston konttoristina San Franciscossa ja perehtynyt\nkaikkinaisiin pörssiasioihin. Olin yksinäni maailmassa, ainoana\ntukena älyni ja puhdas maine, mutta nämä olivatkin johtamassa minua\nvarallisuuden uralle, ja olin tyytyväinen mahdollisuuksiini.\n\nAikani oli lauantaisin vapaa ehtoopäiväneuvottelun jälkeen, ja\ntavakseni oli tullut lähteä silloin pikku purjeveneellä lahdelle.\nEräänä päivänä uskaltausin liian loitos, ajautuen ulapalle. Juuri yön\ntullessa, kun olin jokseenkin menettänyt toivon, minut korjasi pikku\npriki, joka oli matkalla Lontooseen. Siitä koitui pitkällinen ja\nmyrskyjen rasittama purjehdus, ja minut pantiin elatukseni maksuksi\nahertamaan tavallisena merimiehenä ilman palkkaa. Astuessani maihin\nLontoossa olivat vaatteeni kuluneet ja repaleiset, ja minulla oli\nvain yksi dollari taskussani. Tällä rahalla sain ruokaa ja yösijan\nvuorokaudeksi. Toisen vuorokauden kuljeskelin niitä vailla.\n\nKello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna laahustin nälkäisenä\nretkuna pitkin Portland-aukion laitaa, kun muuan hoitajattarensa\nohitaluttama lapsi heitti katuojaan ison, mehevän päärynän, josta oli\nvain kerran haukkaistu. Minä tietysti pysähdyin, tähdäten halukkaan\nkatseeni lokaiseen aarteeseen. Minulla tuli vesi kielelle, vatsani\nvaati sitä herkkua, koko olemukseni pyyteli sitä. Mutta aina kun\nliikahdin sitä sieppaamaan, keksi jonkun ohikulkijan silmä aikeeni,\nja silloin minä tietysti suoristausin, näytin välinpitämättömältä ja\nolin kuin en olisi ollut päärynästä tietoinenkaan. Siten kävi yhä\nuudestaan, enkä kyennyt toteuttamaan pyrkimystäni. Olin jo yltymässä\nkyllin epätoivoiseksi uhmaamaan kaikkea häpeää ja tempaamaan\nhedelmän, kun takanani avattiin ikkuna ja sieltä lausui joku\nherrasmies:\n\n\"Olkaa hyvä ja käykää tänne.\"\n\nMinut päästi sisälle koreapukuinen lakeija ja näytti tien ylelliseen\nhuoneeseen, jossa istui kaksi vanhanpuoleista herraa. He lähettivät\npois palvelijan ja pakottivat minut istuutumaan. He olivat juuri\nlopettaneet aamiaisensa, ja rippeiden näkeminen oli nykertää minut.\nSaatoin tuskin ajatella mitään muuta noilta ruokalajeilta, mutta kun\nminua ei kehoitettu niitä maistamaan, täytyi minun kestää se kiusa\nparhaani mukaan.\n\nHuoneessa oli vähän aikaisemmin tapahtunut jotakin, mikä minulle\nselvisi vasta paljon myöhemmin, mutta kerron sen jo tässä. Vanhat\nveljekset olivat pari päivää takaperin joutuneet varsin kiihkeään\nväittelyyn ja lopulta päättäneet ratkaista sen vedonlyönnillä, kuten\nenglantilaiset mielellään välityskeinoksi käyttävät.\n\nTiedettäneen yleisesti, että Englannin Pankki kerran valmistutti\nkaksi miljoonan punnan seteliä, vasiten käytettäviksi jonkun vieraan\nmaan kanssa järjestettävään suoritukseen. Syystä tai toisesta\nolikin vain toinen näistä siten sijoitettu ja palatessaan tehty\nmitättömäksi; toinen oli yhä pankin holvissa. No, rupatellessaan\nveljekset sattuivat ihmettelemään, miten kävisi täysin rehelliselle\nja älykkäälle muukalaiselle, joka joutuisi ystävättömänä tuuliajolle\nLontoossa, jos hänellä ei olisi rahtuakaan muuta rahaa kuin\ntuo miljoonan punnan seteli eikä minkäänlaista mahdollisuutta\nomistusoikeutensa selvittämiseen. Veli A sanoi, että hän nääntyisi\nnälkään, mutta veli B oli toista mieltä. Veli A väitti, että hän ei\nvoisi tarjota sitä pankissa tai missään muuallakaan, koska hänet\nheti pidätettäisiin. Siten he kiistelivät, kunnes veli B sanoi\nlyövänsä vetoa kahdestakymmenestätuhannesta punnasta, että mies\ntulisi jotenkuten toimeen kolmekymmentä päivää sen miljoonan varassa\nja pysyisi vapaalla jalalla. Veli A tarttui tarjoukseen. Veli B\nmeni Englannin Pankkiin ja lunasti sen setelin. Ihan englantilaisen\ntapaista sekin, -- lannistumattomuutta kerrassaan! Sitten hän\nsaneli erään kirjurinsa kauniille, pyöreälle käsialalle kirjeen,\nja senjälkeen veljekset asettuivat ikkunan ääreen päiväkaudeksi\nistumaan, keksiäkseen oikean miehen, jolle se annettaisiin.\n\nHe näkivät rehellisiä kasvoja, jotka eivät ilmaisseet riittävää\nälykkyyttä, ja taasen älykkäitä, mutta ei kyllin rehellisiä; monet\nvastasivat kumpaakin vaatimusta, mutta kuuluivat henkilöille, jotka\neivät olleet kyllin köyhiä, tai köyhinäkään muukalaisia. Aina oli\njotakin vialla, kunnes minä osuin paikalle, ja silloin he olivat\nyhtä mieltä siitä, että minä täytin ehdot kaikin puolin, joten he\nvalitsivat minut, ja siinä minä nyt olin odottelemassa tietoa, miksi\nminut oli kutsuttu sisälle.\n\nHe alkoivat kysellä olojani ja saivat piankin kuulla tarinani.\nLopulta he ilmoittivat, että sovelluin heidän tarkoitukseensa.\nSanoin olevani siitä kovin hyvilläni ja tiedustin, mikä se oli.\nSilloin toinen heistä ojensi minulle kirjekuoren ja sanoi, että\nlöytäisin selityksen siitä. Olin avaamaisillani sen, mutta hän\nkielsi kehoittaen minua viemään sen mukanani, harkitsemaan sitä\nhuolellisesti ja välttämään hätäilyä tai ajattelemattomuutta. Olin\nymmällä ja halusin haastella asiasta hiukan enemmän, mutta sitä eivät\nhe halunneet. Jätin siis hyvästi, loukkaantuneena ja häpeissäni, kun\nolin nähtävästi joutunut jonkunlaisen ilveen kohteeksi ja kuitenkin\nnäin pakolliseksi alistua siihen, sillä enhän näissä olosuhteissani\nvoinut mitään isoisten ihmisten pilanteolle.\n\nNyt olisin noukkaissut päärynän ja syönyt sen koko maailman nähden,\nmutta se oli kadonnut; olin siis senkin menettänyt tässä onnettomassa\njutussa, eikä se ajatus lauhduttanut tunteitani noita miehiä kohtaan.\nHeti kun pääsin pois talon näköpiiristä, avasin kirjekuoren ja\nhuomasin, että siinä oli rahaa! Käsitykseni heistä muuttui, sen\nsaatte uskoa! En menettänyt hetkeäkään, vaan sulloin kirjelapun ja\nrahan liivintaskuuni ja syöksyin lähimpään halpaan ruokalaan. Oh,\nkuinka minä söinkään! Kun viimein ei mahtunut enempää, otin esille\nsetelini ja avasin sen laskoksistaan, silmäsin sitä ja olin pyörtyä.\nViisi miljoonaa dollaria! Se sai pääni humisemaan.\n\nLienen siinä istunut pökertyneenä tirkistelemässä seteliin\nhyvinkin minuutin ajan, ennenkuin kunnollisesti toinnuin. Silloin\noli ensimmäisenä havaintonani isäntä. Hänen katseensa oli\ntähdätty seteliin, ja hän seisoi kuin kivettyneenä. Hän palvoi\nkaikella ruumiillaan ja sielullaan, mutta ei näköjään kyennyt\nhievahtamaankaan. Otin siitä ohjeeni ja menettelin ainoalla\njärkevällä tavalla. Ojensin seteliä häneen päin ja sanoin\nhuolettomasti:\n\n\"Vaihtakaa minulle tämä, olkaa hyvä.\"\n\nPyyntö palautti hänet toimivaan tilaan, ja hän pyysi tuhannesti\nanteeksi, kun ei voinut särkeä rahaani, enkä minä saanut häntä edes\nkajoamaan siihen. Hän halusi katsella sitä ja yhä katsella; hän ei\ntuntunut saavan silmiensä janoa mitenkään sammutetuksi, mutta kavahti\nkoskemasta siihen niinkuin se olisi ollut jotakin liian pyhää halvan\ntomumajan käsiteltäväksi. Minä huomautin:\n\n\"En mielelläni tuottaisi hankaluutta, mutta muukaan ei auta: olkaa\nhyvä ja vaihtakaa tämä, minulla ei ole lainkaan pikkurahaa.\"\n\nMutta hän sanoi, että sillä ei ollut yhtään väliä; minun sopi\njättää mokoma pikku erä toiseen kertaan. Muistutin siihen, etten\nkenties melkoiseen aikaan osuisi taas tälle taholle, mutta se ei\nhänen mielestään merkinnyt mitään, hän oli valmis odottamaan, ja\nsopipa minun milloin hyvänsä pistäytyä tänne nauttimaan mitä halusin\nja antaa tilini jatkua mieleni mukaan. Eihän hän muka arastellut\nluottaa noin rikkaaseen herraan, joskin olin hilpeäluontoinen ja\nhalusin pukuasioissa kujeilla yleisölle. Tällöin astui sisälle toinen\nruokailija, ja isäntä vihjaisi minulle, että oli parasta pistää\nse eriskummaisuus pois näkyvistä. Sitten hän kumarrellen saatteli\nminua ovelle asti, ja minä läksin suoraa päätä tavoittamaan noita\nveljeksiä, korjatakseni tapahtuneen erehdyksen, ennenkuin poliisi\netsisi minut käsiinsä ja avustaisi minua siihen.\n\nOlin aika lailla hermostuksissani, todella pahoin peloissanikin,\nvaikka en tietysti ollut millään tavoin syypää, -- mutta\nihmistuntemukseni ilmaisi minulle, että he huomatessaan antaneensa\nkulkurille miljoonan punnan setelin punnansetelin sijasta yltyisivät\nhurjaan raivoon _häntä_ kohtaan, vaikka heidän pitäisi pahoitella\nomaa likinäköisyyttään. Lähestyessäni taloa alkoi kiihtymykseni\ntasaantua, sillä sikäläinen hiljaisuus saattoi minut jokseenkin\nvarmaksi siitä, että erehdystä ei ollut vielä huomattu. Soitin\novikelloa. Sama palvelija ilmestyi esiin. Kysyin, olivatko herrat\nkotona.\n\n\"He ovat menneet.\" Tämä ilmoitettiin tuollaisen toimitsijaluokan\nylvääseen, kylmäkiskoiseen tapaan.\n\n\"Menneet? Menneet minne?\"\n\n\"Matkalle.\"\n\n\"Mutta minne päin?\"\n\n\"Mantereelle luullakseni.\"\n\n\"Mantereelle?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Mille taholle -- mitä kautta?\"\n\n\"En voi sanoa, sir.\"\n\n\"Milloin he tulevat takaisin?\"\n\n\"Kuukauden kuluttua, sanoivat.\"\n\n\"Kuukauden kuluttua! Oh, tämä on kamalaa! Antakaa minulle _jotakin_\nvihiä, miten saan toimitetuksi heille sanan. Asiani on äärimmäisen\ntärkeä.\"\n\n\"En tosiaankaan voi. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin he\nmatkustivat, sir.\"\n\n\"Sitten minun pitää puhutella jotakuta perheen jäsentä.\"\n\n\"Perhekin on poissa, on ollut ulkomailla jo monta kuukautta --\nEgyptissä ja Intiassa luullakseni.\"\n\n\"Mies, on tapahtunut tavaton erehdys. He palaavat ennen iltaa.\nSanokaahan heille, että minä kävin täällä ja että poikkeilen\nuudestaan, kunnes asia korjautuu, joten heidän ei tarvitse hätääntyä.\"\n\n\"Kyllä sanon, jos he tulevat takaisin, mutta sitä en odota. He\nhuomauttivat, että te saavutte tunnin kuluttua tiedustelemaan,\nmutta minun piti vastata teille, että kaikki on kunnossa ja että he\npalaavat määräaikana, ottaakseen teidät sitten puheilleen.\"\n\nMinun siis täytyi heittää sikseen ja poistua. Millainen arvoitus tämä\nolikaan! Olin ihan menemässä sekaisin. He palaisivat \"määräaikana\".\nMitä se saattoi merkitä? Oh, kirjehän kenties antaisi selityksen.\nOlin unohtanut kirjeen; otin sen esille ja luin. Siinä sanottiin:\n\n\"Olette älykäs ja rehellinen mies, kuten saattaa nähdä kasvoistanne.\nKäsitämme teidät köyhäksi ja muukalaiseksi. Liitämme tämän ohelle\nrahasumman. Se lainataan teille kolmeksikymmeneksi päiväksi,\nkorottomasti. Esittäytykää tässä talossa sen ajan päättyessä. Olen\nlyönyt teistä vetoa. Jos voitan sen, niin saatte minkä hyvänsä\npaikan, joka on annettavissani -- nimittäin sellaisen, johon\nkykenette osoittautumaan perehtyneeksi ja päteväksi.\"\n\nEi mitään allekirjoitusta, osoitetta, päiväystä.\n\nNo, olinpa tässä joutunut sokkosille! Te tiedätte, mistä kaikki\njohtui, mutta minulle se oli käsittämätön arvoitus. En osannut\naavistellakaan, mikä oli pelinä tai tarkoitettiinko minulle\nhaittaa vai ystävyydenpalvelusta. Pistäysin puistoon ja istuuduin\nyrittääkseni ajatella asemaa perusteellisesti, harkitakseni, mitä\nminun oli paras tehdä.\n\nTunnin mittaan järkeilyni kiteytyi seuraaviksi päätelmiksi.\n\nKenties nuo miehet tarkoittavat minulle hyvää, kenties pahaa; siitä\nei voi saada selkoa -- jääköön silleen. Heillä on jotakin peliä\ntai suunnitelmaa tai koetta mielessä; on mahdotonta sitä arvata\n-- jääköön silleen. Minusta on lyöty vetoa; sen perustaa ei voi\nkeksiä -- jääköön silleen. Siten ovat epätietoiset suureet poissa\ntieltä; jälellä on kosketeltavaa, vankkumatonta, täysin varmasti\nmääriteltävää. Jos pyydän Englannin Pankkia sijoittamaan tämän\nsetelin sen miehen tilille, jolle se kuuluu, niin he tekevät sen,\nsillä he tuntevat hänet, vaikka minä en tunne; mutta he kysyvät\nminulta, miten sain sen haltuuni, ja jos kerron asian, niin he\ntietenkin telkeävät minut houruinhoitolaan, kun taasen vale\ntoimittaisi minut vankilaan. Sama olisi tuloksena, jos yrittäisin\ntallettaa setelin johonkin pankkiin tilini pohjaksi tai lainata rahaa\ntällä vakuudella. Minun on kanniskeltava tätä suunnatonta taakkaa\nkunnes nuo miehet tulevat takaisin, siinä ei minulla ole valinnan\nvaraa. Se on minulle hyödytön, yhtä hyödytön kuin hyppysellinen\ntuhkaa, ja kuitenkin minun täytyy visusti varjella sitä samalla kun\nkerjään elantoani. En voisi _antaa_ sitä pois, vaikka yrittäisinkin,\nsillä sitä ei ottaisi vastaan rehellinen kansalainen eikä rosvo,\ntai suostuisi millään ilveellä tekemisiin sen kanssa. Noilla\nveljeksillä ei ole mitään hätää. Jos hukkaisinkin heidän setelinsä\ntai polttaisin, niin heillä ei sittenkään olisi hätää, sillä he\nvoivat pidättää setelin lunastamisen ja saada pankilta korvauksen;\nmutta sillaikaa minun on kuukausi kärsittävä palkatta tai hyödyttä --\nellen avusta voittamaan sitä vetoa, mikä se lieneekään, ja saa sitä\npaikkaa, joka minulle ehdollisesti luvataan. Mielelläni sen ottaisin\nvastaan; heidänlaisensa miehet määräilevät toimista, joihin kelpaa\nryhtyä.\n\nJohduin aika lailla ajattelemaan sitä tointa. Toiveeni alkoivat\nkohota korkealle. Epäilemättäkin palkka olisi runsas. Sitä\nalettaisiin maksaa kuukauden kuluttua; sitten olisin hyvällä\npohjalla. Piankin pääsin erinomaiseen mielenvireeseen. Olin tällöin\njo taas maleksimassa kaduilla. Vaatturinliikkeen näkeminen pani\nminut kiihkeästi kaipaamaan risojeni karistamista, pukeutuakseni\njälleen siistiin kuntoon. Saatoinko sen tehdä? En, minulla ei ollut\nmaailmassa mitään muuta kuin miljoona puntaa. Pakottausin siis\nastelemaan ohitse. Mutta tuokion kuluttua ajauduin takaisin. Kiusaus\nahdisti minua julmasti. Lienen kuuteen kertaan tallustellut tuon\nliikkeen ohitse edestakaisin sen miehekkään kamppailuni aikana.\nViimein myötäsin; minun täytyi. Kysyin, oliko heillä virhemittaista\npukua jääneenä haltuunsa jostakin tilauksesta. Mies, jota puhuttelin,\nnyökkäsi toiseen mieheen päin, antamatta vastausta. Siirryin\nosoitetun miehen luo, ja yhtä vaiteliaasti hänkin viittasi päällään\ntoiseen mieheen. Menin tämän kolmannen luo, ja hän virkkoi:\n\n\"Hetkinen, joudan kohta.\"\n\nOdotin kunnes hän oli valmis hommastaan. Sitten hän vei minut\ntakahuoneeseen, penkoi hylättyjen pukujen kasaa ja valitsi minulle\nvirttyneimmän. Vaihdoin sen ylleni. Se ei ollut mitoiltaan sopiva\neikä millään tavoin miellyttävä, mutta se oli uusi, ja mieleni kovin\nteki saada se. Niin ollen en ryhtynyt kohdistamaan huomiota sen\nvikoihin, vaan sanoin hieman epävarmasti:\n\n\"Olisi mukavampaa minulle, jos voisitte odottaa maksua jonkun päivän.\nMinulla ei ole vaihtorahaa mukanani.\"\n\nMiehen kasvot saivat mitä ivallisimman ilmeen, hänen vastatessaan:\n\n\"Oh, eikö ole? No, enhän sitä tietysti odottanutkaan.\nTeidänlaisillanne herrasmiehillä on tietenkin vain isoa rahaa\nlompakossaan.\"\n\nSe kiusaannutti minua, ja huomautin: \"Ystäväiseni, teidän ei pitäisi\narvostella muukalaista aina vaatteiden mukaan. Pystyn aivan hyvin\nmaksamaan puvun: en vain halunnut tuottaa teille ison setelin\nvaihtamisen vaivaa.\"\n\nSiitä hän hiukan lievensi sävyään ja vastasi, vaikkakin vielä\njossakin määrin ylväästi:\n\n\"En tarkoittanut mitään pahaa, mutta kun tässä nyt lausutaan\nmoitteita, niin saattaisinpa huomauttaa, ettei ollut juuri teidän\nasiananne kiirehtiä päättelemään meille hankalaksi vaihtaa mitä\nhyvänsä seteliä, joka teillä sattuu olemaan. Kyllä _meiltä_ riittää.\"\n\nOjensin hänelle setelin ja sanoin.\n\n\"Kah, hyvä on; pyydän anteeksi.\"\n\nHän otti sen vastaan hymyllä, tuollaisella leveällä hymyllä, joka\nleviää laajalle ja poimuttuu ja vakoutuu ja käy kierteiseksi,\nniinkuin kivenheiton jälki lammen pinnassa, ja sitten hänen\nvilkaistessaan seteliin tämä hymy jähmettyi jäykäksi ja sai keltaisen\nvivahduksen, näyttäen sellaiselta kiemuraiselta laavavyöryltä,\njoita näkee kovettuneina Vesuviuksen kupeen pikku tasanteilla. En\nollut milloinkaan nähnyt myhäilyä tuolla tavoin napattuna kiinni\nja vakinaistettuna. Mies seisoi pidellen seteliä kivipatsaana, ja\nomistaja riensi paikalle katsomaan, mikä oli vikana, tokaisten:\n\n\"No, mitä nyt? Mistä pula? Mitä puuttuu?\"\n\n\"Ei ole mitään pulaa\", selitin minä. \"Odotan rahaa takaisin.\"\n\n\"No, no, käy vaihtamassa, Tod; säre seteli.\"\n\n\"Vaihtamassa!\" äännähti Tod. \"Helppo sanoa, sir, mutta katsokaahan\nseteliä itse.\"\n\nOmistaja loi siihen silmäyksen, ja hänen huuliltaan purkausi\nhiljainen, kaunopuheinen vihellys. Sitten hän sukelsi hylättyjen\npukujen röykkiöön ja alkoi tempoa sitä puolelle ja toiselle, kaiken\naikaa puhellen kiihkeästi ja ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Myydä erikoisluontoiselle miljoonamiehelle noin ala-arvoinen\npuku! Tod on hupelo -- synnynnäinen hupelo. Aina hän haihattelee.\nKarkoittaa täältä jokaisen pohatan, kun ei pysty eroittamaan\nmiljoonamiestä kulkurista, ei ole koskaan pystynyt. Kas, tässä on\nse, jota hain. Riisukaahan yltänne nuo tamineet, sir, ja heittäkää\ntuleen. Suvaitkaa koetella tätä paitaa ja tätä pukua; se on juuri\npaikalleen osuva, aivan kerrassaan -- koreilematon, hyvää kangasta,\nhillityn kuosinen ja herttuallisen aistikas. Se valmistettiin\ntilauksesta ulkomaiselle ruhtinaalle -- saatatte hänet tunteakin, sir\n--, hänen ylhäisyydelleen Halifaxin hospodarille, mutta hänen täytyi\njättää se meille ja ostaa surupuku, kun hänen äitinsä teki kuolemaa,\nvaikka sitten virkosikin. Mutta mitäpä siitä; emme voi saada asioita\naina käymään siten kuin -- tuota, siihen tapaan kuin ne -- kas niin!\nHousut ovat oivat, sopivat teille ihastuttavasti, sir! Nyt liivit:\nahaa, nekin kuin valetut! Nyt takki -- hyväinen aika, katsokaapas\ntuota! Täydellinen kokonaisuudessaan! En ole eläissäni nähnyt näin\nerinomaista sattumaa.\"\n\nIlmaisin tyytyväisyyteni.\n\n\"Aivan oikein, sir, aivan oikein, kelpaahan se tilapäisesti, se minun\ntäytyy sanoa. Mutta odottakaahan, niin saatte nähdä, mitä kykenemme\nteille luomaan omilla mitoillanne. No, Tod, kirja ja kynä; ryhdy\nmerkitsemään. Lahkeen pituus, 32\" -- ja niin edelleen. Ennenkuin sain\nsanaakaan virketyksi hän oli mittaillut minut ja antoi määräyksiä\niltapuvuista, aamupäiväpuvuista, paidoista ja sen sellaisista.\nSaadessani tilaisuuden muistutin:\n\n\"Mutta, hyvä herra, minä en _voi_ tehdä näitä tilauksia, ellei teidän\nsovi odottaa epämääräisesti tai vaihtaa seteliäni.\"\n\n\"Epämääräisestikö! Se on heikko sana, sir, heikko sana. Ikuisesti\n-- _se_ on oikea sana, sir. Tod, toimita nämä mitä pikaisimmin\nvalmistetuiksi ja lähetä ne herran osoitteella aikaa hukkaamatta.\nVähäisemmät asiakkaat odottakoot. Merkitse muistiin herran osoite ja\n--\"\n\n\"Olen muuttamassa asuntoa. Poikkean kyllä jättämään uuden osoitteeni.\"\n\n\"Hyvä on, sir, hyvä on. Hetkinen -- sallikaa minun saattaa teitä,\nsir. Kas niin -- hyvästi, sir, hyvästi ja paljon kiitoksia.\"\n\nNo, ymmärrättehän, mitä täytyi tapahtua? Johduin luonnollisesti\nostelemaan mitä hyvänsä tarvitsin ja tarjoamaan seteliä\nvaihdettavaksi. Viikon kuluttua olin ylellisesti varustautunut\nkaikilla tarpeellisilla mukavuuksilla ja hienouksilla, majaillen\nkallisluokkaisessa yksityisessä hotellissa Hanover-aukion varrella.\nKäytin sikäläistä päivällispöytää, mutta aamiaishetket pysyin\nuskollisena Harrisin halvalle ruokalalle, jossa miljoonapuntaseni oli\nminulle tuottanut ensimmäisen ateriani. Loin Harrisin menestyksen.\nOli levinnyt laajalti tieto, että paikan suojeluspyhimyksenä oli\nulkomainen kaistapää, joka kuljetteli miljoonan punnan seteliä\nliivintaskussaan. Se riitti. Köyhä, vastuksissa ponnisteleva, kädestä\nsuuhun kituutteleva pikku liikeyritys oli tullut kuuluisaksi, ja\nsinne tungeksi asiakkaita. Harris oli niin kiitollinen, että hän\nväkisin tyrkytti minulle taskulainoja, suostumatta vastaanottamaan\nepäystä, ja niin köyhä kuin todella olinkin, oli minulla nyt siten\nrahaa tuhlattavaksi ja sain elellä rikkaiden ja isoisten tapaan.\nKäsitykseni mukaan siitä oli romahdus tulossa, mutta olin nyt\nsyöksynyt ajelehtamaan, joten minun täytyi uida yli tai hukkua.\nNäette siis, että uhkaavan tuhon piirre oli antamassa totista,\nvakavaa ja traagillistakin sävyä asemalle, joka olisi muutoin ollut\npelkästään naurettava. Öisin, pimeässä, se traagillinen puoli aina\ntunkeusi etualalle, varoittavana, muistuttelevana, ja minä ähkäilin\nja heittelehdin, havaiten vaikeaksi päästä uneen. Mutta elvyttävässä\npäivänvalossa ahdistava aines loittoni ja katosi, ja minä kävelin\nkuin ruusuilla ja olin onnellisen päihtymyksen vallassa, voisi sanoa.\n\nJa se oli luonnollista, sillä minusta oli tullut maailman\npääkaupungin kuuluisuuksia; se saattoi minut päästäni pyörälle, ei\nvain vähäisessä määrin, vaan aika lailla. Ei voinut ottaa käteensä\nsanomalehteä, englantilaista, skotlantilaista tai irlantilaista,\ntapaamatta jotakin mainintaa \"liivintasku-miljoonapuntalaisesta\" ja\nhänen äskeisimmistä tekemisistään ja sanelmistaan. Ensimmältä ne\nmaininnat sijoittivat minut henkilötietojen palstan alapäähän; sitten\nsivuutin kohoamisessani ritarit, sitten baronetit, sitten paroonit\nja niin edelleen ja niin edelleen, vakaasti kavuten kuuluisuuteni\nlisääntyessä, kunnes saavutin ylimmän tason, ja siinä minä pysyin\nedellä kaikista kuninkaalliseen huonekuntaan kuulumattomista\nherttuoista ja kaikista kirkkoruhtinaista koko valtakunnan\narkkipiispaa lukuunottamatta.\n\nMutta huomatkaa, että tämä ei ollut mainetta; olin vasta saavuttanut\nkuuluisuutta. Sitten tuli huipputempaisu -- ritarilyönti, niin\nsanoakseni --, joka silmänräpäyksessä muutti kuuluisuuden katoavan\nkuonavaahdon maineen kestäväksi kullaksi: _Punch_ julkaisi minusta\npilakuvan! Niin, nyt olin valmis: sijani oli vakautettu. Minusta\nsaatettiin vieläkin laskea leikkiä, mutta kunnioittavasti, ei\nremuavasti, ei karkeasti; minua voitiin hymyillä, mutta ei nauraa.\nSen aika oli mennyt ohi. _Punch_ esitti minut liehuvin riekalein\nhieromassa kauppaa vartiosoturin kanssa Lontoon Tower-linnan\nostamisesta.\n\nNo, voitte kuvitella, miltä tuntui nuoresta miehestä, jota ei ollut\nmilloinkaan otettu huomioon ja joka nyt yhtäkkiä ei voinut virkkaa\nlausettakaan sen joutumatta kaikkialla kertailluksi, -- liikkua\nkadulla kuulematta alinomaa huomauteltavan: \"Tuossa hän menee; se\non hän!\" -- syödä aamiaistansa katselijain sulloutumatta ympärille,\nnäyttäytyä ooppera-aitiossa tuhannen lornjetin suuntautumatta sinne.\nPaistattelin itseäni kunnian hohteessa päivät päästään -- se kelpaa\nlyhyesti määritelmäksi.\n\nSäilytinpä tallella vanhan repalepukunikin ja esiinnyin siinä\ntuolloin tällöin, jotta sain vanhana hupinani ostella pikku\nkapistuksia, kohdata korskeata halveksumista ja sitten tyrmätä\npilkkaajan miljoonan punnan setelillä. Mutta ajan mittaan se\nei vedellyt. Kuvalehdet saattoivat sen asun niin tutuksi, että\nlähtiessäni ulos siihen laittautuneena jouduin heti tunnetuksi ja\nsain kintereilleni väkijoukon, ja yrittäessäni tuollaista ostosta\nkaupanhoitaja tarjosi minulle koko myymäläänsä luotolla ennenkuin\nsain seteliäni hänen silmissään väläytetyksikään.\n\nMaineeni oli ehtinyt suunnilleen kymmenenteen päiväänsä, kun\nmenin täyttämään velvollisuuttani isänmaan lipulle, pistäytymällä\ntervehdyskäynnille Yhdysvaltain ministerin luo. Hän vastaanotti\nminut asianmukaisen innostuneesti, moitti minun vitkastelleen\nvelvollisuudessani ja sanoi, että ainoana anteeksiannon edellytyksenä\noli minun ottaa hänen seniltaisilla päivällisillään sija, joka oli\njäänyt tyhjäksi erään kutsuvieraan sairastumisen takia. Suostuin\nsiihen, ja me pääsimme haastelemaan. Kävi selville, että hän ja\nisäni olivat olleet koulukumppanuksia ja sittemmin samanaikaisesti\nopiskelleet Yalen yliopistossa, pysyen likeisinä ystävyksinä isäni\nkuolemaan asti. Niinpä hän sitten pyysikin minua pistäytymään\nkotiinsa milloin hyvänsä minulta liikeni hetkinenkin, ja siihen olin\ntietysti hyvin halukas.\n\nOlin enemmänkin kuin halukas; olin iloissani. Romahduksen tullessa\nhän voisi kenties jotenkuten pelastaa minut täydelliseltä tuholta;\nen tiennyt miten, mutta hän saattoi keksiä keinon. En rohjennut\nnäin myöhään avata sydäntäni hänelle, kuten olisin siekailematta\ntehnyt tämän kamalan lontoolaisurani alussa. Ei, siihen en nyt\nvoinut uskaltautua; olin sotkeutunut liian syvälle, tohtiakseni\npaljastaa asemaani noin uudelle ystävälle, vaikkakaan en omasta\nmielestäni ollut kokonaan menettänyt pohjaa aitani. Katsokaas,\nkaikessa lainailussanikin pysyttelin huolellisesti varojeni\nperustalla -- palkkapohjallani, tarkoitan. Enhän kylläkään voinut\n_tietää_, millainen palkkani olisi, mutta minulla oli kyllin\nhyvä arvioimisperuste siinä seikassa, että toimittaessani vedon\nratkeamaan voitollisesti saisin _valita_ minkä hyvänsä paikan, joka\noli tuon rikkaan vanhan herran annettavissa, mikäli olin pätevä\n-- ja päteväksi varmasti osoittautuisin, siitä minulla ei ollut\nepäilystäkään. Vedonlyönti taasen ei minua huolettanut; minulla oli\nyleensä onni mukanani. Niinpä olin arvioinut palkaksi kuudestasadasta\ntuhanteen puntaan vuodessa, -- sanokaamme kuusisataa ensimmäiseltä\nvuodelta ja sitten korotusta vuosi vuodelta, kunnes ansiokkuudellani\nsaavutin tuon ylirajan.\n\nTällähaavaa olin velkaantunut ainoastaan ensimmäisen vuoden palkan.\nJokainen oli yrittänyt lainata minulle rahaa, mutta olin enimmät\nheistä torjunut verukkeella tai toisella, joten velkaisuutenani oli\nvain 300 puntaa lainavaroja, toisen mokoman vastatessa elantoani\nja ostoksiani. Toisen vuoden palkan uskoin riittävän selvittämään\nminut kuukauden loppuun, jos edelleenkin pysyin varovaisena ja\ntaloudellisena, ja tästä aioin pitää tarkkaa huolta. Kuukauden\nmennessä umpeen ja toimeksiantajani palatessa matkaltaan olisin taas\noikealla tolalla, sillä minä jakaisin noiden kahden vuoden palkan\nsaamamiehilleni sitoumuksina ja ryhtyisin uutterasti työhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat ihastuttavat neljäntoista henkilön päivälliset. Seurueena\nolivat Shoreditchin herttua ja herttuatar ja heidän tyttärensä lady\nAnne-Grace-Eleanor-Celeste-ja-niin-edelleen-ja-niin-edelleen-de-Bohun,\nNewgaten kreivi ja kreivitär, Cheapsiden varakreivi, loordi ja\nlady Blatherskite, muutamia kumpaiseenkin sukupuoleen kuuluvia\naatelittomia, ministeri ja hänen puolisonsa ja tyttärensä sekä\ntyttären luona vieraileva ystävätär, kahdenkolmatta ikäinen\nenglantilainen tyttö nimeltä Portia Langham, johon minä rakastuin\nkahdessa minuutissa, niinkuin hänkin minuun -- sen saatoin nähdä\nilman silmälaseja. Oli vielä muuan vieras, amerikkalainen -- mutta\nnyt olen ehättänyt hieman edelle kertomukseni kehityksestä. Oltiin\nvielä vierashuoneessa, terästäen ruokahalua ja kylmäkiskoisesti\ntarkastellen myöhäisiä tulijoita, kun palvelija ilmoitti:\n\n\"Herra Lloyd Hastings.\"\n\nTavanomaisista kohteliaisuuksista selvittyään Hastings keksi minut\nja lähestyi minua käsi sydämellisesti ojennettuna; sitten hän\näkkiä pysähtyi juuri kun oli pudistamaisillaan kättäni ja virkkoi\nhämmentyneen näköisenä:\n\n\"Pyydän anteeksi, sir, olin tuntevinani teidät.\"\n\n\"Kah, tunnetkinhan sinä minut, veikkonen.\"\n\n\"Älä! Oletko _sinä_ se -- se --?\"\n\n\"Liivintasku-kumma? Olen kyllä. Älä arastele puhutella minua\nlisänimelläni; olen siihen tottunut.\"\n\n\"Kah, kah, kah, tämä on todellakin yllätys. Olen pari kertaa nähnyt\noman nimesi liittyneenä siihen lisänimeen, mutta mieleeni ei voinut\njuolahtaa, että _sinä_ saatoit olla se Henry Adams. Eihän ole\nkuutta kuukauttakaan siitä kun ahersit konttoristin palkalla Blake\nHopkinsin toimistossa 'Friscossa ja jäit iltatunneiksi ylityöhön\npikku lisäkorvauksesta, autellen minua järjestelemään ja tarkistamaan\nGould and Curry Extension-yhtiön papereita ja tilastoja. Ajatella,\nettä nyt olet Lontoossa ja äveriäs miljoonamies ja valtavan kuuluisa!\nTämä on ihan kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista saatua. Hyvä mies,\nen pysty tätä lainkaan tajuamaan, en käsittämään; tarvitsen aikaa\nällistykseni tyynnyttämiseen.\"\n\n\"Et ole pahemmassa pulassa kuin minäkään, Lloyd. En käsitä tätä\nitsekään.\"\n\n\"Hyväinen aika, kylläpä on todellakin pökerryttävää! Vastahan on\njuuri kolme kuukautta tänään siitä, kun poikkesimme Kaivosmiesten\nravintolaan --\"\n\n\"Ei, se oli What Cheer.\"\n\n\"Oikein, What Cheer se olikin; menimme sinne kello kaksi aamulla ja\ntilasimme viilokkeita ja kahvia, kuusi tuntia uutterasti tunattuamme\nnoiden Extension-papereiden parissa, ja minä koetin houkutella sinua\ntulemaan mukanani Lontooseen ja tarjouduin hommaamaan sinulle loman\nja maksamaan kaikki kulut ja antamaan sinulle jotakin päällisiksi,\njos saisin myynnin onnistumaan, mutta sinä et tahtonut siitä\nkuullakaan, sanoit menestykseni olevan liian heikkojen toiveiden\nvarassa, jotapaitsi sinulla ei ollut varaa vieraantua juoksevista\nliikeasioista ja sitten menettää aikaa uuteen perehtymiseen,\npäästyäsi takaisin kotiin. Ja kuitenkin olet nyt tässä. Kuinka\nkummallista se onkaan! Miten sinä satuit tulemaan ja miten ihmeessä\nolet saavuttanut näin uskomattoman nousun?\"\n\n\"Oh, aivan arvaamattani. Se on pitkä tarina -- romaani, saattaa\nsanoa. Kerron sinulle kaikki, mutta en nyt.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Tämän kuun päättyessä.\"\n\n\"Siihen on vielä runsaasti kaksi viikkoa. Jännittäisit\nuteliaisuuttani liiaksi. Lyhennä viikoksi.\"\n\n\"En voi. Aikanaan saat tietää syyn. Mutta miten liikeasiat luistavat?\"\n\nHänen hilpeytensä haihtui kuin henkäyksenä, ja hän vastasi huokaisten:\n\n\"Olit oikea profeetta, Hal, oikea profeetta. Soisin, etten olisi\ntullut. En halua puhua siitä.\"\n\n\"Mutta sinun täytyy. Sinun pitää tulla luokseni yöksi, kun lähdemme\ntäältä, ja selvitellä minulle kaikki.\"\n\n\"Oi, saanko? Puhutko tosissasi?\" ja hänen silmänsä sumenivat.\n\n\"Kyllä; tahdon kuulla koko jutun, joka sanan.\"\n\n\"Olen kovin kiitollinen! Tavata taas kerran inhimillistä harrastusta,\njonkun äänessä ja jonkun silmässä, minuun ja asioihini sen jälkeen,\nmitä olen täällä kokenut -- hitto, voisin siitä valahtaa polvilleni!\"\n\nHän puristi kättäni lujasti ja suoristausi ja oli sen jälkeen kaikin\npuolin kunnossa ja pirteänä päivällisiä varten -- joista ei tullut\nmitään. Ei, sattui se tavallinen seikka, joka aina ilmenee tukalan\nja tuskastuttavan englantilaisen seurajärjestelmän yhteydessä --\nei voitu ratkaista arvojärjestystä ruokailusaliin astumisessa, ja\nniinpä päivällisiä ei ollut. Englantilaiset aina syövät päivällistä\nennenkuin lähtevät päivällisille, sillä _he_ tietävät, mikä on\nvaarana, mutta kukaan ei koskaan varoita muukalaista, joka siis\nhuolettomasti astuu ansaan. Kukaan ei kylläkään kärsinyt haittaa\ntällä kerralla, sillä me olimme kaikki olleet päivällisellä;\nHastings oli tosin uusi tulokas, mutta kutsuessaan oli ministeri\nhänelle ilmoittanut, että hän englantilaisen tavan johdosta ei ollut\npäivällisikseen varannut mitään päivällistä.\n\nJokainen otti käsikynkkäänsä naisen ja asteli alas ruokailuhuoneen\novelle, koska oli tavanmukaista suorittaa nämä liikkeet; mutta siellä\nalkoi kiista. Shoreditchin herttua tahtoi mennä edellä ja istuutua\npöydän päähän, hän kun mielestään oli arvojärjestyksessä ylempänä\nministeriä, joka edusti vain kansakuntaa eikä hallitsijaa; mutta minä\npuolsin oikeuksiani ja kieltäysin mukautumasta. Olin henkilötiedoissa\nedellä kaikista ei-kuninkaallisista herttuoista ja huomautin siitä,\nvaatien etusijaa tältä herttualta. Väittelyä ei tietystikään saatu\nsovituksi, vaikka kuinkakin ponnistelimme; lopulta hän huonosti\nharkiten yritti lisätä panokseensa syntyperän ja esi-isät, mutta minä\nehättäysin Wilhelm Valloittajankin taakse ja \"korotin\" Adamilla,\njonka suoranainen jälkeläinen olin, kuten nimenikin osoitti, kun\nsitävastoin _hän_ oli sivuhaaraa, mikä ilmeni _hänen_ nimestään ja\nverrattain äskeisestä normannilaisesta alkuperästäänkin.\n\nNiinpä siis kaikin taivalsimme takaisin vierailuhuoneeseen ja saimme\nseisoalta lounaan -- lautasellisen sardineja ja mansikan, ryhmittyen\nmaistelemaan. Siellä ei arvojärjestyksen uskonto ole niin tiukka;\nkaksi korkea-arvoisinta henkilöä heittää ilmaan shillingin, voittaja\nsaa ensimmäisenä periä mansikkansa ja hävinneelle jää shillinki.\nSeuraavat kaksi uudistavat tempun, sitten lähimmät kaksi, ja niin\nedelleen. Virvokkeita nautittuamme tuotiin sisälle pöytiä, ja me\nkaikki pelasimme _cribbagea_ kuuden pennyn panoksin. Englantilaiset\neivät milloinkaan pelaa korttia pelkästään huvikseen. Jos he eivät\npysty voittamaan jotakin tai häviämään -- yhdentekevää, kuinka päin\n--, niin he eivät ryhdy peliin ollenkaan.\n\nMeillä oli hauskaa, tai ainakin kahdella meistä, -- neiti Langhamilla\nja minulla. Olin niin hurmaantunut häneen, etten kyennyt laskemaan\npisteitäni, jos ne nousivat kaksinkertaisen sarjan yläpuolelle, ja\npäästessäni kotiin en hoksannut sitä, vaan läksin uudestaan ulkoriviä\npitkin ja olisin joka kerran hävinnyt pelin, jollei tyttö olisi\ntehnyt samoin, hän kun oli aivan samassa tilassa, nähkääs, ja siten\nei meistä kumpainenkaan selviytynyt loppuun tai huolinut kummastella,\nmiksi erä ei ikinä päättynyt, -- me tiesimme vain olevamme onnellisia\nemmekä halunneet tietää mitään muuta tai joutua häirityiksi.\n\nJa minä _sanoin_ hänelle -- niin todella tein -- sanoin hänelle, että\nrakastin häntä, ja hän -- no, hän punastui hiusmartoa myöten, mutta\nhän piti siitä, _sanoi_, että hän piti. Oi, ei ole ollut toista niin\nverratonta iltaa! Joka kerta kun minä merkitsin muistiin, lisäsin\nsiihen jälkikirjoituksen; aina kun hän kirjoitti pistemääriään,\ntunnusti hän vastaanottaneensa sanomani, samalla kun järjesteli\nkorttejaan. En edes kyennyt lausumaan: \"Kaksi pampusta\" lisäämättä:\n\"Auta armias, kuinka suloiselta te näytätte!\" Ja siihen hän:\n\"Viisitoista kakkonen, viisitoista nelonen, viisitoista kuutonen\nja pari on kahdeksan, ja siihen kahdeksan tekee kuusitoista --\najatteletteko todella niin?\" kurkistaen viistoon silmäripsiensä alta,\nymmärrättehän, niin viehkeästi ja nokkelasti. Oi, se oli ihan liikaa\nautuutta!