[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftxU631ReQtiPipXUgPlzQxG0pySLCJ5XrHpCzHT4FLo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1155,"Merten alitse","Verne, Jules",1828,1905,"1155-verne-jules-merten-alitse","1155__Verne_Jules__Merten_alitse",null,"romaani",[],[],"fi",1870,1926,33337,236524,true,[],[],[],"Seikkailuromaani kertoo professori Aronnaxista ja hänen kumppaneistaan, jotka päätyvät salaperäisen kapteeni Nemon johtaman Nautilus-sukellusveneen vangeiksi. He tekevät huiman matkan merten syvyyksiin kohdaten tuntemattomia olentoja ja merenalaisia ihmeitä. Tarina alkaa, kun maailman meriä pelottaa valtava merihirviö, jota sotalaiva lähetetään jäljittämään.","Jules Vernen 'Merten alitse' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1155.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERTEN ALITSE\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomentanut V. Hämeen-Anttila\n\nRanskankielinen alkuteos Vingt mille lieues sous les mers\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1926.\n\n\n\n\n\n\n    Ranskan Akatemian palkitsema teos\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Pakeneva kari\n Puolesta ja vastaan\n Niin kuin herra suvaitsee\n Ned Land\n Onnen kaupalla\n Täydellä höyryllä\n Tuntematon valaslaji\n Mobilis in mobili\n Ned Land kiivaana\n Merten mies\n Nautilus\n Kaikki sähköllä\n Muutamia numeroita\n Musta virta\n Kutsukirje\n Meren pohjalla\n Vedenalainen metsä\n Kuusitoistatuhatta kilometriä Tyynen meren alitse\n Vanikoro\n\n\n\n\nPAKENEVA KARI\n\n\nVuonna 1866 tapahtui merkillinen ja selittämätön ilmiö, jota\nvarmaankaan kukaan ei ole unohtanut. [Alkuteos ilmestyi v. 1869. --\n_Suom_.] Se herätti hälinää satamakaupungeissa ja kiihdytti yleisön\nuteliaisuutta sisämaassa, mutta eritoten se käänsi puoleensa\nmeriliikenteen miesten huomion. Euroopan ja Amerikan kauppahuoneet,\nlaivanvarustajat, kauppalaivojen päällystöt, kaikkien maiden\nsotalaivojen upseerit ja lopulta näiden kahden mantereen valtioiden\nhallitukset johtuivat innokkaasti pohtimaan tätä havaintoa.\n\nSeikka oli se, että useat alukset olivat jo jonkin aikaa kohdanneet\nmerellä eriskummallisen pitkulaisen esineen, joka toisinaan näyttäytyi\nfosforihohtoisena, ja se oli paljon kookkaampi ja nopeampi kuin valas.\n\nEri laivojen muistiinpanot tästä ilmestyksestä kuvasivat varsin\nyhtäpitävästi puheenaolevan esineen, tai olennon rakennetta, sen\narvaamattoman joutuisia liikkeitä ja hämmästyttävän voimakasta kulkua,\nerikoista elämää, joka siinä näytti olevan. Jos se kuului valaitten\nheimoon, niin se voitti kooltaan kaikki tieteen siihen asti\nluokittelemat. Ei Cuvier, ei Lacépède, ei Dumeril tai de Quatrefages\nolisi myöntänyt sellaisen hirviön olemassaoloa -- paitsi jos olisivat\nsen nähneet, nähneet omilla tiedemiehen silmillään.\n\nUseaan otteeseen tehtyjen havaintojen keskimäärän mukaan -- jättäen\nsikseen varovaiset arvioinnit, jotka saivat tälle esineelle mitaksi\nkaksisataa jalkaa, ja hyläten liioitteluina väitteet, että sillä oli\nleveyttä tuhannen jalkaa ja pituutta kolmetuhatta -- voitiin kuitenkin\nvakuuttaa, että tämä ilmiömäinen olento, mikäli se todella oli\nolemassa, voitti kaikki iktyologien siihen asti toteamat mittasuhteet.\n\nJa se oli olemassa, itse asiaa ei käynyt enää kieltäminen, ja ihmisen\nluontainen kiintymys kaikkeen ihmeelliseen tekee ymmärrettäväksi,\nkuinka suurta kohua tämä yliluonnollinen ilmestys sai aikaan koko\nmaailmassa sitten kun täytyi luopua kohtelemasta sitä satuna.\n\nHeinäkuun 20. päivänä 1866 oli Kalkutan ja Burman höyrylaivayhtiön\nlaiva _Governor Higginson_ kohdannut tämän uiskentelevan möhkäleen\nviiden meripenikulman päässä itään Australian rannikolta. Kapteeni\nBaker luuli ensin keksineensä tuntemattoman karin ja valmistautuikin jo\ntarkalleen määräämään paikan, kun samassa kaksi tuon selittämättömän\nesineen syöksemää vesipatsasta suhisten ammahti sataviisikymmentä\njalkaa korkealle ilmaan. Jollei tämän karin sisuksessa siis kuuma\nkuohulähde toiminut määräaikaisine suihkuineen, niin oli _Governor\nHigginson_ todellakin joutunut ennen tuntemattoman merieläimen tielle\nsen purskuttaessa henkirei'istään ilman ja höyrynsekaisia vesipatsaita.\n\nSamanlaisen seikkailun ilmoitti Länsi-Intian ja Tyynen meren\nhöyrylaivayhtiön omistama _Cristobal Colon_ heinäkuun 23. päivänä, ja\nnäyttämönä oli Tyynen meren ulappa. Merkillinen valaantapainen kykeni\nsiirtymään paikasta toiseen ihmeellisen nopeasti, koskapa se noiden\nkahden laivan havaintojen mukaan oli kolmessa päivässä edennyt\nrunsaasti seitsemänsataa meripenikulmaa.\n\nKahta viikkoa myöhemmin ja kymmenentuhannen kilometrin päässä sieltä\nolivat Kansallisen yhtiön _Helvetia_ ja Kuninkaallisen Postilinjan\n_Shannon_ tulossa vastatusten siinä osassa Atlanttia, jonka Yhdysvallat\nja Eurooppa sulkevat väliinsä, ja ilmoittivat merkinannoilla toisilleen\nhirviöstä, paikanmäärityksenä 42° 15' pohjoista leveyttä ja 60° 35'\nläntistä pituutta. Tässä yhtaikaisessa havainnossa katsottiin voitavan\narvioida olennon vähimmäksi pituudeksi hyvinkin kolmesataaviisikymmentä\nEnglannin jalkaa [noin 106 metriä, kun Englannin jalka on 30,40\nsenttimetriä], koska _Shannon_ ja _Helvetia_ -- kumpikin sata metriä\nkeulapiikistä peräkanteen mitattuna -- näyttivät sitä hieman\nlyhemmiltä. Mutta isoimmatkaan valaat, jollaisia tavataan Aleuttien\nKulammok- ja Umgullil-saarten vesillä, eivät ole koskaan ylittäneet\nkuudenkymmenen metrin mittaa -- jos ovat sitäkään saavuttaneet.\n\nPeräkkäin saapuvat tiedoitukset: Atlantin-liikenteessä kulkevan\n_Pereira-laivan_ uudet huomiot, Imman-linjan _Etnan_ törmääminen yhteen\nhirviön kanssa, ranskalaisen _La Normandie_-fregatin päällystön antama\nmeriselitys, kommodori Fitz-Jamesin esikunnan erittäin tarkka kuvaus\n_Lord Clive_-laivalta, herättivät yhä yleisempää huomiota. Muutamissa\nmaissa laskettiin kyllä leikkiä koko ilmiöstä, mutta vakavat ja\nkäytännölliset kansat -- Englanti, Amerikka, Saksa -- omistivat sille\nvilkasta harrastusta.\n\nSuurissa keskuksissa tuli hirviö kaikkialla puheenaiheeksi.