Kädettömien taistelu
August (nimim. Aku Rautala) Ripatti (1896–1931)
Yhteiskunnallinen romaani kuvaa työtätekevän luokan elämää, ajatuksia ja sisäisiä taisteluja siirryttäessä nykyhetkestä kohti tulevaisuutta. Kerronta painottaa yksilön ja joukon asemaa sekä sosiaalista kehitystä asiapitoisella otteella.
Aku Rautalan 'Kädettömien taistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1154. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KÄDETTÖMIEN TAISTELU
Romaani
Kirj.
AKU RAUTALA [August Ripatti]
WSOY, Porvoo, 1930.
Kaikilla asioilla on filosofiansa.
Egon Friedell.LUKIJALLE.
Tämä kirja ei pyri loisteliaasti täyttämään niitä vaatimuksia, joita pidetään välttämättöminä ja lainmukaisina taiteelliselle romaanille. Kirjani tehtävänä on esittää kuva yhteiskunnallisesta elämästä nykyhetkestä tulevaisuuteen, pysytellen määrätyn kansanluokan – työtätekevän luokan – piirissä ja kuvaten sen elämää, ajatuksia ja pyrkimyksiä sekä sen sisäisiä taisteluja. Lukija ymmärtänee, etten pyri mitään ennustamaan, mutta luettuaan kirjani hän myöntänee esittämäni tapaisen kehityksen mahdollisuudet sekä todennee sen tulokset.
Aika ja paikka, entiset elämänvaiheet ja olosuhteet kirjani henkilöille ja tapahtumille eivät merkitse mitään. Nykyisyys ja lähitulevaisuus, ihminen ja yhteiskunta, yksilö ja joukko, siinä ainoat lähtökohtani, joiden kehitystä olen pitänyt silmieni edessä kirjoittaessani. Suorat linjat, asioiden yhteenvedot ja johtopäätökset niistä ovat olleet mielestäni enemmän arvoisia kuin yksityiskohdat, jotka kirjaani mahdollisesti olisivat taiteellisessa suhteessa parantaneet; olen välttänyt niitä, koska ne ovat vain sivupuroja kokonaisuuden valtakymissä.
Kun kerran en itse ole lähtenyt taiteellisista momenteista, ei lukijankaan tarvitse niitä kirjaltani odottaa. Asiassa pysyminen on merkinnyt minulle kaikki; tavalliset romaanin kaunistuskeinot ovat olleet sivuasia. Siitä huolimatta otan itselleni oikeuden nimittää kirjaani romaaniksi.
Tekijä.
I.
1.
– Hissi alas! huusi portaiden alapäässä soinnukas miesääni käskevästi, ja voimakas käsi tärisytti hissiverkoston alimmaisinta ovea.
Hississä olevat kuhnustelijat säikähtivät tästä äänekkäästä kiirehtimisestä ja toimittivat hissin tavallista nopeammin alas. Sen saavuttua alakertaan nousi siihen ripeäliikkeinen nuorimies, joka levottomasti siirteli jalkojaan hissin hitaasti noustessa ylöspäin. Tuskin menijä olisi hissiä odotellutkaan, ellei olisi ollut noustava kahdeksanteen kerrokseen. Se on jo melkoinen matka kiertoportaita pitkin, ja urheilijakin sentään käyttää hissiä hyväkseen, etenkin jos on työskennellyt kahdeksan tuntia yhtämittaa seisoallaan.
Yhtä ripein liikkein hän poistui hissistä ja kiirehti huoneeseen. Nokiset työvaatteet oli tuota pikaa heitetty nurkkaan, ja mies seisoi täysin alastomana, teki ensin muutamia verrytysliikkeitä, asteli kylpyhuoneeseen ja paiskautui siellä suoraapäätä kylmään vesiammeeseen. Hän otti nyt kylmän virkistyskylvyn ja toimitti tarkistuspesun sen lisäksi, mitä oli jo työpaikallaan tehnyt. Hetken päästä hän nousi ylös, hieroi ruumistaan, kuivasi itsensä ja teki uusia voimisteluliikkeitä ruumiinlämmön palauttamiseksi. Kun tavan- ja säännönmukaiset suoritukset oli käyty läpi, pukeutui hän puhtaisiin vaatteisiin.
Nyt hän oli taas sitä myöten valmis käymään käsiksi seuraaviin tehtäviinsä. Veri kierteli lämpöisenä ja vilkkaana suonissa. Hän veti huoneen ainoan nojatuolin ikkunan ääreen, kokosi eteensä kasan sanomalehtiä ja kirjoja ja ryhtyi lukemaan.
Auringonsäteet lankesivat vinottain tähän kahdeksannen kerroksen huoneeseen, ja mies oli asettanut tuolinsa niin, että ne lankesivat juuri hänen päälleen lämmittävästi. Hetken päästä tuntui raukaisevan. Hän ojensi itseään, asettautuen mukavampaan asentoon, ja nukahti.
Puoli tuntia lienee kestänyt unta, kun hän heräsi. Aurinko oli liukunut pois, ja nyt hän tarttui uudestaan sanomalehtiin. Ensin hän silmäili Suomen Sosialidemokraattia ja luki tarkasti sen artikkelin, jossa selitettiin kommunistien hajoitustoimintaa työväenliikkeessä yleensä sekä erikoisesti ammatillisessa liikkeessä. Sitten hän osui tarkkaamaan kirjoitusta Nokian lakosta, sillä se oli päivän kiintoisin kysymys järjestyneissä työläispiireissä. Litvinovin pöytäkirja oli toisarvoinen, eduskuntapiireissä siihen ehkä syvennyttiin ja siitä puhuttiin. Työläisistä olivat polttavimpia kysymyksiä ammatilliset ja urheilulliset kysymykset, sillä näiden ympärille olivat keskittyneet työväestön eri ajatus- ja mielipidesuuntien pyrkimykset. Niistä käytiinkin mitä kiihkeintä taistelua, joka saattoi sosialidemokraattiset ja kommunistiset työläispiirit vihaamaan toisiaan katkerammin, kuin mitä he milloinkaan olivat porvareita vihanneetkaan. – Hän vilkaisi lehden viimeiselle sivullekin, – Topra-Heikin kirjoitukset naurattivat, mutta lopuksi hän pudisti päätään, viskasi lehden pois ja otti tilalle Työväenjärjestöjen Tiedonantajan. Samat jutut, toiset miehet vain siinä hyökkäilivät, syyttivät toisia hajoittajiksi, pettureiksi ja muiksi. Kieli oli vieläkin karkeampaa ja voimallisemmin höystettyä. Asiaeroa ei tuntunut paljonkaan olevan, ja kumpikaan kiistapuoli ei voinut tuoda asian ydintä esiin. – Hän heitti tämänkin lehden pois samanlaisin pettymyksen tuntein kuin edellisenkin.
Hän, Antti Kouta, oli paljon ajatellut noita kysymyksiä. Hänen myötätuntonsa olisi ollut kokonaan tämän äärimmäisen vasemmiston puolella, jos näiden menettelytavat ja aaterakennelma olisivat olleet täysin johdonmukaisia ja jos nämä olisivat pysyneet niiden kysymysten rajoissa, jotka olivat välttämättömiä ja tarpeen vaatimia. Mutta kun nämä hapuilivat mahdollisimman kaukaisissa ja vieraissa asioissa, niin hän ei antautunut aktiiviseen toimintaan näiden pyrkimysten perille viemiseksi. Tämän vasemmistolaisen työväenosan pyhimyksellinen Lenin-palvonta ja ylenpalttinen Neuvostoliiton ihailu olivat hänelle vastenmielisiä. Myöskään hän ei pitänyt siitä militaristisesta hengestä eikä pintapuolisesta fraseologiasta, mitkä tässä liikkeessä yhdistyivät suureksi meluamiseksi ja tarpeettomaksi ilmaan huitomiseksi. Sosialidemokraateissa häntä tympäisi näiden poroporvarillisuus, sillä hän havaitsi heidän monen johtajansa olevan paljon porvarillisemman kuin milloinkaan porvarilliseksi lukeutuva saattoi olla. Sitäpaitsi koko sosialidemokraattinen liike osoitti suurta saamattomuutta, kun sillä ei ollut tarjottavanaan mitään sellaista, joka olisi kiehtonut ja häikäissyt odottavia mieliä, vastaanottoisia mieliä, kuten häntäkin. Porvarillisille aate- ja ajatussuunnille hän ei kallistanut korvaansakaan ollen tietoinen luokka-asemastaan. Se velvoitti häntä käsityskantansa mukaan olemaan tarpeellisen kaukana sekä vastarinnassa näitä omia ja luokkansa perivihollisia kohtaan. Ja koska – sellainen käsitys hänellä oli – porvarit vastustavat kaikkia hänen luokkansa pyrkimyksiä, niin mitäpä tekemistä tai yhteistä hänellä olisi ollut heidän kanssaan. Varsinaisesta luokkajaosta tai todellisista luokkasuhteista hän ei kyllä tähän mennessä ollut vaivautunut ottamaan perinpohjaista selvyyttä, hänelle riitti tunnepohjasta saatu vakaumus käsitykseksi. Tietoja hän ahmi sekä yhteiskunnallisilta että teknillisiltä aloilta, eivätkä yleislaatuisetkaan asiat, kuten taide- ja kirjallisuuskysymykset, olleet hänelle vieraita. Mutta hänen johtolauseensa oli: mikään inhimillinen ei saa olla vierasta. Hänellä kyllä oli oma läheinen toveripiirinsä, mutta verraten vieraaksi ja yksinäiseksi hän tunsi itsensä heidänkin parissaan. Ajan virtaukset täyttivät hänen mielensä kokonaan, varsinkin sen sisäisemmät ja henkisemmät virtaukset, jotavastoin hänen toverinsa olivat antautuneet enemmän ulkopuolisten vaikutusten alaisiksi. Hän oli yksinäinen mies elämässään, asuikin yksin tässä suuren asuntotalon kahdeksannessa kerroksessa. Hän oli itse kalustanut huoneensakin, ei aivan täysin makunsa mukaisesti, vaan varojensa mukaan. Ja sikäli kuin varoja riitti, täydensi hän kalustoaan. Näin hän sai täydellisen rauhan syventyä omiin oloihinsa ja asioihinsa.
Työpaikalla olivat päivät kuluneet kiireisessä työssä. Aina olikin kiirettä. Milloinkaan ei tunnuttu saatavan niin paljon valmistetuksi kuin tarvittiin. Hän ei ollut ajatellut eikä ratkaissut itselleen asian ydintä, joka oli siinä, että tuo kiireellisyys oli nykyaikaisen tuotannon perusehto. Jos hän olisi kysymystä tutkinut ja tarkastellut, olisi hän havainnut, että nykyaikainen teollisuus ei muuten voinut pysyä kehityskykyisenä jossakin yksityisessä maassa, ellei siinä pyritty samoihin saavutuksiin ja samalle tasolle kuin kaikkialla muuallakin. Kansainvälinen teollinen kilpailu oli sen aiheuttanut. Kaikkia tuotteita piti saada mahdollisimman paljon ja mahdollisimman lyhyessä ajassa valmistetuksi. Aika ja paljous olivat päätekijöitä, laatu ja muut puolet tulivat vasta toiselle tilalle. Työn jatkuvaisuus ei ollut pyrkimyksenä. Sen jälkeen kuin ylituotantoa syntyisi, pantaisiin tehtaat seisomaan ja työntekijät saisivat etsiä uusia aloja, saisivat siirtyä toisille tuotannonaloille työskentelemään. Sen hän oli kyllä havainnut, ettei nykyaikainen työmies voinut olla aivan varma yhdenlaisen ammattityön jatkuvaisuudesta koko iäkseen, kuten ennen aikaan, jolloin sepälle riitti takomista kuolemaansa asti ja samalla tavoin muillekin ammattilaisille. Nykyaika oli pyyhkäissyt vanhat ammattijaot tykkänään pois, se erikoistutti työmiehen joksikin aikaa yhteen työhön, mutta kun se oli loppunut, oli työntekijän siirryttävä vallan toisenlaiselle teollisuuden alalle, ja siellä hänet erikoistettiin taas joksikin ajaksi tuohon toiseenkin tehtävään. Nykyjään ei ollut enää ihmeellistä, että saattoi tavata muurareita, jotka olivat täysin ammattiinsa perehtyneitä mekaanikkoja, tai puuseppiä, jotka olivat maalareita. Tämän olivat alati vaihtelevat konjunktuurit aiheuttaneet. Ja – hän mietti – mihin suuntaan tässä vielä kehitytäänkään, lopuksi kai ei voida puhuakaan eri ammattilaisista, vaan puhutaan yleensä työntekijöistä, jotka ovat kaikki samanlaisia ja tekevät sitä työtä, mitä kulloinkin esiintyy, niitä sattuvat saamaan ja mitä tarvitaan. Konetekniikka poistaa kehittyessään loputkin raja-aidat, mitä tässä suhteessa on olemassa. Ja jäljellä ei ole mitään muuta kuin yksi suuri palkkatyöväen armeija, joka ehkä taistelee raskaita taisteluja puutteita ja kärsimyksiä vastaan, taistelee siitä olemassaolon oikeudesta, jonka koneet tulevat heiltä riistämään.
Hän heitti sanomalehden pois, ojensi käsiään ja silmäili ulos. Kevätilta oli kuulas ja kirkas. Hän ajatteli ulos lähtemistä ja siirsi sanomalehdet sivuun. Mutta nyt hän havaitsi alimmaisena olevan Suomen Ammattijärjestö-lehden. Hän otti sen käteensä ja ryhtyi vielä sitäkin silmäilemään.
Hän huomasi äkkiä aivan uuden asian. Lehden toisena kirjoituksena oli "Ratsionalisointi rautatiekonepajassa". Sehän oli hänen työpaikkansa. Mitä siis siitä? Hän istui uudestaan ja alkoi lukea.
"Ulkomaiden ammattiyhdistyksissä on sangen laajasti pohdittu ratsionalisoimiskysymystä varsinkin sodan jälkeisinä vuosina, jolloin se kaikessa laajuudessaan on ollut aktuelli päivänkysymys. On esitetty sen hyviä ja huonoja puolia, varsinkin jälkimäisiä. On koetettu mahdollisesti hidastuttaa sen kehitystä, mutta tuloksetta, sillä tällä kysymyksellä, jos millään, on takanaan se laki, jota me sanomme taloudelliseksi pohjaksi.
Meillä on kysymykseen kiinnitetty vain vähän huomiota. Kuitenkin on meillä laajoja teollisuusaloja, joissa ratsionalisoiminen on toimitettu tieteen "viimeisen sanan mukaan" ja joissa sitä jo vuosikausia on sovellettu käytäntöön.
Mitä on siis ratsionalisointi?
Käsite johtuu vieraskielisestä sanasta ratio == järki – ja teollisuuteen sovellettuna ratsionalisoinnilla siis tarkoitetaan tuotannon eli työn järkiperäistämistä. Toisin sanoen: työnteolle laitetaan uusia mekaanisia apukeinoja, työ spesialisoidaan, työntekijäin soveltuvaisuus määrättyyn työhön tarkistetaan eri menetelmien mukaan, pyritään välttämään työntekijän tarpeetonta paikaltaan liikkumista. Lopuksi erikoisesti tätä varten keksityllä pirullisella palkkaruuvilla otetaan työläisestä irti kaikki mahdollinen työpäivän kuluessa. Se on teollisuuden ratsionalisointia."
Siinäpä se olikin. Sehän oli se avain, jota hän ajattelussaan tarvitsi. Häneltä oli tähän saakka puuttunut sana, käsite, millä hän olisi määritellyt ajatuksensa ja johtopäätöksensä mainitusta kysymyksestä. Kyllähän hän ennemminkin oli kuullut puhuttavan siitä ja nähnyt tuon sanan mitä erilaisimmin käytettynä, mutta nyt se avautui hänen eteensä yksinkertaisena ja tajuttavana. Hän alkoi ajatella ratsionalisointia.
2.
Ovikello soi, hänen oli keskeytettävä lukemisensa ja mentävä avaamaan. Tulija oli hänen työtoverinsa Matti Vilska. Tämä ensi töikseen huudahti:
– Lopeta jo, Antti, tuo tutkiminen ja lähde ulos. Jollet lähde muualle, niin mennään Työväentalolle. Istutaan kahvilassa. Ehkä sinne tulee muitakin tovereita päätetään siellä sitten illan muusta ohjelmasta.
Antti Kouta laski lehden pois ja kysyi:
– Oletko katsonut sanomalehdestä, onko siellä jotakin, joka olisi vähän erikoisempaa?
– En ehtinyt. Tänäänhän on keskiviikko, ja tiedäthän sen vanhastaan, ettei siellä ole nyt mitään erikoisempaa tilaisuutta. Jokin vastalausekokous vain.
– En tarkoittanut mitään huveja, ajattelin siellä olevan joitakin paremmanpuoleisia keskustelu- tai esitelmätilaisuuksia.
– No onhan se vastalausekokous kylliksi jännittävä.
– Totta puhuen minua kyllästyttävät nuo ainaiset vastalausekokoukset ja ponsitehtaileminen, kun niillä ei kuitenkaan mitään tuloksia saavuteta. Meidän porvarimme ovat siksi paksunahkaisia, etteivät he moisista protesteista piittaa tuon taivaallista. Harkittaisiin ennemmin muita kysymyksiä ja yritettäisiin saada ne paremmin ymmärretyiksi. Ehkä silloin joukkojen tietoisuus kasvaisi ja laajenisi. Nyt se häviää iankaikkisten mielenosoitusten ja vastalauseiden virtaan.
– Etkö sinä sitten myönnä noiden asioiden tärkeyttä? Ei suinkaan niiden takia mieltä osoitettaisi eikä pantaisi vastalauseita, jos ne eivät koskisi työläisiä ja heidän elinkysymyksiään.
– Useimmissa tapauksissa ne ovat pelkkää roskaa. Tärkeätkin kysymykset hukkuvat toisarvoisten sekaan ja jäävät aivan vieraiksi meille tämän maan työläisille.
– Sinä et ota huomioon kansainvälisyyttä ja sitä, mihin se velvoittaa. Se vaatii samojen kysymysten esille ottamista samanaikaisesti kaikissa maissa.
– Mutta se on väärin ymmärrettyä kansainvälisyyttä. Minun nähdäkseni olisi ensin lakaistava oma kynnys ja sitten vasta vieraiden veräjät. Minun käsitykseni mukaan olisi kansainvälisyydelle suuremmaksi voitoksi se, että yksityisten maiden työläiset perehdytetään omiin sisäisiin kysymyksiinsä ja näin tehden kasvatetaan heistä ajattelevia yksilöitä, jotka ajattelevat ja tahtovat itsenäisesti sekä yksimielisesti. Silloin he edustaisivat paljon suurempaa luokkavoimaa kuin nyt, jolloin heidän harrastuksensa ja taistelutahtonsa hajoitetaan mahdollisimman moniin ja vieraisiin asioihin ja kysymyksiin. Tästä kaikesta ei voi ollakaan mitään muuta seurausta kuin mielipiteiden hajoaminen. Ja juuri siinä näen suurimman syyn meidän työläisten nykyiseen heikkouteen ja suureen hajanaisuuteen.
– Niin saattaa olla. Mutta ei väitellä täällä. Se on väsyttävää. Mennään talolle, voithan sitten katsoa ilmoitustaulusta, sattuuko siellä olemaan jotakin erikoisempaa.
– Voisihan senkin tehdä, mutta minä en viitsisi tarpeettomasti lähteä. Tässä on juuri edessäni mielenkiintoinen kirjoitus, minun on ensin tutkittava se ja saatava siinä esitetyt asiat itselleni selviksi jo huomiseen mennessä.
– Mikä sinulla nyt taas niin tärkeä kysymys on? Ehkä se on jokin niitä sinun ainaisia probleemojasi, joiden takia sinä aina homehdutat itseäsi.
– Tämä on yhtä paljon sinulle kuin minullekin. Tämä koskee läheisesti meidän työtämme. Katso, sen päällekirjoituksena on "Ratsionalisointi rautatiekonepajassa".
– Jonkun kirjeenvaihtajan kertomus kai, ylimalkainen kuvaus oloista ja mielipidevirtauksista työmaalla.
– Tällä kertaa tämä on tärkeämpää kuin selonteko siitä, kuinka paljon noskelaisuutta ja kommunismia esiintyy työmaallamme. Tämä kirjoitus on poikkeus ja samalla harvinainen. Tähän tutustuminen on välttämätöntä, suoraan sanoen se koskettelee meidän elinkysymyksiämme.
– Vai niin. Minä en niihin niin paljon kiinnostu. Täytyy vähän huvitellakin nuorena ollessaan. Muuten kävisi kaikki liian yksitoikkoiseksi.
– En kiellä sitä, mutta jokaisen on kiinnitettävä elinkysymyksiinsä huomionsa, sillä niistä riippuu, voimmeko me huvitella – jopa sekin, voimmeko ajatellakaan.
– No lue se sitten pian, ja lähdetään. Lue ääneen, ettei minun tarvitse vaivautua sitä lukemaan.
Antti alkoi lukea artikkelia, Matti kuunteli. Tämän tarkkaavaisuus kasvoi hetki hetkeltä, sillä niin läheinen oli asia hänellekin. Ei hänkään ollut milloinkaan asiaa ajatellut eikä tiennytkään siitä juuri mitään. Nyt se avautui täysin selvänä ja ymmärrettävänä hänellekin, ja hän myönsi itselleen sen olevan todellakin huomionarvoisen ja enemmänkin: polttavan elinkysymyksen, jota ei lioin vain voinut sivuuttaa. Kun Antti oli lopettanut lukemisensa, kysyi Matti:
– Joko se päättyi?
– Kyllä, mutta on täällä tällä kertaa toisiakin samaa asiaa käsitteleviä artikkeleita. Ne valaisevat kysymystä muissa maissa.
– Ei lueta niitä nyt. Keskustellaan ensiksi tästä. Minä en todellakaan ole ennemmin tästä kuullut mitään enkä ole osannut tämäntapaista ajatellakaan.
– Et suinkaan. Tähän mennessä meillä ei ole tällaista kysymystä tarvinnutkaan selvittää. Ratsionalisointi maamme teollisuudessa on tapahtunut vasta viimeisten vuosien aikana eikä vieläkään kaikkialla. Siksi se ei ole herättänyt laajempaa huomiota. Tarkoitan: me työntekijät emme ole huomanneet sitä aikanaan, enempää kuin monia muitakaan elinkysymyksiämme. Olemme kiintyneet ulkoisiin asioihin ehtimättä sisäisiin, tärkeämpiin. Nyt havahdumme yhtäkkiä ja heristäydymme, kun kiristys alkaa työnantajien puolelta olla huipussaan. Me työläiset kuljemme vuosikymmenen jäljellä ajastamme. Vai mitä ajattelet?
– Olet oikeassa. Mutta meidän on otettava asia yleisemmän keskustelun alaiseksi jo huomisesta lähtien työmaallamme. Internatsionaalikysymykset saavat levätä, ne ovat tämän rinnalla toisarvoisempia. Tämä täytyy saada jokaisen kalloon mahtumaan, ja jokaisen on ratkaistava suhteensa tähän kysymykseen.
– Kuten internatsionaalikysymykseenkin. Niinhän sinä olet aina vaatinut.
Matti hämmästyi. Niin hän todellakin oli tehnyt, hän muisti sen. Hän otti kaikki uudet asiat kuohahtavan innokkaasti, ne saivat hänestä tulisimman kannattajan ja ajajan vähäksi aikaa. Mutta pian hän väsyi niihin, sillä hän ei omistanut ajatuksiaan kokonaan niille. Ja häilähtelevä kun oli, täytyi hänen saada nopeasti vaihtelua, ja niin ne aina jäivät syvemmin tutkimatta. Senvuoksi hän nyt hyvin tunsi toisen sanonnassa tahallisesti tähdätyn heiton tähän hänen heikkoon kohtaansa.
– Onhan se totta sekin, mutta et kai sillä tarkoittane, ettei minusta olisi miestä mihinkään?
– En, en suinkaan. Päinvastoin sinua juuri tässäkin asiassa tarvitaan, sillä sinun innostuksesi on aina ollut suurena apuna tähänkin saakka, kun olemme erilaisia kysymyksiä herättäneet työmaalla keskustelunalaisiksi. Niin tässäkin. Nyt voimme lähteä ulos, ja jos tapaamme tovereita, niin keskustelemme heidän kanssaan. Ja ellemme tapaa, on meillä kahdenkin puhelemista.
He lähtivät ulos ja menivät tuttuun tapaan Työväentalolle.
3.
Oli vielä aikaista heidän tullessaan Työväentalon ravintolasaliin. Kun orkesteri alkoi soittaa, täyttyivät pöydät tuota pikaa. Ei niin paljon soiton vuoksi, vaan tämä aika oli tullut useimmille tavanmukaiseksi. Ns. opintoyhdistysläisiä oli jo useassa pöydässä istumassa. He edustivat meikäläisiä komsomoleja. Ja heidän ihanteekseen oli istutettukin pyrkimys saavuttaa samanlainen repäisevä käyttäytymismuoto kuin esikuvilla, Neuvosto-Venäjän komsomoleilla. Heidän pöydästään kuului omituista keskustelua. Äänekästä se oli, ja jos sitä tarkkaavaisena seurasi, niin sai sen vaikutuksen, että liikuttiin asioissa, joiden syvällisempää merkitystä nämä keskustelijat eivät itsekään täysin käsittäneet. Mutta heidän innostuneisuutensa ja elehtimisensä veti väkisinkin tarkkailijaa puoleensa. Vallankumoukselliset termit ja iskulauseet olivat noiden nuorukaisten ja neitosten huulilla, ja he väittelivätkin keskenään tottuneesti. Jos ei olisi tuntenut heitä ja heidän väitelmiään perusteellisemmin, olisi saattanut luulla heidän perinpohjin tietävän ja tajuavan nuo keskustelunaiheet. Mutta se oli vain lainatavaraa, joka oli istutettu vastaanottavaisiin mieliin silloin, kun ne olivat herkimmillään. Heitä olisi pinnallisesti katsoen saattanut luulla kokonaan uudeksi polveksi, jolla on uudet käsitykset asioista ja ihmisistä, yhteiskunta- ja elämänkysymyksistä, jopa rakkauselämää koskevistakin kysymyksistä. Paljon heissä tosin jo oli uutta pinnalla, mutta vanhaa sittenkin uinui pohjimmalla heidän mielissään.
Ovensuussa olevan pyöreän pöydän ääressä, jota sanottiin taiteilijapöydäksi, istuivat kaikkein kummallisimmat olennot. Heitä kyllä pidettiin taiteilijoina, mutta siitä ei ollut paljoakaan tietoa, mitä taiteen aloja he oikeastaan edustivat. He istuivat ja elehtivät vieläkin huolettomammin ja samalla huomiota herättävämmin kuin opintoyhdistysläiset, joskin hiljaisemmin, mutta aivan liioitellun arvokkaina ja ylimielisen näköisinä. Tämä sai tarkkaajan vakuutetuksi siitä, että heidän taiteilijaominaisuutensa oli enemmän tehtyä kuin aitoa, sillä oikea taiteilija ei olemuksellaan sitä tuo enää nykyaikana esiin. Hänet huomataan ilman asennoimista, ja jos ei, niin hän ei pidä siitä suurtakaan lukua.
Yhtäällä pöytien ääressä istui painijoita, toisessa saattoi olla nyrkkeilijöitä, ammattiyhdistysväkeä – tämän talon avarat suojat vetivät puoleensa kaikki työväen eri harrastuspiirit, ja monenkin mielestä tämä talo tuntui kodilta. Etenkin nuoret työläiset olivat tähän kiintyneet, ne nimittäin, joilla oli muitakin harrastuksia kuin pelkkä jazzin tai spriin nauttiminen. Jazz-tarpeilleen täältä sai kyllä tyydytystä, mutta ei juopottelulle. Sen viljelijät pysyttelivätkin poissa täältä.
Antti Kouta ja Matti Vilska olivat saaneet itselleen ensimmäisen pyöreän pöydän. Tilattuaan annoksensa he ryhtyivät keskustelemaan täällä tekemistään uusista havainnoista.
– Oletko pannut merkille sitä, ettei täällä näe juuri vahingossakaan ketään sosialidemokraattista kansanedustajaa, kommunistisia kylläkin.
– He kai ovat ottaneet siksi korkean asenteen, etteivät katso enää tarpeelliseksi jokapäiväistä kosketusta työläisten kanssa. He saavat kyllikseen joukosta jo äänien kalastusmatkoilla. Jälkimmäiset taas noudattavat tarkoin ohjesääntöään, jossa vaaditaan alituiseen kosketukseen ja kanssakäymiseen työläisten kanssa, heidän mielialojensa ja tarpeidensa selvillesaamiseksi, kuten teesi kuuluu.
– Ahaa, olet oikeassa. Muuta selitystä en enää kaipaa.
Pöytään saapui toisiakin työtovereita, ja keskustelu solui milloin yhtäälle, milloin toisaalle. Tästä aiheiden vaihtelevaisuudesta ei tuntunut olevan pysähdystä löydettävissäkään. Lopulta eräs virkkoi:
– Ensi sunnuntaina on ammattiosaston kokous, jossa äänestetään meidän liittomme Ammattijärjestön edustajakokousedustajista. Kai pojat kokoukseen menevät?
– Mennään kai, – sanoi Matti Vilska. – Emmehän muulloinkaan ole olleet poissa. Nythän kokouksessa käsitellään alustavasti työehtosopimustakin.
– Keskustellaanko? sanoi Antti. – Siinä tapauksessa minäkin tulen kokoukseen.
– Etkö ota osaa edustajaäänestykseen ollenkaan? kysyttiin.
– Otan tietysti. Ja helpottaakseni teitä, ettei teidän tarvitse tehdä seuraavaa kysymystä, ilmoitan, että äänestän kaikkein tuntemattomimpia ehdokkaita, sillä he eivät ole kiihkeimpiä puoluepukareita eivätkä intoilemalla puolin tai toisin tee itseään tunnetuiksi, vaan voivat omistautua itse asioillekin. Menettelen näin vähääkään välittämättä siitä, että en noudata kummankaan puolen ohjesääntöä: ei yhtään ääntä hukkaan, ei yhtään ääntä hajoittajille.
– Sinäpä nyt kovin omaperäinen olet. Et hyväksy siis toisia etkä toisia.
– En, sillä kummatkin ovat samanlaisia suupaltteja, – paljon porua, vähän villoja, siinä on kumpienkin ansiokas toiminta.
– Oo, kuinka arvostelevaa! ihmettelivät toverit.
– Niin, mutta myöntänette Antin olevan liiankin paljon oikeassa, puolusti Matti.
– Kyllä, kuului epäröiden. Kun kukaan ei voinut esittää vastaväitteitä, tyydyttiin tähän. Läsnäolijoista ei kukaan ollutkaan eri mieltä, mutta epäröiminen johtui siitä, että odotettiin esimerkiksi Matilla olevan vastaväitteitä. Kun hänkin näytti olevan vanhan kiistakumppaninsa Antin kanssa samaa mieltä, niin toisetkin olivat tyytyväisiä. Useimmat heistä päättivät nyt menetellä samalla tavalla kuin Anttikin. He eivät vielä tienneet, mitkä kysymykset toveruksia enimmin askarruttivat.
– Oletteko milloinkaan tutustuneet siihen järjestelmään, missä me teemme työtämme ja miten me sitä teemme, kysyi Antti yht'äkkiä.
– Kapitalistinen järjestelmähän se on, ja kapitalististen liikeperiaatteiden mukaanhan me työtä teemme, vastattiin.
– Niin kyllä, sen te kyllä tiedätte. Meillä teetetään työtä kapitalististen periaatteiden mukaan, ja luulisi siis, että mekin tietoisesti toteutamme työssämme tätä periaatetta. Useat meistä tietävät toteuttavansa sitä, vaikka vasten tahtoaan. Ja vaikka me työskentelemmekin voiton ja lisäarvon saantia varten kapitalisteille, emme tee sitä aivan vapaasta tahdostamme. Vallitseva tuotantojärjestelmä on nyt sellainen, että meidän on niin tehtävä, huolimatta siitä, että meillä on työstä ja tuotannosta aivan toiset periaatteet. Meidän on työskenneltävä elääksemme. Tämä on vain asian yleinen puoli, mutta minä haluaisin tietää, millaisen työjärjestelmän mukaan me työskentelemme?
– Tietysti kapitalistisen.
– Sen te äsken jo sanoitte. Mutta millainen työ- ja palkkausjärjestelmä on meidän työmaallamme?
– Työ on erikoistettu, spesialisoitu, ja palkkauksessa vallitsee yleisemmin aikaurakka.
– No niin. Selvä. Mutta oletteko kuulleet, että tämän systeemin sanotaan olevan tuotannon ratsionalisointia?
– Niin. Se tahtoo sanoa: tuotannon järkiperäistämistä.
– Eikö tuotanto ole ollut aina siitä hetkestä saakka järkiperäistä, kun ihminen on yleensä ruvennut jotakin tekemään?
– On ja ei ole. Sillä on suuren suuri aste-ero. Meidän toimintamme on sikäli järkiperäistä, mikäli se palvelee meidän olemassaolomme jatkuvaisuutta. Mutta nyt emme sisällytä tähän yleisinhimillistä suhdetta, vaan yhteiskuntataloudellisen suhteen, ja käsittelemme kysymystä sen puitteissa. Me otamme lähtökohdan lähempää, emme yleisinhimillisestä teko- ja työperiaatteesta, vaan siitä liikenäkökohdasta, jolla halutaan säästää aikaa ja rahaa. Se selvittää kaiken. Ajan säästöä ei syntyisi ilman työn spesialisointia eikä myöskään rahan säästöä. Aika ja raha ovat tässä tapauksessa yhtä. Ja tätä tärkeintä säästöä ei syntyisi ilman tuotannon järkiperäistämistä. Ensin teknilliset apuneuvot, sitten työläisen sitominen erottamattomaksi koneenosaksi. Mutta tämä menee jo liian kauaksi teoreettisiin määritelmiin, jolloin kysymyksen ydin ei ehkä paljastu. Otamme senvuoksi asian alusta ja lähempää. Millaista oli luullaksenne työnne kymmenen vuotta sitten ja millaista se nyt on?
– Samanlaista raatamista tietenkin.
– Samanlaista eikä kuitenkaan samanlaista. Tänä päivänä sinä, Heikki, olet seisonut koko päivän samalla paikallasi, siinä sinä seisot huomenna ja kenties vuosia eteenpäin ja vedät vaununaluksen muttereita kiinni pultteihin niin lujasti, että joka huokosestasi tippuu hiki ja melkein veri. Sinä saat siitä aikaurakan mukaan 50 prosentin koroituksen palkkaasi, joka muuten on seitsemän markkaa tunnilta, ja niin ollen tulet saamaan kymmenen ja puoli markkaa. Jos työtä ei olisi ratsionalisoitu eli, niinkuin sinä sitä tähän asti olet sanonut, "spesialisoitu", tekisit sinä jonkin työsakin kanssa jotakin määrää vaununalustoja. Työ olisi teillä kyllä urakalla, kokonaisurakkana, ei aikaurakkana. Te tekisitte sitä kyllä kiireesti, mutta vaikka siinäkin aika ja sen säästö tulevat kysymykseen, niin olisi sinulla siinä urakassa jotakin muutakin tehtävää eikä vain yksinomaan pulttien kiinnittämistä vuodesta vuoteen. Nyt sinä et pääse liikkumaan etkä vaihtamaan työtäsi, vaan olet tuomittu melkein täydelliseen liikkumattomuuteen. Ja sinun liikkeesi on laskettu niin, ettei sinulle ole jätetty mitään turhia liikkeitä, vaan nuo toistuvat liikkeet on suoritettava kellonheilurin säännöllisyydellä, ettei muu koneisto lakkaisi käymästä. Jos heiluri pysähtyisi, seisahtuisi kello. Jos sinä pysähdyt, pysähtyy sinun mukanasi koko ratsionalisoitu työkiertokulku. Eteesi tulee ruuhkaa, ja takanasi huudetaan kiireesti toimittamaan vaunua eteenpäin. Jos et voi sitä tehdä, saat lähteä kävelemään. Kaikilla on aikaurakka, ja jokaisen on pyrittävä 50 prosenttiin, muuten ei elettäisi.
– No oletpa sinä asian syvällisesti tutkinut.
– En tarpeeksi syvällisesti. Paljon syvällisemmin se on meidän tutkittava. Yritämme ottaa sen ensi sunnuntaina esille työehtosopimuksen yhteydessä. Silloin se tulee alustavasti käsitellyksi, me tutustumme siihen tarkemmin ja pääsemme siten siitä paremmin selville. Ehkä on joitakin vanhempia miehiä, jotka tuntevat kysymyksen. Onhan Airo ollut Amerikassa Fordin tehtailla työssä, missä tuo ratsionalisointi on kaikkein pisimmälle käytännössä toteutettu.
– Mutta Airohan puhuu niin mahdottomia juttuja yleensä.
– Niin. Eihän hän kaikessa oikein johdonmukainen ole – puuttui Vilska puheeseen. – Väliin hän ylistää Fordin tehtaat ja työjärjestelmän maasta taivaaseen, kuinka kaikki siellä oli ollut niin spesialisoitua, ettei työntekijän tarvinnut itseään millään tarpeettomalla vaivata. Toisinaan hän kiroilee sitä, että siellä oli ollut niin tukalaa. Hänkin sai maata ratakiskojen välissä selällään kahdeksan tuntia päivässä, ruuviavain kourassa ja mutterilaatikko käden ulottuvilla. Joka kahden minuutin päästä hänen oli vedettävä aina uusi mutteri kiinni pulttiin, jonka toinen mies ylhäältä päin pisti reikään. Juuri kun sen oli saanut vedetyksi kiinni, oli tuo kaksi minuuttia tarkoin kulunut, ja seuraava auto oli jo tulossa, ja niin aina kahdeksan tuntia päivässä. Ajatelkaa, mitä se merkitsee: kahdeksan tuntia päivässä maata selällään ja vetää muttereita herkeämättä pulttien päihin? Eikö se ole kammottavaa?
– Tähän minä tahdoin päästäkin mainitessani Airon – sanoi Antti. – Minä tiedän hänen tahallisen epäjohdonmukaisuutensa aina silloin, kun hän teille jotakin puhuu. Mutta ei hän enää kokouksissa ole epäjohdonmukainen, kun jotakin asiaa ruvetaan käsittelemään. Ja sen lisäksi, että hän on kommunisti ja sen suunnan johtaja ammattiosastossamme, on hän, sen tiedän, ratsionalisoinnin ehdoton vastustaja. Ja oletteko havainneet hänen olevan epäjohdonmukaisen silloin, kun hän rupeaa jotakin asiaa ajamaan, puolustamaan tai vastustamaan? Hän tekee kaiken niin tarkasti vaistoten, aivan matemaattisen laskelmallisesi, ettei hän juuri otteissaan häviä. Muistatteko Köpenhaminan sopimuksen käsittelyä osastossamme? Kuinka viisaasti hän johti mielipiteensä voittoon, vaikka alussa näyttikin siltä, kuin ei sopimusta hyväksyttäisi. Mutta Airon tarkkuus pelasti sen sopimuksen puoltajien ja nykyisen ammatillisen liikkeen johdon mielipiteen eduksi.
– Mutta kuinka hänen kaltaisensa mies olisi sitten ratsionalisoimisen vastustaja?
– Hän ei olisi sen vastustaja, jos hän olisi itse työnantaja tai jos hän olisi vastuunalainen johtaja – sanokaamme vaikkapa Neuvosto-Suomen rautatiekonepajalla. Neuvosto-Venäjän vallanpitäjät eivät ole ratsionalisoinnin vastustajia. Mutta ottakaa huomioon: hän on työmies porvarillisen Suomen rautatiekonepajassa, ja sellaisena hän vastustaa tuotannon ratsionalisointia kahdesta sangen järkiperäisestä syystä. Ensiksikin siitä, että hän on työmies, jolle ratsionalisointi sen tähänastisessa kehitysvaiheessa merkitsee suurta vaivannäköä ja puserrusta, ja toiseksi, mikä onkin tärkeintä: johdonmukaisena ja leppymättömänä luokkataistelijana, kapitalistisen järjestelmän vihollisena hän vastustaa sitä. Sillä jos hän puolustaisi sitä, olisi se kapitalismin tukemista. Ja hänen, kuten jokaisen oikean luokkataistelijan, tulee pyrkiä sellaisiin aikaansaannoksiin ja ainakin yrityksiin, jotka heikentäisivät kapitalismia. Tai lennokkaammin sanottuna: lyödä nauloja kapitalismin ruumisarkkuun! Melkein jo voin näin etukäteen ennustaa, että te ensi sunnuntain kokouksessa olette hänen kanssaan täysin yksimielisiä ratsionalisoinnin turmiollisuudesta, etenkin kun te ette tunne vielä kysymystä sen koko laajuudessa.
– Tokkohan vain – epäiltiin – me niin johdettavissa olemme.
– Ette te sen enemmän johdettavia ole kuin muutkaan. Teidän tunteenne on huomioon otettava tekijä, ja te olette työmiehiä, jotka nyt jo tunnette ja aina tulette tuntemaan teollisuuden ratsionalisoinnin nahoissanne. Ei teidän tarvitse hävetä sitä, että olette olleet siinä asiassa, kuten ehkä monissa muissakin, johdettavia. Me kaikki olemme johdettavia, näennäisesti itsenäisinkin mies joutuu aina johdettavaksi. Niissä piireissä taas, jotka tunnustetaan johtaviksi piireiksi, noudatetaan milloin mitäkin johtoa, useimmiten näille itselleenkin täysin tuntematonta. Esimerkiksi suuri valtiomies ottaa yleisen mielipiteen johdattajakseen, hän käyttää tätä yleistä mielipidettä hyväkseen, ja nyt sanotaan, että hän osaa ottaa huomioon yleisen mielipiteen, vainuaa sen etukäteen, tajuaa ajan ja kansan tarpeet ja vaatimukset. Tällainen mies kyllä on oikea johtaja, mutta ilman johtoa ei hänkään ole. Meidän asemassamme on varsin luonnollista se, että olemme johdettavia, sillä me emme ole saaneet vastaavaa tietomäärää, eikä meille jää työmme vuoksi riittävästi aikaa voidaksemme itsenäisesti ottaa kaikista kysymyksistä selvää. Ainoa, mitä me tarvitsemme välttämättömästi, on se, että meidän olisi löydettävä itsellemme mahdollisimman parhaat johtajat ja että paras johtaja oikealla ajalla tapaa meidät, joukot.
– Mutta itsenäisiä yksilöltähän me olemme jokainen.
– Niin olemme, mutta meistä yksilöistä muodostuu joukko aina silloin, kun muodostamme järjestön, puolueen tai vaikkapa vain teoreettisen aateyhtymän. Silloin meitä on joukko, silloin meistä on puhuttava kollektiivisena yhteisönä. Mutta edellytyksenä siihen, että kollektiivinen yhteisö olisi paras mahdollinen – on se, että tuon yhteisön muodostavat itsenäiset, ajattelevat, tietävät ja tahtovat yksilöt, jotka jo yksilöinä ovat korkealla kehitystasolla. Nyt vielä voidaan puhua massasta siitä syystä, ettei tämä yksilöllinen kehitys ole kylliksi korkealla tasolla. Mutta olen vakuutettu, että sen jälkeen, kun yksilöt ovat saavuttaneet korkeamman kehitystason, häviävät sellaiset halveksittavat sanat kuin: joukko, massa ja lauma. Mutta itse kollektiiviset yhteisöt eivät häviä milloinkaan, ne ovat ja tulevat olemaan aina, tosin muuttuneina ja korkeammassa mielessä.
– Palataan äskeiseen asiaan, ratsionalisoimiskysymykseen, – huomautti Heikki Vaara, jonka ajatukset olivat jo alkaneet pyöriä tämän kysymyksen ympärillä.
– Tällä kertaa meidän on se jätettävä, – huomautti Vilska, – kello lähenee jo kahtakymmentäkolmea. Mutta lukekaa "Suomen Ammattijärjestö"-lehdestä tuo kirjoitus, sitten keskustelemme siitä sopivassa tilaisuudessa. Ellei teillä ole, niin ostakaa se sanomalehtikioskista mennessänne. Minä ainakin ostan.
Miehet nousivat pöydästä ja etsivät päällysvaatteensa naulakoista ja poistuivat.
Oli jo niin myöhä, että jokainen meni suoraan asuntoonsa.
4.
Antti Kouta saapui kotiinsa, mutta ei ajatellutkaan vielä nukkumaan menoa. Hän asetti herätyskellon kuntoon ja rupesi lukemaan samaa artikkelia.
Kirjoituksessa sanottiin, että Gd-vaunun valmistusajaksi on laskettu 2 tuntia 30 minuuttia.
Mitä? Niin vähänkö siihen menee aikaa? Se ei ole todellakaan paljon. Ei voi väittää, että sitä tehtäessä laiskoteltaisiin. Eikä siitä saatu palkka ole liian helpolla ansaittua.
Hän ei ollut itse varsinainen vaununtekijä. Ei aivan läheinen osatyöntekijäkään siinä kiertokulussa, mitä kirjoituksessa kuvattiin. Osatyöntekijä kylläkin, mutta vähän etäisempi. Hän oli sorvaaja. Mutta hän tunsi kuuluvansa erottamattomana renkaana tuohon ketjuun. Sen kolmen vuoden ajan, minkä hän oli rautatien konepajassa työskennellyt, hän oli sorvannut vaununakseleita. Muuten hän olisi tuskin tuntenutkaan niin läheisesti tätä uutta ratsionalisoitua työtä, ellei hänelläkin olisi käytännössä ollut aikaurakka. Nyt, kun hänen mieleensä muistui tuo aikaurakka, hän otti lehden uudestaan esille.
"Se joustin, joka saa työntekijät yrittämään kaikkensa, ja tekisi mieli sanoa enemmänkin kuin kaikkensa, se on tietysti palkkasysteemi. Se on kyynillisen nerokas aikaurakka-järjestelmä, jossa urakasta sovittaessa ei puhuta rahasta mitään, vaan sanotaan: saat niin monta minuuttia siitä työstä. Kun työntekijä yrittää kaikkensa, voi tuntipalkkaan tulla 30:n, ehkä 50 prosentin koroitus. Mutta silloinpa voidaankin jo seuraavalla kerralla nipistää hiukan liikoja pois. Tämä järjestelmä on jokaisen tieteellisen työntekojärjestelmän a ja o. Ilman aikaurakkaa seisoisi teollisuuden ratsionalisoiminen todennäköisesti savijaloilla."
Aivan niin. Se se oli joustin tai paremminkin puristin, joka kaiken määräsi ja pani ponnistelemaan. Ei todellakaan sitä suotta sanottu hiestysjärjestelmäksi. Kirjoittajakin huomautti: sitä ei pitäisi pyrkiä vastustamaan, vaan työntekijöiden olisi muuta tietä pyrittävä turvaamaan itsensä sen kurjistuttavilta vaikutuksilta. Mutta miten? Kirjoittaja väikytteli työehtosopimusta ja laajaa ja lujaa järjestyneisyyttä niiksi lunastimiksi, joilla työntekijät voisivat ostaa itselleen ajallisen pelastuksen. Mutta vain ajallisen. Hän oli vakuutettu siitä, että tuo pelastus tulisi olemaan ajallinen, tilapäinen. Hänen mielestään oli varmaa, ettei teollisuuden ratsionalisointi päättyisi tähän, vaan jatkuisi. Onhan se jatkunut aina siitä saakka, kun jotakin on tuotettu, aina meidän päiviimme asti.
Mutta nyt se vasta oli saavuttanut tieteellisen pohjan. Nyt sitä vasta alettiin järkiperäisillä tutkimuksilla edistää. Paitsi ainaista ponnistelua yhä täydellisempien koneiden aikaansaamiseksi, oli lisäksi tullut tutkimustyö työntekijän soveltuvaisuudesta eri töihin. Psykoanalyysi on ollut iskusanana. Jotkut ovat puhuneet siitä niin innostuneina, ikäänkuin se toisi lopullisen ratkaisun ihmisen orjuusprobleemiin. Ei, se ei tuo sitä, vaan sen avulla voidaan vain valita sopiva orja kuhunkin paikkaan. Vanhoilla kreikkalaisilla oli jo olemassa erilaisia menettelytapoja tällaisen psykoanalyysin suorittamiseksi. He valitsivat myöskin tieteellisesti orjansa eri tehtäviin. Ja roomalaiset suorituttivat tämän tutkimustyön sivistyneillä orjillaan. Toinen orja tutkii toisen orjan sopivaisuuden kuhunkin työhön. Tiedemies-orja harkitsee tarkoin, tuleeko tästä miehestä tai naisesta sopiva välikappale johonkin mekanismiin. Joskin henkilökohtaisen pakko-orjuuden aidat ovat hävinneet, ovat tilalle astuneet elämisen välttämättömyyden pakkosyyt, jotka määräävät ja pakottavat jokaisen alistumaan johonkin orjuudenlajiin, ehdottoman vapaata ja riippumatonta yksilöä ei ole olemassakaan. Mutta niin sanottu luokkajako on olemassa, ja sen vaikutuksesta hallitsevat luokat pyrkivät yhä uusiin ja parempiin kehityssaavutuksiin. He kaikki eivät ole omistavia, mutta sivistyksensä ja erikoistietojensa nojalla hallitsevaa ja johtavaa luokkaa. Tämän takia ovat kaikki ihmiskunnan edistyspyrkimykset ensi kädessä heidän pyrkimyksiään. He tahtovat keksiä ja ajatella aina uusia ja uusia, sillä tämän kehityksen eteenpäin vieminen on tullut intohimoiseksi pyrkimykseksi, ja oletetaan, ettei muuten voitaisi elääkään. Kaikella tuolla on täydellinen oikeutuksensa, sillä niinhän täytyy olla. He eivät pysähdy ajattelemaan, kuinka suuria kärsimyksiä se tuottaa suurille työtätekeville joukoille jonakin ajankohtana, lopultahan kaikki kääntyy yleiseksi hyödyksi. Mutta nytkin voitaisiin ajatella sitäkin, miten tämän pyrkimyksen hetkellisestikin kurjistuttavia seurauksia olisi lievennettävä.
Niin. – Hänen huomionsa kiintyi taas toisaalle. Erääseen kirjoitukseen oli lainattu amerikkalaisen kapitalismin vaikutusvaltaisen edustajan Evans Clarkin lausuntoja, jotka tämä oli julkaissut "The New-York Times "-lehdessä. Hän lausui siinä mm. seuraavaa:
"Amerikkalaisesta tuotantotehosta on tullut maailman kahdeksas ihme... Työläisten asuinhuoneistot ovat ääriään myöten täynnä miehiä, jotka haluavat tehdä työtä, mutta eivät voi saada sitä... Työttömyys on aina ollut huonojen aikojen seuralainen... Nykyinen työttömyyskriisi on tykkänään erilainen..."
Niin, nämä olivat seurauksia tuotannon ratsionalisoimisesta. "Nykyinen työttömyyskriisi on tykkänään erilainen." Se ei siis johdukaan huonoista ajoista tai muista sellaisista, vaan on tuotannollisen ratsionalisoinnin suoranainen seuraus. Varhaiskapitalistisellakin ajalla oli huutavaa työttömyyttä ja kurjuutta, kun Englannin kankurit, kehrääjät ja karstaajat joutuivat koneiden käytäntöön tulon jälkeen työttömyyteen ja nälkäkuolemaan. Nyt uhkaa sama ilmiö siksi, että nuo koneet ovat täydellistyneet ja että ne saatetaan suorittamaan liian nopeaan ja liian paljon työtä. Ainahan se on ollut uhkaamassa, mutta vielä tähän mennessä on maailmaan voitu hukuttaa niin paljon tavaroita, ettei suoranaista katastrofia ole tullut. Epäilemättä asia on niin, että loppujen lopuksi tämän huippuunsa kehitetyn teollisen kehityksen on tuotava tullessaan joko ihmiskunnan täydellinen pelastus tai sitten lopullinen häviö. Antti Kouta ajatteli kyllä mieluummin edellistä mahdollisuutta, sehän oli ainakin lohdullisempaa. Ja eiköhän vain tuo kehitys joskus kaukaisessa tulevaisuudessa toisi toivottua pelastusta? Ristiriitojen, äärettömän ankarien taistelujen tulos se tulisi todennäköisesti olemaan, mutta kuitenkin täydellisesti luonnonlakien mukaista. Niinkuin luonnossa vallitsi ristiriitaisuuden laki, inhimillisessä kehityksessäkin. Meidän toisten tehtävä on aina vastustaa, toisten puolustaa, me sodimme tämän tai tuon välttämättömyyden puolesta tai vastaan ja täten todennamme tuon luonnonlain olemassaolon ja vaikutuksellisuuden.
