Merten alitse
Jules Verne (1828–1905)
Seikkailuromaani kertoo professori Aronnaxista ja hänen kumppaneistaan, jotka päätyvät salaperäisen kapteeni Nemon johtaman Nautilus-sukellusveneen vangeiksi. He tekevät huiman matkan merten syvyyksiin kohdaten tuntemattomia olentoja ja merenalaisia ihmeitä. Tarina alkaa, kun maailman meriä pelottaa valtava merihirviö, jota sotalaiva lähetetään jäljittämään.
Jules Vernen 'Merten alitse' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1155. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MERTEN ALITSE
Kirj.
Jules Verne
Suomentanut V. Hämeen-Anttila
Ranskankielinen alkuteos Vingt mille lieues sous les mers
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1926.
Ranskan Akatemian palkitsema teos
SISÄLLYS:
Pakeneva kari Puolesta ja vastaan Niin kuin herra suvaitsee Ned Land Onnen kaupalla Täydellä höyryllä Tuntematon valaslaji Mobilis in mobili Ned Land kiivaana Merten mies Nautilus Kaikki sähköllä Muutamia numeroita Musta virta Kutsukirje Meren pohjalla Vedenalainen metsä Kuusitoistatuhatta kilometriä Tyynen meren alitse Vanikoro
PAKENEVA KARI
Vuonna 1866 tapahtui merkillinen ja selittämätön ilmiö, jota
varmaankaan kukaan ei ole unohtanut. [Alkuteos ilmestyi v. 1869. –
Suom.] Se herätti hälinää satamakaupungeissa ja kiihdytti yleisön
uteliaisuutta sisämaassa, mutta eritoten se käänsi puoleensa
meriliikenteen miesten huomion. Euroopan ja Amerikan kauppahuoneet,
laivanvarustajat, kauppalaivojen päällystöt, kaikkien maiden
sotalaivojen upseerit ja lopulta näiden kahden mantereen valtioiden
hallitukset johtuivat innokkaasti pohtimaan tätä havaintoa.Seikka oli se, että useat alukset olivat jo jonkin aikaa kohdanneet merellä eriskummallisen pitkulaisen esineen, joka toisinaan näyttäytyi fosforihohtoisena, ja se oli paljon kookkaampi ja nopeampi kuin valas.
Eri laivojen muistiinpanot tästä ilmestyksestä kuvasivat varsin yhtäpitävästi puheenaolevan esineen, tai olennon rakennetta, sen arvaamattoman joutuisia liikkeitä ja hämmästyttävän voimakasta kulkua, erikoista elämää, joka siinä näytti olevan. Jos se kuului valaitten heimoon, niin se voitti kooltaan kaikki tieteen siihen asti luokittelemat. Ei Cuvier, ei Lacépède, ei Dumeril tai de Quatrefages olisi myöntänyt sellaisen hirviön olemassaoloa – paitsi jos olisivat sen nähneet, nähneet omilla tiedemiehen silmillään.
Useaan otteeseen tehtyjen havaintojen keskimäärän mukaan – jättäen sikseen varovaiset arvioinnit, jotka saivat tälle esineelle mitaksi kaksisataa jalkaa, ja hyläten liioitteluina väitteet, että sillä oli leveyttä tuhannen jalkaa ja pituutta kolmetuhatta – voitiin kuitenkin vakuuttaa, että tämä ilmiömäinen olento, mikäli se todella oli olemassa, voitti kaikki iktyologien siihen asti toteamat mittasuhteet.
Ja se oli olemassa, itse asiaa ei käynyt enää kieltäminen, ja ihmisen luontainen kiintymys kaikkeen ihmeelliseen tekee ymmärrettäväksi, kuinka suurta kohua tämä yliluonnollinen ilmestys sai aikaan koko maailmassa sitten kun täytyi luopua kohtelemasta sitä satuna.
Heinäkuun 20. päivänä 1866 oli Kalkutan ja Burman höyrylaivayhtiön laiva Governor Higginson kohdannut tämän uiskentelevan möhkäleen viiden meripenikulman päässä itään Australian rannikolta. Kapteeni Baker luuli ensin keksineensä tuntemattoman karin ja valmistautuikin jo tarkalleen määräämään paikan, kun samassa kaksi tuon selittämättömän esineen syöksemää vesipatsasta suhisten ammahti sataviisikymmentä jalkaa korkealle ilmaan. Jollei tämän karin sisuksessa siis kuuma kuohulähde toiminut määräaikaisine suihkuineen, niin oli Governor Higginson todellakin joutunut ennen tuntemattoman merieläimen tielle sen purskuttaessa henkirei'istään ilman ja höyrynsekaisia vesipatsaita.
Samanlaisen seikkailun ilmoitti Länsi-Intian ja Tyynen meren höyrylaivayhtiön omistama Cristobal Colon heinäkuun 23. päivänä, ja näyttämönä oli Tyynen meren ulappa. Merkillinen valaantapainen kykeni siirtymään paikasta toiseen ihmeellisen nopeasti, koskapa se noiden kahden laivan havaintojen mukaan oli kolmessa päivässä edennyt runsaasti seitsemänsataa meripenikulmaa.
Kahta viikkoa myöhemmin ja kymmenentuhannen kilometrin päässä sieltä
olivat Kansallisen yhtiön Helvetia ja Kuninkaallisen Postilinjan
Shannon tulossa vastatusten siinä osassa Atlanttia, jonka Yhdysvallat
ja Eurooppa sulkevat väliinsä, ja ilmoittivat merkinannoilla toisilleen
hirviöstä, paikanmäärityksenä 42° 15' pohjoista leveyttä ja 60° 35'
läntistä pituutta. Tässä yhtaikaisessa havainnossa katsottiin voitavan
arvioida olennon vähimmäksi pituudeksi hyvinkin kolmesataaviisikymmentä
Englannin jalkaa [noin 106 metriä, kun Englannin jalka on 30,40
senttimetriä], koska Shannon ja Helvetia – kumpikin sata metriä
keulapiikistä peräkanteen mitattuna – näyttivät sitä hieman
lyhemmiltä. Mutta isoimmatkaan valaat, jollaisia tavataan Aleuttien
Kulammok- ja Umgullil-saarten vesillä, eivät ole koskaan ylittäneet
kuudenkymmenen metrin mittaa – jos ovat sitäkään saavuttaneet.Peräkkäin saapuvat tiedoitukset: Atlantin-liikenteessä kulkevan Pereira-laivan uudet huomiot, Imman-linjan Etnan törmääminen yhteen hirviön kanssa, ranskalaisen La Normandie-fregatin päällystön antama meriselitys, kommodori Fitz-Jamesin esikunnan erittäin tarkka kuvaus Lord Clive-laivalta, herättivät yhä yleisempää huomiota. Muutamissa maissa laskettiin kyllä leikkiä koko ilmiöstä, mutta vakavat ja käytännölliset kansat – Englanti, Amerikka, Saksa – omistivat sille vilkasta harrastusta.
Suurissa keskuksissa tuli hirviö kaikkialla puheenaiheeksi. Siitä laulettiin kahviloissa, kyhättiin pakinoita sanomalehtiin, saatiin näyttämösutkauksia. Mainio tilaisuus oli siinä ankoilla kaikenkarvaiseen munintaan. Lehtiin ilmestyivät jälleen, milloin ei muuta alalta sattunut, kaikki kuvitellut jättiläisolennot kuten valkoinen valas – perimmäisen Pohjolan pelottava "Moby Dick" – ja suunnaton merihirviö, jonka lonkerot muka saattoivat kietoa ja vetää valtameren syvyyksiin viidensadan tonnin aluksen. Julkaistiin muinaisaikojenkin todistuksia, Aristoteleen ja Pliniuksen vahvistamia lausuntoja tällaisten hirviöiden olemassaolosta; mutta käytettävissä olivat myös piispa Pontoppidanin tiedonannot Norjasta, Paul Egeden selostukset sekä edelleen Harringtonin ilmoitus: tämä epäilemättömän rehellinen tarkkaaja vakuuttaa Castillan-laivassa nähneensä vuonna 1837 sen ylettömän käärmeen, joka siihen asti ei ollut milloinkaan varmasti näyttäytynyt muualla kuin lehtimeren hyrskeissä.
Silloin puhkesi valloilleen luottavien ja epäuskoisten loputon väittely oppineissa seuroissa ja tieteellisissä julkaisuissa. "Hirviökysymys" ärsytti mieliä, kun ammatillisen tutkimustyön ja ammatillisen nokkeluuden keskinäinen taistelu sai mustevirrat valumaan vuolaina; jokunen pisara vertakin vuodatettiin tässä muistettavassa kilpakiistassa, kun merikäärmeestä johduttiin kovin loukkaaviin mieskohtaisuuksiin.
Kuusi kuukautta jatkui kiistaa vaihtelevalla onnella. Brasilian maantieteellisen seuran, Berliinin kuninkaallisen tiedeakatemian, Brittiläisen tieteellisen seuran, Washingtonissa sijaitsevan Smithsonin laitoksen johtaviin kirjoituksiin, Ranskan ja muiden maiden suurten sanomalehtien tieteellisiin katsauksiin vastaili pikkulehdistö ehtymättömän nokkelasti. Erästä hirviön vastustajien käyttämää Linnén lauselmaa mukaillen sen nokkelaälyiset kirjoittajat väittivät, että "luonto ei tee tyhmyyksiä" ja pyysivät hartaasti aikalaisiaan sikäli pitämään yllä tätä luonnon mainetta, etteivät tunnustaisi todeksi kraakeneja, merikäärmeitä, "Moby Dickejä" ja muita hourivien merenkulkijain näkyjä. Viimein erään suuresti pelätyn satiirisen sanomalehden suosituin toimittaja kävi hirviön kimppuun kuin Hippolyte, antoi sille viimeisen iskun ja otti päiviltä koko otuksen, yleisen naurun hyväksymänä. Nokkeluus oli nujertanut tieteen.
Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina tuntui kysymys jo unohtuneen eikä näyttänyt voivan uudestaan herätä esille; mutta sitten toimitettiin yleisön tietoon uusia seikkoja. Silloin ei asia enää rajoittunut tieteellisen ongelman selvittämiseen, vaan edessä oli todellinen vaara. Pulma sai aivan toisen sävyn. Hirviöstä tuli jälleen saarelma, kallio, kari, mutta pakeneva, tavoittamaton kari.
Maaliskuun 5. päivänä 1867 Montrealin valtameriyhtiön höyrylaiva Moravian survaisi oikeanpuolisen kupeensa yöllä luotoon, jollaista mikään kartta ei osoittanut näillä vesillä leveysasteen ollessa 27° 30' ja pituusasteen 72° 15'. Tuulen ja neljänsadan hevosvoiman höyrypaineen yhteisesti antamalla vauhdilla kulki Moravian silloin kolmetoista solmuväliä tunnissa. Jollei runko olisi ollut erityisen tukevaa tekoa, niin kylki olisi epäilemättä rusentunut puhki törmäyksessä ja alus olisi uponnut, mukanaan kaksisataa kolmekymmentäseitsemän matkustajaa, joita se oli viemässä Kanadaan.
Tapaus oli sattunut viiden tienoissa, aamun juuri alkaessa sarastaa. Vahtivuoron päälliköt ryntäsivät peräkannelle. He tähystivät valtamerta mitä huolellisimmin, mutta eivät nähneet mitään muuta kuin voimakkaan pyörteen, joka vaahtoili kolmen kaapelinmitan päässä ikään kuin olisi vettä vellottu rajusti. Paikka määriteltiin tarkoin, ja Moravian höyrysi edelleen, näköjään vauriota saamatta. Oliko se osunut vedenalaiseen kalliosärkkään vai johonkin perin jyhkeään hylkyyn, sitä ei voitu tietää. Mutta kun aluksen pohjapuoli tarkastettiin korjaustelakassa, niin huomattiin, että emäpuu oli murtunut.
Tämä itsessään varsin huomattava tapaus olisi kenties unohtunut niin kuin monet muut, ellei se viisi viikkoa jälkeenpäin olisi uudistunut samanlaisissa olosuhteissa. Mutta nyt uusi yhteentörmäys nostattikin tavatonta kohua sen uhriksi joutuneen laivan kansallisuuden takia, ja mukana vaikutti myös omistavan yhtiön arvoasema.
Kuuluisan englantilaisen laivanvarustajan Cunardin nimi ei ole kenellekään tuntematon. Tämä terävä-älyinen teollisuusmies perusti vuonna 1840 postiliikenteen Liverpoolista Halifaxiin käyttäen kolmea puista neljänsadan hevosvoiman rataslaivaa kantavuudeltaan tuhat satakuusikymmentäkaksi tonnia kukin. Kahdeksan vuoden kuluttua lisääntyivät yhtiön kuljetusvälineet neljällä kuudensadanviidenkymmenen hevosvoiman aluksella, joiden kantavuus oli kohonnut tuhanteen kahdeksaansataan kahteenkymmeneen tonniin, ja kahta vuotta myöhemmin jälleen kahdella yhä voimakkaammalla ja tilavammalla aluksella. Vuonna 1853 Cunard-yhtiö, jonka erikoisoikeus postin kuljetukseen oli juuri uudistettu, liitti tonnistoonsa perätysten Arabian, Persian, Kiinan, Scotian, Jaavan ja Russian, kaikki ensiluokkaisia laivoja ja kookkaampia, mitä milloinkaan oli Great Easternin jälkeen nähty merten kyntäjinä. Vuonna 1867 oli yhtiöllä siten kahdeksan ratas- ja neljä potkurilaivaa.
Mainitsen lyhimmiten nämä yksityiskohdat antaakseni selvän käsityksen siitä, millainen merkitys on tällä meriliikenne-yhtiöllä, jonka etevä johto on tunnettu kautta koko maailman. Mitään valtamerten laivakulun yritystä ei ole kehitelty taitavammin; mikään liiketoiminta ei ole saavuttanut suurempaa menestystä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana Cunardin laivat olivat kahteentuhanteen kertaan kyntäneet Atlantin yli, ja koskaan ei ollut matka epäonnistunut, koskaan ei ollut sattunut viivytystä, ainoatakaan kirjettä, ihmishenkeä tai alusta ei ollut joutunut hukkaan. Ranskan aloittamasta voimakkaasta kilpailusta huolimatta matkustajat valitsevatkin yhä vielä Cunard-linjan kaikkien muiden kulkutilaisuuksien edellä, kuten viime vuosien virallisesta tilastosta ilmenee. Näin ollen on luonnollista, että sen komeimpiin kuuluvaa höyrylaivaa kohdannut onnettomuus aiheutti suurta hälinää.
Huhtikuun 13. päivänä 1867 Scotian asema oli 15° 12' läntistä pituutta ja 45° 37' pohjoista leveyttä. Sää oli kaunis, kävi hiljainen tuuli. Tuhannen hevosvoiman antamana kulkuvauhtina oli tällöin kolmetoista ja kaksikymmentäviisi sadasosa solmuväliä. Ratakset puivat merta virheettömän säännöllisesti. Uppoama oli kuusi metriä seitsemänkymmentä senttimetriä, laivanrungon painon työntäessä tieltään kuusituhattakuusisataakaksikymmentäneljä kuutiometriä.
Seitsemäntoista minuuttia yli neljän iltapäivällä matkustajien ollessa päivällisellä isossa salongissa vavahdutti laivan runkoa lievästi tärähdys kyljessä, hiukan perään päin vasemman laidan rataksesta.
Scotia ei ollut törmännyt, siihen oli survaistu, ja pikemmin viiltävällä tai lävistävällä kuin ruhjovalla esineellä. Törmäys oli tuntunut niin keveältä, että laivassa ei olisi kukaan siitä välittänyt, jolleivät alemman välikannen matkustajat olisi hyökänneet ylös sillalle huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!"
Matkustajat säikähtyivät ensin suuresti, mutta kapteeni Anderson kiirehti heitä rauhoittamaan. Vaara ei voinutkaan olla uhkaava. Tiiviillä laipioilla seitsemään osastoon jaettuna Scotian täytyi kyetä pysyttelemään pinnalla vuodosta huolimatta.
Kapteeni Anderson laskeutui heti ruumaan. Hän huomasi veden tunkeutuneen viidenteen osastoon niin rajusti, että repeytymän saattoi päätellä melkoiseksi. Onneksi eivät höyrykattilat olleet tässä osastossa, sillä tulet olisivat äkkiä sammuneet.
Kapteeni pysähdytti aluksen ja muuan matruusi sukelsi tarkastamaan vauriota. Tuokion kuluttua todettiin, että laivan kupeeseen vesirajan alapuolelle oli puhjennut kaksi metriä leveä aukko. Sellaista vuotoa ei käynyt tukkiminen ja puolittain uponnein rataksin oli Scotian jatkettava matkaansa siinä tilassa. Laiva oli silloin kolmensadan meripenikulman päässä Clearin niemestä ja se saapui yhtiön satama-altaaseen kolme vuorokautta viivästyneenä, kun Liverpoolissa oli oltu jo hyvin levottomina.
Scotia otettiin kuivaan telakkaan ja insinöörit ryhtyivät toimittamaan tarkastusta. He eivät olleet uskoa silmiään. Kaksi ja puoli metriä vesirajan alapuolella ammotti säännöllinen repeämä, tasakylkisen kolmion muotoinen. Levyn viille oli aivan selvärajainen, purasimella ei olisi voitu tehdä puhtaampaa jälkeä. Käytetyn lävistyskojeen oli siis täytynyt olla harvinaisen kovaksi karaistua ainetta; hämmästyttävän voimakkaasti survaistuna se siten puhkaistuaan neljä senttimetriä paksun levyn oli nähtävästikin vetäytynyt itsekseen takaisin, niin selittämättömältä kuin moinen peräytyvä liike tuntuikin.
Sellainen oli viimeinen tapaus, jonka tuloksena oli yleisen mielipiteen uusi kiihtyminen. Siitä hetkestä alkaen pantiinkin hirviön tiliin ne merionnettomuudet, joilla ei ollut selvitettyä syytä. Salaperäinen tuhoeläin sai vastuulleen kaikki selvittämättömät haaksirikot, ja näiden lukumäärä oli valitettavasti melkoinen; kolmestatuhannesta laivasta, joiden hukkuminen vuosittain vahvistetaan Veritas-toimiston tilastossa, ei mainita vähempää kuin kaksisataa sellaisiksi höyry- tai purjelaivoiksi, jotka vain turhan odotuksen jälkeen on päätelty hukkuneiksi matkustajineen päivineen.
Ja hirviötä syytettiin nyt, oikein tai väärin niiden katoamisesta, ja kun mantereitten kulkuyhteydet täten kävivät yhä vaarallisemmiksi, ilmaisi yleisö jyrkkänä vaatimuksenaan, että valtamerten ulapat oli jo viimein kaikin mokomin vapautettava pelottavasta otuksesta.
PUOLESTA JA VASTAAN
Olin näihin aikoihin paluumatkalla tieteelliseltä tutkimusretkellä Yhdysvaltain länsivaltioihin kuuluvan Nebraskan vaikeapääsyisestä erämaasta. Ranskan hallitus oli määrännyt minut retkikuntaan Pariisin luonnontieteellisen museon apulaisprofessorina. Vietettyäni kuusi kuukautta Nebraskassa saavuin maaliskuun lopulla New Yorkiin tuoden kallisarvoisia kokoelmia mukanani. Lähtöni Ranskaan oli määrätty tapahtuvaksi kesäkautena; sillä välin ryhdyin luokittelemaan kivi-, kasvi- ja eläintieteellisiä aarteitani, ja silloin sattui Scotian tapaus.
Olin täysin selvillä päivänkysymyksestä, luonnollisestikin, mutta vaikka olin lukenut ja yhä uudestaan lukenut amerikkalaisten ja eurooppalaisten lehtien lausunnot, en ollut päässyt vähääkään eteenpäin arvoituksen ratkaisemisessa. Sen salaperäisyys kiihotti uteliaisuuttani. Kykenemättä saamaan nimenomaista kantaa häilyin äärimmäisyydestä toiseen. Että siinä piili jotakin, se oli varmaa, ja epäuskoisille saattoi osoittaa Scotian vauriota.
New Yorkiin saapuessani oli kysymyksen pohtiminen kiihkeimmillään. Muutamien asiaa tuntemattomien harrastelijoiden esittämä uiskentelevan saarelman tai tavoittamattoman karin olettamus oli hylätty ehdottomasti. Ja kuinka olisikaan kari voinut liikkua niin tavattomalla vauhdilla, ellei se ollut saanut konetta sisuksiinsa?
Samaten torjuttiin ja niin ikään nopean liikkuvuuden perusteella kelluvan laivanrungon – valtavan haaksirikkoisen hylyn – mahdollisuus.
Jäljelle jäi kaksi mahdollista ongelman ratkaisua, ja ne keräsivät kannattajikseen kaksi vastakkaista puoluetta. Toisaalta väitettiin, että oli tavattu jättiläismäisen voimakas hirviö, toisaalta saatiin selitykseksi "merenalainen alus", jossa oli äärimmäisen tehokas koneisto.
Mutta jälkimmäinen otaksuma, jota kylläkin sopi ajatella, ei kestänyt vanhassa ja uudessa maailmassa toimitettuja tutkimuksia. Oli hyvin epätodennäköistä, että jollakin yksityisellä olisi ollut käytettävissään sellainen koneisto. Missä ja milloin olisi hän sen rakennuttanut, ja miten olisi hän saanut hankkeensa salatuksi?
Ainoastaan jonkin maan hallituksella olisi voinut olla sellainen tuhoväline, ja näinä onnettomina aikoina, jolloin ihminen pinnistää kekseliäisyyttään sota-aseiden tehokkuuden lisäämiseksi, oli mahdollista, että jokin valtio toisten tietämättä kokeili tällaista pelottavaa kojetta. Neulakiväärien jälkeen torpeedot; torpeedojen jälkeen vedenalaiset murtimet; sitten – vastavaikutus. Ainakin toivoakseni.
Mutta olettamus tuhovälineistäkin raukesi hallituksen vakuutuksiin. Kun oli kysymyksessä yleinen etu, valtamerentakaisten kulkuyhteyksien säilyttäminen, niin ei hallitusten vilpittömyyttä voinut epäillä. Ja kuinka olisikaan sentään ollut käsitettävissä, että tuon merenalaisen aluksen rakentaminen olisi välttänyt yleisön huomion? Salaisuuden varjeleminen on näissä olosuhteissa kovin vaikeata yksityiselle ja varmastikin mahdotonta valtiolle, jonka kaikkia toimenpiteitä hellittämättömästi tarkkaillaan kilpailevien valtojen puolelta.
Kun siis oli tehty tiedusteluja Englannissa, Ranskassa, Venäjällä, Preussissa, Espanjassa, Italiassa, Amerikassa, vieläpä Turkissa, hylättiin lopullisesti vedenalaisen Monitorin ajatteleminen.
Niinpä sukelsikin petohirviö jälleen pinnalle pikkulehdistön herkeämättömän pilanteon uhalla, ja tällä haaveellisen iktyologian alalla antautui mielikuvitus piankin mitä järjettömimpiin kuvitelmiin.
Tultuani New Yorkiin olivat useat henkilöt suoneet minulle sen kunnian, että kyselivät mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin Ranskassa julkaissut kaksiniteisen teoksen, nelitaitteiskokoa, nimeltä Suurten syvyyksien salaisuudet. Kirjani oli erityisesti miellyttänyt oppinutta maailmaa ja tehnyt minusta asiantuntijan siinä varsin hämärässä luonnontieteen haarassa. Kun nyt kyseltiin minun käsitystäni, sulkeuduin ehdottomaan kieltämiseen niin kauan kuin kykenin epäämään tapausten todellisuuden. Mutta seinää vasten likistettynä täytyi minun piankin selittää kantani kunnollisesti. Ja pyysipä myös New York Herald "arvoisaa Pariisin museon herra professoria Pierre Aronnaxia" pikimmiten laatimaan jonkinlaisen lausunnon.
Minun oli mukauduttava. Puhuin vaitiolon mahdollisuuden puutteessa. Käsittelin kysymystä kaikilta näkökannoilta, valtiolliselta ja tieteelliseltä puolelta, ja otan tähän lopputuloksen kylläkin ytimekkäästä kirjoitelmasta, joka julkaistiin huhtikuun 30. päivän numerossa:
Niinpä siis, yksitellen tutkittuamme eri olettamukset ja hylättyämme jokaisen muun otaksuman, täytyy välttämättömyyden pakosta myöntää suunnattoman voimakkaan merieläimen olemassaolo. Valtameren suuret syvyydet ovat meille tuiki tuntemattomia. Mittaluoti ei ole niitä tavannut. Mitä tapahtuu noissa etäisissä syvyyksissä? Mitä olentoja asustaa ja voi elellä kaksitoista tai viisitoista meripenikulmaa veden pinnan alapuolella? Millainen on niiden eläinten rakenne? Emme hevin kykene arvailemaan. Minulle esitetyn ongelman ratkaisu voi kuitenkin muodostua vaihtoehtoiseksi päätelmäksi: Me joko tunnemme kaikki kiertotähtemme elolliset muodot tai me emme tunne. Jos me emme tunne niitä kaikkia, jos luonnolla on meiltä vielä salattua iktyologian piirissä, niin sopii aivan hyvin myöntää mahdolliseksi, että on olemassa kaloja tai valaantapaisia – uusia lajeja tai sukujakin – jotka rakenteeltaan ovat erityisen 'pölkkymäisiä' ja asustavat syvällä mittaluodin ulottumattomissa, kunnes jokin tapaus, vaikkapa mieliteko tai oikkukin, pitkin väliajoin saa tuollaisen otuksen kohoamaan valtameren ylempiin kerroksiin. Jos taas tunnemme kaikki elävät lajit, niin on kysymyksessä olevaa eläintä siis etsittävä jo luokiteltujen merenasukkaiden joukosta, ja tässä tapauksessa olisin valmis tunnustamaan jättiläis-sarvivalaan olemassaolon. Tavallinen sarvivalas saavuttaa usein kuudenkymmenen jalan pituuden. Kertomalla tämän mitan viidellä, kymmenelläkin, ja olettaen että eläin saa ruhonsa mukaan voimakkuutta, samalla kun sen hyökkäysaseet myös sikäli tehostuvat, saamme sellaisen merijättiläisen, jonka toiminta selittäisi kaikki. Sillä on silloin ne mittasuhteet, jotka Shannonin päällystö pani merkille, Scotian lävistämiseen tarvittu koje ja höyrylaivan rungon täräyttämisen edellyttämä voima. Sarvivalas on varustettu jonkinlaisella norsunluumiekalla, peitsellä, joksi sitä muutamat luonnontutkijat määrittelevät. Se on valtavasti kehittynyt hammas, kova kuin teräs. Tällaisia hampaita on tavattu uponneina hetulavalaisiin, joita sarvivalaat ahdistavat aina voitokkaasti. Toisia on vaivoin irrotettu laivankyljistä, joita ne ovat puhkaisseet niin kuin kaira lävistää tynnyrin. Pariisin lääketieteellisen tiedekunnan museossa on tuollainen torahammas, kaksi metriä kaksikymmentäviisi senttimetriä pitkä ja juuresta neljäkymmentätahdeksan senttimetriä paksu! No, olettakaa se ase kymmenen kertaa vankemmaksi ja eläin kymmenen kertaa voimakkaammaksi, vauhtina kaksikymmentä meripenikulmaa tunnissa, ja kertokaa sen massa nopeuden neliöllä, niin on tuloksena sellainen törmäys, joka kykenee aiheuttamaan puheenaolleen vaurion. Kunnes saadaan seikkaperäisempiä tietoja, otaksuisin ilmiöksi siis suunnattoman kookkaan sarvivalaan, jolla ei ole aseenansa peitsi, vaan todellinen juhmuri kuten panssarifregateissa tai 'sotapuskureissa', joiden massakin ja liikuntavoima sille olisi tunnustettava. Siten saisi selityksensä tämä selittämätön ilmiö – mikäli se ei ole tyhjää kohua, kuten on yhä mahdollista siitä huolimatta, mitä on arveltu, nähty, tunnettu ja koettu!
Nämä viime sanat olivat minun puoleltani jänistystä; mutta minä tahdoin jossakin määrin varjella professorinkunniaani, toimittamatta liiaksi naurunaiheita amerikkalaisille, jotka nauroivat raikuvasti silloin kun nauroivat. Varasin itselleni takaportin. Sisimmässäni myönsin hirviön olemassaolon.
Kirjoitelmastani syntyi innokasta keskustelua, ja täten se herätti laajalti huomiota. Se sai kannattajia. Esittämäni ratkaisu päästikin muuten mielikuvituksen valtoimeksi. Ihmissielua viehättää yliluonnollisten olentojen mahtavien mielteiden luominen. Meri taasen on näiden paras väline, ainoa elementti, missä voi syntyä ja kehittyä jättiläisiä, joiden rinnalla maaeläimet – norsut tai virtahevot – ovat vain kääpiöitä. Laineillahan keinuvat nisäkkäiden suurimmat tunnetut edustajat, ja kenties ne kattavat suhteettoman kookkaita nilviäisiä, ajatuksenakin pelottavia kuoriaiseläimiä, jollaisia olisivat sadan metrin mittaiset hummerit tai kahdensadan tonnin ravut! Mikä estäisi? Perin valtaviksi olivat rakenteeltaan sukeutuneet muinoin maaeläimet, geologisten jaksojen aikalaiset, nelijalkaiset, nelikätiset, matelijat, linnut; Luoja oli ne muodostanut jyhkeässä kaavassa, jota aika on vähitellen pienentänyt. Miksi ei meri olisi tuntemattomissa syvyyksissään säilyttänyt tällaisia toisen maailmankauden elämän uhkeita näytteitä, ilmeisesti muuttumattomana, kun sen sijaan maankuori on alituisten vaihdosten alainen? Miksi se ei kätkisi povessaan viimeisiä muotoja noista jättiläislajeista, joiden vuodet ovat vuosisatoja ja vuosisadat vuosituhansia?
Mutta joudunpa jälleen unelmiin, joihin ei minun sovi enää antautua. Sikseen jo utukuvat, jotka aika on minulle muuttanut kamalaksi todellisuudeksi. Toistan vain vielä, että silloin muodostui selvä mielipide ilmiön laadusta, ja yleisö hyväksyi kiistattomaksi, että oli olemassa voimallinen syvyyksien asuja, jolla ei ollut mitään yhteistä sadunomaisten merikäärmeiden kanssa.
Mutta jos toiset näkivät siinä pelkästään tieteellisen selvittelytehtävän, olivat varsinkin Amerikassa ja Englannissa toiset enemmän käytännön miehiä ja katsoivat asianmukaiseksi, että valtameri oli kulkuyhteyksien turvaamiseksi vapautettava tuollaisesta pelottavasta hirviöstä. Teollisuus- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä pääasiallisesti tältä näkökulmalta. Shipping and Mercantile Gazette, Lloyd, Paquebol, Revue maritime et coloniale, kaikki vakuutusyhtiöiden julkaisut olivat siitä yksimielisiä, ja yhtiöt uhkasivatkin muutoin korottaa vakuutusmaksujaan.
Yleisen mielipiteen painostamina Yhdysvallat määrittelivät kantansa ensimmäisinä. New Yorkissa ryhdyttiin varustamaan retkikuntaa sarvivalaan tavoittamiseksi. Nopeakulkuinen fregatti Abraham Lincoln hankkiutui lähtemään vesille ensi tilassa. Valtionvarikot olivat avoinna kommodori Farragutille, joka tarmokkaasti joudutti fregattinsa varustamista.
Ja niin kuin tällaisessa vaiheessa tavallisesti sattuu, siitä hetkestä alkaen, jolloin päätettiin käydä hirviötä ahdistamaan, ei hirviö enää näyttäytynytkään. Kahteen kuukauteen siitä ei kuulunut yhtään mitään. Yksikään laiva ei sitä kohdannut. Näytti siltä kuin sarvivalas olisi saanut vihiä juonista, joita sen varalle punottiin. Siitä oli puhuttu niin paljon jo merenalaista kaapeliakin myöten! Leikinlaskijat väittivätkin, että ovela otus oli matkalla siepannut jonkin sähkösanoman, jota nyt käytti edukseen.
Pitkälliselle taisteluretkelle valmistautunutta ja voimakkailla kalastuslaitteilla varustettua fregattia ei siis tiedetty minnekään suunnata. Kärsimättömyys yhä yltyi, kunnes heinäkuun 8. päivänä tuli tieto, että San Franciscon–Shanghain liikennettä välittävä linjalaiva Tampico oli kolme viikkoa takaperin nähnyt eläimen Tyynen meren pohjoisilla vesillä.
Uutinen aiheutti tavatonta kiihtymystä. Kommodori Farragutille ei myönnetty vuorokaudenkaan lykkäystä. Elintarpeet oli lastattu. Säiliöt oli ahdettu täyteen kivihiiliä. Ainoatakaan miestä ei puuttunut miehistöluettelosta. Hänen tarvitsi vain käskeä sytyttämään tulet, kuumentamaan höyrykattilat, irrottamaan köydet. Hänelle ei olisi suotu anteeksi kahdentoista tunninkaan viivytystä. Eikä kommodori Farragut muuta halunnutkaan kuin päästä liikkeelle.
Kolme tuntia ennen Abraham Lincolnin lähtöä Brooklynin laiturista sain seuraavan kirjeen:
Professori Aronnax,
Fifih Avenue Hotel,
New York.
Jos tahdotte liittyä Abraham Lincolnin retkikuntaan, näkee
Yhdysvaltain hallitus mielellään Ranskan olevan Teidän kauttanne
edustettuna tässä yrityksessä. Kommodori Farragut on varannut
hytin käytettäväksenne.
Kunnioittavasti
J. B. Hobson
Merenkulkuministeri.NIIN KUIN HERRA SUVAITSEE
Kolme sekunttia ennen herra Hobsonin kirjeen saapumista en ajatellut sarvivalaan takaa-ajoa sen enempää kuin Luoteisväylän purjehdusta. Kolme sekunttia ministerin kirjeen lukemisen jälkeen oivalsin vihdoin, että minun todellinen kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä, oli tämän häiritsevän pedon pyydystäminen ja maailman vapauttaminen sen tihutöistä.
Olin kuitenkin palannut vaivalloiselta matkalta, rasittuneena, levon tarpeessa. En ollut kaivannut muuta kuin saada jälleen nähdä maani, ystäväni, pikku asuntoni kasvitieteellisessä puutarhassa, rakkaat ja kallisarvoiset kokoelmani! Mutta mikään ei voinut minua pidättää. Unohdin kaikki, rasitukset, ystävät, kokoelmat, ja vähääkään arvelematta otin vastaan Yhdysvaltain hallituksen tarjouksen.
Sitä paitsi, ajattelin, kaikki tiet vievät Eurooppaan, ja sarvivalas on kyllä niin herttainen, että johdattelee minut Ranskan rannikolle. Se arvoisa eläin antautuu pyydettäväksi Euroopan vesillä minun mielikseni ja vähintään puoli metriä minä vien sen luupeitsestä luonnontieteelliseen museoon.
Mutta aluksi oli minun etsittävä otustani Tyynen valtameren pohjoispuoliselta ulapalta ja joutuisin käyttämään antipodien tietä paluumatkalla Ranskaan.
– Conseil! huusin kärsimättömästi.
Conseil oli palvelijani. Uskollinen apulaiseni, joka saattoi minua
kaikilla matkoillani; kelpo flaamilainen, josta pidin paljon ja joka
vastasi hyvin kiintymykseeni; luonnostaan hidasverinen,
periaatteellisesti säännöllinen, tottumuksen voimasta ahkera,
järkkymätön elämän yllätyksille, erittäin kätevä, kaikkiin tehtäviin
pystyvä, ja nimestään huolimatta [conseil on suomeksi neuvo –
Suom] hän ei koskaan antanut neuvoja – edes silloin kun häneltä ei
niitä pyydetty.Olemalla kosketuksissa kasvitieteellisen puutarhamme pikku tutkijamaailman kanssa oli Conseil joutunut oppimaan yhtä ja toista. Olin hänestä saanut perin vankan luonnontieteellisten järjestelmien tuntijan, joka vikkelästi kuin sirkusvoimistelija vilisteli pääjaksojen, luokkien, ryhmien, lahkojen, parvien, heimojen, sukujen, alasukujen, lajien ja muunnoksien koko asteikolla. Mutta hänen tieteensä pysähtyi siihen. Luokittaminen oli hänen elämänsä, hän ei tiennyt sen pitemmälle. Hänellä oli päässään kaikki tieteelliset nimitykset sijoituksinensa, mutta käytännölliseen puoleen hän oli tutustunut niin vähän, että hän olisi tuskin erottanut kaskelottia hetulavalaasta. Peräti arvossa pidettävä apumies hän kuitenkin oli.
Conseil oli tähän asti, jo kymmenen vuoden aikana, seurannut minua kaikkialle, minne tiede minut vei. Kertaakaan en ollut häneltä kuullut huomautusta matkan pitkästymisestä tai vaivoista. Vastaan sanomatta hän sulloi reppunsa kuntoon retkelle Kiinaan tai Kongoon, kuinka outoon maahan tahansa. Hän meni sinne tänne sen enempää kysymättä. Hänen hyvä terveytensä muuten uhmasi kaikkia tauteja; hänellä oli jäntevät lihakset, mutta ei hermoja, ei merkkiäkään hermoista.
Palvelijani oli kolmikymmenvuotias, ja se ikä oli isännän vuosiin samassa suhteessa kuin viisitoista kahteenkymmeneen. Sallittakoon minun saada siten sanotuksi, että olin täyttänyt neljäkymmentä.
Conseililla oli vain yksi vika. Hän piti itsepintaisesti kiinni muodollisuuksista eikä koskaan puhutellut minua muutoin kuin kolmannessa persoonassa, niin että se tuntui ihan kiusalliselta.
– Conseil! toistin ryhtyessäni kuumeisella kiireellä lähtövalmisteluihin.
Tunsin kyllä miehen alttiuden. Tavallisesti en häneltä lainkaan kysynyt, soveltuisiko hänelle tulla mukaan matkoilleni; mutta tällä kertaa oli edessä retkeily, joka saattoi pahoin pitkittyä, epätietoinen yritys sellaisen eläimen tavoittamiseksi, joka kykeni rusentamaan fregatin kuin pähkinänkuoren. Siinä oli miettimisen aihetta, kaikkein järkähtämättömimmällekin miehelle. Mitä Conseil sanoisi?
– Conseil! huusin kolmannen kerran. Conseil ilmestyi esille.
– Kutsuiko herra minua? hän sanoi astuessaan huoneeseen.
– Kyllä, Conseil. Laita kokoon tavarani ja omasi. Me lähdemme kahden tunnin kuluttua.
– Niin kuin herra suvaitsee, vastasi Conseil levollisesti.
– Ei ole hetkeäkään hukattavana. Sullo arkkuuni kaikki matkatavarani, vaatteita, paitoja, sukkia niin paljon kuin voit, ja joudu!
– Entä herran kokoelmat? muistutti Conseil.
– Niistä pidetään huolta jälkeenpäin!
– Mitä, archioteriumit, hydracotheriumit, oreodonit, cheropotamukset ja muut herran luurangot?
– Ne jäävät hotelliin.
– Ja herran babirussa?
– Sitä ruokitaan meidän poissaollessamme. Annan sitä paitsi määräyksen lähettää meidän puolestamme Ranskaan koko varastomme.
– Emme siis nyt jatkakaan matkaa Pariisiin? kysyi Conseil.
– Kyllä... sinne toki... vastasin vältellen, mutta teemme kierroksen.
– Millaisen kierroksen herra vain suvaitsee päättää.
– Oh, se on vähäinen asia! Hiukan kiertotietä, siinä kaikki. Me lähdemme Abraham Lincolnilla.
– Niin kuin herrasta tuntuu sopivimmalta, vastasi Conseil säveästi.
– Tiedäthän, ystäväiseni, asia koskee hirviötä... kuuluisaa sarvivalasta... Me vapautamme meret siitä vitsauksesta... Kaksiniteisen Suurten syvyyksien salaisuuksien kirjoittaja ei voi olla katsomatta asiaksensa liittyä kommodori Farragutin retkikuntaan. Kunniakas tehtävä... mutta vaarallinen! Ei tiedä minne joutuu menemään. Nuo pedot voivat olla hyvin oikullisia. Mutta me lähdemme kuitenkin. Meillä on päällikkö, joka ei ole arkalasta kotoisin...
– Minä teen niin kuin herra tekee, vastasi Conseil.
– Ajattele asiaa tarkoin, sillä minä en tahdo salata sinulta mitään. Tuollaisilta matkoilta ei aina palata...
– Niin kuin herra suvaitsee.
Neljännestunnin kuluttua olivat matkatavaramme pakattuina. Conseil oli kädenkäänteessä suoriutunut järjestelyistään ja minä olin varma, että mitään ei puuttunut, sillä apulainen luokitteli paidat ja puvut yhtä täsmällisesti kuin linnut tai nisäkkäät.
Hotellin hissi vei meidät välikerroksen suureen eteiseen, josta muutamat porrasaskelmat johtivat pohjakerrokseen. Maksoin laskuni tilavassa aulassa, jollaisessa kuhisee paljon väkeä. Määräsin lähetettäväksi Pariisiin kääröt, joihin olin koonnut täytettyjä eläimiä ja kuivattuja kasveja. Jätin riittävästi varoja babirussan elatukseen ja hyppäsin ajoneuvoihin, Conseil kintereilläni.
Kahdenkymmenen frangin ajomatka suuntautui Broadwayta pitkin Union-aukiolle, sieltä Fourth Avenueta myöten Bowery Streetin kulmaan ja alas Kathrine Streetiä 34. laiturille. Lautalla kuljetettiin meidät nyt, miehet kuten hevosetkin ja ajoneuvot, New Yorkin suuren lisäkkeen Brooklynin puolelle, joka sijaitsee East Riverin vasemmalla rannalla, ja muutamassa minuutissa päädyimme sille laiturille, jonka kupeella Abraham Lincoln kahdesta savupiipustaan tuprutteli paksuja mustia savupatsaita. Tavaramme siirrettiin heti fregatin kannelle. Kiipesin kiireesti ylös ja kysyin kommodori Farragutia. Muuan matruusi opasti minut peräkannelle, ja siellä tapasin miellyttävän näköisen upseerin, joka ojensi minulle kätensä.
– Professori Pierre Aronnax? hän virkkoi.
– Minä olen, vastasin. – Kommodori Farragut, vai kuinka?
– Aivan oikein. Tervetuloa, herra professori. Hyttinne on valmiina.
Kumartaen jätin päällikön hoitamaan lähtöselvitystä ja lähdin etsimään hyttiäni.
Oli ollut oivallinen valinta varustaa Abraham Lincoln tälle erikoislaatuiselle retkelle. Se oli joutuisa purjehtija, sen laitteet kykenivät kohottamaan höyrypaineen aina seitsemään atmosfääriin asti. Tällä paineella päästiin kahdeksantoista ja kolmen kymmenesosan meripenikulman kulkunopeuteen tunnissa, ja se oli melkoinen vauhti, vaikka silti riittämätön kilpailuun jättiläisvalaamme kanssa.
Fregatin sisäiset varusteet vastasivat sen purjehdusominaisuuksia. Olin hyvin tyytyväinen aluksen peräpäässä sijaitsevaan hyttiini, johon päästiin upseerimessistä.
– Meillä on hyvät oltavat, huomautin Conseilille.
– Yhtä hyvät, luvalla sanoen, vastasi Conseil, – kuin Bernhardin erakkoäyriäisellä Buccinum-kotilon kuoressa.
Conseilin ryhtyessä purkamaan matkatavaroitamme nousin jälleen kannelle tarkkailemaan lähtövalmisteluja. Samassa jo irrotettiinkiin viimeiset kiinnitysköydet, jotka pidättelivät Abraham Lincolnia Brooklynin laiturissa. Jos siis olisin neljännestunninkaan viivästynyt, vieläpä vähemmän, niin fregatti olisi lähtenyt ilman minua; olisin jäänyt pois tältä eriskummalliselta, poikkeukselliselta retkeltä, jonka totuudenmukainen selostuskin voi vielä herättää epäuskoa.
