[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3K7ktObQC5z7B1mvGr9VOUAUlTNDqzSwn11Pnm0Q2xk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1154,"Kädettömien taistelu","Ripatti, August (nimim. Aku Rautala)",1896,1931,"1154-ripatti-august-kadettomien-taistelu","1154__Ripatti_August__Kädettömien_taistelu",null,"romaani",[],[],"fi",1930,41701,285198,true,[],[],[],"Yhteiskunnallinen romaani kuvaa työtätekevän luokan elämää, ajatuksia ja sisäisiä taisteluja siirryttäessä nykyhetkestä kohti tulevaisuutta. Kerronta painottaa yksilön ja joukon asemaa sekä sosiaalista kehitystä asiapitoisella otteella.","Aku Rautalan 'Kädettömien taistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1154. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KÄDETTÖMIEN TAISTELU\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nAKU RAUTALA [August Ripatti]\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1930.\n\n\n\n\n\n\n        Kaikilla asioilla on filosofiansa.\n\n                           _Egon Friedell_.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nTämä kirja ei pyri loisteliaasti täyttämään niitä vaatimuksia, joita\npidetään välttämättöminä ja lainmukaisina taiteelliselle romaanille.\nKirjani tehtävänä on esittää kuva yhteiskunnallisesta elämästä\nnykyhetkestä tulevaisuuteen, pysytellen määrätyn kansanluokan --\ntyötätekevän luokan -- piirissä ja kuvaten sen elämää, ajatuksia ja\npyrkimyksiä sekä sen sisäisiä taisteluja. Lukija ymmärtänee, etten\npyri mitään ennustamaan, mutta luettuaan kirjani hän myöntänee\nesittämäni tapaisen kehityksen mahdollisuudet sekä todennee sen\ntulokset.\n\nAika ja paikka, entiset elämänvaiheet ja olosuhteet kirjani\nhenkilöille ja tapahtumille eivät merkitse mitään. Nykyisyys ja\nlähitulevaisuus, ihminen ja yhteiskunta, yksilö ja joukko, siinä\nainoat lähtökohtani, joiden kehitystä olen pitänyt silmieni\nedessä kirjoittaessani. Suorat linjat, asioiden yhteenvedot ja\njohtopäätökset niistä ovat olleet mielestäni enemmän arvoisia kuin\nyksityiskohdat, jotka kirjaani mahdollisesti olisivat taiteellisessa\nsuhteessa parantaneet; olen välttänyt niitä, koska ne ovat vain\nsivupuroja kokonaisuuden valtakymissä.\n\nKun kerran en itse ole lähtenyt taiteellisista momenteista, ei\nlukijankaan tarvitse niitä kirjaltani odottaa. Asiassa pysyminen on\nmerkinnyt minulle kaikki; tavalliset romaanin kaunistuskeinot ovat\nolleet sivuasia. Siitä huolimatta otan itselleni oikeuden nimittää\nkirjaani romaaniksi.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\n1.\n\n\n-- Hissi alas! huusi portaiden alapäässä soinnukas miesääni\nkäskevästi, ja voimakas käsi tärisytti hissiverkoston alimmaisinta\novea.\n\nHississä olevat kuhnustelijat säikähtivät tästä äänekkäästä\nkiirehtimisestä ja toimittivat hissin tavallista nopeammin alas. Sen\nsaavuttua alakertaan nousi siihen ripeäliikkeinen nuorimies, joka\nlevottomasti siirteli jalkojaan hissin hitaasti noustessa ylöspäin.\nTuskin menijä olisi hissiä odotellutkaan, ellei olisi ollut noustava\nkahdeksanteen kerrokseen. Se on jo melkoinen matka kiertoportaita\npitkin, ja urheilijakin sentään käyttää hissiä hyväkseen, etenkin jos\non työskennellyt kahdeksan tuntia yhtämittaa seisoallaan.\n\nYhtä ripein liikkein hän poistui hissistä ja kiirehti huoneeseen.\nNokiset työvaatteet oli tuota pikaa heitetty nurkkaan, ja mies\nseisoi täysin alastomana, teki ensin muutamia verrytysliikkeitä,\nasteli kylpyhuoneeseen ja paiskautui siellä suoraapäätä kylmään\nvesiammeeseen. Hän otti nyt kylmän virkistyskylvyn ja toimitti\ntarkistuspesun sen lisäksi, mitä oli jo työpaikallaan tehnyt.\nHetken päästä hän nousi ylös, hieroi ruumistaan, kuivasi itsensä ja\nteki uusia voimisteluliikkeitä ruumiinlämmön palauttamiseksi. Kun\ntavan- ja säännönmukaiset suoritukset oli käyty läpi, pukeutui hän\npuhtaisiin vaatteisiin.\n\nNyt hän oli taas sitä myöten valmis käymään käsiksi seuraaviin\ntehtäviinsä. Veri kierteli lämpöisenä ja vilkkaana suonissa. Hän\nveti huoneen ainoan nojatuolin ikkunan ääreen, kokosi eteensä kasan\nsanomalehtiä ja kirjoja ja ryhtyi lukemaan.\n\nAuringonsäteet lankesivat vinottain tähän kahdeksannen kerroksen\nhuoneeseen, ja mies oli asettanut tuolinsa niin, että ne lankesivat\njuuri hänen päälleen lämmittävästi. Hetken päästä tuntui raukaisevan.\nHän ojensi itseään, asettautuen mukavampaan asentoon, ja nukahti.\n\nPuoli tuntia lienee kestänyt unta, kun hän heräsi. Aurinko oli\nliukunut pois, ja nyt hän tarttui uudestaan sanomalehtiin. Ensin hän\nsilmäili Suomen Sosialidemokraattia ja luki tarkasti sen artikkelin,\njossa selitettiin kommunistien hajoitustoimintaa työväenliikkeessä\nyleensä sekä erikoisesti ammatillisessa liikkeessä. Sitten hän\nosui tarkkaamaan kirjoitusta Nokian lakosta, sillä se oli päivän\nkiintoisin kysymys järjestyneissä työläispiireissä. Litvinovin\npöytäkirja oli toisarvoinen, eduskuntapiireissä siihen ehkä\nsyvennyttiin ja siitä puhuttiin. Työläisistä olivat polttavimpia\nkysymyksiä ammatilliset ja urheilulliset kysymykset, sillä\nnäiden ympärille olivat keskittyneet työväestön eri ajatus- ja\nmielipidesuuntien pyrkimykset. Niistä käytiinkin mitä kiihkeintä\ntaistelua, joka saattoi sosialidemokraattiset ja kommunistiset\ntyöläispiirit vihaamaan toisiaan katkerammin, kuin mitä he\nmilloinkaan olivat porvareita vihanneetkaan. -- Hän vilkaisi\nlehden viimeiselle sivullekin, -- Topra-Heikin kirjoitukset\nnaurattivat, mutta lopuksi hän pudisti päätään, viskasi lehden\npois ja otti tilalle Työväenjärjestöjen Tiedonantajan. Samat\njutut, toiset miehet vain siinä hyökkäilivät, syyttivät toisia\nhajoittajiksi, pettureiksi ja muiksi. Kieli oli vieläkin karkeampaa\nja voimallisemmin höystettyä. Asiaeroa ei tuntunut paljonkaan olevan,\nja kumpikaan kiistapuoli ei voinut tuoda asian ydintä esiin. -- Hän\nheitti tämänkin lehden pois samanlaisin pettymyksen tuntein kuin\nedellisenkin.\n\nHän, Antti Kouta, oli paljon ajatellut noita kysymyksiä. Hänen\nmyötätuntonsa olisi ollut kokonaan tämän äärimmäisen vasemmiston\npuolella, jos näiden menettelytavat ja aaterakennelma olisivat\nolleet täysin johdonmukaisia ja jos nämä olisivat pysyneet niiden\nkysymysten rajoissa, jotka olivat välttämättömiä ja tarpeen vaatimia.\nMutta kun nämä hapuilivat mahdollisimman kaukaisissa ja vieraissa\nasioissa, niin hän ei antautunut aktiiviseen toimintaan näiden\npyrkimysten perille viemiseksi. Tämän vasemmistolaisen työväenosan\npyhimyksellinen Lenin-palvonta ja ylenpalttinen Neuvostoliiton\nihailu olivat hänelle vastenmielisiä. Myöskään hän ei pitänyt siitä\nmilitaristisesta hengestä eikä pintapuolisesta fraseologiasta, mitkä\ntässä liikkeessä yhdistyivät suureksi meluamiseksi ja tarpeettomaksi\nilmaan huitomiseksi. Sosialidemokraateissa häntä tympäisi näiden\nporoporvarillisuus, sillä hän havaitsi heidän monen johtajansa olevan\npaljon porvarillisemman kuin milloinkaan porvarilliseksi lukeutuva\nsaattoi olla. Sitäpaitsi koko sosialidemokraattinen liike osoitti\nsuurta saamattomuutta, kun sillä ei ollut tarjottavanaan mitään\nsellaista, joka olisi kiehtonut ja häikäissyt odottavia mieliä,\nvastaanottoisia mieliä, kuten häntäkin. Porvarillisille aate- ja\najatussuunnille hän ei kallistanut korvaansakaan ollen tietoinen\nluokka-asemastaan. Se velvoitti häntä käsityskantansa mukaan olemaan\ntarpeellisen kaukana sekä vastarinnassa näitä omia ja luokkansa\nperivihollisia kohtaan. Ja koska -- sellainen käsitys hänellä oli\n-- porvarit vastustavat kaikkia hänen luokkansa pyrkimyksiä, niin\nmitäpä tekemistä tai yhteistä hänellä olisi ollut heidän kanssaan.\nVarsinaisesta luokkajaosta tai todellisista luokkasuhteista hän\nei kyllä tähän mennessä ollut vaivautunut ottamaan perinpohjaista\nselvyyttä, hänelle riitti tunnepohjasta saatu vakaumus käsitykseksi.\nTietoja hän ahmi sekä yhteiskunnallisilta että teknillisiltä\naloilta, eivätkä yleislaatuisetkaan asiat, kuten taide- ja\nkirjallisuuskysymykset, olleet hänelle vieraita. Mutta hänen\njohtolauseensa oli: mikään inhimillinen ei saa olla vierasta. Hänellä\nkyllä oli oma läheinen toveripiirinsä, mutta verraten vieraaksi ja\nyksinäiseksi hän tunsi itsensä heidänkin parissaan. Ajan virtaukset\ntäyttivät hänen mielensä kokonaan, varsinkin sen sisäisemmät\nja henkisemmät virtaukset, jotavastoin hänen toverinsa olivat\nantautuneet enemmän ulkopuolisten vaikutusten alaisiksi. Hän oli\nyksinäinen mies elämässään, asuikin yksin tässä suuren asuntotalon\nkahdeksannessa kerroksessa. Hän oli itse kalustanut huoneensakin, ei\naivan täysin makunsa mukaisesti, vaan varojensa mukaan. Ja sikäli\nkuin varoja riitti, täydensi hän kalustoaan. Näin hän sai täydellisen\nrauhan syventyä omiin oloihinsa ja asioihinsa.\n\nTyöpaikalla olivat päivät kuluneet kiireisessä työssä. Aina\nolikin kiirettä. Milloinkaan ei tunnuttu saatavan niin paljon\nvalmistetuksi kuin tarvittiin. Hän ei ollut ajatellut eikä ratkaissut\nitselleen asian ydintä, joka oli siinä, että tuo kiireellisyys oli\nnykyaikaisen tuotannon perusehto. Jos hän olisi kysymystä tutkinut\nja tarkastellut, olisi hän havainnut, että nykyaikainen teollisuus\nei muuten voinut pysyä kehityskykyisenä jossakin yksityisessä\nmaassa, ellei siinä pyritty samoihin saavutuksiin ja samalle tasolle\nkuin kaikkialla muuallakin. Kansainvälinen teollinen kilpailu\noli sen aiheuttanut. Kaikkia tuotteita piti saada mahdollisimman\npaljon ja mahdollisimman lyhyessä ajassa valmistetuksi. Aika ja\npaljous olivat päätekijöitä, laatu ja muut puolet tulivat vasta\ntoiselle tilalle. Työn jatkuvaisuus ei ollut pyrkimyksenä. Sen\njälkeen kuin ylituotantoa syntyisi, pantaisiin tehtaat seisomaan ja\ntyöntekijät saisivat etsiä uusia aloja, saisivat siirtyä toisille\ntuotannonaloille työskentelemään. Sen hän oli kyllä havainnut, ettei\nnykyaikainen työmies voinut olla aivan varma yhdenlaisen ammattityön\njatkuvaisuudesta koko iäkseen, kuten ennen aikaan, jolloin sepälle\nriitti takomista kuolemaansa asti ja samalla tavoin muillekin\nammattilaisille. Nykyaika oli pyyhkäissyt vanhat ammattijaot\ntykkänään pois, se erikoistutti työmiehen joksikin aikaa yhteen\ntyöhön, mutta kun se oli loppunut, oli työntekijän siirryttävä vallan\ntoisenlaiselle teollisuuden alalle, ja siellä hänet erikoistettiin\ntaas joksikin ajaksi tuohon toiseenkin tehtävään. Nykyjään ei ollut\nenää ihmeellistä, että saattoi tavata muurareita, jotka olivat\ntäysin ammattiinsa perehtyneitä mekaanikkoja, tai puuseppiä, jotka\nolivat maalareita. Tämän olivat alati vaihtelevat konjunktuurit\naiheuttaneet. Ja -- hän mietti -- mihin suuntaan tässä vielä\nkehitytäänkään, lopuksi kai ei voida puhuakaan eri ammattilaisista,\nvaan puhutaan yleensä työntekijöistä, jotka ovat kaikki samanlaisia\nja tekevät sitä työtä, mitä kulloinkin esiintyy, niitä sattuvat\nsaamaan ja mitä tarvitaan. Konetekniikka poistaa kehittyessään\nloputkin raja-aidat, mitä tässä suhteessa on olemassa. Ja jäljellä\nei ole mitään muuta kuin yksi suuri palkkatyöväen armeija, joka ehkä\ntaistelee raskaita taisteluja puutteita ja kärsimyksiä vastaan,\ntaistelee siitä olemassaolon oikeudesta, jonka koneet tulevat heiltä\nriistämään.\n\nHän heitti sanomalehden pois, ojensi käsiään ja silmäili ulos.\nKevätilta oli kuulas ja kirkas. Hän ajatteli ulos lähtemistä ja\nsiirsi sanomalehdet sivuun. Mutta nyt hän havaitsi alimmaisena olevan\nSuomen Ammattijärjestö-lehden. Hän otti sen käteensä ja ryhtyi vielä\nsitäkin silmäilemään.\n\nHän huomasi äkkiä aivan uuden asian. Lehden toisena kirjoituksena oli\n\"Ratsionalisointi rautatiekonepajassa\". Sehän oli hänen työpaikkansa.\nMitä siis siitä? Hän istui uudestaan ja alkoi lukea.\n\n\"Ulkomaiden ammattiyhdistyksissä on sangen laajasti pohdittu\nratsionalisoimiskysymystä varsinkin sodan jälkeisinä vuosina,\njolloin se kaikessa laajuudessaan on ollut aktuelli päivänkysymys.\nOn esitetty sen hyviä ja huonoja puolia, varsinkin jälkimäisiä. On\nkoetettu mahdollisesti hidastuttaa sen kehitystä, mutta tuloksetta,\nsillä tällä kysymyksellä, jos millään, on takanaan se laki, jota me\nsanomme taloudelliseksi pohjaksi.\n\nMeillä on kysymykseen kiinnitetty vain vähän huomiota. Kuitenkin\non meillä laajoja teollisuusaloja, joissa ratsionalisoiminen on\ntoimitettu tieteen \"viimeisen sanan mukaan\" ja joissa sitä jo\nvuosikausia on sovellettu käytäntöön.\n\nMitä on siis ratsionalisointi?\n\nKäsite johtuu vieraskielisestä sanasta _ratio_ == järki -- ja\nteollisuuteen sovellettuna ratsionalisoinnilla siis tarkoitetaan\ntuotannon eli työn _järkiperäistämistä_. Toisin sanoen: työnteolle\nlaitetaan uusia mekaanisia apukeinoja, työ spesialisoidaan,\ntyöntekijäin soveltuvaisuus määrättyyn työhön tarkistetaan eri\nmenetelmien mukaan, pyritään välttämään työntekijän tarpeetonta\npaikaltaan liikkumista. Lopuksi erikoisesti tätä varten keksityllä\npirullisella palkkaruuvilla otetaan työläisestä irti kaikki\nmahdollinen työpäivän kuluessa. Se on teollisuuden ratsionalisointia.\"\n\nSiinäpä se olikin. Sehän oli se avain, jota hän ajattelussaan\ntarvitsi. Häneltä oli tähän saakka puuttunut sana, käsite, millä\nhän olisi määritellyt ajatuksensa ja johtopäätöksensä mainitusta\nkysymyksestä. Kyllähän hän ennemminkin oli kuullut puhuttavan siitä\nja nähnyt tuon sanan mitä erilaisimmin käytettynä, mutta nyt se\navautui hänen eteensä yksinkertaisena ja tajuttavana. Hän alkoi\najatella ratsionalisointia.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOvikello soi, hänen oli keskeytettävä lukemisensa ja mentävä\navaamaan. Tulija oli hänen työtoverinsa Matti Vilska. Tämä ensi\ntöikseen huudahti:\n\n-- Lopeta jo, Antti, tuo tutkiminen ja lähde ulos. Jollet lähde\nmuualle, niin mennään Työväentalolle. Istutaan kahvilassa. Ehkä\nsinne tulee muitakin tovereita päätetään siellä sitten illan muusta\nohjelmasta.\n\nAntti Kouta laski lehden pois ja kysyi:\n\n-- Oletko katsonut sanomalehdestä, onko siellä jotakin, joka olisi\nvähän erikoisempaa?\n\n-- En ehtinyt. Tänäänhän on keskiviikko, ja tiedäthän sen vanhastaan,\nettei siellä ole nyt mitään erikoisempaa tilaisuutta. Jokin\nvastalausekokous vain.\n\n-- En tarkoittanut mitään huveja, ajattelin siellä olevan joitakin\nparemmanpuoleisia keskustelu- tai esitelmätilaisuuksia.\n\n-- No onhan se vastalausekokous kylliksi jännittävä.\n\n-- Totta puhuen minua kyllästyttävät nuo ainaiset vastalausekokoukset\nja ponsitehtaileminen, kun niillä ei kuitenkaan mitään tuloksia\nsaavuteta. Meidän porvarimme ovat siksi paksunahkaisia, etteivät\nhe moisista protesteista piittaa tuon taivaallista. Harkittaisiin\nennemmin muita kysymyksiä ja yritettäisiin saada ne paremmin\nymmärretyiksi. Ehkä silloin joukkojen tietoisuus kasvaisi ja\nlaajenisi. Nyt se häviää iankaikkisten mielenosoitusten ja\nvastalauseiden virtaan.\n\n-- Etkö sinä sitten myönnä noiden asioiden tärkeyttä? Ei suinkaan\nniiden takia mieltä osoitettaisi eikä pantaisi vastalauseita, jos ne\neivät koskisi työläisiä ja heidän elinkysymyksiään.\n\n-- Useimmissa tapauksissa ne ovat pelkkää roskaa. Tärkeätkin\nkysymykset hukkuvat toisarvoisten sekaan ja jäävät aivan vieraiksi\nmeille tämän maan työläisille.\n\n-- Sinä et ota huomioon kansainvälisyyttä ja sitä, mihin se\nvelvoittaa. Se vaatii samojen kysymysten esille ottamista\nsamanaikaisesti kaikissa maissa.\n\n-- Mutta se on väärin ymmärrettyä kansainvälisyyttä. Minun nähdäkseni\nolisi ensin lakaistava oma kynnys ja sitten vasta vieraiden veräjät.\nMinun käsitykseni mukaan olisi kansainvälisyydelle suuremmaksi\nvoitoksi se, että yksityisten maiden työläiset perehdytetään omiin\nsisäisiin kysymyksiinsä ja näin tehden kasvatetaan heistä ajattelevia\nyksilöitä, jotka ajattelevat ja tahtovat itsenäisesti sekä\nyksimielisesti. Silloin he edustaisivat paljon suurempaa luokkavoimaa\nkuin nyt, jolloin heidän harrastuksensa ja taistelutahtonsa\nhajoitetaan mahdollisimman moniin ja vieraisiin asioihin ja\nkysymyksiin. Tästä kaikesta ei voi ollakaan mitään muuta seurausta\nkuin mielipiteiden hajoaminen. Ja juuri siinä näen suurimman syyn\nmeidän työläisten nykyiseen heikkouteen ja suureen hajanaisuuteen.\n\n-- Niin saattaa olla. Mutta ei väitellä täällä. Se on väsyttävää.\nMennään talolle, voithan sitten katsoa ilmoitustaulusta, sattuuko\nsiellä olemaan jotakin erikoisempaa.\n\n-- Voisihan senkin tehdä, mutta minä en viitsisi tarpeettomasti\nlähteä. Tässä on juuri edessäni mielenkiintoinen kirjoitus, minun\non ensin tutkittava se ja saatava siinä esitetyt asiat itselleni\nselviksi jo huomiseen mennessä.\n\n-- Mikä sinulla nyt taas niin tärkeä kysymys on? Ehkä se on jokin\nniitä sinun ainaisia probleemojasi, joiden takia sinä aina homehdutat\nitseäsi.\n\n-- Tämä on yhtä paljon sinulle kuin minullekin. Tämä koskee\nläheisesti meidän työtämme. Katso, sen päällekirjoituksena on\n\"Ratsionalisointi rautatiekonepajassa\".\n\n-- Jonkun kirjeenvaihtajan kertomus kai, ylimalkainen kuvaus oloista\nja mielipidevirtauksista työmaalla.\n\n-- Tällä kertaa tämä on tärkeämpää kuin selonteko siitä, kuinka\npaljon noskelaisuutta ja kommunismia esiintyy työmaallamme. Tämä\nkirjoitus on poikkeus ja samalla harvinainen. Tähän tutustuminen on\nvälttämätöntä, suoraan sanoen se koskettelee meidän elinkysymyksiämme.\n\n-- Vai niin. Minä en niihin niin paljon kiinnostu. Täytyy vähän\nhuvitellakin nuorena ollessaan. Muuten kävisi kaikki liian\nyksitoikkoiseksi.\n\n-- En kiellä sitä, mutta jokaisen on kiinnitettävä elinkysymyksiinsä\nhuomionsa, sillä niistä riippuu, voimmeko me huvitella -- jopa sekin,\nvoimmeko ajatellakaan.\n\n-- No lue se sitten pian, ja lähdetään. Lue ääneen, ettei minun\ntarvitse vaivautua sitä lukemaan.\n\nAntti alkoi lukea artikkelia, Matti kuunteli. Tämän tarkkaavaisuus\nkasvoi hetki hetkeltä, sillä niin läheinen oli asia hänellekin. Ei\nhänkään ollut milloinkaan asiaa ajatellut eikä tiennytkään siitä\njuuri mitään. Nyt se avautui täysin selvänä ja ymmärrettävänä\nhänellekin, ja hän myönsi itselleen sen olevan todellakin\nhuomionarvoisen ja enemmänkin: polttavan elinkysymyksen, jota ei\nlioin vain voinut sivuuttaa. Kun Antti oli lopettanut lukemisensa,\nkysyi Matti:\n\n-- Joko se päättyi?\n\n-- Kyllä, mutta on täällä tällä kertaa toisiakin samaa asiaa\nkäsitteleviä artikkeleita. Ne valaisevat kysymystä muissa maissa.\n\n-- Ei lueta niitä nyt. Keskustellaan ensiksi tästä. Minä en\ntodellakaan ole ennemmin tästä kuullut mitään enkä ole osannut\ntämäntapaista ajatellakaan.\n\n-- Et suinkaan. Tähän mennessä meillä ei ole tällaista kysymystä\ntarvinnutkaan selvittää. Ratsionalisointi maamme teollisuudessa\non tapahtunut vasta viimeisten vuosien aikana eikä vieläkään\nkaikkialla. Siksi se ei ole herättänyt laajempaa huomiota. Tarkoitan:\nme työntekijät emme ole huomanneet sitä aikanaan, enempää kuin\nmonia muitakaan elinkysymyksiämme. Olemme kiintyneet ulkoisiin\nasioihin ehtimättä sisäisiin, tärkeämpiin. Nyt havahdumme yhtäkkiä\nja heristäydymme, kun kiristys alkaa työnantajien puolelta olla\nhuipussaan. Me työläiset kuljemme vuosikymmenen jäljellä ajastamme.\nVai mitä ajattelet?\n\n-- Olet oikeassa. Mutta meidän on otettava asia yleisemmän\nkeskustelun alaiseksi jo huomisesta lähtien työmaallamme.\nInternatsionaalikysymykset saavat levätä, ne ovat tämän rinnalla\ntoisarvoisempia. Tämä täytyy saada jokaisen kalloon mahtumaan, ja\njokaisen on ratkaistava suhteensa tähän kysymykseen.\n\n-- Kuten internatsionaalikysymykseenkin. Niinhän sinä olet aina\nvaatinut.\n\nMatti hämmästyi. Niin hän todellakin oli tehnyt, hän muisti sen. Hän\notti kaikki uudet asiat kuohahtavan innokkaasti, ne saivat hänestä\ntulisimman kannattajan ja ajajan vähäksi aikaa. Mutta pian hän väsyi\nniihin, sillä hän ei omistanut ajatuksiaan kokonaan niille. Ja\nhäilähtelevä kun oli, täytyi hänen saada nopeasti vaihtelua, ja niin\nne aina jäivät syvemmin tutkimatta. Senvuoksi hän nyt hyvin tunsi\ntoisen sanonnassa tahallisesti tähdätyn heiton tähän hänen heikkoon\nkohtaansa.\n\n-- Onhan se totta sekin, mutta et kai sillä tarkoittane, ettei\nminusta olisi miestä mihinkään?\n\n-- En, en suinkaan. Päinvastoin sinua juuri tässäkin asiassa\ntarvitaan, sillä sinun innostuksesi on aina ollut suurena apuna\ntähänkin saakka, kun olemme erilaisia kysymyksiä herättäneet\ntyömaalla keskustelunalaisiksi. Niin tässäkin. Nyt voimme lähteä\nulos, ja jos tapaamme tovereita, niin keskustelemme heidän kanssaan.\nJa ellemme tapaa, on meillä kahdenkin puhelemista.\n\nHe lähtivät ulos ja menivät tuttuun tapaan Työväentalolle.\n\n\n\n\n3.\n\n\nOli vielä aikaista heidän tullessaan Työväentalon ravintolasaliin.\nKun orkesteri alkoi soittaa, täyttyivät pöydät tuota pikaa. Ei\nniin paljon soiton vuoksi, vaan tämä aika oli tullut useimmille\ntavanmukaiseksi. Ns. opintoyhdistysläisiä oli jo useassa pöydässä\nistumassa. He edustivat meikäläisiä komsomoleja. Ja heidän\nihanteekseen oli istutettukin pyrkimys saavuttaa samanlainen\nrepäisevä käyttäytymismuoto kuin esikuvilla, Neuvosto-Venäjän\nkomsomoleilla. Heidän pöydästään kuului omituista keskustelua.\nÄänekästä se oli, ja jos sitä tarkkaavaisena seurasi, niin sai\nsen vaikutuksen, että liikuttiin asioissa, joiden syvällisempää\nmerkitystä nämä keskustelijat eivät itsekään täysin käsittäneet.\nMutta heidän innostuneisuutensa ja elehtimisensä veti väkisinkin\ntarkkailijaa puoleensa. Vallankumoukselliset termit ja iskulauseet\nolivat noiden nuorukaisten ja neitosten huulilla, ja he\nväittelivätkin keskenään tottuneesti. Jos ei olisi tuntenut heitä ja\nheidän väitelmiään perusteellisemmin, olisi saattanut luulla heidän\nperinpohjin tietävän ja tajuavan nuo keskustelunaiheet. Mutta se oli\nvain lainatavaraa, joka oli istutettu vastaanottavaisiin mieliin\nsilloin, kun ne olivat herkimmillään. Heitä olisi pinnallisesti\nkatsoen saattanut luulla kokonaan uudeksi polveksi, jolla on uudet\nkäsitykset asioista ja ihmisistä, yhteiskunta- ja elämänkysymyksistä,\njopa rakkauselämää koskevistakin kysymyksistä. Paljon heissä tosin jo\noli uutta pinnalla, mutta vanhaa sittenkin uinui pohjimmalla heidän\nmielissään.\n\nOvensuussa olevan pyöreän pöydän ääressä, jota sanottiin\ntaiteilijapöydäksi, istuivat kaikkein kummallisimmat olennot. Heitä\nkyllä pidettiin taiteilijoina, mutta siitä ei ollut paljoakaan\ntietoa, mitä taiteen aloja he oikeastaan edustivat. He istuivat ja\nelehtivät vieläkin huolettomammin ja samalla huomiota herättävämmin\nkuin opintoyhdistysläiset, joskin hiljaisemmin, mutta aivan\nliioitellun arvokkaina ja ylimielisen näköisinä. Tämä sai tarkkaajan\nvakuutetuksi siitä, että heidän taiteilijaominaisuutensa oli enemmän\ntehtyä kuin aitoa, sillä oikea taiteilija ei olemuksellaan sitä tuo\nenää nykyaikana esiin. Hänet huomataan ilman asennoimista, ja jos ei,\nniin hän ei pidä siitä suurtakaan lukua.\n\nYhtäällä pöytien ääressä istui painijoita, toisessa saattoi olla\nnyrkkeilijöitä, ammattiyhdistysväkeä -- tämän talon avarat suojat\nvetivät puoleensa kaikki työväen eri harrastuspiirit, ja monenkin\nmielestä tämä talo tuntui kodilta. Etenkin nuoret työläiset olivat\ntähän kiintyneet, ne nimittäin, joilla oli muitakin harrastuksia\nkuin pelkkä jazzin tai spriin nauttiminen. Jazz-tarpeilleen täältä\nsai kyllä tyydytystä, mutta ei juopottelulle. Sen viljelijät\npysyttelivätkin poissa täältä.\n\nAntti Kouta ja Matti Vilska olivat saaneet itselleen ensimmäisen\npyöreän pöydän. Tilattuaan annoksensa he ryhtyivät keskustelemaan\ntäällä tekemistään uusista havainnoista.\n\n-- Oletko pannut merkille sitä, ettei täällä näe juuri vahingossakaan\nketään sosialidemokraattista kansanedustajaa, kommunistisia kylläkin.\n\n-- He kai ovat ottaneet siksi korkean asenteen, etteivät katso\nenää tarpeelliseksi jokapäiväistä kosketusta työläisten kanssa.\nHe saavat kyllikseen joukosta jo äänien kalastusmatkoilla.\nJälkimmäiset taas noudattavat tarkoin ohjesääntöään, jossa vaaditaan\nalituiseen kosketukseen ja kanssakäymiseen työläisten kanssa, heidän\nmielialojensa ja tarpeidensa selvillesaamiseksi, kuten teesi kuuluu.\n\n-- Ahaa, olet oikeassa. Muuta selitystä en enää kaipaa.\n\nPöytään saapui toisiakin työtovereita, ja keskustelu solui milloin\nyhtäälle, milloin toisaalle. Tästä aiheiden vaihtelevaisuudesta ei\ntuntunut olevan pysähdystä löydettävissäkään. Lopulta eräs virkkoi:\n\n-- Ensi sunnuntaina on ammattiosaston kokous, jossa äänestetään\nmeidän liittomme Ammattijärjestön edustajakokousedustajista. Kai\npojat kokoukseen menevät?\n\n-- Mennään kai, -- sanoi Matti Vilska. -- Emmehän muulloinkaan\nole olleet poissa. Nythän kokouksessa käsitellään alustavasti\ntyöehtosopimustakin.\n\n-- Keskustellaanko? sanoi Antti. -- Siinä tapauksessa minäkin tulen\nkokoukseen.\n\n-- Etkö ota osaa edustajaäänestykseen ollenkaan? kysyttiin.\n\n-- Otan tietysti. Ja helpottaakseni teitä, ettei teidän tarvitse\ntehdä seuraavaa kysymystä, ilmoitan, että äänestän kaikkein\ntuntemattomimpia ehdokkaita, sillä he eivät ole kiihkeimpiä\npuoluepukareita eivätkä intoilemalla puolin tai toisin tee itseään\ntunnetuiksi, vaan voivat omistautua itse asioillekin. Menettelen\nnäin vähääkään välittämättä siitä, että en noudata kummankaan puolen\nohjesääntöä: ei yhtään ääntä hukkaan, ei yhtään ääntä hajoittajille.\n\n-- Sinäpä nyt kovin omaperäinen olet. Et hyväksy siis toisia etkä\ntoisia.\n\n-- En, sillä kummatkin ovat samanlaisia suupaltteja, -- paljon porua,\nvähän villoja, siinä on kumpienkin ansiokas toiminta.\n\n-- Oo, kuinka arvostelevaa! ihmettelivät toverit.\n\n-- Niin, mutta myöntänette Antin olevan liiankin paljon oikeassa,\npuolusti Matti.\n\n-- Kyllä, kuului epäröiden. Kun kukaan ei voinut esittää\nvastaväitteitä, tyydyttiin tähän. Läsnäolijoista ei kukaan ollutkaan\neri mieltä, mutta epäröiminen johtui siitä, että odotettiin\nesimerkiksi Matilla olevan vastaväitteitä. Kun hänkin näytti olevan\nvanhan kiistakumppaninsa Antin kanssa samaa mieltä, niin toisetkin\nolivat tyytyväisiä. Useimmat heistä päättivät nyt menetellä samalla\ntavalla kuin Anttikin. He eivät vielä tienneet, mitkä kysymykset\ntoveruksia enimmin askarruttivat.\n\n-- Oletteko milloinkaan tutustuneet siihen järjestelmään, missä me\nteemme työtämme ja miten me sitä teemme, kysyi Antti yht'äkkiä.\n\n-- Kapitalistinen järjestelmähän se on, ja kapitalististen\nliikeperiaatteiden mukaanhan me työtä teemme, vastattiin.\n\n-- Niin kyllä, sen te kyllä tiedätte. Meillä teetetään työtä\nkapitalististen periaatteiden mukaan, ja luulisi siis, että\nmekin tietoisesti toteutamme työssämme tätä periaatetta. Useat\nmeistä tietävät toteuttavansa sitä, vaikka vasten tahtoaan. Ja\nvaikka me työskentelemmekin voiton ja lisäarvon saantia varten\nkapitalisteille, emme tee sitä aivan vapaasta tahdostamme. Vallitseva\ntuotantojärjestelmä on nyt sellainen, että meidän on niin tehtävä,\nhuolimatta siitä, että meillä on työstä ja tuotannosta aivan toiset\nperiaatteet. Meidän on työskenneltävä elääksemme. Tämä on vain asian\nyleinen puoli, mutta minä haluaisin tietää, millaisen työjärjestelmän\nmukaan me työskentelemme?\n\n-- Tietysti kapitalistisen.\n\n-- Sen te äsken jo sanoitte. Mutta millainen työ- ja\npalkkausjärjestelmä on meidän työmaallamme?\n\n-- Työ on erikoistettu, spesialisoitu, ja palkkauksessa vallitsee\nyleisemmin aikaurakka.\n\n-- No niin. Selvä. Mutta oletteko kuulleet, että tämän systeemin\nsanotaan olevan tuotannon ratsionalisointia?\n\n-- Niin. Se tahtoo sanoa: tuotannon järkiperäistämistä.\n\n-- Eikö tuotanto ole ollut aina siitä hetkestä saakka järkiperäistä,\nkun ihminen on yleensä ruvennut jotakin tekemään?\n\n-- On ja ei ole. Sillä on suuren suuri aste-ero. Meidän toimintamme\non sikäli järkiperäistä, mikäli se palvelee meidän olemassaolomme\njatkuvaisuutta. Mutta nyt emme sisällytä tähän yleisinhimillistä\nsuhdetta, vaan yhteiskuntataloudellisen suhteen, ja käsittelemme\nkysymystä sen puitteissa. Me otamme lähtökohdan lähempää, emme\nyleisinhimillisestä teko- ja työperiaatteesta, vaan siitä\nliikenäkökohdasta, jolla halutaan säästää aikaa ja rahaa. Se\nselvittää kaiken. Ajan säästöä ei syntyisi ilman työn spesialisointia\neikä myöskään rahan säästöä. Aika ja raha ovat tässä tapauksessa\nyhtä. Ja tätä tärkeintä säästöä ei syntyisi ilman tuotannon\njärkiperäistämistä. Ensin teknilliset apuneuvot, sitten työläisen\nsitominen erottamattomaksi koneenosaksi. Mutta tämä menee jo liian\nkauaksi teoreettisiin määritelmiin, jolloin kysymyksen ydin ei ehkä\npaljastu. Otamme senvuoksi asian alusta ja lähempää. Millaista oli\nluullaksenne työnne kymmenen vuotta sitten ja millaista se nyt on?\n\n-- Samanlaista raatamista tietenkin.\n\n-- Samanlaista eikä kuitenkaan samanlaista. Tänä päivänä sinä,\nHeikki, olet seisonut koko päivän samalla paikallasi, siinä sinä\nseisot huomenna ja kenties vuosia eteenpäin ja vedät vaununaluksen\nmuttereita kiinni pultteihin niin lujasti, että joka huokosestasi\ntippuu hiki ja melkein veri. Sinä saat siitä aikaurakan mukaan 50\nprosentin koroituksen palkkaasi, joka muuten on seitsemän markkaa\ntunnilta, ja niin ollen tulet saamaan kymmenen ja puoli markkaa. Jos\ntyötä ei olisi ratsionalisoitu eli, niinkuin sinä sitä tähän asti\nolet sanonut, \"spesialisoitu\", tekisit sinä jonkin työsakin kanssa\njotakin määrää vaununalustoja. Työ olisi teillä kyllä urakalla,\nkokonaisurakkana, ei aikaurakkana. Te tekisitte sitä kyllä kiireesti,\nmutta vaikka siinäkin aika ja sen säästö tulevat kysymykseen, niin\nolisi sinulla siinä urakassa jotakin muutakin tehtävää eikä vain\nyksinomaan pulttien kiinnittämistä vuodesta vuoteen. Nyt sinä et\npääse liikkumaan etkä vaihtamaan työtäsi, vaan olet tuomittu melkein\ntäydelliseen liikkumattomuuteen. Ja sinun liikkeesi on laskettu\nniin, ettei sinulle ole jätetty mitään turhia liikkeitä, vaan nuo\ntoistuvat liikkeet on suoritettava kellonheilurin säännöllisyydellä,\nettei muu koneisto lakkaisi käymästä. Jos heiluri pysähtyisi,\nseisahtuisi kello. Jos sinä pysähdyt, pysähtyy sinun mukanasi koko\nratsionalisoitu työkiertokulku. Eteesi tulee ruuhkaa, ja takanasi\nhuudetaan kiireesti toimittamaan vaunua eteenpäin. Jos et voi sitä\ntehdä, saat lähteä kävelemään. Kaikilla on aikaurakka, ja jokaisen on\npyrittävä 50 prosenttiin, muuten ei elettäisi.\n\n-- No oletpa sinä asian syvällisesti tutkinut.\n\n-- En tarpeeksi syvällisesti. Paljon syvällisemmin se on\nmeidän tutkittava. Yritämme ottaa sen ensi sunnuntaina esille\ntyöehtosopimuksen yhteydessä. Silloin se tulee alustavasti\nkäsitellyksi, me tutustumme siihen tarkemmin ja pääsemme siten\nsiitä paremmin selville. Ehkä on joitakin vanhempia miehiä, jotka\ntuntevat kysymyksen. Onhan Airo ollut Amerikassa Fordin tehtailla\ntyössä, missä tuo ratsionalisointi on kaikkein pisimmälle käytännössä\ntoteutettu.\n\n-- Mutta Airohan puhuu niin mahdottomia juttuja yleensä.\n\n-- Niin. Eihän hän kaikessa oikein johdonmukainen ole -- puuttui\nVilska puheeseen. -- Väliin hän ylistää Fordin tehtaat ja\ntyöjärjestelmän maasta taivaaseen, kuinka kaikki siellä oli ollut\nniin spesialisoitua, ettei työntekijän tarvinnut itseään millään\ntarpeettomalla vaivata. Toisinaan hän kiroilee sitä, että siellä oli\nollut niin tukalaa. Hänkin sai maata ratakiskojen välissä selällään\nkahdeksan tuntia päivässä, ruuviavain kourassa ja mutterilaatikko\nkäden ulottuvilla. Joka kahden minuutin päästä hänen oli vedettävä\naina uusi mutteri kiinni pulttiin, jonka toinen mies ylhäältä päin\npisti reikään. Juuri kun sen oli saanut vedetyksi kiinni, oli tuo\nkaksi minuuttia tarkoin kulunut, ja seuraava auto oli jo tulossa, ja\nniin aina kahdeksan tuntia päivässä. Ajatelkaa, mitä se merkitsee:\nkahdeksan tuntia päivässä maata selällään ja vetää muttereita\nherkeämättä pulttien päihin? Eikö se ole kammottavaa?\n\n-- Tähän minä tahdoin päästäkin mainitessani Airon -- sanoi Antti.\n-- Minä tiedän hänen tahallisen epäjohdonmukaisuutensa aina silloin,\nkun hän teille jotakin puhuu. Mutta ei hän enää kokouksissa ole\nepäjohdonmukainen, kun jotakin asiaa ruvetaan käsittelemään.\nJa sen lisäksi, että hän on kommunisti ja sen suunnan johtaja\nammattiosastossamme, on hän, sen tiedän, ratsionalisoinnin ehdoton\nvastustaja. Ja oletteko havainneet hänen olevan epäjohdonmukaisen\nsilloin, kun hän rupeaa jotakin asiaa ajamaan, puolustamaan tai\nvastustamaan? Hän tekee kaiken niin tarkasti vaistoten, aivan\nmatemaattisen laskelmallisesi, ettei hän juuri otteissaan häviä.\nMuistatteko Köpenhaminan sopimuksen käsittelyä osastossamme? Kuinka\nviisaasti hän johti mielipiteensä voittoon, vaikka alussa näyttikin\nsiltä, kuin ei sopimusta hyväksyttäisi. Mutta Airon tarkkuus pelasti\nsen sopimuksen puoltajien ja nykyisen ammatillisen liikkeen johdon\nmielipiteen eduksi.\n\n-- Mutta kuinka hänen kaltaisensa mies olisi sitten\nratsionalisoimisen vastustaja?\n\n-- Hän ei olisi sen vastustaja, jos hän olisi itse työnantaja\ntai jos hän olisi vastuunalainen johtaja -- sanokaamme vaikkapa\nNeuvosto-Suomen rautatiekonepajalla. Neuvosto-Venäjän vallanpitäjät\neivät ole ratsionalisoinnin vastustajia. Mutta ottakaa huomioon:\nhän on työmies porvarillisen Suomen rautatiekonepajassa, ja\nsellaisena hän vastustaa tuotannon ratsionalisointia kahdesta\nsangen järkiperäisestä syystä. Ensiksikin siitä, että hän on\ntyömies, jolle ratsionalisointi sen tähänastisessa kehitysvaiheessa\nmerkitsee suurta vaivannäköä ja puserrusta, ja toiseksi, mikä onkin\ntärkeintä: johdonmukaisena ja leppymättömänä luokkataistelijana,\nkapitalistisen järjestelmän vihollisena hän vastustaa sitä. Sillä\njos hän puolustaisi sitä, olisi se kapitalismin tukemista. Ja hänen,\nkuten jokaisen oikean luokkataistelijan, tulee pyrkiä sellaisiin\naikaansaannoksiin ja ainakin yrityksiin, jotka heikentäisivät\nkapitalismia. Tai lennokkaammin sanottuna: lyödä nauloja kapitalismin\nruumisarkkuun! Melkein jo voin näin etukäteen ennustaa, että te ensi\nsunnuntain kokouksessa olette hänen kanssaan täysin yksimielisiä\nratsionalisoinnin turmiollisuudesta, etenkin kun te ette tunne vielä\nkysymystä sen koko laajuudessa.\n\n-- Tokkohan vain -- epäiltiin -- me niin johdettavissa olemme.\n\n-- Ette te sen enemmän johdettavia ole kuin muutkaan. Teidän\ntunteenne on huomioon otettava tekijä, ja te olette työmiehiä,\njotka nyt jo tunnette ja aina tulette tuntemaan teollisuuden\nratsionalisoinnin nahoissanne. Ei teidän tarvitse hävetä sitä,\nettä olette olleet siinä asiassa, kuten ehkä monissa muissakin,\njohdettavia. Me kaikki olemme johdettavia, näennäisesti\nitsenäisinkin mies joutuu aina johdettavaksi. Niissä piireissä\ntaas, jotka tunnustetaan johtaviksi piireiksi, noudatetaan\nmilloin mitäkin johtoa, useimmiten näille itselleenkin täysin\ntuntematonta. Esimerkiksi suuri valtiomies ottaa yleisen mielipiteen\njohdattajakseen, hän käyttää tätä yleistä mielipidettä hyväkseen,\nja nyt sanotaan, että hän osaa ottaa huomioon yleisen mielipiteen,\nvainuaa sen etukäteen, tajuaa ajan ja kansan tarpeet ja vaatimukset.\nTällainen mies kyllä on oikea johtaja, mutta ilman johtoa ei hänkään\nole. Meidän asemassamme on varsin luonnollista se, että olemme\njohdettavia, sillä me emme ole saaneet vastaavaa tietomäärää, eikä\nmeille jää työmme vuoksi riittävästi aikaa voidaksemme itsenäisesti\nottaa kaikista kysymyksistä selvää. Ainoa, mitä me tarvitsemme\nvälttämättömästi, on se, että meidän olisi löydettävä itsellemme\nmahdollisimman parhaat johtajat ja että paras johtaja oikealla ajalla\ntapaa meidät, joukot.\n\n-- Mutta itsenäisiä yksilöltähän me olemme jokainen.\n\n-- Niin olemme, mutta meistä yksilöistä muodostuu joukko aina\nsilloin, kun muodostamme järjestön, puolueen tai vaikkapa vain\nteoreettisen aateyhtymän. Silloin meitä on joukko, silloin meistä on\npuhuttava kollektiivisena yhteisönä. Mutta edellytyksenä siihen, että\nkollektiivinen yhteisö olisi paras mahdollinen -- on se, että tuon\nyhteisön muodostavat itsenäiset, ajattelevat, tietävät ja tahtovat\nyksilöt, jotka jo yksilöinä ovat korkealla kehitystasolla. Nyt\nvielä voidaan puhua massasta siitä syystä, ettei tämä yksilöllinen\nkehitys ole kylliksi korkealla tasolla. Mutta olen vakuutettu, että\nsen jälkeen, kun yksilöt ovat saavuttaneet korkeamman kehitystason,\nhäviävät sellaiset halveksittavat sanat kuin: joukko, massa ja lauma.\nMutta itse kollektiiviset yhteisöt eivät häviä milloinkaan, ne ovat\nja tulevat olemaan aina, tosin muuttuneina ja korkeammassa mielessä.\n\n-- Palataan äskeiseen asiaan, ratsionalisoimiskysymykseen, --\nhuomautti Heikki Vaara, jonka ajatukset olivat jo alkaneet pyöriä\ntämän kysymyksen ympärillä.\n\n-- Tällä kertaa meidän on se jätettävä, -- huomautti Vilska,\n-- kello lähenee jo kahtakymmentäkolmea. Mutta lukekaa \"Suomen\nAmmattijärjestö\"-lehdestä tuo kirjoitus, sitten keskustelemme\nsiitä sopivassa tilaisuudessa. Ellei teillä ole, niin ostakaa se\nsanomalehtikioskista mennessänne. Minä ainakin ostan.\n\nMiehet nousivat pöydästä ja etsivät päällysvaatteensa naulakoista ja\npoistuivat.\n\nOli jo niin myöhä, että jokainen meni suoraan asuntoonsa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nAntti Kouta saapui kotiinsa, mutta ei ajatellutkaan vielä nukkumaan\nmenoa. Hän asetti herätyskellon kuntoon ja rupesi lukemaan samaa\nartikkelia.\n\nKirjoituksessa sanottiin, että Gd-vaunun valmistusajaksi on laskettu\n2 tuntia 30 minuuttia.\n\nMitä? Niin vähänkö siihen menee aikaa? Se ei ole todellakaan paljon.\nEi voi väittää, että sitä tehtäessä laiskoteltaisiin. Eikä siitä\nsaatu palkka ole liian helpolla ansaittua.\n\nHän ei ollut itse varsinainen vaununtekijä. Ei aivan läheinen\nosatyöntekijäkään siinä kiertokulussa, mitä kirjoituksessa kuvattiin.\nOsatyöntekijä kylläkin, mutta vähän etäisempi. Hän oli sorvaaja.\nMutta hän tunsi kuuluvansa erottamattomana renkaana tuohon ketjuun.\nSen kolmen vuoden ajan, minkä hän oli rautatien konepajassa\ntyöskennellyt, hän oli sorvannut vaununakseleita. Muuten hän olisi\ntuskin tuntenutkaan niin läheisesti tätä uutta ratsionalisoitua\ntyötä, ellei hänelläkin olisi käytännössä ollut aikaurakka. Nyt, kun\nhänen mieleensä muistui tuo aikaurakka, hän otti lehden uudestaan\nesille.\n\n\"Se joustin, joka saa työntekijät yrittämään kaikkensa, ja tekisi\nmieli sanoa enemmänkin kuin kaikkensa, se on tietysti palkkasysteemi.\nSe on kyynillisen nerokas aikaurakka-järjestelmä, jossa urakasta\nsovittaessa ei puhuta rahasta mitään, vaan sanotaan: saat niin\nmonta minuuttia siitä työstä. Kun työntekijä yrittää kaikkensa, voi\ntuntipalkkaan tulla 30:n, ehkä 50 prosentin koroitus. Mutta silloinpa\nvoidaankin jo seuraavalla kerralla nipistää hiukan liikoja pois.\nTämä järjestelmä on jokaisen tieteellisen työntekojärjestelmän a\nja o. Ilman aikaurakkaa seisoisi teollisuuden ratsionalisoiminen\ntodennäköisesti savijaloilla.\"\n\nAivan niin. Se se oli joustin tai paremminkin puristin, joka kaiken\nmääräsi ja pani ponnistelemaan. Ei todellakaan sitä suotta sanottu\nhiestysjärjestelmäksi. Kirjoittajakin huomautti: sitä ei pitäisi\npyrkiä vastustamaan, vaan työntekijöiden olisi muuta tietä pyrittävä\nturvaamaan itsensä sen kurjistuttavilta vaikutuksilta. Mutta\nmiten? Kirjoittaja väikytteli työehtosopimusta ja laajaa ja lujaa\njärjestyneisyyttä niiksi lunastimiksi, joilla työntekijät voisivat\nostaa itselleen ajallisen pelastuksen. Mutta vain ajallisen. Hän\noli vakuutettu siitä, että tuo pelastus tulisi olemaan ajallinen,\ntilapäinen. Hänen mielestään oli varmaa, ettei teollisuuden\nratsionalisointi päättyisi tähän, vaan jatkuisi. Onhan se jatkunut\naina siitä saakka, kun jotakin on tuotettu, aina meidän päiviimme\nasti.\n\nMutta nyt se vasta oli saavuttanut tieteellisen pohjan. Nyt sitä\nvasta alettiin järkiperäisillä tutkimuksilla edistää. Paitsi\nainaista ponnistelua yhä täydellisempien koneiden aikaansaamiseksi,\noli lisäksi tullut tutkimustyö työntekijän soveltuvaisuudesta eri\ntöihin. Psykoanalyysi on ollut iskusanana. Jotkut ovat puhuneet\nsiitä niin innostuneina, ikäänkuin se toisi lopullisen ratkaisun\nihmisen orjuusprobleemiin. Ei, se ei tuo sitä, vaan sen avulla\nvoidaan vain valita sopiva orja kuhunkin paikkaan. Vanhoilla\nkreikkalaisilla oli jo olemassa erilaisia menettelytapoja\ntällaisen psykoanalyysin suorittamiseksi. He valitsivat myöskin\ntieteellisesti orjansa eri tehtäviin. Ja roomalaiset suorituttivat\ntämän tutkimustyön sivistyneillä orjillaan. Toinen orja tutkii\ntoisen orjan sopivaisuuden kuhunkin työhön. Tiedemies-orja harkitsee\ntarkoin, tuleeko tästä miehestä tai naisesta sopiva välikappale\njohonkin mekanismiin. Joskin henkilökohtaisen pakko-orjuuden aidat\novat hävinneet, ovat tilalle astuneet elämisen välttämättömyyden\npakkosyyt, jotka määräävät ja pakottavat jokaisen alistumaan\njohonkin orjuudenlajiin, ehdottoman vapaata ja riippumatonta yksilöä\nei ole olemassakaan. Mutta niin sanottu luokkajako on olemassa,\nja sen vaikutuksesta hallitsevat luokat pyrkivät yhä uusiin ja\nparempiin kehityssaavutuksiin. He kaikki eivät ole omistavia, mutta\nsivistyksensä ja erikoistietojensa nojalla hallitsevaa ja johtavaa\nluokkaa. Tämän takia ovat kaikki ihmiskunnan edistyspyrkimykset ensi\nkädessä heidän pyrkimyksiään. He tahtovat keksiä ja ajatella aina\nuusia ja uusia, sillä tämän kehityksen eteenpäin vieminen on tullut\nintohimoiseksi pyrkimykseksi, ja oletetaan, ettei muuten voitaisi\nelääkään. Kaikella tuolla on täydellinen oikeutuksensa, sillä niinhän\ntäytyy olla. He eivät pysähdy ajattelemaan, kuinka suuria kärsimyksiä\nse tuottaa suurille työtätekeville joukoille jonakin ajankohtana,\nlopultahan kaikki kääntyy yleiseksi hyödyksi. Mutta nytkin voitaisiin\najatella sitäkin, miten tämän pyrkimyksen hetkellisestikin\nkurjistuttavia seurauksia olisi lievennettävä.\n\nNiin. -- Hänen huomionsa kiintyi taas toisaalle. Erääseen\nkirjoitukseen oli lainattu amerikkalaisen kapitalismin\nvaikutusvaltaisen edustajan Evans Clarkin lausuntoja, jotka tämä\noli julkaissut \"The New-York Times \"-lehdessä. Hän lausui siinä mm.\nseuraavaa:\n\n\"Amerikkalaisesta tuotantotehosta on tullut maailman kahdeksas\nihme... Työläisten asuinhuoneistot ovat ääriään myöten täynnä\nmiehiä, jotka haluavat tehdä työtä, mutta eivät voi saada sitä...\nTyöttömyys on aina ollut huonojen aikojen seuralainen... Nykyinen\ntyöttömyyskriisi on tykkänään erilainen...\"\n\nNiin, nämä olivat seurauksia tuotannon ratsionalisoimisesta.\n\"Nykyinen työttömyyskriisi on tykkänään erilainen.\" Se ei\nsiis johdukaan huonoista ajoista tai muista sellaisista, vaan\non tuotannollisen ratsionalisoinnin suoranainen seuraus.\nVarhaiskapitalistisellakin ajalla oli huutavaa työttömyyttä ja\nkurjuutta, kun Englannin kankurit, kehrääjät ja karstaajat joutuivat\nkoneiden käytäntöön tulon jälkeen työttömyyteen ja nälkäkuolemaan.\nNyt uhkaa sama ilmiö siksi, että nuo koneet ovat täydellistyneet\nja että ne saatetaan suorittamaan liian nopeaan ja liian paljon\ntyötä. Ainahan se on ollut uhkaamassa, mutta vielä tähän mennessä on\nmaailmaan voitu hukuttaa niin paljon tavaroita, ettei suoranaista\nkatastrofia ole tullut. Epäilemättä asia on niin, että loppujen\nlopuksi tämän huippuunsa kehitetyn teollisen kehityksen on tuotava\ntullessaan joko ihmiskunnan täydellinen pelastus tai sitten\nlopullinen häviö. Antti Kouta ajatteli kyllä mieluummin edellistä\nmahdollisuutta, sehän oli ainakin lohdullisempaa. Ja eiköhän vain\ntuo kehitys joskus kaukaisessa tulevaisuudessa toisi toivottua\npelastusta? Ristiriitojen, äärettömän ankarien taistelujen tulos\nse tulisi todennäköisesti olemaan, mutta kuitenkin täydellisesti\nluonnonlakien mukaista. Niinkuin luonnossa vallitsi ristiriitaisuuden\nlaki, inhimillisessä kehityksessäkin. Meidän toisten tehtävä on\naina vastustaa, toisten puolustaa, me sodimme tämän tai tuon\nvälttämättömyyden puolesta tai vastaan ja täten todennamme tuon\nluonnonlain olemassaolon ja vaikutuksellisuuden.