\nSiitä laulettiin kahviloissa, kyhättiin pakinoita sanomalehtiin,\nsaatiin näyttämösutkauksia. Mainio tilaisuus oli siinä ankoilla\nkaikenkarvaiseen munintaan. Lehtiin ilmestyivät jälleen, milloin ei\nmuuta alalta sattunut, kaikki kuvitellut jättiläisolennot kuten\nvalkoinen valas -- perimmäisen Pohjolan pelottava \"Moby Dick\" -- ja\nsuunnaton merihirviö, jonka lonkerot muka saattoivat kietoa ja vetää\nvaltameren syvyyksiin viidensadan tonnin aluksen. Julkaistiin\nmuinaisaikojenkin todistuksia, Aristoteleen ja Pliniuksen vahvistamia\nlausuntoja tällaisten hirviöiden olemassaolosta; mutta käytettävissä\nolivat myös piispa Pontoppidanin tiedonannot Norjasta, Paul Egeden\nselostukset sekä edelleen Harringtonin ilmoitus: tämä epäilemättömän\nrehellinen tarkkaaja vakuuttaa _Castillan_-laivassa nähneensä vuonna\n1837 sen ylettömän käärmeen, joka siihen asti ei ollut milloinkaan\nvarmasti näyttäytynyt muualla kuin lehtimeren hyrskeissä.\n\nSilloin puhkesi valloilleen luottavien ja epäuskoisten loputon väittely\noppineissa seuroissa ja tieteellisissä julkaisuissa. \"Hirviökysymys\"\närsytti mieliä, kun ammatillisen tutkimustyön ja ammatillisen\nnokkeluuden keskinäinen taistelu sai mustevirrat valumaan vuolaina;\njokunen pisara vertakin vuodatettiin tässä muistettavassa\nkilpakiistassa, kun merikäärmeestä johduttiin kovin loukkaaviin\nmieskohtaisuuksiin.\n\nKuusi kuukautta jatkui kiistaa vaihtelevalla onnella. Brasilian\nmaantieteellisen seuran, Berliinin kuninkaallisen tiedeakatemian,\nBrittiläisen tieteellisen seuran, Washingtonissa sijaitsevan Smithsonin\nlaitoksen johtaviin kirjoituksiin, Ranskan ja muiden maiden suurten\nsanomalehtien tieteellisiin katsauksiin vastaili pikkulehdistö\nehtymättömän nokkelasti. Erästä hirviön vastustajien käyttämää Linnén\nlauselmaa mukaillen sen nokkelaälyiset kirjoittajat väittivät, että\n\"luonto ei tee tyhmyyksiä\" ja pyysivät hartaasti aikalaisiaan sikäli\npitämään yllä tätä luonnon mainetta, etteivät tunnustaisi todeksi\nkraakeneja, merikäärmeitä, \"Moby Dickejä\" ja muita hourivien\nmerenkulkijain näkyjä. Viimein erään suuresti pelätyn satiirisen\nsanomalehden suosituin toimittaja kävi hirviön kimppuun kuin Hippolyte,\nantoi sille viimeisen iskun ja otti päiviltä koko otuksen, yleisen\nnaurun hyväksymänä. Nokkeluus oli nujertanut tieteen.\n\nVuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina tuntui kysymys jo unohtuneen eikä\nnäyttänyt voivan uudestaan herätä esille; mutta sitten toimitettiin\nyleisön tietoon uusia seikkoja. Silloin ei asia enää rajoittunut\ntieteellisen ongelman selvittämiseen, vaan edessä oli todellinen vaara.\nPulma sai aivan toisen sävyn. Hirviöstä tuli jälleen saarelma, kallio,\nkari, mutta pakeneva, tavoittamaton kari.\n\nMaaliskuun 5. päivänä 1867 Montrealin valtameriyhtiön höyrylaiva\n_Moravian_ survaisi oikeanpuolisen kupeensa yöllä luotoon, jollaista\nmikään kartta ei osoittanut näillä vesillä leveysasteen ollessa\n27° 30' ja pituusasteen 72° 15'. Tuulen ja neljänsadan hevosvoiman\nhöyrypaineen yhteisesti antamalla vauhdilla kulki _Moravian_ silloin\nkolmetoista solmuväliä tunnissa. Jollei runko olisi ollut erityisen\ntukevaa tekoa, niin kylki olisi epäilemättä rusentunut puhki\ntörmäyksessä ja alus olisi uponnut, mukanaan kaksisataa\nkolmekymmentäseitsemän matkustajaa, joita se oli viemässä Kanadaan.\n\nTapaus oli sattunut viiden tienoissa, aamun juuri alkaessa sarastaa.\nVahtivuoron päälliköt ryntäsivät peräkannelle. He tähystivät valtamerta\nmitä huolellisimmin, mutta eivät nähneet mitään muuta kuin voimakkaan\npyörteen, joka vaahtoili kolmen kaapelinmitan päässä ikään kuin olisi\nvettä vellottu rajusti. Paikka määriteltiin tarkoin, ja _Moravian_\nhöyrysi edelleen, näköjään vauriota saamatta. Oliko se osunut\nvedenalaiseen kalliosärkkään vai johonkin perin jyhkeään hylkyyn, sitä\nei voitu tietää. Mutta kun aluksen pohjapuoli tarkastettiin\nkorjaustelakassa, niin huomattiin, että emäpuu oli murtunut.\n\nTämä itsessään varsin huomattava tapaus olisi kenties unohtunut niin\nkuin monet muut, ellei se viisi viikkoa jälkeenpäin olisi uudistunut\nsamanlaisissa olosuhteissa. Mutta nyt uusi yhteentörmäys nostattikin\ntavatonta kohua sen uhriksi joutuneen laivan kansallisuuden takia, ja\nmukana vaikutti myös omistavan yhtiön arvoasema.\n\nKuuluisan englantilaisen laivanvarustajan Cunardin nimi ei ole\nkenellekään tuntematon. Tämä terävä-älyinen teollisuusmies perusti\nvuonna 1840 postiliikenteen Liverpoolista Halifaxiin käyttäen kolmea\npuista neljänsadan hevosvoiman rataslaivaa kantavuudeltaan tuhat\nsatakuusikymmentäkaksi tonnia kukin. Kahdeksan vuoden kuluttua\nlisääntyivät yhtiön kuljetusvälineet neljällä kuudensadanviidenkymmenen\nhevosvoiman aluksella, joiden kantavuus oli kohonnut tuhanteen\nkahdeksaansataan kahteenkymmeneen tonniin, ja kahta vuotta myöhemmin\njälleen kahdella yhä voimakkaammalla ja tilavammalla aluksella. Vuonna\n1853 Cunard-yhtiö, jonka erikoisoikeus postin kuljetukseen oli juuri\nuudistettu, liitti tonnistoonsa perätysten _Arabian, Persian, Kiinan,\nScotian, Jaavan ja Russian_, kaikki ensiluokkaisia laivoja ja\nkookkaampia, mitä milloinkaan oli _Great Easternin_ jälkeen nähty\nmerten kyntäjinä. Vuonna 1867 oli yhtiöllä siten kahdeksan ratas- ja\nneljä potkurilaivaa.\n\nMainitsen lyhimmiten nämä yksityiskohdat antaakseni selvän käsityksen\nsiitä, millainen merkitys on tällä meriliikenne-yhtiöllä, jonka etevä\njohto on tunnettu kautta koko maailman. Mitään valtamerten laivakulun\nyritystä ei ole kehitelty taitavammin; mikään liiketoiminta ei ole\nsaavuttanut suurempaa menestystä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana\nCunardin laivat olivat kahteentuhanteen kertaan kyntäneet Atlantin yli,\nja koskaan ei ollut matka epäonnistunut, koskaan ei ollut sattunut\nviivytystä, ainoatakaan kirjettä, ihmishenkeä tai alusta ei ollut\njoutunut hukkaan. Ranskan aloittamasta voimakkaasta kilpailusta\nhuolimatta matkustajat valitsevatkin yhä vielä Cunard-linjan kaikkien\nmuiden kulkutilaisuuksien edellä, kuten viime vuosien virallisesta\ntilastosta ilmenee. Näin ollen on luonnollista, että sen komeimpiin\nkuuluvaa höyrylaivaa kohdannut onnettomuus aiheutti suurta hälinää.\n\nHuhtikuun 13. päivänä 1867 _Scotian asema_ oli 15° 12' läntistä\npituutta ja 45° 37' pohjoista leveyttä. Sää oli kaunis, kävi hiljainen\ntuuli. Tuhannen hevosvoiman antamana kulkuvauhtina oli tällöin\nkolmetoista ja kaksikymmentäviisi sadasosa solmuväliä. Ratakset puivat\nmerta virheettömän säännöllisesti. Uppoama oli kuusi metriä\nseitsemänkymmentä senttimetriä, laivanrungon painon työntäessä tieltään\nkuusituhattakuusisataakaksikymmentäneljä kuutiometriä.