\n\nNo, olin häntä kohtaan täysin rehellinen ja avomielinen, kerroin\nhänelle, että minulla ei ollut maailmassa muuta kuin juuri se\nmiljoonan punnan seteli, josta hän oli niin paljon kuullut, ja että\n_se_ ei ollut omani. Siitä hän kävi uteliaaksi, ja aloin hiljaisella\näänellä kertoa hänelle koko tarinaani aivan alusta saakka, ja hän\noli pakahtua nauruun. Mitä ihmettä hän siitä löysi nauraakseen, sitä\nen minä älynnyt, mutta niin vain oli asia; aina puolen minuutin\nkuluttua joku uusi seikka tempasi hänet valtoihinsa, ja minun oli\npysähdyttävä puoleksitoistakin minuutiksi, jotta hän pääsi taas\ntalttumaan. Niin, hän nauroi itsensä tosiaan herpaannuksiin; en ollut\nkoskaan nähnyt tuollaista. Tarkoitan, etten ollut ikinä havainnut\ntukalan kertomuksen -- henkilön vaivojen ja huolten ja pelkäilyjen\nselostuksen -- vaikuttavan juuri _sillä_ tavalla. Niin ollen rakastin\nhäntä yhä enemmän, koska hän saattoi olla noin hilpeä silloin kun ei\nollut mitään aihetta iloisuuteen, sillä saatoinhan piankin tarvita\ntuollaista vaimoa, mikäli enteet osoittivat. Tietysti huomautin\nhänelle, että meidän oli odoteltava pari vuotta, kunnes suoriutuisin\npalkkaani vastaan annettavista sitoumuksista, mutta sitäkään hän ei\nottanut raskaalta kannalta, lausuen vain toivovansa, että olisin\nmahdollisimman huolellinen menoissani enkä sallisi niiden vaarantaa\nkolmannen vuoden palkkaa. Sitten hän kyllä alkoi hiukan huolestua\npohtiessaan, saatoimmeko kenties erehtyä ja aloittaa korkeammalla\npalkalla kuin ensimmäisenä vuonna saisin. Tämä oli järkevä kanta\nja sai minut tuntemaan hiukan vähäisempää luottavaisuutta kuin\nvastikään, -- mutta samalla se tuotti minulle hyvän liikemiehen\najatuksen, jonka esitin vilpittömästi.\n\n\"Portia, rakas, etkö tulisikin mukaani sinä päivänä, jolloin menen\nnoiden vanhojen herrojen puheille?\"\n\nHän kavahti hiukan, mutta sanoi:\n\n\"Ky-yllä, jos mukanaoloni rohkaisisi mieltäsi. Mutta -- olisikohan se\noikein soveliasta, mielestäsi?\"\n\n\"Ei, enpä voisi sitä vakuuttaa; pelkään todella, että se ei olisi.\nMutta, katsos, siitä riippuu niin _paljon_, että --\"\n\n\"Sitten minä olen mukana, olkoon soveliasta tai sopimatonta\",\nlupautui hän kauniin ja jalomielisen innostuksen elähdyttämänä. \"Oi,\nolen niin onnellinen ajatellessani, että voin avustaa.\"\n\n\"Avustaa, kultaseni? Kah, sinähän saat toimeen kaikki. Olet niin\nkaunis ja viehkeä ja tenhoava, että sinun ollessasi mukana voin\ntehostaa palkkani nostamista yhä suuremmaksi, noiden kelpo vanhusten\nraskitsematta rimpuilla vastaan.\"\n\nOlisittepa nähneet, kuinka hänen poskensa hehkuivat ja onnelliset\nsilmänsä loistivat!\n\n\"Sinua häijyä imartelijaa! Tuossa ei ole sanaakaan totta, mutta\nlähden silti mukanasi. Kenties se vieroittaa sinut odottamasta, että\nmuut ihmiset katselevat sinun silmilläsi.\"\n\nHälvenivätkö epäilykseni? Palasiko luottavaisuuteni? Sen voitte\npäätellä siitä seikasta, että itsekseni heti korotin palkkani\nkahteentoistasataan ensimmäisenä vuonna. Mutta en sanonut sitä\nhänelle; varasin sen yllätykseksi.\n\nKoko kotimatkan vaelsin pilvissä; Hastings puheli minun kuulemattani\nsanaakaan. Tullessamme hotelliasuntoni vierashuoneeseen hän toinnutti\nminut kiihkeällä moninaisten mukavuuksieni ja ylellisyyksieni\nihastelulla.\n\n\"Annas kun vain seison tässä tovin ja katselen kyllikseni! Kautta\nkaiken, tämähän on palatsi, kerrassaan palatsi! Ja siihen saatuna\nkaikkea, mitä ihminen _voisikaan_ kaivata, viihtyisä hiilitulennos\nja valmiiksi varustettu illallinen mukaanluettuina. Henry, se ei\nainoastaan saa minua oivaltamaan, kuinka rikas olet; se panee minut\nmyös tajuamaan luita ja ytimiä myöten, kuinka köyhä minä olen, kuinka\nköyhä ja kurja, kuinka masennettu, häviölle joutunut, mihinkään\nkelpaamaton!\"\n\nLempo soikoon, sellainen puhe tuotti minulle kylmiä väreitä. Se\nsäikähdytti minut täysin valveille ja sai minut ymmärtämään, että\nseisoin puolen tuuman vahvuisella kuorella, tulivuori allani. En\nollut tiennyt uneksivani -- en ollut vähään aikaan sallinut itseni\ntietää sitä; mutta _nyt_ -- voi toki! Pahasti velassa, ei penniäkään\nomaa, viehättävän tytön onni tai surkeus vastuullani, eikä edessäni\nmitään muuta kuin palkka, joka ei kenties milloinkaan toteutuisi --\noh, _ei_ toteutuisi! Oi, oi, olin toivottomasti hukassa, mikään ei\nvoinut minua pelastaa!\n\n\"Henry, pelkät päivittäisten tulojesi vähäpätöiset rippeet\nriittäisivät --\"\n\n\"Oh, päivittäiset tuloni! Hei, otahan kulaus tätä kuumaa whiskygrogia\nja ilahduta sieluasi. Napataan onneksesi! Tai ei -- olet nälissäsi;\nistuudu ja --\"\n\n\"Ei suupalaakaan minulle; ei enää maistu. En kykene syömään viime\npäiviltä, mutta juon kanssasi kyllä kunnes kuukerrun pöydän alle.\nNoin!\"\n\n\"Tynnyri tynnyriltä, mukanasi pysyn! Valmis! Tässä menee! No niin,\nLloyd, laskettele se tarinasi sillaikaa kun sekoitan uutta.\"\n\n\"Laskettele? Mitä, taasko?\"\n\n\"Kuinka niin? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Kah, kysyin vain, tahdotko siis kuulla sen uudestaan?\"\n\n\"Tahdonko kuulla sen uudestaan? Jopa oudostun. Maltahan, älä maista\nenää. Et tarvitse sitä.\"\n\n\"Kuules, Henry, sinä säikäytät minua. Enkö kertonut sinulle kaikkea\nperinjuurin kävellessämme tänne?\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Niin, minä.\"\n\n\"Hiisi minut vieköön, jos kuulin siitä sanaakaan.\"\n\n\"Tämä on vakavaa, Henry. Se huolestuttaa minua. Mitä otitkaan tuolla\nministerin luona?\"\n\nSilloin minulle valkeni kaikki, ja tunnustin miehen tavoin.\n\n\"Otin maailman rakkaimman tytön -- vangiksi!\"\n\nSilloin hän teki rynnäkön, ja me pudistimme ja pudistimme ja\npudistimme toistemme käsiä kunnes niitä säjöili, eikä hän laisinkaan\nsoimannut minua siitä, etten ollut kuullut rahtuakaan selostuksesta,\njota oli riittänyt viiden kilometrin taipaleelle. Kärsivällisenä,\nsuopealuontoisena miehenä hän sitten vain istuutui kertomaan sen\nalusta saakka jälleen. Pääpiirteiltään se oli tällainen: Hän oli\ntullut Englantiin tarjoamaan mielestään suurenmoista tilaisuutta:\nhän oli saanut valtuutuksen myydä alkuperäisten omistajien puolesta\nGould and Curry Extensionin kaivosvaltauksen ja pidättää itselleen,\nmitä hinnasta liikenisi yli miljoonan dollarin. Hän oli työskennellyt\nankarasti, käyttänyt kaikkia tuntemiaan henkilösuhteita, koettanut\njokaista rehellistä keinoa, kuluttanut melkein kaikki omat varansa,\nmutta yksikään kapitalisti ei ollut ottanut häntä kuunnellakseen, ja\nhänen valtuutusaikansa oli päättymässä kuukauden lopulla. Sanalla\nsanoen hän oli häviöllä. Sitten hän poukkosi seisoalle ja huudahti:\n\n\"Henry, sinä voit pelastaa minut! Sinä voit pelastaa minut ja olet\nmaailmassa ainoa ihminen, joka siihen pystyy. Teetkö sen? _Etkö_ tee\nsitä?\"\n\n\"Kerro miten. Puhu suusi puhtaaksi, veikkonen.\"\n\n\"Anna minulle miljoona ja matkakulut kotiin valtuutukseni hintana!\nVoi, _älä_ kieltäydy!\"\n\nMinua tuskaannutti kovin. Olin juuri tokaisemaisillani: \"Lloyd, olen\nitsekin varaton -- pennitön kerrassaan ja _velkaantunut_!\" Mutta\nsamassa leimahti mieleeni huima ajatus, ummistin huuleni tiukasti ja\ntyynnyttäysin kunnes olin kylmäkiskoinen kuin kapitalisti. Sitten\nlausuin liikemiehen sävyyn ja rauhallisesti:\n\n\"Pelastan sinut kyllä, Lloyd --\"\n\n\"Sitten on jo kaikki kunnossa! Jumala sinua ainiaan siunatkoon! Jos\nvoin milloinkaan --\"\n\n\"Annahan minun lopettaa, Lloyd. Pelastan sinut, mutta en sillä\ntavoin, sillä se ei olisi kohtuullista sinua kohtaan kaiken\nuurastuksesi ja alttiiksipanemisesi jälkeen. Minun ei tarvitse ostaa\nkaivoksia; voin Lontoon kaltaisessa kauppakeskuksessa käytellä\npääomaani muulla tavoin, ja sitä teen kaiken aikaa. Mutta minäpä\njärjestän näin. Tunnenhan kaikki sitä kaivosta koskevat seikat,\ntiedän sen suunnattoman arvon ja voin ottaa sen valalleni, jos joku\nhaluaa. Sinun pitää saada kaikki myydyksi kahden viikon aikana kolmen\nmiljoonan käteissuorituksella, käyttäen vapaasti nimeäni, ja voitto\njaetaan tasan meidän keskemme.\"\n\nTiedättekös, hän olisi järjettömässä riemastuksessaan tanssinut\nhuonekalut säpäleiksi ja pirstannut mitä hyvänsä eteen sattui, jollen\nolisi kampannut häntä kumoon ja kytkenyt.\n\nSitten hän lojui äärettömän onnellisena sohvalla ja hoki:\n\n\"Minä saan käyttää nimeäsi! Nimeäsi -- ajatella! Hyvä mies, he\nparveilevat laumoina, nämä rikkaat lontoolaiset; he _tappelevat_\nnoista osakkeista! Olen turvattu mies, turvattu ainiaaksi, enkä\nikinä unohda sinua niin kauan kuin elän!\"\n\nVähemmässä kuin neljässäkolmatta tunnissa Lontoo joutui kohun\nvaltaan! Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin päivä päivältä istua\nkotona ja sanoa kaikille tulijoille:\n\n\"Niin, kehoitin häntä tiedustamaan minulta. Tunnen miehen ja tunnen\nkaivoksen. Hän on taattu luonteeltaan, ja kaivos on paljon enemmän\narvoinen kuin hän siitä pyytää.\"\n\nSillävälin vietin kaikki iltani ministerin luona Portian kanssa. En\nvirkkanut hänelle sanaakaan kaivoksesta; sen säästin yllätykseksi.\nMe puhuimme palkasta, emme koskaan muusta kuin palkasta ja\nrakkaudesta; milloin rakkaudesta, milloin palkasta, milloin\nrakkaudesta ja palkasta yhtaikaa. Ja kylläpä ministerin puoliso ja\ntytär kiinnostuivat tavattomasti pikku salaisuuteemme ja keksivät\nloputtomia nokkeluuksia säästelläkseen meitä häirinnältä ja\npysyttääkseen ministerin epäluulot loitolla -- niin, he olivat peräti\nherttaisia!\n\nKuukauden viimein päättyessä minulla oli miljoona dollaria\ntililläni London and County-pankissa, ja saman verran oli Hastings\nkoonnut. Parhaanlaatuisesti pukeutuneena ajoin Portland-aukion\ntalon ohi, päättelin ulkonaisista seikoista, että matkalaiset\nolivat kotiutuneet, jatkoin edelleen ministerin luo ja kävin\nsieltä perimässä aarteeni, ja nyt lähdimme takaisin, haastellen\npalkasta niin paljon kuin kerkisimme. Hän oli niin kiihdyksissään ja\njännittynyt, että hänen kauneutensa tehostui lumoavaksi. Huomautin:\n\n\"Kultaseni, kun olet tuon näköinen, olisi ihan rikos vaatia\nrahtuakaan vähäisempää palkkaa kuin kolmetuhatta vuodessa.\"\n\n\"Henry, Henry, sinä syökset meidät tärviöön!\"\n\n\"Älä yhtään pelkää. Pysy vain tuonnäköisenä ja luota minuun. Kyllä\nkaikki käy hyvin.\"\n\nOlikin siten tultu siihen, että minun oli kaiken matkaa kannustettava\n_hänen_ miehuuttaan. Hän yhä pyyteli:\n\n\"Voi, muista toki, että jos vaadimme liian paljoa, emme kenties saa\nmitään palkkaa, ja miten meidän sitten käykään, kun emme kykene\nmillään tavoin hankkimaan toimeentuloamme?\"\n\nMeidät johdatti sisälle sama palvelija, ja siellä he istuivat,\nnuo kaksi vanhaa herraa. Tietysti heitä kummastutti nähdä tuo\nihmeellinen olento mukanani, mutta minä sanoin:\n\n\"Sopii kyllä näin, hyvät herrat; hän on tuleva tukeni ja kumppanini.\"\n\nJa minä esittelin heidät hänelle nimeltään. Se ei oudostuttanut\nheitä; he tiesivät, että huomaisin tutkia osoitekalenteria. He\npyysivät meitä istuutumaan ja olivat hyvin kohteliaita, koettaen\nparhaansa mukaan huojentaa Portian hämminkiä ja saada hänet olemaan\nkuin kotonaan. Sitten lausuin:\n\n\"Hyvät herrat, olen valmis antamaan raportin.\"\n\n\"Sitä on hauska kuulla\", vastasi _minun_ mieheni, \"sillä nythän\nvoimme ratkaista vedon, jonka löin Abel-veljeni kanssa. Jos olette\ntuottanut minulle voiton, niin saatte minkä hyvänsä paikan, joka on\nminun annettavissani. Onko teillä se miljoonan punnan seteli?\"\n\n\"Tässä, sir\", ja minä ojensin sen hänelle.\n\n\"Olen voittanut!\" huudahti hän, läimäyttäen Abelia hartioihin. \"Mitäs\n_nyt_ sanot, veliseni?\"\n\n\"Myönnän hänen tulleen toimeen ja menettäneeni kaksikymmentätuhatta\npuntaa. Enpä olisi sitä uskonut.\"\n\n\"Minulla on enemmänkin selostettavaa\", lisäsin, \"ja verrattain\npitkälti. Pyydän saada tulla piakkoin uudestaan kertomaan\nyksityiskohtaisesti kuukaudestani, ja menen takuuseen, että sitä\nkannattaa kuunnella. Ensiksikin vain vilkaiskaa tähän.\"\n\n\"Mitä kummaa! Kahdensadantuhannen punnan talletustodistus? Onko se\nteidän?\"\n\n\"Minun on. Ansaitsin sen käyttelemällä järkevästi nämä kolmekymmentä\npäivää sitä pikku lainaa, jonka minulle soitte. Enkä sitä\nkäytellytkään muuhun kuin vähäisten kapistusten osteluun ja\ntarjoamalla seteliä maksuksi.\"\n\n\"Kah, tämähän on hämmästyttävää! Ihan uskomatonta!\"\n\n\"Todistan sen kyllä. Teidän ei tarvitse luottaa pelkästään minun\nsanaani.\"\n\nMutta nyt oli tullut Portian vuoro ihmetellä. Hänen silmänsä olivat\nremahtaneet suuriksi, ja hän sanoi:\n\n\"Onko tuo todella sinun omaisuuttasi, Henry? Oletko puijannut minua?\"\n\n\"Olen kylläkin, rakas. Mutta sinä annat minulle anteeksi, tiedän sen.\"\n\nHän suipisti suutansa veitikkamaisesti ja vastasi:\n\n\"Älä ole siitä noin varma. Olitpa ilkeä, kun petit minua tuolla\ntavoin!\"\n\n\"Oh, kyllä sinä siitä toinnut, käpyseni, toinnut piankin; pelkkää\nleikkiähän se oli. No, lähdetäänpä sitten.\"\n\n\"Mutta malttakaahan, malttakaahan! Se paikka, kuulkaa. Haluan antaa\nteille paikan\", huomautti hyväntekijäni.\n\n\"No\", sanoin minä, \"olen perin kiitollinen, mutta en todellakaan\ntarvitse sellaista\".\n\n\"Mutta te voitte saada kaikkein parhaan, mitä annettavissani on.\"\n\n\"Kiitän jälleen, kaikesta sydämestäni; mutta minä en halua sitäkään.\"\n\n\"Henry, olen häpeissäni sinusta. Et puolittainkaan osoita oikeata\nkiitollisuutta hyvälle herralle. Saanko minä sen tehdä puolestasi?\"\n\n\"Kyllä vainkin, rakas, jos voit sitä parantaa. Saammehan nähdä, kun\nyrität.\"\n\nHän astui hyväntekijäni luo, istahti hänen polvelleen, kietaisi\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä suoraan suulle. Sitten\nmolemmat vanhat herrat purskahtivat äänekkääseen nauruun, mutta minä\nseisoin ihan kivettyneeksi pökertyneenä. Portia virkkoi:\n\n\"Isä, hän sanoi, että sinulla ei ole annettavissasi sellaista\npaikkaa, jonka hän huolisi, ja minun on mieleni niin paha --\"\n\n\"Rakkahin! Onko hän isäsi?\"\n\n\"Kyllä; hän on isäpuoleni, ja rakastettavin, mitä milloinkaan on\nollut. Ymmärtänethän nyt, miksi minua niin nauratti sinun kertoessasi\nminulle ministerin luona, mitä kiusaa ja huolta isän ja Abel-sedän\nsuunnitelma sinulle tuotti?\"\n\nTietysti minä nyt puhuin suoraan, ilman mitään hulluttelua.\n\n\"Oh, parahin hyväntekijäni, peruutan äskeisen sanani. Teillä _on_\navoinna paikka, jota haluan.\"\n\n\"Mainitkaa se.\"\n\n\"Vävyn.\"\n\n\"Vai niin, vai niin! Mutta katsokaas, jos ette ole koskaan toiminut\nsiinä ominaisuudessa, niin ette tietenkään voi esittää sellaisia\nsuosituksia, jotka vastaisivat sopimuksemme ehtoja, ja niinpä --\"\n\n\"Koettakaa minua -- voi, koettakaa, minä pyydän! Koettakaa minua vain\nkolme- tai neljäkymmentä vuotta, ja jos --\"\n\n\"No, olkoon menneeksi; sopiihan sen verran yrittää. Viekää hänet\nmukananne.\"\n\nOnnellisiako me kaksi? En löytäisi sanoja mielentilani kuvaamiseksi.\nJa kun Lontoo päivää tai paria myöhemmin sai kuuluviinsa koko tarinan\nkuukauden kestäneistä seikkailuistani tuon setelin perusteella ja\nmiten se päättyi, niin hälisikö Lontoo ja oliko hyvällä tuulella?\nKyllä.\n\nPortiani isä vei tuon ystävällisen ja vieraanvaraisen setelin\ntakaisin Englannin Pankkiin ja lunastutti sen. Sitten pankki leimasi\nsen mitättömäksi ja antoi sen hänelle lahjaksi, joka häneltä\nsiirtyi meille hääpäivänämme, ja siitä saakka se on aina riippunut\nkehystettynä kotimme pyhimmällä sijalla, se kun toimitti minulle\nPortiani. Ilman sitä en olisi voinut jäädä Lontooseen, en olisi\nkäynyt ministerin luona, koskaan kohdannut häntä. Ja siksipä sanonkin\nusein: \"Niin, se on miljoonapuntanen, kuten näette, mutta sitä on\nkaikkena aikanaan käytetty yhteen ainoaan ostokseen, ja silloin sillä\nmaksettiin ainoastaan kymmenesosa todellisesta arvosta.\"\n\n\n\n\nVARASTETTU VALKOINEN ELEFANTTI\n\nI\n\n\nTämän omituisen tarinan [Karsittu teoksestani _Taivallusta\nulkomailla_, kun oli pelkona, että jotkut yksityiskohdat olivat\nliioiteltuja ja moniaat perättömiä. Kirja ehti painoon ennenkuin\nne epäilykset oli osoitettu vääriksi. _Tekijä_.] kertoi minulle\nmuuan rautatiellä satunnaisesti tapaamani puhekumppani. Hän oli yli\nseitsemänkymmenen ikäinen herrasmies, ja hänen läpeensä hyvänsävyiset\nkasvonsa ja totinen ja vilpitön esiintymisensä painoivat totuuden\nilmeisen leiman jokaiseen hänen lausumaansa. Hän haastoi --\n\nTiedättehän, että Siamin kansa tavattomasti kunnioittaa\nkuninkaallista valkoista elefanttia. Se harvinainen värimuunnos on\npyhitetty kuninkaille, ainoastaan kuninkaat saavat sellaisen eläimen\nomistaa, ja tavallaan se oikeastaan on kuninkaita ylempikin, koska\nsitä ei ainoastaan pidetä arvossa, vaan palvotaankin.\n\nNo niin, viisi vuotta takaperin, kun Ison-Britannian ja Siamin\nkesken syntyi rettelöä rajalinjasta, kävi piankin ilmeiseksi, että\nSiam oli ollut väärässä. Sentähden annettiinkin tuotapikaa kaikki\nvaaditut hyvitykset, ja brittiläinen edustaja ilmoitti, että hän\noli tyytyväinen ja että menneet unohdettaisiin. Tämä sovinto tuotti\nSiamin kuninkaalle suurta huojennusta, ja osittain kiitollisuuden\nilmaukseksi, mutta osittain kenties myös häivyttääkseen viimeisenkin\nkiusaannuksen tähteen, joka oli saattanut jäädä Englannin taholla\nhäntä kohtaan, hän halusi lähettää kuningattarelle lahjan -- sehän\nitämaisten käsitysten mukaan oli ainoa varma keino vihollisen\nlepyttämiseksi.\n\nSen lahjan ei pitänyt olla ainoastaan kuninkaallinen, vaan\nylenpalttisen kuninkaallinen. Mikä huomaavaisuuden osoitus siis\nsaattoikaan olla soveliaampi kuin valkoinen elefantti? Asemani Intian\nsivilihallinnossa oli sellainen, että minun katsottiin erikoisesti\nansainneen kunnian viedä se lahja hänen majesteetilleen. Varattiin\nlaiva minulle ja palveluskunnalleni ja elefantin virkailijoille\nja saattolaisille, ja ajan oloon minä saavuin New Yorkin satamaan\nja sijoitin kuninkaallisen hoidokkini erinomaiseen majapaikkaan\nJersey Cityssä. Oli tarpeellista oleskella siellä joku aika eläimen\nvoimistuttamiseksi, ennenkuin matkaa jatkettaisiin.\n\nPari viikkoa meni kaikki hyvin -- sitten onnettomuuteni alkoivat.\nValkoinen elefantti varastettiin! Minut hälytettiin keskellä yötä\nkuulemaan tätä ankaraa vastoinkäymistä. Tuokion olin suunniltani\nkauhusta ja huolesta; olin avuton. Sitten tyynnyin kokoamaan\najatuksiani. Piankin oivalsin menetelmäni -- sillä siinä oli\nälykkäälle miehelle vain yksi menetelmä tarjona. Näin myöhäänkin\nriensin New Yorkiin ja sain erään poliisikonstaapelin opastamaan\nminut etsivänpoliisin päämajaan.\n\nOnneksi saavuin ajoissa, vaikka osaston päällikkö, kuuluisa\nylikomisario Blunt, oli juuri lähdössä kotiinsa. Hän oli\nkeskikokoinen ja tanakkatekoinen mies, ja syvästi ajatellessaan\nhänellä oli tapana rypistellä kulmiaan ja naputella otsaansa\nmiettivästi, mikä heti tuotti puhuttelijalle varmuuden, että hän\nseisoi tavallista terävämmän miehen edessä. Hänen pelkkä näkemisensä\nantoi minulle luottamusta ja herätti mielessäni toivoa. Kerroin\nasiani. Se ei hätkähdyttänyt häntä vähääkään; se ei näköjään tehonnut\nhänen rautaiseen itsehillintäänsä sen enempää kuin jos olisin hänelle\nilmoittanut, että joku oli varastanut koirani. Hän viittasi minut\nistumaan ja virkkoi levollisesti:\n\n\"Sallikaa minun ajatella hetkinen.\"\n\nNiin sanoen hän istuutui virkapöytänsä ääreen ja nojasi päätänsä\nkäsiin. Useita kirjureita työskenteli huoneen toisessa päässä; heidän\nkyniensä ratina oli ainoa ääni, jota kuulin kuuteen tai seitsemään\nminuuttiin. Sillaikaa ylikomisario istui mietteisiin vaipuneena.\nLopulta hän kohotti päänsä, ja jokin hänen kasvojensa lujissa\njuonteissa ilmaisi minulle, että aivot olivat suorittaneet työnsä ja\nettä hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän lausui -- ja hänen äänensä\noli matala ja tehoava:\n\n\"Tämä ei ole mikään tavallinen tapaus. Jokaiseen askeleeseen on\nryhdyttävä varovasti; jokainen askel on varmennettava, ennenkuin\nuskaltaudutaan seuraavaan. Ja vaiteliaisuutta on noudatettava --\nsyvää ja ehdotonta vaiteliaisuutta. Älkää hiiskuko asiasta kellekään,\nreporttereillekaan. Minä otan huostaani _heidät_; minä pidän huolen\nsiitä, että he saavat vain mitä minun tarkoitusperieni kannalta\nsaattaa ilmetä otolliseksi ilmaista heille.\"\n\nHän painalsi soittokelloa; muuan nuorukainen ilmestyi näkyviin.\n\n\"Alarik, sano reporttereille, että he jääkööt vielä.\"\n\nPoika poistui.\n\n\"Nyt käykäämme asioihin -- ja järjestelmällisesti. Tällä\nminun alallani ei saada toimeen mitään ilman vankkumatonta ja\nyksityispiirteistä menetelmällisyyttä.\"\n\nHän otti kynän ja paperia.\n\n\"Nyt -- elefantin nimi?\"\n\n\"Hassan Ben Ali Ben Selim Abdallah Muhammed Moise Alhammal\nJamsetshetshibhoy Dhulip Sultan Ebn Bhudpur.\"\n\n\"Hyvä on. Puhuttelunimi?\"\n\n\"Jumbo.\"\n\n\"Hyvä. Syntymäpaikka?\"\n\n\"Siamin pääkaupunki.\"\n\n\"Vanhemmat elossa?\"\n\n\"Ei -- orpo.\"\n\n\"Oliko niillä mitään muita jälkeläisiä kuin tämä yksi?\"\n\n\"Ei ollut -- se oli ainoa lapsi.\"\n\n\"Hyvä on. Nämä seikat riittävät siitä kohdasta. Nyt olkaa hyvä ja\nkuvailkaa se elefantti, älkääkä jättäkö pois mitään yksityisseikkaa,\nolkoonpa se kuinkakin vähäpätöinen -- nimittäin _teidän_ kannaltanne\nvähäpätöinen. Minun ammattini edustajille ei ole _mitään_\nvähäpätöisiä yksityisseikkoja; sellaisia ei ole olemassakaan.\"\n\nMinä kuvailin, hän kirjoitti. Lopetettuani hän sanoi:\n\n\"Nyt kuunnelkaa. Jos on vääriä merkintöjä, niin oikaiskaa.\"\n\nHän luki seuraavaa:\n\n\"Korkeus 19 jalkaa, pituus otsan rajasta hännänjuureen 26 jalkaa,\nkärsän mitta 16 jalkaa, hännän 6 jalkaa, kokonaispituus -- kärsä\nja häntä lukuunotettuina -- 48 jalkaa, torahampaiden pituus 9,5\njalkaa, korvat näiden mittasuhteiden mukaisia, jalanjälki muistuttaa\nlumelle pystyyn käännetyn tynnyrin jättämää kuviota, elefantin väri\nlikaisenvalkoinen, kumpaisessakin korvassa lautasen kokoinen reikä\nhelyjen kiinnittämiseksi, huomattava kyky ruiskutella vettä katsojien\npäälle ja rääkätä kärsällään ei ainoastaan tuttuja henkilöitä, vaan\nvento vieraitakin, ontuu hiukan oikeanpuolisella takaraajalla,\nvasemmassa kainalossa pieni arpi paiseen jäljeltä, varastamishetkellä\nselässä linna, jossa oli istuimet viidelletoista henkilölle, ja\ntavallisen lattiamaton kokoinen, kullalla kirjailtu verkaloimi.\"\n\nEi ollut erehdystä. Ylikomisario kosketti soittokelloa, ojensi\nkuvauksen Alarikille ja määräsi:\n\n\"Toimita tätä viisikymmentätuhatta kappaletta painetuksi heti\nja postitetuksi jokaiseen mannermaan salapoliisitoimistoon ja\npanttikonttoriin.\" Alarik poistui. \"No, sikäli hyvin. Sitten minun\npitää saada omaisuudesta valokuva.\"\n\nAnnoin hänelle. Hän tutki sitä arvostelevasti ja huomautti:\n\n\"Täytyy kelvata, kun ei ole parempaa, mutta kärsä on kiverrettynä\nkokoon ja pistettynä suuhun, -- se on hankalan harhaannuttavaa, kun\neläin tietystikään ei tavallisesti pidä sitä siinä asennossa.\"\n\nHän napautti soittokelloa.\n\n\"Alarik, tästä valokuvasta tarvitaan ensi työksi aamulla\nviisikymmentätuhatta jäljennöstä lähetettäviksi sen kiertokirjeen\nohella.\"\n\nAlarik poistui panemaan toimeen ohjeitaan. Ylikomisario virkkoi:\n\n\"Käy tietysti välttämättömäksi tarjota palkinto. Mikä olisi summana?\"\n\n\"Millaista summaa te ehdottaisitte?\"\n\n\"_Aluksi_ sanoisin -- no, kaksikymmentäviisituhatta dollaria. Se on\nmutkikas ja vaikea juttu; on perin monta pääsytietä ja salaamisen\ntilaisuutta. Näillä varkailla on ystäviä ja kumppaneita kaikkialla --\"\n\n\"Hyväinen aika, tiedättekö, keitä he ovat?\"\n\nVarovaiset kasvot, tottuneet peittelemään sisäisiä ajatuksia ja\ntunteita, eivät antaneet minulle mitään vihiä, eivätkä säyseästi\nlausutut vastaussanatkaan:\n\n\"Älkää te huoliko siitä. Tiedän tai en. Yleensä osaamme jokseenkin\npäätellä, kuka miehemme on, hänen työskentelytavastaan ja hänen\ntavoittelemansa saaliin suuruudesta. Emme nyt ole tekemisissä\ntaskuvarkaan tai eteisnäpistelijän kanssa, sen saatte pitää selvänä.\nTätä omaisuutta ei kehveltänyt alokas. Mutta, kuten sanoin, kun ottaa\nhuomioon edessä olevan työn paljouden ja varkaiden huolellisuuden\nkaikkien jälkien häivyttämisessä, saattaa kaksikymmentäviisituhatta\nolla liian pieni summa tarjottavaksi, joskin ajattelen kannattavan\nsiitä aloittaa.\"\n\nSe palkinto siis sovittiin ensi hätään. Sitten tämä mies -- hänen\nhuomiotaan ei välttänyt mikään seikka, joka jollakin tavoin saattoi\njohtaa jäljille -- virkkoi:\n\n\"Salapoliisitaidon historiassa on tapauksia, jolloin rikollisia on\njoutunut ilmi ruokahalun omituisuuksien takia. Mitä tämä elefantti\nsyökään ja minkä verran?\"\n\n\"No, mitä ruokalistan kokoonpanoon tulee, niin se syö _mitä hyvänsä_.\nSe syö miehen, se syö raamatun -- se syö kaikkea miehen ja raamatun\n_väliltä_.\"\n\n\"Hyvä -- varsin hyvä määritelmä todellakin, mutta liian ylimalkainen.\nYksityiskohdat ovat tarpeellisia -- yksityiskohdat ovat ainoita\nhuomioonotettavia seikkoja meidän ammatissamme. No niin -- ensiksikin\nmiehistä. Ateriaksi -- tai päivän mittaan, jos haluatte -- montako\nmiestä se syö, tuoreina?\"\n\n\"Se ei piittaisi, olivatko ne tuoreita vai eivätkö; yhdeksi verokseen\nse söisi viisi tavallista miestä.\"\n\n\"Hyvä on, -- viisi miestä, merkitään se. Mitä kansallisuuksia\netusijassa?\"\n\n\"Se on välinpitämätön kansallisuuksista. Mieluummin tuttavia, mutta\nkyllä vieraatkin kelpaisivat.\"\n\n\"Hyvä on. Nyt raamatuista. Montako raamattua se pistelisi suihinsa\nkerrallaan?\"\n\n\"Koko painoksen kylläkin.\"\n\n\"Tuo on tuskin kyllin määriteltyä. Tarkoitatteko tavallista\nkahdeksantaitteiskokoa vai kuvallista perheraamattua?\"\n\n\"En luule sen välittävän kuvista; tarkoitan, että se ei pitäisi\nkuvitettua laitosta sen suuremmassa arvossa kuin yksinkertaista\nkuvatontakaan.\"\n\n\"Ei, nyt ette käsitä minua oikein. Minä pidän silmällä kokoa.\nTavallinen kahdeksantaitteinen raamattu painaa suunnilleen\npuolikolmatta naulaa, mutta iso ja kuvallinen nelitaitteinen painaa\nkymmenen tai kaksitoista. Montako Dorén raamattua se käyttäisi yhteen\nateriaan?\"\n\n\"Jos tuntisitte tämän elefantin, niin ette voisi kysyä. Se ahmisi\nmitä saatavissa olisi.\"\n\n\"No, muutetaan määräys sitten dollareiksi ja senteiksi. Jotenkinhan\nmeidän on päästävä selvyyteen. Doré maksaa sata dollaria kappaleelta,\nnahkakansissa, kulmat pyöristettyinä.\"\n\n\"Se tarvitsisi noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta --\nsanokaamme viidensadan kappaleen painoksen.\"\n\n\"No, tuo on täsmällisempää. Merkitsen sen muistiin. No niin, se pitää\nmiehistä ja raamatuista; sikäli hyvä. Mitä muuta se syö? Haluan\nerikoistietoja.\"\n\n\"Se jättää raamatut syödäkseen tiiliskiviä, se jättää tiilet\nahmiakseen pulloja, pullot jäävät rauhaan, jos se keksii vaatteita,\nvaatteita mieluisampia ovat kissat, kissojen edelle se panee osterit,\nostereita maukkaampaa on kinkku, kinkku saa jäädä sokerin tieltä, se\nhylkää sokerin saadessaan hedelmäpiirakkaa, hedelmäpiirakan voittavat\nperunat, se hylkää perunat pistelläkseen suihinsa leseitä, leseitä\nmieluisammiksi ilmenevät heinät, heiniäkin parempia ovat kaurat,\nja kaurat jäävät häviölle riisistä, jolla se on pääasiallisesti\nvarttunut. Ei ole kerrassaan mitään, mitä se ei syö, paitsi\neurooppalainen voi, ja sitäkin se söisi, jos saisi maistetuksi.\"\n\n\"Hyvä on. Keskimääräinen paljous aterialla -- sanokaamme suunnilleen\n--\"\n\n\"No, jokseenkin neljänneksestä puoleen tonniin.\"\n\n\"Ja se juo --\"\n\n\"Kaikkea juoksevaa. Maitoa, vettä, whiskyä, molassia, risiiniöljyä,\nkanverttia, karbolihappoa -- turhaa on mennä yksityiskohtiin; mitä\nhyvänsä nestemäistä johtuu mieleenne, merkitkää se paperille. Se juo\nkaikkea juotavan näköistä, paitsi ei eurooppalaista kahvia.\"\n\n\"Hyvä on. Määrä?\"\n\n\"Merkitkää se viidestä viiteentoista tynnyriin -- sen jano vaihtelee,\nruokahalu vain ei.\"\n\n\"Nämä seikat ovat epätavallisia. Niiden pitäisi antaa varsin hyvää\nvihiä etsinnälle.\"\n\nHän painalsi soittokelloa.\n\n\"Alarik, kutsu kapteeni Burns.\"\n\nBurns ilmestyi. Ylikomisario Blunt selosti hänelle koko jutun, kohta\nkohdalta. Sitten hän lausui sellaisen miehen selkeään, jämeään\nsävyyn, jonka suunnitelmat ovat kiteytyneet päässä ja joka on\ntottunut määräilemään:\n\n\"Kapteeni Burns, pankaa etsivät Jones, Davis, Halsey, Bates ja\nHackett seurailemaan elefantin jälkiä.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Pankaa etsivät Moses, Dakin, Murphy, Rogers, Tupper, Higgins ja\nBartholomew seurailemaan varkaiden jälkiä.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Sijoittakaa voimakas vartio -- kolmenkymmenen valitun miehen vartio,\nkolmekymmentä vaihtojoukkona -- sille paikalle, mistä elefantti\nvarastettiin, pitämään tiukkaa valvontaa siellä yötä päivää,\nsallimatta kenenkään lähestyä -- paitsi reportterien -- ilman minun\nantamaani kirjallista valtuutusta.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Sijoittakaa sivilipukuisia etsiviä rautateille, höyrylaivoihin ja\nlautta-asemille sekä kaikille Jersey Citystä johtaville maanteille\ntoimittamaan kaikkien epäiltävien henkilöiden ruumiintarkastus.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Toimittakaa kaikille näille miehille mukaan elefantin valokuva ja\ntuntomerkit ja käskekää heidän tarkastaa kaikki junat ja höyrylautat\nja muut alukset.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Jos elefantti löytyy, niin se otettakoon kiinni ja minulle\ntiedoitettakoon sähköteitse.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Ilmoitettakoon minulle myös heti, jos keksitään mitään vihiä --\neläimen jalanjälkiä tai muuta sellaista.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Hankkikaa määräys satamapoliisille partioimaan laiturialueilla\nvalppaasti.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Lähettäkää sivilipukuisia etsiviä rautateitse kaikkiin suuntiin,\nKanadaan asti pohjoisessa, Ohioon asti lännessä, Washingtoniin saakka\netelässä.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Toimittakaa teknillisiä miehiä kaikkiin lennätinkonttoreihin\nkuuntelemaan sanomia, ja he vaatikoot, että kaikki\nsalakirjoituslähetteet on heille tulkittava.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Näissä kaikissa hommissa noudatettakoon äärimmäistä vaiteliaisuutta\n-- mitä läpitunkemattominta salaamista, muistakaa.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Esittäytykää minulle tietoinenne täsmällisesti tavanmukaisella\ntunnilla.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Menkää!\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\nHän meni.\n\nYlikomisario Blunt oli tovin ääneti ja mietteissään, samalla kun tuli\nhänen silmissään jäähtyi ja hiipui. Sitten hän kääntyi minuun päin ja\nsanoi levollisesti:\n\n\"En kerskaile, minulla ei ole siihen taipumusta; mutta -- me löydämme\nsen elefantin.\"\n\nPudistin lämpimästi hänen kättänsä ja kiitin häntä, ja _tunsinkin_\nkiitollisuutta. Mitä enemmän olin hänen toimintaansa tarkkaillut,\nsitä enemmän hänestä pidin ja hänen ammattinsa merkillisiä ihmeitä\nihailin ja hämmästelin. Me erosimme yöksi, ja minä läksin kotiin\npaljon onnellisemmalla mielellä kuin olin hänen virkahuoneeseensa\ntullut.\n\nII\n\nSeuraavana päivänä juttu oli kaikissa sanomalehdissä, pienimpiäkin\nyksityiskohtia myöten. Oli lisiäkin -- etsivä Tämän, etsivä Tuon ja\netsivä Toisen \"teoriat\" siitä, miten rosvous oli tapahtunut, keitä\nkonnat olivat ja minne he olivat paenneet saaliineen. Yksitoista\nniitä teorioita oli, tyhjentäen kaikki mahdollisuudet, ja pelkästään\ntämä seikka osoittaa, kuinka itsenäisiä ajattelijoita salapoliisit\novat.\n\nAinoatkaan kaksi teoriaa eivät pitäneet yhtä tai edes paljoakaan\nmuistuttaneet toisiaan, paitsi yhdessä merkillepantavassa\nerikoispiirteessä, joka oli kaikkien noiden yhdentoista teorian\nehdottomana lähtökohtana, -- nimittäin että, vaikka rakennuksen\nlautainen takaseinä oli puhkaistu ja ainoa ovi pysynyt lukittuna,\nelefanttia ei ollut siirretty paikalta sen aukon kautta, vaan jotakin\nmuuta (ilmitulematonta) tietä. Kaikki vahvistivat, että rosvot olivat\nsen reiän puhkaisseet vain eksyttääkseen etsiviä. Tuo ei olisi\nikinä johtunut minun tai kenties ainoankaan muun maallikon mieleen,\nmutta se ei ollut hetkeksikään pettänyt salapoliiseja. Niinpä minun\nkäsitykseni mukaan ainoa selväksi ilmennyt seikka olikin todella\njuuri se kohta, jossa olin pahimmin harhaantunut.\n\nKaikki nuo yksitoista teoriaa nimesivät tihutyön oletetut tekijät,\nmutta ainoatkaan kaksi eivät maininneet samoja rosvoja; epäiltyjen\nhenkilöiden kokonaissumma nousi kolmeenkymmeneenseitsemään.\nSanomalehtiselostukset päättyivät sitten järjestään kaikkein\ntärkeimpään kannanilmaisuun -- ylikomisario Bluntin lausuntoon. Osa\ntästä kuului seuraavasti:\n\n\"Etsivän osaston päällikkö tietää, kutka pääsyylliset ovat, nimittäin\nTiili-Duffy ja Punainen McFadden. Jo kymmenen päivää ennen rosvouksen\ntapahtumista hän oli selvillä hankkeen valmistelusta ja kaikessa\nhiljaisuudessa ryhtynyt pitämään noita kahta pahamaineista roistoa\nvalvonnassa; mutta valitettavasti heidän jäljiltään häivyttiin\npuheenalaisena yönä, ja ennenkuin jälleen tultiin tolalle oli lintu\nlentänyt -- elefantti nimittäin.\n\nDuffy ja McFadden ovat ammattikuntansa rohkeimmat ryökäleet;\npäälliköllä on aihetta luuloon, että juuri samat miehet eräänä viime\ntalven pakkasyönä varastivat etsivänpoliisin päämajasta kamiinin --\njosta oli seurauksena, että päällikkö ja jokainen etsivä joutuivat\nennen aamua lääkärien käsiin, toiset palelluttaneina jalkansa, toiset\npalelluttaneina sormensa, korvansa ja muita ruumiinosia.\"\n\nLuettuani tuosta alkupuoliskon hämmästelin entistä enemmän tämän\nihmeellisen miehen merkillistä terävyyttä. Hän ei ainoastaan nähnyt\nselväkatseisesti nykyisyyttä, vaan tulevaisuuskaan ei pysynyt häneltä\nsalassa. Pian olin taas hänen toimistossaan ja sanoin väkisinkin\ntoivottelevani, että hän olisi pidätyttänyt nuo miehet ja siten\nehkäissyt vaivannäön ja vahingon; mutta hänen vastauksensa oli\nyksinkertainen ja kiistämätön: \"Meidän tehtävänämme ei ole rikoksen\nestäminen, vaan rankaiseminen. Emme voi rangaista ennenkuin rikos on\ntehty.\"\n\nHuomautin, että sanomalehdet olivat tärvelleet sen salassapitämisen,\njolla olimme aloittaneet. Ei ollut paljastettu ainoastaan kaikkia\nasiaseikkojamme, vaan myös kaikki suunnitelmamme ja aikeemme, vieläpä\nmainittu nimeltään kaikki epäillyt henkilöt; varmastikin nämä nyt\nlaittautuisivat valeasuun tai lymyäisivät.