Mutta kommodori Farragut ei tahtonut menettää hetkeäkään ehtiäkseen niille vesille, missä eläin oli viimeksi tavattu. Hän kutsui konepäällikköään.
– Onko höyrypaine kunnossa? hän kysyi tältä.
– Kyllä, herra kommodori, vastasi konepäällikkö.
– Go ahead! huusi kommodori Farragut.
Saadessaan tämän määräyksen puristetun ilman varassa toimivan laitteen
välityksellä koneenkäyttäjät panivat käyntiinpano-rataksen toimimaan.
Höyry sihisi syöksyessään raolleen avattuihin luisteihin. Pitkät
vaakasuorat männät kirskuivat työntäessään pystyakselien kiertokankia.
Potkurinsiivet velloivat vettä yhä kiivaammin, ja Abraham Lincoln
eteni majesteettisesti ympärillään satakunta katselijain täyttämää
höyrylauttaa ja tenderiä [pieniä höyryaluksia, jotka toimittavat
palveluksia suurille laivoille], jotka lähtivät saattueeksi.Uteliaita tungeksi myös Brooklynin laitureilla ja koko siinä osassa New Yorkia, joka reunusti East Riveriä. Kolme eläköön-huutoa raikui perätysten viidestäsadastatuhannesta kurkusta. Kymmenettuhannet nenäliinat liehuivat sankan ihmispaljouden yläpuolella hyvästellen Abraham Lincolnia aina Hudson-virralle saakka, sen pitkulaisen niemimaan kärkeen, joka on New Yorkin kaupungin alueena.
Fregatti seurasi sitten New Jerseyn puolella virran oikeanpuolista ihanaa ja huvila-asutuksen täyttämää rantaa ohittaen linnakkeita, jotka tervehtivät sitä järeillä tykeillään. Abraham Lincoln vastasi kolmeen kertaan laskemalla alas ja kohottamalla Yhdysvaltain lipun, jonka kolmekymmentäyhdeksän tähteä loistivat mesaanikahvelissa; hiljentäen sen jälkeen vauhtia tultaessa viitoitettuun väylään, joka kiertää Sandy Hookin kärjen muodostamaa lahdenpoukamaa, laiva sivuutti tämän hiekkasärkän, jonka rannoilla muutamat tuhannet katselijat vielä kerran tervehtivät sitä hurraten.
Pikku aluksien saattue seurasi yhä fregattia ja jätti sen vasta saavuttaessa majakkalaivalle, jonka kaksi loistoa ovat osoittamassa New Yorkin salmien suuta.
Silloin kajahti kolme kellonlyöntiä. Luotsi laskeutui veneeseensä ja siirtyi tuulen alla odottavaan kuunariin. Tulta lisättiin, potkuri pieksi vettä vinhemmin, fregatti viiletti pitkin Long Islandin kellanväristä ja matalaa rannikkoa ja kello kahdeksalta illalla kadotettuaan luoteessa näkyvistään Fire Islandin vilkut, se täydellä höyryllä kynti Atlantin tummia vesiä.
NED LAND
Kommodori Farragut oli hyvä merimies, hänelle uskotun fregatin arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä, hän oli sen sieluna. Valaspedon kysymyksessä ei hän tuntenut mitään epäilyä, eikä hän sallinut väitellä eläimen olemassaolosta. Se oli hänelle uskon eikä järjen asia, niin kuin Leviathan monille yksinkertaisille sieluille. Hirviö oli olemassa, hän vapauttaisi meret sen tihutöistä; hän oli sen vannonut. Siinä oli eräänlainen johanniittiritari, Gozzon Deodatus astumassa saarensa asukkaita tuhonnutta lohikäärmettä vastaan. Joko surmaisi kommodori Farragut sarvivalaan tai sarvivalas kommodori Farragutin. Muuta mahdollisuutta ei ollut.
Laivan upseerit olivat yhtä mieltä esimiehensä kanssa. Kannatti kuulla heidän puhelevan, väittelevän, tekevän laskelmia eri mahdollisuuksista, nähdä kuinka innokkaasti he pitivät silmällä aavaa valtamerta. Monikin, joka muissa oloissa olisi sadatellut moista urakkaa, otti vapaaehtoisen tähystysvuoron prammisaalingissa. Niin kauan kuin aurinko kiersi päivittäistä rataansa, kiipeili rikiin matruuseja, joiden jalkapohjia kansilankut polttelivat, niin että he eivät malttaneet pysyä alallaan. Eikä Abraham Lincolnin keulavannas kuitenkaan vielä halkonut Tyynen meren vesiä.
Miehistökään ei pyytänyt parempaa kuin saada tavata sarvivalaan, harppunoida sen ja kiskoa kannelle paloiteltavaksi. Miehet tarkastelivat vedenpintaa tuiman huolellisesti. Kommodori Farragut olikin lisäksi maininnut kahdentuhannen dollarin palkinnosta sille laivapojalle tai matruusille, merimiehelle tai upseerille, joka antaisi hälytyksen otuksesta. Saattaa siis käsittää, että tähystettiin tarkkaan Abraham Lincolnilla.
Minä puolestani en jäänyt toisista jälkeen enkä luovuttanut kenenkään huoleksi jokapäiväistä tarkkailuani. Fregattia olisi voinut hyvällä syyllä nimittää Argukseksi. Yksinään kaikkien muiden joukossa vain Conseil pysyi välinpitämättömänä yleisessä innostuksessa.
Kuten jo mainitsin kommodori Farragut oli tarkoin harkiten varustanut aluksensa tarkoituksenmukaisilla kojeilla jättiläisvalaan pyydystykseen. Valaanpyyntilaivalla ei olisi ollut täydellisempiä välineitä. Meillä oli kaikki tunnetut tuhoneuvot, käsinheitettävästä harppuunasta tykillä ammuttaviin väkänuoliin ja räjähtäviin luoteihin asti. Keulakannella oli perästäladattava kanuuna, hyvin paksuseinäinen ja ahdasreikäinen, uusinta lajia, jonka malli lienee ollut esillä vuoden 1867 maailmannäyttelyssä. Tämä kallisarvoinen amerikkalaisvalmisteinen tuliase sinkosi haitatta neljän kilon painoisen keila-ammuksen keskimäärin kuudentoista kilometrin päähän.
Abraham Lincolnilta ei siis puuttunut mitään hyökkäysvälineitä. Mutta mukaan oli saatu vielä parempaa. Oli saatu Ned Land, harppuunamiesten kuningas.
Ned Land oli harvinaisen kätevä kanadalainen, joka ei vaarallisessa ammatissaan tavannut vertaistansa. Taito ja kylmäverisyys, rohkeus ja viekkaus olivat hänen ominaisuuksiaan ja tarvitsipa hetulavalaan olla perin ilkikurinen tai kaskelotin osoittaa ihmeellistä oveluutta pelastuakseen hänen heitoltaan.
Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, kookas mies – runsaasti 180 senttimetriä mitaltaan – roteva, totinen, harvapuheinen, toisinaan rajuluontoinen ja vastustelusta pahoin kiivastuva. Hänen henkilöllisyytensä oli huomiota herättävä, ja ulkomuotoa tehosti erityinen katseen voimakkuus.
Kommodori Farragut oli varmasti tehnyt viisaasti pestatessaan tämän miehen. Terävänäköisyydeltään ja jäntevyydeltään hän yksin vastasi kaikkia kumppaneitansa. Parhaiten osaisin verrata häntä voimakkaaseen kaukoputkeen, joka samalla oli joka hetki laukeamaan valmis kanuuna.
Kanadalainenhan on yleensä ranskalaista syntyperää ja niin vähän kuin Ned Landissa olikin avosydämisyyttä, on minun tunnustettava, että hän jossakin määrin kiintyi minuun. Kansallisuuteni tietenkin veti häntä puoleensa. Siinä tarjoutui hänelle tilaisuus haastella ja minulle kuunnella sitä vanhaa Rabelaisin aikaista tyyliä, joka on vielä säilynyt muutamissa Kanadan maakunnissa. Harppuunanheittäjän suku oli kotoisin Quebecista ja toimi rohkeana kalastajaperikuntana jo siihen aikaan kun tämä kaupunki kuului Ranskalle.
Vähitellen Ned innostui juttelemaan ja minusta oli hyvin mielenkiintoista tutustua hänen seikkailuihinsa napamerillä. Kertomuksissaan kalastusmatkoista ja kamppailuista hän ilmaisi suurta luontaista runollisuutta saaden esitykseensä sellaista eeppistä sävyä, että olin kuuntelevinani jonkun kanadalaisen Homeroksen laulelevan pohjanperien Iliasta.
Kuvailen tätä pelotonta kumppania sellaisena kuin hänet nykyään tunnen. Meistä on nimittäin tullut pelottavien vaiheiden ja koettelemusten yhdistämät vanhat ystävykset.
Ja mikä olikaan Ned Landin mielipide merihirviöstä? Minun täytyy sanoa, että hän ei juuri uskonut sarvivalaaseen, vaan edusti laivassa ainoata poikkeusta yleisestä mielipiteestä. Hän vältteli koko puheenaihettakin, mutta eräänä päivänä oli minun mielestäni ryhdyttävä tiukkaamaan häneltä asiaa.
Heinäkuun 30. päivän iltana, kolme viikkoa matkallelähdön jälkeen fregatti oli Blanca-niemen kohdalla, kolmekymmentä meripenikulmaa suojanpuolella Patagonian rannikosta. Olimme kulkeneet Kauriin kääntöpiirin poikki, ja Magalhaësin salmi avautui vajaan seitsemänsadan meripenikulman takana etelässä. Viikon kuluttua Abraham Lincoln kyntäisi Tyynen meren vesiä. Ned Land ja minä istuimme peräkannella puhellen kaikenlaista ja katsellen salaperäistä merta, jonka syvyydet olivat tähän saakka pysyneet ihmissilmältä kätkettyinä. Johdin luontevasti keskustelun jättiläismäiseen sarvivalaaseen ja huomauttelin retkemme menestyksen kuten epäonnistumisenkin mahdollisuuksista. Sitten nähdessäni että Ned antoi minun puhua virkkamatta itse juuri mitään kävin suoranaisemmin ahdistamaan häntä.
– Mistä johtuukaan, Ned? kysyin – että te voitte epäillä sen valaseläimen olemassaoloa, jota olemme tavoittelemassa? Onko teillä erityisiä perusteita sellaiselle epäilykselle?
Harppuunamies katseli minua tuokion ennen kuin vastasi, löi leveätä otsaansa kädellään, tavanomainen ele hänellä, sulki silmänsä ikään kuin kootakseen ajatuksiansa ja sanoi viimein:
– Ehkä hyvinkin, herra Aronnax.
– Kuitenkin, Ned, teidän valaanpyytäjän, joka olette tutustunut suuriin merinisäkkäisiin, jonka pitäisi mielikuvissanne helposti hyväksyä tavattomien valaseläinten mahdollisuus, teidän tulisi olla viimeinen epäilemään tällaisissa olosuhteissa!
– Juuri siinä te erehdytte, herra professori, vastasi Ned.
– Sen kyllä käsittää, että kansa uskoo avaruuden tähdillä olevan merkillistä vaikutusvoimaa tai maapallon sisuksissa asustavan hirviöitä vedenpaisumuksen esikaudelta; mutta eivät tähtientutkija ja geologi antaudu sellaisiin haaveisiin. Samoin on valaanpyytäjän laita. Olen hätyytellyt paljon valaseläimiä, olen harppunoinut suuren joukon, surmannut monta, mutta niin voimakkaita ja hyökkääviä kuin ne ovatkin olleet, eivät niiden pyrstöt eivätkä torahampaat olisi kyenneet puhkaisemaan höyrylaivan rautalevyjä.
– Mainitaan sentään aluksista, joita sarvivalaan piikki on lävistänyt.
– Puisia, mahdollista kyllä, vastasi kanadalainen – enkä ole niitäkään koskaan nähnyt. Kunnes toisin todistetaan kiellän siis, että hetulavalaat, kaskelotit tai sarvivalaat pystyisivät tuottamaan sellaisen vaurion.
– Kuulkaahan, Ned...
– Ei, herra professori, ei. Mitä hyvänsä muuta, mutta sitä ei. Kenties jättiläismäinen mustekala...?
– Vielä vähemmän, Ned. Mustekala on pelkästään nilviäinen, ja tämä nimityskin jo ilmaisee, että sen ruhossa on vain vähän kiinteyttä. Viidensadan jalan mittaisena mustekala – joka ei kuulu luurankoisten lahkoon – olisi aivan vaaraton sellaisille laivoille kuin Scotialle tai Abraham Lincolnille. Täytyy sen vuoksi torjua kraakenien ja muiden tämänlaisten hirviöiden urotyöt.
– Mutta suunnattoman valaseläimen olemassaolon te siis tunnustatte, herra luonnontutkija? virkkoi Ned Land hieman ilkkuvasti.
– Niin, Ned, siinä perustuu vakaumukseni tosiseikkojen johdonmukaiseen punnitsemiseen. Uskon, että on olemassa valtavarakenteinen nisäkäs, luurankoisten lahkoon kuuluva kuten hetulavalaat, kaskelotit ja delfiinit; jolla on tavattoman jykevä sarvimainen torahammas poikkeuksellisella puhkaisuvoimalla varustettuna.
– Hm! äännähti harppuunamies pudistaen päätänsä sellaisen miehen tavoin, joka ei tunne pääsevänsä vakuutetuksi.
– Ottakaa huomioon, jatkoin, – että jos eläin on olemassa valtameren syvyyksissä muutamia meripenikulmia vedenpinnan alapuolella, on sillä ehdottomasti rakenne, jonka kiinteys on vertaansa vailla.
– Ja miksi sellainen rakenne? kysyi Ned.
– Syystä että merten pohjakerrosten puristuksen vastustamisessa tarvitaan äärimmäistä lujatekoisuutta.
– Niinkö? virkkoi Ned ja siristeli minulle silmiään.
– Niin ja muutamat numerot todistavat sen teille selvästi.
– Hm, numerot! vastasi Ned. – Numeroilla tehdään mitä tahdotaan!
– Liiketoimissa, Ned, mutta ei suurtieteessä. Kuulkaahan. Ottakaamme perustaksi, että ilmakehän paine, atmosfääri vastaisi kolmekymmentäkaksi jalkaa korkean vesipatsaan painoa; oikeastaan vesipatsas jäisi hieman matalammaksi, kun on puhe merivedestä, joka on tiiviimpää kuin suolaton vesi. No, niin monta kolmenkymmenenkahden jalan painoista vesikerrosta kuin mereen painuessanne jäisi teidän yläpuolellenne, Ned, niin kehonne joutuisi moninkertaisesti kokemaan ilmakehän puristusta vastaavan paineen, joka määritellään kilogrammoina neliösenttimetriä kohti. Siitä seuraa, että se paine on kolmensadankahdenkymmenen jalan syvyydessä kymmenen atmosfääriä, kolmentuhannen kahdensadan jalan tasanteella sata atmosfääriä ja kolmenkymmenenkahden tuhannen jalan kerroksessa tuhannen atmosfääriä. Toisin sanoen, jos kykenisitte saavuttamaan tämän valtamerisyvyyden, joutuisi jokainen ruumiinpintanne neliösenttimetri tuhannen kilon puristukseen. Ja tiedättekö, hyvä Ned, mikä teidän pinta-alaksenne on arvioitava?
– En aavistakaan, herra Aronnax.
– Noin seitsemäntoistatuhatta neliösenttimetriä.
– Niin paljon?
– Ja kun ilmakehän paine todella on hiukan enemmän kuin kilo neliösenttimetriä kohti, niin teidän seitsemäntoistatuhatta neliösenttimetriänne kannattavat tällä hetkellä seitsemäntoistatuhannen viidensadankuudenkymmenenkahdeksan kilon painoa.
– Minun sitä huomaamattani?
– Teidän sitä huomaamattanne. Että sellainen puristus ei teitä rusenna, se johtuu siitä, että ilma on tunkeutunut ruumiinne sisään samanlaisella paineella. Sisäinen työntö ja ulkonainen puserrus ovat siten aivan tasassa, tehden toisensa tehottomaksi, ja siksi te kestätte ne haitatta. Mutta vedessä on asia toisin.
– Niin, minä käsitän, tokaisi Ned tarkkaavaisemmaksi tulleena, – kun vesi ympäröi minua eikä läpäise minua.
– Aivan. 32 jalan päässä merenpinnan alapuolella te siis joutuisitte 17.568 kilon paineeseen; kolmensadankahdenkymmenen jalan syvyydessä se puristus olisi kymmenkertainen, sanokaamme 175.680 kiloa; kolmetuhattakaksisataa jalkaa tekisi paineen satakertaiseksi, se olisi jotensakin 1.756.800 kiloa; kolmenkymmenenkahdentuhannen syvyydessä, lopuksi, olisi tuhatkertaisena paineena 17.568.000 kiloa, – te litistyisitte niin kuin hydraulisen koneen lävitse käytettynä!
– Hitto! äännähti Ned.
– No niin, arvoisa harppuunanheittäjäni, jos usean sadan metrin mittaisia ja paksuudeltaan suhteellisia luurankoisia oleskelee sellaisissa syvyyksissä, kukin pinta-alaltaan edustaen miljoonia neliösenttimetrejä, niin on laskettava miljardeiksi kiloiksi se puristus, jonka alaisina ne ovat. Siitä voitte arvioida niiden luuston lujuutta ja rakenteen vankkuutta, kun ne kykenevät kestämään niin tavatonta koetusta!
– Niiden täytyy olla kahdeksan tuuman rautalevyistä valmistettuja kuten panssarifregatit, lausui Ned Land.
– Sinne päin, Ned; ja ajatelkaahan, mitä vaurioita siis voi tuottaa tuollainen möhkäle syöksyessään pikajunan vauhdilla laivan runkoa vastaan.
– Niin... kyllähän... kenties, vastasi kanadalainen noiden numeroiden horjuttamana, mutta tahtomatta antaa perään.
– No, enkö ole saanut teitä vakuutetuksi?
– Te olette saanut minut vakuutetuksi yhdestä seikasta, herra luonnontutkija, nimittäin että jos sellaisia eläimiä on merten syvyyksissä, täytyy niiden välttämättömästi olla niin voimakkaita kuin te sanotte.
– Mutta ellei niitä ole, niin miten selitätte Scotiaa kohdanneen tapaturman?
– Siten että kenties... virkkoi Ned epäröiden.
– Antakaa kuulua!
– Että... se ei olekaan totta! vastasi kanadalainen, tietämättään esittäen uudestaan Aragon kuuluisan lauseen.
Mutta tämä vastaus todisti vain harppuunamiehen itsepäisyyttä eikä mitään muuta. Sillä kertaa en ahdistanut enempää. Scotian tapaturma ei ollut kiellettävissä. Aukko oli olemassa niin ilmeisesti, että se oli ollut tutkittava, ja sen vääjäämättömämmin ei aukon olemassaoloa voinekaan osoittaa. Mutta se aukko ei ollut ilmennyt itsellään, ja kun sitä ei ollut siinä paikassa vedenalainen kallionkärki rouhaissut, oli se ehdottomasti eläimen syöksylisäkkeen työtä.
Minun kantani mukaan, ja edellä esitetyistä syistä, tämä eläin kuului luurankoisten lahkoon, nisäkkäiden ryhmään, kalanmuotoisten luokkaan, ja lopuksi valaitten parveen. Mihin heimoon se liittyisi – hetulavalaan, kaskelotin vai delfiinin – minkä suvun jäseneksi se oli luettava, miksi lajiksi määriteltävä, sitä kaikkea sopi selvitellä myöhemmin. Sen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvitsi tuntematon hirviö leikellä, leikkelemistä varten saada kiinni, kiinnisaamiseksi harppunoida – ja se oli Ned Landin asia – harppunoimisen edellytyksenä nähdä – josta miehistö huolehtisi – ja näkemisen täytyi perustua kohtaukseen, joka oli sattuman varassa.
ONNEN KAUPALLA
Abraham Lincolnin matkalla ei ensin sattunut mitään merkittävää. Ned Land vain sai ihmeellisellä taitavuuden näytteellään todistaa, että häneen kannatti täysin luottaa.
Falklannin saarten vesillä ryhtyi fregatti elokuun 1. päivänä merkkien vaihtoon amerikkalaisten valaanpyytäjien kanssa, ja me saimme tietää, että heillä ei ollut mitään uutisia sarvivalaasta. Mutta tällöin Monroen kapteeni, joka oli kuullut Ned Landin ottaneen pestin Abraham Lincolniin, pyysi häntä avukseen ahdistamaan näkyvissä olevaa hetulavalasta. Kommodori Farragutin teki mieli katsella Ned Landia työssään, joten hän salli harppuunamestarimme siirtyä Monroeen. Ja sattuma suosi kanadalaista siinä määrin, että hän yhden valaan asemesta keihästi kaksoisheitolla parin, iskien toista suoraan sydämeen ja kytkien toisen muutaman minuutin ajon jälkeen!
Ei totisesti kannattanut lyödä vetoa hirviön puolesta sen joutuessa tekemisiin Ned Landin harppuunan kanssa.
Fregatti viiletti ihmeen nopeasti Amerikan rannikkoa pitkin. Elokuun 3. päivänä olimme Magalhaësin salmen suulla Virgenesin niemen kohdalla. Mutta kommodori Farragut ei tahtonut valita tätä mutkikasta väylää, vaan päätti kiertää Kap Hoornin.
Miehistö myönsi yksimielisesti hänen olevan oikeassa. Ja oliko tosiaankaan ajateltavissa, että sarvivalas voitaisiin kohdata tässä kapeikoiksi puristuvassa vesistössä? Monet matruusit vakuuttivat, että hirviö ei voinut sitä käyttää kulkutienään, "se kun oli liian iso mahtuakseen!"
Elokuun 6. päivänä kello kolmen tienoilla iltapäivällä Abraham Lincoln kaarsi viidentoista meripenikulman päässä eteläpuolitse sen yksinäisen pikku saaren, Amerikan mantereen äärimmäiseksi jatkoksi liittyvän kallion, jonka hollantilaiset merimiehet synnyinkaupunkinsa mukaan nimittivät Kap Hoorniksi. Suunta määrättiin nyt luoteiseksi ja huomenna velloi fregatin potkuri vihdoin Tyynen meren vesiä.
– Silmät auki! silmät auki! hokivat matruusit.
Ja he avasivat ne ylenmäärin. Silmät ja kiikarit – joita tosin hiukan häikäisi kahdentuhannen dollarin palkinnon väikkyminen edessä – eivät jääneet hetkeksikään lepoon. Yötä päivää tarkkailtiin valtameren pintaa, ja nyktalopit, joiden kyky nähdä hämärässä lisäsi mahdollisuuksia viidelläkymmenellä prosentilla, olivat edullisella puolella kilpailussa.
Minuahan ei raha erityisesti houkutellut, mutta enpä kuitenkaan ollut vähemmän innokas. Suoden vain muutamia minuutteja aterioille, joitakuita tunteja nukkumiselle, auringosta tai sateesta piittaamatta, en enää ollenkaan poistunut kannelta. Milloin tähystelin kumartuneena keulapakan kangasvarppeiden yli, milloin peräpartaaseen nojaten tutkin kiihkein katsein untuvaista vanavettä, joka ulottui valkoisena viiruna taivaan rantaan. Ja kuinka usein olinkaan osallisena päällystön ja laivaväen kiihtymyksessä, kun joku oikukas hetulavalas kohotti mustanpuhuvan selkänsä aalloista! Heti syntyi kuhinaa fregatin kannella. Suojat syytivät solkenaan matruuseja ja upseereita. Jyskyttävin sydämin ja sumenevin silmin tarkkaili jokainen valaseläimen kulkua. Minä tuijotin, tuijotin niin että olin tärvellä verkkokalvoni, aina maltillisen Conseilin hokiessa minulle levollisena:
– Jos herra suvaitsisi levittää silmiänsä vähemmin, niin herra näkisi paljon paremmin!
Mutta se oli turhaa hälyä! Abraham Lincoln käänsi suuntansa eläintä kohti, ja se havaittiin tavalliseksi hetulavalaaksi tai kaskelotiksi, joka piankin katosi sadatusten saattamana.
Sää pysyi suosiollisena, matka edistyi mitä miellyttävimmissä oloissa. Oli eteläisen pallonpuoliskon paha vuodenaika, siellä Euroopan keskikesää vastaa sydäntalvi; mutta merellä eivät nyt myrskyt myllertäneet, joten ulappaa sai laajassa kehässä esteettömästi pidetyksi silmällä.
Ned Land osoitti yhä mitä itsepintaisinta epäuskoisuutta eikä hän vahtivuoronsa ulkopuolella ollut edes vilkaisevinaan ulapalle – ainakaan milloin ei mitään valasta ollut näkyvissä. Ja kuitenkin olisi hänen erinomainen terävänäköisyytensä ollut tarpeen. Mutta kahdeksan tuntia kutakin kahtatoista kohti itsepintainen kanadalainen lueskeli tai nukkui hytissään. Satakin kertaa moitin häntä välinpitämättömyydestä.
– Joutavia! hän vastasi, – asiassa ei ole pontta eikä perää, herra Aronnax, ja jos sellainen eläin olisikin olemassa, niin mitä mahdollisuutta meillä olisi sen löytämiseen? Emmekö ole liikkeellä umpimähkään? Sanotaan että se peto on nähty Tyynen meren ylävesillä. Myönnettäköön sekin, mutta siitä kohtauksesta on jo kolme kuukautta, ja mikäli sarvivalaanne luonteenlaadusta saattaa päätellä, ei se mielellään viivyttele kauan samoilla vesillä! Sillä on tavaton liikuntavauhti. Mutta te tiedätte paremmin kuin minä, herra professori, että luonto ei tee mitään nurinkurista eikä antaisi jähmeäluontoiselle eläimelle joutuisaa vaelluskykyä, jollei sen olisi tarvis sitä käyttää. Jos se peto siis on olemassa, niin se on jo kaukana!
Siihen en osannut vastata mitään. Ilmeisesti me kuljimme onnen kaupalla. Mutta olisiko voinut menetellä toisinkaan? Mahdollisuutemme olivat kyllä epämääräiset, mutta kukaan muu ei vielä epäillyt menestystä, ainoakaan matruusi laivalla ei olisi lyönyt vetoa sarvivalasta ja sen pikaista ilmaantumista vastaan.
Elokuun 20. päivänä mentiin 105. pituusasteella Kauriin kääntöpiirin poikki ja saman kuun 27. päivänä jäi taaksemme päiväntasaaja 110. pituusasteella. Tämän paikanmäärityksen jälkeen fregatti otti suunnan tuntuvammin länteen ja painui Tyynen meren keskiulapalle. Kommodori Farragut katsoi, syystä kyllä, paremmaksi liikkua syvillä vesillä, etäällä mantereista ja saarista, joita eläin oli aina näyttänyt karttelevan, "varmaankin, koska vesi oli sille liian matalaa!" sanoi pursimies. Täydennettyään hiilivarastonsa fregatti sivuutti kaukaa Paumotu-, Marquesas- ja Sandwich-saaret, eteni Kravun kääntöpiirin pohjoispuolelle 132. pituusasteella ja jatkoi matkaansa Kiinan vesille päin.
Olimme vihdoinkin jättiläisotuksen viime temmellyskentällä! Ja elämä laivassa oli nyt aivan poikennut normaaleista uomistaan ja koko miehistö oli hermostunutta ja kiihtynyttä. Ruoka ei enää maittanut, eikä ketään nukuttanut. Kaksikymmentä kertaa päivässä jonkun saalingeissa kurkkivan matruusin harhanäky aiheutti sietämättömiä hätkähdyksiä, ja alinomaa uudistuvina nämä hälytykset pitivät meitä niin rajussa jännityksessä, että vastavaikutuksen täytyi jo pian ilmetä.
Ja lamaannus kyllä tulikin sijalle. Kaksi kuukautta – kaksi kuukautta, joiden jokainen päivä venyi vuosisadaksi – Abraham Lincoln kolusi kaikkia Tyynen meren pohjoisia vesiä, kiirehti katsastamaan jokaista havaittua valasta, teki jyrkkiä poikkeamisia suunnastaan, kääntyi äkkiä laidalta toiselle, pysähteli, lisäsi höyryä tai peräytyi, liikehti edestakaisin niin että koneet olivat vaarassa järkkyä sijoiltaan, eikä jättänyt tutkimatta ainoatakaan aluetta Japanin saarilta Amerikan rannikolle asti. Eikä mitään! Ei muuta kuin aavojen ulappain äärettömyys! Mikään ei muistuttanut jättiläismäisestä sarvivalaasta, vedenalaisesta karista, hylystä, pakenevasta särkästä tai minkäänlaisesta ihmeellisestä ilmiöstä!
Vastavaikutus siis sai vuoronsa. Masennus valtasi ensin mielet, ja se avasi tien epäuskoisuudelle. Laivassa heräsi uusi tunne, joka oli kolmelta kymmenesosalta häpeilyä ja seitsemältä kymmenesosalta kiukkua. Oltiin noloja, mutta vielä enemmän pahantuulisia! Vuoden mittaan keksittyjen perustelujen vuoret sortuivat yhdellä kertaa, eikä kukaan enää ajatellut muuta kuin tavoitella aterian tai unen hetkinä korvausta ajasta, joka oli niin tyhmästi uhrattu.
Ihmismielen luontaisen häilyväisyyden mukaisesti heittäydyttiin toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Yrityksen innostuneimmista kannattajista tuli luonnollisestikin sen kiihkeimmät halveksijat. Vastavaikutus nousi aluksen pohjatasolta, välikannen kojuista, päällystön hytteihin asti, ja jollei kommodori Farragut olisi ollut erikoisen sitkeäluontoinen, olisi fregatti varmasti jo suunnannut keulansa etelää kohti.
Tätä turhaa etsintää ei kuitenkaan enää voinut pitkälti jatkua. Abraham Lincolnia ei käynyt moittiminen mistään, sillä se oli tehnyt kaikkensa onnistuakseen. Milloinkaan ei amerikkalainen laivaväki ollut osoittanut suurempaa kärsivällisyyttä ja kiinnostusta; huonoa menestystä ei voitu lukea sen syyksi; nyt ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle.
Laivan päällikölle tehtiin tästä esitys. Hän pysyi kannassaan. Matruusit eivät salanneet tyytymättömyyttään, ja palvelus kärsi siitä. En tahdo sanoa, että laivassa ilmeni kapinoimista, mutta oltuaan taipumaton niin kauan kuin järkevästi saattoi, vaati kommodori Farragut, kuten entisaikaan Kolumbus, kolmen vuorokauden maltillisuutta. Jos peto ei tänä aikana ilmestyisi, niin ruorimies kiepauttaisi ratastaan kolmasti ympäri ja Abraham Lincoln suuntaisi kulkunsa Euroopan vesille.
Tämä lupaus annettiin marraskuun 2. päivänä. Siitä oli ensiksikin tuloksena miehistön mielenkiinnon elpyminen. Valtamerta pidettiin silmällä uudella innolla. Kiikarit olivat kuumeisessa toiminnassa. Se oli viimeinen uhkavaatimus jättiläisvalaalle, ja kohtuuden nimessä sen ei sopinut jättää sitä huomioon ottamatta.
Kului kaksi päivää. Abraham Lincoln kulki hiljennetyllä vauhdilla. Käytettiin monen monituisia keinoja eläimen huomion herättämiseksi tai välinpitämättömyyden häivyttämiseksi siltä varalta, että se oleskelisi näillä vesillä. Valtavia läskinkimpaleita ripustettiin laahautumaan laivan vanavedessä, – tosin vain haikalojen suureksi tyytyväisyydeksi. Soutuveneet tekivät tiedusteluretkiä kaikkiin suuntiin Abraham Lincolnin ympärillä, laivan pysytellessä paikoillaan, eivätkä jättäneet ainoatakaan kolkkaa näköpiiristä nuuskimatta. Mutta marraskuun 4. päivän ilta saapui merenalaisen arvoituksen selviämättä.
Seuraavana päivänä kello kaksitoista päättyisi tarkasti ottaen määräaika. Lupauksensa mukaan piti kommodori Farragutin silloin suunnata kulku kaakkoa kohti ja lopullisesti jättää Tyynen meren pohjoiset seudut.
Fregatin paikanmäärityksenä oli viimeksi 31° 15' pohjoista leveyttä ja 136° 42' itäistä pituutta. Japanin rannat olivat vajaan kahdensadan meripenikulman päässä tuulen alla. Yö lähestyi. Oli juuri kajahtanut kello kahdeksan soitto. Suuret pilvet verhosivat kuun kehrää, joka oli ensimmäisellä neljänneksellään. Meri läikehti hiljalleen fregatin keulan edessä.
Nojailin etupuolella ylähangan kangasvarppeisiin. Conseil seisoi lähelläni tähystäen ulapalle. Vantteihin kavunneina tutki miehistö taivaanrantaa, joka vähitellen hämärtyen vetäytyi ahtaammaksi. Upseerit koettivat yökiikareillaan tunkeutua lisääntyvään pimeyteen. Toisinaan välkkyi synkkä merenpinta kuun säteestä, joka pujahti kahden pilven raosta. Sitten verhoutui kaikki pimentoon.
Katsellessani Conseilia panin merkille, että tähän kelpo mieheen oli yleinen mieliala sentään hiukan vaikuttanut. Minusta ainakin näytti siltä. Kenties hänen hermonsa nyt ensi kerran kokivat uteliaisuuden värähdyksiä.
– Niin, Conseil, sanoin hänelle, – nyt on viimeinen tilaisuus pistää taskuunsa kaksituhatta dollaria.
– Sallikoon herra minun huomauttaa, vastasi Conseil, – että minä en ole ottanut lukuun sitä palkintoa ja että Yhdysvaltain hallitus olisi voinut luvata satatuhatta dollaria, tulematta siitä köyhemmäksi.
– Olet oikeassa, Conseil. Tämä on erittäin typerä juttu ja me olemme ryhtyneet siihen liian harkitsemattomasti. Haaskattua aikaa, hyödytöntä jännitystä! Useita kuukauksia takaperin olisimme jo olleet Ranskassa...
– Herran pikku asunnossa, täydensi Conseil, – herran museossa! Ja minä olisin jo järjestänyt herran kivettymät! Ja herran babirussa olisi päässyt häkkiinsä kasvitieteellisessä tarhassa ja keräisi ympärilleen pääkaupungin yleisöä!
– Niin kuin sanot, Conseil, – puhumattakaan siitä, että meistä tullaan tekemään pilaa!
– Luulen todellakin, vahvisti Conseil tyynesti, – että herra joutuu pilan kohteeksi. Ja, saanenko sanoa...?
– Puhu vain suusi puhtaaksi, Conseil.
– No niin, herra saa vain ansionsa mukaan!
– Todellako!
– Kun on kunnia olla oppinut kuten herra, ei antauduta alttiiksi...
Conseil ei saanut mairitteluaan lausutuksi loppuun. Yleisen hiljaisuuden keskeltä kajahti ääni. Se oli Ned Landin, hänen huikatessaan:
– Ohoi! Se on tuulen alla, poikki laidan!
TÄYDELLÄ HÖYRYLLÄ
Koko laivanväki ryntäsi harppuunamiestä kohti, päällikkö, upseerit, vartiopäälliköt, matruusit, laivapojat; vieläpä koneenkäyttäjätkin jättivät koneensa, lämmittäjät heittivät lapionsa. Oli heti annettu pysähdyskäsky ja fregatti solui vain vauhtinsa loppuun.
Hämy oli jo sankka, ja niin terävät silmät kuin kanadalaisella olikin, ihmettelin miten hän oli voinut nähdä ja mitä hän olikaan nähnyt. Sydämeni läpätti pakahtuakseen.
Mutta Ned Land ei ollut erehtynyt, ja me kaikki huomasimme esineen, jota hän osoitti kädellään.
Kahden kaapelimitan päässä Abraham Lincolnista, oikeanpuolisella kyljellä, näytti meri valaistulta altapäin. Se ei ollut tavallinen vesisäihkyn ilmiö, eikä siitä voinut erehtyä. Vajonneena muutaman sylen verran pinnasta merijättiläinen heijasti hyvin voimakasta ja selittämätöntä loistetta, josta mainittiin useiden kapteenien selostuksissa. Tuon uhkean säteilyn täytyi olla peräisin hyvin tehokkaasti kehittyneestä valolähteestä. Valoisa osa kuvastui merenpinnassa valtavana pitkänomaisena soikiona, jonka keskelle kokoontui huikaiseva hehkuläikkä, vähitellen heiketen syrjille päin.
– Se on vain fosforihohtoisten hiukkasten kasautuma, huudahti muuan upseeri.
– Ei, herra luutnantti, huomautin minä varmasti. – Milloinkaan eivät pholadit tai salpat heijasta noin voimakasta valoa. Tuo loiste on olennaisesti sähköperäistä... Muuten, katsokaa, katsokaa, se liikkuu! Se kulkee eteenpäin, taaksepäin! Se hyökkää meitä vastaan!
Fregatissa kajahti huutoja.
– Hiljaa! käski kommodori Farragut. – Peräsin tuuleen, täydesti! Kone taaksepäin.
Matruuseja syöksähti ruorirattaan nappuloihin, koneenkäyttäjät säntäsivät työhönsä. Höyryvoima käännytettiin taakse päin, ja alahankaan painuen laiva kaarsi puoliympyrän.
– Peräsin suoraan! Kone eteenpäin! huusi kommodori Farragut.
Määräykset toteutettiin, ja fregatti etääntyi nopeasti valolähteestä.
Minun piti sanoa, että etääntyminen oli tarkoituksena, mutta ihmeotus lähestyi kaksin verroin suuremmalla vauhdilla kuin laiva loittoni.
Me pidätimme henkeämme. Ällistys, paljoa enemmän kuin pelko, kytki meidät mykiksi ja hievahtamattomiksi. Eläimelle oli leikin asia tavoittaa meidät. Se kiersi fregatin ympäri, laivan viilettäessä silloin neljäntoista solmuvälin vauhdilla, ja verhosi meidät sähköhohteellaan kuin sädepölyyn. Sitten se loittoni pari kolme meripenikulmaa, jättäen jälkeensä kimmeltävän viirun, jota saattoi verrata pikajunan veturin höyrypilviin. Äkkiä hirviö näköpiirin tummilta rajoilta, jonne se oli peräytynyt ottamaan vauhtia, syöksyi pelottavan vinhasti Abraham Lincolnia kohti, pysähtyi runsaasti kahdenkymmenen jalan päähän laivan partaasta ja sammui – ei painumalla syvyyteen, koska sen loiste ei himmentynyt asteittain, vaan yhtäkkiä ja ikään kuin sen valolähde olisi siinä paikassa ehtynyt! Tuokion kuluttua se ilmestyi näkyviin laivan toiselta puolelta, joko suuntaansa muuttaneena tai kölimme alitse sukeltaneena. Joka hetki saattoi tapahtua yhteentörmäys, joka olisi ollut meille kohtalokas.
Kuitenkin kummastutti minua fregatin ohjaus. Se pakeni eikä hyökännyt. Tein siitä huomautuksen kommodori Farragutille; tämän tavallisesti järkkymättömät kasvot kuvastivat ääretöntä hämmästystä.
– Herra Aronnax, hän vastasi, – minä en tiedä, millaisen tuhoeläimen kanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo varomattomasti panna vaaraan fregattiani tällaisessa pimeydessä. Sitä paitsi miten osaisi ahdistaa tuntematonta, miten siltä puolustautua? Odottakaamme päivänkoittoa, niin osat vaihtuvat.
– Onko teillä vielä epäilystä otuksen laadusta, herra kommodori?
– Ei, herra professori, ilmeisestikin se on jättiläismäinen sarvivalas, mutta samalla sähkövalas.
– Kenties sitä ei voikaan lähestyä sen paremmin kuin sähköankeriasta tai torpeedorauskua paljain käsin! lisäsin.
– Tosiaankin, sanoi päällikkö; – jos sillä on itsessään salamavoima, niin se on totisesti hirvittävin elollinen mikä koskaan on Luojan kädestä lähtenyt. Sen tähden pysynkin varuillani, herra professori.
Koko miehistö oli jalkeilla kaiken yötä, kukaan ei ajatellut nukkumista. Kun ei voitu kilpailla nopeudesta, oli laivan vauhtia hiljennetty. Sarvivalas puolestaan matki fregattia ja jättäytyi laineiden liikuteltavaksi, näyttäen päättäneen pysytellä taistelunäyttämöllä.
Puolenyön tienoissa se kuitenkin katosi tai oikeastaan "sammui" niin kuin suuri kiiltomato. Oliko se paennut? Se oli pelättävissä, mutta ei toivottavaa. Mutta seitsemän minuuttia vailla kello yksi aamulla kuului huumaavaa humua ikään kuin valtavan vesisuihkun merkkinä.
Kommodori Farragut, Ned Land ja minä olimme silloin peräkannella tähystelemässä kiihkeästi sankkaan pimeyteen.
– Ned Land, kysyi kommodori, – tehän olette usein kuullut valaitten kohinaa?
– Usein kyllä, herra kommodori, vaikken sellaisten valaitten, joiden näkeminen olisi tuottanut minulle kaksituhatta dollaria.
– Te olette tosiaan ansainnut palkintonne. Mutta sanokaahan, eikö tuo melu ole samaa, jota valaat saavat aikaan syöstessään vettä suihkurei'istään?
– Samanlaista, herra kommodori, mutta tämä on verrattomasti voimakkaampaa. Eikä siitä voi erehtyä; valaseläin tuolla nyt oleilee. Teidän luvallanne, herra kommodori, lisäsi harppuunamies, – virkamme sille pari sanaa aamun valjetessa.
– Jos se on sillä tuulella, että suostuu teitä kuuntelemaan, mestari Land, huomautin minä epäilevästi.
– Kun minä sitä lähestyn neljän harppuunanmitan päähän, takasi kanadalainen, – niin kuunneltava sen on!
– Mutta pitäisikö minun asettaa laivavene käytettäväksenne sitä varten? huomautti kommodori.
– Kyllä tietenkin, herra kommodori.
– Panna alttiiksi miesteni henki?
– Ja minun, täydensi harppuunamies yksinkertaisesti.
Kahden tienoissa ilmestyi valokeskus jälleen entisessä kirkkaudessaan viiden meripeninkulman päähän tuulen puolelle Abraham Lincolnista. Tuulen ja meren kohinassa kuului tältäkin matkalta selvästi eläimen pyrstön mahtava mäikynä, vieläpä sen läähättävä puuskahtelukin. Kuulosti siltä että jättiläispedon kohotessa pintaan hengähtämään syöksyi ilma sen keuhkoihin niin kuin höyry kahdentuhannen hevosvoiman koneen valtaviin silintereihin.
Hm! ajattelin minä; valas, jolla olisi ratsuväen rykmentin voima, olisi aimo otus pyydystää!
Pysyttiin varuillaan päivänkoittoon asti, ja valmistauduttiin taisteluun. Kalastusvälineet soviteltiin pitkin partaita, panostettiin pikku tykit, joilla voitiin lingota harppuuna meripenikulman päähän, ja pitkät pyssyt, joiden räjähtävä luoti tuottaa voimakkaimmillekin eläimille kuolettavan vamman. Ned Land oli vain hionut harppuunansa, joka hänen kädessään oli hirvittävä ase.
Kello kuudelta alkoi aamu sarastaa, ja aamun koitteen ensimmäisessä kajastuksessa häipyi sarvivalaan sähköinen loiste. Seitsemältä oli päivä jo riittävästi valjennut, mutta paksu aamu-usva supisti näköpiiriä, eivätkä parhaatkaan kaukoputket pystyneet sitä läpäisemään. Se aiheutti pettymystä ja ärtymystä.
Minä kiipesin mesaanimaston kahveliin. Muutamia upseereita oli jo noussut mastonhuippuihin.
Tuntia myöhemmin sumu vyöryi raskaasti laineilla, ja sen suuret kiehkurat kohosivat vähitellen. Näköpiiri laajeni ja puhdistui. Äkkiä kajahti Ned Landin ääni jälleen kuten edellisenä iltana.