\n\nSeitsemäntoista minuuttia yli neljän iltapäivällä matkustajien ollessa\npäivällisellä isossa salongissa vavahdutti laivan runkoa lievästi\ntärähdys kyljessä, hiukan perään päin vasemman laidan rataksesta.\n\n_Scotia_ ei ollut törmännyt, siihen oli survaistu, ja pikemmin\nviiltävällä tai lävistävällä kuin ruhjovalla esineellä. Törmäys oli\ntuntunut niin keveältä, että laivassa ei olisi kukaan siitä välittänyt,\njolleivät alemman välikannen matkustajat olisi hyökänneet ylös sillalle\nhuutaen: \"Me uppoamme! Me uppoamme!\"\n\nMatkustajat säikähtyivät ensin suuresti, mutta kapteeni Anderson\nkiirehti heitä rauhoittamaan. Vaara ei voinutkaan olla uhkaava.\nTiiviillä laipioilla seitsemään osastoon jaettuna _Scotian_ täytyi\nkyetä pysyttelemään pinnalla vuodosta huolimatta.\n\nKapteeni Anderson laskeutui heti ruumaan. Hän huomasi veden\ntunkeutuneen viidenteen osastoon niin rajusti, että repeytymän saattoi\npäätellä melkoiseksi. Onneksi eivät höyrykattilat olleet tässä\nosastossa, sillä tulet olisivat äkkiä sammuneet.\n\nKapteeni pysähdytti aluksen ja muuan matruusi sukelsi tarkastamaan\nvauriota. Tuokion kuluttua todettiin, että laivan kupeeseen vesirajan\nalapuolelle oli puhjennut kaksi metriä leveä aukko. Sellaista vuotoa ei\nkäynyt tukkiminen ja puolittain uponnein rataksin oli _Scotian_\njatkettava matkaansa siinä tilassa. Laiva oli silloin kolmensadan\nmeripenikulman päässä Clearin niemestä ja se saapui yhtiön\nsatama-altaaseen kolme vuorokautta viivästyneenä, kun Liverpoolissa oli\noltu jo hyvin levottomina.\n\n_Scotia_ otettiin kuivaan telakkaan ja insinöörit ryhtyivät\ntoimittamaan tarkastusta. He eivät olleet uskoa silmiään. Kaksi ja\npuoli metriä vesirajan alapuolella ammotti säännöllinen repeämä,\ntasakylkisen kolmion muotoinen. Levyn viille oli aivan selvärajainen,\npurasimella ei olisi voitu tehdä puhtaampaa jälkeä. Käytetyn\nlävistyskojeen oli siis täytynyt olla harvinaisen kovaksi karaistua\nainetta; hämmästyttävän voimakkaasti survaistuna se siten puhkaistuaan\nneljä senttimetriä paksun levyn oli nähtävästikin vetäytynyt itsekseen\ntakaisin, niin selittämättömältä kuin moinen peräytyvä liike tuntuikin.\n\nSellainen oli viimeinen tapaus, jonka tuloksena oli yleisen mielipiteen\nuusi kiihtyminen. Siitä hetkestä alkaen pantiinkin hirviön tiliin ne\nmerionnettomuudet, joilla ei ollut selvitettyä syytä. Salaperäinen\ntuhoeläin sai vastuulleen kaikki selvittämättömät haaksirikot, ja\nnäiden lukumäärä oli valitettavasti melkoinen; kolmestatuhannesta\nlaivasta, joiden hukkuminen vuosittain vahvistetaan Veritas-toimiston\ntilastossa, ei mainita vähempää kuin kaksisataa sellaisiksi höyry- tai\npurjelaivoiksi, jotka vain turhan odotuksen jälkeen on päätelty\nhukkuneiksi matkustajineen päivineen.\n\nJa hirviötä syytettiin nyt, oikein tai väärin niiden katoamisesta, ja\nkun mantereitten kulkuyhteydet täten kävivät yhä vaarallisemmiksi,\nilmaisi yleisö jyrkkänä vaatimuksenaan, että valtamerten ulapat oli jo\nviimein kaikin mokomin vapautettava pelottavasta otuksesta.\n\n\n\n\nPUOLESTA JA VASTAAN\n\n\nOlin näihin aikoihin paluumatkalla tieteelliseltä tutkimusretkellä\nYhdysvaltain länsivaltioihin kuuluvan Nebraskan vaikeapääsyisestä\nerämaasta. Ranskan hallitus oli määrännyt minut retkikuntaan Pariisin\nluonnontieteellisen museon apulaisprofessorina. Vietettyäni kuusi\nkuukautta Nebraskassa saavuin maaliskuun lopulla New Yorkiin tuoden\nkallisarvoisia kokoelmia mukanani. Lähtöni Ranskaan oli määrätty\ntapahtuvaksi kesäkautena; sillä välin ryhdyin luokittelemaan kivi-,\nkasvi- ja eläintieteellisiä aarteitani, ja silloin sattui _Scotian_\ntapaus.\n\nOlin täysin selvillä päivänkysymyksestä, luonnollisestikin, mutta\nvaikka olin lukenut ja yhä uudestaan lukenut amerikkalaisten ja\neurooppalaisten lehtien lausunnot, en ollut päässyt vähääkään\neteenpäin arvoituksen ratkaisemisessa. Sen salaperäisyys kiihotti\nuteliaisuuttani. Kykenemättä saamaan nimenomaista kantaa häilyin\näärimmäisyydestä toiseen. Että siinä piili jotakin, se oli varmaa, ja\nepäuskoisille saattoi osoittaa _Scotian_ vauriota.\n\nNew Yorkiin saapuessani oli kysymyksen pohtiminen kiihkeimmillään.\nMuutamien asiaa tuntemattomien harrastelijoiden esittämä uiskentelevan\nsaarelman tai tavoittamattoman karin olettamus oli hylätty\nehdottomasti. Ja kuinka olisikaan kari voinut liikkua niin tavattomalla\nvauhdilla, ellei se ollut saanut konetta sisuksiinsa?\n\nSamaten torjuttiin ja niin ikään nopean liikkuvuuden perusteella\nkelluvan laivanrungon -- valtavan haaksirikkoisen hylyn --\nmahdollisuus.\n\nJäljelle jäi kaksi mahdollista ongelman ratkaisua, ja ne keräsivät\nkannattajikseen kaksi vastakkaista puoluetta. Toisaalta väitettiin,\nettä oli tavattu jättiläismäisen voimakas hirviö, toisaalta saatiin\nselitykseksi \"merenalainen alus\", jossa oli äärimmäisen tehokas\nkoneisto.\n\nMutta jälkimmäinen otaksuma, jota kylläkin sopi ajatella, ei\nkestänyt vanhassa ja uudessa maailmassa toimitettuja tutkimuksia. Oli\nhyvin epätodennäköistä, että jollakin yksityisellä olisi ollut\nkäytettävissään sellainen koneisto. Missä ja milloin olisi hän sen\nrakennuttanut, ja miten olisi hän saanut hankkeensa salatuksi?\n\nAinoastaan jonkin maan hallituksella olisi voinut olla sellainen\ntuhoväline, ja näinä onnettomina aikoina, jolloin ihminen pinnistää\nkekseliäisyyttään sota-aseiden tehokkuuden lisäämiseksi, oli\nmahdollista, että jokin valtio toisten tietämättä kokeili tällaista\npelottavaa kojetta. Neulakiväärien jälkeen torpeedot; torpeedojen\njälkeen vedenalaiset murtimet; sitten -- vastavaikutus. Ainakin\ntoivoakseni.\n\nMutta olettamus tuhovälineistäkin raukesi hallituksen vakuutuksiin. Kun\noli kysymyksessä yleinen etu, valtamerentakaisten kulkuyhteyksien\nsäilyttäminen, niin ei hallitusten vilpittömyyttä voinut epäillä. Ja\nkuinka olisikaan sentään ollut käsitettävissä, että tuon merenalaisen\naluksen rakentaminen olisi välttänyt yleisön huomion? Salaisuuden\nvarjeleminen on näissä olosuhteissa kovin vaikeata yksityiselle ja\nvarmastikin mahdotonta valtiolle, jonka kaikkia toimenpiteitä\nhellittämättömästi tarkkaillaan kilpailevien valtojen puolelta.\n\nKun siis oli tehty tiedusteluja Englannissa, Ranskassa, Venäjällä,\nPreussissa, Espanjassa, Italiassa, Amerikassa, vieläpä Turkissa,\nhylättiin lopullisesti vedenalaisen _Monitorin_ ajatteleminen.\n\nNiinpä sukelsikin petohirviö jälleen pinnalle pikkulehdistön\nherkeämättömän pilanteon uhalla, ja tällä haaveellisen iktyologian\nalalla antautui mielikuvitus piankin mitä järjettömimpiin kuvitelmiin.