\n\n\"Sen tehkööt. He saavat havaita, että tarvitessani heitä\nkäteni laskeutuu heidän olalleen noissa kätköpaikoissakin yhtä\nerehtymättömästi kuin kohtalon koura. Mitä sanomalehtiin tulee,\nniin meidän _täytyy_ pysytellä väleissä niihin. Maine, kunnia,\nalituinen mainitseminen julkisuudessa -- ne ovat salapoliisin leipää\nja voita. Hänen on toimitettava julkisuuteen asiaseikkansa, koska\nhänen muutoin oletetaan olevan niitä vailla; hänen on esitettävä\nteoriansa, sillä mikään ei ole niin ihmeellinen tai tehoava kuin\netsivänpoliisin teoria tai herätä niin syvää kunnioitusta häntä\nkohtaan. Meidän on puhuttava suunnitelmistamme, sillä lehdet tahtovat\nsellaista aineistoa, emmekä voisi kieltäytyä loukkaamatta niitä.\nMeidän pitää alituiseen näyttää yleisölle, mitä teemme, jotta ihmiset\neivät luulisi, että me emme tee mitään. On paljon mieluisampaa nähdä\nsanomalehden lausuvan: 'Ylikomisario Bluntin nerokas ja merkillinen\nteoria kuuluu seuraavasti' kuin jotakin ilkimielistä tai -- mikä on\nvielä pahempaa -- jotakin purevaa.\"\n\n\"Huomaan kyllä, että kantanne on perusteltu. Mutta havaitsin\nsamalla, että eräässä sanomalehtiin antamienne huomautusten kohdassa\nkieltäysitte ilmaisemasta mielipidettänne eräästä vähäisemmästä\nseikasta.\"\n\n\"Niin, sen me teemme aina; se tehoaa hyvin. Enkä sitäpaitsi ollutkaan\nmuodostanut siitä seikasta mitään mielipidettä.\"\n\nJätin hetkellisiä menoja varten ylikomisarion käyttövaroiksi\nmelkoisen rahasumman ja istuuduin odottamaan uutisia. Päättelimme\nsähkösanomia alkavan jo saapua minä hetkenä hyvänsä. Sillaikaa\nluin uudestaan sanomalehdet sekä myös kuvailevan kiertokirjeemme\nja huomautin, että se 25,000 näytti olevan tarjottu ainoastaan\nsalapoliiseille. Sanoin, että se minun mielestäni olisi pitänyt\nluvata kenelle hyvänsä elefantin kiinniottajalle. Ylikomisario\nselitti:\n\n\"Salapoliisit elefantin johtuvat löytämään, ja niin ollen\npalkinto menee oikeille miehille. Jos muut löytäisivät eläimen,\nniin se tapahtuisi vain tarkkailemalla etsiviä ja käyttämällä\nedukseen heiltä siepattuja vihjeitä ja opastuksia, ja lopulta\nsekin oikeuttaisi salapoliisit palkinnon vastaanottamiseen.\nPalkinnon varsinaisena tehtävänä on elähdyttää miehiä, jotka\nkäyttävät aikansa ja harjaantuneet kykynsä tällaiseen työhön, eikä\ntoimittaa lahjoja satunnaisille kansalaisille, jotka kompastuvat\nsaavuttamaan pidätyksen, vaikka eivät ole omilla hengenlahjoillaan ja\nponnistuksillaan ansainneet onnenpotkausta.\"\n\nTämä oli kylläkin kohtuullisesti järkeiltyä. Nyt alkoi lennätinkone\nraksuttaa nurkassa, ja tuloksena oli tällainen tiedoitus:\n\n    \"Flower Station, N. Y., 7.30 e.p.\n\n    Saanut vihjeen. Löysin jakson syviä jälkiä läheisen maatilan\n    halki. Seurasin niitä kolme kilometriä itään tuloksetta;\n    elefantti lieneekin mennyt länteen. Seurailen sitä nyt sille\n    suunnalle.\n\n                                      _Darley, etsivä_.\"\n\n\"Darley on osastomme parhaita miehiä\", huomautti ylikomisario.\n\"Kuulemme hänestä jälleen ennen pitkää.\"\n\nSaapui sähkösanoma n:o 2:\n\n    \"Barker's, N. J., 7.40 e.p.\n\n    Juuri saapunut. Lasitehtaaseen murtauduttu täällä yöllä ja\n    kahdeksansataa pulloa viety. Ainoa suurempi vesimäärä lähistöllä\n    on kahdeksan kilometrin päässä. Oikaisen sinne. Elefantti johtuu\n    olemaan janoissaan. Pullot olivat tyhjiä.\n\n                                      _Baker, etsivä_.\"\n\n\"Lupaavaa on tuokin\", virkkoi ylikomisario. \"Sanoinhan teille, että\nsen elukan ruokalista antaisi opastusta.\"\n\nSähkösanoma n:o 3:\n\n    \"Taylorville, L. I., 8.15 e.p.\n\n    Lähistöltä katosi yöllä heinäsuova. Todennäköisesti syöty. Olen\n    saanut vihjeen ja liikkeellä.\n\n                                       _Hubbard, etsivä_.\"\n\n\"Kylläpä se nyt liikuskelee ympäri!\" huomautti ylikomisario.\n\"Tiesinkin, että meillä oli työläs urakka edessä, mutta napatuksi me\nsen saamme.\"\n\n    \"Flower Station, N. Y., 9 e.p.\n\n    Seurailin jälkiä viisi kilometriä länteen. Isoja, syviä ja\n    risareunaisia. Juuri tavannut talollisen, joka sanoo, että ne\n    eivät ole elefantin jälkiä. Sanoo kuopiksi, joista kaivoi vesoja\n    kirsikkapuiden suojaksi maan ollessa viime talvena roudassa.\n    Lähettäkää toimintaohjeet.\n\n                                        _Darley, etsivä_.\"\n\n\"Ahaa, varkaiden apuri! Jo paranee\", ihastui ylikomisario.\n\nHän saneli Darleylle lähetettäväksi sähkösanoman:\n\n    \"Vangitkaa mies ja pakottakaa ilmaisemaan koko kopla. Seurailkaa\n    edelleen jälkiä -- Tyynenmeren rannikolle, jos tarpeellista.\n\n                                        _Päällikkö Blunt_.\"\n\nSeuraava sähkösanoma:\n\n    \"Coney Point, Pa., 8.45 e.p.\n\n    Kaasulaitoksen konttoriin täällä tunkeutunut varkaita viime yönä\n    ja kolmen kuukauden maksamattomat kaasulaskut viety. Olen saanut\n    vihjeen ja liikkeellä.\n\n                                        _Murphy, etsivä_.\"\n\n\"Hitto\", äännähti ylikomisario, \"söisikö se kaasulaskuja?\"\n\n\"Tietämättömyydestä kyllä, -- mutta ne eivät voi tyydyttää\nravitsemuksen tarvetta. Särpimettä ainakaan.\"\n\nNyt saatiin tämä kiihtymystä herättävä sähkösanoma:\n\n    \"Ironville, N. Y., 9.30 e.p.\n\n    Juuri saapunut. Kauppala tyrmistyksen vallassa. Elefantti\n    samonnut tätä kautta kello viisi aamulla. Toiset sanovat menneen\n    itään, toiset länteen, toiset pohjoiseen, toiset etelään, mutta\n    kaikki sanovat, etteivät jääneet tarkkailemaan erityisesti.\n    Se tappoi hevosen; olen varannut siitä kappaleen vihjeekseni.\n    Tappoi kärsällään; iskun tyylistä päättelen, että huitaisi sitä\n    vasenkätisesti. Raadon asennosta arvelen, että elefantti vaelsi\n    pohjoista kohti Berkleyn ratalinjaa pitkin. Saanut neljä ja puoli\n    tuntia etumatkaa, mutta lähden heti jäljille.\n\n                                        _Hawes, etsivä_.\"\n\nMinä huudahtelin ilosta. Ylikomisario oli järkkymätön kuin\nkaiverrettu kuva. Tyynesti hän napautti kelloaan.\n\n\"Alarik, lähetä tänne kapteeni Burns.\"\n\nBurns ilmestyi.\n\n\"Montako miestä on heti käytettävissä?\"\n\n\"Yhdeksänkymmentäkuusi, sir.\"\n\n\"Lähettäkää heidät heti pohjoiseen. Keskittykööt Berkleyn rautatien\nvarteen Ironvillen pohjoispuolelle.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"He liikkukoot aivan salaisesti. Sikäli kuin toisia vapautuu,\npysyttäkää heidät täällä määräyksiä varten.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Menkää!\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\nPiankin tuli taas sähkösanoma:\n\n    \"Sage Corners, N. Y., 10.30.\n\n    Juuri saapunut. Elefantti mennyt tätä kautta kello 8.15.\n    Kaikki pelastausivat kaupungista paitsi muuan konstaapeli.\n    Nähtävästi elefantti ei suunnannut hotaisuaan poliisiin, vaan\n    lyhtypylvääseen. Nykersi molemmat. Olen varannut siekaleen\n    poliisia vihjeeksi.\n\n                                       _Stumm, etsivä_.\"\n\n\"Elefantti on siis kääntynyt länttä kohti\", sanoi ylikomisario.\n\"Pakoon se ei kuitenkaan pääse, sillä mieheni ovat hajaantuneet koko\nalueelle.\"\n\nSeuraava sähkösanoma ilmoitti:\n\n    \"Glover's, 11.15.\n\n    Juuri saapunut. Kauppala tyhjillään, sairaita ja raihnaisia\n    lukuunottamatta. Elefantti kulki tästä kolme neljännestuntia\n    takaperin. Raittiutta vastustava joukkokokous oli käynnissä; se\n    pisti kärsänsä sisälle ikkunasta ja huuhtoi yleisön ulos vedellä\n    altaasta. Jotkut nielivät -- sittemmin kuolleet; useita hukkui.\n    Etsivät Cross ja O'Shaughnessy olivat matkalla asutuskeskuksen\n    läpi, mutta etelään menossa -- joten sivuuttivat elefantin.\n    Koko seutu monen kilometrin alueella kauhun vallassa -- ihmiset\n    pakenevat kodeistaan. Minne hyvänsä kääntyvät, elefantti osuu\n    vastaan, ja monta on tullut surmatuksi.\n\n                                        _Brant, etsivä_.\"\n\nOlisin voinut vuodattaa kyyneliä, tämä hävitys kouri sydäntäni\nkipeästi. Mutta ylikomisario virkkoi vain:\n\n\"Siinä näette -- olemme saamassa sen saarrokseen. Se tuntee olevansa\ntavoiteltuna; se on jälleen kääntynyt itää kohti.\"\n\nRaskaita viestejä oli kuitenkin yhä varallamme. Lennätin toi tämän:\n\n    Hoganport, 12.19.\n\n    Juuri saapunut. Elefantti samosi tätä kautta puoli tuntia\n    takaperin, aiheuttaen mitä hurjinta säikkyä ja kiihtymystä.\n    Elefantti riehui kaduilla; kaksi vesijohtomiestä osui tielle,\n    tappoi toisen -- toinen pelastausi. Yleistä murhetta.\n\n                                      _O'Flaherty, etsivä_.\"\n\n\"Nyt se on ihan miesteni keskellä\", ilahtui ylikomisario. \"Mikään ei\nvoi sitä pelastaa.\"\n\nSaapui sarja sähkösanomia salapoliiseilta, jotka olivat hajaantuneet\npitkin New Jerseyn ja Pennsylvanian valtioita, kun he vihjeinään\nkäyttivät raastettuja latoja, tehtaita ja pyhäkoulukirjastoja,\nsuurin toivein -- suorastaan varmuuttakin tuntien. Ylikomisario\nvirkkoi: \"Soisinpa voivani asettua yhteyteen heidän kanssaan,\nmäärätäkseni heidät pohjoiseen, mutta se on mahdotonta. Etsivä käy\nlennätintoimistossa ainoastaan raporttinsa lähettääkseen; sitten hän\nlivahtaa jälleen hommiinsa, eikä voi tietää, mistä hänet tavoittaisi.\"\n\nNyt tuli tämä sanoma:\n\n    Bridgeport, Conn., 12.15.\n\n    Barnum tarjoaa 4,000 dollarin vuosivuokraa yksinomaisesta\n    oikeudesta käyttää elefanttia kiertävänä ilmoitusvälineenä tästä\n    alkaen kunnes etsivien onnistuu se löytää. Aikoo liisteröidä sen\n    kylkiin sirkusjulisteita. Haluaa heti vastausta...\n\n                                         _Boggs, etsivä_.\"\n\n\"Tuohan on ihan mieletöntä!\" huudahdin minä.\n\n\"On kylläkin\", sanoi ylikomisario. \"Ilmeisesti herra Barnum, joka\npitää itseään niin terävänä, ei tunne minua -- mutta minä tunnen\nhänet.\"\n\nSitten hän saneli tällaisen vastauksen:\n\n    \"Herra Barnumin tarjous soveltumaton. Ilmoittakaa 7,000 dollaria\n    tai ei mitään.\n\n                                         _Päällikkö Blunt_.\"\n\n\"Kas noin. Meidän ei tarvitse odotella pitkää aikaa vastauksen\nsaamiseksi. Herra Barnum ei ole kotona; hän on lennätintoimistossa --\nse on hänen tapaistaan silloin kun hänellä on liiketehtäviä. Kolmen\nminuutin --\"\n\n\"_Sovittu. -- P. T. Barnum_\", keskeytti raksuttava lennätinkone.\nEnnenkuin minä sain mitään virketyksi tästä eriskummaisesta\nvälikohtauksesta, vei seuraava sanoma ajatukseni toiselle ja kovin\nkuohuttavalle uralle:\n\n    \"Bolivia, N. Y., 12.50.\n\n    Elefantti saapui tänne etelästä ja vaelsi kaupungin halki\n    metsää kohti 11.50, matkallaan hajoittaen hautaussaattueen ja\n    vähentäen surevia kahdella. Kansalaiset ampuivat siihen muutamia\n    pieniä kanuunankuulia ja sitten pakenivat. Etsivä Burke ja\n    minä tulimme kymmenen minuuttia myöhemmin pohjoisesta, mutta\n    erehdyimme päättelemään erinäisiä syvennyksiä jalanjäljiksi\n    ja siten menetimme melkoisesti aikaa; mutta viimein osuimme\n    oikealle tolalle ja seurasimme sitä metsään. Sitten laskeusimme\n    rähmällemme ja pidimme edelleen tarkoin silmällä latua,\n    seuraillen sitä tiheikköön. Burke oli edellä. Kovaksi onneksi\n    eläin oli pysähtynyt levähtämään; niinpä Burke, pää kumarassa\n    tähystellessään jälkiä, tölmäsi elefantin takaraajoihin ennenkuin\n    huomasi sen läheisyyttä. Burke kavahti heti pystyyn, tarrautui\n    häntään ja huudahti iloisesti: 'Minä vaadin palk--', mutta ei\n    päässyt pitemmälle, sillä valtavan kärsän sivallus rusensi uljaan\n    miehen hengettömäksi maahan. Minä pakenin taammaksi, ja elefantti\n    kääntyi seurailemaan minua metsän laitaan julmaa vauhtia, ja\n    olisin ehdottomasti ollut hukassa, mutta hautaussaaton jäännökset\n    osuivat onneksi taas väliin ja käänsivät sen huomion puoleensa.\n    Olen juuri kuullut, että siitä hautauksesta ei ole nyt mitään\n    jälellä; mutta tässä ei tullut vahinkoa, kun on yltäkyllin\n    aineksia uuteen. Sillävälin on elefantti jälleen kadonnut.\n\n                                      _Mulrooney, etsivä_.\"\n\nEmme sitten saaneet tietoja muilta kuin niiltä ahkerilta ja\nluottavaisilta etsiviltä, jotka olivat hajautuneet New Jerseyn,\nPennsylvanian, Delawaren ja Virginian valtioihin -- kaikki seuraten\nvereksiä ja rohkaisevia vihjeitä -- kunnes lähempänä puolta kolmea\nsaapui tämä sähkösanoma:\n\n    \"Baxter Centre, 2.15.\n\n    Elefantti käynyt täällä, sirkusmainostuksilla liisteröitynä, ja\n    hajoitti hartauskokouksen, iskien maahan ja vahingoittaen monia,\n    jotka olivat ryhtymäisillään parempaan elämään. Kansalaiset\n    aitasivat sen ja järjestivät vartion. Kun etsivä Brown ja minä\n    saavuimme jonkun aikaa myöhemmin, astuimme me aitaukseen ja\n    aloimme todeta elefantin samaisuutta valokuvan ja kuvauksen\n    perusteella. Kaikki tuntomerkit pitivät paikkansa täsmälleen\n    paitsi yhtä, jota emme voineet nähdä -- paiseen arpea kainalossa.\n    Varmistautuaksemme Brown ryömi alle katsomaan ja joutui heti\n    nitistetyksi -- nimittäin pää rusentui aivan littiin, vaikka\n    aivoja ei silti pursunnut näkyviin. Kaikki pakenivat, samoin\n    elefantti, hyvin tehokkaasti huidellen oikeaan ja vasempaan. On\n    pujahtanut tiehensä, mutta kanuunanhaavoista jättänyt selvän\n    verijuovan. Löytyy varmasti jälleen. Se tunkeutui sankan metsän\n    halki etelää kohti.\n\n                                       _Brent, etsivä_.\"\n\nTämä oli viimeinen sähkösanoma. Ehtoommalla laskeusi sumua niin\nsakeana, ettei voinut nähdä kyynärää edemmäksi. Sitä kesti kaiken\nyötä. Höyrylauttojen ja omnibussienkin täytyi keskeyttää liikenteensä.\n\nIII\n\nSeuraavana aamuna sanomalehdet sisälsivät salapoliisiteorioita\nyhtä paljon kuin ennenkin. Niissä olivat myös yksityiskohtaisesti\nmainittuina meidän kaikki traagilliset tapauksemme sekä suuri määrä\nmuita, joita niiden lennätinkirjeenvaihtajat olivat lähettäneet.\nPalsta toisensa jälkeen oli kolmanneksen verran otsakkeina, jotka\njäreillä kirjaimillaan raatelivat sydäntäni. Niiden yleinen sävy oli\ntällainen:\n\n_\"Valkoinen elefantti valtoimena! Se pitkittää kohtalokasta\nkulkuaan! Kauhistuneet asukkaat jättäneet autioiksi kokonaisia\nyhdyskuntia! Valju hirmu käy sen edellä, kuolema ja hävitys jäävät\nsen jälkeen! Näiden perässä tulevat salapoliisit. Latoja tuhottu,\ntehtaita ryöstetty, laihoja ahmittu, julkisia kokouksia hajoitettu,\nkuvaamattomien verilöylyjen yhteydessä! Kolmenkymmenenneljän johtavan\nsalapoliisin teoriat! Päällikkö Bluntin teoria!\"_\n\n\"Kas niin!\" virkkoi ylikomisario Blunt, melkein elähtyen kiihdyksiin;\n\"tämä on mainiota! Tämä on suurin onnenpotkaus, mitä mikään\netsivälaitos on konsaan kokenut. Sen maine leviää maailman ääriin ja\nkestää ajan loppuun asti, säilyttäen minun nimeni mukanaan.\"\n\nMutta siinä ei ollut mitään iloa minulle. Minusta tuntui kuin minä\nolisin tehnyt kaikki nuo veriset rikokset, elefantin ollessa vain\nvastuuttomana välikappaleenani. Ja kuinka luettelo olikaan paisunut!\n\nEräällä paikkakunnalla se oli \"häirinnyt vaalitoimitusta ja\nsurmannut viisi äänestyksensä uudistajaa\". Seuraavaksi työkseen\nse oli toimittanut päiviltä kaksi miesparkaa, nimeltään O'Donohue\nja McFlannigan, jotka olivat \"vasta edellisenä päivänä päätyneet\nkaikkien maiden sorrettujen turvakotiin ja ensi kertaa juuri aikoivat\nkäyttää Amerikan kansalaisten ylevää oikeutta vaaliuurnan ääressä,\nkun heidät iski alas Siamin vitsauksen armoton käsi\". Toisaalla\nse oli \"tavannut kaistapäisen hälysaarnaajan valmistelemassa\nseuraavan kautensa sankarillisia hyökkäyksiä tanssia, teatteria ja\nmuita seikkoja vastaan, jotka eivät pysty iskemään takaisin, ja\nastunut hänen päälleen\". Ja kolmannessa paikassa se oli \"tappanut\nukkosenjohdatinten kaupustelijan\". [Suurimman sitkeyden perikuva\nYhdysvalloissa. _Suom._]\n\nSiten luettelo jatkui, käyden yhä hurmeisemmaksi ja\npöyristyttävämmäksi. Kuusikymmentä ihmishenkeä oli menetetty,\nhaavoittuneita oli kaksisataaneljäkymmentä. Kaikki selostukset\nantoivat oikeamielistä tunnustusta etsivien toimekkuudelle\nja alttiudelle, ja loppujen lopuksi huomautettiin, että\n\"kolmesataatuhatta kansalaista ja neljä salapoliisia näki sen\nhirviön, ja jälkimmäisistä se tuhosi kaksi\".\n\nPelokkaasti odotin lennätyskoneen raksutuksen jälleen alkavan.\nVähitellen sitten saatiinkin sanomia, mutta näiden sisältö tuotti\nminulle onnekasta pettymystä. Oli piankin ilmeistä, että elefantti\noli kadonnut jäljettömiin. Sumun suojassa se oli huomaamattomasti\netsinyt itselleen hyvän lymypaikan.\n\nIhan järjettömänkin etäisiltä paikkakunnilta tiedoitettiin, että\nsiellä oli silloin ja silloin vilahdukselta nähty usman läpi\nvaltava ruho häämöittämässä, \"kiistämättömästi elefantti\". Tämä\nhämärä, valtava ruho oli häämöittänyt New Havenissa, New Jerseyssä,\nPennsylvaniassa, New Yorkin valtion sisäosissa, Brooklynissa, vieläpä\nitse New Yorkin kaupungissa! Mutta kaikissa näissä tapauksissa\nse hämärä, valtava ruho oli pikaisesti kadonnut, mitään jälkeä\njättämättä. Tälle laajalle alueelle siroitellusta suuresta etsivien\njoukosta jokainen lähetti tunnittain raporttinsa, ja jokainen\nheistä oli saanut vihjeen ja seuraili jotakin ja oli kiivaasti sen\nkintereillä.\n\nMutta päivä kului enemmättä tuloksetta.\n\nSeuraava päivä samoin.\n\nSitä seuraava päivä aivan samoin.\n\nSanomalehtien selostukset alkoivat käydä yksitoikkoisiksi\nasiaseikoistaan, jotka eivät merkinneet mitään, vihjeistään, jotka\neivät johtaneet mihinkään, ja teorioistaan, jotka olivat jotensakin\njo tyhjentäneet kaikki ihmetyksen ja ihastelun ja häikäisyn ainekset.\n\nYlikomisarion neuvosta korotin palkinnon kaksinkertaiseksi.\n\nKului taas neljä ikävää päivää. Sitten uutterille etsiväparoille tuli\nkatkera isku -- sanomalehtimiehet kieltäysivät painattamasta heidän\nteorioitaan ja sanoivat kylmäkiskoisesti: \"Antakaa meille lepotauko.\"\n\nKahden viikon kuluttua elefantin katoamisesta korotin ylikomisarion\nneuvosta palkinnon 75,000 dollariin. Se oli suuri summa, mutta\nminusta tuntui, että mieluummin uhraisin koko yksityisomaisuuteni\nkuin menettäisin hallitukseni luottamuksen. Nyt etsivien jouduttua\nvastoinkäymiseen sanomalehdet kääntyivät heidän kimppuunsa ja\nalkoivat letkautella heitä mitä purevimmin.\n\nSiitä saivat revyyniekat kannustusta, ja he pukeutuivat\nsalapoliiseiksi ja pyydystivät elefanttia näyttämöllä mitä\nhullunkurisimpaan tapaan. Pilapiirtäjät esittivät etsiviä kiikareilla\ntarkastelemassa maisemia, sillaikaa kun elefantti heidän selkänsä\ntakana varasti omenia heidän taskuistaan. Ja he sommittelivat\nkaikenlaisia naurettavia kuvia salapoliisitunnuksesta -- olette\nvarmaankin nähnyt sen tunnuksen painettuna salapoliisiromaanien\ntakakannessa -- se on tuijottava silmä, allekirjoituksenaan _\"Me emme\nmilloinkaan nuku\"_. Kun joku salapoliisi tilasi ryypyn, yrittelivät\nbaarinhoitajat osoittaa leikkisyyttä elvyttämällä esiin erään\nvanhentuneen sanantavan, kysymällä: \"Tahdotteko saada silmänavaajan?\"\n\nIlma oli ivaa täynnä.\n\nMutta oli yksi mies, joka liikkui kaiken keskessä tyynenä, mitään\nvaikutteita vastaanottamatta, täysin entisellään. Se oli tuo\ntammisydäminen ylikomisario. Hänen uljas katseensa ei milloinkaan\npainunut alas, hänen levollinen luottavaisuutensa ei kertaakaan\nhorjunut. Hän sanoi aina:\n\n\"Pilkatkoot he vain; parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.\"\n\nMiestä kohtaan tuntemani ihailu yltyi jonkunlaiseksi palvonnaksi.\nOlin aina hänen vierellään. Hänen toimistonsa oli kyllä käynyt\nminulle vastenmieliseksi paikaksi, ja nyt se oli minulle päivä\npäivältä kiusaannuttavampi. Mutta jos hän jaksoi sitä kestää, aioin\nminäkin tehdä sen, ainakin niin kauan kuin kykenin. Tulin siis\nsäännöllisesti ja viivyin -- ainoana sivullisena, joka näytti siihen\npystyvän. Jokainen ihmetteli, miten saatoin, ja useinkin minusta\ntuntui, että minun täytyisi livistää, mutta sellaisina hetkinä\nkatsoin noihin rauhallisiin ja näköjään itsetiedottomiin kasvoihin ja\npidin paikkani.\n\nNoin kolmen viikon kuluttua elefantin katoamisesta olin eräänä\naamuna sanomaisillani, että minun jo _täytyi_ laskea alas lippuni\nja peräytyä, kun suuri salapoliisi pysähdytti sen ajatukseni\nehdottamalla taaskin erinomaista ja mestarillista siirtoa.\n\nPiti suostua sovitteluun rosvojen kanssa. Tämän miehen ylenpalttinen\nkekseliäisyys ylitti kaiken ennen näkemäni, ja minulla on ollut\nlaajalti seurustelua maailman henkevimpien miesten kanssa. Hän\nilmoitti pitävänsä varmana, että sopimus elefantin palauttamisesta\nsyntyisi 100,000 dollarilla. Vastasin uskovani, että saisin sen\nsumman haalituksi koolle; mutta miten kävisi noiden etsiväpoloisten,\njotka olivat uurastaneet niin uskollisesti? Hän selitti:\n\n\"Kompromisseissa he aina saavat puolet.\"\n\nNyt en enää tiennyt mitään vastaansanottavaa. Ylikomisario siis\nkyhäsi kaksi tällaista kirjelmää:\n\n    \"Hyvä rouva! -- Miehenne voi ansaita suuren summan rahaa (ollen\n    samalla täysin turvassa lailta) järjestämällä heti kohtauksen\n    kanssani.\n\n                                       _Päällikkö Blunt_.\"\n\nUskotulla sanansaattajallaan hän lähetti toisen näistä Tiili-Duffyn\n\"niin sanotulle vaimolle\" ja toisen hän lähetti Punaisen McFaddenin\nvaimolle.\n\nTunnin kuluessa saapuivat nämä loukkaavat vastaukset:\n\n    \"Hupsukos olette: tiili McDuffy on ollut haurassa 2 vuota.\n\n                                       _Bridget Mahoney_.\"\n\n    \"Senkin sokko, -- Punainen McFadden on ollut hirtety ja taivasa\n    18 kuuk. Mikä hyväns Aasi pait etsivä tietää sen.\n\n                                       _Mary O'Hooligan_.\"\n\n\"Olin kauan aavistanut nämä tosiseikat\", virkkoi ylikomisario;\n\"vaistoni erehtymätön tarkkuus on nyt todistettu\".\n\nHeti kun yksi keino petti, oli hänellä toinen varalla. Siekailematta\nhän kirjoitti aamulehtiin ilmoituksen, josta säilytin jäljennöksen:\n\n    \"A. -- xwblv. 242 N. Tjnd -- fz328wmlg. Ozpo, --; zm! ogw. Vaiti.\"\n\nHän sanoi, että jos varas oli elossa, niin tämä toimittaisi hänet\ntavanomaiseen kohtauspaikkaan. Hän selitti edelleen, että se\ntavanomainen kohtauspaikka oli muuan soppi, missä hoidettiin kaikki\netsivien ja rikollisten väliset liikeasiat. Tämä kohtaus tapahtuisi\nseuraavana yönä kello kaksitoista.\n\nSiihen mennessä emme voineet tehdä mitään, ja viivyttelemättä riensin\npois toimistosta, tosiaankin kiitollisena tilaisuudesta.\n\nKello yksitoista illalla toin sitten 100,000 dollaria seteleinä ja\npistin ne päällikön käteen, ja pian jälkeenpäin hän läksi liikkeelle,\nurhea, vanha, hämärtymätön luottavaisuus silmissään. Melkein\nsietämätön tunti venyi vitkallisesti loppuunsa; sitten kuulin hänen\ntervetulleen astuntansa ja nousin läähättävänä hoippumaan häntä\nkohti. Kuinka hänen nerokkaat silmänsä säihkyivätkään voitonriemusta!\nHän ilmoitti:\n\n\"Olemme saaneet toimeen sovittelun! Ne veitikat veisaavat eri virttä\nhuomenna lehdissään! Seuratkaa minua!\"\n\nHän otti sytytetyn kynttilän ja harppaili alas maakerroksen avaraan\nholviin, missä aina nukkui kuusikymmentä salapoliisia ja parikymmentä\nnyt pelasi korttia aikansa kulukkeeksi. Seurasin hänen kintereillään.\nHän käveli vinhasti suojaman hämärään takapäähän, ja juuri kun minä\nolin sortumaisillani tukahduttavan löyhkän tuottamaan pyörrytykseen,\nkompastui hän ja kaatui jonkun valtavan esineen ulkoneviin jäseniin,\nja minä kuulin hänen huudahtavan kellistyessään:\n\n\"Ylväs ammattimme on puhdistautunut. Tässä on teidän elefanttinne!\"\n\nMinut kannettiin ylös kansliahuoneeseen ja toivutettiin\nkarbolihapolla. Koko salapoliisikunta parveili sisälle, ja syntyi\nsellaisen riemastuksen häly, etten ollut mokomaa ennen kokenut.\nReportterit kutsuttiin, samppanjakorillisia avattiin, maljoja\njuotiin, kädenpudistukset ja onnittelut olivat yhtämittaisia ja\nhaltioituneita.\n\nPäällikkö tietysti oli hetken sankari, ja hänen onnellisuutensa\noli niin täydellinen ja niin kärsivällisesti ja kunnokkaasti\nja miehuullisesti saavutettu, että minunkin sydäntäni lämmitti\nsitä katsella, vaikka nyt seisoinkin kodittomana kerjäläisenä,\nkallisarvoinen hoidokkini kuolleena ja maani palveluksessa saatu\nasemani menetettynä sellaisen sattuman kautta, joka ainiaan\nnäyttäisi kohtalokkaalta huolettomuudeltani suuren luottamustehtävän\nsuorittamisessa.\n\nMonet kaunopuheiset silmät todistivat syvää ihailuaan päällikköä\nkohtaan, ja monenkin etsivän ääni jupisi: \"Katsokaa häntä --\nkerrassaan kuningas hän on ammatissamme -- antakaa hänelle vain\nvähäinenkin vihje, muuta hän ei kaipaa, eikä ole mitään hänen\nlöytämiskyvyltään kätkössä.\" Suurta mielihyvää tuotti 50,000 dollarin\njakaminen; sen päätyttyä päällikkö piti pikku puheen -- pistäessään\nosuutensa taskuunsa -- lausuen: \"Nauttikaa siitä, pojat, sillä te\nolette sen ansainneet, ja enemmänkin: olette ansainneet kuolematonta\nkunniaa salapoliisiammatille.\"\n\nSaapui sähkösanoma, kuuluen seuraavasti:\n\n    \"Monroe, Mich., 10 i.p.\n\n    Ensi kertaa osunut lennätintoimistolle runsaasti kolmeen\n    viikkoon. Seuraillut niitä jalanjälkiä, ratsain, metsäseutujen\n    halki tuhatviisisataa kilometriä tänne, ja ne käyvät\n    voimakkaammiksi ja isommiksi ja vereksemmiksi joka päivä. Olkaa\n    huoletta -- viikon kuluttua jo tavoitan elefantin. Tämä on\n    ehdottomasti varmaa.\n\n                                         _Darley, etsivä_.\"\n\nPäällikkö esitti kolme hurrausta \"Darleylle, eräälle osastomme\nterävimmistä miehistä\" ja sitten antoi määräyksen, että hänet\nkutsuttaisiin sähköteitse kotiin vastaanottamaan osuutensa palkkiosta.\n\nSiten päättyi ihmeellinen varastetun elefantin selkkaus. Sanomalehdet\nolivat seuraavana päivänä taaskin miellyttävän kiitteleviä, yhtä\nainoata halventajaa lukuunottamatta. Tämä lehtiriepu lausui: \"Suuri\non salapoliisi! Hän saattaa olla hieman hidas löytämään sellaista\npikku itikkaa kuin hukkaantunutta elefanttia -- hän saattaa sitä\npyydystellä kaiken päivää ja nukkua sen mätänevän raadon seurassa\nkaiken yötä kolmen viikon aikana, mutta hän löytää sen viimein --\njos hän pystyy saamaan sen miehen, joka elukan hukkasi, näyttämään\nhänelle paikan!\"\n\nHassan-parka oli ainiaaksi mennyttä minulta. Kanuunanlaukaukset\nolivat haavoittaneet sitä kuolettavasti. Se oli sumussa ryöminyt\ntuohon epäystävälliseen paikkaan, ja siellä, vihollistensa\nympäröimänä ja ainaisessa ilmitulon vaarassa, se oli riutunut nälässä\nja kärsimyksissä, kunnes kuolema tuotti sille rauhan.\n\nSovittelu maksoi minulle 100,000 dollaria, etsintäkuluihin meni\n42,000 lisää. En sitten enää yrittänytkään saada jälleen virkaa; olen\nhäviölle joutunut mies ja vaeltaja maan päällä -- mutta ihailuni\ntuota miestä kohtaan, jota pidän suurimpana maailmassa konsaan\nnähtynä salapoliisina, on säilynyt himmentymättömänä tähän päivään\nasti ja pysyy sellaisena ainiaan.\n\n\n\n\nEVAN PÄIVÄKIRJA\n\nKäännös alkuperäisestä\n\n\n_Lauantai_. -- Olen nyt melkein vuorokauden vanha. Tulin eilen.\nSiltä minusta tuntuu. Ja niin täytyy olla, sillä jos oli toispäivä,\nen minä ollut silloin, koska muutoin muistaisin sen. Tietysti se\nsentään silti saattoi olla huomaamattani. No, nyt rupeankin hyvin\nvalppaaksi, ja jos mitään toispäiviä sattuu, niin painan mieleeni. On\nparasta aloittaa oikein ja varoa merkintöjen sekoamista, sillä joku\nvaisto ilmaisee minulle, että nämä seikat koituvat aikanaan tärkeiksi\nhistorioitsijalle. Sillä minusta tuntuu kokeelta, ihan tunnen olevani\nkoe; olisi mahdotonta kenenkään tuntea itseään kokeeksi enempää kuin\nminä, ja niinpä alankin varmistua siitä, että se minä _olen_ -- koe;\njuuri koe, enkä mitään muuta.\n\nJos siis olen koe, niin olenko minä se kokonaan? Ei, en luule; muukin\nkuulunee siihen. Minä olen sen pääosana, mutta kai muullakin on siinä\nasiassa osuutensa. Onko asemani taattu, vai pitääkö minun valvoa ja\nvarjella sitä? Kenties jälkimmäinen mahdollisuus on oikea. Minua\naavistuttaa, että ikuinen valppaus on ylivallan hinta. (Tuo lienee\nosuva sanelma näin nuorelta.)\n\nKaikki näyttää paremmalta tänään kuin eilen. Eilisessä lopettelun\ntouhussa vuoret jäivät resuiseen kuntoon, ja muutamille tasangoille\noli ruuhkautunut ruuppua ja jätteitä, niin että näköalat ihan\nharmittivat. Ylväitä ja kauniita taideteoksia ei pitäisi luoda\nkiireessä, ja tämä majesteettinen uusi maailma on todellakin\nmitä ylväin ja kaunein luomus. Ja kylläkin ihmeellisen lähellä\ntäydellisyyttä, ajan lyhyydestä huolimatta. Tähtiä on muutamin\npaikoin liikaa ja toisista kovin harvakseltaan, mutta senhän\nvoinee pian korjata. Kuu pääsi irralleen viime yönä ja luisui alas\nja putosi pois järjestelmästä -- kovin paha vahinko; sydäntäni\nahdistaa sitä ajatella. Koristusten ja helyjen joukossa ei ole\nmitään sen kauneuteen ja täyteläisyyteen verrattavaa. Se olisi ollut\nkiinnitettävä paremmin. Jos vain voimme saada sen takaisin --\n\nMutta eihän voi tietää, mihin se meni. Ja sitäpaitsi, ken hyvänsä\nsen saa, hän kätkee sen; tiedän sen, koska tekisin siten itse.\nLuullakseni voin olla rehellinen kaikissa muissa asioissa, mutta\nalan jo oivaltaa, että olemukseni ytimenä ja keskuksena on kauniin\nrakkaus, kiihkeä kiintymys kaikkeen koreaan, eikä olisi turvallista\nuskoa minulle toisen henkilön omistamaa kuuta, kun se henkilö ei\ntietäisi, että se on minulla. Voisin luopua päiväsaikaan löytämästäni\nkuusta, kun pelkäisin, että joku oli näkemässä; mutta jos löytäisin\nsen pimeällä, niin varmaankin keksisin jonkun verukkeen ollakseni\nhiiskumatta siitä mitään. Sillä minä rakastan kuita, ne ovat niin\nsieviä ja romanttisia. Soisin, että meillä olisi viisi tai kuusi;\nen koskaan menisi levolle, en milloinkaan väsyisi makailemaan\nsammaleisella äyräällä ja katselemaan ylös niihin.\n\nTähdetkin ovat hyviä. Kunpa saisin muutamia pistettäviksi hiuksiini.\nMutta siinä en onnistune. Ne ovat ihmeellisen kaukana, vaikka eivät\nsiltä näytä. Niiden ensin ilmestyessä esiin viime yönä yritin\ntipauttaa muutamia alas seipäällä, mutta ihmeekseni en ulottunut;\nsitten heittelin niitä multapaakuilla, kunnes käsivarteni puutui,\nmutta ainoatakaan en saanut. Se johtuu siitä, että olen vasenkätinen\nenkä osaa heittää kohdalleen. Silloinkaan, kun tähtäsin siihen, jota\nen tavoittanut, en osannut toiseen, vaikka jonakuna kertana sattui\nhyvin lähelle, sillä minä näin multapaakun mustan täplän viuhahtavan\ntuollaisten kultaisten rykelmien keskelle neljä- tai viisikymmentä\nkertaa, ihan viistäen niitä, ja jos olisin jaksanut vielä vähän\naikaa, olisin kenties saanut jonkun putoamaan.\n\nNiinpä itkin hiukan, mikä varmaankin oli luonnollista minun\nikäiselleni, ja levähdettyäni otin vasun ja riensin ympyrän laitaa\nkohti, missä tähdet olivat lähellä maanpintaa ja saatoin yltää niihin\nkäsilläni, ja sehän olikin mielestäni parempi, koska silloin voisin\npoimia niitä hellävaraisesti, niiden särkymättä. Mutta matka oli\npitempi kuin luulin, ja viimein minun täytyi luopua yrityksestä.\nOlin niin väsyksissä, etten kyennyt laahaamaan jalkojani askeltakaan\nedemmäksi, ja ne olivat kovin kipeytyneetkin.\n\nKoti oli nyt liian kaukana, ja alkoi viluttaa, mutta tapasin muutamia\ntiikereitä ja pujottausin niiden sekaan, saaden mitä mieluisimman\nleposijan, ja niiden hengitys oli hienotuoksuista, ne kun elävät\nmansikoilla. En ollut koskaan ennen nähnyt tiikeriä, mutta tunsin\nne heti viiruistaan. Jos voisin saada tuollaisen taljan, niin siitä\ntulisi viehättävä hame.\n\nTänään alan saada parempaa käsitystä välimatkoista. Olin niin\ninnoissani nappaamaan kaikkea sievää, että päättömästi kurkoitin\nsitä käteeni milloin sen ollessa liian etäällä, milloin ainoastaan\nvaaksan päässä, vaikka matkaa näytti olevan hyvinkin jalan verran --\nvoi, okaita vielä välissä! Opin läksyn, sommittelin myös selviön,\naivan omasta päästäni -- kaikkein ensimmäiseni: _Naarmun saanut Koe\nkarttelee piikkejä_. Minusta se on varsin osuva näin nuorelta.\n\nSeurailin toista Koetta eilen ehtoopäivällä kaikkialle matkan\npäässä, nähdäkseni, mitä sillä saatettiin tarkoittaa, jos saisin\nselville. Mutta siihen en kyennyt. Luulen, että se on mies. En ollut\nmilloinkaan nähnyt miestä, mutta sellaiselta se näytti; olen varma\nsiitä, että juuri se se on. Tajuan tuntevani sitä kohtaan suurempaa\nuteliaisuutta kuin mitään muita matelijoita kohtaan. Jos se on\nmatelija, niinkuin se arvattavasti on, koska sillä on pörhöinen tukka\nja siniset silmät ja se näyttää matelijalta. Lanteita ei sillä ole\nlainkaan, se suippenee kuin porkkana; seisoessaan se harittaa kuin\nsahapukki, joten ajattelen sitä matelijaksi, vaikka se saattaakin\nolla arkkitehtuuriin kuuluva.\n\nEnsimmältä pelkäsin sitä ja kapaisin juoksuun aina kun se kääntyi\npäin, sillä minä luulin sen aikovan ajaa minua takaa; mutta\nvähitellen huomasin sen vain yrittävän päästä pois, ja sen jälkeen\nen enää arkaillut, vaan saattelin sitä tuntikaupalla parikymmentä\nkyynärää taampana, mikä näytti sitä hermostuttavan ja painostavan.\nViimein se näytti aika lailla kiusaantuneelta ja kapusi puuhun.\nOdottelin pitkän tuokion, sitten luopuen asiasta ja palaten kotiin.\n\nTänään kaikki kertautui. Olen taas saanut sen kiipeämään puuhun.\n\n_Sunnuntai_. -- Siellä se kyyröttää yhä. Näköjään lepäillen, mutta se\non veruke: sunnuntai ei ole lepopäivä, lauantai siihen on määrätty.\nMinusta se näyttää sellaiselta luodulta, jota lepääminen kiinnostaa\nenemmän kuin mikään muu. Minua väsyttäisi noin runsas lepo. Minua\nväsyttää jo istuskeleminenkin tuota puuta tähyämässä. Totisesti\nihmettelen, mitä varten se on luotu; en milloinkaan näe sen tekevän\nmitään.\n\nViime yönä palauttivat kuun, ja olin _niin_ onnellinen! Minusta\nmenettelivät siinä perin rehellisesti. Se luisui alas ja putosi pois\nuudestaan, mutta minä en hätääntynyt; ei ole aihetta huolestukseen,\nkun on sellaisia naapureita, -- ne noutavat sen takaisin. Soisin\nosaavani tehdä jotakin kiitollisuuteni osoittamiseksi. Mieleni tekisi\nlähettää niille muutamia tähtiä, sillä meillä on enemmän kuin voimme\nkäyttää. Tarkoitan minulla enkä meillä, sillä pystynhän havaitsemaan,\nettä se matelija ei rahtuakaan välitä tuollaisista koruista.