Hän pysähtyi. Hänen oli lopultakin mentävä nukkumaan, sillä huominen työpäivä oli taas armottomana edessä. Sentakia hän ei voinut antautua yhtämittaisesti ajatuksinensa työskentelemään. Voi, niitä onnellisia, jotka saavat pohtia pohdittavansa loppuun ja senjälkeen tyytyväisinä ajatusratkaisuihinsa panna makuulle. Hänen oli ollut koko ikänsä lähdettävä makuulle keskeneräiset ajatusalkiot mielessään. Ja kun hän oli mennyt seuraavana päivänä koneensa ääreen, olivat ne hukkuneet yleiseen pauhuun, eikä hänen ollut onnistunut tämän elämänsä järkkymättömän ja katkeamattoman kiertokulun vuoksi niitä milloinkaan päättää. Todellakin! Muutos tähän tilaan olisi saatava, vaikkapa sen saavuttamiseksi olisi pakko uhrata miljoonia ihmisiä. Kaikki nämä ristiriidat syntyvät yksinomaan ihmisten työstä, heidän orjuudestaan. Ja vain sen avulla niistä ristiriidoista on kerran selviydyttäväkin...
Hän keskeytti ajatuksensa väkivalloin, kuten niin monesti ennenkin. Ellei hän olisi ollut täysin tervehermoinen, tuskin hän olisi unta saanutkaan. Työn ja urheilun karaisema ruumis ei tuntenut sellaisia häiriöitä, ja säännölliset elintavat pitivät ruumiin ja hengen terveinä.
5.
Konepajassa valmistauduttiin taas töihin, kuten jo niin monena tuhantena aamuna ennenkin. Odotettiin vain pillin vihellystä, jolloin jokainen kävisi aikaurakkaansa käsiksi. Työhaluisinkaan ei päässyt aloittamaan, ennenkuin voimavirta pani koneet käymään. Oli omimista katsella tätä. Saattoi nähdä iloisiakin silmiä, mutta enimmäkseen vain huolestuneita kasvoja. Tämän joukon kasvot saavat aina pian huolestuneen ilmeen. Usein jo ennen kolmeakymmentä ikävuotta ovat heidän kasvonsa huolista uurtuneita. Elämisenhuolet ne painavat. Elämisenhuolet, – on parempi sanoa niin, sillä heidän raskain elämänhuolensa on juuri elämisenhuoli.
Aluskehysten maalaajat, naiset, ripustivat työmekkoja päälleen. Siveltimiä otettiin esille vesiastioista ja väritörppöjä tuotiin maalattavan aluskehyksen viereen. Tavallisissa tuntitöissä nämä työt olisi suoritettu talon ajalla, mutta nyt oli kysymyksessä aikaurakka, ja siksi ne oli koottava jo valmiiksi. Pillin viheltäessä aikamerkin oli oltava täydessä työssä. Nämä naiset olivat monetkin itsenäisiä perheenhuoltajia. Eräiltä oli kuollut mies tai sitten jokin muu seikka oli heittänyt perheen heidän elätettäväkseen. Näiden naisten kasvoilla esiintyivät nuo huolien ja työn synnyttämät merkit kaikkein selvimpinä. Ainoastaan joku oli poikkeuksena. Se vähäinen iloittelukin, mitä he keskenään pitivät, oli ikäänkuin vasten tahtoa ja väkisin esiin puserrettua.
Nyt kuului vihellys! Kaikki säpsähtivät ja varustautuivat odottamaan seuraavaa komentosanaa. Se tulikin pian. Vauhtipyörien hitaammat alkuliikkeet olivat ensimmäiset signaalit, ja muutaman pyörähdyksen jälkeen niiden nopeus kasvamistaan kasvoi. Räiske ja pauhina täytti pian huoneet. Pajasta kuuluivat väkivasaroitten kumeat iskut, levysepät rämisyttivät vasaroineen suuria levyjä, sahat ja höyläkoneet sihisivät ja ulvoivat. Kaikki tuo oli kuin jättiläiskokoinen jazz-orkesteri, jonka esitys oli niin valtavaa, että rytmi hukkui yhdeksi pauhuksi, ja jonka voivat kuulla ja tajuta vain sellaiset tottuneet esittäjät kuin nämä työläiset. Sähkörana siirteli vaunun aluskehyksen osia eteenpäin tarvittaville paikoille, suoristushuoneesta pajaan, pajasta merkkaajille, edelleen lävistäjille, kokoojille, niittaajille. Toisaalla valmista aluskehystä laskettiin pyörien päälle. Pyörät olivat jo valmiina paikoillaan odottamassa. Kun tämä aluskehys oli saatu pyöriensä päälle, saapui naisryhmä siveltimineen sen kimppuun, ja väriä vedettiin siihen kaikella kiireellä. Oli aikaurakka. Se oli puristin, joka sai kaikki käymään.
Edellinen vaunu, jonka naiset olivat juuri jättäneet, kytkettiin nyt vaijeriin, joka lähti hinaamaan sitä eteenpäin. Nyt sitä kuljetettiin puusepille. Puusepillekö? Ei, tällainen työ ei tunne niin vanhentuneita käsitteitä kuin ammatti. On parempi sanoa: vaijeri veti kehyksen lattiantekijöille, ja kun he olivat muutamissa minuuteissa lyöneet siihen lattian, siirtyi vaunu taas mittansa eteenpäin. Nyt toiset miehet löivät vaunun seinät, ja vaunun kuljettua yhä eteenpäin uusi työ joukko samassa tahdissa kattoi sen. Samaan aikaan maalattiin vaunun seiniä ulkoa ja sisältä.
Vaununtolppien maalaajia näkyi myöskin. Ennen maalasi mies näitä tolppia 150 kappaletta päivässä, joka oli hirmusaavutus sekin. Nyt maalasi kaksi miestä 1 000 tolppaa päivässä. Työ oli ratsionalisoitua.
Nosto-osastolla oli ihmeitä. Ennen nostettiin vain kaksi neliakselista matkustajavaunua päivässä, tämän nostamisen suoritti kahdeksan miestä kierrettävillä vivuilla, ja työ oli heille kuolettavan raskasta. Nyt sen suoritti neljä miestä neljällä sähkömoottorilla kymmenessä minuutissa. Kerrankin laite, joka oli todella helpottanut työntekijän työtä. Ollapa kaikki teknilliset apuneuvot tällaisia, saadapa ne kaikki toimimaan niin, ettei ihmistä orjuutettaisi. Ehkä tällainen toivomus kerran toteutuu, mutta koska – se on meiltä täysin salattua, niinkuin sekin, mitä ennen sen toteutumista on saattanut tapahtua. Emme tiedä sitä. Voimme aavistaa vain, että se ei tule toteutumaan helpolla, vaan jokaisesta edistysaskeleesta, minkä ihmiskunta on saavuttanut ja tulee saavuttamaan, se saa suorittaa kalliit lunnaat. Ja heikoimpia aina noiksi lunnaiksi uhrataan. Vanhat Jahven, Baalin, Astarten ja kaikkien ja kaikennimisten jumalien palvojat ovat uhranneet näiden jumaliensa lepytykseksi suuret joukot heikompia, milloin ihmisiä milloin eläimiä. Meidän aikamme uhraa samoin vielä suuremmassa määrässä jumalalleen, joksi se itse on kohonnut. Ikuisen ja määrättömän eteenpäinpyrkimisensä hyväksi – ja sitä sanotaan milloin taloudelliseksi pakoksi, milloin elämänvälttämättömyydeksi. Ah, rakkaalla lapsella on monta nimeä!
Täällä konepajassa pitäisi nähdä ihmisiäkin. Heidät nähdään työssään, mutta asiattomat katselijat eivät voi heitä puhutella, koska heillä on aikaurakka, he eivät jouda lörpöttelemään. On haettava työnjohtaja tai insinööri näyttelemään ja selittämään kaikkea, jos haluaa saada tästä tarkemmin selvää. Haetaan! – Ja mitä silloin saadaan kuulla?
Ylistyslaulu! Korkeaveisu tämän kaiken hyvyydestä ja järkiperäisyydestä. Siinä laulaa työ ylistystä itselleen ilman runoilijoiden apua. Ei kukaan epäile tämän kaiken hyvyyttä ja järkiperäisyyttä, ei kukaan halua tietoja sen kannattavaisuudesta tahi kannattamattomuudesta. Siitä kaikesta ollaan jo vakuutettuja, herra insinööri, teidän suurenmoiset saavutuksenne ovat tyrmistyttäviä! Me uskomme teidän vakuutuksenne tämän kaiken oivallisuudesta ja muustakin. Te hymyilette tyytyväisyydestä, herra insinööri, teitä kutkuttaa meidän hämmästyksemme, ja te tunnette itsenne todellakin suureksi meidän rinnallamme. Te tunnette ylpeyttä kaikkien näiden saavutusten johdosta ja olette vakuutettu, että me olemme nyt järkkymättömiä insinööritaidon ihailijoita ja sen uskollisia puoltajia. Oi, herra insinööri, älkää nauttiko liian aikaiseen.
Ei meidän tiedonhalumme vielä loppunut. Te ette tienneetkään, ettei teidän kanssanne ollutkaan nyt tavallinen maallikko kulkemassa, vaan ihminen, joka on itse elänyt ja raatanut tällaisessa laitoksessa vuosikausia ja vastakin on pakotettu niin tekemään. Hän on vain hetkiseksi pysähdyttänyt joistakin teille tuntemattomista syistä tuon raatamisensa ja tullut teitä vaivaamaan, tekemään teille kysymyksiä.
Mutta miten nuo ihmiset tulevat toimeen? – Oh, hyvin, te vastaatte! – Ei, älkää valehdelko, eivät he hyvin tule toimeen, näenhän sen heidän kasvoistaan! Niin, te kohautatte olkapäitänne, sillä te tahdotte sanoa, ettei ole teidän asianne, miten he tulevat toimeen! Mutta luuletteko tehneenne suuren hyväntyön keksiessänne nuo grottemyllyt ja sitoessanne nämä ihmiset nääntymään niiden ääreen? Ah, te hätkähditte! Entä tämä teidän aikaurakkajärjestelmänne, tämä teidän pirullisen nerokas palkkasysteeminne, jolla te puristatte verta ja hikeä elävistä ruumiista, joka on näkymättömyydessään yhtä pirullinen kone kuin kaikki inkvisition kidutusvälineet ja kiinalaisten monet iljettävät puristimet yhteensä. – Te hermostutte? – Inkvisiittorien ja kiinalaisten oli pakko käyttää näitä kidutuskoneitaan, mutta te panette uhrin itsensä kiertämään tämän kuristuspihdin ruuveja. – Älkää suuttuko, tämä on totta! Ja koska meidän keskustelumme on hyödytöntä, koska emme ymmärrä toisiamme, niin lopettakaamme se ja olkaamme, niinkuin emme tuntisi emmekä tietäisi mitään – suhtautukaamme kylmäverisinä asiaan ja pankaamme heidät yhä lujemmin puristamaan itseään uusien edistysaskeleiden ja uusien teknillisten apuneuvojen loppumattoman pitkällä ruuvilla.
Siis näiden ihmisten kanssa ei pääse juttelemaan heidän työaikanaan. Heillä on aikaurakka ja senvuoksi heillä on kiire. Saadaan odottaa suotuisampaa hetkeä. Mutta onko milloinkaan sellaista? Kyllä, päivällistunnilla. Lähimpänä asuvat kyllä rientävät asuntoihinsa hätäisesti siellä ahmaistakseen ruokansa. Toiset menevät lähellä oleviin kuppiloihin. Useilla on eväskäärönsä, ja he syövät sen konepajan ruokailuhuoneessa tai milloin missäkin. He ovat tottuneet tekemään sen yhtä hätäisesti kuin muutkin. Ja loppuajan, mitä tästä tavallisesta tunnista jää jäljelle, he viettävät joko keskustellen tai jotkut oikaisevat tyhjille työpenkeille makaamaan, kuinka kutakin huvittaa.
Matti Vilska ja Heikki Vaara lähtivät nyt liikkeelle. He lähtivät propageeraamaan. Usein he olivat tällaista propagoimista suorittaneet, mutta ennen heillä oli ollut konkreettisempi kysymys propagoitavanaan, mielipiteen muokkaus jollekin asialle edullisemmaksi, järjestön jäseneksi värväys tai jokin muu sellainen. Mutta nyt heillä oli aivan abstraktinen asia, josta he itsekään eivät voineet osoittaa mitään täydellistä selviötä, mutta joka kerran oli tuleva sellaiseksi. Tämä oli uusi kysymys, josta ei julkisessa sanassa oltu tähän asti puhuttu paljon mitään. Muuta tehtävää ei heillä vielä ollut kuin selittää, mitä ratsionalisointi oli. Kunhan se ensin tulisi edes tunnetuksi, heräisivät kaikki ajattelemaan sitä, ja kerran se olisi oleva polttava päivän- ja taistelukysymys. Senjälkeen ratkaistaisiin, vastustettaisiinko sitä vai otettaisiinko se kaikkine seurauksineen vastaan sellaisenaan. Vai tehtäisiinkö välipuheita siitä, miten pitkälle työntekijöitä tällä järjestelmällä saisi kiristää? Mutta selvää oli jo näin alusta alkaen se, että siitä tulisi kerran muodostumaan tavallista kireämpi taistelukysymys. Ja ehkä sentakia nämä työläiset joutuisivat vielä käymään jättiläisotteluita, asettaakseen edes joitakin aitoja ja sulkuja yhä kiristyvää riistoa vastaan, ennenkuin se veisi tuhansien käsistä ansiomahdollisuuden ja samalla suusta leivän.
Tällaista propagandatyötä ei voi tarkoin seurata, sillä se ei tapahdu suurissa ryhmissä ja äänekkäästi. Joku saattaa kuvitella asian sellaiseksi, että eräs miehistä on noussut jollekin korokkeelle seisomaan ja pitää hehkuvaa palopuhetta toisille. Jos joku niin tekisi, saisi hän heti lopputilin kouraansa. Kalossinkuva takapuolessa saisi hän talsia toisten tehtaiden porteilla uutta työmaata hakemassa. Kaikkialla työnantajia peloittaa mahdollinen kiihoitus; ja pienikin vihjaus toisten, monta kertaa ilkeämielisten työtovereiden taholta, aiheuttaa sen, että moni kunnollinen työmies saa lähteä ilman aihetta kilometritehtaalle, ja syyksi sanotaan, että hän on harjoittanut kommunistista kiihoitusta, vaikka monta kertaa niillä asioilla on sangen vähän yhteistä kommunismin kanssa. Jos lausuu peittelemättä mielipiteensä jostakin asiasta, niin on se tullut jonkun ilkimyksen kuiskuttelemalla liiankin kärkkäitten työnjohtajien korville. Mutta joka on elänyt vuosikausia konepajoissa tai joissakin muissa suurissa tehtaissa, on kyllä tullut huomaamaan, etteivät ne työläiset aina niitä kaikkein kunnollisimpia ole, joita työnantajien puolelta sellaisina pidetään. Kapitalistien taholla halveksitaan työnantajaa, joka mielistelee työläisiä jossakin palkkataistelussa, sellaisen työnantajan sanotaan, ja syyllä, pettäneen yhteisen asian. Samoin on asia käsitettävä työläisistäkin puheen ollen.
6.
Anttia ei näkynyt Matin ja Heikin mukana. Hän ei juuri tällaiselle kierrokselle monestikaan lähtenyt. Ei silti, etteikö hän olisi uskaltanut tai että hän siinä suhteessa olisi ajatellut toisin, mutta hän ei sitä tehnyt muista syistä. Hän oli liian syvämietteinen ja tyyni ollakseen parhain kiihoittaja, ja häntä olisi huonommin ymmärretty. Matti ja Heikki liikkuivat asioissa pinnallisemmin, enemmän tunteisiin vetoavasti, ja he olivat siihen tehtävään aivan omiaan. Heikki tuli toimeen hyvin vanhojen miesten kanssa, joiden ajatukset kulkivat verkkaisia latuja, ja kun Heikki ei itsekään ollut nopea ajatuksiltaan, ennättivät siis molemmat seuraamaan hyvin toisiaan. Matti, joka oli vilkas ja tulinen, kulki nuorempien parissa, jotka kuuntelivat tulta ja tarmoa säihkyvää ajatusten esittäjää, vaikkei se tarmo olisi sitten pitemmälti kestänytkään. Antti oli asioiden alkuunajattelija, toiset apostoleja, joiden tehtävänä oli aatteiden levitys. Usein kyllä nämä hänen toverinsa propagoivat hänelle vastenmielisten asioiden puolesta, joita hän ei aina hyväksynytkään.
Antti istui yhdessä Elma Saarisen kanssa ruokailuhuoneen perimmäisessä nurkassa. Elma Saarinen oli vaununaluskehyksen maalaaja, iältään 25-vuotias, hyvin kehittynyt ja kaunis tyttö. Hän oli tullut tähän työhön pelkäämättä sen raskautta ja naisten tehtäväksi sopimattomuutta siksi, että siinä oli melkoista paremmat ansiomahdollisuudet kuin monissa muissa naisten töissä. Eihän kenenkään auta katsoa sitä, mikä mahdollisesti olisi kunkin luonteelle, voimille tai sukupuolelle sopivaa työtä, vaan jokaisen on ajateltava sellaisen ansiotyön mahdollisuutta, jossa, vaikkakin ponnistuksin, voisi ansaita mahdollisimman paljon. Eräs kirjailija huudahtaa: on ihanaa omistaa rahaa. Ihanaa kyllä, mutta valitettavasti työläinen ja etenkään naistyöläinen ei saa sitä omistamiseen asti. Parempi olisikin sanoa: on ihanaa ansaita rahaa saadakseen sitä käyttää. Sillä käyttäähän se kohta kumminkin täytyy, eikä siitä suuria eriä jää säästävimmällekään.
Antti ja Elma olivat lähentyneet toisiaan aina siitä alkaen, kun Antti kolme vuotta sitten oli tullut konepajalle ja tutustunut Elmaan. Usein heidät nähtiin yhdessä kävelemässä, ja aina oli Antti valmis Elmaa auttamaan kaikissa asioissa. Monesti oli Elma vieraana Antin luona, ja kaikesta päättäen oli melko varmaa, että nuo kaksi tulisivat yhtymään toisiinsa lujemminkin kuin ystävyyden tai työtoveruuden sitein.
Antti selitti nyt Elmalle uusia ajatuksiaan. Elma oli koko sydämellään kiintynyt järjestötoimintaan, Antin mielestä liiaksikin. Kaikista naistyöntekijöistä, joita konepajalla oli, oli hän ainoa, joka niin innokkaasti seurasi aikaansa ja kaikkia eri virtauksia. Hänet vedettiin mukaan jokaiseen toimikuntaan, sillä olihan luonnollista, että tällaisessa osastossa, joka suurimmalta osaltaan oli miesten osasto, nähtiin mielellään naisiakin kaunistuksina. Elma olikin joutunut sekä osaston johtokuntaan että koko maata käsittävän liiton toimikuntaan naisten edustajana. Hän ansaitsikin sen paljon paremmin kuin monet niihin joutuneet miehet. Hän oli poikkeus monista naistovereistaan, jotka eivät hänen iällään tietäneet sanottavasti mitään – korkeintaan työnsä ja huvittelun – ja joiden kiihkeimpänä pyrkimyksenä oli saada mies itselleen. Mutta Elma oli torjunut kaikki lähentelyt eikä kenenkään miehen seurassa käyttäytynyt niin, että tämä olisi päässyt joihinkin käsityksiin hänen eroottisista mielteistään. Kyllä hänkin kaipasi samaa, mitä miehet ja naiset toisistaan etsivät, mutta hän oli vaativa miehen suhteen, vaikka olikin vain työläisnainen. Hän odotti miestä, joka ottaisi hänet sitten, kun hän on ensin osoittanut tämän hyväksyvänsä. Hänen ja Antin tähänastinen suhde oli enemmän vielä tutkivaa ja kokeilevaa puolin ja toisin, mutta molemminpuolinen kiintymys kasvoi ja lisääntyi päivä päivältä.
Kumminkin oli heidän välillään ristiriitojakin. Poliittiset käsitykset niitä aiheuttivat. Elma oli kommunisti ja otti aktiivisesti osaa tähän vasemmistolaiseen järjestötoimintaan ammatillisen järjestötoiminnan lisäksi. Hän oli jäsen paikallisjärjestössä, valtiollisten vankien huoltoyhdistyksessä, nuorten työläisten opintoyhdistyksessä ja työläisnaisten poliittisessa yhdistyksessäkin, vaikka hän tuossa viimeisessä kaikkein huonoimmin viihtyi. Antti ei sensijaan arvostelevampana luonteena halunnut antautua niin kiihkeästi niiden elämään ja toimintaan. Hän omisti enemmän aikaansa opiskelulle ja itsensä kehittämiselle ja piti liioiteltuna puheena järjestöjen erikoisen kasvattavaa vaikutusta. Tästä hänellä oli Elman kanssa usein kiistaa ja siitä he nytkin keskustelivat.
– Mutta myönnät kai, hyvä ystävä, ettei se nyt ketään kasvata, jos esitetään joissakin tilaisuuksissa typeriä "sinipusero-esityksiä", niinkuin maanantai-iltanakin opintoyhdistyksen uusien jäsenten vastaanotto-juhlassa. Mitään muuta ei hoettu, kuin että kyllä meillä työläisillä ja talonpojilla, sotamiehillä ja kaikilla oli kurjat oltavat tsaarin aikana, mutta kuinka toisin on kaikki nyt, nyt meillä on hyvät olot, Lenin, Lenin, Lenin, hän on meidät pelastanut. Hän on pelastanut meidät pyövelin kynsistä, Lenin on pelastanut maatushkankin musikan kynsistä, ettei tämä enää voi piestä häntä. Ja kuitenkin luulen vielä löytyvän miljoonia musikoita, jotka pieksävät maatushkojaan samalla lailla kuin ennenkin. Miksi aina kaikkea liioitella? Ja miten typerää se oli, kun ohjelmankuuluttaja esitti, että tämän neronleimauksen on kirjoittanut nuori ja lupaava työläiskirjailija Reino Kairala. Tosiaankin ensiluokkainen näyte tyhmyydestä ja tylsyydestä! Ja tämä oli vielä kuulemma työläiskynäilijäin liiton palkitsema tuote. Mitä siinä oli palkitsemisen arvoista? Hölynpölykö? Ja vähän ajan päästä tullaan ja sanotaan: ette te tiedäkään, kuka teidät on pelastanut! Ei se ollutkaan Lenin, se olikin bolsevikkipuolue, joka teidät pelasti. Sitten vannotetaan henkeen ja vereen asti puolustamaan työläisten ja talonpoikien neuvostovaltaa ja ennen kaikkea kommunistipuoluetta, Leninin puoluetta. Ja kuitenkin tuossa neuvostovallassa työläiset ja talonpojat ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, taistelussa toisiaan vastaan. Minusta näyttää, ettei siellä taistele ainoastaan vallanpitäjät istuimistaan – näkyy selvästi pohjalla työläis- ja talonpoikaismaailman valtataistelu. Sitä ei olisi, jos molempien etupyrkimykset saataisiin sopusointuun. Ja mitä ne "punapoikien" ja "meijän poikien", ja mitä kaikkia ne olivatkaan, esittämät laulut olivat? Väitätkö sinä, Elma, niitä kasvattaviksi?
– Sinä, Antti, olet aina liian arvosteleva. Sinä et ota huomioon ihmisten tasoa etkä sitä, että propagandan täytyy olla hyvin yksinkertaista ja tunteisiin vetoavaa.
– Ei tuo vain ala minun tunteitani kuohuttaa. Jos alkaa, niin aivan päinvastaisella tavalla.
– Älä arvostele heitä omalla mitallasi. Eiväthän he kaikki ole sinun tasollasi.
– Vaikka eivät olekaan, niin eiväthän he suinkaan nautoja ole, joille voidaan syöttää mitä moskaa tahansa.
– Mutta hyvänähän he tuntuivat sitä pitävän.
– Hyvänä? Kun ihmiset ensin turrutetaan järjettömyydellä, niin pitävät he kai lopuksi apinan mölähtelyä kauniina lauluna, ja kun uskotellaan, ettei ole enää kunnon työläinenkään, jos ei tätä niele, niin käyhän tuo mahdolliseksi. Jos tätä menoa jatkuu, ja työläiset ovat moisten vaikutusten alaisina, niin ennen pitkää he ovat pimeämpiä kuin sata vuotta sitten.
– Ethän sinä muiden kanssa puhellessasi käytä noin voimakkaita sanoja arvostellessasi kuin Matin ja minun.
– Minä tiedän teidän ymmärtävän asian ja ajattelevankin siitä hyvin suuresti minun tavallani, vaikka ette tahdo sitä tunnustaa.
– Mistä sinä tiedät, että minä ajattelisin sinun kanssasi niistä enemmän kuin muistakaan asioista samalla tavalla. – Elma näytti vihastuneelta. – Kai minulla on omat ajatukseni, niinkuin sinullakin!
– Elma, älä suutu. Sovitaan pois. Tulethan meille tänä iltana, niin voimme keskustella kaikessa rauhassa.
– En tiedä, tulenko milloinkaan. Emme sovi kuitenkaan.
– Tulethan sinä, Elma, kun minä pyydän. Ethän saata olla tulematta. – Antti otti Elmaa vyötäisiltä hänen ylös noustessaan ja katsoi tätä silmiin. Elma hämmentyi ja purskahti nauruun.
– Tulen, tulen. Kuuden aikaan jo. Älä kutsu muita.
– En, en kutsu koskaan muita silloin, kun olen sinut kutsunut. – Elma kiirehti pois. Pilli vihelsi ja hiestysjärjestelmä alkoi.
7.
Kuuden aikaan Antti odotti Elman tuloa. Sen verran, minkä hän viipyi yli kuudesta, meni hissin odottamiseen.
Elma istuutui Antin ainoaan nojatuoliin ja veti pöydällä olevat kirjat eteensä.
– Mitä sinä olet ruvennut tutkimaan? Sinulla on vain Fordin kirjoja käsillä. "Elämäni ja työni", "Tänään ja huomenna". Onko niissä jotakin mielenkiintoista?
– Enemmänkin kuin mielenkiintoista. Niissä on tavattoman paljon oppimista. Minä olen alkanut tutkia tuotannon ratsionalisoimista.
– Niinkö? Onko Matin idea tarttunut sinuunkin? Hänhän kävi minullekin selittämässä tuotannon ratsionalisoimista.
– Niin, tai minun ideani on tarttunut Mattiin. Työn ratsionalisoiminen on kohta meidän jokaisen idea. Eikä vain idea, se on todellisuus, ja senvuoksi otan siitä selvää niin laajalti kuin suomen kielellä siitä on tietoja saatavana. Sekä käytännön miesten että tiedemiesten teoksia olen hankkinut. Kas tässä on myöskin eräs.
– "Työn tiede".
– Niin. Tieteellinen esitys Taylor-järjestelmästä.
– Mikä sinut on saattanut tällaisia asioita tutkimaan?
– Välttämättömyys. Me teemme nyt jo työtämme näiden järjestelmien mukaan, vaikkei monikaan meistä tiedä niistä mitään. Ja yhä enemmän näitä järjestelmiä aletaan rautatienkonepajallakin soveltaa käytäntöön. Päivä päivältä poistetaan vanhentuneita koneita, osastoja uusitaan ja niiden uusinnan jälkeen koneet, kuljetusneuvot ja kaikki sijoitetaan ratsionalisoidun työn mukaisesti. On ainoastaan ajan kysymys, kun kaikki vanhat osastot ja sellainen työ, joka tähän saakka on tehty ammattityönä, tulee muuttumaan. Kaikki työ on sen jälkeen samanlaista tehdastyötä, jota varten ei tarvitse erikoista ammattiopetusta. Lyhyen ajan työssä oltuaan sitä voi jokainen tehdä. Lopuksi valitaan ainoastaan kaikkein nopeimmat sitä suorittamaan.
– Eikö se ole valitettavaa meidän työläisten kannalta?
– On ja ei. Tosin vanha, tähän asti säilynyt ammattitaitavuus häviää niin, ettei kukaan pysty enää omintakeisesti valmistamaan mitään esinettä alusta alkaen, vaan kaikki joutuvat olemaan osatyöntekijöitä yleisessä esinevalmistuksessa. Yksityinen ammattitaito häviää, sen ihailijat esittävät valitusvirsiä tästä, mutta sen tuhoa ei voida välttää. Kulutus vaatii tavaratuotannon pysymistä nykyisellä tasollaan, vieläpä sen lisäämistäkin. Kehityksen pakkolait määräävät tämän, eivätkä mitkään tekijät voi sitä estää. Ja muistat kai, etten minä ole vanhan ammattijärjestelmän kannattaja enkä ihailija muistakaan syistä.
– Muistan kyllä sinun siitä minullekin puhuneen. Ellen ole väärin ymmärtänyt, sanoit sinä sen olevan huomattavan edistysaskelen työläisten vapautumiselle.
– Aivan niin. Mutta selitähän edelleen, miten minä sitä perustelin?
– Selitit ammattirajojen häviämisen yhdistävän työläiset paremmin toisiinsa, kun ei ole enää olemassa mitään erilaisia palkkausrajoja eikä myöskään erilaisia palkkausmuotoja ja -asteita, vaan kaikilla on suunnilleen samanlainen palkka, kun kerran kaikki työkin on samanlaista. Tämän jälkeen ei ole olemassa enää mitään ristiriitaa, niinkuin nykyjään, työläisten välillä palkkauskilpailusta. Ja tämän tapahduttua he pakostakin tulevat yksimielisemmiksi ja liittyvät paremmin yhteen. Eikö ajatuksesi ollut pääpiirteissään sellainen?
– Kyllä. Käsität sen jotakuinkin. Ja voin minä jatkaa: tekniikka tulee kerran siirtämään kaiken työn koneiden tehtäväksi. Meidän ihmisten ei tarvitse muuta kuin ajatella ja suunnitella, me panemme vain aamulla tehtaan käyntiin ja silmäilemme kunkin koneen työtä samalla tavoin kuin näet nykyjään katsottavan sähkömoottorien käyntiä.
– Kylläpä sinä nyt ajattelet taas kaukaisia ja suurenmoisia.
– Minä en osaa sitä tällä kertaa vielä oikein kuvaillakaan, ennenkuin olen ottanut selkoa asioista ja ajatellut ne valmiiksi. Tule sitten kuulemaan, niin esitän sinulle tulevaisuuden yhteiskunnan perspektiivin, joka poikkeaa suuresti kaikista tähänastisista tulevaisuusrakennelmista sekä sosialistisista ja kommunistisista yhteiskuntajärjestelmistä siinä suhteessa, että siinä esitetään sen uuden yhteiskunnan teollinen rakenne. Edellämainitsemissani yhteiskuntasuunnitelmissa ei näytetä sitä puolta ollenkaan sentähden, että ne ovat teoreettisia järjestelmiä, joiden valmiiseen teoriaan on sovellettava käytännöllinen elämä. Mutta minun järjestelmäni tulee kasvamaan käytännön maaperästä, minä laadinkin siitä oman teoriani. Siihen ei kylläkään tule talousopillisia selvityksiä siitä syystä, etten perinpohjin tunne taloudellisia teorioita enkä lakeja. Se on oleva vain suoraviivainen yhteenveto, johon on sovitettu kaikista järjestelmistä kelpaava. Yhteiskunnalliset probleemat ja taloudelliset ja luokalliset ristiriidat siinä ratkaistaan työllä.
– Sitäkö te nyt tarkoitatte selittäessänne ratsionalisointia?
– Ei. Teollisuuden ratsionalisoiminen nykyjään on kokonaan toista, ja siitä aikanaan, mutta sinäpä keksit minun aatteelleni nimen. Sen nimi on oleva ratsionalismi, nyt minä ryhdyn kehittämään siitä valmista teoriaa. Sinä olet sen aatteen äiti. – Antti tempasi Elman, joka oli noussut seisomaan, ja veti hänet syliinsä.
– Niin juuri. Tahdotko tulla sen aatteen äidiksi?
– En tiedä. Mitä siinä vaaditaan?
– Kaikkea, mitä äidin ja vaimon tehtäviin tulee.
– Mutta eihän aatteella voi sellaista olla?
– Mutta aatteen isällä voi olla, ja tulethan sinä siksi, Elma?
– En tiedä.
– Kyllä sinä tiedät, – sanoi Antti, taivutti yht'äkkiä Elman puoleensa ja suuteli häntä pitkään ja tulisesti. Elma ei voinut vastustaa. Sisimmässään hän tunsi, että Antti oli se mies, joka ottaisi hänet, tahtoipa hän tai ei. Hän tunsi toisen tahdon voimakkaammaksi omaansa ja omansa sulautuvan tuohon voimakkaampaan tahtoon. Ehkei hänen tahtonsa koskaan ollut ollutkaan vastarinnassa. Nyt hän tunsi joutuneensa sen vetopiiriin ja aavisti, ettei hän siitä tulisi koskaan vapaaksi pääsemäänkään. Väristys kulki hänen ruumiissaan. Hän taipui suudeltavaksi.
– Rakas. Tahdotko olla minun omani?
– En voi vielä sanoa, – kuului hiljaa pään taipuessa miehen olkaa vasten.
8.
Rautatienkonepaja-työläisten ammattiyhdistys kokoontui Työväentalon A-saliin. Kokouksen oli ilmoitettu alkavan kello 10:ltä, mutta aikaa oli kulunut jo puolisen tuntia ylikin, ennenkuin voitiin alkaa. Tavalliset kokousmuodollisuudet, jotka ovat pakollisia laillisuuden vuoksi, suoritettiin pian. Ensin seurasi yleisluontoisia asioita: eri toimikuntien ja johtokunnan tilikertomukset, muilta järjestöiltä saapuneet kirjelmät ym. Niistä selviydyttiin pitemmittä puheitta. Vasta kun esitettiin Työväen Järjestönuorten liitolta saapunut kirjelmä, syntyi sen johdosta pitempi ja kiivaampi keskustelu. Tuo liitto oli kommunistinen lastenkasvatusjärjestö, ja kirjelmällään se anoi tältä ammattiosastolta 1000 markan avustusta työnsä tukemiseksi. Johtokunta oli antanut siitä epäävän lausunnon, jossa se ehdotti, ettei osasto myöntäisi pyydettyä rahamäärää. Perusteluja ei tuolle epäykselle oltu laadittu, tahdottiin välttyä loukkaamasta eri mielipiteitä ja ehkäistä täten suuntariitojen esille tuloa osaston sisällä. Johtokunnan vähemmistö oli merkityttänyt vastalauseensa pöytäkirjaan, ja nyt he vaativat luettavaksi sen tässä kokouksessa. Puheenjohtaja ei olisi sitä mielellään tehnyt, mutta äänestyksen jälkeen oli pöytäkirja luettava. Tässä vastalauseessa ehdotettiin, että pyydetyt varat myönnettäisiin, ja yhtenä allekirjoittajana oli Elma Saarinen.
Tämä ehdotus synnytti kiivaan väittelyn. Ehdotuksen innokkaimpana puoltajana oli Elma, saaden Matti Vilskan, Heikki Vaaran sekä monia muita ehdotuksen kannattajiksi. Vastustajat olivat sosialidemokraatteja, jotka vetosivat Ammattijärjestön viimeisen edustajakokouksen päätökseen, jolla kiellettiin varojen myöntäminen kummankin puolueen poliittisiin tarkoituksiin. Kommunistien taholta väitettiin, että nyt ei ole kysymyksessä mainitun päätöksen edellyttämä tapaus, vaan että liitto oli näistä poliittisista suunnista riippumaton ja vapaa työväen lastenkasvatusjärjestö. Vastustajat esittivät monia perusteltuja seikkoja väitteidensä tueksi, ettei muka asia niin ollut. Vaikka näitä vastaväitteitä ei voitu kumotakaan, niin näytti ilmeiseltä, että varat tulisivat myönnetyiksi. Elma Saarinen käytti parhaillaan puolustavaa puheenvuoroa.
– Väite, että Työväen Järjestönuorten liitto olisi puoluejärjestö, ei ole oikea. Mainitun liiton alaosastot ovat täysin vapaita työväen lastenkasvatusjärjestöjä, joissa ei opeteta erikoisemmin sosialidemokraattisia kuin kommunistisiakaan aatteita lapsille, vaan yleisiä asioita, joita pidetään työläislasten kasvatukselle välttämättöminä, ottamatta siis millään tavalla huomioon minkään poliittisen katsantokannan etuja. Ne ovat tarkoitetut vastapainoksi koulujen välittämää porvarillista vaikutusta vastaan. Ainakin siinä osastossa, mitä minä olen ohjannut, ei ole milloinkaan esitetty mitään sellaista, minkä voisi katsoa loukkaavan sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen omaavien mielipiteitä tai vakaumuksia. Sitäpaitsi ne ovat avoinna kaikille työläislapsille katsomatta sitä, mikä heidän vanhempiensa poliittinen katsantokanta mahdollisesti on. Järjestönuorten liitto tarvitsee varoja ohjaajien kouluttamiseksi ja lehden julkaisemiseksi työläislapsia varten, ja niihin tarkoituksiin on näitä varoja pyydettykin. Ja ei kai kukaan voine väittää, etteikö tämä olisi hyödyllistä ja voisi ansaita kaikkien yksimielistä kannatusta. Kannatan siis pyydettyjen varojen myöntämistä.
Useat puhuivat vielä myöten ja vastaan. Ilmoitettiin Antti Koudalla olevan puheenvuoron.
– Elma Saarisen väitteet eivät pidä paikkaansa, – alkoi Antti. – Mainittu Työväen Järjestönuorten liitto ajaa siksi selvästi kommunistisia tarkoitusperiä, ettei sitä voi kukaan kieltääkään, joka on siihen tutustunut. Poikkeusta lienee joidenkin osastojen toiminnassa ja ehkä juuri Elma Saarisen ohjaamassa osastossa, vaikka, jos mainitun liiton johdon taholta sen osaston toimintaa tarkattaisiin, niin eroitettaisiin tällainen ohjaaja, tässä tapauksessa Elma Saarinen, ohjaajan toimestaan. Syynä tähän olisi silloin se, ettei ohjaaja ole noudattanut näitä tarkoitusperiä, mitä liiton taholta pidetään välttämättöminä. Minä ehdotankin, että jos varoja myönnetään, niin myönnetään ne yksistään Elma Saarisen ohjaaman osaston tarpeiksi sillä nimenomaisella ehdolla, ettei niitä saisi luovuttaa itse liiton käytettäviksi, sillä sille myönnettynä ne joutuisivat väärään paikkaan. Ja mitä taas mainitun liiton julkaisemaan lehdentapaiseen tulee, on se kaikkein viheliäisin tekele, mitä tässä maassa painetaan. Vaikka minä olisin miten vasemmistolainen hyvänsä, niin hankkisin toki hiukan parempaa hengenravintoa lapsilleni kuin mitä se lehti tarjoaa. Minun mielestäni ne, jotka väittävät sen olevan kasvattavan sisällöltään, puhuvat joko tietämättömyydessään tai tahallisesti harhauttavasti.
Joitakin puheenvuoroja vielä käytettiin, ja lopuksi käytiin äänestämään. Antin ehdotusta oli myös kannatettu, ja kaikeksi ihmeeksi se tuli päätökseksi.
Kun nämä kysymykset oli sivuutettu, seurasi äänestys Ammattijärjestön edustajakokouksen edustajista. Ehdokkaista ei enää keskusteltu. Se oli suoritettu jo ehdokkaita nimettäessä. Nyt ratkaistiin äänillä, kummanko puolen ehdokkaat voittaisivat. Äänestys suoritettiin suljetuin lipuin, ja sen tulosta laskettaessa havaittiin äänten jakaantuneen jokseenkin tasaisesti molempien ehdokasryhmien kesken. Ainoastaan kolmelle ehdokkaalle oli annettu yksi ääni kullekin. Elma ja Matti tiesivät, että ne olivat Antin äänet. Hän oli sanonut äänestävänsä kaikkein tuntemattomimpia ehdokkaita, ja niin hän oli tehnytkin. Tässä osastossa annetuista äänistä voi päätellä, miten äänet tulisivat jakaantumaan kautta maan, ja sen tuloksena tiedettiin kummankin ryhmän saavan saman verran edustajia. Tässä liitossa oli sosialidemokraateilla vielä toiseksi puoleksi sananvaltaa. Monissa muissa liitoissa osoittivat äänestysten tulokset heille aivan musertavaa tappiota.
Viimeisenä asiana oli liittotoimikunnan laatima ehdotus työehtosopimukseksi työläisten ja heidän työnantajansa Rautatiehallituksen välille. Nyt tuli esille Antin odottama asia, ja hän varustautui hyvin tarkkaavaisena kuuntelemaan ja seuraamaan sen lukemista.
9.
Työehtosopimuksen luonnos luettiin yksityiskohdittain ja kustakin kohdasta pyydettiin käyttämään puheenvuoroja ja käytettiinkin, mutta ne kaikki olivat hyväksyviä. Muutosehdotuksia niihin ei haluttu tehdä, vaan miltei äänettömästi ne hyväksyttiin. Kokouksen aikakin oli jo käynyt vähiin, ja väsymys valtasi kokouksessa olijat. Sopimusluonnos sisälsi tavanmukaisia määräyksiä palkoista, työriitaisuuksista ja niiden sovitteluista, irtisanomisajasta, luottamusmiehistä ym.
Koudasta se oli sellaisenaan puutteellinen. Tosinhan siinä lueteltiin kaikki tärkeämmät asiat, mutta hänestä tuntui kuin pääasia sittenkin olisi jäänyt sanomatta. Mikä oli tuo pääasia? Mikä sen ydin olisi pitänyt olla?
Luonnollisesti kannanotto ratsionalisoimiskysymykseen. Sopimuksessahan olisi pitänyt olla määräyksiä siitä, missä määrin tämän järjestelmän nojalla voisi tuotantoa kohottaa. Olisi pitänyt olla sanottuna, että jos sorvaaja nykyisen aikaurakkajärjestelmän mukaan valmistaa 10 akselia päivässä tai seppä takoo kolmen vaunun jouset, mutta jos he keksivät itse menetelmiä, millä lisätä tuottavaisuuttaan niin, että he voittavat viisi tuntia, niin tulee heidän saada myöskin näin voittamansa ajan palkka. Olisi pitänyt olla määräyksiä, ettei heidän palkkojaan pudoteta, sillä eihän heillä silloin, jos niin tapahtuu, ole ollut mitään hyötyä ponnistuksestaan suuremman työmäärän saavuttamiseksi. Tästä olisi pitänyt työehtosopimuksessa olla tarkka ja heidän ponnistuksiaan suojaava määräys. Tiesihän hän omasta kokemuksestaan, ettei hänen kannattaisi ottaa työssään käytäntöön kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita hän voisi keksiä, sillä siitä ei olisi hänelle mitään hyötyä. Sillä jos hän voisi voittaa nuo viisi tuntia, niin pudotettaisiin hänen palkkaansa niin, ettei hän hyötyisi parannuksestaan mitään, vaan joutuisi päinvastoin kärsimään vahinkoa. Häneltä riistettäisiin noiden voitettujen tuntien hyöty, ja hän joutuisi taas työskentelemään alusta ja ponnistelemaan uusien voittamiseksi, jonka jälkeen nekin ehkä häneltä riistettäisiin. Hänen kohdalleen eivät ratsionalisoinnin viimeiset vaikutukset olleet vielä ehtineet, mutta kerranhan ne ehtisivät. Jos nämä asiat pysyvät yksinomaan työnantajan määrättävinä, niin ei työläisille jää mitään muuta mahdollisuutta kuin kielteinen suhtautuminen yleiseen kehitykseen. Mutta turvaamalla työläisten saavutukset ja elinehdot voivat he vaikuttaa tavattomasti tämän kehityksen eteenpäinviemiseen. He tuntevat näin hyödyttävänsä sekä itseään että koko yhteiskuntaa. Sillä omaetu-periaatehan on määräävää kunkin yksilön elämässä. Nykyisin ei ollut olemassa riittäviä takeita tämän suhteen. Tämän tähden eivät työläiset voineet suhtautua muuten kuin vastustavasti teolliseen kehitykseen. Kun tätä seikkaa eivät kerran työnantajat olleet pitäneet tarpeeksi silmällä, niin olisi työläisten itsensä se tehtävä. Saamalla aikaan sellainen työehtosopimus, jossa tämä selvin sanoin määriteltäisiin, olisi asia autettu. Niin voitaisiin ehkäistä häikäilemätön riisto ja ehkäisemällä se turvattaisiin samalla koko yhteiskunta. Hänen ajatuksensa pysähtyivät. Joku oli pyytänyt puheenvuoron. Se oli Airo. Mitä hänellä oli sanottavaa? Ja vielä näin kokouksen lopussa. Hän ehkä alkaa periaatteellisen keskustelun. Koudan huomio herkistyi.
Airo puhui. Ensin hän lausui ylimalkaisia sanoja työehtosopimuksesta yleensä. Sitten hän oli kääntyvillään yksityiskohtiin.
– Esitän, että osasto ilmoittaisi liittotoimikunnalle kantanaan, että sopimusluonnoksessa tulisi olla erinäisiä rajoittavia määräyksiä eri ammattialojen suhteen. Tarkoitan tällä sitä, etteivät esimerkiksi viilaajat tekisi missään olosuhteissa sepän töitä eikä päinvastoin. Tarkemmin tämä olisi säännösteltävä puuseppien ja mallinveistäjäin, vaunujen seinien, katon ja lattioiden tekijäin ja varsinaisten sisustustentekijöiden välillä, etteivät nämä missään tapauksessa saisi tehdä toistensa töitä. Samoin, ettei työnjohtajilla olisi oikeutta määrätä ketään näistä enempää kuin muistakaan tekemään töitä, jotka eivät kuulu heidän ammattialaansa.
Lopuksi hän puheenvuorossaan toisti vanhoja lauseita työnantajien vastustuksesta työehtosopimuksien suhteen sekä viimeiseksi lopuksi päätyi pitkiin puheisiin vallankumouksellisesta ammattiyhdistysliikkeestä ja kansainvälisestä yhteistyöstä, yhteisrintamakysymyksestä ja neuvostoliiton edistymisestä, yleensä asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä käsiteltävänä olevan asian kanssa.
Kokous kävi laimeaksi. Kellään ei ollut enää mitään sanottavaa. Työehtosopimuksesta ei ollut vielä tullut päivänkysymystä, ja senvuoksi siihen ei kukaan kiinnittänyt tarpeellista huomiota. Osanottajat alkoivat toinen toisensa perään poistua, ja kun puheenvuoronpyytäjiä ei enää ilmoittautunut, julisti puheenjohtaja ääni hyvin väsyneenä kokouksen päättyneeksi. Loputkin kokouksessa olleista poistuivat käytävään.
Kouta lähti mietteissään kävelemään. Hän tunsi pettyneensä odotuksessaan ja jääneensä vastausta vaille. Kuinka vähän ihmiset ymmärsivät asioista, joilla oli niin keskeinen merkitys heidän jokapäiväisessä elämässään. He takertuivat kaikenlaisiin muihin, aivan vastakkaisiin asioihin, eivätkä voineet rajoittua siihen, mikä kuitenkin oli heitä lähinnä. Epämääräiset vallankumoushaaveet olivat etualalla heidän mielissään. Ei niin, etteivätkö ne olisi olleet luonnollisia ja etteikö hän voinut niitä ymmärtää ja osittain hyväksyäkin, mutta kun sen aikaansaamiseksi vedottiin tunteisiin eikä järkeen, niin se oli kuin huoneen rakentamista juoksevalle hiekalle. Tehdä järjellisesti ymmärrettäväksi tämän tai tuon seikan edellytykset olisi ollut paljon hyödyllisempää. Miksi eivät nämäkään ihmiset nähneet sitä, mikä oli heitä lähimpänä, ja miksi he näkivät kauempana olevat ja antautuivat niiden vietäviksi? Hän ei voinut tällä kertaa ymmärtää sitä, ja niin hän vaelsi katuja pitkin, muistamatta, minne oli menossa.
Vasta asuntotalonsa ovella hän havahtui. Huomaamattaan hän oli tullut siihen, astui päättävästi sisään ja huoneeseen tultuaan avasi kirjan, etsien siitä vastausta edes joihinkin mieltänsä polttaviin kysymyksiin.
Aika toi niihin vastauksen.
II
1.
Yleinen pulakausi ehkäisi työläisten ponnistuksia saada taloudellinen asemansa turvatuksi työehtosopimuksella. Sekä teollinen että kaupallinen elämä olivat pysähdyksissä. Työajat olivat huonot, työttömyyttä oli nyt enemmän kuin milloinkaan ennen. Siksi juuri työläisten mieliala oli masentunut ja alakuloinen. Huonojen aikojen väitetään synnyttävän kapinallisuutta, ja saattavat ne sitä tehdäkin, mutta nyt eivät työläiset ajatelleetkaan mitään sellaista. Äärimmäisillä tahoilla koetettiin kyllä saada aikaan levottomuuksia, mutta heidän yrityksillään ei ollut minkäänlaista vaikutuspohjaa. Nämä levottomuudet aina elokuun ensimmäisen päivän mielenosoituksista lähtien olivat tyhjään huitomista, ja vaikka hallitusvallan taholta niitä kohtaan osoitettiin kovakouraista huomiota, ei se tapahtunut niinkään paljon kapinoimisen pelosta kuin lujuuden osoittamiseksi ja ehkä myöskin joidenkin hätääntyneiden rauhoittamiseksi, ihmisten, jotka pelkäsivät olemattomiakin. Ja sellaisia ihmisiä on aina yhteiskunnissa paljon. Tällaiset olosuhteet kuitenkin masensivat mieliä työläisten keskuudessa. Syksymmällä tapahtuneet nälkälakko ja suurlakko kuivuivat tyhjiin. Huonon taloudellisen ajan vuoksi ei niihin työläisten taholta haluttu eikä uskallettu ottaa osaa. Voimantunto kasvaa vasta hyvien aikojen synnyttämästä elämänvarmuudesta – siitä varmuudesta, että tuntee itseänsä tarvittavan, sekä siitä, ettei joudu työttömäksi eikä toimeentulon puutteeseen. Kaikki mahdollinen kapinamieli uinui piilossa. Se elää aina piilossa, milloinkaan ei se häviä. Ainoastaan hyvät ajat ja vapaat olosuhteet vähentävät sitä, mutta tyyten se ei häviä inhimillisistä yhteiskunnista milloinkaan. Se nostaa heti päätään, kun ensimmäinen suotuisa tilaisuus avautuu silmien eteen. Ei se ole vanhan vihan ja entisten tappioiden synnyttämää kostonhimoa, se on aina uusi, luonnollinen, aikanaan parantumattomien yhteiskuntasairauksien puhkeamisilmiö.
Yleinen epävakaisuus taloudellisissa oloissamme on melkein jatkuva ilmiö. Monet tehtaat eivät sido työläisiään heidän elinajakseen eikä sukupolvesta sukupolveen, kuten monissa vanhemmissa maissa. Vähäisiä oireita tosin on olemassa, mutta enimmältä osaltaan on tehtaittemme työvoima vaihtuvaa. Rautatiekonepajat ovat aikaisemmin pysyttäneet työläisensä pitemmän aikaa kuin muut. Niissä on ollut näitä ns. elinkautisia työläisiä, kuten on ollut tapana sanoa. Mutta viimeaikainen kehitys on niissäkin aiheuttanut muutoksen. Työväki on alkanut vaihtua, entisistä pajoista on tullut ratsionalisoituja tehtaita. Se onkin nykyisin kaikissa tehtaissa yleisenä pyrkimyksenä. Valtion omistamissa laitoksissa ei ole aikaisemmin, niinkuin yksityisissä, pyritty kiinnittämään pystyvintä ainesta liikkeeseen koko iäkseen. Ei ole tehty sitä siitä syystä, että niiden johto on ollut huomattavasti heikompaa kuin vastaavanlaisissa yksityisissä laitoksissa ja niiden johtajat ylemmistä alempiin ovat olleet enemmän virkamiehiä kuin liikkeenjohtajia, ja sen vuoksi on heidän toimintansa vallitsevana luonnepiirteenä ollutkin virastomaisuus eikä suinkaan käytännöllinen liiketoiminta. Siksi työläisetkin, jotka ovat niihin jääneet, ovat näihin saakka olleet väkeä, joiden työvoima ei yksityisillä työmarkkinoilla ole ollut parhaiten kaupaksi käypää. Valtion töihin pääseminen ja jääminen on merkinnyt, joskaan ei parhaita ansiomahdollisuuksia, pysyvän toimeentulon.