\n\nTultuani New Yorkiin olivat useat henkilöt suoneet minulle sen kunnian,\nettä kyselivät mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin Ranskassa\njulkaissut kaksiniteisen teoksen, nelitaitteiskokoa, nimeltä _Suurten\nsyvyyksien salaisuudet_. Kirjani oli erityisesti miellyttänyt oppinutta\nmaailmaa ja tehnyt minusta asiantuntijan siinä varsin hämärässä\nluonnontieteen haarassa. Kun nyt kyseltiin minun käsitystäni,\nsulkeuduin ehdottomaan kieltämiseen niin kauan kuin kykenin epäämään\ntapausten todellisuuden. Mutta seinää vasten likistettynä täytyi minun\npiankin selittää kantani kunnollisesti. Ja pyysipä myös _New York\nHerald_ \"arvoisaa Pariisin museon herra professoria Pierre Aronnaxia\"\npikimmiten laatimaan jonkinlaisen lausunnon.\n\nMinun oli mukauduttava. Puhuin vaitiolon mahdollisuuden puutteessa.\nKäsittelin kysymystä kaikilta näkökannoilta, valtiolliselta ja\ntieteelliseltä puolelta, ja otan tähän lopputuloksen kylläkin\nytimekkäästä kirjoitelmasta, joka julkaistiin huhtikuun 30. päivän\nnumerossa:\n\n/#\nNiinpä siis, yksitellen tutkittuamme eri olettamukset ja hylättyämme\njokaisen muun otaksuman, täytyy välttämättömyyden pakosta myöntää\nsuunnattoman voimakkaan merieläimen olemassaolo.\n\nValtameren suuret syvyydet ovat meille tuiki tuntemattomia. Mittaluoti\nei ole niitä tavannut. Mitä tapahtuu noissa etäisissä syvyyksissä? Mitä\nolentoja asustaa ja voi elellä kaksitoista tai viisitoista\nmeripenikulmaa veden pinnan alapuolella? Millainen on niiden eläinten\nrakenne? Emme hevin kykene arvailemaan.\n\nMinulle esitetyn ongelman ratkaisu voi kuitenkin muodostua\nvaihtoehtoiseksi päätelmäksi:\n\nMe joko tunnemme kaikki kiertotähtemme elolliset muodot tai me emme\ntunne.\n\nJos me emme tunne niitä kaikkia, jos luonnolla on meiltä vielä salattua\niktyologian piirissä, niin sopii aivan hyvin myöntää mahdolliseksi,\nettä on olemassa kaloja tai valaantapaisia -- uusia lajeja tai\nsukujakin -- jotka rakenteeltaan ovat erityisen 'pölkkymäisiä' ja\nasustavat syvällä mittaluodin ulottumattomissa, kunnes jokin tapaus,\nvaikkapa mieliteko tai oikkukin, pitkin väliajoin saa tuollaisen\notuksen kohoamaan valtameren ylempiin kerroksiin.\n\nJos taas tunnemme kaikki elävät lajit, niin on kysymyksessä olevaa\neläintä siis etsittävä jo luokiteltujen merenasukkaiden joukosta, ja\ntässä tapauksessa olisin valmis tunnustamaan _jättiläis-sarvivalaan_\nolemassaolon.\n\nTavallinen sarvivalas saavuttaa usein kuudenkymmenen jalan pituuden.\nKertomalla tämän mitan viidellä, kymmenelläkin, ja olettaen että eläin\nsaa ruhonsa mukaan voimakkuutta, samalla kun sen hyökkäysaseet myös\nsikäli tehostuvat, saamme sellaisen merijättiläisen, jonka toiminta\nselittäisi kaikki. Sillä on silloin ne mittasuhteet, jotka _Shannonin_\npäällystö pani merkille, _Scotian_ lävistämiseen tarvittu koje ja\nhöyrylaivan rungon täräyttämisen edellyttämä voima.\n\nSarvivalas on varustettu jonkinlaisella norsunluumiekalla, peitsellä,\njoksi sitä muutamat luonnontutkijat määrittelevät. Se on valtavasti\nkehittynyt hammas, kova kuin teräs. Tällaisia hampaita on tavattu\nuponneina hetulavalaisiin, joita sarvivalaat ahdistavat aina\nvoitokkaasti. Toisia on vaivoin irrotettu laivankyljistä, joita ne\novat puhkaisseet niin kuin kaira lävistää tynnyrin. Pariisin\nlääketieteellisen tiedekunnan museossa on tuollainen torahammas,\nkaksi metriä kaksikymmentäviisi senttimetriä pitkä ja juuresta\nneljäkymmentätahdeksan senttimetriä paksu!\n\nNo, olettakaa se ase kymmenen kertaa vankemmaksi ja eläin kymmenen\nkertaa voimakkaammaksi, vauhtina kaksikymmentä meripenikulmaa tunnissa,\nja kertokaa sen massa nopeuden neliöllä, niin on tuloksena sellainen\ntörmäys, joka kykenee aiheuttamaan puheenaolleen vaurion.\n\nKunnes saadaan seikkaperäisempiä tietoja, otaksuisin ilmiöksi siis\nsuunnattoman kookkaan sarvivalaan, jolla ei ole aseenansa peitsi, vaan\ntodellinen juhmuri kuten panssarifregateissa tai 'sotapuskureissa',\njoiden massakin ja liikuntavoima sille olisi tunnustettava.\n\nSiten saisi selityksensä tämä selittämätön ilmiö -- mikäli se ei ole\ntyhjää kohua, kuten on yhä mahdollista siitä huolimatta, mitä on\narveltu, nähty, tunnettu ja koettu!\n#/\n\nNämä viime sanat olivat minun puoleltani jänistystä; mutta minä tahdoin\njossakin määrin varjella professorinkunniaani, toimittamatta liiaksi\nnaurunaiheita amerikkalaisille, jotka nauroivat raikuvasti silloin kun\nnauroivat. Varasin itselleni takaportin. Sisimmässäni myönsin hirviön\nolemassaolon.\n\nKirjoitelmastani syntyi innokasta keskustelua, ja täten se herätti\nlaajalti huomiota. Se sai kannattajia. Esittämäni ratkaisu päästikin\nmuuten mielikuvituksen valtoimeksi. Ihmissielua viehättää\nyliluonnollisten olentojen mahtavien mielteiden luominen. Meri taasen\non näiden paras väline, ainoa elementti, missä voi syntyä ja kehittyä\njättiläisiä, joiden rinnalla maaeläimet -- norsut tai virtahevot --\novat vain kääpiöitä. Laineillahan keinuvat nisäkkäiden suurimmat\ntunnetut edustajat, ja kenties ne kattavat suhteettoman kookkaita\nnilviäisiä, ajatuksenakin pelottavia kuoriaiseläimiä, jollaisia\nolisivat sadan metrin mittaiset hummerit tai kahdensadan tonnin ravut!\nMikä estäisi? Perin valtaviksi olivat rakenteeltaan sukeutuneet muinoin\nmaaeläimet, geologisten jaksojen aikalaiset, nelijalkaiset,\nnelikätiset, matelijat, linnut; Luoja oli ne muodostanut jyhkeässä\nkaavassa, jota aika on vähitellen pienentänyt. Miksi ei meri olisi\ntuntemattomissa syvyyksissään säilyttänyt tällaisia toisen\nmaailmankauden elämän uhkeita näytteitä, ilmeisesti muuttumattomana,\nkun sen sijaan maankuori on alituisten vaihdosten alainen? Miksi se ei\nkätkisi povessaan viimeisiä muotoja noista jättiläislajeista, joiden\nvuodet ovat vuosisatoja ja vuosisadat vuosituhansia?\n\nMutta joudunpa jälleen unelmiin, joihin ei minun sovi enää antautua.\nSikseen jo utukuvat, jotka aika on minulle muuttanut kamalaksi\ntodellisuudeksi. Toistan vain vielä, että silloin muodostui selvä\nmielipide ilmiön laadusta, ja yleisö hyväksyi kiistattomaksi, että oli\nolemassa voimallinen syvyyksien asuja, jolla ei ollut mitään yhteistä\nsadunomaisten merikäärmeiden kanssa.