\n\nSe on harrastuksiltaan matalalla tasolla eikä ystävällinen. Kun eilen\nillalla hämärtäessä menin sille paikalle, oli se laskeutunut alas\nja yritti pyydystää kiinni lammessa kisailevia, täplikkäitä pikku\nkaloja, ja minun täytyi paiskella sitä multakokkareilla, jotta se\nriensi takaisin puuhun ja jätti ne rauhaan. _Sitäkö_ varten se on\nolemassa? Eikö sillä ole mitään sydäntä? Eikö se tunne mitään sääliä\nnoita pikkueläviä kohtaan? Onko mahdollista, että se suunniteltiin\nja valmistettiin noin tylyyn työhön? Siltä kyllä näyttää. Yksi\nmultakokkare osui sitä korvan taakse, ja se käytti kieltä. Tämä\nvärähdytti minua, sillä ensi kerran minä nyt kuulin puhetta, paitsi\nomaani. Sanoja en ymmärtänyt, mutta ne kuulostivat ilmeikkäiltä.\n\nKun huomasin sen osaavan puhua, tunsin sitä kohtaan uutta\nharrastusta, sillä minä rakastan puhumista; puhun kaiken päivää\nja unissanikin ja olen hyvin kiinnostava, mutta jos minulla olisi\nolento, jolle puhua, voisin olla kaksin verroin kiinnostavampi enkä\nlainkaan lopettaisi, mikäli haluttaisiin.\n\nJos tuo matelija on mies, niin se ei olekaan mikään _se_, vai\nkuinka? Eihän se kaiketikaan olisi kieliopin mukaista? Luullakseni\nse olisi _hän_. Niin ajattelen. No, mieheksi minä sen nyt päättelen\nja puhun siitä hänenä, kunnes se ilmenee joksikin muuksi. Tämä on\nkäytännöllisempää kuin horjua epävarmuuden tilassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Seuraavan viikon sunnuntai_. -- Koko viikon minä kiertelin hänen\nkintereillään ja yritin tutustua. Minun oli hoidettava puheleminen,\nkun hän oli niin arka, mutta en pitänyt sillä väliä. Hän tuntui\nnyt olevan hyvilläänkin läheisyydestäni, ja minä käyttelin\nseuratapaisesti \"meitä\" melkoisen paljon, sillä häntä näytti\nimartelevan tulla luetuksi mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Keskiviikko_. -- Olemme nyt tulemassa toimeen varsin hyvin\nkeskenämme ja tutustumassa yhä paremmin ja paremmin. Hän ei enää\nvälttele minua, mikä on hyvä merkki, vaan ilmaisee näkevänsä\nminut mielellään seurassansa. Olen siitä hyvilläni ja koetan olla\nhänelle kykyni mukaan hyödyksi kaikin tavoin, kartuttaakseni hänen\nhuomaavaisuuttaan. Parina viime päivänä olen häneltä ottanut\nyksinomaiseksi urakakseni kaiken nimiteltävän, ja se on ollut\nhänelle suuri huojennus, sillä hänellä ei ole mitään luontumusta\nsille alalle, ja hyvin kiitollinen hän näyttää minulle olevan\nnokkeluudestani. Hän ei millään ilveellä pysty ajattelemaan järkevää\nnimeä, mutta minä en salli hänen nähdä, että olen sen vajavuuden\nhuomannut. Milloin hyvänsä joku uusi luotu osuu näkyviin, nimitän\nminä sen ennen kuin hänellä on aikaa paljastaa itseään kömpelöllä\näänettömyydellä. Tällä tavoin olen säästänyt häneltä monta hämin\nhetkeä. Minulla ei mitään tuollaista vaikeutta ole. Heti kun silmäni\nosuu johonkin eläimeen, tiedän mikä se on. Minun ei tarvitse\naprikoida hetkeäkään; oikea nimi putkahtaa esiin oitis, ihan kuin\ninnoituksen lennättämänä, niinkuin se epäilemättä onkin, sillä olen\nvarma siitä, että se puolta minuuttia aikaisemmin ei ollut minussa.\nMinä nähtävästi tiedän pelkästä olion muodosta ja esiintymisestä,\nmikä se on.\n\nKun dodo tepasteli näkyviimme, ajatteli hän sitä villikissaksi\n-- sen huomasin hänen silmistään. Mutta minä pelastin hänet,\nvaroen tekemästä sitä sillä tavoin, että hänen ylpeytensä olisi\nloukkaantunut. Minä vain virkahdin aivan luonnolliseen ilahtuneen\nihmetyksen sävyyn, jossa ei ilmennyt minkäänlaista tiedonvälityksen\nvihiä: \"Kas, eikös vain olekin siinä dodo!\" Selitin -- olematta\nselittävinäni -- miten sen tiesin dodoksi, ja vaikka hän minusta\nkenties oli rahtusen nyreissään siitä, että minä tunsin sen\notuksen silloin kun hän ei tuntenut, ihaili hän minua kuitenkin\nilmeisesti. Se oli hyvin miellyttävää, ja useinkin sitä hyvilläni\nmuistelin ennenkuin nukuin. Kuinka vähäinen seikka voi tehdä meidät\nonnellisiksi tuntiessamme, että olemme sen ansainneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Torstai_. -- Ensimmäinen suruni. Eilen hän kartteli minua eikä\nnäyttänyt haluavan, että puhuttelin häntä. En voinut sitä uskoa ja\najattelin jotakin erehdystä sattuneeksi, sillä minä rakastin hänen\nparissaan oloa ja hänen haastelunsa kuuntelemista, ja miten hän siis\nsaattoi tuntea minua kohtaan ynseyttä, kun en ollut mitään tehnyt?\nMutta todelta se viimein kuitenkin näytti, joten läksin pois ja\nistuin yksinäisenä sillä paikalla, missä ensi kerran näin hänet sinä\naamuna, jolloin meidät tehtiin ja minä en tiennyt, mikä hän oli, ja\nolin välinpitämätön hänestä; mutta nyt se oli murheellinen paikka,\nja kaikkinaiset pikku seikat muistuttelivat hänestä, ja sydäntäni\nkivisteli kovasti. En oikein tiennyt miksi, sillä se oli uusi tunne;\nen ollut ennen sitä kokenut, ja se kaikki oli salaperäisyyttä, jota\nen kyennyt selvittämään.\n\nMutta yön tullen en pystynyt sietämään yksinäisyyttä ja menin siihen\nuuteen suojaan, jonka hän on rakentanut, kysymään häneltä, mitä\nväärää olin tehnyt ja miten voisin sen korjata, päästäkseni takaisin\nhänen ystävällisyyteensä; mutta hän työnsi minut ulos sateeseen, ja\nse oli ensimmäinen suruni.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Sunnuntai_. -- On taas mieluisaa, ja olen onnellinen. Mutta nuo\nolivat raskaita päiviä, en ajattele niitä, milloin vain saan ne\npysymään poissa mielestäni.\n\nYritin saada hänelle muutamia noista omenoista, mutta en vain opi\nheittämään suoraan. Siitä ei tullut mitään, mutta hyvä aikomus lienee\nhäntä miellyttänyt. Ne ovat kiellettyjä, ja hän sanoo minun joutuvan\nvahinkoon; mutta jos joudun vahinkoon häntä miellyttämällä, niin\nmiksi välittäisin siitä vahingosta?\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Maanantai_. -- Tänä aamuna mainitsin hänelle oman nimeni, toivoen\nsen häntä kiinnostavan. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Se\non kummallista. Jos hän sanoisi minulle nimensä, niin kyllä minä\nvälittäisin. Varmaankin se olisi minun korvissani mieluisampi kuin\nmikään muu ääni.\n\nHän puhuu hyvin vähän. Kenties se johtuu siitä, että hänellä ei ole\nälynlahjoja ja että hän on siitä kohdasta herkkämielinen, haluten\npeitellä puutettaan. Onpa ikävää, että hänestä tuntuu siltä, sillä\nsukkeluus ei ole mitään; sydämessä arvot ovat. Soisin saavani hänet\nkäsittämään, että rakastava, hyvä sydän on rikkautta, ja riittävää\nrikkautta, ja että sitä vailla äly on köyhyyttä.\n\nVaikka hän on niin vähäpuheinen, on hänellä silti varsin suuri\nsanavarasto. Tänä aamuna hän käytti ihmeellisen osuvaa sanaa.\nIlmeisesti hän itsekin huomasi sen sattuvan paikalleen, sillä\njälkeenpäin hän ohimennen sovitti sen haasteluunsa kahdesti. Se\nhuoleton sovittaminen ei tapahtunut luontevasti, mutta osoitti\nkuitenkin, että hänellä on jonkunlaista käsityskykyä. Epäilemättä se\nsiemen on saatavissa itämään, jos sitä ryhdytään viljelemään.\n\nMistä hän saikaan sen sanan? Tuskinpa minä olen sitä koskaan\nkäyttänyt.\n\nEi, hän ei lainkaan kiinnostunut minun nimeeni. Yritin peitellä\npettymystäni, mutta en tainnut onnistua. Menin pois ja istuuduin\nsammaleiselle äyräälle, riiputtaen jalkojani veteen. Sinne minä menen\nkaivatessani seuraa, jotakuta katsellakseni, jotakuta puhutellakseni.\nSe ei ole kylliksi -- tuo lammikossa kuvastuva viehkeä, valkoinen\nruumis --, mutta se on jotakin, ja jokin on parempi kuin ypö\nyksinäisyys. Se puhuu minun puhuessani, on suruinen surressani,\nlohduttaa minua myötätunnollaan, sanoo: \"Älä ole alakuloinen,\nystävätön tyttörukka; minä tulen ystäväksesi.\" Se _on_ minulle hyvä\nystävä, ja ainoani; se on sisareni.\n\nAh, en milloinkaan unohda sitä ensimmäistä kertaa, jolloin hän\nhylkäsi minut -- en ikinä, ikinä! Sydämeni oli kuin lyijyä\nruumiissani! Valitin: \"Hän oli kaikki, mitä minulla oli, ja nyt hän\non mennyt!\" Epätoivossani sanoin: \"Säry, sydämeni, en voi enää sietää\nelämääni!\" ja kätkin kasvot käsiini, eikä minulle ilmennyt lohtua.\nJa kotvasen kuluttua taas katsoessani lampeen hän olikin siellä,\nvalkoisena ja välkkyvänä ja kauniina, ja minä hypähdin hänen syliinsä!\n\nSe oli täydellistä onnellisuutta; olin onnellisuutta kokenut\nennenkin, mutta en tällaista hurmiota. Jälkeenpäin en ole häntä enää\nepäillyt. Toisinaan hän on ollut poissa -- ehkä tunnin, ehkä melkein\nkoko päiväkauden, mutta minä olen luottavaisena odottanut, sanoen\nitselleni: \"Hänellä on puuhia, tai hän on lähtenyt matkalle, mutta\nkyllä hän tulee.\" Ja niin on käynyt: hän on palannut. Yöllä hän ei\nole ilmestynyt, jos on ollut pimeätä, sillä hän on arka pikku olento;\nmutta kuutamolla hän kyllä tulee. Minä en pelkää pimeätä, mutta\nhän on minua nuorempi; hän on syntynyt myöhemmin kuin minä. Monen\nmonta kertaa olen mennyt hänen luokseen: hän on viihdytyksenäni ja\nturvanani silloin kun elämäni on raskasta -- ja sellaistahan se on\nenimmiten.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Tiistai_. -- Uurastin kaiken aamua tiluksen parantelussa ja\npysyttelin tahallisesti erossa hänestä, toivoen hänen tuntevan\nyksinäisyyttä ja saapuvan. Mutta hän ei tullut.\n\nPuoleltapäivin heitin hommat sikseen siltä päivältä ja\nvirkistyksekseni liehuin mehiläisten ja perhosten mukana ja\nriemuitsin kukkasista, noista kauneista olennoista, jotka taivaalta\ntempaavat Jumalan hymyä ja säilyttävät sitä! Kokosin niitä ja punoin\nniistä seppeleitä ja kiehkuroita, joihin pukeuduin käydessäni\npuoliselle -- omena--, tietysti; sitten istuuduin siimekseen\ntoivomaan ja odottamaan. Häntä ei vain kuulunut.\n\nMutta eipä väliä. Siitä ei olisi kuitenkaan johtunut mitään, sillä\nhän ei välitä kukkasista. Hän nimittää niitä ruohoiksi eikä pysty\neroittamaan toista toisesta; hänestä tuollainen piittaamattomuus\non ylemmyyttä. Hän ei välitä minusta, hän ei välitä kukkasista, ei\niltaruskon punaamasta taivaanrannasta -- onko mitään, mistä hän\nvälittää, paitsi kojujen kyhäämisestä lymyilemisekseen piristävältä\nja puhtaalta sateelta ja melonien mätkäyttelemisestä ja rypäleiden\nmaistelemisesta ja puiden hedelmien hypistelemisestä, nähdäkseen\nkuinka ne tarvikkeet menestyvät?\n\nPanin maahan kuivan kalikan ja yritin nävertää siihen reikää\ntoisella, toteuttaakseni erään suunnitelmani, ja piankin säikähdin\nkamalasti. Kuopasta nousi ohut, läpikuultava, sinertävä huuru, ja\nminä heitin kaikki silleen ja juoksin! Luulin sitä aaveeksi ja\nolin _niin_ kauhuissani! Mutta minä vilkaisin taakseni, eikä se\nollut tulossa. Niinpä nojausin paateen ja lepäsin läähättäen, ja\nannoin raajojeni vavista, kunnes ne jälleen vakaantuivat. Sitten\nhiiviskelin varovasti takaisin, valppaasti tähystellen ja valmiina\nkapaisemaan pakoon, jos ilmeni aihetta, ja lähelle tultuani siirsin\nruusupensaan oksia syrjään ja kurkistin niiden lomitse -- toivotellen\nmiestä saapuville, kun näytin niin veikeältä ja sievältä --, mutta\nse maahinen oli kadonnut. Menin paikalle, ja siinä kuopassa oli\nhyppysellinen hienoa vaaleanpunaista pölyä. Pistin sormeni sisälle\nsitä tunnustelemaan ja kiljahdin _ui!_ ja sieppasin sen taas pois.\nTunsin julmaa kipua. Panin sormen suuhuni, ja seisomalla ensin\ntoisella jalalla ja sitten toisella ja murahtelemalla sain vaivani\npiankin huojentumaan. Sitten olin kovasti kiinnostunut ja aloin\ntutkia.\n\nOlin utelias tietämään, mitä se vaaleanpunainen pöly oli. Äkkiä sen\nnimi juolahti mieleeni, vaikka minä en ollut sitä koskaan kuullut. Se\noli _tulta!_ Olin tästä niin varma kuin ihminen voi maailmassa mitään\ntietää ehdottomaksi. Empimättä siis nimitin sen siksi -- tuleksi.\n\nOlin luonut jotakin, mitä ei ollut ennestään; olin lisännyt maailman\nepälukuisiin olevaisuuksiin uuden. Oivalsin tämän ja olin ylpeä\nsaavutuksestani, aikoen juuri rientää tavoittamaan häntä, kertoakseni\nsiitä hänelle ja kohotakseni hänen silmissään -- mutta lähemmin\najatellessani en sitä tehnytkään. Ei -- hän ei välittäisi siitä. Hän\nkysyisi, mihin se kelpasi, ja mitä minä saatoin vastata? Sillä jos\nse ei _kelvannut_ mihinkään, vaan oli ainoastaan kaunis, pelkästään\nkaunis --\n\nHuokaisten siis jätin menemättä. Sillä sitä ei voinut käyttää\nmihinkään; se ei soveltunut majan rakentamiseen, ei melonien kasvun\nedistämiseen, ei hedelmäsadon jouduttamiseen. Se oli hyödytön,\npelkkää hupsuutta ja turhamaisuutta; hän halveksisi sitä ja lausuisi\npistopuheita. Mutta minulle se ei ollut halveksittava; minä puhelin:\n\"Oi, sinä tuli, minä rakastan sinua, siroa vaaleanpunaista olentoa,\nsillä sinä olet _kaunis_ -- ja siinä on kylliksi!\" ja aioin painaa\nsen povelleni, mutta pidätyin. Silloin muovasin omin päin toisen\nmietelmän, vaikka se oli ensimmäisen kaltainen siinä määrin, että\npelkäsin sitä vain plagiaatiksi: _\"Sormensa polttanut Koe karttaa\ntulta.\"_\n\nRyhdyin jälleen hiertämään, ja saatuani syntymään aikalailla\ntulipölyä tyhjensin sen kouralliseen kuloruohoa, aikoen viedä sen\nkotiin ja säilyttää ainiaan lelunani; mutta tuuli puhalsi siihen,\nja se loiskahti ylös ja sylkäisi minuun tuimasti, ja minä pudotin\nsen ja läksin juoksuun. Katsahtaessani takaisin oli sinertävä henki\nnousemassa korkeuksiin ja laajentumassa ja vierimässä pois kuin\npilvi, ja heti minulle oli selvillä sen nimi -- _savu!_ -- vaikka\nminä en toden totta ollut kuullut savusta milloinkaan.\n\nPiankin syöksähteli savun läpi kirkkaita, kellanpunaisia\nleimahduksia, joille minulla oli heti nimi -- _liekkejä_! Ja minä\nolin oikeassa, vaikka nämä olivatkin kaikkein ensimmäiset liekit,\nmitä maailmassa oli milloinkaan ollut. Ne kapusivat puihin, ne\npujahtelivat muhkeasti tuon tupruilevan savun valtavasta ja\npaisuvasta paljoudesta, ja minun täytyi taputtaa käsiäni ja nauraa\nja tanssia viehättämyksessäni: se oli niin uutta ja outoa ja niin\nihmeellistä ja niin kaunista!\n\nHän tuli juoksujalkaa ja pysähtyi tuijottamaan eikä virkkanut\nsanaakaan moneen minuuttiin. Sitten hän kysyi, mikä se oli. Ah, olipa\nvahinko, että hän teki noin suoranaisen kysymyksen. Minun täytyi\ntietysti vastata, joten sanoin, että se oli tuli. Jos häntä harmitti,\nettä minä tiesin ja että hänen oli kysyttävä, ei se ollut minun\nvikani; minulla ei ollut vähäisintäkään halua kiusaannuttamiseen.\nTovin kuluttua hän tiedusti:\n\n\"Miten se tuli?\"\n\nToinen suora kysymys, ja siihenkin piti vastata suoraan.\n\n\"Minä tein sen.\"\n\nTuli vaelsi loitommaksi ja loitommaksi. Hän astui palaneen paikan\nreunalle, katsoi alas ja sanoi:\n\n\"Mitä nuo ovat?\"\n\n\"Kekäleitä.\"\n\nHän noukkaisi yhden tutkiakseen, mutta muutti mielensä ja laski sen\ntakaisin alas. Sitten hän meni pois. _Mikään_ ei häntä kiinnosta.\n\nMutta minä olin kiinnostunut. Siinä oli tuhkaa, harmaata ja pehmoista\nja hienoa ja sievää -- tiesin heti, mitä se oli. Ja hiilustaa --\ntiesin hiilustankin. Löysin jättämäni omenat ja koukkailin ne\nhaltuuni ja olin iloissani, sillä olen hyvin nuori ja ruokahaluni\non toimelias. Mutta pettymyksekseni ne olivat kaikki halenneet ja\ntärveltyneet. Tärveltyneet näköjään, mutta eivät lopultakaan: ne\nolivat maukkaampia kuin raa'altaan. Tuli on kaunis; jonakuna päivänä\nse luullakseni on hyödyllinenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Perjantai_. -- Näin hänet jälleen hetkiseksi viime maanantaina yön\ntullessa, mutta vain aivan pikimmältään. Toivoin hänen kiittelevän\nminua yrityksistäni tiluksien hyväksi, sillä minä olin tarkoittanut\nhyvää ja uurastanut ankarasti. Mutta hän ei ollut mielissään,\nvaan kääntyi pois ja jätti minut. Hän oli nyreissään muullakin\nperusteella: koetin nimittäin vielä kerran suostutella häntä\nolemaan menemättä vesiputouksen yli. Se johtui siitä, että tuli\noli minulle paljastanut uuden tunteen -- ihka uuden ja selvästi\neroavan rakkaudesta, murheesta ja noista muista, jotka jo olin\nkeksinyt -- _pelon_. Ja se on kauhea! -- Soisin, etten olisi sitä\nmilloinkaan keksinyt; se tuottaa minulle pimeitä hetkiä, se pilaa\nonnellisuuttani, saa minut värisemään ja vapisemaan ja puistatuksia\nkokemaan. Mutta minä en saanut häntä taivutelluksi, sillä hän ei ole\nvielä keksinyt pelkoa, joten hän ei voinut minua ymmärtää.\n\n    Ote Adamin päiväkirjasta.\n\n    Kenties minun tulisi muistaa, että hän on kovin nuori, pelkkä\n    tyttönen, ja sikäli sovittautua kohdittelevammaksi. Hän\n    on pelkkää kiinnostusta, innokkuutta, eloisuutta, maailma\n    on hänelle taika, ihme, salaperäisyys, ilo; hän ei pysty\n    puhumaan riemastukselta, kun löytää uuden kukkasen, hänen\n    pitää hyväillä ja silitellä sitä ja haistella ja puhutella\n    sitä ja tuhlata sille lempinimityksiä. Ja hän on värihullu:\n    ruskeat kivet, keltainen hiekka, harmaja sammal, vihreä\n    lehvistä, sininen taivas, aamusarastuksen helmenväri, vuorilla\n    leijuvat purppuraiset varjot, tulipunaisilla vesillä auringon\n    laskiessa kelluvat kultaiset saarelmat, pilvenriekaleiden halki\n    purjehtiva kelmeä kuu, avaruuden autiotiloissa kimmeltelevät\n    tähtijalokivet -- millään niistä ei minun nähdäkseni ole\n    minkäänlaista käytännöllistä arvoa, mutta kun niillä on väriä\n    ja majesteettisuutta, riittää se hänelle, ja hän riehaantuu\n    niistä. Jos hän voisi tyyntyä, pysyä alallaan parikin minuuttia\n    kerrallaan, niin se olisi viihtyisä näky. Siinä tapauksessa\n    voisin kaiketi nauttia hänen katselemisestaan; olen siitä\n    varmakin, sillä alan tajuta, että hän on kerrassaan erinomaisen\n    hemaiseva olento -- notkea, solakka, siropiirteinen, pyöristyvä,\n    juohevamuotoinen, ketterä, sorea; ja eräänä kertana, kun hän\n    marmorinvalkoisena ja päiväpaisteen valelemana seisoi paadella,\n    nuori pää keikautettuna taaksepäin ja käsi varjostamassa silmiä,\n    tarkkaillen linnun lentoa yläilmoissa, huomasin hänet ihanaksi.\n\n    Maanantaina, keskipäivällä. -- Jos taivaankappaleellamme on\n    mitään, josta hän ei ole kiinnostunut, niin se ei ole minun\n    listallani. On eläimiä, jotka minusta ovat yhdentekeviä, mutta\n    eivät suinkaan hänestä. Hänellä ei ole mitään arvostelevaisuutta,\n    hän mieltyy niihin kaikkiin, kaikki ovat hänestä aarteita,\n    jokainen uusi on tervetullut.\n\n    Kun mahtava brontosaurus harppaili leiriin, piti hän sitä taivaan\n    lahjana, minä turmana; siinä on hyvä näyte siitä, kuinka vähän\n    meidän näkökannoillamme on yhteistä. Hän tahtoi kesyttää sen,\n    minä halusin luovuttaa sille kotikonnun ja siirtyä muuanne. Hän\n    uskoi, että se talttuisi, suopealla kohtelulla ja alistuisi\n    säyseäksi lemmikiksi; minä väitin, että kaksikymmentäyksi jalkaa\n    korkea ja kahdeksankymmentäneljä jalkaa pitkä lemmikki ei ollut\n    lainkaan sovelias kotiasukiksi, koska se parastakin tarkoittaen\n    ja mitään vahingontekoa ajattelematta saattoi istahtaa talon\n    päälle ja litistää sen, sillä sen katseista näki ken hyvänsä,\n    että se oli hajamielinen.\n\n    Silti hänen sydämensä oli kiintynyt tuon hirviön vaalimiseen,\n    eikä hän voinut siitä luopua. Hän ajatteli, että me voisimme\n    sillä perustaa meijerin, ja pyysi minua auttamaan lypsämisessä,\n    mutta minä en suostunut, se oli liian uskallettua. Sukupuoli\n    ei ollut oikea, eikähän meillä ollut tikapuitakaan. Sitten hän\n    tahtoi ratsastaa sen selässä, katsellakseen maisemia. Kolmen- tai\n    neljänkymmenen jalan taival sen pyrstöä oli maassa, kuin kaatunut\n    puu, ja hän arveli voivansa kavuta sitä myöten ylös, mutta hän\n    erehtyi; hänen tullessaan jyrkänteeseen se oli liian niljakas,\n    ja alas hän luiskahti ja olisi satuttanut itsensä, ellen olisi\n    ehättäytynyt koppaamaan kiinni.\n\n    Oliko hän nyt tyytyväinen? Ei. Häntä ei milloinkaan tyydytä\n    muu kuin todiste; koettelemattomat väittämät eivät ole hänen\n    alaansa, eikä hän suvaitse niitä. Se on oikea mielenlaatu, sen\n    myönnän; se vetää minua puoleensa, tunnen siitä vaikutusta, --\n    jos olisin hänen parissaan enemmän, niin luultavasti omaksuisin\n    sen kannan itsekin. No, hänellä oli vielä yksi teoria jälellä\n    tästä jättiläisestä: hän ajatteli, että jos voisimme kesyttää sen\n    ja taltuttaa siitä lakean elukan, niin saattaisimme seisottaa\n    sitä joessa ja käyttää siltana. Ilmenikin, että se oli jo kyllin\n    kesy -- ainakin häntä kohtaan --, joten hän yritti teoriaansa,\n    mutta se epäonnistui: joka kerta kun hän sai sen kunnollisesti\n    asetetuksi jokeen ja meni maihin, astellakseen sitten elukkaa\n    myöten, nousi tämä joesta ja saatteli häntä kuin lemmikkivuori.\n    Kuten muutkin eläimet. Kaikki ne tekevät samoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Perjantai_. -- Tiistaina -- keskiviikkona -- torstaina -- ja tänään:\nkaiken aikaa näkemättä häntä. Se on pitkällistä yksinäisyyttä;\nparempi kuitenkin on olla yksinään kuin vastenmielisesti\nvastaanotettu.\n\nMinun _täytyi_ saada seuraa -- lienen siihen luotu --,\njoten ystävystyin eläinten kanssa. Ne ovat perin suloisia,\nluonnonlaadultaan mitä herttaisimpia ja kohteliaimpia; ne eivät\nmilloinkaan näytä happamilta, eivät koskaan osoita, että niitä\nhäiritään, ne hymyilevät vastaan ja heiluttavat häntäänsä, jos niillä\nse on, ja ne ovat aina valmiit karkeloon tai retkeilyyn tai mihin\nhyvänsä ehdotettuun. Ne ovat minusta täydellisiä gentlemanneja.\nMeillä on ollut hirmuisen hauskaa kaikki nämä päivät, enkä ole\nlainkaan joutunut ikäviini.\n\nIkäväkö tässä tulisi! Ei, eipä vainkaan. Ainahan niitä on parvi\nympärillä -- toisinaan neljän tai viiden auranalan verran -- niitä\nei voi lukeakaan; ja seistessään kalliopaadella niiden keskellä ja\nkatsellessaan tuollaiselle turkislakeudelle sen näkee niin kirjavana\nja täplikkäänä ja väriloisteisena ja auringonvalossa kimmellyksiä\nväläyttelevänä ja niin karehtivin juovin, että sitä voisi luulla\njärveksi, ellei tietäisi, että se ei ole. Ja seuranhaluisia\nlintuja lehahtelee myrskyinä, siivet havisevina sadoittain, ja\nkun päivänsäteet osuvat kaikkeen tuohon höyheniseen kuhinaan,\nleimahtelevat siinä kaikki ajateltavissa olevat värit niin, että\nsilmiä häikäisee.\n\nOlemme tehneet pitkiä retkeilyjä, ja minä olen nähnyt aika lailla\nmaailmaa, jotensakin kaikki, luulisin; ja niinpä minä olen\nensimmäinen matkailija, ja ainoa. Samotessamme me olemme mahtava näky\n-- mitään sen kaltaista ei esiinny missään muualla. Mukavuudekseni\nminä ratsastan tiikerillä tai leopardilla, se kun on niin pehmeä ja\nminulle parahiksi pyöreäselkäinen, ja kun ne ovat niin sieviäkin\neläimiä; mutta etäälle halutessani tai maisemia katsellakseni käytän\nelefanttia. Se nostaa minut ylös kärsällään, mutta alas pääsen omin\navuin; ollessamme valmiita leiriytymään se istuutuu, ja minä luisun\nalas takatietä.\n\nLinnut ja eläimet ovat kaikki hyvässä sovussa keskenään, ei synny\nkiistaa mistään. Ne kaikki puhuvat, ja ne kaikki puhuvat minulle,\nmutta sen täytyy olla jotakin vierasta kieltä, sillä minä en\nymmärrä siitä sanaakaan; kuitenkin ne usein ymmärtävät minua, kun\npuhun takaisin, etenkin koira ja elelantti. Se hävettää minua,\nosoittaessaan, että ne ovat älykkäämpiä kuin minä ja niin ollen\nyläpuolellani. Se harmittaa minua, sillä minä tahtoisin olla johtava\nKoe itse -- ja aionkin olla.\n\nOlen oppinut paljon asioita ja olen nyt sivistynyt, mutta ensimmältä\nen ollut. Aluksi olin tietämätön. Silloin mieltäni kiusasi, kun en\nmillään valppaudellani osannut laittautua paikalle silloin kun vesi\nalkoi juosta ylämäkeen; mutta nyt en siitä välitä. Olen kokeillut\nja kokeillut, kunnes nyt tiedän, että se ei milloinkaan juokse\nylöspäin, paitsi pimeällä. Pimeällä sen tiedän siten palailevan,\nkoska lampi ei koskaan tyhjenny kuiville, niinkuin tietysti, kävisi,\nellei vesi kääntäisi suuntaansa yöllä. Parasta on todistaa ilmiöitä\nnimenomaisella kokeella; silloin _tietää_. Mutta jos jättäytyy\narvailun ja otaksumien ja olettamusten varaan, ei milloinkaan sivisty.\n\nJoitakuita asioita ei _voi_ saada selville, mutta arvailulla ja\nolettelulla ei pääse koskaan tietämään, että se ei käy laatuun:\nei, pitää olla kärsivällinen ja pitkittää kokeilua, kunnes\npääsee selvyyteen, että ei pääse selvyyteen. Ja viehättävää\nse onkin, se saattaa maailman niin kiintoisaksi. Jos ei olisi\nmitään selville otettavaa, niin täällä ikävystyisi. Selvittämisen\nyrittäminenkin selvityksen ilmetessä mahdottomaksi on aivan yhtä\nkiinnostavaa kuin selvityksen yrittäminen selviämällä, eiköpä\nkenties kiinnostavampaakin. Veden salaisuus oli aarre, kunnes sain\nsen tietooni; sitten kaikki kiihtymys hälveni, ja minä tunsin\nmenettäneeni jotakin.\n\nKokeilusta tiedän, että puu kelluu, ja kuivat lehdet ja höyhenet ja\nmonet muut esineet. Kaikesta tästä kertyneestä todistusaineistosta\nsiis tietää, että kivi kelluu; mutta siihen täytyy tyytyä pelkällä\ntietämisellä, sillä sen todistamiseen ei ole mitään keinoa --\ntähän mennessä. Mutta senkin löydän -- sitten _se_ kiihtymys\nhälvenee. Tuollainen saattaa minut suruiseksi, kun ajan mittaan\nselvitettyäni itselleni kaikki ei jää mitään kiihdykkeitä, ja minä\npidän kiihdykkeistä tavattomasti! Toisyönä en saanut unta sitä\najatellessani.\n\nEnsimmältä en päässyt tolkulle, mitä varten minut oli luotu, mutta\nnyt arvelen sen tapahtuneen tämän ihmeellisen maailman salaisuuksien\netsimiseksi ja onnellisuuden tuntemiseksi ja tämän kaiken Antajan\nkiittämiseksi luomakunnan sommittelusta. Luulen, että on vielä\npaljonkin opittavana -- toivon niin, ja menettelemällä säästävästi\nja välttämällä liikanaista hoppua luulen sitä riittävän moniksi\nviikoiksi. Se on harras toiveeni. Kun heittää ilmaan höyhenen, niin\nse leijuu pois ja katoaa näkymättömiin; samoin ei käy heitetyn\nmultapaakun. Se tulee alas, joka kerta. Olen sitä yrittänyt ja\nyrittänyt, ja aina käy siten. Mikähän siinä on? Tietysti se ei _tule_\nalas, mutta miksi siltä _näyttää?_ Kaiketi se on näköerhe. Tarkoitan,\nettä jompikumpi on, mutta en tiedä, kumpainen. Se saattaa olla\nhöyhen, se saattaa olla multapaakku; en pääse selvyyteen, kumpainen\nse on, -- kykenen ainoastaan todistamaan, että toinen tai toinen on\nsilmänlumeita, ja toistaiseksi en osaa valita. Tarkkailusta tiedän,\nettä tähdet eivät ole pysyviä. Olen nähnyt muutamia parhaita sulavan\nvalumaan alas taivaalta. Koska yksi voi sulaa, niin ne kaikki voivat\nsulaa; koska ne kaikki voivat sulaa, niin ne voivat kaikki sulaa\nsamana yönä. Se suru tulee -- tiedän sen. Aion istua valveilla joka\nyö ja katsella niitä niin kauan kuin kykenen pysymään valveilla;\ntahdon painaa muistiini nuo sädehtivät kentät, jotta sitten\ntuonnempana, kun niitä ei enää ole, kykenen mielikuvituksessani\npalauttamaan nuo ihanat myriadit mustalle taivaalle, saamaan ne\njälleen hohtelemaan ja kaksintamaan ne kyynelteni sumuharsolla.\n\n_Lankeemuksen jälkeen_.\n\nKatsoessani taaksepäin Yrttitarha on minulle unelma. Se oli kaunis,\nylettömän kaunis, lumoavan kaunis, ja nyt se on menetetty, enkä enää\nsaa sitä nähdä.\n\nYrttitarha on menetetty, mutta olen löytänyt _hänet_ ja olen\ntyytyväinen. Hän rakastaa minua niin hyvin kuin hän osaa; minä\nrakastan häntä kiihkeän luontoni kaikella voimalla, ja tämä lienee\nnuoruuteni ja sukupuoleni mukaista. Jos kysyn itseltäni, miksi häntä\nrakastan, niin en havaitse tietäväni enkä todella suuresti huolikaan\ntietää, joten tällainen rakkaus ei liene järkeilyn ja tilastotieteen\ntuote niinkuin rakkaus muita matelijoita ja eläimiä kohtaan. Näin\ntäytynee olla. Rakastan erinäisiä lintuja niiden laulun tähden,\nmutta Adamia en rakasta hänen laulunsa perusteella -- ei, se ei\nole viehäkkeenä; mitä enemmän hän laulaa, sitä vaikeampi minun on\nsiihen suopua. Kuitenkin pyydän häntä laulamaan, koska haluan oppia\npitämään kaikesta, mikä kiinnostaa häntä. Olen varma pystymisestäni,\nsillä ensimmältä en kyennyt sitä sietämään, mutta nyt kykenen. Se\nhapannuttaa maidon, mutta eipä väliä: voin totuttautua sellaiseen\nmaitoon.\n\nHänen älykkyytensä voimasta en häntä rakasta -- ei, siitä se ei\njohdu. Häntä ei sovi moittia älykkyydestään, sellaisena kuin se\non, sillä hän ei tehnyt sitä itse; hän on sellainen, joksi Jumala\nhänet loi, ja minkäpä sille tekee. Siinä oli viisas tarkoitus, _sen_\ntiedän. Aikanaan se kyllä kehittyy, vaikken luule sen tapahtuvan\näkillisesti, eikähän ole kiirettäkään; hän kelpaa varsin hyvin\ntällaisenaan.\n\nEn häntä rakasta sorean ja huomaavaisen käyttäytymisen ja\nhienotunteisuuden hurmaamana. Ei, hänellä on vajavuuksia niissä\nseikoissa, mutta hän välttää kyllin hyvin näinkin ja on kohentumassa.\n\nHänen ahkeruutensa ei ole rakkauttani herättänyt -- ei, siinä ei ole\nselitys. Minä luulen, että hänellä on sitä, enkä tiedä, minkätähden\nhän salaa sen minulta. Se on ainoa tuskani. Muutoin hän on nykyään\nsuoramielinen ja avoluontoinen minua kohtaan. Olen varma, ettei hän\npidättele minulta mitään muuta kuin uutteruutensa paljastumista.\nMinua murehduttaa, että hänellä on mitään salassa minulta, ja\ntoisinaan sen ajatteleminen tärvelee untani, mutta tahdon karkoittaa\nsen mielestäni; älköön se häiritkö onnellisuuttani, joka muuten on\nylenpalttinen.\n\nEn häntä rakasta sivistyksensä takia -- ei, siinä ei ole syy. Hän on\nitsekasvatuksella edistynyt ja tietää todella epälukuisia asioita,\nmutta ne eivät ole niin.\n\nHänen ritarillisuutensa vuoksi en häntä rakasta -- ei, siitä se\nei tule. Hän kanteli minusta, mutta enpä soimaa häntä; se lienee\nsukupuolen omituisuus, eikä hän luonut sukupuoltansa. Tietysti minä\nen olisi hänestä kielinyt, mieluummin olisin perikatoon suistunut;\nmutta sekin on sukupuolen omituisuus, enkä sitä kehu, sillä minä en\nluonut sukupuoltani.\n\nMinkätähden häntä sitten rakastan? _Pelkästään syystä että hän on\nmiehinen_, luulen.\n\nPohjaltaan hän on hyvä, ja minä rakastan häntä siitä, mutta voisin\nrakastaa ilmankin. Jos hän pieksisi minua ja sättisi minua,\nrakastaisin häntä yhä. Tiedän sen. Se kai johtuu sukupuolesta.\n\nHän on voimakas ja komea, ja minä rakastan häntä siitä ja ihailen\nhäntä ja olen hänestä ylpeä, mutta ilman näitäkin ominaisuuksia\nvoisin häntä rakastaa. Jos hän olisi ruma, niin rakastaisin häntä;\njos hän olisi rappiolla, niin rakastaisin häntä, ja minä ahertaisin\nhänen puolestaan ja orjailisin hänen hyväkseen ja rukoilisin hänen\nmenestyksekseen ja valvoisin hänen vuoteensa ääressä kunnes kuolisin.\n\nNiin, luullakseni rakastan häntä pelkästään siksi, että hän on\n_minun_ ja _miehinen_. Mitään muuta syytä ei liene. Ja niinpä luulen\nasian olevan siten kuin jo sanoin: että tällainen rakkaus ei ole\njärkeilyn ja tilastotieteen tuote. Se vain _tulee_ -- ties mistä --\neikä voi selittää itseään. Eikä tarvitsekaan.\n\nNäin minä ajattelen. Mutta olen vain tyttö ja ensimmäinen,\njoka on tutkinut tätä asiaa, ja saattaa ilmetä, että minä\ntietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani en ole osannut oikeaan.\n\n_Neljäkymmentä vuotta myöhemmin_.\n\nRukouksenani, kaipuunani on, että me saisimme poistua elämästä\nyhdessä -- kaipuuna, joka ei milloinkaan katoa maan päältä, vaan saa\nsijansa jokaisen rakastavan vaimon sydämessä, ajan loppuun asti, ja\nsitä johdutaan mainitsemaan minun nimelläni.\n\nJa jos toisen meistä täytyy lähteä ensimmäisenä, on rukouksenani,\nettä se olen minä, sillä hän on voimakas, minä olen heikko, en ole\nhänelle niin välttämätön kuin hän on minulle -- elämä ilman häntä ei\nolisi elämää; miten voisin sitä kestää? Tämäkin rukous on kuolematon,\nja sitä huokaillaan niin kauan kuin rotuni jatkuu. Minä olen\nensimmäinen vaimo ja kertaudun viimeisessä vaimossa.\n\n_Evan haudalla_.\n\nAdam: Missä hyvänsä hän oli, _siellä_ oli Eden.\n\n\n\n\nJALOMIELISYYSOPETUSTEN KIRJALLISUUDESTA\n\n\nKaiken ikäni, poikuusvuosilta alkaen, minulla on ollut tapana\nlueskella erästä tarinasarjaa, maailman nokkelimman sadunkertojan\nviehättävään sävyyn kyhättyä, saadakseni siitä sekä opetusta että\nmielihyvää. Ne jutelmat ovat aina olleet mukavasti saatavissani, ja\nmilloin vain ajattelin halpamaisesti ihmissuvusta, käännyin niiden\npuoleen, ja ne karkoittivat sen mielenvireen; milloin tunsin olevani\nitsekäs, kehno ja alhainen, selailin niitä neuvoksi, mitä tehdä\nitsekunnioitukseni voittamiseksi takaisin.\n\nMonesti toivottelin, että ne herttaiset kaskut eivät olisi\npysähtyneet onnekkaisiin huippukohtiinsa, vaan jatkaneet eri\nhyväntekijäin ja hyötyneiden miellyttävää historiaa. Tämä toive nousi\npovessani niin hellittämättömäksi, että viimein päätin tyydyttää\nsitä itse hankkimalla selon noiden tarinain jatkoista. Ryhdyin siis\ntoimeen ja suoritin tehtäväni suurella vaivannäöllä ja pitkällisillä\ntutkimuksilla.\n\nEsitän teille tässä tulokset, vuoron jälkeen julkaisten\nkunkin jutelman ja siihen liittäen jatkon sellaisena kuin se\ntiedusteluistani ilmeni.\n\n_Kiitollinen villakoira_.\n\nEräänä päivänä muuan hyväntahtoinen lääkäri (joka oli lukenut noita\nkirjoja) tapasi kulkuri-villakoiran, jolta oli koipi katkennut, vei\nelukkaparan kotiinsa ja lastoitettuaan ja sidottuaan vahingoittuneen\nraajan päästi pikku mieronkiertäjän jälleen vapauteen, sen enempää\najattelematta asiaa.\n\nMutta kuinka suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun hän muutamia\npäiviä myöhemmin avatessaan ovensa eräänä aamuna huomasi kiitollisen\nvillakoiran kärsivällisesti odottelevan siellä, mukanaan toinen\nkulkurikoira, jolta oli koipi katkennut jossakin tapaturmassa.\nYstävällinen lääkäri antoi heti apua pulaanjoutuneelle eläimelle,\neikä hän unohtanut ihailla Jumalan tutkimatonta hyvyyttä ja\nlaupeutta, joka oli ottanut käyttääkseen niin halpaa välikappaletta\nkuin kaikkien hyljeksimää villakoiraa sen totuuden juurruttamiseksi\nmieleen, että j.n.e., j.n.e., j.n.e.\n\n_Jatko_.\n\nSeuraavana aamuna hyväntahtoinen lääkäri tapasi nuo kaksi koiraa\nkiitollisuudesta säteilevinä odottelemassa ovellaan ja niiden mukana\nkaksi muuta koiraa -- raajarikkoja. Jälkimmäiset saivat joutuisan\navun, ja kaikki neljä menivät tiehensä, jättäen hyväntahtoisen\nlääkärin vielä hurskaammin ihmettelemään kuin konsaan.