– Se näkyy vasemman perävantaan kohdalla! huusi harppuunamies.
Kaikkien katseet kohdistuivat mainittuun suuntaan.
Siellä, puolentoista meripeninkulman päässä fregatista, pisti pitkä tumma ruumis metrin verran esille laineista. Rajusti vipajava pyrstö pieksi vaahtoa. Milloinkaan ei minkään eläimen pyrstö ollut vellonut merta niin voimakkaasti. Kirkkaanvalkoinen vanavesi osoitti valtavana jättiläispedon kulkua ja teki pitkän kaaren.
Fregatti lähestyi valtavaa valasta. Minä tarkastelin sitä aivan ennakkoluulottomasti. Shannonin ja Helvetian meriselityksissä oli hiukan liioiteltu sen mittasuhteita, ja minä arvioin pituudeksi ainoastaan kaksisataaviisikymmentä jalkaa; paksuutta oli minun vaikea päätellä, mutta eläin näytti minusta hyvin sopusuhtaiselta kaikkien kolmen ulottuvaisuutensa puolesta.
Pitäessäni silmällä tätä ihmeolentoa syöksähti sen henkirei'istä kaksi höyry- ja vesisuihkua neljäkymmentä metriä korkealle, ja se selvitti minulle pedon hengitystavan. Tiesin siitä lopullisesti, että se kuului luurankoisten pääjaksoon, nisäkkäiden luokkaan, yksisikiöisten alaluokkaan, kalanmuotoisten ryhmään, valaitten lahkoon, heimo... Tästä en osannut vielä lausua mielipidettäni. Valaitten lahkoa edustaa kolme heimoa: hetulavalaat, kaskelotit ja delfiinit, ja viimeksimainittuun luetaan sarvivalaat. Kukin näistä heimoista jakautuu moniin sukuihin ja nämä lajeihin, joista esiintyy muunnoksia. Muunnos, laji, suku ja heimo puuttuivat minulta vielä, mutta taivaan ja kommodori Farragutin avulla toivoin varmasti saavani määrittelyni täydennetyksi.
Miehistö odotti malttamattomana päällikkönsä määräyksiä. Tarkkaavasti katseltuaan eläintä tämä kutsui luokseen konepäällikön, joka heti riensi komentosillalle.
– Onko höyrypaine kunnossa? kysyi päällikkö.
– Kyllä, herra kommodori, vastasi konepäällikkö.
– Hyvä. Tehostakaa tulia, ja täydellä höyryllä!
Käskyä tervehdittiin kolmella eläköön-huudolla. Taistelun hetki oli lyönyt. Hetken kuluttua fregatin kaksi piippua syöksivät mustia pilvivyöryjä ja kansi vavahteli höyrykattilan sylkytyksestä.
Voimakkaan potkurinsa työntämänä Abraham Lincoln suuntasi kulkunsa suoraan eläintä kohti. Tämä antoi sen huolettomasti lähestyä puolen kaapelinmitan päähän; sitten se välittämättä sukeltaa siirrähti hiukan sivuun ja tyytyi säilyttämään välimatkan.
Takaa-ajo pitkittyi noin kolme neljännestuntia, fregatin voittamatta kahta syltäkään. Oli ilmeistä, että sitä ei tällä menolla ikänä saavutettaisi.
Kommodori Farragut kierteli äkeissään sankkaa leukapartaansa.
– Ned Land! hän huusi.
Kanadalainen juoksi paikalle.
– No, mestari Land, kysyi päällikkö, – vieläkö neuvotte minua laskemaan veneitä vesille?
– En, herra kommodori, vastasi Ned Land, – sillä se peto ei anna ottaa itseään kiinni vastoin tahtoaan.
– Mitä siis tehdä?
– Lisätä höyryä, jos voitte, herra kommodori. Minä puolestani, mikäli sallitte, asetun kokkapuun alustangolle, ja jos pääsemme harppuunanheiton päähän, niin harppuunani lentää.
– Tehkää niin, Ned, vastasi kommodori Farragut. – Konepäällikkö, hän huusi, – nostattakaa painetta!
Ned Land lähti vartiopaikalleen. Kivihiiliä ahdettiin tulipesiin yhä tarmokkaammin; potkuri teki 43 kierrosta minuutissa, ja höyry sihisi venttiileissä. Heitettiin lokinuora ja todettiin, että Abraham Lincoln kiiti kahdeksantoista ja puoli meripenikulmaa tunnissa.
Mutta pedon vauhtina oli niin ikään kahdeksantoista ja puoli meripenikulmaa.
Tunnin ajan fregatti piti vielä tämän nopeuden lähenemättä rahtuakaan! Se oli nöyryyttävää alukselle, joka oli Yhdysvaltain sotalaivaston nopeakulkuisimpia. Miehistöä kiukutti. Matruusit noituivat hirviötä, joka ei viitsinyt heille vastata. Kommodori Farragut ei enää tyytynyt vanuttelemaan leukapartaansa, hän pureskeli sitä.
Konepäällikkö kutsuttiin taas paikalle.
– Oletteko saavuttaneet suurimman höyrypaineenne? kysyi häneltä laivan päällikkö.
– Kyllä, herra kommodori.
– Ja venttiilien puserruksena on nyt...?
– Kuusi ja puoli atmosfääriä.
– Lisätkää se kymmeneksi.
Siinä amerikkalainen määräys jos mikään. Paremmin ei olisi voitu Mississippinäkään yrittää kilpailijan jättämiseksi.
– Conseil, virkoin kelpo palvelijalleni, joka oli lähelläni, – tiedätkös, että me todennäköisesti räjähdämme ilmaan?
– Niin kuin herra suvaitsee! vastasi Conseil.
Ja tunnustan että minusta ei ollut epämieluisaa antautua siihenkin mahdollisuuteen.
Kuormitusta lisättiin. Uunit ahmivat kivihiiliä. Ilmaviipat puuskuttivat ahjoihin. Abraham Lincoln sai ylimääräistä vauhtia. Mastot tutisivat pohjapiittaa myöten, ja savutuprut tuskin kykenivät purkautumaan liian ahtaiksi käyneistä savupiipuista.
Lokattiin toistamiseen.
– No, perämies? tiedusteli kommodori Farragut.
– Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa, herra kommodori.
– Lisätkää lämmitystä.
Konepäällikkö totteli. Painemittari osoitti kymmenen atmosfääriä. Mutta valaspetokin näytti "lisäävän lämmitystä", sillä se porhalsi vaivattomasti samoin yhdeksääntoista ja kolmeen kymmenesosaan.
Sitä takaa-ajoa! Ei, minä en kykene kuvailemaan kiihtymystä, joka värisytti koko olemustani. Ned Land kiikkui vartiopaikallaan harppuuna kädessä. Useaan kertaan pääsi eläin lähestymään.
– Me saavutamme! Me saavutamme! huusi kanadalainen.
Silloin, juuri kun hän valmistui paiskaamaan aseensa, vilisti valasjättiläinen loitommaksi, ja sen nopeus oli tällöin arvioitava vähintään kolmeksikymmeneksi meripenikulmaksi tunnissa. Ja eikö se meidän kovimmankin menomme aikana kehdannut ilkkua fregatille tekemällä kierroksen sen ympäri! Raivostunut huudahdus pääsi jokaiselta.
Puolelta päivin emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kahdeksan aikaan aamulla.
Kommodori Farragut päätti ryhtyä suoranaisempiin toimenpiteisiin.
– Vai niin, hän sanoi, – elukka kulkee nopeammin kuin Abraham Lincoln! No, katsotaanpa, jättääkö peto sen keila-ammukset. Vartiopäällikkö, miehiä keulatykin ääreen!
Keulakaton kanuuna panostettiin ja tähdättiin. Laukaus pamahti, mutta kuula viuhahti muutaman jalan verran valaseläimen yläpuolitse, otuksen ollessa puolen meripenikulman päässä.
– Taitavampi sijalle! huusi päällikkö; – ja viisisataa dollaria sille, joka lävistää sen hylyn!
Muuan vanha harmaapartainen tykkimies, jonka olen vieläkin näkevinäni – silmät tyynenä, kylmäverisenä, lähestyi kanuunaa, toimitti sen asentoon ja suuntasi kauan. Kuului voimakas jymähdys, jota säesti miehistön hurraus.
Ammus osui maaliinsa, se iski otukseen, mutta ei odotetulla tehollaan, vaan nuljahtaen sen kuperasta pinnasta ja pudoten veteen kahden meripeninkulman päässä.
– Johan nyt! ärähti vanha tykkimies sydämistyneenä; – se paholainen on siis panssaroitu kuuden tuuman levyillä.
– Kirottua! karjaisi kommodori Farragut.
Ajo alkoi uudestaan, ja kumartuen minun puoleeni virkkoi kommodori Farragut:
– Minä ahdistan sitä kunnes fregattini hajoaa!
– Niin, vastasin, – ja te toimitte oikein!
Saattoi toivoa, että eläin uupuisi, olematta ulkopuolella kaiken väsymyksen kuten höyrykone. Mutta siitä ei tullut mitään. Tunnit kuluivat sen osoittamatta minkäänlaista rasittumisen merkkiä.
Abraham Lincolnin kunniaksi on kuitenkin huomautettava, että urhea laiva taisteli hellittämättömän sitkeästi. Minun on arvioitava sen taivaltaneen vähintäin viisisataa kilometriä tänä kovaonnisena marraskuun kuudentena päivänä! Mutta yö saapui ja kääri kohahtelevan ulapan varjoihinsa.
Tällä hetkellä luulin, että sotaretkemme oli päättynyt ja että me emme enää milloinkaan saisi valaskummitusta näkyviimme. Minä erehdyin.
Kymmenen minuuttia vailla yksitoista illalla ilmaantui sähköinen loiste jälleen, kolmen meripeninkulman päässä tuulen yläpuolella fregatista, yhtä puhtaana ja huikaisevana kuin edellisenäkin iltana.
Sarvivalas näytti liikkumattomalta. Kenties se nukkui päiväkauden ponnistuksista, heittäytyneenä aalloille keinumaan. Siinä oli tilaisuus, jota kommodori Farragut päätti käyttää hyväkseen.
Hän antoi %määräyksen. Abraham Lincoln pidettiin kulussa pienellä höyryllä ja se eteni varovasti, jotta vastustaja ei havahtuisi. Ei ole harvinaista tavata valtameren ulapalla valaita sikeässä unessa, jolloin niitä pääsee edullisesti ahdistamaan, ja Ned Land oli sellaisina hetkinä harppunoinut useita. Kanadalainen asettui vartiopaikalleen kokkapuun alustangolle.
Fregatti läheni meluttomasti, kone pysäytettiin kahden kaapelinmitan päässä eläimestä, ja nyt soluttiin eteenpäin äskeisen vauhdin voimasta. Kaikki pidättelivät hengitystään. Kannella vallitsi hisahtamaton hiljaisuus. Me emme olleet enää sataakaan jalkaa hohtokeskuksesta, jonka säihky lisääntyi, häikäisten silmiämme.
Keulapakan kaiteen yli kumartuen näin alapuolellani Ned Landin, joka toisella kädellään tarttuen puomitaakiin heilutteli kauheaa harppuunaansa toisessa. Hän oli hievahtamattomasta eläimestä tuskin kahdenkymmenen jalan päässä.
Yhtäkkiä hänen käsivartensa ojentautui voimakkaasti, ja harppuuna sinkosi. Kuulin aseen kaikuvan mojahduksen – se tuntui osuneen kovaan pintaan.
Samassa sammui sähköinen kirkkaus, ja kaksi valtavaa vesipatsasta hulvahti fregatin kannelle, tulvavirran lailla pyyhältäen keulasta perään, tuiskauttaen miehiä kumoon, murtaen kansikojujen kiinnikkeitä.
Seurasi hirvittävä törmäys, ja ehtimättä tarrata kiinni suistuin kaiteen yli päistikkaa mereen.
TUNTEMATON VALASLAJI
Niin yllättävästi kuin putoamiseni tapahtuikin, jäi minulle kuitenkin varsin selvä vaikutelma aistimuksistani.
Ensiksi painuin parikymmentä jalkaa syvälle. Olen hyvä uimari, silti kykenemättä asettumaan Byronin ja Edgar Allan Poen rinnalle, jotka olivat mestareita, eikä sukellus hämmennyttänyt malttiani. Kaksi voimakasta vetäisyä kohotti minut pinnalle.
Ensimmäisenä huolenani oli etsiä fregatti näkyviini. Oliko laivassa huomattu katoamiseni? Käänsikö Abraham Lincoln suuntaansa? Laskettiinko venettä vesille? Oliko minulla pelastuksen toivoa?
Pimeys oli sankka. Silmissäni häämötti musta möhkäle, joka katosi itää kohti ja jonka merkkitulet sammuivat etäisyyteen. Se oli fregatti. Tunsin olevani hukassa.
– Apua! Apua! huusin uiden Abraham Lincolnia kohti epätoivoisesti ponnistaen.
Vaatteeni haittasivat. Vesi takerrutti ne kiinni ihooni. Ne herpaannuttivat liikkeitäni. Minä olin vajoamassa, tukehtumassa!...
– Apua!
Se oli viimeinen parahdukseni. Vesi täytti suuni. Painuin...
Äkkiä luja koura tarttui vaatteisiini, tunsin tempautuvani rajusti pinnalle ja kuulin – niin, kuulin korvani juuressa nämä sanat:
– Jos herra hyväntahtoisesti nojautuu olkapäähäni, niin herran on paljon mukavampi uida.
Tartuin toisella kädelläni uskollisen Conseilin käsivarteen.
– Sinä! ihmettelin; – sinä!
– Minä kyllä, vastasi Conseil, – ja herran käskettävissä.
– Ja se törmäyskö tuuperrutti sinut mereen samalla kertaa kuin minutkin?
– Ei. Mutta koska olen herran palveluksessa seurasin herraa.
Kunnon mies piti tätä ihan luonnollisena!
– Entä fregatti? kysyin.
– Fregatti! vastasi Conseil kääntyen selälleen; – herran lienee paras olla ottamatta sitä suurestikaan lukuun!
– Kuinka niin?
– Heittäytyessäni mereen kuulin huutoja: – Potkuri ja peräsin ovat poikki...!
– Poikki?
– Niin, sen hirviön hampaan rouhaisemina. Se oli luullakseni ainoa vaurio, minkä Abraham Lincoln sai. Mutta ikävä juttu on meille, että se ei ole enää ohjattavissa.
– Me olemme siis mennyttä kalua!
– Kenties, vastasi Conseil levollisesti. – Meillä on kuitenkin vielä muutamia tunteja jäljellä, ja siinä ajassa tekee paljonkin.
Conseilin järkähtämätön kylmäverisyys terästi minua. Innostuin uimaan jäntevämmin, mutta huomasin perin vaikeaksi kannatella itseäni, kun vaatteeni puristivat minua kuin lyijyviitta. Conseil huomasi sen.
– Sallikoon herra minun tehdä vetäisyn, hän virkkoi, pujotti avatun kääntöveitsen vaatteitteni alle, ja halkaisi ne nopealla sivalluksella ylhäältä alas. Sitten hän näppärästi vapautti minut niistä, minun uidessani meidän kumpaisenkin puolesta.
Minä tein sen jälkeen saman palveluksen Conseilille, ja niin sitä "purjehdittiin" eteenpäin lähekkäin.
Asemamme oli silti kauhea. Katoamistamme ei kenties ollut huomattukaan, eikä fregatti päinvastaisessakaan tapauksessa voinut tuulen alta palata luoksemme menetettyään peräsimensä. Ainoastaan laivaveneiden avuksitulo olisi mahdollinen.
Conseil järkeili tyynesti ja teki suunnitelmansa sikäli. Hämmästyttävä luonne! Hidasverinen palvelijani oli kuin kotonaan meressä.
Päätettiin siis, että koska ainoana toivonkipinänä oli Abraham Lincolnin veneiden saapuminen lähettyville, meidän piti sopeutua odottamaan niitä mahdollisimman kauan. Tällöin katsoin viisaimmaksi jakaa voimamme, jotta ne eivät ehtyisi yhtaikaa, ja sovittiin seuraavasti: sillä aikaa kun toinen meistä selälleen ojentuneena pysytteli liikkumattomana, käsivarret ristissä, raajat suorina, ui toinen työntäen häntä eteenpäin. Sellainen kuljetus ei saanut kestää kymmentä minuuttia enempää kerrallaan, ja tämän vuorottelun varassa kykenimme pysyttelemään pinnalla monta tuntia, ehkäpä päiväntuloon asti.
Heikko mahdollisuus, mutta toivo on niin lujasti juurtunut ihmisen sydämeen! Ja meitähän oli kaksi. Minun täytyy todellakin vakuuttaa – niin vähän uskottavalta kuin se tuntuneekin – että jos yritinkin karkoittaa mielestäni kaikki harhahaaveet, jos tahdoin turhana kuolettaa toivon, en siinä onnistunut!
Fregatin ja valaseläimen yhteentörmäys oli tapahtunut noin kello yksitoista illalla. Otin sen vuoksi lukuun kahdeksan tunnin uinnin, auringon nousuun asti. Tiukalle ottaen kävi sitäkin ajatteleminen vuorottelun avulla. Merenkäynti oli jokseenkin tasainen eikä suurestikaan rasittanut meitä. Toisinaan yritin katseellani tunkeutua sankkaan pimeyteen, josta vain meidän liikkeittemme aiheuttama fosforihohto erottautui. Katselin valokimmelteisiä laineita, joita käteni nostattivat pintaan ja joiden välkepintoja himmeät pilkut täplittivät. Olimme kuin elohopeakylvyssä.
Kello yhden tienoissa minut valtasi äärimmäinen uupumus. Jäseneni kangistuivat rajujen kouristusten tempomina. Conseilin täytyi kannatella minua, ja huolehtiminen elossapysymisestämme jäi yksinomaan hänen sitkeytensä varaan. Kuulin miesparan piankin läähättävän, hänen hengityksensä kävi lyhyeksi ja hätäiseksi. Käsitin että hän ei voinut kestää enää pitkääkään aikaa.
– Jätä minut! sanoin hänelle.
– Jättäisinkö herran? en koskaan! vastasi hän. – Minä aion hukkua ennen herraa!
Samassa ilmestyi kuu isosta pilvestä, jota tuuli vei itään. Merenpinta säteili sen kuumotuksessa. Valo virkisti voimiani. Pääni kohosi. Katseeni kiersi kaikki ilmansuunnat. Näin fregatin. Se oli viiden meripenikulman päässä meistä ja kuvastui vain tummana pisteenä, jota hädin tuskin erottikaan. Mutta – laivaveneistä ei merkkiäkään!
Tahdoin huutaa. Miksi, moiselta matkalta! Turvonneet huuleni eivät päästäneet ääntäkään. Conseil kykeni voihkimaan muutamia sanoja, ja kuulin hänen toistelevan:
– Apua! Apua!
Kuuntelimme hetkeksi pysähdyttäen liikkumisemme. Ja minusta tuntui kuin olisi Conseilin huutoon vastattu, jolleivät korvani humisseet verenkierron kiihtymisestä.
– Kuulitko? sopersin.
– Kyllä! Huutoa!
Ja Conseil huhusi jälleen avaruuteen epätoivoisesti.
Tällä kertaa ei voinut erehtyä! Ihmisääni vastasi omaamme. Oliko siellä keskellä valtamerta joku hylätty onneton, joku toinen laivaa kohdanneen törmäyksen uhri? Vai fregatin laivaveneestäkö meille huikattiin?
Conseil ponnisti voimansa äärimmilleen, ja nojautuen olkapäähäni, minun pitäessäni vastaan viimeisellä ponnistuksella, hän puolittain kohottautui vedestä ja hervahti voipuneena takaisin.
– Mitä näit?
– Minä näin... hän mutisi, – minä... mutta älkäämme puhuko... säilyttäkäämme kaikki voimamme...!
Mitä hän oli nähnyt? Silloin, en tiedä miksi, tuli hirviö ensi kertaa mieleeni! Mutta se ääni?... Ei eletä enää sitä aikaa, että Joonaksia majoittuisi valaskalan vatsaan!
Conseil työnteli minua vielä. Hän kohotti toisinaan päätänsä, tähysi eteensä ja päästi huudon, johon ääni vastasi yhä lähempää. Tajusin sen vain heikosti. Voimani olivat ehtyneet; sormeni harittivat, käteni ei antanut minulle enää tukikohtaa, kouristuneesti avoin suuni täyttyi suolaisella vedellä, vilu puudutti minut. Nostin päätäni viimeisen kerran, sitten upposin...
Samassa minua kolhaisi kova esine. Tarrauduin siihen. Sitten tunsin jonkun vetävän minua ylös, pääsin veden pintaan, rintani pullistui, ja minä menin tainnoksiin...
Tajuntani palasi nopeasti, elvyttäjänään voimakas hieronta, joka verrytti koko ruumistani. Raotin silmiäni...
– Conseil! jupisin.
– Soittiko herra? vastasi Conseil.
Taivaanrantaan painuvan kuun viimeisessä kajasteessa huomasin silloin olennon, joka ei ollut palvelijani, ja tunsin hänet heti.
– Ned! huudahdin.
– Aivan oikein, herra professori, Ned palkintoansa tavoittamassa! vastasi kanadalainen.
– Tekin suistuitte mereen fregatin törmäyksessä?
– Niin, herra professori, mutta onni oli minulle suosiollisempi kuin teille, – melkein oitis sain laskea jalkani ajelehtivalle särkälle.
– Särkälle?
– Tai paremmin sanoen teidän jättiläisvalaallenne.
– Selittäkäähän, Ned.
– Käsitin piankin, minkä tähden harppuunani ei ollut siihen pystynyt, vaan kimmahtanut sen nahasta.
– Minkä tähden, Ned, minkä tähden?
– Tämä peto on tehty teräslevyistä, herra professori!
Minun on tässä koottava ajatuksiani, elvytettävä muistiani, tarkistettava väitteitäni.
Kanadalaisen sanat olivat aiheuttaneet äkillisen mullistuksen ajattelussani. Kohottauduin turvapaikaksemme koituneen, puoliupoksissa kelluvan olion tai esineen laelle. Tunnustelin sitä jalallani. Se oli ilmeisesti kovaa ja läpitunkematonta pintaa eikä sitä pehmeätä ainetta, jota suurten merinisäkkäitten ruho on pääosaltaan.
Mutta tämä kova pinta saattoi olla luukilpeä, alkuaikojen hirviöitä muistuttavaa, jolloin minun tarvitsi vain siirtää se amfibimatelijain luokkaan, esimerkiksi kilpikonnien ja alligaattorien joukkoon.
Kas, ei sentään! Musta selkä allani oli sileä, kiiltävä, ei uurteinen. Kopautus antoi metallisoinnun, ja niin uskomatonta kuin olikin, näytti se olevan – ei, se oli tehty niitatuista levyistä.
Ei käynyt enää epäileminen! Eläinhirviö, luonnon ihme, joka oli saattanut ymmälle koko oppineitten maailman, hälyttänyt ja harhaannuttanut molempien pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvituksen, se ilmiö oli tunnustettava vielä hämmästyttävämmäksi laatuaan, ihmiskäden tuotteeksi.
Mitä satumaisimman kummituksen ilmeneminen olevaiseksi ei olisi samassa määrin yllättänyt järkeäni. Kun eriskummallinen tulee Luojan kädestä, niin se on yksinkertaisella perustalla. Mutta on hämmentävää havaita yhtäkkiä silmiensä edessä mahdoton salaperäisesti ja ihmiskäsin toteutetuksi!
Ilmiön laatu oli kylläkin selvä. Me lojuimme jonkinlaisen sukellusaluksen katolla. Mikäli kykenimme päättelemään oli alus ääriviivoiltaan kuin suunnattoman kookas teräskala. Ned Land oli saanut varman käsityksen olosijastaan, ja Conseilin ja minun täytyi yhtyä siihen.
– Mutta niin ollen, huomautin, – tämän laitteen sisällä on koneisto ja sen käyttelijänä miehistö?
– Tietenkin, vastasi harppuunamies, mutta näinä kolmena tuntina, jotka olen tällä kelluvalla saarella viettänyt, ei se ole tuntenut elonmerkkiäkään.
– Eikö alus ole ollut lainkaan kulussa?
– Ei, herra Aronnax. Se on aaltojen tuuditeltavana, mutta ei liikahda itse.
– Tiedämme kuitenkin varmasti, että sillä on tavaton kulkunopeus. Mutta koska tähän tarvitaan kone ja koneelle käyttäjä, niin olemme nähdäkseni pelastetut.
– Hm! ynähti Ned Land pidättyvästi.
Tällöin, ja ikään kuin todisteluni vahvistamiseksi, kuului ihmeellisen laitteen peräpäästä kohinaa, ja se lähti liikkeelle, selvästikin potkurin työntämänä. Meidän oli pikaisesti tarrauduttava yläpintaan, joka kohosi vedestä noin kahdeksankymmentä senttimetriä. Onneksi ei vauhti ollut liian kova.
– Niin kauan kuin se viilettää vaakasuorassa, mutisi Ned Land, – ei minulla ole mitään sanottavaa. Mutta jos se saa päähänsä sukeltaa, niin en antaisi kahta dollaria nahastani!
Vähempääkään, olisi kanadalainen voinut sanoa. Meidän olisi kiireesti asetuttava yhteyteen tämän rakennelman sisuksiin sulkeutuneiden olentojen kanssa. Etsiskelin sen pinnasta aukkoa, luukkua, "miehenmentävää", käyttääkseni teknistä ammattisanaa, mutta levyjen niittauskohtiin tukevasti taotut vaarnarivit olivat säännöllisiä ja yhdenmukaisia.
Kuu sitä paitsi katosi jättäen meidät pimeyteen. Oli odotettava päivää, tutkiaksemme keinoja, miten pääsisimme vedenalaiseen alukseen sisälle.
Kohtalomme oli siis kokonaan niiden tuntemattomien varassa, jotka ohjasivat tätä laitetta, ja jos he päättäisivät painua alemmaksi, olisimme hukassa! Muuten en kylläkään epäillyt yhteyden saamista. Jolleivät he itse valmistaneet ilmaansa, täytyi heidän palata tuon tuostakin pinnalle uudistamaan ilmavarastoaan. Oli ehdottomasti olemassa aukko, joka välitti aluksen sisään ilman.
Oli sitä vastoin tyystin luovuttava toivosta, että kommodori Farragutilta tulisi apua. Me olimme matkalla länteen, ja verrattain hiljainen vauhtimme oli arviolta kaksitoista meripenikulmaa tunnissa. Potkuri pieksi aaltoja ja sinkosi fosforihohtoisia pirskeitä hyvin korkealle.
Kello neljän tienoilla vauhti kävi kovemmaksi. Meidän oli vaikeata kestää pinnalla hinausta, kun aallot iskivät meitä täydellä voimallaan. Onneksi osui Nedin käsi isoon renkaaseen, joka oli kiinnitetty levykuvun yläosaan, ja saimme kytketyiksi itsemme siihen tukevasti.
Pitkä yö kului hitaasti. Muistojeni vajavuus ei salli minun kuvata sen kaikkia vaikutelmia. Yksi seikka vain johtuu mieleeni. Meren ja tuulen satunnaisina tyyntymishetkinä olin useamman kerran kuulevinani epämääräisiä ääniä, jonkinlaisten etäisten sävelten häipyvää soinnahtelua. Mitä salaperäisyyttä ilmenikään tässä merenalaisessa aluksessa, jonkalaista koko maailma ei tiennyt olevankaan? Mitä olentoja asusti tässä kummallisessa aluksessa? Mikä mekaaninen koneisto antoi sille niin tavattoman nopeuden?
Päivä valkeni. Aamusumu verhosi meidät, mutta hajosi ennen pitkää. Olin ryhtymässä huolellisesti tarkastelemaan runkoa, kun samassa tunsin sen hiljalleen vajoavan.
– Hei, tuhannen pentelettä! kiljaisi Ned Land kumauttaen levypohjaa saappaankorollaan; – avatkaa toki, täällä on vieraita!
Mutta oli vaikea saada ääntänsä kuuluviin potkurin pauhinassa. Onneksi vajoaminen pysähtyi.
Äkkiä kuului aluksen sisältä rajua lukon ja telkien ratinaa. Luukunkansi kohosi, esille ilmestyi mies, joka kirahti oudosti ja katosi silmänräpäyksessä.
Hetkistä myöhemmin tuli äänettömästi näkyviin kahdeksan vankkaa miehenroikaletta, kasvot verhottuina, ja laahasi meidät pelottavaan alukseensa.
MOBILIS IN MOBILI
Kovakouraisen rivakka kaappaus tuli kumppaneilleni ja minulle täydellisenä yllätyksenä. En tiedä mitä toverini lienevät ajatelleet, kun heidät korjattiin tähän ajelehtivaan vankilaan, mutta minua puolestani puistatti. Keiden kanssa olimme tekemisissä? Epäilemättä uudenlaisten rosvojen, jotka omalla tavallaan käyttivät meren ulapoita hyödykseen.
Tuskin oli ahdas luukku sulkeutunut yläpuolellani, kun jäin pilkkosen pimeään; valosta tullen silmäni eivät erottaneet mitään. Tunsin paljaiden jalkojeni puristavan rautaisten tikkaiden astuimia, yllättäen siepatut Ned Land ja Conseil seurasivat minua. Tikkaiden juurella avautui ovi ja kumahti kiinni heti takanamme.
Me olimme yksiksemme. En osannut sanoa missä, tuskin kuvitellakaan. Kaikki oli mustaa, mutta niin ehdottoman mustaa, että silmäni eivät vielä usean minuutin kuluttuakaan kyenneet saamaan mitään sellaista epämääräisen hämyn vaikutelmaa, jota sankimmassakin yön pimeydessä ilmenee.
Tällaisesta vastaanotosta äkeissään päästi Ned Land kiukkunsa vapaasti valloilleen.
– Tuhannen pentelettä! hän huudahti, – täkäläiset ovat kaledonialaisten tasalla vieraanvaraisuudessa! Ei enää muuta puutu kuin että ovat ihmissyöjiäkin! En sitä ihmettelisi, mutta vakuutan, ettei minua kylläkään vastaansanomatta ahmaista!
– Tyyntykää, Ned, rauhoittukaa hyvä ystävä, virkkoi Conseil rauhallisesti. – Älkää kiihtykö ennenaikaisesti. Vielä emme ole paistinpannussa!
– Emme kylläkään paistinpannussa, vastasi kanadalainen, – mutta varmasti uunissa! Onneksi on bowie-puukkoni tallella, ja aina minä sen verran näen, että kykenen sitä käyttämään. Ensimmäinen rosvo, joka vielä käy minuun käsiksi...
– Älkää kiihdyttäkö mieltänne, Ned, huomautin nyt minä harppuunamiehelle, – älkääkä tuottako meille ikävyyksiä hyödyttömällä raivolla. Meitä kenties kuunnellaan! Yrittäkäämme mieluummin tutkia, missä olemme.
Aloin hapuilla. Viiden askeleen päässä kohtasin rautaseinän niitatut levyt. Kääntyessäni törmäsin sitten puiseen pöytään, jonka ääressä oli useita jakkaroita. Vankilamme lattiaa peitti paksu kaislamatto, joka vaimensi askelten äänen. Mitään oven tai ikkunan tapaista ei löytynyt. Conseil teki kierroksen päinvastaiselta suunnalta ja tuli vastaani, sitten asetuimme keskelle kammiota, joka oli arviolta kaksikymmentä jalkaa pitkä ja kymmenen leveä. Kookas harppuunamieskään ei kyennyt mittaamaan sen korkeutta.
Puoli tuntia oli jo kulunut tilanteemme muuttumatta, kun silmäni äkkiä siirtyivät täydellisestä pimeydestä mitä häikäisevimpään kirkkauteen. Vankilaamme tulvahti niin voimakas valovirta, etten aluksi voinut sietää sen loistoa. Hehkuvasta säteilystä tunsin sen sähkövalaistuksen, joka oli luonut vedenalaisen aluksen ympärille niin uhkean fosforihohteen. Väkisinkin ummistettuani silmäni avasin ne jälleen ja näin valolähteen säihkyvän himmeäksi hiotusta lasipallosta, joka oli kiinnitetty kammion lakeen.
– Nyt sentään edes näkee! huudahti Ned Land, pysytellen puukko kädessä puolustuskannalla.
– Niin, huomautin minä, – mutta asemamme on yhtä hämärä.
– Olkoon herra vain kärsivällinen, sanoi järkkymätön Conseil.
Hytin valostuminen antoi minulle tilaisuuden tarkkailla asuntoamme läpikotaisin. Ainoana kalustona oli pöytä ja viisi jakkaraa. Näkymättömän oven täytyi olla ilmanpitävästi suljettu. Vähäisintäkään hisahdusta ei kuulunut korviimme. Aluksen sisuksessa tuntui kaikki kuolleelta. Oliko se kulussa, kelluiko pinnalla, vajosiko syvyyksiin? Sitä oli mahdoton sanoa.
Lasikuula ei kuitenkaan ollut aiheetta leimahtanut säteilemään. Toivottavasti siis pian ilmestyisi näkyviin miehistöä. Unohdettujen luolaa ei valaista.
Enkä erehtynytkään. Kuului lukon kirskunaa, ovi avautui ja kaksi miestä astui sisään.
Toinen oli lyhyt ja tanakka, harteva ja vankkaraajainen, pää oli leveä, tukka tuuhea ja musta kuten partakin, katse eloisa ja terävä, koko olemuksessa ilmeni sitä eteläistä vilkkautta, joka Ranskassa on provencelaisille luonteenomaista. Diderot väittää varsin oikein, että ihmisen ryhti on vertauskuvallinen. Tämä pikku mies varmastikin oli elävä todiste siitä, herättäen heti vaikutelman, että hänen puheensa täytyi ryöpsähdellä kuvakielenä. Sitä en kyllä koskaan saanut tarkistetuksi, hän käytti minun kuulteni aina kummallista ja aivan käsittämätöntä murretta.
Toinen tuntematon ansaitsee yksityiskohtaisemman kuvauksen. Gratioletin tai Engelin oppilas olisi lukenut hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Selkeästi havaittavia olivat hänen tärkeimmät ominaisuutensa: – itseluottamus, sillä pää kohosi ylväästi olkapäiltä ja mustat silmät kuvastivat kylmää varmuutta; – tyyneys, sillä kalpeahko iho ilmaisi verenkierron rauhallisuutta; – tarmokkuus, jota osoitti silmäkulmien nopea kuroutuminen; – miehuullisuus, sillä voimakas hengitys oli suuren sielullisen lujuuden merkkinä.
Mies oli lisäksi ylpeäluonteinen, syvä katse näytti kuvastavan korkeita ajatuksia, ja ryhdin ja kasvonilmeiden sopusointuinen yhdenmukaisuus oli fysionomien huomioiden perusteella kiistämättömän suoruuden takeena.
Tunsin vaistomaisesti rauhoittuvani hänen edessään ja pidin kohtaustamme hyväenteisenä.
Iältään tämä henkilö oli kolmenkymmenenviiden ja viidenkymmenen väliltä, tarkemmin en kyennyt arvioimaan. Hän oli kookas, otsa oli leveä, nenä suora, suu siropiirteinen, hampaat kauniit, kädet hienot, hoikat, huomattavasti "psyykkiset", käyttääkseni käsistälukemisen ammattisanaa, jolla tarkoitetaan herkän sielunelämän tunnusta. Tämä mies esiintyi totisesti ihailtavimpana tyyppinä, mitä olin milloinkaan tavannut. Erikoisuutena on vielä mainittava, että hänen hiukan etäällä toisistaan olevat silmänsä kykenivät hallitsemaan yhtaikaa melkein neljänneksen näköpiiriä. Tätä kykyä – kuten jälkeen päin totesin – tehosti vielä kauemmas kantava näkö kuin Ned Landilla. Kun tuntematon tähysti jotakin esinettä, hän rypisti kulmakarvojaan, isot silmäluomet puristuivat ahtaammiksi kehiksi silmäterien ympärille ja keskittivät siten näkökulmaa, ja hän katseli! Sitä katsetta! Kuinka se suurensikaan etäisyyden pienentämiä esineitä! Kuinka se tunkeutuikaan sieluun asti! Kuinka se lävisti meidän silmillemme hämyistä märkää elementtiä ja tutki syvyyksien kätköjä!
Miehillä oli merisaukon nahasta tehdyt lakit ja hylkeennahkaiset pitkävartiset saappaat, erikoislaatuista kudosta olevat vaatteet olivat vartalonmukaiset ja antoivat täyden liikkumisvapauden.
Kookkaampi – ilmeisesti päällikkö – tarkasteli meitä perinjuurin virkkamatta sanaakaan. Kääntyen sitten kumppaninsa puoleen hän puhutteli tätä minulle oudolla kielellä. Se oli soinnukasta, kalskahtelevaa, taipuisaa, ja ääntiöt tuntuivat saavan hyvin vaihtelevan korostuksen.
Toinen vastasi pään pudistuksella ja lisäsi pari kolme aivan käsittämätöntä sanaa. Sitten hän tuntui katseellaan kohdistavan minulle kysymyksen.
Vastasin ranskaksi, että minä en osannut hänen kieltään, mutta hän puolestaan ei näyttänyt ymmärtävän minua, ja asema kävi kiusalliseksi.
– Kertokoon herra kuitenkin tarinamme, kehotti Conseil. – Ehkä siitä tulee joku sana oivalletuksi!
Ryhdyin selostamaan seikkailujamme, ääntäen selvästi jokaisen tavun jättämättä pois ainoatakaan vaihetta. Esittelin sitten asianmukaisesti nimeltään ja arvoltaan professori Aronnaxin, hänen palvelijansa Conseilin ja mestari Ned Landin, harppuunamiehen.
Säveäsilmäinen mies kuunteli minua levollisesti, kohteliaastikin, ja hänen tarkkaavaisuutensa oli silminnähtävä. Mutta hänen sävynsä ei osoittanut kertomukseni tajuamista. Lopetettuani hän ei virkkanut sanaakaan.
Sopi vielä yrittää englanninkielellä, jolla ehkä tultaisiin toimeen, se kun oli melkein yleismaailmallinen kieli. Osasin sitä, samoin kuin saksaa, sen verran että saatoin sujuvasti lukea, mutta en tarpeeksi puhuakseni vaivattomasti. Tässä kuitenkin tarvittiin selkeää sanontaa.
– Teidän vuoronne nyt, huomautin harppuunamiehelle. – Pankaa paras anglosaksinen esitystapanne koetteelle ja yrittäkää paremmalla onnella.
Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää; hän aloitti selvityksen, jota jokseenkin kykenin seuraamaan. Sisältö oli sama, mutta muoto toisenlainen. Luonteensa kannustamana kanadalainen sai siihen kiihkeätä sävyä. Hän teki kiivaan valituksen vastoin kansainvälistä oikeutta tapahtuneesta vangitsemisestaan, kysyi minkä lain nojalla hänet siten pidätettiin, vetosi habeas corpus-julistukseen, uhkasi laillisilla seuraamuksilla niitä, jotka asiattomasti loukkasivat hänen vapauttaan, viittoili, pauhasi ja saattoi lopulta hyvin kuvaavalla eleellä ymmärrettäväksi, että me olimme menehtymässä nälkään.
Se piti täydellisesti paikkansa, vaikka olimme sen melkein unohtaneet.
Suureksi ällistyksekseen ei harppuunamies näyttänyt tulleen sen paremmin ymmärretyksi kuin minäkään. Muukalaiset eivät räväyttäneet silmäänsäkään. Oli selvää, että he eivät osanneet Arangon eivätkä Faradayn kieltä.
Kielivarojemme ehtymisestä ymmälle joutuneena en enää tiennyt mitä yrittää, mutta Conseil virkkoi:
– Jos herra valtuuttaa, niin kerron heille saksaksi.
– Mitä! Osaatko sinä saksaa? huudahdin.
– Niin kuin flaamilainen, jos herra ei pane pahakseen.
– Päin vastoin olen siitä hyvilläni. Laskettele pois, hyvä mies.
Ja rauhallisella äänellään kuvasi Conseil kolmanteen kertaan tarinamme. Mutta kertojan siroista lauselmista ja kauniista ääntämisestä huolimatta ei saksankielellä ollut vähintäkään menestystä.
Äärimmäisenä hätävarana keräsin koolle kaikki koulutietoni rippeet ja ryhdyin selvittämään seikkailujamme latinaksi. Cicero olisi tukkinut korvansa ja lähettänyt minut keittiöön. Suoriuduin siitä kuitenkin. Sama kielteinen tulos.
Viimeisen yrityksemme siten rauettua vaihtoivat tuntemattomat käsittämättömällä kielellään muutamia sanoja ja poistuivat, edes hyvästelemättä meitä sellaisella rohkaisevalla eleellä, jota kaikissa maapallon maissa käytetään. Ovi sulkeutui.
– Tämä on hävytöntä! menosi Ned Land, kuohahtaen kahdennenkymmenennen kerran. – Heille puhutaan ranskaa, englantia, saksaa, latinaa, noille ryökäleille, eikä ainoatakaan säällistä sanaa vastaukseksi!
– Rauhoittukaa, Ned, sanoin tuohtuneelle harppuunamiehelle, – kiivailu ei hyödytä.
– Mutta tiedättekö, herra professori, ärähti tuittupäinen kumppanimme, – että tässä rautahäkissä kuolee nälkään?
– Noh, huomautti Conseil filosofisesti, – kestetään tätä toki vielä!
– Hyvät ystävät, lausuin minä, – ei sovi heittäytyä toivottomaksi. Olemme olleet pahemmassakin pinteessä. Pyydän teitä odottamaan ennen kuin päättelette mitään tämän aluksen päälliköstä ja miehistöstä.
– Minun mielipiteeni on valmis, vastasi Ned Land. – Ne ovat ryökäleitä...
– No, – ja mistä maasta?
– Ryökäleitten maasta!
– Hyvä Ned, sitä maata ei ole vielä kyllin selvästi osoitettu maailmankartalla, ja noiden kahden muukalaisen kansallisuutta on kyllä vaikea määritellä. Eivät englantilaisia, eivät ranskalaisia eivätkä saksalaisia, enempää ei voi vielä sanoa. Olisin sentään taipuvainen myöntämään, että päällikkö ja hänen perämiehensä ovat syntyneet alhaisilla leveysasteilla. Heissä on etelämaalaisuutta. Mutta ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia tai intialaisia, sitä ei heidän ulkomuodostaan saa millään selville. Heidän kielensäkin on meille aivan käsittämätöntä.
– Niin sitä käy, kun ei osaa kaikkia kieliä, virkkoi Conseil, – tai kun ei ole vain yhtä kieltä!
– Se ei mitään auttaisi! äkäili Ned Land. – Ettekö te näe, että noilla miekkosilla on oma keskinäinen kielensä, keksitty tuskaannuttamaan kunnon ihmisiä, jotka pyytävät syödäkseen! Mutta eikö muuten jokaisessa maapallon kolkassa ymmärretä, mitä merkitsee avata suu, loksautella leukojaan, hamuta hampain ja huulin? Eikö se Quebecissä kuten Paumotussa, Pariisissa kuten antipodienkin alueilla ole samaa kuin sanoa: "Minun on nälkä, antakaa syötävää!"
– Kas, toisethan eivät vähästä käsitä! tuumi Conseil.
Silloin avautui ovi, ja sisälle astui stuertti. Hän toi meille vaatteita – nuttuja ja merihousuja, joiden kangas oli laadultaan tuntematonta minulle. Kiirehdin pukemaan ylleni, ja kumppanini tekivät samoin.
Tällä välin stuertti – mykkänä, ehkä kuuronakin – kattoi pöydän kolmelle hengelle.
– Siinäpä tositoimintaa, sanoi Conseil, – hyvältä näyttää!
– Hyh! vastasi pitkävillainen harppuunanheittäjä, – mitä lempoa täällä syötäneen! Kilpikonnanmaksaa, hainviillokkia, hyljepihviä!
– Saammehan nähdä! arveli Conseil.