\n\nMutta jos toiset näkivät siinä pelkästään tieteellisen\nselvittelytehtävän, olivat varsinkin Amerikassa ja Englannissa toiset\nenemmän käytännön miehiä ja katsoivat asianmukaiseksi, että valtameri\noli kulkuyhteyksien turvaamiseksi vapautettava tuollaisesta\npelottavasta hirviöstä. Teollisuus- ja kauppalehdet käsittelivät\nkysymystä pääasiallisesti tältä näkökulmalta. _Shipping and Mercantile\nGazette, Lloyd, Paquebol, Revue maritime et coloniale_, kaikki\nvakuutusyhtiöiden julkaisut olivat siitä yksimielisiä, ja yhtiöt\nuhkasivatkin muutoin korottaa vakuutusmaksujaan.\n\nYleisen mielipiteen painostamina Yhdysvallat määrittelivät kantansa\nensimmäisinä. New Yorkissa ryhdyttiin varustamaan retkikuntaa\nsarvivalaan tavoittamiseksi. Nopeakulkuinen fregatti _Abraham Lincoln_\nhankkiutui lähtemään vesille ensi tilassa. Valtionvarikot olivat\navoinna kommodori Farragutille, joka tarmokkaasti joudutti fregattinsa\nvarustamista.\n\nJa niin kuin tällaisessa vaiheessa tavallisesti sattuu, siitä hetkestä\nalkaen, jolloin päätettiin käydä hirviötä ahdistamaan, ei hirviö enää\nnäyttäytynytkään. Kahteen kuukauteen siitä ei kuulunut yhtään mitään.\nYksikään laiva ei sitä kohdannut. Näytti siltä kuin sarvivalas olisi\nsaanut vihiä juonista, joita sen varalle punottiin. Siitä oli puhuttu\nniin paljon jo merenalaista kaapeliakin myöten! Leikinlaskijat\nväittivätkin, että ovela otus oli matkalla siepannut jonkin\nsähkösanoman, jota nyt käytti edukseen.\n\nPitkälliselle taisteluretkelle valmistautunutta ja voimakkailla\nkalastuslaitteilla varustettua fregattia ei siis tiedetty minnekään\nsuunnata. Kärsimättömyys yhä yltyi, kunnes heinäkuun 8. päivänä tuli\ntieto, että San Franciscon--Shanghain liikennettä välittävä linjalaiva\n_Tampico_ oli kolme viikkoa takaperin nähnyt eläimen Tyynen meren\npohjoisilla vesillä.\n\nUutinen aiheutti tavatonta kiihtymystä. Kommodori Farragutille ei\nmyönnetty vuorokaudenkaan lykkäystä. Elintarpeet oli lastattu. Säiliöt\noli ahdettu täyteen kivihiiliä. Ainoatakaan miestä ei puuttunut\nmiehistöluettelosta. Hänen tarvitsi vain käskeä sytyttämään tulet,\nkuumentamaan höyrykattilat, irrottamaan köydet. Hänelle ei olisi suotu\nanteeksi kahdentoista tunninkaan viivytystä. Eikä kommodori Farragut\nmuuta halunnutkaan kuin päästä liikkeelle.\n\nKolme tuntia ennen _Abraham Lincolnin_ lähtöä Brooklynin laiturista\nsain seuraavan kirjeen:\n\n    Professori Aronnax,\n    Fifih Avenue Hotel,\n    New York.\n\n    Jos tahdotte liittyä _Abraham Lincolnin_ retkikuntaan, näkee\n    Yhdysvaltain hallitus mielellään Ranskan olevan Teidän kauttanne\n    edustettuna tässä yrityksessä. Kommodori Farragut on varannut\n    hytin käytettäväksenne.\n\n                                               Kunnioittavasti\n                                               _J. B. Hobson_\n                                               Merenkulkuministeri.\n\n\n\n\nNIIN KUIN HERRA SUVAITSEE\n\n\nKolme sekunttia ennen herra Hobsonin kirjeen saapumista en ajatellut\nsarvivalaan takaa-ajoa sen enempää kuin Luoteisväylän purjehdusta.\nKolme sekunttia ministerin kirjeen lukemisen jälkeen oivalsin vihdoin,\nettä minun todellinen kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä, oli tämän\nhäiritsevän pedon pyydystäminen ja maailman vapauttaminen sen\ntihutöistä.\n\nOlin kuitenkin palannut vaivalloiselta matkalta, rasittuneena, levon\ntarpeessa. En ollut kaivannut muuta kuin saada jälleen nähdä maani,\nystäväni, pikku asuntoni kasvitieteellisessä puutarhassa, rakkaat ja\nkallisarvoiset kokoelmani! Mutta mikään ei voinut minua pidättää.\nUnohdin kaikki, rasitukset, ystävät, kokoelmat, ja vähääkään\narvelematta otin vastaan Yhdysvaltain hallituksen tarjouksen.\n\nSitä paitsi, ajattelin, kaikki tiet vievät Eurooppaan, ja sarvivalas on\nkyllä niin herttainen, että johdattelee minut Ranskan rannikolle. Se\narvoisa eläin antautuu pyydettäväksi Euroopan vesillä minun mielikseni\nja vähintään puoli metriä minä vien sen luupeitsestä\nluonnontieteelliseen museoon.\n\nMutta aluksi oli minun etsittävä otustani Tyynen valtameren\npohjoispuoliselta ulapalta ja joutuisin käyttämään antipodien tietä\npaluumatkalla Ranskaan.\n\n-- Conseil! huusin kärsimättömästi.\n\nConseil oli palvelijani. Uskollinen apulaiseni, joka saattoi minua\nkaikilla matkoillani; kelpo flaamilainen, josta pidin paljon ja joka\nvastasi hyvin kiintymykseeni; luonnostaan hidasverinen,\nperiaatteellisesti säännöllinen, tottumuksen voimasta ahkera,\njärkkymätön elämän yllätyksille, erittäin kätevä, kaikkiin tehtäviin\npystyvä, ja nimestään huolimatta [_conseil_ on suomeksi neuvo --\n_Suom_] hän ei koskaan antanut neuvoja -- edes silloin kun häneltä ei\nniitä pyydetty.\n\nOlemalla kosketuksissa kasvitieteellisen puutarhamme pikku\ntutkijamaailman kanssa oli Conseil joutunut oppimaan yhtä ja toista.\nOlin hänestä saanut perin vankan luonnontieteellisten järjestelmien\ntuntijan, joka vikkelästi kuin sirkusvoimistelija vilisteli\npääjaksojen, luokkien, ryhmien, lahkojen, parvien, heimojen, sukujen,\nalasukujen, lajien ja muunnoksien koko asteikolla. Mutta hänen\ntieteensä pysähtyi siihen. Luokittaminen oli hänen elämänsä, hän ei\ntiennyt sen pitemmälle. Hänellä oli päässään kaikki tieteelliset\nnimitykset sijoituksinensa, mutta käytännölliseen puoleen hän oli\ntutustunut niin vähän, että hän olisi tuskin erottanut kaskelottia\nhetulavalaasta. Peräti arvossa pidettävä apumies hän kuitenkin oli.\n\nConseil oli tähän asti, jo kymmenen vuoden aikana, seurannut minua\nkaikkialle, minne tiede minut vei. Kertaakaan en ollut häneltä kuullut\nhuomautusta matkan pitkästymisestä tai vaivoista. Vastaan sanomatta hän\nsulloi reppunsa kuntoon retkelle Kiinaan tai Kongoon, kuinka outoon\nmaahan tahansa. Hän meni sinne tänne sen enempää kysymättä. Hänen hyvä\nterveytensä muuten uhmasi kaikkia tauteja; hänellä oli jäntevät\nlihakset, mutta ei hermoja, ei merkkiäkään hermoista.\n\nPalvelijani oli kolmikymmenvuotias, ja se ikä oli isännän vuosiin\nsamassa suhteessa kuin viisitoista kahteenkymmeneen. Sallittakoon minun\nsaada siten sanotuksi, että olin täyttänyt neljäkymmentä.\n\nConseililla oli vain yksi vika. Hän piti itsepintaisesti kiinni\nmuodollisuuksista eikä koskaan puhutellut minua muutoin kuin\nkolmannessa persoonassa, niin että se tuntui ihan kiusalliselta.\n\n-- Conseil! toistin ryhtyessäni kuumeisella kiireellä\nlähtövalmisteluihin.