\n\nHän pysähtyi. Hänen oli lopultakin mentävä nukkumaan, sillä huominen\ntyöpäivä oli taas armottomana edessä. Sentakia hän ei voinut antautua\nyhtämittaisesti ajatuksinensa työskentelemään. Voi, niitä onnellisia,\njotka saavat pohtia pohdittavansa loppuun ja senjälkeen tyytyväisinä\najatusratkaisuihinsa panna makuulle. Hänen oli ollut koko ikänsä\nlähdettävä makuulle keskeneräiset ajatusalkiot mielessään. Ja kun hän\noli mennyt seuraavana päivänä koneensa ääreen, olivat ne hukkuneet\nyleiseen pauhuun, eikä hänen ollut onnistunut tämän elämänsä\njärkkymättömän ja katkeamattoman kiertokulun vuoksi niitä milloinkaan\npäättää. Todellakin! Muutos tähän tilaan olisi saatava, vaikkapa sen\nsaavuttamiseksi olisi pakko uhrata miljoonia ihmisiä. Kaikki nämä\nristiriidat syntyvät yksinomaan ihmisten työstä, heidän orjuudestaan.\nJa vain sen avulla niistä ristiriidoista on kerran selviydyttäväkin...\n\nHän keskeytti ajatuksensa väkivalloin, kuten niin monesti ennenkin.\nEllei hän olisi ollut täysin tervehermoinen, tuskin hän olisi unta\nsaanutkaan. Työn ja urheilun karaisema ruumis ei tuntenut sellaisia\nhäiriöitä, ja säännölliset elintavat pitivät ruumiin ja hengen\nterveinä.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKonepajassa valmistauduttiin taas töihin, kuten jo niin monena\ntuhantena aamuna ennenkin. Odotettiin vain pillin vihellystä, jolloin\njokainen kävisi aikaurakkaansa käsiksi. Työhaluisinkaan ei päässyt\naloittamaan, ennenkuin voimavirta pani koneet käymään. Oli omimista\nkatsella tätä. Saattoi nähdä iloisiakin silmiä, mutta enimmäkseen\nvain huolestuneita kasvoja. Tämän joukon kasvot saavat aina pian\nhuolestuneen ilmeen. Usein jo ennen kolmeakymmentä ikävuotta ovat\nheidän kasvonsa huolista uurtuneita. Elämisenhuolet ne painavat.\nElämisenhuolet, -- on parempi sanoa niin, sillä heidän raskain\nelämänhuolensa on juuri elämisenhuoli.\n\nAluskehysten maalaajat, naiset, ripustivat työmekkoja päälleen.\nSiveltimiä otettiin esille vesiastioista ja väritörppöjä tuotiin\nmaalattavan aluskehyksen viereen. Tavallisissa tuntitöissä nämä\ntyöt olisi suoritettu talon ajalla, mutta nyt oli kysymyksessä\naikaurakka, ja siksi ne oli koottava jo valmiiksi. Pillin viheltäessä\naikamerkin oli oltava täydessä työssä. Nämä naiset olivat monetkin\nitsenäisiä perheenhuoltajia. Eräiltä oli kuollut mies tai sitten\njokin muu seikka oli heittänyt perheen heidän elätettäväkseen. Näiden\nnaisten kasvoilla esiintyivät nuo huolien ja työn synnyttämät merkit\nkaikkein selvimpinä. Ainoastaan joku oli poikkeuksena. Se vähäinen\niloittelukin, mitä he keskenään pitivät, oli ikäänkuin vasten tahtoa\nja väkisin esiin puserrettua.\n\nNyt kuului vihellys! Kaikki säpsähtivät ja varustautuivat\nodottamaan seuraavaa komentosanaa. Se tulikin pian. Vauhtipyörien\nhitaammat alkuliikkeet olivat ensimmäiset signaalit, ja muutaman\npyörähdyksen jälkeen niiden nopeus kasvamistaan kasvoi. Räiske ja\npauhina täytti pian huoneet. Pajasta kuuluivat väkivasaroitten\nkumeat iskut, levysepät rämisyttivät vasaroineen suuria levyjä,\nsahat ja höyläkoneet sihisivät ja ulvoivat. Kaikki tuo oli kuin\njättiläiskokoinen jazz-orkesteri, jonka esitys oli niin valtavaa,\nettä rytmi hukkui yhdeksi pauhuksi, ja jonka voivat kuulla ja\ntajuta vain sellaiset tottuneet esittäjät kuin nämä työläiset.\nSähkörana siirteli vaunun aluskehyksen osia eteenpäin tarvittaville\npaikoille, suoristushuoneesta pajaan, pajasta merkkaajille,\nedelleen lävistäjille, kokoojille, niittaajille. Toisaalla valmista\naluskehystä laskettiin pyörien päälle. Pyörät olivat jo valmiina\npaikoillaan odottamassa. Kun tämä aluskehys oli saatu pyöriensä\npäälle, saapui naisryhmä siveltimineen sen kimppuun, ja väriä\nvedettiin siihen kaikella kiireellä. Oli aikaurakka. Se oli puristin,\njoka sai kaikki käymään.\n\nEdellinen vaunu, jonka naiset olivat juuri jättäneet, kytkettiin nyt\nvaijeriin, joka lähti hinaamaan sitä eteenpäin. Nyt sitä kuljetettiin\npuusepille. Puusepillekö? Ei, tällainen työ ei tunne niin\nvanhentuneita käsitteitä kuin ammatti. On parempi sanoa: vaijeri veti\nkehyksen lattiantekijöille, ja kun he olivat muutamissa minuuteissa\nlyöneet siihen lattian, siirtyi vaunu taas mittansa eteenpäin. Nyt\ntoiset miehet löivät vaunun seinät, ja vaunun kuljettua yhä eteenpäin\nuusi työ joukko samassa tahdissa kattoi sen. Samaan aikaan maalattiin\nvaunun seiniä ulkoa ja sisältä.\n\nVaununtolppien maalaajia näkyi myöskin. Ennen maalasi mies näitä\ntolppia 150 kappaletta päivässä, joka oli hirmusaavutus sekin. Nyt\nmaalasi kaksi miestä 1 000 tolppaa päivässä. Työ oli ratsionalisoitua.\n\nNosto-osastolla oli ihmeitä. Ennen nostettiin vain kaksi\nneliakselista matkustajavaunua päivässä, tämän nostamisen suoritti\nkahdeksan miestä kierrettävillä vivuilla, ja työ oli heille\nkuolettavan raskasta. Nyt sen suoritti neljä miestä neljällä\nsähkömoottorilla kymmenessä minuutissa. Kerrankin laite, joka oli\ntodella helpottanut työntekijän työtä. Ollapa kaikki teknilliset\napuneuvot tällaisia, saadapa ne kaikki toimimaan niin, ettei\nihmistä orjuutettaisi. Ehkä tällainen toivomus kerran toteutuu,\nmutta koska -- se on meiltä täysin salattua, niinkuin sekin, mitä\nennen sen toteutumista on saattanut tapahtua. Emme tiedä sitä.\nVoimme aavistaa vain, että se ei tule toteutumaan helpolla, vaan\njokaisesta edistysaskeleesta, minkä ihmiskunta on saavuttanut ja\ntulee saavuttamaan, se saa suorittaa kalliit lunnaat. Ja heikoimpia\naina noiksi lunnaiksi uhrataan. Vanhat Jahven, Baalin, Astarten ja\nkaikkien ja kaikennimisten jumalien palvojat ovat uhranneet näiden\njumaliensa lepytykseksi suuret joukot heikompia, milloin ihmisiä\nmilloin eläimiä. Meidän aikamme uhraa samoin vielä suuremmassa\nmäärässä jumalalleen, joksi se itse on kohonnut. Ikuisen ja\nmäärättömän eteenpäinpyrkimisensä hyväksi -- ja sitä sanotaan milloin\ntaloudelliseksi pakoksi, milloin elämänvälttämättömyydeksi. Ah,\nrakkaalla lapsella on monta nimeä!\n\nTäällä konepajassa pitäisi nähdä ihmisiäkin. Heidät nähdään työssään,\nmutta asiattomat katselijat eivät voi heitä puhutella, koska heillä\non aikaurakka, he eivät jouda lörpöttelemään. On haettava työnjohtaja\ntai insinööri näyttelemään ja selittämään kaikkea, jos haluaa saada\ntästä tarkemmin selvää. Haetaan! -- Ja mitä silloin saadaan kuulla?\n\nYlistyslaulu! Korkeaveisu tämän kaiken hyvyydestä ja\njärkiperäisyydestä. Siinä laulaa työ ylistystä itselleen ilman\nrunoilijoiden apua. Ei kukaan epäile tämän kaiken hyvyyttä ja\njärkiperäisyyttä, ei kukaan halua tietoja sen kannattavaisuudesta\ntahi kannattamattomuudesta. Siitä kaikesta ollaan jo vakuutettuja,\nherra insinööri, teidän suurenmoiset saavutuksenne ovat\ntyrmistyttäviä! Me uskomme teidän vakuutuksenne tämän kaiken\noivallisuudesta ja muustakin. Te hymyilette tyytyväisyydestä, herra\ninsinööri, teitä kutkuttaa meidän hämmästyksemme, ja te tunnette\nitsenne todellakin suureksi meidän rinnallamme. Te tunnette ylpeyttä\nkaikkien näiden saavutusten johdosta ja olette vakuutettu, että\nme olemme nyt järkkymättömiä insinööritaidon ihailijoita ja sen\nuskollisia puoltajia. Oi, herra insinööri, älkää nauttiko liian\naikaiseen.\n\nEi meidän tiedonhalumme vielä loppunut. Te ette tienneetkään, ettei\nteidän kanssanne ollutkaan nyt tavallinen maallikko kulkemassa, vaan\nihminen, joka on itse elänyt ja raatanut tällaisessa laitoksessa\nvuosikausia ja vastakin on pakotettu niin tekemään. Hän on vain\nhetkiseksi pysähdyttänyt joistakin teille tuntemattomista syistä tuon\nraatamisensa ja tullut teitä vaivaamaan, tekemään teille kysymyksiä.\n\nMutta miten nuo ihmiset tulevat toimeen? -- Oh, hyvin, te vastaatte!\n-- Ei, älkää valehdelko, eivät he hyvin tule toimeen, näenhän sen\nheidän kasvoistaan! Niin, te kohautatte olkapäitänne, sillä te\ntahdotte sanoa, ettei ole teidän asianne, miten he tulevat toimeen!\nMutta luuletteko tehneenne suuren hyväntyön keksiessänne nuo\ngrottemyllyt ja sitoessanne nämä ihmiset nääntymään niiden ääreen?\nAh, te hätkähditte! Entä tämä teidän aikaurakkajärjestelmänne, tämä\nteidän pirullisen nerokas palkkasysteeminne, jolla te puristatte\nverta ja hikeä elävistä ruumiista, joka on näkymättömyydessään\nyhtä pirullinen kone kuin kaikki inkvisition kidutusvälineet ja\nkiinalaisten monet iljettävät puristimet yhteensä. -- Te hermostutte?\n-- Inkvisiittorien ja kiinalaisten oli pakko käyttää näitä\nkidutuskoneitaan, mutta te panette uhrin itsensä kiertämään tämän\nkuristuspihdin ruuveja. -- Älkää suuttuko, tämä on totta! Ja koska\nmeidän keskustelumme on hyödytöntä, koska emme ymmärrä toisiamme,\nniin lopettakaamme se ja olkaamme, niinkuin emme tuntisi emmekä\ntietäisi mitään -- suhtautukaamme kylmäverisinä asiaan ja pankaamme\nheidät yhä lujemmin puristamaan itseään uusien edistysaskeleiden ja\nuusien teknillisten apuneuvojen loppumattoman pitkällä ruuvilla.\n\nSiis näiden ihmisten kanssa ei pääse juttelemaan heidän työaikanaan.\nHeillä on aikaurakka ja senvuoksi heillä on kiire. Saadaan odottaa\nsuotuisampaa hetkeä. Mutta onko milloinkaan sellaista? Kyllä,\npäivällistunnilla. Lähimpänä asuvat kyllä rientävät asuntoihinsa\nhätäisesti siellä ahmaistakseen ruokansa. Toiset menevät lähellä\noleviin kuppiloihin. Useilla on eväskäärönsä, ja he syövät sen\nkonepajan ruokailuhuoneessa tai milloin missäkin. He ovat tottuneet\ntekemään sen yhtä hätäisesti kuin muutkin. Ja loppuajan, mitä tästä\ntavallisesta tunnista jää jäljelle, he viettävät joko keskustellen\ntai jotkut oikaisevat tyhjille työpenkeille makaamaan, kuinka kutakin\nhuvittaa.\n\nMatti Vilska ja Heikki Vaara lähtivät nyt liikkeelle. He lähtivät\npropageeraamaan. Usein he olivat tällaista propagoimista\nsuorittaneet, mutta ennen heillä oli ollut konkreettisempi\nkysymys propagoitavanaan, mielipiteen muokkaus jollekin asialle\nedullisemmaksi, järjestön jäseneksi värväys tai jokin muu sellainen.\nMutta nyt heillä oli aivan abstraktinen asia, josta he itsekään\neivät voineet osoittaa mitään täydellistä selviötä, mutta joka\nkerran oli tuleva sellaiseksi. Tämä oli uusi kysymys, josta ei\njulkisessa sanassa oltu tähän asti puhuttu paljon mitään. Muuta\ntehtävää ei heillä vielä ollut kuin selittää, mitä ratsionalisointi\noli. Kunhan se ensin tulisi edes tunnetuksi, heräisivät kaikki\najattelemaan sitä, ja kerran se olisi oleva polttava päivän- ja\ntaistelukysymys. Senjälkeen ratkaistaisiin, vastustettaisiinko sitä\nvai otettaisiinko se kaikkine seurauksineen vastaan sellaisenaan.\nVai tehtäisiinkö välipuheita siitä, miten pitkälle työntekijöitä\ntällä järjestelmällä saisi kiristää? Mutta selvää oli jo näin alusta\nalkaen se, että siitä tulisi kerran muodostumaan tavallista kireämpi\ntaistelukysymys. Ja ehkä sentakia nämä työläiset joutuisivat vielä\nkäymään jättiläisotteluita, asettaakseen edes joitakin aitoja ja\nsulkuja yhä kiristyvää riistoa vastaan, ennenkuin se veisi tuhansien\nkäsistä ansiomahdollisuuden ja samalla suusta leivän.\n\nTällaista propagandatyötä ei voi tarkoin seurata, sillä se ei\ntapahdu suurissa ryhmissä ja äänekkäästi. Joku saattaa kuvitella\nasian sellaiseksi, että eräs miehistä on noussut jollekin\nkorokkeelle seisomaan ja pitää hehkuvaa palopuhetta toisille. Jos\njoku niin tekisi, saisi hän heti lopputilin kouraansa. Kalossinkuva\ntakapuolessa saisi hän talsia toisten tehtaiden porteilla uutta\ntyömaata hakemassa. Kaikkialla työnantajia peloittaa mahdollinen\nkiihoitus; ja pienikin vihjaus toisten, monta kertaa ilkeämielisten\ntyötovereiden taholta, aiheuttaa sen, että moni kunnollinen työmies\nsaa lähteä ilman aihetta kilometritehtaalle, ja syyksi sanotaan,\nettä hän on harjoittanut kommunistista kiihoitusta, vaikka monta\nkertaa niillä asioilla on sangen vähän yhteistä kommunismin kanssa.\nJos lausuu peittelemättä mielipiteensä jostakin asiasta, niin on\nse tullut jonkun ilkimyksen kuiskuttelemalla liiankin kärkkäitten\ntyönjohtajien korville. Mutta joka on elänyt vuosikausia konepajoissa\ntai joissakin muissa suurissa tehtaissa, on kyllä tullut huomaamaan,\netteivät ne työläiset aina niitä kaikkein kunnollisimpia ole, joita\ntyönantajien puolelta sellaisina pidetään. Kapitalistien taholla\nhalveksitaan työnantajaa, joka mielistelee työläisiä jossakin\npalkkataistelussa, sellaisen työnantajan sanotaan, ja syyllä,\npettäneen yhteisen asian. Samoin on asia käsitettävä työläisistäkin\npuheen ollen.\n\n\n\n\n6.\n\n\nAnttia ei näkynyt Matin ja Heikin mukana. Hän ei juuri tällaiselle\nkierrokselle monestikaan lähtenyt. Ei silti, etteikö hän olisi\nuskaltanut tai että hän siinä suhteessa olisi ajatellut toisin,\nmutta hän ei sitä tehnyt muista syistä. Hän oli liian syvämietteinen\nja tyyni ollakseen parhain kiihoittaja, ja häntä olisi huonommin\nymmärretty. Matti ja Heikki liikkuivat asioissa pinnallisemmin,\nenemmän tunteisiin vetoavasti, ja he olivat siihen tehtävään aivan\nomiaan. Heikki tuli toimeen hyvin vanhojen miesten kanssa, joiden\najatukset kulkivat verkkaisia latuja, ja kun Heikki ei itsekään\nollut nopea ajatuksiltaan, ennättivät siis molemmat seuraamaan\nhyvin toisiaan. Matti, joka oli vilkas ja tulinen, kulki nuorempien\nparissa, jotka kuuntelivat tulta ja tarmoa säihkyvää ajatusten\nesittäjää, vaikkei se tarmo olisi sitten pitemmälti kestänytkään.\nAntti oli asioiden alkuunajattelija, toiset apostoleja, joiden\ntehtävänä oli aatteiden levitys. Usein kyllä nämä hänen toverinsa\npropagoivat hänelle vastenmielisten asioiden puolesta, joita hän ei\naina hyväksynytkään.\n\nAntti istui yhdessä Elma Saarisen kanssa ruokailuhuoneen\nperimmäisessä nurkassa. Elma Saarinen oli vaununaluskehyksen\nmaalaaja, iältään 25-vuotias, hyvin kehittynyt ja kaunis tyttö.\nHän oli tullut tähän työhön pelkäämättä sen raskautta ja naisten\ntehtäväksi sopimattomuutta siksi, että siinä oli melkoista\nparemmat ansiomahdollisuudet kuin monissa muissa naisten töissä.\nEihän kenenkään auta katsoa sitä, mikä mahdollisesti olisi\nkunkin luonteelle, voimille tai sukupuolelle sopivaa työtä, vaan\njokaisen on ajateltava sellaisen ansiotyön mahdollisuutta, jossa,\nvaikkakin ponnistuksin, voisi ansaita mahdollisimman paljon. Eräs\nkirjailija huudahtaa: on ihanaa omistaa rahaa. Ihanaa kyllä, mutta\nvalitettavasti työläinen ja etenkään naistyöläinen ei saa sitä\nomistamiseen asti. Parempi olisikin sanoa: on ihanaa ansaita rahaa\nsaadakseen sitä käyttää. Sillä käyttäähän se kohta kumminkin täytyy,\neikä siitä suuria eriä jää säästävimmällekään.\n\nAntti ja Elma olivat lähentyneet toisiaan aina siitä alkaen, kun\nAntti kolme vuotta sitten oli tullut konepajalle ja tutustunut\nElmaan. Usein heidät nähtiin yhdessä kävelemässä, ja aina oli Antti\nvalmis Elmaa auttamaan kaikissa asioissa. Monesti oli Elma vieraana\nAntin luona, ja kaikesta päättäen oli melko varmaa, että nuo kaksi\ntulisivat yhtymään toisiinsa lujemminkin kuin ystävyyden tai\ntyötoveruuden sitein.\n\nAntti selitti nyt Elmalle uusia ajatuksiaan. Elma oli koko\nsydämellään kiintynyt järjestötoimintaan, Antin mielestä liiaksikin.\nKaikista naistyöntekijöistä, joita konepajalla oli, oli hän ainoa,\njoka niin innokkaasti seurasi aikaansa ja kaikkia eri virtauksia.\nHänet vedettiin mukaan jokaiseen toimikuntaan, sillä olihan\nluonnollista, että tällaisessa osastossa, joka suurimmalta osaltaan\noli miesten osasto, nähtiin mielellään naisiakin kaunistuksina. Elma\nolikin joutunut sekä osaston johtokuntaan että koko maata käsittävän\nliiton toimikuntaan naisten edustajana. Hän ansaitsikin sen paljon\nparemmin kuin monet niihin joutuneet miehet. Hän oli poikkeus monista\nnaistovereistaan, jotka eivät hänen iällään tietäneet sanottavasti\nmitään -- korkeintaan työnsä ja huvittelun -- ja joiden kiihkeimpänä\npyrkimyksenä oli saada mies itselleen. Mutta Elma oli torjunut\nkaikki lähentelyt eikä kenenkään miehen seurassa käyttäytynyt niin,\nettä tämä olisi päässyt joihinkin käsityksiin hänen eroottisista\nmielteistään. Kyllä hänkin kaipasi samaa, mitä miehet ja naiset\ntoisistaan etsivät, mutta hän oli vaativa miehen suhteen, vaikka\nolikin vain työläisnainen. Hän odotti miestä, joka ottaisi hänet\nsitten, kun hän on ensin osoittanut tämän hyväksyvänsä. Hänen ja\nAntin tähänastinen suhde oli enemmän vielä tutkivaa ja kokeilevaa\npuolin ja toisin, mutta molemminpuolinen kiintymys kasvoi ja\nlisääntyi päivä päivältä.\n\nKumminkin oli heidän välillään ristiriitojakin. Poliittiset\nkäsitykset niitä aiheuttivat. Elma oli kommunisti ja otti\naktiivisesti osaa tähän vasemmistolaiseen järjestötoimintaan\nammatillisen järjestötoiminnan lisäksi. Hän oli jäsen\npaikallisjärjestössä, valtiollisten vankien huoltoyhdistyksessä,\nnuorten työläisten opintoyhdistyksessä ja työläisnaisten\npoliittisessa yhdistyksessäkin, vaikka hän tuossa viimeisessä\nkaikkein huonoimmin viihtyi. Antti ei sensijaan arvostelevampana\nluonteena halunnut antautua niin kiihkeästi niiden elämään ja\ntoimintaan. Hän omisti enemmän aikaansa opiskelulle ja itsensä\nkehittämiselle ja piti liioiteltuna puheena järjestöjen erikoisen\nkasvattavaa vaikutusta. Tästä hänellä oli Elman kanssa usein kiistaa\nja siitä he nytkin keskustelivat.\n\n-- Mutta myönnät kai, hyvä ystävä, ettei se nyt ketään kasvata, jos\nesitetään joissakin tilaisuuksissa typeriä \"sinipusero-esityksiä\",\nniinkuin maanantai-iltanakin opintoyhdistyksen uusien jäsenten\nvastaanotto-juhlassa. Mitään muuta ei hoettu, kuin että kyllä meillä\ntyöläisillä ja talonpojilla, sotamiehillä ja kaikilla oli kurjat\noltavat tsaarin aikana, mutta kuinka toisin on kaikki nyt, nyt\nmeillä on hyvät olot, Lenin, Lenin, Lenin, hän on meidät pelastanut.\nHän on pelastanut meidät pyövelin kynsistä, Lenin on pelastanut\nmaatushkankin musikan kynsistä, ettei tämä enää voi piestä häntä.\nJa kuitenkin luulen vielä löytyvän miljoonia musikoita, jotka\npieksävät maatushkojaan samalla lailla kuin ennenkin. Miksi aina\nkaikkea liioitella? Ja miten typerää se oli, kun ohjelmankuuluttaja\nesitti, että tämän neronleimauksen on kirjoittanut nuori ja\nlupaava työläiskirjailija Reino Kairala. Tosiaankin ensiluokkainen\nnäyte tyhmyydestä ja tylsyydestä! Ja tämä oli vielä kuulemma\ntyöläiskynäilijäin liiton palkitsema tuote. Mitä siinä oli\npalkitsemisen arvoista? Hölynpölykö? Ja vähän ajan päästä tullaan\nja sanotaan: ette te tiedäkään, kuka teidät on pelastanut! Ei se\nollutkaan Lenin, se olikin bolsevikkipuolue, joka teidät pelasti.\nSitten vannotetaan henkeen ja vereen asti puolustamaan työläisten ja\ntalonpoikien neuvostovaltaa ja ennen kaikkea kommunistipuoluetta,\nLeninin puoluetta. Ja kuitenkin tuossa neuvostovallassa työläiset\nja talonpojat ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, taistelussa\ntoisiaan vastaan. Minusta näyttää, ettei siellä taistele ainoastaan\nvallanpitäjät istuimistaan -- näkyy selvästi pohjalla työläis- ja\ntalonpoikaismaailman valtataistelu. Sitä ei olisi, jos molempien\netupyrkimykset saataisiin sopusointuun. Ja mitä ne \"punapoikien\" ja\n\"meijän poikien\", ja mitä kaikkia ne olivatkaan, esittämät laulut\nolivat? Väitätkö sinä, Elma, niitä kasvattaviksi?\n\n-- Sinä, Antti, olet aina liian arvosteleva. Sinä et ota huomioon\nihmisten tasoa etkä sitä, että propagandan täytyy olla hyvin\nyksinkertaista ja tunteisiin vetoavaa.\n\n-- Ei tuo vain ala minun tunteitani kuohuttaa. Jos alkaa, niin aivan\npäinvastaisella tavalla.\n\n-- Älä arvostele heitä omalla mitallasi. Eiväthän he kaikki ole sinun\ntasollasi.\n\n-- Vaikka eivät olekaan, niin eiväthän he suinkaan nautoja ole,\njoille voidaan syöttää mitä moskaa tahansa.\n\n-- Mutta hyvänähän he tuntuivat sitä pitävän.\n\n-- Hyvänä? Kun ihmiset ensin turrutetaan järjettömyydellä, niin\npitävät he kai lopuksi apinan mölähtelyä kauniina lauluna, ja kun\nuskotellaan, ettei ole enää kunnon työläinenkään, jos ei tätä niele,\nniin käyhän tuo mahdolliseksi. Jos tätä menoa jatkuu, ja työläiset\novat moisten vaikutusten alaisina, niin ennen pitkää he ovat\npimeämpiä kuin sata vuotta sitten.\n\n-- Ethän sinä muiden kanssa puhellessasi käytä noin voimakkaita\nsanoja arvostellessasi kuin Matin ja minun.\n\n-- Minä tiedän teidän ymmärtävän asian ja ajattelevankin siitä hyvin\nsuuresti minun tavallani, vaikka ette tahdo sitä tunnustaa.\n\n-- Mistä sinä tiedät, että minä ajattelisin sinun kanssasi niistä\nenemmän kuin muistakaan asioista samalla tavalla. -- Elma näytti\nvihastuneelta. -- Kai minulla on omat ajatukseni, niinkuin sinullakin!\n\n-- Elma, älä suutu. Sovitaan pois. Tulethan meille tänä iltana, niin\nvoimme keskustella kaikessa rauhassa.\n\n-- En tiedä, tulenko milloinkaan. Emme sovi kuitenkaan.\n\n-- Tulethan sinä, Elma, kun minä pyydän. Ethän saata olla tulematta.\n-- Antti otti Elmaa vyötäisiltä hänen ylös noustessaan ja katsoi tätä\nsilmiin. Elma hämmentyi ja purskahti nauruun.\n\n-- Tulen, tulen. Kuuden aikaan jo. Älä kutsu muita.\n\n-- En, en kutsu koskaan muita silloin, kun olen sinut kutsunut. --\nElma kiirehti pois. Pilli vihelsi ja hiestysjärjestelmä alkoi.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKuuden aikaan Antti odotti Elman tuloa. Sen verran, minkä hän viipyi\nyli kuudesta, meni hissin odottamiseen.\n\nElma istuutui Antin ainoaan nojatuoliin ja veti pöydällä olevat\nkirjat eteensä.\n\n-- Mitä sinä olet ruvennut tutkimaan? Sinulla on vain Fordin kirjoja\nkäsillä. \"Elämäni ja työni\", \"Tänään ja huomenna\". Onko niissä\njotakin mielenkiintoista?\n\n-- Enemmänkin kuin mielenkiintoista. Niissä on tavattoman paljon\noppimista. Minä olen alkanut tutkia tuotannon ratsionalisoimista.\n\n-- Niinkö? Onko Matin idea tarttunut sinuunkin? Hänhän kävi\nminullekin selittämässä tuotannon ratsionalisoimista.\n\n-- Niin, tai minun ideani on tarttunut Mattiin. Työn\nratsionalisoiminen on kohta meidän jokaisen idea. Eikä vain idea, se\non todellisuus, ja senvuoksi otan siitä selvää niin laajalti kuin\nsuomen kielellä siitä on tietoja saatavana. Sekä käytännön miesten\nettä tiedemiesten teoksia olen hankkinut. Kas tässä on myöskin eräs.\n\n-- \"Työn tiede\".\n\n-- Niin. Tieteellinen esitys Taylor-järjestelmästä.\n\n-- Mikä sinut on saattanut tällaisia asioita tutkimaan?\n\n-- Välttämättömyys. Me teemme nyt jo työtämme näiden järjestelmien\nmukaan, vaikkei monikaan meistä tiedä niistä mitään. Ja yhä enemmän\nnäitä järjestelmiä aletaan rautatienkonepajallakin soveltaa\nkäytäntöön. Päivä päivältä poistetaan vanhentuneita koneita, osastoja\nuusitaan ja niiden uusinnan jälkeen koneet, kuljetusneuvot ja kaikki\nsijoitetaan ratsionalisoidun työn mukaisesti. On ainoastaan ajan\nkysymys, kun kaikki vanhat osastot ja sellainen työ, joka tähän\nsaakka on tehty ammattityönä, tulee muuttumaan. Kaikki työ on sen\njälkeen samanlaista tehdastyötä, jota varten ei tarvitse erikoista\nammattiopetusta. Lyhyen ajan työssä oltuaan sitä voi jokainen tehdä.\nLopuksi valitaan ainoastaan kaikkein nopeimmat sitä suorittamaan.\n\n-- Eikö se ole valitettavaa meidän työläisten kannalta?\n\n-- On ja ei. Tosin vanha, tähän asti säilynyt ammattitaitavuus häviää\nniin, ettei kukaan pysty enää omintakeisesti valmistamaan mitään\nesinettä alusta alkaen, vaan kaikki joutuvat olemaan osatyöntekijöitä\nyleisessä esinevalmistuksessa. Yksityinen ammattitaito häviää,\nsen ihailijat esittävät valitusvirsiä tästä, mutta sen tuhoa ei\nvoida välttää. Kulutus vaatii tavaratuotannon pysymistä nykyisellä\ntasollaan, vieläpä sen lisäämistäkin. Kehityksen pakkolait määräävät\ntämän, eivätkä mitkään tekijät voi sitä estää. Ja muistat kai,\netten minä ole vanhan ammattijärjestelmän kannattaja enkä ihailija\nmuistakaan syistä.\n\n-- Muistan kyllä sinun siitä minullekin puhuneen. Ellen ole väärin\nymmärtänyt, sanoit sinä sen olevan huomattavan edistysaskelen\ntyöläisten vapautumiselle.\n\n-- Aivan niin. Mutta selitähän edelleen, miten minä sitä perustelin?\n\n-- Selitit ammattirajojen häviämisen yhdistävän työläiset paremmin\ntoisiinsa, kun ei ole enää olemassa mitään erilaisia palkkausrajoja\neikä myöskään erilaisia palkkausmuotoja ja -asteita, vaan kaikilla\non suunnilleen samanlainen palkka, kun kerran kaikki työkin on\nsamanlaista. Tämän jälkeen ei ole olemassa enää mitään ristiriitaa,\nniinkuin nykyjään, työläisten välillä palkkauskilpailusta. Ja tämän\ntapahduttua he pakostakin tulevat yksimielisemmiksi ja liittyvät\nparemmin yhteen. Eikö ajatuksesi ollut pääpiirteissään sellainen?\n\n-- Kyllä. Käsität sen jotakuinkin. Ja voin minä jatkaa: tekniikka\ntulee kerran siirtämään kaiken työn koneiden tehtäväksi. Meidän\nihmisten ei tarvitse muuta kuin ajatella ja suunnitella, me panemme\nvain aamulla tehtaan käyntiin ja silmäilemme kunkin koneen työtä\nsamalla tavoin kuin näet nykyjään katsottavan sähkömoottorien käyntiä.\n\n-- Kylläpä sinä nyt ajattelet taas kaukaisia ja suurenmoisia.\n\n-- Minä en osaa sitä tällä kertaa vielä oikein kuvaillakaan,\nennenkuin olen ottanut selkoa asioista ja ajatellut ne valmiiksi.\nTule sitten kuulemaan, niin esitän sinulle tulevaisuuden yhteiskunnan\nperspektiivin, joka poikkeaa suuresti kaikista tähänastisista\ntulevaisuusrakennelmista sekä sosialistisista ja kommunistisista\nyhteiskuntajärjestelmistä siinä suhteessa, että siinä esitetään\nsen uuden yhteiskunnan teollinen rakenne. Edellämainitsemissani\nyhteiskuntasuunnitelmissa ei näytetä sitä puolta ollenkaan sentähden,\nettä ne ovat teoreettisia järjestelmiä, joiden valmiiseen teoriaan\non sovellettava käytännöllinen elämä. Mutta minun järjestelmäni\ntulee kasvamaan käytännön maaperästä, minä laadinkin siitä oman\nteoriani. Siihen ei kylläkään tule talousopillisia selvityksiä siitä\nsyystä, etten perinpohjin tunne taloudellisia teorioita enkä lakeja.\nSe on oleva vain suoraviivainen yhteenveto, johon on sovitettu\nkaikista järjestelmistä kelpaava. Yhteiskunnalliset probleemat ja\ntaloudelliset ja luokalliset ristiriidat siinä ratkaistaan työllä.\n\n-- Sitäkö te nyt tarkoitatte selittäessänne ratsionalisointia?\n\n-- Ei. Teollisuuden ratsionalisoiminen nykyjään on kokonaan toista,\nja siitä aikanaan, mutta sinäpä keksit minun aatteelleni nimen.\nSen nimi on oleva ratsionalismi, nyt minä ryhdyn kehittämään siitä\nvalmista teoriaa. Sinä olet sen aatteen äiti. -- Antti tempasi Elman,\njoka oli noussut seisomaan, ja veti hänet syliinsä.\n\n-- Niin juuri. Tahdotko tulla sen aatteen äidiksi?\n\n-- En tiedä. Mitä siinä vaaditaan?\n\n-- Kaikkea, mitä äidin ja vaimon tehtäviin tulee.\n\n-- Mutta eihän aatteella voi sellaista olla?\n\n-- Mutta aatteen isällä voi olla, ja tulethan sinä siksi, Elma?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Kyllä sinä tiedät, -- sanoi Antti, taivutti yht'äkkiä Elman\npuoleensa ja suuteli häntä pitkään ja tulisesti. Elma ei voinut\nvastustaa. Sisimmässään hän tunsi, että Antti oli se mies, joka\nottaisi hänet, tahtoipa hän tai ei. Hän tunsi toisen tahdon\nvoimakkaammaksi omaansa ja omansa sulautuvan tuohon voimakkaampaan\ntahtoon. Ehkei hänen tahtonsa koskaan ollut ollutkaan vastarinnassa.\nNyt hän tunsi joutuneensa sen vetopiiriin ja aavisti, ettei hän\nsiitä tulisi koskaan vapaaksi pääsemäänkään. Väristys kulki hänen\nruumiissaan. Hän taipui suudeltavaksi.\n\n-- Rakas. Tahdotko olla minun omani?\n\n-- En voi vielä sanoa, -- kuului hiljaa pään taipuessa miehen olkaa\nvasten.\n\n\n\n\n8.\n\n\nRautatienkonepaja-työläisten ammattiyhdistys kokoontui Työväentalon\nA-saliin. Kokouksen oli ilmoitettu alkavan kello 10:ltä, mutta aikaa\noli kulunut jo puolisen tuntia ylikin, ennenkuin voitiin alkaa.\nTavalliset kokousmuodollisuudet, jotka ovat pakollisia laillisuuden\nvuoksi, suoritettiin pian. Ensin seurasi yleisluontoisia asioita:\neri toimikuntien ja johtokunnan tilikertomukset, muilta järjestöiltä\nsaapuneet kirjelmät ym. Niistä selviydyttiin pitemmittä puheitta.\nVasta kun esitettiin Työväen Järjestönuorten liitolta saapunut\nkirjelmä, syntyi sen johdosta pitempi ja kiivaampi keskustelu. Tuo\nliitto oli kommunistinen lastenkasvatusjärjestö, ja kirjelmällään se\nanoi tältä ammattiosastolta 1000 markan avustusta työnsä tukemiseksi.\nJohtokunta oli antanut siitä epäävän lausunnon, jossa se ehdotti,\nettei osasto myöntäisi pyydettyä rahamäärää. Perusteluja ei tuolle\nepäykselle oltu laadittu, tahdottiin välttyä loukkaamasta eri\nmielipiteitä ja ehkäistä täten suuntariitojen esille tuloa osaston\nsisällä. Johtokunnan vähemmistö oli merkityttänyt vastalauseensa\npöytäkirjaan, ja nyt he vaativat luettavaksi sen tässä kokouksessa.\nPuheenjohtaja ei olisi sitä mielellään tehnyt, mutta äänestyksen\njälkeen oli pöytäkirja luettava. Tässä vastalauseessa ehdotettiin,\nettä pyydetyt varat myönnettäisiin, ja yhtenä allekirjoittajana oli\nElma Saarinen.\n\nTämä ehdotus synnytti kiivaan väittelyn. Ehdotuksen innokkaimpana\npuoltajana oli Elma, saaden Matti Vilskan, Heikki Vaaran sekä\nmonia muita ehdotuksen kannattajiksi. Vastustajat olivat\nsosialidemokraatteja, jotka vetosivat Ammattijärjestön viimeisen\nedustajakokouksen päätökseen, jolla kiellettiin varojen myöntäminen\nkummankin puolueen poliittisiin tarkoituksiin. Kommunistien taholta\nväitettiin, että nyt ei ole kysymyksessä mainitun päätöksen\nedellyttämä tapaus, vaan että liitto oli näistä poliittisista\nsuunnista riippumaton ja vapaa työväen lastenkasvatusjärjestö.\nVastustajat esittivät monia perusteltuja seikkoja väitteidensä\ntueksi, ettei muka asia niin ollut. Vaikka näitä vastaväitteitä\nei voitu kumotakaan, niin näytti ilmeiseltä, että varat tulisivat\nmyönnetyiksi. Elma Saarinen käytti parhaillaan puolustavaa\npuheenvuoroa.\n\n-- Väite, että Työväen Järjestönuorten liitto olisi puoluejärjestö,\nei ole oikea. Mainitun liiton alaosastot ovat täysin vapaita\ntyöväen lastenkasvatusjärjestöjä, joissa ei opeteta erikoisemmin\nsosialidemokraattisia kuin kommunistisiakaan aatteita lapsille,\nvaan yleisiä asioita, joita pidetään työläislasten kasvatukselle\nvälttämättöminä, ottamatta siis millään tavalla huomioon minkään\npoliittisen katsantokannan etuja. Ne ovat tarkoitetut vastapainoksi\nkoulujen välittämää porvarillista vaikutusta vastaan. Ainakin siinä\nosastossa, mitä minä olen ohjannut, ei ole milloinkaan esitetty\nmitään sellaista, minkä voisi katsoa loukkaavan sosialidemokraattisen\nmaailmankatsomuksen omaavien mielipiteitä tai vakaumuksia. Sitäpaitsi\nne ovat avoinna kaikille työläislapsille katsomatta sitä, mikä\nheidän vanhempiensa poliittinen katsantokanta mahdollisesti on.\nJärjestönuorten liitto tarvitsee varoja ohjaajien kouluttamiseksi ja\nlehden julkaisemiseksi työläislapsia varten, ja niihin tarkoituksiin\non näitä varoja pyydettykin. Ja ei kai kukaan voine väittää, etteikö\ntämä olisi hyödyllistä ja voisi ansaita kaikkien yksimielistä\nkannatusta. Kannatan siis pyydettyjen varojen myöntämistä.\n\nUseat puhuivat vielä myöten ja vastaan. Ilmoitettiin Antti Koudalla\nolevan puheenvuoron.\n\n-- Elma Saarisen väitteet eivät pidä paikkaansa, -- alkoi Antti.\n-- Mainittu Työväen Järjestönuorten liitto ajaa siksi selvästi\nkommunistisia tarkoitusperiä, ettei sitä voi kukaan kieltääkään,\njoka on siihen tutustunut. Poikkeusta lienee joidenkin osastojen\ntoiminnassa ja ehkä juuri Elma Saarisen ohjaamassa osastossa,\nvaikka, jos mainitun liiton johdon taholta sen osaston toimintaa\ntarkattaisiin, niin eroitettaisiin tällainen ohjaaja, tässä\ntapauksessa Elma Saarinen, ohjaajan toimestaan. Syynä tähän olisi\nsilloin se, ettei ohjaaja ole noudattanut näitä tarkoitusperiä,\nmitä liiton taholta pidetään välttämättöminä. Minä ehdotankin,\nettä jos varoja myönnetään, niin myönnetään ne yksistään Elma\nSaarisen ohjaaman osaston tarpeiksi sillä nimenomaisella ehdolla,\nettei niitä saisi luovuttaa itse liiton käytettäviksi, sillä\nsille myönnettynä ne joutuisivat väärään paikkaan. Ja mitä taas\nmainitun liiton julkaisemaan lehdentapaiseen tulee, on se kaikkein\nviheliäisin tekele, mitä tässä maassa painetaan. Vaikka minä\nolisin miten vasemmistolainen hyvänsä, niin hankkisin toki hiukan\nparempaa hengenravintoa lapsilleni kuin mitä se lehti tarjoaa. Minun\nmielestäni ne, jotka väittävät sen olevan kasvattavan sisällöltään,\npuhuvat joko tietämättömyydessään tai tahallisesti harhauttavasti.\n\nJoitakin puheenvuoroja vielä käytettiin, ja lopuksi käytiin\näänestämään. Antin ehdotusta oli myös kannatettu, ja kaikeksi\nihmeeksi se tuli päätökseksi.\n\nKun nämä kysymykset oli sivuutettu, seurasi äänestys Ammattijärjestön\nedustajakokouksen edustajista. Ehdokkaista ei enää keskusteltu. Se\noli suoritettu jo ehdokkaita nimettäessä. Nyt ratkaistiin äänillä,\nkummanko puolen ehdokkaat voittaisivat. Äänestys suoritettiin\nsuljetuin lipuin, ja sen tulosta laskettaessa havaittiin äänten\njakaantuneen jokseenkin tasaisesti molempien ehdokasryhmien kesken.\nAinoastaan kolmelle ehdokkaalle oli annettu yksi ääni kullekin.\nElma ja Matti tiesivät, että ne olivat Antin äänet. Hän oli sanonut\näänestävänsä kaikkein tuntemattomimpia ehdokkaita, ja niin hän oli\ntehnytkin. Tässä osastossa annetuista äänistä voi päätellä, miten\näänet tulisivat jakaantumaan kautta maan, ja sen tuloksena tiedettiin\nkummankin ryhmän saavan saman verran edustajia. Tässä liitossa oli\nsosialidemokraateilla vielä toiseksi puoleksi sananvaltaa. Monissa\nmuissa liitoissa osoittivat äänestysten tulokset heille aivan\nmusertavaa tappiota.\n\nViimeisenä asiana oli liittotoimikunnan laatima ehdotus\ntyöehtosopimukseksi työläisten ja heidän työnantajansa\nRautatiehallituksen välille. Nyt tuli esille Antin odottama asia, ja\nhän varustautui hyvin tarkkaavaisena kuuntelemaan ja seuraamaan sen\nlukemista.\n\n\n\n\n9.\n\n\nTyöehtosopimuksen luonnos luettiin yksityiskohdittain ja kustakin\nkohdasta pyydettiin käyttämään puheenvuoroja ja käytettiinkin,\nmutta ne kaikki olivat hyväksyviä. Muutosehdotuksia niihin ei\nhaluttu tehdä, vaan miltei äänettömästi ne hyväksyttiin. Kokouksen\naikakin oli jo käynyt vähiin, ja väsymys valtasi kokouksessa\nolijat. Sopimusluonnos sisälsi tavanmukaisia määräyksiä palkoista,\ntyöriitaisuuksista ja niiden sovitteluista, irtisanomisajasta,\nluottamusmiehistä ym.\n\nKoudasta se oli sellaisenaan puutteellinen. Tosinhan siinä lueteltiin\nkaikki tärkeämmät asiat, mutta hänestä tuntui kuin pääasia sittenkin\nolisi jäänyt sanomatta. Mikä oli tuo pääasia? Mikä sen ydin olisi\npitänyt olla?\n\nLuonnollisesti kannanotto ratsionalisoimiskysymykseen.\nSopimuksessahan olisi pitänyt olla määräyksiä siitä, missä määrin\ntämän järjestelmän nojalla voisi tuotantoa kohottaa. Olisi pitänyt\nolla sanottuna, että jos sorvaaja nykyisen aikaurakkajärjestelmän\nmukaan valmistaa 10 akselia päivässä tai seppä takoo kolmen vaunun\njouset, mutta jos he keksivät itse menetelmiä, millä lisätä\ntuottavaisuuttaan niin, että he voittavat viisi tuntia, niin\ntulee heidän saada myöskin näin voittamansa ajan palkka. Olisi\npitänyt olla määräyksiä, ettei heidän palkkojaan pudoteta, sillä\neihän heillä silloin, jos niin tapahtuu, ole ollut mitään hyötyä\nponnistuksestaan suuremman työmäärän saavuttamiseksi. Tästä olisi\npitänyt työehtosopimuksessa olla tarkka ja heidän ponnistuksiaan\nsuojaava määräys. Tiesihän hän omasta kokemuksestaan, ettei hänen\nkannattaisi ottaa työssään käytäntöön kaikkia niitä mahdollisuuksia,\njoita hän voisi keksiä, sillä siitä ei olisi hänelle mitään hyötyä.\nSillä jos hän voisi voittaa nuo viisi tuntia, niin pudotettaisiin\nhänen palkkaansa niin, ettei hän hyötyisi parannuksestaan\nmitään, vaan joutuisi päinvastoin kärsimään vahinkoa. Häneltä\nriistettäisiin noiden voitettujen tuntien hyöty, ja hän joutuisi taas\ntyöskentelemään alusta ja ponnistelemaan uusien voittamiseksi, jonka\njälkeen nekin ehkä häneltä riistettäisiin. Hänen kohdalleen eivät\nratsionalisoinnin viimeiset vaikutukset olleet vielä ehtineet, mutta\nkerranhan ne ehtisivät. Jos nämä asiat pysyvät yksinomaan työnantajan\nmäärättävinä, niin ei työläisille jää mitään muuta mahdollisuutta\nkuin kielteinen suhtautuminen yleiseen kehitykseen. Mutta turvaamalla\ntyöläisten saavutukset ja elinehdot voivat he vaikuttaa tavattomasti\ntämän kehityksen eteenpäinviemiseen. He tuntevat näin hyödyttävänsä\nsekä itseään että koko yhteiskuntaa. Sillä omaetu-periaatehan on\nmääräävää kunkin yksilön elämässä. Nykyisin ei ollut olemassa\nriittäviä takeita tämän suhteen. Tämän tähden eivät työläiset voineet\nsuhtautua muuten kuin vastustavasti teolliseen kehitykseen. Kun\ntätä seikkaa eivät kerran työnantajat olleet pitäneet tarpeeksi\nsilmällä, niin olisi työläisten itsensä se tehtävä. Saamalla aikaan\nsellainen työehtosopimus, jossa tämä selvin sanoin määriteltäisiin,\nolisi asia autettu. Niin voitaisiin ehkäistä häikäilemätön riisto\nja ehkäisemällä se turvattaisiin samalla koko yhteiskunta. Hänen\najatuksensa pysähtyivät. Joku oli pyytänyt puheenvuoron. Se oli Airo.\nMitä hänellä oli sanottavaa? Ja vielä näin kokouksen lopussa. Hän\nehkä alkaa periaatteellisen keskustelun. Koudan huomio herkistyi.\n\nAiro puhui. Ensin hän lausui ylimalkaisia sanoja työehtosopimuksesta\nyleensä. Sitten hän oli kääntyvillään yksityiskohtiin.\n\n-- Esitän, että osasto ilmoittaisi liittotoimikunnalle kantanaan,\nettä sopimusluonnoksessa tulisi olla erinäisiä rajoittavia määräyksiä\neri ammattialojen suhteen. Tarkoitan tällä sitä, etteivät esimerkiksi\nviilaajat tekisi missään olosuhteissa sepän töitä eikä päinvastoin.\nTarkemmin tämä olisi säännösteltävä puuseppien ja mallinveistäjäin,\nvaunujen seinien, katon ja lattioiden tekijäin ja varsinaisten\nsisustustentekijöiden välillä, etteivät nämä missään tapauksessa\nsaisi tehdä toistensa töitä. Samoin, ettei työnjohtajilla olisi\noikeutta määrätä ketään näistä enempää kuin muistakaan tekemään\ntöitä, jotka eivät kuulu heidän ammattialaansa.\n\nLopuksi hän puheenvuorossaan toisti vanhoja lauseita työnantajien\nvastustuksesta työehtosopimuksien suhteen sekä viimeiseksi\nlopuksi päätyi pitkiin puheisiin vallankumouksellisesta\nammattiyhdistysliikkeestä ja kansainvälisestä yhteistyöstä,\nyhteisrintamakysymyksestä ja neuvostoliiton edistymisestä, yleensä\nasioista, joilla ei ollut mitään tekemistä käsiteltävänä olevan asian\nkanssa.\n\nKokous kävi laimeaksi. Kellään ei ollut enää mitään sanottavaa.\nTyöehtosopimuksesta ei ollut vielä tullut päivänkysymystä, ja\nsenvuoksi siihen ei kukaan kiinnittänyt tarpeellista huomiota.\nOsanottajat alkoivat toinen toisensa perään poistua, ja kun\npuheenvuoronpyytäjiä ei enää ilmoittautunut, julisti puheenjohtaja\nääni hyvin väsyneenä kokouksen päättyneeksi. Loputkin kokouksessa\nolleista poistuivat käytävään.\n\nKouta lähti mietteissään kävelemään. Hän tunsi pettyneensä\nodotuksessaan ja jääneensä vastausta vaille. Kuinka vähän ihmiset\nymmärsivät asioista, joilla oli niin keskeinen merkitys heidän\njokapäiväisessä elämässään. He takertuivat kaikenlaisiin muihin,\naivan vastakkaisiin asioihin, eivätkä voineet rajoittua siihen,\nmikä kuitenkin oli heitä lähinnä. Epämääräiset vallankumoushaaveet\nolivat etualalla heidän mielissään. Ei niin, etteivätkö ne olisi\nolleet luonnollisia ja etteikö hän voinut niitä ymmärtää ja osittain\nhyväksyäkin, mutta kun sen aikaansaamiseksi vedottiin tunteisiin\neikä järkeen, niin se oli kuin huoneen rakentamista juoksevalle\nhiekalle. Tehdä järjellisesti ymmärrettäväksi tämän tai tuon seikan\nedellytykset olisi ollut paljon hyödyllisempää. Miksi eivät nämäkään\nihmiset nähneet sitä, mikä oli heitä lähimpänä, ja miksi he näkivät\nkauempana olevat ja antautuivat niiden vietäviksi? Hän ei voinut\ntällä kertaa ymmärtää sitä, ja niin hän vaelsi katuja pitkin,\nmuistamatta, minne oli menossa.\n\nVasta asuntotalonsa ovella hän havahtui. Huomaamattaan hän oli\ntullut siihen, astui päättävästi sisään ja huoneeseen tultuaan avasi\nkirjan, etsien siitä vastausta edes joihinkin mieltänsä polttaviin\nkysymyksiin.\n\nAika toi niihin vastauksen.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1.\n\n\nYleinen pulakausi ehkäisi työläisten ponnistuksia saada taloudellinen\nasemansa turvatuksi työehtosopimuksella. Sekä teollinen että\nkaupallinen elämä olivat pysähdyksissä. Työajat olivat huonot,\ntyöttömyyttä oli nyt enemmän kuin milloinkaan ennen. Siksi juuri\ntyöläisten mieliala oli masentunut ja alakuloinen. Huonojen\naikojen väitetään synnyttävän kapinallisuutta, ja saattavat ne\nsitä tehdäkin, mutta nyt eivät työläiset ajatelleetkaan mitään\nsellaista. Äärimmäisillä tahoilla koetettiin kyllä saada aikaan\nlevottomuuksia, mutta heidän yrityksillään ei ollut minkäänlaista\nvaikutuspohjaa. Nämä levottomuudet aina elokuun ensimmäisen päivän\nmielenosoituksista lähtien olivat tyhjään huitomista, ja vaikka\nhallitusvallan taholta niitä kohtaan osoitettiin kovakouraista\nhuomiota, ei se tapahtunut niinkään paljon kapinoimisen pelosta kuin\nlujuuden osoittamiseksi ja ehkä myöskin joidenkin hätääntyneiden\nrauhoittamiseksi, ihmisten, jotka pelkäsivät olemattomiakin. Ja\nsellaisia ihmisiä on aina yhteiskunnissa paljon. Tällaiset olosuhteet\nkuitenkin masensivat mieliä työläisten keskuudessa. Syksymmällä\ntapahtuneet nälkälakko ja suurlakko kuivuivat tyhjiin. Huonon\ntaloudellisen ajan vuoksi ei niihin työläisten taholta haluttu eikä\nuskallettu ottaa osaa. Voimantunto kasvaa vasta hyvien aikojen\nsynnyttämästä elämänvarmuudesta -- siitä varmuudesta, että tuntee\nitseänsä tarvittavan, sekä siitä, ettei joudu työttömäksi eikä\ntoimeentulon puutteeseen. Kaikki mahdollinen kapinamieli uinui\npiilossa. Se elää aina piilossa, milloinkaan ei se häviä. Ainoastaan\nhyvät ajat ja vapaat olosuhteet vähentävät sitä, mutta tyyten se\nei häviä inhimillisistä yhteiskunnista milloinkaan. Se nostaa\nheti päätään, kun ensimmäinen suotuisa tilaisuus avautuu silmien\neteen. Ei se ole vanhan vihan ja entisten tappioiden synnyttämää\nkostonhimoa, se on aina uusi, luonnollinen, aikanaan parantumattomien\nyhteiskuntasairauksien puhkeamisilmiö.\n\nYleinen epävakaisuus taloudellisissa oloissamme on melkein jatkuva\nilmiö. Monet tehtaat eivät sido työläisiään heidän elinajakseen\neikä sukupolvesta sukupolveen, kuten monissa vanhemmissa maissa.\nVähäisiä oireita tosin on olemassa, mutta enimmältä osaltaan on\ntehtaittemme työvoima vaihtuvaa. Rautatiekonepajat ovat aikaisemmin\npysyttäneet työläisensä pitemmän aikaa kuin muut. Niissä on ollut\nnäitä ns. elinkautisia työläisiä, kuten on ollut tapana sanoa. Mutta\nviimeaikainen kehitys on niissäkin aiheuttanut muutoksen. Työväki\non alkanut vaihtua, entisistä pajoista on tullut ratsionalisoituja\ntehtaita. Se onkin nykyisin kaikissa tehtaissa yleisenä pyrkimyksenä.\nValtion omistamissa laitoksissa ei ole aikaisemmin, niinkuin\nyksityisissä, pyritty kiinnittämään pystyvintä ainesta liikkeeseen\nkoko iäkseen. Ei ole tehty sitä siitä syystä, että niiden johto on\nollut huomattavasti heikompaa kuin vastaavanlaisissa yksityisissä\nlaitoksissa ja niiden johtajat ylemmistä alempiin ovat olleet\nenemmän virkamiehiä kuin liikkeenjohtajia, ja sen vuoksi on heidän\ntoimintansa vallitsevana luonnepiirteenä ollutkin virastomaisuus eikä\nsuinkaan käytännöllinen liiketoiminta. Siksi työläisetkin, jotka ovat\nniihin jääneet, ovat näihin saakka olleet väkeä, joiden työvoima ei\nyksityisillä työmarkkinoilla ole ollut parhaiten kaupaksi käypää.