\n\nPäivä kului, tuli aamu. Oven ulkopuolella istuivat nyt ne neljä\nparsittua koiraa ja niiden parissa neljä muuta parsittaviksi\nsaapunutta. Tämäkin päivä kului, jälleen koitti aamu, ja nyt\nkuusitoista koiraa, kahdeksan niistä vastikään rujoiksi joutuneita,\notti haltuunsa katukäytävän, ja ihmiset kiersivät ulohtaalta.\nPuoleltapäivin olivat kaikki katkenneet koivet lastoitetut, mutta\nkelpo lääkärin povessa asustavaan hurskaaseen ihmettelyyn alkoi\nväkisinkin sekaantua epäpyhyyttä.\n\nAurinko nousi taaskin ja valaisi säteillään kolmeakymmentäkahta\nkoiraa, joista kuusitoista oli raajarikkoisia, täyttämässä\njalkakäytävän ja puolet katua; inhimilliset katselijat veivät\nmuun tilan. Haavoittuneiden vingahdukset, parantuneiden hurttien\nluskutus ja töllistelevien kansalaisten huomautukset tuottivat\nsuurta ja innostavaa hälyä, mutta katuliikenne oli keskeytyksissä.\nKunnon lääkäri palkkasi pari apulaiskirurgia ja selviytyi\nlaupeudenurakastaan ennen pimeäntuloa, varokeinoksi ensin erottuaan\nkirkkonsa jäsenyydestä, jotta saattoi ilmaista ajatuksiaan niin\nväljästi kuin tämä käänne vaati.\n\nMutta joillakin asioilla on rajansa. Kun aamu taaskin valkeni ja\nkelpo lääkäri ikkunastaan katsoi meluavien ja uikuttavien koirien\nloitos ulottuvaan paljouteen, virkkoi hän:\n\n\"Pitääpä se jo tunnustaa, minua ovat kirjat puijanneet; ne kertovat\nainoastaan sievän osan tarinaa ja pysähtyvät siihen. Tänne\nhaulikkoni; tämä juttu on jo edistynyt kyllin pitkälle.\"\n\nHän lähti ulos aseineen ja sattui polkaisemaan alkuperäistä\nvillakoiraa hännälle, saaden siltä tuiman puraisun sääreensä. Mutta\nse suurenmoinen hyväntekeväisyys, johon tämä villakoira oli sukunsa\nkeskuudessa ryhtynyt, oli elukassa synnyttänyt niin valtavaa ja\nyltyvää intomielisyyttä, että sen heikko pää oli lopulta seonnut,\neläin oli riivaantunut hulluksi. Kuukautta myöhemmin maatessaan\nvesikauhun viimeisissä väänteissä hyväntahtoinen lääkäri kutsui\nitkevät ystävänsä ympärilleen ja puhui:\n\n\"Varokaa kirjoja. Ne kertovat ainoastaan puolet tarinaa. Milloin\nvain joku köyhä raukka pyytää apuanne ja teillä on epäilystä\nhyväntahtoisuutenne mahdollisesta tuloksesta, käyttäkää sitä epäilyä\nomaksi hyväksenne ja tappakaa vetooja.\"\n\nNiin sanoen hän käänsi kasvonsa seinään ja heitti henkensä.\n\n_Hyväntahtoinen kirjailija_.\n\nKöyhä ja nuori kirjailija-alokas oli turhaan yrittänyt saada\nkäsikirjoituksiaan hyväksytyiksi. Kun viimein nälkäkuoleman kauhut\ntuijottivat häntä kasvoihin, kertoi hän murheellisen kohtalonsa\neräälle kuuluisalle kirjailijalle, rukoillen hänen neuvoaan ja apuaan.\n\nTämä jalomielinen mies työnsi heti syrjään omat hommansa ja\nalkoi tarkastella yhtä noista hyljityistä käsikirjoituksista.\nYstävällisestä puuhastansa selviydyttyään hän sydämellisesti pudisti\nköyhän nuoren miehen kättä ja virkkoi:\n\n\"Havaitsen tässä ansiokkuutta; tulkaa luokseni jälleen maanantaina.\"\n\nMäärähetkellä tuo kuuluisa kirjailija sydämellisesti hymyillen, mutta\nmitään virkkamatta, levitti auki kuvalehden, jonka painomuste oli\nvielä kosteana. Kuinka hämmästynyt olikaan nuori mies nähdessään\nsiinä oman kirjoitelmansa painettuna.\n\n\"Miten osaan milloinkaan\", hän huudahti painuen polvilleen ja\npuhjeten kyyneliin, \"osoittaa kiitollisuuttani tästä ylevyydestä!\"\n\nSe kuuluisa kirjailija oli maineikas Snodgrass; köyhä nuori\naloittelija, joka siten pelastui syrjäisyydestä ja puutteesta, oli\njälkeenpäin yhtä paljon mainetta niittänyt Snagsby. Olkoon tämä\nmiellyttävä tapaus meille kehoituksena kääntämään armelias korvamme\nkaikkien apuatarvitsevien aloittelijain puoleen.\n\n_Jatko_.\n\nSeuraavalla viikolla Snagsby jälleen saapui tuoden viisi hylättyä\nkäsikirjoitusta. Menestynyt kirjailija oli hiukan ihmeissään,\nsyystä että kirjoissa oli nuori ponnistelija näköjään tarvinnut\nvain yhden kohennuksen. Kuitenkin hän tunasi läpi nämä paperit,\npoistaen turhanaikaisia kukkasia ja raivaten moniaita auranaloja\nlaatusana-kannokkoa, sitten onnistuen saamaan kaksi noista\nkyhäyksistä hyväksytyiksi.\n\nKului aikaa viikon verran, ja kiitollinen Snagsby toi uuden\nkantamuksen. Kuuluisa kirjailija oli sielussaan tuntenut valtavaa\ntyytyväisyyden hehkua ensi kerralla menestyksellisesti avustaessaan\nköyhää nuorta ponnistelijaa ja suureksi mielihyväkseen verrannut\nitseään kirjojen jalomielisiin ihmisiin; mutta nyt hän alkoi uumoilla\nosuneensa johonkin uudenlaatuiseen jalomielisyystapausten alalla.\nHänen innostuksensa tunsi jäähtymistä. Silti hän ei hennonnut torjua\ntätä ponnistelevaa nuorta tekijää, joka noin kauniin yksinkertaisesti\nja luottavasti tarrautui häneen.\n\nNo, seuraamuksena siitä kaikesta oli, että kuuluisa kirjailija\npiankin huomasi köyhän nuoren aloittelijan koituneen pysyväiseksi\ntaakaksi. Kaikki hänen lempeät yrityksensä sen kuorman purkamiseksi\nmenivät myttyyn. Hänen oli annettava päivittäin neuvoja ja\nrohkaisua, hänen täytyi hankiskella sijaa kuvalehdissä ja muokkailla\nkäsikirjoituksia kelpaaviksi. Kun nuori pyrkijä viimein pääsi\nomintakeiseen alkuun, kohosi hän äkilliseen maineeseen kuvailemalla\nkuuluisan kirjailijan yksityiselämää niin purevan leikkisästi ja niin\nmurhaavia piirteitä esittäen, että kirja levisi jättiläispainoksina\nja voivutti kuuluisan kirjailijan kuoleman omaksi häpeästä.\nViimeisissä henkitoreissaan hän ähkäisi:\n\n\"Voi, kirjat pettivät minua; ne eivät kerro koko tarinaa. Varokaa\nponnistelevaa nuorta kirjailijaa, ystävät. Ketä Jumala näkee hyväksi\nnälkiinnyttää, häntä älköön ihminen itseluuloisesti pelastako omaksi\ntuhokseen.\"\n\n_Kiitollinen aviomies_.\n\nMuuan rouvashenkilö ajoi suurkaupungin pääkatua pitkin pienen\npoikansa kanssa, kun hevoset säikkyen pillastuivat, singoten\najomiehen alas pukilta ja syösten vaunuissa istuvat herpaannuttavaan\nkauhuun. Mutta eräs uljas nuorukainen, joka ajoi vihanneskauppiaan\nvankkureita, heittäytyi kirmaavien eläinten eteen ja onnistui\npysähdyttämään niiden paon omansa vaaralla. [Tässä on luultavasti\njoku painovirhe. _Tekijä_.]\n\nKiitollinen rouva merkitsi muistiin hänen numeronsa ja kotiin\nsaavuttuaan kertoi sankarillisen teon miehelleen (noita kirjoja\nlueskelleelle), joka sumein silmin kuunteli liikuttavaa tarinaa ja\npalautettujen rakkaittensa kanssa yhteisesti tulkitsi sydämensä\ntunteita Hänelle, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan\nhuomaamattomasti. Sitten hän kutsui luokseen urhoollisen nuoren\nmiehen, pisti viidensadan dollarin maksuosoituksen hänen käteensä ja\nlausui:\n\n\"Ottakaa tämä palkinnoksi ylevästä teostanne, William Ferguson,\nja jos joskus tarvitsette ystävää, niin muistakaa, että Thompson\nMcSpaddenilla on kiitollinen sydän.\"\n\nTästä oppikaamme, että hyvä työ ei voi olla kääntymättä tekijänsä\nhyödyksi, kuulukoon hän kuinkakin alhaiseen säätyyn.\n\n_Jatko_.\n\nWilliam Ferguson ilmestyi seuraavalla viikolla ja pyysi herra\nMcSpaddenia käyttämään vaikutusvaltaansa paremman toimen\nhankkimiseksi hänelle, hän kun tunsi pystyvänsä korkeampiinkin\ntehtäviin kuin vihannesvankkurien ajamiseen. McSpadden hommasi\nhänelle konttoriapulaisen paikan hyvällä palkalla.\n\nPiankin William Fergusonin äiti sairastui, ja William -- No,\nlyhentääksemme juttua, McSpadden suostui ottamaan muorin taloonsa.\nSitten vaimo kaipasi nuorempien lastensa seuraa, joten pääsy suotiin\nmyös Marylle ja Julialle sekä heidän veljelleen, pikku Jimmylle.\n\nJimmyllä oli taskuveitsi, ja sitä käytelläkseen hän eräänä\npäivänä vaelsi vierashuoneeseen yksinään ja hiukan vähemmässä\nkuin kolmessa neljännestunnissa muutti kymmenentuhannen dollarin\narvosta huonekaluja epämääräiseen arvoon. Pari päivää myöhemmin\nhän putosi portaista ja taittoi niskansa, ja seitsemäntoista hänen\nperheensä sukulaista kerääntyi taloon hautajaisia viettämään. Täten\ntutustuttuaan he sittemmin pitivät hallussaan keittiön ja toimittivat\nMcSpaddeneille ainaista puuhaa toimipaikkojen hankkimisessa heille ja\nuusien etsiskelemisessä, kun he olivat kuluttaneet ne loppuun. Muori\njoi aimo lailla ja kiroili paljon, mutta kiitolliset McSpaddenit\ntiesivät velvollisuutenaan olevan parantaa hänen tapojaan, ottaessaan\nlukuun, mitä hänen poikansa oli heidän hyväkseen tehnyt, joten he\npysyivät ylevästi sitkeinä jalomielisessä tehtävässään.\n\nWilliam tuli usein ja sai alenevia rahaeriä ja pyysi ylempää ja\ntuottoisampaa tointa -- jonka kiitollinen McSpadden enemmän tai\nvähemmän vireästi hommasi hänelle. Hiukan vastusteltuaan McSpadden\nmyös myöntyi varustamaan Williamin korkeakouluun; mutta kun sankari\nensimmäisen lomansa tullessa vaati Euroopanmatkaa terveytensä\nhoitamiseksi, nousi vainottu McSpadden kapinaan tyrannia vastaan.\nSelvästi ja suorasti hän kieltäysi. William Fergusonin äiti tyrmistyi\nsiinä määrin, että pudotti viinapullonsa, ja hänen karkeat huulensa\nepäsivät palveluksensa. Tointuessaan hän sai ähkäistyksi:\n\n\"Tämäkö on teidän kiitollisuuttanne? Missä nyt olisivat vaimonne ja\npoikanne, ellei minun poikaani olisi ollut?\"\n\nWilliam sanoi:\n\n\"Tämäkö on teidän kiitollisuuttanne? Pelastinko minä vaimonne hengen\nvai enkö? vastatkaa siihen!\"\n\nSeitsemän sukulaista säntäsi sisälle keittiöstä, ja kukin päivitteli:\n\n\"Ja tämä on hänen kiitollisuuttaan!\"\n\nWilliamin sisaret töllistelivät hämmennyksissään ja sanoivat: \"Ja\ntämä on hänen kiit--\" mutta heidät keskeytti äiti, joka parkui\npuhjeten kyyneliin:\n\n\"Ajatella, että minun autuas pikku Jimmyni haaskasi henkensä\ntuollaisen ilkiön palveluksessa!\"\n\nSilloin vallankumouksellisen McSpaddenin sisu nousi tilanteen\ntasalle, ja hän vastasi kiivaasti:\n\n\"Ulos minun talostani, koko kerjäläisjoukko! Minua ovat kirjat\neksyttäneet, mutta milloinkaan ei minua enää huiputeta -- yksi kerta\nriittää minulle.\"\n\nJa Williamiin päin kääntyen hän huusi:\n\n\"Niin, te pelastitte vaimoni hengen, ja seuraavan miehen, joka sen\ntekee, minä nitistän siihen paikkaan!\"\n\nKun en ole pappi, niin asetan tekstini saarnan loppuun enkä alkuun.\nTässä se on, _Scribner's Monthlyssa_ tapaamanani Noah Brookin\nmuistelmana presidentti Lincolnista:\n\n\"J. H. Hackett tuotti näyttelijänä suurta hupia Lincolnille\nFalstaffin osassa. Presidentin tapana oli erityisesti ilmaista\nkiitollisuuttaan ihmisille, joten hän lähetti näyttelijälle\nherttaisen pikku kirjelmän, lausuen mielihyvänsä siitä esittämisestä.\nVastaukseksi Hackett lähetti jonkun kirjan; kenties se oli hänen omaa\ntyötänsä. Niinikään hän kyhäsi presidentille useita kirjeitä. Eräänä\niltana, hyvin myöhään, kun koko tapaus jo oli unohtunut mielestäni,\nminut kutsuttiin Valkoiseen taloon. Presidentin virkahuoneeseen\nmennessäni huomasin ihmeekseni Hackettin istuvan odotushuoneessa\nikäänkuin puheelle pyrkivänä.\n\nPresidentti kysyi minulta, oliko ulkopuolella ketään. Vastaukseni\nkuultuaan hän virkkoi puolittain murheellisesti: 'Oh, en voi\nvastaanottaa häntä, en voi; toivoin jo, että hän oli mennyt.' Sitten\nhän lisäsi: 'Siitäkin näkee, kuinka vaikeata tässä asemassa on pitää\nmiellyttäviä ystäviä ja tuttavia. Te tiedätte, kuinka minä pidin\nHackettista näyttelijänä ja lausuin sen hänelle kirjallisesti. Hän\nlähetti minulle tuon kirjan, ja siihen luulin asian päättyvän.\nHän on kaiketi ammattinsa mestareita siinä paikassaan ja hyville\ntuloille päässyt; mutta pelkästään sillä perusteella, että meillä oli\nsellainen ystävällinen pikku kirjeenvaihto kuin kenen hyvänsä kahden\nmiehen kesken saattaa sattua, hän tahtoo jotakin. Mitä luulette hänen\ntahtovan?' En kyennyt arvaamaan, ja Lincoln lisäsi: 'No, hänet olisi\nmuka nimitettävä konsuliksi Lontooseen. Voi hyväinen aika!'\"\n\nLopuksi minun on huomautettava, että William Fergusonin tapaus on\ntosi, omassa tietopiirissäni sattunut -- vaikka olenkin muuttanut\nyksityispiirteitä, jotta William ei tuntisi itseään siitä.\n\nKaikki tämän kirjoitelman lukijat ovat jonakin sydämellisen\nailahduksen hetkenä esittäneet jalomielisyyssankarin osaa. Soisinpa\ntietäväni, kuinka monet heistä ovat halukkaita puhumaan siitä\nsattumasta ja joutumaan muistutetuiksi sen tuottamista seurauksista.\n\n\n\n\nTOIMITSIJAA LEIKKIMÄSSÄ\n\n\nOli vähitellen aika meidän lähteä Aix-les-Bainsista Geneveen\nja sieltä päiväkautisten ja mutkikkaiden matkojen määränpääksi\nBayreuthiin, Baijerin puolelle. Minulla piti tietysti olla\ntoimitsija huolehtimassa näin huomattavasta seurueesta kuin minun\nväkeni oli; sellainenhan _courier_ on tavanomainen palkkalainen\nulkomailla matkustettaessa, erityisenä tehtävänään hotellihommien ja\nmatkapuuhien järjestely.\n\nMutta minä siekailin. Päivät livahtelivat, ja viimein heräsin\ntajuamaan, että olimme jo valmiit lähtöön ja vailla toimitsijaa.\nSilloin päätin ryhtyä kylläkin tyhmänrohkeaan yritykseen, mutta olin\nsiinä vireessä. Sanoin suorittavani ensimmäisen taipaleen ilman apua\n-- ja tein sen.\n\nToin seurueeni Aixista Geneveen omin neuvoin -- neljä henkeä.\nVälimatkaa oli runsaasti kaksi tuntia, ja kerran oli vaihdettava\njunaa. Ei sattunut minkäänlaatuista selkkausta, paitsi että muuan\nmatkareppu sekä yhtä ja toista muutakin jäi asemalaiturille --\njollaista tuskin voi sanoa selkkaukseksi, se kun on niin tavallista.\nTarjouduinpa siis johtamaan seurueen aina Bayreuthiin asti.\n\nTämä oli virhe, vaikka se ei siltä silloin näyttänyt. Urakkaan kuului\nenemmän yksityiskohtia kuin osasin ottaa lukuun:\n\n1. Kaksi henkilöä, jotka olimme muutamia viikkoja aikaisemmin\njättäneet erääseen geneveläiseen täyshoitolaan, oli perittävä sieltä\nja tuotava hotelliin. 2. Minun oli huomautettava sille laiturikadun\ntoimistolle, joka otti talletettaviksi matkatavaroita, että sieltä\npiti tuoda meidän varastoiduista arkuistamme seitsemän hotelliin\nja viedä takaisin seitsemän, jotka olivat noutajien varalla\neteishuoneeseen kasattuina. 3. Minun oli otettava selville, missä\npäin Eurooppa Bayreuth sijaitsi ja ostettava seitsemän matkalippua\nsinne. 4. Oli lähetettävä sähkösanoma eräälle ystävälle Hollantiin.\n5. Kello oli nyt kaksi ehtoopäivällä, ja meidän oli oltava vireinä ja\nvalmiita ehtimään ensimmäiseen yöjunaan, jota varten oli tilattava\nmakuuvaunuliput. 6. Minun oli nostettava rahaa pankista.\n\nMakuuvaunuliput minusta tuntuivat tärkeimmältä hommattavalta, joten\nitse läksin asemalle varmistamaan asiaa; hotellilähetit eivät\naina ole virkeätä väkeä. Oli kuuma päivä, ja minun olisi pitänyt\najaa, mutta taloudellisemmalta tuntui kävellä. Sellaiseksi se\nkäynti ei silti ilmennyt, sillä minä eksyin tieltä, ja matka venyi\nkolminkertaiseksi. Pyysin lippuja, ja minulta kysyttiin, mitä kautta\nhalusin matkustaa, ja se hämmennytti minua, joten jouduin päästäni\npyörälle, kun ihmisiä seisoi paljon ympärillä enkä tiennyt mitään\neri reiteistä, en ollut ajatellutkaan, että siinä olisi valinnan\nvaraa. Katsoin niin ollen parhaaksi mennä takaisin ottamaan selvää\nrautatiekartasta, sitten palatakseni.\n\nTällä kertaa otin vuokra-ajurin, mutta ollessani nousemassa hotellin\nyläkertaan muistin, että sikaarini olivat loppuneet, joten arvelin\notollisimmaksi hankkia niitä silloin kun asia oli mielessäni.\nTupakkakauppa oli vain kulman takana, enkä tarvinnut ajuria,\nvaan pyysin häntä odottelemaan hotellin edustalla. Miettiessäni\nsähkösanomaa ja yrittäessäni panna kokoon sen sanamuotoa päässäni\nunohdin sikaarit ja ajurin ja kävelin epämääräisesti eteenpäin. Olin\naikonut jättää hotelliväen lähetettäväksi sen sähkösanoman, mutta\nkun en nyt enää voinut olla kaukanakaan postitoimistosta, tuumasin\nvoivani sen tehdä itsekin.\n\nMatkaa oli sentään enemmän kuin olin olettanut. Löysin viimein\npaikan, kirjoitin sähkösanoman ja ojensin sisälle luukusta.\nVirkailija oli tuimannäköinen, rauhaton mies, ja hän alkoi pommittaa\nminua ranskankielisillä kysymyksillä niin vuolaasti, etten kyennyt\nerottamaan niveliä hänen sanojensa välissä, ja siten jouduin taas\npyörälle päästäni. Muuan englantilainen astui esiin ja sanoi\nvirkailijan haluavan tietää, minne hänen piti se sähkösanoma\nlähettää. Siihen en minä kyennyt antamaan valaistusta, se kun\nei ollut oma sähkösanomani, vaan selitin, että pelkästään olin\nlähettämässä sen erään seurueeseeni kuuluvan henkilön puolesta. Mutta\nvirkailija ei ottanut tyyntyäkseen muusta kuin osoitteesta, joten\nsanoin lähteväni kyllä takaisin sen hankkimaan, jos hän kerran oli\nnoin tyystä.\n\nAjattelin nyt kuitenkin mennä perimään nuo kaksi puuttuvaa henkilöä\nensin, koska oli parasta hoitaa kaikki järjestelmällisesti ja\nvuorollaan, ja yksi seikka kerrallaan. Sitten muistin, että\nvuokra-ajurin odottelu hotellin edustalla kulutti omaisuuttani,\njoten kutsuin toisen vuokra-ajurin ja käskin miehen mennä noutamaan\nammattikumppaninsa postitoimiston ulkopuolelle, heidän siellä\nodottaakseen tuloani.\n\nMinulla oli pitkä ja kuuma kävely noiden lisätulokkaiden\nasuntoon, ja sinne päästyäni he eivät voineet tulla mukanani, kun\nheillä oli raskaat matkareput, joten tarvittiin ajuri. Poistuin\nsellaista hakemaan, mutta en ollut vielä tavannut, kun havaitsin\nsaapuneeni laiturikadun lähistölle -- luulin ainakin --, joten\nkatsoin voittavani aikaa pistäytymällä kulman taakse järjestämään\narkkujen siirron. Pistäysin puolisentoista kilometriä, ja vaikka\nen löytänytkään laiturikatua, huomasinpa tupakkakaupan ja muistin\nsikaarit. Ilmoitin olevani lähdössä Bayreuthiin ja haluavani sille\nmatkalle riittävän erän. Mies kysyi minulta, mitä kautta aioin\nmatkustaa. Sanoin hänelle, etten vielä tiennyt. Hän suositti Zürichin\nja erinäisten muiden nimeämiensä paikkojen kautta kulkevaa ratalinjaa\nja tarjoutui myymään minulle seitsemän toisen luokan pikajunalippua\n22 dollarilla kappaleelta, jolloin hinnasta oli vähennetty\nrautatieyhtiöiden hänelle myöntämä alennus. Olin jo kyllästynyt\nmatkustamaan toisessa luokassa ensimmäisen luokan matkalipuilla,\njoten lunastin nuo.\n\nVähitellen löysin Natural & Co:n varastoimistoimiston ja pyysin\nlähettämään seitsemän arkkuamme hotelliin ja pinoamaan ne\neteishuoneeseen. Minusta tuntui, että tiedoitukseen kuului muutakin,\nmutta enempää ei muistini komeroista nyt herunut.\n\nSeuraavaksi hommakseni löysin pankkini ja pyysin jonkun verran\nrahaa, mutta olinkin jättänyt matkakassakreditivini jonnekin enkä\nkyennyt summaa nostamaan. Nyt muistin, että sen oli täytynyt unohtua\npöydälle, jonka ääressä kirjoitin sähkösanomani. Otin siis ajurin,\nriensin postitoimistoon ja nousin ylös portaita, ja siellä sanottiin,\nettä pöydältä oli tosiaan sellainen asiakirja löytynyt, mutta se\noli jo jätetty poliisiviranomaisille, ja välttämätöntä oli minun\nlähteä osoittamaan omistusoikeuteni. Mukaani annettiin poika, ja me\nläksimme ulos takatietä ja kävelimme kolmisen kilometriä ja löysimme\nsen paikan; ja silloin muistin ne vuokra-ajurit ja pyysin poikaa\nlähettämään heidät luokseni päästessään takaisin postitoimistoon.\n\nAlkoi jo tulla pimeä, ja pormestari oli lähtenyt päivälliselle.\nAjattelin itsekin lähteä päivälliselle, mutta palvelusvuorolla\noleva virkamies ajatteli toisin, ja minä jäin. Pormestari pistäysi\nvirastoonsa puoli yhdeltätoista, mutta sanoi olevan liian myöhäistä\ntehdä mitään tänä iltana -- oli tultava aamulla puoli kymmenen.\nVirkailija halusi pidättää minut siellä yöksi, -- olin epäiltävän\nnäköinen henkilö enkä todennäköisesti matkakassakreditivin omistaja\ntai tiennytkään, mitä matkakassakreditivi oli, vaan olin vain nähnyt\noikean omistajan jättävän sen pöydälle ja tahdoin sen saada ollessani\nnähtävästi sellainen henkilö, joka tahtoi mitä vain hyppysiinsä\npystyi saamaan, olipa sillä arvoa tai ei. Mutta pormestari\nhuomautti, ettei hän havainnut minussa mitään epäiltävää ja että\nminä hänen nähdäkseen olin haitaton henkilö, vailla muuta vikaa kuin\nhaihatteleva hengenlahjojen hallinta, sen verran kuin niitä olikaan.\nKiitin häntä siis, ja hän päästi minut vapaaksi, ja minä läksin\nkotiin kolmella ajurillani.\n\nOlin lopen uupunut enkä mitenkään sellaisessa kunnossa, että olisin\nkyennyt vastailemaan kysymyksiin viisaasti. Niin ollen päätin olla\nhäiritsemättä retkikuntaa tällaiseen aikaan yöstä, kun hallin\ntoisessa päässä oli tyhjä huone, kuten osuin tietämään; mutta minä en\naivan päässyt sinne, sillä retkikunta oli huolestuksissaan ottanut\nkäytäntöön vartioinnin. Jouduin sisuttavaan tilanteeseen. Retkikunta\nistui jäykkänä ja yrmeänä neljällä tuolilla rivissä, shaalit ja\nmuut tamineet kaikki yllänsä, matkareput ja opaskirjat helmassa. He\nolivat siten istuneet neljä tuntia, elohopean painuessa alas kaiken\naikaa. Niin, ja he odottivat -- odottivat minua. Minusta näytti, että\ntätä rautaista rintamaa ei voinut murtaa mikään muu kuin äkillinen,\nonnellisesti keksitty ja sukkela _tour de force_, joka pirteyttäisi\nmielialaa minun edukseni. Niinpä tuiskautin hattuni ilmassa arenalle,\nitse seuraten loikkauksella ja luisunnalla, samalla kun huudahdin\nrattoisasti:\n\n\"Ha, ha, tässä sitä ollaan kaikin ja hauskutellaan!\"\n\nMikään ei olisi voinut olla syvempää tai hiljaisempaa kuin\nesiintymistäni seurannut hyväksymyksen puute. Mutta minä pitkitin;\nei tuntunut olevan mitään muuta keinoa, vaikka jo ennestään huono\nluottavaisuuteni oli saanut kuolettavan survaisun ja nyt toden teolla\nkaikonnut.\n\nKoetin raskaasta sydämestä olla leikillinen; halusin koskettaa noita\ntoisia sydämiä ja lieventää noiden kasvojen kuvastamaa karvasta äkää\nsiroittelemalla ympärilleni nerokasta ja ilmavaa pilaa ja muuttamalla\nkoko kaameuden hilpeän huvittavaksi tapaukseksi; mutta se aatos ei\nollut osuva, ilmapiiri ei ollut sille oikea. En saanut ainoatakaan\nhymyä, yksikään piirto noissa loukkaantuneissa juonteissa ei\nhöltynyt, en sulattanut mitään siitä talvesta, joka tuijotteli noista\nhuurteisista silmistä. Panin alulle vielä toisen pirteän, vaivaisen\nyrityksen, mutta retkikunnan pää tokaisi kesken kaiken:\n\n\"Missä sinä olet ollut?\"\n\nHuomasin sävystä, että harrastuksena oli nyt asiallisuus. Aloitin\nsiis vaellustarinani, mutta minut keskeytettiin jälleen.\n\n\"Missä ne toiset kaksi ovat? Olemme olleet julmassa huolessa heistä.\"\n\n\"Oh, ei heillä ole hätää. Minun piti noutaa ajuri. Lähdenkin suoraa\npäätä --\"\n\n\"Istu! Etkö tiedä, että kello on yksitoista? Mihin sinä heidät jätit?\"\n\n\"Täyshoitolaan.\"\n\n\"Miksi et tuonutkaan heitä?\"\n\n\"Kun emme voineet kantaa matkareppuja. Ja siksi ajattelin --\"\n\n\"Ajattelit! Sinun ei pitäisi yrittää ajatella. Ei voi ajatella ilman\nasianmukaista välinettä. Siihen täyshoitolaan on kolme kilometriä.\nMenitkö sinä sinne ilman ajuria?\"\n\n\"Minä -- no, en ollut aikonut; sattui vain niin.\"\n\n\"Miten sattui niin?\"\n\n\"Kun olin postitoimistossa ja muistin jättäneeni ajurin odottamaan\ntänne, joten kulungin lopettamiseksi lähetin toisen ajurin -- tuota\n--\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"No, nyt en muista, mutta luullakseni uuden ajurin piti toimittaa\nhotelli maksamaan vanhalle ajurille ja lähettämään se pois.\"\n\n\"Mitä hyötyä siitä oli koitumassa?\"\n\n\"Mitäkö hyötyä? Olihan se lopettamassa kulungin jatkumisen, eikö\nniin?\"\n\n\"Jättämällä uudet ajoneuvot entisten sijalle kulunkia pitkittämään?\"\n\nMinä en virkkanut mitään.\n\n\"Miksi et antanut uudelle ajurille määräystä palata noutamaan sinua?\"\n\n\"Kah, senhän minä teinkin! Nyt muistan. Niin, sen minä tein. Sillä\nmieleeni johtuu, että kun minä --\"\n\n\"No sitten: miksi se ei tullut takaisin sinua noutamaan?\"\n\n\"Postitoimistoonko? No, tulihan se.\"\n\n\"No niin, sitten: miten sinä johduit kävelemään täyshoitolaan?\"\n\n\"En -- en oikein muista, miten se kävi. Ai, niin, nyt muistankin.\nKirjoitin sen Hollantiin lähetettävän sähkösanoman, ja --\"\n\n\"Ooh, onpa onni, että sentään sait toimeen jotakin! Se ei todellakaan\nolisi millään kurin saanut myöhästyä. -- Mikä sinut panee näyttämään\ntuollaiselta? Karttelet katsettani. Se sähkösanoma on kaikkein tärkein,\nmitä -- Sinä et ole lähettänyt sitä sähkösanomaa!\"\n\n\"En ole sanonut, etten lähettänyt sitä.\"\n\n\"Sinun ei tarvitsekaan. Voi hyväinen aika, että nyt sen\nsähkösanomankin piti jäädä menemättä! Minkätähden sinä et sitä\nlähettänyt?\"\n\n\"No, katsos, kun oli niin paljon hommattavaa ja mielessäpidettävää,\nniin minä -- siellä ollaan kovin tyystiä, ja kirjoitettuani\nsähkösanoman --\"\n\n\"Annahan olla, selityksistä ei nyt ole apua -- mitä se ystävämme nyt\najatelleekaan meistä?\"\n\n\"Oh, ei siinä ole pahastikaan vikaa! Hän päättelee, että me jätimme\nsähkösanoman hotelliväelle ja että he --\"\n\n\"Kas, tosiaankin -- miksi sinä et menetellyt siten? Ei ollut mitään\nmuuta järjellistä valittavana.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, mutta mielessäni oli silloin, että minun piti\nvarmasti muistaa käydä nostamassa pankista rahaa --\"\n\n\"No, lopultakin ansaitset jonkun verran kiitosta, kun otit huomioon\nsen, enkä minä halua olla liian ankara sinua kohtaan, vaikka sinun\ntäytyy tunnustaa itsekin, että olet tuottanut meille melkoisesti\nkiusaa ja osittain suotta. Paljonko varasit rahaa matkalle?\"\n\n\"No, minä -- minulla oli sellainen käsitys, että -- että --\"\n\n\"Että mitä?\"\n\n\"Että -- no, minusta tuntuu näissä olosuhteissa -- meitähän on niin\nmonta ja -- ja --\"\n\n\"Mitä kummaa sinä verukkelehdit? Käännä kasvosi tänne päin ja anna\nminun -- Mutta ethän sinä olekaan nostanut rahaa!\"\n\n\"Kun pankissa sanottiin --\"\n\n\"Mitäpä tässä siitä, mitä pankissa sanottiin. Sinulla on täytynyt\nolla oma syysi. Ei oikeastaan syy, vaan on sattunut jotakin --\"\n\n\"No niin, yksinkertainen tosiseikka on, että minulla ei ollut\nmatkakassakreditiviäni.\"\n\n\"Ei ollut matkakassakreditiviäsi?\"\n\n\"Ei ollut matkakassakreditiviäni.\"\n\n\"Älä tuolla tavoin kertaile. Missä se oli?\"\n\n\"Postitoimistossa.\"\n\n\"Mihin sitä siellä tarvittiin?\"\n\n\"No, minä unohdin sen sinne.\"\n\n\"Toden totta, olen nähnyt melkoisen joukon toimitsijoita, mutta\nkaikista toimitsijoista, mitä milloinkaan --\"\n\n\"Olen pannut parastani.\"\n\n\"No, niin oletkin, poloinen, ja väärin teen moittiessani sinua, kun\nolet uurastanut ihan näännyksiin asti meidän istuessamme täällä vain\najatellen harmejamme sen sijaan, että meidän olisi pitänyt tuntea\nkiitollisuutta siitä, mitä sinä yritit hyväksemme tehdä. Kyllähän\ntästä sentään selviydytään. Aivan yhtä hyvinhän voimme ottaa 7.30:n\naamujunan. Olethan ostanut piletit?\"\n\n\"Kyllä -- ja hyvällä kaupalla. Toisen luokan.\"\n\n\"Olen siitä iloinen. Kaikki muut matkustavat toisessa luokassa,\nja meidän sieti kyllä vapautua siitä ylettömästä lisäkulungista.\nPaljonko maksoit?\"\n\n\"Kaksikymmentäkaksi dollaria kappaleelta -- perille Bayreuthiin asti.\"\n\n\"Kas, en tiennytkään, että eri ratalinjoille ulottuvia lippuja\nmyydään missään muualla kuin Lontoossa ja Pariisissa.\"\n\n\"Eivät niitä kenties kaikki saa, mutta jotkut saavat -- joista minä\nnähtävästi olen yksi.\"\n\n\"Hinta tuntuu korkeanpuoleiselta.\"\n\n\"Päin vastoin, myyjä jätti sikseen oman provisionsa.\"\n\n\"Myyjä?\"\n\n\"Niin -- ostin ne eräästä tupakkakaupasta.\"\n\n\"Siitä johtuukin mieleeni: meidän on noustava varsin varhain,\neikä silloin saisi enää olla mitään matkatavarain sullomista\nsuoritettavana. Sinun sateenvarjosi, kalossisi, sikaarisi -- Mikä on\nhätänä?\"\n\n\"Hitto! Sikaarit jätin pankkiin.\"\n\n\"Jopa on! No, sateenvarjosi?\"\n\n\"Sen kyllä saan. Ei ole kiirettä.\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Oh, se on kunnossa; minä pidän huolen --\"\n\n\"Missä se sateenvarjo on?\"\n\n\"Ihan melkein askeleen päässä -- siihen ei mene minulta --\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"No, taisin jättää sen tupakkakauppaan; mutta joka tapauksessa --\"\n\n\"Ota pois jalkasi sen kapineen alta. Juuri mitä odotin! Missä sinun\nkalossisi ovat?\"\n\n\"Ne -- no --\"\n\n\"Missä sinun kalossisi ovat?\"\n\n\"Nyt on käynyt niin kuivaksi -- niin, jokainen sanoo, ettei tule\npitkään aikaan pisaraakaan --\"\n\n\"Missä -- sinun -- kalossisi -- ovat?\"\n\n\"No, katsos -- no, se kävi tähän tapaan. Ensin virkailija sanoi --\"\n\n\"Mikä virkailija?\"\n\n\"Poliisivirkailija. Mutta pormestari, hän --\"\n\n\"Mikä pormestari?\"\n\n\"Geneven pormestari; mutta minä sanoin -- --\"\n\n\"Maltahan. Mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Ketä -- minuako? Ei mikään. He yrittivät kumpainenkin suostutella\nminua jäämään, ja --\"\n\n\"Jäämään minne?\"\n\n\"No -- seikka on sellainen --\"\n\n\"Missä sinä olet ollut? Mikä sinua on pidätellyt kaupungilla puoli\nyhteentoista illalla?\"\n\n\"Kah, näetkös, hukattuani matkakassakreditivini minä --\"\n\n\"Olet aika lailla kierrellyt kautta rantain. Nyt vastaa kysymykseeni\nvain yhdellä suoralla sanalla. Missä ne kalossit ovat?\"\n\n\"Ne -- no, ne unohtuivat kaupungin vankilaan.\"\n\nAloitin lepyttelevän myhäilyn, mutta se kivettyi. Ilmanala oli\nepäotollinen. Kolmen tai neljän tunnin viettäminen vankilassa ei\ntuntunut retkikunnasta lystikkäältä. Eikä oikeammiten minustakaan.\n\nMinun täytyi selittää koko juttu, ja silloin tietysti ilmeni,\nettä me emme voineet matkustaa varhaisessa junassa, koska\nmatkakassakreditivini jäisi yhä takavarikkoon. Näytti siltä kuin\nmeidän olisi kaikin pitänyt käydä levolle vieraantuneina ja apeina,\nmutta hyväksi onneksi se välttyi. Tuli sattumalta mainituksi arkkuja,\njolloin kykenin sanomaan, että olin pitänyt huolen siitä piirteestä.\n\n\"No niin, sinä olet kyllä niin hyvä ja ajatteleva ja vaivojasi\nsäästämätön ja älykäs kuin osaat olla, ja häpeä on keksiä sinussa\nniin paljon vikaa, joten siitä älköön enää virkettäkö sanaakaan!\nOlet toiminut oivasti, ihailtavasti, ja minua surettaa, että lausuin\nsinulle ainoatakaan nurjaa sanaa.\"\n\nTämä vihlaisi syvemmältä kuin jotkut aikaisemmat lausumat ja sai\noloni tuntumaan tukalalta, sillä minä en tuntenut siitä arkkuhommasta\nniin taattua varmuutta kuin olisin suonut. Jollakin tavoin siinä\noli olevinaan vajavuutta, vaikken sitä kyennyt määrittelemään, enkä\nmyöskään halunnut pöyhiä sitä asiaa juuri nyt, kun oli myöhäkin ja\npiti kai tyytyä täten saavutettuun yhteisymmärrykseen.\n\nTietysti aamulla alkoi musiikki, kun kaikille retkeläisille selvisi,\nettemme olleet pääsemässä varhaiseen aamujunaan. Mutta minulla\nei ollut aikaa odotteluun; kuulin alkusoitosta vain ensimmäiset\ntahtiosat ja syöksähdin sitten hankkimaan matkakassakreditiviäni.\n\nHetki näytti otolliselta katsastaa arkkujuttuakin ja kohentaa sitä,\nmikäli tarvittiin, ja aavistelin ojennusta kyllä tarvittavan. Mutta\noli jo liian myöhäistä. Ovenvartija ilmoitti, että hän oli lähettänyt\narkut Zürichiin edellisenä iltana. Kysyin häneltä, miten hän sai sen\ntehdyksi rautatielippuja näyttämättä.\n\n\"Ei tarvita Sveitsissä. Suoritetaan vain maksu, lähettääkseen\nmatkatavaransa minne hyvänsä. Maksuttomasti saa menemään ainoastaan\nkäsipakaasinsa.\"\n\n\"Paljonko maksoitte niistä?\"\n\n\"Sataneljäkymmentä frangia.\"\n\n\"Kaksikymmentäkahdeksan dollaria. Kyllä siinä hommassa on varmasti\njotakin selkkausta sattunut.\"\n\nSitten kohtasin portierin. Hän virkkoi:\n\n\"Ette ole nukkunut hyvin, vai kuinka? Näytätte rasittuneelta. Jos\nhaluatte toimitsijan, niin nyt on varalla hyvä, Ludi nimeltään,\nviideksi päiväksi vapaana. Suosittelemme häntä; _das heisst_, Grand\nHótel Beau Rivage suosittelee häntä.\"\n\nKieltäysin kylmästi. Sisuni ei ollut vielä lannistunut, eikä minua\nmiellyttänyt, että tilani pantiin siten merkille. Kello yhdeksältä\nolin kaupungin vankilassa, kun toivoin, että pormestari saattoi\nosua saapumaan ennen säännöllistä hetkeään, mutta niin ei käynyt.\nSiellä kävi olo ikäväksi. Aina kun yritin kajota johonkin tai katsoa\njotakin tai tehdä jotakin tai pidättyä tekemästä jotakin, huomautti\npoliisi, että se oli kiellettyä. Ajattelin harjoitella kielitaitoani\nhänen kanssaan, mutta siihenkään hän ei suostunut. Erikoista\nkatkeramielisyyttäkin hänessä tuntui oman kielensä kuuleminen\nherättävän.\n\nPormestari ilmestyi viimein, ja sitten ei ollut mitään pulaa, sillä\nheti kun hän oli toimittanut koolle Korkeimman Oikeuden -- kuten\nsiellä aina tapahtuu arvo-omaisuuden ollessa kiistanalaisena -- ja\nsaanut kaikki kuntoon ja vartijat ovipieliin ja kappalaisen pitämään\nrukoushetken, tuotiin sinetöitsemätön kirjeeni esille ja avattiin,\neikä kuoressa ollut mitään muuta sisältöä kuin pari valokuvaa, syystä\nettä -- kuten nyt muistin -- minä olin ottanut sieltä kreditivikirjan\nsaadakseni tilaa valokuville ja pistänyt tuon vihkosen toiseen\ntaskuuni, nyt kaikkien tyydytykseksi sen todistaen ottamalla sen\nsieltä ja näyttämällä sitä varsin riemukkaasti.\n\nNiinpä tuomioistuimen jäsenet katselivat toisiaan jonkun verran\ntyhmistyneesti, ja sitten minua ja sen jälkeen toisiaan, ja lopuksi\nminut päästettiin menemään, mutta evästykseksi lausuttiin, että\noli varomatonta minun liikkua valtoimena, ja kysyttiin, mikä\ntoimenani oli. Sanoin olevani toimitsija. He kohottivat silmänsä\nharrassävyisesti ja huoahtivat: \"Du _lieber Gott!\"_, ja minä virkoin\npari kohteliasta kiitoksen sanaa heidän nähtävästä ihailustaan ja\nkiirehdin pankkiin.\n\nToimitsijana toimiminen oli kuitenkin jo alkanut tehdä minut hyvin\ntarkaksi järjestyksen ja järjestelmällisyyden harrastajaksi, --\npiti suorittaa asia kerrallaan ja kukin asia oikealla vuorollaan.\nSentähden sivuutin pankin ja poikkesin perimään retkikunnan\nkahta puuttuvaa jäsentä. Vuokra-ajuri oli maleksimassa ohitseni\nja sai suostutelluksi minut rattailleen. En siten voittanut\naikaa, mutta sainhan levähdystuokion, joka tuntui miellyttävältä.\nSveitsiläisen vapauden synnyn ja liittosopimuksen allekirjoittamisen\nkuudennensadannen vuosipäivän johdosta viikon ajaksi alkanut\nriemujuhla oli parhaassa vauhdissaan, ja kaikkialla liehui lippuja.\n\nHevonen ja ajaja olivat olleet päissään kolme päivää ja kolme yötä,\nkoko aikana käyttämättä pilttuuta tai vuodetta. He näyttivät siltä\nkuin minusta tuntui -- unteloilta ja voipuneilta. Mutta ajan mittaan\npäädyimme perille. Minä menin sisälle ja soitin, sitten pyytäen\nsisäkköä kiidättämään ulos nuo puuttuvat jäsenet. Hän huomautti\njotakin ymmärtämätöntä, ja minä palasin ajopeleihin.