Hopeakupujen peittämät vadit olivat sievässä järjestyksessä pöytäliinalla, kun istuuduimme aterialle. Olimme ehdottomasti tekemisissä sivistyneiden ihmisten kanssa, ja ellei meitä olisi sähköinen valovirta valellut hehkullaan [On muistettava, että sähkövaloa ei alkutekstin ilmestyessä vielä tunnettu käytännössä. Nykyiselleen kehitellyn sukellusveneenkin keksijä, Simon Lake, johtui suurta saavutustansa yrittelemään siten, että kymmenvuotiaana poikana v. 1876 sai lukeakseen englanninkielisen käännöksen tästä romaanista. Suom.], olisin voinut luulla olevani Adelphi-hotellin ruokailuhuoneessa Liverpoolissa tai Pariisin Grand-Hotellissa. Mutta leipä ja viini kylläkin puuttuivat kokonaan. Vesi oli raikasta ja kirkasta, mutta se oli vettä, – mikä ei ollut Ned Landin mieleen. Ruokalajeista tunsin muutamia herkullisesti valmistettuja kalaruokia, mutta toisten kulhojen muuten oivallisesta sisällöstä en voinut alkuperää määritellä, enpä edes olivatko ne kasvi- vai eläinkunnasta lähtöisin. Pöytäkalusto oli upea ja aistikas. Jokaisessa esineessä – lusikassa, veitsessä, haarukassa, lautasessa – oli kehälauselman reunustama kirjainkuvio, josta allaoleva on tarkka jäljennös:
MOBILIS
N
IN MOBILILiikkuva liikkeelläolevassa! Se tunnuslause soveltui perin sattuvasti tälle vedenalaiselle kojeelle. Kirjain N oli kaiketikin osoittamassa sen arvoituksellisen henkilön nimeä, joka piti päällikkyyttä merten uumenissa!
Ned ja Conseil eivät tällaisia mietiskelleet. He ahmivat, enkä minäkään kauan siekaillut heidän esimerkkinsä noudattamisessa. Olin sitä paitsi päässyt rauhalliselle mielelle kohtalostamme, kun oli ilmeistä, että isäntämme ei tahtonut jättää meitä menehtymään.
Kaikella on tässä maailmassa kuitenkin loppunsa, sellaisten miesten nälälläkin, jotka eivät ole syöneet viiteentoista tuntiin. Ruokahalumme tultua tyydytetyksi alkoi nukuttaa herpaisevasti; se oli luonnollinen vastavaikutus loputtomalta tuntuneen yön jälkeen, jonka pitkät hetket olimme taistelleet kuolemaa vastaan.
– Totisesti, nukkuisinpa mielelläni, virkkoi Conseil.
– Ja minä nukun! vastasi Ned Land.
Molemmat kumppanini ojentautuivat hytin matolle ja vaipuivat tuota pikaa sikeään lepoon.
Minä puolestani en niin helposti antautunut voimakkaan väsymyksen valtaan. Outoja ajatuksia risteili sielussani, ratkaisemattomia kysymyksiä heräsi vireille, kummalliset mielikuvat pysyttivät silmäluomiani raollaan. Missä olimme? Mikä ihmeellinen mahti vei meitä mukanaan? Tunsin – tai pikemmin luulin tuntevani – majamme painuvan syvyyksiä kohti. Eriskummalliset painajaismaiset näyt tunkeutuivat esiin. Näissä salaperäisissä oloissa kohosi eteeni tuntemattomien eläinten maailma, joiden sukua tämä merenalainen alus tuntui olevan, elävänä, liikkuvana, kauheana kuten nekin! Sitten aivoni tyyntyivät, vaivuin epämääräiseen horrostilaan, ja pian painuin unen unohdukseen.
NED LAND KIIVAANA
Nukuimme varmaankin kauan, sillä uni tainnutti meidät täydellisesti rasituksistamme. Minä heräsin ensimmäisenä. Kumppanini eivät olleet hievahtaneetkaan ja viruivat nurkassaan kuin elottomina.
Tuskin olin noussut kovalta makuusijaltani, kun tunsin mieleni elpyneeksi ja ajatukseni selkeiksi. Aloin jälleen huolellisesti tarkastaa kammiotamme.
Mitään ei ollut sen sisäisessä järjestelyssä muuttunut. Vankila oli pysynyt vankilana, vangit jääneet ennalleen. Stuertti oli vain nukkuessamme korjannut pöydän. Mikään ei siis viitannut muutokseen asemassamme, ja ajattelin tosissani, oliko meidät määrätty vakinaisesti teljetyiksi tähän häkkiin.
Se tulevaisuudenkuva tuntui minusta sitäkin tukalammalta, kun tunsin rintaani oudosti painostavan, vaikka ajatukseni olivatkin vapautuneet edellisen illan vaivaavista mietteistä. Hengitykseni oli vaivalloista. Raskas ilma ei enää riittänyt keuhkojeni toiminnalle. Kammiomme tilavuudesta huolimatta oli ilmeistä, että me olimme suureksi osaksi kuluttaneet sen sisältämän hapen. Jokainen ihminen käyttääkin tunnissa hapen, joka on sadassa litrassa ilmaa, ja tällöin saatuaan melkein saman määrän hiilihappoa se käy turmiolliseksi hengittää.
Oli siis kiire uudistaa vankilamme ja kaiketi koko aluksenkin ilma.
Siitä nousi mieleeni kysymys: Miten tämän vedenalaisen asumuksen isäntä menetteli? Saiko hän ilmaa kemiallisin keinoin, kuumentamalla haihduttaen happea kalikloraatista ja neutralisoiden hiilihappoa kalilipeällä? Tässä tapauksessa hänen oli täytynyt säilyttää joitakin suhteita mantereihin, hankkiakseen tähän tarkoitukseen tarvittavia aineita. Vai tyytyikö hän vain ottamaan ilmaa korkean paineen puserruksella säiliöihin ja sitten levittämään sitä miehistönsä tarpeiden mukaan? Kenties. Ja mukavampi, taloudellisempi ja sen vuoksi todennäköisempikin menetelmä oli tarjona: hän saattoi suorastaan vain kohota pinnalle hengittämään kuten valas ja uudistaa ilmavarastonsa aina vuorokaudeksi. Mikä hyvänsä olikin käytäntönä, minusta näytti viisaalta turvautua siihen viipymättä.
Minun olikin jo täytynyt kiihdyttää sisäänhengitystäni hapensaannin vaikeutuessa, kun minua äkkiä virkisti puhdas ja suolapitoinen ilmavirta. Se oli todellista jodin kyllästämää, elähdyttävää merituulta! Avasin suuni ja vedin raikasta ilmaa keuhkoihini. Samalla tunsin keinuntaa, lievää, mutta kuitenkin todettavaa vaappumista. Alus, panssarihirviö, oli ilmeisesti kohonnut valtameren pinnalle hengittämään valaitten tavoin. Laivan tuuletuskeino oli nyt selvillä.
Hengitettyäni kunnollisesti ryhdyin etsimään tätä "ilmajohtoa", joka toi meille virvoitusta, ja se oli helposti löydettävissä. Oven yläpuolella oli reikä, josta tunkeutui puhdas ilmasuihku uudistamaan kammion kulutettua varastoa.
Siihen asti olin ehtinyt huomioissani, kun Ned Land ja Conseil elvyttävän ilmanvaihdon vaikutuksesta havahtuivat melkein yhtäaikaa. He hieroivat silmiään, venyttelivät jäseniään ja olivat samassa jalkeilla.
– Onko herra nukkunut hyvin? kysyi Conseil tavanmukaisen huomaavaisesti.
– Oikein hyvin, Conseil, vastasin. – Entä te, mestari Ned Land?
– Sikeästi, herra professori. Mutta erehtynenköhän, kun minusta tuntuu, että hengitän ikään kuin meren tuulahdusta?
Merimies ei voinut siitä erehtyä, ja kerroin kanadalaiselle mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
– Kas vain, hän tuumi, – sehän selittääkin kohinan, jota kuulimme luulotellun sarvivalaan ollessa Abraham Lincolnin näkyvissä.
– Aivan niin, mestari Land, se oli sen hengitystä!
– Minulla ei vain, herra Aronnax, ole mitään käsitystä siitä, mitä kello nyt on, paitsi että hyvinkin saattaa olla päivällistunti?
– Päivällistuntiko? Sanokaa pikemmin aamiaishetki, sillä varmasti olemme jo siirtyneet toiseen vuorokauteen.
– Jossa tapauksessa me olemme ottaneet kahdenkymmenenneljän tunnin uinahduksen, huomautti Conseil.
– Se on mielipiteeni, vastasin minä.
– En sano vastaan, myönsi Ned Land. – Mutta päivällinen tai aamiainen, stuertti on tervetullut tuomaan kumpaisen hyvänsä.
– Kumpaisenkin, arveli Conseil.
– Oikein, vahvisti kanadalainen. – Meillä on oikeus kahteen ateriaan, ja minä puolestani en hylji kumpaakaan.
– No niin, Ned, odottakaamme, lausuin minä. – On ilmeistä, että nämä tuntemattomat eivät aio näännyttää meitä nälkään sillä siinä tapauksessa ei eilisessä kestityksessä olisi mitään järkeä.
– Ellei meitä päin vastoin lihoteta! huomautti Ned.
– Ei kannata ajatellakaan, vastasin. – Me emme ole joutuneet ihmissyöjien käsiin!
– Yksi kerta ei tee tapaa, virkkoi kanadalainen totisena. – Kuka tietää, vaikka nuo rosvot ovat olleet kauankin tuoreen lihan puutteessa, ja siinä tapauksessa kolme sellaista tervettä ja hyvärakenteista otusta kuin herra professori, palvelijanne ja minä...
– Unohtakaa moiset mietteet, mestari Land, sanoin, – älkääkä ainakaan sen vuoksi ryhtykö kiivailemaan isäntiämme vastaan, sillä se voisi ainoastaan pahentaa asemaamme.
– Joka tapauksessa minulla on hitonmoinen nälkä, eikä ateriaa kuulu, olipa sitten päivällisen tai aamiaisen aika!
– Täytyy mukautua laivassa noudatettuun järjestykseen, mestari Land, muistutin minä, – ja vatsamme on luultavasti edellä kokin kellosta.
– No, sovitetaan se paikalleen, sanoi Conseil tyynesti.
– Tuo on peräti teidän tapaistanne, Conseil, nurkui maltiton kanadalainen. – Vähänpä te käytätte sappeanne ja hermojanne! Aina rauhallisena! Te olisitte kyllä valmis kiittämään ruoasta ennen ruokarukousta ja pikemmin kuolemaan nälkään kuin sitä valittamaan!
– Mitä se hyödyttäisi? kysyi Conseil.
– Hyödyttäisihän se sen, että edes valittaisi! Se on jo jotakin. Jos nämä merirosvot – luvalla sanoen, ja jotta en pahastuttaisi herra professoria, joka kieltää nimittämästä heitä ihmissyöjiksi – jos nämä merirosvot kuvittelevat saavansa pitää minua tässä häkissä tukehtumassa, joutumatta tietämään, millä sadatuksilla minä höystän kiukkuani, niin he erehtyvät! Luuletteko heidän säilyttävän meitä kauankin tässä rautarasiassa?
– Totta puhuen en tiedä siitä sen enempää kuin tekään, hyvä Ned.
– Mutta mitä kuitenkin arvelette?
– Luulen että sattuma on toimittanut haltuumme tärkeän salaisuuden. Ja jos tämän vedenalaisen aluksen miehistön etu vaatii sen säilymistä ja se etu on suuriarvoisempi kuin kolmen ihmisen henki, lienee olemassaolomme pahoin uhattu. Päinvastaisessa tapauksessa hirviö, joka on meidät niellyt, ensi tilassa työntää meidät takaisin kaltaistemme maailmaan.
– Jollei ota meitä miehistöönsä, muistutti Conseil, – ja pidätä meitä sitten...
– Siihen hetkeen asti, tokaisi Ned Land, – kunnes joku fregatti Abraham Lincolnia nopeampana tai taitavampana saa vallatuksi tämän roistonpesän ja lähettää miehistön ja meidät hengähtämään viimeistä kertaa isonraakansa nokalla.
– Hyvin järkeilty, mestari Land, myönsin minä. – Mutta meille ei tietääkseni ole vielä tehty ehdotusta siihen suuntaan. Turhaa on niin ollen pohtia, mille kannalle voimme asettua tarpeen tullen. Toistan vielä kerran, odottakaamme, menetelkäämme asianhaarain mukaan, älkäämme tehkö mitään, koska ei ole mitään tehtävissä.
– Päin vastoin, herra professori! väitti talttumaton harppuunamies, – me voimme tehdä jotakin.
– Mitä sitten, mestari Land?
– Karata.
– Maisesta vankilasta pakeneminen on usein vaikeata, mutta merenalaisesta tyrmästä – se näyttää minusta kerrassaan mahdottomalta.
– No niin, Ned, kysyi Conseil, – mitä vastaatte herran huomautukseen? En voi uskoa, että amerikkalaiselta ikinä keinot loppuisivat!
Harppuunamies vaikeni silminnähtävästi hämillään. Pakohan ei voinut tulla kysymykseenkään niissä olosuhteissa, joihin sattuma oli meidät toimittanut. Mutta kanadalainen on puolittain ranskalainen, ja mestari Ned Land osoitti sen vastauksellaan.
– Te siis, herra Aronnax, hän aloitti mietittyään tuokion, – te siis ette älyä, mitä pitää niiden tehdä, jotka eivät kykene pujahtamaan tiehensä vankilastaan?
– En, ystäväiseni.
– Se on hyvin yksinkertaista: heidän on järjestettävä olonsa jäämisen kannalle.
– Hitto, parempi toki onkin olla sisä- kuin ylä- tai alapuolella, virkkoi Conseil.
– Mutta heitettyään ulos vangitsijat ja vartijat, lisäsi Ned Land.
– Mitä ihmettä, Ned! Ajattelitteko tosissanne tämän aluksen valtausta?
– Aivan tosissani, vakuutti kanadalainen.
– Mahdottomuus.
– Miksi niin, professori? Voi tarjoutua suotuisa tilaisuus, enkä näe mikä meitä estäisi käyttämästä sitä hyväksemme. Jos tässä vehkeessä ei ole pariakymmentä miestä enempää, niin eivät he kai saa kahta ranskalaista ja yhtä kanadalaista peräytymään.
Parempi oli myöntyä kanadalaisen mielipiteeseen kuin väitellä siitä. Tyydyinkin vastaamaan:
– Antaahan niiden olosuhteiden ilmetä, mestari Land, niin saamme nähdä. Mutta siihen asti pyydän teitä hillitsemään kärsimättömyyttänne. Ainoastaan viekkaudella voi toimia, ja kiivastumisella ette saa syntymään suotuisia tilaisuuksia. Luvatkaa siis, että asetutte oloihin ilman liikanaista suututtelua.
– Sen lupaan teille, herra professori, vastasi Ned Land, mutta hänen sävynsä ei ollut kovinkaan vakuuttava. – Ei ainoatakaan väkivaltaisuuden sanaa kirpoa kieleltäni, ei yksikään sisukas liikahdus kavalla mielialaani, vaikka pöytäpalveluskaan ei ilmenisi niin kaikin puolin säännölliseksi kuin suotavaa olisi.
– Pidän kiinni sanastanne, Ned, lopetin minä.
Keskustelu päättyi siihen, ja kukin vaipui omiin mietteisiinsä. Tunnustan että minä puolestani en harppuunamiehen varmasta sävystä huolimatta antautunut minkään haaveen valtaan. En myöntänyt mahdolliseksi sellaista suotuisaa tilaisuutta, josta Ned Land oli puhunut. Ollakseen niin taatusti ohjailtu tarvitsi vedenalainen alus lukuisan miehistön, joten me taistelun sattuessa joutuisimme ehdotonta ylivoimaa vastaan. Sitä paitsi olisi meidän ennen kaikkea pitänyt olla vapaana, ja sitä emme me olleet. En edes nähnyt mitään keinoa paeta tästä tiukasti suljetusta panssarikammiosta. Ja jos aluksen ihmeellisellä päälliköllä vain oli salaisuus säilytettävänä, kuten oli ainakin todennäköistä, ei hän päästäisi meitä liikkumaan omin päin laivassa. Entä suoriutuisiko hän meistä väkivallalla, vai heittäisikö jonakin päivänä johonkin maailman kolkkaan? Se oli tietymätöntä. Nämä olettamukset tuntuivat minusta perin päteviltä, ja piti olla harppuunamies toivoakseen vapautensa hankkimista väkivalloin.
Huomasin Ned Landin mielialan ärtyvän hänen mietiskellessään. Vähitellen kuulin sadatusten murahtelua hänen kurkustaan ja näin hänen eleittensä käyvän uhkaaviksi. Hän nousi, kierteli kuin peto häkissä, takoi seiniä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Aika muuten kuluikin, nälkä alkoi pahasti vaivata, stuerttia ei kuulunut, ja meidän haaksirikkoisten asema oli unohdettu liian pitkäksi aikaa, jos meitä kohtaan oli todella hyviä aikeita.
Vatsansa vihlaisujen kiusaamana äityi Ned Landin mielenkarvaus yhä katkerammaksi, ja hänen lupauksestaan huolimatta pelkäsin todellakin purkausta, kun joku laivaväestä tulisi näkyviin.
Vielä kaksi tuntia yltyi Ned Landin kiukku. Hän kutsui, hän huusi, mutta turhaan. Seinien teräslevyt olivat kuurot. En edes ulkopuoleltakaan erottanut mitään melua, koko alus tuntui kuolleelta. Se oli hievahtamattomana, sillä potkurin jytistessä olisin varmastikin tuntenut rungon tutisevan. Varmaankin syöksyneenä syvyyksiin ei alus enää ollut ihmisten ilmoilla. Tämä kolkko hiljaisuus oli kaameata.
En rohjennut enää lainkaan arvioida, kuinka pitkäksi aikaa meidät voitiin hylätä kammiomme yksinäisyyteen. Toiveet, joita laivan päällikön käynti oli minussa herättänyt, häipyivät vähitellen. Tuon miehen katse, hänen jalomielinen ilmeensä, ylevä ryhtinsä, kaikki katosi muististani. Näin tämän arvoituksellisen henkilön sellaisena kuin hänen täytyi olla, pakostakin armottomana, julmana. Hän tuntui minusta olevan ihmiskunnan ulkopuolella, kaikille säälintunteille taipumattomana, leppymättömänä vihollisena, hellittämättömän vainon julistaneena.
Mutta aikoiko tuo mies siis jättää meidät menehtymään tähän ahtaaseen tyrmään teljettyinä, raivoisan nälän kiusaamina? Tämä kamala ajatus valtasi mieleni voimakkaana, ja mielikuvitukseni antautuessa mukaan tunsin hillitöntä kauhua. Conseil pysyi tyynenä. Ned Land ärjähteli.
Silloin kuului ulkoa melua. Askeleita kajahti metallipohjalla. Lukko narisi, ovi aukeni, stuertti ilmestyi esille.
Ennen kuin ennätin liikahtaakaan estääkseni kanadalaista, oli tämä heittäytynyt onnettoman kimppuun, paiskannut hänet kumoon ja tarttunut hänen kurkkuunsa. Stuertti oli tukehtumaisillaan jäntevän kouran puristukseen.
Conseil yritti jo kiskoa puolittain tajutonta uhria harppuunamiehen käsistä ja minä olin yhtymässä hänen ponnistuksiinsa, kun minut äkkiä naulitsivat paikoilleni ranskaksi lausutut sanat:
– Rauhoittukaa, mestari Land, ja suvaitkaa te, herra professori, kuunnella minua.
MERTEN MIES
Laivan päällikkö siten puhui.
Kuullessaan nämä sanat Ned Land nousi äkkiä. Pökertynyt stuertti poistui herransa viittauksesta, hoippuen, ja niin ehdoton oli päällikön mahti laivassaan, että ainoakaan ele ei ilmaissut vihaa, jota kanadalaisen murjomisen oli täytynyt miehessä herättää. Odotimme ääneti tilanteen kehitystä, Conseil väkisinkin kiinnostuneena, minä ällistyneenä.
Nojaten pöydänkulmaan käsivarret ristissä päällikkö silmäili meitä tarkkaavaisesti. Empikö hän puhua? Katuiko hän sanoja, jotka oli tullut lausuneeksi ranskankielellä? Niin olisi voinut luulla.
Tuokion hiljaisuuden jälkeen, jota kukaan meistä ei ajatellut keskeyttää, hän virkkoi tyynellä ja jämeällä äänellä:
– Hyvät herrat, puhun yhtäläisesti ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa. Olisin sen vuoksi voinut jo ensimmäisessä kohtauksessamme teille vastata, mutta tahdoin ensin tuntea teidät ja harkita. Nelinkertainen selostuksenne, pohjaltaan samanlaisena pysyen, on saanut minut vakuutetuksi henkilöllisyydestänne. Tiedän nyt, että sattuma on tuonut luokseni herra Pierre Aronnaxin, Pariisin museon luonnontieteen professorin, joka on ollut tieteellisellä tutkimusretkellä ulkomailla, hänen palvelijansa Conseilin, ja kanadalaista syntyperää olevan harppuunamiehen, Ned Landin, jolla on ollut toimi Yhdysvaltain sotalaivaston fregatissa Abraham Lincolnissa.
Kumarsin myöntävästi. Päällikkö ei tehnyt minulle kysymystä, minulla ei siis ollut vastaamista. Mies lausui sanottavansa aivan sujuvasti, ilman mitään vierasvoittoisuutta. Hänen sanontatapansa olivat hyvin valittuja ja täsmällisiä, hän puhui vaivaamatta ajatteluaan. Ja kuitenkaan en "vaistonnut" hänessä maanmiestä. Hän jatkoi:
– Teistä on epäilemättä tuntunut, herra professori, että tämä toinen käyntini on kovin viivästynyt. Syynä oli se, että henkilöllisyytenne selvittyä tahdoin huolellisesti harkita, mille kannalle asettua teitä kohtaan. Olen suuresti epäröinyt. Perin kiusalliset asianhaarat ovat teidät toimittaneet sellaisen miehen seuraan, joka on katkaissut välinsä ihmiskunnan kanssa. Olette tulleet häiritsemään elämäntapaani...
– Tahtomattamme, tokaisin minä.
– Tahtomattanne? vastasi tuntematon, hiukan korottaen ääntänsä. – Tahtomattako Abraham Lincoln tavoitteli minua kaikilta ulapoilta? Tahtomattako te olette liittyneet fregatin miehistöön? Tahtomattanneko ovat kuulanne sinkoutuneet alukseni runkoon? Tahtomattaanko mestari Ned Land yritti lävistää sen harppuunallaan?
Sanoissa oli pidätettyä ärtymystä. Mutta minulla oli näihin syytöksiin hyvin luonnollinen vastaus esitettävänä.
– Monsieur, sanoin, – teille on kaiketi tuntematonta, mitä väittelyä teistä on ollut Amerikassa ja Englannissa. Ette tiedä, että merenalaisen aluksenne törmäyksen aiheuttamat tapaturmat ovat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdella mantereella. Jätän tässä mainitsematta, millä lukemattomilla olettamuksilla on pyritty selittämään sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus on ainoastaan teidän hallussanne. Mutta tietäkää, että Abraham Lincoln tavoitellessaan teitä Tyynen meren pohjoisilta vesiltä asti luuli ajavansa takaa jotakin merihirviötä, jonka uhka oli kaikin mokomin lopetettava valtameriltä.
Päällikön huulet vetäytyivät puolittain hymyyn; sitten hän huomautti levollisesti:
– Herra Aronnax, uskaltaisitteko vakuuttaa, että fregattinne ei olisi ahdistanut ja pommittanut sukellusalusta yhtä hyvin kuin merihirviötäkin?
Kysymys hämmennytti minua, sillä kommodori Farragut ei varmastikaan olisi empinyt. Hän olisi katsonut velvollisuudekseen tuhota tällaisen aluksen aivan kuten jättiläisvalaankin.
– Käsitätte siis, monsieur, jatkoi tuntematon, – että minulla on oikeus kohdella teitä vihollisena.
En vastannut mitään, ja syystä kyllä. Mitä hyödytti väitellä sellaisesta arvostelusta, kun voima kykeni kumoamaan parhaimmatkin perusteet?
– Olen punninnut tilannetta kauan, pitkitti päällikkö. – Mikään ei velvoittanut minua suomaan teille vieraanvaraisuutta. Jos minun piti päästä teistä eroon, ei minulla ollut mitään kiinnostusta nähdä teitä jälleen. Minun tarvitsi vain toimittaa teidät takaisin laivaan, joka oli ollut turvapaikkananne. Sitten saatoin painua syvyyksiin ja unohtaa, että teitä oli ollut olemassakaan. Eikö se olisi ollut oikeuteni?
– Se oli ehkä villin oikeus, vastasin minä, – mutta ei sivistyneen ihmisen.
– Herra professori, huomautti päällikkö kiivaasti, – minä en ole niin sanottu sivistynyt ihminen! Olen poistunut koko yhteiskunnasta, perusteilla, joita yksin minulla on oikeus arvostella. En sen vuoksi laisinkaan noudata sen sääntöjä, ja pyydän teitä, älkää koskaan vedotko niihin minun asioissani.
Se oli suoraa puhetta. Suuttumuksen ja ylenkatseen salama oli välähtänyt tuntemattoman silmissä, ja minä aloin aavistaa että miehellä oli pelottava menneisyys. Hän ei ainoastaan ollut asettunut inhimillisten lakien ulkopuolelle, vaan tehnyt itsensä riippumattomaksi, vapaaksi sanan täydellisessä merkityksessä! Kuka uskaltaisikaan häntä ahdistaa meren syvyyksissä, kun hän pinnallakin teki tyhjiksi häntä vastaan suunnatut yritykset. Mikä laiva kestäisi hänen sukellusveneensä törmäystä? Kimmahduttaisiko paksuinkaan panssari hänen juhmurinsa survaisuja? Yksikään ihmisolento ei kyennyt häntä toimittamaan tilille töistään. Jumala, jos hänellä oli uskontoa, omatunto, jos sen ääni hänessä haastoi, olivat ainoat tuomarit, joilla saattoi olla häneen valtaa.
Nämä mietteet risteilivät mielessäni sillä välin kun outo olento äänettömäksi käyneenä tuntui vaipuneen ajatuksiinsa, ikään kuin sulkeutuen kuoreensa. Tarkastelin häntä uteliaana ja kammoksuen, varmaankin samoin kuin Oidipus katseli sfinksiä.
Pitkähkön hiljaisuuden jälkeen aluksen päällikkö puhui jälleen:
– Olen siis epäröinyt, mutta sitten alkanut ajatella, että etuni oli sovitettava yhteen sen luonnollisen säälin kanssa, johon jokaisella inhimillisellä olennolla on oikeus. Te saatte jäädä alukseeni, koska kohtalo on teidät tänne heittänyt. Oleskelunne olkoon vapaata, ja tästä vapaudesta, joka tosin on varsin rajoitettua, vaadin teiltä vain yhden ehdon. Minulle riittää sananne, että alistutte siihen.
– Lausukaa se, monsieur, vastasin minä; – ehtonne on kaiketikin sellainen, jonka kunniallinen mies voi hyväksyä.
– Kyllä, monsieur, ja se on tämä. On mahdollista, että jotkin arvaamattomat tapahtumat pakottavat minut määräämään teidät hytteihinne muutamiksi tunneiksi tai päiviksi. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä – tässä tapauksessa vielä enemmän kuin kaikissa muissa – täyttä kuuliaisuutta. Siten menetellen varjelen teitä kaikesta vastuunalaisuudesta, tehdessäni teille mahdottomaksi nähdä mitä ei sovi näkyviin tulla. Suostutteko tähän ehtoon?
Aluksessa siis tapahtui kummallisia asioita, soveltumattomia sellaisten ihmisten nähtäviksi, jotka eivät olleet asettuneet yhteiskunnan lakien ulkopuolelle! Uuden olosijani yllätyksistä ei tämä varmaankaan jäisi vähäisimmäksi.
– Me suostumme, vastasin. – Pyydän vain saada esittää teille kysymyksen, yhden ainoan.
– Puhukaa, monsieur.
– Sanoitte oleskelumme jäävän aluksessanne vapaaksi?
– Aivan.
– Kysyn siis, mitä tarkoitatte tällä vapaudella.
– No, teillä on valta liikkua, nähdä, tarkkaillakin kaikkea mitä täällä tapahtuu – paitsi erinäisissä harvoin sattuvissa olosuhteissa, – sama vapaus siis kuin meillä itsellämmekin, kumppaneillani ja minulla.
Ilmeisestikään me emme ymmärtäneet toisiamme.
– Anteeksi, monsieur, aloitin jälleen, – mutta sehän vapaus ei ole muuta kuin jokaisen vangin tilaisuus oleskella vankilassaan! Se ei voi riittää meille.
– Sen täytyy kuitenkin riittää teille!
– Mitä – pitäisikö meidän luopua näkemästä enää milloinkaan isänmaatamme, ystäviämme, omaisiamme!
– Niin, monsieur. Mutta eroaminen siitä sietämättömästä ikeenalaisuudesta, jota maakamaran ihmiset luulevat vapaudeksi, ei kenties olekaan niin tukalaa kuin nyt ajattelette!
– Jukoliste, huudahti Ned Land, – ikänäni en minä anna sanaani, etten yritä paeta!
– Teidän sanaanne en pyydä, mestari Land, vastasi päällikkö kylmäkiskoisesti.
– Monsieur, huomautin minä väkisinkin kiivastuen, – te käytätte asemaanne väärin meitä kohtaan! Se on julmuutta!
– Ei, monsieur, vaan laupeutta! Te olette vankejani taistelun jälkeen! Minä säästän teidät, vaikka yhdellä sanalla voisin teidät syöstä valtameren syvyyksiin! Te olette hyökänneet kimppuuni! Te olette tulleet ottamaan selville salaisuuden, johon yksikään ihminen maailmassa ei saa tunkeutua, koko olemassaoloni salaisuuden! Ja minäkö lähettäisin teidät takaisin maanpinnalle, joka ei saa minua enää tuntea! Ei koskaan! Pitäessäni teidät luonani en suojele teitä, vaan itseäni!
Päällikön sanat ilmaisivat vakaata päätöstä, jota mitkään vastaväitteet eivät järkyttäisi.
– Te siis, monsieur, sanoin, – annatte meidän valita pelkästään henkemme säilyttämisen tai kuoleman?
– Ei muuta.
– Hyvät ystävät, lausuin minä, – sellaiseen ehtoon ei ole mitään vastattavana. Mutta minkään sanan antaminen ei meitä myöskään sido tämän aluksen päällikköön.
– Ei kylläkään, monsieur, vastasi tuntematon.
Sitten hän jatkoi rauhallisemmin:
– Sallikaa minun nyt sanoa kaikki, mitä minulla on teille sanottavana. Minä tunnen teidät, herra Aronnax. Teidän ei kenties tarvitse siinä määrin kuin kumppanienne pahoitella sattumaa, joka on teidät liittänyt minun kohtalooni. Niiden kirjojen joukossa, joita luen mieluimmin, löydätte merten suurista syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen sen lukenut moneen kertaan. Olette ulottanut työnne niin pitkälle kuin mainen kehitys teki mahdolliseksi. Mutta te ette tiedä kaikkea, te ette ole nähnyt kaikkea. Takaan teille, herra professori, että te ette joudu katumaan aluksessani viettämäänne aikaa. Te saatte matkata ihmeitten maailmassa. Tulette jatkuvasti hämmästymään ja tyrmistymään. Ette hevin kyllästy silmillenne alituisesti tarjoutuviin nähtävyyksiin. Aion uudella merenalaisella matkalla maapallon ympäri – kenties jo viimeiselläni – katsahtaa kaikkea, mitä näiden useasti taivaltamieni vesien syvyyksissä olen saanut tutkia, ja te pääsette opiskelukumppanikseni. Tästä päivästä alkaen te joudutte näkemään mitä ei vielä yksikään ihminen ole nähnyt – sillä minua ja väkeäni ei voi ottaa lukuun – ja minun opastuksellani paljastaa maapallo teille viimeisetkin salaisuutensa.
En voi sitä kieltää; nämä päällikön sanat tekivät minuun suuren vaikutuksen. Minuun käytiin käsiksi heikolta puoleltani, ja hetkiseksi unohdin, että ne tenhoavat näyt eivät voineet korvata vapauden menetystä. Luotin sitä paitsi siihen, että tulevaisuus selvittäisi tämän vakavan pulman. Niinpä tyydyinkin vastaamaan:
– Monsieur, minun täytyy uskoa, että jos olettekin katkaissut välinne ihmiskunnan kanssa, ette ole toki tukahduttanut kaikkia inhimillisiä tunteitanne. Me olemme haaksirikkoisia, jotka on otettu armeliaasti vastaan aluksessanne, ja sitä emme unohda. Mitä minuun tulee, niin tunnustan kyllä, että jos tieteen harrastus voisi häivyttää vapaudenkin tarpeen, tarjoisivat kohtaamisemme lupaamat mahdollisuudet minulle suuria korvauksia.
Luulin päällikön nyt ojentavan minulle kätensä sopimuksemme vahvistukseksi. Hän ei sitä yrittänytkään.
– Vielä lopuksi kysymys, virkoin tämän kummallisen miehen näyttäessä olevan poistumaisillaan.
– Puhukaa, herra professori.
– Millä nimellä saan teitä puhutella?
– Monsieur, vastasi päällikkö, – minä olen teille ainoastaan kapteeni
Nemo. [Latinaa; suomeksi "ei kukaan". – Suom.] Kumppaninne ja te
ette ole minulle muuta kuin Nautiluksen matkustajia.Kapteeni Nemo huusi kutsun. Palvelija ilmestyi esiin. Kapteeni antoi hänelle määräyksiä tuolla oudolla kielellä, jota en tuntenut, ja ilmoitti sitten kanadalaiseen ja Conseiliin kääntyen:
– Teitä odottaa ateria hytissänne. Seuratkaahan tätä miestä.
– Se sopii! vastasi harppuunanheittäjä.
Conseil ja hän läksivät siten viimein tästä kopista, johon olivat olleet suljettuina runsaat kolmekymmentä tuntia.
– Ja meidän aamiaisemme on valmis, herra Aronnax. Sallikaa minun käydä edellänne.
– Kuten suvaitsette, monsieur.
Seurasin kapteeni Nemoa. Ovelta jouduin sähköllä valaistuun käytävään, ja kymmenkunnan metrin päässä avautui sitten edessäni toinen ovi.
Siitä astuin ruokailuhuoneeseen, joka oli kalustettu juhlalliseen ja arvokkaaseen tyyliin. Huoneen kumpuisessakin päässä oli korkea tamminen mustapuisilla veistoksilla koristettu tarjoilukaappi, ja näiden aaltoviivaisilla hyllyillä loisteli arvaamattoman kallisarvoisia fajanssi-, posliini- ja lasiesineitä. Hopeiset pöytäastiat säihkyivät siellä heijastusta valoisasta katosta, jonka hohdetta hienot maalaukset siivilöivät ja lievensivät.
Keskellä huonetta oli runsaasti katettu pöytä. Kapteeni Nemo osoitti minulle paikkani.
– Istuutukaa, hän kehotti, – ja syökää niin kuin nälkiintynyt ainakin.
Aamiaisena oli useita yksinomaan meren antimista saatuja ruokalajeja, kun taas muutamien alkuperäkin oli minulle tuntematon. Ne kelpasivat hyvin, totuin helposti näille herkuille ominaiseen erikoiseen makuun; koska ne tuntuivat sisältävän runsaasti fosforia, päättelin niidenkin kuuluvan ulappain rikkauksiin.
Kapteeni Nemo tarkkaili minua. En tiedustanut häneltä mitään, mutta hän oivalsi ajatukseni ja vastasi omasta aloitteestaan kysymyksiin, joita kovin teki mieleni esittää.
– Useimmat ruokalajimme ovat teille tuntemattomia, hän virkkoi. – Voitte kuitenkin huoletta nauttia niitä. Ne ovat terveellisiä ja ravitsevia. Jo kauan sitten olen jättänyt sikseen maan ravintoaineet, eikä siitä ole ollut haittaa. Miehistöni, joka on reipasta väkeä, noudattaa samaa ruokavaliota kuin minäkin.
– Kaikki nämä ruoka-aineet ovat meren tuotteita? sanoin minä.
– Niin, herra professori, meri täyttää kaikki tarpeeni. Toisin ajoin lasken nuottaa, ja saalista tulee niin paljon kuin voi ylös kiskoa. Väliin taas lähden metsästysretkelle tässä ihmisen asteltavaksi näköjään soveltumattomassa alkuaineessa, ja korjaan merenalaisten metsieni riistaa. Karjani, kuten Neptunuksen vanhan paimenen laumat, käyttää rauhaisina laitumina valtameren äärettömiä ruohoaavikolta. Minulla on valtavat tilukset, joiden satoa korjaan, ja kaikkinaisen kasvunsa ne saavat Luojan käden kylväminä.
Katselin kapteeni Nemoa hiukan kummeksuen ja huomautin:
– Tajuan hyvin, monsieur, että nuottanne toimittaa pöytäänne oivallista kalaa; vähän vaikeampi minun on ymmärtää, kuinka te merenalaisissa metsissänne ajatte takaa vesiriistaa; mutta aivan käsittämätöntä sen sijaan, että ruokalistallanne näin ollen ei esiinny lihan muruakaan.
– Maaeläinten lihaa en koskaan käytäkään, monsieur, vastasi kapteeni Nemo.
– Tämä kuitenkin...? huomautin osoittaen vatia, jossa vielä oli muutamia selkäviipaleita jäljellä.
– Se mitä te luulette jonkin nelijalkaisen lihaksi, herra professori, on merikilpikonnan viilokkia. Tässä taas on delfininmaksaa, jota voisitte luulla porsaanhakkelukseksi. Kokkini on taitava ruoanlaittaja ja osaa erinomaisesti valmistaa säilykkeiksi lukuisia valtameren tuotteita. Maistelkaahan näitä laitoksia. Tämä merimakkara-säilyke olisi malaijin arvostelemana vertaistaan vailla maailmassa; tähän hyytelöön on kerma saatu valaseläimen nisistä ja sokeri Pohjanmeren suurista ruskolevistä; ja sallikaa minun vielä tarjota hillottuja merivuokkoja, jotka ovat maukkaimpienkin hedelmien veroisia...
Ja minä maistelin, pikemmin uteliaisuudesta kuin herkuttelijana, kapteeni Nemon lumotessa mieleni eriskummallisilla selityksillään.
– Mutta tämä meri, herra Aronnax, hän jatkoi, – tämä ylenpalttinen ja ehtymätön aitta ei ainoastaan ravitse minua, vaan vaatettaakin. Teitä verhoava kangas on eräiden kotilonilviäisten partahaivenista kudottua; se on muinaisajan purppuralla värjättyä, ja sinipunervia vivahduksia olen siihen saanut Välimeren aplyseistä. Hyttinne peilipöydältä löydätte merikasveista tislattuja hajuvesiä. Patjananne on valtameren untuvaisimpia ruokoleviä. Kynäksenne tulee hetulavalaan partaharjas, musteenne on läkkikalan erittämää nestettä. Kaikki tulee minulle nykyään merestä, niin kuin kaikki siihen aikanaan palaa!
– Te rakastatte merta, kapteeni.
– Niin, minä rakastan sitä! Meri on kaikki! Se peittää seitsemän kymmenesosaa maapallosta. Sen henkäily on puhdasta ja terveellistä. Se on ääretön erämaa, jossa ihminen ei ole milloinkaan yksinäinen, sillä hän tuntee elämän värähtelevän ympärillään. Meri on yliluonnollinen ja valtavan kuhinan väline; se on kauttaaltaan liikettä ja rakkautta; se on elävä äärettömyys, kuten muuan runoilijanne sanoo. Ja tosiaankin, herra professori, luonto esiintyy siinä kolmena valtakuntana, kivennäisten, kasvien ja eläinten maailmana. Viimeksimainittua ovat runsaasti edustamassa neljä zoofyyttien ryhmää, kolme luokkaa niveleläimiä, viisi nilviäisluokkaa, kolmena luurankoisten luokkana nisäkkäät, matelijat ja kalojen lukemattomat legionat, suunnattoman laaja eläinkunnan lahko, enemmän kuin kolmetoistatuhatta lajia käsittävä, joista ainoastaan kymmenesosa on suolattoman veden asukkaita. Meri on luonnon suurenmoinen säiliö. Merestä on maapallo ikään kuin alkanut ja kuka tietää, eikö sen loppukin päädy siihen! Se on täydellisen rauhallisuuden alue. Meri ei kuulu yksinvaltiaille. Sen pinnalla he vielä voivat vaatia vääriä oikeuksia, taistella, tuhota toisiaan, siirtää sinne kaikki maankamaran kauheudet. Mutta kolmenkymmenen jalan päässä pinnan alla heidän valtansa lakkaa, heidän vaikutuksensa menee mitättömäksi, heidän mahtinsa katoaa! Ah, monsieur, eläkää merten povessa! Vain täällä on riippumattomuus! Täällä minä en tunnusta herruutta! Täällä olen vapaa!
Kapteeni Nemo vaikeni äkkiä kesken innostunutta puhettaan. Oliko hän puhuessaan unohtanut tavanomaisen pidättyväisyytensä? Oliko hän tullut sanoneeksi jotakin liikaa? Hän käveli tuokion kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän rauhoittui, kasvot saivat entisen jämeryytensä ja hän virkkoi minuun kääntyen:
– Nyt, herra professori, jos tahdotte katsella Nautilusta, olen käytettävissänne.
NAUTILUS
Seurasin kapteenia ruokailuhuoneen perällä olevalle kaksoisovelle, josta pääsimme toiseen samankokoiseen huoneeseen.
Se oli kirjastohuone. Korkeat vaskihelaiset mustat palisanterilaudakot kannattelivat leveillä hyllyillään suurta yhdenmukaisesti sidottujen kirjojen valikoimaa. Ne seurasivat seinien kaarteita ja alaosat päättyivät tilaviin kastanjanruskealla nahalla päällystettyihin leposohviin, jotka tarjosivat mitä mukavimpia lepotilaisuuksia. Keveästi siirreltäville pikku pöydille sopi luettava teos laskea kädestä. Keskilattialla oli avara pöytä, jolle keräytyneiden tilapäisjulkaisujen joukossa näkyi muutamia jo vanhoja sanomalehtiä. Sähkövalo tulvehti tähän sopusointuiseen kokonaisuuteen neljästä puolittain kattokiekuroihin upotetusta himmeäksitahotusta lasikuvusta. Todellisen ihailun vallassa katselin tätä nerokkaasti järjestettyä huonetta, enkä ollut uskoa silmiäni.
– Kapteeni Nemo, huomautin isännälleni, joka oli heittäytynyt istumaan leposohvalle, – siinäpä kirjasto, joka tuottaisi kunniaa mantereiden monillekin palatseille, ja oudolta tuntuu ajatella, että se voi seurata teitä merten syvyyksiin.
– Mistä löytäisikään parempaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, herra professori? vastasi kapteeni Nemo. – Saatteko te museonne työhuoneessa näin täydellistä tilaisuutta syventymiseen?
– En, monsieur, ja minun täytyy lisätä, että se on varsin köyhä teidän aineistonne rinnalla. Teillä on tuossa kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä...
– Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoina siteinä kiinnittämässä minua maahan. Mutta maailma on minulta loppunut sinä päivänä, jona Nautilukseni ensimmäistä kertaa sukelsi veden alle. Sinä päivänä ostin viimeiset niteeni, viimeiset tilapäistuotteet ja sanomalehdet ja siitä saakka olen kuin ei ihmiskunta enää ajattelisi eikä kirjoittelisi. Kirjastoni on muuten vapaasti käytettävissänne, herra professori.