\n\nTunsin kyllä miehen alttiuden. Tavallisesti en häneltä lainkaan\nkysynyt, soveltuisiko hänelle tulla mukaan matkoilleni; mutta tällä\nkertaa oli edessä retkeily, joka saattoi pahoin pitkittyä, epätietoinen\nyritys sellaisen eläimen tavoittamiseksi, joka kykeni rusentamaan\nfregatin kuin pähkinänkuoren. Siinä oli miettimisen aihetta, kaikkein\njärkähtämättömimmällekin miehelle. Mitä Conseil sanoisi?\n\n-- Conseil! huusin kolmannen kerran. Conseil ilmestyi esille.\n\n-- Kutsuiko herra minua? hän sanoi astuessaan huoneeseen.\n\n-- Kyllä, Conseil. Laita kokoon tavarani ja omasi. Me lähdemme kahden\ntunnin kuluttua.\n\n-- Niin kuin herra suvaitsee, vastasi Conseil levollisesti.\n\n-- Ei ole hetkeäkään hukattavana. Sullo arkkuuni kaikki matkatavarani,\nvaatteita, paitoja, sukkia niin paljon kuin voit, ja joudu!\n\n-- Entä herran kokoelmat? muistutti Conseil.\n\n-- Niistä pidetään huolta jälkeenpäin!\n\n-- Mitä, archioteriumit, hydracotheriumit, oreodonit, cheropotamukset\nja muut herran luurangot?\n\n-- Ne jäävät hotelliin.\n\n-- Ja herran babirussa?\n\n-- Sitä ruokitaan meidän poissaollessamme. Annan sitä paitsi määräyksen\nlähettää meidän puolestamme Ranskaan koko varastomme.\n\n-- Emme siis nyt jatkakaan matkaa Pariisiin? kysyi Conseil.\n\n-- Kyllä... sinne toki... vastasin vältellen, mutta teemme kierroksen.\n\n-- Millaisen kierroksen herra vain suvaitsee päättää.\n\n-- Oh, se on vähäinen asia! Hiukan kiertotietä, siinä kaikki. Me\nlähdemme _Abraham Lincolnilla_.\n\n-- Niin kuin herrasta tuntuu sopivimmalta, vastasi Conseil säveästi.\n\n-- Tiedäthän, ystäväiseni, asia koskee hirviötä... kuuluisaa\nsarvivalasta... Me vapautamme meret siitä vitsauksesta... Kaksiniteisen\n_Suurten syvyyksien salaisuuksien_ kirjoittaja ei voi olla katsomatta\nasiaksensa liittyä kommodori Farragutin retkikuntaan. Kunniakas\ntehtävä... mutta vaarallinen! Ei tiedä minne joutuu menemään. Nuo pedot\nvoivat olla hyvin oikullisia. Mutta me lähdemme kuitenkin. Meillä on\npäällikkö, joka ei ole arkalasta kotoisin...\n\n-- Minä teen niin kuin herra tekee, vastasi Conseil.\n\n-- Ajattele asiaa tarkoin, sillä minä en tahdo salata sinulta mitään.\nTuollaisilta matkoilta ei aina palata...\n\n-- Niin kuin herra suvaitsee.\n\nNeljännestunnin kuluttua olivat matkatavaramme pakattuina. Conseil oli\nkädenkäänteessä suoriutunut järjestelyistään ja minä olin varma, että\nmitään ei puuttunut, sillä apulainen luokitteli paidat ja puvut yhtä\ntäsmällisesti kuin linnut tai nisäkkäät.\n\nHotellin hissi vei meidät välikerroksen suureen eteiseen, josta\nmuutamat porrasaskelmat johtivat pohjakerrokseen. Maksoin laskuni\ntilavassa aulassa, jollaisessa kuhisee paljon väkeä. Määräsin\nlähetettäväksi Pariisiin kääröt, joihin olin koonnut täytettyjä eläimiä\nja kuivattuja kasveja. Jätin riittävästi varoja babirussan elatukseen\nja hyppäsin ajoneuvoihin, Conseil kintereilläni.\n\nKahdenkymmenen frangin ajomatka suuntautui Broadwayta pitkin\nUnion-aukiolle, sieltä Fourth Avenueta myöten Bowery Streetin kulmaan\nja alas Kathrine Streetiä 34. laiturille. Lautalla kuljetettiin meidät\nnyt, miehet kuten hevosetkin ja ajoneuvot, New Yorkin suuren lisäkkeen\nBrooklynin puolelle, joka sijaitsee East Riverin vasemmalla rannalla,\nja muutamassa minuutissa päädyimme sille laiturille, jonka kupeella\n_Abraham Lincoln_ kahdesta savupiipustaan tuprutteli paksuja mustia\nsavupatsaita. Tavaramme siirrettiin heti fregatin kannelle. Kiipesin\nkiireesti ylös ja kysyin kommodori Farragutia. Muuan matruusi opasti\nminut peräkannelle, ja siellä tapasin miellyttävän näköisen upseerin,\njoka ojensi minulle kätensä.\n\n-- Professori Pierre Aronnax? hän virkkoi.\n\n-- Minä olen, vastasin. -- Kommodori Farragut, vai kuinka?\n\n-- Aivan oikein. Tervetuloa, herra professori. Hyttinne on valmiina.\n\nKumartaen jätin päällikön hoitamaan lähtöselvitystä ja lähdin etsimään\nhyttiäni.\n\nOli ollut oivallinen valinta varustaa _Abraham Lincoln_ tälle\nerikoislaatuiselle retkelle. Se oli joutuisa purjehtija, sen laitteet\nkykenivät kohottamaan höyrypaineen aina seitsemään atmosfääriin asti.\nTällä paineella päästiin kahdeksantoista ja kolmen kymmenesosan\nmeripenikulman kulkunopeuteen tunnissa, ja se oli melkoinen vauhti,\nvaikka silti riittämätön kilpailuun jättiläisvalaamme kanssa.\n\nFregatin sisäiset varusteet vastasivat sen purjehdusominaisuuksia. Olin\nhyvin tyytyväinen aluksen peräpäässä sijaitsevaan hyttiini, johon\npäästiin upseerimessistä.\n\n-- Meillä on hyvät oltavat, huomautin Conseilille.\n\n-- Yhtä hyvät, luvalla sanoen, vastasi Conseil, -- kuin Bernhardin\nerakkoäyriäisellä _Buccinum_-kotilon kuoressa.\n\nConseilin ryhtyessä purkamaan matkatavaroitamme nousin jälleen kannelle\ntarkkailemaan lähtövalmisteluja. Samassa jo irrotettiinkiin viimeiset\nkiinnitysköydet, jotka pidättelivät _Abraham Lincolnia_ Brooklynin\nlaiturissa. Jos siis olisin neljännestunninkaan viivästynyt, vieläpä\nvähemmän, niin fregatti olisi lähtenyt ilman minua; olisin jäänyt pois\ntältä eriskummalliselta, poikkeukselliselta retkeltä, jonka\ntotuudenmukainen selostuskin voi vielä herättää epäuskoa.\n\nMutta kommodori Farragut ei tahtonut menettää hetkeäkään ehtiäkseen\nniille vesille, missä eläin oli viimeksi tavattu. Hän kutsui\nkonepäällikköään.\n\n-- Onko höyrypaine kunnossa? hän kysyi tältä.\n\n-- Kyllä, herra kommodori, vastasi konepäällikkö.\n\n-- _Go ahead!_ huusi kommodori Farragut.\n\nSaadessaan tämän määräyksen puristetun ilman varassa toimivan laitteen\nvälityksellä koneenkäyttäjät panivat käyntiinpano-rataksen toimimaan.\nHöyry sihisi syöksyessään raolleen avattuihin luisteihin. Pitkät\nvaakasuorat männät kirskuivat työntäessään pystyakselien kiertokankia.\nPotkurinsiivet velloivat vettä yhä kiivaammin, ja _Abraham Lincoln_\neteni majesteettisesti ympärillään satakunta katselijain täyttämää\nhöyrylauttaa ja tenderiä [pieniä höyryaluksia, jotka toimittavat\npalveluksia suurille laivoille], jotka lähtivät saattueeksi.\n\nUteliaita tungeksi myös Brooklynin laitureilla ja koko siinä osassa New\nYorkia, joka reunusti East Riveriä. Kolme eläköön-huutoa raikui\nperätysten viidestäsadastatuhannesta kurkusta. Kymmenettuhannet\nnenäliinat liehuivat sankan ihmispaljouden yläpuolella hyvästellen\n_Abraham Lincolnia_ aina Hudson-virralle saakka, sen pitkulaisen\nniemimaan kärkeen, joka on New Yorkin kaupungin alueena.