\nValtion töihin pääseminen ja jääminen on merkinnyt, joskaan ei\nparhaita ansiomahdollisuuksia, pysyvän toimeentulon.\n\nSiksi tämän työväen osan muukin taso on ollut samanlainen.\nTaloudellisesti he ovat kyllä jotakuinkin hyvin tulleet toimeen,\nmutta henkisesti he ovat jääneet aika paljon muista työläisistä\njälkeen. Vanhoillisuus on ollut yleistä, ja heidän joukossaan on\nnäihin saakka ollut enemmän porvarillisesti ajattelevia työläisiä\nkuin muualla. Nyt, vasta näiden pajojen muututtua tehtaiksi, on\nniihin virrannut virkeämpää väkeä, jolla on ollut halua ja tahtoa\njärjestäytymiseen ja palkkaetujensa ajamiseen. Mitään sesonkiaikoja\nei rautatiekonepajoissa aikaisemmin tunnettu eikä tällaisia aikoja\nsanan varsinaisessa merkityksessä ole vieläkään. Kaluston lisääminen\ntarvetta vastaavalle tasolle on kyllä lisännyt niiden työtä. Siitä\non johtunut, että muutamina viimeisinä vuosina on ollut kiirettä\nnäiden uusien joukkotilausten vuoksi. Nämä seikat ovat aiheuttaneet\ntilanteen muuttumisen. Tämä suurentunut tarve on pakottanut\nniissäkin ottamaan käytäntöön uudet ratsionalisoidut työtavat.\nMutta verrattaessa niitä vastaavanlaisiin yksityisiin laitoksiin\nvoi vieläkin tehdä painavia muistutuksia niitä vastaan. Ja nuo\nmuistutukset, ihmeellistä kyllä, puhuvat yksityisyritteliäisyyden\npuolesta.\n\nKuitenkin näissä konepajoissa miehet ansaitsivat aikaisempina\nvuosina hyvin. Niissä vallitsi omituinen asiaintila, sitä voi sanoa\njonkinlaiseksi konepaja-patriarkkaalisuudeksi. Miehiinkin kasvoi\naikojen kuluessa käsitys, että he olivat valtion palvelijoita, joiden\ntulee hoitaa tehtävänsä hyvin. Lakkoliikkeet eivät pahasti häirinneet\nniiden toimintaa. Tyytymättömyyttä ei sanottavammin ollut. Mutta\nmuuttuneet olosuhteet, tuotannon kehittyminen, pajojen muuttuminen\ntehtaiksi, toivat mukanaan nämäkin ilmiöt. Väki alkoi vaihtua, ja\ntyytymättömyys ja sen mukana taisteluhalu alkoi kasvaa, ja nyt eivät\nolosuhteet niissäkään poikkea muualla vallitsevista.\n\nPaja-aste, käsityömäinen pikkuliike, on hävinnyt. Industrialismi\non työntänyt sen sivuun. Pajat ovat tehtaita, miehet ovat\nkonetyöläisiä, tuotantoa harjoitetaan suuressa mittakaavassa,\njolloin uusien keksintöjen, nopeuden ja paljouden vaatimukset ovat\ntulleet määrääviksi näidenkin laitosten toiminnassa. Niin niistä\non tullut ratsionalisoituja suurtehtaita, joiden koneet jymisevät\nyöt ja päivät. Jokainen silmänräpäys on nyt kallisarvoisempi kuin\nennen kokonaiset tunnit. Työntekijöiden keskinäinen seurustelu\ntyöajalla on loppunut, aikaurakka puristaa, ja liikkeen täytyy olla\nkeskeytymätöntä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKatontekijöiden palkkoja oli alennettu. Tämä urakkahintojen\nalentaminen herätti konepajalla melkoista kiihtymystä. Tämä kiihtymys\nilmeni tavallista vilkkaampana keskusteluna ja mielipiteiden vaihtona\neri osastojen työläisten välillä. Työnjohtajien ilmoituksen mukaan\nolivat he voittaneet liikaa urakoissaan. Tehdas ei voinut, sanottiin,\nmaksaa niin paljon, kuin mitä he entisillä palkkahinnoilla voittivat.\nVaunujen valmistamiskustannuksissa täytyi pyrkiä halpuuteen. Ja\nkoska nyt oli osoittautunut, että kattojen valmistaminen voidaan\nsuorittaa melkoista lyhyemmässä ajassa kuin tähän asti, oli syytä\nalentaa niiden tekemiseen käytettävää tuntimäärää. Tämä aiheutti,\npaitsi kiihtynyttä keskustelua ja nurinaa, myös useita keskusteluja,\nammattiosaston kokouksissa. Ammattiosasto ei kyennyt tekemään mitään,\nja asian tilaan oli tyydyttävä. Mutta tehtaan ruokailuhuoneeseen\nkokoontuivat kaikki viisaat, ja siellä asiaa enemmän pohdittiinkin.\n\n-- Siinähän miehet näkevät nyt hosumisensa tuloksen. Vaikka on\nvaroitettu liiallisesta rehkimisestä, niin eivät uskoneet puhetta.\nNyt saavat tuntea seuraukset nahoissaan ja tilipusseissaan, -- murisi\njoku.\n\nSe oli alku kiihtyvään keskusteluun. Pian alkoi kuulua ääniä,\nannettiin viisaita neuvoja ja lausuttiin joka puolelta arveluja\nsiitä, miten olisi pitänyt menetellä ja miten asiaintila vielä\nvoitaisiin korjata.\n\n-- Pitäisi tosiaankin olla sen verran miehillä ymmärrystä, etteivät\naiheuttaisi vahinkoa itselleen ja toisille.\n\n-- Kuri pitäisi olla. Ankara kuri, joka estäisi tällaisen palkkojen\npolkemisen.\n\nVastausta ei kuulunut. Asianomaiset katontekijät olivat äänettömiä,\ntunsivat kai toveriensa edessä syyllisyyttä ja siksi vaikenivat.\nMutta tästä aiheutui pitkä keskustelu, joka lopulta kehittyi\nväittelyksi. Keskustelun aloitti Airo. Hän oli kuunnellut puheita\npilkallinen hymy suupielissään, kuunnellut tarkkaan, ja päätti\nnyt johtaa puheen toisille urille. Hän tahtoi muokata toveriensa\nmieliä kirotulle kapitalismille vihamieliseksi sekä harjoittaa\npropagandaa neuvostoaatteiden puolesta. Olihan avautunut siihenkin\nsuotuisa tilaisuus. Hän tajusi metallimiehenä paremmin kuin kukaan\ntoinen, että rauta on taottava kuumana, ja hyvin entein hän aloitti\ntakomisensa:\n\n-- Sehän on suoranainen seuraus poliittisesta heräämättömyydestä ja\nkapitalistien sekä työväen pettureiden talutusnuorassa kulkemisesta.\nKuinka moni näistä katontekijöistä kuulunee järjestöihin? Jos\nseurattaisiin vähän paremmin aikaansa ja sen vaatimuksia, niin\nymmärrettäisiin myöskin paremmin valvoa etuja eikä poljettaisi\ntoisten työläisten elinehtoja. Minä muistan, miten Amerikassa\nsellaisille tehtiin, jotka ajattelemattomasti ja järjettömästi\nraataen polkivat palkkoja alas. Niille tapahtui tämän tästä sellaisia\nkommelluksia, että oppivat kyllä paremmin mukautumaan sakin\nmielipiteisiin ja tekemään töitä järkevämmin. Sama laki pitäisi\ntyöläisten ottaa täälläkin keskuudessaan käytäntöön, niin oppisivat\nsilloin kohtuullisemmiksi.\n\n-- Kävikös se Fordin tehtailla päinsä? kuului jostakin kysymys.\n\nSe saattoi Airon ymmälle. Hän muisti, ettei sellainen menettely\ntosiaankaan käynyt siellä päinsä, ja nyt hän ei oikein tiennyt, mitä\nvastaisi tuohon yllättävään kysymykseen. Mutta hän päätti turvata\nitsensä yliolkaisuudella tuollaisten äkkiarvaamattomien kysymysten\nsattuessa, jotka tulivat vielä hyvin sopimattomaan aikaan ja\nsopimattomassa tilaisuudessa.\n\n-- Sama on laki joka paikassa. Ei siihen poikkeusta missään tehty.\n\n-- Mutta silloinpa ei Fordin tehtaiden tuotanto olisikaan vuosi\nvuodelta niin huimaavasti kasvanut, jos siellä olisi pantu rajoja\nsiihen, kuinka paljon työtä suoritettiin, epäili Kouta.\n\n-- Teknilliset apuneuvot korvasivat siellä miesten työn eikä ollut\nolemassa lainkaan tällaisia palkkausmenetelmiä ja urakkajärjestelmiä\nkuin täällä, vaan kaikilla oli määrätty päiväpalkka, ja senvuoksi ei\nkukaan voinut tällä tavoin toisia vahingoittaa.\n\n-- Niinhän täälläkin teknilliset apuneuvot korvaavat jo miesten työn,\nja entäpä, jos täälläkin on käynnissä samanlainen pyrkimys kuin\nsielläkin tuotannon kehittämiseksi?\n\n-- Työläisten olisi estettävä ajoissa tämä kapitalistien pyrkimys,\nennenkuin ne saavat systeeminsä loppuun kehitetyksi. Heidän tulisi\nliittyä tiukasti järjestöihin voidakseen estää ei ainoastaan\nkapitalistien mielettömän riiston, vaan myös keskinäisen järjettömän\nkilpailun. On turmiollista, jos sattuu useammin samanlaisia\ntapauksia. Niiden uusiutumiset saattavat palkkausolot liian\nepävarmoiksi, ja me joudumme tekemään töitä nälkäpalkoilla.\n\n-- Niin, se olisi vältettävä, mutta miten?\n\n-- Tietysti vastustamalla kaikin voimin porvarillista yhteiskuntaa.\nEikä vain porvareita, vaan myös kaikkia sellaisia luokkasovinnon\nkuiskuttelijoita, jotka työväen asianajajina tahtovat pimittää meitä.\nTiukka ja myötenantamaton esiintyminen palkkojensa ja oikeuksiensa\npuolesta on jokaiselle tärkeää. Niin tehden voi pitää puolensa.\n\nNikulainen, katontekijä, esitti mielipiteensä, jota oli miettinyt jo\nkauan ja päässyt mielestään selville palkkojen alentamisen syistä.\n\n-- Mutta miten olisi sitten meneteltävä, kun katonteossa ei enää\nvoi viipyä sen pitempään kuin me. Eikä katon joutuminen riippunut\nyksistään meistä, muualla siihen joutumiseen syy oli. Kun vaunuja\ntulee yhtämittaa ja jo ennen, ennenkuin on kunnolla kerinnyt\nkattamaan, kerääntyisi pitkä jono vaunuja, ja silloin rupeaisivat\ntoiset huutamaan, että pankaa toimeksi, tulee ruuhkaa! Minusta nähden\nei meissä ole niinkään paljon syytä tähän palkkojen pudotukseen kuin\nmitä väitetään. Syy siihen on muualla.\n\n-- Missä muualla? Eivät kai muut ole vaunuja kattaneet kuin te.\n\n-- En minä niin sanonutkaan. Mutta muilla osastoilla on alettu\ntehdä työt niin paljon nopeammin, että se on pakottanut meidätkin\npuolestamme jouduttamaan, jos aiomme pysyä ketjun mukana. Tämä\nyleinen joutuminen on vaikuttanut ensimmäiseksi meidän kohdallamme,\nja niin me jouduimmekin ensimmäisinä kärsimään ajan supistuksesta ja\nsiitä johtuvasta palkkojen alennuksesta. Mutta olen varma, että sama\nasia tulee muillekin osastoille eteen.\n\n-- Ei tule, jos eivät ole vain yhtä hulluja kuin katontekijät, --\njulisti Airo.\n\n-- Ei minun mielestäni tämä alennus ole katontekijöiden syytä, --\npuuttui Kouta jälleen puheeseen. -- Minä olen samaa mieltä kuin\nNikulainenkin, että heidän palkkansa alennuksen syy on etsittävissä\njostakin muualla. Onhan selvää, että kun toisilla osastoilla on\ntyöt alettu tehdä pikemmin kuin tähän asti, vaikkapa vain joltakin\nosaltaan, niin se on vaikuttanut, että vaunut tulevat nyt ennemmin\nkuin tähän asti katontekijöille. Ja siitä muualla aiheutuneesta\nnopeammuudesta on aiheutunut, kuten Nikulainen sanoi, että he\njoutuivat ilman omaa syytään ensimmäisinä kokemaan palkkojen\nalennuksen ja ajan supistuksen. Heillä on ollut ennemmin yliaikaa,\njonka turvin he ovat voittaneet, mutta nyt tämä yliaika hävisi, kun\nketjua toisesta kohdasta kiristettiin.\n\n-- Kouta kai luulee, että heidän oli pakko tehdä vaunujen katot\nlyhyemmässä ajassa kuin ennen ja etteivät he siis voineet välttää\ntätä palkkojensa alentamista. Sillä tavoin ajatellen onkin\nymmärrettävissä ne monet ja usein uudistuvat työn jouduttamiset ja\nniitä seuraavat palkkojen alentamiset. Niin ajattelemalla myöskin\netsitään puolustuksia tämäntapaisille rikkomuksille, joita työläiset\ntämän tästä tässäkin konepajassa tekevät itselleen.\n\n-- En minä luule mitään. Ei suinkaan Airo tahdo tekeytyä\nniin yksinkertaiseksi, että luulee tämän olevan nykyisessä\nketjutyöjärjestelmässä vältettävissä. Onhan selvää, että jos\nkeksitään siirtämislaite, joka siirtää osat pajasta nopeammin kuin\nennen, niin vastaavassa määrässähän silloin kaikki työt ketjussa\njoutuvat. Tämän ymmärtäen ei tarvitse ajatella palkkojen alennusten\nolevan näiden miesten itsensä aiheuttamia, vaan ne johtuvat jostakin\nmuusta. Ei oikeastaan toisilta osastoiltakaan, kuten Nikulainen\noletti, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ketjun yhdessä\nosassa on kehitetty menettely, joka jouduttaa kiertoa ja siten\nsiirtää tuon voitetun ajan johonkin toiseen kohtaan. Tällä kertaa\nse havaittiin ensimmäiseksi katontekijöiden kohdalla. Se ei ollut\nvielä tarpeeksi vaikuttava voidakseen aiheuttaa mitään muutosta\nketjun muilla kohdilla. Mutta kunhan ennättää, niin se saattaa\ntuoda muassaan samanlaisia seurauksia toisillakin kohdilla. Olkoon\nse sitten tämä tai jokin uusi nopeuden lisäys. Ei tarvitse luulla\nmiesten aiheuttavan tätä tahallaan tai tietämättömyydessään, he eivät\nyksinkertaisesti voi sille mitään. Airo voisi sille yhtä vähän kuin\nmuutkaan mitään, ja senvuoksi on sopimatonta nurkua katontekijöitä,\nniin valitettavaa kuin palkkojen vähentäminen onkin.\n\n-- Minäkin olen samaa mieltä kuin Kouta, ilmoitti Nikulainen.\n\n-- Työmiesten ei auta menetellä sillä tavoin. Heidän tulisi, jos\naikovat pysyttää palkkatason entisellään, rajoittaa työtään omalta\nkohdaltaan ja siten tehdä mahdottomaksi ne kiristyssuunnitelmat,\njoita työnantajat ovat valmiit joka hetki lisäämään. Aina olisi\nmuistettava, että kapitalistit nauttivat tällaisista tapahtumista\nja iloitsevat takanapäin työläisten tyhmyydestä ja silmien edessä\nkeksivät kieroja selityksiä, sellaisia ovelia todisteluja, kuten\nKoudankin todistelut ovat, työläisten päiden menoksi.\n\n-- Airo kääntää tahallisesti asiat päälaelleen ja panee minun\nsyykseni kapitalistien mahdolliset kiristystoimet. Haluaisin kysyä\nteiltä, voitteko te Fordin tehtaissa työskennellessänne sille mitään,\nettä teidän oli joka kahden minuutin päästä kierrettävä uusi ruuvi\nkiinni? Pystyittekö ehkäisemään autojen saapumista käsiteltäväksenne\nmäärätyn ajan päästä tai pysähdyttämään niiden tuloa? Olettehan\nkertonut, että teidän oli käytettävä jokainen silmänräpäyskin\ntyöaikana työhönne, jota teidän ei tarvitse vielä täällä omien\nsanojenne mukaan tehdä.\n\n-- Eihän työläisten tarvitse lähteä yrittämään samaa kuin Amerikassa.\nSaisimmehan toki täällä olla niin paljon järkevämpiä ja estää moiset\nkuristusmenetelmät aikanaan.\n\n-- Ei tarvitsisi. On helppo sanoa niin, mutta ette te enkä minä\neikä kukaan muukaan mahda sille mitään, jos täälläkin kaikesta\nmahdollisesta vastustuksesta huolimatta kehitys luo olot\nsamanlaisiksi. Niinkuin se luokin, sillä työn ratsionalisoiminen\nsen vaikuttaa eivätkä miehet. Me emme voi sitä estää, meidän on\nmukauduttava muuttuneisiin olosuhteisiin ja pyrittävä muuta tietä\nkorjaamaan se, minkä kehityksen pakon alaisina joudumme menettämään.\n\n-- Kouta saarnaa luokkasovinnon evankeliumia, niinkuin niin monet\nmuutkin \"työväen asianajajat\". On surkuteltavaa, että tuolla tavoin\nsuhtaudutaan itsensä riistämiseen, siunataan näin kapitalistien\nkuristustoimet.\n\n-- Ei niitä kukaan siunaa. Airo unohtaa tässä uskonvimmassaan\nsen kiihkeyden, millä esimerkiksi Neuvosto-Venäjällä pyritään\nratsionalisoimaan teollisuutta, maataloutta ja kaikkea. Täytyyhän\nsielläkin työläisten tähän alistua.\n\n-- Mutta siellä eivät kapitalistit olekaan määräämässä, vaan\ntyöläiset itse. Ja luonnollisesti työläiset, ollessaan isäntiä omassa\ntalossaan, parantavat talonsa asioita. Asioilla on suuri ero. Ja jos\ntyöläiset muualla mukautuvat tähän, on se kapitalistien tukemista.\n\n-- Aivan, kuului hyväksyviä ääniä. Airo oli osannut oikeaan kohtaan\nja sai hyväksymisen puolelleen.\n\nVäittely keskeytyi töiden alkamisen vuoksi. Pientä kinastelua kuului\njoidenkin kesken työpaikalle mentäessä. Ratkaisu siirtyi toiseen\nkertaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTyöväenopiston avajaistilaisuudessa kohtasivat Elma ja Antti\nsattumalta toisensa. Keväällinen ammattiosaston kokous oli\nvieroittanut heidät toisistaan. Elma oli karttanut myöskin\ntyöpaikalla puheisiin joutumista. Työaikanahan siihen ei sanottavasti\ntilaisuutta ollutkaan, mutta hän oli poistunut päivällistunneiksikin\nvastoin entisiä tapojaan. Nyt tämä tapaaminen vaikutti yllättävästi\npuolin ja toisin.\n\n-- Mitä sinä olet ahkeroinut, kun ei koko kesänä ole näkynyt? Ei edes\nvahingossakaan.\n\n-- Yhtä ja toista. Sunnuntait ja vieläpä monet arki-illatkin ovat\nmenneet lasten kanssa saaressa. Olen ollut osastoni kanssa siellä.\n\n-- Sinä omistat kaiken aikasi kasvatustyölle. Oletko havainnut\ntyöstäsi koituvan tuloksia?\n\n-- Enhän sitä muuten tekisikään, ellen tuloksia näkisi. Muutenhan\nsiihen kyllästyisi.\n\nPuhelu päättyi luennon alettua. Luento oli lyhyt, ja sen päätyttyä\npyysi Antti Elmaa kävelylle.\n\nHe etsivät hiljaisia rantakatuja. Niillä ei väentungos häirinnyt\nverkkaista kulkua eivätkä kiirehtivien työnnöt erottaneet. Äänten\nhumukin laantui etäämpää kuuluvaksi kaupungin tavalliseksi kohinaksi,\njoka ei puhelua häirinnyt. Se päinvastoin antoi varmuuden tunnon\nsiitä, että oltiin elävän elämän kanssa kosketuksissa. Rantakadut\nolivat ihania kävelypaikkoja näin syksyisin. Kaarilamppujen pitkät\nvalopilarit värähtelevään veteen kuvastuessaan loivat taika valo\nja. Vedessä ne näyttivät lisääntyvän. Nämä rantakadut olivat Antin\nmieluisimmat kävelypaikat. Monet kerrat hän oli vaellellut täällä\nyksinään, kun ei muuta tehtävää ollut. Siksipä vetivät nytkin rannat\nja rauhallinen tienoo puoleensa.\n\n-- Oletko, Elma, kantanut minulle jostakin kaunaa, kun et enää\nnäyttäydy niinkuin ennen?\n\nElma ei vastannut, vaan katseli toisaalle. Antti jatkoi:\n\n-- Olethan sinä. Näen sen silmistäsi, ja äänettömyytesi vahvistaa\nolettamukseni oikeaksi. Jos niin on, niin on kai siihen olemassa\nsyykin. Ehkä keväällä ammattiosaston kokouksessa loukkaannuit?\n\n-- Olenko sanonut sellaista?\n\n-- Et kylläkään, mutta karttaminen, jota olet osoittanut, saattaa\najattelemaan jotakin sellaista. Ole vain rehellinen ja ilmaise\nsuoraan asia. Eikö ole niin?\n\n-- Jos arvelet niin olevan, niin voinhan sen myöntää.\n\n-- Hyvä, että tunnustit. Suothan anteeksi kaiken, tarkoitukseni ei\nole suinkaan ollut loukata sinua.\n\n-- Enhän sitä voi loukkaukseksikaan sanoa, mutta...\n\n-- Mutta kuitenkin olet mielessäsi ajatellut sellaista.\n\nEhdotan, että ellei se sen vakavampaa ollut, niin unohtaisimme sen ja\nkoettaisimme vastaisuudessa välttää sellaisten sattumista. Ja jos ei\nsen parempaa syytä ole kaihtamiseen, niin emmekö voisi seurustella\nkeskenämme kaikessa ystävyydessä, kuten tähänkin asti.\n\n-- Kyllä minun puolestani. -- Vastaus tuli hiljaisena ja\nanteeksipyytävänä. Elma tunsi itsekin olleensa epäoikeudenmukainen.\n\nHe kävelivät sinä iltana myöhään. Paljon olikin puheltavaa,\npaljon mielissä sellaista, joka vaati sanoiksi tulemista. Pienet\nerimielisyydet yrittivät vielä nytkin kangertaa keskustelua,\nmutta kumpikin pyrki niitä välttämään parhaan tahtonsa mukaan.\nKeskustelu tuntuikin sulattavan sydämiä tämän pitkän tauon jälkeen.\nAikaisemmin kasvanut yhteisyyden tunne veti taas salaperäisellä\nja selittämättömällä tavalla toisiinsa, vaikkeivät he sitä sanoin\ntoisilleen ilmaisseet. Jäykkyys ehkäisi vielä täydellistä avautumista\nja uskoutumista.\n\nNämä ihmiset ovat niin omituisia. Heidän elämänsä vaikutti niin\nkaavamaiselta ja heidän vaiheidensa kertojaa voidaan syyttää, että\nhän on kuvaillut heidät verettömiksi, sanoa, ettei hän ole tehnyt\nheistä todellisia, vaan puutteellisen mielikuvituksen valheellisia\nluomuksia. Mutta tämä syytös on väärä. Epäilijä menköön heidän\nluokseen, eläköön heidän parissaan, ja hän voi todeta heidän olevan\ntällaisia. Aatteensa ja järjestöelämä, jonkinlainen yhteiselle\nhyvälle uhrautuminen, tekevät heidät tällaisiksi, kaavamaisiksi ja\nikäänkuin keinotekoisiksi. Heidän sisintä elämäänsä on tarkkailijan\nsangen vaikea päästä näkemään. Heidän päivänsä kuluvat työssä,\niltansa he viettävät kokouksissa, opintosaleissa, ja heidän\nkeskusteluissaankin ovat nämä asiat etualalla. Kun jotkut toiset\nheidän luokkaansa kuuluvat haastelevat tanssista, kauniista ilmasta\ntai viimeisistä muotikappaleista tai kevyesti liehakoivat toisiaan,\nkiemailevat, joka on olevinaan jonkinlaista rakkauden osoittamista,\nkeskustelevat nämä ihmiset järkevästi. Ei heidän mieliinsä pälkähdä\nasiat, joita he pitävät jonnin joutavina. Teoriat, opinnot,\nitsensä kehittäminen, järjestökoneiston hyvinvointi, ne ovat\nheidän mielissään etualalla, he tuntevat niiden olevan osan heistä\nitsestään. He ovat koneita elämässäänkin, mitkä opiskelukoneita,\nmitkä kokouskoneita. Hehän ovat koneaikakauden ihmisiä, ja siksi\nheidän elämänsä ja toimintansa on yhtä asiallista kuin kone, joka ei\nvähääkään poikkea säännönmukaisuudestaan ja tarkkuudestaan. He ovat\nkollektivististen aatteiden läpitunkemia, ja se pistää heissä aina\nesiin.\n\nTietysti heillä on sisäinen elämänsä. Mutta se paljastuu harvoin,\nkun koko ilmapiiri on täynnä kollektiivisuutta. Heidän yksilöllinen\nminuutensa hukkuu näkymättömiin tuohon joukkoykseyden mereen.\nKuitenkin juuri siinä piilee mitä suurin selittämättömyys. Ihminen\non tähän saakka kasvanut erilleen, joukosta poispäin. Vuosisatojen\nkuluessa kehitetyt opit ja aatteet ovat tukeneet tätä erilleen\nkasvamista. On opetettu, että yksinäiseksi ja suureksi kasvaminen\non ihmisen tarkoitus. Tämän päivän aatteet tahtovat kääntää kaiken\ntoiseksi. Ne opettavat: ihminen on laumaeläin, hänen on siis\nkuuluttava joukkoon. Mikään hänessä ei saa olla häntä itseään. Se\nleimataan vääräksi, sitä nimitetään itsekkyydeksi. Onhan hänen\npyrkimyksenään tähän saakka ollut kohota omaksi itsekseen, joka\nsaavutettuaan tuon itseyden ylimmän huipun, voi siten tehdä enimmän\ntoisten hyväksi, voi siten palvella parhaiten lähimmäisiään. Nyt\nsanotaan, ettei hän voi palvella heitä muuten kuin sulautumalla\njoukkoon, yhdeksi heidän kanssaan, silloin vasta hän voi toteuttaa\nhyvää elämässään.\n\nTässä piileekin nykyaikaisen elämän suuri ristiriitaisuus.\nVuosisataiset katsomustavat tahdotaan vaihtaa toisiksi. Mutta kuinka\nne voisivat päivässä tai parissa vaihtua? Ei. Niillä on syvät juuret\nihmisessä itsessään, ja jos uudet aatteet voittavat, voittavat ne\nvasta vuosisatojen perästä ja ovat jo omalta olemukseltaankin paljon\nmuuttuneet. Mutta tämän päivän ihmiseen ne istuttavat hajanaisuuden\nentisen eheyden tilalle. Ja hajanaisimmat ihmisistä ovat juuri ne,\njotka yhteiskunnallisen luokkiin jakautumisen vuoksi ovat jääneet\nalimmalle portaalle ja jotka tarvitsevat näitä aatteita pyrkiessään\ntaistellen kohoamaan yhteiskunnan ylempiin kerroksiin, ja senvuoksi\ntahtovat tasoittaa kaiken voidakseen tuntea olevansa tasa-arvoisia\nmuiden kanssa. Mutta eikö tämä ole yksilöllistä pyrkimystä? Kaikki\naatteet, kollektiivisetkin, sisällyttävät ytimeensä korkeimman\nyksilöllisyysajatuksen, vaikka sen löytäminen on vaikeaa, ja ihmiset,\njotka niihin aatteisiin enin uskovat, ovat vielä takapajuisia. Tämän\ntakia heitä ja heidän aatteitaan halveksitaan liikaakin. Totta\non, etteivät he esitä niitä kovin humaanisissa muodoissa, vaan\nväkivaltaisen voiman oikeutena. Voiman, jonka avulla he uskovat\nparemmin voittavansa itseltään puuttuvan yhteiskunnallisen oikeuden.\n\nViimeistä keskustelua seurasi tuokion äänettömyys. Tänä aikana olivat\nhe ehtineet kiertää Eteläsataman rannat ja saapuivat Länsirannalle.\nHeidän askelensa ohjautuivat itsestään mäelle. Lehdet jo putoilivat\nja vihmasateen kastelemista puista tippui maahan vesipisaroita.\nNiissäkin kuvastui joukkoelämä, samanlaisena kuin inhimillisessä\nmaailmassa. Kun ihmiset liityttyään yhteen oppivat tuntemaan tämän\nsuuren voimanpainon, putoavat hekin sen vaikutuksesta ja tuottavat\nnäillä putoamisillaan pelkkiä ristiriitaisuuksia. Mutta näistä\ninhimillisistä, samoinkuin luonnonkin ristiriidoista sanotaan kaiken\nkehityksen olevan riippuvaisen.\n\nMäeltä katsoen huikaisivat mereen heijastuvien kaarilamppujen\nvalopilarit katsetta. Niitä näytti olevan lukemattoman paljon. Ei\nvoinut uskoa, että noiden valopilarien synnyttäjinä oli luettava\nmäärä lamppuja, mutta taittuessaan valo ikäänkuin lisääntyy\nja laajenee ja niin lienee heijastuksellisten ilmiöidenkin.\nKatselijoissa herättivät nuo vedessä värähtelevät valot mitä\nerilaisimpia ajatuksia heidän luonnonlaatunsa mukaan, toisissa\nrunollisia, toisissa mietiskeleviä, ei kuitenkaan kenessäkään\nsamankaltaisia, ihmiset ovat kaikista vakuutuksista ja uskomuksista\nhuolimatta niin tavattoman erilaisia.\n\nTänä vaitiolon aikana kumpainenkin kulki omissa ajatuksissaan. Oli\nniin hämillistä tämän kauan kestäneen tapaamattomuuden jälkeen.\nMolemmat tunsivat ikäänkuin syyllisyyttä. Minkävuoksi, sitä he eivät\nvoineet selittää, eivätkä he nyt olisi tunnustaneetkaan. Luontevan\nkeskustelun alkaminen oli vaikeaa. Näistä painostavista mietteistään\nhe heräsivät vasta mäellä, aivan huomaamattaan, katsellessaan\njalkojensa juuressa olevaa satamaa ja sen vedessä häilyviä\nvalopilareita.\n\n-- Minusta on kaupunki kaunein näin syksyisin valojen syttyessä.\nNäetkö, miten ihanilta näyttävätkään nuo valot veteen langetessaan?\n\n-- Näen. Mutta ei joka paikassa kaupungissa ole syksyisin kaunista.\n\n-- Eipä kylläkään. Ainoastaan satamarannoilla näkee tällaista\nmaalauksellisuutta, joka kiehtoo silmän ja mielen.\n\n-- Voisipa vielä mennä saareen, kuten kesälläkin!\n\n-- Etkö enää viihdy muualla?\n\n-- Saaressa oli aina niin vapaata. Lasten parissa aika kului niin\nhupaisesti ottaessa osaa heidän riemuihinsa ja leikkeihinsä. Minun\nosastossani olivat kaikki alle kymmenvuotiaita. En huolinut isompia,\nhe olisivat pilanneet kaiken viihtyisyyden kursailemisellaan ja\nnäyttelemällään aikaihmisyydellä. Pienet sensijaan olivat ihan\nvilpittömiä ja luonnollisia. Heistä voi pitää niin paljon, jopa\nrakastaakin heitä ja olla lapsi lasten joukossa.\n\n-- Viehätyksensä silläkin voi olla, ja emmehän voi kieltää, etteikö\nse tuottaisi sisäistä tyydytystä. Mutta etkö ole kaivannut elämässäsi\nmitään muuta, syvällisempää?\n\n-- Tunsinhan itseni jo kyllin onnelliseksi lasten parissa.\n\n-- Epäilen sitä. Ehkä toisinaan, mutta sen onnellisuuden rikkoi\naika-ajoittain mieleen tuleva kaipaus, joka ei tyytynyt niin vähään\nkuin lasten telmeeseen ja heidän antamaansa viihtyyn.\n\n-- Olihan toisinaan sellaista selittämätöntä. Mutta arvelin sen\njohtuneen kyllästymisestä yhtämittaiseen lasten leikkiin. Toisinaan\nhalusi viettää yksinäisen lepohetken kenenkään häiritsemättä,\nmutta se oli jätettävä lasten tullessa hakemaan, ja niin ne hetket\nhäipyivät pois muistista.\n\n-- Palatakseen illalla kotia tultuasi entistä voimakkaampana ja\npolttavampana mieleen. Tahdot sanoa jotakin. Jos kiellät sen, et ole\nvilpitön. Jos tunnustat, niin haluan selittää sen syyn.\n\n-- Odotan selitystäsi.\n\n-- Myönsit siis. Tuo selittämätön oli rakkaudenkaipuuta. Se toi nuo\ntoistuvat alakuloisuuden ja ikävän hetket, joita et ole osannut\nitsellesi selittää. Olet tahtonut olla koko elämäsi ajan erilainen\nkuin muut tytöt, työtoverisi. Olet säälinyt heitä nähdessäsi, miten\nkiihkeästi he etsivät rakkautta. Sinun mielestäsi on ollut väärää\nasettaa se elämän ainoaksi määräksi, ja sinä olet monesti kieltänyt\nrakkauden olemassaolon seuratessasi heidän kohtalojaan. Onkin\nmyönnettävä, ettei heidän suhteissaan juuri rakkautta tapaa, enemmän\nvain viettihalua, mutta usko vain, he ovat etsineet rakkautta,\nvaikkeivät ole sitä löytäneetkään. Tämä puute on johtunut heidän\ntasostaan, joka ei paljoakaan poikkea jo vuosisatoja vallinneesta\nalkuperäisyydestä. Vasta sitten syntyvät korkeammat eroottiset\nmielteet, kun on saavuttanut korkeamman sivistyksellisen tason tai on\nvielä kosketuksissa terveen ja puhtaan luonnon kanssa, kun ei meidän\naikamme tehdaselämä ole vielä päässyt turmelemaan ja höllentämään\nihmisten siveellisiä käsityksiä. Niin, höllentämään heidän\nkäsityksiään rakkaudestakin. Sinun kaipuusi ei voi lakata, ennenkuin\nolet saavuttanut sen kaipaamasi määrän. Et ole tahtonut tätä ilmaista\nsanoin siksi, ettet ole tahtonut olla muiden kaltainen, ja niin olet\ntehnyt itsellesi vääryyttä.\n\n-- Pitkä selityksesi ei paljastanut minun tilaani. Entäpä jos se ei\nole _sen_ rakkauden kaipuuta, minkä ehkä uskot. Eikö minulla voi olla\nmitään muuta mielessäni, joka polttaa ja ahdistaa, niinkuin sekin,\nmutta joka kuitenkaan ei ole sitä.\n\n-- Et ehkä halua myöntää mitään, ja onhan siitä keskusteleminenkin\narkaluontoista. Se vaikuttaa toisen tunteiden urkkimiselta.\nKieltäminen on tavallaan itsepuolustusta, ja vain itselleen voi\njokainen myöntää asioiden oikeutuksen.\n\nTämä oli päätös keskustelulle, joka kosketteli heidän sydäntensä\ntunteita, joita toinen olisi halulla selitellyt, mutta jotka toinen\narasti torjui. He kääntyivät kotimatkalle.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPyöräsorvi liikkuu hitaasti. Sitä ei ole tehtykään vinhaa vauhtia\nvarten, vaan hidasta ja varmaa liikettä. Isoimmissa voi mennä tunti\nja ehkä enemmänkin, ennenkuin se on kerran pyörähtänyt ympäri, ja\nniin jää sitä hoitavalle miehelle runsaasti aikaa ajattelemiseen.\n\nMonet suurten sorvien miehet ovat jo näköjäänkin ajattelijoita. He\nkehittyvät sellaisiksi pakostakin. Heidän työnsä ei ole lihastyötä\neikä siinä tarvita myöskään nopeutta, vain varmaa taidokkuutta pyörän\nlujaan kiinnittämisessä ja sitten huolehtimista terästä, ettei se\npääse heittelehtimään ja tekee tehtävänsä tasaisesti ja varmasti.\nMiehenkin on sillä ajalla jotakin edes ajan kulukseen tehtävä.\nUseissa konepajoissa teetetään heillä siinä sivulla muita töitä,\nkuten lastumyllyn hoitamista, koneen, joka erottelee messinki- ja\nrautalastut toisistaan. Mutta ei aina eikä jokaiselle riitä tällaista\nsopivaa sivutyötä. Kumminkin heidän on oltava alituiseen sorvinsa\nlähellä sen kulkua tarkkaamassa.\n\nKoudan työ oli juuri tällaista. Hänen työtään ei ollut kytketty\nvielä muuhun työketjuun. Pyöräsorvi on vielä toistaiseksi sellainen\nkone, jonka tehoa ei voi saada sen suuremmaksi. Kun muuta ei voinut\nahertaa, niin oli syvennyttävä omiin mietteisiinsä. Työ oli tehnyt\nhänestä ajattelijan, joka ratkoi kaikkia mahdollisia kysymyksiä,\nmitä inhimillinen mieli on milloinkaan keksinyt. Kaikesta henkisestä\nkehityksestään hänen olikin kiitettävä työtään.\n\nSorvarit, jotka eivät olleet erottamattomasti kiinni muussa\ntyöketjussa, saivat väliin tilaisuuden keskinäiseen jutteluun.\nNäistäkin vain pyörien sorvaajat. Heille jäi tilaisuutta siihen,\nkun he voivat keskustellessaankin pitää silmällä koneen käyntiä.\nHe olivatkin tottuneet jakamaan itsensä siten, että suuntasivat\nkatseensa käyvään koneeseen ja ajatukset puheluunsa. Tästä syystä\nheidän katseensa kohosivat vain silloin tällöin, ja tuntematon\nsivustakatsoja olisi voinut luulla heidän tahallisesti karttavan\ntoistensa katseita. Koudan lähin työkumppani oli Tunturi, jo\nkeski-ikäinen, vakava mies, jonka mieli ei pahasti häilähdellyt,\neivätkä tunteet minkään asian vuoksi erikoisemmin kuohahdelleet.\nTunturi ei käsittänyt esimerkiksi sitä valtavaa muutosta, mikä\ntässäkin konepajassa oli tapahtunut, eikä hän siihen erikoisen\nsuopeasti suhtautunut, vaikkakin hänen vastustuksensa oli vallan\ntoista maata kuin useamman muun, jotka joko henkilökohtaisten tai\nluokallisten näkökohtien mukaisesti tätä vastustivat. Tunturille\nolivat luokkakäsitteet kokonaan vieraita ja käsittämättömiä. Hän\nriippui kiinni vanhoissa käsityötavoissa, jotka ennen nuoruudessaan\noli oppinut, eikä hän tajunnut sitäkään, että jo hänen oma ammattinsa\noli käsityöstä poikkeavaa, vaikka hän aikoinaan oli sellaisessa\nilmapiirissä oppinsa käynyt. Jo se seikka, että hänen työvälineensä\noli kone, jolla oli rajattomat kehityksen mahdollisuudet edessään,\nmuutti asian toiseksi ja vaati sentakia jo toisenlaista käsitystapaa.\nTunturin mielenilmaisuissa oli jotakin lapsellista ja säälittävää.\n\n-- No nythän on tuotu yläkertaan automaattisorveja lisää, alkoi\nTunturi. -- Näillä uusilla voi sorvata isompiakin kappaleita kuin\ntähän astisilla. Kohta kai hankitaan automaattinen sorvi pyöriäkin\nvarten, ja sitten meidän on totuteltava toisenlaisiin töihin.\n\n-- Hyvähän se olisikin. Automaattinen kone sopisi paljon paremmin\ntällaiseen työhön kuin tämä, vastasi Kouta viitaten sorviin. -- Tämä\non niin yksitoikkoinen, ja siksi juuri olisikin automaattinen kone\nparempi, ettei miehen tarvitsisi olla tällaisessa toimettomassa\nvalvomisessa, vaan voisi tehdä jotakin muuta mielenkiintoisempaa ja\nhuvittavampaa.\n\n-- Voisi olla. Mutta kun on ennättänyt jo näin vanhaksi kuin minäkin,\nei tee mieli muuttamaan. Mihin on tottunut, tekee mieluummin sitä,\nja se käy paremmin laatuun kuin jos nyt joutuisi uuteen työhön monet\nvuodet samaa tehtyään. Nuorille kyllä käy siirtyminen paremmin\npäinsä, mutta ei enää näin vanhoille.\n\n-- Totta sekin. Kumminkin kehitys johtaa siihen, ja minun mielestäni\non sittenkin hyvä, että päästään tällaisista yksitoikkoisista\nkapineista...\n\nPuhelu päättyi. Tunturi meni muuttamaan terää.\n\nKouta ei tällä kertaa takertunut noihin kysymyksiin, vaan ajatteli\nyksinomaan omia asioitaan. Hänen mieltään askarruttivat lähinnä\nsydämen asiat, ja hänen mieltymyksensä kiihoitti ajattelemaan niitä\nenemmän kuin järki olisi sallinutkaan. Järki ja tunnehan ovat aina\nristiriidassa ja erittäinkin silloin, kun rakkaus valtaa miehen\nmielen.\n\nRakkaus. Mitä se oikeastaan oli? Kuinka moni jo ennen häntä\nolikaan tehnyt tuon saman kysymyksen, saamatta siihen kuitenkaan\nminkäänlaista vastausta. Myöhemmin on jokainen kysyjä saanut\nelämässään jonkinlaisen ratkaisun, vaikkei niin täsmällistä kuin oli\nodottanut. Mutta sen jälkeen ei näin mahdotonta vaatimusta pidetä\nenää tarpeellisenakaan, silloin riittää se selvyys, minkä elämä on\nkohdalle tuonut. Sen saavuttaminen ja omistaminen riittävät. Mutta\njokainen nuori ihminen tekee itselleen tuon saman kysymyksen, mitä\nrakkaus on? eikä hän tunne olevan itsellään rauhaa, ennenkuin on\nsaavuttanut, ei vastausta kysymykseensä, vaan itse rakkauden, joka on\nnyt yhtä selittämätön kuin sitä ennenkin.\n\nOliko se yksinomaan pelkkä fyysillinen suhde? Niin hän oli ennen\najatellut. Mutta kun hän nyt tunsi sen, vakuuttui hän ehdottomasti\nsiitä, ettei se voinut olla pelkästään fyysillinen tarve, niinkuin\nsyöminen ja juominen. Nehän eivät tuota sydämen kipua, ainoastaan\nhivelevää ruumiillista tuskaa, mutta tämä sensijaan tuotti\nsielullisia kärsimyksiä. Siksi sen täytyi olla jotakin korkeampaa ja\nsalatumpaa, koska sitä ei voinut ilmaista sanoin, koska sen tuottamat\ntuskatkin olivat ahdistavampia kuin muut, joita voitiin vähillä\nkeinoilla tyydyttää. Tätä ei, sen hän oli jo kokenut.\n\nHän tunsi olevansa liian järkiperäinen tässäkin tunteessaan. Hän ei\nottanut sitä niinkuin nuorten väitetään ottavan, nuorten, joille\nse on tulista kiihkoa, joka ajaa mielettömyyksiin ja puhkeaa\nmilloin kaihomielisyyteen, milloin taas ilon hurjimpiin ryöppyihin.\nSen tunnusmerkkinä on tämä vaihtelevaisuus ja kuohahtelevaisuus.\nRakastuneelta odotetaan tällaista ylitsevuotavaisuutta. Mutta\nei se liene mitään tunnusmerkillistä, päätteli hän, sillä\ntunsihan hänkin olevansa nuori, kuohahtelevan nuori, vaikkakin\nhänen intohimoisuutensa ilmeni toisella tavalla. Hänen\njärkiperäisyydessään, siinäkin oli intohimoisuutta, sanoivathan monet\ntoverit hänen pitävän kiihkomielisesti kiinni uskomuksistaan. Mutta\nhän tiesi sen, että nuo sanojat olivat väärässä. He olivat itse vielä\nkiihkomielisempiä ja siksi vainusivat toisesta samaa, mitä itsekin\nsisimmässään ruokkivat.\n\nNäissä mietteissä hänen päivänsä kuluivat, ilta oli taaskin käsissä.\nTyö oli valmis, ja hän irroitti pyörän sorvista ja riensi peseytymään\ntällä kertaa aikaisemmin, ehtiäkseen töistä poistuvien etupäähän ja\ntavoittaakseen tiellä Elman.\n\nKotona taas uudistuivat joka-iltaiset toimet samoine liikkeineen,\nsanomalehden lukuineen. Sitten seurasivat kirjat ja ajatukset.\nPäivälliset mietteet palautuivat vielä nytkin mieleen.\n\n-- Miten toisenlainen olikaan hänen elämänsä kuin suuren joukon.\nEikä vain hänen, vaan monien muiden. Se oli erilaista kuin niiden,\njotka antautuivat täysin kiihkoin elämänpyörteisiin. Nykyajan\nnuori ihminen tahdotaan nähdä vain kaarilamppujen himmeästi\nvalaisemassa tanssisalissa. Jazzin, charlestonin, shimmyn, tangon\nja kaikkien näiden tanssien väitetään kuuluvan nykyajan nuorten\nolemukseen yhtä läheisesti kuin karvojen ihoon. Hän oli lukenut\nkuvauksia sodanjälkeisestä nuorisosta meillä ja muualla ja\nhavainnut heidän yhteiseksi ominaisuudekseen suunnattoman suuren\nhuvittelunhalun. Ehkä niin lienee suurelta osaltaan, mutta hän\nomakohtaisesti vastusti tätä yleistystä, sillä hän tiesi olevan\npaljon poikkeuksiakin. Meillä, samoinkuin muuallakin, työtä tekevän\nnuorison toimeliain osa eristäytyy edukseen tästä virrasta. Heille\novat yhteiskunnalliset kysymykset suuria ratkaistavia, sillä he\ntuntevat kaiken kehityksen lepäävän hartioillaan. Ja jolleivät he\nuhraisi itseään, ei voitaisi ajatella maailmalle minkäänlaista\ntulevaisuutta. He ovat vallankumouksellisia, toiset heistä uskovat\nkehityksen tuomaan vallankumoukseen, toiset voimakeinoin tehtävään.\nMutta molemmille on yhteistä suuri innostus, miltei kuumeinen\ntyöskentely itsensä kehittämiseksi, kyetäkseen hetken tullen\ntäyttämään tehtävänsä, ottamaan vallan käsiinsä ja säilyttämään sen\nsekä hoitamaan yhteiskunnan koneistot ja kohottamaan ne korkeimpaan\ntäydellisyyteensä.\n\nTähän nuorisojoukkoon hän tunsi itse kuuluvansa. Siihen joukkoon\nkuuluivat kaikki hänen toverinsakin. Heitä ei tunnettu. Heistä ei\nollut vielä riviäkään kirjoitettu oikealla tavalla eikä oikeassa\nvalossa. Ja kun heidät oli näin unohdettu, saivat yhteiskunnan\nyläkerrokset tilanteesta väärän kuvan. Heidän pienilukuinen\ntarmokas joukkonsa eräissä suhteissa unohdettiin ja toisissa\nsitä taas kuulutettiin liiaksikin. Totta kyllä oli, että heidän\njoukkonsa valtavin osa oli vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle\nvihamielistä. Eivät hekään olleet vihamielisiä aina tietoisesti,\nvaan enemmänkin ulkopuolisista vaikutteista ja sielujen pohjalla\nuinuvasta epämääräisestä vastustuksenhalusta, vaistosta, joka on\njokaisella ihmisellä. Näillä nuorilla ja hyvin edistyksenhaluisilla\nihmisillä tämä vaisto puhkeaa kapinoimisenhaluksi olevaa ja heidän\nmielestään heitä ja heidän henkilökohtaisia vapauksiaan kahlehtivaa\nyhteiskuntaa kohtaan. Mutta useimmin se ilmenee juuri ulkoisten\nvaikutteiden lietsomana, sillä jos se puhkeaisi sisäisestä pakosta,\nolisivat sen seuraukset myös jo toisenlaiset. Heidät saadaan\nkansoittamaan katuja mielenosoituksissa, joilla ei ole mitään\nsyvempää vaatimuspohjaa. Mutta nämä näytelmät aiheuttavat sen,\nettä heitä pidetään sangen vaarallisena joukkona, vieläpä niin,\nettei heidän kuohahteluilleen, toimilleen eikä elämälleen olisi\nosoitettava minkäänlaista arvoa, vaan että heidät olisi heitettävä\nsuoraa päätä yhteiskunnan ulkopuolelle. Mutta tästä pintapuolisesta\nja puutteellisesta tuntemuksesta johtuukin, ettei heitä tunneta\nja ettei heitä oteta lukuun juuri milloinkaan. Ei pidetä heitä\ntekijöinä yhteiskunnallisessa mielessä eikä edes silloinkaan, kun\nmainitaan nykyajan nuoriso. He ovat nykyajan nuorisoa, vieläpä sangen\nelinvoimainen osa, vaikkei heitä tunneta eikä tunnustetakaan. --\nAntti Kouta tunsi kuuluvansa kaikessa, ei ainoastaan elimellisesti,\nvaan henkisestikin tähän joukkoon, niin vieraita kuin hänelle\nomakohtaisesti monet tuon joukon käsitykset olivatkin. Mutta\njokapäiväinen työ, taloudellinen ja henkinen samanarvoisuus, samat\npyrkimykset, tarpeet ja toiveet liittävät heidät toisiinsa, ja niin\nhe muodostavat oman luokkansa.\n\nHe ovat nuoria, mutta omalla tavallaan. Heidän nuoruutensa on\ntoisenlaista kuin niiden, joita nykyajan etsijät ja illusionien\nhakijat kuvaavat. Heitä pidetään pohjasakkana, vaikka he niin\nsuuresti sentään erottautuvatkin varsinaisesta pohjasakasta,\njoka myöskin on olemassa ja elää omaa elämäänsä omissa pimeissä\nloukoissaan. Se varsinainen yhteiskunnan pohjasakka ei ole eikä\nole koskaan ollutkaan kapinallista, vaan sillä on omat vaaralliset\nintohimonsa. Mutta yksikään niistä ei ole eteenpäin pyrkivää laatua\nsiveellisessä eikä yhteiskunnallisessa mielessä. Se elää ja hengittää\nmustana painajaisena pimennossaan, ja nuo työläisnuoret ovat sen\nvihollisia yhtä suuressa määrässä kuin valtaapitävätkin luokat. He\nvoivatkin sanoa: me olemme raittiita, täsmällisiä, uutteria, me\nteemme joka päivä työtä. Meillä ei ole aikaa kuunnella pauhaavia\norkestereja, ei uinailla saxofonien villeissä juoksutuksissa eikä\nviulujen korvia hivelevissä variatsioneissa. Ei, meillä ei ole\nsiihen kaikkeen aikaa, ei huvituksiin, ei nykyajan eikä illusionien\netsintään. Me olemme itse nykyaika, me olemme itse itsellemme\nillusioni. Meillä on oma kuumeinen pyrkimyksemme: kehittyä ja kohota!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti havahtui. Hän oli kulkeutunut kauas ajatuksissaan, aivan\noudoille raiteille. Ei silti, etteikö hän olisi muulloinkin\nnäitä ajatellut ja tällä tavoin määritellyt itsensä ja lähimmän\ntoveripiirinsä tarkalleen. Hän tunsi ne monet kuvaukset nykyajan\nnuorisosta, mutta myöskin sen nuorison, johon hän itse kuului. Hän\ntiesi, miten suuresti heidän piirinsä halveksikaan noita huvittelevia\netsijöitä. Heidän mielestään oli ainoaa etsintää aktiivinen,\nkiihkeä työ oman itsensä ja joukon kehittämiseksi. Vain työllä he\nsaattaisivat musertaa ne heikot, jotka ovat olevinaan korkeamman\netsijöitä ja etsivät sitä korkeinta aistillisista huvituksista, mistä\nmitään syvällisempää ei ole ollut milloinkaan löydettävissä. Nämäkö\nnyt ovat niitä nuoria, joista kannattaa puhua, joiden ylistykseksi\njotakin laulaa? Pyh! Eivätköhän he olekin vain elämästä pois\ntanssivia!\n\nHeidän omassa innossaan on samaa ainesta kuin uskovaisten\nhartaudessa, mutta he eivät ole taivaiden tavoittelijoita\neivätkä elämänilon kieltäjiä, vaan lihan ja veren evankelistoja,\njotka julistavat aineen oikeutusta hengen yli, työn oikeutusta\njoutilaisuuden yli ja köyhyyden rikkauden yli ja jotka tämän\njulistuksensa vuoksi ovat kapinallisia. Ja heidän uskossaan\noli voimantuntoa, tuntoa siitä, että he toteuttavat sen, mitä\njulistavatkin.\n\nElma saapui ja vapautti hänet näistä ajatuksista. Ystävättären tulo\nherätti hänet oman mieskohtaisen elämänsä piiriin. Milloinkaan\nennen ei hän ollut tuntenut vapautuvansa juuri hetkeksikään näiden\njoukkokäsitysten, -ajatusten ja -elämysten pakosta, mutta nyt\nhän tunsi sen tekevänsä. Ja tämäkin siksi, että hänen sydämensä\noli tullut väliin ja keskeyttänyt kuin väkivalloin järkiperäiset\nmietelmät, määrittelyt ja aprikoinnit. Vaikka sittenkin hän tunsi,\nmiten paljon tekemistä järjellä oli hänen mieltymyksissäänkin. Paljon\nenemmän se hallitsi kaikkea kuin tunne, ja kun hän vertaili omaa\ntilaansa lukemiinsa samanlaisiin tiloihin muiden ihmisten elämässä,\nei hän mitenkään voinut käsittää sellaista kuolettavaa alttiutta\nkuin mitä jokaisessa väitettiin olevan. Mutta eikö sekin ollut taas\njärkeilemistä? Hänen mielensä ei voi kohota tunne-elämyksissään\nhurmiotiloihin, vaan näyttää aina viipyvän mietelmät ja arvioinnit\nvierellään silloinkin, kun muut jo voivat hehkuunsa palaa.\n\nHän riensi avaamaan ovea. Lämmin mielihyvän puna kohosi hänen\nkasvoilleen, ja se ei jäänyt tulijalta huomaamatta. Mutta tulijakin\npunastui nähdessään toisen mielen ailahtelut, ja häntä ujostutti\ntuntiessaan veren kohoavan omillekin poskilleen ja huomatessaan näin\nvasten tahtoaan ilmaisevansa mielentilansa. Hän oli aina koettanut\nsalata tämän tunteensa ja seisoa esiinpyrkiviä mieltymyksiään vastaan\nkoko tahdonvoimallaan. Nyt hän huomasi, ettei tämä jäänyt toiselta\nnäkemättä.\n\n-- Olipa hauskaa, että tulit näin pian. Olinkin vaipunut niin\nmietteisiini, etten meinannut herätäkään. Mutta tulosi havahdutti\nminut oikeaan aikaan.\n\n-- Mutta jos tulinkin häiritsemään -- sinulla saattoi olla hyvinkin\ntärkeää ajateltavaa.\n\n-- Ei niin. Halusinkin karkoittaa ne tällä kertaa mielestäni. Ne\nolivat niin painostavia eivätkä lohduttaneet apeaa mieltäni lainkaan.\nTulosi oli siunattu asia, pääsinhän siten niistä eroon.\n\n-- Mutta entä jos ne palaavat uudestaan, kun olen lähtenyt pois?\n\n\n\n\n5.\n\n\n-- Katsohan nyt paras paikka, minkä voit löytää täältä.\nKeskustelemme, ja jos se rupeaa kyllästyttämään, lähdemme ulos.\nMitään erikoista ei minulla ole, ja kuitenkin tunnen, että olisi\npaljonkin sanottavaa, mutta en tiedä, miten sen kaiken voisin sanoa.\nSen ilmaiseminen on niin vaikeaa. Sinä aavistat luonnollisesti asian.\nEn tahdo sitä kieltää, ja haluaisin kuulla, onko sinulla mitään minua\nja asiaani vastaan.