Kiittäen kapteeni Nemoa astuin hyllyjen ääreen. Ne edustivat yltäkylläisesti ja kaikilla kielillä tiedettä, siveysoppia ja yleistä kirjallisuutta, mutta ainoatakaan kansantalouden ja valtio-opin tuotetta en nähnyt, se ala näytti olevan tyystin suljettu pois kokoelmasta. Omituisena seikkana pisti silmääni, että teokset eivät olleet erityisemmin aineenmukaisesti tai kielensäkään perusteella luokiteltuja, joten Nautiluksen kapteeni näkyi esteettömästi lueskelevan kaikkea, mitä sattumalta otti tästä hajanaisuudesta käteensä.
Niteiden joukossa panin merkille vanhan ja uuden ajan mestariteoksia, mitä kaikkea ihmiskunta on kauneinta luonut: historian, runouden, romaanin ja tieteen saavutusten alat Homeroksesta Victor Hugon romantiikkaan, Ksenophonista Micheletin arkistoselvityksiin, Rabelaisista George Sandin kerrontaan asti. Erityisesti oli tiede saanut valikoimassa sijansa; konerakennus, ballistiikka, merimittaus, säätiede, maantiede, geologia ja muut tieteen haarat olivat edustettuina yhtä pätevästi kuin luonnonhistoria, ja käsitin että kapteenin harrastukset kohdistuivat pääasiassa näihin aineisiin. Humboldtin ja Aragon koottujen painosten rinnalla näin Foucaultin, Henry Sainte-Claire Devillen, Chaslesin, Milne Edwardsin, Quatreagesin, Tyndallin, Faradayn, Berthelotin, apotti Secchin, Petermannin, kommodori Mauryn, Agassizin ja muiden tutkijain teoksia, tiedeakatemiain kertomuksia, maantieteellisten ja muiden seurojen julkaisuja, ja siihen arvoasemaan olivat myös päässeet ne kaksi nidettä, joita kenties sain kiittää tästä kapteeni Nemon verrattain suopeamielisestä vastaanotosta.
Joseph Bertrandin teoksien joukossa antoi Tähtitieteen perustajat minulle jonkinlaisen aikamääräyksenkin; tiesin sen ilmestyneen vuonna 1865, joten Nautiluksen kuntoonsaaminen ei ollut tapahtunut aikaisemmin. Korkeintaan kolme vuotta takaperin siis oli kapteeni Nemo aloittanut merenalaisen elämänsä. Toivoin vielä uudenpien teoksien toimittavan minulle siitä seikasta yhä tarkempaa selvyyttä; mutta siihen etsintään minulla oli tilaisuutta jälkeenpäin enkä tahtonut pitempään viivästyttää kierrostamme Nautiluksen ihmeisiin tutustumassa.
– Monsieur, sanoin kapteenille, – olen hyvin kiitollinen luvasta saada käyttää kirjastoanne. Siinä on tiedon aarteisto, josta saan paljon hyötyä.
– Tämä ei ole vain kirjasto, vastasi kapteeni Nemo, – vaan myös tupakkahuone.
– Tupakkahuone! huudahdin minä. – Laivassa siis voi polttaa?
– Kyllä.
– Sittenpä minun on pakko luulla, monsieur, että olette sentään Havannan kanssa väleissä.
– En suinkaan, vastasi kapteeni, – Koetelkaa tätä sikaria, herra Aronnax, ja vaikka se ei tulekaan Havannasta, olette siihen tyytyväinen, jos olette sikarimiehiä.
Otin tarjotun sikarin, joka muodoltaan muistutti londres-sikaria, mutta näytti kultalehdistä kierretyltä. Sytytin sen pienestä siron pronssijalustan kannattelemasta tuliastiasta ja vedin siitä ensimmäiset henkäykset sellaisella mielihyvällä kuin ainakin tupakoitsija, joka ei ole kahteen päivään maistanut haikuakaan.
– Se on oivallinen, virkoin, – mutta tupakkaa se ei ole.
– Ei, selitti kapteeni, – tämä laji ei ole Havannasta eikä Idän maista. Se on runsaasti nikotinipitoista leväkasvia, jota meri hieman säästeliäästi luovuttaa minulle. Kaipaatteko londresejanne, monsieur?
– Minä halveksin niitä tästä päivästä lähtien, herra kapteeni.
– Poltelkaa siis mielenne mukaan ja sikarien alkuperästä välittämättä. Mikään verovirasto ei ole niiden valmistusta valvonut, mutta se ei niiden kelpoisuutta haitanne.
– Ei todellakaan.
Kapteeni Nemo avasi sitten oven vastapäätä sitä, josta olin tullut kirjastohuoneeseen, ja nyt jouduin hyvin avaraan ja komeasti valaistuun salonkiin.
Se oli nurkista typistetty iso nelikulmio, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä, viisi korkea. Keveillä lehtikuvioilla koristetusta valoisasta laesta levisi kirkasta ja leppeätä hohdetta tämän museon ihailtaville kokoelmille. Sillä se oli tosiaan museo, johon ymmärtävä ja säästelemätön tuntija oli koonnut kaikkinaisia luonnon ja taiteen aarteita maalarin työpajaa muistuttavaksi taiteelliseksi kirjavuudeksi.
Vakavakuosisilla verhokudoksilla katettuja seiniä koristi kolmisenkymmentä mestarien maalausta, yhdenmukaisissa kehyksissä ja sädehtivien asevaruksien erottamina. Näin siinä mitä kallisarvoisimpia tauluja, joista olin suurempaa osaa jo ihaillut Euroopan yksityisissä kokoelmissa ja muutamissa taidenäyttelyissä. Vanhojen mestarien eri koulukuntia edustivat muuan Rafaelin madonna, Leonardo da Vincin neitsyt, Correggipn nymfi, Tizianin naisenkuva, Paolo Veronesen palvonta-aihe, Murillon maalaama Neitsyt Marian taivaaseenastuminen, muotokuva Holbeinilta, velasquezilainen munkki, Ribeiran marttyyritaulu, Rubensin kuvaama markkinakohtaus, kaksi Teniersin flaamilaista maisemaa, kolme pientä Gerhard Dowin, Metsun ja Paul Potterin laatukuvaa, kaksi Géricaultin ja Prud'honin maalausta sekä muutamat Bachuysenin ja Vernetin merisommitelmat. Uudemman maalauksen tuotteissa sai nähdä Delacroixin, Ingresin, Decampsin, Troyonin, Meissonierin ja muiden töitä, ja tämän uhkean museon nurkissa kohosi jalustoilleen muutamia antiikin kauneimmista veistoksista, pienoiskokoon jäljennettyjä viehättäviä marmori- ja pronssipatsaita. Nautiluksen päällikön ennustama hämmästely alkoi jo olla hellittämättömänä mielentilanani.
– Teidän tulee suoda anteeksi, herra professori, lausui kummallinen mies, – että otan teidät vastaan näin kursailemattomasti, salonkini ollessa tällaisessa epäjärjestyksessä.
– Monsieur, vastasin minä, – pyrkimättä tietämään, kuka olette, saanen huomauttaa, että havaitsen teissä taiteilijan.
– Harrastelijan, korkeintaan. Olin aikoinaan innostunut kokoilemaan näitä kauniita ihmiskäden töitä. Olin innokas etsijä, väsymätön penkoja, ja sain hankituksi muutamia kallisarvoisia esineitä. Ne ovat viimeisiä muistojani maakamaralta, joka on minulle kuollut. Minun silmissäni ovat nykyaikaisetkin taiteilijanne jo muinaisia, niin kuin olisivat olleet luomistyössään kaksi- tai kolmetuhatta vuotta takaperin, ja eri ajanjaksojen tuotteet sekautuvat mielessäni. Mestareilla ei ole ajankohtaa.
– Entä nämä säveltäjät? kysyin osoittaen Weberin, Rossinin, Mozartin, Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Heroldin, Wagnerin, Auberin, Gounodin, Massen ja monia muita partituureja, joita näkyi hajallaan ison urkupianon päällä salongin toisella sivulla.
– He ovat täällä Orpheuksen aikalaisia, vastasi kapteeni Nemo, – sillä aikaerot eivät elä kuolleiden mielessä – ja minä olen kuollut, herra professori, niin täydellisesti kuin ne ystävänne, joita peittää kuusi jalkaa multaa!
Kapteeni Nemo vaikeni ja näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Katselin häntä suurella kiinnostuksella, ääneti tehden päätelmiäni hänen ulkomuotonsa mieleenpainuvista piirteistä. Nojatessaan kyynärpäätänsä hienon mosaiikkipöydän kulmaan hän ei enää nähnyt minua, hän oli unohtanut läsnäoloni. Ollakseni tätä mietiskelyä häiritsemättä jatkoin sitten salongin runsaiden harvinaisuuksien tarkastusta.
Taideteoksien jälkeen oli luonnon ihmeellisyyksillä hyvin tärkeä sijansa. Ne olivat etupäässä kasveja, kotiloeläimiä ja muita valtameren tuotteita, joita kapteeni Nemo kaiketi oli itse löytänyt olosijoiltaan. Keskellä salonkia kohisi sähköllä valaistu pikku suihkulähde altaassa, joka oli tehty yhdestä ainoasta tridaknesta. Tämä simpukankuori, isoimman päättömän nilviäisen rakentama asumus, oli hienopoimuisilta reunoiltaan noin kuusi metriä ympärimitaten, kookkaampi siis kuin ne kauniit tridaknet, jotka Frans I sai lahjaksi Venetsian tasavallalta ja joista Pyhän Sulpiciuksen kirkko Pariisissa on teettänyt kaksi jättiläismäistä vihkivesiastiaa. Altaan ympärillä oli siroissa vaskipuitteisissa lasikaapeissa luokiteltuina ja nimilipuilla varustettuina huomattavimpia merten elämänmuotoja, mitä luonnontutkija on koskaan saanut nähdäkseen. Ammatillisen iloni voi arvata.
Zoofyyttien pääluokassa esiintyi hyvin omituisia näytteitä polyyppien ja piikkinahkaisten ryhmistä. Edellisestä ryhmästä oli keräytynyt tubiporia, viuhkamaisia gorgoneja, Syyrian pehmeitä eläinsieniä, Molukkien isis-lajeja, pennatulia, muuan ihailtava Norjan vesien virgulaari, monimuotoisia umbellularioita, alcyonariumeja, kokonainen sarja madreporia, jotka mestarini Milne Edwards on etevästi järjestänyt alaosastoiksi; näiden joukossa panin merkille sieviä flabellineja, Bourbon-saaren oculineja, Antillien "Neptunuksen-vaunuja", komeita korallilajeja, noita ihmeellisiä polyyppeja, jotka yhteiskunnillaan muodostavat suuria saaria ja näistä aikanaan mantereita. Okaisista varustuksistaan helposti tunnettavat piikkinahkaiset – asterit, meritähdet, pantacrinit, comatulat, asterophonit, merisiilit, merimakkarat ja muut sellaiset – edustivat täydellistä tämän ryhmän yksilöiden kokoelmaa.
Hiukankin innostunut kotilotutkija olisi varmasti haltioitunut suunniltaan eräiden toisten lasikaappien edessä, joita oli vielä useampia, nilviäisten pääluokan näytteitä sisältäviä. Siinä oli määrättömän suuriarvoinen aineisto, ja minun olisi mahdoton antaa siitä tässä täyttä käsitystä. Lyhyenä merkintänä vain mainittakoon sen tuotteista uhkea Intian valtameren kuninkaanvaippa, jonka säännölliset valkoiset täplät paistoivat kirkkaasti silmiään punaiselta ja ruskealta pohjalta, heleän värinen ja kauttaaltaan piikkinen keisari-spondyli, Euroopan museoissa harvinaisena nähtävä laji, jonka arvostelin kahdenkymmenentuhannen frangin hintaiseksi, Uuden Hollannin vesissä tavattava vasarakotilo, jota niinikään on vaikea hankkia kokoelmiin, oudonnäköisiä Senegalin buccardeja – hentoja kaksikuorisia valkosimpukoita, jotka puhallus olisi luhistanut kuin saippuakuplat – useanlaisia jaavalaisia suppiloeläviä, muodoltaan lehtimäisten poimujen reunustamia kalkkiputkia, joita keräilijät kilvan tavoittelivat, ja runsas saalis trokkeja, toiset Amerikan rannikolta pyydettyjä vihreänkeltaisia, toiset Uuden Hollannin vesien punaisenruskeita, joukossa myös limittäiskuorisia Meksikon lahdesta, muutamia Australian vesiin kuuluvia muotoja ja lopuksi kaikkein harvinaisin laji, Uuden Seelannin muhkea kannussimpukka. Näihin liittyi viehättäviä rikinkeltaisia tellina-simpukoita, suuriarvoisia cytherea- ja venusnäkinkenkien lajeja, Trankebarin rannikon häkki-kvadrantti, säihkyväpintaista helmiäistä erittävä juovikas "puukenkä", Kiinan meren vihreät "papukaijat", Caenodullus-suvun melkein tuntematon kartiomuoto, kaikki posliinisimpukkain lajit, joita Intiassa ja Afrikassa käytetään rahana, Itä-Intian kallisarvoisin kotilo "meren komeus" sekä lopuksi littorineja, dauphinulia, turritellia, janthineja, ovuleja, kierukoita, oliveja, hiippoja, kypäröitä, purppurasimpukoita, buccinumeja, harppuja, kalliosimpukoita, tritoneja, käämejä, strombeja, cerites-, pteroceres- ja cleodora-lajeja, patelloja, hyaleja, – hentoja ja hauraita kotiloita, joille tiede on jakanut somimmat nimityksensä.
Erityisissä lokeroissaan levisi nähtäviin toisenlaisina kalleuksina kerrassaan ihania helminauhoja, joista sähkövalo iski kipinöitä – Punaisen meren lusikkasimpukoilta riistettyjä vaaleanpunaisia helmiä, sateenkaari-haliotyksen vihreitä helmiä, keltaisia, sinisiä, mustia helmiä, kaikkia valtameren nilviäisten ja muutamien Pohjolan virtojen ruokasimpukkain kummallisia tuotteita, ja lisäksi useita peräti kallisarvoisia aivan harvinaisten pintadinien erittämiä loistonäytteitä. Muutamat helmet olivat kyyhkysenmunaa isommat: ne vastasivat arvoltaan runsaastikin sitä, jonka retkeilijä Tavernier möi Persian shaahille kolmesta miljoonasta, ja veivät voiton siitä Maskatin imamin helmestä, jonka olin luullut olevan vertaistaan vailla maailmassa.
Oli siis suorastaan mahdoton määritellä tämän kokoelman raha-arvoa. Kapteeni Nemon oli täytynyt kuluttaa miljoonia näytepaljoutensa hankkimiseen, ja ihmettelin mistä lähteestä hän ammensikaan sellaisten keräilijäharrastusten kustannukset, kun hän samassa keskeytti ajatukseni huomauttamalla:
– Tarkastatte kotiloitani, herra professori. Ne tosiaan voivatkin herättää luonnontutkijan mielenkiintoa; mutta minulle ne ovat sitäkin rakkaampia, kun olen poiminut ne kaikki omin käsin, eikä ole maapallolla merta, jota en olisi tutkinut.
– Minä käsitän, kapteeni, minä käsitän mitä iloa tuottaa tällaisten rikkauksien keskellä eläminen. Te olette niitä, jotka ovat itse luoneet aarteistonsa. Ainoakaan Euroopan museo ei omista tämänvertaista merentuotteiden kokoelmaa. Mutta jos ehdytän ihmettelyni sen osalle, niin mitä minulta enää liikenee alukselle, johon nämä harvinaisuudet ovat talletetut! En mitenkään tahdo tunkeutua salaisuuksiinne, mutta tunnustan että tämä Nautilus, sen käyttövoima ja ohjauslaitteet, sen kaikki valtavat erikoisuudet kiihoittavat uteliaisuuttani äärimmilleen. Näen tämän salongin seinille ripustettuina kojeita, joiden tarkoitus on minulle tuntematon. Saanko tietää...?
– Herra Aronnax, vastasi kapteeni Nemo, – olen teille sanonut, että te olette aluksessani vapaa, ja niinpä ei mikään Nautiluksen sopukka ole teiltä kielletty. Voitte siis yksityiskohtaisesti tutustua sen eri osiin, ja mielelläni ryhdyn siinä oppaaksenne.
– En tiedä kuinka kiittäisin teitä, monsieur, mutta minä en tahdo liiaksi käyttää hyväntahtoisuuttanne. Kysyn ainoastaan, mitä näillä fysikaalisilla kapineilla tehdään.
– Samat kojeet on hytissäni, herra professori, ja siellä on minulla kunnia selittää teille niiden käyttöä. Mutta tulkaa ensin katsomaan teille varattua hyttiä. On tarpeellista teidän tietää, millaiset olot saatte Nautiluksessa.
Seurasin kapteeni Nemoa hänen johtaessaan minut aluksen käytäviin eräästä ovesta, jollaisia oli salongin jokaisessa nurkkaseinässä. Hän vei minut keulaan päin, ja pian jouduin en hyttiin, vaan hienoon huoneeseen, jossa vuoteen ja pesukaapin lisäksi oli kaikenlaista muutakin kalustoa.
Saatoin vain kiitellä isäntääni.
– Minun huoneeni on tässä vieressä, virkkoi hän avaten toisen oven, – ja se johtaa salonkiin, josta äsken lähdimme.
Astuin kapteenin huoneeseen. Se näytti vaatimattomalta, melkein luostarikammiolta. Rautasänky, työpöytä, pari kaappia, puolihämärä valaistus. Ei mitään mukavuuksia, vain kaikkein välttämättömin.
Kapteeni Nemo osoitti minulle istuinta.
– Istuutukaahan, hän kehotti.
Noudatin kehotusta, ja hän alkoi puhua.
KAIKKI SÄHKÖLLÄ
– Monsieur, lausui kapteeni Nemo viitaten huoneen seinillä riippuviin kojeisiin, – tuossa on laitteet, joita tarvitaan Nautiluksen ohjailuun. Täällä kuten salongissakin pidän niitä aina silmieni edessä; ne ilmaisevat minulle täsmällisesti asemani ja suuntani meressä. Toiset ovat teille tuttuja, kuten lämpömittari, joka ilmaisee Nautiluksen sisälämmön; ilmapuntari, joka näyttää ilmanpaineen ja ennustaa säänvaihdokset; kosteusmittari, joka merkitsee ilmakehän kuivuusasteen; myrskylasi, jonka seos hajoamisellaan erityisesti varoittaa rajuilmoista; kulkuani johteleva kompassi; sekstantti, josta auringon korkeutta tarkastamalla saan tietooni leveysasteen; kronometrit, joiden avulla arvioin pituusasteen, ja lopuksi päivä- ja yökiikarit, joilla tarkastelen kaikkia ilmansuuntia silloin kun Nautilus on noussut aalloille.
– Ne ovat purjehtijan tavallisia välineitä, vastasin minä, – ja niiden käytön tunnen. Mutta tuossa on toisia, jotka varmaankin vastaavat Nautiluksen erikoisia tarpeita. Tuo taulu, jonka poikki kulkee liikkuva neula, eikö se ole manometri?
– On kyllä. Veden yhteyteen asetettuna se ulkoisen paineen osoittaessaan ilmaisee minulle, missä syvyydessä alukseni on.
– Ja nuo uudenlaiset sondipuikot?
– Ne ovat lämpökoettimia, joilla saan selville eri vesikerrosten lämpömäärän.
– Entä nuo muut kapineet, joiden tarkoitusta en osaa aavistaa?
– Minun on annettava teille eräitä selityksiä, herra professori, vastasi kapteeni Nemo. – Suvaitkaahan siis kuunnella.
Hän oli kotvan aikaa vaiti ja aloitti sitten:
– On mahtava voima, tottelevainen, nopea, helposti hoideltava, joka sopeutuu kaikkiin käytäntöihin ja on valtiaana aluksessani. Kaikki tapahtuu sen toiminnalla. Se valaisee täällä, se lämmittää, se on koneitteni sieluna. Se voima on sähkö.
– Sähkö! huudahdin ihmeissäni.
– Niin, monsieur.
– Kuitenkin, kapteeni, teillä on tavaton nopealiikkeisyys, joka ei oikein sovellu sähkövoimaan. Tähän asti on sähkö ilmennyt voimalähteenä varsin vähäiseksi tekijäksi, kyeten luomaan vain pikku vaikutuksia!
– Herra professori, vastasi kapteeni Nemo, – minun sähköni ei ole samaa kuin muun maailman, ja sallinette minun olla huomauttamatta teille siitä sen enempää.
– En pyri utelemaan, monsieur, ja tyydyn vain olemaan peräti ihmeissäni. Yksi ainoa kysymys kuitenkin – te luonnollisesti ette vastaa siihen, jos se on hankala. Aineksien, joita sen ihmeellisen käyttövoiman synnyttämiseen tarvitsette, täytyy kulua joutuisasti. Sinkki esimerkiksi – kuinka saatte sen korvatuksi, kun teillä ei ole enää mitään yhteyttä maakamaran kanssa?
– Kysymyksenne saa vastauksensa, selitti kapteeni Nemo. – Sanon teille ensiksikin, että merten pohjalla on sinkkikerroksia, niin kuin rauta-, hopea- ja kultakasaantumiakin, joita varmasti voisi käyttää kaivostuotantoon. Mutta minä en ole lainannut mitään näiltä maakamaran metalleilta, vaan olen tahtonut ottaa itse mereltä sähköni valmistuskeinot.
– Mereltä?
– Niin, herra professori, ja keinoja ei puuttunut. Olisinpa voinut yhdistää keskenään eri syvyyksiin upotettuja lankoja ja saada sähköä niiden kokemasta lämpömäärien eroavaisuudesta; mutta mieluummin valitsin käytännöllisemmän menetelmän.
– Ja millainen se on?
– Te tunnette meriveden kokoomuksen. Tuhannessa grammassa on yhdeksänkymmentäkuusi ja puoli sadasosaa vettä sekä jokseenkin kaksi ja kaksikolmannesta sadasosaa natriumkloridia, keittosuolaa; sitten vähäisinä erinä magnesium- ja kaliumkloridia, magnesiumbromidia, magnesiasulfaattia, rikkihappoista kalkkia ja kalsiumkarbonaattia. Natriumkloridia esiintyy siis melkoinen määrä. Ja juuri natriumia minä eristän merivedestä elementtieni valmistamiseksi.
– Sepä uutta!
– Sen sekoittamisesta elohopeaan syntyy amalgami, joka Bunsenin sähköparissa korvaa sinkin. Elohopea ei siinä milloinkaan kulu. Ainoastaan natrium tulee käytetyksi, ja itse meri toimittaa sitä minulle. Voin lisäksi sanoa, että natriumpattereita on pidettävä parhaina voimanlähteinä, sillä niiden sähköistyskyky on sinkkipattereihin verraten kaksinkertainen.
– Käsitän hyvin, herra kapteeni, natriumin edullisuuden teidän olosuhteissanne. Meri sisältää sitä, sehän on oivallista. Mutta kun sitä pitää erityisesti valmistaa, eristää, niin miten suoriudutte siitä? Patterinne voisivat ilmeisesti toimittaa tätä eristämistä, mutta ellen erehdy, vaativat ne sähkölaitteet tällöin suurempaa natriumin kulutusta kuin ne saisivat eristetyksi. Tuloksena olisi, että käyttäisitte enemmän kuin kokoisitte!
– Sen tähden en eristäkään sitä sähköpattereilla, herra professori, vaan käytän aivan yksinkertaisesti kivihiilillä kuumentamista. Tai sanokaamme merihiilillä, vastasi kapteeni Nemo.
– Voitteko tosiaan louhia kivihiiliä merenalaisista kaivoksista?
– Saatte nähdä minut siinäkin työssä, herra Aronnax. Pyydän teiltä vain hiukan kärsivällisyyttä, koska teillä on yllin kyllin aikaa odotukseenne. Toistan vieläkin, että minä saan kiittää merta kaikesta: se tuottaa sähkön, ja sähkö antaa Nautilukselle lämmön, valon, liikuntakyvyn, sanalla sanoen elämän.
– Mutta ei ilmaa, jota hengitätte?
– Oh, voisin kyllä valmistaa kulutukseemme tarvittavan ilman, mutta se olisi hyödytöntä, kun minun sopii nousta merenpintaan milloin mieli tekee. Kuitenkin, joskaan sähkö ei minulle toimita ilmaa hengittääkseni, se ainakin panee käyntiin valtavat pumput, jotka keräävät ilmaa erityisiin säiliöihin; siten saatan tarpeen mukaan ja niin kauan kuin tahdon pidentää oleskeluani syvyyksissä.
– Minun täytyy vain ihmetellä, herra kapteeni, huomautin. – Te olette ilmeisesti keksinyt mitä mantereellakin epäilemättä aikanaan saadaan selville – sähkön todelliset voimaominaisuudet.
– En tiedä, keksitäänkö niitä siellä, vastasi kapteeni Nemo kylmäkiskoisesti. – Olkoon sen laita miten tahansa, te tunnette jo ensimmäisen käytön, johon olen tämän suuriarvoisen luonnonvoiman soveltanut. Se on valaistuksenamme, jonka tasaisuutta ja keskeytymättömyyttä emme saa auringonvalolta. Katsokaahan nyt tätä seinäkelloa; sen sähkökoneisto takaa ajantiedon tarkemmin kuin paraskaan kronometri. Olen sen sovittanut kahteenkymmeneenneljään tuntiin, niin kuin italialaisissa kelloissa käytetään, minulle kun ei ole olemassa yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä kuuta, vaan ainoastaan tämä keinotekoinen valo, jota vien mukanani merten pohjalle asti. Näette että kello osoittaa nyt kymmentä aamupäivällä.
– Aivan oikein.
– Toinen sähkön sovellutus: Tuon edessämme riippuvan taulun tehtävänä on ilmoittaa Nautiluksen kulkunopeus. Sähkölanka yhdistää sen lokipyörän potkuriin, ja sen osoitinneula merkitsee laivan kulkeman todellisen matkan. Ja katsokaahan, tällä hetkellä on kulkunopeutemme vain viisitoista meripenikulmaa tunnissa.
– Se on ihmeellistä, herra kapteeni, vastasin, – ja huomaan selvästi, että olette menetellyt järkevästi turvautuessanne voimaan, joka kerran vielä korvaa tuulen, veden ja höyryn.
– Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax, virkkoi kapteeni Nemo noustessaan tuolilta, – ja jos haluatte seurata minua, katsastamme myös Nautiluksen peräpäätä.
Tunsinkin jo tämän vedenalaisen laivan keulapuolen kaikki osastot keskuksesta juhmuriin asti: viisi metriä pitkän ruokailuhuoneen, joka oli erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä, viisi metriä pitkän kirjastohuoneen, kymmenen metrin mittaisen ison salongin, joka toisella vedenpitävällä väliseinällä liittyi viiden metrin pituiseen kapteenin huoneeseen, minulle varatun suojan, joka oli kaksi ja puoli metriä pitkä, ynnä seitsemän ja puoli metriä pitkän ilmasäiliön, joka ulottui keulavantaaseen saakka. Huoneitten kokonaispituudeksi tuli siis kolmekymmentäviisi metriä. Vedenpitäviin väliseiniin puhkaistut ovet sulkeutuivat tiiviisti kumista valmistettujen reunalistojen avulla ja tekivät oleskelun turvalliseksi silloinkin kun vesi pääsisi joltakin kohdalta tunkeutumaan alukseen.
Seurasin kapteeni Nemoa keulakäytäviä pitkin, ja pian saavuimme aluksen keskikohdalle. Tällöin huomasin kaivontapaisen syvennyksen, joka avautui kahden vedenpitävän laipioseinän välissä. Seinään kytketyt rautatikkaat kohosivat aukon ylälaitaan. Kysyin kapteenilta, mihin noita tikkaita käytettiin.
– Ne päättyvät veneeseen, hän vastasi.
– Mitä! Onko teillä venekin? tokaisin melko lailla ihmeissäni.
– Onpa tietenkin. Verraton kulkuneuvo, keveä ja uppoamaton, joka soveltuu mainiosti huvisouteluun ja kalastukseen.
– Mutta tahtoessanne mennä veneeseen teidän täytyy siis kohota aluksellanne meren pinnalle?
– Ei ollenkaan. Vene on kiinnitetty onteloon, joka on sitä varten sovitettu Nautiluksen rungon alakupeeseen. Se on kauttaaltaan umpikantinen ja täysin vedenpitävä; tukevat rautavaarnat pidättelevät sitä paikoillaan. Nämä tikkaat johtavat Nautiluksen runkoon puhkaistun miehenmentävän aukon kautta veneen kyljessä olevaan samankokoiseen reikään. Siitä kaksoisaukosta pääsen veneeseen. Nautiluksen aukko suljetaan perässäni, minä suljen veneen aukon ruuvipuristimella, kierrän rautavaarnat auki, ja vene ponnahtaa aika vauhtia pinnalle. Sitten avaan kansiluukun, joka on siihen asti ollut tiiviisti suljettuna, pystytän maston, nostan purjeen tai tartun airoihin ja lähden retkeilylle.
– Kuinka palaatte alukseen?
– En minä palaakaan, herra Aronnax, Nautilus vain tulee minun luokseni.
– Käskystänne?
– Juuri niin. Sähkölanka yhdistää minut siihen. Sähkötän, ja se riittää.
– Aivan niin, sanoin lopen ällistyneenä, – se on perin yksinkertaista!
Sivuutettuamme porraskehiön, josta noustiin kävelykannelle, näin kaksi metriä pitkän hytin, missä Conseil ja Ned Land ihastunein ilmein suun täydeltä pureskelivat herkullista ateriaansa. Sitten aukeni ovi kolme metriä pitkään keittiöön, joka oli sijoitettu aluksen tilavien ruokavarastojen väliin.
Kaasun sijasta käytettiin keittiöhommiin voimakkaampaa ja tottelevaisempaa sähköä. Liesien alle sovitetut sähköjohdot kehittivät platinasieniin tasaisesti jakaantuvan ja pysyvän lämmön. Se kuumensi samalla tislauslaitteet, joista höyrytysmenetelmän avulla saatiin oivallista juomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu kylpyhuone, jonka hanoista voi mielensä mukaan vääntää ammeeseen kylmää tai kuumaa vettä.
Keittiön jälkeen sivuutimme viisi metriä pitkän miehistösuojan. Mutta koska sen ovi oli kiinni, en voinut silmätä sen sisustusta enkä siis liioin päätellä, kuinka suuri miehistö tarvittiin Nautilusta hoitamaan.
Peremmällä kohosi neljäs vedenpitävä laipioseinä erottaen miehistösuojan konehuoneesta. Muuan ovi aukeni, ja minä astuin huoneeseen, johon kapteeni Nemo – kaikesta päättäen ensiluokkainen insinööri – oli sijoittanut aluksen koneiston.
Tämä kirkkaasti valaistu konehuone ei ollut vähempää kuin kaksikymmentä metriä pitkä. Se oli luontevasti jaettu kahtia: toisessa oli sähköä tuottavat välineet ja toisessa koneisto, joka antoi potkurille liikuntavoiman.
Minua oudoksutti aluksi konehuoneen omituinen tuoksu. Kapteeni Nemo huomasi ilmeeni ja selitti:
– Se on natriumin käytössä haihtuvaa kaasueritettä eikä ollenkaan vahingollista. Joka aamu me muuten uudistamme aluksen ilman, tuulettamalla sen perinpohjin.
Kuten helposti käsittää, silmäilin Nautiluksen koneistoa hyvin tarkasti.
– Siinä näette käytännössä Bunsenin sähköparin, puheli kapteeni Nemo, – Ruhmkorffin sähköpari olisikin ollut voimaton. Bunsenin sähköpareja on vähän, mutta ne ovat voimakkaat ja isot, mikä kokeilujen mukaan onkin tehokkaampi menetelmä. Kehitetty sähkö siirtyy aluksen perään, jyhkeitten sähkömagneettien avulla vaikuttaen erikoismallisiin vipusimiin ja hammasrattaihin, jotka vuorostaan siirtävät pyörimisliikkeen potkurin akseliin. Tämä potkuri, jonka halkaisija on kuusi metriä ja ruuvikierteen korkeus puoli kahdeksatta metriä, voi pyörähtää satakaksikymmentä kierrosta minuutissa.
– Mikä tulee silloin tuntinopeudeksenne?
– Viisikymmentä meripenikulmaa.
Siinä piili jokin salaisuus, mutta en udellut sen ratkaisua. Voiko sähkö tosiaankin kehittää tuollaisen tehon? Missä oli tämän miltei rajattoman voiman alkulähde? Johtuiko se äärettömästä jännityksestä, joka saatiin aikaan joittenkin uudenmallisten induktiokäämien avulla? Voiko jokin toistaiseksi tuntematon vipujärjestelmä muuntaa sähkön voimatehon rajattomiin? Sitä seikkaa en kyennyt selvittämään.
– Kapteeni Nemo, sanoin, – tyydyn toteamaan tulokset yrittämättä niitä selittää. Olen nähnyt Nautiluksen liikehtivän Abraham Lincolnin edessä ja osaan sikäli arvioida sen nopeutta. Mutta liike yksinään ei riitä. Täytyy myös nähdä, minne ollaan menossa! Täytyy osata ohjata oikealle, vasemmalle, ylös, alas! Kuinka tavoitatte mahtavat syvyydet, missä teitä kohtaa yhäti lisääntyvä satojen atmosfäärien paine? Kuinka pääsette jälleen meren pinnalle? Sanalla sanoen, kuinka voitte pysytellä teille kulloinkin soveliaassa ympäristössä? Onko tunkeilevaa kysellä teiltä sitä?
– Eipä suinkaan, herra professori, vastasi kapteeni hieman emmittyään, – koska ette kuitenkaan pääse koskaan poistumaan tästä vedenalaisesta laivasta. Tulkaa salonkiin. Se on varsinainen työhuoneemme, ja siellä saatte perehtyä kaikkeen, mitä teille on Nautiluksesta kerrottavissa.
MUUTAMIA NUMEROITA
Hetkeä myöhemmin istuimme salongin leposohvalla sikareja röyhytellen. Kapteeni levitti eteeni kaavapiirroksen, johon oli merkitty Nautiluksen pohja-, leikkaus- ja pystykuva. Sitten hän aloitti luentonsa seuraavaan tapaan:
– Tässä näette, herra Aronnax, teitä kuljettavan aluksen mittasuhteet. Se on hyvin pitkänomainen, päistään keilamainen lieriö ja muistuttaa selvästi sikaria, siis muotoa, joka on jo omaksuttu Lontoossa tämänlaatuisia aluksia rakennettaessa. Lieriön pituus päästä toiseen on täsmälleen seitsemänkymmentä metriä ja suurin leveys kahdeksan metriä. Sen rakenteessa ei siis ole tarkalleen noudatettu mittasuhdetta yksi kymmeneen, kuten nopeakulkuisissa höyrylaivoissanne, mutta sen köli on silti riittävän pitkä ja sen keulakyljet kyllin loivat, jotta työnnettävä vesi väistyy helposti, vähääkään haittaamatta aluksen kulkua.
– Näistä kahdesta mittaluvusta saa yksinkertaisen laskelman avulla selville Nautiluksen pinta-alan ja tilavuuden. Edellinen on tuhat yksitoista kokonaista ja neljäkymmentäviisi sadasosaa neliömetriä, jälkimmäinen tuhatviisisataa kokonaista ja kaksi kymmenesosaa kuutiometriä – kokonaan uponneena aluksen tilavuus vastaa tuhannenviidensadan tonnin kahdensadan litran vesimäärän painoa.
– Suunnitellessani merenalaiseen liikkumiseen soveltuvaa alusta halusin, että se tasapainotilassa vajoaisi yhdeksän kymmenesosaa korkeudestaan, joten vain yksi kymmenesosa kohoaisi vesirajan yläpuolelle. Sen uppouma siinä asemassa olisi siis vain yhdeksän kymmenesosaa tilavuudesta eli tuhatkolmesataaviisikymmentäkuusi kokonaista ja neljäkymmentäkahdeksan sadasosaa kuutiometriä, toisin sanoin sen paino olisi yhtä monta tonnia. Minun ei siis sopinut ylittää tätä painoa, rakentaessani sitä mainittujen mittasuhteitten mukaan.
– Nautiluksessa on kaksinkertainen runko, ulko- ja sisärunko, joita yhdistää T-rautakiskoitus, antaen alukselle mitä vankimman tukevuuden. Tällainen sisäkkäinen rakenne tekee sen vastustuskyvyn vuoren vahvaksi, ikään kuin koko tila olisi täysinäinen. Sen laidoitus ei voi antaa perään, se pysyy koossa itsestään eikä lähinnä niittinaulojen puserruksesta. Koko rakenteen tasasuhtaisuus ja rakennusaineitten verraton laatu sallivat aluksen uhmata voimakkaintakin merenkäyntiä.
– Molemmat rungot on tehty teräksestä, jonka ominaispaino on seitsemän kokonaista kahdeksan kymmenesosaa. Sisärungon paksuus on kerrassaan viisi senttimetriä ja paino kolmesataayhdeksänkymmentäneljä tonnia; koneisto, pohjalasti, erilaiset muut tarvikkeet ja kalusto yhdeksänsataakuusikymmentä kiloa. Ulkokuori, viisikymmentä senttimetriä korkea ja kaksikymmentäviisi leveä emäruoti, joka yksistään painaa kuusikymmentäkaksi tonnia, väliseinät ja sisätuet painavat yhteensä yhdeksänsataa kuusikymmentäyksi tonnia viisisataakaksikymmentä kiloa. Kun tähän määrään lisätään sisärungon painona kolmesataayhdeksänkymmentäneljä tonnia yhdeksänsataakuusikymmentä kiloa, tulee aluksen kokonaispainoksi ne tarvitut tuhatkolmesataaviisikymmentäkuusi tonnia neljäsataakahdeksankymmentä kiloa. Eikö niin?
– Aivan oikein, myönsin.
– Kun siis Nautilus kelluu pinnalla, jatkoi kapteeni, – on siitä näkyvissä yksi kymmenesosa. Jos käytettävissäni on tätä kymmenettäosaa vastaavat säiliöt, joiden tilavuus on sataviisikymmentä tonnia seitsemänsataakaksikymmentä kiloa, ja jos täytän ne vedellä, painuu alus, jonka paino tai uppouma tulee tällöin tuhanneksiviideksisadaksiseitsemäksi tonniksi, kokonaan pinnan alle. Se juuri tapahtuukin, herra professori. Nautiluksen sisäosiin on järjestetty tällaiset säiliöt. Minä avaan hanat, säiliöt täyttyvät, ja vajoava alus painuu pintatasoon.
– Aivan oikein, herra kapteeni, mutta nyt joudumme todelliseen pulmaan. Käsitän hyvin, että voitte painua valtameren pintatasoon. Mutta eikö teidän merenalainen aluksenne sukeltaessaan syvemmälle joudu puserrukseen ja kokemaan alhaalta ylös työntävää painetta, jonka voima on arvioitava yhdeksi atmosfääriksi kolmenkymmenen jalan korkuista vesimäärää kohden eli noin kiloksi kutakin neliösenttimetriä vastaan?
– Kyllä niin, monsieur.
– Ellette siis täytä Nautilusta kauttaaltaan, en käsitä, kuinka voitte upottaa sen nestemassojen syliin.
– Herra professori, vastasi kapteeni Nemo, – ei pidä sekoittaa statiikkaa dynamiikkaan, muutoin joudutaan vakaviin erehdyksiin. Varsin vähäisellä työllä voi sukeltaa valtameren syvyyksiin, sillä kappaleilla on niin sanoakseni uppoutumistaipumusta. Kuunnelkaahan selitystäni.
– Olen valmis, kapteeni.
– Laskiessani, kuinka paljon Nautiluksen painoa on lisättävä, jotta se vajoaisi pinnan alle, minun tarvitsi ottaa lukuun vain se tilavuuden vähentyminen, joka ilmenee veden kerroksissa sitä mukaa kuin tullaan syvemmälle.
– Se on selvää, vastasin.
– Ja ellei vesi olekaan kokonaan puristumatonta, on se toki hyvin vähän puristuvaa. Viimeksi tehtyjen laskelmien mukaan tämä tilavuuden supistuminen on vain neljäsataakolmekymmentäkuusi kymmenenmiljoonasosaa atmosfääriltä eli jokaiselta kolmenkymmenen jalan sukellussyvyydeltä. Jos on painuttava tuhannen metrin syvyyteen, otan lukuun tilavuusvähennyksen paineelta, joka vastaa tuhannen metrin korkuista vesipatsasta, eli sadalta atmosfääriltä. Vähennys on silloin neljäsataakolmekymmentäkuusi sadastuhannesosaa. Aluksen paino tulee siis lisättäväksi tuhanteenviiteensataankolmeentoista tonniin seitsemäänsataanseitsemäänkymmeneen kiloon tuhannenviidensadanseitsemän tonnin kahdensadan kilon asemesta. Lisäys on siis ainoastaan kuusi tonnia viisisataaseitsemänkymmentä kiloa.
– Eikö enempää?
– Ei enempää, herra Aronnax. Laskelman voi helposti todeta. Ja minulla on varasäiliöitä, joiden kantavuus on sata tonnia. Voin siis painua melkoisen syvälle. Halutessani kohota ylemmäksi ja vesirajaan, minun tarvitsee vain työntää vettä pois varasäiliöistä, ja jos haluan Nautiluksen ulottumaan kymmeneltä osaltaan yli pinnan, tyhjennän kaikki säiliöt kokonaan.
Näihin numeroiden tukemiin selityksiin en voinut huomauttaa mitään.
– Myönnän laskelmanne oikeiksi, kapteeni, vastasin, – ja olisin typerä, jos kiistäisin vastaan, koska kokemus todistaa ne päivä päivältä. Mutta nyt minä takerrun todelliseen vaikeuteen.
– Antakaa kuulua, monsieur.
– Liikkuessanne tuhannen metrin syvyydessä Nautiluksen kylkiä pusertaa sadan atmosfäärin paine. Jos te silloin haluatte tyhjentää varasäiliöt keventääksenne aluksen ja kohotaksenne pinnalle, täytyy pumppujenne voittaa tämä sadan atmosfäärin paine, joka on sata kiloa kutakin neliösenttimetriä kohden. Se edellyttää voimaa...
– Jonka vain sähkö voi minulle antaa, ehätti kapteeni Nemo lausumaan. – Toistan teille, monsieur, että koneitten voimateho on miltei rajaton. Nautiluksen pumput työskentelevät valtavan tehokkaasti, ja te lienette sen huomannutkin, kun niiden vesisuihkut pyyhälsivät Abraham Lincolnin kannen yli. Minä turvaudunkin varasäiliöihin vain päästäkseni keskimäärin tuhatviisisataa tai kaksituhatta metriä syvälle; siten säästän laitteitani. Kun mieleni tekee tutkia valtameren syvyyksiä kahdeksan tai kymmenen kilometriä pinnan alapuolella, käytän hitaampia, mutta yhtä tepsiviä keinoja.
– Minkälaisia, herra kapteeni? utelin.
– Siitä johdunkin kertomaan teille, kuinka Nautilusta ohjataan.
– Kuuntelen kärsimättömänä.
– Ohjatessani alusta oikealle ja vasemmalle eli yleensä vaakasuoriin suuntiin käytän tavallista leveälapaista, perävantaaseen kiinnitettyä peräsintä, jota käännetään rattaan ja taljojen avulla. Mutta voin ohjailla Nautilusta myös alhaalta ylös ja ylhäältä alas eli pystysuoriin suuntiin kahdella kaltevalla tasolla, jotka on kiinnitetty laivan kylkiin keskiviivan kohdalle. Nämä tasot voivat liikkua kaikkiin suuntiin, ja niiden asentoja muutellaan sisältäpäin voimakkailla vipulaitteilla. Näiden tasojen ollessa käännetyt laivan kupeita vasten alus kulkee vaakasuorassa suunnassa. Kun tasoja käännetään eri kaltevuuksille, syöksyy Nautilus potkurin työntämänä alas tai kohoaa ylös niin loivasti ja jyrkästi kuin itse haluan. Ja jos tahdon päästä pinnalle tavallista joutuisammin, pysäytän potkurin, ja veden paine nostaa Nautiluksen kohtisuoraan ylös niin kuin vetykaasun täyttämä pallo joutuisasti kohoaa yläilmoihin.