\n\nFregatti seurasi sitten New Jerseyn puolella virran oikeanpuolista\nihanaa ja huvila-asutuksen täyttämää rantaa ohittaen linnakkeita, jotka\ntervehtivät sitä järeillä tykeillään. _Abraham Lincoln_ vastasi kolmeen\nkertaan laskemalla alas ja kohottamalla Yhdysvaltain lipun, jonka\nkolmekymmentäyhdeksän tähteä loistivat mesaanikahvelissa; hiljentäen\nsen jälkeen vauhtia tultaessa viitoitettuun väylään, joka kiertää Sandy\nHookin kärjen muodostamaa lahdenpoukamaa, laiva sivuutti tämän\nhiekkasärkän, jonka rannoilla muutamat tuhannet katselijat vielä kerran\ntervehtivät sitä hurraten.\n\nPikku aluksien saattue seurasi yhä fregattia ja jätti sen vasta\nsaavuttaessa majakkalaivalle, jonka kaksi loistoa ovat osoittamassa New\nYorkin salmien suuta.\n\nSilloin kajahti kolme kellonlyöntiä. Luotsi laskeutui veneeseensä ja\nsiirtyi tuulen alla odottavaan kuunariin. Tulta lisättiin, potkuri\npieksi vettä vinhemmin, fregatti viiletti pitkin Long Islandin\nkellanväristä ja matalaa rannikkoa ja kello kahdeksalta illalla\nkadotettuaan luoteessa näkyvistään Fire Islandin vilkut, se täydellä\nhöyryllä kynti Atlantin tummia vesiä.\n\n\n\n\nNED LAND\n\n\nKommodori Farragut oli hyvä merimies, hänelle uskotun fregatin\narvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä, hän oli sen sieluna.\nValaspedon kysymyksessä ei hän tuntenut mitään epäilyä, eikä hän\nsallinut väitellä eläimen olemassaolosta. Se oli hänelle uskon eikä\njärjen asia, niin kuin Leviathan monille yksinkertaisille sieluille.\nHirviö oli olemassa, hän vapauttaisi meret sen tihutöistä; hän oli sen\nvannonut. Siinä oli eräänlainen johanniittiritari, Gozzon Deodatus\nastumassa saarensa asukkaita tuhonnutta lohikäärmettä vastaan. Joko\nsurmaisi kommodori Farragut sarvivalaan tai sarvivalas kommodori\nFarragutin. Muuta mahdollisuutta ei ollut.\n\nLaivan upseerit olivat yhtä mieltä esimiehensä kanssa. Kannatti kuulla\nheidän puhelevan, väittelevän, tekevän laskelmia eri mahdollisuuksista,\nnähdä kuinka innokkaasti he pitivät silmällä aavaa valtamerta. Monikin,\njoka muissa oloissa olisi sadatellut moista urakkaa, otti vapaaehtoisen\ntähystysvuoron prammisaalingissa. Niin kauan kuin aurinko kiersi\npäivittäistä rataansa, kiipeili rikiin matruuseja, joiden jalkapohjia\nkansilankut polttelivat, niin että he eivät malttaneet pysyä alallaan.\nEikä _Abraham Lincolnin_ keulavannas kuitenkaan vielä halkonut Tyynen\nmeren vesiä.\n\nMiehistökään ei pyytänyt parempaa kuin saada tavata sarvivalaan,\nharppunoida sen ja kiskoa kannelle paloiteltavaksi. Miehet\ntarkastelivat vedenpintaa tuiman huolellisesti. Kommodori Farragut\nolikin lisäksi maininnut kahdentuhannen dollarin palkinnosta sille\nlaivapojalle tai matruusille, merimiehelle tai upseerille, joka antaisi\nhälytyksen otuksesta. Saattaa siis käsittää, että tähystettiin tarkkaan\n_Abraham Lincolnilla_.\n\nMinä puolestani en jäänyt toisista jälkeen enkä luovuttanut kenenkään\nhuoleksi jokapäiväistä tarkkailuani. Fregattia olisi voinut hyvällä\nsyyllä nimittää Argukseksi. Yksinään kaikkien muiden joukossa vain\nConseil pysyi välinpitämättömänä yleisessä innostuksessa.\n\nKuten jo mainitsin kommodori Farragut oli tarkoin harkiten varustanut\naluksensa tarkoituksenmukaisilla kojeilla jättiläisvalaan\npyydystykseen. Valaanpyyntilaivalla ei olisi ollut täydellisempiä\nvälineitä. Meillä oli kaikki tunnetut tuhoneuvot, käsinheitettävästä\nharppuunasta tykillä ammuttaviin väkänuoliin ja räjähtäviin luoteihin\nasti. Keulakannella oli perästäladattava kanuuna, hyvin paksuseinäinen\nja ahdasreikäinen, uusinta lajia, jonka malli lienee ollut\nesillä vuoden 1867 maailmannäyttelyssä. Tämä kallisarvoinen\namerikkalaisvalmisteinen tuliase sinkosi haitatta neljän kilon\npainoisen keila-ammuksen keskimäärin kuudentoista kilometrin päähän.\n\n_Abraham Lincolnilta_ ei siis puuttunut mitään hyökkäysvälineitä. Mutta\nmukaan oli saatu vielä parempaa. Oli saatu Ned Land, harppuunamiesten\nkuningas.\n\nNed Land oli harvinaisen kätevä kanadalainen, joka ei vaarallisessa\nammatissaan tavannut vertaistansa. Taito ja kylmäverisyys, rohkeus ja\nviekkaus olivat hänen ominaisuuksiaan ja tarvitsipa hetulavalaan olla\nperin ilkikurinen tai kaskelotin osoittaa ihmeellistä oveluutta\npelastuakseen hänen heitoltaan.\n\nHän oli noin neljänkymmenen ikäinen, kookas mies -- runsaasti 180\nsenttimetriä mitaltaan -- roteva, totinen, harvapuheinen, toisinaan\nrajuluontoinen ja vastustelusta pahoin kiivastuva. Hänen\nhenkilöllisyytensä oli huomiota herättävä, ja ulkomuotoa tehosti\nerityinen katseen voimakkuus.\n\nKommodori Farragut oli varmasti tehnyt viisaasti pestatessaan tämän\nmiehen. Terävänäköisyydeltään ja jäntevyydeltään hän yksin vastasi\nkaikkia kumppaneitansa. Parhaiten osaisin verrata häntä voimakkaaseen\nkaukoputkeen, joka samalla oli joka hetki laukeamaan valmis kanuuna.\n\nKanadalainenhan on yleensä ranskalaista syntyperää ja niin vähän kuin\nNed Landissa olikin avosydämisyyttä, on minun tunnustettava, että hän\njossakin määrin kiintyi minuun. Kansallisuuteni tietenkin veti häntä\npuoleensa. Siinä tarjoutui hänelle tilaisuus haastella ja minulle\nkuunnella sitä vanhaa Rabelaisin aikaista tyyliä, joka on vielä\nsäilynyt muutamissa Kanadan maakunnissa. Harppuunanheittäjän suku oli\nkotoisin Quebecista ja toimi rohkeana kalastajaperikuntana jo siihen\naikaan kun tämä kaupunki kuului Ranskalle.\n\nVähitellen Ned innostui juttelemaan ja minusta oli hyvin\nmielenkiintoista tutustua hänen seikkailuihinsa napamerillä.\nKertomuksissaan kalastusmatkoista ja kamppailuista hän ilmaisi suurta\nluontaista runollisuutta saaden esitykseensä sellaista eeppistä sävyä,\nettä olin kuuntelevinani jonkun kanadalaisen Homeroksen laulelevan\npohjanperien Iliasta.\n\nKuvailen tätä pelotonta kumppania sellaisena kuin hänet nykyään tunnen.\nMeistä on nimittäin tullut pelottavien vaiheiden ja koettelemusten\nyhdistämät vanhat ystävykset.\n\nJa mikä olikaan Ned Landin mielipide merihirviöstä? Minun täytyy sanoa,\nettä hän ei juuri uskonut sarvivalaaseen, vaan edusti laivassa ainoata\npoikkeusta yleisestä mielipiteestä. Hän vältteli koko puheenaihettakin,\nmutta eräänä päivänä oli minun mielestäni ryhdyttävä tiukkaamaan\nhäneltä asiaa.\n\nHeinäkuun 30. päivän iltana, kolme viikkoa matkallelähdön jälkeen\nfregatti oli Blanca-niemen kohdalla, kolmekymmentä meripenikulmaa\nsuojanpuolella Patagonian rannikosta. Olimme kulkeneet Kauriin\nkääntöpiirin poikki, ja Magalhaësin salmi avautui vajaan seitsemänsadan\nmeripenikulman takana etelässä. Viikon kuluttua _Abraham Lincoln_\nkyntäisi Tyynen meren vesiä. Ned Land ja minä istuimme peräkannella\npuhellen kaikenlaista ja katsellen salaperäistä merta, jonka syvyydet\nolivat tähän saakka pysyneet ihmissilmältä kätkettyinä. Johdin\nluontevasti keskustelun jättiläismäiseen sarvivalaaseen ja huomauttelin\nretkemme menestyksen kuten epäonnistumisenkin mahdollisuuksista. Sitten\nnähdessäni että Ned antoi minun puhua virkkamatta itse juuri mitään\nkävin suoranaisemmin ahdistamaan häntä.