\n\nElma istui taas huoneen ainoaan nojatuoliin ja nojasi pöytään. Hän\ntunsi veren nousevan kasvoilleen ja hämmennyksen valtaavan itsensä\nniin kovin, ettei voinut vastata mitään. Hän loi silmänsä kainosti\nalas. Toisen katse tuntui polttavan, ja hän tunsi vastustamatonta\nhalua paeta, paeta, mutta mihin? Ja kuitenkin tuon kaiken sanominen\nlämmitti sydäntä ja tuntui niin mieluisalta kuunnella.\n\n-- Rakas ystävä, sinä vaikenet. En tiedä, miten ajattelen ja\nmiten selitän vaikenemisesi. Ja kumminkin tahtoisin sinun sanovan\njotakin. Minusta tuntuu, niinkuin seisoisin tällä kertaa odottamassa\ntuomiotani. En vapauteni menettämiseksi, vaan vapauttavaa sanaa, joka\nveisi minut elämän kauneuteen, siihen tosiolevaiseen, jonka tiedän\nolevan kätkettynä rakkaudessa. Ensimmäisen kerran elämässäni tunnen\nsen kutsuvan itseäni. Se ei ole tyydytyksen hakemista vietille, veren\npoltteelle, jota varten hakeutuisi toiseen sukupuoleen kuuluvan\nseuraan, vaan kuin tiedotonta kiintymystä yhteen ainoaan, sinuun. --\nSano sanasi, minä odotan.\n\n-- En tiedä. Minä en voi sanoa mitään.\n\n-- Niin. Sinä et voi sanoa mitään, ja minä tiedän, että sinä\ntahtoisit sanoa jotakin. Ehkei tämä olisi niin vaikeaa, jos me\nolisimme antaneet kaiken tapahtua luonnonmukaisesti emmekä olisi\nmilloinkaan asettaneet vastattavaksemme, miten siihen suhtaudumme,\nvaan olisimme jälkeenpäin vavistuksella odottaneet seurauksia. Mutta\nminä en ole voinut sillä tavoin toimia, en ole tahtonut valloittaa,\nen ottaa sitä, minkä olisin mahdollisesti soinut voittaa suuremmitta\nvaikeuksitta. Olen uskonut meidän suhteemme kehittyvän niin, että\nkumpikin olemme tietoisia sen tulemisesta. Siksi olenkin tehnyt\nsinulle kysymykseni ja odotan vastaustasi.\n\n-- Ja miten tulisimme sen jälkeen toisiimme suhtautumaan, jos\nsanoisin luottavani sanaasi ja vastaisin kysymyksiisi myöntävästi?\n\n-- Sitä en voi sanoa. En voi ajatella sitä, millaiseksi suhteemme\nmuodostuu sen jälkeen. Tietämättömyys tekee minut araksi kaiken\nedessä, ja siksi en voi määritellä, millaiseksi kaikki tulee\nkehittymään ja muuttumaan. Ajattelemani myönteinen mahdollisuus tekee\njo ajateltunakin minut niin onnelliseksi, etten sen vuoksi voi sanoa\nmitään seuraavista mahdollisuuksista. Minusta tuntuu, että minulle\nriittäisi omistamisen onni, joka syntyy siitä tietoisuudesta, että\nsinä olet omani, ja se ajatus jo hämmentää minut kokonaan, etten voi\nmitään suunnitelmia esittää. Käsitykseni mukaan rakkaus ei kysy niitä\neikä välitä niistä, vasta sen tuleminen todelliseksi tuo mukanaan\nyhteiset suunnitelmat tulevaisuutta varten. Minusta on niin tyhjää ja\nsisällyksetöntä sellainen laskelmallisuus ja mielestäni se ei kuulu\nrakkauden olemukseen.\n\n-- Etkö ole ajatellut, että rakkaussuhde sitoo ihmiset. Kaikkien\ntuntemieni ihmisten yhdyselämä on yhtämittaista orjuutta.\nPerheorjuutta se on. Paitsi naista, joka joutuu työläisperheissä\nvarsin orjuutettuun asemaan, joutuu siihen tavallaan mieskin.\nSentakia jo avioliiton ajatuskin tuntuu minusta vaikealta, jopa\nväliin mahdottomaltakin, vaikka tuntisinkin jotakuta toista henkilöä\nkohtaan tavallista voimakkaampaa mieltymystä ja kiintoa, jota voisin\nsanoa rakastamiseksi. Mutta tuo orjuus, tuo tavanmukainen seuraus,\ntekee jo sydämelle pahaa.\n\n-- Myönnän sen kyllä. Mutta et kai tahdo tällä väittää, etteikö\ntyöläistenkin elämässä voisi olla onnen mahdollisuuksia?\n\n-- Miten lienee. Niinkuin muutkin, toivon minä itselleni sitä. Ja\nyhden kerran näyttää tämä, toisen kerran tuo ajateltu mahdollisuus\ntuovan tullessaan onnen. Mutta nähdessäni joka päivä ympärilläni\nvain harmaan arkisuuden, sen huolet ja puutteet, tuntuu minusta,\nniinkuin ei meidän elämässämme olisi onnen rahtuakaan olemassa. Nuo\nnäyt saavat minut monesti pelkäämään elämää. Toisinaan taas tahtoisin\nelää yhden onnellisen tuokion kaiken uhallakin. Mutta jokapäiväinen\nyksitoikkoinen ja ikävä työ sammuttaa taas heti minusta sen halun.\nElän tällaisissa vaihteluissa päivästä toiseen, odotan selvyyttä\nja ratkaisua. En uskalla itse sitä etsiä, ja kuitenkin tunnen\nsydämessäni sen kerran tulevan, saavuttavan ja ottavan minut. Tunnen,\nettä kerran joku ottaa minut ja tekee minut tuoksi yhdeksi tuokioksi\nonnelliseksi, mutta sitten taas herään siitä kuvitelmastani ja näen\nvain ilottomuutta ja harmautta ympärilläni.\n\n-- Omat epäilyksemme ovat pahimmat vihollisemme. Ellei niitä olisi,\nvoisimme paremmin antautua onnen kuvitelmaan, jonka ei tarvitsisi\njäädä vain kuvitelmaksi, vaan joka voisi kasvaa oikeaksi onneksi. Me\nnäemme onnettomuutta uhkuvia näkyjä ympärillämme emmekä kumminkaan\nvoi sanoa varmasti, ovatko nuo ihmiset sittenkään niitä kaikkein\nonnettomimpia. Heidän henkinen tasonsa on vielä köyhä, ja siksi\nheidän jokapäiväinen elämänsä näyttää valottomalta, harmaalta ja\nikävältä, kun se kuvastaa sitä. Eivätkä he monesti sen enempää\nvaadikaan, korkeintaan he haluavat vain puuttumatonta jokapäiväistä\nleipää ja siihen lisäksi muita vähäisiä elämän mukavuuksia. Silloin\nheidän onnensa on täydellinen ja kuvastuu heidän ilmeistään. Olet kai\nnähnyt joskus hyvin itsetyytyväisiä ihmisiä, jotka näyttävät jopa\npöyhkeiltäkin ja joita katsoo halveksien, kuitenkin minä uskon heidän\nolevan tyytyväisiä itseensä ja elämäänsä ja olevan onnellisiakin.\nMe emme kadehdi heitä siksi, että he näyttävät meistä typeriltä ja\nyksinkertaisilta, mutta juuri siinä heidän yksinkertaisuudessaan\nja pöyhkeässä itsetyytyväisyydessään onkin heidän elämänsä korkein\nsisällys ja siitä voi löytää heidän onnensa avaimen. Heidän\njokapäiväinen elämänsä kuvastaa heidän henkistä tasoaan ja heidän\nkeskinäistä suhdettaan, ja se kaikki riittää heille täydellisesti\n-- se riittää heille onneksi. Me kuvittelijat kaipaamme enempää, ja\nsenvuoksi arvioimme väärin kaikki onnelliseksi tulemisen edellytykset.\n\n-- Minun mielestäni ei köyhyydessä voi olla onnea eivätkä sen kanssa\nkamppailevat ihmiset onnellisia. Näyttäessään tyytyväisiltä salaavat\nhe mielestäni siten kurjuuttaan.\n\n-- Ei niin. Ainoastaan henkisesti rikas ihminen voi salata\nonnettomuutensa ja näyttää tyyneltä, mutta he eivät voi sitä tehdä.\nJos heille tapahtuu onnettomuuksia, jos heillä on kärsimyksiä,\nkuvastuvat ne heidän kasvoiltaan, olemuksestaan. Mutta he ovat väliin\ntyytyväisiä melkein naurettavuuteen asti, ja sen tyytyväisyyden antaa\nheille jokapäiväinen, varma toimeentulo.\n\n-- En tahdo kiistellä siitä, mutta minua hirvittää ajatella omaa\nelämääni sellaisena.\n\n-- Meidän elämämme tulee olemaan sellainen, millaisen siitä\nhaluamme tulevan. Tosin emme voi siirtää itseämme kokonaan\nulkonaisten tapahtumien ja vallitsevien olosuhteiden ulkopuolelle,\njotka vaikuttavat monesti ratkaisevalla tavalla meidän elämämme\nkohtaloihin, mutta niistä huolimatta riippuu onnemme ja\nonnettomuutemme hyvin paljon meistä itsestämme.\n\nKeskustelu taukosi hetkeksi. Vallitsi tuokion hiljaisuus ja kumpikin\nuinaili kaukana omissa ajatusmaailmoissaan. Heidän kiihkeän uneksivat\nilmeensä osoittivat heidän olevan onnennälkäisiä. Ja huolimatta\nheidän epäilyksistään se nälkä oli ikänsä kaiken heitä ruokkinutkin,\nilman sitä he eivät olisi eläneetkään. He olivat sen etsijöitä,\nvaikka koettivatkin vakuuttaa päinvastaista. He hakivat sitä ja\nkoettivat etsiä sen puutteelle vastinetta toiminnasta samalla\ntavoin kuin monet heidän toverinsa etsivät sitä huvituksista. He\nnäyttivät tyynemmiltä ja vakavammilta, ikäänkuin he kantaisivat\nhartioillaan toistenkin elämän taakkaa, jotavastoin nuo heidän\nhuvittelunhaluisemmat toverinsa näyttivät kevytmielisemmiltä ja\nailahtelevammilta. Lopulta he kuitenkin olivat paljon herkempiä\nkaikilta vaistoiltaan ja aistimuksiltaan, ja tuo herkkyys kuvastui\nheidän tyynessä ponnistuksessaan etsiä elämää ja onnea henkisemmistä\narvoista.\n\nHuoneen hämäryys esti heidät näkemästä toistensa kasvoja ja\nlukemasta, mitä niillä liikkui. Vastapäisen talon yläikkunoista\nkajasti valoa, se loi seinille liikkuvan varjoleikin. Molempien\nsilmät etsivät noita varjoja. He koettivat löytää noista häilyvistä\nkuvioista jotakin kiinnettä, johon olisi voinut takertua\najatuksillaan ja siten hillitä niitä puhkeamasta sanoiksi,\nvaarallisiksi, ratkaiseviksi sanoiksi. Huoneessa vallitsi hiljainen\nlumous, eikä kumpikaan tahtonut sitä rikkoa. He pelkäsivät\nliikahtamistakin, sillä siten olisi tämä vaitiolotunnelma\nrikkoutunut, ja kummallakaan ei ollut halua siihen, sillä tämä\ntunnelma vaarallisuudestaan huolimatta oli mieluinen, siinä uinui\nodotus jostakin tulevasta, jota he eivät vielä milloinkaan ennen\nolleet kokeneet. He halusivat sen kokea, mutta eivät pitkään aikaan\nuskaltaneet tehdä liikettäkään, ettei tuo hauras tunnelma olisi\nmitenkään rikkoutunut, ja he halusivat pitkittää tuota tulevan\nodotusta ja nauttia siitä kaikilla aisteillaan, sillä se kuvastui\nmielessä äärettömän riemukkaalta.\n\nLopulta kuitenkin oli tunnelman rauettava ja heidän herättävä siihen\ntodellisuuteen, josta he huomaamattaan olivat liukuneet hämärän\nsalaperäisille rajoille. Mikään lumous ei voi kestää ikuisesti, sen\non vaihduttava joko täydelliseen uneen tai hereilläoloon. Vastapäätä\nsammutettiin valoja, ja kuvajaiset hävisivät seiniltä. Pimeän vuoksi\noli Antin noustava sytyttämään sähkö.\n\nValossa hävisivät kasvoilta äskeiset vaitiolotunnelman jäljet\nnopeasti.\n\nKauan eivät mielet voineet pysyä erillään äskeisestä puheenaiheesta.\nNiihin oli kokoontunut ikäänkuin sähköä, joka vaati purkautumista.\nTunne oli kasvanut jo niin voimakkaaksi, ettei sitä voinut enää\npidättää, vaan se vaati ilmaisemaan itsensä. Sen kehittymistä\nhallitsivat samat kasvamisen lait kuin kaikkea muutakin elollista.\nSe on salatumpaa, huomaamattomampaa, sitä ei voida silmiin nähdä\neikä korvin kuulla. Ainoastaan vaistota ja niin tunnustella. Kahden\nihmisen yhteen-hakeutuminen antaa meille varmuuden tällaisen tunteen\nolemassaolosta ja sen vastaisesta kehittymisestä.\n\n-- Me jouduimme äsken poikkeamaan varsinaisesta asiastamme ja\nunohdimme senvuoksi omat itsemme. Nyt on minun toistettava sanani\nuudestaan ja odotettava vastaustasi.\n\n-- Sanoin jo äsken, että olen kyvytön vastaamaan. En voi ilmaista\nkyllin selvin sanoin tahtoani, sillä minussa asuu oikeastaan kaksi\ntahtoa, myöntävä ja kieltävä yhtä voimakkaina. Ja se tekee minut\nkyvyttömäksi sanomaan ratkaisevaa sanaa.\n\n-- Et siis kiellä minulta oikeutta rakastaa itseäsi?\n\n-- Miten sen sanoisin. Minulla on ollut omat käsitykseni rakkauden\ntulemisesta. Olen aina kuvitellut sen ottavan minut valtaansa niin,\nettei minun tahtoni enää vaikuta, että minä uppoudun siihen kokonaan,\ntietämättä ja tuntematta mitään muuta kuin sen vaikutuksen. Olen\nsaanut sellaisen aavistuksen, että minun voimani ei merkitse silloin\nmitään, vaan minä lannistun sen edessä. Miehen, joka minut tulee\njoskus omistamaan, täytyy ottaa minut lupaa kysymättä, ja minun\nolemukseni vastustaessaankin ilmaisee ainoastaan minun joutumistani\nhänen tahtonsa alle.\n\n-- Älä jatka! Minä otan sinut! Tästä lähtien sinä olet minun, minä\ntahdon sen. Rakkahin...\n\nNäin sanoessaan Antti syöksyi ylös paikaltaan ja sulki toisen\nvavahtelevan ruumiin syliinsä. Huulten polte ilmaisi hänelle toisen\ntahdon olevan yhtä hänen omansa kanssa. Omistamisen riemu kohotti\nhänen rintaansa, suudellessaan tytön suljettuja silmäluomia hän tunsi\nveressään toisen sydämen lyönnit, jotka nyt löivät yhteen hänen\nomansa kanssa. Rakkaus oli tullut, se oli ottanut heidät väkevämmän\noikeudella.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKaupunginorkesterin kansankonsertti oli juuri päättynyt, ja\nyleisö alkoi virrata Työväentalon juhlasalista pois. Kaikki eivät\nkuitenkaan aikoneet vielä lähteä, jotkut jäivät odottamaan tungoksen\nvähenemistä, jotkut aikoivat jäädä joihinkin toisiin tilaisuuksiin\nja jotkut taas jäivät istumaan ravintolaan. Kouta oli tulossa Elma\nSaarisen kanssa salin toisesta pääovesta, kun he kohtasivat toisesta\novesta tulevan Matti Vilskan ja Heikki Vaaran ja yhdessä heidän\nkanssaan menivät ravintolaan.\n\nIsossa ravintolasalissa ei ollut enää tähän aikaan ainoatakaan\npaikkaa vapaana, ja senvuoksi heidän oli mentävä sen viereiseen\npienempään saliin. He eivät aikoneet vielä poistua, vaikka konsertti\noli päättynytkin. Kaikki tuntuivat olevan hilpeällä mielellä, ja\nkysymättä sen enempää toistensa aikomuksia istuutuivat he kaikessa\nrauhassa pöydän ääreen ja alkoivat keskustella. Äskeinen konsertti\nantoi siihen alun.\n\n-- Olette olleet taidetta nauttimassa. Niin mekin. Matti Vilska alkoi\nilakoivasti puhelun, johon Antti samalla äänensävyllä vastasi:\n\n-- Niin olimme. Kansan on käytävä _kansan_ konserteissa,\nkamarimusiikki ei ole _kansaa_ varten.\n\n-- Eipä niin, ja paljon menee tästäkin läpi korvien, ei sitä\nkaikkea jaksa ymmärtää. Mutta onhan tämä toismuutteellista moneen\nkertaan kuultujen jazzien jälkeen, joihin on ehtinyt jo perinpohjin\nkyllästyä, esitti Heikki Vaara.\n\n-- Musiikin sanotaan olevan vaikeimmin tajuttavan taidelajin, jota\nei opi ymmärtämään ilman perusteellista koulutusta jo lapsesta\nlähtien. Musikaaliselta, mutta kouluttamattomalta kuulijaltakin jää\nsiitä paljon tajuamatta. Omalta kohdaltani olen koettanut korvata\ntämän syventymällä sitä hartaammin sellaiseen, jota tajuan. Tämä\nmusiikista, mutta samaa menettelyä olen noudattanut muussakin\ntaiteessa, sanoi Kouta.\n\n-- On kuultava naisen mielipidettä. Se ratkaiskoon asian.\n\n-- Nainen ei tuomitse silloin, kun ei ole kiistanalaisia asioita\nratkaistavana. Minä yhdyn tällä kertaa siihen, mitä miehet ovat\npäättäneet. En sitä ajatellen, että nainen vaietkoon seurakunnassa,\nvaan siksi, ettei minulla ole totuuteen mitään lisättävää.\n\n-- Olemme näköjään yksimielisiä musiikin käsitettävyydestä. Emme voi\nkovinkaan pitkälle siitä keskustella. Oletteko samaa mieltä muustakin\ntaiteesta? kysyi Vilska.\n\nNyt oli heitetty kysymys, mistä keskustella, mistä vaihtaa\nmielipiteitä. Kouta tarttui heti asiaan.\n\n-- Muuta taidetta ymmärrän mielestäni melkoisesti paremmin.\nSanojen soinnuissa, veistoksen viivoissa, maalauksen väreissä,\nniissä kaikissa on minulle enemmän ymmärrettäviä asioita. En sano\ntätä siksi, että arvioisin musiikin muita taiteita korkeammalle\nsentähden, etten ymmärrä sitä yhtä hyvin kuin muita. Ensimmäinen sija\nmielestäni on ja pysyy sanataiteella, tarkemmin kirjallisuudella,\nsekä runoudella että kerronnalla. Ihmisille, joille tunne ja ajatus\novat taidearvojen välittäjinä, tulevat ne aina merkitsemään enemmän.\nTosin eivät kuulon ja näön välityksellä saadut taideaistimukset ole\nvailla arvoa, mutta minulle ainakin on ajatus parhain välittäjä.\nSe lienee yleisemminkin tunnustettua, koska niistä on aina enemmän\nlöydettävissä tunne- ja ajatusarvoja kaikkien muiden ominaisuuksien\nlisäksi, ominaisuuksien, joita on muissa taidelajeissa, joista\npuuttuu sanataiteen korkeammat ja ikäänkuin salaisemmat arvot. Me\nolemme kyllä rajoitettuja, ja jokainen asettaa sen taidelajin muita\nkorkeammalle, johon hänen kiintymyksensä on suurin.\n\n-- Tarkoitat siis sitä, että kirjojen välityksellä on kaikkein\nenimmän löydettävissä näitä arvoja?\n\n-- Niin tarkoitan.\n\n-- Eivät suinkaan kaikki kirjat ole taideteoksia?\n\n-- Eivät luonnollisestikaan. Ensinhän me erotamme pois teokset, jotka\novat tarkoitetut tietoteoksiksi. Ne palvelevat tiedon jakamista,\nvaikka niissäkin merkitsee paljon se, miten taiteellisesti ne\novat kokoonpantuja. Mutta vasta sitten tulemme taiteen piiriin,\nkun teos pyrkii vaikuttamaan ihmisen ajatukseen ja tunteeseen,\nhänen sieluunsa ja sydämeensä yhtä hyvin kuin hänen järkeensä.\nEmmehän me etsi runoista, romaaneista ja kertomuksista mitään\nmuuta kuin tunne-elämystä. Veistos ja maalaus vaikuttavat myöskin\ntunteeseen, vaikkakin vain silmän välityksellä, kuten soitto korvan,\nmutta sanojen taide vaikuttaa ajatuksen ja näiden muiden aistien\nvälityksellä yht'aikaa. Siksi sille kuuluu etusija taiteiden joukossa.\n\n-- Ei suinkaan kaikki kerronta voi olla taidetta?\n\n-- Ei suinkaan. Ei kaikki kerronta sitä ole. On vain rajoitettu määrä\nkertojia, jotka voivat kohota korkeuteen.\n\n-- Mitä mieltä olet varsinaisesta työväentaiteesta?\n\n-- Mielestäni ei ole olemassa varsinaista työväentaidetta enempää\nkuin porvarienkaan. Teos, joka tahtoo esittää yksinomaan sellaisia\npuolia kuvauksissaan, joiden katsomme palvelevan yksinomaan\njommankumman luokan erikoispyrkimyksiä, ei ole enää taidetta. Taide\npalvelee itse itseään eikä joitakin vissejä herruuspyrkimyksiä, sillä\nniiden palvelemiseen alistettuna se käy muodottomaksi eikä ole enää\npuhdasta ja aitoa taidetta. Se on itse olevainen ja sulkee piiriinsä\nkoko elämän.\n\n-- Kumminkin kuulemme sanottavan taideteoksiksi sellaisiakin, jotka\npalvelevat erikoisia aatesuuntia, ja erikoisesti meidän päivinämme\non paljon teoksia, jotka halventavat työläisiä, heidän elämäänsä ja\nennen muita heidän aatteitaan. Ovatko nekin taideteoksia? Ainakin\nolen kuullut niin julistettavan.\n\n-- Eivät, elleivät ne pysy totuuden rajoissa, elleivät ne\nole puhtaita havaintoja, vailla loukkaavia ja häväiseviä\nsivutarkoituksia. Ivaa ja ruoskimista niissä voi olla siinä mielessä,\nettä ne paljastavat sellaisia naurettavia piirteitä ihmisten\nluonteissa, tavoissa ja käsityksissä, joita siten tahdotaan juurittaa\npois. Sellaisina ne ovat rehellisiä todellisuuskuvauksia. Korkea\ntaide pyrkii siis puhtaisiin tarkoitusperiin ja hyviin päämääriin.\n\n-- Eikö sitten niinsanottua työväenkirjallisuutta mielestäsi ole\nolemassakaan?\n\n-- Kirjallisuus, jota sanotaan työväenkirjallisuudeksi, ei\nansaitse työläisten kannaltakaan sitä nimeä. Räikeys ja liioiteltu\nrahvaanomaisuus eivät ole taiteellisia tunnusmerkkejä. Kirja, joka\npyrkii vaikuttamaan agitatoorisesti, ei ole enää taidetta. Minä\ninhoan niitä kuvauksia, joissa erikoisesti kuvataan meitä työläisiä,\nmeidän vaistovaraisuuttamme, meidän typeryyttämme, raakuuttamme,\noppimattomuuttamme ja naurettavia puoliamme, yleensä sellaista, jolla\nannetaan meistä väärä kuva ihmisille, jotka eivät meistä mitään\ntiedä ja jotka eivät meitä tunne. Tämä tällainen kirjallisuus onkin\nsaattanut meidät epäedulliseen valoon ylempien luokkien silmissä,\nluokkien, jotka ovat imeneet käsityksensä niistä, sensijaan että\nolisivat muuten pyrkineet meitä köyhiä ja orjuutettuja oppimaan. On\ntyperää esittää meidät yksinomaan vaistovaraisesti toimivina olioina,\njoilla ei ole älyllistä elämää ollenkaan. Sitä minä inhoan enkä\ntunnusta sitä taiteeksi.\n\n-- Olet oikeassa siinä. Mutta eikö työväellä voi olla omaa,\nerikoisesti meidän aate- ja ajatussuuntiamme ja pyrkimyksiämme ajavaa\nja kuvaavaa kirjallisuutta? Eikö meidän tule julistaa oppejamme ja\najatuksiamme kaunokirjallisessakin muodossa samoinkuin maalauksissa,\nveistoksissa ja sävellyksissä, yleensä kaikissa?\n\n-- Mielestäni on erikseen käsitettävä sellaiset teokset, joilla\ntahdotaan julistaa jotakin yhteiskunnallista aatetta. Aatetta voi\najaa kyllä sellaisissakin muodoissa, mutta tehtäköön se sillä tavoin,\nettei se palvele alhaista agitatiota. Hakea erikoisesti rumia puolia,\nkun tahdotaan kuvata elämää, kansan elämää, on väärää ja hylättävää.\nSitäpaitsi on sillä mielestäni varsin vähän vaikutusvoimaa enää\nmeidän aikamme ihmisiin.\n\n-- Mutta työväen kirjallisuushan pyrkii tarjoamaan sellaisia\nesimerkkejä, jotka vaikuttavat kaikkein voimakkaimmin ihmisten\ntunteisiin. Sitä juuri mielestäni tekevät työväenkirjallisuuden ja\ntaiteen kuvat ja esimerkit. Ne avaavat ihmisten silmät.\n\n-- Niin kyllä. Tällainen pyrkimys, sen syntyminen, on luonnollinen\nvastalause väljähtynyttä ja epätodellista liikaihanteellisuutta\nvastaan. Mutta sen sijaan, että se olisi etsinyt keskitien, se menee\ntaas puolestaan toiseen äärimmäisyyteen vedotessaan pöyristyttäviin\ntapauksiin liiallisesti. On halpahintaista tyrkyttää aatettaan\nverhottuna valepukuihin. Mutta me työläiset tarvitsemme ensin leipää,\nsitten vasta taidetta.\n\nKeskustelu katkesi. Se olikin ollut Matin ja Antin kahdenkeskistä.\nHuoneeseen tuli joukko häliseviä tyttöjä ja poikia vallaten pöytiä,\nja kun niissä ei ollut riittävästi tuoleja, tulivat he niitä toisilta\npöytäseuroilta pyytämään. Tämä aiheutti keskeytyksen. Joukossa oli\nitsekunkin tuttuja. Nämä tulijat olivat opintoyhdistykseen kuuluvia\nnuoria työläisiä. He olivat intoa täynnä. He olivat äsken olleet\nkuuntelemassa kiihkeäsanaista kiihoituspuhetta, joka oli tehnyt\ntarkoitetun vaikutuksen ja sai vieläkin kuulijansa tulistumaan.\nJoukosta kuului katkonaisia lauseita.\n\n-- Mitäs siinä. Hajoittakoot vain yhdistykset, perustetaan kohta\nuusia.\n\n-- Poliisit saivat kuulla kokolailla ilkeitä letkauksia kokousta\nhajoittaessaan.\n\n-- Pitävätköhän poikia kamarilla yötä?\n\n-- Varmasti. Olen minäkin siellä yhden yön ollut.\n\n-- Milloin?\n\n-- Elokuun ensimmäisenä päivänä.\n\n-- Mihin mennään loppuillaksi?\n\n-- Mennään A-saliin, siellä voi olla kivaa.\n\n-- Minä menen juhlasaliin tanssimaan.\n\nTällaista hälinää kuului joka puolelta. Keskustelijat taukosivat,\nvaikkei tässä ollut mitään uutta, jollaista he eivät olisi jo\nennenkin kuulleet, mutta kun sitä kesti vielä kauan aikaa, ei enää\ntahdottu siirtyä takaisin äskeiseen, vaan tunnettiin tarvetta\nkevyempään pakinointiin. Elma aloitti:\n\n-- Me olimme eilen mustia kuin murjaanit. Töhrimme toisemme värillä\nniin mustiksi, ettei kasvoilla ollut valkeaa paikkaa näkyvissä\nmissään. Vaatteetkin tuhraantuivat niin, ettei tiedä, tokko niistä\nenää pitokelpoisia tuleekaan. Jäimme yhden vaunun rästiin eiliseltä\npäivältä.\n\n-- Milloin te saatte sen pois tieltä? Jos se on vielä aamulla töiden\nalkaessa siinä, niin silloinhan tulee tupenrapinat.\n\n-- Täytyy aloittaa sen verran aikaisemmin aamulla, että ennättää\nsen siveltää. Kun ryhdymme yksissä neuvoin kaikki kolme ryhmää sen\nkimppuun, niin kyllä me sen ennätämme.\n\n-- Eivätkö työnjohtajat huomanneet teidän temmellystänne?\n\n-- Eivät. Ilta oli jo niin lähellä, että mestarit olivat jo menneet\nkoppeihinsa. Emmehän me olisi heidän läsnäollessaan sellaiseen\nleikkiin uskaltaneet ruvetakaan.\n\n-- Miten vanhat naiset suhtautuivat siihen? Eivätkö he moisesta\nkiukustuneet? Muulloinhan he aina murjottavat.\n\n-- Eivät he nyt olleet pahalla tuulella, ottivat osaa mellakkaan\nsamallalailla kuin muutkin.\n\n-- Kyllä heillä on syytäkin murjotella. Heidän elämänsä ei totta\ntosiaan ole helppoa. Kun ajattelemme vähän itseämme, niin ei\ntee mieli vaihtaa omaksemme heidän osaansa, tämähän on kaikista\npuutteista huolimatta siihen verrattuna kissan-oloa.\n\n-- Niin, niinkuin Marjaskankin. Kuusi lasta ja vasta vanhin voi\nauttaa äitiään työssä.\n\n-- Täytyisi panna joskus rahankeräys toimeen hänen hyväkseen.\nKerätäänhän moniin muihinkin paljon hyödyttömämpiin tarkoituksiin\nkuin tähän.\n\n-- Tarkoitatko sitä keräystä, jonka minä toimitin Työväen\nVaalikomitean hyväksi?\n\n-- Sitäkin ja monia muita.\n\n-- Mutta minun mielestäni se ei ollut niinkään hyödytöntä, tulistui\nVilska. -- Nähdäkseni ei kukaan oikein ajatteleva työläinen tahdo\nväittää sitä tarkoituksettomaksi ja vääräksi.\n\n-- Ei tarkoituksettomaksi. Tarkoitustahan siinä oli kylliksi,\nja onhan jokaiselle myönnettävä vapaus edistää suosimaansa ja\nharrastamaansa toimintaa, mutta me voisimme tehdä jotakin myös\nsäälittävässä tilassa olevien työtovereidemmekin hyväksi, jatkoi\nKouta sovittelevasti. Vilskakin näytti tyytyvän ja innostui tapansa\nmukaan kohta:\n\n-- No, autetaan Marjaskaa. Minä lähden heti huomispäivänä keräämään\nhänelle avustusta.\n\n-- Minä panen tämän kymmenmarkkasen pohjarahaksi, sanoi Vaara ja\nojensi Vilskalle setelin.\n\n-- Minä panen saman verran ja Elman puolesta yhtä paljon, jatkoi\nKouta.\n\n-- Mutta minä panen itse puolestani. Ei sinun tarvitse vielä minun\nedestäni sitä tehdä.\n\n-- Minä en jää jälkeen, sanoi Vilska. -- Saman verran panen minäkin.\n\nVaara oli älynnyt Elman äskeisistä sanoista jotakin ja riensi\nkysymään:\n\n-- Kuulinko minä oikein, vai miten? Sain Elman äskeisistä sanoista\nsen käsityksen, että teidän varanne ja veikanne tulevat tästä lähtien\nolemaan yhteisiä.\n\nElma punastui, ja Anttikin tunsi hämmästyvänsä. Tämä osoitti,\netteivät he tahtoneet kieltää asiaa, vaan vaikenemisellaan sen\nvahvistivat.\n\n-- Emmeköhän lähde kävelemään? Olemmekin jo aikamme istuneet.\n\nKun kellään ei ollut mitään vastaan, nousivat he pöydästä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nIhminen tuntee tyytyväisyyttä soluessaan hiljaisen virran vetämänä\neteenpäin. Silloin ei tunnu olevan mitään, mikä raskauttaisi\nmieltä. Ei tunne kaipuuta eikä tuskaa, vaan antautuu, rauhalliseksi\nraueten, virran vietäväksi. Silloin hänen olemuksensa sykähtelee\ntyytyväisyydestä, ja hän tuntee sulautuvansa maailmankaikkeuteen.\n\nRakkaus on tuollainen virta, joka vetää ihmisiä hiljaisesti\neteenpäin. Ja jos se on vailla vastoinkäymisiä, niin antautuu hän sen\nvaltoihin kokonaan. Hän säteilee sen tuottamasta tyydytyksestä, ja\ntämä hänen aurinkoisuutensa valaisee muitakin eikä vain häntä itseään.\n\nMutta jos häntä ahdistaa jokin elämänkysymys, on hänen rauhansa\nmennyttä. Silloin hän ei tunne sopeutuvansa mihinkään, kaikki tuntuu\nmielestä mitättömältä. Millään ei ole minkäänlaista arvoa, ja hän\ntuntee melkein vihaavansa kaikkia, yksinpä kanssaihmisiäänkin.\n\nMutta anna rakkauden puhaltaa hänen ylitseen, niin kaikki tuska on\nkuin pois pyyhittyä! Kaikki mieltä raskauttanut, kaikki ahdistanut\nja kaikki vihaa synnyttänyt paha tunto on yhdessä hetkessä hävinnyt.\nHän tuntee rakkautta, ei vai omalta kohdaltaan, vaan hänen silmissään\nnäyttävät kaikki rakastamisen arvoisilta, ja hän kuvittelee kaikkien\nrakastavan häntä yhtä paljon kuin hän itse tuntee heitä rakastavansa.\n\nElmalla oli nyt tällainen kummallinen olo. Toisinaan vielä valtasi\nhetkiseksi mielen entinen alakuloisuus. Se oli jäännös siitä\nkaipauksesta, jota hän ei vielä jokin aika sitten osannut itselleen\nselittää. Mutta nyt tarkastellessaan elämäänsä hän ei nähnyt siitä\npuuttuvan enää mitään. Hyvä mieli ailahdutti häntä ja poisti\nalakuloiset mietteet. Hänessä alkoi kasvaa jotakin ennen olematonta,\nja hän uskoi nyt jo onnen mahdollisuuteen, jota hän tähän asti oli\npitänyt olemattomana kuvitteluna, mutta joka nyt alkoi vaikuttaa\ntodelliselta. Olisipa hän nyt ollut valmis väittämään sen kaikin\ntavoin mahdolliseksi.\n\nHän valvoi usein iltaisin vuoteellaan ja hymyili. Hänen äitinsä\ntiedusteli, mikä hänellä oli. Ennenhän hän oli aina ollut tyytymätön\nja väsynyt, oli valvonut ja levottomana heittelehtinyt vuoteellaan,\njotavastoin nyt hän nukkui usein onnellinen nauru huulillaan. Hän ei\nilmaissut äidilleen muutoksen syytä, kiersi vain äidin kysellessä\nkätensä tämän kaulaan ja puheli leperrellen, niinkuin muisti äidin\nlapsena itselleen tehneen.\n\nHe olivat asuneet yhdessä äitinsä kanssa jo viisi vuotta. Viisi\nvuotta takaperin oli asemamies Saarinen kuollut, ja siitä lähtien\nhe olivat olleet kahden. Veljet olivat olleet jo ennen isän\nkuolemaa poissa, he olivat perheellisiä, kumpikin oli rautateiden\npalveluksessa ja asui muualla. Äiti kävi myös joka päivä työssä\nratapihan halkotarhassa ja tuli kotiin iltaisin samoihin aikoihin\nkuin tytärkin. Mitään puutetta heillä ei ollut, joskaan ei\nerikoista runsauttakaan. Siitä lähtien kuin äidin oli miehensä\nkuoltua lähdettävä ansiotyöhön, oli tytär tullut toimeen yksinään,\nja hänenkin työhön ryhdyttyään olivat he ikäänkuin erottautuneet\ntoisistaan. Yhdessäolon ajat olivat lyhyet, ja Elman innostuttua\njärjestötoimintaan kuluivat hänen vapaahetkensä kokouksissa,\nopintotilaisuuksissa ja muissa sellaisissa. Niin jäi häneltä vielä\nvähemmän aikaa yhdessäoloon äidin kanssa. Aikaa myöten he olivat\nkäyneet toisilleen vieraiksi, ja nyt äitiä kummastutti tyttären\nosoittama hellyys. Hän katsoi väliin tytärtään merkitsevästi, tahtoen\nsiten päästä selville muutoksesta, mutta hän ei voinut lukea mitään,\nheidän vieraantumisensa oli tehnyt heidät toisilleen tuntemattomiksi.\nNyt äiti tunsi tyttären lähentymisen ja havaitsi heidän välilleen\nkasvaneen erottavan seinän loittonevan. Uudestaan ja taas uudestaan\nhän koki lukea tyttären kasvoilta tämän salaisuutta. Se ei kuitenkaan\npaljastunut, ja yhä enemmän huolestuen äiti tarkkaili Elmaa.\n\nMonina hiljaisina iltoina tutki Elma itsekin muutostaan. Miten\ntoisenlainen hän oli? Kaikille olisi nyt riittänyt häneltä hellyyttä,\njokaiselle hän soi hyväilevän sanan. Rakkaus tuo ihmiseen sisäistä\nrikkautta, ja todellakin hän tunsi sen tuovan elimiin uutta\nelämänhalua, ennen tuntematonta voimaa ja riemukkuutta. Näinä\nhiljaisina iltoina hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli kauan\npihamaalle, jossa ei valoa tuikkanut ja josta voi nähdä tähtitaivaan.\nHän ei ollut pitkiin aikoihin tähtiä nähnytkään, kaupungin valot\nhimmensivät niiden valjun loiston, eikä tässä liekkimeressä ollut\nvähäistäkään sijaa öiselle taivaan valaistukselle, siinä välkehti\nvain mainosvalojen monivärinen sähkövirta, joka hukutti kaiken\nmuun itseensä, joka tukahdutti ihmisestä luonnonkaipuun ja teki\nkeinotekoisuuden palvojan. Mutta tällä pimeällä pihamaalla ei ollut\nnoita kirkuvia värivaloja, ikkunasta voi nähdä taivaan tähdet, joiden\nmuotokin jo oli häneltä unohtunut, mutta jotka hän oli nyt jälleen\nlöytänyt.\n\nVanha kohtalousko hiipi noina hiljaisina iltoina hänen sieluunsa,\nja hän kyseli, väliin puoliääneen puhellen, tähdiltä kohtaloansa.\nKuumeisessa tiedonjanossaan oli hänestä hävinnyt usko kaikkeen\nsalaperäiseen, kaikkeen mystilliseen, jonka väitetään asuvan\njokaisen naisen sisimmässä. Hänestä kaikki sellainen oli ollut\ntaikauskoa ja kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmiselle sopimatonta.\nMutta nyt iltaisin tähtiä katsellessaan hän huomasi, miten herkkä\nihminen on kyselemään kohtalojaan kaikilta salaisilta voimilta,\njoita hän ei tunne ja joilta hän ei kyllä voi saada kysymyksiinsä\nminkäänlaista vastausta, sitä kiihkeämpinä vain elävät sielussa\nne monet vastaamattomat kysymykset, joilla tahdotaan tunkeutua\nkohtalon salaisuuksiin. Tulenko onnelliseksi? Tulenko rakastetuksi?\nNe kysymykset risteilevät alinomaa mielessä, vaikkei olisikaan\nmitään syytä epäillä, etteikö kysyjää rakastettaisi, etteikö hänellä\nolisi mitä suurimmat mahdollisuudet tulla onnelliseksi. Kuitenkin\nhän kysyy. Ihminen on aina mieluisan asian edessä kuin lapsi, joka\ntinkii: joko joulu on ensiviikolla? tai: joko huomenna tulee kesä?\nKohtalousko asuu jokaisessa sielussa eikä se tule milloinkaan\nhäviämäänkään. Olemme aina lapsia suurten elämänkysymysten edessä.\n\nSydäntä hiuduttava ja sielua sulostuttava salaisuus ei pysy kauan\nsalaisuutena. Mieli palaa niin oudon levottomana, ja joka hetki\non paljastaa salaisuuden, jota on aikonut säilyttää. Kun se on\npatoutunut äärimmilleen, murtautuu se tulvan tavoin ja paljastaa\nitsensä. Eräänä iltana oli Elman kiihtymys jo niin suuri, että hän\näitinsä kaulaan langeten kertoi tälle salaisuutensa.\n\nÄiti ei voinut muuta kuin hämmästyneenä katsoa Elmaan. Hän käänsi\ntämän pään valoon päin ja kohtasi tytön punaisina hohtavat posket\nja hämmentyneet silmät, joissa kiilsi vesikarpaloita. Elmaa kadutti\ntässä hämmennyksessään, että oli tullut kertoneeksi salaisuutensa,\nmutta nähdessään äitinsä katseen lientyvän lempeäksi ja kyyneleiseksi\nhän painoi päänsä hänen olkapäälleen, niinkuin oli tehnyt ennen\nlapsena. Nyt äidin läsnäolo tuntui niin hyvältä ja lämmittävältä, ja\nentinen vieraantuneisuus oli yhdellä sipaisulla hävinnyt. Äiti tunsi\ntyttärensä samanarvoiseksi itsensä kanssa; tämä alkoi kulkea sitä\nelämää kohden, jonka hän oli taaksensa jättänyt, alkoi käydä päivää\nkohden, joka oli häneltä itseltään laskemassa. Nyt hän voi puhua\ntyttärensä kanssa kuten ainakin vertaisensa, joka on kokenut kaikkein\ntärkeimmän elämyksen, mitä ihminen milloinkaan elää.\n\nÄidin ymmärtämys lämmitti niin kovin Elman sydäntä, että hänen\nmielensä teki itkeä. He istuivat käsi kädessä pitkään keskustellen\nasioistaan, mitä he eivät olleet vuosikausiin tehneet. Nyt tuntui\ntarpeelliselta kummaltakin puolelta uskoutuminen, ja äiti muisteli\nmenneitä, kertoen niitä nyt tyttärelleen, joka kuunteli hartaana ja\nosaaottavana, eläytyen kertomukseen ja imien jokaisen sanan äidin\nhuulilta, silmät kuumeisina ja huulet janoisina odottaen seuraavaa\nsanaa ja käännettä tai tapahtumaa äidin kertomuksesta. Yht'äkkiä äiti\noli kasvanut Elman silmissä, ja hänestä tuntui pahalta se, ettei hän\nennemmin ollut hakeutunut äidin läheisyyteen. Hän unohti sen, että\nelämä oli vienyt heidät erilleen ja vasta kohtalon käänne tyttären\nuskoman salaisuuden voimalla aukaisi kaikki sulut ja yhdisti nyt\nheidät läheisinä ihmisinä toisiinsa. Hänestä tuntui, niinkuin hän\nolisi tätä ennen hukannut jotakin tavattoman kallista, josta hän nyt\nkauan etsittyään löysi sirpaleita ja poimi ne tarkoin talteen, ja hän\ntunsi, että hän tulisi säilyttämään niitä läpi elämänsä ajan kalleina\nmuistoina äidistä. Ja äidistäkin tuntui, niinkuin hän nyt eläisi\nuudestaan oman elämänsä tyttäressään ja niinkuin tuo salaisuus olisi\nollut hänen omansa. Hän tunsi olevansa uudestaan nuori, jolle maailma\navautui suurena ja rikkaana, ei enää vanha, elämänsä lopputaivalta\ntarpova vaimo, joka oli jo kaiken onnen jättänyt taaksensa. Hetki\ntuntui kummastakin ihmeelliseltä, ja tähdet olivat jo kadonneet\npihamaankolkasta näkyvästä taivaanraosta, kun he menivät levolle.\n\nTällaisia ihania yhdessäolon hetkiä seurasi useampiakin. Päivä\npäivältä läheneminen ja ymmärtämys kasvoivat, ja Elmasta tuntuivat\nkaikki hänen entiset harrastuksensa ja puuhailunsa, joita hän oli\nsilloin pitänyt suuriarvoisina, nyt pieniltä ja vähäpätöisiltä,\nniillä ei ollut enää hänen muuttuneessa elämänolossaan suurtakaan\narvoa. Nyt oli vihkiytyminen äidin muisteloihin paljon tärkeämpää\nkuin milloinkaan aatteelle uhrautuminen ja tiedon saavuttaminen\nsen hyväksi. Ne olivat kaukaisia ja pieniä asioita, suurta oli\nvain se, mitä äiti uskoi elämänkokemuksistaan ja mikä häntä\nlähitulevaisuudessa odotti, se, joka avasi hänen elettäväkseen\nkaiken sen kullanhohtoisen, josta äiti, omista nuoruushaaveistaan\nkertoessaan, oli puhunut. Nyt hän tunsi kaiken elämänpelon häviävän\ntiehensä ja suuren rauhan odotuksen muodossa astuvan sijaan, rauhan,\njota eivät mitkään harrastukset kyenneet tuomaan, odotuksen, jonka\nhän toteuduttuaan tiesi tuovan sisältöä hänen sydämensä entiseen\nautiuteen. Se salaperäinen, ahdistava kaipaus poistui sen myötä. Nyt\nhän myönsi Antin olleen oikeassa sanoessaan hänen salaisen ikävänsä\nolleen rakkaudenpuutosta. Nyt hän tunnusti itselleen ja lähimmilleen\nsen olleen sitä, ja nyt, kun se oli tullut hänen elämäänsä, oli\nsiellä ollut tyhjä tila kadonnut ja entinen pelko hävinnyt, ja onni\ntuntui ottavan hänet syleilyynsä.\n\nKerran heidän ollessaan kahden Antin kanssa sanoi Elma yht'äkkiä:\n\n-- Kuule. Olit oikeassa sanoessasi minun ikäväni olleen\nrakkaudenkaipausta. Nyt voin avoimesti tunnustaa sen olleen sitä.\n\n-- Rehellinen tunnustus jälkeenkinpäin on kullanarvoinen.\n\n-- Mutta nyt vasta se on minulle selvinnyt. Tutkiessani entistä\ntilaani uuden elämäni valossa huomaan kaiken niin selvästi. Silloin\nen tuntenut itseäni enkä elämää, nyt uskon sitä tuntevani.\n\n-- Ehkä vähän enemmän kuin silloin. Mutta riittävää selvyyttä\nsaamme tuskin milloinkaan. Elämä avaa niin paljon ja moninaisia\nvaiheita eteemme, ja me kysymme tietämättöminä, miksi ne ovat\nolleet juuri sellaisia eivätkä toisenlaisia, emmekä pysty niitä\nmitenkään selittämään. Ja kun sitten tulemme taas uusien eteen,\njotka ajattelemme määrätyllä tavalla elävämme, hämmästymme taaskin\nhuomatessamme, etteivät meidän pyrkimyksemme eikä tahtomme\nvallinneetkaan niiden kulkua, niinkuin olimme luulleet. Elämä on aina\nsalaperäinen, yksi vain on selvää: me elämme sen.\n\n-- Emmekö me voi mitään sen suhteen itse päättää? kysyi Elma\ntuskaisena.\n\n-- Paljonkin. Elämällä sen täysin sydämin, rakastamalla ja\ntoteuttamalla siten luonnollisen tarkoituksemme olemme täyttäneet\nsen, mihin voimme tahdollamme vaikuttaa. Puolinaisuus tuottaa tuskaa\nja onnettomuutta. Älkäämme kysykö mitään ja vaivatko itseämme\nkohtalojemme tiedustelemisella, siten teemme vain mielemme aroiksi\nja sydämemme kärsiviksi. Tämän päivän tiedämme, tai luulemme\ntietävämme, kun muistamme ennen elettyjä ja uskomme sen olevan niiden\nkaltaisen. Samaa uskomme huomisesta, mutta kerran voi tuo uskomme\nmuuttua, kun se meidän huomaamattamme on kääntänyt kaiken toiseksi\nkuin ajattelimme, mutta sekin on vain vaihdosta ja ne vaihdokset\nluovat vaiheissamme sen, mitä olemme kuulleet sanottavan elämäksi.\nMitään siitä ei häviä, vaikka itse häviämmekin. Jälkeemme jää uusi\nelämä meidän kauttamme, ja niin olemme täyttäneet tarkoituksemme,\ntoteuttaneet kutsumuksemme, ja se on kylliksi meille.\n\nPihamaan pimennosta avautuvasta taivaankolkasta sukelsi esiin\nyksinäinen tähti. Auton jyrinä kantautui kadulta huoneeseen ja\nherätti siellä olevat ihmiset jokapäiväisen elämän piiriin, elämän,\njossa oli pauhua, jyrinää ja liikettä ja joka ei pysähtynyt\nmilloinkaan. Jos se laantui yhtäällä, laantui se vain edetessään\nja siirtäessään liikkeen ja äänen toiseen kohtaan joksikin aikaa,\nsaapuakseen taas jolloinkin takaisin tähän paikkaan, ilmentäen niin\njatkuvaisuutensa, joka on yhtä ikuinen kuin ihmiselämä, josta se on\nheijastusta ja jonka vaikutuksesta se syntyy. Talon pihamaa täällä\nlaitakaupungilla huokui vielä alkuperäistä rauhaa, joka kaupungin\nmuista osista oli tyyten hävinnyt. Tämä kolkka tulee myös aikanaan\nhäviämään, ja samalla häviävät sen mukana yksinäisten tähtien valot,\nsuoden sijaa voimakkaille kaarilampuille, jotka taas arkistavat\nelämää, hävittäen tämäntapaisen luontoon kuuluvan unelmoinnin. Sen\nmukana muuttunut ympäristö muuntaa kaltaisikseen ihmiset, jotka\neivät enää tunne eivätkä ajattele aivan samalla lailla kuin nykyiset\nihmiset, mutta joilla on kumminkin elettävänään samat kohtalot\nsyntymisineen ja katoamisineen iankaikkisesta iankaikkiseen.\n\n\n\n\n8.\n\n\nUusi elämänilo vahvisti Koutaa. Päivät konepajalla tuntuivat nyt\npaljon lyhyemmiltä, työ helpommalta, mikään ei tuntunut yhtä\nyksitoikkoiselta kuin ennen. Hän tunsi vapautuvansa liiallisesta\najatusryöpystä, joka aikaisemmin oli rasittanut, hän voi ottaa kaiken\nkevyemmin eikä yhtä ankarana kuin ennen. Teoriat, joita hän ennemmin\noli pohtinut, tuntuivat nyt vähemmän tärkeiltä ja vaivalloisilta\najateltavilta, hänelle riittivät nyt ylimalkaisemmatkin\njohtopäätelmät ratkaisuiksi, turhantarkka perinpohjaisuus oli\nlauennut mielestä. Jos hän ennemmin oli asettunut jyrkästi\nmielipiteensä taakse ja saattanut ärsyttää vastustajiaan sillä\näärimmäisyyteen saakka, niin nyt hän oli muuttunut sovittelevaksi ja\nmyönsi useasti, sen enempää ajattelematta, toisen esitykset oikeiksi.\nHän ei kaikkea malttanut tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi sanojen\nluisua ohitseen, hyvittäen toisen myöntävästi hymähtämällä siitä,\nettei ollut kuunnellut hänen sanottavaansa.\n\nNäinä aikoina tapahtui sekin muutos, että hän joutui työskentelemään\ntoiseen koneeseen. Eräs vanha sorvari oli kuollut, ja Kouta peri\nhänen paikkansa ja sai nyt tehdä monipuolisempaa työtä kuin\npyöräsorvissa. Sekin osaltaan vaikutti, ettei hänen tarvinnut olla\nhetkeäkään toimettomana, vaan hänen oli omistauduttava kokonaan\ntyöhönsä. Kiinnostavampaa tämä olikin, nyt voi antautua koko\nvoimallaan tehtäväänsä ja ajatukset saivat ikäänkuin lepoa. Hän\nhavaitsi, että nyt hän voi ajatella paljon selvemmin; kun aivot\naskartelivat päivin työssä, niin ne terästyivät, saivat uutta voimaa,\najattelu tuntui paljoa helpommalta ja mutkattomammalta. Yhtämittainen\nsaman asian jauhaminen on hedelmätöntä, mutta kun saa virkistyä\nvälillä, niin kas, tulos on toinen!\n\nKonepajan toisetkin työläiset olivat vilkastuneet, ikäänkuin\nolisivat päässeet ulos kuorestaan, ja he puhelivat ja väittelivät\nentistä enemmän omista asioistaan. Työn ratsionalisoiminen antoi\nnykyisin tavallista enemmän puheenaihetta, sille osoitettiin\nhuomiota, se ei ollut enää tuntematon, vaan jokainen omisti sille\najatuksiaan, lausui siitä mielipiteensä. Sekavaa kaikki kumminkin\noli, selvää käsitystä siitä ei ollut kuin aniharvoilla, ja näidenkin\nkäsitykset olivat niin tavattoman ristiriitaisia. Työehtosopimusta\nvaadittiin tiukemmin, sen saaminen tuntui välttämättömältä ja sitä\nrinnastettiin muuttuneiden työolojen kanssa. Palkkojen alentamisia\noli nyt tapahtunut koko linjalla, ja sekin kuohutti mieliä. Nopeuden\nlisäys ja sen seuralainen, ajan säästö, olivat ehtineet vaikuttaa\nkoko ketjuun, ja itsepintaisimmatkin myönsivät nyt Koudan olleen\noikeassa väittäessään, etteivät palkkojen alennukset johtuneet\nyksityisistä miehistä, vaan työprosessin kehityksestä. Myöskin\ntajuttiin jo, ettei ajan supistusta voinut ehkäistä, työketju\nkiristyi itsestään, eikä sitä olisi voinut laiskottelemallakaan\npysähdyttää. Se oli automaatti, joka toimi aina yhtä tehokkaasti,\npuristaen lakkaamatta. Nyt ymmärsivät kaikki, ettei ollut mahdollista\nvaikuttaa lamauttavasti, ei voinut asettaa sulkua kehityksen tielle,\nja ainoastaan Airo ja muutamat harvat toiset kokivat vakuuttaa\npäinvastaista. He yrittivät edelleen, selvistä kokemuksistaan\nhuolimatta, todistaa vieläkin olevan mahdollisuuksia puristuksen\nlöyhdyttämiseksi ja enemmän palkkojen alentamisen rajoittamiseksi. He\nlähtivät edelleen siitä käsityksestä, että työläiset itse tosiaankin\nolivat syypäitä näihin seurauksiin ja että heidän velvollisuutensa on\ntaistella tätä kehitystä vastaan ja siten vaikeuttaa kapitalistista\ntalouselämää. Puheissaan he eivät voineet selittää sitä, vaan he\nsamastivat siksi valtiovallan. Yksinkertaisiin ihmisiin voitiin\nparhaiten vaikuttaa räikein esimerkein valtiollisesta sorrosta,\nkuristustoimenpiteistä. Ja vaikka ne tosin ovat kietoutuneet\nhyvin läheisesti toisiinsa, peittivät he sen tosiasian, että\nyhteiskunnalliseen elämään oli vaikuttamassa paljon muitakin\nvoimia ja kansalaisten eturyhmiä, jotka määrätyissä yhtymäkohdissa\nleikkasivat toisiaan ja jotka siten loivat sen yleisen mielipiteen\nperustan, jota valtiovallan oli noudateltava ja josta sen oli\nosviittaa otettava. Mutta lähteminen tästä ikäänkuin lähempänä\nesiintyvästä sai mielet helpommin kiihtymään, nyrkit kohoamaan ja\nsadatukset puhkeamaan vihatun järjestelmän ikimenoksi.\n\nRuokailuhuone oli paikka, missä asioista keskusteltiin entiseen\ntapaan sen lisäksi, mitä virallisesti puhuttiin ja päätettiin\nammattiyhdistyksen kokouksissa. Kokouksissa vallitsi järjestys ja\nniissä eivät intohimoiset ja vastuuttomat puheet voineet tulla yhtä\npaljon kysymykseen kuin täällä. Täällä voitiin lausua sellaistakin,\njota muualla olisi ollut pakostakin vältettävä. Lakkoa ajateltiin\nnyt mahdollisena pelastajana. Sen aikaansaaminen oli muutamien\nmielestä välttämättömyys, jonka avulla saataisiin työehtosopimus,\njossa sitten määrättäisiin työssä käytettävän ajan ja palkkojen rajat\nsekä estettäisiin enemmät supistukset ja saavutettaisiin normi,\njoka jäisi pysyväksi pitkiksi ajoiksi. Kuinka kehityksenvastaista\ntämä katsomustapa oli, sitä eivät lakon puoltajat ajatelleet,\nheidän mielessään väikkyivät vain sen tuottamat voitolliset\ntulokset. Sillä voittoa pidettiin varmana, olihan näet selvää, he\narvelivat, että näihin vaatimuksiin olisi ollut suostuttava. Eihän\ntullut kovinkaan pitkältä toimeen ilman kaluston lisäämistä ja\nkorjausta, liikenteenhän oli jatkuttava. Olisi siis selvintä käydä\nvoimainkoetukseen.