\n\nTyttö oli arvattavasti selittänyt minulle, että nuo kaksi matkalaista\neivät kuuluneet hänen kerrokseensa ja että olisi parasta minun mennä\nylemmäksi ja soittaa kerroksesta toiseen kunnes löysin heidät,\nsillä noissa sveitsiläisissä asunnoissa ei näy olevan muuta keinoa\noikean perheen löytämiseen kuin kärsivällinen hapuilu porrasjaksolta\ntoiselle. Arvioitsin, että minun oli odotettava viisitoista\nminuuttia, kun tällaiseen tilaisuuteen ehdottomasti liittyi kolme\nyksityiskohtaa: i. hatut pannaan päähän, tullaan alas ja kavutaan\nrattaille; 2. toinen rientää takaisin noutamaan unohtunutta\nhansikasta; 3. sitten toinen menee hakemaan tulkkikirjaansa. Päätin\nmietiskellä sen neljännestunnin rauhallisesti.\n\nSyntyi hyvin hiljainen väliaika, ja sitten hätkähdin tuntiessani\nkäden laskeutuvan olalleni. Häiritsijä oli poliisi. Vilkaisin ylös\nja totesin, että maisema oli muuttunut. Oli kerääntynyt ympärilleni\nväkijoukkoa, ja kaikilla oli se mieltynyt ja kiinnostunut ilme, joka\ntuollaisessa parvessa pääsee vallalle, kun havaitaan vastoinkäymistä\njollakulla. Hevonen nukkui kuten ajajakin, ja jotkut pojat olivat\nripustaneet niiden ja minun ylle kirjavanvärisiä koristuksia, joita\nolivat siepanneet noista epälukuisista lipputangoista. Se oli\nnolostuttavaa. Järjestyksenvalvoja huomautti:\n\n\"Pahoittelen, mutta teidän ei sovi nukkua tässä koko päivää.\"\n\nOlin loukkaantunut ja vastasin arvokkaasti: \"Pyydän anteeksi, minä en\nnukkunut; olin ajatuksissani.\"\n\n\"No, saatte kyllä ajatella, jos haluatte, mutta teidän on ajateltava\nitseksenne, häiritsemättä koko ympäristöä.\"\n\nSe oli vaivainen sukkeluus, mutta väkijoukko nauroi. Minä kuorsaan\ntoisinaan yöllä, mutta luultavaa ei ole, että johtuisin siihen\npäiväsaikaan ja tuollaisessa paikassa. Poliisi riisui meiltä\nkoristelun ja näytti pahoittelevan ystävättömyyttämme, koettaen\ntodella olla humaani, mutta hän sanoi, että me emme saaneet viipyä\nsiinä pitempään, koska hänen muutoin täytyi meiltä vaatia vuokraa\n-- se oli laki, hän sanoi, ja sitten hän seurustelevaan sävyyn\nhuomautti, että minä näytin kutakuinkin pökertyneeltä ja että hän\nolisi suonut tietävänsä --\n\nKeskeytin hänet jokseenkin jyrkästi ja sanoin, että kaiketi näinä\npäivinä sopi hiukan juhlia, etenkin jos ihmisellä oli omakohtaista\nosuutta asiassa.\n\n\"Omakohtaista?\" hän kysyi. \"Miten?\"\n\n\"Siten että kuusisataa vuotta takaperin muuan esi-isäni oli\nliittosopimuksen allekirjoittajia.\"\n\nHän mietti tuokion, sitten tähysteli minua ja virkkoi:\n\n\"Esi-isä! Olen sitä mieltä, että allekirjoittajana olitte te itse.\nKaikista vanhoista rahjuksista, mitä milloinkaan -- mutta se jääköön\nsilleen. Mitä te täällä näin kauan odottelette?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Minä en lainkaan odottele täällä pitkään. Odotan viisitoista\nminuuttia, kunnes he unohtavat hansikkaan ja kirjan ja menevät\ntakaisin niitä noutamaan.\" Kerroin hänelle sitten, keitä olin täältä\nviemässä.\n\nHän oli hyvin avulias ja alkoi huudella tiedustuksia niille päiden ja\nhartioiden kerrostumille, jotka ulkonivat ikkunoista yläpuolellamme.\nSitten muuan vaimo luikkasi tuolta ylhäältä:\n\n\"Oh, nekö? Ka, minä hommasin niille vuokra-ajurin ja ne läksivät\ntäältä jo kauan sitten -- siinä puoli yhdeksän tienoissa.\"\n\nSe oli harmillista. Minä vilkaisin kellooni, mutta en hiiskunut\nsanaakaan. Poliisi huomautti:\n\n\"Neljännestä vailla kaksitoista, kuten näette. Teidän olisi\npitänyt tiedustaa paremmin. Olette nukkunut kolme neljännestuntia\nja tällaisessa paahteessa. Olette korventunut melkein mustaksi.\nKummallista kerrassaan. Ja kenties menetätte junanne. Kiinnostatte\nminua suuresti. Mikä teidän toimenne on?\"\n\nIlmoitin olevani toimitsija. Se ällistytti hänet sanattomaksi, ja me\nkatosimme ennenkuin hän toipui.\n\nSaapuessani hotellin kolmanteen kerrokseen huomasin huoneistomme\ntyhjäksi. En sitä ihmetellyt. Heti kun joku toimitsija siirtää\nkatseensa pois parvestaan, tämä lähtee ostoksille. Mitä lähempänä on\njunan lähtöaika, sitä varmemmin he menevät. Istuuduin yrittääkseni\najatella, mitä minun oli parasta tehdä seuraavaksi hommakseni, mutta\npiankin eteispoika löysi minut sieltä ja kertoi, että retkikunta\noli lähtenyt asemalle puoli tuntia takaperin. Ensi kerran totesin\nheidän menetelleen järkevästi, ja se oli kovin hämmennyttävää.\nTällaiset yllätykset saattavat toimitsijan elämän niin vaikeaksi\nja epätietoiseksi. Juuri kun asiat ovat luistamassa juohevimmin,\nhänen kaittavansa saavat valoisan älynilmauksen, ja hänen kaikki\njärjestelynsä luhistuu tärviölle.\n\nJuna oli lähtemässä kello kaksitoista tasan. Nyt kello oli kymmenen\nminuuttia yli kahdentoista. Saatoin ehtiä asemalle kymmenessä\nminuutissa. Oivalsin, että minulla ei ollut kovinkaan väljälti aikaa,\nsillä tämä oli salamapikajuna, jollaiset mannermaalla jokseenkin\ntarkoin pitävät huolta lähtemisestään ilmoitettuna päivänä johonkin\naikaan. Minun väkeni oli yksinään jäänyt odotushuoneeseen; kaikki\nmuut olivat jo \"nousseet junaan\", kuten siellä päin sanotaan. He\nolivat uuvuksissa hermostuksesta ja tuskittelusta, mutta minä\nlohduttelin ja viihdyttelin heitä, ja me teimme rynnäkkömme.\n\nMutta ei, taaskin meillä oli huono onni. Ovenvartija ei ollut\ntyytyväinen matkalippuihin. Hän tutki niitä varovasti, harkitusti,\nepäluuloisesti, sitten tuijotti minuun kotvasen ja senjälkeen kutsui\ntoisen virkailijan. Kaksistaan nämä nyt tarkastelivat matkalippuja\nja kutsuivat kolmannen toimihenkilön. Ryhmä huusi paikalle\nlisävirkailijoita, ja kokous väitteli ja väitteli ja viuhtoi ja\nmenosi, kunnes minä rukoilin, että he ajan kulua ajatellen tekisivät\nvain muutamia päätöksiä ja päästäisivät meidät menemään. Silloin he\nhyvin kohteliaasti selittivät, että matkalipuissa oli vajavuutta, ja\nkysyivät minulta, mistä olin ne saanut.\n\nPäättelin nyt ymmärtäväni, mikä oli pulana. Olinhan ostanut\nmatkaliput tupakkakaupasta, ja tietysti niissä oli tupakantuoksua:\nepäilemättä he nyt olivat pyrkimässä siihen, että matkaliput\nsiirrettäisiin tullihuoneeseen, jotta siitä hajusta määrättäisiin\nvero. Päätin siis olla täysin avomielinen: toisinaan se on paras\ntapa. Aloitin:\n\n\"Hyvät herrat, en tahdo teitä eksyttää. Nämä matkaliput --\"\n\n\"Ah, anteeksi, monsieur! Nämä eivät ole matkalippuja.\"\n\n\"Oh\", äännähdin, \"sekö on vikana?\"\n\n\"Ah, niin todellakin, monsieur. Nämä ovat arpalippuja, niin, ja se\narpominen on toimitettu kaksi vuotta takaperin.\"\n\nOlin olevinani kovin huvitettu; muutakaan ei tuollaisissa\nolosuhteissa voi tehdä, -- se on viisainta esiintymistä, eikä siitä\nsilti ole hyötyä, sillä se ei harhaannuta ketään, vaan asianomainen\nsaa selvästi havaita, että ympärillä jokainen surkuttelee ja häpeää\nhäntä. Elämän tukalimpia tilanteita on mielestäni tuntea tuolla\ntavoin murhetta ja tappion ja vaivaisuuden noloutta, mutta joutua\nsamalla omaksumaan ulkonaista veitikkamaisuutta ja hilpeyttä,\nkaiken aikaa tietäen, että oma retkikunta, sydämen aarteet, joiden\nrakkauteen ja kunnioitukseen te olette sivistyksemme tavanomaisen\nkäytännön mukaan oikeutettu, eivät kunnollisesti kykene salaamaan\nnöyryytystä muukalaisten silmissä, kun siten ansaitsette ja saatte\nsäälittelyä, joka on häpeäpilkkuna, tahrana, todistaen teidän olevan\n-- oh, mitä hyvänsä ihmisten arvonannolle kohtalokasta.\n\nSanoin pirteästi, että tuolla ei ollut väliä, oli vain sattunut\nsellainen pikku kommellus, joita osuu jokaisellekin -- kahdessa\nminuutissa hommaisin oikeat matkaliput, ja me pääsisimme vielä junaan\nja lisäksi saisimme jotakin naureskeltavaksemme koko matkan ajaksi.\nMinä sainkin matkaliput ajoissa, kaikki leimattuina ja täydellisinä,\nmutta sitten selvisi, että minä en voinutkaan niitä ottaa, kun\nnoiden kahden puuttuvan retkeläisen perimiseksi pulaillessani olin\nsyrjäyttänyt pankin ja jäänyt rahattomaksi. Juna siis läksi, eikä\nnäyttänyt olevan tehtävissä muuta kuin palata hotelliin, kuten\nteimmekin; mutta olihan tuo murheellisen puoleista, eikä paljoakaan\nhaasteltu. Yritin aloittaa moniaita puheenaiheita, kuten maisemasta\nja transsubstantiatiosta ja tuon tuollaisesta, mutta he eivät\nnäyttäneet olevan oikeassa vireessä.\n\nOlimme menettäneet hyvät huoneemme, mutta saimme muutamia toisia,\nhajallaan kylläkin, joskin tulimme siten sentään toimeen. Arvelin\naseman nyt valostuvan, mutta retkikunnan pää virkkoi: \"Toimita tänne\nylös arkut.\" Tunsin kylmiä väreitä. Siinä arkkuhommassahan oli\njotakin epäilyttävää. Olin melkein varma siitä. Aioin ehdottaa --\n\nMutta käden heilautus pidätti minua riittävästi, ja minulle\nilmoitettiin, että me nyt leiriytyisimme tänne kolmeksi päiväksi ja\nyrittäisimme levätä.\n\nHyvä on, sanoin minä; ei tarvinnut soittaa, lähtisin alas itse\npitämään huolta arkuista. Kutsuin vuokra-ajurin ja riensin suoraa\npäätä monsieur Charles Naturalin toimistoon ja kysyin, minkä\nmääräyksen olin sinne jättänyt.\n\n\"Oli lähetettävä seitsemän arkkua hotelliin.\"\n\n\"Ja pitikö teidän tuoda mitään arkkuja takaisin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että minä en käskenyt tuoda takaisin seitsemää\narkkua, jotka löytäisitte eteishuoneeseen kasattuina?\"\n\n\"Aivan varmasti te ette puhunut mitään siitä.\"\n\n\"Sitten kaikki neljätoista ovat menneet Zürichiin tai Jerikoon\ntaikka jonnekin, ja nyt siellä hotellissa vasta mylläkkä nousee, kun\nretkikunta --\"\n\nEn lopettanut, sillä päässäni alkoi pyöriä vimmatusti, ja siihen\nkuntoon joutuessaan luulee lopettaneensa lauseen silloin kun ei ole\nlopettanut, ja te haudotte ja unelmoitte, kunnes sitten ensimmäisenä\nhavaintonanne on, että teidät tuiskauttaa kellellenne katuun\ntavarakuorma tai lehmä tai jokin.\n\nJätin vuokra-ajurin sinne -- unohdin sen -- ja paluumatkalla pohdin\njuttua perinpohjaisesti ja päätin erota, koska muutoin jotensakin\nvarmasti saisin matkapassin. Mutta minusta ei tuntunut viisaalta\njättää erohakemustani omakohtaisesti; parempi oli lähettää siitä\ntiedoitus. Niinpä kutsutin puheilleni herra Ludin ja selitin, että\nmuuan toimitsija aikoi luopua tehtävistään pätemättömyyden tai\nväsymyksen takia taikka muusta syystä, ja koska hänellä oli neljä tai\nviisi päivää vapaina, sijoittaisin mielelläni hänet siihen tehtävään,\njos hän arveli pystyvänsä sen hoitamaan. Kaiken tultua järjestetyksi\ntoimitin hänet menemään ylös ja ilmoittamaan retkikunnalle, että\nmonsieur Naturalin väen tekemän erehdyksen takia meiltä olivat arkut\ntäällä loppuneet, mutta Zürichiin niitä oli varattu yltäkyllin, ja\nmeidän oli parempi sijoittua ensimmäiseen junaan, tavara-, sora- tai\ntyöläisjunaan, ja huristella heti matkaan.\n\nHän hoiti sen asian ja tuli alas, mukanaan kutsu minulle saapua\nylös. Kyllä kai! Ja astellessamme sitten pankkiin nostamaan rahaa\nja perimään sikaarini ja tupakkani, ja tupakkakauppaan vaihtamaan\ntakaisin arpaliput ja ottamaan sateenvarjoni, ja monsieur Naturalin\ntoimistoon maksamaan vuokra-ajurille ja lähettämään hänet pois,\nja kaupungin vankilaan noutamaan kalossini ja jättämään hyvästely\nkortit pormestarille ja Korkeimmalle Oikeudelle, hän kuvaili minulle,\nmillaiset sääsuhteet vallitsivat siellä yläilmoissa retkikunnan\nparissa, ja minä älysin, että minun oli varsin hyvä olla siellä,\nmissä olin.\n\nVaeltelin ympäristön metsissä kello neljään ehtoopäivällä,\nantaakseni sään parantua, ja sitten ilmestyin asemalle juuri ajoissa\nsijoittumaan Zürichiin lähtevään kello kolmen pikajunaan retkikunnan\nkanssa, jota nyt paimensi Ludi hoidellen sen mutkikkaita asioita\nnäköjään perin vaivattomasti ja helposti.\n\nNo, minä olin virantoimituksessa uurastanut kuin orja ja tehnyt\nkaikkein parastani; kuitenkaan nuo ihmiset eivät käsitelleet tai\nnäyttäneet välittävän muistaa muuta kuin hallintoni puutteita, eivät\nsen ansiopiirteitä.\n\nKaikki hyvät käänteet he sivuuttivat huomautellakseen ja hokeakseen\nja tehdäkseen numeroa vain yhdestä seikasta, kunnes minusta tuntui,\nettä he nälvisivät sen aivan loppuun; eikä se itsessään ollut mikään\nerityinen seikka -- se nimittäin, että minä olin valinnut itseni\ntoimitsijaksi Genevessä ja ahertanut sen verran kuin olisi tarvittu\nsirkuksen toimittamiseksi Jerusalemiin, mutta en ollut saanut\nseuruettani edes kaupungin ulkopuolelle. Lopulta huomautin, etten\nhalunnut kuulla enempää siitä asiasta, se kylläännytti minua. Ja minä\nsanoin heille päin kasvoja, etten enää ikinä rupeaisi toimitsijaksi,\nedes hengenpelastuksen tullessa kysymykseen. Ja jos elän kyllin\nkauan, todistan sen. Se on nähdäkseni työlästä, ajatuksille\nuuvuttavaa, pulmallista ja läpeensä epäkiitollista hommaa, ja sen\npääasiallisena hyvityksenä on karvasteleva sydän ja murjottu mieli.\n\n\n\n\nSUURI LIHAURAKKA 175\n\n\nHaluan niin harvoilla sanoilla kuin suinkin julkaista kansalle,\nmikä osuus, vaikkakin pieni, minulla on tässä asiassa -- asiassa,\njoka on niin suuresti jännittänyt yleisön mieliä, herättänyt\nniin paljon eripuraisuutta ja niin runsaasti täyttänyt molempien\nmannermaiden sanomalehtiä vääristellyillä tiedoilla ja kohtuuttomilla\nhuomautuksilla.\n\nTämän surullisen jutun alku oli seuraava -- ja minä vakuutan tässä,\nettä jokainen seikka kertomuksessani on yltäkyllin vahvistettuna\nhallituksen arkiston virallisissa asiakirjoissa:\n\nJohn Wilson Mackenzie, Rotterdamin kaupungista, Chemungin\npiirikunnasta, New Jerseyn valtiosta, nykyään kuollut, teki lokakuun\n10 p:nä 1861 hallituksen kanssa sopimuksen viedä kenraali Shermanille\nkaikkiaan kolmekymmentä tynnyriä lihaa. Sangen hyvä. Hän läksi\nShermania tapaamaan lihoineen, mutta hänen päästessään Washingtoniin\nSherman oli mennyt Manassasiin: hän siis matkusti taas lihojensa\nkera kenraalin perässä sinne, mutta saapui liian myöhään; hän\nseurasi kenraalia Nashvilleen, ja Nashvillestä Chattanoogaan, ja\nChattanoogasta Atlantaan -- mutta ei milloinkaan saavuttanut häntä.\nAtlantasta hän seurasi kenraalia hänen armeijansa marssilinjalla aina\nAtlantinmeren rannikolle asti.\n\nHän saapui taas muutamaa päivää liian myöhään, mutta kuullessaan,\nettä Sherman aikoi ottaa osaa huviretkeen Baltimoresta Pyhään maahan,\nhän läksi laivalla Beirutiin, arvellen ehtivänsä sinne ennen tuota\ntoista laivaa. Tullessaan Jerusalemiin tynnyreineen hän sai tietää,\nettä Sherman ei ollutkaan yhtynyt huviretkeen, vaan mennyt Lännen\naroille taistelemaan intiaanien kanssa. Mackenzie palasi Amerikkaan,\nja läksi Kalliovuoria kohti. Kahdeksantoista päivää kestäneen\nvaivaloisen matkustuksen jälkeen, hänen päästyään puolen seitsemättä\nkilometrin päähän Shermanin päämajasta, hänet tapettiin tomahawkilla\nja hänen päänahkansa nyljettiin, ja intiaanit saivat lihan haltuunsa.\nHe saivat kaikki paitsi yhden tynnyrin, jonka Shermanin armeija\nanasti, ja niin tuo uljas urakoitsija kuolemassaankin osittain\ntäytti sitoumuksensa. Testamentissaan, jota hän oli pitänyt niinkuin\npäiväkirjaa, hän jätti sitoumuksen pojalleen Bartholomeus W.\nMackenzielle. Bartholomeus laati tällaisen laskun ja kuoli sitten:\n\n                  _Yhdysvallat_\n    edesmenneelle John Wilson Mackenzielle.\n    30 tynnyriä lihaa kenraali Shermanille, à 100 3,000 d.\n    Matka- ja kuljetuskuluja ................... 14,000 d.\n                                           Summa 17,000 d.\n\n                   Kuitataan.\n\nHän kuoli siis, mutta jätti urakkalaskun Wm. J. Martinille, joka\nkoetti periä maksua siitä, mutta kuoli ennenkuin sai toimensa\nsuoritetuksi. _Hän_ jätti sen Barker J. Allenille, joka niinikään\nkoetti periä maksua. Hänkään ei elänyt. Barker J. Allen jätti sen\nAnson G. Rogersille, joka yritti periä maksua ja pääsi yhdeksänteen\ntoimistoon asti, kun kuolema, suuri tasaaja, tuli kutsumattomana\nja korjasi hänetkin. Hän jätti laskun eräälle sukulaiselleen\nConnecticutissa, Vengeance Hopkinsille, joka kesti neljä viikkoa ja\nkaksi päivää ja saavutti ennätyksen, päästen melkein kahdenteentoista\ntoimistoon asti ennen kuolemaansa.\n\nSeitsemän henkilöä peri urakan tuon perästä, mutta he kaikki kuolivat\nliiallisiin ponnistuksensa. Ja niin se tuli vihdoin minun käsiini.\nSe tuli minulle erään sukulaisen kautta, joka oli nimeltään Hubbard,\nBetlehem Hubbard, Indianan valtiosta. Hän oli kauan aikaa ollut\nminua kohtaan karsasmielinen, mutta viimeisinä hetkinään hän lähetti\nnoutamaan minua, ja antoi minulle kaikki anteeksi ja itkien luovutti\nminulle lihaurakan.\n\nTähän loppuu juttu siihen asti kun minä tulin omaisuuden haltijaksi.\nNyt koetan asettaa itseni kansan edessä oikeaan valoon kaikessa, mikä\nkoskee osuuttani tähän asiaan. Vein tämän lihaurakan laskun matka- ja\nkuljetuskuluineen Yhdysvaltain presidentin eteen. Hän sanoi:\n\n\"No, sir, mitä voin tehdä teidän hyväksenne?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Sire: lokakuun 10 p:nä 1861 John Wilson Mackenzie, Rotterdamista,\nChemungin piirikunnasta, New Jerseystä, kuollut, teki hallituksen\nkanssa sopimuksen viedä kenraali Shermanille kaikkiaan kolmekymmentä\ntynnyriä lihaa --\"\n\nHän keskeytti minut siinä ja lähetti minut pois luotansa,\nystävällisesti, mutta pontevasti. Seuraavana päivänä saavuin\nvaltiosihteerin luo. Hän sanoi:\n\n\"No, sir?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkea-arvoisuutenne: lokakuun 10 p:nä 1861\nJohn Wilson Mackenzie, Rotterdamista, Chemungin piirikunnasta, New\nJerseystä, kuollut, teki hallituksen kanssa sopimuksen viedä kenraali\nShermanille kaikkiaan kolmekymmentä tynnyriä lihaa --\"\n\n\"Riittää, sir; tällä toimistolla ei ole mitään tekemistä lihaurakkain\nkanssa.\"\n\nMinut kumarrettiin ulos. Ajattelin asiaa uudelleen, ja vihdoin,\nseuraavana päivänä, pistäydyin meriministerin vieraaksi. Hän sanoi:\n\"Puhukaa nopeasti, sir; älkää pitäkö minua odottamassa.\" Minä sanoin:\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkea-arvoisuutenne: lokakuun 10 p:nä 1861\nJohn Wilson Mackenzie, Rotterdamista, Chemungin piirikunnasta, New\nJerseystä, kuollut, teki hallituksen kanssa sopimuksen viedä kenraali\nShermanille kaikkiaan kolmekymmentä tynnyriä lihaa --\"\n\nNo, sen pitemmälle en päässyt. Hänelläkään ei ollut mitään tekemistä\nkenraali Shermanin hyväksi sovittujen lihaurakkain kanssa. Aloin\najatella, että oli tämäkin hallitus. Näytti siltä kuin he olisivat\ntahtoneet päästä maksamasta sitä lihaerää. Seuraavana päivänä menin\nsisäministerin luo. Sanoin:\n\n\"Teidän keisarillinen korkeutenne: lokakuun 10 p:nä 1861 --\"\n\n\"Riittää, sir -- olen jo kuullut teistä. Menkää -- viekää kirottu\nlihaurakkanne pois tästä toimistosta. Sisäasiain ministeriöllä ei ole\nminkäänlaista tekemistä armeijan muonituksen kanssa.\"\n\nMinä menin pois. Mutta nyt olin tuskastunut. Sanoin vainoavani\nheitä; ahdistaisin jokaista tuon häpeällisen hallituksen osastoa,\nkunnes tämä urakkajuttu saataisiin päätökseen; hankkisin maksun\ntuosta laskusta, tai sortuisin yrityksissäni, kuten edeltäjieni\noli käynyt. Ahdistin postihallituksen ylijohtajaa, tunkeuduin\nmaanviljelysministerin kaikkiin toimistohuoneisiin, sain väijymällä\nkiinni edustajahuoneen puhemiehen. Mutta heilläkään ei ollut mitään\ntekemistä armeijan lihaurakoiden kanssa. Kävin patenttiviraston\nesimiehen kimppuun. Sanoin: \"Korkea ylhäisyytenne: lokakuun --\"\n\n\"Kirottua! Oletteko vihdoin joutunut _tänne_ riivatun lihaurakkanne\nkanssa? Meillä ei ole mitään tekemistä armeijan lihaurakkain kanssa.\"\n\n\"Olkoon niin -- mutta _jonkun_ täytyy maksaa siitä lihasta! Ja\nse täytyy maksaa nyt _heti_, tai otan takavarikkoon tämän vanhan\npatenttiviraston kaikkine tavaroineen.\"\n\n\"Mutta --\"\n\n\"Sillä ei ole mitään väliä. Arvelen, että patenttivirasto on\nvelvollinen maksamaan siitä lihasta; ja velvollinen tahi ei,\npatenttiviraston täytyy maksaa siitä.\"\n\nEn tahdo ruveta kertomaan yksityisseikkoja. Se päättyi\noikeudenkäyntiin. Patenttivirasto voitti. Mutta minä sain tietää\njotakin edukseni. Minulle kerrottiin, että valtiokonttori oli oikea\npaikka minulle. Menin sinne. Odotin kaksi ja puoli tuntia, ja sitten\nminut päästettiin ensimmäisen rahastonpäällikön puheille. Sanoin:\n\n\"Jalo ja kunnioitettava signor: lokakuun 10 p:nä 1861 John Wilson\nMacken--\"\n\n\"Riittää, sir. Olen kuullut teistä. Menkää valtiokonttorin\nylikamreerin luo.\"\n\nMinä tein niin. Hän lähetti minut toisen kamreerin luo. Toinen\nkamreeri lähetti minut apulaiskamreerin luo, apulaiskamreeri\nlähetti minut säilykelihaosaston ensimmäisen assistentin luo.\nTämä alkoi näyttää valoisammalta. Hän tutki kirjansa ja kaikki\nirtonaiset paperinsa, mutta ei löytänyt sanaakaan mainittuna tuosta\nlihaurakasta. Menin säilykelihaosaston toisen assistentin luo. Hän\ntutki kirjansa ja irtonaiset paperinsa, mutta ilman menestystä. Sen\nviikon kuluessa pääsin kuudenteen assistenttiin asti sillä osastolla;\nseuraavalla viikolla pääsin perimisosaston läpi; kolmannella viikolla\nsuoriuduin hukkaantuneiden sitoumusten osastosta ja sain jalansijan\ntilitysosastolla. Pääsin sen läpi kolmessa päivässä.\n\nNyt oli enää yksi paikka jälellä. Menin ahdistamaan yleisten\nvelka-asiain päällikköä, tahi oikeastaan hänen sihteeriään -- hän ei\nollut siellä itse. Huoneessa oli kuusitoista kaunista nuorta neitoa,\nkirjoittelemassa kirjoihin, ja seitsemän nuorta kirjuria näyttämässä,\nkuinka se piti tehdä. Neitoset hymyilivät taaksensa, ja kirjurit\nhymyilivät takaisin heille, ja kaikki kävi iloisesti kuin häissä.\nKaksi tai kolme kirjuria, jotka lueskelivat sanomalehtiä, katsahti\nminuun hieman tylysti, mutta he jatkoivat sitten lukemistaan,\neikä kukaan sanonut mitään. Olin kuitenkin tottunut tällaiseen\nkohteliaisuuteen kirjurien puolelta pitkällä, seikkailurikkaalla\nurallani, aina siitä päivästä asti, kun astuin säilykelihaosaston\nensimmäiseen toimistoon, kunnes astuin ulos tilitysosaston\nviimeisestä kansliasta. Olin jo tullut niin kehittyneeksi, että\nsaatoin seisoa yhdellä jalalla siitä saakka, kun astuin toimistoon,\nkunnes kirjuri näki hyväksi puhutella minua, muuttamatta jalkaa\nenemmän kuin kaksi tai kenties kolme kertaa.\n\nSeisoin siis siinä, kunnes olin muuttanut jalkaa neljä eri kertaa.\nSitten sanoin eräälle noista lueskelevista kirjureista:\n\n\"Jalosäätyinen hutilus, missä on suurvaltias?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, sir? Ketä tarkoitatte? Jos tarkoitatte\ntoimistopäällikköä, niin hän on ulkona.\"\n\n\"Saapuuko hän tänään lainkaan haaremiin?\"\n\nNuori mies tuijotti minuun hetkisen ja jatkoi sitten sanomalehtensä\nlukemista. Mutta minä tiesin noiden kirjurien tavat. Tiesin olevani\nturvassa, jos hän saisi sanomalehtiläjänsä luetuksi ennenkuin\ntoinen posti New Yorkista saapuisi. Hänellä oli enää kaksi lehteä\njälellä. Jonkun ajan kuluttua hän oli lukenut ne läpi, ja sitten hän\nhaukotteli ja kysyi minulta, mitä minulla oli asiaa.\n\n\"Kuuluisa ja kunnioitettu töhrys: lokakuun --\"\n\n\"Te olette se lihaurakkamies, antakaa minulle paperinne.\"\n\nHän otti ne ja tutki kauan aikaa kirjojaan ja tilejään. Vihdoin hän\nlöysi Koillisväylän, jollaisena _minä_ sitä pidin -- hän löysi kauan\nkadoksissa olleen muistiinpanon tuosta lihaurakasta -- hän löysi sen\nkarin, johon niin moni edeltäjäni oli pirstautunut ennenkuin oli\nsaavuttanutkaan sen. Olin syvästi järkkynyt. Ja kuitenkin iloitsin --\nolinhan minä jäänyt eloon. Sanoin liikutettuna: \"Antakaa se minulle.\nHallitus maksaa nyt.\" Mutta hän viittasi minut takaisin ja sanoi,\nettä asiassa oli jotakin muuta tehtävää ensin.\n\n\"Missä tämä John Wilson Mackenzie on?\" sanoi hän. \"Kuollut.\"\n\n\"Milloin hän kuoli?\"\n\n\"Hän ei kuollut lainkaan -- hänet tapettiin.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Tomahawkilla.\"\n\n\"Kuka hänet tappoi tomahawkilla?\"\n\n\"No, intiaanipa tietenkin. Ettehän liene luullut, että hänet tappoi\njoku pyhäkoulunopettaja?\"\n\n\"En. Intiaani siis?\"\n\n\"Juuri sellainen.\"\n\n\"Intiaanin nimi?\"\n\n\"Hänen nimensä! _Minä_ en tiedä hänen nimeään.\"\n\n\"_Täytyy_ saada selville hänen nimensä. Kuka näki tappamisen\ntapahtuvan?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ette siis itse ollut läsnä?\"\n\n\"En, kuten tukastani näette.\"\n\n\"Kuinka sitten tiedätte, että Mackenzie on kuollut?\"\n\n\"Syystä että hän varmasti kuoli siihen aikaan, ja minulla on täysi\nsyy uskoa, että hän on ollut kuolleena aina siitä asti. Minä todella\n_tiedän_ sen.\"\n\n\"Meidän pitää saada todistuksia. Onko teillä se intiaani?\"\n\n\"Ei tietystikään.\"\n\n\"No, teidän täytyy hankkia hänet. Onko teillä se tomahawk?\"\n\n\"En ole tullut ajatelleeksikaan sitä.\"\n\n\"Teidän täytyy hankkia se. Teidän täytyy tuoda esiin intiaani ja\ntomahawk. Jos Mackenzien kuolema voidaan täten saada todistetuksi,\nniin voitte sitten vedota kansalaissodan velkomuksia tutkimaan\nasetettuun komiteaan, jolloin teillä on mahdollisuus saada laskunne\nedistymään niin hyvin, että lapsenne saattavat olla elossa vielä\nsilloin, kun se maksetaan. Mutta sen miehen kuolema _täytyy_ ensin\ntodeta. Kuitenkin voin nyt heti kertoa teille, että hallitus ei\nmilloinkaan suorita Mackenzie-vainajan matka- ja kuljetuskuluja.\nSe _kenties_ maksaa siitä lihatynnyristä, jonka Shermanin soturit\nanastivat, jos voitte saada kongressin myöntämään määrärahan siihen\ntarkoitukseen; mutta se ei maksa niistä kahdestakymmenestäyhdeksästä\ntynnyristä, jotka joutuivat intiaanien suihin.\"\n\n\"Sitten minulle on tulevaa vain sata dollaria, eikä sekään ole\nvarmaa! Kaikkien Mackenzien matkustusten jälkeen Euroopassa,\nAasiassa ja Amerikassa lihoineen; kaikkien hänen koettelemustensa ja\nkulunkiensa perästä; noiden kaikkien viattomien olentojen menetettyä\nhenkensä tämän laskun velkomisessa! Nuori mies, minkätähden ei\nsäilykelihaosaston ensimmäinen assistentti kertonut minulle tätä?\"\n\n\"Hän ei tiennyt mitään vaatimuksenne oikeudellisuudesta.\"\n\n\"Minkätähden ei toinen assistentti kertonut minulle, tai kolmas?\nMinkätähden ei kukaan noissa osastoissa ja toimistoissa kertonut\nminulle?\"\n\n\"Kukaan heistä ei tiennyt. Me hoidamme asiat täällä järjestyksessä.\nOlette seurannut järjestystä ja saanut selville, mitä halusitte\ntietää. Tämä on paras keino, ja ainoa keino. Se on hyvin\nsäännöllinen, ja hyvin hidas, mutta se on varma.\"\n\n\"Niin, varma kuolema. Sellainen se on ollut suurimmalle osalle\nheimoamme. Alan tuntea, että minunkin aikani on täytetty. Nuori\nmies, te rakastatte tuota kaunista olentoa tuolla, jolla on hellät\nsiniset silmät ja kynänteriä korvan takana -- näen sen lempeistä\nkatseistanne; haluatte naida hänet -- mutta olette köyhä. Tässä,\nojentakaa kätenne -- tässä saatte lihaurakan, menkää ja naikaa hänet,\nja olkaa onnellisia! Jumala teitä siunatkoon, lapseni!\"\n\n\n\n\nKAUPUSTELIJAN KERTOMUS\n\n\nKaihosilmäinen kulkijaparka! Hänen nöyrässä sävyssään, väsyneessä\nkatseessaan, parempia päiviä nähneessä vaatetuksessaan jokin melkein\ntavoitti sen armeliaisuudenhitusen, joka oli etäisenä ja yksinäisenä\nvielä säilynyt sydämeni tyhjässä autiudessa, vaikkakin huomasin\nhänen kainalossaan salkun ja sanoin itselleni: Katso, Kaitselmus on\nluovuttanut palvelijansa taaskin kaupustelijan käsiin.\n\nNo, nuo ihmiset aina herättävät kiinnostusta. Ennenkuin oikein\ntiesinkään, miten se johtui, tämä kävijä kertoi minulle\nelämäntarinaansa, ja minä kuuntelin myötätuntoisen tarkkaavasti.\nJotenkin tähän tapaan hän haastoi:\n\n\"Vanhempani kuolivat, oi, kun olin vasta pieni, synnitön lapsi.\nSetäni Ithuriel otti minut sydämelleen ja kasvatti minut kuin\nomanaan. Hän oli ainoa sukulaiseni koko avarassa maailmassa, mutta\nhän oli hyvä ja rikas ja antelias. Sain elellä ylellisyyden helmassa.\nEn tuntenut minkään sellaisen puutetta, mikä oli rahalla saatavissa.\n\nAjan oloon suoritin yliopistolliset tutkintoni ja läksin matkalle\nvieraisiin maihin, ottaen mukaan kaksi palvelijoistani -- sihteerini\nja kamaripalvelijani. Neljän vuoden mittaan liihottelin huolettomin\nsiivin etäisten rantojen ihanissa yrttitarhoissa, jos tällainen\npuheenlaatu suvaitaan miehessä, jonka kieli oli aina runouteen\nviritetty, -- ja luottavaisestihan täten puhunkin kaltaiselleni,\nsillä huomaan silmistänne, että teilläkin, sir, on sen jumalaisen\nnousun lahja. Kaukomailla minä herkuttelin sillä ambrosialla, joka\nhedelmöittää sielua, mieltä, sydäntä. Mutta kaikista ilmiöistä\nenimmin vetosi synnynnäiseen kaunoaistiini se sikäläisten varakkaiden\nvallitseva tapa, että heidän piti saada kokoelmikseen näpsiä ja\nkalliita harvinaisuuksia, sieviä _objets de vertu_, ja turmiollisena\nhetkenä yritin kohottaa Ithuriel-setääni tämän viehättävän hommailun\nmyötätuntotasolle.\n\nKirjoitin hänelle kertoen erään herrasmiehen valtavasta\nsimpukankuorikokoelmasta, toisen muhkeasta merenvahapiippuaarteesta,\nkuinka ylentävänä ja sivistävänä keräelmänä eräällä oli\nselvittämättömiä nimikirjoituksia, millaisena rikkautena jollakulla\noli vanhaa kiinalaista posliinia, kuinka verraton oli jonkun hankkima\npostimerkkien paljous -- ja niin edelleen ynnä muuta. Kirjeeni\ntuottivat piankin satoa. Setäni alkoi tähystellä itselleen jotakin\nkokoiltavaa. Tiedätte kenties, kuinka vinhasti tällainen makusuunta\nleviää. Hänen kokoiluharrastuksensa yltyi tuotapikaa riehuvaksi\nkuumeeksi, vaikka minä en sitä tiennyt. Hän alkoi lyödä laimin suurta\nläskiliikettään; sitten hän kokonaan vetäytyikin yksityiselämään ja\nloistokkaan lepäilyn sijasta etsi kiinnostavia esineitä vimmaisesti.\n\nHänellä oli suunnattomasti varoja, eikä hän säästellyt niitä. Ensin\nhän yritti lehmänkelloja. Hän haali kokoelman, joka täytti viisi\ntilavaa salonkia ja edusti kaikkia lehmänkellon laatuja, mitä oli\nkonsaan sommiteltu, yhtä lukuunottamatta. Se yksi -- antiikki ja\nainoa olemassaoleva näyte -- oli toisen keräilijän hallussa. Setäni\ntarjosi siitä huikeita summia, mutta toinen ei taipunut myymään.\nEpäilemättäkin tiedätte, mikä oli välttämättömänä tuloksena. Aito\nkeräilijä ei anna mitään arvoa kokoelmalle, joka ei ole täydellinen.\nHänen suuri sydämensä murtuu, hän myy saannoksensa, hän kääntää\nmielensä jollekulle alalle, joka näyttää jääneen rauhaan.\n\nSiten teki setäni. Hän koetti nyt tiiliä. Läjäiltyään valtavan\nja peräti kiintoisan kokoelman hän sai vastaansa taannoisen\npulman; hänen suuri sydämensä murtui jälleen, ja hän möi sielunsa\nepäjumalan sille koroillaanelävälle oluenpanijalle, joka omisti\npuuttuvan tiilen. Sitten hän yritti kivikirveitä ja muita\nihmiskunnan alkukauden työaseita, mutta sai vähitellen selville,\nettä tehdas, jossa niitä valmistettiin, toimitti tuotteitaan\nmuillekin kokoilijoille kuin hänelle. Hän harrasti aztekilaisia\nmuistokirjoituksia ja täytettyjä valaita -- uskomattomien\nponnistuksien ja kulunkien jälkeen taaskin epäonnistuminen. Kun hänen\nkokoelmansa viimeinkin näytti täydelliseltä, saapui Grönlannista\nmuuan täytetty valas ja keskiamerikkalaisesta Cundurangon piiristä\naztekilainen kivikaiverrus, joiden rinnalla kaikki edelliset näytteet\nolivat vähäpätöisiä. Setäni kiirehti hankkimaan noita ylväitä\nkalleuksia. Hän sai sen täytetyn valaan, mutta toinen kokoilija\nkaappasi kirjoitushakkauksen. Oikeaperäinen cundurango, kuten\nmahdollisesti tiedätte, on niin äärimmäisen kiehtova kalleus, että\nkokoilija kerran saatuaan sellaisen mieluummin eriää perheestään kuin\nsiitä. Niinpä setäni möi keräelmänsä, näki lemmikkiensä kaikkoavan\nainiaaksi, ja hänen sysimusta tukkansa muuttui yhden ainoan yön\nkuluessa lumivalkoiseksi.\n\nNyt hän odotteli pohtien. Hän tiesi, että uusi pettymys voisi koitua\nhänen kuolemakseen. Hän päätti, että hänen seuraavana kerättävänään\npiti ehdottomasti olla sellaista, jota yksikään muu ei kerännyt.\nPerusteellisen harkinnan jälkeen hän sitten vielä kerran astui\nkilpatanterelle -- nyt kokoillakseen kaikuja.\"\n\n\"Mitä niin?\" äännähdin minä.\n\n\"Kaikuja, sir. Hänen ensimmäisenä ostoksenaan oli muuan Georgian\nvaltioon pesiytynyt kaiku, joka kertasi neljästi, ja seuraavana\noli jo kuusinkertainen Marylandissa, sitten kolmeentoista kertaan\nhokeva Mainessa, lisänään yhdeksänkertainen Kansasissa. Tennesseen\nvaltiosta hän sai kaksitoistakertaisen niin sanoakseni halvalla, se\nkun oli korjauksen tarpeessa: osa kallionkärkeä, josta se kimpoili,\noli sortunut. Hän uskoi saavansa sen kunnostetuksi muutamalla\ntuhannella dollarilla ja piti myös varmana, että korkeuden lisääminen\nmuuraustyöllä kohottaisi toistelukyvyn kolminkertaiseksi; mutta\nurakkaan ryhtynyt arkkitehti ei ollut milloinkaan ennen rakentanut\nkaikua, joten hän tyyten tärveli tämän. Ennenkuin hän alkoi sitä\nparannella se haastoi takaisin kuin anoppi, mutta nyt se oli omiaan\nvain kuuromykkien hoitolaan.\n\nNo, seuraavana kauppana oli rykelmä halpoja, kaksipiippuisia\npikku kaikuja hajallaan eri valtioissa ja territorioissa; hän\nsai ne kahdenkymmenen prosentin alennuksella, ottaessaan koko\nerän. Sen jälkeen hän osti oikean konekiväärikaiun Oregonissa, ja\nsiihen meni huikea summa, sen sanon. Tiedätte kenties, sir, että\nkaikumarkkinoilla hinta-asteikko on nopeasti nouseva niinkuin\ntimanttien karaattiasteikko, ja samaa määrittelyä käytetäänkin.\nYksikaraattisesta kaiusta kannattaa maksaa vain kymmenen dollaria\nyli maa-alueen arvon; kaksikaraattinen eli kaksipiippuinen\nkaiku on kolmenkymmenen dollarin arvoinen, viisikaraattista ei\nsaa alle yhdeksänsadanviidenkymmenen, kymmenkaraattinen nousee\nkolmeentoistatuhanteen. Setäni oregonilainen kaiku, jonka hän\nnimitti Suuren Kuilun kaiuksi, oli kahdenkymmenenkahden karaatin\nhelmi ja maksoi kaksisataakuusitoistatuhatta dollaria -- maa-ala\ntuli kaupanpäällisiksi, sillä se oli kuudensadan kilometrin päässä\nlähimmästä asumuksesta.\n\nSillaikaa minä vaeltelin ruusuisia polkuja. Olin englantilaisen\nkreivin ainoan ja viehkeän tyttären hyväksytty kosija, ja minua\nrakastettiin aivan hupsuuteen asti. Armaani lähistöllä minä\nuiskentelin auvoisuuden meressä. Perhe oli tyytyväinen, kun oli\ntiettyä, että olin viiden miljoonan dollarin sedän ainoa perillinen.\nMutta kukaan meistä ei tiennyt, että setäni oli riivaantunut\nkokoilijaksi, -- meidän käsittääksemme hän vain jossakin määrin\nharrasti keräilyä esteettiseksi huvikseen.