Siksi tämän työväen osan muukin taso on ollut samanlainen. Taloudellisesti he ovat kyllä jotakuinkin hyvin tulleet toimeen, mutta henkisesti he ovat jääneet aika paljon muista työläisistä jälkeen. Vanhoillisuus on ollut yleistä, ja heidän joukossaan on näihin saakka ollut enemmän porvarillisesti ajattelevia työläisiä kuin muualla. Nyt, vasta näiden pajojen muututtua tehtaiksi, on niihin virrannut virkeämpää väkeä, jolla on ollut halua ja tahtoa järjestäytymiseen ja palkkaetujensa ajamiseen. Mitään sesonkiaikoja ei rautatiekonepajoissa aikaisemmin tunnettu eikä tällaisia aikoja sanan varsinaisessa merkityksessä ole vieläkään. Kaluston lisääminen tarvetta vastaavalle tasolle on kyllä lisännyt niiden työtä. Siitä on johtunut, että muutamina viimeisinä vuosina on ollut kiirettä näiden uusien joukkotilausten vuoksi. Nämä seikat ovat aiheuttaneet tilanteen muuttumisen. Tämä suurentunut tarve on pakottanut niissäkin ottamaan käytäntöön uudet ratsionalisoidut työtavat. Mutta verrattaessa niitä vastaavanlaisiin yksityisiin laitoksiin voi vieläkin tehdä painavia muistutuksia niitä vastaan. Ja nuo muistutukset, ihmeellistä kyllä, puhuvat yksityisyritteliäisyyden puolesta.
Kuitenkin näissä konepajoissa miehet ansaitsivat aikaisempina vuosina hyvin. Niissä vallitsi omituinen asiaintila, sitä voi sanoa jonkinlaiseksi konepaja-patriarkkaalisuudeksi. Miehiinkin kasvoi aikojen kuluessa käsitys, että he olivat valtion palvelijoita, joiden tulee hoitaa tehtävänsä hyvin. Lakkoliikkeet eivät pahasti häirinneet niiden toimintaa. Tyytymättömyyttä ei sanottavammin ollut. Mutta muuttuneet olosuhteet, tuotannon kehittyminen, pajojen muuttuminen tehtaiksi, toivat mukanaan nämäkin ilmiöt. Väki alkoi vaihtua, ja tyytymättömyys ja sen mukana taisteluhalu alkoi kasvaa, ja nyt eivät olosuhteet niissäkään poikkea muualla vallitsevista.
Paja-aste, käsityömäinen pikkuliike, on hävinnyt. Industrialismi on työntänyt sen sivuun. Pajat ovat tehtaita, miehet ovat konetyöläisiä, tuotantoa harjoitetaan suuressa mittakaavassa, jolloin uusien keksintöjen, nopeuden ja paljouden vaatimukset ovat tulleet määrääviksi näidenkin laitosten toiminnassa. Niin niistä on tullut ratsionalisoituja suurtehtaita, joiden koneet jymisevät yöt ja päivät. Jokainen silmänräpäys on nyt kallisarvoisempi kuin ennen kokonaiset tunnit. Työntekijöiden keskinäinen seurustelu työajalla on loppunut, aikaurakka puristaa, ja liikkeen täytyy olla keskeytymätöntä.
2.
Katontekijöiden palkkoja oli alennettu. Tämä urakkahintojen alentaminen herätti konepajalla melkoista kiihtymystä. Tämä kiihtymys ilmeni tavallista vilkkaampana keskusteluna ja mielipiteiden vaihtona eri osastojen työläisten välillä. Työnjohtajien ilmoituksen mukaan olivat he voittaneet liikaa urakoissaan. Tehdas ei voinut, sanottiin, maksaa niin paljon, kuin mitä he entisillä palkkahinnoilla voittivat. Vaunujen valmistamiskustannuksissa täytyi pyrkiä halpuuteen. Ja koska nyt oli osoittautunut, että kattojen valmistaminen voidaan suorittaa melkoista lyhyemmässä ajassa kuin tähän asti, oli syytä alentaa niiden tekemiseen käytettävää tuntimäärää. Tämä aiheutti, paitsi kiihtynyttä keskustelua ja nurinaa, myös useita keskusteluja, ammattiosaston kokouksissa. Ammattiosasto ei kyennyt tekemään mitään, ja asian tilaan oli tyydyttävä. Mutta tehtaan ruokailuhuoneeseen kokoontuivat kaikki viisaat, ja siellä asiaa enemmän pohdittiinkin.
– Siinähän miehet näkevät nyt hosumisensa tuloksen. Vaikka on varoitettu liiallisesta rehkimisestä, niin eivät uskoneet puhetta. Nyt saavat tuntea seuraukset nahoissaan ja tilipusseissaan, – murisi joku.
Se oli alku kiihtyvään keskusteluun. Pian alkoi kuulua ääniä, annettiin viisaita neuvoja ja lausuttiin joka puolelta arveluja siitä, miten olisi pitänyt menetellä ja miten asiaintila vielä voitaisiin korjata.
– Pitäisi tosiaankin olla sen verran miehillä ymmärrystä, etteivät aiheuttaisi vahinkoa itselleen ja toisille.
– Kuri pitäisi olla. Ankara kuri, joka estäisi tällaisen palkkojen polkemisen.
Vastausta ei kuulunut. Asianomaiset katontekijät olivat äänettömiä, tunsivat kai toveriensa edessä syyllisyyttä ja siksi vaikenivat. Mutta tästä aiheutui pitkä keskustelu, joka lopulta kehittyi väittelyksi. Keskustelun aloitti Airo. Hän oli kuunnellut puheita pilkallinen hymy suupielissään, kuunnellut tarkkaan, ja päätti nyt johtaa puheen toisille urille. Hän tahtoi muokata toveriensa mieliä kirotulle kapitalismille vihamieliseksi sekä harjoittaa propagandaa neuvostoaatteiden puolesta. Olihan avautunut siihenkin suotuisa tilaisuus. Hän tajusi metallimiehenä paremmin kuin kukaan toinen, että rauta on taottava kuumana, ja hyvin entein hän aloitti takomisensa:
– Sehän on suoranainen seuraus poliittisesta heräämättömyydestä ja kapitalistien sekä työväen pettureiden talutusnuorassa kulkemisesta. Kuinka moni näistä katontekijöistä kuulunee järjestöihin? Jos seurattaisiin vähän paremmin aikaansa ja sen vaatimuksia, niin ymmärrettäisiin myöskin paremmin valvoa etuja eikä poljettaisi toisten työläisten elinehtoja. Minä muistan, miten Amerikassa sellaisille tehtiin, jotka ajattelemattomasti ja järjettömästi raataen polkivat palkkoja alas. Niille tapahtui tämän tästä sellaisia kommelluksia, että oppivat kyllä paremmin mukautumaan sakin mielipiteisiin ja tekemään töitä järkevämmin. Sama laki pitäisi työläisten ottaa täälläkin keskuudessaan käytäntöön, niin oppisivat silloin kohtuullisemmiksi.
– Kävikös se Fordin tehtailla päinsä? kuului jostakin kysymys.
Se saattoi Airon ymmälle. Hän muisti, ettei sellainen menettely tosiaankaan käynyt siellä päinsä, ja nyt hän ei oikein tiennyt, mitä vastaisi tuohon yllättävään kysymykseen. Mutta hän päätti turvata itsensä yliolkaisuudella tuollaisten äkkiarvaamattomien kysymysten sattuessa, jotka tulivat vielä hyvin sopimattomaan aikaan ja sopimattomassa tilaisuudessa.
– Sama on laki joka paikassa. Ei siihen poikkeusta missään tehty.
– Mutta silloinpa ei Fordin tehtaiden tuotanto olisikaan vuosi vuodelta niin huimaavasti kasvanut, jos siellä olisi pantu rajoja siihen, kuinka paljon työtä suoritettiin, epäili Kouta.
– Teknilliset apuneuvot korvasivat siellä miesten työn eikä ollut olemassa lainkaan tällaisia palkkausmenetelmiä ja urakkajärjestelmiä kuin täällä, vaan kaikilla oli määrätty päiväpalkka, ja senvuoksi ei kukaan voinut tällä tavoin toisia vahingoittaa.
– Niinhän täälläkin teknilliset apuneuvot korvaavat jo miesten työn, ja entäpä, jos täälläkin on käynnissä samanlainen pyrkimys kuin sielläkin tuotannon kehittämiseksi?
– Työläisten olisi estettävä ajoissa tämä kapitalistien pyrkimys, ennenkuin ne saavat systeeminsä loppuun kehitetyksi. Heidän tulisi liittyä tiukasti järjestöihin voidakseen estää ei ainoastaan kapitalistien mielettömän riiston, vaan myös keskinäisen järjettömän kilpailun. On turmiollista, jos sattuu useammin samanlaisia tapauksia. Niiden uusiutumiset saattavat palkkausolot liian epävarmoiksi, ja me joudumme tekemään töitä nälkäpalkoilla.
– Niin, se olisi vältettävä, mutta miten?
– Tietysti vastustamalla kaikin voimin porvarillista yhteiskuntaa. Eikä vain porvareita, vaan myös kaikkia sellaisia luokkasovinnon kuiskuttelijoita, jotka työväen asianajajina tahtovat pimittää meitä. Tiukka ja myötenantamaton esiintyminen palkkojensa ja oikeuksiensa puolesta on jokaiselle tärkeää. Niin tehden voi pitää puolensa.
Nikulainen, katontekijä, esitti mielipiteensä, jota oli miettinyt jo kauan ja päässyt mielestään selville palkkojen alentamisen syistä.
– Mutta miten olisi sitten meneteltävä, kun katonteossa ei enää voi viipyä sen pitempään kuin me. Eikä katon joutuminen riippunut yksistään meistä, muualla siihen joutumiseen syy oli. Kun vaunuja tulee yhtämittaa ja jo ennen, ennenkuin on kunnolla kerinnyt kattamaan, kerääntyisi pitkä jono vaunuja, ja silloin rupeaisivat toiset huutamaan, että pankaa toimeksi, tulee ruuhkaa! Minusta nähden ei meissä ole niinkään paljon syytä tähän palkkojen pudotukseen kuin mitä väitetään. Syy siihen on muualla.
– Missä muualla? Eivät kai muut ole vaunuja kattaneet kuin te.
– En minä niin sanonutkaan. Mutta muilla osastoilla on alettu tehdä työt niin paljon nopeammin, että se on pakottanut meidätkin puolestamme jouduttamaan, jos aiomme pysyä ketjun mukana. Tämä yleinen joutuminen on vaikuttanut ensimmäiseksi meidän kohdallamme, ja niin me jouduimmekin ensimmäisinä kärsimään ajan supistuksesta ja siitä johtuvasta palkkojen alennuksesta. Mutta olen varma, että sama asia tulee muillekin osastoille eteen.
– Ei tule, jos eivät ole vain yhtä hulluja kuin katontekijät, – julisti Airo.
– Ei minun mielestäni tämä alennus ole katontekijöiden syytä, – puuttui Kouta jälleen puheeseen. – Minä olen samaa mieltä kuin Nikulainenkin, että heidän palkkansa alennuksen syy on etsittävissä jostakin muualla. Onhan selvää, että kun toisilla osastoilla on työt alettu tehdä pikemmin kuin tähän asti, vaikkapa vain joltakin osaltaan, niin se on vaikuttanut, että vaunut tulevat nyt ennemmin kuin tähän asti katontekijöille. Ja siitä muualla aiheutuneesta nopeammuudesta on aiheutunut, kuten Nikulainen sanoi, että he joutuivat ilman omaa syytään ensimmäisinä kokemaan palkkojen alennuksen ja ajan supistuksen. Heillä on ollut ennemmin yliaikaa, jonka turvin he ovat voittaneet, mutta nyt tämä yliaika hävisi, kun ketjua toisesta kohdasta kiristettiin.
– Kouta kai luulee, että heidän oli pakko tehdä vaunujen katot lyhyemmässä ajassa kuin ennen ja etteivät he siis voineet välttää tätä palkkojensa alentamista. Sillä tavoin ajatellen onkin ymmärrettävissä ne monet ja usein uudistuvat työn jouduttamiset ja niitä seuraavat palkkojen alentamiset. Niin ajattelemalla myöskin etsitään puolustuksia tämäntapaisille rikkomuksille, joita työläiset tämän tästä tässäkin konepajassa tekevät itselleen.
– En minä luule mitään. Ei suinkaan Airo tahdo tekeytyä niin yksinkertaiseksi, että luulee tämän olevan nykyisessä ketjutyöjärjestelmässä vältettävissä. Onhan selvää, että jos keksitään siirtämislaite, joka siirtää osat pajasta nopeammin kuin ennen, niin vastaavassa määrässähän silloin kaikki työt ketjussa joutuvat. Tämän ymmärtäen ei tarvitse ajatella palkkojen alennusten olevan näiden miesten itsensä aiheuttamia, vaan ne johtuvat jostakin muusta. Ei oikeastaan toisilta osastoiltakaan, kuten Nikulainen oletti, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ketjun yhdessä osassa on kehitetty menettely, joka jouduttaa kiertoa ja siten siirtää tuon voitetun ajan johonkin toiseen kohtaan. Tällä kertaa se havaittiin ensimmäiseksi katontekijöiden kohdalla. Se ei ollut vielä tarpeeksi vaikuttava voidakseen aiheuttaa mitään muutosta ketjun muilla kohdilla. Mutta kunhan ennättää, niin se saattaa tuoda muassaan samanlaisia seurauksia toisillakin kohdilla. Olkoon se sitten tämä tai jokin uusi nopeuden lisäys. Ei tarvitse luulla miesten aiheuttavan tätä tahallaan tai tietämättömyydessään, he eivät yksinkertaisesti voi sille mitään. Airo voisi sille yhtä vähän kuin muutkaan mitään, ja senvuoksi on sopimatonta nurkua katontekijöitä, niin valitettavaa kuin palkkojen vähentäminen onkin.
– Minäkin olen samaa mieltä kuin Kouta, ilmoitti Nikulainen.
– Työmiesten ei auta menetellä sillä tavoin. Heidän tulisi, jos aikovat pysyttää palkkatason entisellään, rajoittaa työtään omalta kohdaltaan ja siten tehdä mahdottomaksi ne kiristyssuunnitelmat, joita työnantajat ovat valmiit joka hetki lisäämään. Aina olisi muistettava, että kapitalistit nauttivat tällaisista tapahtumista ja iloitsevat takanapäin työläisten tyhmyydestä ja silmien edessä keksivät kieroja selityksiä, sellaisia ovelia todisteluja, kuten Koudankin todistelut ovat, työläisten päiden menoksi.
– Airo kääntää tahallisesti asiat päälaelleen ja panee minun syykseni kapitalistien mahdolliset kiristystoimet. Haluaisin kysyä teiltä, voitteko te Fordin tehtaissa työskennellessänne sille mitään, että teidän oli joka kahden minuutin päästä kierrettävä uusi ruuvi kiinni? Pystyittekö ehkäisemään autojen saapumista käsiteltäväksenne määrätyn ajan päästä tai pysähdyttämään niiden tuloa? Olettehan kertonut, että teidän oli käytettävä jokainen silmänräpäyskin työaikana työhönne, jota teidän ei tarvitse vielä täällä omien sanojenne mukaan tehdä.
– Eihän työläisten tarvitse lähteä yrittämään samaa kuin Amerikassa. Saisimmehan toki täällä olla niin paljon järkevämpiä ja estää moiset kuristusmenetelmät aikanaan.
– Ei tarvitsisi. On helppo sanoa niin, mutta ette te enkä minä eikä kukaan muukaan mahda sille mitään, jos täälläkin kaikesta mahdollisesta vastustuksesta huolimatta kehitys luo olot samanlaisiksi. Niinkuin se luokin, sillä työn ratsionalisoiminen sen vaikuttaa eivätkä miehet. Me emme voi sitä estää, meidän on mukauduttava muuttuneisiin olosuhteisiin ja pyrittävä muuta tietä korjaamaan se, minkä kehityksen pakon alaisina joudumme menettämään.
– Kouta saarnaa luokkasovinnon evankeliumia, niinkuin niin monet muutkin "työväen asianajajat". On surkuteltavaa, että tuolla tavoin suhtaudutaan itsensä riistämiseen, siunataan näin kapitalistien kuristustoimet.
– Ei niitä kukaan siunaa. Airo unohtaa tässä uskonvimmassaan sen kiihkeyden, millä esimerkiksi Neuvosto-Venäjällä pyritään ratsionalisoimaan teollisuutta, maataloutta ja kaikkea. Täytyyhän sielläkin työläisten tähän alistua.
– Mutta siellä eivät kapitalistit olekaan määräämässä, vaan työläiset itse. Ja luonnollisesti työläiset, ollessaan isäntiä omassa talossaan, parantavat talonsa asioita. Asioilla on suuri ero. Ja jos työläiset muualla mukautuvat tähän, on se kapitalistien tukemista.
– Aivan, kuului hyväksyviä ääniä. Airo oli osannut oikeaan kohtaan ja sai hyväksymisen puolelleen.
Väittely keskeytyi töiden alkamisen vuoksi. Pientä kinastelua kuului joidenkin kesken työpaikalle mentäessä. Ratkaisu siirtyi toiseen kertaan.
3.
Työväenopiston avajaistilaisuudessa kohtasivat Elma ja Antti sattumalta toisensa. Keväällinen ammattiosaston kokous oli vieroittanut heidät toisistaan. Elma oli karttanut myöskin työpaikalla puheisiin joutumista. Työaikanahan siihen ei sanottavasti tilaisuutta ollutkaan, mutta hän oli poistunut päivällistunneiksikin vastoin entisiä tapojaan. Nyt tämä tapaaminen vaikutti yllättävästi puolin ja toisin.
– Mitä sinä olet ahkeroinut, kun ei koko kesänä ole näkynyt? Ei edes vahingossakaan.
– Yhtä ja toista. Sunnuntait ja vieläpä monet arki-illatkin ovat menneet lasten kanssa saaressa. Olen ollut osastoni kanssa siellä.
– Sinä omistat kaiken aikasi kasvatustyölle. Oletko havainnut työstäsi koituvan tuloksia?
– Enhän sitä muuten tekisikään, ellen tuloksia näkisi. Muutenhan siihen kyllästyisi.
Puhelu päättyi luennon alettua. Luento oli lyhyt, ja sen päätyttyä pyysi Antti Elmaa kävelylle.
He etsivät hiljaisia rantakatuja. Niillä ei väentungos häirinnyt verkkaista kulkua eivätkä kiirehtivien työnnöt erottaneet. Äänten humukin laantui etäämpää kuuluvaksi kaupungin tavalliseksi kohinaksi, joka ei puhelua häirinnyt. Se päinvastoin antoi varmuuden tunnon siitä, että oltiin elävän elämän kanssa kosketuksissa. Rantakadut olivat ihania kävelypaikkoja näin syksyisin. Kaarilamppujen pitkät valopilarit värähtelevään veteen kuvastuessaan loivat taika valo ja. Vedessä ne näyttivät lisääntyvän. Nämä rantakadut olivat Antin mieluisimmat kävelypaikat. Monet kerrat hän oli vaellellut täällä yksinään, kun ei muuta tehtävää ollut. Siksipä vetivät nytkin rannat ja rauhallinen tienoo puoleensa.
– Oletko, Elma, kantanut minulle jostakin kaunaa, kun et enää näyttäydy niinkuin ennen?
Elma ei vastannut, vaan katseli toisaalle. Antti jatkoi:
– Olethan sinä. Näen sen silmistäsi, ja äänettömyytesi vahvistaa olettamukseni oikeaksi. Jos niin on, niin on kai siihen olemassa syykin. Ehkä keväällä ammattiosaston kokouksessa loukkaannuit?
– Olenko sanonut sellaista?
– Et kylläkään, mutta karttaminen, jota olet osoittanut, saattaa ajattelemaan jotakin sellaista. Ole vain rehellinen ja ilmaise suoraan asia. Eikö ole niin?
– Jos arvelet niin olevan, niin voinhan sen myöntää.
– Hyvä, että tunnustit. Suothan anteeksi kaiken, tarkoitukseni ei ole suinkaan ollut loukata sinua.
– Enhän sitä voi loukkaukseksikaan sanoa, mutta...
– Mutta kuitenkin olet mielessäsi ajatellut sellaista.
Ehdotan, että ellei se sen vakavampaa ollut, niin unohtaisimme sen ja koettaisimme vastaisuudessa välttää sellaisten sattumista. Ja jos ei sen parempaa syytä ole kaihtamiseen, niin emmekö voisi seurustella keskenämme kaikessa ystävyydessä, kuten tähänkin asti.
– Kyllä minun puolestani. – Vastaus tuli hiljaisena ja anteeksipyytävänä. Elma tunsi itsekin olleensa epäoikeudenmukainen.
He kävelivät sinä iltana myöhään. Paljon olikin puheltavaa, paljon mielissä sellaista, joka vaati sanoiksi tulemista. Pienet erimielisyydet yrittivät vielä nytkin kangertaa keskustelua, mutta kumpikin pyrki niitä välttämään parhaan tahtonsa mukaan. Keskustelu tuntuikin sulattavan sydämiä tämän pitkän tauon jälkeen. Aikaisemmin kasvanut yhteisyyden tunne veti taas salaperäisellä ja selittämättömällä tavalla toisiinsa, vaikkeivät he sitä sanoin toisilleen ilmaisseet. Jäykkyys ehkäisi vielä täydellistä avautumista ja uskoutumista.
Nämä ihmiset ovat niin omituisia. Heidän elämänsä vaikutti niin kaavamaiselta ja heidän vaiheidensa kertojaa voidaan syyttää, että hän on kuvaillut heidät verettömiksi, sanoa, ettei hän ole tehnyt heistä todellisia, vaan puutteellisen mielikuvituksen valheellisia luomuksia. Mutta tämä syytös on väärä. Epäilijä menköön heidän luokseen, eläköön heidän parissaan, ja hän voi todeta heidän olevan tällaisia. Aatteensa ja järjestöelämä, jonkinlainen yhteiselle hyvälle uhrautuminen, tekevät heidät tällaisiksi, kaavamaisiksi ja ikäänkuin keinotekoisiksi. Heidän sisintä elämäänsä on tarkkailijan sangen vaikea päästä näkemään. Heidän päivänsä kuluvat työssä, iltansa he viettävät kokouksissa, opintosaleissa, ja heidän keskusteluissaankin ovat nämä asiat etualalla. Kun jotkut toiset heidän luokkaansa kuuluvat haastelevat tanssista, kauniista ilmasta tai viimeisistä muotikappaleista tai kevyesti liehakoivat toisiaan, kiemailevat, joka on olevinaan jonkinlaista rakkauden osoittamista, keskustelevat nämä ihmiset järkevästi. Ei heidän mieliinsä pälkähdä asiat, joita he pitävät jonnin joutavina. Teoriat, opinnot, itsensä kehittäminen, järjestökoneiston hyvinvointi, ne ovat heidän mielissään etualalla, he tuntevat niiden olevan osan heistä itsestään. He ovat koneita elämässäänkin, mitkä opiskelukoneita, mitkä kokouskoneita. Hehän ovat koneaikakauden ihmisiä, ja siksi heidän elämänsä ja toimintansa on yhtä asiallista kuin kone, joka ei vähääkään poikkea säännönmukaisuudestaan ja tarkkuudestaan. He ovat kollektivististen aatteiden läpitunkemia, ja se pistää heissä aina esiin.
Tietysti heillä on sisäinen elämänsä. Mutta se paljastuu harvoin, kun koko ilmapiiri on täynnä kollektiivisuutta. Heidän yksilöllinen minuutensa hukkuu näkymättömiin tuohon joukkoykseyden mereen. Kuitenkin juuri siinä piilee mitä suurin selittämättömyys. Ihminen on tähän saakka kasvanut erilleen, joukosta poispäin. Vuosisatojen kuluessa kehitetyt opit ja aatteet ovat tukeneet tätä erilleen kasvamista. On opetettu, että yksinäiseksi ja suureksi kasvaminen on ihmisen tarkoitus. Tämän päivän aatteet tahtovat kääntää kaiken toiseksi. Ne opettavat: ihminen on laumaeläin, hänen on siis kuuluttava joukkoon. Mikään hänessä ei saa olla häntä itseään. Se leimataan vääräksi, sitä nimitetään itsekkyydeksi. Onhan hänen pyrkimyksenään tähän saakka ollut kohota omaksi itsekseen, joka saavutettuaan tuon itseyden ylimmän huipun, voi siten tehdä enimmän toisten hyväksi, voi siten palvella parhaiten lähimmäisiään. Nyt sanotaan, ettei hän voi palvella heitä muuten kuin sulautumalla joukkoon, yhdeksi heidän kanssaan, silloin vasta hän voi toteuttaa hyvää elämässään.
Tässä piileekin nykyaikaisen elämän suuri ristiriitaisuus. Vuosisataiset katsomustavat tahdotaan vaihtaa toisiksi. Mutta kuinka ne voisivat päivässä tai parissa vaihtua? Ei. Niillä on syvät juuret ihmisessä itsessään, ja jos uudet aatteet voittavat, voittavat ne vasta vuosisatojen perästä ja ovat jo omalta olemukseltaankin paljon muuttuneet. Mutta tämän päivän ihmiseen ne istuttavat hajanaisuuden entisen eheyden tilalle. Ja hajanaisimmat ihmisistä ovat juuri ne, jotka yhteiskunnallisen luokkiin jakautumisen vuoksi ovat jääneet alimmalle portaalle ja jotka tarvitsevat näitä aatteita pyrkiessään taistellen kohoamaan yhteiskunnan ylempiin kerroksiin, ja senvuoksi tahtovat tasoittaa kaiken voidakseen tuntea olevansa tasa-arvoisia muiden kanssa. Mutta eikö tämä ole yksilöllistä pyrkimystä? Kaikki aatteet, kollektiivisetkin, sisällyttävät ytimeensä korkeimman yksilöllisyysajatuksen, vaikka sen löytäminen on vaikeaa, ja ihmiset, jotka niihin aatteisiin enin uskovat, ovat vielä takapajuisia. Tämän takia heitä ja heidän aatteitaan halveksitaan liikaakin. Totta on, etteivät he esitä niitä kovin humaanisissa muodoissa, vaan väkivaltaisen voiman oikeutena. Voiman, jonka avulla he uskovat paremmin voittavansa itseltään puuttuvan yhteiskunnallisen oikeuden.
Viimeistä keskustelua seurasi tuokion äänettömyys. Tänä aikana olivat he ehtineet kiertää Eteläsataman rannat ja saapuivat Länsirannalle. Heidän askelensa ohjautuivat itsestään mäelle. Lehdet jo putoilivat ja vihmasateen kastelemista puista tippui maahan vesipisaroita. Niissäkin kuvastui joukkoelämä, samanlaisena kuin inhimillisessä maailmassa. Kun ihmiset liityttyään yhteen oppivat tuntemaan tämän suuren voimanpainon, putoavat hekin sen vaikutuksesta ja tuottavat näillä putoamisillaan pelkkiä ristiriitaisuuksia. Mutta näistä inhimillisistä, samoinkuin luonnonkin ristiriidoista sanotaan kaiken kehityksen olevan riippuvaisen.
Mäeltä katsoen huikaisivat mereen heijastuvien kaarilamppujen valopilarit katsetta. Niitä näytti olevan lukemattoman paljon. Ei voinut uskoa, että noiden valopilarien synnyttäjinä oli luettava määrä lamppuja, mutta taittuessaan valo ikäänkuin lisääntyy ja laajenee ja niin lienee heijastuksellisten ilmiöidenkin. Katselijoissa herättivät nuo vedessä värähtelevät valot mitä erilaisimpia ajatuksia heidän luonnonlaatunsa mukaan, toisissa runollisia, toisissa mietiskeleviä, ei kuitenkaan kenessäkään samankaltaisia, ihmiset ovat kaikista vakuutuksista ja uskomuksista huolimatta niin tavattoman erilaisia.
Tänä vaitiolon aikana kumpainenkin kulki omissa ajatuksissaan. Oli niin hämillistä tämän kauan kestäneen tapaamattomuuden jälkeen. Molemmat tunsivat ikäänkuin syyllisyyttä. Minkävuoksi, sitä he eivät voineet selittää, eivätkä he nyt olisi tunnustaneetkaan. Luontevan keskustelun alkaminen oli vaikeaa. Näistä painostavista mietteistään he heräsivät vasta mäellä, aivan huomaamattaan, katsellessaan jalkojensa juuressa olevaa satamaa ja sen vedessä häilyviä valopilareita.
– Minusta on kaupunki kaunein näin syksyisin valojen syttyessä. Näetkö, miten ihanilta näyttävätkään nuo valot veteen langetessaan?
– Näen. Mutta ei joka paikassa kaupungissa ole syksyisin kaunista.
– Eipä kylläkään. Ainoastaan satamarannoilla näkee tällaista maalauksellisuutta, joka kiehtoo silmän ja mielen.
– Voisipa vielä mennä saareen, kuten kesälläkin!
– Etkö enää viihdy muualla?
– Saaressa oli aina niin vapaata. Lasten parissa aika kului niin hupaisesti ottaessa osaa heidän riemuihinsa ja leikkeihinsä. Minun osastossani olivat kaikki alle kymmenvuotiaita. En huolinut isompia, he olisivat pilanneet kaiken viihtyisyyden kursailemisellaan ja näyttelemällään aikaihmisyydellä. Pienet sensijaan olivat ihan vilpittömiä ja luonnollisia. Heistä voi pitää niin paljon, jopa rakastaakin heitä ja olla lapsi lasten joukossa.
– Viehätyksensä silläkin voi olla, ja emmehän voi kieltää, etteikö se tuottaisi sisäistä tyydytystä. Mutta etkö ole kaivannut elämässäsi mitään muuta, syvällisempää?
– Tunsinhan itseni jo kyllin onnelliseksi lasten parissa.
– Epäilen sitä. Ehkä toisinaan, mutta sen onnellisuuden rikkoi aika-ajoittain mieleen tuleva kaipaus, joka ei tyytynyt niin vähään kuin lasten telmeeseen ja heidän antamaansa viihtyyn.
– Olihan toisinaan sellaista selittämätöntä. Mutta arvelin sen johtuneen kyllästymisestä yhtämittaiseen lasten leikkiin. Toisinaan halusi viettää yksinäisen lepohetken kenenkään häiritsemättä, mutta se oli jätettävä lasten tullessa hakemaan, ja niin ne hetket häipyivät pois muistista.
– Palatakseen illalla kotia tultuasi entistä voimakkaampana ja polttavampana mieleen. Tahdot sanoa jotakin. Jos kiellät sen, et ole vilpitön. Jos tunnustat, niin haluan selittää sen syyn.
– Odotan selitystäsi.
– Myönsit siis. Tuo selittämätön oli rakkaudenkaipuuta. Se toi nuo toistuvat alakuloisuuden ja ikävän hetket, joita et ole osannut itsellesi selittää. Olet tahtonut olla koko elämäsi ajan erilainen kuin muut tytöt, työtoverisi. Olet säälinyt heitä nähdessäsi, miten kiihkeästi he etsivät rakkautta. Sinun mielestäsi on ollut väärää asettaa se elämän ainoaksi määräksi, ja sinä olet monesti kieltänyt rakkauden olemassaolon seuratessasi heidän kohtalojaan. Onkin myönnettävä, ettei heidän suhteissaan juuri rakkautta tapaa, enemmän vain viettihalua, mutta usko vain, he ovat etsineet rakkautta, vaikkeivät ole sitä löytäneetkään. Tämä puute on johtunut heidän tasostaan, joka ei paljoakaan poikkea jo vuosisatoja vallinneesta alkuperäisyydestä. Vasta sitten syntyvät korkeammat eroottiset mielteet, kun on saavuttanut korkeamman sivistyksellisen tason tai on vielä kosketuksissa terveen ja puhtaan luonnon kanssa, kun ei meidän aikamme tehdaselämä ole vielä päässyt turmelemaan ja höllentämään ihmisten siveellisiä käsityksiä. Niin, höllentämään heidän käsityksiään rakkaudestakin. Sinun kaipuusi ei voi lakata, ennenkuin olet saavuttanut sen kaipaamasi määrän. Et ole tahtonut tätä ilmaista sanoin siksi, ettet ole tahtonut olla muiden kaltainen, ja niin olet tehnyt itsellesi vääryyttä.
– Pitkä selityksesi ei paljastanut minun tilaani. Entäpä jos se ei ole sen rakkauden kaipuuta, minkä ehkä uskot. Eikö minulla voi olla mitään muuta mielessäni, joka polttaa ja ahdistaa, niinkuin sekin, mutta joka kuitenkaan ei ole sitä.
– Et ehkä halua myöntää mitään, ja onhan siitä keskusteleminenkin arkaluontoista. Se vaikuttaa toisen tunteiden urkkimiselta. Kieltäminen on tavallaan itsepuolustusta, ja vain itselleen voi jokainen myöntää asioiden oikeutuksen.
Tämä oli päätös keskustelulle, joka kosketteli heidän sydäntensä tunteita, joita toinen olisi halulla selitellyt, mutta jotka toinen arasti torjui. He kääntyivät kotimatkalle.
4.
Pyöräsorvi liikkuu hitaasti. Sitä ei ole tehtykään vinhaa vauhtia varten, vaan hidasta ja varmaa liikettä. Isoimmissa voi mennä tunti ja ehkä enemmänkin, ennenkuin se on kerran pyörähtänyt ympäri, ja niin jää sitä hoitavalle miehelle runsaasti aikaa ajattelemiseen.
Monet suurten sorvien miehet ovat jo näköjäänkin ajattelijoita. He kehittyvät sellaisiksi pakostakin. Heidän työnsä ei ole lihastyötä eikä siinä tarvita myöskään nopeutta, vain varmaa taidokkuutta pyörän lujaan kiinnittämisessä ja sitten huolehtimista terästä, ettei se pääse heittelehtimään ja tekee tehtävänsä tasaisesti ja varmasti. Miehenkin on sillä ajalla jotakin edes ajan kulukseen tehtävä. Useissa konepajoissa teetetään heillä siinä sivulla muita töitä, kuten lastumyllyn hoitamista, koneen, joka erottelee messinki- ja rautalastut toisistaan. Mutta ei aina eikä jokaiselle riitä tällaista sopivaa sivutyötä. Kumminkin heidän on oltava alituiseen sorvinsa lähellä sen kulkua tarkkaamassa.
Koudan työ oli juuri tällaista. Hänen työtään ei ollut kytketty vielä muuhun työketjuun. Pyöräsorvi on vielä toistaiseksi sellainen kone, jonka tehoa ei voi saada sen suuremmaksi. Kun muuta ei voinut ahertaa, niin oli syvennyttävä omiin mietteisiinsä. Työ oli tehnyt hänestä ajattelijan, joka ratkoi kaikkia mahdollisia kysymyksiä, mitä inhimillinen mieli on milloinkaan keksinyt. Kaikesta henkisestä kehityksestään hänen olikin kiitettävä työtään.
Sorvarit, jotka eivät olleet erottamattomasti kiinni muussa työketjussa, saivat väliin tilaisuuden keskinäiseen jutteluun. Näistäkin vain pyörien sorvaajat. Heille jäi tilaisuutta siihen, kun he voivat keskustellessaankin pitää silmällä koneen käyntiä. He olivatkin tottuneet jakamaan itsensä siten, että suuntasivat katseensa käyvään koneeseen ja ajatukset puheluunsa. Tästä syystä heidän katseensa kohosivat vain silloin tällöin, ja tuntematon sivustakatsoja olisi voinut luulla heidän tahallisesti karttavan toistensa katseita. Koudan lähin työkumppani oli Tunturi, jo keski-ikäinen, vakava mies, jonka mieli ei pahasti häilähdellyt, eivätkä tunteet minkään asian vuoksi erikoisemmin kuohahdelleet. Tunturi ei käsittänyt esimerkiksi sitä valtavaa muutosta, mikä tässäkin konepajassa oli tapahtunut, eikä hän siihen erikoisen suopeasti suhtautunut, vaikkakin hänen vastustuksensa oli vallan toista maata kuin useamman muun, jotka joko henkilökohtaisten tai luokallisten näkökohtien mukaisesti tätä vastustivat. Tunturille olivat luokkakäsitteet kokonaan vieraita ja käsittämättömiä. Hän riippui kiinni vanhoissa käsityötavoissa, jotka ennen nuoruudessaan oli oppinut, eikä hän tajunnut sitäkään, että jo hänen oma ammattinsa oli käsityöstä poikkeavaa, vaikka hän aikoinaan oli sellaisessa ilmapiirissä oppinsa käynyt. Jo se seikka, että hänen työvälineensä oli kone, jolla oli rajattomat kehityksen mahdollisuudet edessään, muutti asian toiseksi ja vaati sentakia jo toisenlaista käsitystapaa. Tunturin mielenilmaisuissa oli jotakin lapsellista ja säälittävää.
– No nythän on tuotu yläkertaan automaattisorveja lisää, alkoi Tunturi. – Näillä uusilla voi sorvata isompiakin kappaleita kuin tähän astisilla. Kohta kai hankitaan automaattinen sorvi pyöriäkin varten, ja sitten meidän on totuteltava toisenlaisiin töihin.
– Hyvähän se olisikin. Automaattinen kone sopisi paljon paremmin tällaiseen työhön kuin tämä, vastasi Kouta viitaten sorviin. – Tämä on niin yksitoikkoinen, ja siksi juuri olisikin automaattinen kone parempi, ettei miehen tarvitsisi olla tällaisessa toimettomassa valvomisessa, vaan voisi tehdä jotakin muuta mielenkiintoisempaa ja huvittavampaa.
– Voisi olla. Mutta kun on ennättänyt jo näin vanhaksi kuin minäkin, ei tee mieli muuttamaan. Mihin on tottunut, tekee mieluummin sitä, ja se käy paremmin laatuun kuin jos nyt joutuisi uuteen työhön monet vuodet samaa tehtyään. Nuorille kyllä käy siirtyminen paremmin päinsä, mutta ei enää näin vanhoille.
– Totta sekin. Kumminkin kehitys johtaa siihen, ja minun mielestäni on sittenkin hyvä, että päästään tällaisista yksitoikkoisista kapineista...
Puhelu päättyi. Tunturi meni muuttamaan terää.
Kouta ei tällä kertaa takertunut noihin kysymyksiin, vaan ajatteli yksinomaan omia asioitaan. Hänen mieltään askarruttivat lähinnä sydämen asiat, ja hänen mieltymyksensä kiihoitti ajattelemaan niitä enemmän kuin järki olisi sallinutkaan. Järki ja tunnehan ovat aina ristiriidassa ja erittäinkin silloin, kun rakkaus valtaa miehen mielen.
Rakkaus. Mitä se oikeastaan oli? Kuinka moni jo ennen häntä olikaan tehnyt tuon saman kysymyksen, saamatta siihen kuitenkaan minkäänlaista vastausta. Myöhemmin on jokainen kysyjä saanut elämässään jonkinlaisen ratkaisun, vaikkei niin täsmällistä kuin oli odottanut. Mutta sen jälkeen ei näin mahdotonta vaatimusta pidetä enää tarpeellisenakaan, silloin riittää se selvyys, minkä elämä on kohdalle tuonut. Sen saavuttaminen ja omistaminen riittävät. Mutta jokainen nuori ihminen tekee itselleen tuon saman kysymyksen, mitä rakkaus on? eikä hän tunne olevan itsellään rauhaa, ennenkuin on saavuttanut, ei vastausta kysymykseensä, vaan itse rakkauden, joka on nyt yhtä selittämätön kuin sitä ennenkin.
Oliko se yksinomaan pelkkä fyysillinen suhde? Niin hän oli ennen ajatellut. Mutta kun hän nyt tunsi sen, vakuuttui hän ehdottomasti siitä, ettei se voinut olla pelkästään fyysillinen tarve, niinkuin syöminen ja juominen. Nehän eivät tuota sydämen kipua, ainoastaan hivelevää ruumiillista tuskaa, mutta tämä sensijaan tuotti sielullisia kärsimyksiä. Siksi sen täytyi olla jotakin korkeampaa ja salatumpaa, koska sitä ei voinut ilmaista sanoin, koska sen tuottamat tuskatkin olivat ahdistavampia kuin muut, joita voitiin vähillä keinoilla tyydyttää. Tätä ei, sen hän oli jo kokenut.
Hän tunsi olevansa liian järkiperäinen tässäkin tunteessaan. Hän ei ottanut sitä niinkuin nuorten väitetään ottavan, nuorten, joille se on tulista kiihkoa, joka ajaa mielettömyyksiin ja puhkeaa milloin kaihomielisyyteen, milloin taas ilon hurjimpiin ryöppyihin. Sen tunnusmerkkinä on tämä vaihtelevaisuus ja kuohahtelevaisuus. Rakastuneelta odotetaan tällaista ylitsevuotavaisuutta. Mutta ei se liene mitään tunnusmerkillistä, päätteli hän, sillä tunsihan hänkin olevansa nuori, kuohahtelevan nuori, vaikkakin hänen intohimoisuutensa ilmeni toisella tavalla. Hänen järkiperäisyydessään, siinäkin oli intohimoisuutta, sanoivathan monet toverit hänen pitävän kiihkomielisesti kiinni uskomuksistaan. Mutta hän tiesi sen, että nuo sanojat olivat väärässä. He olivat itse vielä kiihkomielisempiä ja siksi vainusivat toisesta samaa, mitä itsekin sisimmässään ruokkivat.
Näissä mietteissä hänen päivänsä kuluivat, ilta oli taaskin käsissä. Työ oli valmis, ja hän irroitti pyörän sorvista ja riensi peseytymään tällä kertaa aikaisemmin, ehtiäkseen töistä poistuvien etupäähän ja tavoittaakseen tiellä Elman.
Kotona taas uudistuivat joka-iltaiset toimet samoine liikkeineen, sanomalehden lukuineen. Sitten seurasivat kirjat ja ajatukset. Päivälliset mietteet palautuivat vielä nytkin mieleen.
– Miten toisenlainen olikaan hänen elämänsä kuin suuren joukon. Eikä vain hänen, vaan monien muiden. Se oli erilaista kuin niiden, jotka antautuivat täysin kiihkoin elämänpyörteisiin. Nykyajan nuori ihminen tahdotaan nähdä vain kaarilamppujen himmeästi valaisemassa tanssisalissa. Jazzin, charlestonin, shimmyn, tangon ja kaikkien näiden tanssien väitetään kuuluvan nykyajan nuorten olemukseen yhtä läheisesti kuin karvojen ihoon. Hän oli lukenut kuvauksia sodanjälkeisestä nuorisosta meillä ja muualla ja havainnut heidän yhteiseksi ominaisuudekseen suunnattoman suuren huvittelunhalun. Ehkä niin lienee suurelta osaltaan, mutta hän omakohtaisesti vastusti tätä yleistystä, sillä hän tiesi olevan paljon poikkeuksiakin. Meillä, samoinkuin muuallakin, työtä tekevän nuorison toimeliain osa eristäytyy edukseen tästä virrasta. Heille ovat yhteiskunnalliset kysymykset suuria ratkaistavia, sillä he tuntevat kaiken kehityksen lepäävän hartioillaan. Ja jolleivät he uhraisi itseään, ei voitaisi ajatella maailmalle minkäänlaista tulevaisuutta. He ovat vallankumouksellisia, toiset heistä uskovat kehityksen tuomaan vallankumoukseen, toiset voimakeinoin tehtävään. Mutta molemmille on yhteistä suuri innostus, miltei kuumeinen työskentely itsensä kehittämiseksi, kyetäkseen hetken tullen täyttämään tehtävänsä, ottamaan vallan käsiinsä ja säilyttämään sen sekä hoitamaan yhteiskunnan koneistot ja kohottamaan ne korkeimpaan täydellisyyteensä.
Tähän nuorisojoukkoon hän tunsi itse kuuluvansa. Siihen joukkoon kuuluivat kaikki hänen toverinsakin. Heitä ei tunnettu. Heistä ei ollut vielä riviäkään kirjoitettu oikealla tavalla eikä oikeassa valossa. Ja kun heidät oli näin unohdettu, saivat yhteiskunnan yläkerrokset tilanteesta väärän kuvan. Heidän pienilukuinen tarmokas joukkonsa eräissä suhteissa unohdettiin ja toisissa sitä taas kuulutettiin liiaksikin. Totta kyllä oli, että heidän joukkonsa valtavin osa oli vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle vihamielistä. Eivät hekään olleet vihamielisiä aina tietoisesti, vaan enemmänkin ulkopuolisista vaikutteista ja sielujen pohjalla uinuvasta epämääräisestä vastustuksenhalusta, vaistosta, joka on jokaisella ihmisellä. Näillä nuorilla ja hyvin edistyksenhaluisilla ihmisillä tämä vaisto puhkeaa kapinoimisenhaluksi olevaa ja heidän mielestään heitä ja heidän henkilökohtaisia vapauksiaan kahlehtivaa yhteiskuntaa kohtaan. Mutta useimmin se ilmenee juuri ulkoisten vaikutteiden lietsomana, sillä jos se puhkeaisi sisäisestä pakosta, olisivat sen seuraukset myös jo toisenlaiset. Heidät saadaan kansoittamaan katuja mielenosoituksissa, joilla ei ole mitään syvempää vaatimuspohjaa. Mutta nämä näytelmät aiheuttavat sen, että heitä pidetään sangen vaarallisena joukkona, vieläpä niin, ettei heidän kuohahteluilleen, toimilleen eikä elämälleen olisi osoitettava minkäänlaista arvoa, vaan että heidät olisi heitettävä suoraa päätä yhteiskunnan ulkopuolelle. Mutta tästä pintapuolisesta ja puutteellisesta tuntemuksesta johtuukin, ettei heitä tunneta ja ettei heitä oteta lukuun juuri milloinkaan. Ei pidetä heitä tekijöinä yhteiskunnallisessa mielessä eikä edes silloinkaan, kun mainitaan nykyajan nuoriso. He ovat nykyajan nuorisoa, vieläpä sangen elinvoimainen osa, vaikkei heitä tunneta eikä tunnustetakaan. – Antti Kouta tunsi kuuluvansa kaikessa, ei ainoastaan elimellisesti, vaan henkisestikin tähän joukkoon, niin vieraita kuin hänelle omakohtaisesti monet tuon joukon käsitykset olivatkin. Mutta jokapäiväinen työ, taloudellinen ja henkinen samanarvoisuus, samat pyrkimykset, tarpeet ja toiveet liittävät heidät toisiinsa, ja niin he muodostavat oman luokkansa.
He ovat nuoria, mutta omalla tavallaan. Heidän nuoruutensa on toisenlaista kuin niiden, joita nykyajan etsijät ja illusionien hakijat kuvaavat. Heitä pidetään pohjasakkana, vaikka he niin suuresti sentään erottautuvatkin varsinaisesta pohjasakasta, joka myöskin on olemassa ja elää omaa elämäänsä omissa pimeissä loukoissaan. Se varsinainen yhteiskunnan pohjasakka ei ole eikä ole koskaan ollutkaan kapinallista, vaan sillä on omat vaaralliset intohimonsa. Mutta yksikään niistä ei ole eteenpäin pyrkivää laatua siveellisessä eikä yhteiskunnallisessa mielessä. Se elää ja hengittää mustana painajaisena pimennossaan, ja nuo työläisnuoret ovat sen vihollisia yhtä suuressa määrässä kuin valtaapitävätkin luokat. He voivatkin sanoa: me olemme raittiita, täsmällisiä, uutteria, me teemme joka päivä työtä. Meillä ei ole aikaa kuunnella pauhaavia orkestereja, ei uinailla saxofonien villeissä juoksutuksissa eikä viulujen korvia hivelevissä variatsioneissa. Ei, meillä ei ole siihen kaikkeen aikaa, ei huvituksiin, ei nykyajan eikä illusionien etsintään. Me olemme itse nykyaika, me olemme itse itsellemme illusioni. Meillä on oma kuumeinen pyrkimyksemme: kehittyä ja kohota!
Antti havahtui. Hän oli kulkeutunut kauas ajatuksissaan, aivan oudoille raiteille. Ei silti, etteikö hän olisi muulloinkin näitä ajatellut ja tällä tavoin määritellyt itsensä ja lähimmän toveripiirinsä tarkalleen. Hän tunsi ne monet kuvaukset nykyajan nuorisosta, mutta myöskin sen nuorison, johon hän itse kuului. Hän tiesi, miten suuresti heidän piirinsä halveksikaan noita huvittelevia etsijöitä. Heidän mielestään oli ainoaa etsintää aktiivinen, kiihkeä työ oman itsensä ja joukon kehittämiseksi. Vain työllä he saattaisivat musertaa ne heikot, jotka ovat olevinaan korkeamman etsijöitä ja etsivät sitä korkeinta aistillisista huvituksista, mistä mitään syvällisempää ei ole ollut milloinkaan löydettävissä. Nämäkö nyt ovat niitä nuoria, joista kannattaa puhua, joiden ylistykseksi jotakin laulaa? Pyh! Eivätköhän he olekin vain elämästä pois tanssivia!
Heidän omassa innossaan on samaa ainesta kuin uskovaisten hartaudessa, mutta he eivät ole taivaiden tavoittelijoita eivätkä elämänilon kieltäjiä, vaan lihan ja veren evankelistoja, jotka julistavat aineen oikeutusta hengen yli, työn oikeutusta joutilaisuuden yli ja köyhyyden rikkauden yli ja jotka tämän julistuksensa vuoksi ovat kapinallisia. Ja heidän uskossaan oli voimantuntoa, tuntoa siitä, että he toteuttavat sen, mitä julistavatkin.
Elma saapui ja vapautti hänet näistä ajatuksista. Ystävättären tulo herätti hänet oman mieskohtaisen elämänsä piiriin. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut vapautuvansa juuri hetkeksikään näiden joukkokäsitysten, -ajatusten ja -elämysten pakosta, mutta nyt hän tunsi sen tekevänsä. Ja tämäkin siksi, että hänen sydämensä oli tullut väliin ja keskeyttänyt kuin väkivalloin järkiperäiset mietelmät, määrittelyt ja aprikoinnit. Vaikka sittenkin hän tunsi, miten paljon tekemistä järjellä oli hänen mieltymyksissäänkin. Paljon enemmän se hallitsi kaikkea kuin tunne, ja kun hän vertaili omaa tilaansa lukemiinsa samanlaisiin tiloihin muiden ihmisten elämässä, ei hän mitenkään voinut käsittää sellaista kuolettavaa alttiutta kuin mitä jokaisessa väitettiin olevan. Mutta eikö sekin ollut taas järkeilemistä? Hänen mielensä ei voi kohota tunne-elämyksissään hurmiotiloihin, vaan näyttää aina viipyvän mietelmät ja arvioinnit vierellään silloinkin, kun muut jo voivat hehkuunsa palaa.
Hän riensi avaamaan ovea. Lämmin mielihyvän puna kohosi hänen kasvoilleen, ja se ei jäänyt tulijalta huomaamatta. Mutta tulijakin punastui nähdessään toisen mielen ailahtelut, ja häntä ujostutti tuntiessaan veren kohoavan omillekin poskilleen ja huomatessaan näin vasten tahtoaan ilmaisevansa mielentilansa. Hän oli aina koettanut salata tämän tunteensa ja seisoa esiinpyrkiviä mieltymyksiään vastaan koko tahdonvoimallaan. Nyt hän huomasi, ettei tämä jäänyt toiselta näkemättä.
– Olipa hauskaa, että tulit näin pian. Olinkin vaipunut niin mietteisiini, etten meinannut herätäkään. Mutta tulosi havahdutti minut oikeaan aikaan.
– Mutta jos tulinkin häiritsemään – sinulla saattoi olla hyvinkin tärkeää ajateltavaa.
– Ei niin. Halusinkin karkoittaa ne tällä kertaa mielestäni. Ne olivat niin painostavia eivätkä lohduttaneet apeaa mieltäni lainkaan. Tulosi oli siunattu asia, pääsinhän siten niistä eroon.
– Mutta entä jos ne palaavat uudestaan, kun olen lähtenyt pois?
5.
– Katsohan nyt paras paikka, minkä voit löytää täältä. Keskustelemme, ja jos se rupeaa kyllästyttämään, lähdemme ulos. Mitään erikoista ei minulla ole, ja kuitenkin tunnen, että olisi paljonkin sanottavaa, mutta en tiedä, miten sen kaiken voisin sanoa. Sen ilmaiseminen on niin vaikeaa. Sinä aavistat luonnollisesti asian. En tahdo sitä kieltää, ja haluaisin kuulla, onko sinulla mitään minua ja asiaani vastaan.
Elma istui taas huoneen ainoaan nojatuoliin ja nojasi pöytään. Hän tunsi veren nousevan kasvoilleen ja hämmennyksen valtaavan itsensä niin kovin, ettei voinut vastata mitään. Hän loi silmänsä kainosti alas. Toisen katse tuntui polttavan, ja hän tunsi vastustamatonta halua paeta, paeta, mutta mihin? Ja kuitenkin tuon kaiken sanominen lämmitti sydäntä ja tuntui niin mieluisalta kuunnella.