\n\nNämä virtaukset menivät Koudalta huomaamatta. Jonkin aikaa sitten\nolisi hän mitä innokkaimpana ollut niissä mukana, joko myötä\ntai vastaan, mutta nyt ne tuntuivat aivan yhtäkaikkisilta. Työ\nvaltasi hänen mielensä niin kokonaan, ettei jäänyt paljoakaan\nmuulle sijaa. Sen uutuus vaati ottamaan selvää eri puolista, ja\nmekaaninen into kahlitsi ajatuksen ja muu jouti sivuun. Kun hän\nnäin joutui työnsä vuoksi tutkimaan alaa, heräsi hänessä halu saada\nenemmän tietoa teknillisistä asioista. Läheisille tovereilleen\nhän ilmaisi haluavansa teollisuuskouluun, mutta kun tämä ei ollut\nmikään salaisuus, niin tuli se yleisesti tiedoksi. Kun hän näin oli\nsyrjäytynyt yleisistä riennoista, viskasivat jotkut hänelle syytöksen\nporvarillistumisesta ja oman edun tavoittelusta. Toisten hartioille\nsanottiin Koudankin pyrkivän. Nyt hän muka palveli ansioita itselleen\nsaadakseen aseman, jonka vuoksi oli unohdettava toverinsa ja yhteinen\nasia ja ponnisteltava ylempiensä suosioon. Sillä lailla sitäkin\nvietiin, ja pään nyökkäykset vahvistivat puheen. Ilkeämielisimmät\nviittasivat sananlaskuun sammakosta, että kun se pääsee mättäälle,\nniin se kurnuttaa.\n\nNe olivat ilmauksia itsekunkin sisimmistä ajatuksista ja\nmielihauteista. He epäilivät toisesta samaa, mikä heidän omissa\nmielissään hartaimpana ja salaisimpana toiveena liikkui. Toiset taas\nsyyttivät avioliittoa tämän syyksi ja väittivät sen taannuttavan\nyksilöitä. Myönnettävää se onkin, jos pitää taantumisena sitä,\nettei enää voi yhtä valppaana ja innokkaana olla mukana järjestöjen\ntoiminnassa kuin ennen, mutta voi asiaa ajatella toisinkin. Ihminen\nuhrautuu nyt tulevien sukupolvien vaalinnalle, mikä on yhtä tärkeää\nkuin koskaan yleisen edistyksen vaaliminen. Hän omistautuu nyt\ntosin enemmän myös itselleen, mutta se on rauhan saavuttamista ja\nkypsymistä suurempaan edesvastuuntuntoon elämää ja ihmisiä eikä\nsuinkaan vain lähimpiään kohtaan.\n\nUusi elämänhalu täytti Koudan mielen niin kokonaan, etteivät nämä\npuheet vaikuttaneet häneen mitään. Konepajan jyrinä ei tuntunut\nenää niin piinaavalta, työ ei niin yksitoikkoiselta kuin näihin\nsaakka, vaan hän tunsi kuuluvansa tähän työhön. Vaistot herkistyivät,\nkädet saivat jäntevyyttä, tuntui kuin sormiin olisi kasvanut uusia\ntuntohermoja, jotka lisäsivät kätevyyttä, ja aivot askaroivat nyt\nkysymyksissä, millä hävittää maailmasta yksitoikkoinen työ, kuten\npyöräin sorvaaminen? Millä hävittää raskas ja tappava lihasvoimaa\nvaativa raataminen, joka ei sovi ihmisille, vaan olisi sälytettävä\nvaivaa ja rasitusta tuntemattomille voimille. Ratsionalisointi. Siinä\navain, jolla avata pulmat, jolla saada aikaan se, että yhä uusia ja\nuusia apuneuvoja kyettäisiin luomaan -- muotoja, jotka poistaisivat\nvanhoja, taantuvia menetelmiä tieltään ja loisivat yhdenmukaisuutta.\nMieleen muistuivat kyllä sen kurjistuttavat seuraukset: työttömyys,\nelintason aleneminen, ehkä vielä monet muutkin, mutta hän ei voinut\nomaksua synkkää katsomustapaa, ei asettua sitä vastustamaan, ja\nhän päätti aina mielijohteet muistuttamalla itselleen kiinalaista\nsananlaskua: yhden sukupolven tuho on välttämätön toisen menestymisen\ntähden. Ja eikö teollisuuden historia ollut täynnä tällaisia\nvaihteluita ja eivätkö ne tasoittaneet ajan mittaan itsensä, luoden\nmaailmaan aina suurempaa hyvinvointia? Niin, ne tekivät sen, ja mikä\non ennen saattanut tasaantua, tulee nyt tasaantumaan vähemmillä\nuhrauksilla.\n\nKonepajan sisällä kumminkin kiehui taistelun halu ja kiihtymys.\nOlosuhteet näyttivät monen mielestä sietämättömiltä, ja niiden ies\nolisi ollut pudotettava hartioilta. Uhkaa ennustivat kaikki merkit,\nja odotus oli päivä päivältä kasvamassa.\n\nMutta Kouta seisoi tällä kertaa kuin yksinäisenä, muuttuneena miehenä\nkoneensa ääressä, ja tapaukset seurasivat toisiaan katkeamattomana\nketjuna. Hän valvoi työtään, uneksien kumminkin tulevaisuudesta,\njoka olisi parempi nykyisyyttä. Hän uneksi, kunnes hänet havahdutti\nmyrskyn tulo, joka kulkiessaan hänen ja hänen kohtalotovereidensa yli\ntaas muutti heitä. Nämä muutokset luovat sen kokonaisuuden, jonka\nnimi on ihmiselämä.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\n1.\n\n\nMaan talouselämässä alkoi pulakauden jälkeen uusi kukoistava nousu.\nMaahan virtasi runsaasti ulkomaista pääomaa ja myös kotimainen\nyritteliäisyys virisi, uusia teollisuushaaroja avautui, ja niiden\nvaikutuksesta liikenteen vaatimukset kasvoivat suunnattomasti.\nUusia ratoja ryhdyttiin kiireellisesti rakentamaan. Se yhdessä\nentisillä radoilla yht'äkkiä kasvaneen liikenteen kanssa vaati\ntavattomasti kaluston lisäystä. Kaikki rautatiekonepajat laajenivat\nentisestään niin suuresti, että niistä kasvoi meidän oloissamme\njättiläislaitoksia. Niiden työntekijöiden lukumäärä nousi\ntuhatlukuisesti, ja äkkiä syntyneen kiireellisen ajan vaikutuksesta\nmyöskin heidän ansionsa kohosivat huomattavasti Vaikka koko\nlaskuajan oli ratsionalisointia tehostettu, ei sen avulla kumminkaan\noltu saavutettu vielä semmoista tehokkuutta kuin nyt olisi ollut\ntarpeen. Tähän mennessä kehitettyjä teknillisiä apuneuvoja ei\nvoitu nyt käden käänteessä parantaa. Ja kun nyt oli tullut eteen\nsuunnaton valmisteiden tarve, täytyi konepajan johdon kiinnittää\nkoko huomionsa siihen, miten voitaisiin päästä tämän kiireen yli,\nmiten tyydyttää lisääntynyt tarve. Kun tästä pälkähästä olisi\nkunnialla selvitty, olisi senjälkeen taas ollut riittävästi aikaa\nja tilaisuutta kokeilla uusilla apuneuvoilla. Työväkeä oli tosin\nlisätty, mutta tilan ja koneistojen riittämättömyys ehkäisivät sen\ntehokasta käyttöä. Työläiset olivat jo tottuneet tähän mennessä\nkehitettyyn aikaurakka-järjestelmään, ja se ei enää sanottavasti\nheitä kiristänyt. Nopeuden lisäys tuntui olevan rajoitettua, sitä ei\nnyt, vaikka olisi yritettykin, kyetty yhtäkkiä lisäämään. Työketjua\nolisi täytynyt kiristää, mutta miten? Sitä ei joudettu ajattelemaan.\nTyö oli, niinkuin Kouta oli ennustanut, tasoittanut itse itsensä.\nJa kun kerran oli saavutettu tasapainotila, niin ei nyt ollut\npelättävissä palkkojen alennuksiakaan, vaan ne olivat yhtämittaisessa\nnousussa. Työntekijät tunsivat tällä kertaa olonsa turvalliseksi,\nja taloudellinen hyvinvointi loi huolettomuutta ja onnellisuutta\nkoteihin, jopa toi jo ylellisyydenkin halua.\n\nToimeentulon varmuus lisää elämän vaatimuksia, ja kun ihminen on\nsaavuttanut jonkin mieltään tyydyttävän päämäärän, alkavat hänen\najatuksensa kuumeisesti työskennellä, miten vielä voisi asemaansa\njollakin tavoin varmistaa ja kohottaa. Tyytyväisyys ei ole yleistä\neikä pysyväistä ihmisten mielissä, vaan he janoavat aina enempää.\nSe himo onkin maailmaa eteenpäin vievä voima ja kaiken kehityksen\nponnahdin. Ja ihmiset, joiden ainoa tulolähde on heidän käsiensä\ntyö, tuntevat tämän himon suurempana kuin ketkään muut. Heitä ei ole\nsyytettävä ahneudesta, ahneita he eivät tosiasiallisesti ole. Kun\nheidän asemansa yhteiskunnassa on hyvin poikkeuksellinen, niin he\ntavoittavat siihen varmuutta ja jotakin enempää, jonka he ajattelevat\nvälittömästi kuuluvan inhimilliseen elämään ja jonka he uskovat\nsisällyttävän itseensä yleisesti kaivatun onnellisuuden. Luonnon\ntilassa tai puolittainkin siinä oleva ihminen ei sitä niin elävänä ja\npolttavana tunne. Mutta nykyaikainen palkkatyöläinen on jo lähempänä\nkulttuurielämää. Hän on jokapäiväisessä kosketuksessa sen kanssa\neikä niin ollen voi enää suhtautua elämään läheskään luonnonihmisen\ntavoin, vaan tahtoo päästä käsiksi sen saavutuksiin. Kun hän\nei vielä nykyjään voi päästä kulttuurin tuottamista eduista ja\nmukavuuksista yhtä suuressa määrässä osalliseksi kuin ns. sivistyneet\nluokat, niin joutuu hän olemaan alituisesti taisteluasenteessa\nsaadakseen tuon hänelle mielestään oikeudellisesti kuuluvan edun\nelää kulttuuri-ihmisen tavoin. Tämä vaatii taas korkeampaa elintasoa\nja se täytyy ensimmäiseksi pyrkiä valtaamaan. Siinä on syy hänen\nkapinallisuuteensa senjälkeen, kun varsinainen leivänpuute on tullut\ntorjutuksi. Tuo viimeksimainittu on painavin, mutta sen tultua\ntyydytetyksi alkaa hengennälkä, ja siitä tulee silloin yhtä polttava\nkuin milloinkaan ruumiin tarpeet.\n\nLaskukaudella oli ajatus työehtosopimuksen voittamisesta jäänyt\ntaka-alalle, eivätkä työläiset silloin voineet ryhtyä sitä valtaamaan\nvoimakeinoin. Jokainen halusi silloin säilyttää työpaikkansa ja\nansiomahdollisuuden niin kauaksi aikaa kuin suinkin. Jos he olisivat\ntällaisena huonona työaikana kiivaammin sellaista vaatineet, olisivat\nhe piankin joutuneet nälkätaipaleelle, ja sitähän ei kukaan silloin\nolisi tahtonut. Lakkoa ei voitu ajatellakaan, sillä työntarvitsijoita\nolisi ollut kylliksi tilalle. Huonona aikana oli tyydyttävä siihen,\nmitä oli. Mutta ajan parannuttua voisi jokainen lähteä etsimään\nmuualtakin työtä. Nyt siis hyvin voi uhmaillakin, nyt rohkeni\nvähäisemmänkin erimielisyyden sattuessa työnjohtajan kanssa sanoa:\nsiinä ovat rukkisi ja häkkyräsi, ja vaatia tilin käteensä ja huoletta\nlähteä etsimään uusia työpaikkoja. Vanhemmat, jo useita vuosia\nkonepajalla olleet miehet kyllä pysyivät aina paikoillaan, he olivat\ntottuneet oloihinsa ja heitä, jos olivat jo kymmenenkin vuotta tässä\nsamassa paikassa olleet, viehätti ajatus jatkaa palvelustaan niin\npitkälle, että olisi toiveita vähäisen eläkkeen saamisesta. Mutta\ntyöläisiä nyt tuli ja meni joka päivä, ja tämä vaihtovirta kiihoitti\npaikallaan olijoitakin. Uusi väki oli uhmaavampaa, rennompaa ja\nheidän esimerkkinsä tarttui toisiinkin. Nyt alkoi kuulua ääniä\ntyöehtosopimuksen puolesta ja sen innokkaimmat vaatijat lähtivät\nsiitä olettamuksesta, että nyt kiireisenä aikana voitettu sopimus\ntulisi turvaamaan heidän elämänsä huononakin aikana, takaisi heille\ntyöstä erottamattomuuden, ja kaukonäköisimmät, kuten Airo, hautoivat\nvanhaa mieliajatustaan: asettaa sulut enemmälle ratsionalisoimiselle,\nhidastuttaa näin kapitalistista tuotantoa ja siten edistää\nyleismaailmallista vallankumousta. He unohtivat sen teoreettisen\nväittämän, että kapitalistisen tuotantotavan huippuunsa kehittyminen\nsen toisi tullessaan paremmin kuin mahdollinen jarrutus, joka vain\npitäisi oloja paikallaan ja siten estäisi kehitystä vaikuttamasta ja\nihmisiä näkemästä, missä ovat kapitalistisen kehityksen lopulliset\nrajat, pysähtyykö se jossakin ja häviääkö sen jälkeen vai onko sillä\nloppumattomat mahdollisuudet edessäänkinpäin. Näennäisestä ja ehkä\ntodellisestakin vallankumouksellisuudestaan huolimatta he olivat\ntaantumuksellisia. Hetkisessä voimantunnossaan he unohtivat suuremman\nmahdollisuuden olemassaolon. He olivat ammattiyhdistysliikkeen\nkasvatteja, ja ammattiyhdistysliike on tosiasiallisesti sisimmältä\nolemukseltaan oloja säilyttävää, jopa taantumuksellistakin. Se\nopettaa pitämään silmällä ajankohdan luomaa hyvää tilaisuutta, ja\njos se on todella suotuisa, tahtoo se säilyttää sen, tehdä siitä\npysyvän olotilan. Niin se unohtaa kokonaan tulevaisuuden, unohtaa\njatkuvan kehityksen välttämättömyyden ja tyytyy tuijottamaan sokeasti\ntämänkertaiseen hyvään, pitäen kiinni määrätyistä palkkaeduista,\nmuutamissa tapauksissa vaatien tuotannon rajoituksia ja joskus\nkoettaen vastapuolta pakottaa pidättämään olot sellaisina, kuin\nne tänä suotuisana hetkenä ovat -- niinkuin se olisi milloinkaan\nmahdollista kehityksenalaisissa yhteiskunnissa. Näin menetellessään\nse kyllä monesti pitää kiinni työläisten luonnollisesta oikeudesta,\nmutta ei muista pitää tietä avoinna uusien edistysaskelten tulolle.\n\nLiikenne yhä kasvoi ja vaunuja, vaihdetarpeita ja muita välineitä\ntarvittiin alituisesti enemmän. Työtä tehtiin yötä ja päivää, ja\nkumminkaan ei tunnuttu saatavan niitä riittävästi. Insinöörit ja\ntyönjohtajat olivat kuormitettuja äärimmilleen niinkuin työläisetkin.\nTyöläisiä voitiin lisätä, ja he tekivät osoituksen mukaan työnsä,\nheidän velvollisuuksiinsa eivät kuuluneet järjestelyt eivätkä\nsuunnitelmat. Työtä johtavilla henkilöillä oli oikeastaan nyt\ntehtävänään kaksinkertainen työ: oli suunniteltava, miten järjestää\nkaikki niin, että suuremmat valmistusmäärät olisivat mahdollisia,\nja toiseksi oli pyrittävä luomaan uusia apuneuvoja sitä varten.\nNyt kun täytyi saada entistä enemmän uusia menetelmiä ketjutyön\nkehittämiseksi, sukelsi vanha riitaisuus esiin. Tarve vaati lisäämään\napuneuvoja, mutta sitä vastassa oli työläisten jarrutus. Vastaanhan\nhe olivat aikaisemminkin olleet, mutta silloin he eivät voineet\nsitä ehkäistä. Nyt heidän tiedettiin vastustavan enemmän ja entistä\nsuuremmalla ponnella ja menestyksellä. Osaksi pakotti heitä tuohon\nmenettelyyn alkeellinen itsesuojeluvaisto, joka ilmeni oman edun\nsuojelemisena. Järjestelläänhän työtä ja tuotantoa yksipuolisesti\nheitä milloinkaan kuulematta. Heiltä ei milloinkaan ole kysytty eikä\njuuri nytkään kysytä, miten ne heidän etuihinsa sopivat ja millaisia\nmahdollisuuksia heille olisi varattava. Luokkataistelut olisivat\ntauonneet sinä päivänä, jolloin olisi ymmärretty palvelevankin puolen\nedut ja oikeudet. Tänäänkin voitaisiin vielä asiantilaa muuttaa, jos\nse älyttäisiin tehdä. Mutta toisaalta taas kuitenkin näyttää siltä,\nettei sitä hyödyttäisi tehdäkään, vaan että näiden vastakohtien\ntulisi aina vallita, väitetäänpä inhimillisen kehityksen olevan\nmuuten mahdotonta. Kuka tietää? Kuitenkin ne jatkuvat.\n\nVastarinta oli nostanut päätään ja osoitti, ettei se tule tyhjiin\nraukenemaankaan. Maaperä oli nyt kyllin hyötyisä sen kasvamiselle,\narkuus ja pelko nälän kouriin joutumisesta oli kadonnut, ja nyt\nnähtiin sellainen ihme, että työnjohtajien oli puheissaan ja\nkäytöksessään suhtauduttava työläisiin varovasti. Taka-aikoina he\nvielä voivat esiintyä käskevästi ja vaativassa sävyssä, mutta nyt\nheidän äänessään kuului aina neuvotteleva ja sovitteleva sävy, se\nhenki huokui heidän jokaisesta liikkeestään, ja sen tuntiessaan\ntyöläiset voimistuivat itsetunnossa. Tämän havaittuaan he eivät\nhalunneetkaan alistua sen enempää kuin työn kannalta oli vähimmin\nvälttämätöntä. Nykyisin kuului päivällistunneilla ruokailuhuoneesta\nkiihkeää äänten sorinaa, siellä väiteltiin, siellä pohdittiin ja\nsiellä lausuiltiin monesti ratkaisevia sanoja, jotka iskeytyivät\nkäsitteinä mieliin, joita kerrattiin ja jotka niin kulkeutuivat\njokaiseen konepajan loukkoon. Ajatukset ja mielipiteet olivat tosin\nmuuttuneet, mutta vain siinä vähäisessä määrässään, minkä aika oli\nrientänyt eteenpäin, pohjimmaltaan ne olivat samoja. Ne itivät ja\nkasvoivat suureksi taisteluajatukseksi, ja sen lopullisena päämääränä\najateltiin olevan voiton, etuvalloituksen työtätekevien luvatusta\nmaasta. Sitäpaitsi tämän ajatellun voiton piti tuoda myöskin tämän\npäivän saavutus, työehtosopimus, joka ehkäisisi ja rajoittaisi\nenemmän kiristyksen ja kohottaisi heidän aineellista toimeentuloaan.\nSe ajatus nyt elähdytti eturinnassa kulkevia, ja muuthan tulisivat\nseuraamaan mukana, kunhan heidän mielensä saataisiin muokatuksi.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKonepajalla oli oma pieni ratapihansa ja vaihteensa omaa\ntavarankuljetusta varten. Siellä oli myöskin pienempiä vajoja\nsellaisten tavaroiden säilyttämistä varten, joita ei heti tarvittu.\nSellaista tavaraa nyt tosin oli vähän, ja se vähäinen sopi olemaan\ntäällä ratapihan kolkassa. Mutta joka päivä tällä pihalla oli\ntavattomasti liikettä, yhtä paljon kuin itse pajassakin, --\ntämä olikin oikeastaan suu, joka hankki sen syötävän, mitä tuo\njättiläisruumis niin valtavasti nieli ja sulatti. Tällä suulla olikin\npaljon työtä, jos mieli tehtävänsä tyydyttävästi suorittaa.\n\nRatapihalla purettiin vaunuista terästä ja rautaa. Suuret, sähköllä\nkäyvät nostokurjet olivat työssä, väliin ne käänsivät kärsänsä\nvaunuihin, saivat niihin valtavan taakan ja senjälkeen pyörähtivät\nhitaasti ja arvokkaasti ja tovin ilmassa taakkojansa kiikuttaen\nlaskivat ne taiten maahan, johon jo oli kasaantunut suuret teräs- ja\nrautakankiröykkiöt. Siinä oli yhdessä kasassa vaunujen aluskehyksiksi\ntarkoitettuja paksuja ja pitkiä kankijärkäleitä, toisessa puskureiksi\ntarkoitettua terästä, edelleen jousiterästä, ohuempia tankoja oli\nyhdessä kasassa, niistä voi päätellä tehtävän jarrulaitteiden osia.\nKaiteiksi, hyllykonsoleiksi, penkkien jaloiksi ja muiksi vähemmän\nvaativiksi osiksi oli koottu toiselle puolelle yhtä isoja kasoja.\nRautaa ja terästä näyttiin keräävän suunnattomat määrät. Vaunu\ntoisensa jälkeen vieri pois ja uusia saapui tilalle. Sisus purkautui,\nmutta kasat eivät suurentuneet niin nopeaan kuin olisi luullut vaunu\njonoista ja nostokurkien ahkeruudesta päätellen. Oli kuin jokin\nnäkymätön noita olisi syönyt nostokurkien saalista, syönyt sitä salaa\nniiden tietämättä.\n\nPienet rullavaunu-kääpiöt sukelsivat tämän tästä kasalle ja veivät\nsiitä joka kerta aikamoiset määrät, milloin rauta-, milloin\nteräskankia. Niin pitkä kuin päivä oli, puskivat nostokurjet työtä,\nmutta yhtä uuraita olivat nuo vaunumuurahaiset, jotka vähän väliä\nsukelsivat esiin ja söivät altapäin kaivaen jättiläisten aarrekasoja.\nNe olivat niin ketteriä, jokaisen keulassa puuhaili elävä olento\nväännellen pientä kampia. Siitä vääntelystä nuo muurahaiset\nkääntyivät, menivät eteenpäin, taaksepäin, sivulle, milloin mihinkin.\nNiitä vilisi kaikkialla. Koska niitä oli lukemattomia, näytti yksi\nehtivän moneen paikkaan. Kun astui askelen taaksepäin ja rupesi\nseuraamaan, minne nuo muurahaiset oikein katosivatkaan kuormineen,\nnäki niiden liukuvan isoista aukoista johonkin suureen, mustaan\nja pimeään, suunnattomaan vuorenonkaloon. Tuosta aukosta ne aina\nkatosivat, kohta taas palasivat, hakivat uuden kuorman ja sen taas\nyhtä kiireisesti kiidättivät onkaloon. Katseltuamme vähän aikaa tätä\nmenoa, alkaa meistä tuntua kuin olisimme jossakin hullussa myllyssä,\njossa sadat rattaat jauhavat olematonta tyhjyyttä, jauhavat ja\njauhavat eivätkä mitään valmista saa.\n\nVeturi hihkui ja puhkui. Väliin se sukelsi kapeasta portista sisälle\nja taas toisesta ulos. Tullessaan sillä oli vedettävänään neljä\nvaunua, jotka se heitti nostokurkien eteen. Se teki sen hyvin\nhuolellisesti, sovitellen, pysähtyen ja ottaen askelen eteenpäin,\ntoisen taaksepäin, ja niin aina neljä, viisikin kertaa, ennenkuin se\noli tyytyväinen ja voi jättää vaunut siihen. Sitten se seisahtui,\npäästi kiljahduksen, ikäänkuin tahtoen lähitienoolle kuuluttaa\ntehneensä hyvin tärkeän työn. Hihkaisunsa jälkeen se otti muutamia\naskeleita eteenpäin ja poikkesi sivuraiteelle, josta se tempasi\nneljä ennemmin tuomaansa vaunua, jotka oli sinä aikana tyhjennetty,\nkun se oli ollut uusia hakemassa. Taas se kiljaisi ja puuskutti\ntoisesta portista ulos, siten koko päivän, aina sillä näytti tuotavaa\nriittävän ja yhtä suurella touhulla se tuli ja meni, kiljui ja\nkääntyili, tiedoittaen näin omaa suurta merkitystään maailmassa.\n\nMeidän täytyy nähdä, minne nuo suurella vaivalla ja huolella kootut\nrauta- ja teräskankiröykkiöt katoavat. Lähdemme seuraamaan noita\nrullavaunumuurahaisia, kuljemme niiden mukana ja häviämme samoista\nammollaan olevista aukoista kuin nekin. Jos kuvittelimme niiden\nkuljettavan kuormansa joillekin peikoille, niin erehdyimme. Myöskään\ntämä uumento ei ollut pimeä, vaan valoisa suuri halli. Ei tämä ole\nsalainen -- kaikki täällä näytetään. Välinpitämättömän huolettomina\nmiehet liikuttelevat kankia puolin ja toisin. He hymyilevät ja\nvieläpä nauravatkin, eikä heidän silmissään näy jälkeäkään mistään\nahneesta kiillosta. Nämä ovat aivan välinpitämättömiä aarteistaan, me\nvoimme kosketella niitä mielin määrin.\n\nJoudumme katkaisuosastolle, jossa nuo teräs- ja rautakanget\nkatkotaan. Valtaiset sahanterät viiltävät tuossa tuokiossa poikki\npaksuimmankin kangen, kappaleet ladotaan taas vaunuun, ja ne katoavat\nhallin toisesta päästä jonnekin. Seuraamme niitä ja niin saavumme\npajaan. Siellä palaa tulisia kuiluja, jotka sähisten ottavat ne\nsyleilyynsä ja paahtavat ne hirmuisessa kuumuudessa hehkuviksi.\nSieltä ne väännetään vinttureilla ja heitetään jättiläisalasimille.\nKoneelliset väkivasarat takovat tuotapikaa kangesta puskurin, se\nviskataan valmistuneena sivuun ja uusi kanki vivutaan alasimelle.\nPitkin päivää seuraa kanki kangen jälkeen, ja puskureita tulee\ntulemasta päästyäänkin. Eikä niiden tulemisesta näy loppuakaan,\nvaikkei silti saada tällä kertaa valmisteita riittämiin asti.\n\nAluskehyksiksi tarkoitetut teräskanget katkaistaan, sitten ne\njoutuvat toiselle osastolle, jossa suuret porakoneet lävistävät\nmerkittyihin kohtiin reiät. Nyt ne alkavat vaelluksensa kiskoja\npitkin niitattaviksi, katettaviksi ja moniin muihin vaiheisiin.\nTyöketju liikkuu sillä tavoin. Voimme tehdä pysähdyksen ja palata\ntakaisin, ellemme halua jatkaa tai päästä kosketuksiin täällä olevien\nihmisten kanssa. Tuskin heidän aikansa sitä sallisikaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKatkaisijat ja lävistäjät joutuivat pahaan pulaan. He eivät\nsaaneetkaan tällä kertaa työtänsä valmiiksi samassa ajassa kuin\nennen. Ennen käytetty aika osoittautui vähäksi, uusi teräslähetys\noli paljon kovempaa kuin aikaisempi. Tätä kovempaa lajia oli\nhankittu vartavasten. Oli tarkoitus saada vahvempia ja kestävämpiä\naluskehyksiä, samoinkuin muitakin osia. Ulkomailla oli pitkien\nkokeilujen kautta saatu kehitetyksi tämä kovempi teräslaji, jota jo\nmuualla oli menestyksellisesti käytetty. Mutta terästä hankittaessa\nei muistettukaan ottaa huomioon koneiden teriä, jotka olivat sopivat\ntähän asti käytetyn teräksen katkomiseen ja lävistykseen, mutta\ntähän uuteen lajiin varsin käymättömät. Nyt osoittautui, ettei\nnäillä laitteilla tätä teräslajia käsitellä. Koko työketju joutui\nsentakia vähäksi aikaa seisauksiin, ja kaikille tämä pysähdys\nmerkitsi palkanvähennystä. Tosin ns. pohjapalkat olivat taatut,\nmutta aikaurakka-järjestelmän aikana ne olivat jääneet tavattoman\npieniksi. Tehtaan johto ei halunnutkaan suorittaa korvausta. Se\nmaksoi ainoastaan nämä monta vuotta sitten kohtuulliset pohjapalkat,\njotka olivat jääneet melkein unohduksiin, koska palkkaus aina oli\njärjestynyt aikaurakkana. Nyt vaikutti oudolta tuollainen äkillinen\npalkan pieneneminen. Se herätti tyytymättömyyttä, enimmin tietysti\nkatkaisijoissa ja lävistäjissä, mutta myöskin muissa. Tilipäivän\njälkeen kuului jo kireitä ääniä:\n\n-- Kyllä tämä on helvettiä, että palkatta jää, vaikka heiluu kuin\nheinämies. Tässä joutaa panemaan hampaansa naulaan ennenpitkää,\nelleivät pelit parane, arveli joku.\n\n-- Niin käy, eikä tässä muu auttane kuin kova kovaa vastaan, lisäsi\ntoinen.\n\n-- On se yhtä hittoa, kun pannaan katkaisemaan samoilla terillä kovaa\nterästä kuin pehmeääkin, ja vielä pitäisi tehdä se samassa ajassa,\nvaikka joka toinen minuutti saa kunnostaa teriä eivätkä ne kumminkaan\nkestä mokomassa kivettymässä. Mitäs siitä sitten tulee, ei mitään.\nHerroilla ovat omat kotkotuksensa, eikä työmiehellä näköjään ole\nmuuta valittavanaan kuin tyytyä siihen, mitä teetetään, vaikka se\nolisi miten hullua!\n\n-- Asia täytyy ottaa ammattiosastossa käsiteltäväksi ja sanoa\nherroille, ettei tämä tämmöinen peli kelpaa.\n\n-- Suostunevatkohan hyvällä korjaamaan asian vai täytyneekö käyttää\nsuurempaa uhkaa?\n\n-- No onhan tämä järkeen menevä asia, täytyneehän heidänkin se\nhuomata, ettei tätä terästä kykene entisillä laitteilla kunnolla\nkäsittelemään. Joko heidän on hankittava uudet vehkeet tai sitten\nkorotettava palkkaa ja annettava enemmän aikaa, jos aiotaan näillä\nentisillä työskennellä. Mutta hitaammin se tulee aina käymään, ei\nmitenkään saavuteta entistä nopeutta. Pitäisi tämä herrojenkin\nhuomata, niin viisaita kuin muussa ovatkin. Mutta nyt heidän\nmeininkinsä vippasi.\n\n-- Hullut ja herrat, nehän ne teettävät, miten pääparka kulloinkin\nsattuu heittämään.\n\n-- Sitten on työmiesten ajettava heidän kalloihinsa sen verran vielä\nlisää ja osoitettava, ettei tämä peli kävele.\n\n-- Ei kävele, korjaantua täytyy...\n\nTyön aikana ei ollut tilaa pitemmältä pohtia asiaa, eikä voinut\nperinpohjaisemmin käsityksiä ilmaista. Täytyi suuttumuksensa purkaa\nlyhyesti ja ytimekkäästi, ja se ytimekkyys ilmeni kiukkuisena\nherrojen sadatuksena, niinkuin aina. Palkkojen vähentämisestä\nei koskaan olla eri mieltä. Nythän oli kiireellinen työaika, ja\ntyömiehet tiesivät itseänsä tarvittavan, joten kukaan ei esittänyt\nedes epäilevää sanaa.\n\nPieni määrä ruutia riittää synnyttämään räjähdyksen. Jos lisäämme\nsitä, käy panoksemme voimakkaammaksi, ja meidän on noudatettava\nmitä suurinta varovaisuutta, ettei se vain mitenkään pääsisi\nennenaikojaan ja tahtomattamme räjähtämään. Mutta jos siihen\nosuu jostakin pienikin kipinä, niin varovaisuutemme on hukkaan\nmennyttä: panoksemme räjähtää, sitä ei voi estää. Emme uskalla\nlähestyäkään silloin sitä emmekä kerkiäisikään, mahdollisesti\nriennämme katsomaan sen tuhoisia seurauksia. Ja jos se on sytyttänyt\ntulipalon, koetamme sitä hosumalla sammuttaa. Nyt osoittautuivat\nasiat konepajalla samanlaisiksi. Räjähdysaineen valvojat olivat\nkäsitelleet varastoaan varomattomasti ja päästäneet siihen kipinän.\nNyt se rupesi purkautumaan, ei yhdeltä, vaan joka puolelta.\nKonepajan johto hosui sammutustyössä, huiski tuolla käden täydeltä\nmyönnytyksiä, täällä taas esitti ehdottomia kieltoja, menetteli\naivan kuin hätääntynyt ihminen öljysäiliön paloa sammuttaessaan.\nHän viskoo vettä, joka vain saattaa tulen vähäisemmäksi; tottunut\nsitävastoin koettaa etsiä tukahduttavia sammutusaineita.\nHuomatessaan menettelynsä avuttomuuden: yhtäällä toimenpiteidensä\nriittämättömyyden, toisaalla itsepintaisen tinkimättömyyden, koki\nse jyrkkänä vaimentaa vaatimuksia. Mutta asioiden oli annettu mennä\nliian pitkälle, ja nyt ei ollut enää kiistanalaista aikaurakan\nmuuttaminen, ei menetetyn palkan korvaaminen eikä laitteiden\nuusiminen, työläiset olivat saaneet kiinni langanpäästä, josta voi\nnyhtää itselleen uusia etuisuuksia, siksi he rupesivatkin vaatimaan\ntyöehtosopimusta turvakseen tällaisten ja ehkä uusien ja tärkeämpien\nsattumusten varalta. Asian sen puolen ratkaiseminen ei ollut nyt\nenää paikallisen konepajan johdon vallassa, nyt se siirtyi näiden\nkonepajojen ylijohdon ja työläisten ammattiliiton väliseksi asiaksi.\nEnsi aluksi pidettiin yllä hiljaista rumputulta, vaihdettiin\nkirjelmiä kohteliaassa ja pitkälti puolin ja toisin selittelevässä\näänensävyssä, mutta aikaa myöten ne kiihtyivät kireäsanaisiksi\nvaatimuksiksi työläisten puolelta ja työnantajain taholta jyrkiksi\nepäyksiksi. Merkit osoittivat, että taistelu oli tulossa ja\njättiläistaistelu tästä kehittyisikin, sillä se joka tapauksessa\ntulisi kietomaan monet muut työalat mukaansa.\n\nRiita, joka oli johtunut uudesta teräslajista, kyllä hälveni, mutta\nei kuitenkaan voinut enää mieliä tyynnyttää. Uudet terälaitteet\noli hankittu, työ voitiin suorittaa taas samassa ajassa kuin\nennenkin. Työläiset olivat, tosin ei hankaluuksitta, saaneet\nkorvauksen menetetyistä palkoistaan. Näytti siltä kuin ei enää\nolisi mitään riidan aihetta ollut olemassakaan. Mutta voimantunto\noli kasvanut, mielet herkistyneet, ja nyt imeytyivät kaikkinaiset\nvaikutukset niihin kuin sade hiekkakankaaseen. Asioita ahtaasti\narvosteleva henkilö voi langettaa ankaria tuomioita tästä tällaisesta\nedesvastuuttomuudesta, mutta hän ei ota tällöin huomioon kaikkia\nsyitä eikä myöskään tunne niitä sielullisia lakeja, jotka monesti\novat sangen määrääviä tekijöitä. Psykologiset syyt ovat arvaamattomia\njokaiselle, ja vaikka niiden aiheita ja seurauksia tutkitaankin,\neivät ne silti ole selvästi määriteltävissä. Mutta yksi on kuitenkin\nvarmaa: voimantunto sokaisee niin yksilön kuin joukonkin. Ihminen\nrupeaa silloin näkemään harhakuvia, ne johtavat ja viekoittelevat\nhäntä sellaisiin edesottamuksiin, jotka perästäpäin asioita\narvostellessa näyttävät harkitsemattomuuksilta. Rautatiekonepajan\ntyöläiset olivat nyt kyllin tietoisia voimastaan, se houkutteli\nheidät lähtemään taistelun tielle, ja sillä tiellä viittoilivat\nsuuret saavutukset. Kukapa ei niitä seuraisi!\n\nTyömaa kiehui. Sanat sinkoilivat ilmassa ja liittyivät toisiin.\nIskulauseita käytettiin aivankuin leikitellen. Vallankumoustermit\nolivat yleisiä, näytti kuin olisi oltu paljonkin valtavamman\ntapahtuman edellä kuin tavallisen lakon. Tätä seuratessa muistui\nmieleen aika alun toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin elettiin\ntosin valtavampaa historiallista kautta kuin nyt ja silloin olivat\nmielet ylitsevuotavan riemukkaita. Mutta samanlainen haltioituminen\nvaltasi nytkin mielet, vaikka vain tässä rajoitetussa ympäristössä.\nVastaääniä ei vielä kuulunut, ei oltu vielä jouduttu ratkaisun eteen.\nVasta sitten alkaisi asiainmeno joitakin arveluttaa, vasta sitten\nalkaisivat vakavimmat punnita voiton ja tappion mahdollisuuksia. Niin\nkauan kuin oltiin vielä näin alussa, oltiin riehakkaita. Tosi tulisi\neteen myöhemmin kärsimysten kera, kärsimysten, joita ei missään\ntaistelussa voida välttää.\n\n\n\n\n4.\n\n\nRautatiekonepaja-työläisten ammattiosasto piti kokouksiaan joka\nkuukauden toisena keskiviikkona. Nyt oli juuri tuo kuukauden toinen\nkeskiviikko, ja Työväentalon aula oli täpötäynnä miehiä ja naisia.\nAulan nurkissa oli keskustelevia ryhmiä ja keskiökin oli niin täynnä,\netteivät kulkijat päässeet siinä eteen eikä taakse. Ei milloinkaan\nkonepajan työläiset olleet näin mieslukuisina saapuneet kokouksiin.\nJotakin erikoisen tärkeätä täytyi olla tekeillä, sillä nyt näkyi\nsellaisiakin, jotka eivät kymmeneen vuoteen olleet mukana, vieläpä\nsellaisia, joiden tiedettiin suhtautuvan järjestäytymiskysymykseen,\njoskaan ei ehdottoman vihamielisesti, niin kumminkin ilmeisen\nväheksyvästi. Saattoipa heidän lausunnoissaan huomata joskus\nhalveksimisen kaikuakin. Mikä ihme siis oli tapahtunut, kun nämä\ntällaiset vastarannankiiskitkin olivat tempautuneet hiljaisista\nloukoistaan ja tulleet tänne? Ennen tapahtumatontahan tämä tällainen\noli.\n\nEnnen tapahtumatonta tosiaankin. Vasta erikoisen tärkeä asia herättää\nlaumat unesta. Se joukko, joka puuhaa järjestötoiminnassa, joka\npitää yllä vireyttä, on hyvin pieni. Niin mahtava kuin työväenliike\nmaassamme onkin, on sen mahtavuus pienen joukon aikaansaannosta,\njoukon, joka voimainsa takaa koettaa saada välinpitämättömätkin\nherätetyksi. Tämän voisi kuvaannollisesti selittää näin: --\nYksinäinen mies vetää suurta kelkkaa jyrkkää vuorenrinnettä\nylöspäin. Kuormana on suuri joukko avuttomia ihmisiä. He eivät\nkykene omin voimin kävelemään, ja mahdotonta on heidän itse kiivetä\nvuorenkuvetta. Tähän kuormaan on koottu kaikki jalattomat ja\nkädettömät, itseään auttamaan kykenemättömät. Jonkun täytyy siis\nrehkiä heidän puolestaan, jonkun täytyy vetää heidät vuorelle,\nettä nuo avuttomatkin saisivat nähdä vuoren laelta avautuvan\nihanan laakson, joka lepää siinä juurella ja jossa kaikki maailman\nihanuudet leviävät yht'aikaa eteen. Vetäjä kiskoo kuormaansa siinä\nhurskaassa uskossa, että jos hän vain saisi heidät tuonne huipulle,\n_näkemään_ kaiken, niin paranevat heidän rampautuneet jalkansa,\nheidän halvaantuneet kätensä saavat uutta voimaa, niin, punainen\nveri alkaa virrata heidän näivettyneissä suonissaan ja heille\ntapahtuu suuri ihme: he oppivat jälleen kävelemään, käyttämään\nkäsiään, hengittämään ja liikkumaan. Vetäjä ajattelee: kunhan, kunhan\nsaan kiskotuksi heidät tuonne ylhäälle, kyllä he sitten kykenevät\nitsekin elämään. Mutta vetäjä ei huomaa, miten toivotonta hänen\ntyönsä monesti on. Ei mikään taakka ole juhdalle niin raskas kuin on\ntämä jalattomien ja kädettömien kuorma vetäjälleen. Jos hän voisi\nköyttää heidät liikkumattomiksi, niinkuin juhdan kuorma köytetään,\nhelpottuisivat hänen vaivansa. Mutta hän ei voi hellittää jukosta\nsen vertaa, että menisi köyttämään kuormaansa. Jos hän sen tekisi,\nkadottaisi hän Silläaikaa jalansijan louhikon kupeella, ja kuorma\nluisuisi alas. Monesti se sinne luisuukin. Juuri ja juuri kun hän\non ollut saamaisillaan sen ylös, tuleekin jokin kallionpenger tai\nkivensärmä eteen, ja hänen kuormansa luisuu saman verran takaisin,\nminkä hän on sitä eteenpäin saanut. Vetäjämme täytyy lähteä etsimään\nuutta jalansijaa jostakin alempaa, mutta jukostaan hän ei hellitä,\nei, vaikka hänelle luvattaisiin kaikki taivaan ja maan hyvyydet.\nNiin työlästä kuin hänen raastamisensa onkin, hylkää hän empimättä\nkaikki hyvät lupaukset, sillä häntä kannustaa se usko, ettei mitään\nihanampaa ole löydettävissäkään kuin tuo vuoren huipulta näkyvä\nlaakso, jossa hän ajattelee kaiken makeuden, sekä rieskan että\nhunajan vuotavan. Lisäksi häntä kiehtoo ja pakottaa usko, ettei hän\nyksin kykenisi siitä hyvyydestä nauttimaan. Vasta noiden kädettömien\navulla hän voi sen tehdä, ja siksi juuri hän niin itsepintaisesti\nkiskoo kuormaansa. Hänen työtään hidastuttavat paitsi tiellä olevat\nluonnon esteet, kivet ja kalliolohkareet, lisäksi vielä hänen\nvihollisensa, jotka heittelevät pauloja hänen raiteilleen, mutta\nenimmän hänellä on vastusta tuosta omasta avuttomasta kuormastaan,\nkuormastaan, jota hän ei voi köyttää. Vähän väliä joku tekee kelkassa\ntenää, rimpuilee, heiluttaa ja saattaa siten kulun epävarmaksi,\nkuorman häilyväksi, paino luisuu milloin perään, milloin keulaan,\nmilloin vasemmalle, milloin oikealle laidalle ja aina siinä tapahtuu\njos jonkinlaista häiriötä. Vetäjä koettaa jukosta nykimällä saattaa\nkuormaa tasapainoon, mutta siitä se käy vain yhä heilu vammaksi.\nHän on kuin ainakin turhaan työhön tuomittu Tantalos. Hänkin näkee\nnälkää ja vilua toisten tähden. Ikuiseen yöhön hänet on tuomittu,\npakkotyöhön, joka ei voi loppua milloinkaan. Häntä elähdyttää kyllä\ntoivo sen loppumisesta, kunhan hän vain saisi kuormansa tuonne\nvuorelle. Voimme lausua hänelle epäilyksemme, voimme kiistellä\ntuloksesta ja puhua järkeä, yhtä kaikki, eivät ne vetäjään vaikuta.\nHänet on vallannut luja uskonsa, jos kohta se ei voi vuoria siirtää,\nniin se antaa hänelle työssä tarvittavan voiman. -- Ajatella:\nnähdäpä tosiaankin tuollainen jättiläinen ilmielävänä? Työväenliike\non tällainen jättiläinen, sen taistelu on ollut tällaista ja tulee\nedelleenkin olemaan. Ehkä niinkauan, kunnes nuo rammat oppivat itse\nkäyttämään jalkojansa ja käsiänsä ja kiipeämään omin avuin sille\nvuorelle. Olisimme hulluja, jos koettaisimme estää vetäjää työssään.\nAntakaamme hänen olla, hän tekee sittenkin hyödyllistä työtä noiden\nrampojen hyväksi, niin tantalosmaista kuin se onkin.\n\nVäki alkoi vähitellen siirtyä saliin. A-salia tämä osasto oli\nkäyttänyt jo useita vuosia kokoushuoneenaan. Oikeastaan sekin\noli liian pieni, mutta suurempaakaan ei ollut saatavana. Täyteen\nahtautumalla jotenkuten kaikki sopivat ja kokous voitiin aloittaa.\n\nAmmattiosaston puheenjohtaja, tanakka, leveähartiainen,\nvakavakatseinen ja uurreotsainen mies lausui ääni hiukan\nvärähtelevänä tavanmukaisia kokouksen avaussanoja. Niin tottunut kuin\nhän näyttikin olevan tehtäväänsä, kuvastui nyt hänen kasvoillaan\njonkinlaista hämminkiä, sekavuutta. Ehkä hänen vakavuuteensa\nsekoittui osittain pelkoa ja osittain edesvastuuntuntoa siitä, että\nhänen suoritettavakseen oli jäänyt vaikea tehtävä. Olihan hänen\nnaulattava kiinni ehkä hyvinkin kohtalokkaita päätöksiä, jotka eivät\nvaikuttaisi käänteentekevästi yksinomaan hänen, vaan kaikkien täällä\nolijoiden elämään. Jos syntyisi sellaisia päätöksiä, jotka tuottavat\nkoettelemuksia, niin ymmärtämättömät sinkoavat kaikki onnettomuudet\npuheenjohtajan syyksi -- hän muka on ne tehnyt. Hän tiesi, että\nmonet näistä läsnäolijoista ovat niitä ns. perästävedettäviä,\njotka siunaavat äänettömyydellään tai hyväksymisellään asiat ja\nhuumaantuvat aina kaikkein kiihkeimmistä sanoista, repäisevimmistä\neleistä ja hurjimmista mielipiteistä. He seuraavat näitä harhanäkyjä,\nmutta jäljestäpäin ovat valmiit kiroamaan toisia onnettomuuksistaan.\nTämän kaiken tuo vakavakatseinen puheenjohtaja aavisti sisimmässään,\nja siksi kai hänen kasvoilleen kohosivatkin nuo huolten hikipisarat.\n\nKokous käsitteli tällä kertaa ainoastaan yhtä asiaa:\ntyöehtosopimusta. Muut asiat oli jätetty toiseen kertaan, olihan\ntämä siksi tärkeä ja vaatisi käsittelyä ehkä useammassakin\nkokouksessa. Ennemmin se oli mennyt ohitse melkein huomaamatta, se\nei silloin ollut vielä päivänkysymys, mutta nyt se oli. Aikaa myöten\noli luonnokseen tehty lisäyksiä oppilaiden ammattiopetuksesta,\nammattien rajoista, jopa tuotannonkin rajoituksista. Viimeksi\nmainittu kohta oli vielä verraten avoin eivätkä toisetkaan olleet\nsaaneet lopullista muotoaan. Tuotannostahan eivät työläiset enempää\nkuin muutkaan tienneet paljoakaan, olihan mahdotonta määritellä\nmitään sen kulloisestakin laajuudesta ja tehokkuudesta. Sehän\non niin kehityksenalainen, etteivät sen johtajatkaan tiedä sen\nsuuntautumisista eivätkä kulusta. Yhdellä kertaa vaaditaan enemmän\ntuotteita, toisella kertaa supistuksia. Alati vaihtelevaa se on, ja\nsiksipä juuri kaikki ennakkolaskelmat sen suhteen ovat pätemättömiä,\neiväthän ihmisten tarpeetkaan ole joka hetki samanlaiset; ja\nniistähän tuotannollinen työ on riippuvainen.\n\nKohta alussa pyydettiin lukuisia puheenvuoroja. Odotettiin kiihkeää\nkeskustelua, ehkä väittelyäkin. Aluksi tekivät liittotoimikunnan\njäsenet selkoa asian tähänastisista vaiheista sekä siitä käytyjen\nneuvottelujen kulusta. Kävi selville tärkeimpänä puolena se,\nettei rautatiehallitus ollut hyväksynyt ammattiliiton esittämää\ntyöehtosopimusta koko laajuudessaan, vaan olisi halunnut siihen\nmoniakin eri muutoksia. Erikoisesti se tahtoi siitä poistettaviksi\nne kohdat, joissa asetettiin ehtoja työstä erottamisille,\nsekä yksityisille että tuotannon supistumisesta johtuville\njoukkoerottamisille, samoin edellä mainituille oppilas-,\ntuotannonrajoitus- ja ammattirajavaatimuksille. Neuvottelut olivat\nrauenneet kummankin puolen peräänantamattomuuden vuoksi. Sitä eivät\nselostajat kumminkaan ilmaisseet, että heillä olisi ollut jotakin\nsyytä neuvottelujen raukeamiseen. Olihan heillä puolustuksena se,\netteivät omanneet täysiä valtuuksiakaan sopimuksen lopulliseksi\npäättämiseksi. Tämä kokous oli kutsuttu koolle senkin vuoksi,\nettä työläisten mielipiteet tulisivat varteenotetuiksi. Tästä ja\nmuualla maassa samanaikaisesti pidettävistä kokouksista riippuisi,\njatkettaisiinko neuvotteluja, suostuttaisiinko supistettuihin\nehtoihin, pidettäisiinkö tiukasti kiinni alkuperäisistä ponsista\nvai vaadittaisiinko vielä lisää etuisuuksia. Tämä vei aikaa toista\ntuntia; jokainen näet tahtoi lausua tarkoin kaiken, mitä voi muistaa,\nmitä ajatteli ja miten oli neuvotteluissa menetellyt. Siellä\ntoistettiin, jatkutettiin samaa, mutta puhumisen halu vaivaa ihmisiä,\ntyöväen järjestöissä liiatenkin.\n\nVihdoin selostukset päättyivät ja kokouksen muutkin osanottajat\npääsivät sanomaan sanottavansa. Ensimmäisenä oli taas Airo. Hän\nkäytti, niinkuin jotkut kokouksessa olijat kuiskivat, nälkävuoden\npituisen puheenvuoron.\n\nHän souti nytkin ummet ja lammet, puhui sekä niityistä että aidoista.\nIskulauseet olivat pääosana hänen puheenvuorossaan, mutta nyt\nniillä olikin erikoinen tehonsa. Ne tunkeutuivat kiihtyneisiin\nmieliin vastustamattomasti. Hän välähdytteli erinomaisen taitavasti\nnähtäväksi niitä suuria hyvyyksiä, mitkä voitaisiin saavuttaa, jos\nnyt ryhdyttäisiin taisteluun, jos pakotettaisiin porvarit polvilleen,\nsillä olihan työläisillä nyt kaikki edut puolellaan. Siksi olisikin\nsuuri ja anteeksiantamaton virhe, jos päästettäisiin käsistä\ntällainen mainio tilaisuus, sillä tiedä, koska toinen näin hyvä hetki\nvoi avautua. Sitten hän siirtyi puhumaan sopimuksen eri kohdista;\nhän piti erikoisen tarpeenvaatimina määräyksiä, jotka selventävät\nammattitaitoisten ja aputyöläisten työtä ja palkkausta, huomauttaen,\nmiten nyt rautatiekonepajallakin korvataan ammattitaitoinen\ntyöväki apulaisilla, jotka pakotetaan työskentelemään halvemmilla\npalkoilla, ja siten aiheutetaan vahinkoa ammattitaitoisille.\nUseasti astuvat aputyöläiset riitaisuuksien sattuessa erotetuiksi\ntulleiden ammattitaitoisten tilalle. Siksi hän vaati tiukasti\npidettäväksi kiinni erottamattomuusmääräyksestä. Kuitenkaan hän\nei hyväksynyt sitä, että aputyöläisille maksettaisiin samasta\ntyöstä sama palkka kuin ammattitaitoisille. Jolloinkin muulloin\nhän olisi kyllä hyväksynyt ja puolustanutkin sitä vaatimusta, että\nsamasta työstä sama palkka. Mutta nyt, kun tositeossa ratkaistiin\nselvää suhtautumista siihen, niin oma etu voitti kauniin ja hyvän\nperiaatteen. Tämä omanedun puolto pilkisti esiin. Se onkin useimmille\nammattitaitoisille työläisille suuri koetinkivi ja siihen kompastuu\nsangen helposti, kuten Airokin nyt. Mutta nyt se meni niiltäkin\nohi korvien, joita se koski. Heidän ajatuksensa olivat kiintyneet\nkokonaan muuhun. Ammattiopetuksen tärkeyttä hän puolusti mitä\nlämminsanaisimmin ja kaipasi oppisopimuslain mukaisia selvennyksiä\noppilaskysymyksen järjestämisessä, Ei hän unohtanut työketjuakaan.\nTyöehtosopimuksessa hän tahtoi määrättäväksi korkeimman sallitun\nkierrosluvun, sekä edelleen, että jos uusia apuneuvoja hankitaan\ntai niiden tehoa kehitetään niin, ennenkuin ne otetaan käytäntöön,\nvarataan sentakia työttömyyteen joutuville ansiomahdollisuus. Sitä\nennen ei saisi toteuttaa enempää ratsionalisointia. Puheensa lopun\nhän omisti iskulauseille, jotka hän erikoisen lennokkaasti esitti.\n\n-- Niin, toverit. Me olemme vakavan asian edessä, mutta emme saa\nsäikkyä mitään vastuksia. Muistakaamme: meillä ei ole mitään\nmenetettävänä muuta kuin kahleemme. Pakottakaamme työnantajat\nnyt polvilleen. Sitä vaatii meidän oma etumme, sitä vaativat\nproletaaritoverimme koko maailmassa, kaikki, jotka huokaavat\nkapitalistien veri-ikeessä. Omat porvarimme kuristavat meitä\njoka päivä monella muotoa, ja me olemme alistuneet aina moiseen\nkurjuuteen. Kerrankin meidän on noustava ja tehtävä siitä loppu.\nMeidän on valloitettava taloudellinen valtti käsiimme. (Tässä tuli\nnäkyviin hänen syndikalistinen ajatustapansa, se oli päinvastainen\nkuin sosialistien, jotka pitävät tärkeämpänä valtiollisen vallan\nsaavuttamista, jonka hedelmänä taloudellinen valta seuraisi ilman\nmuuta. Sen ajatuksen hän oli omaksunut Amerikan IWW:läisiltä,\nIndustrial World Workers-järjestöltä, johon hän siellä ollessaan,\nkuten useimmat suomalaiset, kuului.) Minä toivon, että tämä kokous\npäättäisi lakon uhalla vaatia työnantajamme hyväksymään esittämämme\ntyöehtosopimuksen tinkimättä, ja senvuoksi ehdotankin, että\ntämä kokous antaisi liittotoimikunnalle täydet valtuudet jatkaa\nneuvotteluja ja, jolleivät ne johda suotuisaan tulokseen, julistaa\nkaikki rautatiekonepajat lakkotilaan, kunnes esitettyyn vaatimukseen\nsuostutaan. Älkäämme päästäkö tilaisuutta käsistämme, vaan\nlähtekäämme taisteluun jo tänään, huomenna se voi olla myöhäistä!\nMaailman vallankumouksellinen proletariaatti tulee tukemaan meitä\ntaistelussamme, me olemme heille velkaa tämän taistelun ja meidän on\nriennettävä maksamaan se velkamme. Tunnuslauseemme olkoon: taistelu\nvoittoon!\n\nTätä sekavaa vuodatusta seurasi hyvä-huutoja joka puolelta.