\n\nNyt kerääntyi pilviä aavistamattoman pääni ylle. Keksittiin\nse jumalainen kaiku, joka sittemmin tuli koko maailmassa\ntunnetuksi Suurena Koh-i-noorina eli Kertausten vuorena. Se oli\nkuudenkymmenenviiden karaatin helmi. Kun huusi yhden sanan,\npuhui se takaisin viisitoista minuuttia, mikäli sää oli tyven.\nMutta katso, samanaikaisesti tuli päivänvaloon toinenkin\nseikka: alalle oli tunkeutunut toinen kaikukokoilija. Nuo\nkaksi ryntäsivät tekemään tätä verratonta kauppaa. Alueena oli\nkaksi pikku mäkeä, matala notko välillään, New Yorkin valtion\nperukoilla. Molemmat miehet saapuivat paikalle samaan aikaan,\neikä kumpainenkaan tiennyt kilpailijan sielläolosta. Kaiku ei\nollutkaan yhden miehen omistama. Idänpuolinen mäki kuului eräälle\nWilliamson Bolivar Jarvisille, kun taasen läntisen omistaja oli\njoku Harbison J. Bledso, ja notko oli rajalinjalla. Sillaikaa\nkun siis setäni osti Jarvisin kunnaan kolmella miljoonalla\nkahdellasadallakahdeksallakymmenelläviidellätuhannella dollarilla,\nmeni Bledson mäki hiukan alle kolmen miljoonan.\n\nYmmärrättehän nyt luonnollisen seuraamuksen? Kah, maapallon uhkein\nkaikukokoelma oli ikipäiviksi vajava, koska se omisti maailman\nkuningaskaiusta vain puolikkaan. Kumpikaan mies ei ollut tyytyväinen\ntällaiseen osa-omistukseen eikä silti suostuvainen myymään osuuttansa\ntoiselle. Nälvittiin, sätittiin, oltiin myrtyneitä. Ja vihdoin tuo\ntoinen kokoilija -- niin ilkeänä kuin ainoastaan kokoilija voi\nkonsaan olla lähimmäistänsä kohtaan -- ryhtyi raivaamaan pois mäkeään!\n\nKun hän kerran ei voinut saada sitä kaikua omakseen, nähkääs, ei\nhänen sisunsa sallinut, että kellekään jäisi sitä mahdollisuutta.\nHän tahtoi siirtää pois kumpunsa, jotta setäni kaiku menettäisi\nkimmahtelukohteensa. Setäni teki vastaväitteitä, mutta toinen\nhuomautti: \"Omistan kaiun toisen pään ja katson parhaaksi kuolettaa\nsen; teidän on pidettävä huolta omasta päästänne.\"\n\nNo, setäni hankki häntä vastaan hukkaamiskiellon. Toinen mies vetosi\nylempään oikeusasteeseen. Kaikkia lakikoukutteluja käyttäen he\npitkittivät juttua aina Yhdysvaltain ylioikeuteen asti. Siellä siitä\nkoitui loputtomasti pulailua. Kaksi tuomareista oli sillä kannalla,\nettä kaiku oli irtainta omaisuutta, koska se oli näkymätöntä ja\nkoskettamatonta, mutta silti ostettavaa, myytävää ja niin ollen\nverotettavaa. Kaksi muuta lausui käsityksekseen, että kaiku oli\nkiinteimistöä, koska se oli ilmeisesti maahan sidottua eikä paikasta\ntoiseen siirrettävissä. Toiset tuomarit väittivät, että kaiku ei\nollut omaisuutta laisinkaan.\n\nRatkaisuksi tuli lopulta, että kaiku oli omaisuutta; että mäet olivat\nomaisuutta; että nuo kaksi miestä olivat noiden kahden mäen omistajia\nerikseen ja riippumattomasti, mutta kaiun omistajia yhteisesti,\nja sentähden oli vastaajalla täysi vapaus raivata pois mäkensä,\nkoska se kuului yksistään hänelle, mutta hänen oli annettava kolmen\nmiljoonan dollarin vakuus niiden vahinkojen korvaamisesta, joita\nsetäni puolikas kaikua saattoi kärsiä. Samalla se tuomio sulki setäni\nkäyttämästä vastaajan mäkeä kaikupuolikkaansa kimmauttelemiseen ilman\nvastaajan suostumusta. Hänen piti käyttää ainoastaan omaa mäkeään;\njos hänen kaikuosuutensa ei näissä olosuhteissa toiminut, niin se\ntietysti oli ikävää, mutta sitä ei tuomioistuin voinut auttaa.\nNiinikään kiellettiin vastaajalta setäni mäen käyttäminen _hänen_\nkaikupäänsä poukkoiluun omin luvin. Näette suuren tuloksen! Kumpikaan\nmies ei ollut suostuvainen, ja siten se hämmästyttävä ja perin ylväs\nkaiku tyrehtyi; siitä päivästä saakka se ruhtinaallinen omaisuus on\nollut kytketty ja myytäväksi mahdoton.\n\nHäihini oli enää viikko. Olin yhä autuuteni lumoissa, ja aatelistoa\nalkoi kerääntyä läheltä ja kaukaa tuottamaan loistokkuutta\nperhejuhlalle. Silloin tuli tieto setäni kuolemasta ja samalla\njäljennös hänen testamentistaan, jossa minut vahvistettiin ainoaksi\nperijäksi. Hän oli mennyt; oi, rakasta hyväntekijääni ei enää\nollut olemassa. Se ajatus saa murheen tulvahtamaan sydämeeni vielä\ntänä etäisenä päivänä. Ojensin testamentin kreiville; sokaisevilta\nkyyneliltä en kyennyt sitä lukemaan. Kreivi luki sen ja lausui sitten\nankarasti:\n\n'Sir, sanotteko te tätä varallisuudeksi? Mutta tietenkin teidän\npöyhkeilevässä maassanne tuntuu sellaiselta! Sir, te olette perinyt\nvaltavan kokoelman kaikuja, jos kokoelmaksi voi sanoa mitään\nsellaista, mikä on siroiteltu hajalleen pitkin ja poikin Amerikan\nlaajaa mannerta. Sir, siinä ei ole kaikki; te olette velkaantunut\nkorvia myöten, koko erässä ei ole ainoatakaan kiinnelainatonta\nkaikua. Sir, minä en ole kova mies, mutta minun täytyy pitää\nsilmällä lapseni etua. Jos teillä olisi yksi ainoakin kaiku, jota\nvoisitte rehellisesti sanoa omaksenne, -- jos teillä olisi yksikin\nrasittamaton kaiku, niin että voisitte vetäytyä sen äärelle lapseni\nkanssa ja alttiilla uurastuksella kehitellä ja parannella sitä,\nhankkiaksenne siitä toimeentulon, niin en epäisi liittoanne. Mutta\nminä en voi antaa lastani kerjäläiselle. Astu loitommaksi hänestä,\nrakkaani. Menkää, sir; ottakaa pantatut kaikunne ja poistukaa\nnäkyvistäni ainiaaksi.'\n\nYlevä Celestineni riippui minussa kyynelsilmin ja rakastavin\nkäsivarsin ja vannoi, kaikesta sydämensä halusta tulevansa\nvaimokseni, vaikka minulla ei olisi ainoatakaan kaikua maailmassa.\nMutta se ei käynyt päinsä. Meidät temmattiin erilleen -- hänet\nnäivettymään ja kuolemaan kahdentoista kuukauden kuluessa -- minut\nraatamaan elämän pitkällä taipaleella murheisena ja yksinäisenä,\nrukoillen päivittäin ja tunnittain sitä vapautusta, joka jälleen\nliittää meidät yhteen siellä, missä pahalla ei ole valtaa ja uupuneet\nsaavat levon. Nyt, sir, jos ystävällisesti suvaitsette katsella näitä\nsalkkuni karttoja ja asemakaavoja, niin varmastikin pystyn myymään\nteille kaiun huokeammalla kuin yksikään ammatissani. Esimerkiksi\ntämän, joka sedälleni maksoi kymmenen dollaria kolmekymmentä vuotta\ntakaperin ja on Teksasin suloisimpia, te saatte minulta vain --\"\n\n\"Sallikaa minun keskeyttää\", tokaisin minä. \"Hyvä mies, minulla ei\nole tänään ollut hetkenkään rauhaa kaupustelijoilta. Olen ostanut\nompelukoneen, jota en tarvinnut; olen ostanut kartan, joka on\nkaikissa yksityiskohdissaan harhaannuttava; olen ostanut kellon,\njoka ei lähde käyntiin; olen ostanut itikkamyrkkyä, jota itikat\nmaistelevat mieluummin kuin mitään muuta juomaa; olen ostanut\nmonenmoisia hyödyttömiä keksintöjä, ja nyt olen saanut kylläni tästä\nhullutuksesta. En huolisi kaiuistanne ilmaiseksikaan. En sallisi\nsellaisen luikkailla minulle. Aina minua suututtaa mies, joka\nyrittää minulle myydä kaikuja. Näettehän tämän pyssyn? Ottakaa nyt\nkokoelmanne ja menkää muuanne; välttäkäämme verenvuodatusta.\"\n\nMutta hän vastasi vain kaihoisalla, hellyttävällä hymyllä ja penkoi\nesille lisää piirroksia. Tuloksenhan kyllä hyvin tiedätte, sillä\ntiedättehän, että kun on kerran avannut ovensa kaupustelijalle, on\npaha jo tapahtunut ja häviölle joutuminen määrätty.\n\nSietämättömän tunnin lopuksi pääsin miehestä eroon sovittelulla.\nOstin pari hyvässä kunnossa olevaa kaksipiippuista kaikua, ja\nhän lisäsi kaupantekijäisiksi kolmannen, jonka sanoi olevan\npainolastinaan, koska se puhui ainoastaan saksaa. \"Se oli kyllä\naikoinaan täydellinen kielitaituri\", hän selitti, \"mutta jollakin\ntavoin se sai kitalaen laskeutuman\".\n\n\n\n\nROUVA McWILLIAMS JA UKKONEN\n\n\nNiin, sir, -- pitkitti McWilliams, sillä tämä ei ollut hänen\nhaastelunsa alkua, -- ukkosen pelko on tuskallisimpia heikkouksia,\nmitä ihmisolento voi saada vaivakseen. Enimmäkseen se rajoittuu\nnaisiin, mutta tuolloin tällöin sen saattaa havaita pienessä koirassa\nja joskus miehessäkin. Se on erikoisen piinallinen kiusa siitä\nsyystä, että se vie ihmiseltä sisun suuremmassa määrin kuin mikään\nmuu pelko ja että sen kanssa ei saa _järkeillyksi_, yhtä vähän kuin\nsitä voi häpeäntunteella häätää kenestäkään. Nainen, joka kykenisi\nnäkemään vastassaan itse paholaisenkin -- tai hiiren --, menettää\nluontonsa ja luhistuu salaman leimahtaessa. Hänen säikkynsä on ihan\nsurkea nähdä.\n\nNo, niinkuin olin teille kertomassa, minä heräsin tuon tukahtuneen\nja epätietoiselta suunnalta voihkivan \"Mortimer! Mortimer!\"\nkajahdellessa korviini, ja päästessäni hiukan tajulleni kurkoitin\nviereeni pimeässä ja sanoin sitten:\n\n\"Sinäkö huhuilet, Evangeline? Mikä on hätänä? Missä sinä olet?\"\n\n\"Kenkäkomeroon sulkeutuneena. Sinun pitäisi hävetä, kun makailet\nsiellä ja nukut tuolla tavoin tällaisen kamalan rajuilman riehuessa.\"\n\n\"Käh, miten _voisi_ hävetä nukkuessaan? Tuo on järjetöntä; mies ei\nole vastuussa tunteistaan unessa, Evangeline.\"\n\n\"Et koskaan yritäkään, Mortimer, -- tiedät varsin hyvin, että sinä et\nkoskaan yritä.\"\n\nEroitin etäistä nyyhkytystä.\n\nSe ääni kuoleutti terävät sanat huuliltani, muuttaen ne viime\nhetkessä:\n\n\"Olen pahoillani, rakkaani, -- olen tosiaankin pahoillani. En aikonut\nmenetellä siten. Tule takaisin ja --\"\n\n_\"Mortimer!\"_\n\n\"Hyvänen aika, mikä nyt tuli, kultaseni?\"\n\n\"Tarkoitatko olevasi vieläkin siinä vuoteessa?\"\n\n\"Kah, missäpä muuallakaan.\"\n\n\"Tule heti pois sängystä. Olisin luullut sinun pitävän edes _hiukan_\nväliä hengelläsi, _minun_ tähteni ja lasten, ellet omasta puolestasi\nsiitä välitä.\"\n\n\"Mutta, rakkaani --\"\n\n\"Älä puhu minulle, Mortimer. Sinä _tiedät_, ettei tällaisella\nukkosilmalla ole mitään niin vaarallista paikkaa kuin sänky --\nse mainitaan kaikissa kirjoissa; siinä sinä kuitenkin makaat\ntahallisesti haaskaten henkesi -- ties miksi, ellet saadaksesi vain\ninttää ja jankata, ja --\"\n\n\"Mutta, hiisi vieköön, Evangeline, minä _en_ ole vuoteessa, _nyt_.\nMinä --\"\n\nLauseen katkaisi äkillinen salaman välähdys, jota seurasi rouva\nMcWilliamsin pelokas kirahdus ja huumaava ukkosen jyrähdys.\n\n\"Siinä! Nyt näet seurauksen. Voi, Mortimer, kuinka _voit_ olla niin\nherjämielinen, että kiroat tällaisena hetkenä?\"\n\n\"Minä _en_ kironnut. Ja tuo ei mitenkään ollut siitä seurauksena.\nSe olisi tullut joka tapauksessa, vaikka minä en olisi sanaakaan\nhiiskunut; ja sinä tiedät aivan hyvin, Evangeline -- ainakin sinun\npitäisi tietää --, että ilmapiirin tultua sähköiseksi --\"\n\n\"Oh, niin, väittele ja selittele ja todistele sinä nyt loputtomasti.\nEn ymmärrä, kuinka sinä voit menetellä noin, kun _tiedät_, että\ntalossa ei ole ukkosenjohdatinta ja että vaimoparkasi ja lapset ovat\nkerrassaan Kaitselmuksen armoilla. Mitä kummaa teetkään? -- sytytät\ntulitikun tällaisena hetkenä! Oletko pähkähullu?\"\n\n\"Lempo soikoon, eukkoseni, mikä siinä on haittana? Huone on pimeä\nkuin pakanan sisäpuoli, ja --\"\n\n\"Sammuta se, sammuta heti! Oletko päättänyt uhrata meidät kaikki?\nSinä tiedät, että salamaa ei vedä puoleensa mikään niin tehokkaasti\nkuin tuli. [_Rrt! -- räiskis! pum -- puum-pum-puum!_] Oih,\nkuuntelehan sitä! Näetkös, mitä olet tehnyt!\"\n\n\"Ei, minä _en_ näe, mitä olen tehnyt. Tulitikku saattaa hyvinkin\nvetää puoleensa salamaa, olkoon se myönnetty, mutta olen valmis\nlyömään vetoa siitä, että se ei _aiheuta_ salamaa. Eikä se tällä\nkertaa vetänyt sitä puoleensa hivenenkään vertaa, sillä jos tuo\nlaukaus oli suunnattu minun tikkuuni, niin tähtäys oli perin\nviheliäistä -- jotensakin nolla miljoonasta mahdollisuudesta,\nsanoisin. Dollymountin radalla tuollaista ampumataitoa --\"\n\n\"Häpeä, Mortimer! Tässä me seisomme ihan kuoleman kasvojen edessä,\nja näin juhlallisena hetkenä sinä kuitenkin puhut tuommoisia. Jos\nsinulla ei ole mitään halua... Mortimer!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Lausuitko illalla rukouksesi?\"\n\n\"Minä -- minä -- aioin, mutta johduin yrittämään selvitellä, paljonko\non kaksitoista kertaa kolmetoista, ja --\"\n\n[_Rrt! -- pum-rrruum-puum! purum-rum räisk-- rats_!]\n\n\"Aih, me olemme hukassa, aivan auttamattomasti! Miten _saatoitkaan_\nlyödä laimin sen tällaisena aikana?\"\n\n\"Mutta silloin ei _ollut_ 'tällainen aika'. Ei ollut hattaraakaan\ntaivaalla. Mistä _minä_ olisin voinut tietää, että mokomasta pikku\nluiskahduksesta jouduttaisiin kaikkeen tähän meteliin ja rymyyn? Eikä\nminun mielestäni ole oikein kohtuullista sinun missään tapauksessa\nnostaa siitä melua, kun sitä sattuu niin harvoin; en ole sitä\njättänyt sikseen sen koommin kun tuotin neljä vuotta takaperin sen\nmaanjäristyksen.\"\n\n\"_Mortimer!_ Mitä puhutkaan! Oletko unohtanut sen keltakuumeen?\"\n\n\"Kultaseni, aina sinä syydät sen keltakuumeen silmilleni, ja minun\nnähdäkseni se on aivan järjetöntä. Eihän sähkösanomaakaan voi edes\nMemphisiin asti lähettää ilman releevahvistajia; miten siis minun\npikku hartausharhautumani voisi ulottua niin pitkälle? Minä _otan_\nniskoilleni sen maanjäristyksen, koska se sattui lähistöllä; mutta\nenpä toden totta suostu vastaamaan jokaisesta lemmon --\"\n\n[_Rrrt! -- puum puruum-pum! pum! -- rats!_]\n\n\"Oi voi, voi, voi! Minä _tiedän_, että nyt iski johonkin, Mortimer.\nMe emme enää näe päivän valkenevan, ja jos sinulla on haudan takana\nhupina muistella, että kamala puheenlaatusi... _Mortimer!\"_\n\n\"_Noh!_ Mitä nyt?\"\n\n\"Äänesi kuulostaa kuin... Mortimer, todellako sinä seisot sen avoimen\ntulisijan edessä!\"\n\n\"Juuri sitä rikosta olen tekemässä.\"\n\n\"Siirry sivummalle siitä, heti paikalla. Näytät todellakin päättäneen\ntuottaa tuhon meille kaikille. Etkö sinä _tiedä_, ettei ole parempaa\nsalamanjohdattajaa kuin avoin savutorvi? Mutta _mihin_ nyt oletkaan\nmennyt?\"\n\n\"Olen täällä ikkunan ääressä.\"\n\n\"Oi, siunaa ja varjele, oletko järjiltäsi? Pois siitä aivan heti!\nJohan sylilapsetkin tietävät olevan kohtalokasta seisoa ikkunan\nlähellä ukonilman raivotessa. Oi, voi, kyllä minä en tästä hengissä\nselviydy. Mortimer?\"\n\n\"Niin?\"\n\n\"Mikä kahisee?\"\n\n\"Minä vain.\"\n\n\"Mitä sinä teet?\"\n\n\"Yritän löytää alushousujeni yläpäätä.\"\n\n\"Pian! heitä ne pois! Ihan minun täytyy uskoa, että vasiten vetäisit\nyllesi ne vaatteet tällaisena aikana; tiedät kuitenkin varsin hyvin,\nettä _kaikkien_ asiantuntijain mukaan villakangas vetää puoleensa\nsalamaa. Oi, armias taivas, ei riitä, että henki on vaarassa\nluonnollisista syistä, vaan sinun pitää vielä tehdä kaikki mitä\nvain ajatella osaat vaaran lisäämiseksi. Oi, _älä_ laula! Miten\n_voitkaan_?\"\n\n\"Kah, mitä haittaa _siinä_ on?\"\n\n\"Mortimer, varmasti olen sinulle satakin kertaa sanonut, että\nlaulaminen aiheuttaa ilmakehässä väräjämistä, joka keskeyttää\nsähkövirran kulun, ja... Mitä _ihmettä_ varten sinä sitä ovea avaat?\"\n\n\"Istu ja pala, vaimo, onko _siitäkin_ vahinkoa?\"\n\n\"_Vahinkoa!_ Siinä on _kuolema_. Jokainen tätä alaa vähänkin tutkinut\ntietää, että veto vaikuttaa salamaan. Et sulkenut sitä kunnollisesti;\nvedä se _tiukasti_ kiinni -- ja joutuin, muutoin olemme kaikin\nkuoleman omia. Ooh, kauheata on olla tällaisena aikana suljettu\nmielipuolen kumppaniksi. Mortimer, _mitä_ sinä teet?\"\n\n\"En mitään. Kierrän vain veden valumaan. Huoneessa on tukahduttavan\nkuumaa ja ummehtunutta. Tahdon huuhdella kasvojani ja käsiäni.\"\n\n\"Totisesti olet menettänyt viimeisenkin järjen rahtusen! Missä\nsalama iskee mihin hyvänsä muuhun aineeseen kerran, iskee se veteen\nviisikymmentä kertaa. Käännä hana kiinni. Oi, laupias Luoja, olen\nvarma, että mikään tässä maailmassa ei voi meitä pelastaa. Minusta\nnäyttää, että... Mortimer, mikä se oli?\"\n\n\"Se oli joku perh---- se oli taulu. Tulin sen tipauttaneeksi.\"\n\n\"Olet siis seinustalla! En ole ikinä kuullut sellaista\nvaromattomuutta! Etkö sinä _tiedä_, ettei salamalle ole parempaa\njohto välinettä kuin seinä? Tule pois sieltä! Ja olit ihan vähällä\nkirotakin. Voi, kuinka saatatkaan olla niin hurjamielisen paatunut,\nperheesi jouduttua näin uhkaavaan tilanteeseen? Mortimer, tilasitko\nhöyhenpatjan, niinkuin pyysin?\"\n\n\"En. Unohdin.\"\n\n\"Unohdit! Se voi maksaa oman henkesi. Jos sinulla nyt olisi\nhöyhenpatja, jonka voisit levittää keskilattialle, niin saisit\nmaatuksi aivan täydellisessä turvassa. Tule tänne komeroon -- tule\npian, ennenkuin johdut uusiin hulluihin varomattomuuksiin.\"\n\nMinä yritin, mutta me emme kyenneet molemmin oleksimaan pikku\nkammiossa tukehtumatta, kun ovi oli pidettävä ummessa. Haukoin ilmaa\ntuokion, ja tunkeuduin sitten ulos. Vaimoni huusi:\n\n\"Mortimer, jotakin _täytyy_ tehdä varjelukseksesi. Anna minulle\nuuninkamanalta se saksalainen kirja, ja kynttilä; mutta älä sytytä\nsitä, -- anna minulle tulitikku, minä sytytän täällä. Siinä kirjassa\non muutamia ohjeita.\"\n\nKirjan kopeloiminen käteeni maksoi yhden maljakon ja joitakuita muita\nhauraita kapineita, ja parempi puoliskoni sulkeutui kynttilänsä\nseuraan. Minulla oli hetken rauha; sitten hän kiljaisi:\n\n\"Mortimer, mikä se oli?\"\n\n\"Kissa vain.\"\n\n\"Kissa! Voi surkeutta! Ota se kiinni ja telkeä pesukaappiin. Nopsasti\nnyt, kultaseni; kissat ovat _täynnä_ sähköä. Varmastikin hiukseni\nmuuttuvat valkoisiksi tämän yön hirmuisista vaaroista.\"\n\nKuulin jälleen tukahtunutta nyyhkytystä. Muutoin en olisikaan\npimeässä liikauttanut kättä tai jalkaa noin huimaan yritykseen.\n\nUrakkaan kuitenkin ryhdyin -- yli tuolien ja kaikenlaisia esteitä\nvastaan, kaikki koviakin ja enimmät teräväreunaisia -- ja vihdoin\nsain mirrin pistetyksi tyrmään, sääreni mustelmilla ja hyvinkin\nneljänsadan dollarin arvosta huonekaluja pirstattuna. Sitten\nkomerosta kuului kumeasti:\n\n\"Tässä on luettavana, että on turvallisinta seisoa tuolilla\nkeskellä huonetta, Mortimer, ja tuolinjalat pitää eristää sähköä\njohtamattomiksi. Toisin sanoen sinun pitää pistää tuolinjalat\njuomalaseihin. [_Rrt! -- pum-rrrum! -- rats!_] Voi, kuuletko! Riennä,\nMortimer, ennenkuin iskee sinuun.\"\n\nMinun onnistui löytää lasit ja sijoittaa paikoilleen viimeiset neljä\n-- muut menivät rikki. Saatuani tuolinjalat eristetyiksi tiedustin\nlisäohjeita.\n\n\"Mortimer, tässä sanotaan: 'Während eines Gewitters entferne man\nMetalle, wie z.B. Ringe, Uhren, Schlüssel, etc., von sich und halte\nsich auch nicht an solchen Stellen auf, wo viele Metalle bei einander\nliegen, oder mit andern Körpern verbunden sind, wie an Herden, Oefen,\nEisengittern u. dgl.' Mitä se merkitsee, Mortimer? Tarkoitetaanko,\nettä on pidettävä metalleja _luonansa_ tai pysyteltävä poissa niiden\n_luota_?\"\n\n\"No, enpä oikein osaa sanoa. Se kuulostaa hieman sekavalta. Kaikki\nsaksalainen neuvonta on enemmän tai vähemmän sekavaa. Luulen\nkuitenkin, että tuo lause on enimmiten annantosijassa, jokunen pikku\nomanto ja kohdanto sujautettuna joukkoon siellä ja täällä, hyväksi\nlykyksi; nähdäkseni tarkoitetaan siis, että on pidettävä joitakin\nmetalleja _luonansa_.\"\n\n\"Niin, sitä siinä tietenkin tarkoitetaan. Senhän sanoo järkikin.\nNe vastaavat ukkosenjohdattimia, katsos. Pistä päähäsi\npalokuntalaiskypärisi, Mortimer; se on pääasiallisesti metallia.\"\n\nHain sen ja otin päähäni -- kovin raskaan ja kömpelön ja epämukavan\nkapineen sellaisena kuumana yönä ja ummehtuneessa huoneessa.\nYöasussanikin olin mielestäni saanut enemmän vaatetusta kuin\noikeastaan tarvitsin.\n\n\"Mortimer, luullakseni pitäisi suojella keskikohtasikin. Etkö\nkiinnittäisikin vielä uumillesi miliisisapeliasi?\"\n\nMinä tottelin.\n\n\"Nyt, Mortimer, jollakin tavoin sinun pitäisi turvata jalkasikin. Ota\nniihin kannukset.\"\n\nTein sen -- ääneti -- ja hillitsin kiukkuani parhaan mukaan.\n\n\"Mortimer, tässä sanotaan: 'Das Gewitter läuten ist sehr gefährlich,\nweil die Glocke selbst, sowie der durch das Läuten veranlasste\nLuftzug und die Höhe des Thurmes den Blitz anziehen könnten.'\nMortimer, merkitseekö se, että on vaarallista olla soittamatta\nkirkonkelloja ukkosen pauhatessa?\"\n\n\"Kyllä se nähtävästi sitä tarkoittaa -- jos tuo on yksikön nimennön\nentiskestämän laatutapa, ja kaiketi se on. Niin, minun nähdäkseni\nsiinä sanotaan, että kirkontornin korkeuden takia, ja kun puuttuu\n_Luftzug_, olisi kovin vaarallista (_sehr gefährlich_) olla\nsoittamatta kelloja rajuilman aikana; sitäpaitsi, etkö huomaa, itse\nsanamuotokin --\"\n\n\"Sillä ei ole nyt väliä, Mortimer; älä kuluta täpärää aikaa\nlaverteluun. Hae se iso päivälliskello; se on eteishuoneessa. Pian,\nMortimer rakas; olemme jo melkein turvassa. Voi, taivas, alan uskoa,\nettä lopultakin pelastumme!\"\n\nPikku kesämajamme on korkean harjun laella, jolta avautuu näköala\nlaaksoon. Lähistöllä on useita maataloja -- likimmät kolmen- tai\nneljänsadan metrin päässä.\n\nKun tuolille nousseena olin seitsemän tai kahdeksan minuutin ajan\nkalisuttanut tuota kamalaa kelloa, reväistiin ikkunaluukkumme\näkkiä auki ulkoapäin ja sisälle työnnettiin kirkkaasti tuikuttava\nsalalyhty, samalla kun kuului käheä tiedustus:\n\n\"Mitä kummaa täällä tapahtuu?\"\n\nIkkuna sulloutui täyteen miesten päitä, ja päät olivat täynnä silmiä,\njotka hurjasti tuijottivat yöasuuni ja sotaiseen sonnustautumiseeni.\n\nPudotin kellon, hypähdin hämilläni alas tuolilta ja sanoin:\n\n\"Ei ole mikään hätänä, ystävät, -- on vain hiukan hankaluutta\nukkossään takia. Yritin torjua salamaa.\"\n\n\"Ukkossään? Salamaa? Kah, herra McWilliams, hupsuko olette? On kaunis\ntähtiyö; ei ole ollut minkäänlaista myrskyä.\"\n\nKatsahdin ulos ja olin niin hämmästyksissäni, etten hevin saanut\nvähään aikaan puhutuksi. Sitten huomautin:\n\n\"Tätä en ymmärrä. Selvästi me näimme leimahduksia luukkujen raoista\nja kuulimme jyrinän.\"\n\nToinen toisensa jälkeen nuo ihmiset kellähtivät nurmelle nauramaan --\nja kaksi heistä pakahtui. Eloonjääneistä muuan huomautti:\n\n\"Vahinko, että te ette avanneet kaihtimianne ja silmänneet tuon\nkorkean vuoren laelle. Te kuulitte kanuunan laukauksia, näitte niiden\nleimahduksia. Katsokaas, juuri puoliyön aikaan tuli sähkösanoma:\nGarfield on nimitetty presidentinehdokkaaksi -- niin on asia!\"\n\nNiin, herra Twain, kuten alussa huomautin (lopetti McWilliams),\nohjeet ihmisten varjelemiseksi salamalta ovat niin oivallisia ja niin\nepälukuisia, että minusta on aivan käsittämätöntä, miten kukaan saa\nosuttautuneeksi sellaisen tielle.\n\nSen sanottuaan hän otti reppunsa ja sateenvarjonsa ja läksi, sillä\njuna oli saapunut hänen asemalleen.\n\n\n\n\nKUINKA DICK HYDE MENETTI TALONSA\n\n\nVuoret ovat korkeita ja jyrkkiä Carsonin ympäristöllä -- hyvin\nkorkeita ja hyvin jyrkkiä, ja niin ollen sattuu tuhoisia\nmaanvieremiä, kun lumi sulaa keväällä ja lämmin maakamara käy\nkosteaksi ja pehmeäksi. Lukija ei voi ymmärtää, mitä maanvieremä on,\njollei ole asunut tuollaisella seudulla ja jonakuna aamuna nähnyt\nkoko vuorenkupeen sijalla autiota, puutonta, rumaa arpea; sieltä\non maapeite nyljetty valtavaksi röykkiöksi alas laaksoon, ja ilmiö\npysyy vereksessä muistissa kaikilla, jotka asuvat sadan kilometrin\npiirissä, vaikka he oleskelisivat tienoolla kuinkakin kauan.\n\nKenraali Buncombe oli passitettu tänne Nevadan uudisasutuksille ja\nrahtiseteliin merkitty provinssi virkamieheksi: hänet oli nimitetty\nYhdysvaltain piiriviskaaliksi. Hän piti itseään samalla pätevänä\nyksityishenkilöiden asianajajaksi ja kaipasi vain tilaisuutta sen\ntaitonsa osoittamiseen, sekä suorastaan huvikseen että niukan\npalkkansakin takia. Vastasyntyneen yhteiskunnan vanhemmilla\nkansalaisilla taasen on tapana katsella muuta maailmaa yläpuolelta,\nlevollisen, hyväntahtoisen säälivästi, niin kauan kuin se pysyttelee\npoissa heidän tieltään; -- jos se puuttuu heidän asioihinsa, niin\nhe antavat sille letkauksen. Toisinaan tämä ilmenee toiminnaksi\nkehittyneenä pilantekona.\n\nEräänä aamuna Dick Hyde vihan vimmassa ratsasti kenraali Buncomben\novelle Carsonissa ja ryntäsi hänen puheilleen pysähtymättä kytkemään\nhevostansa. Hän näytti olevan suunnattomasti kuohuksissaan. Hän\nsanoi haluavansa kenraalia edustajakseen käräjäjuttuun, ollen valmis\nmaksamaan viisisataa dollaria, jos se voitettaisiin. Ja sitten hän\nkiivain elein ja runsaasti voimasanoja käytellen esitti valituksensa.\n\nOli yleisesti tunnettua, hän sanoi, että hän oli muutaman\nvuoden ajan hoitanut maataloa Washoen piirissä ja menestynyt\naherruksessaan. Tunnettua oli edelleen, että hänen tiluksensa\nsijaitsi juuri laakson laidalla ja että Tom Morgan omisti talon\nvuorenrinteellä juuri hänen tilansa yläpuolella. Ja nyt oli sellainen\nkommellus sattunut, että oli tullut tuollainen vihattu ja pelätty\nmaanvieremä, siirtäen Morganin talon aitauksineen, tupineen,\nkarjoineen, latoineen ja kaikkineen alas _hänen_ tiluksensa päälle\nja kirjaimellisesti haudaten jokainoan jäljen hänen omaisuudestaan\nnoin kolmekymmentäkahdeksan jalkaa syvälle. Morgan piti maatansa\nlaillisesti hallussaan ja kieltäysi tyhjentämästä rakennuksia,\n-- sanoi, että hän asui omassa tuvassaan eikä ollut tekemisissä\nkenenkään muun kanssa, -- ja sanoi, että tupa oli samalla\nmaakamaralla ja perustalla kuin se oli aina seissyt, ja hän sanoi,\nettä olisi hauska nähdä, kuka hänet sieltä häätäisi.\n\n\"Ja kun minä muistutin hänelle\", jatkoi Hyde itkien, \"että hän oli\ntunkeutunut minun maalleni, kehtasi hän katalassa halpamaisuudessaan\nkysyä minulta, miksi minä en ollut _pysynyt_ tilallani ja pitänyt\nsitä hallussani, kun näin hänen tulevan! Miksi minä en ollut\n_pysynyt_ siellä, se hupelo, -- saakeli sentään, kun kuulin rymyn ja\nkatsoin ylös huipulle, oli kuin koko maailma olisi ottanut vauhtia\nja porhaltanut alas vuorenrinnettä, -- kivensiruja ja ajopuita,\nukkosenjyrinää ja salamoita, rakeita ja lunta, olkea ja heinää\nhimphamppuna, ja kauhistavia pölypilviä. Puita keikkui ylösalaisin\nilmassa, talon kokoisia kallioita hyppi tuhannen jalkaa ylös ilmaan\nja pirstautui miljooniksi siruiksi, lehmiä kääntyi nurin närin\nja syöksyi alas päistikkaa hännät hampaiden välissä roikkuvina\n-- ja keskellä tätä hävityksen kauhistusta tuo pannahisen Morgan\nistuu ovellaan ja ihmettelee, miksi minä en pysynyt pitämässä\ntaloa hallussani. Jumala varjelkoon, minä hädin vilkaisin siihen,\nkenraali, ja täsmälleen kolmella loikkauksella minä sitten livistin\nkotikonnulta.\n\n-- Mutta kaikkein pahimmin minua kaivelee, että Morgan tyynenä istuu\nsiellä edelleen eikä tahdo lähteä talosta, -- sanoo, että se on\nhänen ja että hän aikoo sen pitää -- havaitsee sen mieluisammaksi\nkuin se oli sijaitessaan ylempänä rinteellä. -- Kiukuissani? Niin,\nminä olen ollut kahden päivän ajan niin silmittömästi kimpaantunut,\netten ole kyennyt löytämään tietä kaupunkiin, vaan olen nälkiintyvänä\nharhaillut ympäri pensastoissa, -- voitteko antaa minulle pikku\nkulauksen, kenraali? Mutta _nyt_ minä olen täällä, ja nyt minä annan\nhänelle haasteen. Siinä sen kuulitte!\"\n\nMaailmassa eivät kenties ole kenenkään tunteet niin pahasti\nloukkaantuneet kuin kenraalin. Hän sanoi, että hän ei ollut eläissään\nkuullut kenenkään käyttäytyneen niin häpeämättömästi kuin tuo Morgan.\nJa hän sanoi, että lakiin ei tarvinnut vedotakaan, -- Morganilla\nei ollut oikeuden varjoakaan jäädä sinne isännöimään, -- kukaan\nkoko avarassa maailmassa ei voinut olla hänen puolellaan, yksikään\nasianajaja ei suostuisi hänen puolustajakseen eikä yksikään tuomari\nhäntä kuuntelemaan. Siihen Hyde huomautti, että juuri siinä kenraali\nerehtyi, sillä kaupungissa kaikki hyväksyivät Morganin kannan;\nHal Brayton, hyvin ovela lakimies, oli ottanut ajaakseen hänen\nasiaansa, mutta kun tuomioistuimella oli nyt lomaa, lykättäisiin se\nvälitysmiehen ratkaistavaksi, ja siihen tehtävään oli jo valittu\nentinen kuvernööri Roop, joka oli määrännyt istunnon pidettäväksi\nsuuressa julkisessa salissa lähellä hotellia samana päivänä kello\nkaksi.\n\nKenraali hämmästyi tavattomasti. Hän sanoi jo ennen aavistelleensa,\nettä täkäläiset ihmiset olivat taulapäitä, ja nyt hän oli siitä\nvarma. Mutta Hyden piti vain olla rauhallinen, vain rauhallinen ja\nkoota todistajia, sillä voitto oli niin taattu kuin taistelu olisi jo\nkäyty loppuun. Hyde kuivasi kyyneleensä ja läksi.\n\nKello kaksi ehtoopäivällä avattiin välitystuomarin istunto, ja\nRoop näyttäysi ison pöydän ääressä sheriffiensä, todistajien\nja katselijain keskessä, ja hänen sävynsä oli niin pelottavan\njuhlallinen, että muutamat vehkeilijäkumppanit alkoivat epäillä,\ntokko hän enää käsittikään kaiken olevan vain kujetta. Vallitsi\nylimaallinen hiljaisuus, sillä vähäisimmänkin hisahduksen jälkeen\nkajahti tuomarin painokas muistutus:\n\n\"Järjestykseen!\"\n\nJa sheriffit toistivat käskyn heti. Sitten kenraali raivasi tiensä\nväenpaljouden lävitse, syli täynnä lakikirjoja, ja hänen korviinsa\nkajahti tuomarin suusta määräys, jossa hän havaitsi ensimmäisen\nosalleen tulleen kunnioittavan tunnustuksen korkean virka-asemansa\nhaltijana; hänen koko olemustaan hivelivät suloisesti sanat:\n\n\"Tilaa Yhdysvaltain piiriviskaalille!\"\n\nHuudettiin esiin todistajat, -- edustajakamarin jäseniä, huomattavia\nhallintomiehiä, farmareita, kullankaivajia, intiaaneja, kiinalaisia,\nneekereitä. Kolme neljännestä oli vastaaja Morganin haastamia,\nmutta se ei auttanut, -- poikkeuksettomasti heidän todistuksensa\ntulivat kantajan eduksi. Jokainen uusi todistaja esitti vain uusia\nperusteita sellaisen kannan järjettömyydelle, että joku vaati toisen\nomaisuutta talonsa luiskahdettua toisen tilukselle ja haudattua\nsen alleen. Senjälkeen Morganin asianajaja piti puheensa ja tuntui\nhoitavan tehtäväänsä erittäin heikosti; hän ei lainkaan auttanut\nMorganin asiaa. Mutta nyt kenraali nousi seisomaan, innostuksen hehku\nkasvoillaan, ja yltyi kiihkeään ponnistukseen: hän mäjähdytteli\npöytää, löi nyrkkiä lakikirjoihin, hän kirkui, hän karjui, hän\nulvoi, hän lausuili otteina kaikkea mahdollista ja kaikesta\nmahdollisesta, -- runoutta, satiiria, tilastotiedettä, historiaa,\npaatosta, manausta, -- ja lopetti suureen sotahuutoon vapaasta\nlausuntaoikeudesta, vapaasta sanomalehdistöstä, maksuttomasta\nkouluopetuksesta, Amerikan kunniakruunuisesta kotkasta ja ikuisen\noikeuden periaatteista! (Kätten taputuksia.)\n\nKenraali istuutui sen vakaumuksen saaneena, että jos pätevä ja\nvoimakas todistelu, suurenmoinen kaunopuheisuus sekä ympärilläolijain\nuskovat ja ihailevat kasvot merkitsivät mitään, oli Morganin asia\nmenetetty.\n\nEntinen kuvernööri Roop nojasi tuokion ajaksi päätä käteensä ja\ntuumiskeli, ja vaiteliaat kuuntelijat odottivat hänen tuomiotansa.\nSitten hän nousi seisomaan, mutta pää yhä kumarassa, ja pohti\ntaaskin. Senjälkeen hän harppaili lattialla pitkin, mietiskelevin\naskelin, pidellen leukaa kädessään, ja yhä yleisö odotti. Lopulta hän\nkääntyi takaisin valtaistuimelleen, istuutui ja aloitti ponnekkaasti:\n\n\"Hyvät herrat, tunnen suuren vastuun, joka tänä päivänä painaa\nminua. Tämä ei ole mikään tavallinen juttu. Päinvastoin on ilmeistä,\nettä se on juhlallisin ja pelottavin, mitä ihminen on konsaan\nsaanut ratkaistavakseen. Hyvät herrat, olen tarkkaavasti kuunnellut\ntodistajien lausuntoja ja havainnut, että ne ylivoimaisesti\nkallistuvat kantaja Hyden puolelle. Olen myös erinomaisen\nkiinnostuneesti kuunnellut asianajajien huomautuksia, -- ja\nerityisestikin tahdon muistuttaa sen ylevän miehen mestarillisesta,\nvääjäämättömästä logiikasta, joka täällä on edustanut kantajaa.\nMutta, hyvät herrat, varokaamme sallimasta pelkkien ihmistodisteiden,\ninhimillisen nokkeluuden ja inhimillisten kohtuudenkäsitysten\nvaikuttaa meihin niin juhlallisena hetkenä kuin tämä on. Hyvät\nherrat, huonosti sopii meidän maan matosien sekaantua sellaiseen,\nmitä taivas on nähnyt hyväksi. Minusta on selvää, että Luojalla\nselittämättömässä viisaudessaan on ollut joku aikomus vastaajan talon\nsiirtämisessä pois. Me olemme vain luotuja olentoja, ja meidän on\nalistuttava. Jos taivas on suvainnut suosia vastaaja Morgania tähän\nmerkilliseen ja ihmeelliseen tapaan, -- jos taivas tyytymättömänä\nMorganin talon sijaitsemiseen vuorenrinteellä on katsonut otolliseksi\nmuuttaa sen sellaiseen paikkaan, joka on omistajalle soveliaampi\nja edullisempi, ei meidän vaivaisten syntisten suinkaan sovi kysyä\nsellaisen toimenpiteen laillisuutta tai penkoa sen aihetta. Ei, --\ntaivas on luonut kaikki maatilkut, ja sen oikeutena on järjestellä\nniitä, tehdä niillä kokeita, siirrellä niitä mielensä mukaan. Meidän\nei auta muu kuin tyytyä napisematta. Minun täytyy tehostaa, että\non tapahtunut sellaista, johon ihmisten jumalattomien käsien ja\naivojen ja kielten ei sovi puuttua. Hyvät herrat, tuomiopäätökseksi\ntulee, että kantaja Hyde on menettänyt talonsa Jumalan antamana\nkoettelemuksena! Ja tästä tuomiosta ei anneta valitusosoitusta.\"\n\nBuncombe kahmaisi lakikirjat syliinsä ja säntäsi ulos huoneesta\nkiukkuun pakahtumaisillaan. Hän sätti Roopia älyttömäksi epatoksi,\ntylsäksi kaistapääksi. Aivan tosissaan hän kuitenkin meni illalla\ntakaisin ja ryhtyi taivuttelemaan Roopia vielä harkitsemaan sitä\neriskummaista tuomiota; hän pyyteli välitysmiestä astelemaan\nlattialla puolisen tuntia ja hartaasti aprikoimaan, eikö hän voisi\nkeksiä jotakin lievennystä tuomioon. Viimein Roop mukautui ja alkoi\nkäyskennellä. Hän mitteli lattiaa puoli-kolmatta tuntia, ja viimein\nhänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi Buncombelle johtuneensa\najattelemaan, että maa-ala Morganin uuden tiluksen alla vielä kuului\nHydelle, että tämän oikeus maaperään oli yhtä pätevä kuin se koskaan\noli ollut ja että Hydellä oli tietenkin oikeus kaivaa se pois sieltä\nalta, joten --\n\nKenraali ei odottanut kuullakseen loppua. Hän oli aina maltiton ja\ntuittupäinen tuollaisissa tilanteissa. Vasta parin kuukauden kuluttua\nonnistui sen tosiseikan, että hänelle oli vain ilvehditty, nävertää\nreikä hänen käsityskykynsä paksun timanttiseinän lävitse.\n\n\n\n\nMILJOONAMIEHENÄ KYMMENEN PÄIVÄÄ\n\n\nMinulla on tässä kerrottavana ihmeellinen vaihe, niin, menneisyyteni\nmerkillisin.\n\nEräästä vuorenkupeesta kaupungin yläpäässä pistäysi näkyviin\npunertavaa kvartsia sellaisena hopeapitoisena juonteena, joka\ntietysti ulottui syvälle vuoren uumeniin. Sen omisti \"Suureksi\nLänneksi\" nimitetty yhtiö. Ulkonevan vuoren tyvellä oli\nkuudestakymmenestä seitsemäänkymmeneen jalkaan syvä kaivoskuilu,\nja kaikki ihmiset tiesivät, millaista malmia sieltä saatiin, --\nlaadullisen rikasta kylläkin, matta ei mitenkään epätavallista.