– Rakas ystävä, sinä vaikenet. En tiedä, miten ajattelen ja miten selitän vaikenemisesi. Ja kumminkin tahtoisin sinun sanovan jotakin. Minusta tuntuu, niinkuin seisoisin tällä kertaa odottamassa tuomiotani. En vapauteni menettämiseksi, vaan vapauttavaa sanaa, joka veisi minut elämän kauneuteen, siihen tosiolevaiseen, jonka tiedän olevan kätkettynä rakkaudessa. Ensimmäisen kerran elämässäni tunnen sen kutsuvan itseäni. Se ei ole tyydytyksen hakemista vietille, veren poltteelle, jota varten hakeutuisi toiseen sukupuoleen kuuluvan seuraan, vaan kuin tiedotonta kiintymystä yhteen ainoaan, sinuun. – Sano sanasi, minä odotan.
– En tiedä. Minä en voi sanoa mitään.
– Niin. Sinä et voi sanoa mitään, ja minä tiedän, että sinä tahtoisit sanoa jotakin. Ehkei tämä olisi niin vaikeaa, jos me olisimme antaneet kaiken tapahtua luonnonmukaisesti emmekä olisi milloinkaan asettaneet vastattavaksemme, miten siihen suhtaudumme, vaan olisimme jälkeenpäin vavistuksella odottaneet seurauksia. Mutta minä en ole voinut sillä tavoin toimia, en ole tahtonut valloittaa, en ottaa sitä, minkä olisin mahdollisesti soinut voittaa suuremmitta vaikeuksitta. Olen uskonut meidän suhteemme kehittyvän niin, että kumpikin olemme tietoisia sen tulemisesta. Siksi olenkin tehnyt sinulle kysymykseni ja odotan vastaustasi.
– Ja miten tulisimme sen jälkeen toisiimme suhtautumaan, jos sanoisin luottavani sanaasi ja vastaisin kysymyksiisi myöntävästi?
– Sitä en voi sanoa. En voi ajatella sitä, millaiseksi suhteemme muodostuu sen jälkeen. Tietämättömyys tekee minut araksi kaiken edessä, ja siksi en voi määritellä, millaiseksi kaikki tulee kehittymään ja muuttumaan. Ajattelemani myönteinen mahdollisuus tekee jo ajateltunakin minut niin onnelliseksi, etten sen vuoksi voi sanoa mitään seuraavista mahdollisuuksista. Minusta tuntuu, että minulle riittäisi omistamisen onni, joka syntyy siitä tietoisuudesta, että sinä olet omani, ja se ajatus jo hämmentää minut kokonaan, etten voi mitään suunnitelmia esittää. Käsitykseni mukaan rakkaus ei kysy niitä eikä välitä niistä, vasta sen tuleminen todelliseksi tuo mukanaan yhteiset suunnitelmat tulevaisuutta varten. Minusta on niin tyhjää ja sisällyksetöntä sellainen laskelmallisuus ja mielestäni se ei kuulu rakkauden olemukseen.
– Etkö ole ajatellut, että rakkaussuhde sitoo ihmiset. Kaikkien tuntemieni ihmisten yhdyselämä on yhtämittaista orjuutta. Perheorjuutta se on. Paitsi naista, joka joutuu työläisperheissä varsin orjuutettuun asemaan, joutuu siihen tavallaan mieskin. Sentakia jo avioliiton ajatuskin tuntuu minusta vaikealta, jopa väliin mahdottomaltakin, vaikka tuntisinkin jotakuta toista henkilöä kohtaan tavallista voimakkaampaa mieltymystä ja kiintoa, jota voisin sanoa rakastamiseksi. Mutta tuo orjuus, tuo tavanmukainen seuraus, tekee jo sydämelle pahaa.
– Myönnän sen kyllä. Mutta et kai tahdo tällä väittää, etteikö työläistenkin elämässä voisi olla onnen mahdollisuuksia?
– Miten lienee. Niinkuin muutkin, toivon minä itselleni sitä. Ja yhden kerran näyttää tämä, toisen kerran tuo ajateltu mahdollisuus tuovan tullessaan onnen. Mutta nähdessäni joka päivä ympärilläni vain harmaan arkisuuden, sen huolet ja puutteet, tuntuu minusta, niinkuin ei meidän elämässämme olisi onnen rahtuakaan olemassa. Nuo näyt saavat minut monesti pelkäämään elämää. Toisinaan taas tahtoisin elää yhden onnellisen tuokion kaiken uhallakin. Mutta jokapäiväinen yksitoikkoinen ja ikävä työ sammuttaa taas heti minusta sen halun. Elän tällaisissa vaihteluissa päivästä toiseen, odotan selvyyttä ja ratkaisua. En uskalla itse sitä etsiä, ja kuitenkin tunnen sydämessäni sen kerran tulevan, saavuttavan ja ottavan minut. Tunnen, että kerran joku ottaa minut ja tekee minut tuoksi yhdeksi tuokioksi onnelliseksi, mutta sitten taas herään siitä kuvitelmastani ja näen vain ilottomuutta ja harmautta ympärilläni.
– Omat epäilyksemme ovat pahimmat vihollisemme. Ellei niitä olisi, voisimme paremmin antautua onnen kuvitelmaan, jonka ei tarvitsisi jäädä vain kuvitelmaksi, vaan joka voisi kasvaa oikeaksi onneksi. Me näemme onnettomuutta uhkuvia näkyjä ympärillämme emmekä kumminkaan voi sanoa varmasti, ovatko nuo ihmiset sittenkään niitä kaikkein onnettomimpia. Heidän henkinen tasonsa on vielä köyhä, ja siksi heidän jokapäiväinen elämänsä näyttää valottomalta, harmaalta ja ikävältä, kun se kuvastaa sitä. Eivätkä he monesti sen enempää vaadikaan, korkeintaan he haluavat vain puuttumatonta jokapäiväistä leipää ja siihen lisäksi muita vähäisiä elämän mukavuuksia. Silloin heidän onnensa on täydellinen ja kuvastuu heidän ilmeistään. Olet kai nähnyt joskus hyvin itsetyytyväisiä ihmisiä, jotka näyttävät jopa pöyhkeiltäkin ja joita katsoo halveksien, kuitenkin minä uskon heidän olevan tyytyväisiä itseensä ja elämäänsä ja olevan onnellisiakin. Me emme kadehdi heitä siksi, että he näyttävät meistä typeriltä ja yksinkertaisilta, mutta juuri siinä heidän yksinkertaisuudessaan ja pöyhkeässä itsetyytyväisyydessään onkin heidän elämänsä korkein sisällys ja siitä voi löytää heidän onnensa avaimen. Heidän jokapäiväinen elämänsä kuvastaa heidän henkistä tasoaan ja heidän keskinäistä suhdettaan, ja se kaikki riittää heille täydellisesti – se riittää heille onneksi. Me kuvittelijat kaipaamme enempää, ja senvuoksi arvioimme väärin kaikki onnelliseksi tulemisen edellytykset.
– Minun mielestäni ei köyhyydessä voi olla onnea eivätkä sen kanssa kamppailevat ihmiset onnellisia. Näyttäessään tyytyväisiltä salaavat he mielestäni siten kurjuuttaan.
– Ei niin. Ainoastaan henkisesti rikas ihminen voi salata onnettomuutensa ja näyttää tyyneltä, mutta he eivät voi sitä tehdä. Jos heille tapahtuu onnettomuuksia, jos heillä on kärsimyksiä, kuvastuvat ne heidän kasvoiltaan, olemuksestaan. Mutta he ovat väliin tyytyväisiä melkein naurettavuuteen asti, ja sen tyytyväisyyden antaa heille jokapäiväinen, varma toimeentulo.
– En tahdo kiistellä siitä, mutta minua hirvittää ajatella omaa elämääni sellaisena.
– Meidän elämämme tulee olemaan sellainen, millaisen siitä haluamme tulevan. Tosin emme voi siirtää itseämme kokonaan ulkonaisten tapahtumien ja vallitsevien olosuhteiden ulkopuolelle, jotka vaikuttavat monesti ratkaisevalla tavalla meidän elämämme kohtaloihin, mutta niistä huolimatta riippuu onnemme ja onnettomuutemme hyvin paljon meistä itsestämme.
Keskustelu taukosi hetkeksi. Vallitsi tuokion hiljaisuus ja kumpikin uinaili kaukana omissa ajatusmaailmoissaan. Heidän kiihkeän uneksivat ilmeensä osoittivat heidän olevan onnennälkäisiä. Ja huolimatta heidän epäilyksistään se nälkä oli ikänsä kaiken heitä ruokkinutkin, ilman sitä he eivät olisi eläneetkään. He olivat sen etsijöitä, vaikka koettivatkin vakuuttaa päinvastaista. He hakivat sitä ja koettivat etsiä sen puutteelle vastinetta toiminnasta samalla tavoin kuin monet heidän toverinsa etsivät sitä huvituksista. He näyttivät tyynemmiltä ja vakavammilta, ikäänkuin he kantaisivat hartioillaan toistenkin elämän taakkaa, jotavastoin nuo heidän huvittelunhaluisemmat toverinsa näyttivät kevytmielisemmiltä ja ailahtelevammilta. Lopulta he kuitenkin olivat paljon herkempiä kaikilta vaistoiltaan ja aistimuksiltaan, ja tuo herkkyys kuvastui heidän tyynessä ponnistuksessaan etsiä elämää ja onnea henkisemmistä arvoista.
Huoneen hämäryys esti heidät näkemästä toistensa kasvoja ja lukemasta, mitä niillä liikkui. Vastapäisen talon yläikkunoista kajasti valoa, se loi seinille liikkuvan varjoleikin. Molempien silmät etsivät noita varjoja. He koettivat löytää noista häilyvistä kuvioista jotakin kiinnettä, johon olisi voinut takertua ajatuksillaan ja siten hillitä niitä puhkeamasta sanoiksi, vaarallisiksi, ratkaiseviksi sanoiksi. Huoneessa vallitsi hiljainen lumous, eikä kumpikaan tahtonut sitä rikkoa. He pelkäsivät liikahtamistakin, sillä siten olisi tämä vaitiolotunnelma rikkoutunut, ja kummallakaan ei ollut halua siihen, sillä tämä tunnelma vaarallisuudestaan huolimatta oli mieluinen, siinä uinui odotus jostakin tulevasta, jota he eivät vielä milloinkaan ennen olleet kokeneet. He halusivat sen kokea, mutta eivät pitkään aikaan uskaltaneet tehdä liikettäkään, ettei tuo hauras tunnelma olisi mitenkään rikkoutunut, ja he halusivat pitkittää tuota tulevan odotusta ja nauttia siitä kaikilla aisteillaan, sillä se kuvastui mielessä äärettömän riemukkaalta.
Lopulta kuitenkin oli tunnelman rauettava ja heidän herättävä siihen todellisuuteen, josta he huomaamattaan olivat liukuneet hämärän salaperäisille rajoille. Mikään lumous ei voi kestää ikuisesti, sen on vaihduttava joko täydelliseen uneen tai hereilläoloon. Vastapäätä sammutettiin valoja, ja kuvajaiset hävisivät seiniltä. Pimeän vuoksi oli Antin noustava sytyttämään sähkö.
Valossa hävisivät kasvoilta äskeiset vaitiolotunnelman jäljet nopeasti.
Kauan eivät mielet voineet pysyä erillään äskeisestä puheenaiheesta. Niihin oli kokoontunut ikäänkuin sähköä, joka vaati purkautumista. Tunne oli kasvanut jo niin voimakkaaksi, ettei sitä voinut enää pidättää, vaan se vaati ilmaisemaan itsensä. Sen kehittymistä hallitsivat samat kasvamisen lait kuin kaikkea muutakin elollista. Se on salatumpaa, huomaamattomampaa, sitä ei voida silmiin nähdä eikä korvin kuulla. Ainoastaan vaistota ja niin tunnustella. Kahden ihmisen yhteen-hakeutuminen antaa meille varmuuden tällaisen tunteen olemassaolosta ja sen vastaisesta kehittymisestä.
– Me jouduimme äsken poikkeamaan varsinaisesta asiastamme ja unohdimme senvuoksi omat itsemme. Nyt on minun toistettava sanani uudestaan ja odotettava vastaustasi.
– Sanoin jo äsken, että olen kyvytön vastaamaan. En voi ilmaista kyllin selvin sanoin tahtoani, sillä minussa asuu oikeastaan kaksi tahtoa, myöntävä ja kieltävä yhtä voimakkaina. Ja se tekee minut kyvyttömäksi sanomaan ratkaisevaa sanaa.
– Et siis kiellä minulta oikeutta rakastaa itseäsi?
– Miten sen sanoisin. Minulla on ollut omat käsitykseni rakkauden tulemisesta. Olen aina kuvitellut sen ottavan minut valtaansa niin, ettei minun tahtoni enää vaikuta, että minä uppoudun siihen kokonaan, tietämättä ja tuntematta mitään muuta kuin sen vaikutuksen. Olen saanut sellaisen aavistuksen, että minun voimani ei merkitse silloin mitään, vaan minä lannistun sen edessä. Miehen, joka minut tulee joskus omistamaan, täytyy ottaa minut lupaa kysymättä, ja minun olemukseni vastustaessaankin ilmaisee ainoastaan minun joutumistani hänen tahtonsa alle.
– Älä jatka! Minä otan sinut! Tästä lähtien sinä olet minun, minä tahdon sen. Rakkahin...
Näin sanoessaan Antti syöksyi ylös paikaltaan ja sulki toisen vavahtelevan ruumiin syliinsä. Huulten polte ilmaisi hänelle toisen tahdon olevan yhtä hänen omansa kanssa. Omistamisen riemu kohotti hänen rintaansa, suudellessaan tytön suljettuja silmäluomia hän tunsi veressään toisen sydämen lyönnit, jotka nyt löivät yhteen hänen omansa kanssa. Rakkaus oli tullut, se oli ottanut heidät väkevämmän oikeudella.
6.
Kaupunginorkesterin kansankonsertti oli juuri päättynyt, ja yleisö alkoi virrata Työväentalon juhlasalista pois. Kaikki eivät kuitenkaan aikoneet vielä lähteä, jotkut jäivät odottamaan tungoksen vähenemistä, jotkut aikoivat jäädä joihinkin toisiin tilaisuuksiin ja jotkut taas jäivät istumaan ravintolaan. Kouta oli tulossa Elma Saarisen kanssa salin toisesta pääovesta, kun he kohtasivat toisesta ovesta tulevan Matti Vilskan ja Heikki Vaaran ja yhdessä heidän kanssaan menivät ravintolaan.
Isossa ravintolasalissa ei ollut enää tähän aikaan ainoatakaan paikkaa vapaana, ja senvuoksi heidän oli mentävä sen viereiseen pienempään saliin. He eivät aikoneet vielä poistua, vaikka konsertti oli päättynytkin. Kaikki tuntuivat olevan hilpeällä mielellä, ja kysymättä sen enempää toistensa aikomuksia istuutuivat he kaikessa rauhassa pöydän ääreen ja alkoivat keskustella. Äskeinen konsertti antoi siihen alun.
– Olette olleet taidetta nauttimassa. Niin mekin. Matti Vilska alkoi ilakoivasti puhelun, johon Antti samalla äänensävyllä vastasi:
– Niin olimme. Kansan on käytävä kansan konserteissa, kamarimusiikki ei ole kansaa varten.
– Eipä niin, ja paljon menee tästäkin läpi korvien, ei sitä kaikkea jaksa ymmärtää. Mutta onhan tämä toismuutteellista moneen kertaan kuultujen jazzien jälkeen, joihin on ehtinyt jo perinpohjin kyllästyä, esitti Heikki Vaara.
– Musiikin sanotaan olevan vaikeimmin tajuttavan taidelajin, jota ei opi ymmärtämään ilman perusteellista koulutusta jo lapsesta lähtien. Musikaaliselta, mutta kouluttamattomalta kuulijaltakin jää siitä paljon tajuamatta. Omalta kohdaltani olen koettanut korvata tämän syventymällä sitä hartaammin sellaiseen, jota tajuan. Tämä musiikista, mutta samaa menettelyä olen noudattanut muussakin taiteessa, sanoi Kouta.
– On kuultava naisen mielipidettä. Se ratkaiskoon asian.
– Nainen ei tuomitse silloin, kun ei ole kiistanalaisia asioita ratkaistavana. Minä yhdyn tällä kertaa siihen, mitä miehet ovat päättäneet. En sitä ajatellen, että nainen vaietkoon seurakunnassa, vaan siksi, ettei minulla ole totuuteen mitään lisättävää.
– Olemme näköjään yksimielisiä musiikin käsitettävyydestä. Emme voi kovinkaan pitkälle siitä keskustella. Oletteko samaa mieltä muustakin taiteesta? kysyi Vilska.
Nyt oli heitetty kysymys, mistä keskustella, mistä vaihtaa mielipiteitä. Kouta tarttui heti asiaan.
– Muuta taidetta ymmärrän mielestäni melkoisesti paremmin. Sanojen soinnuissa, veistoksen viivoissa, maalauksen väreissä, niissä kaikissa on minulle enemmän ymmärrettäviä asioita. En sano tätä siksi, että arvioisin musiikin muita taiteita korkeammalle sentähden, etten ymmärrä sitä yhtä hyvin kuin muita. Ensimmäinen sija mielestäni on ja pysyy sanataiteella, tarkemmin kirjallisuudella, sekä runoudella että kerronnalla. Ihmisille, joille tunne ja ajatus ovat taidearvojen välittäjinä, tulevat ne aina merkitsemään enemmän. Tosin eivät kuulon ja näön välityksellä saadut taideaistimukset ole vailla arvoa, mutta minulle ainakin on ajatus parhain välittäjä. Se lienee yleisemminkin tunnustettua, koska niistä on aina enemmän löydettävissä tunne- ja ajatusarvoja kaikkien muiden ominaisuuksien lisäksi, ominaisuuksien, joita on muissa taidelajeissa, joista puuttuu sanataiteen korkeammat ja ikäänkuin salaisemmat arvot. Me olemme kyllä rajoitettuja, ja jokainen asettaa sen taidelajin muita korkeammalle, johon hänen kiintymyksensä on suurin.
– Tarkoitat siis sitä, että kirjojen välityksellä on kaikkein enimmän löydettävissä näitä arvoja?
– Niin tarkoitan.
– Eivät suinkaan kaikki kirjat ole taideteoksia?
– Eivät luonnollisestikaan. Ensinhän me erotamme pois teokset, jotka ovat tarkoitetut tietoteoksiksi. Ne palvelevat tiedon jakamista, vaikka niissäkin merkitsee paljon se, miten taiteellisesti ne ovat kokoonpantuja. Mutta vasta sitten tulemme taiteen piiriin, kun teos pyrkii vaikuttamaan ihmisen ajatukseen ja tunteeseen, hänen sieluunsa ja sydämeensä yhtä hyvin kuin hänen järkeensä. Emmehän me etsi runoista, romaaneista ja kertomuksista mitään muuta kuin tunne-elämystä. Veistos ja maalaus vaikuttavat myöskin tunteeseen, vaikkakin vain silmän välityksellä, kuten soitto korvan, mutta sanojen taide vaikuttaa ajatuksen ja näiden muiden aistien välityksellä yht'aikaa. Siksi sille kuuluu etusija taiteiden joukossa.
– Ei suinkaan kaikki kerronta voi olla taidetta?
– Ei suinkaan. Ei kaikki kerronta sitä ole. On vain rajoitettu määrä kertojia, jotka voivat kohota korkeuteen.
– Mitä mieltä olet varsinaisesta työväentaiteesta?
– Mielestäni ei ole olemassa varsinaista työväentaidetta enempää kuin porvarienkaan. Teos, joka tahtoo esittää yksinomaan sellaisia puolia kuvauksissaan, joiden katsomme palvelevan yksinomaan jommankumman luokan erikoispyrkimyksiä, ei ole enää taidetta. Taide palvelee itse itseään eikä joitakin vissejä herruuspyrkimyksiä, sillä niiden palvelemiseen alistettuna se käy muodottomaksi eikä ole enää puhdasta ja aitoa taidetta. Se on itse olevainen ja sulkee piiriinsä koko elämän.
– Kumminkin kuulemme sanottavan taideteoksiksi sellaisiakin, jotka palvelevat erikoisia aatesuuntia, ja erikoisesti meidän päivinämme on paljon teoksia, jotka halventavat työläisiä, heidän elämäänsä ja ennen muita heidän aatteitaan. Ovatko nekin taideteoksia? Ainakin olen kuullut niin julistettavan.
– Eivät, elleivät ne pysy totuuden rajoissa, elleivät ne ole puhtaita havaintoja, vailla loukkaavia ja häväiseviä sivutarkoituksia. Ivaa ja ruoskimista niissä voi olla siinä mielessä, että ne paljastavat sellaisia naurettavia piirteitä ihmisten luonteissa, tavoissa ja käsityksissä, joita siten tahdotaan juurittaa pois. Sellaisina ne ovat rehellisiä todellisuuskuvauksia. Korkea taide pyrkii siis puhtaisiin tarkoitusperiin ja hyviin päämääriin.
– Eikö sitten niinsanottua työväenkirjallisuutta mielestäsi ole olemassakaan?
– Kirjallisuus, jota sanotaan työväenkirjallisuudeksi, ei ansaitse työläisten kannaltakaan sitä nimeä. Räikeys ja liioiteltu rahvaanomaisuus eivät ole taiteellisia tunnusmerkkejä. Kirja, joka pyrkii vaikuttamaan agitatoorisesti, ei ole enää taidetta. Minä inhoan niitä kuvauksia, joissa erikoisesti kuvataan meitä työläisiä, meidän vaistovaraisuuttamme, meidän typeryyttämme, raakuuttamme, oppimattomuuttamme ja naurettavia puoliamme, yleensä sellaista, jolla annetaan meistä väärä kuva ihmisille, jotka eivät meistä mitään tiedä ja jotka eivät meitä tunne. Tämä tällainen kirjallisuus onkin saattanut meidät epäedulliseen valoon ylempien luokkien silmissä, luokkien, jotka ovat imeneet käsityksensä niistä, sensijaan että olisivat muuten pyrkineet meitä köyhiä ja orjuutettuja oppimaan. On typerää esittää meidät yksinomaan vaistovaraisesti toimivina olioina, joilla ei ole älyllistä elämää ollenkaan. Sitä minä inhoan enkä tunnusta sitä taiteeksi.
– Olet oikeassa siinä. Mutta eikö työväellä voi olla omaa, erikoisesti meidän aate- ja ajatussuuntiamme ja pyrkimyksiämme ajavaa ja kuvaavaa kirjallisuutta? Eikö meidän tule julistaa oppejamme ja ajatuksiamme kaunokirjallisessakin muodossa samoinkuin maalauksissa, veistoksissa ja sävellyksissä, yleensä kaikissa?
– Mielestäni on erikseen käsitettävä sellaiset teokset, joilla tahdotaan julistaa jotakin yhteiskunnallista aatetta. Aatetta voi ajaa kyllä sellaisissakin muodoissa, mutta tehtäköön se sillä tavoin, ettei se palvele alhaista agitatiota. Hakea erikoisesti rumia puolia, kun tahdotaan kuvata elämää, kansan elämää, on väärää ja hylättävää. Sitäpaitsi on sillä mielestäni varsin vähän vaikutusvoimaa enää meidän aikamme ihmisiin.
– Mutta työväen kirjallisuushan pyrkii tarjoamaan sellaisia esimerkkejä, jotka vaikuttavat kaikkein voimakkaimmin ihmisten tunteisiin. Sitä juuri mielestäni tekevät työväenkirjallisuuden ja taiteen kuvat ja esimerkit. Ne avaavat ihmisten silmät.
– Niin kyllä. Tällainen pyrkimys, sen syntyminen, on luonnollinen vastalause väljähtynyttä ja epätodellista liikaihanteellisuutta vastaan. Mutta sen sijaan, että se olisi etsinyt keskitien, se menee taas puolestaan toiseen äärimmäisyyteen vedotessaan pöyristyttäviin tapauksiin liiallisesti. On halpahintaista tyrkyttää aatettaan verhottuna valepukuihin. Mutta me työläiset tarvitsemme ensin leipää, sitten vasta taidetta.
Keskustelu katkesi. Se olikin ollut Matin ja Antin kahdenkeskistä. Huoneeseen tuli joukko häliseviä tyttöjä ja poikia vallaten pöytiä, ja kun niissä ei ollut riittävästi tuoleja, tulivat he niitä toisilta pöytäseuroilta pyytämään. Tämä aiheutti keskeytyksen. Joukossa oli itsekunkin tuttuja. Nämä tulijat olivat opintoyhdistykseen kuuluvia nuoria työläisiä. He olivat intoa täynnä. He olivat äsken olleet kuuntelemassa kiihkeäsanaista kiihoituspuhetta, joka oli tehnyt tarkoitetun vaikutuksen ja sai vieläkin kuulijansa tulistumaan. Joukosta kuului katkonaisia lauseita.
– Mitäs siinä. Hajoittakoot vain yhdistykset, perustetaan kohta uusia.
– Poliisit saivat kuulla kokolailla ilkeitä letkauksia kokousta hajoittaessaan.
– Pitävätköhän poikia kamarilla yötä?
– Varmasti. Olen minäkin siellä yhden yön ollut.
– Milloin?
– Elokuun ensimmäisenä päivänä.
– Mihin mennään loppuillaksi?
– Mennään A-saliin, siellä voi olla kivaa.
– Minä menen juhlasaliin tanssimaan.
Tällaista hälinää kuului joka puolelta. Keskustelijat taukosivat, vaikkei tässä ollut mitään uutta, jollaista he eivät olisi jo ennenkin kuulleet, mutta kun sitä kesti vielä kauan aikaa, ei enää tahdottu siirtyä takaisin äskeiseen, vaan tunnettiin tarvetta kevyempään pakinointiin. Elma aloitti:
– Me olimme eilen mustia kuin murjaanit. Töhrimme toisemme värillä niin mustiksi, ettei kasvoilla ollut valkeaa paikkaa näkyvissä missään. Vaatteetkin tuhraantuivat niin, ettei tiedä, tokko niistä enää pitokelpoisia tuleekaan. Jäimme yhden vaunun rästiin eiliseltä päivältä.
– Milloin te saatte sen pois tieltä? Jos se on vielä aamulla töiden alkaessa siinä, niin silloinhan tulee tupenrapinat.
– Täytyy aloittaa sen verran aikaisemmin aamulla, että ennättää sen siveltää. Kun ryhdymme yksissä neuvoin kaikki kolme ryhmää sen kimppuun, niin kyllä me sen ennätämme.
– Eivätkö työnjohtajat huomanneet teidän temmellystänne?
– Eivät. Ilta oli jo niin lähellä, että mestarit olivat jo menneet koppeihinsa. Emmehän me olisi heidän läsnäollessaan sellaiseen leikkiin uskaltaneet ruvetakaan.
– Miten vanhat naiset suhtautuivat siihen? Eivätkö he moisesta kiukustuneet? Muulloinhan he aina murjottavat.
– Eivät he nyt olleet pahalla tuulella, ottivat osaa mellakkaan samallalailla kuin muutkin.
– Kyllä heillä on syytäkin murjotella. Heidän elämänsä ei totta tosiaan ole helppoa. Kun ajattelemme vähän itseämme, niin ei tee mieli vaihtaa omaksemme heidän osaansa, tämähän on kaikista puutteista huolimatta siihen verrattuna kissan-oloa.
– Niin, niinkuin Marjaskankin. Kuusi lasta ja vasta vanhin voi auttaa äitiään työssä.
– Täytyisi panna joskus rahankeräys toimeen hänen hyväkseen. Kerätäänhän moniin muihinkin paljon hyödyttömämpiin tarkoituksiin kuin tähän.
– Tarkoitatko sitä keräystä, jonka minä toimitin Työväen Vaalikomitean hyväksi?
– Sitäkin ja monia muita.
– Mutta minun mielestäni se ei ollut niinkään hyödytöntä, tulistui Vilska. – Nähdäkseni ei kukaan oikein ajatteleva työläinen tahdo väittää sitä tarkoituksettomaksi ja vääräksi.
– Ei tarkoituksettomaksi. Tarkoitustahan siinä oli kylliksi, ja onhan jokaiselle myönnettävä vapaus edistää suosimaansa ja harrastamaansa toimintaa, mutta me voisimme tehdä jotakin myös säälittävässä tilassa olevien työtovereidemmekin hyväksi, jatkoi Kouta sovittelevasti. Vilskakin näytti tyytyvän ja innostui tapansa mukaan kohta:
– No, autetaan Marjaskaa. Minä lähden heti huomispäivänä keräämään hänelle avustusta.
– Minä panen tämän kymmenmarkkasen pohjarahaksi, sanoi Vaara ja ojensi Vilskalle setelin.
– Minä panen saman verran ja Elman puolesta yhtä paljon, jatkoi Kouta.
– Mutta minä panen itse puolestani. Ei sinun tarvitse vielä minun edestäni sitä tehdä.
– Minä en jää jälkeen, sanoi Vilska. – Saman verran panen minäkin.
Vaara oli älynnyt Elman äskeisistä sanoista jotakin ja riensi kysymään:
– Kuulinko minä oikein, vai miten? Sain Elman äskeisistä sanoista sen käsityksen, että teidän varanne ja veikanne tulevat tästä lähtien olemaan yhteisiä.
Elma punastui, ja Anttikin tunsi hämmästyvänsä. Tämä osoitti, etteivät he tahtoneet kieltää asiaa, vaan vaikenemisellaan sen vahvistivat.
– Emmeköhän lähde kävelemään? Olemmekin jo aikamme istuneet.
Kun kellään ei ollut mitään vastaan, nousivat he pöydästä.
7.
Ihminen tuntee tyytyväisyyttä soluessaan hiljaisen virran vetämänä eteenpäin. Silloin ei tunnu olevan mitään, mikä raskauttaisi mieltä. Ei tunne kaipuuta eikä tuskaa, vaan antautuu, rauhalliseksi raueten, virran vietäväksi. Silloin hänen olemuksensa sykähtelee tyytyväisyydestä, ja hän tuntee sulautuvansa maailmankaikkeuteen.
Rakkaus on tuollainen virta, joka vetää ihmisiä hiljaisesti eteenpäin. Ja jos se on vailla vastoinkäymisiä, niin antautuu hän sen valtoihin kokonaan. Hän säteilee sen tuottamasta tyydytyksestä, ja tämä hänen aurinkoisuutensa valaisee muitakin eikä vain häntä itseään.
Mutta jos häntä ahdistaa jokin elämänkysymys, on hänen rauhansa mennyttä. Silloin hän ei tunne sopeutuvansa mihinkään, kaikki tuntuu mielestä mitättömältä. Millään ei ole minkäänlaista arvoa, ja hän tuntee melkein vihaavansa kaikkia, yksinpä kanssaihmisiäänkin.
Mutta anna rakkauden puhaltaa hänen ylitseen, niin kaikki tuska on kuin pois pyyhittyä! Kaikki mieltä raskauttanut, kaikki ahdistanut ja kaikki vihaa synnyttänyt paha tunto on yhdessä hetkessä hävinnyt. Hän tuntee rakkautta, ei vai omalta kohdaltaan, vaan hänen silmissään näyttävät kaikki rakastamisen arvoisilta, ja hän kuvittelee kaikkien rakastavan häntä yhtä paljon kuin hän itse tuntee heitä rakastavansa.
Elmalla oli nyt tällainen kummallinen olo. Toisinaan vielä valtasi hetkiseksi mielen entinen alakuloisuus. Se oli jäännös siitä kaipauksesta, jota hän ei vielä jokin aika sitten osannut itselleen selittää. Mutta nyt tarkastellessaan elämäänsä hän ei nähnyt siitä puuttuvan enää mitään. Hyvä mieli ailahdutti häntä ja poisti alakuloiset mietteet. Hänessä alkoi kasvaa jotakin ennen olematonta, ja hän uskoi nyt jo onnen mahdollisuuteen, jota hän tähän asti oli pitänyt olemattomana kuvitteluna, mutta joka nyt alkoi vaikuttaa todelliselta. Olisipa hän nyt ollut valmis väittämään sen kaikin tavoin mahdolliseksi.
Hän valvoi usein iltaisin vuoteellaan ja hymyili. Hänen äitinsä tiedusteli, mikä hänellä oli. Ennenhän hän oli aina ollut tyytymätön ja väsynyt, oli valvonut ja levottomana heittelehtinyt vuoteellaan, jotavastoin nyt hän nukkui usein onnellinen nauru huulillaan. Hän ei ilmaissut äidilleen muutoksen syytä, kiersi vain äidin kysellessä kätensä tämän kaulaan ja puheli leperrellen, niinkuin muisti äidin lapsena itselleen tehneen.
He olivat asuneet yhdessä äitinsä kanssa jo viisi vuotta. Viisi vuotta takaperin oli asemamies Saarinen kuollut, ja siitä lähtien he olivat olleet kahden. Veljet olivat olleet jo ennen isän kuolemaa poissa, he olivat perheellisiä, kumpikin oli rautateiden palveluksessa ja asui muualla. Äiti kävi myös joka päivä työssä ratapihan halkotarhassa ja tuli kotiin iltaisin samoihin aikoihin kuin tytärkin. Mitään puutetta heillä ei ollut, joskaan ei erikoista runsauttakaan. Siitä lähtien kuin äidin oli miehensä kuoltua lähdettävä ansiotyöhön, oli tytär tullut toimeen yksinään, ja hänenkin työhön ryhdyttyään olivat he ikäänkuin erottautuneet toisistaan. Yhdessäolon ajat olivat lyhyet, ja Elman innostuttua järjestötoimintaan kuluivat hänen vapaahetkensä kokouksissa, opintotilaisuuksissa ja muissa sellaisissa. Niin jäi häneltä vielä vähemmän aikaa yhdessäoloon äidin kanssa. Aikaa myöten he olivat käyneet toisilleen vieraiksi, ja nyt äitiä kummastutti tyttären osoittama hellyys. Hän katsoi väliin tytärtään merkitsevästi, tahtoen siten päästä selville muutoksesta, mutta hän ei voinut lukea mitään, heidän vieraantumisensa oli tehnyt heidät toisilleen tuntemattomiksi. Nyt äiti tunsi tyttären lähentymisen ja havaitsi heidän välilleen kasvaneen erottavan seinän loittonevan. Uudestaan ja taas uudestaan hän koki lukea tyttären kasvoilta tämän salaisuutta. Se ei kuitenkaan paljastunut, ja yhä enemmän huolestuen äiti tarkkaili Elmaa.
Monina hiljaisina iltoina tutki Elma itsekin muutostaan. Miten toisenlainen hän oli? Kaikille olisi nyt riittänyt häneltä hellyyttä, jokaiselle hän soi hyväilevän sanan. Rakkaus tuo ihmiseen sisäistä rikkautta, ja todellakin hän tunsi sen tuovan elimiin uutta elämänhalua, ennen tuntematonta voimaa ja riemukkuutta. Näinä hiljaisina iltoina hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli kauan pihamaalle, jossa ei valoa tuikkanut ja josta voi nähdä tähtitaivaan. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tähtiä nähnytkään, kaupungin valot himmensivät niiden valjun loiston, eikä tässä liekkimeressä ollut vähäistäkään sijaa öiselle taivaan valaistukselle, siinä välkehti vain mainosvalojen monivärinen sähkövirta, joka hukutti kaiken muun itseensä, joka tukahdutti ihmisestä luonnonkaipuun ja teki keinotekoisuuden palvojan. Mutta tällä pimeällä pihamaalla ei ollut noita kirkuvia värivaloja, ikkunasta voi nähdä taivaan tähdet, joiden muotokin jo oli häneltä unohtunut, mutta jotka hän oli nyt jälleen löytänyt.
Vanha kohtalousko hiipi noina hiljaisina iltoina hänen sieluunsa, ja hän kyseli, väliin puoliääneen puhellen, tähdiltä kohtaloansa. Kuumeisessa tiedonjanossaan oli hänestä hävinnyt usko kaikkeen salaperäiseen, kaikkeen mystilliseen, jonka väitetään asuvan jokaisen naisen sisimmässä. Hänestä kaikki sellainen oli ollut taikauskoa ja kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmiselle sopimatonta. Mutta nyt iltaisin tähtiä katsellessaan hän huomasi, miten herkkä ihminen on kyselemään kohtalojaan kaikilta salaisilta voimilta, joita hän ei tunne ja joilta hän ei kyllä voi saada kysymyksiinsä minkäänlaista vastausta, sitä kiihkeämpinä vain elävät sielussa ne monet vastaamattomat kysymykset, joilla tahdotaan tunkeutua kohtalon salaisuuksiin. Tulenko onnelliseksi? Tulenko rakastetuksi? Ne kysymykset risteilevät alinomaa mielessä, vaikkei olisikaan mitään syytä epäillä, etteikö kysyjää rakastettaisi, etteikö hänellä olisi mitä suurimmat mahdollisuudet tulla onnelliseksi. Kuitenkin hän kysyy. Ihminen on aina mieluisan asian edessä kuin lapsi, joka tinkii: joko joulu on ensiviikolla? tai: joko huomenna tulee kesä? Kohtalousko asuu jokaisessa sielussa eikä se tule milloinkaan häviämäänkään. Olemme aina lapsia suurten elämänkysymysten edessä.
Sydäntä hiuduttava ja sielua sulostuttava salaisuus ei pysy kauan salaisuutena. Mieli palaa niin oudon levottomana, ja joka hetki on paljastaa salaisuuden, jota on aikonut säilyttää. Kun se on patoutunut äärimmilleen, murtautuu se tulvan tavoin ja paljastaa itsensä. Eräänä iltana oli Elman kiihtymys jo niin suuri, että hän äitinsä kaulaan langeten kertoi tälle salaisuutensa.
Äiti ei voinut muuta kuin hämmästyneenä katsoa Elmaan. Hän käänsi tämän pään valoon päin ja kohtasi tytön punaisina hohtavat posket ja hämmentyneet silmät, joissa kiilsi vesikarpaloita. Elmaa kadutti tässä hämmennyksessään, että oli tullut kertoneeksi salaisuutensa, mutta nähdessään äitinsä katseen lientyvän lempeäksi ja kyyneleiseksi hän painoi päänsä hänen olkapäälleen, niinkuin oli tehnyt ennen lapsena. Nyt äidin läsnäolo tuntui niin hyvältä ja lämmittävältä, ja entinen vieraantuneisuus oli yhdellä sipaisulla hävinnyt. Äiti tunsi tyttärensä samanarvoiseksi itsensä kanssa; tämä alkoi kulkea sitä elämää kohden, jonka hän oli taaksensa jättänyt, alkoi käydä päivää kohden, joka oli häneltä itseltään laskemassa. Nyt hän voi puhua tyttärensä kanssa kuten ainakin vertaisensa, joka on kokenut kaikkein tärkeimmän elämyksen, mitä ihminen milloinkaan elää.
Äidin ymmärtämys lämmitti niin kovin Elman sydäntä, että hänen mielensä teki itkeä. He istuivat käsi kädessä pitkään keskustellen asioistaan, mitä he eivät olleet vuosikausiin tehneet. Nyt tuntui tarpeelliselta kummaltakin puolelta uskoutuminen, ja äiti muisteli menneitä, kertoen niitä nyt tyttärelleen, joka kuunteli hartaana ja osaaottavana, eläytyen kertomukseen ja imien jokaisen sanan äidin huulilta, silmät kuumeisina ja huulet janoisina odottaen seuraavaa sanaa ja käännettä tai tapahtumaa äidin kertomuksesta. Yht'äkkiä äiti oli kasvanut Elman silmissä, ja hänestä tuntui pahalta se, ettei hän ennemmin ollut hakeutunut äidin läheisyyteen. Hän unohti sen, että elämä oli vienyt heidät erilleen ja vasta kohtalon käänne tyttären uskoman salaisuuden voimalla aukaisi kaikki sulut ja yhdisti nyt heidät läheisinä ihmisinä toisiinsa. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tätä ennen hukannut jotakin tavattoman kallista, josta hän nyt kauan etsittyään löysi sirpaleita ja poimi ne tarkoin talteen, ja hän tunsi, että hän tulisi säilyttämään niitä läpi elämänsä ajan kalleina muistoina äidistä. Ja äidistäkin tuntui, niinkuin hän nyt eläisi uudestaan oman elämänsä tyttäressään ja niinkuin tuo salaisuus olisi ollut hänen omansa. Hän tunsi olevansa uudestaan nuori, jolle maailma avautui suurena ja rikkaana, ei enää vanha, elämänsä lopputaivalta tarpova vaimo, joka oli jo kaiken onnen jättänyt taaksensa. Hetki tuntui kummastakin ihmeelliseltä, ja tähdet olivat jo kadonneet pihamaankolkasta näkyvästä taivaanraosta, kun he menivät levolle.
Tällaisia ihania yhdessäolon hetkiä seurasi useampiakin. Päivä päivältä läheneminen ja ymmärtämys kasvoivat, ja Elmasta tuntuivat kaikki hänen entiset harrastuksensa ja puuhailunsa, joita hän oli silloin pitänyt suuriarvoisina, nyt pieniltä ja vähäpätöisiltä, niillä ei ollut enää hänen muuttuneessa elämänolossaan suurtakaan arvoa. Nyt oli vihkiytyminen äidin muisteloihin paljon tärkeämpää kuin milloinkaan aatteelle uhrautuminen ja tiedon saavuttaminen sen hyväksi. Ne olivat kaukaisia ja pieniä asioita, suurta oli vain se, mitä äiti uskoi elämänkokemuksistaan ja mikä häntä lähitulevaisuudessa odotti, se, joka avasi hänen elettäväkseen kaiken sen kullanhohtoisen, josta äiti, omista nuoruushaaveistaan kertoessaan, oli puhunut. Nyt hän tunsi kaiken elämänpelon häviävän tiehensä ja suuren rauhan odotuksen muodossa astuvan sijaan, rauhan, jota eivät mitkään harrastukset kyenneet tuomaan, odotuksen, jonka hän toteuduttuaan tiesi tuovan sisältöä hänen sydämensä entiseen autiuteen. Se salaperäinen, ahdistava kaipaus poistui sen myötä. Nyt hän myönsi Antin olleen oikeassa sanoessaan hänen salaisen ikävänsä olleen rakkaudenpuutosta. Nyt hän tunnusti itselleen ja lähimmilleen sen olleen sitä, ja nyt, kun se oli tullut hänen elämäänsä, oli siellä ollut tyhjä tila kadonnut ja entinen pelko hävinnyt, ja onni tuntui ottavan hänet syleilyynsä.
Kerran heidän ollessaan kahden Antin kanssa sanoi Elma yht'äkkiä:
– Kuule. Olit oikeassa sanoessasi minun ikäväni olleen rakkaudenkaipausta. Nyt voin avoimesti tunnustaa sen olleen sitä.
– Rehellinen tunnustus jälkeenkinpäin on kullanarvoinen.
– Mutta nyt vasta se on minulle selvinnyt. Tutkiessani entistä tilaani uuden elämäni valossa huomaan kaiken niin selvästi. Silloin en tuntenut itseäni enkä elämää, nyt uskon sitä tuntevani.
– Ehkä vähän enemmän kuin silloin. Mutta riittävää selvyyttä saamme tuskin milloinkaan. Elämä avaa niin paljon ja moninaisia vaiheita eteemme, ja me kysymme tietämättöminä, miksi ne ovat olleet juuri sellaisia eivätkä toisenlaisia, emmekä pysty niitä mitenkään selittämään. Ja kun sitten tulemme taas uusien eteen, jotka ajattelemme määrätyllä tavalla elävämme, hämmästymme taaskin huomatessamme, etteivät meidän pyrkimyksemme eikä tahtomme vallinneetkaan niiden kulkua, niinkuin olimme luulleet. Elämä on aina salaperäinen, yksi vain on selvää: me elämme sen.
– Emmekö me voi mitään sen suhteen itse päättää? kysyi Elma tuskaisena.
– Paljonkin. Elämällä sen täysin sydämin, rakastamalla ja toteuttamalla siten luonnollisen tarkoituksemme olemme täyttäneet sen, mihin voimme tahdollamme vaikuttaa. Puolinaisuus tuottaa tuskaa ja onnettomuutta. Älkäämme kysykö mitään ja vaivatko itseämme kohtalojemme tiedustelemisella, siten teemme vain mielemme aroiksi ja sydämemme kärsiviksi. Tämän päivän tiedämme, tai luulemme tietävämme, kun muistamme ennen elettyjä ja uskomme sen olevan niiden kaltaisen. Samaa uskomme huomisesta, mutta kerran voi tuo uskomme muuttua, kun se meidän huomaamattamme on kääntänyt kaiken toiseksi kuin ajattelimme, mutta sekin on vain vaihdosta ja ne vaihdokset luovat vaiheissamme sen, mitä olemme kuulleet sanottavan elämäksi. Mitään siitä ei häviä, vaikka itse häviämmekin. Jälkeemme jää uusi elämä meidän kauttamme, ja niin olemme täyttäneet tarkoituksemme, toteuttaneet kutsumuksemme, ja se on kylliksi meille.
Pihamaan pimennosta avautuvasta taivaankolkasta sukelsi esiin yksinäinen tähti. Auton jyrinä kantautui kadulta huoneeseen ja herätti siellä olevat ihmiset jokapäiväisen elämän piiriin, elämän, jossa oli pauhua, jyrinää ja liikettä ja joka ei pysähtynyt milloinkaan. Jos se laantui yhtäällä, laantui se vain edetessään ja siirtäessään liikkeen ja äänen toiseen kohtaan joksikin aikaa, saapuakseen taas jolloinkin takaisin tähän paikkaan, ilmentäen niin jatkuvaisuutensa, joka on yhtä ikuinen kuin ihmiselämä, josta se on heijastusta ja jonka vaikutuksesta se syntyy. Talon pihamaa täällä laitakaupungilla huokui vielä alkuperäistä rauhaa, joka kaupungin muista osista oli tyyten hävinnyt. Tämä kolkka tulee myös aikanaan häviämään, ja samalla häviävät sen mukana yksinäisten tähtien valot, suoden sijaa voimakkaille kaarilampuille, jotka taas arkistavat elämää, hävittäen tämäntapaisen luontoon kuuluvan unelmoinnin. Sen mukana muuttunut ympäristö muuntaa kaltaisikseen ihmiset, jotka eivät enää tunne eivätkä ajattele aivan samalla lailla kuin nykyiset ihmiset, mutta joilla on kumminkin elettävänään samat kohtalot syntymisineen ja katoamisineen iankaikkisesta iankaikkiseen.
8.
Uusi elämänilo vahvisti Koutaa. Päivät konepajalla tuntuivat nyt paljon lyhyemmiltä, työ helpommalta, mikään ei tuntunut yhtä yksitoikkoiselta kuin ennen. Hän tunsi vapautuvansa liiallisesta ajatusryöpystä, joka aikaisemmin oli rasittanut, hän voi ottaa kaiken kevyemmin eikä yhtä ankarana kuin ennen. Teoriat, joita hän ennemmin oli pohtinut, tuntuivat nyt vähemmän tärkeiltä ja vaivalloisilta ajateltavilta, hänelle riittivät nyt ylimalkaisemmatkin johtopäätelmät ratkaisuiksi, turhantarkka perinpohjaisuus oli lauennut mielestä. Jos hän ennemmin oli asettunut jyrkästi mielipiteensä taakse ja saattanut ärsyttää vastustajiaan sillä äärimmäisyyteen saakka, niin nyt hän oli muuttunut sovittelevaksi ja myönsi useasti, sen enempää ajattelematta, toisen esitykset oikeiksi. Hän ei kaikkea malttanut tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi sanojen luisua ohitseen, hyvittäen toisen myöntävästi hymähtämällä siitä, ettei ollut kuunnellut hänen sanottavaansa.
Näinä aikoina tapahtui sekin muutos, että hän joutui työskentelemään toiseen koneeseen. Eräs vanha sorvari oli kuollut, ja Kouta peri hänen paikkansa ja sai nyt tehdä monipuolisempaa työtä kuin pyöräsorvissa. Sekin osaltaan vaikutti, ettei hänen tarvinnut olla hetkeäkään toimettomana, vaan hänen oli omistauduttava kokonaan työhönsä. Kiinnostavampaa tämä olikin, nyt voi antautua koko voimallaan tehtäväänsä ja ajatukset saivat ikäänkuin lepoa. Hän havaitsi, että nyt hän voi ajatella paljon selvemmin; kun aivot askartelivat päivin työssä, niin ne terästyivät, saivat uutta voimaa, ajattelu tuntui paljoa helpommalta ja mutkattomammalta. Yhtämittainen saman asian jauhaminen on hedelmätöntä, mutta kun saa virkistyä välillä, niin kas, tulos on toinen!
Konepajan toisetkin työläiset olivat vilkastuneet, ikäänkuin olisivat päässeet ulos kuorestaan, ja he puhelivat ja väittelivät entistä enemmän omista asioistaan. Työn ratsionalisoiminen antoi nykyisin tavallista enemmän puheenaihetta, sille osoitettiin huomiota, se ei ollut enää tuntematon, vaan jokainen omisti sille ajatuksiaan, lausui siitä mielipiteensä. Sekavaa kaikki kumminkin oli, selvää käsitystä siitä ei ollut kuin aniharvoilla, ja näidenkin käsitykset olivat niin tavattoman ristiriitaisia. Työehtosopimusta vaadittiin tiukemmin, sen saaminen tuntui välttämättömältä ja sitä rinnastettiin muuttuneiden työolojen kanssa. Palkkojen alentamisia oli nyt tapahtunut koko linjalla, ja sekin kuohutti mieliä. Nopeuden lisäys ja sen seuralainen, ajan säästö, olivat ehtineet vaikuttaa koko ketjuun, ja itsepintaisimmatkin myönsivät nyt Koudan olleen oikeassa väittäessään, etteivät palkkojen alennukset johtuneet yksityisistä miehistä, vaan työprosessin kehityksestä. Myöskin tajuttiin jo, ettei ajan supistusta voinut ehkäistä, työketju kiristyi itsestään, eikä sitä olisi voinut laiskottelemallakaan pysähdyttää. Se oli automaatti, joka toimi aina yhtä tehokkaasti, puristaen lakkaamatta. Nyt ymmärsivät kaikki, ettei ollut mahdollista vaikuttaa lamauttavasti, ei voinut asettaa sulkua kehityksen tielle, ja ainoastaan Airo ja muutamat harvat toiset kokivat vakuuttaa päinvastaista. He yrittivät edelleen, selvistä kokemuksistaan huolimatta, todistaa vieläkin olevan mahdollisuuksia puristuksen löyhdyttämiseksi ja enemmän palkkojen alentamisen rajoittamiseksi. He lähtivät edelleen siitä käsityksestä, että työläiset itse tosiaankin olivat syypäitä näihin seurauksiin ja että heidän velvollisuutensa on taistella tätä kehitystä vastaan ja siten vaikeuttaa kapitalistista talouselämää. Puheissaan he eivät voineet selittää sitä, vaan he samastivat siksi valtiovallan. Yksinkertaisiin ihmisiin voitiin parhaiten vaikuttaa räikein esimerkein valtiollisesta sorrosta, kuristustoimenpiteistä. Ja vaikka ne tosin ovat kietoutuneet hyvin läheisesti toisiinsa, peittivät he sen tosiasian, että yhteiskunnalliseen elämään oli vaikuttamassa paljon muitakin voimia ja kansalaisten eturyhmiä, jotka määrätyissä yhtymäkohdissa leikkasivat toisiaan ja jotka siten loivat sen yleisen mielipiteen perustan, jota valtiovallan oli noudateltava ja josta sen oli osviittaa otettava. Mutta lähteminen tästä ikäänkuin lähempänä esiintyvästä sai mielet helpommin kiihtymään, nyrkit kohoamaan ja sadatukset puhkeamaan vihatun järjestelmän ikimenoksi.
Ruokailuhuone oli paikka, missä asioista keskusteltiin entiseen tapaan sen lisäksi, mitä virallisesti puhuttiin ja päätettiin ammattiyhdistyksen kokouksissa. Kokouksissa vallitsi järjestys ja niissä eivät intohimoiset ja vastuuttomat puheet voineet tulla yhtä paljon kysymykseen kuin täällä. Täällä voitiin lausua sellaistakin, jota muualla olisi ollut pakostakin vältettävä. Lakkoa ajateltiin nyt mahdollisena pelastajana. Sen aikaansaaminen oli muutamien mielestä välttämättömyys, jonka avulla saataisiin työehtosopimus, jossa sitten määrättäisiin työssä käytettävän ajan ja palkkojen rajat sekä estettäisiin enemmät supistukset ja saavutettaisiin normi, joka jäisi pysyväksi pitkiksi ajoiksi. Kuinka kehityksenvastaista tämä katsomustapa oli, sitä eivät lakon puoltajat ajatelleet, heidän mielessään väikkyivät vain sen tuottamat voitolliset tulokset. Sillä voittoa pidettiin varmana, olihan näet selvää, he arvelivat, että näihin vaatimuksiin olisi ollut suostuttava. Eihän tullut kovinkaan pitkältä toimeen ilman kaluston lisäämistä ja korjausta, liikenteenhän oli jatkuttava. Olisi siis selvintä käydä voimainkoetukseen.