– Mainiota, herra kapteeni! puhkesin kiittelemään. – Mutta kuinka voi ruorimies tarkata suuntaa, jonka olette määrännyt vesien helmassa vaellettavaksi?
– Ruorimies on sijoitettu Nautiluksen keulakannelta kohoavaan torniin, jonka ikkunat ovat erikoisvahvaa lasia.
– Voivatko minkäänlaiset lasiruudut kestää sellaista puserrusta?
– Vallan hyvin. Iskuille hauras kristalli on merkillisen vastustuskykyistä. Vuonna 1864 kokeiltiin Pohjanmerellä kalastusta sähkövalolla ja havaittiin, että jopa seitsemänkin millimetrin paksuiset lasilaatat kestivät kuudentoista atmosfäärin paineen, piittaamatta voimakkaasta lämpösäteilystä, joka jakaantui niihin epätasaisesti. Minun käyttämäni lasit ovat keskikohdaltaan kaksikymmentäyksi senttimetriä paksuja, siis kolmekymmentä kertaa tukevampia.
– Myönnetään, kapteeni Nemo; mutta näköaistia varten täytyy valon karkoittaa pimeys, ja minä ihmettelen, kuinka syvyyksien läpitunkemattomassa pimennossa...
– Ruoritornin takaseinässä on voimakas sähköheijastin, jonka säteet valaisevat merta puolen penikulman päähän.
– Ah, yhä parempaa, herra kapteeni! Nyt saa selityksen se oletetun sarvivalaan fosforihohde, joka pani ymmälle tiedemiehet. Siitä johtuukin mieleeni kysyä, oliko Nautiluksen ja Scotian paljon kohua aiheuttanut yhteentörmäys pelkkä sattuma.
– Pelkkä sattuma se oli, monsieur. Nautilus kulki kaksi metriä merenpinnan alla, kun törmäys tapahtui. Huomasin muuten, ettei siitä koitunut pahoja vaurioita.
– Ei kylläkään, monsieur. Mutta entä kohtauksenne Abraham Lincolnin kanssa...?
– Herra professori, olen pahoillani Amerikan urhean laivaston oivan aluksen vastoinkäymisestä, mutta kimppuuni hyökättiin, ja minun täytyi puolustautua! Minähän sentään tyydyin vain toimittamaan fregatin siihen tilaan, ettei se voinut enää ahdistella minua, ja sen vauriot saadaan helposti korjatuksi lähimmässä satamassa.
– Kyllä teidän Nautiluksenne on verraton alus! huudahdin vakuuttuneena.
– Niin, herra professori, vastasi kapteeni Nemo todella liikuttuneena, – ja minä rakastankin sitä kuin omaa lihaani! Kun teidän valtameren oikuttelulle alttiissa aluksessanne kaikki uhoo vaaraa, kun tällä merellä ensimmäinen vaikutelma on syvyyden kammo, kuten hollantilainen Jansen on sattuvasti sanonut, ei pinnan alla ja Nautiluksella ihmissydämen tarvitse pelätä mitään. Ei ruhjoutumista, kun aluksen kaksinkertainen runko on raudanluja; ei ole taklausta vaarumisen ja töyssymisen ränsistettävänä, ei tuulen reveltäviä purjeita, ei räjähdysalttiita höyrykattiloita, ei tulipalon mahdollisuutta, koska alus on rakennettu panssarista eikä puusta, ei hiilipulaa, koska kuljetusvoimana on sähkö, ei yhteentörmäystä vältettävänä, koska alus on ainoa liikkuja syvyyksissä, ei myrskyjä uhmattavana, koska muutama metri pinnan alapuolella tuottaa ehdottoman hiljaisuuden! Kas sellaista voi sanoa kelpo alukseksi! Ja jos on totta, että insinööri luottaa alukseen lujemmin kuin sen rakentaja ja rakentaja enemmän kuin sen kapteeni, voitte käsittää, kuinka vankasti minä luotan Nautilukseen, koska olen yhtaikaa sen kapteeni, rakentaja ja insinööri!
Kapteeni Nemo haastoi kiehtovan kaunopuheisesti. Hänen palava katseensa, hänen kiihkeät eleensä elävöittivät hänet. Niin, hän rakasti alustaan kuin isä lastansa!
Mutta muuan kenties tunkeileva kysymys pyörähti kielelleni enkä voinut pidättyä lausumasta sitä.
– Olette siis insinööri, kapteeni Nemo?
– Niin, herra professori, vastasi hän. – Olen opiskellut Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa, kun vielä asustin maisilla mantereilla.
– Mutta kuinka olette voinut rakentaa ihmeellisen Nautiluksenne salassa?
– Kaikki sen osat, herra Aronnax, ovat tulleet minulle maailman eri kolkilta ja peitettyä tarkoitusta varten. Sen köli on taottu Creusotin tehtaissa Ranskassa, potkurin akseli lontoolaisen toiminimen Pen ja kumpp. työpajassa, rungon teräslevyt Leardilla Liverpoolissa ja potkuri Scottilla Glasgowissa. Säiliöt on valmistettu Cail-yhtiön tehtaissa Pariisissa, koneet Kruppilla Saksassa, juhmuri Motalan valimossa Ruotsissa, tarkkuuskojeet Hart-veljesten konepajassa New Yorkissa, ja niin edelleen. Kaikki hankkijat ovat saaneet työpiirustukseni erinimisiltä tilaajilta.
– Mutta, huomautin, – valmiit osat oli pantava paikoilleen ja tarkistettava.
– Herra professori, laivatelakkani sijaitsi autiolla saarelmalla keskellä valtamerta. Siellä työmieheni, urheat toverini, jotka olin kouluttanut ja opettanut, ja minä panimme kokoon Nautiluksen. Kun työ oli päättynyt, tuhottiin tulella kaikki jäljet oleskelustamme saarella, jonka olisin räjäyttänyt hajalle, jos olisin voinut.
– Minun sopinee siis olettaa, että tämä alus on tullut maksamaan suunnattomasti?
– Herra Aronnax, teräslaivan hinnaksi lasketaan tuhatsatakaksikymmentäviisi frangia tonnilta. Nautiluksen kantavuus on tuhatviisisataa tonnia. Sen hinnaksi tulee niin ollen miljoona kuusisataakahdeksankymmentäseitsemäntuhatta frangia, kaksi miljoonaa, kun otetaan mukaan sisustus, ja neljä tai viisi miljoonaa aluksen sisältämine taide-esineineen ja kokoelmineen.
– Vielä yksi kysymys, kapteeni Nemo.
– Olkaa hyvä, herra professori.
– Olette siis varakas?
– Pohjattoman rikas, monsieur, ja minä voisin vaivatta maksaa Ranskan kahdentoista miljardin valtiovelan.
Silmäilin tiukasti tuota kummallista miestä, joka puheli näin. Käyttikö hän väärin herkkäuskoisuuttani? Tulevaisuus sen näyttäisi.
MUSTA VIRTA
Veden peittämä maapallon osa arvioidaan kolmeksi miljoonaksi kahdeksaksisadaksikolmeksikymmeneksikahdeksi tuhanneksi viideksisadaksiviideksikymmeneksikahdeksaksi neliöpenikulmaksi. – Tämän nestemäärän tilavuus on kaksi miljardia kasksisataaviisikymmentämiljoonaa kuutiopenikulmaa, paino kolmetriljoonaa tonnia. Sen luvun selitykseksi mainittakoon, että triljoonan suhde miljardiin on sama kuin miljardin suhde ykköseen – toisin sanoen triljoonassa on yhtä monta miljardia kuin miljardissa on ykköstä. Jokseenkin saman nestemäärän vuodattaisivat kaikki maailman joet neljänkymmenentuhannen vuoden kuluessa.
Geologisina ajanjaksoina seurasi tulen aikakautta veden aika. Valtameri kattoi aluksi koko maapallon. Silurisena kautena vuorenhuiput nousivat sitten vähitellen esiin, saaret sukelsivat pinnalle, katosivat jälleen osittaisiin vedenpaisumuksiin, kohosivat uudelleen, liittyivät toisiinsa, levenivät mantereiksi ja juuttuivat maantieteellisesti sellaisiksi, jollaisina ne nykyisin näemme. Maankamara oli vallannut mereltä kolmekymmentäseitsemän miljoonaa kuusisataaviisikymmentäseitsemäntuhatta neliöpenikulmaa eli kaksitoista miljardia yhdeksänsataakuusitoista miljoonaa hehtaaria.
Mantereitten mukaan ovat vedet jaettavissa viiteen osaan: Pohjoinen Jäämeri, Eteläinen Jäämeri, Intian valtameri, Atlantti ja Tyyni valtameri.
Tyyni valtameri peittää napapiirien välisen alueen pohjoisesta etelään sekä Aasian ja Amerikan välisen alan lännestä itään; jälkimmäisen alueen leveys on sataneljäkymmentäviisi pituusastetta. Se on meristä rauhallisin, sen virrat ovat leveät ja hitaat, sen vuoroveri keskinkertaisen korkea ja sen sateet runsaat. Sellainen oli valtameri, jota kohtalon oikusta ensin joutuisin matkaamaan mitä omituisimmissa olosuhteissa.
– Hyvä professori, sanoi kapteeni Nemo minulle, – jos haluatte, käymme määrittelemässä nykyisen maantieteellisen asemamme ja merkitsemässä tämän matkamme lähtökohdan. Kello on nyt neljännestä vailla kaksitoista. Nostan nyt aluksen meren pintaan.
Kapteeni painoi kolmasti sähkökellon nastaa. Pumput alkoivat työntää vettä säiliöistä, manometrin neula osoitti heilahduksillaan Nautiluksen kohoamisliikkeen, sitten se pysähtyi.
– Olemme perillä, virkkoi kapteeni.
Seurasin isäntääni keskusportaille, jotka nousivat kävelykannelle. Astuin ylös rauta-askelmia ja saavuin sivuun nostettujen luukkulevyjen aukosta Nautiluksen kannelle.
Kävelykansi kohosi vesirajasta vain kahdeksankymmentä senttimetriä. Nautiluksen keula ja perä olivat muodoltaan käämimäisiä, mikä tosiaan pani vertaamaan sitä pitkään sikariin. Hieman limittäin sovitetut teräslevyt muistuttivat isojen maamatelijain peitesuomuja. Totesin luonnolliseksi sen, että tätä alusta oli aina pidetty jonakin merieläimenä, silloinkin, kun sitä oli tähystelty kaikkein parhailla kiikareilla.
Kävelykannen keskikohdalle muodosti osittain laivan runkoon upotettu vene loivan kyhmyn. Edessä ja perässä kohosi kaksi matalahkoa viistoseinäistä suojaa, joiden ikkunoina oli paksut erikoislasit: toinen oli Nautiluksen ruorihytti, ja toinen oli varattu voimakkaalle valonheittimelle, joka valaisi tietä.
Meri väikkyi suurenmoisena, taivas siinti kirkkaana, pitkä alus tuskin keinahteli valtameren laineilla. Heikko itäviri väreilytti veden pintaa. Usvaton näköpiiri salli tehdä mitä tarkimmat havainnot.
Mitään ei ollut näkyvissä, ei luotoa, ei saarelmaa, ei enää Abraham Lincolniakaan. Autio äärettömyys.
Kapteeni Nemo tarkkasi sekstantillaan auringon korkeutta määritelläkseen siten leveysasteen. Hän odotti tuokion, kunnes aurinko joutuisi kojeessa tasapintaan horisontin kanssa. Kun hän teki havaintojaan, ei lihaskaan värähtänyt hänen ruumiissaan, laite ei olisi pysynyt hievahtamattomampana marmorikourassakaan.
– Puolipäivä, hän sanoi. – Suvaitsetteko, professori...
Loin viimeisen silmäyksen tälle Japanin aluevesien kellahtavaksi värittämälle ulapalle ja laskeuduin isoon saliin.
Kapteeni ryhtyi siellä laskemaan kronometrisesti pituusastetta ja tarkisti tuloksen äskettäin tekemillään tuntikulma-havainnoilla. Sitten hän virkkoi:
– Herra Aronnax, asemamme on satakolmekymmentäseitsemän astetta viisitoista minuuttia läntistä pituutta.
– Minkä puolipäiväpiirin mukaan? kysäisin toivoen, että kapteenin vastaus kenties ilmaisisi minulle hänen kansallisuutensa.
– Monsieur, hän vastasi, – minulla on eri kronometrejä, Pariisin, Greenwichin ja Washingtonin aikojen mukaan sovitettuja. Mutta teidän kunniaksenne lasken Pariisin mukaan.
Vastaus ei ilmaissut minulle mitään. Kumarsin, ja kapteeni Nemo jatkoi:
– Satakolmekymmentäseitsemän astetta viisitoista minuuttia läntistä pituutta Pariisin ajan mukaan ja kolmekymmentä astetta seitsemän minuuttia pohjoista leveyttä. Olemme siis jotakuinkin kolmesataa meripenikulmaa Japanin rannikolta. Tänään, marraskuun kahdeksantena kello kaksitoista päivällä, alkaa meidän merenalainen retkeilymme.
– Herra meitä suojelkoon! vastasin.
– Ja nyt jätän teidät tutkimuksiinne, professori, lisäsi kapteeni. – Suuntamme on itäkoillinen, ja kuljemme viidenkymmenen metrin syvyydessä. Näiden isoasteisten karttojen avulla voitte tarkata matkaamme. Salonki on käytettävissänne, ja pyydän teitä sallimaan minun poistua.
Kapteeni Nemo tervehti ja lähti. Minä jäin yksikseni ja vaivuin syviin mietteisiin, jotka koskivat yksinomaan Nautiluksen päällikköä. Saisinko milloinkaan selville, mistä oli kotoisin tämä omituinen mies, joka kerskui olevansa kansallisuutta vailla? Mikä oli lietsonut häneen vihan, jonka hän oli vannonut ihmiskunnalle, vihan, jolla hän kenties tavoitteli hirveää kostoa? Oliko hän niitä huonosti ymmärrettyjä oppineita, neroja, jonkinlainen uuden ajan Galilei tai ehkä amerikkalaisen Mauryn kaltainen tiedemies, jonka uran valtiolliset kumoukset olivat katkaisseet? Siihen en voinut vielä keksiä vastausta. Minua, jonka elämää hän piteli kädessään, hän kohteli kylmäkiskoisesti, mutta silti huomaavaisesti. Kertaakaan hän ei sentään ollut tarttunut ojentamaani käteen. Kertaakaan hän ei ollut tarjonnut minulle omaansa puristettavaksi.
Kokonaisen tunnin haudoin näitä ajatuksia, yrittäen tunkeutua tämän kiinnostavan salaisuuden ytimeen. Sitten katseeni kiintyi pöydälle levitettyyn isoon karttaan, ja painoin sormeni juuri sille kohdalle, missä äsken mainitut pituus- ja leveysasteet yhtyivät toisiinsa.
Meressä on virtoja kuten mantereillakin. Ne ovat laadultaan erilaisia reittejä, jotka erottuvat ympäristöstään lämpömäärältään ja väriltään ja joista huomattavimman nimi on Golf-virta. Tiede on todennut maapallolla viisi suurta merivirtaa. Yksi halkoo Atlantin pohjoisosaa, toinen tavataan Atlantin eteläosassa, kolmas Tyynessä meressä, ja viides kulkee Intian valtameren eteläosassa. Todennäköisesti oli aikoinaan kuudeskin suuri merivirta, Intian valtameren pohjoisosassa, silloin kun Kaspian meri ja Aral-järvi Aasian isoihin järviin yhtyneinä levisivät yhtenäisenä vesialueena.
Kartalle merkityllä kohdalla kulki yksi näistä virroista, japanilaisten Kuroshivo, "Musta virta", joka paahduttuaan Bengalin lahdella trooppisen auringon kohtisuorasta säteilystä pujahtaa Malakan salmeen, sivuaa Aasian rannikkoa ja kaartaa pohjoista Tyyntä merta Aleutteihin asti, kuljettaen mukanaan kamferipuun runkoja ja muita alkuperäisiä luonnontuotteita ja juovittaen lämpimän vetensä puhtaalla indigo-värillä valtameren pintaa. Tätä virtaa pitkin oli Nautilus viilettämässä. Tarkkasin virran suuntaa, katselin sen häipymistä Tyynen meren äärettömyyteen ja tunsin kulkevani sen vuolteessa. Ned Land ja Conseil ilmestyivät tällöin salongin ovelle.
Urheat seuralaiseni kivettyivät paikoilleen, nähdessään edessään olevat ihmeellisyydet.
– Missä me olemme, mitä me näemme? huudahti kanadalainen. – Olemmeko Quebecin museossa?
– Jos herra suvaitsee, arveli Conseil, – luulen tätä pikemminkin Sommerardin hotelliksi!
– Hyvät ystävät, vastasin viitaten heitä astumaan sisälle, – ette ole Kanadassa ettekä Ranskassa, vaan Nautiluksessa ja viisikymmentä metriä merenpinnan alapuolella.
– Täytyy uskoa, koska herra niin sanoo, myönsi Conseil, – mutta suoraan sanoen, tämä sali kummastuttaa minunkinlaistani flaamia!
– Kummastele pois, ystäväiseni, ja katsele, sillä sinun luokittelijakyvyllesi täällä on yllin kyllin materiaalia. Minun ei tarvinnut yllyttää Conseilia, hän puhui jo itsekseen lasikansien yli kumartuneena. – Vatsajalkaisten luokka, buccinoidien heimo, posliinisimpukkain suku, laji Cyprosa Madagascariensis...
Sillä välin Ned Land, joka ei ollut perillä simpukkatieteestä, uteli minulta, mitä olin puhellut kapteeni Nemon kanssa. Olinko saanut selville, kuka hän oli, mistä hän tuli, minne meni, millaisiin syvyyksiin oli meitä viemässä. Kerkeitä kysymyksiä, joihin en ehtinyt vastata. Kerroin hänelle, mitä tiesin, tai oikeammin, mitä en tiennyt, ja tiedustelin, mitä hän oli tahollaan saanut selville.
– En ole nähnyt enkä kuullut mitään, vastasi kanadalainen. – En ole edes saanut näkyviini laivan miehistöä. Olisikohan sekin sähköllä käyvää?
– Sähköllä käyvää?
– Hitto vieköön, niin tekisi mieli ajatella! Mutta ettekö te, herra Aronnax, pitkitti Ned Land, joka alati hautoi omia mietteitään, – ettekö te voi sanoa minulle, montako miestä laivalla on, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä, sata?
– En osaa vastata, mestari Land. Uskokaa muuten sanojani ja heretkää tällä haavaa ajattelemasta Nautiluksen valtausta tai pakoa. Tämä alus on uudenaikaisen teollisuuden mestariluomus, ja olisin pahoillani, ellen olisi päässyt tutustumaan siihen! Monen monet olisivat tyytyväiset asemaanne jo pelkästään sen vuoksi, että saisivat pikaisesti silmätä näitä ihmeitä. Säilyttäkää siis malttinne ja katselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu.
– Katselkaamme! huudahti harppuunamies. – Mutta emmehän me näe mitään! Tästä teräsvankilasta ei milloinkaan saa vilkaistuksikaan ulos! Kuljemme, purjehdimme sokkoina...
Tuskin oli Ned Land lausunut nämä sanat, kun huone äkkiä kävi pimeäksi, sysipimeäksi. Valot sammuivat katosta ja niin äkkiä, että silmissäni tuntui aivan kipeältä, samanlaiselta kuin tuntuu siirryttäessä pilkkopimeästä odottamatta huikaisevaan päivänvaloon.
Pysyimme mykkinä ja hievahtamattomina, tietämättä mikä mieluinen tai ikävä yllätys meitä odotti. Sitten kuului kitisevä ääni. Olisi voinut luulla, että Nautiluksen kylkilaattoja siirrettiin.
– No, nyt tuli loppu! arveli Ned Land.
– Hydromedusain luokka! tolkutti Conseil.
Sitten tunkeutui äkkiä valoa huoneeseen kahdesta soikeasta aukosta molemmista sivuseinistä. Vetten syvyydet näkyivät kirkkaan sähkövalon loisteessa. Kaksi kristallilevyä erotti meidät merestä. Ensin minua värähdytti ajatus, että hauras seinä voisi murtua. Mutta tukevat kuparipuitteet suojasivat sitä ja tekivät sen miltei rajattoman kestäväksi.
Meri näkyi selvästi valaistuna penikulman laajuiselta alalta Nautiluksen ympärillä. Mikä näky! Kenen kynä voisi sen kuvata! Kuka osaisi maalata valonvaikutukset näissä läpikuultavissa vesimassoissa, asteittaiset vivahdukset valon häipyessä valtameren pohjakerroksiin ja pintaan päin!
Kaikki tietävät meriveden kuulakkuuden. Sen selkeys voittaa alppijärven puhtauden. Siihen liuenneet kivennäis- ja elimelliset ainekset vain lisäävät sen läpinäkyvyyttä. Antillien vesillä voi hiekkapohjan nähdä yllättävän selvästi sadanneljänkymmenenviiden metrin syvyydestä, ja auringonsäteiden läpäisyvoima tuntuu pysähtyvän vasta kolmesataa metriä syvällä. Mutta siinä vesiympäristössä, jota Nautilus paraikaa halkoi, syntyi sähköhohde itse aaltojen povessa. Se ei ollut enää valaistua vettä, vaan valonestettä.
Jos hyväksyy Ehrenbergin olettamuksen, hän kun uskoo merenalaiseen fosforivalaistukseen, on luonto siis varannut merten asujille yhden juhlallisimpia nähtävyyksiään, ja minä saatoin nyt tehdä siitä päätelmiä, katsellessani tämän valaistuksen loputonta leikkiä. Molemmilla puolillani aukeni ikkuna tutkimattomiin syvyyksiin. Hytin pimeys tehosti ulkonaista säihkyä ja seisoimme kuin suunnattoman akvarion puhtaan kristalli-ikkunan edessä.
Nautilus ei tuntunut hievahtavankaan, kun liikkeen havaitsemiselle ei ollut kiinnekohtaa. Toisinaan kuitenkin juhmurin kuohuttamat vesijuonteet vilahtivat ohitsemme uskomattoman nopeasti.
Hämmästyneinä me nojailimme ikkunain ääressä eikä kukaan meistä katkaissut ihmetyksen aiheuttamaa äänettömyyttä, kunnes Conseil lopulta virkkoi:
– Halusitte nähdä, Ned ystävä. No, nyt näette!
– Omituista, ihmeellistä! äännähti kanadalainen, joka unohtaen kiukkunsa ja pakoaikeensa oli joutunut vastustamattoman viehätyksen lumoihin. – Ihmiset tulisivat maailman etäisimmiltäkin kolkilta ihailemaan tätä näkymää!
– No, nyt käsitän kapteenimme elämän! huudahdin minä. – Hän on tehnyt itselleen oman maailmansa, joka varaa hänelle kaikkein suurenmoisimmat ihmeensä!
– Entä kalat? huomautti kanadalainen. – En näe ainuttakaan kalaa.
– Mitä te siitä välitätte, Ned, tokaisi Conseil, – ette niitä kuitenkaan tuntisi.
– Minäkö! Kalastaja! kivahti Ned Land.
Ja nyt syntyi ystävysten kesken väittely, sillä molemmat tunsivat kalamaailmaa, vaikka peräti eri tavoin.
Kuten tiedetään, ovat kalat luurankoisten pääjakson neljäs ja viimeinen luokka. Niiden tarkka määritelmä on seuraava: "Kalat ovat luurankoisia, joiden sydän on kaksilokeroinen ja veri kylmää, jotka hengittävät kiduksillaan ja elävät vedessä." Ne jaetaan kahteen alaluokkaan: luukalat, joiden selkäranka on muodostunut luunikamista, ja rustokalat, joiden selkäranka on rustomainen.
Kanadalainen tunsi ehkä tämän jaoituksen, mutta Conseil tiesi paljon enemmän, ja ollessaan nyt ystävyyssuhteissa Nediin, ei hän halunnut, että tämä tietäisi vähemmän kuin hän. Niinpä hän sanoikin:
– Hyvä Ned, te olette kalojen tappaja, hyvin taitava kalastaja. Olette eläissänne saalistanut kosolti näitä mielenkiintoisia vedeneläviä. Mutta lyön vetoa, että te ette tiedä, kuinka ne luokitellaan.
– Tiedän totisesti, vastasi harppuunamies vakavasti. – Ne luokitellaan syötäviin ja syötäväksi kelpaamattomiin!
– Se on herkkusuun laatima jako, huomautti Conseil. – Mutta sanokaapa, tunnetteko erotuksen luukalan ja rustokalan välillä.
– Tunnenpa ehkä hyvinkin, Conseil.
– Entä kuinka nämä kaksi alaluokkaa jaetaan?
– Siitä en ole varma, myönsi kanadalainen.
– Siinäpä se, hyvä ystävä! Kuunnelkaa siis. Luukalat jakaantuvat kuuteen lahkoon. Ensimmäinen lahko on piikkieväiset, joiden yläleuka on täydellisesti kehittynyt ja liikkuva ja kidukset ovat kampamaiset. Siinä lahkossa on viisitoista heimoa eli kolme neljäsosaa kaikista tunnetuista kaloista. Tyyppi: tavallinen ahven.
– Aika maukas syötäväksi, vahvisti Ned Land.
– Toinen lahko on vatsaeväiset, joiden vatsaevät ovat rintaevien kärkeä taempana ja irrallaan olkaluusta. Lahkossa on viisi heimoa, ja siihen kuuluu enemmistö makean veden kaloista. Tyyppejä: karppi, hauki.
– Pyh, makean veden kaloja! huomautti kanadalainen hieman halveksivasti.
– Kolmas lahko on kurkkueväiset, joiden vatsaevät ovat rintaevien alla tai edessä olkaluuhun kiinnitettyinä. Lahkoon kuuluu neljä heimoa. Tyyppejä: punakampela, maariankala, partakampela, kielikampela ja niin edelleen.
– Oivallista herkkua! huudahti harppuunamies, joka halusi arvioida kalat vain keittotaidon kannalta.
– Neljänteen lahkoon, jatkoi Conseil häiriintymättä, – luetaan apodit eli jalattomat, joiden ruumis on sukkulamainen, vatsa evätön, paksunahkainen ja usein tahmainen. Siihen kuuluu vain yksi heimo. Tyyppejä: ankerias, sähköankerias.
– Puolikuntoista! arveli Ned Land.
– Viidentenä lahkona ovat tupsukiduksiset, joiden leuat ovat täydelliset ja liikkuvat, mutta kidukset ovat kehittyneet pieniksi kimpuiksi parittain kiduskaariin. Tässäkin lahkossa on vain yksi heimo. Tyyppejä: merihevonen, särmäneula.
– Kehnoa, kehnoa! ilmoitti harppuunamies.
– Kuudenneksi ja viimeiseksi lahkoksi saamme jäykkäleukaiset, joiden yläleuan ja välileuan luut ovat liikkumattomasti juuttuneet toisiinsa ja kitakaari luutunut yhteen pääkallon kanssa. Varsinaiset evät puuttuvat, heimoja on kaksi, tyyppeinä lossero- ja möhkäkala.
– Häpäisevät kattilan! huomautti kanadalainen.
– Oletteko käsittänyt, ystäväiseni? kysyi Ned.
– En hituistakaan, hyvä mies, vastasi harppuunamies, – mutta jatkakaa vain. Esityksenne on hauska.
Järkähtämätön flaami pitkitti:
– Rustokaloissa on vain kolme lahkoa.
– Sitä parempi, tokaisi Ned.
– Ensiksi ympyräsuiset, joiden leuat ovat yhtyneet liikkuvaksi renkaaksi ja kidukset aukenevat lukuisina kidusreikinä. Lahkossa on vain yksi heimo. Tyyppi: nahkiainen.
– Kunnon kala, arveli Ned Land.
– Toiseksi leveäsuiset, joiden kidukset ovat samanlaiset kuin pyöreäsuisilla, mutta alaleuka on liikkuva. Tässä lahkossa, joka on koko alaluokan merkittävin, on kaksi heimoa. Tyyppi: rausku ja haikala.
– Mitä! huudahti Ned. – Rauskut ja hait samaan lahkoon! Kuulkaapas, ystäväni Conseil, rauskuja parasta katsoen en neuvoisi teitä panemaan niitä ja haikaloja samaan altaaseen!
– Kolmanneksi kiillesuomuiset, joiden kampakidukset avautuvat – kuten tavallista – yhdestä ainoasta kovan kiduskannen suojaamasta raosta. Lahkossa on neljä sukua. Tyyppi: sampi.
– Olette säästänyt parhaan viimeiseksi, hyvä Conseil – niin minä ainakin arvelen. Ja siinäkö kaikki?
– Kaikki, hyvä Ned, vastasi Conseil. – Huomatkaa kuitenkin, että tämän tietäessään ei tiedä vielä mitään, sillä heimot jakaantuvat sukuihin, alasukuihin, lajeihin, muunnoksiin....
– No, kas, Conseil, tokaisi harppuunamies kumartuen ikkunaan päin, – tuossahan kiitääkin ohitse niitä muunnoksia!
– Kaloja tosiaan! huudahti Conseil. – Aivan kuin seisoisimme akvarion edessä!
– Ei juuri niinkään, väitin vastaan, – sillä akvario on allas, mutta nuo kalat ovat vapaat kuin taivaan linnut.
– No niin, Conseil, kehotti Ned Land, – nimetkääpä nyt ne!
– Minäkö? vastasi Conseil. – Siihen en pysty. Se on herran asia.
Tuo kunnon mies, intohimoinen luokittelija, ei tosiaankaan ollut nimeksikään luonnontuntija, ja epäilenpä, olisiko hän osannut erottaa tonnikalaa bonitomakrillista. Päin vastoin siis kuin kanadalainen, joka empimättä nimesi kaikki näkemämme kalat.
– Sarvikala, sanoin.
– Ja lisäksi Kiinan sarvikala! täydensi Ned Land.
– Sarvikalojen suku, rustonahkaisten heimo, jäykkäleukaisten lahko, mutisi Conseil.
Ned ja Conseil yhdessä olisivat ehdottomasti muodostaneet erinomaisen tutkijaryhmän.
Kanadalainen ei ollut erehtynyt. Nautiluksen ympärillä puikkelehti parvi sarvikaloja, litteäruumiisia, nystyräpintaisia kaloja, joiden selkäevästä törröttää piikki ja pyrstön kummaltakin sivulta työntyy esille neljä okariviä. Selkäpuolelta harmaan ja vatsapuolelta valkoisen ihopeitteen kultaiset täplät kimmelsivät viehättävästi laineitten tummassa vuolteessa. Niiden seassa liehui rauskuja kuin tuulessa hulmuavina vaatekaistaleina, ja näiden joukossa huomasin suureksi ilokseni selkäpuoleltaan kellertävän ja vatsapuoleltaan vaaleanpunaisen Kiinan rauskun, jolla on silmän takana kolme piikkiä; sen harvinaisen lajin olemassaoloa epäiltiin vielä Lacépèden aikoihin, joka oli sen nähnyt ainoastaan eräässä japanilaisessa piirroskokoelmassa.
Kahden tunnin ajan saatteli kala-armeija Nautilusta. Niiden kirmatessa, kisatessa, kilpaillessa kauneudellaan, väriloistollaan ja nopeudellaan keksin joukossa vihreän kärsäkalan – Mullus barbaius – jonka tuntee kahdesta mustasta selkäjuovasta, "tokanpojan", jolla on pyöreä peräevä ja jonka valkoinen väri vaihtuu selkäpuolella sinertäväksi, sinihohtoisen, hopeapäisen Japanin makrillin, näiden merien herkkukalan, välkkyviä lasurikaloja, joiden pelkkä nimi riittää kuvaukseksi, juovikkaita, sini- tai keltaeväisiä lahnoja, viirulahnoja, joiden pyrstössä on musta juova poikittain, kuuden komean vyön pönkittämiä zonephora-lahnoja, aulostoneja, oikeita huilusuita eli merikurppia, joista muutamat olivat metrin mittaisia, Japanin salamantereita, piikkiankeriaita, jotka olivat kuin kuuden jalan pituisia käärmeitä, pälyilevän näköisiä, pikkusilmäisiä, ammottava suu täynnä harittavia hampaita.
Ihastuksemme hipoi kaiken aikaa hurmion rajoja. Huudahduksistamme ei tahtonut tulla lainkaan loppua. Ned nimesi kalat, Conseil luokitteli ne, ja minä olin lumoutunut katselemaan niiden vilkkaita liikkeitä ja kauniita muotoja. Milloinkaan en ollut saanut tilaisuutta tarkata näin yllättävän läheltä näitä eläimiä vapaina omassa valtakunnassaan.
En luettele tässä kaikkia niitä lajeja, jotka liukuivat häikäistyneitten silmiemme editse, koko tätä Japanin ja Kiinan meren kalakokoelmaa. Ilmojen lintuparvea monilukuisempina ne syöksähtelivät luoksemme varmaankin häikäisevän valosuihkun houkuttelemina.
Äkkiä huone tuli valoisaksi. Teräslevyt sulkeutuivat. Tenhoava näkymä katosi. Mutta minä olin vielä kauan lumouksen vallassa, kunnes katseeni osui seinille ripustettuihin kojeisiin. Kompassi näytti edelleen pohjoiskoillista suuntaa, manometri merkitsi paineeksi viisi atmosfääriä, mikä tiesi viidenkymmenen metrin syvyyttä, ja sähköloki ilmoitti tuntinopeudeksi viisitoista meripenikulmaa.
Odottelin kapteeni Nemoa, mutta häntä ei kuulunut. Kello osoitti viittä.
Ned Land ja Conseil menivät hyttiinsä, ja minäkin omaani. Päivällinen oli katettu valmiiksi. Tarjolla oli mitä maukkainta kilpikonnanlientä, valkolihaista, hieman liuskeista punakalaa ja sen verrattomalta maistuvaa maksaa ynnä sillikuninkaan viillokkeja, jotka tuntuivat minusta lohenlihaa herkullisemmilta.
Iltapuhteen käytin lueskeluun, kirjoitteluun ja tuumiskeluun. Kun uni alkoi painaa silmäluomiani, heittäydyin ruoholevävuoteelleni ja nukuin sikeästi Nautiluksen taittaessa taivalta Mustan virran nopeassa vuolteessa.
KUTSUKIRJE
Seuraavana päivänä 9. marraskuuta, heräsin vasta nukuttuani kaksitoista tuntia yhteen menoon. Conseil tuli tapansa mukaan kuulemaan "kuinka herran yö oli kulunut", ja tarjoamaan palvelustaan. Hän oli jättänyt kanadalaisen ystävänsä nukkumaan niin kuin nukkuisi mies, jolla se olisi ainoana elämäntehtävänä.
Annoin miehen puhella mielensä mukaan, vastailematta paljoakaan. Ajatuksiani askarrutti kapteeni Nemon näkymättömyys. Hän ei ollut saapunut eilisillan istuntoon, ja toivoin näkeväni hänet tänään.
Nopeasti puin ylleni karvavaatteet. Niiden laatu aiheutti Conseilin taholta erinäisiä huomautuksia. Selitin hänelle, että ne oli tehty kiiltävistä ja silkinhienoista kuiduista, jotka sitovat kallioihin Välimeren rantamien "liikkiönilviäisiä". Entiseen aikaan oli siitä aineesta valmistettu kauniita kankaita, sukkia ja käsineitä, sillä tuotteet olivat sekä hyvin pehmeitä että lämpimiä. Nautiluksen miehistö sai siis pukutarpeet halvalla, tarvitsematta turvautua puuvillapensaisiin, lampaihin tai silkkiperhosen toukkiin.
Pukeuduttuani menin isoon salonkiin. Se oli tyhjä.
Syvennyin tutkimaan lasikaappien kotiloaarteita. Selailin myös paksuja kasvistoja, täynnä mitä harvinaisimpia merikasveja, jotka kuivaamisen uhallakin olivat säilyttäneet ihanat värinsä. Kallisarvoisten hydrofyyttien joukossa esiintyi säteettäislehtinen Cladostephus, riikinkukkoleviä, Caulerpa-lajeja, joiden lehdet ovat kuin viiniköynnökset, Callithamme granifera, heleänpunaisia, hentoja keramioita, viuhkamaisia agareja, litistettyjen herkkusienten näköisiä acetabuleja, joita kauan pidettiin zoofyytteinä eli eläinkasveina, – kaiken kaikkiaan perin valaiseva sarja merten kasvikuntaa.
Näin kului koko päivä, eikä kapteeni Nemo suvainnut tulla tervehtimään minua. Salin seinälaatat eivät liioin auenneet. Kukaties ei haluttu kyllästyttää meitä ihaniin nähtävyyksiin.
Nautiluksen kulkusuunta oli yhä itäkoillinen, nopeus viisitoista meripenikulmaa, ja syvyys vaihteli viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen metriin.
Marraskuun 10. päivänä jatkui sama yksinäisyys. En nähnyt ainoatakaan laivamiestä. Ned ja Conseil viettivät suurimman osan päivästä minun seurassani. Heitäkin kummastutti kapteenin selittämätön poissaolo. Oliko omituinen isäntämme sairas? Aikoiko hän muuttaa meitä koskevat suunnitelmansa?
Kuinka tahansa, kuten Conseil huomauttikin, me elelimme täydessä vapaudessa, ja meitä ravittiin huolellisesti. Isäntämme piti ainakin sikäli sopimuksensa. Meillä ei ollut syytä valitella, ja sitä paitsi itse kohtalomme omituisuus varasi meille niin kauniit korvaukset, ettei meillä ollut vielä oikeutta syyttää häntä mistään.
Mainittuna päivänä ryhdyin pitämään päiväkirjaa näistä seikkailuista. Siten olen voinut kertoa ne ehdottoman tarkasti. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että olen kirjoittanut selostukseni ruoholevästä valmistetulle paperille.
Marraskuun 11. päivänä aamuvarhain tunsin raikkaan ulkoilman lehahduksen Nautiluksen suojissa ja päättelin, että olimme kohonneet meren pinnalle uudistamaan happivarastojamme. Kiiruhdin keskusportaille ja nousin kävelykannelle.
Kello näytti kuutta. Sää oli pilvinen, meri harmaa, mutta tyven. Tuskin tuulenviriäkään. Tapaisinko kapteeni Nemon? Näin vain lasihyttiinsä sulkeutuneen perämiehen. Istahdin veneen muodostamalle kyhmylle ja hengitin täysin keuhkoin suolaista meri-ilmaa.
Vähitellen aurinko haihdutti usvan. Sädehtivä päivänkehrä kohosi idän taivaalle. Meri leimusi sen katseen edessä kuin sytytysruuti. Korkeuksiin hajaantuvat pilvet värittyivät mitä helakimpiin, ihmeellisiin vivahduksiin ja lukemattomat pienet, valkeat, kevyet pilvenhattarat ennustivat tuulta koko päiväksi.
Mutta mitäpä merkitsi tuuli Nautilukselle, jota myrskytkään eivät voineet säikyttää!
Ihailin siinä tätä ilakoivaa, värikästä päivänkoittoa, kun kuulin jonkun nousevan kävelykannelle.
Valmistuin jo tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta tulija olikin aluksen yliperämies. Hän asteli kävelykannen etupäähän eikä ollut minua huomaavinaan. Isolla kiikarilla hän tähysteli hyvin huolellisesti koko näköpiiriä. Tarkastelun päätyttyä hän lähestyi kansiluukkua ja lausui sanat, jotka jäljennän tähän täsmälleen sellaisina kuin ne lausuttiin. Voin tehdä sen sitäkin helpommin, kun sama lause toistui joka aamu samoissa olosuhteissa. Lause kuului:
"Naalron respoc lorni virch."
En tiennyt, mitä se merkitsi.
Sanat lausuttuaan yliperämies poistui kannelta. Päättelin Nautiluksen pian jatkavan merenalaista matkaansa ja riensin itsekin kansiluukulle ja edelleen käytävän kautta omaan suojaani.
Näin kului viisi päivää tilanteen millään lailla muuttumatta. Joka aamu käväisin kannella. Sama mies toisti saman lauseen. Kapteeni Nemoa ei näkynyt.
Arvelin jo, etten häntä enää tapaisikaan, kun marraskuun 16. päivänä astuessani Nedin ja Conseilin kanssa huoneeseeni löysin pöydältä minulle osoitetun kirjeen.
Avasin sen kärsimättömänä. Käsiala oli rohkea ja selvä, jonkin verran goottilaistyylinen, muistuttaen saksalaista kirjoitustapaa. Kirjeestä luin seuraavaa:
Nautilus
16. marraskuuta 1867
"Herra professori Aronnax,
Kapteeni Nemo kutsuu herra professori Aronnaxin metsästysretkelle,
joka tehdään huomenna varhain hänen metsiinsä Crespon saarelle. Hän
toivoo, ettei mikään estä herra professoria lähtemästä matkaan, ja
toivoo että hänen toverinsa tulevat mukaan.
Kapteeni Nemo
Nautiluksen päällikkö."– Metsästämään! huudahti Ned.
– Crespon saarelle, hänen metsiinsä! lisäsi Conseil.
– Se otus käväisee siis maissa? ihmetteli kanadalainen.
– Sitä hän kai tarkoittaa, huomautin luettuani kirjeen toistamiseen.
– No niin, kutsu on hyväksyttävä, sanoi kanadalainen. – Maissa meille voi tarjoutua pakotilaisuus. Enkä minä muutenkaan pane pahaksi, vaikka saisinkin syödäkseni hiukan tuoretta metsänriistaa.
Yrittämättä selitellä ilmeistä ristiriitaa kapteenin kammossa, jota hän tunsi mantereita ja saaria kohtaan, ja nyt tässä metsästyskutsussa, tyydyin vastaamaan:
– Katsokaamme ensin, minkälainen paikka Crespon saari on.
Silmäilin karttaa ja löysin kun löysinkin pienen saaren, jonka kapteeni Crespo oli keksinyt vuonna 1801 ja jonka nimenä vanhoissa espanjalaisissa kartoissa oli Roca de la Plata eli Hopeakallio. Sen maantieteellinen asema oli 32° 40' pohjoista leveyttä ja 167° 50' läntistä pituutta. Me olimme tällöin tuhannen kahdeksansadan meripenikulman päässä lähtökohdasta. Nautiluksen suunta oli muutettu kaakkoiseksi.
Osoitin tovereilleni tätä pohjoisen Tyynen meren yksinäistä kallioluotoa.
– Mikäli kapteeni Nemo joskus käväisee maissa, sanoin, – valitsee hän ainakin kaikkein yksinäisimmät saaret.
Ned Land ravisti päätään mitään vastaamatta. Sitten Conseil ja hän poistuivat. Haukattuani mykän ja ilmeettömän stuertin tarjoaman illallisen menin nukkumaan hieman levottomana.
Seuraavana aamuna, 17. marraskuuta, tunsin herätessäni, että Nautilus oli ihan liikkumaton. Pukeuduin kiireesti ja riensin isoon salonkiin.
Kapteeni Nemo oli siellä. Hän odotti minua, nousi, tervehti ja kysyi, halusimmeko seurata häntä.
Koska hän ei itse sanallakaan kajonnut viikon kestäneeseen poissaoloonsa, en minäkään puhunut siitä mitään, vaan vastasin, että toverini ja minä olimme valmiit häntä seuraamaan.
– Mutta, lisäsin, – sallinette, monsieur, minun tehdä teille erään kysymyksen.
– Olkaa hyvä, herra Aronnax. Vastaan, jos voin.
– Selittäkäähän, kapteeni, kuinka te, joka olette katkaissut kaikki suhteenne maakamaraan, omistatte metsiä Crespon saarella.
– Herra professori, vastasi kapteeni, – omistamani metsät eivät vaadi auringolta mitään, eivät sen valoa eikä lämpöä. Niissä ei liikuskele leijona, ei tiikeri, ei pantteri eikä mikään nelijalkainen otus. Vain minä tunnen ne metsät. Ne kasvavat ainoastaan minua varten. Ne eivät ole maisia metsiä, vaan merenalaisia.
– Merenalaisia metsiä! huudahdin.