\nTahdon tässä huomauttaa, että vaikka kaikki jonkun alueen kvartsi\nnäytti kokemattomasta muukalaisesta jotensakin yhtäläiseltä,\nkykeni vanha kaivosleirin asukas pelkällä silmäyksellä sekalaiseen\nmalmikasaan eroittamaan eri laadut toisistaan ja mainitsemaan, mistä\nkaivoksesta mikin palanen tuli, yhtä helposti kuin sokerileipuri voi\neroittaa ja luokitella eri lajeista kootun sokerinäytteen ainekset.\n\nYhtäkkiä koko kaupunki joutui tavattoman kiihtymyksen valtaan. \"Suuri\nLänsi\" oli päässyt käsiksi erinomaisesti parantuneeseen murrokseen.\nKaikki parveilivat tarkastelemaan vastalouhittua malmia, ja muutaman\npäivän aikana nähtiin \"Suuren Lännen\" kaivosaukolla sellainen\ntungos, että siellä olisi voinut luulla kansankokousta pidettävän.\nEi puhuttu muusta kuin verrattomasta saannista, kukaan ei ajatellut\ntai nähnyt unta muusta. Jokainen lohkaisi itselleen näytteen,\nrusensi sen huhmaressa, huuhteli sen sarvikauhassaan ja tirkisteli\nhämmästyttävää tulosta mykkänä. Se ei ollut kovaa vuoriperää, vaan\ntummaa rapautumaa, jota saattoi hiertää rikki kourassaan kuin\nkuivattua perunaa ja joka sitten paperille siroiteltuna välähteli\nkultajyväsistä ja hopeatomusta.\n\nToverini Higbie toi mukanaan kourallisen hökkeliimme, ja hänen\nhuuhdottuaan sen oli hänen hämmästyksensä määrätön. \"Suuren Lännen\"\nosakkeet nousivat huimaavaan arvoon. Kerrottiin tarjoiltavan\ntuhannenkin dollaria osakkeelta, mutta omistajat eivät suostuneet\najattelemaankaan mitä lupaavimman tulolähteensä myyntiä.\n\nMe olemme kaikkikin saaneet huonotuulisuuden kohtauksia ja\nkärsineet raskasmielisyyden painoa, mutta minä olin aivan apeuteen\nsortunut, sillä minulla ei ollut ainoatakaan osaketta \"Suuressa\nLännessä\". Maailma tuntui minusta ontolta kuin tyhjä pähkinänkuori\nja elämä tyyten merkityksettömältä. Menetin ruokahaluni ja\nlakkasin kiinnostumasta mihinkään. Ja kuitenkin minun täytyi pysyä\nkuuntelemassa muiden paikkakuntalaisten riemua, kun minulla ei ollut\nvaroja hankkiutuakseni pois leiristä.\n\n\"Suuren Lännen\" yhtiö ehkäisi sitten \"näytteiden\" ottamisen, ja siinä\nse menetteli oikein, sillä jokainen kourallinen tuollaista malmia\noli jo melkoisen rahan arvoinen. Työnjohtaja sai osakkailta myös\nkäskyn estää kaikkia muita kuin omia työläisiä laskeutumasta alas\nkaivokseen, esittivätpä pyrkijät mitä perusteita tahansa.\n\nOlin siis vaipunut alakuloisiin tuumiskeluihin, ja Higbielläkin\noli mietityttävää, mutta toisenlaatuista. Hän vaivasi ajatuksiaan\nmalmin kokoomuksella, tutki sitä suurennuslasilla, tarkasteli sitä\neri valaistuksissa ja eri näkökulmista, ja jokaisen kokeensa jälkeen\nhän itsekseen virkkoi ainiaan saman ajatuksen ja muuttumattomassa\nmuodossa:\n\n\"Se _ei_ ole 'Suuren Lännen' malmia.\"\n\nHän huomautti pariinkin kertaan, että hänen teki mielensä vilkaista\nalas kaivoskuiluun, vaikka saisi laukauksen tervehdyksekseen. Minä\nolin vain nyreänä enkä vähääkään välittänyt, saiko hän kurkistetuksi\nsinne vai eikö.\n\nEnsimmäisenä päivänä hän epäonnistui, mutta yritti illalla\nuudestaan; kun silloinkaan ei luonnistanut, nousi hän vuoteestaan\naamun sarastaessa ja teki taaskin yrityksen, joka meni myttyyn.\nSitten hän makaili tuntikausia pensaikossa odotellen, että nuo pari\nkolme työläistä vetäytyisivät ison paaden taakse puoliselle. Sen\ntapahtuessa hän yhtäkkiä syöksähti jalkeille, mutta liian varhain, --\nmuuan miehistä tuli takaisin jollakin asialla. Hän yritti uudestaan,\nmutta hänen melkein ollessaan jo kaivosaukolla nousi toinen mies\nkiven takaa ikäänkuin tähyilemään, ja silloin hän heittäytyi maahan\nja lojui alallaan. Senjälkeen hän rähmällään ryömi kaivoksen suulle,\nloi pikaisen silmäyksen ympärilleen, tarttui köyteen ja solui alas\nkuiluun.\n\nHän katosi erään sivukäytävän hämyyn juuri kun kaivosaukolle ilmestyi\npää ja luikkasi: \"Halloo!\" -- johon hän ei antanut mitään vastausta.\nSen enempää häntä ei häiritty.\n\nTuntia myöhemmin hän astui mökkiimme kuumissaan, punehtuneena ja\npidätetystä mielenliikutuksesta pakahtumaisillaan, huutaen sellaisena\nkuiskauksena, joita käytetään teatterissa:\n\n\"Minä tiesin sen. Me olemme rikkaita! Se on _sokkosuoni_!\"\n\nMinusta tuntui permanto tanssivan ympärilläni. Epäily, vakaumus,\nuusi epäily, hurmaannus, toivo, hämmästys, usko, epäusko -- kaikki\nmahdolliset ailahdukset myllersivät sydäntäni ja aivojani, enkä\nsaanut virketyksi sanaakaan. Kotvasen oltuani siinä sisäisessä\nmyrskyssä ravistausin huudahtamaan:\n\n\"Sano se uudestaan!\"\n\n\"Se on sokkosuoni.\"\n\n\"Veikkoseni, nytpä -- nytpä sytytämme tuleen jonkun talon -- tai\nlyökäämme joku kuoliaaksi! Lähdetään jonnekin ulos, missä on tilaa\nhurrataksemme! Mutta mitäpä se auttaisi? Tuo on satakertaisesti liian\nonnekasta ollakseen totta.\"\n\n\"Se on sokkosuoni, miljoonan arvoinen! Kallioseinä -- savikate --\nkaikki kunnossa!\"\n\nHän heilutti hattuaan ja hurrasi kolmasti, ja minä karkoitin kaikki\nepäilykseni ja yhdyin iloon olan takaa. Sillä nyt olin miljoonan\ndollarin arvoinen enkä enää tuntenut huolen häivääkään.\n\nMutta tarvittaneen pikku selitys.\n\n\"Sokkosuoni\" on sellainen malmijuonne, joka ei pistäydy maanpintaan\nesille. Kaivostyöläinen ei milloinkaan tiedä, mistä etsiä sellaista\njuonnetta, mutta useinkin sellaisia tapaa aivan sattumalta, kun\nlouhitaan tunnelia tai syvennetään kaivoskuilua. Higbie tunsi \"Suuren\nLännen\" malmin läpikotaisin, ja mitä enemmän hän tutki vastalouhittua\nkivennäistä, sitä varmempi hän oli siitä, että se ei voinut olla\n\"Suuren Lännen\" juonteesta peräisin. Siten oli hän yksinään koko\nleirissä saanut sen mieleenjohtuman, että alhaalla kaivoskuilussa oli\nsokkosuoni, josta ei edes \"Suuren Lännen\" johto ollut selvillä. Hän\noli oikeassa. Alas mennessään hän huomasi, että sokkosuonella oli oma\nitsenäinen tiensä \"Suuren Lännen\" suonen halki, -- että se leikkasi\ntätä poikittain ja oli sulkeutunut omaan kallioseinän ja saven\nkuoreen. Näin ollen se oli vapaa vallattavaksi. Kun molemmat suonet\nolivat aivan selväpiirteisesti rajoitettuja, oli ammattimiehen helppo\nnähdä, kumpainen kuului yhtiölle ja mikä ei ollut sen omistusta.\n\nKatsoimme hyödylliseksi saada mukaamme voimakkaan ystävän, ja\nsentähden kutsuimme \"Suuren Lännen\" työnjohtajan mökkiimme samana\niltana, ilmoittaen hänelle hämmästyttävän havaintomme. Higbie lausui:\n\n\"Aiomme nyt ottaa sen sokkosuonen haltuumme, merkityttää sen\nmaarekisteriin ja sitten omistajina kieltää yhtiötä louhimasta enää\nmalmiamme. Te ette voi auttaa yhtiötänne tässä jutussa, -- kukaan\nei voi sitä auttaa. Olen valmis menemään alas kaivokseen kanssanne\nja todistamaan teille täysin tyydyttävästi, että se on sokkosuoni.\nEhdotamme nyt, että ryhdytte kumppaniksemme, jotta valtaus tulee\nmeidän kolmen nimiin. Mitä sanotte asiasta?\"\n\nMitä pitäisi miehen sanoa saadessaan tilaisuuden suuren\nomaisuuden vastaanottamiseen pelkästään kätensä ojentamisella,\nilman minkäänlaista vaaraa ja tuottamatta vahinkoa kellekään tai\nvähäisintäkään kunniattomuuden tahraa nimelleen? Hän saattoi sanoa\nvain: \"Sovittu!\"\n\n\"Tiedoitus\" laadittiin illalla ja tuli asianomaisesti merkityksi\nreistraattorin kirjaan ennen kello kymmentä. Me merkitsimme\nkaksisataa osaketta kukin, kuusisataa kaikkiaan; se oli pienin ja\nvankin yhtiö koko piirikunnassa ja epäilemättömästi helpoimmin\nhoidettava.\n\nÄlköön kukaan olko niin ajattelematon, että kuvittelisi meidän\nnukkuneen sinä yönä. Higbie ja minä kävimme levolle puoliyön aikaan,\nmutta vain makaillaksemme virkusti valveilla ja tuumiskellaksemme\nunelmoiden ja pilvilinnoja rakennellen. Multapermantoisesta,\nsortumaisilleen rapistuneesta hökkelistä tuli palatsi, karkeat,\nharmaat huopapeitteet olivat kuin silkkiä, kalusto ruusupuuta ja\nmahonkia. Jokainen uusi loistonkajastus, joka näkemyksistäni virtasi\ntulevaisuuteen, pani minut piehtaroimaan makuukojussani ja tempasi\nminut istualle niinkuin sähköpatterin säväyttämänä. Heittelimme\nkeskustelunpätkiä edestakaisin toisillemme. Kerran Higbie tokaisi:\n\n\"Milloin sinä matkustat kotiin, -- itävaltioihin?\"\n\n\"Huomenna!\" Sitten pari kuperkeikkaa, jotka taas päättyivät istuvaan\nasentoon. \"No niin -- ei -- mutta ensi kuussa viimeistään.\"\n\n\"Matkustamme samassa laivassa.\"\n\n\"Mainiota.\"\n\nPysähdys.\n\n\"Höyrylaivassa, joka lähtee kymmenentenä päivänä.\"\n\n\"Niin juuri. -- Ei, jo ensimmäisenä.\"\n\n\"Aivan.\"\n\nUusi tauko.\n\n\"Minne sinä ensin aiot asettua?\" tiedusti Higbie. \"San Franciscoon.\"\n\n\"Minä myös.\" Tauko.\n\n\"On liian korkealla -- pitkä ylämäki --\" sanoi Higbie. \"Mitä\ntarkoitat?\"\n\n\"Ajattelin 'Venäläistä kumpua', -- sinne olisi muutoin ollut hyvä\nrakentaa.\"\n\n\"Pitkä ylämäki? Etkö pidä vaunuvaljakkoa?\"\n\n\"Tietysti. Sen asian unohdin.\"\n\nTauko.\n\n\"Kuule, millaisen talon sinä aiot rakentaa?\"\n\n\"Pohdin sitä juuri. Kolme kerrosta ja välikerta.\"\n\n\"Mutta minkä _laatuisen_ talon?\"\n\n\"Oh, enpä oikein tiedä. Tiilestä kai.\"\n\n\"Tiilestä? -- Roskaa!\"\n\n\"Kuinka niin? Mitä sinä siis suunnittelet?\"\n\n\"Julkipuoli ruskeata marmoria -- ranskalaista peililasia ikkunoissa\n-- biljardihuone ruokasalin vieressä -- veistoksia ja tauluja --\nlehtimajoja ja kaksi tynnyrinalaa nurmikkoja -- kasvihuone --\nkimohevosia -- landauvaunut -- ja kokardihattuinen kuski.\"\n\n\"Taivasten tekijä!\"\n\nPitkällinen äänettömyys.\n\n\"No, milloin matkustat Eurooppaan?\"\n\n\"Kah, sitä en ole vielä ajatellut. Milloin sinä matkustat?\"\n\n\"Ensi keväänä.\"\n\n\"Jäätkö sinne koko kesäksi?\"\n\n\"Koko kesäksi? Viivyn siellä kolme vuotta.\"\n\n\"Ethän? Puhutko tosissasi?\"\n\n\"Kyllä vainkin.\"\n\n\"Minä tulen mukaan.\"\n\n\"Sehän on tiettyä.\"\n\n\"Missä Euroopan maissa aiot käydä?\"\n\n\"Kaikissa, -- Ranskassa, Englannissa, Saksassa, -- Espanjassa,\nItaliassa, Sveitsissä, Syriassa, Kreikassa, Palestinassa, Arabiassa,\nPersiassa, Egyptissä, -- kaikissa -- kaikkialla.\"\n\n\"Minä pysyn kumppanina.\"\n\n\"Hyvä juttu.\"\n\n\"Eikö siitä tulekin hieno kiertomatka?\"\n\n\"Siitä pidämme huolen, -- panemme likoon neljä-, viisikymmentätuhatta\ndollaria.\" Jälleen pitkällinen tauko.\n\n\"Higbie, olemme teurastajalle velkaa kuusi dollaria, ja hän on\nluvannut --\"\n\n\"Hiiteen teurastaja!\"\n\n\"Amen!\"\n\nJa niin se jatkui. Kello kolmelta huomasimme makailun hyödyttömäksi,\njoten nousimme pelaamaan pikettiä ja polttelemaan piippua, kunnes\naurinko ilmestyi näkyviin. Oli minun viikkovuoroni toimia kokkina.\nRuuan valmistaminen oli minusta aina kiusallista, -- nyt suorastaan\ninhosin sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutinen oli levinnyt yli koko kaupungin. Edellinen kuohumus oli ollut\nvaltava, -- tämä oli vielä verrempi. Vaeltelin kaduilla iloisena\nja onnellisena. Higbie kertoi, että työnjohtajalle oli tarjottu\nkaksisataatuhatta dollaria hänen kolmanneksestaan. Siihen minä\nhuomautin, että minä puolestani en ottaisi sellaista pilahintaa\npuheeksikaan. Ajatukseni olivat korkealentoisia. Minun summanani\noli miljoona. Pidän kuitenkin varmana, että jos se olisi minulle\ntarjottu, ei se olisi vaikuttanut muuta kuin että olisin kieltäytynyt\nodottaessani enemmän.\n\nHuomasin saavani ihmeellistä huvia rikkaudesta. Muuan mies tyrkytti\nminulle kolmensadan dollarin hevosta ja olisi ollut tyytyväinen\npelkkään tunnusteeseeni ilman apunimeä. Siitä vasta sain oikein\neloisan vaikutelman, että olin todellakin varoissani, ilman\nepäilyksen häivettäkään. Sitä todistetta seurasivat lukuisat\nsamanlaiset, -- joista mainittakoon, että teurastaja punnitsi meille\nkaksinkertaisen lihaerän hiiskumatta sanaakaan rahoista.\n\nPiirikunnan lakien mukaan olivat malmijuonteen valtaajat velvollisia\npanemaan alueella työt kunnolliseen käyntiin kymmenen päivän kuluessa\nrekisteröimisestä; muutoin omaisuus menetettiin ja ken hyvänsä sai\nottaa sen haltuunsa. Senvuoksi päätimme aloittaa seuraavana päivänä.\n\nEhtoopäivän puolimaissa, kun tulin postikonttorista, kohtasin mr\nGardinerin, joka kertoi, että hyvä ystäväni, kapteeni Nye, makasi\nvaarallisesti sairastuneena hänen maatalossaan ja että hän ja hänen\nvaimonsa eivät isäntäväkenä kyenneet antamaan hänelle tarvittavaa\nhoivailua. Minä lupauduin tulemaan hänen mukanaan ja auttamaan\nhäntä sairaanhoidossa, jos hän odottaisi hetkisen. Juoksin majaamme\nilmoittamaan Higbielle. Hän ei ollut saapuvilla, mutta kirjoitin\ntiedon paperilapulle, jonka jätin pöydälle, ja pari minuuttia\nmyöhemmin läksin kaupungista Gardinerin vaunuissa.\n\nKapteeni Nye oli tosiaan pahassa pinteessä reumatismistaan. Ja se\nkelpo mies oli itse -- niin, tarkoitin sanoa, että hän hyvässä\nvoinnissa ollessaan oli perin lauhkea ja miellyttävä mies, mutta\nkäyttäytyi vimmaantuneen villikissan tavoin, kun jotakin meni vinoon.\n\nNytkin hän saattoi toisinaan hymyillä sävyisästi, mutta äkillisen\ntaudinkohtauksen yllättäessä hän joutui rajattomaan raivotilaan.\nTuskanvihlausten aikana hän saattoi ulvoa, mylviä ja voihkia,\nvälilomat sitten täyttäen rehevimmillä kirouksilla, mitä voimakas\nvakaumus ja herkkä mielikuvitus ovat milloinkaan kyenneet\nsepittämään. Tavallisemmissa tilaisuuksissa hän osasi kirota hyvin\nkauniisti ja käytellä laatusanojaan erinomaisen valikoitsevasti,\nmutta repivien puuskien vallassa hän oli työläs kuunneltava, --\nhän menosi niin eriskummaisesti. Olin kuitenkin itse nähnyt hänen\nhoitavan potilasta ja kärsivällisesti sopeutuvan kaikkiin tilanteen\nikävyyksiin ja niinpä myönsin, että hänen piti nyt saada täysi\nvapaus, kun hänen vuoronsa oli tullut.\n\nHän ei sentään voinut sanottavasti häiritä minua riehumisellaan ja\nmetelillään, sillä sielullani oli omintakeisia tehtäviä, ja se ahersi\ninnokkaasti, yötä päivää, olivatpa käteni toimettomina tai eivät.\nMinä muuttelin ja parantelin rakennukseni piirroksia ja aprikoitsin,\nolisiko soveliasta, että biljardihuone sijoitettaisiin välikertaan\neikä ruokailuhuoneen naapuriksi; samoin yritin ratkaista vihreän ja\nsinisen päällyskankaan kesken arkihuoneen kalustoa varten, sillä\nvaikka sininen väri aina erikoisesti miellyttikin minua, pelkäsin sen\nolevan liian herkkää pölyttymiselle ja päiväpaisteelle. Pohdittavaa\noli siinäkin, sopisiko kamaripalvelijalleni teetättää sellainen\nyksinkertainen liveri, jonka katsoin kuskille hankittavaksi;\nkamaripalvelijanhan tietysti tarvitsin, ja olin päättänyt sellaisen\npalkata, mutta olisin halunnut, että hän voisi esiintyä siististi\nja hoitaa tehtäviään ilman liveriäkin, sillä minua hieman arastutti\nherättää liikanaista huomiota. Ja silti, koska isoisälläni oli\neläessään ollut kuski ja muuta palveluskuntaa liverittömänä, tunsin\ntoisaalta melkein haluakin esiintyä loistokkaammin kuin hän.\n\nPaljon oli myös järjesteltävää eurooppalaisessa matkassani, kun\nkoetin saada reitit viitoitetuiksi ja ajan ositelluksi kutakin\noleskelupaikkaa varten, -- ja niin hyvin selviydyinkin, että pulmaksi\njäi ainoastaan, matkustaisinko erämaan halki Kairosta Jerusalemiin\nkameelikyydillä vai aloittaisinko merimatkalla Beirutiin,\nmistä sitten jatkaisin karavaanin mukana maitse. Sillävälin\nkirjoittelin ystävilleni kotipuoleen jokainoa päivä, selostin\nheille suunnitelmiani ja aikeitani ja käskin heidän katsastella\nsievää leskenkartanoa äidilleni ja sopia sen hinnasta, kunnes tulin\ntakaisin, ja niinikään valtuutin myymään tilusosuuteni Tennesseessä\nja luovuttamaan kauppasumman kirjaltajayhdistyksen lehti- ja\norpokassalle, -- olin kauan ollut sen järjestön jäsen.\n\nHoideltuani kapteenia yhdeksän päivää hän oli jonkun verran\nparemmassa kunnossa, vaikkakin vielä varsin heikkona. Ehtoopäivällä\nme istutimme hänet tuoliin ja annoimme hänelle väkiviinahöyrykylvyn,\nryhtyen sitten asettamaan häntä takaisin vuoteeseen. Meidän piti\nolla peräti hellävaraisia, sillä vähäisinkin tärähdys tuotti kipua.\nGardiner piteli hartioista ja minä sääristä; onnettomana hetkenä\nkompastuin, ja potilas retkahti raskaasti sänkyyn tuimien vihlaisujen\nrepeloimana. En ole eläissäni kuullut miehen sadattelevan niin\nylenpalttisesti. Hän raivosi kuin mieletön ja tavoitteli pöydältä\nrevolveria, mutta sain sen sinkautetuksi syrjään. Joka tapauksessa\nhän ajoi minut ulos talosta ja vannoi hirveät valat, että hän kerran\nketaroilleen päästyään iskisi minut kuoliaaksi, missä hyvänsä tapaisi.\n\nSe oli pelkästään ohimenevä kiukun purkaus, eikä hän tarkoittanut\nsillä mitään. Tiesin, että hän tuokion kuluttua unohtaisi sen\n-- ja kenties olisi siitä pahoillaankin; mutta ensi aluksi se\nkuitenkin hieman suututti minua. Ainakin se sai aikaan sen verran,\nettä läksin takaisin Esmeraldaan. Oletin hänen nyttemmin tulevan\ntoimeen omin avuin, koska oli sotapolulla. Sain illallista, ja kuun\nnoustessa aloitin runsaan neljäntoista kilometrin patikoimisen.\nMiljoonamiehetkään eivät niinä aikoina tarvinneet hevosta silloin,\nkun oli kysymyksessä vain tuollainen taivallus ilman matkatavaroita.\n\nPäästessäni lähiharjanteelle ja vilkaistessani yli kaupungin\noli kello kolme neljännestä vailla kaksitoista. Katsahdin myös\nlaaksoaukeaman vastapäiselle rinteelle ja huomasin kirkkaassa\nkuutamossa jotakin sellaista kuin suunnilleen puolet kaupungin\nasujamistoa olisi kokoontunut \"Suuren Lännen\" kaivosaukon ympärille.\nSydämeni pamppaili ylpeästi, ja itsekseni päättelin:\n\n-- Siellä on tavattu uutta malmia -- arvattavasti vielä antoisampaa\nkuin entinen.\n\nEnsin aioin lähteä sinne, mutta luovuin siitä ajatuksesta kuitenkin.\nOlin mielestäni kavunnut kyllin monta mäkeä yhdeksi illaksi. Astelin\neteenpäin alas kaupungin halki, ja sivuuttaessani saksalaisen pikku\nleipomon sieltä juoksi muuan nainen ulos ja pyysi minua sisälle\navukseen. Hänen miehensä oli saanut kouristuskohtauksen, hätäili\nvaimo. Menin sisälle, ja minun täytyi katsoa hänen olleen oikeassa,\n-- mies tuntui pikemminkin saaneen sata sätkytyskohtausta yhtenä\nrykelmänä. Kaksi saksalaista yritteli häntä pidellä, erikoisemmin\nonnistumatta. Juoksin katua ylöspäin kirkumaan hereille erään\nnukkuvan lääkärin, kiidätin hänet alas puolipukeissaan, ja me\nneljä painiskelimme sitten riivaantuneen kanssa ja puoskaroitsimme\nja valelimme vedellä häntä, suoneniskuunkin turvautuen; siihen\nponnisteluun meni toista tuntia, ja sillaikaa vaimoparka kestitsi\nmeitä itkulla ja hammasten kiristyksellä. Mies tasaantui sitten\ntyynemmäksi, lääkäri ja minä läksimme matkoihimme ja jätimme potilaan\nhänen ystäviensä hoivaan.\n\nKello oli vastikään lyönyt yksi. Astuessani majaan väsyneenä, mutta\nhilpeällä mielellä, huomasin talituikun lepattavassa hohteessa\nHigbien istumassa honkapöydän ääressä typerästi tuijotellen\nkirjoittamaani paperilappuun, jota hän piteli hyppysissään, ja hän\nnäytti valjulta, vanhenneelta ja laihtuneelta. Pysähdyin katselemaan\nhäntä. Hän tähysteli minua tylsästi. Minä sanoin:\n\n\"Higbie, mikä -- mikä täällä on tullut?\"\n\n\"Olemme häviöllä -- emme ole aloittaneet mitään työtä, -- _sokkosuoni\non vallattu uudestaan_!\"\n\nSiinä oli kylliksi. Lysähdin istumaan sairaana, masentuneena,\n-- sydän tosiaan murtuneena. Minuutti takaperin olin rikas ja\nturhamaisuuden pöyhistämä; nyt olin jälleen köyhä ja hyvin nöyrä.\nIstuimme tuokion ääneti, vaipuneina tuumiskeluun, joutaviin,\nhyödyttömiin itsesoimauksiin, ajatellen: \"Miksi en tehnyt _sitä_, ja\nmiksi en tehnyt _sitä_?\" mutta kumpainenkaan ei virkkanut mitään.\nSitten aloitimme molemminpuolisen selittelyn, ja salaperäisyys\nhälveni. Kävi ilmi, että Higbie oli luottanut minuun niinkuin minä\nhäneen ja niinkuin me molemmin työnjohtajaan. Sitä hupsuutta! Ensi\nkerran oli ainiaan vakainen ja taattu Higbie jättänyt liikehomman\nhoitamatta tai laiminlyönyt osuutensa uskollisen täyttämisen\nsellaisessa hankkeessa, josta hänellä oli vastuuta.\n\nMutta hän oli vasta juuri nyt nähnyt paperilappuni, nyt ihan äsken\ntullut majaan sen päivän jälkeen, jona oli minut viimeksi nähnyt.\nHänkin oli minun varalleni jättänyt kirjelappusen samana onnettomana\nehtoopäivänä, -- ratsastanut paikalle ja tirkistänyt ikkunasta, ja\nkun hänellä oli kiire eikä minua näkynyt, oli hän särkyneen ruudun\nraosta heittänyt kirjelmän tupaan. Tuossa se nyt oli permannolla,\nmissä oli virunut paikallaan yhdeksän vuorokautta!\n\nSen sisältönä oli, että hän oli lähtenyt Mono-järven rannoille\ntoteuttamaan monen kuukauden aikana hautomaansa mielitekoa, --\nkatsastelemaan, eikö siellä olisi kannattavan sementtilouhoksen\npaikkaa. Vastoin parempaa harkintaansa hän oli poistunut siinä\nkäsityksessä, että minä turvaisin tuon kaivoksen omistuksen,\njoka vastasi miljoonaakin löytämätöntä sementtilouhosta. Hänen\npistäytymisensä pois kaupungista keskellä päivää oli niin tavallista,\nettä se ei ollut herättänyt mitään huomiota. Hän kertoi, että\netsintää oli pitkitetty yhdeksän vuorokautta menestyksettä.\n\nSilloin hänet valtasi aaveellinen pelko, että oli voinut sattua\njotakin vastusta sen työn suorittamiselle, joka tarvittiin meidän\nsaadaksemme pitää sokkosuonen, -- niin mahdottomalta kuin sellainen\nsattuma tuntuikin, -- ja hän läksi kiireen kaupalla kotiin. Hän\nolisi saapunut Esmeraldaan ajoissa, jollei hevonen olisi uupunut,\nniin että hänen täytyi saapastella loppumatka jalkaisin. Ja siitä\njohtui, että hän omalta suunnaltaan tuli Esmeraldaan samana hetkenä\nkuin minä toisaalta. Hänellä kuitenkin oli lujempaa tarmokkuutta,\nsillä hän meni suoraa päätä \"Suuren Lännen\" kaivokselle, väistymättä\nsivulle niinkuin minä olin tehnyt, -- ja hän päätyi perille muutamia\nminuutteja myöhästyneenä. \"Tiedonanto\" oli jo naulattu julki, uusi\nvaltaus peruuttamattomasti tapahtunut, ja väkijoukko hajaantui sitten\nnopeasti.\n\nHän oli saanut selville yhtä ja toista ennenkuin poistui paikalta.\nTyönjohtajaa ei ollut nähty kaduilla sen illan jälkeen, jolloin\nteimme valtauksen; kerrottiin, että hänet oli sähköteitse kutsuttu\nKaliforniaan elämää ja kuolemaa koskevassa asiassa. Hän ei ainakaan\nollut louhinut mitään malmia, ja yhteiskunnan valppaat silmät\nolivat todenneet tämän seikan. Kello kaksitoista tämän murheellisen\nkymmenennen päivän yönä suoni oli jälleen joutumassa vapaaksi, ja\nkello yhdeltätoista kunnas oli mustanaan miehiä, jotka pyrkivät\nvaltaajiksi. Juuri sen väenpaljouden olin nähnyt kuvitellessani, että\noli uutta malmia tavattu, -- hupelo mikä olinkin.\n\nMeillä kolmella oli muuten sama uuden valtauksen oikeus kuin\ntoisillakin, kunhan olisimme vain olleet kyllin nopeita edes viime\nhetkellä.\n\nKun kello löi kaksitoista, pystytti neljätoista aseistettua ja\ntoimenpiteensä puolustamiseen valmistautunutta miestä tarvittavan\n\"tiedonannon\" ja julisti, että he olivat suonen omistajia, samalla\nkun sille annettiin uudeksi nimeksi \"Johnson\". Mutta samassa ilmestyi\näkkiä työnjohtaja, vireeseenvedetty revolveri kädessään, ja vannoi,\nettä hänen nimensä oli lisättävä listalle, muutoin hän \"hiukan\nharventaisi Johnson-yhtiötä.\" Hän oli rivakka, roteva, päättäväinen\nmies, jonka tiedettiin pysyvän sanassaan, ja niinpä tehtiinkin\nsovinto. Hän sai nimiinsä sata osaketta, kun taasen toiset pidättivät\nitselleen kaksisataa kukin. Sellainen oli sen yön tarina.\n\nPaikkakunnalta lähdettyämme sitten kuulimme, että \"Suuri Länsi\" ja\n\"Johnson\" olivat lyöttäytyneet yhteen; osakkeiden lukumääräksi tuli\ntällöin viisituhatta. Työnjohtaja aavisteli ikäviä riitaisuuksia\nvastedes ilmeneviksi ja katsoi noin suuren hankkeen olevan\nvaikeasti hoidettavissa, joten hän oli myynyt sata osakettaan\nyhdeksästäkymmenestätuhannesta kultadollarista ja matkustanut\nkotiinsa itävaltioihin niillä elelemään. Jos ne osakkeet edustivat\nniin sievoista summaa alkuperäisen valtauksen pikku osuutena,\nniin on helppo laskea, mikä olisi tullut kokonaisen kolmanneksen\narvoksi. Me olisimme olleet miljoonamiehiä, jos olisimme kuokkaa ja\nlapiota käytellen työskennelleet alueella vain päivänkin ja siten\nvarmistaneet omistusoikeutemme.\n\nJuttu kuulostaa haaveelliselta, mutta sen todenperäisyys voitaisiin\nvahvistaa monien todistajain lausunnoilla ja otteella Esmeraldan\npiirin virallisesta rekisteristä. Voin toki aina sanoa, että olen\neittämättömästi ollut kerran elämässäni miljoonamies, joskin vain\nkymmenen päivää.\n\nVuosi takaperin sain kirjeen vanhalta kelpo miljoonamieskumppaniltani\nHigbieltä, vähäpätöisestä kalifornialaisesta kullanhuuhdontaleiristä.\nHän kertoi yhdeksän tai kymmenen vuoden hapuilemisen ja raatamisen\njälkeen lopulta päässeensä niin pitkälle, että hänen käytettävissään\noli kaksituhattaviisisataa dollaria, joilla hän aikoi perustaa pikku\nhedelmäkaupan. Kuinka se ajatus olisikaan loukannut häntä sinä yönä,\njona me makuukojuissamme loikoen suunnittelimme Euroopan-matkoja ja\nmarmoritalojen rakennuttamista \"Venäläiselle kummulle\"!\n\n\n\n\nPARTURIT\n\n\nKaikki muu voi muuttua, mutta eivät parturit, ei heidän\nesiintymisensä eikä ympäristönsä. Ne eivät vaihdu milloinkaan. Mitä\nkokee käydessään ensimmäistä kertaa parturissa, sitä samaa kokee aina\nja kaikissa parturinliikkeissä elämänsä viimeiseen päivään asti.\n\nMinä ajatin partani tavanmukaisesti tänäkin aamuna. Muuan herra\nlähestyi parturin ovea Jones Streetiltä juuri samaan aikaan kun minä\nlähestyin sitä Main Streetiltä -- sehän on niin tavallista. Minä\nkoetin kiiruhtaa, mutta se ei auttanut; hän pujahti sisälle ovesta\nmuutamaa askelta ennen minua, minä seurasin kintereillä ja näin\nhänen istuutuvan sille ainoalle vapaalle tuolille, joka oli parhaan\nparturin hoidossa. Niinhän aina käy. Minä istahdin leposohvaan,\ntoivoen saavani sen tuolin, jota hoiti etevämpi noista toisista\napulaisista, sillä hän oli jo alkanut kammata kerittävänsä tukkaa,\nkun hänen toverinsa ei vielä ollut ehtinyt edes öljytä oman miehensä\nhiuksia.\n\nOdottelin jännittyneesti. Kun näin, että numero kaksi alkoi voittaa\nnumero yhtä, muuttui jännitykseni levottomuudeksi. Kun n:o 1\nhetkeksi keskeytti työnsä, ottaakseen eräältä vastatulleelta maksun\npäänpuhdistuspiletistä, ja siten päästi toverinsa menemään edelle,\nmuuttui levottomuuteni tuskaksi. Kun n:o 1 ryhtyi jälleen työhönsä\nja kun he molemmat yhtaikaa ottivat pois liinan ja puhdistivat\npois liian puuterin ajelluilta poskilta, oli hiuskarvan varassa,\nkumpainen ehtisi ensin sanoa: \"Olkaa niin hyvä!\" ja sydämeni ihan\nsytkytti jännityksestä. Mutta kun n:o 1 viimeisessä silmänräpäyksessä\npysähtyi suoriakseen pari kertaa asiakkaansa kulmakarvoja, huomasin\nhänen hävinneen, nousin harmistuneena ja läksin ulos pelastuakseni\njoutumasta n:o 2:n käsiin, sillä minulla ei ole niin suurta\nluonteenlujuutta, että tyynesti voisin katsella odottavaa parturia\nsilmiin ja sanoa hänelle vartoavani, kunnes hänen toverinsa tuoli\njoutuu vapaaksi.\n\nOlin neljännestunnin ulkosalla ja tulin sitten takaisin, toivoen\nonnistuvani paremmin. Nyt olivat tietysti kaikki tuolit varatut,\nja lisäksi neljä miestä istui vuoroaan odottamassa äänettöminä,\nmiettiväisinä, tuskastuvina, seurustelematta, niinkuin tavallista,\nkun odotellaan vuoroa parturinliikkeessä. Minä istahdin vanhalle\nrautaselkäiselle sohvalle ja kulutin aikaani tutkimalla seinille\nnaulattuja ilmoituksia kaikenmoisista hiustenvärjäysvoiteista.\nSitten luin rasvaiset nimiliput yksityisten henkilöiden\nhiuskonjakkipulloista, luin yksityisten parranajokuppien nimet\nja numerot, tarkastelin seinillä riippuvia, kärpästen tahrimia\nja repeilleitä painokuvia, jotka esittivät tappeluita, entisiä\npresidenttejä, huolettomasti loikoilevia sulttaaninvaimoja ja tuota\niänikuista, inhoittavaa nuorta tyttöä, joka panee nenälleen isoisänsä\nsilmälasit; manasin sydämessäni kirousta ja kuolemaa isoisälle,\nkanarialinnulle ja ilkeän äreälle papukaijalle, joita on melkein\nkaikissa parturinliikkeissä. Viimein sain käsiini erään eheämmän\nviimevuotisen kuvalehden, joka oli likaisella pöydällä keskellä\nhuonetta, ja katselin sen vääristeltyjä esityksiä vanhoista, jo\nunohtuneista tapahtumista.\n\nLopuksi tuli minun vuoroni. Muuan ääni lausui \"olkaa hyvä!\" ja minä\nistahdin tuolille -- tietysti numero kahden. Huomautin kohteliaasti,\nettä minulla oli kiire, ja se teki häneen niin syvän vaikutuksen kuin\nhän olisi sen kuullut ensi kerran elämässään. Hän tuuppasi pääni\nsyrjään ja kiersi liinan kaulaani. Hän kopeloi hiuksiani kynsillään\nja selitti, että ne olisi leikattava. Minä sanoin, etten sitä\nhalunnut. Hän pöyhötteli uudelleen ja sanoi, että ne olivat liian\npitkät nykyisen muodin mukaisiksi -- sopisi niitä hiukan lyhentää,\nvarsinkin takaa. Minä sanoin, että olin ne leikkauttanut vasta viikko\nsitten. Hän seisoi hetkisen vaiti ja luultavasti katseli tukkaani,\nkysyen sitten ylenkatseellisella äänellä, kuka ne oli leikannut. Minä\nriensin vastaamaan:\n\n\"Te itse!\"\n\nOlin saanut hänet kiikkiin. Hän alkoi nyt sotkea saippuakuohuaan ja\nkatsella peiliin, silloin tällöin kokonaan pysähtyen ja asettuen\nihan kuvastimen eteen tarkoin tutkimaan leukaansa tai pusertamaan\nposkestaan jotakin näppylää. Sitten hän saippuoi toisen puolen\nkasvojani perinpohjin ja aikoi juuri ryhtyä laastitsemaan toista\npuolta, kun kadulla tappelevat koirat kiinnittivät hänen huomiotaan,\nja hän juoksi ikkunan ääreen ja seisoi siinä katselemassa, kunnes\ntappelu oli loppunut ja hän menettänyt tuloksesta lyömässään vedossa\ndollarin tovereilleen -- olin tästä hyvin mielissäni. Hän lopetti\nsaippuoimisen eikä sohaissut saippuasutia suuhuni kuin kaksi kertaa.\nNyt hän alkoi hieroa siveltyä leukaani kädellään ja puhellessaan\nsamalla toisten parturien kanssa koirain tappelusta työnteli tietysti\nsuuhuni saippuavaahtoa tietämättään, mutta minä sen tiesin.\n\nSenjälkeen hän alkoi kihnuttaa partaveistään vanhaan hihnaan ja\nviivähti kotvasen keskustellessaan naamiohuveista, joissa oli\nedellisenä iltana ollut punaiseen kaapuun ja kärpännahalta näyttävään\nviittaan laittautuneena -- esittäen jonkunlaista kuningasta.\nHäntä ihastutti, että toverit laskivat leikkiä hänestä ja eräästä\nneitosesta, jota hän oli mielistellyt. Hän halusi kaikin mokomin\njatkaa haastelua, ollen närkästyvinään toisten pilasta. Tuosta\ntarinasta hän sai aiheen katsella uudestaan peiliin: hän pani\npois partaveitsen ja suki hiuksiaan sangen huolellisesti, veti\npienen kiehkuran otsalle ja suori sivulta tukkansa korvilleen\nturhantarkasti. Sillävälin vaahto kuivui kasvoihini ja tuntui\nimeytyvän hikihuokosiin.\n\nLopulta hän aloitti parranajon, iski sormensa ihooni, piteli\nnenästäni kuin ovenrivasta, tyrkki ja survoi päätäni sinne tänne,\nsikäli kuin hänen mukavuutensa vaati, ja kaiken aikaa ryki ja\nsyleksi sydämensä pohjasta. Niin kauan kun hän ajeli kasvojeni\nkarkeimpia osia, en tuntenut mitään, mutta kun hän alkoi nipistellä\nja raappia kaulanahkaani, kihosi minulle kyyneleet silmiin. En\nvälittänyt siitä, että hän tuli minua kovin lähelle, en välittänyt\nhänen sipulinlöyhkästäänkään, sillä luulen kaikkien parturien\nrouskuttelevan sipulia, mutta eräs muu seikka saattoi minut\nluulemaan, että hän oli alkanut hapantua sisäpuolelta jo elossa\nollessaan, ja se saattoi minut ylen levottomaksi. Nyt hän työnsi\nsormensa suuhuni, saadakseen ylähuulen paremmin ajelluksi, ja\nsilloin tein sen havainnon, että hänen toimenaan liikkeessä oli\nfotogenilamppujen täyttäminen. Olin usein ajatellut, oliko se\nparturien urakkana vaiko siivoojattaren.\n\nKoetin huvikseni arvailla, mitä kohtaa hän sillä kertaa vihlaisisi,\nmutta hän ehtikin leikata leukaani ennenkuin arveluni oli johtunut\nmihinkään tulokseen. Heti hän teroitti partaveistään -- sen olisi\nvoinut tehdä jo ennemmin. Minä en halua tulla ajelluksi liian\nsileäksi ja sanoin senvuoksi, ettei tarvinnut ajella toistamiseen.\nKoetin saada hänet panemaan pois veitsensä, sillä pelkäsin hänen\niskevän sen kaulaani juuri kaikkein arimmasta paikasta, jota\npartaveitsi ei voi kahdesti hivellä saamatta aikaan onnettomuutta.\nMutta hän selitti vain silittävänsä pienen epätasaisen jäljen, ja\nsamassa partaveitsi lipsahti kiellettyyn kohtaan ja verenvuoto oli\nitsestään selvä.\n\nHän kastoi pyyheliinan kulman jostakin pullosta ja hosui sillä\nkasvojani perin kummallisesti, -- kukaan muu ihminen ei siten\nmenettele pestessään toisen kasvoja. Sitten hän kuivasi kaulani ja\nkasvoni huidellen pyyhkeen kuivalla osalla, ikäänkuin sillä tavalla\nkoskaan kuivattaisiin; mutta parturi ei juuri milloinkaan kohtele\nasiakasta niinkuin kristittyä ihmistä. Hän pani pyyheliinallaan\nhaavaan rohdosliuosta, sen perästä jotakin jauhetta, sitten jälleen\nnestettä, ja olisi kai jatkanut sitä peliä iankaikkisesti, ellen\nolisi pyytänyt häntä lopettamaan... Nyt hän jauhoitti koko naamani\nja alkoi miettiväisenä sukia tukkaani ja tutkia sormiaan. Sitten hän\nsanoi, että hiukseni olisivat välttämättä pestävät. Minä huomautin,\nettä olin pessyt ne perinpohjin kylpiessäni eilen. Olin taas saanut\nhänet kiinni.\n\nSitten hän suositteli Smithin hiusvoidetta ja tahtoi myydä sitä\nminulle pullollisen. Kieltäysin ostamasta. Hän ylisteli uutta\n\"Jonesin hajuvettä\" ja pyysi minua ostamaan sitä. En siihenkään\nsuostunut. Hän tarjosi jotakin keksimäänsä hammaspulveria, ja kun en\nsiitä huolinut, halusi hän myydä minulle partaveitsiä.\n\nKun nämä kaupanhieromiset olivat menneet myttyyn, ryhtyi hän taas\ntyöhönsä, kasteli minut aivan märäksi, yksinpä jalkanikin, öljysi\ntukkani vasten tahtoani, hieroi ja hankasi siitä harjalla ison\ntukon irti ja kampasi sen, mitä jäi jälelle, pystyyn, pyöräytti\nikimuistettavan rakkaussuortuvan otsalle, ja suoriessaan harvoja\nkulmakarvojani ja töhriessään niitä voiteilla piti hän pitkän\nesitelmän kaikista tempuista, joita oli opettanut rottakoiralleen.\nSilloin kuulin kellon lyövän kahtatoista ja tiesin, että junani oli\nlähtenyt viisi minuuttia sitten. Hän irroitti liinan, pyyhki sillä\nkasvojani, suori vielä kerran kulmakarvojani ja hilpeänä huusi\nvuoroaan odottavalle vieraalle vanhan tunnussanansa: \"Olkaa niin\nhyvä!\"\n\nSama parturi kompastui ja kuoli halvaukseen pari tuntia senjälkeen.\nJään tänne päiväksi, saadakseni kostaa -- aion pitää puheen hänen\nhautajaisissaan.\n\n\n\n"]