\nInnostuksen hyöky kulki läpi huoneen, ja se oli niin valtava, että\ntuntui kuin ei kukaan toista mieltä olisikaan. Eräs liittotoimikunnan\njäsen käytti tämän jälkeen puheenvuoron ja selitti, että on toiveita\navustuksesta ja kannatuksesta ulkomaalaisilta veljesjärjestöiltä,\nsamoin myös kaikilta kotimaisilta järjestöiltä. Ne tulevat\nkaikin voimin tukemaan konepajatyöläisten taistelua, jos siihen\njouduttaisiin. Hän mainitsi myöskin, että on ehkä mahdollista\ntehokkaiden kannatuslakkojen syntyminen. Tämä ilmoitus oli omiaan\nlisäämään äsken syntynyttä innostuksen ryöppyä. Uudestaan alkaneet\nhyvähuudot osoittivat sen.\n\nSeuraava puheenvuoro oli Koudalla. Niin alakynnessä kuin hän\njoutuikin kokouksissa ja työmaa-väittelyissä olemaan, ei senvuoksi,\nettä olisi huonosti mielipiteensä esittänyt, vaan enemmänkin siksi,\nettä joukot innoittuvat räikeistä sanoista ja pitemmälle menevistä\nvaatimuksista, seurasi kuitenkin kohta hiljaisuus. Niin vastakkaisia\nkuin hänen mielipiteensä ja lausuntonsa olivatkin niihin verraten,\njotka joukkoja hurmasivat, oli hänen takanaan aina varma harkitsevien\nja vakavien miesten joukko, joka oivalsi kulloinkin vallitsevat\nmahdollisuudet. Hänen terävien sanojensa vuoksi kuuntelivat hänen\nsanottavaansa nekin, jotka mieluummin kannattivat äärimmäisiä\nmielipiteitä. Kokouksessa olijat teroittautuivat, äskeiset\nhyvä-huudot laantuivat pikemmin kuin jos joku muu olisi ruvennut\npuhumaan.\n\n-- Minun mielestäni olisi sittenkin vielä koetettava neuvotella\nsopimuksesta, ennenkuin annamme liittotoimikunnalle täydet\nlakkovaltuudet. Mielestäni ei ajankohta ole niinkään suotuisa\nryhtyäksemme näin suoraa päätä taisteluun. Vaikka työolot ovatkin\nparantuneet, niin pula-ajan vaikutukset tuntuvat vielä. Eikä ole\nmyöskään takeita siitä, onko nykyinen taloudellisen elämän nousu\npysyvää laatua vaiko pian ohimenevä, hetkellinen välipää. Nähdäkseni\non edullisempaa tehdä sopimus ja toimia rauhallisesti. Se tulee\nmeille työläisille lopulta halvemmaksi, kuin jos yritämme viedä\nsen ehkäpä hyvin pitkällisen lakon avulla läpi koko laajuudessaan.\nJääväthän tällöin kärsimykset kokematta, emme menetä työpäiviä, jotka\novat meidän talouksillemme tuiki tarpeen, sillä minusta tuntuu,\nettä lakosta tulee pitkällinen. En voi yhtyä Airon vaatimuksiin\nammattien rajoista, sillä niiden säilyttäminen on vahingollista jo\ntyöläisten yhtenäisyyden kannalta. Siten me pidämme vain yllä etujen\nvastakkaisuutta; pelkästään keskinäisen solidaarisuuden vuoksi\nolisi jokaisen oikein ajattelevan työläisen niitä vastustettava.\nJa muutenkin uskon kehityksen hävittävän nykyiset ammatit ja eri\nammattien väliset rajat. Ne eivät tule pysymään voimassa, sillä\nkehitys työntää ne syrjään. On väärin, että me rupeamme aitaamaan\ntällaisia rajamuureja ammattitaitoisten ja -taidottomien välille,\nse on suoranaista toistensa polkemista, Oppilasjärjestelmääkään\nemme voi kovin kauan pitää pystyssä, kehitys hävittää senkin.\nVaikka sopimuksessa määrättäisiinkin oppilaiden käytöstä ja heidän\nopetuksestaan, tulee se merkityksettömäksi, koska työnantajat eivät\nkäytä oppilaita silloin, kun heillä ei ole sellaista työtäkään,\njoka vaatisi erikoista ammattiopetusta. Mutta on myös sanottava\njotakin itse lakkoajatuksestakin. Myönnän työehtosopimuksen\nvälttämättömyyden, mutta en voi yhtyä niihin, jotka tahtovat ajaa\nsitä äärimmäisin keinoin. Se saataisiin pienemmilläkin uhrauksilla,\njoskaan ei koko laajuudessaan. Ehdotan siis, että myönnämme\nliittotoimi kunnalle valtuudet solmia työehtosopimuksen niillä\nehdoilla kuin olemme täällä esitetyistä selostuksista kuulleet. Näin\nvältymme tarpeettomasta taistelusta ja saamme kuitenkin niin paljon\netuisuuksia kuin tällä kertaa on mahdollista.\n\nHyvä-huutoja ei tosin kuulunut, mutta puhe pani kumminkin monet\najattelemaan asiaa tarkemmin. He lausuivat samaan suuntaan käyviä\najatuksia kuin Koutakin. Arveluja esitettiin puolin ja toisin. Noin\ntunnin kesti puheenvuoroja, ennenkuin Airo jälleen pääsi esiin.\nSillävälin oli jo ehditty puheaikaa rajoittaa.\n\n-- Kouta saarnaa taas teille luokkasovinnon evankeliumia, niinkuin\nhän ikuisesti tekee. Jos kuuntelisimme sitä, heittäisimme käsistämme\ntähänastisetkin saavutuksemme. Koudan käsitteet ovat aivan\nvirheellisiä, jopa suorastaan turmiollisiakin. Millä hän voi väittää\nsellaista, että lakosta tulee pitkäaikainen? Hänen viittailunsa\ntaloudellisesta epävarmuudesta on myöskin perustelematonta.\nTiedämmehän jokainen kyllin hyvin, että kapitalistista järjestelmää\nvaivaavat määräajoin esiintyvät pulakaudet. Mutta meidän\nvaatimuksemme ja taistelumme eivät saa olla niistä riippuvia, vaan\nmeidän on asetettava rajat kaikelle kapitalistiselle riistolle ja\nkeinottelulle, sillä minä en ymmärrä niitä pulia miksikään muuksi\nkuin sen keinottelun tuloksiksi. Työläisten on estettävä ne ja\npakotettava kapitalistit harjoittamaan tuotantoaan jatkuvasti,\nsamalla lailla kaikkina aikoina, etteivät nuo tähän asti\nmääräajoittain esiintyvät pulat ole mahdollisia. Tämäkin vain siksi\naikaa, kunnes olemme itse ottaneet vallan käsiimme. Tämä taistelu\ntulee olemaan vain etuvartiokahakka, yksi monista, joiden avulla\nvoitto saavutetaan. Siksi sitä ei ole vältettävä. Ja me olisimme\ntuhmia, jos emme iskisi silloin, kun käsissämme on voimaa. Vastustan\nKoudan tekemää ehdotusta supistetun sopimuksen hyväksymisestä. Teen\ntämän siksi, että olen varma meidän voitostamme.\n\nKului taas jonkin aikaa, ennenkuin Kouta pääsi vastaamaan. Nyt täytyi\njokaisen rajoittua sanomaan tähdellisin osa ajatuksistaan.\n\n-- Jos se, että arvioi vaaran suuruuden, ennenkuin siihen antautuu,\non luokkasovinnon evankeliumia, niin minä hyväksyn sen ainoana\noikeana ja järjellisenä. Jos se, että katsoo asioita muiltakin\npuolilta eikä vain omalta ahtaalta näkökannaltaan, on sitä, niin\nsenkin hyväksyn. Tietääkseni en julista mitään, joka on työläisille\nvahingollista tai jolla voitaisiin väittää minun pitävän silmällä\njoko omiani tai työnantajien etuja. Taloudelliset heilahtelut eivät\nainakaan ole tällä sopimuksella estettävissä. Joskin keinottelu\nvaikuttaa niiden syntymiseen, niin se ei aiheuta niitä yksinään. Niin\nkauan kuin ihmisten tarpeet ovat tuntemattomia ja määrittelemättömiä,\nsyntyy ylituotantoa. Jos me tietäisimme ne ja jos ne eivät olisi\nyhtä muuttuvia kuin ihmiset itsekin, niin ehkä sitten voisimme\npäästä Airon jo tämän taistelun perästä ennustamaan tulevaan\nkulta-aikaan. Mielestäni tämä ajatus ei ole porvarillinen. Tosin\nsanotaan kaikkien kapitalismille ominaisten puolien häviävän sillä,\nettä tuotanto järjestetään yhteiskunnallista kulutusta silmälläpitäen\neikä markkinoita varten, mutta eivätkö markkinatkin palvele\nyhteiskunnallista kulutusta? Sanoin jo äsken, ettemme tunne tuon\nkulutuksen laajuutta emmekä vaihteluita syystä, että inhimilliset\ntarpeet ja mieliteot ovat niin vaihtelevia. Minun mielestäni, ottaen\nmyöskin huomioon kaikki muut asiaan vaikuttavat syyt, ei olisi\nviisasta heittäytyä päätä pahkaa taisteluun, kun voimme sen välttää\nja vieläpä saada siten suhteellisesti enemmän. Tämä suhteellisuus\nunohdetaan useasti. Suurempia etuja arvioidessa ei nähdä pienemmän\nedun vähäisempiä kustannuksia. Pysyn edelleenkin mielipiteessäni enkä\nperäydy siitä herjauksilla, kun kuitenkin olen oikeassa.\n\nKokous kesti hyvin myöhäiseen. Kiisteltiin sekä puolesta että\nvastaan. Kouta ja Airo sanastelivat vuoroon sitä tiukemmin, mitä\npitemmälle aika kului. Mielet olivat kumminkin niin kiihoittuneet,\nettei supistettu sopimus miellyttänyt kokouksen enemmistöä. He\nhuumaantuivat jo pelkästä ajatuksesta ja tulivat ruokahaluisiksi,\nvaikkei saalis ollut vielä kaadettukaan. Puheenvuorot oli täytynyt\nrajoittaa jo kokonaan ja niiden päätyttyä käytiin äänestämään\nlakkovaltuuksien myöntämisestä liittotoimikunnalle.\n\nKoudan ehdotuksista tuli päätökseksi vain se, että neuvotteluja vielä\njatketaan, mutta sensijaan lisättiin päätökseen jyrkkä kielto, ettei\nsopimukseen saa tehdä supistuksia. Ja jos muissa ammattiosastoissa\npäätökset ovat myönteisiä, eivätkä neuvottelut ole tuloksellisia,\nniin liittotoimikunnalla on oikeus jättää uhkavaatimus, ja ellei\nsiihen vastata hyväksyvästi, niin sen jälkeen sillä on oikeus\njulistaa kaikki rautatie-konepajat lakkotilaan.\n\nLopuksi valittiin paikallinen lakkokomitea kaikkien sattumusten\nvaralta. Sekä Kouta että Airo tulivat valituiksi. Komitean kokoonpano\nei tosin tyydyttänyt kumpaakaan puolta, mutta vähemmistö oli sentään\ntyytyväinen siitä, että sen ehdokkaat olivat tulleet valituiksi,\nsillä he luottivat edustajiinsa, joiden tiesivät noudattavan järjen\nääntä eikä antautuvan vaaranalaisiin tekoihin vastaansanomatta.\n\nViimeiseen saakka olivat läsnäolijat pysyneet uskollisesti sisällä.\nYksikään ei tuntenut kyllästymistä eikä väsymystä, asia oli siksi\ntärkeä jokaiselle, että itsekukin halusi seurata kokousta loppuun\nsaakka. Mielet olivat kyllä tavallista korkeammassa vireessä,\nkovinkaan monet eivät ajatelleet asiaa niin vakavasti kuin se olisi\nansainnut. Salin avarat seinät kajahtelivat laulusta, ikäänkuin\nvoittoa ennustaen:\n\n    Tää on viimeinen taisto...\n\nSinä iltana poistuvilla oli mielissään millä suurin toive, millä\nvakava huoli. Tulevaisuus on kuitenkin kaikilta salattua, sen verhon\ntakaa ei näy mitään, vaikka sitä kohottaisikin. Se on aina yhtä\nselittämätöntä, ennustettakoonpa mitä hyvänsä. Kukaan ei tiedä mitään\nhuomisesta päivästään.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMaan muissa kaupungeissa olevien rautatie-konepajojen työläiset\nseurasivat valppaasti Helsingin konepajan työläisten toimintaa.\nNiinpä kiirehtivät he pitämään kokouksensa kohta Helsingin kokouksen\njälkeen. Niiden päätökset olivat täsmälleen samansisältöisiä.\nSanomalehtien välityksellä ne tulivat pian tietoon. Kokousten\npäätökset saapuivat kiireellisinä ilmoituksina myöskin\nliittotoimikunnalle, joka jatkaessaan neuvotteluja varustautui\nAmmattijärjestön avustamana lakkoa varten.\n\nNeuvottelut eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Työläisten\nkokousten tinkimättömien päätösten mukaisesti neuvottelijat\npitivät kiinni sopimuksen lisätyistä vaatimuksista ja sen mukaan\nhylkäsivät kaikki vastapuolen tekemät päinvastaiset ehdotukset.\nKummallakaan taholla ei kyllin vakavasti ja harkitsevasti suhtauduttu\ntilanteeseen. Rautatiehallitus ei uskonut lakon mahdollisuuteen.\nKun milloinkaan aikaisemmin ei ollut esiintynyt niitä eikä\nsanottavammin muitakaan työrettelöitä, niin ei sitä nytkään pidetty\nluultavana. Rautatierakennustöissä kyllä oli niitäkin ollut, mutta\nnehän nyt ovat aina tilapäisempiä luonteeltaan kuin konepajatyöt.\nTakavuosina, vallankumoustyrskyjen maata vapisuttaessa, olivat\nnämäkin konepajat seisoneet lyhytaikaisten suurlakkojen vuoksi, mutta\neivät sen enempää. Palkkarettelöistä oli näihin saakka selvitty\naina neuvotellen, ja työrauha ja tyytyväisyys oli vallinnut. Senpä\nvuoksi ei uskottu nytkään lakkoa syntyvän, vaan pidettiin selvänä,\nettä saataisiin aikaan sovinto, kunhan aikansa hangoiteltaisiin.\nTyöntekijät eivät enää olleet entisiä, kiireellisen ajan vuoksi\noli otettu paljon uutta väkeä. Tämä uusi joukko ratkaisi nyt\ntyöläisten päätökset. Myöskään ei otettu tarkoin huomioon sitä\nseikkaa, että maan talouselämä oli vastikään kärsinyt pula-ajasta\nja nyt sivuutettuaan tämän vaikean kriisin hengitti toipilaan\ntavoin raitista aamuilmaa. Sen hengitys ei ollut vielä vakaantunut,\nsairautensa jälkeen se olisi tarvinnut lepoa, kestääkseen ilman\nvaihteluita, jotka äkkiarvaamatta voivat palauttaa sairauden\nuudestaan. Oltiin umpikujassa, johon oli jouduttu, kun oli päästetty\nnäkyvistä tulotie, jota myöten takaisinpaluu olisi ollut helppoa.\n\nMääräaika oli kulunut umpeen ja neuvottelut lopullisesti\nrauenneet. Rautatiehallituksen taholla luultiin niiden vielä\njatkuvan, kunhan neuvottelijat saisivat lisävaltuuksia. Samaa\nolettivat työntekijöidenkin valtuutetut. Kun kolmen päivän\nkuluttua ei kumminkaan kuulunut sen enempää, julisti ammattiliiton\nliittotoimikunta, lyhyesti neuvoteltuaan maan eri puolilla\nvalittujen paikallisten lakkokomiteoiden kanssa asiasta, kaikki\nrautatie-konepajat lakkotilaan.\n\nSe oli siis tullut. Nyt se oli kiertämätön tosiasia, jota ei enää\nvoinut muuttaa. Monet havahtuivat vasta sitten, kun se oli käynnissä,\nmutta nyt ei ollut enää muuta valittavana kuin taipua ja kulkea\nvirran mukana.\n\nEnsimmäinen toimi, johon konepajojen ylijohtaja turvautui, oli\ntietysti uuden työvoiman hankkiminen. Työnhaluisia ilmoittautuikin,\nmutta ei niin riittävästi, että ketjutyö olisi koko laajuudessaan\nsaatu käyntiin. Uusien vaunujen rakentaminen pysähtyi, voitiin\nsuorittaa ainoastaan välttämättömiä korjaustöitä, niitäkin vain\nsiinä määrässä, että liikenteessä olevaa kalustoa voitiin pitää\nkäyttökunnossa. Ja niin paljon voitiinkin, ettei vaunupulaa vielä\ntullut, olihan tähän asti käytännössä ollut vaunumäärä melkoisen\nsuuri. Kestäisi vuosikausia, ennenkuin kulutus tuntuisi. Ja sen\nvuoksi täytyisi turvautua liikenteen supistamiseen. Suurempi puute\nuhkasi keskeyttää ratatyöt. Siihen tarvittavaa työkalustoa ei kyetty\nvalmistamaan ja siltä puolen näytti pahimmalta.\n\nKonepajan entisestä työväestä jäi työhön vain pieni osa. Aika\noli sikäli lakkolaisille edullinen, ettei tultu niin runsaasti\nlakonalaiseen työhön, kun ei äärimmäinen hätä pakottanut ja kun\nkerran muualla voi ansaita toimeentulonsa.\n\nLakossa olevat työläiset elivät hyvissä toiveissa. Avustukset olivat\nnäin aluksi riittävät. Ja kun ansiot olivat olleet hyvät, oli\nitsekullekin kertynyt vähäisen varallisuutta ja sen turvin odotettiin\njännityksen laukeamista. Odotettiin, että rautatieherrat, kunhan hätä\nheitä ensin pusertaa, tulevat lakki kourassa ja käsi ojennettuna\nsovintoon. Toistaiseksi se ei näyttänyt heti tapahtuvan ja tuskin\nmilloinkaan, mutta, sanoivat toivehikkaimmat, antaapa ajan kulua,\nniin kyllä heille vielä kelpaa työmiehenkin koura.\n\nKonepajojen ylijohto ajatteli kumminkin aivan toista. Se ryhtyi\nkiireisesti hankkimaan ulkomailta rautatierakennuksilla tarvittavaa\ntyökalustoa. Sillä oli vapaat kädet niin menetellä, ja pian se\nsaikin tätä kalustoa tarvittavan määrän. Liikenteeseen tuskin olisi\nsaanut pysähdystä, sillä takavuosien melskeisinä aikoina oli sen\npalvelukseen vaihdettu melkein kokonaan uusi henkilökunta, joka oli,\nkuten tiedettiin, suurimmalta osaltaan päinvastaista mielipidettä\nkuin konepaja-työläiset. Mutta uusien ratojen rakennustöissä olisi\nvoitu saada aikaan lakkoliike, jos sitä olisi ajoissa yritetty,\nja se olisi ollut heidän taistelulleen hyödyksikin. Mutta sitä ei\noivallettu alussa. Rakennustyöt siis jatkuivat. Rautatiehallitus\nvarustautui myös suuriin vaunun-ostoihin ulkomailta, korvatakseen\nsenkin puutteen. Toimenpide kyllä vahingoitti maan talouselämää ja\nomaa teollisuutta, mutta sitä ei nyt otettu lukuun, sillä pyrittiin\nensimmäiseksi nujertamaan lakkoliike. Niin puolella kuin toisellakin\nsuoritettiin tekoja, jotka vaikuttivat kuolettavien suoneniskujen\ntavoin maan ruumiiseen. Mutta sotijat eivät valitse milloinkaan\ntaistelutapoja, vaan käyttävät kaikkia tarjona olevia välikappaleita\nja keinoja, vaikka niiden käyttö tuottaisi lopulta enemmän tappiota\nkuin voittoa ja vaikka niiden tähden hävittäisiin koko sota.\nVoittajakin häviää aina voitostaan huolimatta. Se häviää kaikki ne\narvot, mitä se kulutti sodan kestäessä sekä taisteluvälineinä että\nelämisenkeinoina, sillä sinä aikana ei uusia arvoja luotu, vaan\nkaikki tarmo käytettiin entisten hävittämiseen. Mutta sellaisiahan\nei ole vielä milloinkaan otettu lukuun, taisteleville merkitsee\nitse taistelu niin paljon, että muut seuraukset unohdetaan. Tulkoon\nperikato, samantekevää, ennen ei hellitetä, ennenkuin vastustaja\non nöyryytetty. Ja kun kummatkin puolet ajattelevat samoin, niin\nseuraukset käyvät ymmärrettäviksi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKokoonnuttiin hyvin tiheään neuvottelemaan tilanteesta, tarkastamaan\nlakkokortteja ja jakamaan avustusta. Lakkokomiteassa olivat\nmaltilliset sekä jyrkät tasaväkisesti edustettuina. Puheenjohtajana\ntoimi koko maata käsittävän ammattiliiton puheenjohtaja. Hän\nkoetti tehtävässään noudattaa suurinta tasapuolisuutta molempien\naatesuuntien suhteen. Muut mielipiteitten eroavaisuudet eivät\nolleet nyt ratkaisevia eivätkä siis synnyttäneet niin paljon\nväittelyä kuin itse lakkoa koskevat asiat. Tosin teoreettisten ja\ntaktillisten käsitys- ja menettelytapojen erilaisuus määräsi kaiken\nkeskustelun ja väittelyn sävyn, ja nuo väittelyt olivat melkein\njokakertaisia. Kouta ja Airo eivät suinkaan siinä täydentäneet\ntoisiaan, mutta asian kululle oli parempi, että molemmat olivat\nkomiteassa. Toisen tai toisen poisjääminen olisi ollut häiritsevämpää\ntaistelulle kuin se, että he joutuivat kiistelemään yhdessä. Jos\nAiro olisi jäänyt pois siitä, olisi hän ollut valmis joka hetki\ntekemään salahyökkäyksiä komiteaa ja sen asiainhoitoa vastaan ja\nolisi näillä hyökkäyksillään provosoinut lakossa olevia hyvin\narveluttaviin päätöksiin. Hän ei olisi siekaillut mitään, sillä\nmonesti ennenkin hän oli sellaista tehnyt. Koudan jäsenyys oli sikäli\nvälttämätöntä, että hän piti komitean aisoissa ja hillitsi mieliä.\nNyt osoittautui, että oli parhainta jättää kaikki tiedonannot ja\ntilanneselostukset hänen tehtäväkseen, sillä havaittiin yleisesti,\nettä hän asiallisuudellaan ja malttavaisuudellaan voi ne parhaiten\nesittää ja saada ymmärretyiksi. Tätä ei Airo voinut sulattaa. Hän\nolisi mielellään halunnut pitää tämän tehtävän, mutta siihen eivät\nkomitean muut jäsenet suostuneet. Siksi hän salaisesti kadehdi\nKoutaa ja koetti jarruttaa tämän työtä. Yhteistyö oli tämän takia\nsangen vaikeaa. Päätökset eivät olleet koskaan yksimielisiä, vaan\noli asiat ratkaistava joka kerta äänestämällä. Komiteassa oli\nKoudalla enemmistö puolellaan, sillä aikaisemmin Airoa kannattaneet\njäsenet olivat tulleet havaitsemaan yhtäältä hänen löyhyytensä ja\nedesvastuuttoman demagogiansa ja toisaalta taas Koudan uhrautuvan\nhyväätarkoittavaisuuden. Mutta yleisissä lakkolaisten kokouksissa\nkumottiin ne komitean päätökset, jotka eivät olleet Airon mieleisiä\ntai joita hän ei ollut esittänyt. Eräänkin kerran sukeutui komitean\nkokouksessa heidän välilleen seuraavanlainen väittely:\n\n-- Meidän on supistettava avustuksia ja käännyttävä sen sijaan muiden\nammattiliittojen puoleen pyytämällä, että ne kehoittavat alaisiaan\ntyöläisiä ryhtymään kannatus- ja myötätuntolakkoihin.\n\n-- Minä päinvastoin esittäisin, että kääntyisimme rautatiehallituksen\npuoleen neuvottelutarjouksella. Jos lähdemme näin alussa supistamaan\navustuksia, merkitsisi se sitä, että tunnustamme hävinneemme\ntaistelun. Avustuksia vähentämällä synnytämme levottomuutta\njoukoissa, ja sitä emme saa millään tapaa tehdä.\n\n-- Neuvotteluja tarjoamalla osoitamme vielä paremmin heikkoutemme.\nSilloin työnantaja havaitsee selvästi, ettemme voi kauankaan enää\ntaistella. Kannatuslakot sensijaan pakottavat muut työnantajat\ntarttumaan asiaan sitäkin suuremmalla syyllä, koska heille ei esitetä\npalkankorotusvaatimuksia tai muita sellaisia. He tahtovat torjua\nluotaan vahingonvaaran vaatiessaan työnantajamme sopimaan kanssamme.\n\n-- Miten Airo nyt niin lyhytnäköisesti ajattelee? Ennenhän te\nolette puheissanne selittänyt työnantajain yhteenliittymistä ja\nkeskittymistä, jonka mukaan he eivät pakota yhtä sopimaan omien\netujensa uhallakaan, vaan tukevat sekä julkisesti että salaa\ntoisiaan. Ryhtymällä neuvotteluun osoitamme kyllä heikkoutemme, mutta\nenemmän sen toteamme pienentäessämme avustuksia. Nyt kärsii koko\nmaan talous yhtä paljon kuin meidän jokaisen yksityisenkin. Ja minä\nluulen, että siten paremmin voitamme yleisen mielipiteen puolellemme,\nja siitä koituu meille suuri siveellinen tuki.\n\n-- Me emme tarvitse porvarien siveellistä enempää kuin muutakaan\ntukea. Työläisten tuki meillä jo on, ja se riittää. Minä vastustan\njyrkästi sellaista ajatusta, että tarjoaisimme nyt neuvotteluja.\n\n-- Samoin minä sitä, että pienentäisimme lakkoavustuksia. Enkä\nerikoisen lämpimästi kannata kannatuslakkojakaan, silloinhan tulee\nvain enemmän avustettavia, jota vastoin töiden jatkaminen muilla\naloilla merkitsee kasvavaa kuljetustarvetta. Jos taas tuonti ja\nvienti enentyvät, lisääntyy vaunutarve tuntuvasti, ja se paremminkin\nsaattaa muut tuotannonharjoittajat vaatimaan lakon lopettamista.\nSilloinhan heidän voittonsa on suuremmassa vaarassa kuin jos heidän\nliikkeensä on lakkotilassa. Keskinäinen vakuutusturva takaa heille\nvahingonkorvauksen, ja lakkojen ynnä muiden sellaisten sattumusten\nvaralta ovat he vapauttaneet itsensä kaikista sitoumuksista. Kaikki\nsyyt huomioonottaen emme voittaisi niillä mitään. Sitten vasta, jos\ntaistelu laajenisi useampia maita käsittäväksi, muuttuisi asia.\n\n-- Kapitalistista järjestelmää on horjutettava kaikin mahdollisin\nkeinoin. Ja pysähdyttämällä sen kokonaan annamme sille kuolettavan\niskun. Emmehän me voi harrastaa jonkin kapitalistisen maan\ntalouselämän hyvinvointia ja kukoistusta; jos niin tekisimme,\nunohtaisimme sen suuren tehtävän, joka meidän on suoritettava\nkaivaessamme kapitalismin hautaa. Mitä kurjempaan kuntoon\nkapitalististen maiden taloudet joutuvat, sitä pikemmin voimme me\ntyöläiset ottaa niiden konkurssipesät hoitoomme. Sosialistifascistit\nyksin harrastavat sellaista, mutta ei vallankumouksellinen\nproletariaatti.\n\n-- Minun luullakseni konkurssipesien haltuunsa ottaminen on liian\ntukalaa proletaareillekin, olivatpa he sitten sosialistifascisteja\ntai vallankumouksellisia, samantekevää. Unohdatte teoriastanne\nsen tosiasian, että vasta korkealle kannalle kehittyneissä\nkapitalistisissa maissa sosialisointi on ehkä mahdollista, mutta\nvain mahdollista, ei enempää. Tosiasiallisesti emme voi sitä minkään\ntähänastisen perusteella olettaa. Haudankaivaminen käy vasta sitten\npäinsä, kun ensin olemme saaneet kehitettyä tuotannon huippuunsa,\nniin korkealle, että inhimillinen työ on supistunut vähimpään\nfyysillisesti mahdolliseen määrään. Kapitalismi kaivaa itse haudan\nitsellensä ja vetäytyy tarpeettomana sivuun, jos se todella alkaa\nsairastaa vanhuudenheikkoutta, jos se tulee elämään kelpaamattomaksi,\nsamalla tavoin kuin sitä edeltäneet järjestelmät, jotka tosiaankin\nosoittivat olevansa elinkyvyttömiä. Meidän kaivamisemme sillä tavalla\nkuin te edellytätte on turmioksi itsellemme ja niin hidastutamme\nhuutamanne vallankumouksen tuloa, samoin kuin sitä ennen käypää\nkapitalismin huippuunsa kehittymistä, ja missään hidastuttamistyössä\nen minä tahdo olla mukana.\n\n-- Hoipertelua. -- Se oli tällä kertaa viimeinen iskusana.\n\n-- Ehkä palaamme asiaan, huomautti puheenjohtaja. Hänkin oli\nviehättynyt kuuntelemaan. Päätökseksi tuli, ettei avustuksia ehdoteta\nvähennettäväksi ja että koetetaan tehdä työnantajalle tarjous\nneuvottelujen aikaansaamisesta.\n\nMutta nämä viisaat päätökset kumottiin lakkolaisten yleisessä\nkokouksessa kaikilta kohdiltaan. Tähän asti myönnetyt viikkomäärät\nosoittautuivat riittämättömiksi. Airokaan ei uskaltanut lähteä\njulkisesti puhumaan mitään avustusten pienentämisestä, sillä hän\ntiesi niin tehden menettävänsä kaiken vaikutusvallan joukkoihin.\nMutta muuten olisi ollut hyvä vetäytyä Koudan ja toisten komitean\njäsenten selän taakse, näidenhän olisi kuitenkin ollut esitettävä\nkomitean ehdotukset yleisissä kokouksissa, ja hän olisi saanut\nseurata asiaa sivusta. Kumminkin päätettiin lähteä toimiin\nmyötätuntolakkojen aikaansaamiseksi, ja niin vastenmielistä kuin\ntämä olikin Koudalle, ei hän sittenkään tahtonut erota komitean\njäsenyydestä ja jättää asiainjohtoa yksistään Airon hoteeksi. Nyt\nvedettiin esille viimeinen valtti; kääntäisikö se pelin kulun, siitä\nei tiedetty mitään.\n\n\n\n\n7.\n\n\nEnsimmäiset ulkomailta tilatut vaunulähetykset saapuivat. Ne\npoistivat vaunupulan ja liikenteen turvallisuus oli taattu. Tähän\nmennessä oli käännytty muiden ammattiliittojen puoleen ja pyydetty\nniiltä tukea kannatuslakkojen muodossa. Siihen oltiin auliita,\neikä niiden työläisiä tarvinnut kovin pitkään suostutella. He\ntaipuivat tukemaan tässäkin muodossa, olivathan he jo antaneet apua\nrahalainoina ja -lahjoina. Tosin eivät kaikki ammattialat voineet\nliittyä lakkoon, mutta kuitenkin enimmät rakennus-, metalli-, saha-,\nmetsä- ja uittotyöläiset ja osaksi myös paperityöläiset. Toisten\nryhmien osallistuminen oli tärkeämpää kuin kahden ensimmäisen siksi,\nettä nämä ryhmät työskentelivät varsinaisen vientiteollisuuden\npalveluksessa. Kuljetustyöläiset olivat jo luvanneet aikaisemmin\nkannatuksensa, olivathan nykyiset lakkolaiset saman kansainvälisen\nammattiliiton jäseniä kuin hekin ja niin ollen hyvin läheisiä.\nKuukauden kestäneiden esivalmistusten jälkeen julistivat asianomaiset\nammattiliitot kannatuslakon alkaneeksi ja nyt taistelusta laajeni\noikein jättiläislakko. Suurlakoksi sitä ei voinut sanoa, kun vielä\nsuurempi työläisten joukko oli jäänyt sen ulkopuolelle.\n\nToivehikkain mielin jäätiin odottamaan niiden vaikutusta. Kun\nlakkoliike oli laajentunut, niin oli välttämätöntä avustuksien\npienentäminen, toivottiinhan taistelun nyt pian päättyvän. Aluksi\nnäyttikin siltä. Mutta vaikutus oli lyhytaikaista, ennenpitkää olot\nsiinäkin suhteessa tasaantuivat ja nyt osoittautuikin todeksi,\nmitä Kouta oli ennustanut, kannatuslakot eivät sittenkään tuoneet\ntoivottuja tuloksia, vaan päinvastoin nähtiin nyt selvästi, kuinka\nvirheellistä oli tähän keinoon turvautuminen.\n\nKävi tosiaankin niinkuin hän oli ennustanut. Metalliteollisuudella\nei ollut keskeistä merkitystä; se työskenteli vain kotimaista\ntarvetta varten ja tuo tarve on suhteellisen pieni, niin ettei\nmerkinnyt juuri mitään, vaikka metallitehtaat ja konepajat seisoivat\nvuoden, pari; sen alan teollisuustuotteita jokaisessa taloudessa oli\ntarvittavasti ja niitä löytyi vielä joltisetkin määrät tehtaiden\nja kauppaliikkeiden varastoissa. Rakennusteollisuus palveli vain\nasunnontarvetta, ja sen pysähtyminen merkitsi vain pakkoa tyytyä\nahtaampiin asuntoihin. Tavarankuljetuksessa sillä sensijaan oli\nhuomattavampi merkitys, sillä se käytti paljon raaka-ainetta,\njoka täytyi tuottaa pitkien matkojen päästä, mutta kun asuntojen\nvalmistus pysähtyi, loppui sen kohdalta tavarain kuljetuskin.\nNiinikään pysähtyi kuljetus myös paperi- ja puuteollisuusaloilla;\noli tapahtunut, niinkuin Kouta oli sanonutkin: tuotannonharjoittajat\nvapautuivat heille annetuista tilauksista ja muista sitoumuksistaan,\nhe eivät yrittäneetkään toimittaa niitä, koska tehtyjen sopimusten\nmukaan heillä ei ollut tällaisten sattumusten vuoksi siihen\nvelvollisuuttakaan. Kannatuslakot vuotivat kuiviin ja vaikuttivat\nkielteisesti konepajatyöläisten taistelun kehitykseen. Maan\nvast'ikään elpynyt talouselämä kärsi tästä suunnattomasti samoinkuin\ntyöntekijätkin. Vähitellen alkoi monelle selvitä asioiden surullinen\npuoli, mutta työntekijöiden suurin heikkous taloudellisissa\ntaisteluissaan onkin siinä, etteivät he tarpeeksi tunne talouselämän\nmonia eri puolia. He tuntevat vain sen oleellisimman osan, itse\ntyönteon, tuotteiden valmistuksen, mutta eivät kaupallisia, yleensä\nvaihdannallisia puolia. Meillä eivät myös ammatillisten liittojen\njohtavat miehet, eivät edes palkatut toimitsijatkaan, ole juuri\nsanottavastikaan selvillä taloudellisen elämän laeista. He ovat\nuseammin puoluepolitiikkoja, niitäkin hyvin ahtaassa merkityksessä,\nja hyvin monelta heistä puuttuvat aiheellisimmat ja välttämättömimmät\nedellytykset tehtäväänsä, mutta eihän heidän valintaansa ole\nmäärännytkään parhain tehtävän taitaminen ja sopivaisuus, vaan juuri\nuseimmin poliittiset vaikuttimet.\n\nRautatiehallituskin vapautui näiden kannatuslakkojen vuoksi enemmistä\nvaunuhankinnoista. Tavarankuljetus pieneni suuresti. Paperi ja\npuutavara olivat suurimpana eränä kaikesta rahdista, ja nyt kun\nteollisuuslaitokset seisoivat lakon vuoksi, loppui kuljetus siltä\nosalta jokseenkin olemattomiin. Seuraavan erän, rakennustarvikkeiden,\nkävi samoin. Kuljetus siis sujui vaikeuksitta. Paitsi maan\ntalouselämään yleensä, alkoivat lakot tuntua pahimmin juuri sillä\ntaholla, mihin niiden oli uskottu tuottavan helpotusta. Vähävaraisten\nja eritoten juuri työläisten kodeissa ilmeni puutetta. Tuttu\nvierailija se oli, mutta ei se sentään ennen ollut näin tunkeileva\nollut, vaan oli pysytellyt vähän loitommalla, tullen vain silloin\ntällöin. Nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi, se näytti irvistävät\nhampaansa milloin vain, ja niiden näkeminen on aina kammottavaa, se\ntuo kuolettavan pelon tullessaan. Nyt se siis alkoi käydä joka päivä\nköyhissä kodeissa. Erittäinkin vaimot huokailivat tuntiessaan sen\nläsnäolon ja rukoilivat sydämissään korkeita voimia karkoittamaan\ntuon kauhean ja epämieluisan vieraan.\n\nLakkokokouksissa alkoivat mielet lamautua. Tosin kokivat muutamat,\nniiden joukossa Airo, pitää intoa vireillä korkeasanaisilla\npuheilla, mutta ne menettivät vähitellen tehonsa. Harvoin kuului nyt\nhyvä-huutoja. Ja maan muista kaupungeista saapuvat viestit olivat\nhuonompia, monin paikoin oltiin kyllästytty koko lakkoon. Havaittiin\nmyöskin, etteivät kannatuslakossa olevat kovinkaan kauan pysyisi\nrintamassa, heillähän ei ollut omia vaatimuksiansa ajettavana, tämän\ntäytyi tuntua heistä tarkoituksettomalta. Todettiin, että siellä\ntaholla rintamanmurtuminen ensiksi tapahtuisi. Jokaisellehan on\ntärkeintä oraa etunsa. Oman lehmän suohon joutuminen nostaa hädän\nkurkkuun. Jokainen menee kyllä naapuruussyistä ja kun itsellekin\nsaattaisi sattua sama vahinko, auttamaan toisenkin lehmää, mutta se\nkoskee häneen vain ulkokohtaisesta Niin tässäkin. Kannatuslakkolaiset\nolivat lehmän nostajia, mutta kun nostaminen venyi pitemmäksi työksi\nkuin tultaessa luultiin, kyllästyttiin, nyt muistuivat mieleen omat\nkiireelliset tehtävät, ja ajateltiin: olkoon! Puuhailkoon yksinään,\nminä lähden omiin töihini, tottapahan saa viimein pois, hukkaan menee\naika tässä tällaisessa.\n\nMonet toivoivat jo lakon päättymistä ja kokouksissa lausuttiin\ntoivomuksia neuvottelujen aloittamisesta. Mutta enemmistö ei tahtonut\nvielä perääntyä, vaan halusi jatkaa taistelua. Kannatuslakkolaisissa\nsaatiin mieliala vielä toistaiseksi kohoamaan, ja he suostuivat\njatkamaan. Mutta heidän olisi Koudan ehdotuksen mukaan pitänyt\nlopettaa kannatuslakot. Ehkä heidän työhönpaluunsa ja tavarain\nkuljetuksen alkaminen olisi muuttanut asiaintilaa. Varmaksi ei hän\nkuitenkaan olettamustansa vannonut, mutta olihan se uskottavampaa\nkuin voiton mahdollisuus. Vaikka hänen ajatustaan voimakkaasti\nkannatettiin, ei se saanut riittävää tukea tullakseen päätökseksi.\nNiin haparoitiin eri mahdollisuuksien välillä -- jotakin olisi\nollut tehtävä, mutta mitä? Sitä ei ymmärretty, ja jos joku lausui\narveluitaan, hukkuivat ne yksinäisinä monien eri mielipiteiden\nsekavaan vyyhteen.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKouta saapui eräänä iltana huolestuneena kotiinsa. Elma oli\nodottanut jo häntä aikaisemmin. Hän vaistosi miehensä lopulta\nkyllästyvän ylenmääräiseen työhönsä. Antin huoleksi olivat jääneet\nkaikki lakkoa koskevat juoksevat asiat, ja toiset komitean jäsenet\nodottivat häneltä valmiita ehdotuksia. He huokailivat neuvottomina,\nja Airo yritti vanhan tapansa mukaan vaikeuttaa asioiden kulkua.\nHeidän keskinäiset erimielisyytensä puhkesivat ilmiliekkiin joka\nkokouksessa, ja Airo teki hyökkäyksiään lakkaamatta, milloin\njulkisesti, milloin salakavalasti, koettaen temmata asioiden hoidon\nomiin käsiinsä, mutta sitä eivät sallineet toiset komitean jäsenet\neikä Kouta itsekään millään hinnalla. Hän taisteli voimainsa takaa\nasian tyydyttävään loppuun viemiseksi, sillä hän oli jo kauan sitten\ntajunnut, ettei tätä taistelua voitettaisi, vaan olisi pyrittävä\nsaamaan sovinnollista ratkaisua -- parempi aikaisemmin kuin myöhään.\nNyt tarjoamalla neuvotteluja ja hyväksymällä sopimus saatavissa\nolevin ehdoin voitaisiin vielä jotakin pelastaa. Hän tajusi myöskin,\nettei sopimusta nyt enää saataisi aikaan niilläkään ehdoilla kuin\naikaisemmin, mutta saataisiinhan jonkinlainen, ja sekin olisi ollut\nhänen mielestään otettava vastaan. Vielä pitemmälle jatkamalla\nmenetettäisiin kaikki mahdollisuudet. Kannatuslakot olisi lopetettava\nensi tilassa, se ehkä lievittäisi hiukan tilannetta ja taivuttaisi\nvastapuolta paremmin neuvotteluihin. Mutta saada nämä ajatukset\npäätöksiksi, se häntä huolestutti. Oman taloutensa hän oli unohtanut\nyhteistä asiaa ajaessaan, Elmakin oli vaieten salannut mieheltään\nheitä uhkaavan vaaran ja uskollisesti seisonut miehensä rinnalla\nja auttanut häntä kaikin voimin työssä. Tämän hän teki siksi, että\nrakasti niin syvästi miestään, mutta myöskin siksi, että vanhat\ntyömuistot heräsivät hänessä, työpaikka ja entiset työtoverit tulivat\nniin elävinä useasti mieleen, niinkuin hän olisi vielä eilen ollut\nmaalaamassa vaunujen aluskehyksiä. Hän eli hengessään mukana tässä\ntaistelussa; työläisenä hän kärsi samoista syistä kuin he kaikki,\njotka seisoivat koneiden ääressä, sillä olihan hän entisyytensä ja\nmiehensä kautta verisitein yhdistetty tuohon työpaikkaan.\n\n-- Johan vihdoinkin tulit, Antti! Minä jo pelkäsin sinun puolestasi.\nOdotin niin levottomana. Eihän vain ole mitään pahaa tapahtunut?\n\n-- Ei, rakkaani. Ei sen pahempaa kuin mihin olemme jo tottuneet.\n\n-- Kerro, kerro, Antti! Minä haluan kuulla. Ehkä olette riidelleet\nAiron kanssa?\n\n-- Sitäkin. Niin valitettavia kuin nuo riidat ovatkin, eivät ne minua\nkiusaa. Mutta se kiusaa, että me tulemme menettämään taistelun, emme\nvoi sitä mitenkään voittaa.\n\n-- Mutta ehkä vielä kestäisivät, vaikka... Elma painoi päänsä Antin\nrinnalle ja puhkesi nyyhkytyksiin.\n\n-- Mitä, rakkaani? Eihän meiltä vain ole kaikki jo lopussa?\n\n-- Kyllä, Antti. Älä ole minulle vihainen. Olen koettanut olla niin\nsäästäväinen kuin suinkin, mutta en ole voinut saada varojamme sen\npitemmälle riittämään.\n\n-- Rakkaani, älä ole huolissasi! Miten minä voisin sinulle vihainen\nolla. Tiedänhän, että sinä olet tehnyt kaikkesi ja parhaalla tavalla.\nMutta eihän mikään ikuisesti riitä. Anna minun pyyhkiä silmäsi ja\ntule tänne minun kanssani istumaan, niin neuvottelemme nyt kerran\nomasta tilanteestammekin. Unohdetaan hetkeksi toisten asiat,\nvaikka onhan se meidänkin asiamme, mutta unohdetaan sittenkin ja\nkeskustellaan omasta näkistämme. Kas niin. Älä itke, Elma!\n\nHän veti vaimonsa syliinsä ja kuivasi kädellään hänen silmänsä ja\nsuori hänen hiuksensa. Lämmin aalto kulki hänen ruumiissaan, hän oli\ntämän taistelun kestäessä monesti unohtanut vaimonsa. Elma tosin\nymmärsi kaiken, niinhän hän olisi itsekin Antin sijassa menetellyt.\n\n-- Rakas tyttöseni. Nyt me mietimme, mitä voimme tehdä. Tänä iltana\nmeidän on oltava nälässä, jos kerran kaikki on loppunut.\n\n-- Kaikki on. Minä odotin sinun tulevan kotiin jo aikaisemmin ja\ntuovan mukanasi sen pienen avustusmäärän, jota et tähän saakka ole\nmuistanut ottaa. Luulin sinun huomanneen kaiken ja siksi ottaneen\ntällä kertaa avustuksesi.\n\n-- Rakas Elma, älä moiti minua siitä...\n\n-- En suinkaan. Ei minua suinkaan sureta meidän oma kohtalomme, mutta\nmeidän lapsemme...\n\n-- Niin, tiedän sen. Jokaiselle vanhemmalle ovat lapset rakkaimmat,\njopa jokainen asettaa heidät itsensä edelle. Niin, meidän pojumme,\nnukkuuko hän?\n\n-- Nukkuu. En voinut antaa pikku Antille mitään, kun ei ollut ja kun\nodotin sinun tulevan...\n\n-- Anna minulle anteeksi. Mutta eihän hän vain ole muulloin kuin\ntänään jäänyt ruuatta?\n\n-- Ei. Tänään oli ensimmäinen kerta. Tosin minun on ollut kiellettävä\nkaikki mieliteot, mutta ruuatta ei hän ole ennemmin jäänyt.\n\n-- Anna minun pyyhkiä silmäsi ja tule kanssani tänne istumaan, niin\nkerron sinulle jotakin. Ei meillä vielä ole edessämme pahin hätä. No\nniin, rauhoitu nyt, niin aloitan:\n\n-- Kerro sitten, Antti...\n\n-- Sinä tiedät, Elma, että minun suurin toiveeni on ollut kerran\npäästä teollisuuskouluun. En ole hellittänyt sitä, olen ponnistellut\nkaikin voimin saadakseni siihen mahdollisuuden. Sitä varten olen\nsinun tietämättäsi säästänyt rahaa sekä ennen yhteiselämäämme että\nvielä jälkeenpäinkin. Minun on täytynyt säästää paljon, sillä\nminullahan olisi ollut edessäni kaksinkertaiset opintokustannukset:\nomat menoni sekä sinun ja poikamme toimeentulon turvaaminen sen\nkestäessä. Olen päässyt jo niin pitkälle, että jos työolot olisivat\npysyneet rauhallisina vielä parin vuoden ajan, niin olisin saanut\ntarpeeksi säästetyksi ja tämä unelmani olisi toteutunut. Sitten\nolisi minun puolestani voinut lakkokin tulla. Mutta nyt minä luovun\nsiitä unelmastani sinun ja pienokaisen tähden. Katsos. -- Antti otti\ntaskustaan säästökirjan. -- Katsos, tässä näin. Tällä me olemme\nturvatut niin pitkäksi aikaa eteenpäin, ettei lakko enää voi niin\nkauan kestää. Nyt tunnen, ettei oma tulevaisuuteni saa olla minulle\nniin tärkeä kuin teidän elämänne. Tämän turvin me voimme olla\nhuoletta pitkän aikaa. Sinä voit käyttää sitä. Mutta yhden asian minä\npyydän sinulta, Elma.\n\n-- Minä lupaan sen.\n\n-- Niin. Elma rakas, älä koskaan kerro pojallemme hänen suuremmaksi\ntultuaan, että hänen isänsä unohti hänet ja että hänen täytyi\nsenvuoksi mennä nälkäisenä nukkumaan. Älä herätä lapsemme mieleen\nmitään muistoa tästä, ettei hänen sieluunsa piirtyisi ikävää ja rumaa\nkuvaa elämän surkeudesta ja kovuudesta. Koettakaamme häivyttää kaikki\nkatkerat ajatukset tältä ajalta, jotta voisimme kasvattaa hänestä\noikein ajattelevan ja hyvän ihmisen. Lupaat siis sen?\n\n-- Antti rakas. Minä lupaan enemmänkin. En tule kertomaan tästä\nmilloinkaan. Sallit kai minun tehdä ehdotukseni.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Minä en tahdo sitä, että sinun unelmasi jäisi toteutumatta.\nMinä käytän tätä lainana ja vain niin paljon kuin tarvitsemme\nvielä lakon kestäessä. Sitten, kun työt jälleen alkavat ja sinä\ntaas voit ansaita, teen minä myös jotakin sivutyötä sekä supistan\nomista tarpeistani niin paljon, että tähän syntyvä vajaus saadaan\ntäytetyksi. Sallithan minun niin tehdä.\n\n-- Älä kysy sitä, rakkaani! -- Antin silmät kyyneltyivät.\n\n-- Niin, ja kun olemme turvatut, niin minä toivon, ettet ottaisi\nlakkoavustustasi, vaan jättäisit sen muille, jotka sitä paremmin\ntarvitsevat. Eikö niin?\n\n-- Kiitos, Elma. Mieluista se minusta on.\n\nLapsi heräsi. Vastoin odotusta se ei itkenytkään, vaan kömpi\nhymyilevänä ylös sängystään ja nähtyään isänsä rupesi ojentelemaan\nkäsiään ja lasten tapaan jokeltaen pyrki syliin. Vanhemmat pyyhkivät\nkyynelensä, Antti riensi ottamaan pienokaisen syliinsä, palasi\nistumaan entiseen paikkaansa ja veti vaimonsa toiselle polvelleen,\nyhtyen leikittelemään lapsen kanssa. Äidinkin huolet olivat\nhäipyneet, ja hän painoi päänsä Antin rintaan ja puristi säästökirjaa\npoveaan vasten. Siinä hän nyyhki tuokion. Lopulta hänen kasvonsa\nkirkastuivat, ja hän tunsi nyt rakkauden suuren onnen. Lapsi nukahti\nuudestaan onnellinen hymy huulillaan, ja varovasti Elma nosti pojan\njälleen vuoteelleen.\n\nSinä iltana he istuivat myöhään, ja koko entinen elämä palasi\nelävänä mieleen. Tähän asti se oli ollut seesteistä, ainoastaan\nnykyisyyden pilvi oli heittänyt pimentävän varjonsa siihen, mutta\nyhteisvoimin sekin tulisi torjutuksi. Ukkospilviä hajoitetaan tykkien\nlaukauksilla, pilvet hajoavat laukauksen voimasta ja salamat ja\nsade väistyvät. Säästetty vara vaikutti laukauksen tapaan, poistaen\nnäiden ihmisten elämästä uhkaavat pilvet. Tosin se oli kallis uhraus.\nOlihan sen kokoamiseksi kieltäydytty, niinkuin suuren ajatuksen\ntoteuttamiseksi. Se olisi parantanut taloudellisen aseman ja\ntäyttänyt sielullisen toiveen. Rakkautensa vuoksi ihminen kieltäytyy\nsuurimmasta unelmastaankin, kunhan se vain hänelle pelastuu, muu\nmenköön vaikka hukkaan.\n\n-- Muistatko, Antti, tähteä, joka näkyi äitini ikkunasta ja oli aina\nyksin kiilumassa siellä pihamaan kolkassa?\n\n-- Muistan kyllä.\n\n-- Minä uskon nyt, että se oli meidän onnemme merkki. Minä uskon nyt\nkorkeampaan johdatukseen. Milloinkaan en tahtoisi vaihtaa elämääni\ntoiseksi.\n\n-- Olen iloinen siitä, että olet tyytyväinen. Suurin onnettomuuteni\nolisi se, että menettäisin sinun rakkautesi, että saattaisin sinut\ntyytymättömäksi.\n\n-- Tyytymättömäksi en tule milloinkaan.\n\n-- Kiitän sinua kaikesta hyvyydestäsi, Elma.\n\nLapsi naurahti unissaan, ja vanhemmat heräsivät siihen.\n\n\n\n\n9.\n\n\nMaan sanomalehdistössä kirjoitettiin paljon lakosta. Esitettiin\nasiallisia arvosteluja sekä porvarien että sosialistien puolelta, jos\nkohta kirjoitettiin paljon aivan asiatonta ja olematontakin. Lakon\ntuottamia vahinkoja liioiteltiin. Vaikka ne kyllä olivat tavattoman\nsuuret, niin kuitenkin niitä vielä suurenneltiin. Kommunistinen\nlehdistö levitti asioista täysin perustelemattomia tietoja, koettaen\nnäin vaikuttaa ilmeisesti provosoivassa tarkoituksessa. Salaista\nkiihoitustakin harjoitettiin. Tämän tästä tavattiin räikeitä\nlentolehtisiä, joita hämmästyttävän taitavasti levitettiin sekä\nlakkolaisten että muiden työläisten keskuuteen. Kumminkin lakossa\nolevat pysyivät omaksi onnekseen täysin rauhallisina eivätkä antaneet\ntällaisten häikäilemättömien keinojen itseensä millään tapaa\nvaikuttaa. Lopullinen arvostelu piti lakkoa suurena kansallisena\nonnettomuutena, melkein yhtä suurena kuin takavuosien veljessotaa.\n\nKoutaa huolestutti asioiden surullinen vaihe. Hän esitti komitealle,\nettä lakko lopetettaisiin. Työehtosopimuksesta ei voinut enää pitää\nkiinni, ja jos vastapuoli on taipuvainen hyväksymään jollaisenkin,\nniin olisi sekin otettava vastaan. Omaa ehdotusta ei voinut enää\npitää neuvottelujen lähtökohtana, se oli nyt jo todettavissa. Olisi\ntartuttava oljenkorteenkin, sillä sekin on parempi kuin ei mitään.\nMutta tätä ehdotusta eivät toiset komitean jäsenet uskaltaneet\nhyväksyä, ja Airo lähti nyt törkein sanoin solvaamaan Koutaa ja\nsyyttämään tätä petturuudesta. Vieläpä hän heitti sen likaisen\nsyytöksen toisiinkin komitean jäseniin. Muualla hän ei uskaltanut\njulkisesti parjata, mutta levitteli salaa lakkolaisten keskuuteen\nsellaista huhua, että työnantaja on ostanut Koudan ja että tämä\nsenvuoksi tahtoisi lakon lopetettavaksi. Nämä valheet tulivat\nkyllä Koudan tiedoksi, mutta hän ei puuttunut niihin sen enempää,\nkun ne eivät tuottaneet hänelle vahinkoa eivätkä haitanneet hänen\ntoimintaansa. Mutta valhekylvö iti ja epäluuloista kyräilyä ilmeni\nkokouksissa. Hän tunsi nyt, että ennen pitkää heidän keskinäinen\ntaistelunsa kärjistyisi suureksi välien selvittelyksi ja että\ntämä yhteenotto tulisi tapahtumaan lähiaikoina jossakin yleisessä\nkokouksessa. Milloin se tapahtuisi, sitä hän nyt odotti joka hetki\nvalppaana, ottaakseen hyökkäyksen tarpeellisen voimakkaana vastaan.