– Niitä, herra professori.
– Ja te tarjoudutte opastamaan minut niihin?
– Juuri niin.
– Jalan?
– Vieläpä kuivin jaloin.
– Metsästämään?
– Metsästämään.
– Pyssy kädessä?
– Pyssy kädessä.
Silmäillessäni Nautiluksen päällikköä oli ilmeeni varmaankin kaikkea muuta kuin imarteleva.
Hänen aivonsa eivät ole kunnossa, päättelin itsekseni. Hänellä on ollut viikon kestänyt sairaskohtaus, ja se vaivaa häntä vielä nytkin. Sääliksi käy! Pidin hänestä enemmän omituisena kuin mielenvikaisena!
Nämä ajatukset näkyivät selvästi ilmeistäni, mutta kapteeni Nemo tyytyi vain kehottamaan minua seuraamaan häntä, ja minä noudatin kehotusta alistuneena kaikkeen.
Tulimme ruokailusalonkiin, missä katettu aamiaispöytä odotti meitä.
– Herra Aronnax, virkkoi kapteeni, – pyydän teitä haukkaamaan kursailematta aamiaista minun seurassani. Aterian aikana voimme puhella. Kutsuessani teidät erämatkalle metsään en sitoutunut viemään teitä ravintolaan. Syökää siis aamiaisenne niin kuin henkilö, joka pääsee päivällispöytään vasta kovin myöhään.
Osoitin aterialle kaikkea kunniaa. Siinä oli eri kalalajeja, merimakkaran viipaleita, verrattomia zoofyyttejä, ruokahalua kiihottavilla levillä höystettyinä kuten Porphyria laciniatalla ja Laurentia primafetidalla. Palanpaineeksi tarjottiin kirkasta vettä, johon kapteenin esimerkin mukaan tipautin muutaman pisaran hapatettua nestettä, Rhodomenia palmea nimisestä levästä puserrettua kamtsatkalaisten keksimien käyttöohjeitten mukaan.
Kapteeni Nemo söi aluksi sanaakaan lausumatta. Sitten hän virkkoi:
– Herra professori, kun kutsuin teidät lähtemään eräretkelle metsiin Crespon saarelle, arvelitte kai minun rikkoneen periaatettani vastaan. Kun ilmoitin teille, että oli puhe merenalaisista metsistä, luulitte kai minua hulluksi. Herra professori, lähimmäistään ei saa milloinkaan arvostella niin pintapuolisesti.
– Mutta, kapteeni, arvelin, että...
– Suvaitkaahan kuunnella minua, niin saatte päätellä, voitteko syyttää minua hulluudesta tai periaatteista luopumisesta.
– Olkaa niin hyvä.
– Herra professori, tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että ihminen voi oleskella veden alla, jos saa riittävästi ilmaa hengittääkseen. Merenpohjassa työskentelevä mies, jonka yllä on vedenpitävät vaatteet ja pää sukelluskypärässä, saa tarvitsemansa ulkoilman painepumppujen ja ilmavirran kulkua säätävien laitteiden välityksellä.
– Sukeltajan kojeet, eikö niin? huomautin.
– Aivan, mutta niissä oloissa ihminen ei voi liikkua vapaasti. Hän on sidottu ilmaa työntävään pumppuun kumiletkusta, joka todellisen kahleen lailla kiinnittää hänet maahan, ja jos meidät kytkettäisiin samalla lailla Nautilukseen, emme voisi mennä pitkällekään.
– Millä keinoin siis voi liikkua vapaasti? kysyin.
– Käyttämällä maanmiestenne Rouquayrolin ja Denayrouzen keksimää laitetta, jota minä olen täydentänyt erikoistarpeisiini ja jonka turvin voitte uhmata näitä uusia fysiologisia olosuhteita elimistönne millään lailla häiriintymättä. Laitteeseen kuuluu paksuseinäinen terässäiliö, johon puristetaan viidenkymmenen atmosfäärin paine. Säiliö kiinnitetään kannattimilla olalle kuten sotilasreppu. Sen yläosassa on laatikko, josta paljelaitteen pidättämä ilma pääsee virtaamaan vain luonnollisen paineensa vaikutuksesta. Nykyisin käytännössä olevassa Rouquayrolin kojeessa kaksi kumiletkua lähtee tästä laatikosta päättyen eräänlaiseen suppiloon, joka peittää sukeltajan nenän ja suun. Toisesta tulee hengitettävä ja toisesta poistuu hengitetty ilma ja kielellä suljetaan toinen ja toinen aina tarpeen mukaan. Mutta koska minun täytyy uhmata melkoista painetta merien pohjalla, suljen pääni kuparikuvun sisälle, kuten sukeltajatkin, ja siihen kupuun päättyvät molemmat letkut.
– Aivan oikein, kapteeni Nemo. Mutta säiliöihin varaamanne ilma kuluu nopeasti, ja heti kun siinä on vain viisitoista sadasosaa happea, muuttuu se mahdottomaksi hengittää.
– Epäilemättä, mutta olenhan sanonut teille, herra Aronnax, että Nautiluksen pumpuilla voin puristaa ilman melkoiseen paineeseen ja siten säiliön ilma on hengityskelpoista yhdeksän tai kymmenen tuntia.
– En intä enempää, vastasin. – Kysyn vain vielä, kuinka valaisette tien valtameren pohjalla.
– Ruhmkorffin kojeella, herra Aronnax. Äsken mainitsemaani laitetta pidetään selässä, tätä vyöllä. Siihen kuuluu Bunsenin sähköpari, jonka virransynnyttäjänä en käytä kromihappoista kalia, koska en voi sitä valmistaa, vaan natriumia, jota saa merestä enemmän kuin riittävästi. Induktiokäämi kerää kehitetyn sähkön ja johtaa sen erikoismalliseen lyhtyyn. Tässä lyhdyssä on lasikierukka, joka sisältää hiilikaasuseosta. Kun laite toimii, alkaa kaasu hehkua ja synnyttää kalpean, jatkuvan valon. Näin varustettuna voin sekä hengittää että nähdä.
– Kapteeni Nemo, kaikkiin huomautuksiini teillä on niin musertavat vastaukset, etten tohdi enempää epäillä. Mutta vaikka minun täytyykin hyväksyä Rouquayrolin ja Ruhmkorffin laitteet, haluan kuitenkin udella jotakin pyssystä, jolla aiotte minut aseistaa.
– Se ei ole suinkaan ruudilla panostettava pyssy, huomautti kapteeni.
– Ilmapyssykö siis?
– Niinpä tietenkin. Kuinka voisinkaan valmistaa laivallani ruutia, kun käytettävänäni ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?
– Mutta jos mielii tuloksellisesti ampua vedessä, joka on kahdeksansataaviisikymmentä kertaa niin tiivistä kuin ilma, on voitettava tavaton vastus.
– Se ei ole mikään pätevä peruste. Fulton-mallisilla kivääreillä, joita englantilaiset Philippe Coles ja Burley, ranskalainen Furcy ja italialainen Landi ovat parannelleet, voi vallan hyvin ampua näissäkin olosuhteissa niihin sovitettujen erikoissulkulaitteitten avulla. Mutta koska minulla siis ei ole ruutia, korvaan sen korkeapaineisella ilmalla, jota Nautiluksen pumput antavat minulle ylen runsaasti.
– Se ilma hupenee pian.
– No, onhan minulla Rouquayrol-säiliö, joka tarpeen tullen antaa käytettäväkseni uutta ilmaa. Säiliöön on pantava vain lisähana. Saatte muuten itse huomata, herra Aronnax, että merenalaisella eräretkellä ei ole tarvis tuhlata ilmaa eikä luoteja.
– Mutta minusta tuntuu, että puolihämärässä ja ankaran paineen tiivistämässä vedessä panokset eivät voi kantaa kauas eivätkä tehota järin kuolettavasti.
– Tämän pyssyn panokset, monsieur, ovat päin vastoin kuolettavia. Vaikka otus haavoittuisi kuinka lievästi tahansa, menettää se henkensä.
– Kuinka niin?
– Minun pyssyni luodit eivät ole tavallisia pyssynluoteja, vaan itävaltalaisen kemistin Leinebrökin keksimiä pieniä lasihylsyjä, joita minulla on melkoinen varasto. Nämä lasihylsyt on katettu teräslevyllä, ja niiden painoksi on pantu lyijyseos. Näin niistä on tullut pieniä leydenpulloja, jotka on ladattu korkeajännitesähköllä. Vähäisimmästäkin kosketuksesta ne räjähtävät, ja voimakkainkin otus heittää henkensä. Mainitsen lisäksi, että nämä hylsyt ovat vain neljän kaliberin suuruisia ja että tavallisen pyssyn panokseen niitä mahtuu kymmenen kappaletta.
– En kiistele enempää, sanoin noustessani pöydästä, – ja olen valmis tarttumaan pyssyyni. Minne te menette, sinne seuraan teitä.
Kapteeni opasti minut Nautiluksen peräpuoleen. Sivuuttaessamme Nedin ja Conseilin hytin kutsuin toverini ulos, ja he seurasivat meitä heti.
Sitten astuimme konehuoneen vieressä olevaan peräkoppiin, missä meidän piti pukeutua metsästysasuihin.
MEREN POHJALLA
Tämä koppi oli suoraan sanoen Nautiluksen ase- ja varushuone. Seinillä riippui kymmenkunta sukeltajanpukua odottelemassa käyttäjiään.
Puvut nähdessään Ned Land ilmaisi selvää vastenmielisyyttä sonnustautua niihin.
– Mutta kuulkaahan, Ned ystävä, sanoin hänelle, – Crespon saaren metsät ovat vain merenalaisia.
– Olkoot! vastasi pettynyt harppuunamies, huomatessaan haaveilleensa turhaan tuoreesta metsänriistasta. – Aiotteko te, herra Aronnax, pukeutua mokomaan asuun?
– Se on välttämätöntä, mestari Ned.
– Kuten haluatte, monsieur, vastasi harppuunamies kohauttaen hartioitaan. – Mutta minä ainakaan en pane sitä ylleni, ellei minua suorastaan pakoteta.
– Ei teitä pakoteta mihinkään, mestari Ned, sanoi kapteeni Nemo.
– Entä aikooko Conseil lähteä mukaan? kysyi Ned.
– Seuraan herraa, minne herra menee, vastasi Conseil.
Kapteenin viittauksesta kaksi laivamiestä riensi auttamaan yllemme raskaita vedenpitävästä kumista valmistettuja saumattomia pukimia, joiden oli määrä kestää meren tavatonta painetta. Niitä olisi voinut sanoa notkeaksi ja tukevaksi panssarivarustukseksi. Pukuun kuuluivat housut ja takki. Housut päättyivät paksuihin, lyijyanturaisiin jalkineisiin. Takin kangaspohja oli tuettu kuparivanteille, jotka rintaa suojaten vastustivat veden painetta, niin että keuhkot voisivat toimia vapaasti. Takin hihat suipistuivat notkeiksi sormikkaiksi, jotka eivät millään lailla haitanneet käden liikkeitä.
Kuten huomaa, nämä luontevaksi puvuksi kehitetyt sukeltajan varusteet olivat siis pitkän taipaleen edellä niitä korkkisia rintasuojia, alusliivejä, meripukuja, laatikkoja ja sen semmoisia, joita keksittiin ja kehuskeltiin 18. vuosisadalla.
Kapteeni Nemo, muuan hänen miehistään – oikea Herkules varreltaan, varmaankin hyvin voimakas – Conseil ja minä olimme tuota pikaa sukeltajanpuvuissa. Nyt oli vain pantava päähän metallikupu. Mutta ennen kuin siihen puuhaan ryhdyttiin, pyysin kapteenilta lupaa saada tarkastella pyssyjä, jotka tulisivat käytettäviksemme.
Muuan Nautiluksen miehistä ojensi minulle yksinkertaisen pyssyn, jonka teräksestä valettu, ontto perä oli melkoisen kookas. Sen onteloon puserrettiin ilma, joka pieliraudan avaamasta läppäaukosta työntyi metalliputkeen. Pyssynperään koverrettuun laatikkoon sopi parikymmentä sähköammusta, jotka pontimen työnnällyksestä painuivat koneellisesti piippuun. Kun yksi panos oli laukaistu, liukui toinen laukaisuasentoon.
– Kapteeni Nemo, sanoin, – tämä ase on mainio, ja sitä on helppo käsitellä. Nyt haluan vain kokeilla sitä. Mutta kuinka selviydymme meren pohjalle?
– Tällä hetkellä, herra professori, Nautilus kelluu kymmenen metrin syvyydessä, ja meidän tarvitsee vain lähteä.
– Kuinka siis lähdemme?
– Saatte heti nähdä.
Kapteeni Nemo pani päähänsä pallokuvun, Conseil ja minä samoin. Sitä ennen kuulimme kanadalaisen toivottavan meille ivallisesti "hyvää metsästysonnea". Takkimme kauluksena oli ruuvikierteinen kuparirengas, johon metallipäähine kiinnitettiin. Kolmesta, paksun lasin suojaamasta aukosta saattoi katsella kaikille suunnille, kun vain käänsi päätänsä metallikuvun sisällä. Heti kun se oli pantu paikoilleen, alkoivat selkäämme sidotut Rouquayrol-kojeet toimia, ja minä ainakin tunsin hengittäväni kevyesti.
Kun Ruhmkorffin lamppu oli kiinnitetty vyölleni ja pyssy pantu käteeni, olin lähtökunnossa. Mutta totta puhuakseni en kyennyt astumaan askeltakaan raskaissa varusteissani ja lyijyanturoissani.
Sekin mahdollisuus oli otettu huomioon, koskapa minut työnnettiin pukuhuoneen vieressä olevaan koppiin. Seuralaiseni siirrettiin samalla tavalla minun perässäni. Sitten kuulin, kuinka tiivistysrenkaalla varustettu ovi sulkeutui takanamme, ja me seisoimme pilkkopimeässä.
Hetken kuluttua kuului voimakasta vihellystä. Tunsin eräänlaisen kylmän paineen kohoavan jaloista rinnan tasalle. Jostakin sisältäpäin ilmeisesti oli aukaistu hana, josta merivesi pääsi tunkeutumaan sisälle, niin että koppimme oli pian täynnä. Nautiluksen kylkeen puhkaistu toinen ovi aukeni. Hämärää valoa siivilöityi huoneeseen. Hetkeä myöhemmin jalkamme tapailivat meren pohjaa.
Ja kuinka nyt voisin ilmaista vaikutelmani, joita sain kokea tällä vedenalaisella kävelymatkalla? Sanat ovat voimattomat kertomaan näkemiäni ihmeitä. Kun sivellinkin on kykenemätön esittämään meren erikoistehoa, kuinka siihen kynäkään pystyisi?
Kapteeni Nemo asteli edellä, ja laivamies seurasi meitä jonkin askeleen päässä. Conseil ja minä pysyttelimme vierekkäin ikään kuin olisimme voineet puhella metallipäähineittemme sisältä. En tuntenut enää pukuni, jalkineitteni ja ilmasäiliön rasitusta enkä sen paksun metallikuvun painoa, jonka sisällä pääni huojui kuin siemen kodassaan. Kaikki veteen upotetut esineet keventyvät yhtä paljon kuin niiden syrjäyttämä vesimäärä painaa, ja minä mukauduin helposti tähän Arkimedeen keksimään fysiikanlakiin. En ollut enää eloton möhkäle, sillä saatoin liikkua verrattain kevyesti.
Näin ihmeekseni, kuinka kirkkaasti valaistu pohja oli kolmenkymmenen jalan päähän merenpinnasta. Auringonsäteet läpäisivät helposti veden ja loihtivat siitä esille kaikenlaatuisia värivivahduksia. Erotin selvästi sadan metrin päässä olevat esineet. Kauempana tausta vivahteli hienona ultramariinina, vaihtui etäämpänä kauniiksi sineksi ja hävisi sitten utuiseen hämärään. Minua ympäröivä vesi oli tosiaankin kuin jonkinlaista ilmaa, kiinteämpää vain kuin maan ilmakehä, mutta miltei yhtä läpikuultavaa. Ylhäällä näin tyynen merenpinnan.
Astelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei tuntunut rantahyökyjen jättämiä kohojälkiä. Tämä huikaiseva hiekkamatto oli todellinen heijastin, josta valonsäteet työntyivät takaisin yllättävän voimakkaasti. Siitä johtui kaikista nestehiukkasista kuultava suunnaton heijastus. Uskotaanko sanojani, kun väitän nähneeni kolmenkymmenen jalan syvyydessä yhtä selvästi kuin keskellä päivää?
Neljännestunnin samosin pitkin tätä säteilevää, hienonhienon kuoriaistomun peittämää hiekkaa. Nautiluksen runko näkyi vielä pitkähkön luodon kaltaisena kuvana, mutta katosi vähitellen. Pimeän yllättäessä pitäisi aluksen voimakkaan sähkösuihkun helpottaa paluumatkaamme. Vain maan päällä vaeltaneen on vaikea käsittää näiden kiihkeästi kiistettyjen vaaleitten valokimppujen tehoa. Ylhäällä ilman tomuhiukkaset antavat niille hohtavan usvan leiman, mutta merellä ja meren pohjassa nämä sähkösäteet valaisevat verrattoman kirkkaasti.
Marssimme yhä, ja laaja hiekkatasanko näytti loputtomalta. Työntelin kädelläni nesteverhoja, jotka heti sulkeutuivat. Veden paine hävitti askelteni jäljet sitä mukaa kuin ne syntyivät.
Pian kuitenkin havaitsin joitakin kaukana häämöttäviä kohoutumia. Tunsin ne kalliorannan ensimmäisiksi rinteiksi, joita mitä kauneimmat zoofyyttilajit peittivät. Silloin minut yllätti ympäristövalaistuksen erikoislaatuinen teho.
Kello osoitti tällöin kymmentä aamulla. Auringonsäteet osuivat melko viistosti laineitten pinnalle ja niiden valon hajaantuessa kuin prisman läpi kukat, kummut, kasviaiheet, kuoriaiset, polyypit hehkuivat reunoiltaan aurinkospektrin seitsemää väriä. Tämä värikylläisyys vaikutti ihmeeltä, se oli silmien juhlaa, vihreän, keltaisen, punakeltaisen, sinipunervan, indigon ja sinisen kaleidoskooppikuva, mielettömän maalarin koko väriasteikko! Miksen voinut ilmaista Conseilille voimakkaita vaikutelmiani ja kilpailla hänen kanssansa ihailevilla huudahduksilla? Miksen osannut kapteeni Nemon ja hänen toverinsa lailla vaihtaa ajatuksia ennalta sovittujen merkkien avulla! Paremman puutteessa puhelin itsekseni, huusin päätäni suojaavan kuparikuvun sisällä ja tuhlasin turhiin sanoihin enemmän ilmaa kuin kenties oli hyödyllistä. Conseil oli niin ikään pysähtynyt katselemaan tätä komeaa näkyä. Varmaankin hän luokitteli, yhä vain luokitteli näitä zoofyytti- ja nilviäislajeja. Hiekkapohja oli kirjavanaan polyyppejä ja piikkinahkaisia. Erimuotoiset isis-lajit, omissa oloissaan elävät cornularit, neitseelliset tupsu-oculinit, joita aikoinaan sanottiin "valkoiseksi koralliksi", herkkusienen kaltaiset piikkisienet, lihaskiekollaan maahan takertuvat merivuokot esiintyvät kuin minäkin kukkaisnurmikkona, silauksenaan taivaansinisten tuntosarvien kehystämät porpitit, hiekalla helottavat meritähdet, käsnämäiset asterohytonit, jotka olivat kuin merenneitojen hienoa harsohuntua ja joiden helmat häilähtelivät askeltemme synnyttämässä heikossa aaltoilussa. Tunsin todellista surua, kun anturani murskasivat upeita nilviäislajeja, jotka tuhantisena laumana peittivät hiekkapohjan, keskihakuisia merisukia, vasarakotiloita, donakseja, jotka ovat oikeita hyppykuoriaisia, trokkeja, punahiippoja, strombeja enkelinsiipineen ja muita tämän ehtymättömän valtameren muotoja. Mutta taivalta oli tehtävä, ja me astelimme edelleen. Yläpuolellamme leijui laumoittain uimapolyyppejä, merensinisiä tuntosarviaan hinaten, meduusoja, joiden opaaliin vivahtava tai vaaleanpunainen, taivaansinisten hapsikarvojen koristama kupupää pimitti meiltä paikoitellen auringonvalon, ja liuskameduusoja, jotka pimeässä olisivat valaisseet tietämme fosforituikkeellaan.
Kaikki nämä ihmeet näin puolen kilometrin pituisella matkalla. Paljoakaan pysähtelemättä seurasin kapteeni Nemoa, joka viittasi minua kiirehtimään. Maanlaatu vaihtui pian toiseksi. Hiekkalakeutta seurasi sitkeä liejupohja, joka on kauttaaltaan muodostunut pii- tai kalkkikuoriaisista. Sitten sivuutimme levätasangon, jonka pelagista kasvillisuutta vesi ei vielä ollut huuhdellut pohjasta irti ja joka siis rehotti yhä kaikessa runsaudessaan. Nämä tiukkakudonnaiset nurmikot olivat pehmeät astella ja olisivat kilpailleet kaikkein pehmeimpien, ihmiskäden kutomien mattojen kanssa. Mutta vihannuuden levitessä asteltavaksemme näimme sitä yhä myös yläpuolellamme. Meren pinnalla kellui kevyenä kehtona meriruohoja, jotka luetaan levien ylen runsaaseen heimoon ja joita tunnetaan kolmatta tuhatta lajia. Näin pitkät kiehkurat ruskoleviä, toiset pallomaisia, toiset putkimaisia, laakerileviä, rihmakuituisia cladostephuksia, merikämmekköjä, jotka muistuttivat muodoltaan viuhkakaktuksia. Havaitsin, että vihreät ruohot pysyttelivät lähempänä pintaa, punaisten kelluessa hieman syvemmällä, kun taas tummat tai ruskeat hydrofyytit olivat valtameren pohjakerrosten puutarhoina ja nurmikatteena.
Nämä levät ovat todella luomistyön ja maailmankasvillisuuden suuri ihme. Siihen heimoon kuuluvat maapallon pienimmät ja kookkaimmat kasvit. Viiden neliömillimetrin suuruiseen tilaan on näet laskettu sopivan neljäkymmentätuhatta pienen pientä kasviaihetta ja toisaalta on löydetty ruskoleviä, joiden pituus on yli viisisataa metriä.
Olimme lähteneet Nautiluksesta suunnilleen puolitoista tuntia sitten. Kello lienee ollut kaksitoista. Näin päättelin kohtisuorista auringonsäteistä, jotka eivät enää taittuneet. Värien taikalumous hävisi verkalleen, smaragdin ja safiirin valovivahdukset haihtuivat näköpiiristämme. Etenimme määrämittaisin askelin, joiden kaiku tuntui merkillisen voimakkaalta. Heikoinkin ääni kiiri niin nopeasti, ettei korva ole sellaiseen vauhtiin tottunut maankamaralla. Vesi onkin parempi äänen johdattaja kuin ilma, ja ääni etenee siinä neljä kertaa nopeammin.
Tällöin maaperä alkoi viettää melko jyrkästi. Valo muuttui sävyltään tasaiseksi. Laskeuduimme arviolta sata metriä syvemmälle kymmenen ilmakehän paineeseen. Mutta sukellusvarusteeni oli tehty näitä olosuhteita silmälläpitäen, joten en kärsinyt ollenkaan tästä paineesta. Tunsin vain eräänlaista jäykkyyttä sormissani ja sekin hankaluus hävisi nopeasti. Ruumiillista väsymystä en liioin huomannut, vaikka sen olisi pitänyt tuntua tällä kaksituntisella kävelymatkalla panssaripukuun tottumattomassa kulkijassa. Veden tukemat liikkeet suoritin yllättävän helposti.
Kolmensadan jalan syvyyteen ehdittyäni näin vielä kerran auringonsäteet, vaikka heikosti. Niiden häikäisevää kirkkautta oli seurannut punertava hämärä, päivän ja yön himmeähkö välivaihe. Näimme sentään vielä riittävän selvästi liikkua, eikä meidän tarvinnut sytyttää Ruhmkorff-lamppuja.
Kapteeni Nemo pysähtyi. Hän odotti minua rinnalleen ja osoitti sormellaan jonkin matkan päässä häämöittävää tummaa ryteikköä.
Crespon saaren metsät! päättelin itsekseni.
Enkä erehtynytkään.
VEDENALAINEN METSÄ
Olimme siis saapuneet lähelle sitä metsää, joka varmaankin oli kapteeni Nemon suunnattoman alueen kauneimpia. Hän piti sitä omanaan, ja sovellutti siihen samoja oikeuksia, joihin ensimmäiset ihmiset turvautuivat asutun maailman alkuaikoina. Kukapa olisikaan voinut kiistää häneltä tätä merenalaista omaisuutta? Kukapa toinen häntä rohkeampana olisi kyennyt kirves kädessä rastimaan tietä tähän sankkaan pimentoiseen viidakkoon? Tässä metsässä kasvoi puumaisia ruohoja, ja astuttuamme niiden komeaan holvistoon minua oudostutti ensi näkemältä oksien asento, jollaista en ollut siihen asti koskaan nähnyt.
Mikään pohjaa peittävistä ruohikoista, mikään puumaisten kasvien törröttävistä haarautumista ei ulottunut, taipunut tai häilynyt vaakasuorassa tasossa. Kaikki kurkottivat valtameren pintaa kohden. Ei kuitua, ei säiettä, ei pienintäkään, joka ei olisi seissyt suorana kuin teräspuikko. Ruskolevät ja liaanit versoivat jäykkään, pystysuoraan suuntaan siinä paineessa, joka tässä niitä luovassa ympäristössä vallitsi. Ne seisoivat liikkumattomina ja kun työnsin niitä kädelläni syrjään, oikenivat ne heti entiseen asentoonsa. Täällä vallitsi kohtisuora suuntaus.
Totuin pian tähän outoon asentoon ja meitä ympäröivään puolipimeään. Maaperä oli kivikkoista ja sen teräväsärmäisiä kivipaasia oli vaikea väistää. Merenalainen kasvillisuus näytti täällä jotenkin täydelliseltä, rikkaammaltakin kuin pohjoisessa tai troopillisessa vyöhykkeessä, missä sen tuotteet ovat harvalukuisemmat. Mutta jonkin ajan kuluttua jouduin vastoin tahtoani sekoittamaan eri elinmuodot toisiinsa ja pitämään zoofyyttejä hydrofyytteinä ja eläinmuotoja kasveina. Kukapa ei siinä erehtyisi? Kasvi- ja eläinkunta hipovat toisiaan tässä merenalaisessa maailmassa!
Kaikki kasvikunnan tuotteet pysyttelivät maaperässä vain näennäisten juurien avulla. Juurettomina, vailla tukevaa runkoa, piittaamatta hiekasta, simpukoista, kuoriaisista, somerkivistä, jotka niitä kannattelevat, ne vaativat maalta vain tukea eivätkä elinvoimaa. Nämä kasvit ovat oman itsensä tulos, ja niiden elämän perusta on vedessä, joka pitää niitä pystyssä ja ravitsee. Useimmilla kasveilla oli lehtinä vain oudonmuotoisia liuskoja, joiden väriasteikko oli rajoitettu, esittäen vain ruusunpunaista, karmiinia, vihreää, oliivinväriä, keltaista ja ruskeaa. Täällä näin luonnossa Nautiluksessa huomaamiani kuivattuja näytteitä, viuhkamaisesti levinneitä riikinkukko-leviä, jotka näyttivät kiihottavan vihuria, helakoita keramioita, laminaareja, kurkottamassa nuoria, syötäviä vesojaan, rihmamaisia paisuvia nerecystejä, joiden latvat kohosivat viidentoista metrin korkeuteen, kimpuiksi ryhmittyneitä paksukärkisiä acetabuleja ja joukoittain muita pelagisia kasveja, kaikki kukinnottomia. "Omituinen muodottomuus, kummallinen ympäristö", on muuan nerokas luonnontutkija sanonut, "missä eläinkunta kukkii ja missä kasvikunta ei kuki!"
Näiden erilaisten, kooltaan lauhkean vyöhykkeen puita muistuttavien puumaisten kasvien väliin ja niiden kosteaan siimekseen oli kasaantunut todellisiksi pensaikoiksi eläviä kukkia, zoofyyttijonoja, joiden yläpuolella monipoimuiset meandrinit helottivat, kellertäviä caryofylleja läpikuultavine lonkeroineen, nurmikoksi kasvaneita zoanthereja ja tämän mielikuvan täydennykseksi kärpäskalat pyyhälsivät oksalta toiselle kuin kolibriparvi, ja takkukitaiset, sälösuomuiset lepissacanthit, lentosimpukat ja monocentrit pyrähtivät edestämme liikkeelle kuin parvi kurppia.
Kellon osoittaessa yhtä kapteeni Nemo viittasi pysähtymään. Omasta puolestani olin keskeytykseen hyvin tyytyväinen, ja me heittäydyimme pitkäksemme alarioitten muodostamaan lehtimajaan, nuolen tavoin pystyssä törröttävien hentojen rönsyjen sekaan.
Lepohetki tuntui minusta suloiselta. Puuttui vain keskustelun viehätys. Mutta oli mahdotonta puhella, yhtä mahdotonta vastailla. Siirsin ison kuparipääni Conseilin pään viereen. Näin kelpo toverini silmien kiiltävän tyytyväisyydestä, ja ilonsa ilmaisuksi hän nyökäytti mitä lystillisimmällä tavalla päätänsä metallikuvussaan.
Neljä tuntia kestäneen kävelyn jälkeen minua oudostutti aika lailla, ettei nälkä vaivannut ollenkaan. En osaa sanoa, mistä se johtui. Mutta sen sijaan tunsin voittamatonta halua nukkua, kuten käy kaikkien sukeltajien. Silmäni ummistuivatkin pian paksujen lasien takana, ja niin vaivuin vastustamattomaan horrostilaan, jonka äskeinen marssi vain oli kyennyt estämään. Kapteeni Nemo ja hänen tanakka toverinsa, jotka lojuivat tässä läpikuultavassa kristallissa, näyttivät meille hyvää esimerkkiä.
En osaa arvioida, kuinka kauan sikeää untani oli kestänyt, mutta herätessäni minusta näytti, että aurinko oli painumassa taivaanrannalle. Kapteeni Nemo oli jo herännyt, ja minäkin rupesin verryttelemään jäseniäni, mutta silloin muuan odottamaton ilmiö pani minut ponnahtamaan pystyyn.
Parin askeleen päässä minusta muuan toista metriä korkea kummituseläin, merihämähäkki, tuijotti minuun luihuilla silmillään valmiina syöksymään kimppuuni. Vaikka varusteeni olivatkin kyllin paksut puolustamaan minua tuon ilkiön puraisuilta, kavahdin kauhistuneena taaksepäin. Conseil ja Nautiluksen matruusi havahtuivat tällöin. Kapteeni Nemo osoitti miehelleen tuota inhottavaa kuoriaisotusta. Pyssynperällä sivallettu isku nujersi sen maahan siinä samassa, ja sitten näin, kuinka kummituksen pelottavat raajat vääntelehtivät hirveissä kuolintuskissa.
Tämä tapaus pani minut ajattelemaan, että näissä pimeissä syvyyksissä voi piileskellä toisia pelottavampiakin otuksia, ja ettei sukelluspukuni kenties kykenisikään suojaamaan minua niiden hyökkäyksiltä. Siihen saakka en ollut ajatellutkaan sellaista mahdollisuutta ja päätinkin sen vuoksi olla tästä lähin varuillani. Arvelin muuten, että äskeinen levähdys merkitsi kävelyretken päätekohtaa. Mutta erehdyin. Sen sijaan että olisi pyörretty takaisin Nautilukselle, kapteeni Nemo jatkotkin rohkeaa taivallustaan.
Maaperä vietti edelleen, sen kaltevuus jyrkkeni yhä, ja me painuimme yhä syvemmälle. Kello kolmen tienoissa jouduimme ahtaaseen korkeitten kallioseinien väliin kovertuneeseen solaan arviolta sadanviidenkymmenen metrin syvyyteen. Kojeittemme erikoislaadun turvin olimme ylittäneet yhdeksälläkymmenellä metrillä sen rajan, jonka luonto tuntui panneen kaikille ihmisten tekemille merenalaisille löytöretkille.
Sanoin sataviisikymmentä metriä, vaikken voinutkaan millään kojeella mitata tätä välimatkaa. Mutta tiesin, että kirkkaimmissakaan merissä auringonsäteet eivät voi tunkeutua syvemmälle. Ja juuri tällöin pimeys muuttui täydelliseksi. Esineitä ei erottanut enää kymmenen askeleen päästä. Kuljin haparoiden eteenpäin. Mutta äkkiä näin kirkkaasti valaisevan tuikkeen. Kapteeni Nemo oli pannut sähkölaitteensa toimimaan. Hänen seuralaisensa teki samoin. Conseil ja minä noudatimme heidän esimerkkiään. Väänsin ruuvia, jolloin induktiojohto yhtyi lasikierukkaan. Neljän lamppumme hohde valaisi merta kahdenkymmenenviiden metrin laajuiselta alalta.
Kapteeni Nemo tunkeutui yhä syvemmälle metsän uumeniin. Puumainen kasvillisuus kävi vielä heikommaksi. Huomasin kasvikunnan edustajien häviävän nopeammin kuin eläinmaailman. Pelagisia kasveja ei näkynyt enää jo karuksi muuttuneella maaperällä, mutta zoofyyttejä, niveleläimiä, nilviäisiä ja kaloja esiintyi yhä runsain määrin.
Tulin ajatelleeksi, että Ruhmkorff-kojeitten valon pitäisi oikeastaan houkutella lähellemme synkkien syvyyksien asukkaita. Mutta mikäli niitä oli, ne pysyttelivät valitettavan kaukana metsästäjästä. Monesti näin kapteeni Nemon pysähtyvän ja kohottavan pyssyn poskelleen. Tähdättyään hetkisen hän kuitenkin heitti ampumisen sikseen ja jatkoi kulkuaan.
Vihdoin kello neljän tienoissa tämä ihmeellinen retki päättyi. Edessämme kohosi komea kallioseinä, jättiläismäisten kivipaasien kasautuma, suunnaton graniittipinta, jossa näkyi pimeitä onkaloita, mutta ei ainoatakaan kiivettäväksi sopivaa ulkonemaa.
Siinä oli Crespon saaren rantakallio, maata.
Kapteeni Nemo pysähtyi äkkiä. Hän viittasi meitäkin pysähtymään, ja vaikka olinkin perin halukas yrittämään kiipeämistä, täytyi minun pysähtyä. Tähän loppui kapteeni Nemon alue. Hän ei halunnut astua valtakuntansa rajan yli. Tuolla puolen oli se maapallon osa, jota hänen jalkansa ei saanut tallata.
Nyt alkoi paluu. Kapteeni Nemo asettui pienen joukkonsa etunenään ja valitsi suunnan empimättä. Olin huomaavinani, ettemme nyt marssineet samaa tietä palataksemme Nautilukseen. Uusi tie, hyvin jyrkkä ja sikäli työläs kulkea, kohosi selvästi merenpinnalle päin. Mutta nousu ylempiin vesikerroksiin ei tapahtunut niin äkkiä, että paine olisi vähentynyt liian nopeasti, mikä olisi aiheuttanut elimistöllemme vakavia vaurioita ja sisäisiä, vaikeita vammoja, kuten usein käy sukeltajille. Alkoi tulla jälleen valoisaa. Kun aurinko oli laskenut melko matalalle, näyttäytyi esineissä jälleen valon hajaantumisen synnyttämä spektrireuna.
Kymmenen metrin syvyydessä liikuimme kaikenlaisten pikku kalojen keskellä, joita oli tiheämmässä kuin taivaan lintuja, ja jotka kiitivätkin nopeammin, mutta pyssynluodille soveliasta vedenriistaa ei ollut vielä osunut tiellemme.
Mutta äkkiä näin kapteenin aseen kohoavan tähtäysasentoon ja suuntautuvan pensaikossa liikkuvaan otukseen. Ase laukesi, kuulin heikkoa suhinaa, ja ammuttu eläin putosi parin askeleen päähän meistä.
Se oli komea merisaukko, vedeneläjä, ainoa nelijalkainen, joka asustaa yksinomaan vedessä. Tämä puolentoista metrin pituinen peto oli varmaankin hyvin kallisarvoinen saalis. Sen selkäpuolelta kastanjanruskea ja vatsapuolelta hopeanhohtava nahka oli sitä ihanaa turkistavaraa, joka on hyvin kysyttyä Venäjän ja Kiinan markkinoilla. Karvan hienous ja välke takasi sen arvoksi vähintään kaksituhatta frangia. Ihastelin kauan tuota omituista imettäväistä, jonka pyöreässä päässä on lyhyet korvat, pyöreät silmät ja valkoiset kissanviikset ja jolla on kynnelliset räpyläjalat ynnä tupsumainen häntä. Tämä kalastajien vainoama ja pyydystämä kallisarvoinen petolaji käy yhä harvinaisemmaksi, ja se onkin vetäytynyt Tyynen meren pohjoisosiin, missä se todennäköisesti pian häviää sukupuuttoon.
Kapteeni Nemon seuralainen nosti otuksen olalleen, ja sitten jatkettiin taas matkaa.
Kokonaisen tunnin taivalsimme laakeaa hiekkatasankoa. Toisin paikoin se kohosi kaksi metriä merenpinnan alapuolelle. Silloin havaitsin vedenkalvossa selvän heijastuskuvamme ylösalaisin kääntyneenä ja päämme päälle ilmestyi toinen miesjoukko, joka tarkalleen matki liikkeitämme ja eleitämme, paitsi että se kulki pää alaspäin ja jalat ilmassa.
Muuten näytti paksuja pilviä kasaantuvan ja haihtuvan nopeasti meren pinnalla, mutta tarkemmin harkitessani käsitin, että nuo luulotellut pilvet olivatkin vain pitkien pohjalaineitten erivahvuisia harjoja. Olinpa huomaavinani myöskin lakkapäitä, joita murtuneesta aallosta pärskähteli pinnalle. Ne saattoivat olla myöskin isojen lintujen varjoja, kun ne liihoittelivat päämme päällä ja sipaisivat nopeasti siivellään vedenkalvoa.
Silloin jouduin näkemään kauneimman laukauksen, mikä milloinkaan on vavahduttanut metsästäjän sydäntä. Muuan iso, leveäsiipinen lintu lähestyi leijuen meren pintaa selvästi näkyvänä. Kapteeni Nemon seuralainen tähtäsi ja ampui, kun lintu oli vain parin kolmen metrin päässä laineilta. Otus putosi kuolleena mereen ja painui suoraan taitavan metsästäjän eteen, joka korjasi sen talteen. Lintu oli albatrossi, lajinsa kaunein yksilö, pelagisten lintujen komea edustaja.
Tämä välikohtaus ei keskeyttänyt matkaamme. Pari tuntia marssimme milloin hiekkatasankoa, milloin työläästi vaellettavaa lakeutta. Suoraan sanoen en olisi jaksanut enää kauempaa, mutta silloin huomasin valontuikkeen, joka noin puolen kilometrin päässä rikkoi veden pimennon. Se oli Nautiluksen valosuihku. Vielä kymmenkunta minuuttia, ja me olisimme perillä. Silloin saisin hengittää täysin keuhkoin, sillä minusta tuntui, että säiliössäni oli ilma jo lopen köyhää hapesta. Mutta en osannut ottaa lukuun tapahtumaa, joka hieman viivästyttäisi saapumistamme.
Olin jättäytynyt parikymmentä askelta taemmaksi. Silloin näin kapteeni Nemon syöksyvän minua kohden. Jäntevällä kädellään hän painoi minut maahan. Hänen seuralaisensa teki saman tempun Conseilille. Ensin en tiennyt mitä ajatella tästä äkillisestä hyökkäyksestä, mutta rauhoituin heti huomatessani kapteeninkin heittäytyneen vierelleni liikkumattomaksi.
Viruin siis pohjalla ajokasmättäitten suojassa. Kohottaessani hieman päätäni näin suunnattomien möhkäleitten kiitävän kohisten ohitseni valaisten tienoon fostorimaisella hohteella.
Veri hyytyi suonissani! Tunsin hätyyttäjämme pelottaviksi haikaloiksi. Siinä liikkui pari tintorettoa, hirvittäviä petokaloja, joilla on suunnaton pyrstö, tuijottava, lasimainen katse ja joiden turvan pielissä olevista rei'istä erittyy fosforinhohteista kinaa. Tulta suitsevia kummituksia, jotka voivat kokonaisen ihmisen rautaisilla leuoillaan rusentaa! En tiedä, ajatteliko Conseil niiden luokittamista, mutta minä puolestani tarkkasin niiden hopeanvalkoista vatsaa, pelottavaa, hampaitten täyttämää kitaa melko vähän tieteelliseltä kannalta ja pikemminkin uhrina kuin luonnontutkijana.
Kaikeksi onneksi nämä raatelevat pedot näkevät huonosti. Ne sujahtivat ohi meitä huomaamatta, sipaisten meitä ruskeahkoilla evillään, ja näin me vältimme kuin ihmeen avulla vaaran, joka ihan varmasti oli uhkaavampi kuin tiikerin tapaaminen keskellä aarniometsää.
Sitten saavuimme Nautiluksen kupeelle sähkövalon opastamina. Ulko-ovi oli jäänyt avoimeksi ja kapteeni Nemo sulki sen heti kun olimme astuneet ensimmäiseen komeroon. Sitten hän painoi erästä nappia. Kuulin pumppujen työskentelevän laivan sisäosissa, tunsin veden laskevan ympärilläni, ja muutaman hetken perästä koppi oli aivan tyhjä. Sisäovi avautui ja me siirryimme pukuhuoneeseen.
Sukeltajanpuvut riisuttiin vaivalloisesti yltämme, ja lopen uupuneena, väsymyksen ja uneliaisuuden näännyttämänä hoipuin hyttiini yhä vielä ihmetellen äskeistä merenalaista seikkailuretkeä.
KUUSITOISTATUHATTA KILOMETRIÄ TYYNEN MEREN ALITSE
Seuraavana aamuna, marraskuun 18. päivänä, olin jo täysin toipunut eilispäivän rasituksista ja nousin kävelykannelle juuri kun Nautiluksen yliperämies lausui tavanomaiset sanansa. Juolahti mieleeni, että hänen lauseensa oli tilannetiedotus tai oikeammin, että se merkitsi: "Mitään ei näkyvissä."
Meri oli tosiaankin autio, ei vilahdustakaan purjeista näköpiirissä. Crespon saaren kunnaat olivat kadonneet yön aikana. Meri, joka imee prisman muut värit paitsi sinistä, heijasti sineä kaikilla suunnilla ja puki kaikki ihmeelliseen indigoverhoon. Leveäraitainen, tasainen läike ilmestyi keinuville aalloille.
Ihastelin tätä suurenmoista näkyä, kun kapteeni Nemo tuli paikalle. Hän ei ollut huomaavinaan minua ja alkoi tehdä tähtitieteellisiä havaintoja. Siitä puuhasta selvittyään hän meni nojaamaan heijastuskopin seinämää vasten ja suuntasi tarkkaavan katseensa valtameren äärettömille lakeuksille.
Sillä välin oli kannelle noussut parisenkymmentä Nautiluksen merimiestä, kaikki voimakasta, rotevaa väkeä. He tulivat kokemaan verkkoja, jotka oli yöllä heitetty mereen. Nämä merimiehet edustivat selvästi eri kansallisuuksia, vaikka kaikissa ilmenikin eurooppalaisen rodun leima. Ellen erehdy, olin tuntevinani irlantilaisia, ranskalaisia, jonkun slaavin ja yhden kreikkalaisen. Miehet olivat muuten niukkasanaisia ja puhuivat keskenään vain sitä outoa murretta, jonka alkuperää en voinut edes kuvitella. Minun ei kannattanut kysellä heiltä mitään.