Nämä virtaukset menivät Koudalta huomaamatta. Jonkin aikaa sitten olisi hän mitä innokkaimpana ollut niissä mukana, joko myötä tai vastaan, mutta nyt ne tuntuivat aivan yhtäkaikkisilta. Työ valtasi hänen mielensä niin kokonaan, ettei jäänyt paljoakaan muulle sijaa. Sen uutuus vaati ottamaan selvää eri puolista, ja mekaaninen into kahlitsi ajatuksen ja muu jouti sivuun. Kun hän näin joutui työnsä vuoksi tutkimaan alaa, heräsi hänessä halu saada enemmän tietoa teknillisistä asioista. Läheisille tovereilleen hän ilmaisi haluavansa teollisuuskouluun, mutta kun tämä ei ollut mikään salaisuus, niin tuli se yleisesti tiedoksi. Kun hän näin oli syrjäytynyt yleisistä riennoista, viskasivat jotkut hänelle syytöksen porvarillistumisesta ja oman edun tavoittelusta. Toisten hartioille sanottiin Koudankin pyrkivän. Nyt hän muka palveli ansioita itselleen saadakseen aseman, jonka vuoksi oli unohdettava toverinsa ja yhteinen asia ja ponnisteltava ylempiensä suosioon. Sillä lailla sitäkin vietiin, ja pään nyökkäykset vahvistivat puheen. Ilkeämielisimmät viittasivat sananlaskuun sammakosta, että kun se pääsee mättäälle, niin se kurnuttaa.
Ne olivat ilmauksia itsekunkin sisimmistä ajatuksista ja mielihauteista. He epäilivät toisesta samaa, mikä heidän omissa mielissään hartaimpana ja salaisimpana toiveena liikkui. Toiset taas syyttivät avioliittoa tämän syyksi ja väittivät sen taannuttavan yksilöitä. Myönnettävää se onkin, jos pitää taantumisena sitä, ettei enää voi yhtä valppaana ja innokkaana olla mukana järjestöjen toiminnassa kuin ennen, mutta voi asiaa ajatella toisinkin. Ihminen uhrautuu nyt tulevien sukupolvien vaalinnalle, mikä on yhtä tärkeää kuin koskaan yleisen edistyksen vaaliminen. Hän omistautuu nyt tosin enemmän myös itselleen, mutta se on rauhan saavuttamista ja kypsymistä suurempaan edesvastuuntuntoon elämää ja ihmisiä eikä suinkaan vain lähimpiään kohtaan.
Uusi elämänhalu täytti Koudan mielen niin kokonaan, etteivät nämä puheet vaikuttaneet häneen mitään. Konepajan jyrinä ei tuntunut enää niin piinaavalta, työ ei niin yksitoikkoiselta kuin näihin saakka, vaan hän tunsi kuuluvansa tähän työhön. Vaistot herkistyivät, kädet saivat jäntevyyttä, tuntui kuin sormiin olisi kasvanut uusia tuntohermoja, jotka lisäsivät kätevyyttä, ja aivot askaroivat nyt kysymyksissä, millä hävittää maailmasta yksitoikkoinen työ, kuten pyöräin sorvaaminen? Millä hävittää raskas ja tappava lihasvoimaa vaativa raataminen, joka ei sovi ihmisille, vaan olisi sälytettävä vaivaa ja rasitusta tuntemattomille voimille. Ratsionalisointi. Siinä avain, jolla avata pulmat, jolla saada aikaan se, että yhä uusia ja uusia apuneuvoja kyettäisiin luomaan – muotoja, jotka poistaisivat vanhoja, taantuvia menetelmiä tieltään ja loisivat yhdenmukaisuutta. Mieleen muistuivat kyllä sen kurjistuttavat seuraukset: työttömyys, elintason aleneminen, ehkä vielä monet muutkin, mutta hän ei voinut omaksua synkkää katsomustapaa, ei asettua sitä vastustamaan, ja hän päätti aina mielijohteet muistuttamalla itselleen kiinalaista sananlaskua: yhden sukupolven tuho on välttämätön toisen menestymisen tähden. Ja eikö teollisuuden historia ollut täynnä tällaisia vaihteluita ja eivätkö ne tasoittaneet ajan mittaan itsensä, luoden maailmaan aina suurempaa hyvinvointia? Niin, ne tekivät sen, ja mikä on ennen saattanut tasaantua, tulee nyt tasaantumaan vähemmillä uhrauksilla.
Konepajan sisällä kumminkin kiehui taistelun halu ja kiihtymys. Olosuhteet näyttivät monen mielestä sietämättömiltä, ja niiden ies olisi ollut pudotettava hartioilta. Uhkaa ennustivat kaikki merkit, ja odotus oli päivä päivältä kasvamassa.
Mutta Kouta seisoi tällä kertaa kuin yksinäisenä, muuttuneena miehenä koneensa ääressä, ja tapaukset seurasivat toisiaan katkeamattomana ketjuna. Hän valvoi työtään, uneksien kumminkin tulevaisuudesta, joka olisi parempi nykyisyyttä. Hän uneksi, kunnes hänet havahdutti myrskyn tulo, joka kulkiessaan hänen ja hänen kohtalotovereidensa yli taas muutti heitä. Nämä muutokset luovat sen kokonaisuuden, jonka nimi on ihmiselämä.
III.
1.
Maan talouselämässä alkoi pulakauden jälkeen uusi kukoistava nousu. Maahan virtasi runsaasti ulkomaista pääomaa ja myös kotimainen yritteliäisyys virisi, uusia teollisuushaaroja avautui, ja niiden vaikutuksesta liikenteen vaatimukset kasvoivat suunnattomasti. Uusia ratoja ryhdyttiin kiireellisesti rakentamaan. Se yhdessä entisillä radoilla yht'äkkiä kasvaneen liikenteen kanssa vaati tavattomasti kaluston lisäystä. Kaikki rautatiekonepajat laajenivat entisestään niin suuresti, että niistä kasvoi meidän oloissamme jättiläislaitoksia. Niiden työntekijöiden lukumäärä nousi tuhatlukuisesti, ja äkkiä syntyneen kiireellisen ajan vaikutuksesta myöskin heidän ansionsa kohosivat huomattavasti Vaikka koko laskuajan oli ratsionalisointia tehostettu, ei sen avulla kumminkaan oltu saavutettu vielä semmoista tehokkuutta kuin nyt olisi ollut tarpeen. Tähän mennessä kehitettyjä teknillisiä apuneuvoja ei voitu nyt käden käänteessä parantaa. Ja kun nyt oli tullut eteen suunnaton valmisteiden tarve, täytyi konepajan johdon kiinnittää koko huomionsa siihen, miten voitaisiin päästä tämän kiireen yli, miten tyydyttää lisääntynyt tarve. Kun tästä pälkähästä olisi kunnialla selvitty, olisi senjälkeen taas ollut riittävästi aikaa ja tilaisuutta kokeilla uusilla apuneuvoilla. Työväkeä oli tosin lisätty, mutta tilan ja koneistojen riittämättömyys ehkäisivät sen tehokasta käyttöä. Työläiset olivat jo tottuneet tähän mennessä kehitettyyn aikaurakka-järjestelmään, ja se ei enää sanottavasti heitä kiristänyt. Nopeuden lisäys tuntui olevan rajoitettua, sitä ei nyt, vaikka olisi yritettykin, kyetty yhtäkkiä lisäämään. Työketjua olisi täytynyt kiristää, mutta miten? Sitä ei joudettu ajattelemaan. Työ oli, niinkuin Kouta oli ennustanut, tasoittanut itse itsensä. Ja kun kerran oli saavutettu tasapainotila, niin ei nyt ollut pelättävissä palkkojen alennuksiakaan, vaan ne olivat yhtämittaisessa nousussa. Työntekijät tunsivat tällä kertaa olonsa turvalliseksi, ja taloudellinen hyvinvointi loi huolettomuutta ja onnellisuutta koteihin, jopa toi jo ylellisyydenkin halua.
Toimeentulon varmuus lisää elämän vaatimuksia, ja kun ihminen on saavuttanut jonkin mieltään tyydyttävän päämäärän, alkavat hänen ajatuksensa kuumeisesti työskennellä, miten vielä voisi asemaansa jollakin tavoin varmistaa ja kohottaa. Tyytyväisyys ei ole yleistä eikä pysyväistä ihmisten mielissä, vaan he janoavat aina enempää. Se himo onkin maailmaa eteenpäin vievä voima ja kaiken kehityksen ponnahdin. Ja ihmiset, joiden ainoa tulolähde on heidän käsiensä työ, tuntevat tämän himon suurempana kuin ketkään muut. Heitä ei ole syytettävä ahneudesta, ahneita he eivät tosiasiallisesti ole. Kun heidän asemansa yhteiskunnassa on hyvin poikkeuksellinen, niin he tavoittavat siihen varmuutta ja jotakin enempää, jonka he ajattelevat välittömästi kuuluvan inhimilliseen elämään ja jonka he uskovat sisällyttävän itseensä yleisesti kaivatun onnellisuuden. Luonnon tilassa tai puolittainkin siinä oleva ihminen ei sitä niin elävänä ja polttavana tunne. Mutta nykyaikainen palkkatyöläinen on jo lähempänä kulttuurielämää. Hän on jokapäiväisessä kosketuksessa sen kanssa eikä niin ollen voi enää suhtautua elämään läheskään luonnonihmisen tavoin, vaan tahtoo päästä käsiksi sen saavutuksiin. Kun hän ei vielä nykyjään voi päästä kulttuurin tuottamista eduista ja mukavuuksista yhtä suuressa määrässä osalliseksi kuin ns. sivistyneet luokat, niin joutuu hän olemaan alituisesti taisteluasenteessa saadakseen tuon hänelle mielestään oikeudellisesti kuuluvan edun elää kulttuuri-ihmisen tavoin. Tämä vaatii taas korkeampaa elintasoa ja se täytyy ensimmäiseksi pyrkiä valtaamaan. Siinä on syy hänen kapinallisuuteensa senjälkeen, kun varsinainen leivänpuute on tullut torjutuksi. Tuo viimeksimainittu on painavin, mutta sen tultua tyydytetyksi alkaa hengennälkä, ja siitä tulee silloin yhtä polttava kuin milloinkaan ruumiin tarpeet.
Laskukaudella oli ajatus työehtosopimuksen voittamisesta jäänyt taka-alalle, eivätkä työläiset silloin voineet ryhtyä sitä valtaamaan voimakeinoin. Jokainen halusi silloin säilyttää työpaikkansa ja ansiomahdollisuuden niin kauaksi aikaa kuin suinkin. Jos he olisivat tällaisena huonona työaikana kiivaammin sellaista vaatineet, olisivat he piankin joutuneet nälkätaipaleelle, ja sitähän ei kukaan silloin olisi tahtonut. Lakkoa ei voitu ajatellakaan, sillä työntarvitsijoita olisi ollut kylliksi tilalle. Huonona aikana oli tyydyttävä siihen, mitä oli. Mutta ajan parannuttua voisi jokainen lähteä etsimään muualtakin työtä. Nyt siis hyvin voi uhmaillakin, nyt rohkeni vähäisemmänkin erimielisyyden sattuessa työnjohtajan kanssa sanoa: siinä ovat rukkisi ja häkkyräsi, ja vaatia tilin käteensä ja huoletta lähteä etsimään uusia työpaikkoja. Vanhemmat, jo useita vuosia konepajalla olleet miehet kyllä pysyivät aina paikoillaan, he olivat tottuneet oloihinsa ja heitä, jos olivat jo kymmenenkin vuotta tässä samassa paikassa olleet, viehätti ajatus jatkaa palvelustaan niin pitkälle, että olisi toiveita vähäisen eläkkeen saamisesta. Mutta työläisiä nyt tuli ja meni joka päivä, ja tämä vaihtovirta kiihoitti paikallaan olijoitakin. Uusi väki oli uhmaavampaa, rennompaa ja heidän esimerkkinsä tarttui toisiinkin. Nyt alkoi kuulua ääniä työehtosopimuksen puolesta ja sen innokkaimmat vaatijat lähtivät siitä olettamuksesta, että nyt kiireisenä aikana voitettu sopimus tulisi turvaamaan heidän elämänsä huononakin aikana, takaisi heille työstä erottamattomuuden, ja kaukonäköisimmät, kuten Airo, hautoivat vanhaa mieliajatustaan: asettaa sulut enemmälle ratsionalisoimiselle, hidastuttaa näin kapitalistista tuotantoa ja siten edistää yleismaailmallista vallankumousta. He unohtivat sen teoreettisen väittämän, että kapitalistisen tuotantotavan huippuunsa kehittyminen sen toisi tullessaan paremmin kuin mahdollinen jarrutus, joka vain pitäisi oloja paikallaan ja siten estäisi kehitystä vaikuttamasta ja ihmisiä näkemästä, missä ovat kapitalistisen kehityksen lopulliset rajat, pysähtyykö se jossakin ja häviääkö sen jälkeen vai onko sillä loppumattomat mahdollisuudet edessäänkinpäin. Näennäisestä ja ehkä todellisestakin vallankumouksellisuudestaan huolimatta he olivat taantumuksellisia. Hetkisessä voimantunnossaan he unohtivat suuremman mahdollisuuden olemassaolon. He olivat ammattiyhdistysliikkeen kasvatteja, ja ammattiyhdistysliike on tosiasiallisesti sisimmältä olemukseltaan oloja säilyttävää, jopa taantumuksellistakin. Se opettaa pitämään silmällä ajankohdan luomaa hyvää tilaisuutta, ja jos se on todella suotuisa, tahtoo se säilyttää sen, tehdä siitä pysyvän olotilan. Niin se unohtaa kokonaan tulevaisuuden, unohtaa jatkuvan kehityksen välttämättömyyden ja tyytyy tuijottamaan sokeasti tämänkertaiseen hyvään, pitäen kiinni määrätyistä palkkaeduista, muutamissa tapauksissa vaatien tuotannon rajoituksia ja joskus koettaen vastapuolta pakottaa pidättämään olot sellaisina, kuin ne tänä suotuisana hetkenä ovat – niinkuin se olisi milloinkaan mahdollista kehityksenalaisissa yhteiskunnissa. Näin menetellessään se kyllä monesti pitää kiinni työläisten luonnollisesta oikeudesta, mutta ei muista pitää tietä avoinna uusien edistysaskelten tulolle.
Liikenne yhä kasvoi ja vaunuja, vaihdetarpeita ja muita välineitä tarvittiin alituisesti enemmän. Työtä tehtiin yötä ja päivää, ja kumminkaan ei tunnuttu saatavan niitä riittävästi. Insinöörit ja työnjohtajat olivat kuormitettuja äärimmilleen niinkuin työläisetkin. Työläisiä voitiin lisätä, ja he tekivät osoituksen mukaan työnsä, heidän velvollisuuksiinsa eivät kuuluneet järjestelyt eivätkä suunnitelmat. Työtä johtavilla henkilöillä oli oikeastaan nyt tehtävänään kaksinkertainen työ: oli suunniteltava, miten järjestää kaikki niin, että suuremmat valmistusmäärät olisivat mahdollisia, ja toiseksi oli pyrittävä luomaan uusia apuneuvoja sitä varten. Nyt kun täytyi saada entistä enemmän uusia menetelmiä ketjutyön kehittämiseksi, sukelsi vanha riitaisuus esiin. Tarve vaati lisäämään apuneuvoja, mutta sitä vastassa oli työläisten jarrutus. Vastaanhan he olivat aikaisemminkin olleet, mutta silloin he eivät voineet sitä ehkäistä. Nyt heidän tiedettiin vastustavan enemmän ja entistä suuremmalla ponnella ja menestyksellä. Osaksi pakotti heitä tuohon menettelyyn alkeellinen itsesuojeluvaisto, joka ilmeni oman edun suojelemisena. Järjestelläänhän työtä ja tuotantoa yksipuolisesti heitä milloinkaan kuulematta. Heiltä ei milloinkaan ole kysytty eikä juuri nytkään kysytä, miten ne heidän etuihinsa sopivat ja millaisia mahdollisuuksia heille olisi varattava. Luokkataistelut olisivat tauonneet sinä päivänä, jolloin olisi ymmärretty palvelevankin puolen edut ja oikeudet. Tänäänkin voitaisiin vielä asiantilaa muuttaa, jos se älyttäisiin tehdä. Mutta toisaalta taas kuitenkin näyttää siltä, ettei sitä hyödyttäisi tehdäkään, vaan että näiden vastakohtien tulisi aina vallita, väitetäänpä inhimillisen kehityksen olevan muuten mahdotonta. Kuka tietää? Kuitenkin ne jatkuvat.
Vastarinta oli nostanut päätään ja osoitti, ettei se tule tyhjiin raukenemaankaan. Maaperä oli nyt kyllin hyötyisä sen kasvamiselle, arkuus ja pelko nälän kouriin joutumisesta oli kadonnut, ja nyt nähtiin sellainen ihme, että työnjohtajien oli puheissaan ja käytöksessään suhtauduttava työläisiin varovasti. Taka-aikoina he vielä voivat esiintyä käskevästi ja vaativassa sävyssä, mutta nyt heidän äänessään kuului aina neuvotteleva ja sovitteleva sävy, se henki huokui heidän jokaisesta liikkeestään, ja sen tuntiessaan työläiset voimistuivat itsetunnossa. Tämän havaittuaan he eivät halunneetkaan alistua sen enempää kuin työn kannalta oli vähimmin välttämätöntä. Nykyisin kuului päivällistunneilla ruokailuhuoneesta kiihkeää äänten sorinaa, siellä väiteltiin, siellä pohdittiin ja siellä lausuiltiin monesti ratkaisevia sanoja, jotka iskeytyivät käsitteinä mieliin, joita kerrattiin ja jotka niin kulkeutuivat jokaiseen konepajan loukkoon. Ajatukset ja mielipiteet olivat tosin muuttuneet, mutta vain siinä vähäisessä määrässään, minkä aika oli rientänyt eteenpäin, pohjimmaltaan ne olivat samoja. Ne itivät ja kasvoivat suureksi taisteluajatukseksi, ja sen lopullisena päämääränä ajateltiin olevan voiton, etuvalloituksen työtätekevien luvatusta maasta. Sitäpaitsi tämän ajatellun voiton piti tuoda myöskin tämän päivän saavutus, työehtosopimus, joka ehkäisisi ja rajoittaisi enemmän kiristyksen ja kohottaisi heidän aineellista toimeentuloaan. Se ajatus nyt elähdytti eturinnassa kulkevia, ja muuthan tulisivat seuraamaan mukana, kunhan heidän mielensä saataisiin muokatuksi.
2.
Konepajalla oli oma pieni ratapihansa ja vaihteensa omaa tavarankuljetusta varten. Siellä oli myöskin pienempiä vajoja sellaisten tavaroiden säilyttämistä varten, joita ei heti tarvittu. Sellaista tavaraa nyt tosin oli vähän, ja se vähäinen sopi olemaan täällä ratapihan kolkassa. Mutta joka päivä tällä pihalla oli tavattomasti liikettä, yhtä paljon kuin itse pajassakin, – tämä olikin oikeastaan suu, joka hankki sen syötävän, mitä tuo jättiläisruumis niin valtavasti nieli ja sulatti. Tällä suulla olikin paljon työtä, jos mieli tehtävänsä tyydyttävästi suorittaa.
Ratapihalla purettiin vaunuista terästä ja rautaa. Suuret, sähköllä käyvät nostokurjet olivat työssä, väliin ne käänsivät kärsänsä vaunuihin, saivat niihin valtavan taakan ja senjälkeen pyörähtivät hitaasti ja arvokkaasti ja tovin ilmassa taakkojansa kiikuttaen laskivat ne taiten maahan, johon jo oli kasaantunut suuret teräs- ja rautakankiröykkiöt. Siinä oli yhdessä kasassa vaunujen aluskehyksiksi tarkoitettuja paksuja ja pitkiä kankijärkäleitä, toisessa puskureiksi tarkoitettua terästä, edelleen jousiterästä, ohuempia tankoja oli yhdessä kasassa, niistä voi päätellä tehtävän jarrulaitteiden osia. Kaiteiksi, hyllykonsoleiksi, penkkien jaloiksi ja muiksi vähemmän vaativiksi osiksi oli koottu toiselle puolelle yhtä isoja kasoja. Rautaa ja terästä näyttiin keräävän suunnattomat määrät. Vaunu toisensa jälkeen vieri pois ja uusia saapui tilalle. Sisus purkautui, mutta kasat eivät suurentuneet niin nopeaan kuin olisi luullut vaunu jonoista ja nostokurkien ahkeruudesta päätellen. Oli kuin jokin näkymätön noita olisi syönyt nostokurkien saalista, syönyt sitä salaa niiden tietämättä.
Pienet rullavaunu-kääpiöt sukelsivat tämän tästä kasalle ja veivät siitä joka kerta aikamoiset määrät, milloin rauta-, milloin teräskankia. Niin pitkä kuin päivä oli, puskivat nostokurjet työtä, mutta yhtä uuraita olivat nuo vaunumuurahaiset, jotka vähän väliä sukelsivat esiin ja söivät altapäin kaivaen jättiläisten aarrekasoja. Ne olivat niin ketteriä, jokaisen keulassa puuhaili elävä olento väännellen pientä kampia. Siitä vääntelystä nuo muurahaiset kääntyivät, menivät eteenpäin, taaksepäin, sivulle, milloin mihinkin. Niitä vilisi kaikkialla. Koska niitä oli lukemattomia, näytti yksi ehtivän moneen paikkaan. Kun astui askelen taaksepäin ja rupesi seuraamaan, minne nuo muurahaiset oikein katosivatkaan kuormineen, näki niiden liukuvan isoista aukoista johonkin suureen, mustaan ja pimeään, suunnattomaan vuorenonkaloon. Tuosta aukosta ne aina katosivat, kohta taas palasivat, hakivat uuden kuorman ja sen taas yhtä kiireisesti kiidättivät onkaloon. Katseltuamme vähän aikaa tätä menoa, alkaa meistä tuntua kuin olisimme jossakin hullussa myllyssä, jossa sadat rattaat jauhavat olematonta tyhjyyttä, jauhavat ja jauhavat eivätkä mitään valmista saa.
Veturi hihkui ja puhkui. Väliin se sukelsi kapeasta portista sisälle ja taas toisesta ulos. Tullessaan sillä oli vedettävänään neljä vaunua, jotka se heitti nostokurkien eteen. Se teki sen hyvin huolellisesti, sovitellen, pysähtyen ja ottaen askelen eteenpäin, toisen taaksepäin, ja niin aina neljä, viisikin kertaa, ennenkuin se oli tyytyväinen ja voi jättää vaunut siihen. Sitten se seisahtui, päästi kiljahduksen, ikäänkuin tahtoen lähitienoolle kuuluttaa tehneensä hyvin tärkeän työn. Hihkaisunsa jälkeen se otti muutamia askeleita eteenpäin ja poikkesi sivuraiteelle, josta se tempasi neljä ennemmin tuomaansa vaunua, jotka oli sinä aikana tyhjennetty, kun se oli ollut uusia hakemassa. Taas se kiljaisi ja puuskutti toisesta portista ulos, siten koko päivän, aina sillä näytti tuotavaa riittävän ja yhtä suurella touhulla se tuli ja meni, kiljui ja kääntyili, tiedoittaen näin omaa suurta merkitystään maailmassa.
Meidän täytyy nähdä, minne nuo suurella vaivalla ja huolella kootut rauta- ja teräskankiröykkiöt katoavat. Lähdemme seuraamaan noita rullavaunumuurahaisia, kuljemme niiden mukana ja häviämme samoista ammollaan olevista aukoista kuin nekin. Jos kuvittelimme niiden kuljettavan kuormansa joillekin peikoille, niin erehdyimme. Myöskään tämä uumento ei ollut pimeä, vaan valoisa suuri halli. Ei tämä ole salainen – kaikki täällä näytetään. Välinpitämättömän huolettomina miehet liikuttelevat kankia puolin ja toisin. He hymyilevät ja vieläpä nauravatkin, eikä heidän silmissään näy jälkeäkään mistään ahneesta kiillosta. Nämä ovat aivan välinpitämättömiä aarteistaan, me voimme kosketella niitä mielin määrin.
Joudumme katkaisuosastolle, jossa nuo teräs- ja rautakanget katkotaan. Valtaiset sahanterät viiltävät tuossa tuokiossa poikki paksuimmankin kangen, kappaleet ladotaan taas vaunuun, ja ne katoavat hallin toisesta päästä jonnekin. Seuraamme niitä ja niin saavumme pajaan. Siellä palaa tulisia kuiluja, jotka sähisten ottavat ne syleilyynsä ja paahtavat ne hirmuisessa kuumuudessa hehkuviksi. Sieltä ne väännetään vinttureilla ja heitetään jättiläisalasimille. Koneelliset väkivasarat takovat tuotapikaa kangesta puskurin, se viskataan valmistuneena sivuun ja uusi kanki vivutaan alasimelle. Pitkin päivää seuraa kanki kangen jälkeen, ja puskureita tulee tulemasta päästyäänkin. Eikä niiden tulemisesta näy loppuakaan, vaikkei silti saada tällä kertaa valmisteita riittämiin asti.
Aluskehyksiksi tarkoitetut teräskanget katkaistaan, sitten ne joutuvat toiselle osastolle, jossa suuret porakoneet lävistävät merkittyihin kohtiin reiät. Nyt ne alkavat vaelluksensa kiskoja pitkin niitattaviksi, katettaviksi ja moniin muihin vaiheisiin. Työketju liikkuu sillä tavoin. Voimme tehdä pysähdyksen ja palata takaisin, ellemme halua jatkaa tai päästä kosketuksiin täällä olevien ihmisten kanssa. Tuskin heidän aikansa sitä sallisikaan.
3.
Katkaisijat ja lävistäjät joutuivat pahaan pulaan. He eivät saaneetkaan tällä kertaa työtänsä valmiiksi samassa ajassa kuin ennen. Ennen käytetty aika osoittautui vähäksi, uusi teräslähetys oli paljon kovempaa kuin aikaisempi. Tätä kovempaa lajia oli hankittu vartavasten. Oli tarkoitus saada vahvempia ja kestävämpiä aluskehyksiä, samoinkuin muitakin osia. Ulkomailla oli pitkien kokeilujen kautta saatu kehitetyksi tämä kovempi teräslaji, jota jo muualla oli menestyksellisesti käytetty. Mutta terästä hankittaessa ei muistettukaan ottaa huomioon koneiden teriä, jotka olivat sopivat tähän asti käytetyn teräksen katkomiseen ja lävistykseen, mutta tähän uuteen lajiin varsin käymättömät. Nyt osoittautui, ettei näillä laitteilla tätä teräslajia käsitellä. Koko työketju joutui sentakia vähäksi aikaa seisauksiin, ja kaikille tämä pysähdys merkitsi palkanvähennystä. Tosin ns. pohjapalkat olivat taatut, mutta aikaurakka-järjestelmän aikana ne olivat jääneet tavattoman pieniksi. Tehtaan johto ei halunnutkaan suorittaa korvausta. Se maksoi ainoastaan nämä monta vuotta sitten kohtuulliset pohjapalkat, jotka olivat jääneet melkein unohduksiin, koska palkkaus aina oli järjestynyt aikaurakkana. Nyt vaikutti oudolta tuollainen äkillinen palkan pieneneminen. Se herätti tyytymättömyyttä, enimmin tietysti katkaisijoissa ja lävistäjissä, mutta myöskin muissa. Tilipäivän jälkeen kuului jo kireitä ääniä:
– Kyllä tämä on helvettiä, että palkatta jää, vaikka heiluu kuin heinämies. Tässä joutaa panemaan hampaansa naulaan ennenpitkää, elleivät pelit parane, arveli joku.
– Niin käy, eikä tässä muu auttane kuin kova kovaa vastaan, lisäsi toinen.
– On se yhtä hittoa, kun pannaan katkaisemaan samoilla terillä kovaa terästä kuin pehmeääkin, ja vielä pitäisi tehdä se samassa ajassa, vaikka joka toinen minuutti saa kunnostaa teriä eivätkä ne kumminkaan kestä mokomassa kivettymässä. Mitäs siitä sitten tulee, ei mitään. Herroilla ovat omat kotkotuksensa, eikä työmiehellä näköjään ole muuta valittavanaan kuin tyytyä siihen, mitä teetetään, vaikka se olisi miten hullua!
– Asia täytyy ottaa ammattiosastossa käsiteltäväksi ja sanoa herroille, ettei tämä tämmöinen peli kelpaa.
– Suostunevatkohan hyvällä korjaamaan asian vai täytyneekö käyttää suurempaa uhkaa?
– No onhan tämä järkeen menevä asia, täytyneehän heidänkin se huomata, ettei tätä terästä kykene entisillä laitteilla kunnolla käsittelemään. Joko heidän on hankittava uudet vehkeet tai sitten korotettava palkkaa ja annettava enemmän aikaa, jos aiotaan näillä entisillä työskennellä. Mutta hitaammin se tulee aina käymään, ei mitenkään saavuteta entistä nopeutta. Pitäisi tämä herrojenkin huomata, niin viisaita kuin muussa ovatkin. Mutta nyt heidän meininkinsä vippasi.
– Hullut ja herrat, nehän ne teettävät, miten pääparka kulloinkin sattuu heittämään.
– Sitten on työmiesten ajettava heidän kalloihinsa sen verran vielä lisää ja osoitettava, ettei tämä peli kävele.
– Ei kävele, korjaantua täytyy...
Työn aikana ei ollut tilaa pitemmältä pohtia asiaa, eikä voinut perinpohjaisemmin käsityksiä ilmaista. Täytyi suuttumuksensa purkaa lyhyesti ja ytimekkäästi, ja se ytimekkyys ilmeni kiukkuisena herrojen sadatuksena, niinkuin aina. Palkkojen vähentämisestä ei koskaan olla eri mieltä. Nythän oli kiireellinen työaika, ja työmiehet tiesivät itseänsä tarvittavan, joten kukaan ei esittänyt edes epäilevää sanaa.
Pieni määrä ruutia riittää synnyttämään räjähdyksen. Jos lisäämme sitä, käy panoksemme voimakkaammaksi, ja meidän on noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, ettei se vain mitenkään pääsisi ennenaikojaan ja tahtomattamme räjähtämään. Mutta jos siihen osuu jostakin pienikin kipinä, niin varovaisuutemme on hukkaan mennyttä: panoksemme räjähtää, sitä ei voi estää. Emme uskalla lähestyäkään silloin sitä emmekä kerkiäisikään, mahdollisesti riennämme katsomaan sen tuhoisia seurauksia. Ja jos se on sytyttänyt tulipalon, koetamme sitä hosumalla sammuttaa. Nyt osoittautuivat asiat konepajalla samanlaisiksi. Räjähdysaineen valvojat olivat käsitelleet varastoaan varomattomasti ja päästäneet siihen kipinän. Nyt se rupesi purkautumaan, ei yhdeltä, vaan joka puolelta. Konepajan johto hosui sammutustyössä, huiski tuolla käden täydeltä myönnytyksiä, täällä taas esitti ehdottomia kieltoja, menetteli aivan kuin hätääntynyt ihminen öljysäiliön paloa sammuttaessaan. Hän viskoo vettä, joka vain saattaa tulen vähäisemmäksi; tottunut sitävastoin koettaa etsiä tukahduttavia sammutusaineita. Huomatessaan menettelynsä avuttomuuden: yhtäällä toimenpiteidensä riittämättömyyden, toisaalla itsepintaisen tinkimättömyyden, koki se jyrkkänä vaimentaa vaatimuksia. Mutta asioiden oli annettu mennä liian pitkälle, ja nyt ei ollut enää kiistanalaista aikaurakan muuttaminen, ei menetetyn palkan korvaaminen eikä laitteiden uusiminen, työläiset olivat saaneet kiinni langanpäästä, josta voi nyhtää itselleen uusia etuisuuksia, siksi he rupesivatkin vaatimaan työehtosopimusta turvakseen tällaisten ja ehkä uusien ja tärkeämpien sattumusten varalta. Asian sen puolen ratkaiseminen ei ollut nyt enää paikallisen konepajan johdon vallassa, nyt se siirtyi näiden konepajojen ylijohdon ja työläisten ammattiliiton väliseksi asiaksi. Ensi aluksi pidettiin yllä hiljaista rumputulta, vaihdettiin kirjelmiä kohteliaassa ja pitkälti puolin ja toisin selittelevässä äänensävyssä, mutta aikaa myöten ne kiihtyivät kireäsanaisiksi vaatimuksiksi työläisten puolelta ja työnantajain taholta jyrkiksi epäyksiksi. Merkit osoittivat, että taistelu oli tulossa ja jättiläistaistelu tästä kehittyisikin, sillä se joka tapauksessa tulisi kietomaan monet muut työalat mukaansa.
Riita, joka oli johtunut uudesta teräslajista, kyllä hälveni, mutta ei kuitenkaan voinut enää mieliä tyynnyttää. Uudet terälaitteet oli hankittu, työ voitiin suorittaa taas samassa ajassa kuin ennenkin. Työläiset olivat, tosin ei hankaluuksitta, saaneet korvauksen menetetyistä palkoistaan. Näytti siltä kuin ei enää olisi mitään riidan aihetta ollut olemassakaan. Mutta voimantunto oli kasvanut, mielet herkistyneet, ja nyt imeytyivät kaikkinaiset vaikutukset niihin kuin sade hiekkakankaaseen. Asioita ahtaasti arvosteleva henkilö voi langettaa ankaria tuomioita tästä tällaisesta edesvastuuttomuudesta, mutta hän ei ota tällöin huomioon kaikkia syitä eikä myöskään tunne niitä sielullisia lakeja, jotka monesti ovat sangen määrääviä tekijöitä. Psykologiset syyt ovat arvaamattomia jokaiselle, ja vaikka niiden aiheita ja seurauksia tutkitaankin, eivät ne silti ole selvästi määriteltävissä. Mutta yksi on kuitenkin varmaa: voimantunto sokaisee niin yksilön kuin joukonkin. Ihminen rupeaa silloin näkemään harhakuvia, ne johtavat ja viekoittelevat häntä sellaisiin edesottamuksiin, jotka perästäpäin asioita arvostellessa näyttävät harkitsemattomuuksilta. Rautatiekonepajan työläiset olivat nyt kyllin tietoisia voimastaan, se houkutteli heidät lähtemään taistelun tielle, ja sillä tiellä viittoilivat suuret saavutukset. Kukapa ei niitä seuraisi!
Työmaa kiehui. Sanat sinkoilivat ilmassa ja liittyivät toisiin. Iskulauseita käytettiin aivankuin leikitellen. Vallankumoustermit olivat yleisiä, näytti kuin olisi oltu paljonkin valtavamman tapahtuman edellä kuin tavallisen lakon. Tätä seuratessa muistui mieleen aika alun toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin elettiin tosin valtavampaa historiallista kautta kuin nyt ja silloin olivat mielet ylitsevuotavan riemukkaita. Mutta samanlainen haltioituminen valtasi nytkin mielet, vaikka vain tässä rajoitetussa ympäristössä. Vastaääniä ei vielä kuulunut, ei oltu vielä jouduttu ratkaisun eteen. Vasta sitten alkaisi asiainmeno joitakin arveluttaa, vasta sitten alkaisivat vakavimmat punnita voiton ja tappion mahdollisuuksia. Niin kauan kuin oltiin vielä näin alussa, oltiin riehakkaita. Tosi tulisi eteen myöhemmin kärsimysten kera, kärsimysten, joita ei missään taistelussa voida välttää.
4.
Rautatiekonepaja-työläisten ammattiosasto piti kokouksiaan joka kuukauden toisena keskiviikkona. Nyt oli juuri tuo kuukauden toinen keskiviikko, ja Työväentalon aula oli täpötäynnä miehiä ja naisia. Aulan nurkissa oli keskustelevia ryhmiä ja keskiökin oli niin täynnä, etteivät kulkijat päässeet siinä eteen eikä taakse. Ei milloinkaan konepajan työläiset olleet näin mieslukuisina saapuneet kokouksiin. Jotakin erikoisen tärkeätä täytyi olla tekeillä, sillä nyt näkyi sellaisiakin, jotka eivät kymmeneen vuoteen olleet mukana, vieläpä sellaisia, joiden tiedettiin suhtautuvan järjestäytymiskysymykseen, joskaan ei ehdottoman vihamielisesti, niin kumminkin ilmeisen väheksyvästi. Saattoipa heidän lausunnoissaan huomata joskus halveksimisen kaikuakin. Mikä ihme siis oli tapahtunut, kun nämä tällaiset vastarannankiiskitkin olivat tempautuneet hiljaisista loukoistaan ja tulleet tänne? Ennen tapahtumatontahan tämä tällainen oli.
Ennen tapahtumatonta tosiaankin. Vasta erikoisen tärkeä asia herättää laumat unesta. Se joukko, joka puuhaa järjestötoiminnassa, joka pitää yllä vireyttä, on hyvin pieni. Niin mahtava kuin työväenliike maassamme onkin, on sen mahtavuus pienen joukon aikaansaannosta, joukon, joka voimainsa takaa koettaa saada välinpitämättömätkin herätetyksi. Tämän voisi kuvaannollisesti selittää näin: – Yksinäinen mies vetää suurta kelkkaa jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin. Kuormana on suuri joukko avuttomia ihmisiä. He eivät kykene omin voimin kävelemään, ja mahdotonta on heidän itse kiivetä vuorenkuvetta. Tähän kuormaan on koottu kaikki jalattomat ja kädettömät, itseään auttamaan kykenemättömät. Jonkun täytyy siis rehkiä heidän puolestaan, jonkun täytyy vetää heidät vuorelle, että nuo avuttomatkin saisivat nähdä vuoren laelta avautuvan ihanan laakson, joka lepää siinä juurella ja jossa kaikki maailman ihanuudet leviävät yht'aikaa eteen. Vetäjä kiskoo kuormaansa siinä hurskaassa uskossa, että jos hän vain saisi heidät tuonne huipulle, näkemään kaiken, niin paranevat heidän rampautuneet jalkansa, heidän halvaantuneet kätensä saavat uutta voimaa, niin, punainen veri alkaa virrata heidän näivettyneissä suonissaan ja heille tapahtuu suuri ihme: he oppivat jälleen kävelemään, käyttämään käsiään, hengittämään ja liikkumaan. Vetäjä ajattelee: kunhan, kunhan saan kiskotuksi heidät tuonne ylhäälle, kyllä he sitten kykenevät itsekin elämään. Mutta vetäjä ei huomaa, miten toivotonta hänen työnsä monesti on. Ei mikään taakka ole juhdalle niin raskas kuin on tämä jalattomien ja kädettömien kuorma vetäjälleen. Jos hän voisi köyttää heidät liikkumattomiksi, niinkuin juhdan kuorma köytetään, helpottuisivat hänen vaivansa. Mutta hän ei voi hellittää jukosta sen vertaa, että menisi köyttämään kuormaansa. Jos hän sen tekisi, kadottaisi hän Silläaikaa jalansijan louhikon kupeella, ja kuorma luisuisi alas. Monesti se sinne luisuukin. Juuri ja juuri kun hän on ollut saamaisillaan sen ylös, tuleekin jokin kallionpenger tai kivensärmä eteen, ja hänen kuormansa luisuu saman verran takaisin, minkä hän on sitä eteenpäin saanut. Vetäjämme täytyy lähteä etsimään uutta jalansijaa jostakin alempaa, mutta jukostaan hän ei hellitä, ei, vaikka hänelle luvattaisiin kaikki taivaan ja maan hyvyydet. Niin työlästä kuin hänen raastamisensa onkin, hylkää hän empimättä kaikki hyvät lupaukset, sillä häntä kannustaa se usko, ettei mitään ihanampaa ole löydettävissäkään kuin tuo vuoren huipulta näkyvä laakso, jossa hän ajattelee kaiken makeuden, sekä rieskan että hunajan vuotavan. Lisäksi häntä kiehtoo ja pakottaa usko, ettei hän yksin kykenisi siitä hyvyydestä nauttimaan. Vasta noiden kädettömien avulla hän voi sen tehdä, ja siksi juuri hän niin itsepintaisesti kiskoo kuormaansa. Hänen työtään hidastuttavat paitsi tiellä olevat luonnon esteet, kivet ja kalliolohkareet, lisäksi vielä hänen vihollisensa, jotka heittelevät pauloja hänen raiteilleen, mutta enimmän hänellä on vastusta tuosta omasta avuttomasta kuormastaan, kuormastaan, jota hän ei voi köyttää. Vähän väliä joku tekee kelkassa tenää, rimpuilee, heiluttaa ja saattaa siten kulun epävarmaksi, kuorman häilyväksi, paino luisuu milloin perään, milloin keulaan, milloin vasemmalle, milloin oikealle laidalle ja aina siinä tapahtuu jos jonkinlaista häiriötä. Vetäjä koettaa jukosta nykimällä saattaa kuormaa tasapainoon, mutta siitä se käy vain yhä heilu vammaksi. Hän on kuin ainakin turhaan työhön tuomittu Tantalos. Hänkin näkee nälkää ja vilua toisten tähden. Ikuiseen yöhön hänet on tuomittu, pakkotyöhön, joka ei voi loppua milloinkaan. Häntä elähdyttää kyllä toivo sen loppumisesta, kunhan hän vain saisi kuormansa tuonne vuorelle. Voimme lausua hänelle epäilyksemme, voimme kiistellä tuloksesta ja puhua järkeä, yhtä kaikki, eivät ne vetäjään vaikuta. Hänet on vallannut luja uskonsa, jos kohta se ei voi vuoria siirtää, niin se antaa hänelle työssä tarvittavan voiman. – Ajatella: nähdäpä tosiaankin tuollainen jättiläinen ilmielävänä? Työväenliike on tällainen jättiläinen, sen taistelu on ollut tällaista ja tulee edelleenkin olemaan. Ehkä niinkauan, kunnes nuo rammat oppivat itse käyttämään jalkojansa ja käsiänsä ja kiipeämään omin avuin sille vuorelle. Olisimme hulluja, jos koettaisimme estää vetäjää työssään. Antakaamme hänen olla, hän tekee sittenkin hyödyllistä työtä noiden rampojen hyväksi, niin tantalosmaista kuin se onkin.
Väki alkoi vähitellen siirtyä saliin. A-salia tämä osasto oli käyttänyt jo useita vuosia kokoushuoneenaan. Oikeastaan sekin oli liian pieni, mutta suurempaakaan ei ollut saatavana. Täyteen ahtautumalla jotenkuten kaikki sopivat ja kokous voitiin aloittaa.
Ammattiosaston puheenjohtaja, tanakka, leveähartiainen, vakavakatseinen ja uurreotsainen mies lausui ääni hiukan värähtelevänä tavanmukaisia kokouksen avaussanoja. Niin tottunut kuin hän näyttikin olevan tehtäväänsä, kuvastui nyt hänen kasvoillaan jonkinlaista hämminkiä, sekavuutta. Ehkä hänen vakavuuteensa sekoittui osittain pelkoa ja osittain edesvastuuntuntoa siitä, että hänen suoritettavakseen oli jäänyt vaikea tehtävä. Olihan hänen naulattava kiinni ehkä hyvinkin kohtalokkaita päätöksiä, jotka eivät vaikuttaisi käänteentekevästi yksinomaan hänen, vaan kaikkien täällä olijoiden elämään. Jos syntyisi sellaisia päätöksiä, jotka tuottavat koettelemuksia, niin ymmärtämättömät sinkoavat kaikki onnettomuudet puheenjohtajan syyksi – hän muka on ne tehnyt. Hän tiesi, että monet näistä läsnäolijoista ovat niitä ns. perästävedettäviä, jotka siunaavat äänettömyydellään tai hyväksymisellään asiat ja huumaantuvat aina kaikkein kiihkeimmistä sanoista, repäisevimmistä eleistä ja hurjimmista mielipiteistä. He seuraavat näitä harhanäkyjä, mutta jäljestäpäin ovat valmiit kiroamaan toisia onnettomuuksistaan. Tämän kaiken tuo vakavakatseinen puheenjohtaja aavisti sisimmässään, ja siksi kai hänen kasvoilleen kohosivatkin nuo huolten hikipisarat.
Kokous käsitteli tällä kertaa ainoastaan yhtä asiaa: työehtosopimusta. Muut asiat oli jätetty toiseen kertaan, olihan tämä siksi tärkeä ja vaatisi käsittelyä ehkä useammassakin kokouksessa. Ennemmin se oli mennyt ohitse melkein huomaamatta, se ei silloin ollut vielä päivänkysymys, mutta nyt se oli. Aikaa myöten oli luonnokseen tehty lisäyksiä oppilaiden ammattiopetuksesta, ammattien rajoista, jopa tuotannonkin rajoituksista. Viimeksi mainittu kohta oli vielä verraten avoin eivätkä toisetkaan olleet saaneet lopullista muotoaan. Tuotannostahan eivät työläiset enempää kuin muutkaan tienneet paljoakaan, olihan mahdotonta määritellä mitään sen kulloisestakin laajuudesta ja tehokkuudesta. Sehän on niin kehityksenalainen, etteivät sen johtajatkaan tiedä sen suuntautumisista eivätkä kulusta. Yhdellä kertaa vaaditaan enemmän tuotteita, toisella kertaa supistuksia. Alati vaihtelevaa se on, ja siksipä juuri kaikki ennakkolaskelmat sen suhteen ovat pätemättömiä, eiväthän ihmisten tarpeetkaan ole joka hetki samanlaiset; ja niistähän tuotannollinen työ on riippuvainen.
Kohta alussa pyydettiin lukuisia puheenvuoroja. Odotettiin kiihkeää keskustelua, ehkä väittelyäkin. Aluksi tekivät liittotoimikunnan jäsenet selkoa asian tähänastisista vaiheista sekä siitä käytyjen neuvottelujen kulusta. Kävi selville tärkeimpänä puolena se, ettei rautatiehallitus ollut hyväksynyt ammattiliiton esittämää työehtosopimusta koko laajuudessaan, vaan olisi halunnut siihen moniakin eri muutoksia. Erikoisesti se tahtoi siitä poistettaviksi ne kohdat, joissa asetettiin ehtoja työstä erottamisille, sekä yksityisille että tuotannon supistumisesta johtuville joukkoerottamisille, samoin edellä mainituille oppilas-, tuotannonrajoitus- ja ammattirajavaatimuksille. Neuvottelut olivat rauenneet kummankin puolen peräänantamattomuuden vuoksi. Sitä eivät selostajat kumminkaan ilmaisseet, että heillä olisi ollut jotakin syytä neuvottelujen raukeamiseen. Olihan heillä puolustuksena se, etteivät omanneet täysiä valtuuksiakaan sopimuksen lopulliseksi päättämiseksi. Tämä kokous oli kutsuttu koolle senkin vuoksi, että työläisten mielipiteet tulisivat varteenotetuiksi. Tästä ja muualla maassa samanaikaisesti pidettävistä kokouksista riippuisi, jatkettaisiinko neuvotteluja, suostuttaisiinko supistettuihin ehtoihin, pidettäisiinkö tiukasti kiinni alkuperäisistä ponsista vai vaadittaisiinko vielä lisää etuisuuksia. Tämä vei aikaa toista tuntia; jokainen näet tahtoi lausua tarkoin kaiken, mitä voi muistaa, mitä ajatteli ja miten oli neuvotteluissa menetellyt. Siellä toistettiin, jatkutettiin samaa, mutta puhumisen halu vaivaa ihmisiä, työväen järjestöissä liiatenkin.
Vihdoin selostukset päättyivät ja kokouksen muutkin osanottajat pääsivät sanomaan sanottavansa. Ensimmäisenä oli taas Airo. Hän käytti, niinkuin jotkut kokouksessa olijat kuiskivat, nälkävuoden pituisen puheenvuoron.
Hän souti nytkin ummet ja lammet, puhui sekä niityistä että aidoista. Iskulauseet olivat pääosana hänen puheenvuorossaan, mutta nyt niillä olikin erikoinen tehonsa. Ne tunkeutuivat kiihtyneisiin mieliin vastustamattomasti. Hän välähdytteli erinomaisen taitavasti nähtäväksi niitä suuria hyvyyksiä, mitkä voitaisiin saavuttaa, jos nyt ryhdyttäisiin taisteluun, jos pakotettaisiin porvarit polvilleen, sillä olihan työläisillä nyt kaikki edut puolellaan. Siksi olisikin suuri ja anteeksiantamaton virhe, jos päästettäisiin käsistä tällainen mainio tilaisuus, sillä tiedä, koska toinen näin hyvä hetki voi avautua. Sitten hän siirtyi puhumaan sopimuksen eri kohdista; hän piti erikoisen tarpeenvaatimina määräyksiä, jotka selventävät ammattitaitoisten ja aputyöläisten työtä ja palkkausta, huomauttaen, miten nyt rautatiekonepajallakin korvataan ammattitaitoinen työväki apulaisilla, jotka pakotetaan työskentelemään halvemmilla palkoilla, ja siten aiheutetaan vahinkoa ammattitaitoisille. Useasti astuvat aputyöläiset riitaisuuksien sattuessa erotetuiksi tulleiden ammattitaitoisten tilalle. Siksi hän vaati tiukasti pidettäväksi kiinni erottamattomuusmääräyksestä. Kuitenkaan hän ei hyväksynyt sitä, että aputyöläisille maksettaisiin samasta työstä sama palkka kuin ammattitaitoisille. Jolloinkin muulloin hän olisi kyllä hyväksynyt ja puolustanutkin sitä vaatimusta, että samasta työstä sama palkka. Mutta nyt, kun tositeossa ratkaistiin selvää suhtautumista siihen, niin oma etu voitti kauniin ja hyvän periaatteen. Tämä omanedun puolto pilkisti esiin. Se onkin useimmille ammattitaitoisille työläisille suuri koetinkivi ja siihen kompastuu sangen helposti, kuten Airokin nyt. Mutta nyt se meni niiltäkin ohi korvien, joita se koski. Heidän ajatuksensa olivat kiintyneet kokonaan muuhun. Ammattiopetuksen tärkeyttä hän puolusti mitä lämminsanaisimmin ja kaipasi oppisopimuslain mukaisia selvennyksiä oppilaskysymyksen järjestämisessä, Ei hän unohtanut työketjuakaan. Työehtosopimuksessa hän tahtoi määrättäväksi korkeimman sallitun kierrosluvun, sekä edelleen, että jos uusia apuneuvoja hankitaan tai niiden tehoa kehitetään niin, ennenkuin ne otetaan käytäntöön, varataan sentakia työttömyyteen joutuville ansiomahdollisuus. Sitä ennen ei saisi toteuttaa enempää ratsionalisointia. Puheensa lopun hän omisti iskulauseille, jotka hän erikoisen lennokkaasti esitti.
– Niin, toverit. Me olemme vakavan asian edessä, mutta emme saa säikkyä mitään vastuksia. Muistakaamme: meillä ei ole mitään menetettävänä muuta kuin kahleemme. Pakottakaamme työnantajat nyt polvilleen. Sitä vaatii meidän oma etumme, sitä vaativat proletaaritoverimme koko maailmassa, kaikki, jotka huokaavat kapitalistien veri-ikeessä. Omat porvarimme kuristavat meitä joka päivä monella muotoa, ja me olemme alistuneet aina moiseen kurjuuteen. Kerrankin meidän on noustava ja tehtävä siitä loppu. Meidän on valloitettava taloudellinen valtti käsiimme. (Tässä tuli näkyviin hänen syndikalistinen ajatustapansa, se oli päinvastainen kuin sosialistien, jotka pitävät tärkeämpänä valtiollisen vallan saavuttamista, jonka hedelmänä taloudellinen valta seuraisi ilman muuta. Sen ajatuksen hän oli omaksunut Amerikan IWW:läisiltä, Industrial World Workers-järjestöltä, johon hän siellä ollessaan, kuten useimmat suomalaiset, kuului.) Minä toivon, että tämä kokous päättäisi lakon uhalla vaatia työnantajamme hyväksymään esittämämme työehtosopimuksen tinkimättä, ja senvuoksi ehdotankin, että tämä kokous antaisi liittotoimikunnalle täydet valtuudet jatkaa neuvotteluja ja, jolleivät ne johda suotuisaan tulokseen, julistaa kaikki rautatiekonepajat lakkotilaan, kunnes esitettyyn vaatimukseen suostutaan. Älkäämme päästäkö tilaisuutta käsistämme, vaan lähtekäämme taisteluun jo tänään, huomenna se voi olla myöhäistä! Maailman vallankumouksellinen proletariaatti tulee tukemaan meitä taistelussamme, me olemme heille velkaa tämän taistelun ja meidän on riennettävä maksamaan se velkamme. Tunnuslauseemme olkoon: taistelu voittoon!