\n\nJos hänen käsityksensä ihmisten veljeydestä, heidän kollektiivisesta\nyhteistahdostaan ja sen yhteistahdon suurista mahdollisuuksista,\nolivat olleet kielteisiä, niin yhä kielteisemmiksi ne tämän lakon\nkestäessä kehittyivät. Ihmisten oman edun pyyntö ja vilpillisyys\ntulivat näkyviin monella eri tavalla. Monet avustuksensaajista\nyrittivät keinotella itselleen suurempaa avustusmäärää kuin\nmihin he olivat oikeutettuja, ja hän joutui monesti hyvin pahaan\npulaan avustuksia jakaessaan. Toiset taas kohdistivat kaiken\ntyytymättömyytensä ja vihansa häneen. Olipa sellaisiakin, jotka\nsolvasivat häntä, ikäänkuin heidän kärsimyksensä ja puutteensa\nolisivat olleet hänen aiheuttamiaan. Joukko on oikullinen ja\nvaikeasti käsiteltävä ja hallittava elementti. Hallitsemisen taidon\nsanotaan olevan siinä, miten osaa suhtautua joukkoihin, miten vedota\nheidän vaistoihinsa niin, että voi kääntää ne palvelemaan joko omiaan\ntai yhteisiä tarkoituksia. Ehkä niinkin, mutta Koudan tarkoituksena\nei ollut pyrkiä heitä hallitsemaan. Hän havaitsi kyllä tämän, mutta\nsellaiseen menettelyyn hän ei halunnut antautua, vaikka tiesikin\nvoivansa sen tehdä, jos tahtoisi. Hänen itsetuntonsa ei sallinut\nhänen ryhtyä Airon kanssa kilpasille demagogian harjoittamisessa,\nei ruokkimaan joukon intohimoja, hän oli siihen ryhtyäkseen liian\nsuora. Rehellinen ihminen ei halua heittäytyä joukon johtoon siinä\nmielessä, että sitä mairittelemalla, sen haluja ruokkimalla itse\nasemastaan jollakin tavoin hyötyisi joko aineellisesti tai vain omien\nsamanlaisten himojensa tyydyttämisessä.\n\nEräänä iltana poistuessaan Lakkokomitean kokouksesta tapasi Kouta\nVilskan Työväentalon aulassa. He olivat kyllä nähneet toisensa joka\npäivä, mutta eivät olleet puheissa keskenään. Kumpikin tunsi nyt\nhalua keskusteluun, ja he läksivät sen vuoksi Antin kotiin viettämään\nyhdessä iltaansa. Elma otti heidät sydämellisesti vastaan -- oli\nkulunut pitkä aika siitä, kun hän oli Vilskaa nähnytkään. Puhe\nkääntyi heti lakkoon.\n\n-- Kyllä tämä lakko saisi jo loppua. Ei tästä mitään parempaa koidu,\nhuokaili Vilska.\n\n-- Joko sinäkin huomaat sen mahdottomuuden? Emme voi lopettaa sitä\nvielä. Usko ei vielä ole mennyt. Joukoissa elää vielä toivoa, ja\nniin kauan kuin se kestää, ei ole tietoa lopusta. Vasta sitten, kun\nenemmistö näkee sen, minkä sinä jo havaitset, voimme jotakin toivoa.\n\n-- Meidän olisi pitänyt sittenkin hyväksyä sopimus aikanaan niillä\nehdoin, millä olisimme alussa saaneet. Ehkä siihen olisi saatu\ntinkimällä vähän enemmän etuisuuksia, kuin mitä rautatiehallitus\nalkujaan myönsi.\n\n-- Joko sinäkin tunnustat sen? Olithan alussa kaikkein kiihkeimpiä\nlakon puoltajia.\n\n-- Niin olin, mutta en häpeä tunnustaa, että olen tämän kuluessa\noppinut sen viisauden, että laiha sovinto on parempi kuin lihava\nriita.\n\n-- Et sinä liene ainoa, mutta kuitenkaan sitä ei ole vielä tarpeeksi\nmoni oppinut.\n\n-- Mutta pian kai oppivat. Niin, Airoahan en tiedä. Hän lienee ainoa,\njoka puolustaa sitä viimeiseen saakka.\n\n-- Eikä hänkään puolusta sitä lakon voittamisen, vaan hullun\nkunnianhimonsa vuoksi.\n\n-- Ja toimeksiantajiensa vuoksi. Hänen toimeentulonsa on turvattu,\nkestäköön lakko miten kauan tahansa, ja toimeksiantajat huolehtivat\nsiitä, ettei hänelle tule syytä horjumiseen.\n\n-- Oletko varma olettamuksestasi ja luuletko siis hänen saavan\nohjeita joiltakin salaisilta käskijöiltä?\n\n-- Aivan niin. Minä tiedän sen, vaikka en suinkaan siitä kaikille\nlähde kertomaan. Voitaisiin syyttää ilmiantajaksi.\n\n-- Jos niin on, niin on se hyvin valitettavaa meidän taistelullemme.\nJoukot ovat sokeita. En ole ennemminkään luottanut niiden kykyyn enkä\nvoimaan ja kestävyyteen. Nyt luottamukseni on yhä heikentynyt joka\npäivä saamieni kokemusten tähden.\n\n-- Niin. Sinulla onkin kannettavanasi raskas taakka ja vielä niin\nvaikeissa olosuhteissa.\n\n-- Sitä en huokaile, vaan sitä, että suuri joukko on aina kaikkein\nhäikäilemättömimpien kuljetettavana ja että se aina seuraa huikeinta\nvalhetta ja pettävintä harhakuvaa. Minua surettaa sen kärsimykset,\nkun ne tapahtuvat _turhan tähden_ ja edesvastuuttomien tahdosta,\njoille nuo kärsimykset eivät merkitse mitään. Ne ihmiset, joiden\ntekoja johtaa _suuri viha_, eivät kammo mitään, eivät sääli mitään,\nei edes lähimmäisten kärsimykset heitä liikuta, ei niidenkään,\njoiden tähden he sanovat tuota vihaa kantavansa. Kaikki on heille\nyhtäkaikkista, kunhan vain intohimo, viha, saa tyydykettä. Uhrit\neivät merkitse mitään. Sama koskee kaikkia, olkootpa nuo vihaajat\nyhteiskunnan huipulta tai sen pohjamudasta, joukon kärsimykset ovat\nkumpaisillekin merkityksettömiä. Joukot ovat vain välikappaleita,\ntoisille vallassa pysyäkseen, toisille siihen kiivetäkseen.\n\n-- Vaihtakaamme puheenaihetta. Tämä on nyt liian raskasta\nkeskusteltavaksi. Kun mieli on alakuloinen, ei jaksa kiintyä\nmihinkään, hautoo vain sitä apeuttaan, ja siinäkin on väliin\nenemmänkin kuin kylliksi.\n\nNiin tehtiin.\n\n-- Tahdonpa kertoa sinulle erään asian: Norjalainen talousmies ja\npolitiikko Skagen arvostellessaan Oslon kunnallisten laitosten,\nniiden muassa kunnallisten liikelaitosten, lakkoa, joka täydelleen\nepäonnistui, sanoi sen kestäessä hyvin kuvaavasti: Lakko on\nkäynnissä, mylly samaten.\n\n-- En ymmärrä noiden sanojen merkitystä. Lause tuntuu paradoksilta.\nMutta kerro lähemmin asian vaiheista.\n\n-- Voinhan kertoa. Oslon kunnalliset laitokset, muiden muassa\nraitiotiet olivat lakkotilassa. Raitiotieliikenne oli pysähdyksissä,\nmutta ei liikenne. Autot ja autobussit välittivät nyt sitä. Mylly\noli tosiaankin käynnissä. Autojen ja autobussien omistajia ei saatu\nmillään yhtymään lakkoon. Lakon jatkuminen merkitsi heille hyvää\nansiomahdollisuutta. Niinkuin lakot aina merkitsevät joillekin hyvää\nansiota -- kenelle milloinkin. Ja Skagen lausuu vielä niinkin, että\nkaikki muut häviävät lakosta paitsi työnantaja. Tämä selittää kyllä,\nketkä siis lakoista yleensä hyötyvät.\n\n-- Nepä merkillisiä sanoja. Ketkä siis mielestäsi hyötyvät tästä\nlakosta?\n\n-- Tietysti ne maat, joista nyt tuodaan vaunuja ja kalustoa,\nsekä ne maat, jotka lähettävät markkinoille meidän sijastamme\nniitä teollisuustuotteita, joita me ennemmin lähetimme. Nämä\novat vallanneet nyt meidän markkinamme ja hyötyvät meidän\nkustannuksellamme.\n\n-- Koskeeko tämä näiden maiden työläisiäkin?\n\n-- Luonnollisesti. Hyötyväthän hekin tästä: Heillähän ovat hyvät\ntyömahdollisuudet, hyvät ansiot, ja he tekevät samaan aikaan\nkiireisesti työtä, kun me olemme joutilaina. Vaikka he avustavatkin\nmeitä, eivät he voi antaa niin paljoa, että meidän menetyksemme\nkorvaantuisi. Tämä on yksi niitä suuria ristiriitoja, mitä on\nolemassa. Tosin niitä on yritetty kansainvälisellä järjestymisellä\nlievittää, mutta ei näköjään kyetä sitäkään tietä poistamaan. Jos\ntämä muistettaisiin, niin vähemmän auliita oltaisiin antautumaan\ntämäntapaisiin leikkeihin.\n\n-- Mutta eikö tätä yleisesti huomata?\n\n-- Ehkä. Mutta se ei tule monestikaan kysymykseen. Tässä näyttäytyy\nselvänä se tosiasia, että jotkut aina hyötyvät toisten vahingoista.\nJa minun tekee mieleni yhdistellä eräitä asioita keskenään.\nNiinkuin on sydämettömiä, vahingoniloisia ihmisiä, jotka nauttivat\nja iloitsevat toisen ihmisen onnettomuudesta, niin, vaikkakaan se\nei tapahdu yhtä kouraantuntuvassa muodossa, kokonaiset kansatkin\nosoittavat samaa menettelyä. Siinä kuvastuu olemassaolon taistelu\nkaikessa katkeruudessaan.\n\n-- Merkillisiä tosiasioita, huokasi Matti.\n\nIlta kului. Ylinnä kiersi heidän mielissään yksi tosiasia -- se, että\nlakko on käynnissä, mylly samaten.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKannatuslakot olivat päättyneet itsestään, niinkuin odottaa\nsopikin. Ne olivat syntyneet tarpeettomasti, yhtä tarpeettomina ne\nlakkasivatkin. Mutta työt eivät nyt alkaneetkaan, kuten oli odotettu.\nLakot olivat kestäneet liian kauan ja tuotannonharjoittajat eivät\nuskaltaneet aloittaa, kun ei ollut mitään varmaa pohjaa, minkä varaan\nolisi voinut rakentaa. Monet ehkäisevät syyt vaikuttivat heidän\npidättyväisyyteensä. Ensiksikin oli entiset markkinat menetetty\nja näissä oloissa olisi vienyt melkoisesti aikaa, ennenkuin uusia\nolisi voitu hankkia. Maan taloudellista asemaa voi nyt verrata hyvin\nsurkeuteen, joka on kohdannut uudistaloa hallayön jälkeen, kun koko\nvuodentulo ja tulevaisuudentoivo on luhistunut. Vuosien työ on\nmennyt hukkaan, elämä on aloitettava alusta ja vasta pitkäaikaisen\nuurastuksen perästä voi toivoa yhden ainoan tuhoiskun jäljen kasvavan\numpeen. Nykyisen kansantalouden, koko maan talouselämän laita on\naivan samanlainen. Kaikki eri tuotannonhaarat ovat kietoutuneet niin\nläheisesti toisiinsa, että jos yksikin niistä pysähtyy tai kärsii\nvaurioita, niin vaikuttaa se välillisesti muihinkin. Nyt oli tähän\ntaisteluun joutunut useampia tuotantoaloja ja vielä lisäksi kaikkein\ntärkeimmät, eikä siis ollut ihmeellistä, jos vaikutukset olivatkin\nniin tuntuvat.\n\nToisena syynä pidättyväisyyteen oli myös se, etteivät\ntuotannonharjoittajat muutenkaan luottaneet tilanteen kestävyyteen.\nHe pelkäsivät edelleenkin lakonvaaraa, sillä olisihan voinut\nolla mahdollista, että juuri kun olisi päästy siunattuun alkuun,\nolisivat taas yht'äkkiä samat koettelemukset alkaneet uudestaan.\nMutta suurimpana syynä kuitenkin oli tilausten puute, markkinain\npuute. Talouselämä oli joutunut aallonpohjaan, josta se ei näyttänyt\nylös pääsevänkään. Tässä tilanteessa voi ainoastaan toivoa, että\njotakin niistä kilpailevista maista, jotka olivat meidän markkinamme\nvallanneet, kohtaisivat nyt samat vaikeudet. Niissä tietysti vallitsi\nnyt hyvä aika, olihan niiden tuotanto lisääntynyt sillä määrällä,\nmillä meidän oli pienentynyt. Synkkää ja toivotonta oli elämä\njokapuolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatti Vilska seisoi Työväentalon portaikossa ja nojasi kaiteeseen.\nOli aikaista. Käytävässä liikkui nyt varsin vähän ihmisiä --\netupäässä liittojen toimitsijoita tai apulaisia, jotka olivat täällä\nvakituisesti työssä eri työväenjärjestöjen keskustoimistoissa.\nRavintolan tarjoilijattaria kulki kantamuksineen kadoten aina\njohonkin noista lukuisista huoneista. Vilska oli seisonut tässä\nsamassa paikassa jo lähes tunnin ajan. Mietteissään hän nojasi\nkaiteeseen, väsynyt ilme väikkyi hänen kasvoillaan. Olisihan hän\nvoinut mennä ravintolaan, mutta hänellä näytti olevan erikoisen\ntärkeää odoteltavaa. Hän odotti Koutaa, joka oli ylemmässä\nkerroksessa lakkokomitean kokouksessa.\n\n-- Johan vihdoinkin tulit! Joko kokous loppui vai vieläkö menet\ntakaisin? huusi hän portaita alas tulevalle Koudalle.\n\n-- Kyllä tältä päivältä. Huomenna aamupäivällä jatkamme ja\nkello kuudeksitoista olemme kutsuneet koolle yleisen kokouksen.\nSiellä tulee käsiteltäväksi useita tärkeitä asioita, ehkä lakon\nlopettaminenkin.\n\n-- Mitä? Joko vihdoinkin! Miten toiset komitean jäsenet suhtautuivat\nsiihen?\n\n-- Päätimme neljällä äänellä yhtä vastaan ehdottaa yleiselle\nkokoukselle lakon lopettamista. Jos tämä saadaan hyväksytyksi,\ntulemme yksissä neuvoin liittotoimikunnan kanssa lähettämään maan\nmuille osastoille kirjelmän, jossa ilmoitamme niille päätöksemme ja\ntiedustelemme myös niiden kantaa. Jos nekin ovat myöntyväisiä, niin\naloitamme senjälkeen neuvottelut. Tiedustelimme puheenjohtajan kanssa\neilen rautatiehallitukselta, suostuuko se neuvottelemaan, ja saimme\nmyönteisen vastauksen.\n\n-- Sehän on lakkopetosta, sanoi Vilska nauraen. Te kyselette asiaa\nsaamatta ensin lupaa yleiseltä kokoukselta. Ainakin hyvä ystävämme\nAiro tulee osoittamaan huomisessa kokouksessa sen petokseksi,\nja siitä synnistä hän on jo ennemminkin sinua syyttänyt. Mutta\ntoivottavaa kumminkin olisi, että tämä rulianssi jo viimeinkin\npäättyisi.\n\n-- Ehkä hän niin tekee, mutta minä en tule antamaan myöten\ntuumaakaan. Menettelymme ei ole vahingoittanut ketään, mutta saattaa\nhyödyttää kaikkia.\n\n-- Mutta ehkä keskeytämme. Et suinkaan pahastu, jos lähden mukaasi?\n\n-- En suinkaan. Päinvastoin yhdessäolo on virkistävää, ajatukset\nvaihtuvat eikä tarvitse yksin mietteitään hautoa.\n\n-- No niin. Lähdetään sitten jonnekinpäin.\n\nSyksy teki parhaillaan tuloaan ja kadut olivat nyt hiljaisen\nvihmasateen kastelemat. Sumea ilma teki mielet raskaiksi, ja\nkulkijat liukuivat kiireisesti ohitse. Toverukset astelivat\nkaulukset pystyssä kumarassa, noudattaen muiden kävelijöiden\nesimerkkiä, joita nähtävästi ei huvittanut ulkonaolo tällaisella\nilmalla. Jokainen halusi päästä kotiinsa, valoon ja lämpöön. Saman\ntunnon vaikutuksesta Kouta ja Vilskakin käärivät kauluksensa ylös,\nvaikkeivät muuten huomanneetkaan ilman raskautta. He syventyivät\nkeskusteluunsa ja kulkivat aina etemmäksi pois varsinaisen kaupungin\npiiristä, joutuen lopulta tehdaskortteleihin. Tehtaat seisoivat nyt\nniin mykkinä ja valottomina, niistä ei kuulunut äänten rämy, ei\ntulvahtanut vastaan valomeri. Ne kohosivat nyt niinkuin lahoavat\nkuoleman merkit öisellä hautausmaalla, joita ohikulkija väkisinkin\npelkää. Niistä kuuluvat äänet ja näkyvät valot tekivät ne ennen\npaljon turvallisemmiksi, elävämmiksi, eikä niistä silloin henkinyt\nvastaan sellainen pahaenteisyys kuin nyt. Syrjemmällä ammotti\nlouhittuja kaivantoja, joita ympäröivät lahoavat lauta-aidat olivat\nränsistyneet ja kaatuilleet. Niistä oli revitty lyhyempiä lautoja\npois, esikaupungin hätää kärsivät asukkaat olivat vieneet ne yön\npimeydessä polttopuikseen, pitäen niidenkin avulla yllä lämpöliekkiä\nkurjien ruumiidensa suojelemiseksi ja elämänkipinän säilyttämiseksi.\nHaudat olivat keskenjääneitä rakennusperustuksia, jotka ties milloin\ntäyttyisivät -- milloin niihin kohoaisikaan uusia työpajoja lisäämään\nelämää. Kaikki nämä olivat sen valtavan taistelun merkkejä, joka\noli nyt käynnissä, sodan, jossa ei tosin silvottu eikä raadeltu\nihmisruumiita muilla tuhovälineillä kuin näännyttäen. Tämä sota\noli yhtä ankara kuin mikä muu tahansa. Oliko tämä sitä luokkien\nvälistä sotaa, jota monet tietäjät ja vielä useammat kiliastit\nolivat ennustaneet? Epäilemättä tämä sitä oli ja tämän taistelun\nuhrit saivat kärsiä paljon pitkällisempää kidutusta, lamauttavaa ja\nhivuttavaa, sellaista, joka vähin erin söi elimistöjä, raateli yhtä\npaljon sieluja kuin ruumiitakin. Tämäntapaisen sodan kaameuksista\nkertovat monet tuhannet kirjat, joilla köyhälistöä on jo vuosisata\nherätelty. Mutta on epäiltävää, ovatko nuo kirjat saaneet aikaan\nsitä herätystä, mikä sen piirissä on tapahtunut? Eivätköhän nämä\nkaikki taistelut olisi tapahtuneet muutenkin? Eiköhän olemassaolon\nvälitön vaikutus olisi työntänyt ne esiin kunakin ajankohtana ilman\nnäitä herätteitä, ilman kaikkia kiliastisia ennustuksia? Mutta nyt\nnämä tehtaat ja nämä rakennuskaivannot tuntuivat niin lohduttoman\nkaameilta. Ja sydäntä väkisinkin kouristi tuntiessa, ettei elämä\nolekaan entisellään, etteivät nuo rakennukset syki liikkeestä,\netteivät ne anna toimeentuloa, vaan ovat niinkuin kuolleet\nhuuhkajanpesät muistuttamassa ohikulkijoille palvelleensa kerran\nmuitakin tarkoitusperiä kuin pelon synnyttämistä. Täällä tutussa\ntehdaskorttelissa he havahtuivat, heidän tajuntaansa palasi taas\narkinen elämä ja sen tämänpäiväinen tärkein kysymys -- lakko.\n\n-- Milloinkahan nuo tehtaat taas käyvät ja tupruttavat tulta ja\nvilkuttavat valoa niinkuin ennen? kysyi Vilska.\n\n-- Ei siihen kymmentäkään vuotta mene.\n\n-- Älä ota niin ylettömiä aikoja. Eihän tämä ole leikin asia.\n\n-- Ei suinkaan. Enhän sanoillani tarkoittanut hirtehistäkään, mutta\nparempi on aina ajatella pisintä mahdollisuutta. Nykyjään ei voi\nminkään asian suhteen tehdä nopeuslaskelmaa, vaan täytyy ottaa niin\nsuuret aikamäärät arvioihinsa, ettei missään tapauksessa joutuisi\ntekemään laskuvirhettä.\n\n-- Keväällä oli tuokin monttu erinomainen sammakoiden kutupaikka ja\nkenties se saa olla sellaisena aika pitkään.\n\n-- No onhan siitäkin siis ollut jotakin hyötyä -- elämälle.\n\n-- Mutta eikö elämälle olisi suurempi hyöty siitä, että tälle\npaikalle heti kohotettaisiin jättiläistehdas suitsuamaan tulta ja\nkipinöitä avaruuteen ja tavaroita maan pinnalle.\n\n-- Olisipa kyllä, jos pidämme omaa elämänmuotoamme korkeimpana\ntarkoituksena täällä. Ja onhan meidän sitä jo oman lajimme edun\nnimessä korkeimpana pidettävä.\n\n-- Kun pääsisi siirtymään johonkin muualle, ulkomaille. Mutta rahat\novat tämän lakon kuluessa huvenneet olemattomiin, ettei siihenkään\nenää ole mahdollisuuksia. Ehkä siellä olisi työtä ja leipää, iloa\nja huvia. Täällä ei ole muuta kuin nälkää ja murhetta, vaivaa ja\nonnettomuutta.\n\n-- Niin, hyvä veli, muistatko sananlaskua: joka menee sutta pakoon,\nsaa karhun niskaansa.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Sitä, että siellä saattavat samat vastukset tulla eteen, joita\npakenet. Olemassaolon taistelu on kaikkialla samanlaista. Tänään\nkulkevat sen laineet meidän ylitsemme, huomenna toisten; ja siksi\non turhaa paeta olosuhteita. Parasta on pysyä tyynesti alallaan,\ntaistella niitä vastaan omalta paikaltaan ja siten estää niiden\nturmiollisia vaikutuksia. Tosin joitakin onnestaa vieraalla maalla,\nja siksi ei pitäisi kenenkään halua tyrehdyttää, mutta minusta\ntuntuu, ettei vastuksetonta ole missään.\n\n-- Muistatko meidän keskustelujamme ratsionalisoinnista ja\nyrityksiämme selittää sitä työtovereillemme?\n\n-- Ja mitä siitä?\n\n-- Minä luulen, että työmme ratsionalisoimisesta on johtunut tämä\nlakko ja meidän nykyinen onnettomuutemme.\n\n-- Minä en voi yhtyä ajatukseesi. Eräältä osaltaan se on ollut\nalkusyynä, kuten tiedät, mutta yksistään ratsionalisointi ei sitä\nole aiheuttanut, ja käsittääkseni se ei tule tulevaisuudessakaan\nolemaan tällaisten tapausten varsinaisena syynä, joskin se\nvälillisesti aikanaan tulee vaikuttamaan lakkojen syntymiseen. Ruudin\nkeksiminenkään ei ole synnyttänyt sotaa, vaikka se on tärkeä väline\nsodassa. Sotia on käyty vuosituhansia ennen sen keksimistä. Taistelu\non ikuista, ja meidän tehtävämme siinä on ainoastaan koettaa ehkäistä\nsen pahimpia vaikutuksia. Kokonaan emme pysty sitä poistamaan.\n\n-- Mutta tuotannon ratsionalisoiminen tulee olemaan aina työväen\netujen vastaista, tehdessään heidät tarpeettomiksi ja siten\nsyöstessään heidät nälkään ja kurjuuteen.\n\n-- Hetkellisesti ehkä, mutta ei kestävästi. Mikään ja minkään\nniminen inhimillinen suunnitelma, aate tai ajatus, joka tarkoittaa\nkehityksen täydellistymistä, ei ole ihmiskunnan edun vastaista. Tänä\npäivänä se saattaa olla haitallista eräälle ihmisryhmälle. Mutta ei\nlopullisesti, jos se palvelee todellakin kehityksen täydellistymistä.\n\n-- Mutta kun tuo täydellistyminen tapahtuu meidän työtä tekevien\nkärsimysten hinnalla, niin emmehän voi siihen myötämielin suhtautua.\n\n-- Olen jo aikaisemmin lukuisin esimerkein osoittanut, ettei tämä\nole ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, kun kehityksen pakko\nsortaa meitä heikkoja ja orjuutettuja. Mutta yhtä vähän kuin muulloin\ntätä kehityksen pyörää on voitu kääntää, yhtä vähän sitä nytkään\nvoimme tehdä. On vain, niinkuin sanoin, etsittävä keinoja, millä\nlievittää kaikkein vaikeimpia seurauksia.\n\n-- Lakko on mielestäni pääasiallisesti tähdätty enempää\nratsionalisointia vastaan.\n\n-- Niinpä kyllä. Mutta niinkuin näet, ei se ole voinut sitä\npysähdyttää. Ja ole varma siitä, että nyt, kun tuotannollinen elämä\nalkaa jälleen nousta, vaaditaan vielä enemmän ratsionalisointia,\nyksinpä meidän itsemmekin kannalta, että saavuttaisimme sen\ntason, mihin olisimme ehtineet ilman tätä välikohtausta. Meidän\nomat tarpeemme vaativat enentyvää tavarantuotantoa, ja se voidaan\nsaavuttaa vain työn tehostamisella. Siksi en voi käsittää, että\njärkiperäisyys tosiasiallisesti olisi ristiriidassa meidän etujemme\nkanssa. Ja kun otamme huomioon tulevaisuuden, niin tehokkuuden\nvaatimukset moninkertaistuvat, ja mielestäni olisi jokaisen\najattelevan työläisenkin tähdättävä teoissaan ja ajatuksissaan\nsiihen, että ruumiillisen työn taakka vähentyisi. Se on\nsaavutettavissa ainoastaan tuotannollisten voimien ratsionalisoimisen\navulla.\n\nHe olivat saapuneet aivan metsän reunaan, mihin kaupungin asutus\njo loppui. Tarkemmin katsottuaan he huomasivat kulkeneensa Käpylän\nmetsikköön. Kun oli jo myöhäinen, paransivat he kävelyään päästäkseen\nraitiovaunuun. Viimeisenä asiana he pohtivat huomisen kokouksen menoa\nja arvailivat, mitä yllätyksiä heidän yhteisellä ystävällään Airolla\nmahtoi olla tekeillä. Tästä keskusteltaessa Vilska taas innostui,\nsanoen kyllä vointinsa mukaan tappelevansa Airoa vastaan. Kouta\nhymyili tälle häilähteleväisyydelle, mutta ei tahtonut mitenkään\nhorjuttaa ystävänsä intoa, sillä hän oli niin laskelmallinen,\nettä toivoi tältä saavansa tehokasta apua hyvää tarkoittavassa\nyrityksessään.\n\nVihmasade ripsoi vettä, mutta sitä ei huomannut juuri muusta kuin\nraitiovaunun hikeentyneistä ikkunoista ja omista vettä tippuvista\nvaatteistaan. Raitiovaunu vei heidät nopeasti takaisin kaupunkiin, ja\nystävät erkanivat mielet jännittyneinä odottaen mitä huominen taas\ntoisi tullessaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nIhmisvirta täytti taas Työväentalon suuren aulan. Kokouksen\nosanottajat olivat saapuneet hyvissä ajoin. Työthän eivät nyt\nkytkeneet ketään eivätkä muutkaan menot tulleet mieleen. Sitäpaitsi\nasia oli nyt jokaiselle vieläkin läheisempi kuin silloin,\nkun päätettiin ryhtyä lakkoon. Nyt tahtoi jokainen vaikuttaa\nasiankulkuun. He olivat monin verroin aktiivisempia ja rohkeampia\nkuin ennen. He sanoivat nyt varmemmin sanottavansa, ja ainoastaan\nharvat suhtautuivat niin mukautuvasti ja yhtäkaikkisesti kuin alussa\nsuurin osa. Välinpitämättömyys oli häipynyt tiehensä. Jokaisella\ntuntui nyt olevan aikaa ja harrastusta, olihan asia käynyt polttavan\nläheiseksi. Väenpaljous täytti taas kaikki kolkat, mutta nyt ei\nkuitenkaan näkynyt kenenkään kasvoilla innostuksen eikä uhman\nilmettä, vaan pikemminkin niiltä voi lukea alistuneisuuden ja\nkärsimyksen piirteet. Kysyvistä ilmeistä päättäen voi ajatella\njokaisen heistä tahtovan tunkeutua sen salaisuuden ytimeen, milloin\ntämä heille kärsimyksiä tuottava kamppailu päättyisi.\n\nOli varattu suurin saatavissa oleva huone. Työväentalon avara\njuhlasali täyttyikin ääriään myöten. Kannatuslakkojen aikana oli se\nollut käytännössä parikin kertaa päivässä. Ja satoja kertoja jo ennen\nnäitä lakkoja. Sen seinät ovat kuulleet tuhansittain palopuheita,\njoista on kajahdellut vuorenvankka usko köyhälistön suureen\ntulevaisuuteen; milloin näkyjä, joissa kuulijoiden silmiin piirtyi\nruusunhohteisia idyllejä kaukaisen, mutta varmasti tulevan, ihanan\nonnenajan päivänpaisteisista päivistä; milloin taas vihantäyteisiä ja\nkatkerasanaisia kiroja voimassaolevaa järjestelmää ja kunkin hetkistä\nkurjuutta kohtaan, kurjuutta, joka on vannottu vallanpitäjien\ntahallisesti ja ilkeämielisesti aiheuttamaksi, sortajien, jotka\nolisi vedettävä armotta hirteen. Kuka paljon on kuullut ja imenyt\ntällaista, mutta kykenee ehkä katkeroituneesta mielentilastaan\nhuolimatta arvostelevasti suhtautumaan sellaiseen, hän voisi\nepätoivossaan yhtyä siihen jo klassilliseksi tulleeseen puheeseen,\njonka eräs vanha ja hyvin tunnettu työväenliikkeen veteraani oli\nkerran pitänyt jossakin maaseutukaupungin työväenyhdistyksen\nmerkkijuhlassa. Hän oli puheessaan toivonut näkevänsä juuri\nensimmäisillä penkkiriveillä istuvat juhlavieraat ensimmäisinä\nhirressä roikkumassa. -- Yleensä täällä sävy vaihtelee tietysti\nvallitsevan ajankohdan ja kunkin esiintyjän luonnonlaadun mukaan.\nJos tämän salin seinät olisivat voineet vastaanottaa ja säilyttää\nihmisäänen ja toistaa nyt kaiken kuulemansa, niin meillä olisi\neläviä todistuksia ja voisimme paremmin tutkia mielialoja, jotka\novat näitä esiintyjiä innoittaneet. Samalla voisimme tutustua koko\nsiihen ajatusmaailmaan, joka on näiden ihmisten yhteinen, ja niin\nme oppisimme paremmin tuntemaan koko sen aaterakennelman, johon\ntyötätekevien taisteluoppi perustuu, samoinkuin kaikki ne toisistaan\nhyvin suuresti eroavat tulkinnat, millä sitä yritetään selittää ja\nvalaista, niin, jokaisen yksilön sielullisen näkemyksen, joka sekin\non poikkeavaa perusaatteesta. Mutta valitettavasti ovat nämä seinät\nmykät eikä ihmismuisti jaksa säilyttää edes kaikkein oleellisintakaan\najan häipyväisyydessä. Olisivatpa ne säilyneet, niin me voisimme\nkuulla elävää historiaa!\n\nKokous voitiin aloittaa määräajalla. Työjärjestyksen mukaisesti oli\nensimmäiset puheenvuorot varattu lakkokomitean jäsenille selontekoja\nvarten. Ensimmäisenä esiintyi Kouta.\n\nHän esitteli komitean tiedonantoja. Esitys oli lyhyttä, mutta\nasiallista. Ensin tulivat toisarvoisimmat, tärkeimmät oli jätetty\ntarkoituksellisesti viimeisiksi. Esitettyjä selostuksia vastaan ei\nkenelläkään ollut mitään muistuttamista, olivathan nuo toimenpiteet\nitsestään selviä ja välttämättömiä, ja ainoastaan kansanvaltainen\nmenettelytapa vaati nekin esittämään, niin käytännöllistä laatua kuin\nne olivatkin, kokouksen siunattaviksi. Lopulta päästiin kaikkein\ntärkeimpään: lakon lopettamiskysymykseen.\n\nKouta teki siitäkin selvää. Ensin hän, viisaasti kyllä, vetosi\njokaisen mieskohtaiseen hätään, jonka takia lakon lopettamisajatus\noli syntynytkin, ajatus, joka täytyi jokaisen ottaa vakavasti.\nJa kun se oli hädän synnyttämä, niin vaati se myös jonkinlaista\nmuutosta tilanteeseen, sillä, huomautti hän, nykyistä olotilaa on\nkauemmin enää mahdoton kestää... Tällä tavoin menetellen hän tiesi\nvoittavansa tarpeellista vastakaikua joukon puolelta, olivathan syyt\nsiksi painavia, ettei niitä kukaan voinut kumota. Näin perusteltuaan\nsiirtyi hän tekemään selvää niistä mahdollisuuksista, joita oli\nolemassa. Monta niitä ei juuri ollutkaan, ja nekin vähäiset, jotka\nhän mainitsi, olivat enemmän armeliaan hyväntahtoisia myönnytyksiä\nhätääntyneelle. Hän osoitti, miten onnettomasti oli käynyt ja\nmiten senvuoksi ei voinut ajatellakaan omien ehtojen asettamista\nneuvottelujen pohjaksi. Oli tyydyttävä sovintoon niillä ehdoilla,\nmillä vastapuoli suvaitsi sopia. Pahimmaksi tapaukseksi mainitsi\nhän, että ellei suostuttaisi, niin olisi palattava töihin ilman\nminkäänlaisia välipuheita yksi kerrallaan, jos päästäisiin.\nMuita mahdollisuuksia ei enää ollut, viimeisetkin oli menetetty\nsen turmiollisen päätöksen seurauksena, millä oli kehoitettu\nmuiden ammattialojen työläisiä ryhtymään kannatuslakkoihin. Hän\nkehoitti tätä kokousta olemaan harkitsevampi päätöksiä tehdessään\nkuin aikaisemmat sekä huomautti samalla, ikäänkuin puheensa\ntehostukseksi, etteivät nämä päätökset, olivatpa ne sitten myönteisiä\ntai ei, tule enää paljoakaan vaikuttamaan asiaan enempää kuin\ntilannetta pelastamaan. Erikoisen voimakkaasti hän moitti siitä\nharkitsemattomuudesta, että alussa myönnettiin toimeenpaneville\nelimille täydet lakkovaltuudet ja sitten vielä edelleen lisättiin\nniitä yhä taistelun kestäessä. Niin tehden avattiin ladut niille\nseuraaville virheille, jotka tehtiin kannatuslakoissa. -- Sillä\neikö nyt ole osoittautunut todeksi arviointini taloudellisen\ntilanteen epävakaisuudesta? Mutta kun nuo virheet on kerran tultu\ntehdyksi, niin ei niitä voi enää saada olemattomiksi. Sentakia\non lakkokomitea yksityisesti tiedustellut rautatiehallitukselta,\nolisiko neuvottelujen aikaansaaminen nyt mahdollista. Kun nyt olemme\nasiasta selvillä, toivon kokouksen hyväksyvän komitean ehdotukset ja\nvaltuuttavan sen sopimaan lakon niillä ehdoin kuin se on mahdollista\nilman, että enää kutsuttaisiin kokousta asiasta päättämään.\n\nKohta hänen jälkeensä riensi Airo pyytämään puheenvuoroa ja saatuaan\nsen alkoi tapansa mukaan hyökätä.\n\n-- Pyydän kokousta kiinnittämään huomionsa siihen salakähmäiseen\ntapaan, millä Kouta aikoo nukuttaa muut lakkolaiset kannattamaan\ntätä hämäräperäistä ehdotusta, jonka hän on yhdessä toisten komitean\njäsenten kanssa tehnyt palvellakseen siten paremmin työnantajia. Olen\njo komitean kokouksessa ilmoittanut vastalauseeni, mutta toistan\nsen vielä. He ovat toimineet meidän selkämme takana ja käyneet\nkumarrusmatkalla herrojen luona, tietysti ensikädessä rukoilemassa\narmoa itselleen. Tämän toteamani epärehellisyyden vuoksi vastustan\nKoudan ehdotusta lakon lopettamisesta. Tämä yritys on täysin\nyksityistä laatua, jossa ei ole kuultu lakkolaisten mielipidettä,\neikä se sitäpaitsi toteutettunakaan tule olemaan meidän etumme\nmukainen. Siksi ehdotankin, että kokous antaisi paheksumislausunnon\nkomitealle epärehellisestä menettelystä, erottaisi sen sekä valitsisi\ntilalle uuden, joka paremmin noudattaisi työläisten toivomuksia\nja ennen tehtyjä päätöksiä. Tämä olisi oikeudenmukainen tuomio\npetturuudelle, jota tämä heidän menettelynsä ilmeisesti on.\n\nTämä puhe synnytti nopeasti kulkevan kohahduksen. Tällä välin oli\nVilska ennättänyt nousta puhumaan.\n\n-- Minun mielestäni ei komitea ole menetellyt virheellisesti\nja vielä vähemmän epärehellisesti, vaikka onkin tiedustellut\nneuvottelujen mahdollisuutta. Päinvastoin se on näin tehdessään\nkatsonut meidän kaikkien yhteistä etua. Airon mielestä on asia\nsenvuoksi pahasta, kun se ei ole hänen aloitteensa. Vaadin Airoa\ntodistamaan kaikki syytökset, joita hän on tehnyt komiteatovereitaan\nvastaan petturuudesta ja muusta, ja ellei hän voi syytöksiään meidän\nkuultemme todistaa, niin hänen on esitettävä julkinen peruutus. Ellei\nhän siihen alistu, on oikein, että kokous erottaa hänet itsensä sekä\nkomitean että osaston jäsenyydestä.\n\nAiro sai taas puheenvuoron.\n\n-- Minun ei ole tarpeellista ryhtyä mitään todistamaan, ovathan\nkokouksessa olijat kuulleet Koudan selityksen, ja se riittää. Ellei\ntämä ole petturuutta, niin sitten ei mikään. Vai tietääkö joku,\nettä komitealle olisi jolloinkin annettu tämäntapaisia valtuuksia?\nTietääkseni ei ole. Siis vaadin edelleenkin heitä rangaistaviksi\nomavaltaisesta menettelystä.\n\n-- Ehkä, jos ajattelemme asioita Airon näkökulmalta, lausui Kouta,\njoka oli saanut kohta Airon jälkeen puheenvuoron. -- Minä uskon\nhänen yrittävän tätä viimeisenä keinonaan pitkittääkseen lakkoa,\njoka on juuri hänen vaikutuksestaan näin kauan jatkunutkin. Kun\ntämän lakon vaikutukset ovat olleet pelkästään tuhoisia ja kun hän\nsaisi siitä alituiseen kuulla, yrittää hän nyt tätä viimeistä keinoa\nvierittääkseen kaiken vastuun ja arvostelun pois niskoiltaan. Myöskin\nhän yrittää vapautua komiteatovereistaan, jotka eivät voi vetää hänen\nkanssaan yhtä köyttä siitä syystä, että he tietävät enemmän taistelun\nmahdottomuuden. Toivon kokouksen Airon vastustuksesta huolimatta\nhyväksyvän ehdotukseni.\n\nPuheenvuoroja pyydettiin alinomaa, sävy kävi kokouksen kestäessä\nyhä uhittelevammaksi. Lopulta Vilska tulistui Airon jatkuvista\nhävyttömyyksistä jo niin paljon, että heitti viimeisen valttinsa\nesille ja syytti Airoa salaisesta vehkeilystä. Syytöspuheensa hän\npäätti sanoihin:\n\n-- Miksikä ei. Voimmehan olla lakossa vaikka lopun ikäämme, jos\nsaamme, kuten Airokin, siitä palkan. Sen turvinhan voisimme\nkiihoittaa muita pysymään lujina, kun tiedämme itse olevamme\ntaloudellisesti turvatut ja nauttivamme tuloa siitä, että lakkoa\nriittää.\n\n-- Roisto. Ilmiantaja! -- Airo huuteli väliin.\n\n-- Mikä hyvänsä, mutta en kumminkaan toisten kurjuudella\nkeinottelija, en suinkaan kurja petkuttaja, joka kierrän hirttonuoraa\ntoisten kaulaan ja koetan johtaa heitä harhaan väikyttelemällä heidän\nsilmissään sellaisia utukuvia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta.\nTämä on edesvastuutonta peliä, johon Airo on antautunut, ja kokous\ntekee kaikkein viisaimmin, kun ei ota kuuleviinsa hänen puheitaan.\n\nKiista muuttui nyt Airon ja hänen lähimpien kannattajiensa sekä\ntoiselta puolen Koudan ja Vilskan ja toisten komitean jäsenten\nkeskinäiseksi välienselvittelyksi. Vuoron perään he puhuivat, ja muu\njoukko seurasi heidän riitaansa kuumenevalla innostuksella. Syytökset\nkävivät yhä karkeammiksi, tämä muistutti suuressa määrin joitakin\nvuosia sitten olleita väittelykokouksia, mölykokouksia, joiksi niitä\naikoinaan sanottiin. Herjasanat ja solvaukset sinkoilivat niinkuin\nsalamat, ja niiden käyttelemisessä hoiti Airo puoluelaisineen\nhyökkäystä ponnekkaasti. Vastapuolella ainoastaan helposti tulistuva\nVilska innostui yhtä karkeisiin sanoihin kuin vastustajatkin,\nmutta Kouta ja toiset säilyttivät malttinsa ja sanoivat tyyninä\nsanottavansa, puolustivat miehekkäästi kantaansa sekä vastasivat\nsyytöksiin. Mutta työläisten arvostelukyky oli viimeksikuluneiden\nvuosien aikana melkoisesti laskenut, he toisin sanoen olivat\nkasvaneet pintapuolisiksi ja heidät oli saatu uskomaan, että kaiken\ntakana oli valtiollinen sorto, yksin taloudellisten taisteluidenkin,\njotka asiallisesti olivat heidän ja työnantajien keskeisiä. Jos joku\nosui koskettamaan tällaisissa yleisissä kokouksissa näitä kieliä,\nsai hän olla varma voitostaan. Tämän tiesi Airo hyvin, ja siksi hän\novelasti vetosikin tähän vanhaan harhaluuloon, jolla ratsastaen\nehti pikemmin maaliin kuin toiset asiallisina ja totuudenmukaisina.\nNähdessään tilanteen käyvän itselleen vaaranalaiseksi ryhtyikin Airo\ntähän suureen loppuvetoonsa.\n\n-- Vilskan puheet ovat selviä todistuksia siitä, että hän puolustaa\ntoisten huonoa asiaa. Olette kuulleet hänen häikäilemättömät,\nilmiantoa lähentelevät syytöksensä. Niistä käy selville, että\nmillainen on asia, sellaisia ovat asianajajatkin. Ei voida tehdä\ntyhjäksi, etteivätkö komitean jäsenet olisi hieroneet kauppaa\ntoveriensa päänahoista. Jo hänen konnamaiset viittailunsa muka minun\nsalaperäisistä puuhistani osoittavat, kenen asioilla hän liikkuu.\nTietysti porvarien ja heidän kätyrienpä. Muuten ei voisikaan\ntehdä tuollaista syytöstä, eikä sellaista kukaan kunnon työläinen\ntekisikään, ainoastaan palkattu provokaattori. Pyydän kokousta\narvostelemaan vähän näitä asioita. Jos kyseessä olisi rehellinen\npeli, niin hän ei olisi ryhtynyt minua syyttämään, vaan olisi ensin\npuhdistanut puolustettavansa, Koudan. En usko kenenkään enää olevan\nepätietoisen heidän pelistään. Porvarit ovat soluttaneet omat\nmiehensä meidän keskuuteemme, tuhoamaan meidän taistelumme. Vai mitä\narvelette, toverit, eikö ole niin?\n\nAiron puoluelaisten taholta kuului hyvä-huutoja. Kokoushuone humisi\nkiihtyneitten äänten voimasta. Turhaan koetti puheenjohtaja saada\naikaan järjestystä. Äänet olivat kumminkin niin voimakkaita ja\nkiihtyneitä, ettei hänen järjestykseen kutsuva kehoituksensa kuulunut\njuuri hänen omia huuliaan pitemmälle.\n\nVäittelyä jatkui vielä tuokion. Lyhyet hiljaisuuden hetket päättyivät\naina uusiin valtavampiin meluamisiin. Jos joku yritti puhua, hukkui\nääni humuun. Eikä tiennyt aina, kuka puhui ja mistä. Kuuntelijat\npoistuivat toinen toisensa jälkeen kyllästyneinä, joten lopulta ei\nollut jäljellä muita kuin kaikkein pahimmat rähisijät. Nähtyään\nkokouksen jatkamisen hyödyttömäksi julisti puheenjohtaja sen\npäättyneeksi Airon ja hänen kannattajiensa meluavista vastalauseista\nhuolimatta. Kaikki hyvät yritykset raukesivat tällä kertaa tyhjiin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKouta ja Vilska poistuivat yhdessä. Heidän keskensä kuului olevan\nkinastelua. Kiista ei koskenut sen tärkeämpää asiaa kuin että Kouta\nnuhteli toveriaan hätiköimisestä ja liiallisesta kiihtymyksestä. Hän\nmoitti Mattia siitäkin, että tämä varomattomuudellaan oli aiheuttanut\nyleisen sekasorron, jonka takia päätöksien teko oli käynyt\nmahdottomaksi. Toinen koki puolustaa itseään parhaansa mukaan, vaikka\nmyönsikin äkkipikaisuutensa.\n\n-- Mutta, hyvä veli. Kuinka sinä voit sulattaa sellaisen törkeyden,\netenkin kun se kohdistuu sinuun itseesi? Kuunnella vaitiollen on\nsamaa kuin myöntää itsensä vikapääksi kaikkiin syytöksiin. Ei, minun\nluonnollani ei siedetä sellaista.\n\n-- Kuule nyt, Matti. Etkö tiedä, että yksi hullu voi tehdä enemmän\nvahinkoa kuin kymmenen viisasta ehtii korjata. En syytä sinua siitä,\nettä kiihtymyksesi olisi aiheuttanut sen, ettemme saaneet aikaan\nmieleisiämme päätöksiä, sillä sellaisia emme todennäköisesti olisi\nmuutenkaan onnistuneet saamaan, mutta siitä kuitenkin, ettei tullut\nmitään selvyyttä, epämieluistakaan, tähän sekavuuteen. Minusta oli\ntärkeää saada aikaan jollainenkin tulos, vaikkapa meidän kannaltamme\nkielteinenkin, sillä silloin olisimme voineet hyvällä syyllä\nvetäytyä pois ja jättää asian lopullisen hoidon muille. Ei siksi,\nettä tahtoisin nyt, kaikkein pahimmalla hetkellä vetäytyä sivuun\noman mukavuuteni tähden, vaan sentähden että nuo rähjääjät olisivat\nsaaneet hekin yrittää. Se olisi ollut heille suureksi hyödyksi ja\nepäilemättä he olisivat hetken reuhdottuaan järkiintyneet. Nyt tämä\nratkaisu siirtyi taas, ja saamme ponnistella kauan, ennenkuin tilanne\nselviää, ja se jää sinun kiihtymyksesi tiliin.\n\n-- En tahdo kiistää, ettenkö ehkä mennyt liiallisuuteen, mutta\npuolustan itseäni sillä, että maksoin hävyttömyydet hävyttömyyksillä.\n\n-- Niin teit, mutta olisit voinut jättää sen tekemättäkin.\n\n-- Ei märehditä tätä. Puhutaan jotakin järkevämpää.\n\n-- Niin. Tässä mielentilassa on yleensä vaikea mitään puhua. Vaikka\nen ole milloinkaan ollut tunneailahtelujen orja, askarruttavat\nminua nyt monetkin kysymykset. Viimeaikaisten kokemusteni mukana\non minun aatteellisuuteni saanut melko pahoja kolahduksia: se\non alkanut horjua. Sinä kauhistut minun tunnustustani, näen\nsen ilmeestäsi. Mutta onhan selvää, että jos uskomme johonkin\nasiaan aivan horjumattomasti ja olemme rakentaneet näistä\nuskomuksistamme itsellemme elämänkatsomuksen sekä ajatelleet tämän\ntuovan mukanaan vastaavaa hyötyä, ei vain meille itsellemme, vaan\nvieläpä kanssaihmisillemmekin, niin, kun tämä uskomme joidenkin\nonnettomien sattumien takia joutuu koetukselle ja kääntyy meille\nkärsimykseksi, niin se menettää samalla tehonsa, me alamme horjua\ntämän entisen uskomme ja uuden epäilyksemme välillä. En sano\ntätä niin ajatellen, että itse aaterakennelmassa olisi jotakin\nvikaa. Siinä ei tarvitse olla vikaa sen enempää kuin mitä on\nkaikissa inhimillisissä laitoksissa, juuri sen verran, ettei se\nvoi olla täydellinen, koska emme itse ole täydellisiä. Ajatukset\nja aatteet voivat olla hyvin kauniita, taisteluoppimme voi olla\nhyvin hyvä, kun vain huomaisimme ja osaisimme joka hetkellä\neliminoida siitä pois sen oleellisimman perusvian, profetian, mikä\nsiihen aina tarpeettomasti, tunnesyiden vaikutuksesta liitetään.\nTämä tulevaisuusennus ei voi olla paikkansapitävää, koska kerran\ninhimillinen ymmärrys ei ole kaikkinäkevä eikä -tietävä. Me\nsyytämme toisiamme onnettomuuksistamme, jotka olemme aiheuttaneet\nitsellemme omien menettelyjemme virheellisyydellä. Tai syytämme\nniistä jotakin järjestelmää, sotkien valtio- ja talousjärjestelmät\ntoisiinsa, osaamatta niitä erottaa silloin, kuin ne olisivat erikseen\nkäsitettävät tai yhdistää, milloin ne kiinteästi kytkeytyvät\ntoisiinsa. Uskomme kehityksen olevan suoraviivaisen ja kaiken\nuudistuksen käyvän uskomustemme mukaan. Se on kyllä vastoin elämän\nselvää perusajatusta. Silloinhan joutuisimme ns. tasaisen kehityksen\nalaisiksi, jota me kumminkin itse asiassa vastustamme. Näin ollen,\nkun näen, miten suuren ristiriidan edessä joudun joka hetki olemaan\nkoettaessani toteuttaa jotakin määrätyn järjestelmän mukaan,\ntulen Pietariksi ja ajattelen mieluummin mahdolliseksi ratkaista\nasioita käytännöllisen työn avulla kuin jonkin elimellisen, mutta\nteoreettisen yhteistoiminnan, kollektiivisen liikkeen avulla, joka\nenemmän jarruttaa kuin jouduttaa toivomaamme kehitystä. Sinulla on\njotakin mielessäsi. Haluat esittää vastalauseesi, -- Kouta kääntyi\ntoveriinsa päin. -- Aiot sanoa jotakin.\n\n-- E...en. En oikein tiedä tällä kertaa sanoa mitään. Sinä esität\nnämä uudet ajatuksesi niin äkkiä, etten voi niitä näin ensi hetkellä\nseuloa. Mutta palatkaamme vieläkin helpompaan keskusteluun.\n\nMatin pyyntö aiheutti pysähdyksen. Oikeamminhan se oli ollutkin\nyksinpuhelua, tilitystä kaiken entisen uskon ja nykyisen epäilyksen\nvälillä. Joskin hän aina siitä asti, kuin oli lähtenyt omin aivoin\najattelemaan, oli tehnyt tällaista tiliä, niin oli hän ennemmin\nsentään mukautunut samaan suoraan perusajatukseen mihin toisetkin,\nmutta nyt, juuri viimeisinä päivinä, oli hän omasta mielestäänkin\nvarsin merkillisellä tavalla lähtenyt loittonemaan pois tästä\nyhteisestä virrasta. Mihin, sitä ei hän vielä tiennyt. Hän tunsi vain\nniin selittämätöntä tarvetta tällaiseen tilitykseen, hän kaipasi\nuutta totuutta, minkälaista, se oli vaikeaa sanoa, mutta totuutta\nkumminkin, joka olisi vastannut lähemmin hänen pyrkimystään. Mikä se\ntotuus oli, sen hän sai myöhemmin kokea.\n\nHe kävelivät pitkän aikaa äänettöminä. Kouta tunsi nyt itsensä niin\nkummallisen yksinäiseksi. Mikään ei tuntunut häntä tällä hetkellä\nsitovan muihin, ei edes tähän läheisimpään toveriinsa. Vilska kulki\nsiinä hänen rinnallaan ikäänkuin tuntematon mies, jonka hän vasta\nnyt oli ensi kerran eläissään kohdannut. Tai kenties hän oli tämän\ntavannut ennemmin, mutta sangen kauan sitten, jonkin aaltoliikkeen\nmukana, jossa he kummatkin kulkivat samantapaisina hiukkasina\neteenpäin. Mutta nyt, kun hän tunsi irtautuvansa tuosta aallosta\nja eroavansa omaksi, yksinäiseksi minäkseen, toveri siinä vierellä\nalkoi tuntua kaukaiselta. Läheiseksi hän tunsi tämän ainoastaan\nihmisenä, jonka hän oli tuntenut joskus varhemmin, jolloin he olivat\nkulkeneet täysin omia teitään ja vasta matkalla yhtyneet samaan\nvirtaan. Kaikkihan onkin vain yhtymistä ja eroamista ja näistähän\nsyntynevätkin kaikki ne liikkeet, joita sanomme yhteisnimellä\ninhimilliseksi elämäksi!\n\nKeskustelua ei virinnyt. Kumpikin tunsi, niinkuin jotakin olisi\nkasvanut heidän välilleen, vaikka heitä niin monet siteet olivat\nennen yhdistäneetkin toisiinsa sekä ihmisinä, veljinä että\nyhteiskunnan saman luokan jäseninä. Tämä heidän yhteiskunnallinen\nasemansahan oli selvä ja yksinkertainen, he olivat leivästään,\nsiis toimeentulostaan, kamppailevia työmiehiä. Taistelevia\nyksilöitä, joiden kapinoimista ei aina ymmärretä ja jota kaikkein\nlyhytnäköisimmät ylempiin luokkiin kuuluvat pitävät tarpeettomana,\njopa vahingollisena. Senvuoksihan heihin ja heidän pyrkimyksiinsä\nsuhtaudutaankin eri tavoilla, yhdet osoittavat selvää yliolkaisuutta,\nhalveksumista, toiset pelonsekaista kunnioitusta. Heidän, työmiesten,\nkapinamieli ei leimahda liekkiin yksinomaan toimeentulon takia,\nvaan yhtä usein se leimahtaa tunnustuksen, arvonannon vaatimuksena.\nHe ovat kaikista puutteistaan huolimatta ylpeitä yksilöitä, jotka\ntuntevat täysin oman arvonsa, aateluutensa ja tahtovat sen teoin\nosoittaa. He vain ovat nurinkuristen sattumusten vuoksi jääneet\ntakalistoon, josta alinomaa vaativat pääsyä päivänpuolelle. Joukoksi\nheidät liittää vain heidän puutteellinen taloudellinen tilansa, ei\nmikään henkinen tarve. He kulkevat yhdessä tämän aineellisen pakon\nvaatimuksesta, mutta vieraita he tuntevat sittenkin toisilleen\nolevansa suurena massana ollen. Alunperinhän ihminen lieneekin\nollut yksinäinen, vasta aikojen varrella hänestä on tullut\nlaumaeläin täyteen asutussa maailmassa. Tästä yhteydestä häneen\nlienevät imeytyneet myös ne laumavaistot, joita hänessä väitetään\nolevan, mutta jotka ovat olleet hänelle vaelluksensa alkupäässä\ntuntemattomia. Sosiaalinen tunne, mitä se on? Olematon käsite\nalkujaan. Niin kauan kuin ihmisillä on ollut tarpeeksi liikkumatilaa,\neivät he ole tunteneet sellaista yhteyden tarvetta, mitä nyt pidetään\nvälttämättömänä. Nykyjään voi sen käsittää vain hyötyperiaatteena,\nei muuna. Ihminen tuntee sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta vain\nsikäli kuin arvelee voivansa sen avulla toteuttaa omaa yksilöllistä\npyrkimystään, pyrkimystä ylhäiseen eristäytyneisyyteen. Sama laki\nhallitsee niin työmiehen kuin yläluokkalaisenkin sielua. Suuren\nyhteenkuuluvaisuuden julistus, niin kaunis kuin se onkin ajateltuna,\nei perimmältään lämmitä kenenkään sisäistä minää sen pohjimmaisia\nuumenia myöten. Suurimmat voittonsa on ihminen niittänyt yksinään,\nitse yhteenkuuluvaisuuden julistajatkin, sillä heidän julistuksensa\non syntynyt yksinäisen sielun suurena toiveena. Nietzshen suuri\nyksinäisyyden julistus tuntuu olevan kaikkein lähimpänä ihmisen\ntodellista luontoa.