Verkot vedettiin kannelle. Ne olivat eräänlaisia naarahaaveja, jollaisia käytetään Normandian rannikolla, avaria rysiä, joita kelluva poikkipuu ja verkon sisäsilmiin pujotettu vanne pitävät raollaan. Nämä rautakintaillaan liukuvat rysät lakaisivat valtameren pohjaa ja keräsivät sisäänsä kaikki niiden tielle osuneet meren antimet. Tänä päivänä niihin oli kasaantunut näiden kalaisten vesien omituisia näytteitä, taskurapuja, jotka koomillisten liikkeittensä vuoksi voisivat kelvata ilveilijäin maailmaan, mustia, tuntosarvien somistamia commersoneja, aaltoviivaisia punaraitaisia sarvikaloja, puolikuun muotoisia möhkäkaloja, joiden sappi on äärettömän kitkerää, eräitä oliivinvihreitä nahkiaislajeja, hopeasuomuisia makrorinkkeja, trichiureja, joiden sähköiskut ovat yhtä voimakkaat kuin sähköankeriaan tai sähkörauskun, ruskeitten poikkijuovien koristamia suomu-notoptereja, vihertäviä turskakaloja, monenmonia gobie-lajeja ym., joukossa hieman kookkaampiakin, kuten metrin pituinen, isopäinen caranx-makrilli, kauniita boniittimakrilleja, sinivivahteisia ja hopeanheleitä, ja kolme komeaa tonnikalaa, joiden nopealiikkeisyys ei ollut pelastanut niitä nuotan kahmaisulta.
Saaliin painon arvioin yli tuhanneksi naulaksi. Se oli hyvä, mutta ei yllättävä tulos. Nämä nuotat laahautuvat vedessä monen tunnin ajan ja kaappaavat punosvankilaansa kokonaisen vesieläimistön. Meiltä ei siis puuttuisi hyvänlaatuisia elintarpeita, sillä Nautiluksen kulkunopeus ja sähkövalon houkutusvoima uudistaisivat varaston tarpeen mukaan.
Nämä erilaiset meren antimet syydettiin tuota pikaa kansiluukusta ruokasäiliöihin, toiset syötäväksi tuoreena, toiset säilöön pantavaksi.
Kun kalastuspuuhasta oli selvitty ja ilmasäiliöt täytetty, arvelin Nautiluksen ryhtyvän jatkamaan merenalaista matkaansa ja valmistauduin jo laskeutumaan hyttiini, mutta silloin kapteeni Nemo kääntyi minuun päin ja sanoi enemmittä valmisteluitta:
– Silmäilkää tätä valtamerta, herra professori, ja myöntäkää, että se on luotu todellista elämää varten. Eikö sillä ole vihan ja hellyyden hetkiä? Eilen se kävi nukkumaan kuten mekin, ja tänään se herää rauhallisen yön jälkeen.
Ei hyvää huomenta, ei hyvää iltaa! Olisi voinut luulla, että tuo omituinen mies vain jatkoi aikaisemmin aloittamaamme keskustelua.
– Katselkaa, hän pitkitti, – se havahtuu auringon hyväilyyn. Sen elämä uusiintuu päivittäin. Sen elimistön toimintaa on huvittava tutkia. Sillä on valtimo, verisuonet ja nytkähtelevät lihakset. Olen samaa mieltä kuin Maury, joka on keksinyt siinä samanlaisen kiertokulun kuin on eläimissä verenkierto.
Kapteeni Nemo ei varmaankaan odottanut minulta vastauksia ja minusta tuntui tarpeettomalta sanoa hänelle: "niinpä kyllä" tai "ihan varmasti" tai "olette oikeassa". Hän puhelikin itsekseen, vaieten pitkäksi tuokioksi jokaisen lauseensa jälkeen. Se oli ääneen lausuttua mietiskelyä.
– Niin, hän virkkoi, – valtameressä tapahtuu todellinen kiertokulku, ja saadakseen sen syntymään Luojan on tarvinnut vain monistaa siinä lämpö, suola ja mikroskooppiset eliöt. Lämpö aiheuttaa eri tiheysasteet, jotka puolestaan synnyttävät veden vuorottaiset liikkeet. Haihtuminen, jota ei tapahdu ollenkaan napavyöhykkeellä, mutta joka on erittäin tehokas päiväntasaajan seuduilla, saa aikaan alituisen vaihdon trooppisten ja napaseutujen vesien välillä. Minä olenkin huomannut tuon ylhäältä alas ja alhaalta ylös käyvän virtauksen, joka on valtameren selvää hengitystä. Olen nähnyt merenpinnalla lämmenneen vesimolekyylin painuvan syvyyksiin, saavuttavan suurimman tiheytensä neljässä lämpöasteessa, jäähtyvän vielä jonkun verran, tulevan kevyemmäksi ja kohoavan pinnalle takaisin. Navalla saatte havaita tämän ilmiön seuraukset ja pääsette kokemaan, miksi kaikkea harkitsevan luonnon säätämän lain mukaan jäätyminen ei voi milloinkaan tapahtua muualla kuin pinnalla.
Kapteeni Nemon lopetellessa lausettaan ihmettelin itsekseni: Navalla! Väittääkö tuo uhkarohkea mies voivansa viedä meidät sinne saakka?
Kapteeni oli vaiennut ja silmäili nyt elementtiä, jota hän oli tutkinut näin juurtajaksain ja hellittämättä. Sitten hän jatkoi:
– Meressä on suoloja runsaat määrät, herra professori. Jos kerättäisiin kaikki mereen liuennut suola, saataisiin lähes kolmensadan miljoonan kuutiokilometrin suuruinen suolamöhkäle, joka maapallolle levitettynä muodostaisi kymmenen metriä korkean kerroksen. Älkää luulko, että suolan esiintyminen on vain luonnon oikkua. Ei. Se tekee meriveden haihtumiskyvyn heikommaksi ja estää tuulia riistämästä merestä liian suuria höyrymääriä, jotka jähmettyessään peittäisivät lauhkeat vyöhykkeet veden paisumustulvaan. Suunnaton säätäjä, tasapainon määrääjä maapallon yleisessä taloudessa!
Kapteeni Nemo vaikeni, nousi ja asteli jonkin aikaa kävelykannella. Sitten hän palasi luokseni ja virkkoi:
– Yhtä tärkeä tehtävä on suotu infusoorioille, niille biljoonille pikkueliöille, joita on yhdessä pisarassa miljoonittain ja yhdessä milligrammassa kahdeksansataatuhatta. Ne imevät itseensä meren suolaa, käyttävät veden kiinteitä aineksia ja oikeina kalkkimantereitten rakentajina luovat erilaisia koralleja. Kivennäisaineksestaan vapautunut vesipisara kevenee, kohoaa pinnalle, imee itseensä haihtumisesta erittyneitä suoloja, tulee raskaammaksi, painuu syvemmälle ja tuo pikkueliöille uutta ainesta sulatettavaksi. Siitä johtuu ylös- ja alaspäin suuntautuva kaksoisvirta, alituinen liike, alituinen elämä, kiinteämpi kuin mannermaalla, rehevämpi, loputtomampi, rehoittaen kaikissa valtameren osissa, siinä ympäristössä, joka on ihmiselle kuoleman valtakunta, mutta elämän kehto lukemattomille eläimille – ja minulle.
Puhuessaan kapteeni innostui, ja hänen sanansa liikuttivat mieltäni syvästi.
– Se se onkin todellista elämää! hän jatkoi. – Ja minä kuvittelen voitavan rakentaa joskus vedenalaisia siirtoloita, meren asumuksia, jotka Nautiluksen tavoin kohoavat aamuisin pinnalle hengittämään, vapaita kaupunkeja, mikäli sellaisia on, riippumattomia keskuksia! Ja sittenkin, kukapa tietää, eikö joku yksinvaltias...
Kapteeni Nemo keskeytti lauseensa voimakkaaseen käden huitaisuun. Sitten kuin karkoittaakseen jonkin ikävän ajatuksen hän kysyi minulta äkkiä:
– Herra Aronnax, tiedättekö, kuinka syvä valtameri on?
– Tiedän vain sen, kapteeni, mitä suuret mittaukset ovat saaneet selville.
– Voitteko mainita niistä jotakin, jotta saisin tarpeen tullen ne todeta?
– Joitakin numerotietoja muistan. Ellen erehdy, on Atlantin pohjoisosien keskisyvyydeksi havaittu kahdeksantuhattakaksisataa metriä ja Välimeren kaksituhattaviisisataa metriä. Atlantin eteläosissa 35:nnellä leveysasteella tehdyt tarkat mittaukset ovat antaneet tulokseksi kaksitoistatuhatta, neljätoista tuhattayhdeksänkymmentäyksi ja viisitoistatuhatta sataneljäkymmentäyhdeksän metriä. Jos kuvitellaan merenpohja tasoitetuksi, tulisi meren keskisyvyydeksi noin seitsemän kilometriä.
– Hyvä on, herra professori, vastasi kapteeni Nemo, – toivoakseni voimme näyttää teille jotakin parempaa. Osoitan teille piakkoin, että keskisyvyys tässä Tyynen meren osassa on vain neljätuhatta metriä.
Tämän sanottuaan kapteeni Nemo siirtyi kansiluukulle ja katosi portaille. Minä seurasin häntä ja menin hyttiini. Potkuri pantiin heti käyntiin, ja loki osoitti tuntinopeudeksi kaksikymmentä meripenikulmaa.
Seuraavina päivinä ja viikkoina kapteeni Nemo näyttäytyi perin harvoin. Tapasin hänet joskus kuin sattumalta. Yliperämies kävi säännöllisesti merkitsemässä karttaan asemamme, joten saatoin joltisenkin tarkoin seurata Nautiluksen matkaa.
Conseil ja Ned Land viettivät pitkät rupeamat minun seurassani. Conseil oli kertonut ystävälleen eräretkemme ihmeistä, ja kanadalainen pahoitteli, kun ei ollut liittynyt seuraamme. Mutta minä toivoin, että tulisi uusi tilaisuus päästä retkeilemään valtamerien metsissä.
Miltei joka päivä ison salongin ikkunaluukut avattiin moneksi tunniksi, emmekä väsyneet katselemaan meren salaperäistä maailmaa.
Nautiluksen yleissuunta oli kaakkoinen, ja alus pysytteli sadan ja puolentoista sadan metrin syvyydessä. Mutta eräänä päivänä jostakin minulle käsittämättömästä oikusta se työntyi viistotasojensa avulla vinosti alaspäin ja painui kahdentuhannen metrin syvyyteen. Lämpömittari näytti tällöin 4 astetta lämmintä, jollainen lämpömäärä näyttää näissä syvyyksissä olevan sama kaikilla leveysasteilla.
Marraskuun 26. päivänä kello kolme aamulla Nautilus katkaisi Kravun kääntöpiirin 172:nnen pituusasteen kohdalla. Marraskuun 27. päivänä se sivuutti Sandwich-saariryhmän, missä kuuluisa Cook sai surmansa helmikuun 14. päivänä 1779. Olimme silloin edenneet lähtökohdastamme yhdeksäntoistatuhattaviisisataa kilometriä. Kun aamulla nousin kävelykannelle, näin kahden meripenikulman päässä tuulen alla Havaijin, saariryhmän huomattavimman saaren. Erotin selvästi sen viljellyn rantaosan, vuorijonot, jotka kulkevat rannan suuntaan, ja sen tulivuoret, joista mahtavin, Mauna Kea, kohoaa viidentuhannen metrin korkeuteen. Näiltä aluevesiltä nuotat saalistivat monien kalanäytteitten ohella myöskin flabellarioita, kummanlaisiksi käpristyneitä polyyppejä, joita tapaa erikoisen runsaasti näissä valtameren osissa.
Nautiluksen suunta pysyi yhä kaakkoisena. Päiväntasaajan poikki kuljettiin joulukuun 1. päivänä 142:nnen pituusasteen kohdalla ja saman kuun 4:ntenä, nopean matkan jälkeen, jolloin ei sattunut mitään mainittavampaa, sivuutettiin Marquesas-saaret. Kolmen penikulman päässä, 80° 57' eteläistä leveyttä ja 139° 32' läntistä pituutta, näin tämän Ranskan hallussa olevan saariryhmän tärkeimmän saaren, Nukahivan, Martin-nimisen kärjen. Erotin vain metsän peittämät vuoret, jotka kuvastuivat näköpiiriä vasten, sillä kapteeni Nemo ei halunnut lähestyä maita. Näillä vesillä saatiin nuottaan kauniita kalalajeja, choryphenejä, joilla on taivaansiniset evät ja kullankeltainen pyrstö ja joiden liha on vertaistaan vailla, miltei suomuttomia, mutta maultaan herkullisia hologymnoseja, luuleukaisia ostorhinkkeja, kellahtavia makrillin veroisia thasardeja, yleensä kaloja, joita kyllä kannatti lajitella laivan ruokasäiliöön.
Sivuutettuamme nämä Ranskan lipun suojaamat kauniit saaret, Nautilus kulki joulukuun 4. ja 11. päivän välisenä aikana lähes kaksituhatta meripenikulmaa. Tämän matkan merkittävimpänä seikkana mainittakoon, että tapasimme suunnattoman parven kalmareja, omituisia nilviäisiä, jotka ovat läheistä sukua mustekaloille. Ranskalaiset kalastajat nimittävät niitä "sarvipäiksi". Ne kuuluvat pääjalkaisten luokkaan ja kaksikiduksisten heimoon mustekalojen ja argonauttien mukana. Näitä merieläimiä tutkivat eritoten vanhanajan luonnontieteilijät, ja niistä saivat Ateenan torin kaunopuhujat monen monta vertauskuvaa ja äveriäät kansalaiset pöydälleen suurenmoisia ruokalajeja, mikäli on uskomista ennen Gallienusta eläneen kreikkalaisen lääkärin Atenaioksen sanoihin.
Joulukuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä Nautilus tapasi tämän öisin liikuskelevan nilviäislauman. Niitä oli miljoonittain. Ne olivat matkalla lauhkeasta vyöhykkeestä lämpöisempään ja kulkivat sillien ja sardiinien vanavedessä. Paksujen kristallilasien takaa katselimme, kun ne uivat takaperin tavattoman nopeasti liikkumisputkensa avulla, tavoitellen kaloja ja nilviäisiä, ahmien pienempiään ja joutuen isompien saaliiksi ja häilytellen uskomattomassa rykelmässä kymmentä jalkaansa, jotka luonto oli sijoittanut niiden päähän kuin joksikin pullottavista käärmeistä muodostuneeksi tukkalaitteeksi. Nopeakulkuinen Nautilus kiiti monta tuntia tässä nilviäislaumassa ja nuotat saalistivat niitä suunnattomat määrät. Niiden joukossa näin kaikki ne yhdeksän lajia, jotka d'Orbigny on luokitellut tämän suvun Tyynen meren edustajiksi.
Tällä matkalla meri siis tarjosi taukoamatta suurimmat ihmeensä katseltavaksi. Se esitti loputtomasti uusia muotoja. Se muutti näyttämöasetusta ja koristelua silmiemme nautinnoksi, ja meidät oli kutsuttu, ei ainoastaan ihastelemaan Luojan töitä itse vedessä, vaan lisäksi tunkeutumaan valtameren pelottavimpiin salaisuuksiin.
Joulukuun 11. päivänä istuin isossa salongissa lukemassa. Ned Land ja Conseil katselivat kirkkaaksi valaistua vettä raollaan olevista ikkunaluukuista. Nautilus lojui liikkumattomana. Sen vesisäiliöt olivat täynnä. Se oli tällöin tuhannen metrin syvyydessä, valtamerien harvaan asutulla alueella, missä vain jotkut isot kalat käväisevät.
Luin tällöin Jean Macen huvittavaa teosta. Vatsan palvelijat, ja nautin sen nerokkaista käänteistä, kun Conseil tuli keskeyttämään lukemiseni.
– Haluaisiko herra tulla hetkeksi tänne? hän sanoi omituisella äänellä.
– Mitä siellä on, Conseil?
– Herra katsokoon itse.
Nousin ja lähdin ikkunan ääreen.
Kirkkaassa sähkövalossa joku suunnaton, tumma, liikkumaton möhkäle riippui vedessä. Silmäilin sitä tarkasti ja koetin päästä selville tuon jättimäisen valaseläimen laadusta. Mutta äkkiä välähti aivoissani muuan ajatus.
– Laiva! huudahdin.
– Niin on, vastasi kanadalainen, – rikinsä menettänyt, pohjaan uponnut laiva!
Ned Land ei erehtynyt. Edessämme virui muuan alus, jonka katkenneet vantit riippuivat vielä sinkilöissään. Runko näytti olevan yhä hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen muutama tunti sitten. Kolme parin jalan korkuista maston tynkää todisti, että laivan tuhon syynä oli ollut taklauksen menetys. Mutta maaten kyljellään se oli täyttynyt, ja se lojui yhä vasemmalle kallellaan. Surullinen näky tämä aaltoihin vaipunut hylky, mutta sitäkin murheellisempaa oli nähdä ihmisruumiita, jotka köysiin sidottuina viruivat sen kannella! Laskin niitä neljä – neljä miestä, joista yksi seisoi ruorirattaan edessä. Viidentenä oli naishenkilö, puoli ruumista ulkona perähytin kattoaukosta, pidellen lasta sylissään. Nainen oli nuori. Nautiluksen kirkkaassa valossa saatoin erottaa selvästi hänen kasvonsa, joita vesi ei vielä ollut turmellut. Kaikkensa ponnistaen hän kohotti päänsä päälle lasta, pikku raukkaa, joka oli kietonut kätösensä äidin kaulaan! Neljän merimiehen asento oli pöyristyttävä, sillä he olivat käpertyneet suonenvedon tapaisiin ponnisteluihin ja kuolleet yrittäessään turhaan vapautua köysistä, joilla heidät oli sidottu laivaan. Muita tyynempänä, kasvot kirkkaina ja kalvaina, harmahtava tukka otsalle valahtaneena, käsi tiukasti puristaen ruoriratasta perämies näytti yhä ohjaavan haaksirikkoutunutta kolmimastoaan valtameren syvyyksissä!
Mikä näky! Seisoimme mykkinä. Sydän jyskytti katsellessamme tuota hylkyä, joka oli kuin valokuvattu viimeisellä hetkellään!
Kun ankkuriköyden varassa kelluva Nautilus liukui uponneen laivan ohi, näin vilaukselta sen perälaudassa sanat:
FLORIDA, SUNDERLAND.
VANIKORO
Tämä kauhunäky ennusti Nautiluksen tapaavan matkallaan muitakin merionnettomuuksien todistuksia. Jouduttuamme samoamaan vilkasliikkeisillä kulkuväylillä näimme näet usein vesirajassa lahoavia laivanrunkoja ja syvemmällä pohjassa tykkejä, luoteja, ankkureita, kettinkejä ynnä tuhansittain muita ruosteen jäytämiä rautaesineitä.
Yhä kiitäen Nautiluksen mukana, missä elimme kuin ulkomaailmasta eristetyt vangit, näimme joulukuun 11. päivänä Paumotun saariryhmän, Bougainvillen "Vaaralliset saaret", jotka lähes kahdentuhannen kilometrin pituisena jonona ulottuvat itäkaakosta länsiluoteeseen 15° 30' ja 23° 50' eteläisen leveysasteen ja 125° 30' ynnä 151° 30' läntisen pituusasteen rajoittamalla alueella Ducien saaresta Lazarefin saareen. Tämän saariston pinta-ala on noin kuusituhatta neliömetriä ja siihen kuuluu kuutisenkymmentä saariryhmää, mm. Gambierin saaret, jotka Ranska on ottanut suojelukseensa. Ne ovat kaikki korallisaaria. Hidas, mutta tasaisesti jatkuva, polyyppien työskentelyn aiheuttama maan kohoaminen yhdistää ne joskus toisiinsa. Näin muodostunut uusi saari liittyy sitten naapurisaaristoihin ja viides mannermaa ulottuu silloin Uudesta Seelannista ja Uudesta Kaledoniasta Marquesas-saariin asti.
Esittäessäni eräänä päivänä tämän kuvitelman kapteeni Nemolle hän vastasi kylmäkiskoisesti:
– Maa ei kaipaa uusia mantereita, vaan uusia ihmisiä!
Sattumalta Nautilus osui sivuuttamaan Clermont-Tonnerren, joka on merkillisimpiä saaria tässä Minervan kapteenin Bellin vuonna 1822 löytämässä ryhmässä. Pääsin siis läheltä tutkimaan sitä madrepora-korallien rakennetta, jonka tuloksia tämän valtameren saaret ovat.
Madreporia ei saa sekoittaa muihin koralleihin. Niitä peittää kalkkikuoren kattama kudos, ja niiden rakenteen erilaisuus on saanut maineikkaan opettajani, Milne Edwardsin, luokittamaan ne viiteen ryhmään. Niitä pikku eliöitä, jotka rakentavat tällaista polyyppirunkoa, asustaa tuhansin miljoonin solukkojensa pohjalla. Niiden kalkkieritteistä sitten syntyy kallioita, särkkiä, luotoja, saaria. Toisinaan ne muodostavat pyörörenkaan, jonka sisälle jää allas tai pikku järvi, ja siitä on aukkoja johtamassa avomereen. Toisinaan niistä syntyy särkkävalleja, joita tapaa Uuden Kaledonian rannoilla ja eräitten Paumotu-saarten ympärillä. Toisin paikoin, kuten Reunion-saarilla ja Mauritiuksen lähistöllä, takkuiset särkät kohoavat korkeiksi kallioseiniksi, joiden vieressä valtameri on huomattavan syvä.
Sivuuttaessamme Clermont-Tonnerren vain parin kolmen kaapelinmitan päästä sain tilaisuuden ihastella näiden mikroskooppisten ahertajien jättimäistä aikaansaannosta. Saaren kallioseinät olivat erikoisten madreporalajien, milleporien, poriittien, asterien ja meandrinien, työtä. Nämä polyypit kehittyvät varsinaisesti meren alati kuohuilevissa pintakerroksissa, joten rakennustyö alkaa siis ylhäältä päin ja painuu verkalleen syvemmälle rakennuskuonan kasaantuessa yhä paksummaksi. Se on muuten Darwinin atollien kehittymistä selvittelevä teoria – minun käsittääkseni etevämpi sitä teoriaa, jonka mukaan madreporien työskentelyn pohjana ovat merenalaiset vuorenhuiput tai tulivuoret, joiden laki ulottuu parin kolmen jalan päähän merenpinnasta.
Pääsin tarkastamaan näitä kummallisia seinämiä varsin läheltä, sillä niiden kupeella pohjausnauha näytti yli kolmensadan metrin syvyyttä ja aluksemme sähkösuihku pani tuon välkkyvän kalkkipinnan kipunoimaan. Conseil kysäisi, kauanko näiden jättimäisten muurien rakennustyö oikeastaan kesti, ja ällistyi aika lailla, kun vastasin oppineiden arvelevan, että kasvu on noin kahdeksasosa tuumaa vuosisadassa.
– Näiden seinämien syntyminen on siis vaatinut...?
– Satayhdeksänkymmentäkaksituhatta vuotta, poikaseni. Se pidentää huomattavasti raamatun luomispäiviä. Kivihiilikerrosten syntyminen, toisin sanoin vedenpaisumuksen kaatamien metsien kivettyminen ja basalttikallioitten jäähtyminen ovat muuten vaatineet melkoista pitemmän ajan. Lisään kuitenkin, että raamatun päivät merkitsevät ajanjaksoja eivätkä suinkaan kahden auringonnousun välistä vuorokautta, sillä raamattu itsekään ei sijoita auringon syntymähetkeä luomistyön ensimmäiseksi päiväksi.
Kun Nautilus jälleen kohosi pinnalle, näin tuon matalan ja metsäisen Clermont-Tonnerren saaren kaikessa laajuudessaan. Sen madrepora-rinteet olivat ilmeisesti hedelmöittyneet tulvasateitten ja myrskyjen välityksellä. Jonakin päivänä oli rajusää kuljettanut naapurisaarista siemenen tälle kalkkipohjalle, jonka koloihin mädänneet kala- ja merikasvi-jätteet olivat muodostaneet hyvää multaa. Aaltojen ajelema kokospähkinä oli takertunut tähän uuteen rantaan. Siemen juurtui. Varttuva puu esti veden haihtumisen. Syntyi puro. Kasvillisuus versoi hiljakseen. Pikkueliöitä, toukkia, hyönteisiä kulkeutui paikalle toisilta saarilta tuulen kaatamien puiden mukana. Kilpikonnat tulivat laskemaan munansa saaren paahteisille rinteille. Linnut pesiytyivät nuoriin puihin. Sitä tietä elämä kehittyi, ja saaren vehmauden ja hedelmällisyyden houkuttelemana ilmestyi paikalle vihdoin ihminenkin. Näin muodostuivat nämä saaret, mikroskooppisten eliöitten suunnattomat aikaansaannokset.
Illan suussa Clermont-Tonnerre häipyi etäiseen autereeseen ja Nautiluksen kulkusuunta muuttui toiseksi. Sipaistuaan troopillista vyöhykettä Kauriin kääntöpiirin kohdalla 135° läntistä pituutta se kääntyi länsiluoteeseen ja ryhtyi viilettämään keskitrooppisia vesiä. Vaikka etelän kesäaurinko helotti täydellä voimallaan, emme kärsineet ollenkaan paahteesta, sillä kolmen-neljänkymmenen metrin syvyydessä lämpö ei kohoa kymmentä tai kahtatoista astetta korkeammalle.
Joulukuun 15. päivänä jätimme oikealle itään kauniit Seurasaaret ja ihanan Tahitin, Tyynen meren kuningattaren. Aamupäivällä erotin muutaman meripenikulman päässä tuulen alla sen korkeat vuorenhuiput. Meri antoi laivan ruokapöytään herkullisia kaloja, makrilleja, boniitteja, albikoreja sekä eräitä murenophisnimisiä merikäärmeen lajeja.
Nautilus oli taivaltanut tähän suuntaan kahdeksansataa meripenikulmaa. Loki merkitsi kuljetuksi matkaksi yhdeksän tuhattaseitsemänsataakaksikymmentä meripenikulmaa, kun alus tunkeutui Tonga- ja Samoa-saariryhmien väliin sivuuttaen siten tienoot, missä Argon, Portau-Princen ja Duke of Portlandin miehistöt tuhoutuivat ja La Pérousen ystävä kapteeni de Langle sai surmansa. Sitten tuli näkyviimme Fidsi-saaristo, missä villit alkuasukkaat teurastivat Unionin merimiehet ja Aimable-Josephinen päällikön kapteeni Bureaun Nantesista.
Tämä saariryhmä ulottuu neljäsataaneljäkymmentä kilometriä pitkänä pohjoisesta etelään ja neljäsataa kilometriä leveänä idästä länteen kuudennen ja toisen eteläisen leveysasteen sekä 174° ja 179° läntisen pituusasteen rajoittamana alueena. Siihen kuuluu melkoinen määrä saaria ja luotoja, joista huomattavimpia ovat Viti-Levun, Vanua-Levun ja Kandubonin saaret.
Tämän saariston löysi Tasman vuonna 1643, samana vuonna, jolloin Torricelli keksi ilmapuntarin ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Ratkaiskoon itsekukin, mikä näistä kolmesta tapahtumasta koitui ihmiskunnalle suurimmaksi siunaukseksi. Sittemmin käväisi siellä Cook vuonna 1774, d'Entrecasteaux vuonna 1793 ja vihdoin vuonna 1827 Dumont d'Urville, joka penkoi koko tämän saariryteikön. Nautilus sivuutti läheltä Wailea-lahden, sen näyttämön, jossa kapteeni Dillon, joka ensimmäisenä loi valaistusta La Pérousen salaperäiseen haaksirikkoon, sai kokea hirveitä seikkailuja.
Tämä lahti harattiin moneen otteeseen ja saaliiksi saatiin runsaat määrät verrattomia ostereita. Me söimme niitä miltei kohtuuttomasti avattuamme ne Senecan ohjeitten mukaan itse ruokapöydässä. Nämä nilviäiset kuuluvat Korsikassa yleisesti tunnettuun lajiin, jonka nimenä on Ostrea lamellosa. Wailea-lahden osterisärkkä oli varmaankin melko iso, ja elleivät monet tuhoisat seikat vaikuttaisi häiritsevästi, täyttäisivät nämä kasautumat pian koko lahden, sillä yhdessä ainoassa osteriyksilössä on laskettu olevan kaksi miljoonaa munaa.
Mestari Ned Land ei sentään joutunut katumaan ruokahaluaan tässä tilaisuudessa, mikä johtui siitä, että osteri on ainoa ruokalaji, joka ei pane vatsaa epäkuntoon. Tarvitaan näet vähintään kuusitoista tusinaa näitä nilviäisiä, ennen kuin kertyy se kolmensadanviidentoista gramman typpimäärä, joka on välttämätön ihmisen päivittäiseksi ravinnoksi.
Joulukuun 25. päivänä Nautilus liikkui Uusien Hebridien lomitse, jotka Quiros löysi vuonna 1606, joita Bougainville tutki vuonna 1768 ja joille Cook vuonna 1778 antoi niiden nykyisen nimen. Tähän ryhmään kuuluu pääasiallisesti yhdeksän isoa saarta, joiden alue ulottuu pohjoisluoteesta, eteläkaakkoon viisisataakolmekymmentä kilometriä pitkänä jonona 15° ja 12° eteläisen leveysasteen sekä 164° ja 168° pituusasteen rajoittamalla alueella. Sivuutimme jokseenkin läheltä Aurora-saaren; kello kaksitoista tehtyjen havaintojen kestäessä se näytti minusta vihreitten metsien peittämältä kummulta, jonka keskeltä kohosi aika korkea vuorenhuippu.
Oli joulupäivä, ja Ned Land tuntui kaipaavan hartaasti "joulunviettoa", oikeata perhejuhlaa, jonka intohimoisia järjestäjiä protestantit ovat.
En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, kun joulukuun 27. päivän aamuna hän astui isoon salonkiin. Hän näytti yhä henkilöltä, joka on poistunut seurasta viisi minuuttia sitten.
Olin parhaillaan tutkimassa kartalta Nautiluksen suuntaa. Kapteeni astui luokseni, painoi sormensa eräälle karttaan merkitylle kohdalle ja lausui yhden ainoan sanan:
– Vanikoro.
Se oli niiden saarten nimi, missä La Pérousen laivat tuhoutuivat. Nousin äkkiä.
– Viekö Nautilus meidät Vanikoron lähelle? kysyin.
– Vie kyllä, herra professori, vastasi kapteeni.
– Ja pääsenkö näkemään ne kuuluisat luodot, joihin Boussole ja Astrolabe murskautuivat?
– Mikäli se teitä huvittaa, herra professori.
– Milloin saavumme Vanikoron kohdalle?
– Olemme jo perillä, herra professori.
Seurasin kapteeni Nemoa kävelykannelle ja loin sieltä nopean silmäyksen näköpiiriin.
Koillisessa kohosi merestä kaksi erikokoista tulivuorisaarta, joita saartoi neljänkymmenen meripenikulman pituinen korallisärkkävyö. Aluksemme oli lähellä Vanikoron saarta, jolle Dumont d'Urville oli tyrkyttänyt nimeä Löytösaari, ja tarkalleen pienen Vanu-sataman edustalla, jonka maantieteellinen asema on 16° 4' eteläistä leveyttä ja 164° 32' itäistä pituutta. Maa näytti olevan vihreän peitossa rannikolta saaren sisäosan vuorenhuippuihin asti, joista muita selvempänä kohosi neljäsataaseitsemänkymmentäkuusi syltä korkea Kapogo-kukkula.
Selvittyään ulkoriutoista ahtaan solan kautta Nautilus joutui rantakuohuihin, missä meren syvyys oli kolme- tai neljäkymmentä syltä. Palmujen vihreässä varjostossa huomasin kymmenkunta alkuasukasta, jotka kummissaan katselivat tuloamme. Eiväthän he voineet kuvitella muuta kuin että pitkä, tumma, vesirajassa liikkuva aluksemme oli jokin pelottava valaseläin, jota oli kaikin mokomin varottava!
Tällöin kapteeni Nemo kysyi, mitä tiesin La Pérousen haaksirikosta.
– Mitä koko maailma siitä tietää, kapteeni, vastasin.
– Entä voitteko kertoa minulle, mitä koko maailma siitä tietää? hän jatkoi hieman ivallisella äänellä.
– Se on perin helppoa.
Kerroin hänelle, mitä Dumont d'Urvillen viimeiset tutkimukset olivat saaneet selville, ja panen siitä tähän lyhykäisen selostuksen.
Ludvig XVI oli lähettänyt vuonna 1785 La Pérousen ja hänen apulaisenaan kapteeni de Langlen purjehdusmatkalle maapallon ympäri. He lähtivät Boussole ja Astrolae nimisillä korveteilla, joita sen koommin ei enää nähty.
Huolissaan molempien korvettien kohtalosta Ranskan hallitus varusti vuonna 1791 kaksi isoa tähtilaivaa, Recherchen ja Espérancen. Nämä alukset lähtivät Brestistä syyskuun 28. päivänä Bruni d'Entrecasteauxin komennossa. Kahta kuukautta myöhemmin saatiin Albemarlen kapteenin, erään Bowenin, tiedonannoista selville, että korvettien pirstaleita oli nähty Uuden Georgian rantamilla. Mutta tietämättä mitään tästä näköjään melko epäluotettavasta ilmoituksesta d'Entrecasteaux suuntasi kulkunsa Amiraali-saarille, missä kapteeni Hunterin tiedonannon mukaan La Pérouse oli kärsinyt haaksirikon.
Etsiskelyt osoittautuivat turhiksi. Espérance ja Recherche kulkivat Vanikoronkin ohi pysähtymättä saarelle, ja koko retki oli tuiki onneton, sillä se maksoi d'Entrecasteauxin, kahden yliperämiehen ja monien merimiesten hengen.
Vasta kapteeni Dillon, vanha Tyynen meren purjehtija, löysi ensimmäisenä kiistämättömät merkit haaksirikkoutuneista. Toukokuun 15. päivänä 1824 hänen aluksensa Saint-Patrick sivuutti Uusiin Hebrideihin kuuluvan Tikopia-nimisen saaren. Muuan kanootillaan laivan kupeelle soutanut laskari-alkuasukas möi kapteenille hopeisen miekanponnen, johon oli taltalla kaiverrettu eräitä kirjaimia. Laskari väitti lisäksi, että käydessään kuusi vuotta varemmin Vanikorolla hän oli nähnyt siellä kaksi eurooppalaista, jotka kuuluivat saaren edustalla ammoin sitten pirstoutuneitten laivojen miehistöön.
Dillon arvasi, että tässä oli puhe La Pérousen laivoista, joiden katoaminen oli järkyttänyt koko maailmaa. Hän aikoi purjehtia Vanikorolle, missä laskarin puheitten mukaan oli paljon haaksirikon jätteitä. Mutta tuulet ja merivirrat ehkäisivät hänen matkansa.
Dillon palasi Kalkuttaan. Siellä hän sai Aasian tieteellisen seuran ja Itä-Intian kauppakomppanian innostumaan asiaan. Hänen käytettäväkseen varustettiin Recherche-niminen alus, ja tammikuun 23. päivänä 1827 hän lahti mukanaan eräs ranskalainen asiamies.
Käväistyään monilla Tyynen meren saarilla Recherche ankkuroi 7. päivänä heinäkuuta 1827 Vanikoron edustalle, samaan Vanun satamaan, missä Nautilus kellui parhaillaan.
Saarelta Dillon keräsi monenlaisia haaksirikon jätteitä, rautaesineitä, ankkureita, hihnapyörän rakseja, kivimörssäreitä, kahdeksantoistanaulaisen rautaluodin, tähtitieteellisten kojeitten sirpaleita, reunuspienan palasen ja pronssikellon, johon oli kaiverrettu sanat "Bazin on minut tehnyt". Se oli Brestin asevalimon tehtaanmerkki vuonna 1785. Nyt ei ollut enää sijaa epäilyksille.
Tutkimuksiaan täydentääkseen Dillon viipyi tällä onnettomuuspaikalla lokakuuhun asti. Sitten hän lähti Vanikorosta, purjehti Uuteen Seelantiin, ankkuroi vähäksi aikaa Kalkutan satamaan 7. huhtikuuta 1828 ja palasi sitä tietä Ranskaan, missä Kaarle X otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan.
Mutta samoihin aikoihin Dumont d'Urville, tietämättä mitään Dillonin puuhista, oli jo lähtenyt etsimään toisaalta haaksirikkopaikkaa. Erään valaanpyytäjän kertomuksesta oli näet saatu vihiä, että Louisiade-saarten ja Uuden Kaledonian saarten alkuasukkailla oli nähty joitakin medaljonkeja ja Ludvig Pyhän ritarijärjestön risti.
Astrolaben kapteeni Dumont d'Urville oli siis lähtenyt liikkeelle, ja kaksi kuukautta sen jälkeen kun Dillon oli poistunut Vanikorosta, hän ankkuroi Hobart-Townin edustalle. Siellä hän kuuli Dillonin tutkimusmatkan tuloksista, ja lisäksi muuan James Hobbs, kalkuttalaisen Union-laivan yliperämies, kertoi käväisseensä eräällä saarella, jonka maantieteellinen asema oli 8° 18' eteläistä leveyttä ja 156° 38' itäistä pituutta, ja nähneensä alkuasukasten hallussa rautatankoja ja punaisia kangastilkkuja.
Dumont d'Urville joutui ymmälle. Tietämättä oikein, oliko näihin epäluotettavien sanomalehtien julkaisemiin uutisiin uskomista, hän alkoi kuitenkin seurata Dillonin jälkiä.
Helmikuun 10. päivänä 1828 Astrolabe saapui Tikopian vesille, otti oppaaksi ja tulkiksi erään saarelle majoittuneen karkulaisen, suuntasi kulkunsa Vanikorolle päin, löysi saaren 12. helmikuuta, purjehti rantariuttojen suuntaan 14:nteen päivään asti ja vasta 20:ntena ankkuroi korallivallien sisäpuolelle Vanun satamaan.
Helmikuun 23. päivänä joukko upseereita teki tutkimusretken saarelle ja löysi joitakin vähäpätöisiä jäännöksiä. Alkuasukkaat kielsivät ensin kaikki, vastasivat vältellen ja kieltäytyivät opastamasta heitä onnettomuuspaikalle. Moinen karsas menettely pani otaksumaan, että saarelaiset olivat kohdelleet haaksirikkoisia tylysti ja että he nyt pelkäsivät Dumont d'Urvillen tulleen kostamaan La Pérousen ja hänen kohtalotoveriensa puolesta.
Mutta 26. helmikuuta, kun monenlaiset lahjat olivat saaneet heidät uskomaan, ettei ollut syytä pelätä kostotoimenpiteitä, he opastivat yliperämies Jaquinotin haaksirikkopaikalle.
Pacun ja Vanun rantariuttojen välissä kolmen neljän sylen syvyydessä virui ankkureita, tykkejä, rauta- ja lyijyharkkoja kalkkimuodostumien peittäminä. Astrolaben perävene ja valaanpyyntivene soudettiin tälle paikalle, ja ankarin ponnistuksin miehistön onnistui hinata ylös tuhannenkahdeksansadan naulan painoinen ankkuri, kahdeksannaulan malmitykki, lyijyharkko ja kaksi kuparimörssäriä.
Alkuasukkaat kertoivat Dumont d'Urvillelle lisäksi, että menetettyään molemmat aluksensa saaren rantariuttoihin La Pérouse oli rakentanut pienemmän laivan ja lähtenyt sillä matkalle. Sekin oli tuhoutunut. Missä? Kukaan ei tiennyt.
Astrolaben kapteeni rakennutti mangrove-puiden siimekseen hautapatsaan kuulun purjehtijan ja hänen toveriensa muistoksi. Siitä tuli yksinkertainen, korallipohjalle pystytetty neliöpyramiidi, vailla rautakiinnikkeitä, jotka olisivat voineet kiihottaa alkuasukasten saaliinhimoa.
Sitten Dumont d'Urville oli valmis lähtemään. Mutta hänen miehistönsä oli sairastunut näiden epäterveellisten rantamien kuumetauteihin, ja koska hän oli itsekin vuoteenomana, pääsi hän nostamaan ankkurin vasta 17. maaliskuuta.
Sillä välin Ranskan hallitus, peläten, ettei Dumont d'Urville tiennyt Dillonin retken tuloksista, oli lähettänyt Vanikoron vesille korvetti Bayonnaisen, jonka kapteeni oli Legoarant de Tromelin ja asemapaikkana Amerikan länsirannikko. Bayonnaise ankkuroi Vanikoron edustalle pari kolme kuukautta Astrolaben lähdön jälkeen, ei löytänyt uusia todistuskappaleita, mutta totesi alkuasukasten kunnioittaneen La Pérousen muistomerkkiä.
Tämän tapaisen selostuksen esitin kapteeni Nemolle.
– Vieläkään siis ei tiedetä, hän sanoi, – missä tuhoutui se kolmas alus, jonka Vanikoron saarelle pelastuneet haaksirikkoiset rakensivat?
– Ei tiedetä.
Kapteeni Nemo ei vastannut mitään, vaan viittasi minua lähtemään kerallaan isoon salonkiin. Nautilus painui muutamia metrejä syvemmälle; ikkunaluukut avattiin.
Riensin kristallilasin ääreen. Fungioiden, alkyonien, karyofyllien peittämien korallihaarautumien alla ja tuhansien kauniitten kalojen, girellien, glyfisidonien, pomferidien, diakopien ja holosentrien, lomitse näin hylkytavaraa, jota ei ollut naarattaessa saatu ylös, rautatankoja, ankkureita, tykkejä, kuulia, varppikelan, keulavantaan, yleensä haaksirikkoutuneitten alusten varustuksia, joita nyt elävät kukat verhosivat.
Katsellessani näitä lohduttomia jäännöksiä kapteeni kertoi vakavalla äänellä:
– Kapteeni La Pérouse lähti joulukuun 7. päivänä 1785 kahdella aluksellaan, Boussolella ja Astrolabella. Ensin hän pysähtyi Botany-lahteen, tutki sitten Ystävyyssaaret ja Uuden Kaledonian, purjehti edelleen Santa-Cruziin ja käväisi maissa Namukalla, Havaji-ryhmään kuuluvalla saarella. Myöhemmin hänen laivansa tulivat Vanikoron tuntemattomien rantariuttojen edustalle. Boussole, joka purjehti edellä, ajautui saaren etelärantaan. Astrolabe riensi sen avuksi, mutta ajoi karille. Edellinen alus tuhoutui miltei heti. Jälkimmäinen oli tuulen alla ja kesti muutaman päivän. Alkuasukasten taholta kohdeltiin haaksirikkoisia melko ystävällisesti. He majoittuivat saarelle ja rakensivat isojen alusten pirstaleista pienemmän laivan. Jotkut merimiehistä jäivät vapaaehtoisesti Vanikorolle. Toiset, heikkoina ja sairaina, lähtivät La Pérousen mukana. He purjehtivat Salomonsaarille päin ja tuhoutuivat miehistöineen päivineen ryhmän isoimman saaren länsirannikolla Deception- ja Satisfaction-niemien välissä.
– Kuinka sen tiedätte? huudahdin.
– Katsokaa, mitä olen löytänyt jälkimmäiseltä haaksirikkopaikalta.
Kapteeni Nemo näytti minulle peltilipasta, jonka kannessa näkyi Ranskan vaakuna ja jota suolainen merivesi oli pahoin pidellyt. Hän avasi sen, ja minä näin käärön kellastuneita, mutta yhä selvästi luettavia papereita.
Siinä olivat meriministerin kapteeni La Pérouselle antamat ohjeet, joiden reunoihin Ludvig XVI oli kirjoittanut huomautuksiaan!
– Ah, se on kaunis kuolema merimiehelle! lausui kapteeni Nemo. – Korallihauta on rauhallinen leposija, ja suokoon taivas, ettei tovereilleni ja minulle tulisi toisenlaista!
Kertomus jatkuu romaaneissa Kapteeni Nemo ja Nautilus
[Katso e-kirjaa 'Sukelluslaivalla maapallon ympäri'.]