Tätä sekavaa vuodatusta seurasi hyvä-huutoja joka puolelta. Innostuksen hyöky kulki läpi huoneen, ja se oli niin valtava, että tuntui kuin ei kukaan toista mieltä olisikaan. Eräs liittotoimikunnan jäsen käytti tämän jälkeen puheenvuoron ja selitti, että on toiveita avustuksesta ja kannatuksesta ulkomaalaisilta veljesjärjestöiltä, samoin myös kaikilta kotimaisilta järjestöiltä. Ne tulevat kaikin voimin tukemaan konepajatyöläisten taistelua, jos siihen jouduttaisiin. Hän mainitsi myöskin, että on ehkä mahdollista tehokkaiden kannatuslakkojen syntyminen. Tämä ilmoitus oli omiaan lisäämään äsken syntynyttä innostuksen ryöppyä. Uudestaan alkaneet hyvähuudot osoittivat sen.
Seuraava puheenvuoro oli Koudalla. Niin alakynnessä kuin hän joutuikin kokouksissa ja työmaa-väittelyissä olemaan, ei senvuoksi, että olisi huonosti mielipiteensä esittänyt, vaan enemmänkin siksi, että joukot innoittuvat räikeistä sanoista ja pitemmälle menevistä vaatimuksista, seurasi kuitenkin kohta hiljaisuus. Niin vastakkaisia kuin hänen mielipiteensä ja lausuntonsa olivatkin niihin verraten, jotka joukkoja hurmasivat, oli hänen takanaan aina varma harkitsevien ja vakavien miesten joukko, joka oivalsi kulloinkin vallitsevat mahdollisuudet. Hänen terävien sanojensa vuoksi kuuntelivat hänen sanottavaansa nekin, jotka mieluummin kannattivat äärimmäisiä mielipiteitä. Kokouksessa olijat teroittautuivat, äskeiset hyvä-huudot laantuivat pikemmin kuin jos joku muu olisi ruvennut puhumaan.
– Minun mielestäni olisi sittenkin vielä koetettava neuvotella sopimuksesta, ennenkuin annamme liittotoimikunnalle täydet lakkovaltuudet. Mielestäni ei ajankohta ole niinkään suotuisa ryhtyäksemme näin suoraa päätä taisteluun. Vaikka työolot ovatkin parantuneet, niin pula-ajan vaikutukset tuntuvat vielä. Eikä ole myöskään takeita siitä, onko nykyinen taloudellisen elämän nousu pysyvää laatua vaiko pian ohimenevä, hetkellinen välipää. Nähdäkseni on edullisempaa tehdä sopimus ja toimia rauhallisesti. Se tulee meille työläisille lopulta halvemmaksi, kuin jos yritämme viedä sen ehkäpä hyvin pitkällisen lakon avulla läpi koko laajuudessaan. Jääväthän tällöin kärsimykset kokematta, emme menetä työpäiviä, jotka ovat meidän talouksillemme tuiki tarpeen, sillä minusta tuntuu, että lakosta tulee pitkällinen. En voi yhtyä Airon vaatimuksiin ammattien rajoista, sillä niiden säilyttäminen on vahingollista jo työläisten yhtenäisyyden kannalta. Siten me pidämme vain yllä etujen vastakkaisuutta; pelkästään keskinäisen solidaarisuuden vuoksi olisi jokaisen oikein ajattelevan työläisen niitä vastustettava. Ja muutenkin uskon kehityksen hävittävän nykyiset ammatit ja eri ammattien väliset rajat. Ne eivät tule pysymään voimassa, sillä kehitys työntää ne syrjään. On väärin, että me rupeamme aitaamaan tällaisia rajamuureja ammattitaitoisten ja -taidottomien välille, se on suoranaista toistensa polkemista, Oppilasjärjestelmääkään emme voi kovin kauan pitää pystyssä, kehitys hävittää senkin. Vaikka sopimuksessa määrättäisiinkin oppilaiden käytöstä ja heidän opetuksestaan, tulee se merkityksettömäksi, koska työnantajat eivät käytä oppilaita silloin, kun heillä ei ole sellaista työtäkään, joka vaatisi erikoista ammattiopetusta. Mutta on myös sanottava jotakin itse lakkoajatuksestakin. Myönnän työehtosopimuksen välttämättömyyden, mutta en voi yhtyä niihin, jotka tahtovat ajaa sitä äärimmäisin keinoin. Se saataisiin pienemmilläkin uhrauksilla, joskaan ei koko laajuudessaan. Ehdotan siis, että myönnämme liittotoimi kunnalle valtuudet solmia työehtosopimuksen niillä ehdoilla kuin olemme täällä esitetyistä selostuksista kuulleet. Näin vältymme tarpeettomasta taistelusta ja saamme kuitenkin niin paljon etuisuuksia kuin tällä kertaa on mahdollista.
Hyvä-huutoja ei tosin kuulunut, mutta puhe pani kumminkin monet ajattelemaan asiaa tarkemmin. He lausuivat samaan suuntaan käyviä ajatuksia kuin Koutakin. Arveluja esitettiin puolin ja toisin. Noin tunnin kesti puheenvuoroja, ennenkuin Airo jälleen pääsi esiin. Sillävälin oli jo ehditty puheaikaa rajoittaa.
– Kouta saarnaa taas teille luokkasovinnon evankeliumia, niinkuin hän ikuisesti tekee. Jos kuuntelisimme sitä, heittäisimme käsistämme tähänastisetkin saavutuksemme. Koudan käsitteet ovat aivan virheellisiä, jopa suorastaan turmiollisiakin. Millä hän voi väittää sellaista, että lakosta tulee pitkäaikainen? Hänen viittailunsa taloudellisesta epävarmuudesta on myöskin perustelematonta. Tiedämmehän jokainen kyllin hyvin, että kapitalistista järjestelmää vaivaavat määräajoin esiintyvät pulakaudet. Mutta meidän vaatimuksemme ja taistelumme eivät saa olla niistä riippuvia, vaan meidän on asetettava rajat kaikelle kapitalistiselle riistolle ja keinottelulle, sillä minä en ymmärrä niitä pulia miksikään muuksi kuin sen keinottelun tuloksiksi. Työläisten on estettävä ne ja pakotettava kapitalistit harjoittamaan tuotantoaan jatkuvasti, samalla lailla kaikkina aikoina, etteivät nuo tähän asti määräajoittain esiintyvät pulat ole mahdollisia. Tämäkin vain siksi aikaa, kunnes olemme itse ottaneet vallan käsiimme. Tämä taistelu tulee olemaan vain etuvartiokahakka, yksi monista, joiden avulla voitto saavutetaan. Siksi sitä ei ole vältettävä. Ja me olisimme tuhmia, jos emme iskisi silloin, kun käsissämme on voimaa. Vastustan Koudan tekemää ehdotusta supistetun sopimuksen hyväksymisestä. Teen tämän siksi, että olen varma meidän voitostamme.
Kului taas jonkin aikaa, ennenkuin Kouta pääsi vastaamaan. Nyt täytyi jokaisen rajoittua sanomaan tähdellisin osa ajatuksistaan.
– Jos se, että arvioi vaaran suuruuden, ennenkuin siihen antautuu, on luokkasovinnon evankeliumia, niin minä hyväksyn sen ainoana oikeana ja järjellisenä. Jos se, että katsoo asioita muiltakin puolilta eikä vain omalta ahtaalta näkökannaltaan, on sitä, niin senkin hyväksyn. Tietääkseni en julista mitään, joka on työläisille vahingollista tai jolla voitaisiin väittää minun pitävän silmällä joko omiani tai työnantajien etuja. Taloudelliset heilahtelut eivät ainakaan ole tällä sopimuksella estettävissä. Joskin keinottelu vaikuttaa niiden syntymiseen, niin se ei aiheuta niitä yksinään. Niin kauan kuin ihmisten tarpeet ovat tuntemattomia ja määrittelemättömiä, syntyy ylituotantoa. Jos me tietäisimme ne ja jos ne eivät olisi yhtä muuttuvia kuin ihmiset itsekin, niin ehkä sitten voisimme päästä Airon jo tämän taistelun perästä ennustamaan tulevaan kulta-aikaan. Mielestäni tämä ajatus ei ole porvarillinen. Tosin sanotaan kaikkien kapitalismille ominaisten puolien häviävän sillä, että tuotanto järjestetään yhteiskunnallista kulutusta silmälläpitäen eikä markkinoita varten, mutta eivätkö markkinatkin palvele yhteiskunnallista kulutusta? Sanoin jo äsken, ettemme tunne tuon kulutuksen laajuutta emmekä vaihteluita syystä, että inhimilliset tarpeet ja mieliteot ovat niin vaihtelevia. Minun mielestäni, ottaen myöskin huomioon kaikki muut asiaan vaikuttavat syyt, ei olisi viisasta heittäytyä päätä pahkaa taisteluun, kun voimme sen välttää ja vieläpä saada siten suhteellisesti enemmän. Tämä suhteellisuus unohdetaan useasti. Suurempia etuja arvioidessa ei nähdä pienemmän edun vähäisempiä kustannuksia. Pysyn edelleenkin mielipiteessäni enkä peräydy siitä herjauksilla, kun kuitenkin olen oikeassa.
Kokous kesti hyvin myöhäiseen. Kiisteltiin sekä puolesta että vastaan. Kouta ja Airo sanastelivat vuoroon sitä tiukemmin, mitä pitemmälle aika kului. Mielet olivat kumminkin niin kiihoittuneet, ettei supistettu sopimus miellyttänyt kokouksen enemmistöä. He huumaantuivat jo pelkästä ajatuksesta ja tulivat ruokahaluisiksi, vaikkei saalis ollut vielä kaadettukaan. Puheenvuorot oli täytynyt rajoittaa jo kokonaan ja niiden päätyttyä käytiin äänestämään lakkovaltuuksien myöntämisestä liittotoimikunnalle.
Koudan ehdotuksista tuli päätökseksi vain se, että neuvotteluja vielä jatketaan, mutta sensijaan lisättiin päätökseen jyrkkä kielto, ettei sopimukseen saa tehdä supistuksia. Ja jos muissa ammattiosastoissa päätökset ovat myönteisiä, eivätkä neuvottelut ole tuloksellisia, niin liittotoimikunnalla on oikeus jättää uhkavaatimus, ja ellei siihen vastata hyväksyvästi, niin sen jälkeen sillä on oikeus julistaa kaikki rautatie-konepajat lakkotilaan.
Lopuksi valittiin paikallinen lakkokomitea kaikkien sattumusten varalta. Sekä Kouta että Airo tulivat valituiksi. Komitean kokoonpano ei tosin tyydyttänyt kumpaakaan puolta, mutta vähemmistö oli sentään tyytyväinen siitä, että sen ehdokkaat olivat tulleet valituiksi, sillä he luottivat edustajiinsa, joiden tiesivät noudattavan järjen ääntä eikä antautuvan vaaranalaisiin tekoihin vastaansanomatta.
Viimeiseen saakka olivat läsnäolijat pysyneet uskollisesti sisällä. Yksikään ei tuntenut kyllästymistä eikä väsymystä, asia oli siksi tärkeä jokaiselle, että itsekukin halusi seurata kokousta loppuun saakka. Mielet olivat kyllä tavallista korkeammassa vireessä, kovinkaan monet eivät ajatelleet asiaa niin vakavasti kuin se olisi ansainnut. Salin avarat seinät kajahtelivat laulusta, ikäänkuin voittoa ennustaen:
Tää on viimeinen taisto...
Sinä iltana poistuvilla oli mielissään millä suurin toive, millä vakava huoli. Tulevaisuus on kuitenkin kaikilta salattua, sen verhon takaa ei näy mitään, vaikka sitä kohottaisikin. Se on aina yhtä selittämätöntä, ennustettakoonpa mitä hyvänsä. Kukaan ei tiedä mitään huomisesta päivästään.
5.
Maan muissa kaupungeissa olevien rautatie-konepajojen työläiset seurasivat valppaasti Helsingin konepajan työläisten toimintaa. Niinpä kiirehtivät he pitämään kokouksensa kohta Helsingin kokouksen jälkeen. Niiden päätökset olivat täsmälleen samansisältöisiä. Sanomalehtien välityksellä ne tulivat pian tietoon. Kokousten päätökset saapuivat kiireellisinä ilmoituksina myöskin liittotoimikunnalle, joka jatkaessaan neuvotteluja varustautui Ammattijärjestön avustamana lakkoa varten.
Neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Työläisten kokousten tinkimättömien päätösten mukaisesti neuvottelijat pitivät kiinni sopimuksen lisätyistä vaatimuksista ja sen mukaan hylkäsivät kaikki vastapuolen tekemät päinvastaiset ehdotukset. Kummallakaan taholla ei kyllin vakavasti ja harkitsevasti suhtauduttu tilanteeseen. Rautatiehallitus ei uskonut lakon mahdollisuuteen. Kun milloinkaan aikaisemmin ei ollut esiintynyt niitä eikä sanottavammin muitakaan työrettelöitä, niin ei sitä nytkään pidetty luultavana. Rautatierakennustöissä kyllä oli niitäkin ollut, mutta nehän nyt ovat aina tilapäisempiä luonteeltaan kuin konepajatyöt. Takavuosina, vallankumoustyrskyjen maata vapisuttaessa, olivat nämäkin konepajat seisoneet lyhytaikaisten suurlakkojen vuoksi, mutta eivät sen enempää. Palkkarettelöistä oli näihin saakka selvitty aina neuvotellen, ja työrauha ja tyytyväisyys oli vallinnut. Senpä vuoksi ei uskottu nytkään lakkoa syntyvän, vaan pidettiin selvänä, että saataisiin aikaan sovinto, kunhan aikansa hangoiteltaisiin. Työntekijät eivät enää olleet entisiä, kiireellisen ajan vuoksi oli otettu paljon uutta väkeä. Tämä uusi joukko ratkaisi nyt työläisten päätökset. Myöskään ei otettu tarkoin huomioon sitä seikkaa, että maan talouselämä oli vastikään kärsinyt pula-ajasta ja nyt sivuutettuaan tämän vaikean kriisin hengitti toipilaan tavoin raitista aamuilmaa. Sen hengitys ei ollut vielä vakaantunut, sairautensa jälkeen se olisi tarvinnut lepoa, kestääkseen ilman vaihteluita, jotka äkkiarvaamatta voivat palauttaa sairauden uudestaan. Oltiin umpikujassa, johon oli jouduttu, kun oli päästetty näkyvistä tulotie, jota myöten takaisinpaluu olisi ollut helppoa.
Määräaika oli kulunut umpeen ja neuvottelut lopullisesti rauenneet. Rautatiehallituksen taholla luultiin niiden vielä jatkuvan, kunhan neuvottelijat saisivat lisävaltuuksia. Samaa olettivat työntekijöidenkin valtuutetut. Kun kolmen päivän kuluttua ei kumminkaan kuulunut sen enempää, julisti ammattiliiton liittotoimikunta, lyhyesti neuvoteltuaan maan eri puolilla valittujen paikallisten lakkokomiteoiden kanssa asiasta, kaikki rautatie-konepajat lakkotilaan.
Se oli siis tullut. Nyt se oli kiertämätön tosiasia, jota ei enää voinut muuttaa. Monet havahtuivat vasta sitten, kun se oli käynnissä, mutta nyt ei ollut enää muuta valittavana kuin taipua ja kulkea virran mukana.
Ensimmäinen toimi, johon konepajojen ylijohtaja turvautui, oli tietysti uuden työvoiman hankkiminen. Työnhaluisia ilmoittautuikin, mutta ei niin riittävästi, että ketjutyö olisi koko laajuudessaan saatu käyntiin. Uusien vaunujen rakentaminen pysähtyi, voitiin suorittaa ainoastaan välttämättömiä korjaustöitä, niitäkin vain siinä määrässä, että liikenteessä olevaa kalustoa voitiin pitää käyttökunnossa. Ja niin paljon voitiinkin, ettei vaunupulaa vielä tullut, olihan tähän asti käytännössä ollut vaunumäärä melkoisen suuri. Kestäisi vuosikausia, ennenkuin kulutus tuntuisi. Ja sen vuoksi täytyisi turvautua liikenteen supistamiseen. Suurempi puute uhkasi keskeyttää ratatyöt. Siihen tarvittavaa työkalustoa ei kyetty valmistamaan ja siltä puolen näytti pahimmalta.
Konepajan entisestä työväestä jäi työhön vain pieni osa. Aika oli sikäli lakkolaisille edullinen, ettei tultu niin runsaasti lakonalaiseen työhön, kun ei äärimmäinen hätä pakottanut ja kun kerran muualla voi ansaita toimeentulonsa.
Lakossa olevat työläiset elivät hyvissä toiveissa. Avustukset olivat näin aluksi riittävät. Ja kun ansiot olivat olleet hyvät, oli itsekullekin kertynyt vähäisen varallisuutta ja sen turvin odotettiin jännityksen laukeamista. Odotettiin, että rautatieherrat, kunhan hätä heitä ensin pusertaa, tulevat lakki kourassa ja käsi ojennettuna sovintoon. Toistaiseksi se ei näyttänyt heti tapahtuvan ja tuskin milloinkaan, mutta, sanoivat toivehikkaimmat, antaapa ajan kulua, niin kyllä heille vielä kelpaa työmiehenkin koura.
Konepajojen ylijohto ajatteli kumminkin aivan toista. Se ryhtyi kiireisesti hankkimaan ulkomailta rautatierakennuksilla tarvittavaa työkalustoa. Sillä oli vapaat kädet niin menetellä, ja pian se saikin tätä kalustoa tarvittavan määrän. Liikenteeseen tuskin olisi saanut pysähdystä, sillä takavuosien melskeisinä aikoina oli sen palvelukseen vaihdettu melkein kokonaan uusi henkilökunta, joka oli, kuten tiedettiin, suurimmalta osaltaan päinvastaista mielipidettä kuin konepaja-työläiset. Mutta uusien ratojen rakennustöissä olisi voitu saada aikaan lakkoliike, jos sitä olisi ajoissa yritetty, ja se olisi ollut heidän taistelulleen hyödyksikin. Mutta sitä ei oivallettu alussa. Rakennustyöt siis jatkuivat. Rautatiehallitus varustautui myös suuriin vaunun-ostoihin ulkomailta, korvatakseen senkin puutteen. Toimenpide kyllä vahingoitti maan talouselämää ja omaa teollisuutta, mutta sitä ei nyt otettu lukuun, sillä pyrittiin ensimmäiseksi nujertamaan lakkoliike. Niin puolella kuin toisellakin suoritettiin tekoja, jotka vaikuttivat kuolettavien suoneniskujen tavoin maan ruumiiseen. Mutta sotijat eivät valitse milloinkaan taistelutapoja, vaan käyttävät kaikkia tarjona olevia välikappaleita ja keinoja, vaikka niiden käyttö tuottaisi lopulta enemmän tappiota kuin voittoa ja vaikka niiden tähden hävittäisiin koko sota. Voittajakin häviää aina voitostaan huolimatta. Se häviää kaikki ne arvot, mitä se kulutti sodan kestäessä sekä taisteluvälineinä että elämisenkeinoina, sillä sinä aikana ei uusia arvoja luotu, vaan kaikki tarmo käytettiin entisten hävittämiseen. Mutta sellaisiahan ei ole vielä milloinkaan otettu lukuun, taisteleville merkitsee itse taistelu niin paljon, että muut seuraukset unohdetaan. Tulkoon perikato, samantekevää, ennen ei hellitetä, ennenkuin vastustaja on nöyryytetty. Ja kun kummatkin puolet ajattelevat samoin, niin seuraukset käyvät ymmärrettäviksi.
6.
Kokoonnuttiin hyvin tiheään neuvottelemaan tilanteesta, tarkastamaan lakkokortteja ja jakamaan avustusta. Lakkokomiteassa olivat maltilliset sekä jyrkät tasaväkisesti edustettuina. Puheenjohtajana toimi koko maata käsittävän ammattiliiton puheenjohtaja. Hän koetti tehtävässään noudattaa suurinta tasapuolisuutta molempien aatesuuntien suhteen. Muut mielipiteitten eroavaisuudet eivät olleet nyt ratkaisevia eivätkä siis synnyttäneet niin paljon väittelyä kuin itse lakkoa koskevat asiat. Tosin teoreettisten ja taktillisten käsitys- ja menettelytapojen erilaisuus määräsi kaiken keskustelun ja väittelyn sävyn, ja nuo väittelyt olivat melkein jokakertaisia. Kouta ja Airo eivät suinkaan siinä täydentäneet toisiaan, mutta asian kululle oli parempi, että molemmat olivat komiteassa. Toisen tai toisen poisjääminen olisi ollut häiritsevämpää taistelulle kuin se, että he joutuivat kiistelemään yhdessä. Jos Airo olisi jäänyt pois siitä, olisi hän ollut valmis joka hetki tekemään salahyökkäyksiä komiteaa ja sen asiainhoitoa vastaan ja olisi näillä hyökkäyksillään provosoinut lakossa olevia hyvin arveluttaviin päätöksiin. Hän ei olisi siekaillut mitään, sillä monesti ennenkin hän oli sellaista tehnyt. Koudan jäsenyys oli sikäli välttämätöntä, että hän piti komitean aisoissa ja hillitsi mieliä. Nyt osoittautui, että oli parhainta jättää kaikki tiedonannot ja tilanneselostukset hänen tehtäväkseen, sillä havaittiin yleisesti, että hän asiallisuudellaan ja malttavaisuudellaan voi ne parhaiten esittää ja saada ymmärretyiksi. Tätä ei Airo voinut sulattaa. Hän olisi mielellään halunnut pitää tämän tehtävän, mutta siihen eivät komitean muut jäsenet suostuneet. Siksi hän salaisesti kadehdi Koutaa ja koetti jarruttaa tämän työtä. Yhteistyö oli tämän takia sangen vaikeaa. Päätökset eivät olleet koskaan yksimielisiä, vaan oli asiat ratkaistava joka kerta äänestämällä. Komiteassa oli Koudalla enemmistö puolellaan, sillä aikaisemmin Airoa kannattaneet jäsenet olivat tulleet havaitsemaan yhtäältä hänen löyhyytensä ja edesvastuuttoman demagogiansa ja toisaalta taas Koudan uhrautuvan hyväätarkoittavaisuuden. Mutta yleisissä lakkolaisten kokouksissa kumottiin ne komitean päätökset, jotka eivät olleet Airon mieleisiä tai joita hän ei ollut esittänyt. Eräänkin kerran sukeutui komitean kokouksessa heidän välilleen seuraavanlainen väittely:
– Meidän on supistettava avustuksia ja käännyttävä sen sijaan muiden ammattiliittojen puoleen pyytämällä, että ne kehoittavat alaisiaan työläisiä ryhtymään kannatus- ja myötätuntolakkoihin.
– Minä päinvastoin esittäisin, että kääntyisimme rautatiehallituksen puoleen neuvottelutarjouksella. Jos lähdemme näin alussa supistamaan avustuksia, merkitsisi se sitä, että tunnustamme hävinneemme taistelun. Avustuksia vähentämällä synnytämme levottomuutta joukoissa, ja sitä emme saa millään tapaa tehdä.
– Neuvotteluja tarjoamalla osoitamme vielä paremmin heikkoutemme. Silloin työnantaja havaitsee selvästi, ettemme voi kauankaan enää taistella. Kannatuslakot sensijaan pakottavat muut työnantajat tarttumaan asiaan sitäkin suuremmalla syyllä, koska heille ei esitetä palkankorotusvaatimuksia tai muita sellaisia. He tahtovat torjua luotaan vahingonvaaran vaatiessaan työnantajamme sopimaan kanssamme.
– Miten Airo nyt niin lyhytnäköisesti ajattelee? Ennenhän te olette puheissanne selittänyt työnantajain yhteenliittymistä ja keskittymistä, jonka mukaan he eivät pakota yhtä sopimaan omien etujensa uhallakaan, vaan tukevat sekä julkisesti että salaa toisiaan. Ryhtymällä neuvotteluun osoitamme kyllä heikkoutemme, mutta enemmän sen toteamme pienentäessämme avustuksia. Nyt kärsii koko maan talous yhtä paljon kuin meidän jokaisen yksityisenkin. Ja minä luulen, että siten paremmin voitamme yleisen mielipiteen puolellemme, ja siitä koituu meille suuri siveellinen tuki.
– Me emme tarvitse porvarien siveellistä enempää kuin muutakaan tukea. Työläisten tuki meillä jo on, ja se riittää. Minä vastustan jyrkästi sellaista ajatusta, että tarjoaisimme nyt neuvotteluja.
– Samoin minä sitä, että pienentäisimme lakkoavustuksia. Enkä erikoisen lämpimästi kannata kannatuslakkojakaan, silloinhan tulee vain enemmän avustettavia, jota vastoin töiden jatkaminen muilla aloilla merkitsee kasvavaa kuljetustarvetta. Jos taas tuonti ja vienti enentyvät, lisääntyy vaunutarve tuntuvasti, ja se paremminkin saattaa muut tuotannonharjoittajat vaatimaan lakon lopettamista. Silloinhan heidän voittonsa on suuremmassa vaarassa kuin jos heidän liikkeensä on lakkotilassa. Keskinäinen vakuutusturva takaa heille vahingonkorvauksen, ja lakkojen ynnä muiden sellaisten sattumusten varalta ovat he vapauttaneet itsensä kaikista sitoumuksista. Kaikki syyt huomioonottaen emme voittaisi niillä mitään. Sitten vasta, jos taistelu laajenisi useampia maita käsittäväksi, muuttuisi asia.
– Kapitalistista järjestelmää on horjutettava kaikin mahdollisin keinoin. Ja pysähdyttämällä sen kokonaan annamme sille kuolettavan iskun. Emmehän me voi harrastaa jonkin kapitalistisen maan talouselämän hyvinvointia ja kukoistusta; jos niin tekisimme, unohtaisimme sen suuren tehtävän, joka meidän on suoritettava kaivaessamme kapitalismin hautaa. Mitä kurjempaan kuntoon kapitalististen maiden taloudet joutuvat, sitä pikemmin voimme me työläiset ottaa niiden konkurssipesät hoitoomme. Sosialistifascistit yksin harrastavat sellaista, mutta ei vallankumouksellinen proletariaatti.
– Minun luullakseni konkurssipesien haltuunsa ottaminen on liian tukalaa proletaareillekin, olivatpa he sitten sosialistifascisteja tai vallankumouksellisia, samantekevää. Unohdatte teoriastanne sen tosiasian, että vasta korkealle kannalle kehittyneissä kapitalistisissa maissa sosialisointi on ehkä mahdollista, mutta vain mahdollista, ei enempää. Tosiasiallisesti emme voi sitä minkään tähänastisen perusteella olettaa. Haudankaivaminen käy vasta sitten päinsä, kun ensin olemme saaneet kehitettyä tuotannon huippuunsa, niin korkealle, että inhimillinen työ on supistunut vähimpään fyysillisesti mahdolliseen määrään. Kapitalismi kaivaa itse haudan itsellensä ja vetäytyy tarpeettomana sivuun, jos se todella alkaa sairastaa vanhuudenheikkoutta, jos se tulee elämään kelpaamattomaksi, samalla tavoin kuin sitä edeltäneet järjestelmät, jotka tosiaankin osoittivat olevansa elinkyvyttömiä. Meidän kaivamisemme sillä tavalla kuin te edellytätte on turmioksi itsellemme ja niin hidastutamme huutamanne vallankumouksen tuloa, samoin kuin sitä ennen käypää kapitalismin huippuunsa kehittymistä, ja missään hidastuttamistyössä en minä tahdo olla mukana.
– Hoipertelua. – Se oli tällä kertaa viimeinen iskusana.
– Ehkä palaamme asiaan, huomautti puheenjohtaja. Hänkin oli viehättynyt kuuntelemaan. Päätökseksi tuli, ettei avustuksia ehdoteta vähennettäväksi ja että koetetaan tehdä työnantajalle tarjous neuvottelujen aikaansaamisesta.
Mutta nämä viisaat päätökset kumottiin lakkolaisten yleisessä kokouksessa kaikilta kohdiltaan. Tähän asti myönnetyt viikkomäärät osoittautuivat riittämättömiksi. Airokaan ei uskaltanut lähteä julkisesti puhumaan mitään avustusten pienentämisestä, sillä hän tiesi niin tehden menettävänsä kaiken vaikutusvallan joukkoihin. Mutta muuten olisi ollut hyvä vetäytyä Koudan ja toisten komitean jäsenten selän taakse, näidenhän olisi kuitenkin ollut esitettävä komitean ehdotukset yleisissä kokouksissa, ja hän olisi saanut seurata asiaa sivusta. Kumminkin päätettiin lähteä toimiin myötätuntolakkojen aikaansaamiseksi, ja niin vastenmielistä kuin tämä olikin Koudalle, ei hän sittenkään tahtonut erota komitean jäsenyydestä ja jättää asiainjohtoa yksistään Airon hoteeksi. Nyt vedettiin esille viimeinen valtti; kääntäisikö se pelin kulun, siitä ei tiedetty mitään.
7.
Ensimmäiset ulkomailta tilatut vaunulähetykset saapuivat. Ne poistivat vaunupulan ja liikenteen turvallisuus oli taattu. Tähän mennessä oli käännytty muiden ammattiliittojen puoleen ja pyydetty niiltä tukea kannatuslakkojen muodossa. Siihen oltiin auliita, eikä niiden työläisiä tarvinnut kovin pitkään suostutella. He taipuivat tukemaan tässäkin muodossa, olivathan he jo antaneet apua rahalainoina ja -lahjoina. Tosin eivät kaikki ammattialat voineet liittyä lakkoon, mutta kuitenkin enimmät rakennus-, metalli-, saha-, metsä- ja uittotyöläiset ja osaksi myös paperityöläiset. Toisten ryhmien osallistuminen oli tärkeämpää kuin kahden ensimmäisen siksi, että nämä ryhmät työskentelivät varsinaisen vientiteollisuuden palveluksessa. Kuljetustyöläiset olivat jo luvanneet aikaisemmin kannatuksensa, olivathan nykyiset lakkolaiset saman kansainvälisen ammattiliiton jäseniä kuin hekin ja niin ollen hyvin läheisiä. Kuukauden kestäneiden esivalmistusten jälkeen julistivat asianomaiset ammattiliitot kannatuslakon alkaneeksi ja nyt taistelusta laajeni oikein jättiläislakko. Suurlakoksi sitä ei voinut sanoa, kun vielä suurempi työläisten joukko oli jäänyt sen ulkopuolelle.
Toivehikkain mielin jäätiin odottamaan niiden vaikutusta. Kun lakkoliike oli laajentunut, niin oli välttämätöntä avustuksien pienentäminen, toivottiinhan taistelun nyt pian päättyvän. Aluksi näyttikin siltä. Mutta vaikutus oli lyhytaikaista, ennenpitkää olot siinäkin suhteessa tasaantuivat ja nyt osoittautuikin todeksi, mitä Kouta oli ennustanut, kannatuslakot eivät sittenkään tuoneet toivottuja tuloksia, vaan päinvastoin nähtiin nyt selvästi, kuinka virheellistä oli tähän keinoon turvautuminen.
Kävi tosiaankin niinkuin hän oli ennustanut. Metalliteollisuudella ei ollut keskeistä merkitystä; se työskenteli vain kotimaista tarvetta varten ja tuo tarve on suhteellisen pieni, niin ettei merkinnyt juuri mitään, vaikka metallitehtaat ja konepajat seisoivat vuoden, pari; sen alan teollisuustuotteita jokaisessa taloudessa oli tarvittavasti ja niitä löytyi vielä joltisetkin määrät tehtaiden ja kauppaliikkeiden varastoissa. Rakennusteollisuus palveli vain asunnontarvetta, ja sen pysähtyminen merkitsi vain pakkoa tyytyä ahtaampiin asuntoihin. Tavarankuljetuksessa sillä sensijaan oli huomattavampi merkitys, sillä se käytti paljon raaka-ainetta, joka täytyi tuottaa pitkien matkojen päästä, mutta kun asuntojen valmistus pysähtyi, loppui sen kohdalta tavarain kuljetuskin. Niinikään pysähtyi kuljetus myös paperi- ja puuteollisuusaloilla; oli tapahtunut, niinkuin Kouta oli sanonutkin: tuotannonharjoittajat vapautuivat heille annetuista tilauksista ja muista sitoumuksistaan, he eivät yrittäneetkään toimittaa niitä, koska tehtyjen sopimusten mukaan heillä ei ollut tällaisten sattumusten vuoksi siihen velvollisuuttakaan. Kannatuslakot vuotivat kuiviin ja vaikuttivat kielteisesti konepajatyöläisten taistelun kehitykseen. Maan vast'ikään elpynyt talouselämä kärsi tästä suunnattomasti samoinkuin työntekijätkin. Vähitellen alkoi monelle selvitä asioiden surullinen puoli, mutta työntekijöiden suurin heikkous taloudellisissa taisteluissaan onkin siinä, etteivät he tarpeeksi tunne talouselämän monia eri puolia. He tuntevat vain sen oleellisimman osan, itse työnteon, tuotteiden valmistuksen, mutta eivät kaupallisia, yleensä vaihdannallisia puolia. Meillä eivät myös ammatillisten liittojen johtavat miehet, eivät edes palkatut toimitsijatkaan, ole juuri sanottavastikaan selvillä taloudellisen elämän laeista. He ovat useammin puoluepolitiikkoja, niitäkin hyvin ahtaassa merkityksessä, ja hyvin monelta heistä puuttuvat aiheellisimmat ja välttämättömimmät edellytykset tehtäväänsä, mutta eihän heidän valintaansa ole määrännytkään parhain tehtävän taitaminen ja sopivaisuus, vaan juuri useimmin poliittiset vaikuttimet.
Rautatiehallituskin vapautui näiden kannatuslakkojen vuoksi enemmistä vaunuhankinnoista. Tavarankuljetus pieneni suuresti. Paperi ja puutavara olivat suurimpana eränä kaikesta rahdista, ja nyt kun teollisuuslaitokset seisoivat lakon vuoksi, loppui kuljetus siltä osalta jokseenkin olemattomiin. Seuraavan erän, rakennustarvikkeiden, kävi samoin. Kuljetus siis sujui vaikeuksitta. Paitsi maan talouselämään yleensä, alkoivat lakot tuntua pahimmin juuri sillä taholla, mihin niiden oli uskottu tuottavan helpotusta. Vähävaraisten ja eritoten juuri työläisten kodeissa ilmeni puutetta. Tuttu vierailija se oli, mutta ei se sentään ennen ollut näin tunkeileva ollut, vaan oli pysytellyt vähän loitommalla, tullen vain silloin tällöin. Nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi, se näytti irvistävät hampaansa milloin vain, ja niiden näkeminen on aina kammottavaa, se tuo kuolettavan pelon tullessaan. Nyt se siis alkoi käydä joka päivä köyhissä kodeissa. Erittäinkin vaimot huokailivat tuntiessaan sen läsnäolon ja rukoilivat sydämissään korkeita voimia karkoittamaan tuon kauhean ja epämieluisan vieraan.
Lakkokokouksissa alkoivat mielet lamautua. Tosin kokivat muutamat, niiden joukossa Airo, pitää intoa vireillä korkeasanaisilla puheilla, mutta ne menettivät vähitellen tehonsa. Harvoin kuului nyt hyvä-huutoja. Ja maan muista kaupungeista saapuvat viestit olivat huonompia, monin paikoin oltiin kyllästytty koko lakkoon. Havaittiin myöskin, etteivät kannatuslakossa olevat kovinkaan kauan pysyisi rintamassa, heillähän ei ollut omia vaatimuksiansa ajettavana, tämän täytyi tuntua heistä tarkoituksettomalta. Todettiin, että siellä taholla rintamanmurtuminen ensiksi tapahtuisi. Jokaisellehan on tärkeintä oraa etunsa. Oman lehmän suohon joutuminen nostaa hädän kurkkuun. Jokainen menee kyllä naapuruussyistä ja kun itsellekin saattaisi sattua sama vahinko, auttamaan toisenkin lehmää, mutta se koskee häneen vain ulkokohtaisesta Niin tässäkin. Kannatuslakkolaiset olivat lehmän nostajia, mutta kun nostaminen venyi pitemmäksi työksi kuin tultaessa luultiin, kyllästyttiin, nyt muistuivat mieleen omat kiireelliset tehtävät, ja ajateltiin: olkoon! Puuhailkoon yksinään, minä lähden omiin töihini, tottapahan saa viimein pois, hukkaan menee aika tässä tällaisessa.
Monet toivoivat jo lakon päättymistä ja kokouksissa lausuttiin toivomuksia neuvottelujen aloittamisesta. Mutta enemmistö ei tahtonut vielä perääntyä, vaan halusi jatkaa taistelua. Kannatuslakkolaisissa saatiin mieliala vielä toistaiseksi kohoamaan, ja he suostuivat jatkamaan. Mutta heidän olisi Koudan ehdotuksen mukaan pitänyt lopettaa kannatuslakot. Ehkä heidän työhönpaluunsa ja tavarain kuljetuksen alkaminen olisi muuttanut asiaintilaa. Varmaksi ei hän kuitenkaan olettamustansa vannonut, mutta olihan se uskottavampaa kuin voiton mahdollisuus. Vaikka hänen ajatustaan voimakkaasti kannatettiin, ei se saanut riittävää tukea tullakseen päätökseksi. Niin haparoitiin eri mahdollisuuksien välillä – jotakin olisi ollut tehtävä, mutta mitä? Sitä ei ymmärretty, ja jos joku lausui arveluitaan, hukkuivat ne yksinäisinä monien eri mielipiteiden sekavaan vyyhteen.
8.
Kouta saapui eräänä iltana huolestuneena kotiinsa. Elma oli odottanut jo häntä aikaisemmin. Hän vaistosi miehensä lopulta kyllästyvän ylenmääräiseen työhönsä. Antin huoleksi olivat jääneet kaikki lakkoa koskevat juoksevat asiat, ja toiset komitean jäsenet odottivat häneltä valmiita ehdotuksia. He huokailivat neuvottomina, ja Airo yritti vanhan tapansa mukaan vaikeuttaa asioiden kulkua. Heidän keskinäiset erimielisyytensä puhkesivat ilmiliekkiin joka kokouksessa, ja Airo teki hyökkäyksiään lakkaamatta, milloin julkisesti, milloin salakavalasti, koettaen temmata asioiden hoidon omiin käsiinsä, mutta sitä eivät sallineet toiset komitean jäsenet eikä Kouta itsekään millään hinnalla. Hän taisteli voimainsa takaa asian tyydyttävään loppuun viemiseksi, sillä hän oli jo kauan sitten tajunnut, ettei tätä taistelua voitettaisi, vaan olisi pyrittävä saamaan sovinnollista ratkaisua – parempi aikaisemmin kuin myöhään. Nyt tarjoamalla neuvotteluja ja hyväksymällä sopimus saatavissa olevin ehdoin voitaisiin vielä jotakin pelastaa. Hän tajusi myöskin, ettei sopimusta nyt enää saataisi aikaan niilläkään ehdoilla kuin aikaisemmin, mutta saataisiinhan jonkinlainen, ja sekin olisi ollut hänen mielestään otettava vastaan. Vielä pitemmälle jatkamalla menetettäisiin kaikki mahdollisuudet. Kannatuslakot olisi lopetettava ensi tilassa, se ehkä lievittäisi hiukan tilannetta ja taivuttaisi vastapuolta paremmin neuvotteluihin. Mutta saada nämä ajatukset päätöksiksi, se häntä huolestutti. Oman taloutensa hän oli unohtanut yhteistä asiaa ajaessaan, Elmakin oli vaieten salannut mieheltään heitä uhkaavan vaaran ja uskollisesti seisonut miehensä rinnalla ja auttanut häntä kaikin voimin työssä. Tämän hän teki siksi, että rakasti niin syvästi miestään, mutta myöskin siksi, että vanhat työmuistot heräsivät hänessä, työpaikka ja entiset työtoverit tulivat niin elävinä useasti mieleen, niinkuin hän olisi vielä eilen ollut maalaamassa vaunujen aluskehyksiä. Hän eli hengessään mukana tässä taistelussa; työläisenä hän kärsi samoista syistä kuin he kaikki, jotka seisoivat koneiden ääressä, sillä olihan hän entisyytensä ja miehensä kautta verisitein yhdistetty tuohon työpaikkaan.
– Johan vihdoinkin tulit, Antti! Minä jo pelkäsin sinun puolestasi. Odotin niin levottomana. Eihän vain ole mitään pahaa tapahtunut?
– Ei, rakkaani. Ei sen pahempaa kuin mihin olemme jo tottuneet.
– Kerro, kerro, Antti! Minä haluan kuulla. Ehkä olette riidelleet Airon kanssa?
– Sitäkin. Niin valitettavia kuin nuo riidat ovatkin, eivät ne minua kiusaa. Mutta se kiusaa, että me tulemme menettämään taistelun, emme voi sitä mitenkään voittaa.
– Mutta ehkä vielä kestäisivät, vaikka... Elma painoi päänsä Antin rinnalle ja puhkesi nyyhkytyksiin.
– Mitä, rakkaani? Eihän meiltä vain ole kaikki jo lopussa?
– Kyllä, Antti. Älä ole minulle vihainen. Olen koettanut olla niin säästäväinen kuin suinkin, mutta en ole voinut saada varojamme sen pitemmälle riittämään.
– Rakkaani, älä ole huolissasi! Miten minä voisin sinulle vihainen olla. Tiedänhän, että sinä olet tehnyt kaikkesi ja parhaalla tavalla. Mutta eihän mikään ikuisesti riitä. Anna minun pyyhkiä silmäsi ja tule tänne minun kanssani istumaan, niin neuvottelemme nyt kerran omasta tilanteestammekin. Unohdetaan hetkeksi toisten asiat, vaikka onhan se meidänkin asiamme, mutta unohdetaan sittenkin ja keskustellaan omasta näkistämme. Kas niin. Älä itke, Elma!
Hän veti vaimonsa syliinsä ja kuivasi kädellään hänen silmänsä ja suori hänen hiuksensa. Lämmin aalto kulki hänen ruumiissaan, hän oli tämän taistelun kestäessä monesti unohtanut vaimonsa. Elma tosin ymmärsi kaiken, niinhän hän olisi itsekin Antin sijassa menetellyt.
– Rakas tyttöseni. Nyt me mietimme, mitä voimme tehdä. Tänä iltana meidän on oltava nälässä, jos kerran kaikki on loppunut.
– Kaikki on. Minä odotin sinun tulevan kotiin jo aikaisemmin ja tuovan mukanasi sen pienen avustusmäärän, jota et tähän saakka ole muistanut ottaa. Luulin sinun huomanneen kaiken ja siksi ottaneen tällä kertaa avustuksesi.
– Rakas Elma, älä moiti minua siitä...
– En suinkaan. Ei minua suinkaan sureta meidän oma kohtalomme, mutta meidän lapsemme...
– Niin, tiedän sen. Jokaiselle vanhemmalle ovat lapset rakkaimmat, jopa jokainen asettaa heidät itsensä edelle. Niin, meidän pojumme, nukkuuko hän?
– Nukkuu. En voinut antaa pikku Antille mitään, kun ei ollut ja kun odotin sinun tulevan...
– Anna minulle anteeksi. Mutta eihän hän vain ole muulloin kuin tänään jäänyt ruuatta?
– Ei. Tänään oli ensimmäinen kerta. Tosin minun on ollut kiellettävä kaikki mieliteot, mutta ruuatta ei hän ole ennemmin jäänyt.
– Anna minun pyyhkiä silmäsi ja tule kanssani tänne istumaan, niin kerron sinulle jotakin. Ei meillä vielä ole edessämme pahin hätä. No niin, rauhoitu nyt, niin aloitan:
– Kerro sitten, Antti...
– Sinä tiedät, Elma, että minun suurin toiveeni on ollut kerran päästä teollisuuskouluun. En ole hellittänyt sitä, olen ponnistellut kaikin voimin saadakseni siihen mahdollisuuden. Sitä varten olen sinun tietämättäsi säästänyt rahaa sekä ennen yhteiselämäämme että vielä jälkeenpäinkin. Minun on täytynyt säästää paljon, sillä minullahan olisi ollut edessäni kaksinkertaiset opintokustannukset: omat menoni sekä sinun ja poikamme toimeentulon turvaaminen sen kestäessä. Olen päässyt jo niin pitkälle, että jos työolot olisivat pysyneet rauhallisina vielä parin vuoden ajan, niin olisin saanut tarpeeksi säästetyksi ja tämä unelmani olisi toteutunut. Sitten olisi minun puolestani voinut lakkokin tulla. Mutta nyt minä luovun siitä unelmastani sinun ja pienokaisen tähden. Katsos. – Antti otti taskustaan säästökirjan. – Katsos, tässä näin. Tällä me olemme turvatut niin pitkäksi aikaa eteenpäin, ettei lakko enää voi niin kauan kestää. Nyt tunnen, ettei oma tulevaisuuteni saa olla minulle niin tärkeä kuin teidän elämänne. Tämän turvin me voimme olla huoletta pitkän aikaa. Sinä voit käyttää sitä. Mutta yhden asian minä pyydän sinulta, Elma.
– Minä lupaan sen.
– Niin. Elma rakas, älä koskaan kerro pojallemme hänen suuremmaksi tultuaan, että hänen isänsä unohti hänet ja että hänen täytyi senvuoksi mennä nälkäisenä nukkumaan. Älä herätä lapsemme mieleen mitään muistoa tästä, ettei hänen sieluunsa piirtyisi ikävää ja rumaa kuvaa elämän surkeudesta ja kovuudesta. Koettakaamme häivyttää kaikki katkerat ajatukset tältä ajalta, jotta voisimme kasvattaa hänestä oikein ajattelevan ja hyvän ihmisen. Lupaat siis sen?
– Antti rakas. Minä lupaan enemmänkin. En tule kertomaan tästä milloinkaan. Sallit kai minun tehdä ehdotukseni.
– Tietysti.
– Minä en tahdo sitä, että sinun unelmasi jäisi toteutumatta. Minä käytän tätä lainana ja vain niin paljon kuin tarvitsemme vielä lakon kestäessä. Sitten, kun työt jälleen alkavat ja sinä taas voit ansaita, teen minä myös jotakin sivutyötä sekä supistan omista tarpeistani niin paljon, että tähän syntyvä vajaus saadaan täytetyksi. Sallithan minun niin tehdä.
– Älä kysy sitä, rakkaani! – Antin silmät kyyneltyivät.
– Niin, ja kun olemme turvatut, niin minä toivon, ettet ottaisi lakkoavustustasi, vaan jättäisit sen muille, jotka sitä paremmin tarvitsevat. Eikö niin?
– Kiitos, Elma. Mieluista se minusta on.
Lapsi heräsi. Vastoin odotusta se ei itkenytkään, vaan kömpi hymyilevänä ylös sängystään ja nähtyään isänsä rupesi ojentelemaan käsiään ja lasten tapaan jokeltaen pyrki syliin. Vanhemmat pyyhkivät kyynelensä, Antti riensi ottamaan pienokaisen syliinsä, palasi istumaan entiseen paikkaansa ja veti vaimonsa toiselle polvelleen, yhtyen leikittelemään lapsen kanssa. Äidinkin huolet olivat häipyneet, ja hän painoi päänsä Antin rintaan ja puristi säästökirjaa poveaan vasten. Siinä hän nyyhki tuokion. Lopulta hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän tunsi nyt rakkauden suuren onnen. Lapsi nukahti uudestaan onnellinen hymy huulillaan, ja varovasti Elma nosti pojan jälleen vuoteelleen.
Sinä iltana he istuivat myöhään, ja koko entinen elämä palasi elävänä mieleen. Tähän asti se oli ollut seesteistä, ainoastaan nykyisyyden pilvi oli heittänyt pimentävän varjonsa siihen, mutta yhteisvoimin sekin tulisi torjutuksi. Ukkospilviä hajoitetaan tykkien laukauksilla, pilvet hajoavat laukauksen voimasta ja salamat ja sade väistyvät. Säästetty vara vaikutti laukauksen tapaan, poistaen näiden ihmisten elämästä uhkaavat pilvet. Tosin se oli kallis uhraus. Olihan sen kokoamiseksi kieltäydytty, niinkuin suuren ajatuksen toteuttamiseksi. Se olisi parantanut taloudellisen aseman ja täyttänyt sielullisen toiveen. Rakkautensa vuoksi ihminen kieltäytyy suurimmasta unelmastaankin, kunhan se vain hänelle pelastuu, muu menköön vaikka hukkaan.
– Muistatko, Antti, tähteä, joka näkyi äitini ikkunasta ja oli aina yksin kiilumassa siellä pihamaan kolkassa?
– Muistan kyllä.
– Minä uskon nyt, että se oli meidän onnemme merkki. Minä uskon nyt korkeampaan johdatukseen. Milloinkaan en tahtoisi vaihtaa elämääni toiseksi.
– Olen iloinen siitä, että olet tyytyväinen. Suurin onnettomuuteni olisi se, että menettäisin sinun rakkautesi, että saattaisin sinut tyytymättömäksi.
– Tyytymättömäksi en tule milloinkaan.
– Kiitän sinua kaikesta hyvyydestäsi, Elma.
Lapsi naurahti unissaan, ja vanhemmat heräsivät siihen.
9.
Maan sanomalehdistössä kirjoitettiin paljon lakosta. Esitettiin asiallisia arvosteluja sekä porvarien että sosialistien puolelta, jos kohta kirjoitettiin paljon aivan asiatonta ja olematontakin. Lakon tuottamia vahinkoja liioiteltiin. Vaikka ne kyllä olivat tavattoman suuret, niin kuitenkin niitä vielä suurenneltiin. Kommunistinen lehdistö levitti asioista täysin perustelemattomia tietoja, koettaen näin vaikuttaa ilmeisesti provosoivassa tarkoituksessa. Salaista kiihoitustakin harjoitettiin. Tämän tästä tavattiin räikeitä lentolehtisiä, joita hämmästyttävän taitavasti levitettiin sekä lakkolaisten että muiden työläisten keskuuteen. Kumminkin lakossa olevat pysyivät omaksi onnekseen täysin rauhallisina eivätkä antaneet tällaisten häikäilemättömien keinojen itseensä millään tapaa vaikuttaa. Lopullinen arvostelu piti lakkoa suurena kansallisena onnettomuutena, melkein yhtä suurena kuin takavuosien veljessotaa.
Koutaa huolestutti asioiden surullinen vaihe. Hän esitti komitealle, että lakko lopetettaisiin. Työehtosopimuksesta ei voinut enää pitää kiinni, ja jos vastapuoli on taipuvainen hyväksymään jollaisenkin, niin olisi sekin otettava vastaan. Omaa ehdotusta ei voinut enää pitää neuvottelujen lähtökohtana, se oli nyt jo todettavissa. Olisi tartuttava oljenkorteenkin, sillä sekin on parempi kuin ei mitään. Mutta tätä ehdotusta eivät toiset komitean jäsenet uskaltaneet hyväksyä, ja Airo lähti nyt törkein sanoin solvaamaan Koutaa ja syyttämään tätä petturuudesta. Vieläpä hän heitti sen likaisen syytöksen toisiinkin komitean jäseniin. Muualla hän ei uskaltanut julkisesti parjata, mutta levitteli salaa lakkolaisten keskuuteen sellaista huhua, että työnantaja on ostanut Koudan ja että tämä senvuoksi tahtoisi lakon lopetettavaksi. Nämä valheet tulivat kyllä Koudan tiedoksi, mutta hän ei puuttunut niihin sen enempää, kun ne eivät tuottaneet hänelle vahinkoa eivätkä haitanneet hänen toimintaansa. Mutta valhekylvö iti ja epäluuloista kyräilyä ilmeni kokouksissa. Hän tunsi nyt, että ennen pitkää heidän keskinäinen taistelunsa kärjistyisi suureksi välien selvittelyksi ja että tämä yhteenotto tulisi tapahtumaan lähiaikoina jossakin yleisessä kokouksessa. Milloin se tapahtuisi, sitä hän nyt odotti joka hetki valppaana, ottaakseen hyökkäyksen tarpeellisen voimakkaana vastaan.
Jos hänen käsityksensä ihmisten veljeydestä, heidän kollektiivisesta yhteistahdostaan ja sen yhteistahdon suurista mahdollisuuksista, olivat olleet kielteisiä, niin yhä kielteisemmiksi ne tämän lakon kestäessä kehittyivät. Ihmisten oman edun pyyntö ja vilpillisyys tulivat näkyviin monella eri tavalla. Monet avustuksensaajista yrittivät keinotella itselleen suurempaa avustusmäärää kuin mihin he olivat oikeutettuja, ja hän joutui monesti hyvin pahaan pulaan avustuksia jakaessaan. Toiset taas kohdistivat kaiken tyytymättömyytensä ja vihansa häneen. Olipa sellaisiakin, jotka solvasivat häntä, ikäänkuin heidän kärsimyksensä ja puutteensa olisivat olleet hänen aiheuttamiaan. Joukko on oikullinen ja vaikeasti käsiteltävä ja hallittava elementti. Hallitsemisen taidon sanotaan olevan siinä, miten osaa suhtautua joukkoihin, miten vedota heidän vaistoihinsa niin, että voi kääntää ne palvelemaan joko omiaan tai yhteisiä tarkoituksia. Ehkä niinkin, mutta Koudan tarkoituksena ei ollut pyrkiä heitä hallitsemaan. Hän havaitsi kyllä tämän, mutta sellaiseen menettelyyn hän ei halunnut antautua, vaikka tiesikin voivansa sen tehdä, jos tahtoisi. Hänen itsetuntonsa ei sallinut hänen ryhtyä Airon kanssa kilpasille demagogian harjoittamisessa, ei ruokkimaan joukon intohimoja, hän oli siihen ryhtyäkseen liian suora. Rehellinen ihminen ei halua heittäytyä joukon johtoon siinä mielessä, että sitä mairittelemalla, sen haluja ruokkimalla itse asemastaan jollakin tavoin hyötyisi joko aineellisesti tai vain omien samanlaisten himojensa tyydyttämisessä.