\n\nAivot. Ne ovat kummalliset kapineet. Ne saattavat luoda omituisia\nmielialoja, vaihdellen kirkkaista, seesteisistä ajatuksista\nmitä synkimpiin ja värittömimpiin mielikuviin. Ja ajatukset\nsiirtyvät, tarttuvat toisesta ihmisestä toiseen. Niin nyt näillä\ntoveruksillakin. Heidän mielensä olivat painuneet kaikkein\nalhaisimpaan vireeseensä, he vaelsivat katua eteenpäin synkkinä ja\nvaitonaisina. Ainoastaan raitiovaunujen hitaan tasaiset, jyrisevät\nsekä autojen nopeammat, kiitävät ja sihahtavat äänet tunkeutuivat\nainoina katuääninä heidän korviinsa, muut äänet vaikenivat kokonaan.\nMereltä puhalsi jo syksyinen tuuli. Se huokui kylmää ja värisytti\nkumpaakin. Ehkä tämä erikoisen tunnetilan ja ilman jäätävä vaikutus\nviritti nuo yhtäläiset ajatukset. Matti ei kuitenkaan vilkkaampana\nja seuraa rakastavampana voinut viihtyä tällaiseen äänettömään\nvaellukseen ja siksi hän puhkesikin sanoihin:\n\n-- Kuinkahan tässä lopultakin käy? Talvi pakkaa päälle eikä ansiosta\nole tietoakaan. Nälkä ja kylmyys kouristavat jo minuakin, miten ne\nkouristanevatkaan muita, joilla on enemmän taakkaa kannettavanaan? En\nvoi siirtyä muuallekaan. Olosuhteita ei voi paeta. Nykyinen maailma\non liian ahdas, jotta voisi karttaa hetkellistä onnettomuutta. Ei,\ntuho tässä väkisinkin tulee eleen. Järkkymättömänä kuin kohtalo,\njohon en ole tähän saakka uskonut...\n\nMatin huokailut herättivät Antin myllertävistä ajatuksistaan. Oli\nniinkuin hän olisi nyt vasta älynnyt jotakin ensi kerran, oli\nkuin hän olisi tähän asti kulkenut yksin pimeässä ja nyt äkkiä\njoutunut valoon. Mutta hän kokosi ajatuksensa, hänen ajan- ja\npaikallisuudenvaistonsa heräsi.\n\n-- En voi sanoa sinulle mitään lohduttavaa. Mutta ratkaisun on\ntultava pian eikä se kauan enää voi viipyäkään. Olen varma siitä,\nettä ellei lakko pääty muuten, niin alkavat miehet yksitellen pyrkiä\ntöihin. Ellei tapahdu pikaista käännöstä asiassa, voi alkaa oikea\nkilpajuoksu, ja ne, jotka jäävät viimeisiksi, saavat katsella tyhjin\nsuin. Toverillista ei tämä menettely tietenkään ole, mutta hätä\nei lue lakia. Jos näin tulee tapahtumaan, tulemme me luultavasti\nolemaan näitä tyhjin suin katselijoita. Meille tuskin löytynee\nenää silloin paikkaa, mutta emme mahda sillekään mitään. Ajan\nmittaan kyllä palautuvat säännölliset olot ja sitten voi meilläkin\nolla mahdollisuuksia. Nyt niitä ei ole. Ei siksi, että olisimme\nkyvyttömiä, vaan koska meitä hallitsevat periaatteet enemmän kuin\nnälänkään pakko.\n\nYö oli jo hyvin pitkällä, ja enempää puhelematta he kääntyivät\nkotiinsa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKului muutamia viikkoja ja kävi, niinkuin Kouta oli ennustanutkin:\ntyöläiset alkoivat joukoittain pyrkiä töihin. Mutta työnantaja\nei ollut osannut varustautua tällaisen mahdollisuuden varalta,\nja lakkolaisten onneksi ei näitä pyrkijöitä voitukaan ottaa heti\ntöihin. Siksi ei tästä vielä koitunut äärimmäistä vaaraa. Mutta\nerään vaikutuksen tämä kumminkin sai lakkolaisten keskuudessa\naikaan: se havahdutti horjumattomimmatkin tajuamaan sen vaaran, mikä\naiheutuisi, jos töihin paluu tapahtuisi noin säännöttömänä, villinä\nkilpajuoksuna. Ja nyt vaadittiin komiteaa kutsumaan koolle yleinen\nkokous uudestaan päättämään lakon lopettamisesta.\n\nTätä toivomusta noudatettiin.\n\nVallitsi entisestäänkin masentuneempi mieliala. Rohkeus, kuten\naatteelliset intohimotkin, laskeutui samassa suhteessa kuin töihin\nhätäileminen lisääntyi. Tämä kokous oli entisiin verrattuna liiankin\ntyyni, suorastaan lamautunut. Tosin Airo vieläkin yritti vastustaa\nlakon lopettamista, kuvaillen värikkäästi niitä mahdollisuuksia,\njotka pakostakin tulisivat lähiaikoina avautumaan. Sillä, hän\nvakuutti, liike-elämä on kulkeutunut aallonpohjaan, josta se\nkohdakkoin tulee kohoamaan, synnyttäen samalla vilkkaat työmarkkinat\nja niiden mukana työläisille kultaiset ajat. Senvuoksi olisi vielä\njonkin aikaa kestettävä, voitto tulisi olemaan varma, siitä ei ollut\nepäilemistäkään. Tukeakseen väitteitään hän luki pitkiä otteita\nerilaisista kiertokirjeistä, kappaleita sanomalehdistä ja muutakin.\nMutta kukaan ei kuunnellut niitä eikä viitsinyt vastata hänelle, ja\nhän sai puhua ihmistäydessä huoneessa tyhjille seinille.\n\nHän ei saanutkaan enää mielialoja puolelleen. Lakkolaiset olivat\nsaaneet jo tarpeekseen hyödyttömästä taistelustaan, ja jokaisen\nmielessä paloi halu päästä työhön. Sitä vaati elämisenpakko,\nautioiksi riistetyt kodit, puutetta kärsivät vaimot ja lapset. Nyt\noltiin sangen auliita neuvotteluvaltuuksien myöntämiseen. Syntyi uusi\nväittely, kun komitean muut jäsenet kieltäytyivät ottamasta Airoa\nmukaansa neuvotteluihin, mutta he olivat peräänantamattomia ja heidän\ntaipumattomuutensa tähden valittiin neuvottelijaksi Airon sijaan\nVilska.\n\nAiron tappio oli ensimmäisen kerran näin täydellinen. Päätökset\nolivat hänelle karvaita paloja, ja hän pani niiden johdosta useita\nvastalauseita, mutta mitään merkitystähän niillä ei ollut. Hänen\nvaikutusvaltansa oli tällä kertaa tyyten loppunut. Ja jo monet hänen\nvanhat kannattajansakin mutisivat vihaisia sanoja.\n\nKahden viikon kuluttua lakko lopullisesti päättyi. Työehtosopimusta\nei saatu ja tehdyn vapaan sopimuksen mukaan oli tyydyttävä siihen,\nettä vanhat työläiset pääsevät töihin sikäli kuin paikkoja riittää\nja työt laajenevat. Töiden vilkastuminen tapahtui kuitenkin hyvin\nhitaasti, ja vain vähin erin päästiin alkuun. Kahdenkymmenenviiden\nmiehen ryhmissä sitten palattiinkin, mutta työnantaja seuloi, ottaen\nensin taitavimmat. Katkeruuden ilmauksia kyllä kuului, mutta niitä\nei kukaan kuunnellut eikä asialle olisi mitään voinutkaan. Näin\nperinpohjaisen musertavaa tappiota eivät työläiset vielä koskaan\nennen olleet kokeneet.\n\nOnnettomuus oli niin suuri, että sen vaikutukset tuntuivat vielä\nkauan jälkeenpäin. Vähän kerrallaan alkoi koteihin palata esineitä,\njotka oli myyty, pantattu tai muuten hävitetty. Mutta eivät yksistään\ntyöläisten keskuudessa nämä jälkivaikutukset tuntuneet, vaan\nkaikkialla muuallakin, olihan vallinnut taloudellinen pulakausi.\nSanotaanpa tällaisten olevan kapitalistisen järjestelmän pahimmat\nvitsaukset. Liekö tämä kerta sitten ollut luonnollinen ilmiö taikka\nvain epäsäännöllinen sattuma. Mutta yksipuolinen se ei kuitenkaan\nollut, sen syntymiseen vaikuttivat yhtä paljon kummatkin tuotannon\npäätekijät: työ ja pääoma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKouta ja Tunturi osuivat työkaluosaston ovella vastakkain. Kouta\npysähtyi ällistyneenä, Tunturi oli suuresti tänä aikana muuttunut.\nHän oli ollut ensin jonkin aikaa lakossa hänkin, mutta puutteen\npakottamana oli mennyt pyrkimään töihin ja päässytkin. Nyt rauhan\npalattua katseltiin Tunturia samoin kuin muitakin lakonrikkojia\nsyrjäsilmin..., vaikka työrauha säilyikin. Oli mielenkiintoista\nseurata tätä nurjuutta. Lakossa olleilla tuntui omasta mielestään\nolevan siveellinen yliote näiden toisten suhteen, ja kun\nviimeksimainitut olivat lisäksi vähemmistönä, niin tuo mielialan\nnurjuus vaikutti, ja senvuoksi he olivatkin sangen arkailevia,\ntoiset heistä osoittivat jo kärsimyksen oireitakin. Puhumista ja\nkanssakäyntiä heidän kanssaan koetettiin välttää, mikäli erittäin\npakottavat syyt eivät sitä vaatineet. Tuntui kuin olisi ollut\nhiljainen lupaus tämäntapaisesta yhteisestä menettelystä ja olisi\npidetty tavattomana rikkomuksena, jos joku olisi poikennut tästä\näänettömästä sopimuksesta. Mutta nyt kumminkin tapahtui sellainen\nihme, että Kouta pysähdytti Tunturin, alkaen puhella hänen kanssaan.\n\n-- Kas, Tunturi! Vielähän tekin elätte! Täällä sitä taas ollaan.\nMiten asiat sujuvat?\n\n-- Eipä kannata kehua! Vanhuus ja muut vaivat siihen lisäksi alkavat\nahdistaa. Yksikö näitä vaivoja on vanhalla miehellä. Täällähän sitä\nollaan, mutta jaksaneeko tuota enää kovinkaan kauan? Minäkin olen\nollut jo neljättäkymmentä vuotta, ja nyt alkaa jo väliin tuntua\nsellaiselta kuin tämä vuosi olisi viimeiseni.\n\n-- Eihän sentään, Tunturi. Vielähän teillä on mahdollisuuksia elää\nparisenkymmentä vuotta lisää.\n\n-- Niinhän sen nuori ja voimakas päättelee. Mutta eiväthän\nruumiilliset vaivat ole ainoat, jotka minua kuluttavat. Vaivoja on\nniin monenlaisia.\n\n-- Minä ymmärrän kyllä, mitä tarkoitatte. Niin, ne ovat ikäviä\nilmiöitä, eikä niille mahda mitään.\n\n-- Niin ovat. Mutta hätä käski, ja kyllä sai Kouta ymmärtää, kun on\nkymmenen suuta ja...\n\n-- Liiankin hyvin. Vähemmässäkin on jo liikaa.\n\n-- Oli oikein ilahduttavaa tavata juuri sinut. Juttelimmehan ennenkin\nmonet rupeamat siihen aikaan, jolloin sinä olit vielä pyöräsorvissa.\nAjattelinkin, että jokohan Kouta jäi pois, kun en kohta ensimmäisenä\npäivänä lakon päättymisen jälkeen sinua nähnyt. Tekee tosiaankin niin\nhyvää tämä sananvaihto.\n\n-- Tunturi voi olla vakuutettu siitä, että minä tulen vaihtamaan\nkanssanne sanoja useamminkin kuin tämän kerran. Minä ymmärrän kyllä\nne syyt, mitkä ovat Tunturia pakottaneet sen askelen ottamiseen, ja\nsen taakan, mikä on ollut ennen ja nytkin kannettavana. Monet ovat\nlangenneet paljon vähemmästäkin. Tunturi tulee silloin, kun vain on\naikaa, minun kanssani juttelemaan. Minä kyllä vaihdan mielelläni\najatuksia jokaisen kanssa.\n\n-- Niin. Kouta on ollutkin aina niin toisenlainen kuin muut.\n\nTunturi köpitti työpaikalleen. Kouta katseli vielä hänen jälkeensä.\nKovasti hän olikin vanhentunut, tukka harmaantunut, varsi\nkumaroitunut, jaloista näytti jäntevyys menneen, ne horjahtelivat\nja kädet heilahtelivat vavahdellen. Näkyi, etteivät hermot eivätkä\njäsenet enää totelleet tahdon määräyksiä, vaan liikahtelivat\nitsestään. Niiden liikkeistä näki selvästi, miten vähän yhteistä\nniillä enää olikaan tahdon ja ajatuksen kanssa. Hän tunsi niin suurta\nmyötätuntoa tuota vanhaa miestä kohtaan, että tuntui kuin tämän\nkärsimykset olisivat olleet hänen omiaan. Tunturin elämä ei ollut\nkaikkein helpoimpia, vaivat ja vastukset, uurastus ja kieltäymykset\nolivat olleet alusta asti sen pääsisältönä. Kouta unohtui seisomaan\npaikoilleen terä kädessään. Hän seisoi siinä tovin, kunnes kevyt\ntöytäisy hänet siitä herätti. Eräs työtoveri oli takana. Hän kääntyi\nsinnepäin.\n\n-- Miten sinä viitsit lähteä puheisiin noiden pitkäkorvien kanssa?\n\n-- Hän on vanha toverini, ja olisi väärin, jos osoittaisin hänelle\nmieltäni. Hänen elämänsä ei ole muutenkaan ollut helppoa, enkä minä\nrupea häntä katkeroittamaan.\n\n-- Että järjestynyt työläinen voi olla niin lammasmaisen laupias. --\nHalveksivin elein kääntyi puhutteli ja poispäin.\n\n-- Meitähän on niin monenlaisia, yhdet susia, toiset lampaita, aina\nolosuhteiden mukaan.\n\nMiehet vetäytyivät päivällistunniksi konepajan ruokailuhuoneeseen.\nKoudan tullessa sisään oli siellä äänekäs ja kiihtynyt keskustelu\nkäynnissä. Kiistelijät eivät huomanneet lainkaan uusia tulijoita,\nniin intoutuneita he olivat väittelyynsä. Kuului erilaisia\nmielipiteitä.\n\n-- Mokoma veljeileminen on moraalitonta. Joka sitä tekee, on\nsamaa maata kuin pitkäkorvatkin. Eikä heidän välillään oikeastaan\nmitään eroa olekaan. Enkö ole aina sanonut, ettei Koudasta tiedä\nmitään, millä asioilla hän oikein liikkuu. Hän lopetti lakon\nmeidän vahingoksemme. Tietysti hänestä eräänä päivänä vääntäytyy\nmestari tähän taloon, piiska meille kaikille. Ja silloin sitä\nsaadaan lopputilejä, että roikaa, ja loput saavat tuntea jumalansa.\nAinoastaan pitkäkorvat saavat jäädä jäljelle. Veljeileminen heidän\nkanssaan on hyvä suositus. Herrat näkevät miehen luonnon, ja\nälyäväthän he siitä kiepauttaa näin hyvän miehen ylemmälle oksalle.\n\n-- Ei Airon tarvitse sellaista pelätä. -- Edellinen puhuja oli Airo.\n-- Minun mahdollinen kunnianhimoni ei tule käymään niin tuhoisaksi\nkuin te näytätte pelkäävän. On monta porrasta kiivettävänä, ennenkuin\nmestarin tuoli joutuu minun alleni, ja siihen mennessä maailma jo voi\nolla paljon toisenlainen. Ja Airokin voi olla jo silloin jollakin\nylemmällä porraspuulla, mikäli minä teidät oikein tunnen. -- Hän\nmuutti äänensä pilkalliseen sävyyn. -- Sitäpaitsi teillä on paljon\nenemmän varaa tinkiä periaatteistanne kuin minulla syystä, että ne\nmielestänne ovat puhtaampia ja niitä on enemmän. Minullahan ei enää\nolekaan, ainakaan teidän sanojenne mukaan, paljoakaan sellaista\ntavaraa pois heitettäväksi. Jos minä jouduin sopimaan lakon, tein sen\njärjestön valtuuksilla, ja jos minä vaikutin sovinnolliseen suuntaan,\ntein niin omantuntoni vaatimuksesta, en oman hyötyni vuoksi. Ja\nsen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei siitä kaikesta ole\nminulle mitään etuja langennut enempää kuin muillekaan. En edes\npyrkinyt työhönkään ennen teitä, vaan jätin niin monelle kuin katsoin\nsuinkin mahdolliseksi siihen tilaisuuden ennen itseäni. En sano tätä\nkerskatakseni sillä. Mutta nämä kaikki lasketaan kai minulle suuriksi\nsynneiksi? -- Hänen äänensä kajahti vieläkin ivallisemmin.\n\nKiihtynyt puhelu vaikeni hetkeksi tämän yllätyksen takia. Mutta\npian kokosivat moittijat malttinsa ja rupesivat, etenkin Koudan\nviimeisistä sanoista ärtyneenä, uusiin ryntäyksiin. Päämiehenä\nesiintyi nytkin hänen vanha kilpailijansa Airo, joka vieritti esiin\nuusia syitä.\n\n-- Tietysti veljeilyllä pitkäkorvien kanssa on tarkoituksensa.\nKyllä me jo tunnemme Koudan siksi hyvin, että tiedämme, ettei hän\najattele eikä myös tee mitään tarkoituksettomasti. Jokainen, jolle\nperiaatteet ovat pyhiä, välttää häpäisemästä niitä. Hän kunnioittaa\nomiaan ja toisten periaatteita siksi paljon, ettei halua loukata\nheitä seurustelemisellaan yhteisen asian pettäjien kanssa. Minä otan\nvelvollisuudekseni varoittaa teitä sellaisesta kanssakäymisestä\nomasta ja toisten puolesta.\n\n-- Sitä varoitusta minä en tule ottamaan varteen. Ilmoitan sen nyt\njo viimeisenä sananani. Olen tuntenut Tunturin paljon kauemmin kuin\nyhdenkään toisen teistä, tunnen ja tiedän hänen elämänsä kovuuden\nsamoinkuin ne syyt, joiden vuoksi hän ei voinut pysyä lujana\ntaistelumme loppuun saakka. Ja tämä tuntemukseni on pakottanut minut\narvostelemaan häntä ja hänen menettelyään toisin sekä lievittämään\nhänen yksinäisyyttään. En tahdo pestä häntä enempää kuin itseänikään\npuhtaaksi teidän silmissänne, mutta myöskään en syytä häntä\nmilloinkaan. En esitä enää useampia syitä asian selitykseksi, kukin\nvoi ajatella minusta ja menettelystäni miten haluaa, se ei vaikuta\nminuun mitään.\n\nMurinaa kuului, mutta nämä jyrkät sanat katkaisivat puheen. Vaitiolo\nvallitsi koko sen päivällistunnin.\n\n\n\n\n5.\n\n\n-- Antti, tiedätkö mitä? Katsos tässä! Minä maksan sinulle lainani\ntakaisin. -- Elma ojensi miehelleen säästökirjan.\n\n-- Mitä? Miten sinä olet saanut sen aikaan?\n\n-- Helposti. Tiedäthän, että olen käynyt työssä silitysliikkeissä\nja niin olen voinut hankkia takaisin sen pienen määrän, minkä\ntulin lakon aikana käyttäneeksi. Mutta jos voit lainata minulle\nsäästöistäsi vielä vähäksi aikaa, niin olisin kiitollinen. Olen\naikonut perustaa itselleni liikkeen.\n\n-- Tietysti. Voit ottaa lainaamattakin, mutta minkä liikkeen olet\naikonut perustaa?\n\n-- Silitysliikkeen tietysti. Ja sitten sinä voit mennä toteuttamaan\nvanhan mielitekosi. Minä pidän sillä aikaa elatuksestamme huolen.\n\n-- Mutta, Elma, kunhan et vain ajaisi karille itseäsi?\n\n-- Älä pelkää sellaista! Minä olen arvioinut kaikki tarkoin.\n\n-- Oletpa sinä puuhakas, sanoi Antti ja pyöräytti Elman\nsyliinsä. Siinä istuessaan selitti Elma kaikki suunnitelmansa\nyksityiskohdat, ja Antin oli myönnettävä ne paikkansapitäviksi ja\noikein ajatelluiksi. Ainoa pelko, mikä häneen jäi, oli se, että\nElma rasittaisi ehkä itseään liiaksi, ottaisi itselleen suuremman\ntyötaakan kuin jaksaisi suorittaa. Mutta tämä ei ottanut kuullakseen\nniitä vastaväitteitä, vaan vakuutti kyllä tietävänsä määränsä, joten\nsellaista vaaraa ei ollut olemassa, ja kyllä hän voi siitä huolimatta\nvielä hoitaa kotinsakin, kun muuttuvat olosuhteet vähentäisivät\npuolestaan siihen käytettävää työtä. Tämän selityksen tulos oli,\nettei Antti enää sen enempää vastustellut vaimonsa suunnitelmia.\n\nHeidän vanhat ystävänsä Vaara ja Vilska saapuivat. Toverukset\nnäyttivät huolestuneilta. Matti oli suorastaan synkkä. Antti otti\nheidät hilpein mielin vastaan, hän oli keventynyt äskeisestä.\n\n-- Mikä sinuun, Matti, on mennyt, kun tulet kylään noin\nukkostuulisena? Onko jotakin hullusti, vai kuinka?\n\nKoskeeko pula nyt taas elämisenkeinoa? Jos se on vaivana, niin\nvoimmehan me nyt sellaiset torjua.\n\n-- Ei nyt tällä kertaa sellainen hätä koettele. Eikä minun pyykkini\nole nyt liossa ollenkaan, pikemminkin sinun.\n\n-- No, ja miten se on likaantunut? Vaimoni tässä suunnittelee\npesulaitosta, joten se saadaan puhtaaksi, leikitteli Kouta.\n\n-- Toiset voivat sen tahria sitä mukaa, urahti Vaara.\n\n-- Aavistan. Tulitte kai tekin varoittamaan minua tämänpäiväisten\ntapahtumien vuoksi. Ilmoitinhan jo ruokailuhuoneessa, etten anna\nkenenkään tässä asiassa määrätä. Saman sanon teillekin.\n\n-- Emme tulleet sinua mistään varoittamaan, vaan keskustelemaan\nkanssasi ystävinä ja tovereina asiasta. Eikö olisi mahdollista\nvälttää sellaisten sattumusten uusiintumista. Sinun vihollisesi, ja\nminunkin, saavat aihetta siitä käydä kimppuusi ja solvata.\n\n-- Sellaisesta en välitä. Tehkööt mitä haluavat!\n\n-- Etkö voisi hiukan varoa ja rajoittaa tuota kanssakäymistä? En\nväitä sinun olevan väärässä, mutta voisithan kumminkin välttää\nriitoja.\n\n-- Minä en tingi teidänkään kanssanne vähääkään tässä asiassa. Muiden\nkanssa en antautuisi keskusteluunkaan. Vaikka en olekaan niitä, jotka\nkaikessa noudattavat velvoitusta: antakaa anteeksi niille, jotka ovat\nteitä vastaan rikkoneet, että teillekin anteeksi annettaisiin, niin\nvanha toveruuteni, niin etäistä ja kehkeymätöntä kuin se yleensä\non ollutkin, vaatii minua tekemään jotakin helpottaakseni Tunturin\nyksinäisiä päiviä. Teidänkään pyynnöstänne en muuta menettelyäni. On\nparasta, että puhelemme jostakin muusta. Minä pidän kyllä puoleni ja\nvastaan seurauksista.\n\nSiihen se jäi.\n\nMutta työmaalla kyti. Airo ei unohtanut tappioitaan. Hän ei unohtanut\nsitä, että hän ratkaisevalla hetkellä oli menettänyt johtovaltansa\ntämän tehtaan työläisiin ja että oli saanut nähdä vihaamansa miehen\npääsevän määräämään asioista. Oli katkeraa tietää, että johtovalta\nja joukkosuosio oli tämän toisen hallussa, tästä oli tullut heille\nse auktoriteetti, mikä hän oli ennen ollut. Kun hän sisimmältään oli\nvallan- ja kunnianhimoinen, ei hän voinut ilman suuttumukseen ja\nvihaan saakka kohoavaa mielenkarvautta tyytyä asiaintilaan. Mutta\nkoska hän ei enää voinut muuttaa menneitä asioita mieleisikseen,\npäätti hän aina ja joka paikassa tehdä kaiken voitavansa kilpailijan\nsyrjäyttämiseksi. Eihän hän ollut lakkoaikanakaan valinnut keinojaan.\nKun tuo toinen oli pyrkinyt saamaan vaikutusvaltaa, hän oli aina\nempimättä turvautunut halpamaisiinkin menettelyihin. Pääasia hänelle\noli ollut se, että joukot olisivat seuranneet hänen viittauksiaan.\nYlempiensä edessä hän kyllä alistui nöyrtymään, kerjäämään, jopa\nmatelemaankin, mutta omalla tunkiollaan hän sentään tahtoi pysyä\nkukkona. Tämä nuorukainen oli sukeltautunut kaikkein pahimpana\najankohtana hänen tielleen, järkeilyillään ja vastaväitteillään\ntehnyt hänen hyvin johtamastaan suuresta yhteiskunnallisesta\ntaistelusta, niin hän lakkoa kannattajilleen kuvaili, pannukakun.\nTurmellut joukon taisteluhengen ja riistänyt voitonmahdollisuudet,\ntehnyt miehistä laisiaan lampaita, jotka jaarittelevat ja määkivät\nnyt hänen perässään noita turhanpäiväisiä järkisyitä. Niinkuin niitä\nei muut ymmärtäisi? Sellaisenko hän, vanha, kokenut luokkataistelija,\nantaisi olla rauhassa ja nauttia saavuttamansa suosion hedelmistä\nja imeytyä heidän sieluihinsa? Ei, ei milloinkaan! Ja hän vannoi\nmielensä sisimmissä kammioissa kukistavansa keinoilla millä hyvänsä\ntuon nulikan, joka ei ollut katsellut maailmaa aidanrakoa pitemmälle,\njotavastoin hän oli taistellut maapallon toisellakin puoliskolla.\nNyt, nyt avautui tilaisuus riisua verhot joukon silmiltä, nyt he\ntulevat näkemään, mikä tämä on miehiään. Tämä uskalsi ottaa itselleen\noikeuksia ja vapauksia kunnioittamatta taistelutoveriensa pyhimpiä\ntunteita. Ja jos hän ei nyt nujertaisi tuota miestä, niin, niin kyllä\nsiihen vielä tilaisuuksia avautuisi! Hän tekee sen, varmasti tekee...!\n\nHän kiihoitti toisia. Kouta sitävastoin menetteli niinkuin oli\nsanonutkin. Hän kävi aina tilaisuuden ilmaantuessa Tunturin luona ja\nkutsui tämän taas luokseen, milloin tälle vain sopi. Tunturi noudatti\nmielellään kutsua, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä\nkahinasta, jonka aiheuttajana oli. Mutta nämä käynnit virkistivät\nsiinä määrin hänen mieltään, että hänessä näkyi selviä nuortumisen\nja reipastumisen merkkejä. Entistään virkistyneempänä palasi Tunturi\nsorvinsa ääreen.\n\nJoskaan ei asiaa enää märehditty ruokailuhuoneessa\npäivällistunneilla, niin sitä enemmän Airo teki työtä muokatakseen\nmielialoja vihamielisiksi Koutaa kohtaan. Hän kuiskutteli tuovansa\ntämän asian vielä sopivassa tilaisuudessa ammattiosaston kokoukseen\nkäsiteltäväksi. -- Sillä oliko nyt sopivaa menettelyä järjestyneen\ntyöläisen puolelta tuollainen? -- Ja hän vastasi siihen itse. -- Ei,\nse ei ole sopivaa, -- ja toistaen tätä mieliajatustaan hän alkoi\nsaada muitakin vähin erin vakuuttuneiksi sen sopimattomuudesta.\nTunnesyihin hän oli aina ennenkin vedonnut, ja aatteelliset\ntunnesyyt ovat yhtä tulenarkoja kuin muutkin, mielet kohoavat äkkiä\nkiehumapisteeseen niihin kosketeltaessa. Näitä hän ymmärsi nyt vaalia\nja lämmittää.\n\nHän oli aivan varma tuon odotetun päivän tulemisesta, jolloin\nhän saavuttaisi suuren voittonsa, jolloin hän olisi taas sama,\noraakkelimaisesti vastaileva joukkojen johtaja kuin ennenkin, jolloin\ntaas kaikki kääntyisivät hänen puoleensa kysymyksineen -- ja jos\ntästä aika kääntyisi, hän voisi johtaa heidät uuteen, paremmin\nonnistuvaan yhteiskunnalliseen taisteluun ja kohoaisi merkitseväksi\nmieheksi.\n\nMutta sopivaa tilaisuutta siihen ei vain tahtonut koittaa. Lakon\njälkeen olivat ihmiset väsähtäneitä, he oleilivat mieluimmin\nkotinurkissaan ja lepuuttivat hermojaan. Ne olivatkin joutuneet\ntaistelun aikana useasti kovalle koetukselle, ja kun se nyt oli\npäättynyt tappioon, olivat kaikki alakuloisia. Ammattiosaston\nkokouksissa kävi vähän väkeä, niihin ei voinut puhaltaa eloa.\nTärkeätkin kysymykset menivät huomaamatta ohitse, kukaan ei tahtonut\nvaivata itseään, vain harvat ja hyvin vakaumukselliset yksilöt\nseurasivat samalla lailla kuin ennenkin osaston toimintaa. Mutta\nheitä oli liian vähän, että olisi asian voinut ottaa esille, ja niin\nse siirtyi siirtymistään.\n\nMutta virkistymisen oireita sentään näkyi ilmassa. Ja ne merkit Airo\npani tarkoin mieleensä. Niistä voisi kehittyä vielä jotakin? Mutta\nKoutakin seurasi näitä ilmiöitä omalla tahollaan, ne olivat hänestä\nuusia ja erikoisia.\n\nLakon aikana oli tällä teollisuudenalalla tehty paljon työtä. Nyt\nsaatiin joka päivä kokea uusia yllätyksiä sinä aikana kehitettyjen\ntyötapojen ja -menetelmien muodossa. Työketjua oli entisestään\ntehostettu. Määrätietoiset aivot olivat näiden koneiden käyttäjien\ntavallaan levätessä ja taistellessa tätä kehitysvirtaa vastaan\nsuunnitelleet uupumatta uusia apuneuvoja. Insinöörit olivat tehneet\ntutkimusmatkoja ja tuoneet uusia menettelytapoja, työtapoja, jotka\ntaas lisäsivät huomattavasti työsaavutuksia. Tätä aikaa oli käytetty\nvastakkaisella taholla sangen hedelmällisesti. Oli kokeiltu laajassa\nmitassa ja näin saavutettu huomattavia työsäästöjä. Apulaitteita\noli parannettu perinpohjin ja nytkin niitä parannettiin, nythän oli\ntaas riittävästi työvoimaa ja valmiita suunnitelmia, joita voitiin\ntoteuttaa. Ruuvi kiertyi automaattisesti tiukemmalle. Tuntui kuin\nnäkymätön käsi olisi ollut aina sitä kireämmälle vääntämässä. Ruuvien\nkierteet puristuivat, ne lujittuivat, olihan niiden särmiä hiottu,\njoten niillä oli mahdollisuuskin kiristyä. Mutta tämä osoitti vain\nsen tosiasian, miten pysähtymätön kehityksen kulku on. Levossa\nollessaankin se kulkee eteenpäin, vastustuksestakin huolimatta\nse kiihtyy, ja nyt sai jokainen ponnistella entistä lujemmin\naikaurakkansa kanssa, jos mieli pysyä leivässä. Mutta nyt oltiin\nhenkisesti niin uupuneita, ettei voinut ajatellakaan vastarintaa.\nYksi seuraus tästä oli: pakko opetti työntekijät suoriutumaan\nvaikeuksista, tulemaan kehittyneen tekniikan kanssa tasavertaisiksi\nja tottumaan siihen, ettei sen säätämä pirullinen palkkaruuvi\nkuristanut kuoliaiksi heitä, vaan että he kykenivät sittenkin käymään\nsamassa tahdissa. Se onkin suurenmoisinta ihmistyössä, että se\nkaikista huimaavista uudistuksista huolimatta pysyy koneiden tasolla.\nMutta tässäkin voi havaita sen tosiasian, etteivät koneet voi mennä\nihmisen edelle, vaan ihminen kehittyy, jos sattuu jäämään jälkeen,\nniiden tasolle ja jonkin ajan kuluttua niitä pitemmällekin. Tämän\nvalossa on ymmärrettävissä sekin, ettei inhimillinen ajatus saavuta\nmilloinkaan millään alalla viimeistä tulosta, vaan että sillä on\nloppumattomat mahdollisuudet kohottaa järkensä saavutuksia. Tällä\nhaavaa meistä tuntuu väliin siltä, niinkuin kaikella olisi rajansa,\nmutta mitään rajoja ei ole, ja vuosikymmenen päästä kaikki on\nmuuttunut toiseksi, yksinpä epäilyksemmekin.\n\nKouta seurasi näitä ilmiöitä jännittyneenä, yhtä jännittyneenä kuin\nAirokin, vaikka heidän ajatuksensa pyörivätkin eri ratoja. Häntä\nhämmästytti sanomattomasti kaikki. Ennen muita hän oli hämmästynyt\nsiitä mukautuvaisuudesta, mitä työntekijät osoittivat suoriutuessaan\nnäistä uusista vaikeuksista. Ennen käytyä taistelua se olisi\nollut mahdotonta, he olisivat nousseet ennemmin tai myöhemmin\nvastarintaan. Ja nyt hän huomasi senkin, että lakko olisi syntynyt\nkerran kuitenkin. Se on aina luonnollinen vastailmiö. Otollisempana\najankohtana puhjetessaan olisi se ehkä tuottanut työläisille enemmän\nhyötyä, mutta samalla hidastanut tätä valtavaa kehityskulkua. Hän\nei suorastaan iloinnut asian nykyisestä tilasta, mutta ei voinut\nsitä surrakaan, hän totesi tämän vain eräänä kehityksellisenä\nvälttämättömyytenä, jota ei voinut kiertää, ja päätteli, että ehkä\nse sittenkin oli onnellisempaa, ehkä tämä vaihe voitiin sivuuttaa\nparemmin juuri nyt kuin myöhemmin. Oli hyvä, että siitä oli päästy\njo. Tekniikan edetessä olisivat taistelut muodostuneet vieläkin\nvaltavammiksi. Hän ajatteli mielellään, että kukaties vaikuttaneekin\ntässä se kehityksen säätäjä, johon hän oli aina uskonut. Kaikki\nseikat vahvistivat hänen päätelmiänsä.\n\nSitäpaitsi tämä tarkkaileminen oli hänelle mieskohtaisesti hyvin\nkiintoisaa. Kaikki eivät huomanneet sitä. Heiltä ei jäänyt siihen\naikaa tai sitten olivat heidän henkiset edellytyksensä liian\nvähäiset havaitakseen erikoisempaa. Oikeampaa lieneekin otaksua\nniin, että näiden edellytysten puute on monta kertaa vaikuttavin\ntekijä siihen, että nähdään asiat yksipuolisina, aiheutetaan\nuseammin taisteluita kuin olisi tarpeellista, mutta myöskään ei\ntodellisen tarpeen hetkellä voida puolustautua. Ani harvat kohoavat\nmilloinkaan yläpuolelle tavallisten katsomustapojen ja ne harvat,\nvalitettavasti, eivät pääse vaikuttamaan muihin, heihin suhtaudutaan\nennakkoluuloisesti.\n\n\n\n\n7.\n\n\nEräänä iltana kulki Kouta hyvin ajatuksiinsa painuneena työkortti\nkädessään kontrollikellolle. Hänellä oli niin paljon mietittävää,\nettei huomannut ketään. Yht'äkkiä hän törmäsi johonkin, se oli\nTunturi, joka myös oli menossa työkorttiaan leimaamaan. Tunturi\noli entisestään vireämpi ja leikillisen päähänpiston satuttamana\ntahallaan aiheutti tämän yhteentörmäyksen. Ukko oli käynyt viime\naikoina merkillisen elämänhaluiseksi, hän oli käväissyt usein\niltaisin Koudan luona, niinkuin oli sovittukin. Joka kerta hän\noli palannut sieltä lääkittynä. Ihmeellinen voima on tosimielessä\nosoitettu toveruus, joka ei tunne mitään yhteistä elämänkatsomusta,\nei yhteistä aatekatsomusta, ei kaikkikäsittävää veljeyttä ja\ntoveruutta, jossa yksilöllinen ja todellinen hukkuu lopulta yhteen\nsuureen äänten pauhuun, eikä kukaan erota lähemmin itseään eikä\ntoistaan. On ilmeistä että tällainen yhteisyys jää pinnalliseksi,\nväljäksi ja hataraksi, sillä eihän katusululle kokoontunut joukko\ntunne sen lähemmin toisiaan, sen taakse kokoontuneita ihmisiä\nyhdistää sinä hetkenä kärjistyneen tilanteen synnyttämä kiihtymys.\nSilloin ei kukaan kysy toiseltaan, ei jouda kysymään, mikä ja\nmitkä syyt sinut, toveri, on tähän viereeni tuonut? Toisin on\nasianlaita silloin, kun tuollainen tunne kehittyy ja versoo aivan\nitsestään, näistä varmoiksi väitetyistä yleisistä perusedellytyksistä\nhuolimatta. Puhtaasti inhimillisten näkökohtien pohjalla syntyy\nsellainen henkinen yhteys, joka kasvaa yläpuolelle kaikkien\nrajojen. Toinen ei kysy toiseltaan, mikä sinua minuun yhdistää.\nHenkilökohtaiset eroavaisuudet häipyvät ja jäljelle jää vain suuri\nlämmin tunne, joka kohottaa ja rikastuttaa jokaista.\n\n-- Mitä varten Kouta nyt niin pää allapäin kulkee? Onko tärkeä\nkysymys ratkaistavana? Kierroslukuako lasket? kysyi Tunturi, jolle\nnämä asiat olivat ainoat, joihin tosiaankin voisi syventyä niin\nkokonaan, ettei näkisi vastaantulijoita.\n\n-- Kas vain! Enpä ollut huomatakaan. En minä kierroslukuja laske.\nAjattelen nyt vain suuremman kierroksen lukuja, joita ei voidakaan\nliidulla peltipalaselle laskea, niinkuin me Tunturin kanssa muuten\njoka päivä teemme.\n\n-- Vai niin. Mahtaa se olla iso akseli, jonka laskemiseen ei\npeltipala riitä. Eivät suinkaan maapallon akselin kierrosluvut ole\nkyseessä?\n\n-- Ei ole. On laskettava kokonaisen ihmiselämän kierrosluvut. Tällä\nkertaa juuri oman elämäni.\n\n-- Onko Kouta joutunut nyt niin kiperään asemaan, että täytyy ruveta\nniitä etukäteen laskemaan. Eiköhän olisi parasta antaa niiden olla ja\nsallia elämän mennä menojaan.\n\n-- Eikö Tunturi ole milloinkaan suunnitellut ja ajatellut omaa\nelämäänsä eteenpäin?\n\n-- Totta puhuen, olenhan niin tehnyt. Nyt en tosin enää.\n\n-- Ei pidä heittäytyä vielä niin välinpitämättömäksi, vaan on aina\nmietittävä asioitaan eteenkinpäin. Onhan teillä lapsia, ja tietysti\nte olette heitä monestikin ajatellut?\n\n-- Olen kyllä. Olenpa niinkin. -- Tunturi lämpeni. -- Niin, niin.\nOlinpa puhua muistamattomuudessani vähän valhetta. Olen minä heidän\nkohtaansa monestikin ajatellut.\n\n-- Niin. Minulla on nyt sellaiset tuumat, että aion joksikin aikaa\njättää tämän työmaan.\n\n-- Mitä Kouta nyt sanoo? -- Tunturi sai pelästyneen ilmeen. -- Ei\nsuinkaan Kouta vakavasti aio jättää työmaataan. Johan minultakin\nmenee puhekumppani, ja silloinhan minä alan taas surusta vanheta\nennen aikojani. Ei Koudan pidä pois lähteä!\n\n-- Kyllä minä tosissani aion lähteä. Mutta ettei teidän tarvitse\ntehdä enempää kysymyksiä, sanon sen teille: menen teollisuuskouluun.\nTunturi voi käydä iltaisin minun luonani juttelemassa, niinkuin\ntähänkin asti.\n\n-- No, onpa sekin hyvä, ettei kokonaan häviä pois näköpiiristä. Kyllä\nminä sen muistan, muistan toki. Aikooko Kouta mestariksi?\n\n-- En suinkaan. Enhän sellaisia laskelmia ole voinut tehdä. Mutta\nmikäpä siinäkin, vaikka aikoisinkin. Sitähän ovat monet pelänneet jo\nennenkin, jos nyt sitten lähtisin toteuttamaan tuon ja varmistamaan\nheidän pelkonsa. Piiskaa minusta on ennustettu tälle työmaalle,\nnauroi Kouta.\n\n-- Ei tule, ei tule piiskaa, vaikka mestari tulisikin. Kouta on liian\nhyvä mies häijyksi muuttuakseen.\n\nHe kääntyivät, astelivat kontrollikellolle ja leimasivat korttinsa.\nVielä portista ulos mennessä kuului heidän vilkas keskustelunsa.\n\n-- Katsokaapa noita veljeksiä. -- Pilkallinen ääni kuulutti nämä\nsanat, ja työstä poistuvat miehet kohottivat päätään katsoakseen,\nmikä nyt oli kysymyksessä. Airo seisoi keskellä pihamaata ja\nviittoili portille päin. Helposti ymmärsi, keitä hän osoitteli,\nmutta menijät eivät sitä huomanneet. Sitäpaitsi ei Kouta kumminkaan\nolisi tällaisesta välittänyt. Mutta eräisiin tämä viittoileminen ja\npilkallinen huuto teki vaikutuksen.\n\nVaara ja Vilska kulkivat yhdessä kotiin. He näkivät ja kuulivat\nkaikki tämän välikohtauksen vaiheet. Oli luonnollista, että tästä\nsyntyi heidän välilleen keskustelu.\n\n-- Ei tuokaan räähkä malta pitää ikeniään kiinni, vihoitteli Vilska.\n\n-- Älä odotakaan sellaista. Olen luullut sinun oppineen tuntemaan\nhänet jo niin tarkoin, ettet toivokaan hänen puoleltaan mitään hyvää,\nvastasi toveri.\n\n-- Eipä kyllä. Mutta huudella ja leuhkailla asiaa, jonka kanssa\nhänellä ei ole mitään tekemistä, se pistää väliin sisulle.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta minkä sille mahtaa.\n\n-- No, toivottavasti tällaiset näytelmät pikapuoliin loppuvat, jos\nAntin aikomuksesta tulee tosi.\n\n-- Tuleehan siitä, en epäile sitä yhtään. Antti on niitä miehiä,\njotka tekevät sen, mitä aikovat. Ei hän aprikoi vuosikausia puoleen\nja toiseen.\n\n-- Tekee vain niin ikävän vaikutuksen hänen lähtönsä. Ainoa rehti\ntoveri, jolta toinenkin saa oppia.\n\n-- Niin tekee, mutta tuleehan hän kesäajaksi töihin, ja pääsemme\nhäntä katsomaan niin usein kuin haluamme, eihän hän näköpiiristä\nhäviä.\n\n-- Eipä niin. Terve huomiseen.\n\n-- Terve, terve. Kuule, käydään tänä iltana häntä tapaamassa. Ei\nviitsitä puhua hänelle mitään tapahtuneesta, kun hän ei itse sitä\nhuomannut.\n\n-- Hyvä että varoitit. Olisin taas kiukuissani saattanut mainita\nsiitä jotakin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nVielä samalla viikolla sattui olemaan ammattiosaston kokous, ja\nKoutakin meni sinne tapansa mukaan. Nämä käynnit olivat tulleet\nhänelle tottumuksiksi, olihan hän kasvanut järjestötoiminnan\npiirissä, se oli ollut ja oli edelleenkin välttämättömänä\nosana hänen elämäntoimissaan. Tämä yhdistyselämä lyö leimansa\nkaikkiin aktiivisiin työläisiin, sen vaikutukset näkyvät heidän\njokapäiväisessä elämässään, tavoissaan ja tottumuksissaan,\najatuksissaan, jopa puheissaankin. Samoinkuin ilmanala muokkaa\nihmisiin eräitä rotuominaisuuksia, niin myös henkinen ilmanala\nmuokkaa heihin määrätynlaisia sielullisia ominaisuuksia, ei\nainoastaan työläisiin, vaan kaikkiin ihmisiin.\n\nNiin paljon kun hän, Kouta, kapinoikin, niin erilailla kuin hän\nmonessa suhteessa ajattelikin kuin toiset tehtaan työläiset,\nsäilyi hänessä varma kunnioitus järjestöelämää ja -periaatteita\nkohtaan. Järjestökuri on mahtava tekijä työläisten sielunelämässä,\nkäsitysmaailmassa. Se määrää ajatukset ja teot. Joka sitä rikkoo,\njoutuu poissuljetuksi. Ja siitä poissulkeminen on melkein samaa\nkuin maanpakolaisuus, tai tahdoton eristäminen, kaikki eivät sitä\nkestä sielullisitta vaurioitta. Ainoastaan aniharvat osoittavat niin\nsuurta mukautumiskykyä, että murtavat nämä rajat ja hakevat sekä\nhenkisiä että aineellisia yhteyksiä muualta. Harvat ovat myöskin\nne, jotka kykenevät murtamaan luokkamuurin ja kohoamaan toiseen,\nylempään luokkaan. Vaikkei luokkienmuodostajana enää olekaan yhtä\npaljon erilaiset aineelliset suhteet, vaan jo yhtä paljon henkiset,\nniin vaatii tällainen siirtyminen uuden vastaavanlaisen, ellei\nkorkeamman henkisen yhteyden löytämistä. Koudalle olivat nämä\nhenkiset yhteydet paljon suuremmanarvoisia tekijöitä kuin monille\nhänen tovereilleen. Hän etsi aina tuollaista henkistä sisältöä ja\nmikäli mahdollista ylempää. Siitä johtuikin hänen itsenäisyytensä ja\narvostelevaisuutensa, joita toiset pitivät joko omituisuuksina tai\nsopimattomina pyrkimyksinä, mutta jotka kumminkin osoittivat hänessä\nsuurempaa henkistä joustavuutta ja avarampaa käsityskykyä.\n\nKokoukseen saapuivat kaikki muutkin siellä säännöllisesti käyvät\ntoverit, joille järjestötoiminta merkitsi samaa kuin hänellekin.\nAiro oli saanut myös vihin Koudan aikomuksesta. Ja kun hän kuuli\nmuut sen yhteyteen liittyvät seikat, tilapäisen eroamisen,\nteollisuuskouluun menon, niin hän ryhtyi epäluuloisessa mielessään\nyhdistelemään asioita ja oli tekevinään niistä varsin selviä ja\noikeita päätelmiä. Nyt hän luuli lopultakin päässeensä selville tuon\nmiehen luonnonlaadusta ja pyrkimyksistä. Nyt, kun hän osoittaisi ne\nnähtäviksi yhdessä hänen rikkomustensa kanssa, eivät ne kai jäisi\nenää kenellekään epäselviksi. Nyt hän paljastaisi armotta tämän\nmiehen. Se mahdollisuus oli vielä jäljellä, että Kouta saattaisi\nkohota mestariksi, mutta olihan hän ainakin osoittanut tovereille,\nmiten väärälle miehelle he olivat antaneet luottamuksensa.\n\nTässä kokouksessa hän päätti iskeä viimeisen iskunsa ja tavalla, että\nse tuntuisi.\n\nKokouksen meno oli hiljaista ja rauhallista. Asioita pohdittiin niin\ntyyninä ja maltillisina, ettei aikaisempien kokemusten perusteella\nolisi voinut sitä odottaakaan. Kellään ei ollut mitään erikoista. Kun\noli päästy työjärjestyksen loppuun, jäsenten ilmoittamien asioiden\nkohdalle, pyysi Airo puheenvuoron. Kukaan ei kuitenkaan odottanut\nmitään merkillisempää.\n\nSilloin hän esitti syytöksensä. Ensin hän puhui kuivasti asian,\nsiten ottaen vauhtia. Tällä tavoin menetellen hän ajatteli saavansa\ntarpeellisen huomion herätetyksi. Jos hän alunalkaen olisi esiintynyt\nvoimasanoin, olisi mahdollisena seurauksena ollut kiihtyminen, mutta\nnyt jokainen odotti, että asia sujuu rauhallisesti ja päättyy pian.\nMutta hän laski, että vasta Koudan vastattua syytökseen hän oikein\nkiihdyttää ja iskeekin.\n\nAsianomainen vastasi tyynesti ja lyhyesti, katsoen tämän olevan hänen\nyksityisasiansa, johon ei järjestöllä ole mitään sekaantumisoikeutta,\nkun se kerran ei vahingoittanut järjestön enempää kuin\nyksityistenkään etua. -- Sen vuoksi en vaivaudu enempää vastaamaan.\nSyyttäjä saa jauhaa sitä mielessään niin paljon kuin huvittaa. Sehän\nnäyttääkin häntä miellyttävän.\n\nSe oli ärsytystä. Ei tosin muiden kuin Airon mielestä. Tämä kimmastui.\n\n-- Moinen ylimielisyys osoittaa, miten halveksivasti Kouta suhtautuu\njärjestöön sekä tovereihinsa. Eikö ole suuri häpeä, ei, vaan rikos\npaljon kärsineitä, rehellisesti taistelleita tovereita kohtaan,\nettä järjestynyt työmies ja vielä luottamusmies menettelee tällä\ntavoin, pitää pilkkanaan meitä kaikkia, häpäisee järjestöhenkeä.\nTuhatkertaisesti se on häpeällistä. Osasto ei saa tällaista sietää.\n\nHänen jälkeensä esiintyi muitakin, etupäässä niitä, joihin Airo oli\nkyennyt vaikuttamaan. Mutta myös Koudan lähimmät toverit Vilska\nja Vaara samoinkuin hänen komiteatoverinsa käyttivät puolustavia\npuheenvuoroja. He totesivat syytöksen aiheettomuuden.\n\nAiro ei voinut tätä hyväksyä. Asian silleen jääminen merkitsi hänelle\ntappiota, taistelusta luopumista ja vihaamansa miehen tekojen\ntunnustamista. Sehän olisi ollut murhaavaa, vaikka tuo mies olisi\nollut oikeassakin. Senvuoksi hän edelleen syytti leimuavin sanoin ja\nvaati tiukkoja toimenpiteitä.\n\nVihdoin Kouta itse sai puheenvuoron.\n\n-- Olen tarkoin miettinyt jokaista sanaa, mitä täällä tämän illan\nkuluessa on lausuttu. On puhuttu hyvistä ja kauniista asioista, mutta\nei kumminkaan yhtään ajatusta, ei edes puolta sanaa, joka selvittäisi\nasian ydintä. Tarkoitan tällä sitä, että olisi sanottu sanakin\ntämän toisen ihmisen puolustukseksi. Puolustajani ovat puolustaneet\nminua, mutta eivät tuota toista, jonka sanotaan tehneen rikoksen\njotakin suurta periaatetta kohtaan ja josta minun rikkomukseni\nsanotaan heijastuvan. En tahdo salata enkä heittäytyä tietämättömäksi\nsiitä, mikä se on. On tarkoitus pakottaa minut noudattamaan jotakin\nvähemmän oikeudellista suhtautumista lähimmäiseeni, kuin minkä itse\nolen oikeaksi harkinnut. Aatteenikaan vuoksi en tahdo hävittää\nitsestäni ihmistä. Koettamalla puhdistua syytöksistä, joita minuun\nsingotaan, tunnustaisin kuolleen kirjaimen oikeuden, jolla minut\ntahdotaan kahlita jotakin kylmää teoreettisen periaatteen määräystä\nnoudattamaan, tahdotaan kahlita minun omatuntoni. Minun täytyisi\nvärjöttää kylmänä kaikelle inhimilliselle hädälle ja tuskalle, pysyä\nvain opinkappaleen rajoissa. Minä en usko sellaiseen totuuteen, joka\nvaatii minua osoittamaan ymmärtämystä tuhansia ihmisiä kohtaan, joita\nen edes tunnekaan, mutta kieltää sitä tekemästä yhdelle ihmiselle,\njonka tunnen. Vaikka tämä oppi ei kirjaimellisesti käske rakastamaan\nvihollistaan eikä antamaan heille heidän rikkomuksiaan anteeksi,\nvaan jopa eräiden tulkintojen mukaan päinvastoin, niin, jos sitä\noppia sellaisenaan totteleisin, sovittamatta siihen omantuntoni\nvaatimaa inhimillisyys-näkökohtaa, osoittaisin olevani alhainen\nmieleltäni. Sitäpaitsi tämä yksilö ei ole minun vihamieheni, eipä\nedes vastustajanikaan. Jos hän joutuu kovaan koettelemukseen, jos\nhän hädän hetkellä on joutunut valitsemaan toisen tien kuin minä,\nniin senkö vuoksi häntä halveksisin, senkö vuoksi kieltäisin häneltä\nystävyyteni, sulkisin oveni, kun hän minua etsii, kun hädässään\ntulee luokseni, tahtoen saada lohdutusta huoliinsa, jotka eivät ole\nsuinkaan vähäiset. Eikö ole oikeamielisempää menetellä päinvastoin,\nlievittää hänen kovaa kohtaloaan? En tule kysymään häneltä syitä, en\nvaatimaan selityksiä, en anteeksipyyntöjä, sillä nälkä on pakottanut\nhänet siihen uhraukseen, jota hän ei olisi tehnyt, jos vain olisi\nollut valittavana jokin toinen parempi mahdollisuus. Myöskään en\nvaadi jokaista olemaan kaltaiseni, en uskomaan kanssani samoihin\ntotuuksiin. Minunhan on hyvin vaikeaa tietää, ovatko ne totuuksia\nmuille kuin itselleni. Ihmiset ovat erilaisia, ja tämä on onneksi\nkoko ihmisyhteisölle. Monivivahteisiksi tekemällä rikastutamme\nheitä, pyrkimällä tekemään samanlaisiksi tukahdutamme heidän parhaat\nominaisuutensa. Jos te tänä iltana päätöksellänne rankaisette minua,\nosoittaa se mitä suurinta ahdasmielisyyttä, josta sanotte olevanne\nvapaita. Keskinäinen ymmärtämys ulotettuna oman piirimme ulkopuolelle\nauttaa meitä paremmin aatteidemme ja tarkoituksiemme toteuttamisessa\nkuin kiihkomieliset ja vääjäämättömät iskusanat, joilla kielletään\ninhimillisyyden vaatimukset ja rajoitetaan alkeellisimmat\nmukautumis- ja ymmärtämismahdollisuudet.\n\nHän lopetti. Ei kukaan vastannut vähään aikaan mitään. Jokainen\nkai tahtoi päästä mahdollisimman pian asiasta. Mutta seuraus oli,\nettä kokous niukalla enemmistöllä päätti varoittaa Koutaa hänen\nmenettelystään.\n\nVilska ja Vaara seurasivat tarkoin ystävänsä sanoja samoinkuin\nhänen syyttäjänsäkin ilmeitä. He luulivat tämän puheen vaikuttavan\njotakin asiaan. Mutta paraskaan puolustus ei merkitse mitään silloin,\nkun ihmisen uinuvat ennakkoluulot heräävät. Se ei auta silloin,\nkun joukon kiihko ja sokeus määräävät, silloin raastetaan armotta\nparaskin yksilö alas temppelinharjalta.\n\nMutta Kouta muisti vielä kotiin mennessään hyvin entiset ajatuksensa.\nHän muisti kaiken sen tilinteon, jota oli itsensä kanssa käynyt.\nHän tajusi nyt, että totuudeksi kelpaa vain se, että menettelemme,\nlähimmäistämme ja itseämme kohtaan oikein, vaikkapa se olisikin\nsitten ristiriidassa jonkin yleisenä kulkevan totuuden kanssa.\nNyt hän tunsi paremmin kuin koskaan ennen, mitä hän oli itselleen\njoukkoliikkeestä saanut, mutta myöskin sen, mitä ei ollut. Hän tunsi\ntahtonsa terästyvän ja antavan määräyksensä: _lähde etsimään sitä_.\n\n\n\n"]