Eräänä iltana poistuessaan Lakkokomitean kokouksesta tapasi Kouta Vilskan Työväentalon aulassa. He olivat kyllä nähneet toisensa joka päivä, mutta eivät olleet puheissa keskenään. Kumpikin tunsi nyt halua keskusteluun, ja he läksivät sen vuoksi Antin kotiin viettämään yhdessä iltaansa. Elma otti heidät sydämellisesti vastaan – oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli Vilskaa nähnytkään. Puhe kääntyi heti lakkoon.
– Kyllä tämä lakko saisi jo loppua. Ei tästä mitään parempaa koidu, huokaili Vilska.
– Joko sinäkin huomaat sen mahdottomuuden? Emme voi lopettaa sitä vielä. Usko ei vielä ole mennyt. Joukoissa elää vielä toivoa, ja niin kauan kuin se kestää, ei ole tietoa lopusta. Vasta sitten, kun enemmistö näkee sen, minkä sinä jo havaitset, voimme jotakin toivoa.
– Meidän olisi pitänyt sittenkin hyväksyä sopimus aikanaan niillä ehdoin, millä olisimme alussa saaneet. Ehkä siihen olisi saatu tinkimällä vähän enemmän etuisuuksia, kuin mitä rautatiehallitus alkujaan myönsi.
– Joko sinäkin tunnustat sen? Olithan alussa kaikkein kiihkeimpiä lakon puoltajia.
– Niin olin, mutta en häpeä tunnustaa, että olen tämän kuluessa oppinut sen viisauden, että laiha sovinto on parempi kuin lihava riita.
– Et sinä liene ainoa, mutta kuitenkaan sitä ei ole vielä tarpeeksi moni oppinut.
– Mutta pian kai oppivat. Niin, Airoahan en tiedä. Hän lienee ainoa, joka puolustaa sitä viimeiseen saakka.
– Eikä hänkään puolusta sitä lakon voittamisen, vaan hullun kunnianhimonsa vuoksi.
– Ja toimeksiantajiensa vuoksi. Hänen toimeentulonsa on turvattu, kestäköön lakko miten kauan tahansa, ja toimeksiantajat huolehtivat siitä, ettei hänelle tule syytä horjumiseen.
– Oletko varma olettamuksestasi ja luuletko siis hänen saavan ohjeita joiltakin salaisilta käskijöiltä?
– Aivan niin. Minä tiedän sen, vaikka en suinkaan siitä kaikille lähde kertomaan. Voitaisiin syyttää ilmiantajaksi.
– Jos niin on, niin on se hyvin valitettavaa meidän taistelullemme. Joukot ovat sokeita. En ole ennemminkään luottanut niiden kykyyn enkä voimaan ja kestävyyteen. Nyt luottamukseni on yhä heikentynyt joka päivä saamieni kokemusten tähden.
– Niin. Sinulla onkin kannettavanasi raskas taakka ja vielä niin vaikeissa olosuhteissa.
– Sitä en huokaile, vaan sitä, että suuri joukko on aina kaikkein häikäilemättömimpien kuljetettavana ja että se aina seuraa huikeinta valhetta ja pettävintä harhakuvaa. Minua surettaa sen kärsimykset, kun ne tapahtuvat turhan tähden ja edesvastuuttomien tahdosta, joille nuo kärsimykset eivät merkitse mitään. Ne ihmiset, joiden tekoja johtaa suuri viha, eivät kammo mitään, eivät sääli mitään, ei edes lähimmäisten kärsimykset heitä liikuta, ei niidenkään, joiden tähden he sanovat tuota vihaa kantavansa. Kaikki on heille yhtäkaikkista, kunhan vain intohimo, viha, saa tyydykettä. Uhrit eivät merkitse mitään. Sama koskee kaikkia, olkootpa nuo vihaajat yhteiskunnan huipulta tai sen pohjamudasta, joukon kärsimykset ovat kumpaisillekin merkityksettömiä. Joukot ovat vain välikappaleita, toisille vallassa pysyäkseen, toisille siihen kiivetäkseen.
– Vaihtakaamme puheenaihetta. Tämä on nyt liian raskasta keskusteltavaksi. Kun mieli on alakuloinen, ei jaksa kiintyä mihinkään, hautoo vain sitä apeuttaan, ja siinäkin on väliin enemmänkin kuin kylliksi.
Niin tehtiin.
– Tahdonpa kertoa sinulle erään asian: Norjalainen talousmies ja politiikko Skagen arvostellessaan Oslon kunnallisten laitosten, niiden muassa kunnallisten liikelaitosten, lakkoa, joka täydelleen epäonnistui, sanoi sen kestäessä hyvin kuvaavasti: Lakko on käynnissä, mylly samaten.
– En ymmärrä noiden sanojen merkitystä. Lause tuntuu paradoksilta. Mutta kerro lähemmin asian vaiheista.
– Voinhan kertoa. Oslon kunnalliset laitokset, muiden muassa raitiotiet olivat lakkotilassa. Raitiotieliikenne oli pysähdyksissä, mutta ei liikenne. Autot ja autobussit välittivät nyt sitä. Mylly oli tosiaankin käynnissä. Autojen ja autobussien omistajia ei saatu millään yhtymään lakkoon. Lakon jatkuminen merkitsi heille hyvää ansiomahdollisuutta. Niinkuin lakot aina merkitsevät joillekin hyvää ansiota – kenelle milloinkin. Ja Skagen lausuu vielä niinkin, että kaikki muut häviävät lakosta paitsi työnantaja. Tämä selittää kyllä, ketkä siis lakoista yleensä hyötyvät.
– Nepä merkillisiä sanoja. Ketkä siis mielestäsi hyötyvät tästä lakosta?
– Tietysti ne maat, joista nyt tuodaan vaunuja ja kalustoa, sekä ne maat, jotka lähettävät markkinoille meidän sijastamme niitä teollisuustuotteita, joita me ennemmin lähetimme. Nämä ovat vallanneet nyt meidän markkinamme ja hyötyvät meidän kustannuksellamme.
– Koskeeko tämä näiden maiden työläisiäkin?
– Luonnollisesti. Hyötyväthän hekin tästä: Heillähän ovat hyvät työmahdollisuudet, hyvät ansiot, ja he tekevät samaan aikaan kiireisesti työtä, kun me olemme joutilaina. Vaikka he avustavatkin meitä, eivät he voi antaa niin paljoa, että meidän menetyksemme korvaantuisi. Tämä on yksi niitä suuria ristiriitoja, mitä on olemassa. Tosin niitä on yritetty kansainvälisellä järjestymisellä lievittää, mutta ei näköjään kyetä sitäkään tietä poistamaan. Jos tämä muistettaisiin, niin vähemmän auliita oltaisiin antautumaan tämäntapaisiin leikkeihin.
– Mutta eikö tätä yleisesti huomata?
– Ehkä. Mutta se ei tule monestikaan kysymykseen. Tässä näyttäytyy selvänä se tosiasia, että jotkut aina hyötyvät toisten vahingoista. Ja minun tekee mieleni yhdistellä eräitä asioita keskenään. Niinkuin on sydämettömiä, vahingoniloisia ihmisiä, jotka nauttivat ja iloitsevat toisen ihmisen onnettomuudesta, niin, vaikkakaan se ei tapahdu yhtä kouraantuntuvassa muodossa, kokonaiset kansatkin osoittavat samaa menettelyä. Siinä kuvastuu olemassaolon taistelu kaikessa katkeruudessaan.
– Merkillisiä tosiasioita, huokasi Matti.
Ilta kului. Ylinnä kiersi heidän mielissään yksi tosiasia – se, että lakko on käynnissä, mylly samaten.
IV.
1.
Kannatuslakot olivat päättyneet itsestään, niinkuin odottaa sopikin. Ne olivat syntyneet tarpeettomasti, yhtä tarpeettomina ne lakkasivatkin. Mutta työt eivät nyt alkaneetkaan, kuten oli odotettu. Lakot olivat kestäneet liian kauan ja tuotannonharjoittajat eivät uskaltaneet aloittaa, kun ei ollut mitään varmaa pohjaa, minkä varaan olisi voinut rakentaa. Monet ehkäisevät syyt vaikuttivat heidän pidättyväisyyteensä. Ensiksikin oli entiset markkinat menetetty ja näissä oloissa olisi vienyt melkoisesti aikaa, ennenkuin uusia olisi voitu hankkia. Maan taloudellista asemaa voi nyt verrata hyvin surkeuteen, joka on kohdannut uudistaloa hallayön jälkeen, kun koko vuodentulo ja tulevaisuudentoivo on luhistunut. Vuosien työ on mennyt hukkaan, elämä on aloitettava alusta ja vasta pitkäaikaisen uurastuksen perästä voi toivoa yhden ainoan tuhoiskun jäljen kasvavan umpeen. Nykyisen kansantalouden, koko maan talouselämän laita on aivan samanlainen. Kaikki eri tuotannonhaarat ovat kietoutuneet niin läheisesti toisiinsa, että jos yksikin niistä pysähtyy tai kärsii vaurioita, niin vaikuttaa se välillisesti muihinkin. Nyt oli tähän taisteluun joutunut useampia tuotantoaloja ja vielä lisäksi kaikkein tärkeimmät, eikä siis ollut ihmeellistä, jos vaikutukset olivatkin niin tuntuvat.
Toisena syynä pidättyväisyyteen oli myös se, etteivät tuotannonharjoittajat muutenkaan luottaneet tilanteen kestävyyteen. He pelkäsivät edelleenkin lakonvaaraa, sillä olisihan voinut olla mahdollista, että juuri kun olisi päästy siunattuun alkuun, olisivat taas yht'äkkiä samat koettelemukset alkaneet uudestaan. Mutta suurimpana syynä kuitenkin oli tilausten puute, markkinain puute. Talouselämä oli joutunut aallonpohjaan, josta se ei näyttänyt ylös pääsevänkään. Tässä tilanteessa voi ainoastaan toivoa, että jotakin niistä kilpailevista maista, jotka olivat meidän markkinamme vallanneet, kohtaisivat nyt samat vaikeudet. Niissä tietysti vallitsi nyt hyvä aika, olihan niiden tuotanto lisääntynyt sillä määrällä, millä meidän oli pienentynyt. Synkkää ja toivotonta oli elämä jokapuolella.
Matti Vilska seisoi Työväentalon portaikossa ja nojasi kaiteeseen. Oli aikaista. Käytävässä liikkui nyt varsin vähän ihmisiä – etupäässä liittojen toimitsijoita tai apulaisia, jotka olivat täällä vakituisesti työssä eri työväenjärjestöjen keskustoimistoissa. Ravintolan tarjoilijattaria kulki kantamuksineen kadoten aina johonkin noista lukuisista huoneista. Vilska oli seisonut tässä samassa paikassa jo lähes tunnin ajan. Mietteissään hän nojasi kaiteeseen, väsynyt ilme väikkyi hänen kasvoillaan. Olisihan hän voinut mennä ravintolaan, mutta hänellä näytti olevan erikoisen tärkeää odoteltavaa. Hän odotti Koutaa, joka oli ylemmässä kerroksessa lakkokomitean kokouksessa.
– Johan vihdoinkin tulit! Joko kokous loppui vai vieläkö menet takaisin? huusi hän portaita alas tulevalle Koudalle.
– Kyllä tältä päivältä. Huomenna aamupäivällä jatkamme ja kello kuudeksitoista olemme kutsuneet koolle yleisen kokouksen. Siellä tulee käsiteltäväksi useita tärkeitä asioita, ehkä lakon lopettaminenkin.
– Mitä? Joko vihdoinkin! Miten toiset komitean jäsenet suhtautuivat siihen?
– Päätimme neljällä äänellä yhtä vastaan ehdottaa yleiselle kokoukselle lakon lopettamista. Jos tämä saadaan hyväksytyksi, tulemme yksissä neuvoin liittotoimikunnan kanssa lähettämään maan muille osastoille kirjelmän, jossa ilmoitamme niille päätöksemme ja tiedustelemme myös niiden kantaa. Jos nekin ovat myöntyväisiä, niin aloitamme senjälkeen neuvottelut. Tiedustelimme puheenjohtajan kanssa eilen rautatiehallitukselta, suostuuko se neuvottelemaan, ja saimme myönteisen vastauksen.
– Sehän on lakkopetosta, sanoi Vilska nauraen. Te kyselette asiaa saamatta ensin lupaa yleiseltä kokoukselta. Ainakin hyvä ystävämme Airo tulee osoittamaan huomisessa kokouksessa sen petokseksi, ja siitä synnistä hän on jo ennemminkin sinua syyttänyt. Mutta toivottavaa kumminkin olisi, että tämä rulianssi jo viimeinkin päättyisi.
– Ehkä hän niin tekee, mutta minä en tule antamaan myöten tuumaakaan. Menettelymme ei ole vahingoittanut ketään, mutta saattaa hyödyttää kaikkia.
– Mutta ehkä keskeytämme. Et suinkaan pahastu, jos lähden mukaasi?
– En suinkaan. Päinvastoin yhdessäolo on virkistävää, ajatukset vaihtuvat eikä tarvitse yksin mietteitään hautoa.
– No niin. Lähdetään sitten jonnekinpäin.
Syksy teki parhaillaan tuloaan ja kadut olivat nyt hiljaisen vihmasateen kastelemat. Sumea ilma teki mielet raskaiksi, ja kulkijat liukuivat kiireisesti ohitse. Toverukset astelivat kaulukset pystyssä kumarassa, noudattaen muiden kävelijöiden esimerkkiä, joita nähtävästi ei huvittanut ulkonaolo tällaisella ilmalla. Jokainen halusi päästä kotiinsa, valoon ja lämpöön. Saman tunnon vaikutuksesta Kouta ja Vilskakin käärivät kauluksensa ylös, vaikkeivät muuten huomanneetkaan ilman raskautta. He syventyivät keskusteluunsa ja kulkivat aina etemmäksi pois varsinaisen kaupungin piiristä, joutuen lopulta tehdaskortteleihin. Tehtaat seisoivat nyt niin mykkinä ja valottomina, niistä ei kuulunut äänten rämy, ei tulvahtanut vastaan valomeri. Ne kohosivat nyt niinkuin lahoavat kuoleman merkit öisellä hautausmaalla, joita ohikulkija väkisinkin pelkää. Niistä kuuluvat äänet ja näkyvät valot tekivät ne ennen paljon turvallisemmiksi, elävämmiksi, eikä niistä silloin henkinyt vastaan sellainen pahaenteisyys kuin nyt. Syrjemmällä ammotti louhittuja kaivantoja, joita ympäröivät lahoavat lauta-aidat olivat ränsistyneet ja kaatuilleet. Niistä oli revitty lyhyempiä lautoja pois, esikaupungin hätää kärsivät asukkaat olivat vieneet ne yön pimeydessä polttopuikseen, pitäen niidenkin avulla yllä lämpöliekkiä kurjien ruumiidensa suojelemiseksi ja elämänkipinän säilyttämiseksi. Haudat olivat keskenjääneitä rakennusperustuksia, jotka ties milloin täyttyisivät – milloin niihin kohoaisikaan uusia työpajoja lisäämään elämää. Kaikki nämä olivat sen valtavan taistelun merkkejä, joka oli nyt käynnissä, sodan, jossa ei tosin silvottu eikä raadeltu ihmisruumiita muilla tuhovälineillä kuin näännyttäen. Tämä sota oli yhtä ankara kuin mikä muu tahansa. Oliko tämä sitä luokkien välistä sotaa, jota monet tietäjät ja vielä useammat kiliastit olivat ennustaneet? Epäilemättä tämä sitä oli ja tämän taistelun uhrit saivat kärsiä paljon pitkällisempää kidutusta, lamauttavaa ja hivuttavaa, sellaista, joka vähin erin söi elimistöjä, raateli yhtä paljon sieluja kuin ruumiitakin. Tämäntapaisen sodan kaameuksista kertovat monet tuhannet kirjat, joilla köyhälistöä on jo vuosisata herätelty. Mutta on epäiltävää, ovatko nuo kirjat saaneet aikaan sitä herätystä, mikä sen piirissä on tapahtunut? Eivätköhän nämä kaikki taistelut olisi tapahtuneet muutenkin? Eiköhän olemassaolon välitön vaikutus olisi työntänyt ne esiin kunakin ajankohtana ilman näitä herätteitä, ilman kaikkia kiliastisia ennustuksia? Mutta nyt nämä tehtaat ja nämä rakennuskaivannot tuntuivat niin lohduttoman kaameilta. Ja sydäntä väkisinkin kouristi tuntiessa, ettei elämä olekaan entisellään, etteivät nuo rakennukset syki liikkeestä, etteivät ne anna toimeentuloa, vaan ovat niinkuin kuolleet huuhkajanpesät muistuttamassa ohikulkijoille palvelleensa kerran muitakin tarkoitusperiä kuin pelon synnyttämistä. Täällä tutussa tehdaskorttelissa he havahtuivat, heidän tajuntaansa palasi taas arkinen elämä ja sen tämänpäiväinen tärkein kysymys – lakko.
– Milloinkahan nuo tehtaat taas käyvät ja tupruttavat tulta ja vilkuttavat valoa niinkuin ennen? kysyi Vilska.
– Ei siihen kymmentäkään vuotta mene.
– Älä ota niin ylettömiä aikoja. Eihän tämä ole leikin asia.
– Ei suinkaan. Enhän sanoillani tarkoittanut hirtehistäkään, mutta parempi on aina ajatella pisintä mahdollisuutta. Nykyjään ei voi minkään asian suhteen tehdä nopeuslaskelmaa, vaan täytyy ottaa niin suuret aikamäärät arvioihinsa, ettei missään tapauksessa joutuisi tekemään laskuvirhettä.
– Keväällä oli tuokin monttu erinomainen sammakoiden kutupaikka ja kenties se saa olla sellaisena aika pitkään.
– No onhan siitäkin siis ollut jotakin hyötyä – elämälle.
– Mutta eikö elämälle olisi suurempi hyöty siitä, että tälle paikalle heti kohotettaisiin jättiläistehdas suitsuamaan tulta ja kipinöitä avaruuteen ja tavaroita maan pinnalle.
– Olisipa kyllä, jos pidämme omaa elämänmuotoamme korkeimpana tarkoituksena täällä. Ja onhan meidän sitä jo oman lajimme edun nimessä korkeimpana pidettävä.
– Kun pääsisi siirtymään johonkin muualle, ulkomaille. Mutta rahat ovat tämän lakon kuluessa huvenneet olemattomiin, ettei siihenkään enää ole mahdollisuuksia. Ehkä siellä olisi työtä ja leipää, iloa ja huvia. Täällä ei ole muuta kuin nälkää ja murhetta, vaivaa ja onnettomuutta.
– Niin, hyvä veli, muistatko sananlaskua: joka menee sutta pakoon, saa karhun niskaansa.
– Mitä sillä tarkoitat?
– Sitä, että siellä saattavat samat vastukset tulla eteen, joita pakenet. Olemassaolon taistelu on kaikkialla samanlaista. Tänään kulkevat sen laineet meidän ylitsemme, huomenna toisten; ja siksi on turhaa paeta olosuhteita. Parasta on pysyä tyynesti alallaan, taistella niitä vastaan omalta paikaltaan ja siten estää niiden turmiollisia vaikutuksia. Tosin joitakin onnestaa vieraalla maalla, ja siksi ei pitäisi kenenkään halua tyrehdyttää, mutta minusta tuntuu, ettei vastuksetonta ole missään.
– Muistatko meidän keskustelujamme ratsionalisoinnista ja yrityksiämme selittää sitä työtovereillemme?
– Ja mitä siitä?
– Minä luulen, että työmme ratsionalisoimisesta on johtunut tämä lakko ja meidän nykyinen onnettomuutemme.
– Minä en voi yhtyä ajatukseesi. Eräältä osaltaan se on ollut alkusyynä, kuten tiedät, mutta yksistään ratsionalisointi ei sitä ole aiheuttanut, ja käsittääkseni se ei tule tulevaisuudessakaan olemaan tällaisten tapausten varsinaisena syynä, joskin se välillisesti aikanaan tulee vaikuttamaan lakkojen syntymiseen. Ruudin keksiminenkään ei ole synnyttänyt sotaa, vaikka se on tärkeä väline sodassa. Sotia on käyty vuosituhansia ennen sen keksimistä. Taistelu on ikuista, ja meidän tehtävämme siinä on ainoastaan koettaa ehkäistä sen pahimpia vaikutuksia. Kokonaan emme pysty sitä poistamaan.
– Mutta tuotannon ratsionalisoiminen tulee olemaan aina työväen etujen vastaista, tehdessään heidät tarpeettomiksi ja siten syöstessään heidät nälkään ja kurjuuteen.
– Hetkellisesti ehkä, mutta ei kestävästi. Mikään ja minkään niminen inhimillinen suunnitelma, aate tai ajatus, joka tarkoittaa kehityksen täydellistymistä, ei ole ihmiskunnan edun vastaista. Tänä päivänä se saattaa olla haitallista eräälle ihmisryhmälle. Mutta ei lopullisesti, jos se palvelee todellakin kehityksen täydellistymistä.
– Mutta kun tuo täydellistyminen tapahtuu meidän työtä tekevien kärsimysten hinnalla, niin emmehän voi siihen myötämielin suhtautua.
– Olen jo aikaisemmin lukuisin esimerkein osoittanut, ettei tämä ole ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, kun kehityksen pakko sortaa meitä heikkoja ja orjuutettuja. Mutta yhtä vähän kuin muulloin tätä kehityksen pyörää on voitu kääntää, yhtä vähän sitä nytkään voimme tehdä. On vain, niinkuin sanoin, etsittävä keinoja, millä lievittää kaikkein vaikeimpia seurauksia.
– Lakko on mielestäni pääasiallisesti tähdätty enempää ratsionalisointia vastaan.
– Niinpä kyllä. Mutta niinkuin näet, ei se ole voinut sitä pysähdyttää. Ja ole varma siitä, että nyt, kun tuotannollinen elämä alkaa jälleen nousta, vaaditaan vielä enemmän ratsionalisointia, yksinpä meidän itsemmekin kannalta, että saavuttaisimme sen tason, mihin olisimme ehtineet ilman tätä välikohtausta. Meidän omat tarpeemme vaativat enentyvää tavarantuotantoa, ja se voidaan saavuttaa vain työn tehostamisella. Siksi en voi käsittää, että järkiperäisyys tosiasiallisesti olisi ristiriidassa meidän etujemme kanssa. Ja kun otamme huomioon tulevaisuuden, niin tehokkuuden vaatimukset moninkertaistuvat, ja mielestäni olisi jokaisen ajattelevan työläisenkin tähdättävä teoissaan ja ajatuksissaan siihen, että ruumiillisen työn taakka vähentyisi. Se on saavutettavissa ainoastaan tuotannollisten voimien ratsionalisoimisen avulla.
He olivat saapuneet aivan metsän reunaan, mihin kaupungin asutus jo loppui. Tarkemmin katsottuaan he huomasivat kulkeneensa Käpylän metsikköön. Kun oli jo myöhäinen, paransivat he kävelyään päästäkseen raitiovaunuun. Viimeisenä asiana he pohtivat huomisen kokouksen menoa ja arvailivat, mitä yllätyksiä heidän yhteisellä ystävällään Airolla mahtoi olla tekeillä. Tästä keskusteltaessa Vilska taas innostui, sanoen kyllä vointinsa mukaan tappelevansa Airoa vastaan. Kouta hymyili tälle häilähteleväisyydelle, mutta ei tahtonut mitenkään horjuttaa ystävänsä intoa, sillä hän oli niin laskelmallinen, että toivoi tältä saavansa tehokasta apua hyvää tarkoittavassa yrityksessään.
Vihmasade ripsoi vettä, mutta sitä ei huomannut juuri muusta kuin raitiovaunun hikeentyneistä ikkunoista ja omista vettä tippuvista vaatteistaan. Raitiovaunu vei heidät nopeasti takaisin kaupunkiin, ja ystävät erkanivat mielet jännittyneinä odottaen mitä huominen taas toisi tullessaan.
2.
Ihmisvirta täytti taas Työväentalon suuren aulan. Kokouksen osanottajat olivat saapuneet hyvissä ajoin. Työthän eivät nyt kytkeneet ketään eivätkä muutkaan menot tulleet mieleen. Sitäpaitsi asia oli nyt jokaiselle vieläkin läheisempi kuin silloin, kun päätettiin ryhtyä lakkoon. Nyt tahtoi jokainen vaikuttaa asiankulkuun. He olivat monin verroin aktiivisempia ja rohkeampia kuin ennen. He sanoivat nyt varmemmin sanottavansa, ja ainoastaan harvat suhtautuivat niin mukautuvasti ja yhtäkaikkisesti kuin alussa suurin osa. Välinpitämättömyys oli häipynyt tiehensä. Jokaisella tuntui nyt olevan aikaa ja harrastusta, olihan asia käynyt polttavan läheiseksi. Väenpaljous täytti taas kaikki kolkat, mutta nyt ei kuitenkaan näkynyt kenenkään kasvoilla innostuksen eikä uhman ilmettä, vaan pikemminkin niiltä voi lukea alistuneisuuden ja kärsimyksen piirteet. Kysyvistä ilmeistä päättäen voi ajatella jokaisen heistä tahtovan tunkeutua sen salaisuuden ytimeen, milloin tämä heille kärsimyksiä tuottava kamppailu päättyisi.
Oli varattu suurin saatavissa oleva huone. Työväentalon avara juhlasali täyttyikin ääriään myöten. Kannatuslakkojen aikana oli se ollut käytännössä parikin kertaa päivässä. Ja satoja kertoja jo ennen näitä lakkoja. Sen seinät ovat kuulleet tuhansittain palopuheita, joista on kajahdellut vuorenvankka usko köyhälistön suureen tulevaisuuteen; milloin näkyjä, joissa kuulijoiden silmiin piirtyi ruusunhohteisia idyllejä kaukaisen, mutta varmasti tulevan, ihanan onnenajan päivänpaisteisista päivistä; milloin taas vihantäyteisiä ja katkerasanaisia kiroja voimassaolevaa järjestelmää ja kunkin hetkistä kurjuutta kohtaan, kurjuutta, joka on vannottu vallanpitäjien tahallisesti ja ilkeämielisesti aiheuttamaksi, sortajien, jotka olisi vedettävä armotta hirteen. Kuka paljon on kuullut ja imenyt tällaista, mutta kykenee ehkä katkeroituneesta mielentilastaan huolimatta arvostelevasti suhtautumaan sellaiseen, hän voisi epätoivossaan yhtyä siihen jo klassilliseksi tulleeseen puheeseen, jonka eräs vanha ja hyvin tunnettu työväenliikkeen veteraani oli kerran pitänyt jossakin maaseutukaupungin työväenyhdistyksen merkkijuhlassa. Hän oli puheessaan toivonut näkevänsä juuri ensimmäisillä penkkiriveillä istuvat juhlavieraat ensimmäisinä hirressä roikkumassa. – Yleensä täällä sävy vaihtelee tietysti vallitsevan ajankohdan ja kunkin esiintyjän luonnonlaadun mukaan. Jos tämän salin seinät olisivat voineet vastaanottaa ja säilyttää ihmisäänen ja toistaa nyt kaiken kuulemansa, niin meillä olisi eläviä todistuksia ja voisimme paremmin tutkia mielialoja, jotka ovat näitä esiintyjiä innoittaneet. Samalla voisimme tutustua koko siihen ajatusmaailmaan, joka on näiden ihmisten yhteinen, ja niin me oppisimme paremmin tuntemaan koko sen aaterakennelman, johon työtätekevien taisteluoppi perustuu, samoinkuin kaikki ne toisistaan hyvin suuresti eroavat tulkinnat, millä sitä yritetään selittää ja valaista, niin, jokaisen yksilön sielullisen näkemyksen, joka sekin on poikkeavaa perusaatteesta. Mutta valitettavasti ovat nämä seinät mykät eikä ihmismuisti jaksa säilyttää edes kaikkein oleellisintakaan ajan häipyväisyydessä. Olisivatpa ne säilyneet, niin me voisimme kuulla elävää historiaa!
Kokous voitiin aloittaa määräajalla. Työjärjestyksen mukaisesti oli ensimmäiset puheenvuorot varattu lakkokomitean jäsenille selontekoja varten. Ensimmäisenä esiintyi Kouta.
Hän esitteli komitean tiedonantoja. Esitys oli lyhyttä, mutta asiallista. Ensin tulivat toisarvoisimmat, tärkeimmät oli jätetty tarkoituksellisesti viimeisiksi. Esitettyjä selostuksia vastaan ei kenelläkään ollut mitään muistuttamista, olivathan nuo toimenpiteet itsestään selviä ja välttämättömiä, ja ainoastaan kansanvaltainen menettelytapa vaati nekin esittämään, niin käytännöllistä laatua kuin ne olivatkin, kokouksen siunattaviksi. Lopulta päästiin kaikkein tärkeimpään: lakon lopettamiskysymykseen.
Kouta teki siitäkin selvää. Ensin hän, viisaasti kyllä, vetosi jokaisen mieskohtaiseen hätään, jonka takia lakon lopettamisajatus oli syntynytkin, ajatus, joka täytyi jokaisen ottaa vakavasti. Ja kun se oli hädän synnyttämä, niin vaati se myös jonkinlaista muutosta tilanteeseen, sillä, huomautti hän, nykyistä olotilaa on kauemmin enää mahdoton kestää... Tällä tavoin menetellen hän tiesi voittavansa tarpeellista vastakaikua joukon puolelta, olivathan syyt siksi painavia, ettei niitä kukaan voinut kumota. Näin perusteltuaan siirtyi hän tekemään selvää niistä mahdollisuuksista, joita oli olemassa. Monta niitä ei juuri ollutkaan, ja nekin vähäiset, jotka hän mainitsi, olivat enemmän armeliaan hyväntahtoisia myönnytyksiä hätääntyneelle. Hän osoitti, miten onnettomasti oli käynyt ja miten senvuoksi ei voinut ajatellakaan omien ehtojen asettamista neuvottelujen pohjaksi. Oli tyydyttävä sovintoon niillä ehdoilla, millä vastapuoli suvaitsi sopia. Pahimmaksi tapaukseksi mainitsi hän, että ellei suostuttaisi, niin olisi palattava töihin ilman minkäänlaisia välipuheita yksi kerrallaan, jos päästäisiin. Muita mahdollisuuksia ei enää ollut, viimeisetkin oli menetetty sen turmiollisen päätöksen seurauksena, millä oli kehoitettu muiden ammattialojen työläisiä ryhtymään kannatuslakkoihin. Hän kehoitti tätä kokousta olemaan harkitsevampi päätöksiä tehdessään kuin aikaisemmat sekä huomautti samalla, ikäänkuin puheensa tehostukseksi, etteivät nämä päätökset, olivatpa ne sitten myönteisiä tai ei, tule enää paljoakaan vaikuttamaan asiaan enempää kuin tilannetta pelastamaan. Erikoisen voimakkaasti hän moitti siitä harkitsemattomuudesta, että alussa myönnettiin toimeenpaneville elimille täydet lakkovaltuudet ja sitten vielä edelleen lisättiin niitä yhä taistelun kestäessä. Niin tehden avattiin ladut niille seuraaville virheille, jotka tehtiin kannatuslakoissa. – Sillä eikö nyt ole osoittautunut todeksi arviointini taloudellisen tilanteen epävakaisuudesta? Mutta kun nuo virheet on kerran tultu tehdyksi, niin ei niitä voi enää saada olemattomiksi. Sentakia on lakkokomitea yksityisesti tiedustellut rautatiehallitukselta, olisiko neuvottelujen aikaansaaminen nyt mahdollista. Kun nyt olemme asiasta selvillä, toivon kokouksen hyväksyvän komitean ehdotukset ja valtuuttavan sen sopimaan lakon niillä ehdoin kuin se on mahdollista ilman, että enää kutsuttaisiin kokousta asiasta päättämään.
Kohta hänen jälkeensä riensi Airo pyytämään puheenvuoroa ja saatuaan sen alkoi tapansa mukaan hyökätä.
– Pyydän kokousta kiinnittämään huomionsa siihen salakähmäiseen tapaan, millä Kouta aikoo nukuttaa muut lakkolaiset kannattamaan tätä hämäräperäistä ehdotusta, jonka hän on yhdessä toisten komitean jäsenten kanssa tehnyt palvellakseen siten paremmin työnantajia. Olen jo komitean kokouksessa ilmoittanut vastalauseeni, mutta toistan sen vielä. He ovat toimineet meidän selkämme takana ja käyneet kumarrusmatkalla herrojen luona, tietysti ensikädessä rukoilemassa armoa itselleen. Tämän toteamani epärehellisyyden vuoksi vastustan Koudan ehdotusta lakon lopettamisesta. Tämä yritys on täysin yksityistä laatua, jossa ei ole kuultu lakkolaisten mielipidettä, eikä se sitäpaitsi toteutettunakaan tule olemaan meidän etumme mukainen. Siksi ehdotankin, että kokous antaisi paheksumislausunnon komitealle epärehellisestä menettelystä, erottaisi sen sekä valitsisi tilalle uuden, joka paremmin noudattaisi työläisten toivomuksia ja ennen tehtyjä päätöksiä. Tämä olisi oikeudenmukainen tuomio petturuudelle, jota tämä heidän menettelynsä ilmeisesti on.
Tämä puhe synnytti nopeasti kulkevan kohahduksen. Tällä välin oli Vilska ennättänyt nousta puhumaan.
– Minun mielestäni ei komitea ole menetellyt virheellisesti ja vielä vähemmän epärehellisesti, vaikka onkin tiedustellut neuvottelujen mahdollisuutta. Päinvastoin se on näin tehdessään katsonut meidän kaikkien yhteistä etua. Airon mielestä on asia senvuoksi pahasta, kun se ei ole hänen aloitteensa. Vaadin Airoa todistamaan kaikki syytökset, joita hän on tehnyt komiteatovereitaan vastaan petturuudesta ja muusta, ja ellei hän voi syytöksiään meidän kuultemme todistaa, niin hänen on esitettävä julkinen peruutus. Ellei hän siihen alistu, on oikein, että kokous erottaa hänet itsensä sekä komitean että osaston jäsenyydestä.
Airo sai taas puheenvuoron.
– Minun ei ole tarpeellista ryhtyä mitään todistamaan, ovathan kokouksessa olijat kuulleet Koudan selityksen, ja se riittää. Ellei tämä ole petturuutta, niin sitten ei mikään. Vai tietääkö joku, että komitealle olisi jolloinkin annettu tämäntapaisia valtuuksia? Tietääkseni ei ole. Siis vaadin edelleenkin heitä rangaistaviksi omavaltaisesta menettelystä.
– Ehkä, jos ajattelemme asioita Airon näkökulmalta, lausui Kouta, joka oli saanut kohta Airon jälkeen puheenvuoron. – Minä uskon hänen yrittävän tätä viimeisenä keinonaan pitkittääkseen lakkoa, joka on juuri hänen vaikutuksestaan näin kauan jatkunutkin. Kun tämän lakon vaikutukset ovat olleet pelkästään tuhoisia ja kun hän saisi siitä alituiseen kuulla, yrittää hän nyt tätä viimeistä keinoa vierittääkseen kaiken vastuun ja arvostelun pois niskoiltaan. Myöskin hän yrittää vapautua komiteatovereistaan, jotka eivät voi vetää hänen kanssaan yhtä köyttä siitä syystä, että he tietävät enemmän taistelun mahdottomuuden. Toivon kokouksen Airon vastustuksesta huolimatta hyväksyvän ehdotukseni.
Puheenvuoroja pyydettiin alinomaa, sävy kävi kokouksen kestäessä yhä uhittelevammaksi. Lopulta Vilska tulistui Airon jatkuvista hävyttömyyksistä jo niin paljon, että heitti viimeisen valttinsa esille ja syytti Airoa salaisesta vehkeilystä. Syytöspuheensa hän päätti sanoihin:
– Miksikä ei. Voimmehan olla lakossa vaikka lopun ikäämme, jos saamme, kuten Airokin, siitä palkan. Sen turvinhan voisimme kiihoittaa muita pysymään lujina, kun tiedämme itse olevamme taloudellisesti turvatut ja nauttivamme tuloa siitä, että lakkoa riittää.
– Roisto. Ilmiantaja! – Airo huuteli väliin.
– Mikä hyvänsä, mutta en kumminkaan toisten kurjuudella keinottelija, en suinkaan kurja petkuttaja, joka kierrän hirttonuoraa toisten kaulaan ja koetan johtaa heitä harhaan väikyttelemällä heidän silmissään sellaisia utukuvia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta. Tämä on edesvastuutonta peliä, johon Airo on antautunut, ja kokous tekee kaikkein viisaimmin, kun ei ota kuuleviinsa hänen puheitaan.
Kiista muuttui nyt Airon ja hänen lähimpien kannattajiensa sekä toiselta puolen Koudan ja Vilskan ja toisten komitean jäsenten keskinäiseksi välienselvittelyksi. Vuoron perään he puhuivat, ja muu joukko seurasi heidän riitaansa kuumenevalla innostuksella. Syytökset kävivät yhä karkeammiksi, tämä muistutti suuressa määrin joitakin vuosia sitten olleita väittelykokouksia, mölykokouksia, joiksi niitä aikoinaan sanottiin. Herjasanat ja solvaukset sinkoilivat niinkuin salamat, ja niiden käyttelemisessä hoiti Airo puoluelaisineen hyökkäystä ponnekkaasti. Vastapuolella ainoastaan helposti tulistuva Vilska innostui yhtä karkeisiin sanoihin kuin vastustajatkin, mutta Kouta ja toiset säilyttivät malttinsa ja sanoivat tyyninä sanottavansa, puolustivat miehekkäästi kantaansa sekä vastasivat syytöksiin. Mutta työläisten arvostelukyky oli viimeksikuluneiden vuosien aikana melkoisesti laskenut, he toisin sanoen olivat kasvaneet pintapuolisiksi ja heidät oli saatu uskomaan, että kaiken takana oli valtiollinen sorto, yksin taloudellisten taisteluidenkin, jotka asiallisesti olivat heidän ja työnantajien keskeisiä. Jos joku osui koskettamaan tällaisissa yleisissä kokouksissa näitä kieliä, sai hän olla varma voitostaan. Tämän tiesi Airo hyvin, ja siksi hän ovelasti vetosikin tähän vanhaan harhaluuloon, jolla ratsastaen ehti pikemmin maaliin kuin toiset asiallisina ja totuudenmukaisina. Nähdessään tilanteen käyvän itselleen vaaranalaiseksi ryhtyikin Airo tähän suureen loppuvetoonsa.
– Vilskan puheet ovat selviä todistuksia siitä, että hän puolustaa toisten huonoa asiaa. Olette kuulleet hänen häikäilemättömät, ilmiantoa lähentelevät syytöksensä. Niistä käy selville, että millainen on asia, sellaisia ovat asianajajatkin. Ei voida tehdä tyhjäksi, etteivätkö komitean jäsenet olisi hieroneet kauppaa toveriensa päänahoista. Jo hänen konnamaiset viittailunsa muka minun salaperäisistä puuhistani osoittavat, kenen asioilla hän liikkuu. Tietysti porvarien ja heidän kätyrienpä. Muuten ei voisikaan tehdä tuollaista syytöstä, eikä sellaista kukaan kunnon työläinen tekisikään, ainoastaan palkattu provokaattori. Pyydän kokousta arvostelemaan vähän näitä asioita. Jos kyseessä olisi rehellinen peli, niin hän ei olisi ryhtynyt minua syyttämään, vaan olisi ensin puhdistanut puolustettavansa, Koudan. En usko kenenkään enää olevan epätietoisen heidän pelistään. Porvarit ovat soluttaneet omat miehensä meidän keskuuteemme, tuhoamaan meidän taistelumme. Vai mitä arvelette, toverit, eikö ole niin?
Airon puoluelaisten taholta kuului hyvä-huutoja. Kokoushuone humisi kiihtyneitten äänten voimasta. Turhaan koetti puheenjohtaja saada aikaan järjestystä. Äänet olivat kumminkin niin voimakkaita ja kiihtyneitä, ettei hänen järjestykseen kutsuva kehoituksensa kuulunut juuri hänen omia huuliaan pitemmälle.
Väittelyä jatkui vielä tuokion. Lyhyet hiljaisuuden hetket päättyivät aina uusiin valtavampiin meluamisiin. Jos joku yritti puhua, hukkui ääni humuun. Eikä tiennyt aina, kuka puhui ja mistä. Kuuntelijat poistuivat toinen toisensa jälkeen kyllästyneinä, joten lopulta ei ollut jäljellä muita kuin kaikkein pahimmat rähisijät. Nähtyään kokouksen jatkamisen hyödyttömäksi julisti puheenjohtaja sen päättyneeksi Airon ja hänen kannattajiensa meluavista vastalauseista huolimatta. Kaikki hyvät yritykset raukesivat tällä kertaa tyhjiin.
3.
Kouta ja Vilska poistuivat yhdessä. Heidän keskensä kuului olevan kinastelua. Kiista ei koskenut sen tärkeämpää asiaa kuin että Kouta nuhteli toveriaan hätiköimisestä ja liiallisesta kiihtymyksestä. Hän moitti Mattia siitäkin, että tämä varomattomuudellaan oli aiheuttanut yleisen sekasorron, jonka takia päätöksien teko oli käynyt mahdottomaksi. Toinen koki puolustaa itseään parhaansa mukaan, vaikka myönsikin äkkipikaisuutensa.
– Mutta, hyvä veli. Kuinka sinä voit sulattaa sellaisen törkeyden, etenkin kun se kohdistuu sinuun itseesi? Kuunnella vaitiollen on samaa kuin myöntää itsensä vikapääksi kaikkiin syytöksiin. Ei, minun luonnollani ei siedetä sellaista.
– Kuule nyt, Matti. Etkö tiedä, että yksi hullu voi tehdä enemmän vahinkoa kuin kymmenen viisasta ehtii korjata. En syytä sinua siitä, että kiihtymyksesi olisi aiheuttanut sen, ettemme saaneet aikaan mieleisiämme päätöksiä, sillä sellaisia emme todennäköisesti olisi muutenkaan onnistuneet saamaan, mutta siitä kuitenkin, ettei tullut mitään selvyyttä, epämieluistakaan, tähän sekavuuteen. Minusta oli tärkeää saada aikaan jollainenkin tulos, vaikkapa meidän kannaltamme kielteinenkin, sillä silloin olisimme voineet hyvällä syyllä vetäytyä pois ja jättää asian lopullisen hoidon muille. Ei siksi, että tahtoisin nyt, kaikkein pahimmalla hetkellä vetäytyä sivuun oman mukavuuteni tähden, vaan sentähden että nuo rähjääjät olisivat saaneet hekin yrittää. Se olisi ollut heille suureksi hyödyksi ja epäilemättä he olisivat hetken reuhdottuaan järkiintyneet. Nyt tämä ratkaisu siirtyi taas, ja saamme ponnistella kauan, ennenkuin tilanne selviää, ja se jää sinun kiihtymyksesi tiliin.
– En tahdo kiistää, ettenkö ehkä mennyt liiallisuuteen, mutta puolustan itseäni sillä, että maksoin hävyttömyydet hävyttömyyksillä.
– Niin teit, mutta olisit voinut jättää sen tekemättäkin.
– Ei märehditä tätä. Puhutaan jotakin järkevämpää.
– Niin. Tässä mielentilassa on yleensä vaikea mitään puhua. Vaikka en ole milloinkaan ollut tunneailahtelujen orja, askarruttavat minua nyt monetkin kysymykset. Viimeaikaisten kokemusteni mukana on minun aatteellisuuteni saanut melko pahoja kolahduksia: se on alkanut horjua. Sinä kauhistut minun tunnustustani, näen sen ilmeestäsi. Mutta onhan selvää, että jos uskomme johonkin asiaan aivan horjumattomasti ja olemme rakentaneet näistä uskomuksistamme itsellemme elämänkatsomuksen sekä ajatelleet tämän tuovan mukanaan vastaavaa hyötyä, ei vain meille itsellemme, vaan vieläpä kanssaihmisillemmekin, niin, kun tämä uskomme joidenkin onnettomien sattumien takia joutuu koetukselle ja kääntyy meille kärsimykseksi, niin se menettää samalla tehonsa, me alamme horjua tämän entisen uskomme ja uuden epäilyksemme välillä. En sano tätä niin ajatellen, että itse aaterakennelmassa olisi jotakin vikaa. Siinä ei tarvitse olla vikaa sen enempää kuin mitä on kaikissa inhimillisissä laitoksissa, juuri sen verran, ettei se voi olla täydellinen, koska emme itse ole täydellisiä. Ajatukset ja aatteet voivat olla hyvin kauniita, taisteluoppimme voi olla hyvin hyvä, kun vain huomaisimme ja osaisimme joka hetkellä eliminoida siitä pois sen oleellisimman perusvian, profetian, mikä siihen aina tarpeettomasti, tunnesyiden vaikutuksesta liitetään. Tämä tulevaisuusennus ei voi olla paikkansapitävää, koska kerran inhimillinen ymmärrys ei ole kaikkinäkevä eikä -tietävä. Me syytämme toisiamme onnettomuuksistamme, jotka olemme aiheuttaneet itsellemme omien menettelyjemme virheellisyydellä. Tai syytämme niistä jotakin järjestelmää, sotkien valtio- ja talousjärjestelmät toisiinsa, osaamatta niitä erottaa silloin, kuin ne olisivat erikseen käsitettävät tai yhdistää, milloin ne kiinteästi kytkeytyvät toisiinsa. Uskomme kehityksen olevan suoraviivaisen ja kaiken uudistuksen käyvän uskomustemme mukaan. Se on kyllä vastoin elämän selvää perusajatusta. Silloinhan joutuisimme ns. tasaisen kehityksen alaisiksi, jota me kumminkin itse asiassa vastustamme. Näin ollen, kun näen, miten suuren ristiriidan edessä joudun joka hetki olemaan koettaessani toteuttaa jotakin määrätyn järjestelmän mukaan, tulen Pietariksi ja ajattelen mieluummin mahdolliseksi ratkaista asioita käytännöllisen työn avulla kuin jonkin elimellisen, mutta teoreettisen yhteistoiminnan, kollektiivisen liikkeen avulla, joka enemmän jarruttaa kuin jouduttaa toivomaamme kehitystä. Sinulla on jotakin mielessäsi. Haluat esittää vastalauseesi, – Kouta kääntyi toveriinsa päin. – Aiot sanoa jotakin.
– E...en. En oikein tiedä tällä kertaa sanoa mitään. Sinä esität nämä uudet ajatuksesi niin äkkiä, etten voi niitä näin ensi hetkellä seuloa. Mutta palatkaamme vieläkin helpompaan keskusteluun.
Matin pyyntö aiheutti pysähdyksen. Oikeamminhan se oli ollutkin yksinpuhelua, tilitystä kaiken entisen uskon ja nykyisen epäilyksen välillä. Joskin hän aina siitä asti, kuin oli lähtenyt omin aivoin ajattelemaan, oli tehnyt tällaista tiliä, niin oli hän ennemmin sentään mukautunut samaan suoraan perusajatukseen mihin toisetkin, mutta nyt, juuri viimeisinä päivinä, oli hän omasta mielestäänkin varsin merkillisellä tavalla lähtenyt loittonemaan pois tästä yhteisestä virrasta. Mihin, sitä ei hän vielä tiennyt. Hän tunsi vain niin selittämätöntä tarvetta tällaiseen tilitykseen, hän kaipasi uutta totuutta, minkälaista, se oli vaikeaa sanoa, mutta totuutta kumminkin, joka olisi vastannut lähemmin hänen pyrkimystään. Mikä se totuus oli, sen hän sai myöhemmin kokea.
He kävelivät pitkän aikaa äänettöminä. Kouta tunsi nyt itsensä niin kummallisen yksinäiseksi. Mikään ei tuntunut häntä tällä hetkellä sitovan muihin, ei edes tähän läheisimpään toveriinsa. Vilska kulki siinä hänen rinnallaan ikäänkuin tuntematon mies, jonka hän vasta nyt oli ensi kerran eläissään kohdannut. Tai kenties hän oli tämän tavannut ennemmin, mutta sangen kauan sitten, jonkin aaltoliikkeen mukana, jossa he kummatkin kulkivat samantapaisina hiukkasina eteenpäin. Mutta nyt, kun hän tunsi irtautuvansa tuosta aallosta ja eroavansa omaksi, yksinäiseksi minäkseen, toveri siinä vierellä alkoi tuntua kaukaiselta. Läheiseksi hän tunsi tämän ainoastaan ihmisenä, jonka hän oli tuntenut joskus varhemmin, jolloin he olivat kulkeneet täysin omia teitään ja vasta matkalla yhtyneet samaan virtaan. Kaikkihan onkin vain yhtymistä ja eroamista ja näistähän syntynevätkin kaikki ne liikkeet, joita sanomme yhteisnimellä inhimilliseksi elämäksi!
Keskustelua ei virinnyt. Kumpikin tunsi, niinkuin jotakin olisi kasvanut heidän välilleen, vaikka heitä niin monet siteet olivat ennen yhdistäneetkin toisiinsa sekä ihmisinä, veljinä että yhteiskunnan saman luokan jäseninä. Tämä heidän yhteiskunnallinen asemansahan oli selvä ja yksinkertainen, he olivat leivästään, siis toimeentulostaan, kamppailevia työmiehiä. Taistelevia yksilöitä, joiden kapinoimista ei aina ymmärretä ja jota kaikkein lyhytnäköisimmät ylempiin luokkiin kuuluvat pitävät tarpeettomana, jopa vahingollisena. Senvuoksihan heihin ja heidän pyrkimyksiinsä suhtaudutaankin eri tavoilla, yhdet osoittavat selvää yliolkaisuutta, halveksumista, toiset pelonsekaista kunnioitusta. Heidän, työmiesten, kapinamieli ei leimahda liekkiin yksinomaan toimeentulon takia, vaan yhtä usein se leimahtaa tunnustuksen, arvonannon vaatimuksena. He ovat kaikista puutteistaan huolimatta ylpeitä yksilöitä, jotka tuntevat täysin oman arvonsa, aateluutensa ja tahtovat sen teoin osoittaa. He vain ovat nurinkuristen sattumusten vuoksi jääneet takalistoon, josta alinomaa vaativat pääsyä päivänpuolelle. Joukoksi heidät liittää vain heidän puutteellinen taloudellinen tilansa, ei mikään henkinen tarve. He kulkevat yhdessä tämän aineellisen pakon vaatimuksesta, mutta vieraita he tuntevat sittenkin toisilleen olevansa suurena massana ollen. Alunperinhän ihminen lieneekin ollut yksinäinen, vasta aikojen varrella hänestä on tullut laumaeläin täyteen asutussa maailmassa. Tästä yhteydestä häneen lienevät imeytyneet myös ne laumavaistot, joita hänessä väitetään olevan, mutta jotka ovat olleet hänelle vaelluksensa alkupäässä tuntemattomia. Sosiaalinen tunne, mitä se on? Olematon käsite alkujaan. Niin kauan kuin ihmisillä on ollut tarpeeksi liikkumatilaa, eivät he ole tunteneet sellaista yhteyden tarvetta, mitä nyt pidetään välttämättömänä. Nykyjään voi sen käsittää vain hyötyperiaatteena, ei muuna. Ihminen tuntee sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta vain sikäli kuin arvelee voivansa sen avulla toteuttaa omaa yksilöllistä pyrkimystään, pyrkimystä ylhäiseen eristäytyneisyyteen. Sama laki hallitsee niin työmiehen kuin yläluokkalaisenkin sielua. Suuren yhteenkuuluvaisuuden julistus, niin kaunis kuin se onkin ajateltuna, ei perimmältään lämmitä kenenkään sisäistä minää sen pohjimmaisia uumenia myöten. Suurimmat voittonsa on ihminen niittänyt yksinään, itse yhteenkuuluvaisuuden julistajatkin, sillä heidän julistuksensa on syntynyt yksinäisen sielun suurena toiveena. Nietzshen suuri yksinäisyyden julistus tuntuu olevan kaikkein lähimpänä ihmisen todellista luontoa.
Aivot. Ne ovat kummalliset kapineet. Ne saattavat luoda omituisia mielialoja, vaihdellen kirkkaista, seesteisistä ajatuksista mitä synkimpiin ja värittömimpiin mielikuviin. Ja ajatukset siirtyvät, tarttuvat toisesta ihmisestä toiseen. Niin nyt näillä toveruksillakin. Heidän mielensä olivat painuneet kaikkein alhaisimpaan vireeseensä, he vaelsivat katua eteenpäin synkkinä ja vaitonaisina. Ainoastaan raitiovaunujen hitaan tasaiset, jyrisevät sekä autojen nopeammat, kiitävät ja sihahtavat äänet tunkeutuivat ainoina katuääninä heidän korviinsa, muut äänet vaikenivat kokonaan. Mereltä puhalsi jo syksyinen tuuli. Se huokui kylmää ja värisytti kumpaakin. Ehkä tämä erikoisen tunnetilan ja ilman jäätävä vaikutus viritti nuo yhtäläiset ajatukset. Matti ei kuitenkaan vilkkaampana ja seuraa rakastavampana voinut viihtyä tällaiseen äänettömään vaellukseen ja siksi hän puhkesikin sanoihin:
– Kuinkahan tässä lopultakin käy? Talvi pakkaa päälle eikä ansiosta ole tietoakaan. Nälkä ja kylmyys kouristavat jo minuakin, miten ne kouristanevatkaan muita, joilla on enemmän taakkaa kannettavanaan? En voi siirtyä muuallekaan. Olosuhteita ei voi paeta. Nykyinen maailma on liian ahdas, jotta voisi karttaa hetkellistä onnettomuutta. Ei, tuho tässä väkisinkin tulee eleen. Järkkymättömänä kuin kohtalo, johon en ole tähän saakka uskonut...
Matin huokailut herättivät Antin myllertävistä ajatuksistaan. Oli niinkuin hän olisi nyt vasta älynnyt jotakin ensi kerran, oli kuin hän olisi tähän asti kulkenut yksin pimeässä ja nyt äkkiä joutunut valoon. Mutta hän kokosi ajatuksensa, hänen ajan- ja paikallisuudenvaistonsa heräsi.
– En voi sanoa sinulle mitään lohduttavaa. Mutta ratkaisun on tultava pian eikä se kauan enää voi viipyäkään. Olen varma siitä, että ellei lakko pääty muuten, niin alkavat miehet yksitellen pyrkiä töihin. Ellei tapahdu pikaista käännöstä asiassa, voi alkaa oikea kilpajuoksu, ja ne, jotka jäävät viimeisiksi, saavat katsella tyhjin suin. Toverillista ei tämä menettely tietenkään ole, mutta hätä ei lue lakia. Jos näin tulee tapahtumaan, tulemme me luultavasti olemaan näitä tyhjin suin katselijoita. Meille tuskin löytynee enää silloin paikkaa, mutta emme mahda sillekään mitään. Ajan mittaan kyllä palautuvat säännölliset olot ja sitten voi meilläkin olla mahdollisuuksia. Nyt niitä ei ole. Ei siksi, että olisimme kyvyttömiä, vaan koska meitä hallitsevat periaatteet enemmän kuin nälänkään pakko.
Yö oli jo hyvin pitkällä, ja enempää puhelematta he kääntyivät kotiinsa.
4.
Kului muutamia viikkoja ja kävi, niinkuin Kouta oli ennustanutkin: työläiset alkoivat joukoittain pyrkiä töihin. Mutta työnantaja ei ollut osannut varustautua tällaisen mahdollisuuden varalta, ja lakkolaisten onneksi ei näitä pyrkijöitä voitukaan ottaa heti töihin. Siksi ei tästä vielä koitunut äärimmäistä vaaraa. Mutta erään vaikutuksen tämä kumminkin sai lakkolaisten keskuudessa aikaan: se havahdutti horjumattomimmatkin tajuamaan sen vaaran, mikä aiheutuisi, jos töihin paluu tapahtuisi noin säännöttömänä, villinä kilpajuoksuna. Ja nyt vaadittiin komiteaa kutsumaan koolle yleinen kokous uudestaan päättämään lakon lopettamisesta.
Tätä toivomusta noudatettiin.
Vallitsi entisestäänkin masentuneempi mieliala. Rohkeus, kuten aatteelliset intohimotkin, laskeutui samassa suhteessa kuin töihin hätäileminen lisääntyi. Tämä kokous oli entisiin verrattuna liiankin tyyni, suorastaan lamautunut. Tosin Airo vieläkin yritti vastustaa lakon lopettamista, kuvaillen värikkäästi niitä mahdollisuuksia, jotka pakostakin tulisivat lähiaikoina avautumaan. Sillä, hän vakuutti, liike-elämä on kulkeutunut aallonpohjaan, josta se kohdakkoin tulee kohoamaan, synnyttäen samalla vilkkaat työmarkkinat ja niiden mukana työläisille kultaiset ajat. Senvuoksi olisi vielä jonkin aikaa kestettävä, voitto tulisi olemaan varma, siitä ei ollut epäilemistäkään. Tukeakseen väitteitään hän luki pitkiä otteita erilaisista kiertokirjeistä, kappaleita sanomalehdistä ja muutakin. Mutta kukaan ei kuunnellut niitä eikä viitsinyt vastata hänelle, ja hän sai puhua ihmistäydessä huoneessa tyhjille seinille.
Hän ei saanutkaan enää mielialoja puolelleen. Lakkolaiset olivat saaneet jo tarpeekseen hyödyttömästä taistelustaan, ja jokaisen mielessä paloi halu päästä työhön. Sitä vaati elämisenpakko, autioiksi riistetyt kodit, puutetta kärsivät vaimot ja lapset. Nyt oltiin sangen auliita neuvotteluvaltuuksien myöntämiseen. Syntyi uusi väittely, kun komitean muut jäsenet kieltäytyivät ottamasta Airoa mukaansa neuvotteluihin, mutta he olivat peräänantamattomia ja heidän taipumattomuutensa tähden valittiin neuvottelijaksi Airon sijaan Vilska.
Airon tappio oli ensimmäisen kerran näin täydellinen. Päätökset olivat hänelle karvaita paloja, ja hän pani niiden johdosta useita vastalauseita, mutta mitään merkitystähän niillä ei ollut. Hänen vaikutusvaltansa oli tällä kertaa tyyten loppunut. Ja jo monet hänen vanhat kannattajansakin mutisivat vihaisia sanoja.
Kahden viikon kuluttua lakko lopullisesti päättyi. Työehtosopimusta ei saatu ja tehdyn vapaan sopimuksen mukaan oli tyydyttävä siihen, että vanhat työläiset pääsevät töihin sikäli kuin paikkoja riittää ja työt laajenevat. Töiden vilkastuminen tapahtui kuitenkin hyvin hitaasti, ja vain vähin erin päästiin alkuun. Kahdenkymmenenviiden miehen ryhmissä sitten palattiinkin, mutta työnantaja seuloi, ottaen ensin taitavimmat. Katkeruuden ilmauksia kyllä kuului, mutta niitä ei kukaan kuunnellut eikä asialle olisi mitään voinutkaan. Näin perinpohjaisen musertavaa tappiota eivät työläiset vielä koskaan ennen olleet kokeneet.
Onnettomuus oli niin suuri, että sen vaikutukset tuntuivat vielä kauan jälkeenpäin. Vähän kerrallaan alkoi koteihin palata esineitä, jotka oli myyty, pantattu tai muuten hävitetty. Mutta eivät yksistään työläisten keskuudessa nämä jälkivaikutukset tuntuneet, vaan kaikkialla muuallakin, olihan vallinnut taloudellinen pulakausi. Sanotaanpa tällaisten olevan kapitalistisen järjestelmän pahimmat vitsaukset. Liekö tämä kerta sitten ollut luonnollinen ilmiö taikka vain epäsäännöllinen sattuma. Mutta yksipuolinen se ei kuitenkaan ollut, sen syntymiseen vaikuttivat yhtä paljon kummatkin tuotannon päätekijät: työ ja pääoma.
Kouta ja Tunturi osuivat työkaluosaston ovella vastakkain. Kouta pysähtyi ällistyneenä, Tunturi oli suuresti tänä aikana muuttunut. Hän oli ollut ensin jonkin aikaa lakossa hänkin, mutta puutteen pakottamana oli mennyt pyrkimään töihin ja päässytkin. Nyt rauhan palattua katseltiin Tunturia samoin kuin muitakin lakonrikkojia syrjäsilmin..., vaikka työrauha säilyikin. Oli mielenkiintoista seurata tätä nurjuutta. Lakossa olleilla tuntui omasta mielestään olevan siveellinen yliote näiden toisten suhteen, ja kun viimeksimainitut olivat lisäksi vähemmistönä, niin tuo mielialan nurjuus vaikutti, ja senvuoksi he olivatkin sangen arkailevia, toiset heistä osoittivat jo kärsimyksen oireitakin. Puhumista ja kanssakäyntiä heidän kanssaan koetettiin välttää, mikäli erittäin pakottavat syyt eivät sitä vaatineet. Tuntui kuin olisi ollut hiljainen lupaus tämäntapaisesta yhteisestä menettelystä ja olisi pidetty tavattomana rikkomuksena, jos joku olisi poikennut tästä äänettömästä sopimuksesta. Mutta nyt kumminkin tapahtui sellainen ihme, että Kouta pysähdytti Tunturin, alkaen puhella hänen kanssaan.
– Kas, Tunturi! Vielähän tekin elätte! Täällä sitä taas ollaan. Miten asiat sujuvat?
– Eipä kannata kehua! Vanhuus ja muut vaivat siihen lisäksi alkavat ahdistaa. Yksikö näitä vaivoja on vanhalla miehellä. Täällähän sitä ollaan, mutta jaksaneeko tuota enää kovinkaan kauan? Minäkin olen ollut jo neljättäkymmentä vuotta, ja nyt alkaa jo väliin tuntua sellaiselta kuin tämä vuosi olisi viimeiseni.
– Eihän sentään, Tunturi. Vielähän teillä on mahdollisuuksia elää parisenkymmentä vuotta lisää.
– Niinhän sen nuori ja voimakas päättelee. Mutta eiväthän ruumiilliset vaivat ole ainoat, jotka minua kuluttavat. Vaivoja on niin monenlaisia.
– Minä ymmärrän kyllä, mitä tarkoitatte. Niin, ne ovat ikäviä ilmiöitä, eikä niille mahda mitään.
– Niin ovat. Mutta hätä käski, ja kyllä sai Kouta ymmärtää, kun on kymmenen suuta ja...
– Liiankin hyvin. Vähemmässäkin on jo liikaa.
– Oli oikein ilahduttavaa tavata juuri sinut. Juttelimmehan ennenkin monet rupeamat siihen aikaan, jolloin sinä olit vielä pyöräsorvissa. Ajattelinkin, että jokohan Kouta jäi pois, kun en kohta ensimmäisenä päivänä lakon päättymisen jälkeen sinua nähnyt. Tekee tosiaankin niin hyvää tämä sananvaihto.
– Tunturi voi olla vakuutettu siitä, että minä tulen vaihtamaan kanssanne sanoja useamminkin kuin tämän kerran. Minä ymmärrän kyllä ne syyt, mitkä ovat Tunturia pakottaneet sen askelen ottamiseen, ja sen taakan, mikä on ollut ennen ja nytkin kannettavana. Monet ovat langenneet paljon vähemmästäkin. Tunturi tulee silloin, kun vain on aikaa, minun kanssani juttelemaan. Minä kyllä vaihdan mielelläni ajatuksia jokaisen kanssa.
– Niin. Kouta on ollutkin aina niin toisenlainen kuin muut.
Tunturi köpitti työpaikalleen. Kouta katseli vielä hänen jälkeensä. Kovasti hän olikin vanhentunut, tukka harmaantunut, varsi kumaroitunut, jaloista näytti jäntevyys menneen, ne horjahtelivat ja kädet heilahtelivat vavahdellen. Näkyi, etteivät hermot eivätkä jäsenet enää totelleet tahdon määräyksiä, vaan liikahtelivat itsestään. Niiden liikkeistä näki selvästi, miten vähän yhteistä niillä enää olikaan tahdon ja ajatuksen kanssa. Hän tunsi niin suurta myötätuntoa tuota vanhaa miestä kohtaan, että tuntui kuin tämän kärsimykset olisivat olleet hänen omiaan. Tunturin elämä ei ollut kaikkein helpoimpia, vaivat ja vastukset, uurastus ja kieltäymykset olivat olleet alusta asti sen pääsisältönä. Kouta unohtui seisomaan paikoilleen terä kädessään. Hän seisoi siinä tovin, kunnes kevyt töytäisy hänet siitä herätti. Eräs työtoveri oli takana. Hän kääntyi sinnepäin.
– Miten sinä viitsit lähteä puheisiin noiden pitkäkorvien kanssa?
– Hän on vanha toverini, ja olisi väärin, jos osoittaisin hänelle mieltäni. Hänen elämänsä ei ole muutenkaan ollut helppoa, enkä minä rupea häntä katkeroittamaan.
– Että järjestynyt työläinen voi olla niin lammasmaisen laupias. – Halveksivin elein kääntyi puhutteli ja poispäin.
– Meitähän on niin monenlaisia, yhdet susia, toiset lampaita, aina olosuhteiden mukaan.
Miehet vetäytyivät päivällistunniksi konepajan ruokailuhuoneeseen. Koudan tullessa sisään oli siellä äänekäs ja kiihtynyt keskustelu käynnissä. Kiistelijät eivät huomanneet lainkaan uusia tulijoita, niin intoutuneita he olivat väittelyynsä. Kuului erilaisia mielipiteitä.
– Mokoma veljeileminen on moraalitonta. Joka sitä tekee, on samaa maata kuin pitkäkorvatkin. Eikä heidän välillään oikeastaan mitään eroa olekaan. Enkö ole aina sanonut, ettei Koudasta tiedä mitään, millä asioilla hän oikein liikkuu. Hän lopetti lakon meidän vahingoksemme. Tietysti hänestä eräänä päivänä vääntäytyy mestari tähän taloon, piiska meille kaikille. Ja silloin sitä saadaan lopputilejä, että roikaa, ja loput saavat tuntea jumalansa. Ainoastaan pitkäkorvat saavat jäädä jäljelle. Veljeileminen heidän kanssaan on hyvä suositus. Herrat näkevät miehen luonnon, ja älyäväthän he siitä kiepauttaa näin hyvän miehen ylemmälle oksalle.
– Ei Airon tarvitse sellaista pelätä. – Edellinen puhuja oli Airo. – Minun mahdollinen kunnianhimoni ei tule käymään niin tuhoisaksi kuin te näytätte pelkäävän. On monta porrasta kiivettävänä, ennenkuin mestarin tuoli joutuu minun alleni, ja siihen mennessä maailma jo voi olla paljon toisenlainen. Ja Airokin voi olla jo silloin jollakin ylemmällä porraspuulla, mikäli minä teidät oikein tunnen. – Hän muutti äänensä pilkalliseen sävyyn. – Sitäpaitsi teillä on paljon enemmän varaa tinkiä periaatteistanne kuin minulla syystä, että ne mielestänne ovat puhtaampia ja niitä on enemmän. Minullahan ei enää olekaan, ainakaan teidän sanojenne mukaan, paljoakaan sellaista tavaraa pois heitettäväksi. Jos minä jouduin sopimaan lakon, tein sen järjestön valtuuksilla, ja jos minä vaikutin sovinnolliseen suuntaan, tein niin omantuntoni vaatimuksesta, en oman hyötyni vuoksi. Ja sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei siitä kaikesta ole minulle mitään etuja langennut enempää kuin muillekaan. En edes pyrkinyt työhönkään ennen teitä, vaan jätin niin monelle kuin katsoin suinkin mahdolliseksi siihen tilaisuuden ennen itseäni. En sano tätä kerskatakseni sillä. Mutta nämä kaikki lasketaan kai minulle suuriksi synneiksi? – Hänen äänensä kajahti vieläkin ivallisemmin.
Kiihtynyt puhelu vaikeni hetkeksi tämän yllätyksen takia. Mutta pian kokosivat moittijat malttinsa ja rupesivat, etenkin Koudan viimeisistä sanoista ärtyneenä, uusiin ryntäyksiin. Päämiehenä esiintyi nytkin hänen vanha kilpailijansa Airo, joka vieritti esiin uusia syitä.
– Tietysti veljeilyllä pitkäkorvien kanssa on tarkoituksensa. Kyllä me jo tunnemme Koudan siksi hyvin, että tiedämme, ettei hän ajattele eikä myös tee mitään tarkoituksettomasti. Jokainen, jolle periaatteet ovat pyhiä, välttää häpäisemästä niitä. Hän kunnioittaa omiaan ja toisten periaatteita siksi paljon, ettei halua loukata heitä seurustelemisellaan yhteisen asian pettäjien kanssa. Minä otan velvollisuudekseni varoittaa teitä sellaisesta kanssakäymisestä omasta ja toisten puolesta.
– Sitä varoitusta minä en tule ottamaan varteen. Ilmoitan sen nyt jo viimeisenä sananani. Olen tuntenut Tunturin paljon kauemmin kuin yhdenkään toisen teistä, tunnen ja tiedän hänen elämänsä kovuuden samoinkuin ne syyt, joiden vuoksi hän ei voinut pysyä lujana taistelumme loppuun saakka. Ja tämä tuntemukseni on pakottanut minut arvostelemaan häntä ja hänen menettelyään toisin sekä lievittämään hänen yksinäisyyttään. En tahdo pestä häntä enempää kuin itseänikään puhtaaksi teidän silmissänne, mutta myöskään en syytä häntä milloinkaan. En esitä enää useampia syitä asian selitykseksi, kukin voi ajatella minusta ja menettelystäni miten haluaa, se ei vaikuta minuun mitään.
Murinaa kuului, mutta nämä jyrkät sanat katkaisivat puheen. Vaitiolo vallitsi koko sen päivällistunnin.
5.
– Antti, tiedätkö mitä? Katsos tässä! Minä maksan sinulle lainani takaisin. – Elma ojensi miehelleen säästökirjan.
– Mitä? Miten sinä olet saanut sen aikaan?
– Helposti. Tiedäthän, että olen käynyt työssä silitysliikkeissä ja niin olen voinut hankkia takaisin sen pienen määrän, minkä tulin lakon aikana käyttäneeksi. Mutta jos voit lainata minulle säästöistäsi vielä vähäksi aikaa, niin olisin kiitollinen. Olen aikonut perustaa itselleni liikkeen.
– Tietysti. Voit ottaa lainaamattakin, mutta minkä liikkeen olet aikonut perustaa?
– Silitysliikkeen tietysti. Ja sitten sinä voit mennä toteuttamaan vanhan mielitekosi. Minä pidän sillä aikaa elatuksestamme huolen.
– Mutta, Elma, kunhan et vain ajaisi karille itseäsi?
– Älä pelkää sellaista! Minä olen arvioinut kaikki tarkoin.
– Oletpa sinä puuhakas, sanoi Antti ja pyöräytti Elman syliinsä. Siinä istuessaan selitti Elma kaikki suunnitelmansa yksityiskohdat, ja Antin oli myönnettävä ne paikkansapitäviksi ja oikein ajatelluiksi. Ainoa pelko, mikä häneen jäi, oli se, että Elma rasittaisi ehkä itseään liiaksi, ottaisi itselleen suuremman työtaakan kuin jaksaisi suorittaa. Mutta tämä ei ottanut kuullakseen niitä vastaväitteitä, vaan vakuutti kyllä tietävänsä määränsä, joten sellaista vaaraa ei ollut olemassa, ja kyllä hän voi siitä huolimatta vielä hoitaa kotinsakin, kun muuttuvat olosuhteet vähentäisivät puolestaan siihen käytettävää työtä. Tämän selityksen tulos oli, ettei Antti enää sen enempää vastustellut vaimonsa suunnitelmia.
Heidän vanhat ystävänsä Vaara ja Vilska saapuivat. Toverukset näyttivät huolestuneilta. Matti oli suorastaan synkkä. Antti otti heidät hilpein mielin vastaan, hän oli keventynyt äskeisestä.
– Mikä sinuun, Matti, on mennyt, kun tulet kylään noin ukkostuulisena? Onko jotakin hullusti, vai kuinka?
Koskeeko pula nyt taas elämisenkeinoa? Jos se on vaivana, niin voimmehan me nyt sellaiset torjua.
– Ei nyt tällä kertaa sellainen hätä koettele. Eikä minun pyykkini ole nyt liossa ollenkaan, pikemminkin sinun.
– No, ja miten se on likaantunut? Vaimoni tässä suunnittelee pesulaitosta, joten se saadaan puhtaaksi, leikitteli Kouta.
– Toiset voivat sen tahria sitä mukaa, urahti Vaara.
– Aavistan. Tulitte kai tekin varoittamaan minua tämänpäiväisten tapahtumien vuoksi. Ilmoitinhan jo ruokailuhuoneessa, etten anna kenenkään tässä asiassa määrätä. Saman sanon teillekin.
– Emme tulleet sinua mistään varoittamaan, vaan keskustelemaan kanssasi ystävinä ja tovereina asiasta. Eikö olisi mahdollista välttää sellaisten sattumusten uusiintumista. Sinun vihollisesi, ja minunkin, saavat aihetta siitä käydä kimppuusi ja solvata.
– Sellaisesta en välitä. Tehkööt mitä haluavat!
– Etkö voisi hiukan varoa ja rajoittaa tuota kanssakäymistä? En väitä sinun olevan väärässä, mutta voisithan kumminkin välttää riitoja.
– Minä en tingi teidänkään kanssanne vähääkään tässä asiassa. Muiden kanssa en antautuisi keskusteluunkaan. Vaikka en olekaan niitä, jotka kaikessa noudattavat velvoitusta: antakaa anteeksi niille, jotka ovat teitä vastaan rikkoneet, että teillekin anteeksi annettaisiin, niin vanha toveruuteni, niin etäistä ja kehkeymätöntä kuin se yleensä on ollutkin, vaatii minua tekemään jotakin helpottaakseni Tunturin yksinäisiä päiviä. Teidänkään pyynnöstänne en muuta menettelyäni. On parasta, että puhelemme jostakin muusta. Minä pidän kyllä puoleni ja vastaan seurauksista.
Siihen se jäi.
Mutta työmaalla kyti. Airo ei unohtanut tappioitaan. Hän ei unohtanut sitä, että hän ratkaisevalla hetkellä oli menettänyt johtovaltansa tämän tehtaan työläisiin ja että oli saanut nähdä vihaamansa miehen pääsevän määräämään asioista. Oli katkeraa tietää, että johtovalta ja joukkosuosio oli tämän toisen hallussa, tästä oli tullut heille se auktoriteetti, mikä hän oli ennen ollut. Kun hän sisimmältään oli vallan- ja kunnianhimoinen, ei hän voinut ilman suuttumukseen ja vihaan saakka kohoavaa mielenkarvautta tyytyä asiaintilaan. Mutta koska hän ei enää voinut muuttaa menneitä asioita mieleisikseen, päätti hän aina ja joka paikassa tehdä kaiken voitavansa kilpailijan syrjäyttämiseksi. Eihän hän ollut lakkoaikanakaan valinnut keinojaan. Kun tuo toinen oli pyrkinyt saamaan vaikutusvaltaa, hän oli aina empimättä turvautunut halpamaisiinkin menettelyihin. Pääasia hänelle oli ollut se, että joukot olisivat seuranneet hänen viittauksiaan. Ylempiensä edessä hän kyllä alistui nöyrtymään, kerjäämään, jopa matelemaankin, mutta omalla tunkiollaan hän sentään tahtoi pysyä kukkona. Tämä nuorukainen oli sukeltautunut kaikkein pahimpana ajankohtana hänen tielleen, järkeilyillään ja vastaväitteillään tehnyt hänen hyvin johtamastaan suuresta yhteiskunnallisesta taistelusta, niin hän lakkoa kannattajilleen kuvaili, pannukakun. Turmellut joukon taisteluhengen ja riistänyt voitonmahdollisuudet, tehnyt miehistä laisiaan lampaita, jotka jaarittelevat ja määkivät nyt hänen perässään noita turhanpäiväisiä järkisyitä. Niinkuin niitä ei muut ymmärtäisi? Sellaisenko hän, vanha, kokenut luokkataistelija, antaisi olla rauhassa ja nauttia saavuttamansa suosion hedelmistä ja imeytyä heidän sieluihinsa? Ei, ei milloinkaan! Ja hän vannoi mielensä sisimmissä kammioissa kukistavansa keinoilla millä hyvänsä tuon nulikan, joka ei ollut katsellut maailmaa aidanrakoa pitemmälle, jotavastoin hän oli taistellut maapallon toisellakin puoliskolla. Nyt, nyt avautui tilaisuus riisua verhot joukon silmiltä, nyt he tulevat näkemään, mikä tämä on miehiään. Tämä uskalsi ottaa itselleen oikeuksia ja vapauksia kunnioittamatta taistelutoveriensa pyhimpiä tunteita. Ja jos hän ei nyt nujertaisi tuota miestä, niin, niin kyllä siihen vielä tilaisuuksia avautuisi! Hän tekee sen, varmasti tekee...!
Hän kiihoitti toisia. Kouta sitävastoin menetteli niinkuin oli sanonutkin. Hän kävi aina tilaisuuden ilmaantuessa Tunturin luona ja kutsui tämän taas luokseen, milloin tälle vain sopi. Tunturi noudatti mielellään kutsua, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä kahinasta, jonka aiheuttajana oli. Mutta nämä käynnit virkistivät siinä määrin hänen mieltään, että hänessä näkyi selviä nuortumisen ja reipastumisen merkkejä. Entistään virkistyneempänä palasi Tunturi sorvinsa ääreen.
Joskaan ei asiaa enää märehditty ruokailuhuoneessa päivällistunneilla, niin sitä enemmän Airo teki työtä muokatakseen mielialoja vihamielisiksi Koutaa kohtaan. Hän kuiskutteli tuovansa tämän asian vielä sopivassa tilaisuudessa ammattiosaston kokoukseen käsiteltäväksi. – Sillä oliko nyt sopivaa menettelyä järjestyneen työläisen puolelta tuollainen? – Ja hän vastasi siihen itse. – Ei, se ei ole sopivaa, – ja toistaen tätä mieliajatustaan hän alkoi saada muitakin vähin erin vakuuttuneiksi sen sopimattomuudesta. Tunnesyihin hän oli aina ennenkin vedonnut, ja aatteelliset tunnesyyt ovat yhtä tulenarkoja kuin muutkin, mielet kohoavat äkkiä kiehumapisteeseen niihin kosketeltaessa. Näitä hän ymmärsi nyt vaalia ja lämmittää.
Hän oli aivan varma tuon odotetun päivän tulemisesta, jolloin hän saavuttaisi suuren voittonsa, jolloin hän olisi taas sama, oraakkelimaisesti vastaileva joukkojen johtaja kuin ennenkin, jolloin taas kaikki kääntyisivät hänen puoleensa kysymyksineen – ja jos tästä aika kääntyisi, hän voisi johtaa heidät uuteen, paremmin onnistuvaan yhteiskunnalliseen taisteluun ja kohoaisi merkitseväksi mieheksi.
Mutta sopivaa tilaisuutta siihen ei vain tahtonut koittaa. Lakon jälkeen olivat ihmiset väsähtäneitä, he oleilivat mieluimmin kotinurkissaan ja lepuuttivat hermojaan. Ne olivatkin joutuneet taistelun aikana useasti kovalle koetukselle, ja kun se nyt oli päättynyt tappioon, olivat kaikki alakuloisia. Ammattiosaston kokouksissa kävi vähän väkeä, niihin ei voinut puhaltaa eloa. Tärkeätkin kysymykset menivät huomaamatta ohitse, kukaan ei tahtonut vaivata itseään, vain harvat ja hyvin vakaumukselliset yksilöt seurasivat samalla lailla kuin ennenkin osaston toimintaa. Mutta heitä oli liian vähän, että olisi asian voinut ottaa esille, ja niin se siirtyi siirtymistään.
Mutta virkistymisen oireita sentään näkyi ilmassa. Ja ne merkit Airo pani tarkoin mieleensä. Niistä voisi kehittyä vielä jotakin? Mutta Koutakin seurasi näitä ilmiöitä omalla tahollaan, ne olivat hänestä uusia ja erikoisia.
Lakon aikana oli tällä teollisuudenalalla tehty paljon työtä. Nyt saatiin joka päivä kokea uusia yllätyksiä sinä aikana kehitettyjen työtapojen ja -menetelmien muodossa. Työketjua oli entisestään tehostettu. Määrätietoiset aivot olivat näiden koneiden käyttäjien tavallaan levätessä ja taistellessa tätä kehitysvirtaa vastaan suunnitelleet uupumatta uusia apuneuvoja. Insinöörit olivat tehneet tutkimusmatkoja ja tuoneet uusia menettelytapoja, työtapoja, jotka taas lisäsivät huomattavasti työsaavutuksia. Tätä aikaa oli käytetty vastakkaisella taholla sangen hedelmällisesti. Oli kokeiltu laajassa mitassa ja näin saavutettu huomattavia työsäästöjä. Apulaitteita oli parannettu perinpohjin ja nytkin niitä parannettiin, nythän oli taas riittävästi työvoimaa ja valmiita suunnitelmia, joita voitiin toteuttaa. Ruuvi kiertyi automaattisesti tiukemmalle. Tuntui kuin näkymätön käsi olisi ollut aina sitä kireämmälle vääntämässä. Ruuvien kierteet puristuivat, ne lujittuivat, olihan niiden särmiä hiottu, joten niillä oli mahdollisuuskin kiristyä. Mutta tämä osoitti vain sen tosiasian, miten pysähtymätön kehityksen kulku on. Levossa ollessaankin se kulkee eteenpäin, vastustuksestakin huolimatta se kiihtyy, ja nyt sai jokainen ponnistella entistä lujemmin aikaurakkansa kanssa, jos mieli pysyä leivässä. Mutta nyt oltiin henkisesti niin uupuneita, ettei voinut ajatellakaan vastarintaa. Yksi seuraus tästä oli: pakko opetti työntekijät suoriutumaan vaikeuksista, tulemaan kehittyneen tekniikan kanssa tasavertaisiksi ja tottumaan siihen, ettei sen säätämä pirullinen palkkaruuvi kuristanut kuoliaiksi heitä, vaan että he kykenivät sittenkin käymään samassa tahdissa. Se onkin suurenmoisinta ihmistyössä, että se kaikista huimaavista uudistuksista huolimatta pysyy koneiden tasolla. Mutta tässäkin voi havaita sen tosiasian, etteivät koneet voi mennä ihmisen edelle, vaan ihminen kehittyy, jos sattuu jäämään jälkeen, niiden tasolle ja jonkin ajan kuluttua niitä pitemmällekin. Tämän valossa on ymmärrettävissä sekin, ettei inhimillinen ajatus saavuta milloinkaan millään alalla viimeistä tulosta, vaan että sillä on loppumattomat mahdollisuudet kohottaa järkensä saavutuksia. Tällä haavaa meistä tuntuu väliin siltä, niinkuin kaikella olisi rajansa, mutta mitään rajoja ei ole, ja vuosikymmenen päästä kaikki on muuttunut toiseksi, yksinpä epäilyksemmekin.
Kouta seurasi näitä ilmiöitä jännittyneenä, yhtä jännittyneenä kuin Airokin, vaikka heidän ajatuksensa pyörivätkin eri ratoja. Häntä hämmästytti sanomattomasti kaikki. Ennen muita hän oli hämmästynyt siitä mukautuvaisuudesta, mitä työntekijät osoittivat suoriutuessaan näistä uusista vaikeuksista. Ennen käytyä taistelua se olisi ollut mahdotonta, he olisivat nousseet ennemmin tai myöhemmin vastarintaan. Ja nyt hän huomasi senkin, että lakko olisi syntynyt kerran kuitenkin. Se on aina luonnollinen vastailmiö. Otollisempana ajankohtana puhjetessaan olisi se ehkä tuottanut työläisille enemmän hyötyä, mutta samalla hidastanut tätä valtavaa kehityskulkua. Hän ei suorastaan iloinnut asian nykyisestä tilasta, mutta ei voinut sitä surrakaan, hän totesi tämän vain eräänä kehityksellisenä välttämättömyytenä, jota ei voinut kiertää, ja päätteli, että ehkä se sittenkin oli onnellisempaa, ehkä tämä vaihe voitiin sivuuttaa paremmin juuri nyt kuin myöhemmin. Oli hyvä, että siitä oli päästy jo. Tekniikan edetessä olisivat taistelut muodostuneet vieläkin valtavammiksi. Hän ajatteli mielellään, että kukaties vaikuttaneekin tässä se kehityksen säätäjä, johon hän oli aina uskonut. Kaikki seikat vahvistivat hänen päätelmiänsä.
Sitäpaitsi tämä tarkkaileminen oli hänelle mieskohtaisesti hyvin kiintoisaa. Kaikki eivät huomanneet sitä. Heiltä ei jäänyt siihen aikaa tai sitten olivat heidän henkiset edellytyksensä liian vähäiset havaitakseen erikoisempaa. Oikeampaa lieneekin otaksua niin, että näiden edellytysten puute on monta kertaa vaikuttavin tekijä siihen, että nähdään asiat yksipuolisina, aiheutetaan useammin taisteluita kuin olisi tarpeellista, mutta myöskään ei todellisen tarpeen hetkellä voida puolustautua. Ani harvat kohoavat milloinkaan yläpuolelle tavallisten katsomustapojen ja ne harvat, valitettavasti, eivät pääse vaikuttamaan muihin, heihin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti.
7.
Eräänä iltana kulki Kouta hyvin ajatuksiinsa painuneena työkortti kädessään kontrollikellolle. Hänellä oli niin paljon mietittävää, ettei huomannut ketään. Yht'äkkiä hän törmäsi johonkin, se oli Tunturi, joka myös oli menossa työkorttiaan leimaamaan. Tunturi oli entisestään vireämpi ja leikillisen päähänpiston satuttamana tahallaan aiheutti tämän yhteentörmäyksen. Ukko oli käynyt viime aikoina merkillisen elämänhaluiseksi, hän oli käväissyt usein iltaisin Koudan luona, niinkuin oli sovittukin. Joka kerta hän oli palannut sieltä lääkittynä. Ihmeellinen voima on tosimielessä osoitettu toveruus, joka ei tunne mitään yhteistä elämänkatsomusta, ei yhteistä aatekatsomusta, ei kaikkikäsittävää veljeyttä ja toveruutta, jossa yksilöllinen ja todellinen hukkuu lopulta yhteen suureen äänten pauhuun, eikä kukaan erota lähemmin itseään eikä toistaan. On ilmeistä että tällainen yhteisyys jää pinnalliseksi, väljäksi ja hataraksi, sillä eihän katusululle kokoontunut joukko tunne sen lähemmin toisiaan, sen taakse kokoontuneita ihmisiä yhdistää sinä hetkenä kärjistyneen tilanteen synnyttämä kiihtymys. Silloin ei kukaan kysy toiseltaan, ei jouda kysymään, mikä ja mitkä syyt sinut, toveri, on tähän viereeni tuonut? Toisin on asianlaita silloin, kun tuollainen tunne kehittyy ja versoo aivan itsestään, näistä varmoiksi väitetyistä yleisistä perusedellytyksistä huolimatta. Puhtaasti inhimillisten näkökohtien pohjalla syntyy sellainen henkinen yhteys, joka kasvaa yläpuolelle kaikkien rajojen. Toinen ei kysy toiseltaan, mikä sinua minuun yhdistää. Henkilökohtaiset eroavaisuudet häipyvät ja jäljelle jää vain suuri lämmin tunne, joka kohottaa ja rikastuttaa jokaista.
– Mitä varten Kouta nyt niin pää allapäin kulkee? Onko tärkeä kysymys ratkaistavana? Kierroslukuako lasket? kysyi Tunturi, jolle nämä asiat olivat ainoat, joihin tosiaankin voisi syventyä niin kokonaan, ettei näkisi vastaantulijoita.
– Kas vain! Enpä ollut huomatakaan. En minä kierroslukuja laske. Ajattelen nyt vain suuremman kierroksen lukuja, joita ei voidakaan liidulla peltipalaselle laskea, niinkuin me Tunturin kanssa muuten joka päivä teemme.
– Vai niin. Mahtaa se olla iso akseli, jonka laskemiseen ei peltipala riitä. Eivät suinkaan maapallon akselin kierrosluvut ole kyseessä?
– Ei ole. On laskettava kokonaisen ihmiselämän kierrosluvut. Tällä kertaa juuri oman elämäni.
– Onko Kouta joutunut nyt niin kiperään asemaan, että täytyy ruveta niitä etukäteen laskemaan. Eiköhän olisi parasta antaa niiden olla ja sallia elämän mennä menojaan.
– Eikö Tunturi ole milloinkaan suunnitellut ja ajatellut omaa elämäänsä eteenpäin?
– Totta puhuen, olenhan niin tehnyt. Nyt en tosin enää.
– Ei pidä heittäytyä vielä niin välinpitämättömäksi, vaan on aina mietittävä asioitaan eteenkinpäin. Onhan teillä lapsia, ja tietysti te olette heitä monestikin ajatellut?
– Olen kyllä. Olenpa niinkin. – Tunturi lämpeni. – Niin, niin. Olinpa puhua muistamattomuudessani vähän valhetta. Olen minä heidän kohtaansa monestikin ajatellut.
– Niin. Minulla on nyt sellaiset tuumat, että aion joksikin aikaa jättää tämän työmaan.
– Mitä Kouta nyt sanoo? – Tunturi sai pelästyneen ilmeen. – Ei suinkaan Kouta vakavasti aio jättää työmaataan. Johan minultakin menee puhekumppani, ja silloinhan minä alan taas surusta vanheta ennen aikojani. Ei Koudan pidä pois lähteä!
– Kyllä minä tosissani aion lähteä. Mutta ettei teidän tarvitse tehdä enempää kysymyksiä, sanon sen teille: menen teollisuuskouluun. Tunturi voi käydä iltaisin minun luonani juttelemassa, niinkuin tähänkin asti.
– No, onpa sekin hyvä, ettei kokonaan häviä pois näköpiiristä. Kyllä minä sen muistan, muistan toki. Aikooko Kouta mestariksi?
– En suinkaan. Enhän sellaisia laskelmia ole voinut tehdä. Mutta mikäpä siinäkin, vaikka aikoisinkin. Sitähän ovat monet pelänneet jo ennenkin, jos nyt sitten lähtisin toteuttamaan tuon ja varmistamaan heidän pelkonsa. Piiskaa minusta on ennustettu tälle työmaalle, nauroi Kouta.
– Ei tule, ei tule piiskaa, vaikka mestari tulisikin. Kouta on liian hyvä mies häijyksi muuttuakseen.
He kääntyivät, astelivat kontrollikellolle ja leimasivat korttinsa. Vielä portista ulos mennessä kuului heidän vilkas keskustelunsa.
– Katsokaapa noita veljeksiä. – Pilkallinen ääni kuulutti nämä sanat, ja työstä poistuvat miehet kohottivat päätään katsoakseen, mikä nyt oli kysymyksessä. Airo seisoi keskellä pihamaata ja viittoili portille päin. Helposti ymmärsi, keitä hän osoitteli, mutta menijät eivät sitä huomanneet. Sitäpaitsi ei Kouta kumminkaan olisi tällaisesta välittänyt. Mutta eräisiin tämä viittoileminen ja pilkallinen huuto teki vaikutuksen.
Vaara ja Vilska kulkivat yhdessä kotiin. He näkivät ja kuulivat kaikki tämän välikohtauksen vaiheet. Oli luonnollista, että tästä syntyi heidän välilleen keskustelu.
– Ei tuokaan räähkä malta pitää ikeniään kiinni, vihoitteli Vilska.
– Älä odotakaan sellaista. Olen luullut sinun oppineen tuntemaan hänet jo niin tarkoin, ettet toivokaan hänen puoleltaan mitään hyvää, vastasi toveri.
– Eipä kyllä. Mutta huudella ja leuhkailla asiaa, jonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä, se pistää väliin sisulle.
– Niinpä kyllä, mutta minkä sille mahtaa.
– No, toivottavasti tällaiset näytelmät pikapuoliin loppuvat, jos Antin aikomuksesta tulee tosi.
– Tuleehan siitä, en epäile sitä yhtään. Antti on niitä miehiä, jotka tekevät sen, mitä aikovat. Ei hän aprikoi vuosikausia puoleen ja toiseen.
– Tekee vain niin ikävän vaikutuksen hänen lähtönsä. Ainoa rehti toveri, jolta toinenkin saa oppia.
– Niin tekee, mutta tuleehan hän kesäajaksi töihin, ja pääsemme häntä katsomaan niin usein kuin haluamme, eihän hän näköpiiristä häviä.
– Eipä niin. Terve huomiseen.
– Terve, terve. Kuule, käydään tänä iltana häntä tapaamassa. Ei viitsitä puhua hänelle mitään tapahtuneesta, kun hän ei itse sitä huomannut.
– Hyvä että varoitit. Olisin taas kiukuissani saattanut mainita siitä jotakin.
8.
Vielä samalla viikolla sattui olemaan ammattiosaston kokous, ja Koutakin meni sinne tapansa mukaan. Nämä käynnit olivat tulleet hänelle tottumuksiksi, olihan hän kasvanut järjestötoiminnan piirissä, se oli ollut ja oli edelleenkin välttämättömänä osana hänen elämäntoimissaan. Tämä yhdistyselämä lyö leimansa kaikkiin aktiivisiin työläisiin, sen vaikutukset näkyvät heidän jokapäiväisessä elämässään, tavoissaan ja tottumuksissaan, ajatuksissaan, jopa puheissaankin. Samoinkuin ilmanala muokkaa ihmisiin eräitä rotuominaisuuksia, niin myös henkinen ilmanala muokkaa heihin määrätynlaisia sielullisia ominaisuuksia, ei ainoastaan työläisiin, vaan kaikkiin ihmisiin.
Niin paljon kun hän, Kouta, kapinoikin, niin erilailla kuin hän monessa suhteessa ajattelikin kuin toiset tehtaan työläiset, säilyi hänessä varma kunnioitus järjestöelämää ja -periaatteita kohtaan. Järjestökuri on mahtava tekijä työläisten sielunelämässä, käsitysmaailmassa. Se määrää ajatukset ja teot. Joka sitä rikkoo, joutuu poissuljetuksi. Ja siitä poissulkeminen on melkein samaa kuin maanpakolaisuus, tai tahdoton eristäminen, kaikki eivät sitä kestä sielullisitta vaurioitta. Ainoastaan aniharvat osoittavat niin suurta mukautumiskykyä, että murtavat nämä rajat ja hakevat sekä henkisiä että aineellisia yhteyksiä muualta. Harvat ovat myöskin ne, jotka kykenevät murtamaan luokkamuurin ja kohoamaan toiseen, ylempään luokkaan. Vaikkei luokkienmuodostajana enää olekaan yhtä paljon erilaiset aineelliset suhteet, vaan jo yhtä paljon henkiset, niin vaatii tällainen siirtyminen uuden vastaavanlaisen, ellei korkeamman henkisen yhteyden löytämistä. Koudalle olivat nämä henkiset yhteydet paljon suuremmanarvoisia tekijöitä kuin monille hänen tovereilleen. Hän etsi aina tuollaista henkistä sisältöä ja mikäli mahdollista ylempää. Siitä johtuikin hänen itsenäisyytensä ja arvostelevaisuutensa, joita toiset pitivät joko omituisuuksina tai sopimattomina pyrkimyksinä, mutta jotka kumminkin osoittivat hänessä suurempaa henkistä joustavuutta ja avarampaa käsityskykyä.
Kokoukseen saapuivat kaikki muutkin siellä säännöllisesti käyvät toverit, joille järjestötoiminta merkitsi samaa kuin hänellekin. Airo oli saanut myös vihin Koudan aikomuksesta. Ja kun hän kuuli muut sen yhteyteen liittyvät seikat, tilapäisen eroamisen, teollisuuskouluun menon, niin hän ryhtyi epäluuloisessa mielessään yhdistelemään asioita ja oli tekevinään niistä varsin selviä ja oikeita päätelmiä. Nyt hän luuli lopultakin päässeensä selville tuon miehen luonnonlaadusta ja pyrkimyksistä. Nyt, kun hän osoittaisi ne nähtäviksi yhdessä hänen rikkomustensa kanssa, eivät ne kai jäisi enää kenellekään epäselviksi. Nyt hän paljastaisi armotta tämän miehen. Se mahdollisuus oli vielä jäljellä, että Kouta saattaisi kohota mestariksi, mutta olihan hän ainakin osoittanut tovereille, miten väärälle miehelle he olivat antaneet luottamuksensa.
Tässä kokouksessa hän päätti iskeä viimeisen iskunsa ja tavalla, että se tuntuisi.
Kokouksen meno oli hiljaista ja rauhallista. Asioita pohdittiin niin tyyninä ja maltillisina, ettei aikaisempien kokemusten perusteella olisi voinut sitä odottaakaan. Kellään ei ollut mitään erikoista. Kun oli päästy työjärjestyksen loppuun, jäsenten ilmoittamien asioiden kohdalle, pyysi Airo puheenvuoron. Kukaan ei kuitenkaan odottanut mitään merkillisempää.
Silloin hän esitti syytöksensä. Ensin hän puhui kuivasti asian, siten ottaen vauhtia. Tällä tavoin menetellen hän ajatteli saavansa tarpeellisen huomion herätetyksi. Jos hän alunalkaen olisi esiintynyt voimasanoin, olisi mahdollisena seurauksena ollut kiihtyminen, mutta nyt jokainen odotti, että asia sujuu rauhallisesti ja päättyy pian. Mutta hän laski, että vasta Koudan vastattua syytökseen hän oikein kiihdyttää ja iskeekin.
Asianomainen vastasi tyynesti ja lyhyesti, katsoen tämän olevan hänen yksityisasiansa, johon ei järjestöllä ole mitään sekaantumisoikeutta, kun se kerran ei vahingoittanut järjestön enempää kuin yksityistenkään etua. – Sen vuoksi en vaivaudu enempää vastaamaan. Syyttäjä saa jauhaa sitä mielessään niin paljon kuin huvittaa. Sehän näyttääkin häntä miellyttävän.
Se oli ärsytystä. Ei tosin muiden kuin Airon mielestä. Tämä kimmastui.
– Moinen ylimielisyys osoittaa, miten halveksivasti Kouta suhtautuu järjestöön sekä tovereihinsa. Eikö ole suuri häpeä, ei, vaan rikos paljon kärsineitä, rehellisesti taistelleita tovereita kohtaan, että järjestynyt työmies ja vielä luottamusmies menettelee tällä tavoin, pitää pilkkanaan meitä kaikkia, häpäisee järjestöhenkeä. Tuhatkertaisesti se on häpeällistä. Osasto ei saa tällaista sietää.
Hänen jälkeensä esiintyi muitakin, etupäässä niitä, joihin Airo oli kyennyt vaikuttamaan. Mutta myös Koudan lähimmät toverit Vilska ja Vaara samoinkuin hänen komiteatoverinsa käyttivät puolustavia puheenvuoroja. He totesivat syytöksen aiheettomuuden.
Airo ei voinut tätä hyväksyä. Asian silleen jääminen merkitsi hänelle tappiota, taistelusta luopumista ja vihaamansa miehen tekojen tunnustamista. Sehän olisi ollut murhaavaa, vaikka tuo mies olisi ollut oikeassakin. Senvuoksi hän edelleen syytti leimuavin sanoin ja vaati tiukkoja toimenpiteitä.
Vihdoin Kouta itse sai puheenvuoron.
– Olen tarkoin miettinyt jokaista sanaa, mitä täällä tämän illan kuluessa on lausuttu. On puhuttu hyvistä ja kauniista asioista, mutta ei kumminkaan yhtään ajatusta, ei edes puolta sanaa, joka selvittäisi asian ydintä. Tarkoitan tällä sitä, että olisi sanottu sanakin tämän toisen ihmisen puolustukseksi. Puolustajani ovat puolustaneet minua, mutta eivät tuota toista, jonka sanotaan tehneen rikoksen jotakin suurta periaatetta kohtaan ja josta minun rikkomukseni sanotaan heijastuvan. En tahdo salata enkä heittäytyä tietämättömäksi siitä, mikä se on. On tarkoitus pakottaa minut noudattamaan jotakin vähemmän oikeudellista suhtautumista lähimmäiseeni, kuin minkä itse olen oikeaksi harkinnut. Aatteenikaan vuoksi en tahdo hävittää itsestäni ihmistä. Koettamalla puhdistua syytöksistä, joita minuun singotaan, tunnustaisin kuolleen kirjaimen oikeuden, jolla minut tahdotaan kahlita jotakin kylmää teoreettisen periaatteen määräystä noudattamaan, tahdotaan kahlita minun omatuntoni. Minun täytyisi värjöttää kylmänä kaikelle inhimilliselle hädälle ja tuskalle, pysyä vain opinkappaleen rajoissa. Minä en usko sellaiseen totuuteen, joka vaatii minua osoittamaan ymmärtämystä tuhansia ihmisiä kohtaan, joita en edes tunnekaan, mutta kieltää sitä tekemästä yhdelle ihmiselle, jonka tunnen. Vaikka tämä oppi ei kirjaimellisesti käske rakastamaan vihollistaan eikä antamaan heille heidän rikkomuksiaan anteeksi, vaan jopa eräiden tulkintojen mukaan päinvastoin, niin, jos sitä oppia sellaisenaan totteleisin, sovittamatta siihen omantuntoni vaatimaa inhimillisyys-näkökohtaa, osoittaisin olevani alhainen mieleltäni. Sitäpaitsi tämä yksilö ei ole minun vihamieheni, eipä edes vastustajanikaan. Jos hän joutuu kovaan koettelemukseen, jos hän hädän hetkellä on joutunut valitsemaan toisen tien kuin minä, niin senkö vuoksi häntä halveksisin, senkö vuoksi kieltäisin häneltä ystävyyteni, sulkisin oveni, kun hän minua etsii, kun hädässään tulee luokseni, tahtoen saada lohdutusta huoliinsa, jotka eivät ole suinkaan vähäiset. Eikö ole oikeamielisempää menetellä päinvastoin, lievittää hänen kovaa kohtaloaan? En tule kysymään häneltä syitä, en vaatimaan selityksiä, en anteeksipyyntöjä, sillä nälkä on pakottanut hänet siihen uhraukseen, jota hän ei olisi tehnyt, jos vain olisi ollut valittavana jokin toinen parempi mahdollisuus. Myöskään en vaadi jokaista olemaan kaltaiseni, en uskomaan kanssani samoihin totuuksiin. Minunhan on hyvin vaikeaa tietää, ovatko ne totuuksia muille kuin itselleni. Ihmiset ovat erilaisia, ja tämä on onneksi koko ihmisyhteisölle. Monivivahteisiksi tekemällä rikastutamme heitä, pyrkimällä tekemään samanlaisiksi tukahdutamme heidän parhaat ominaisuutensa. Jos te tänä iltana päätöksellänne rankaisette minua, osoittaa se mitä suurinta ahdasmielisyyttä, josta sanotte olevanne vapaita. Keskinäinen ymmärtämys ulotettuna oman piirimme ulkopuolelle auttaa meitä paremmin aatteidemme ja tarkoituksiemme toteuttamisessa kuin kiihkomieliset ja vääjäämättömät iskusanat, joilla kielletään inhimillisyyden vaatimukset ja rajoitetaan alkeellisimmat mukautumis- ja ymmärtämismahdollisuudet.
Hän lopetti. Ei kukaan vastannut vähään aikaan mitään. Jokainen kai tahtoi päästä mahdollisimman pian asiasta. Mutta seuraus oli, että kokous niukalla enemmistöllä päätti varoittaa Koutaa hänen menettelystään.
Vilska ja Vaara seurasivat tarkoin ystävänsä sanoja samoinkuin hänen syyttäjänsäkin ilmeitä. He luulivat tämän puheen vaikuttavan jotakin asiaan. Mutta paraskaan puolustus ei merkitse mitään silloin, kun ihmisen uinuvat ennakkoluulot heräävät. Se ei auta silloin, kun joukon kiihko ja sokeus määräävät, silloin raastetaan armotta paraskin yksilö alas temppelinharjalta.
Mutta Kouta muisti vielä kotiin mennessään hyvin entiset ajatuksensa. Hän muisti kaiken sen tilinteon, jota oli itsensä kanssa käynyt. Hän tajusi nyt, että totuudeksi kelpaa vain se, että menettelemme, lähimmäistämme ja itseämme kohtaan oikein, vaikkapa se olisikin sitten ristiriidassa jonkin yleisenä kulkevan totuuden kanssa. Nyt hän tunsi paremmin kuin koskaan ennen, mitä hän oli itselleen joukkoliikkeestä saanut, mutta myöskin sen, mitä ei ollut. Hän tunsi tahtonsa terästyvän ja antavan määräyksensä: lähde etsimään sitä.