\n\n-- Mistä johtuukaan, Ned? kysyin -- että te voitte epäillä sen\nvalaseläimen olemassaoloa, jota olemme tavoittelemassa? Onko teillä\nerityisiä perusteita sellaiselle epäilykselle?\n\nHarppuunamies katseli minua tuokion ennen kuin vastasi, löi leveätä\notsaansa kädellään, tavanomainen ele hänellä, sulki silmänsä ikään kuin\nkootakseen ajatuksiansa ja sanoi viimein:\n\n-- Ehkä hyvinkin, herra Aronnax.\n\n-- Kuitenkin, Ned, teidän valaanpyytäjän, joka olette tutustunut\nsuuriin merinisäkkäisiin, jonka pitäisi mielikuvissanne helposti\nhyväksyä tavattomien valaseläinten mahdollisuus, teidän tulisi olla\nviimeinen epäilemään tällaisissa olosuhteissa!\n\n-- Juuri siinä te erehdytte, herra professori, vastasi Ned.\n\n-- Sen kyllä käsittää, että kansa uskoo avaruuden tähdillä olevan\nmerkillistä vaikutusvoimaa tai maapallon sisuksissa asustavan hirviöitä\nvedenpaisumuksen esikaudelta; mutta eivät tähtientutkija ja geologi\nantaudu sellaisiin haaveisiin. Samoin on valaanpyytäjän laita. Olen\nhätyytellyt paljon valaseläimiä, olen harppunoinut suuren joukon,\nsurmannut monta, mutta niin voimakkaita ja hyökkääviä kuin ne ovatkin\nolleet, eivät niiden pyrstöt eivätkä torahampaat olisi kyenneet\npuhkaisemaan höyrylaivan rautalevyjä.\n\n-- Mainitaan sentään aluksista, joita sarvivalaan piikki on lävistänyt.\n\n-- Puisia, mahdollista kyllä, vastasi kanadalainen -- enkä ole\nniitäkään koskaan nähnyt. Kunnes toisin todistetaan kiellän siis, että\nhetulavalaat, kaskelotit tai sarvivalaat pystyisivät tuottamaan\nsellaisen vaurion.\n\n-- Kuulkaahan, Ned...\n\n-- Ei, herra professori, ei. Mitä hyvänsä muuta, mutta sitä ei. Kenties\njättiläismäinen mustekala...?\n\n-- Vielä vähemmän, Ned. Mustekala on pelkästään nilviäinen, ja tämä\nnimityskin jo ilmaisee, että sen ruhossa on vain vähän kiinteyttä.\nViidensadan jalan mittaisena mustekala -- joka ei kuulu luurankoisten\nlahkoon -- olisi aivan vaaraton sellaisille laivoille kuin _Scotialle_\ntai _Abraham Lincolnille_. Täytyy sen vuoksi torjua kraakenien ja\nmuiden tämänlaisten hirviöiden urotyöt.\n\n-- Mutta suunnattoman valaseläimen olemassaolon te siis tunnustatte,\nherra luonnontutkija? virkkoi Ned Land hieman ilkkuvasti.\n\n-- Niin, Ned, siinä perustuu vakaumukseni tosiseikkojen johdonmukaiseen\npunnitsemiseen. Uskon, että on olemassa valtavarakenteinen nisäkäs,\nluurankoisten lahkoon kuuluva kuten hetulavalaat, kaskelotit ja\ndelfiinit; jolla on tavattoman jykevä sarvimainen torahammas\npoikkeuksellisella puhkaisuvoimalla varustettuna.\n\n-- Hm! äännähti harppuunamies pudistaen päätänsä sellaisen miehen\ntavoin, joka ei tunne pääsevänsä vakuutetuksi.\n\n-- Ottakaa huomioon, jatkoin, -- että jos eläin on olemassa valtameren\nsyvyyksissä muutamia meripenikulmia vedenpinnan alapuolella, on sillä\nehdottomasti rakenne, jonka kiinteys on vertaansa vailla.\n\n-- Ja miksi sellainen rakenne? kysyi Ned.\n\n-- Syystä että merten pohjakerrosten puristuksen vastustamisessa\ntarvitaan äärimmäistä lujatekoisuutta.\n\n-- Niinkö? virkkoi Ned ja siristeli minulle silmiään.\n\n-- Niin ja muutamat numerot todistavat sen teille selvästi.\n\n-- Hm, numerot! vastasi Ned. -- Numeroilla tehdään mitä tahdotaan!\n\n-- Liiketoimissa, Ned, mutta ei suurtieteessä. Kuulkaahan.\nOttakaamme perustaksi, että ilmakehän paine, atmosfääri vastaisi\nkolmekymmentäkaksi jalkaa korkean vesipatsaan painoa; oikeastaan\nvesipatsas jäisi hieman matalammaksi, kun on puhe merivedestä, joka on\ntiiviimpää kuin suolaton vesi. No, niin monta kolmenkymmenenkahden\njalan painoista vesikerrosta kuin mereen painuessanne jäisi teidän\nyläpuolellenne, Ned, niin kehonne joutuisi moninkertaisesti kokemaan\nilmakehän puristusta vastaavan paineen, joka määritellään\nkilogrammoina neliösenttimetriä kohti. Siitä seuraa, että se paine on\nkolmensadankahdenkymmenen jalan syvyydessä kymmenen atmosfääriä,\nkolmentuhannen kahdensadan jalan tasanteella sata atmosfääriä ja\nkolmenkymmenenkahden tuhannen jalan kerroksessa tuhannen atmosfääriä.\nToisin sanoen, jos kykenisitte saavuttamaan tämän valtamerisyvyyden,\njoutuisi jokainen ruumiinpintanne neliösenttimetri tuhannen kilon\npuristukseen. Ja tiedättekö, hyvä Ned, mikä teidän pinta-alaksenne on\narvioitava?\n\n-- En aavistakaan, herra Aronnax.\n\n-- Noin seitsemäntoistatuhatta neliösenttimetriä.\n\n-- Niin paljon?\n\n-- Ja kun ilmakehän paine todella on hiukan enemmän kuin kilo\nneliösenttimetriä kohti, niin teidän seitsemäntoistatuhatta\nneliösenttimetriänne kannattavat tällä hetkellä seitsemäntoistatuhannen\nviidensadankuudenkymmenenkahdeksan kilon painoa.\n\n-- Minun sitä huomaamattani?\n\n-- Teidän sitä huomaamattanne. Että sellainen puristus ei teitä\nrusenna, se johtuu siitä, että ilma on tunkeutunut ruumiinne sisään\nsamanlaisella paineella. Sisäinen työntö ja ulkonainen puserrus ovat\nsiten aivan tasassa, tehden toisensa tehottomaksi, ja siksi te kestätte\nne haitatta. Mutta vedessä on asia toisin.\n\n-- Niin, minä käsitän, tokaisi Ned tarkkaavaisemmaksi tulleena, -- kun\nvesi ympäröi minua eikä läpäise minua.\n\n-- Aivan. 32 jalan päässä merenpinnan alapuolella te siis joutuisitte\n17.568 kilon paineeseen; kolmensadankahdenkymmenen jalan syvyydessä se\npuristus olisi kymmenkertainen, sanokaamme 175.680 kiloa;\nkolmetuhattakaksisataa jalkaa tekisi paineen satakertaiseksi, se olisi\njotensakin 1.756.800 kiloa; kolmenkymmenenkahdentuhannen syvyydessä,\nlopuksi, olisi tuhatkertaisena paineena 17.568.000 kiloa, -- te\nlitistyisitte niin kuin hydraulisen koneen lävitse käytettynä!\n\n-- Hitto! äännähti Ned.\n\n-- No niin, arvoisa harppuunanheittäjäni, jos usean sadan metrin\nmittaisia ja paksuudeltaan suhteellisia luurankoisia oleskelee\nsellaisissa syvyyksissä, kukin pinta-alaltaan edustaen miljoonia\nneliösenttimetrejä, niin on laskettava miljardeiksi kiloiksi se\npuristus, jonka alaisina ne ovat. Siitä voitte arvioida niiden luuston\nlujuutta ja rakenteen vankkuutta, kun ne kykenevät kestämään niin\ntavatonta koetusta!\n\n-- Niiden täytyy olla kahdeksan tuuman rautalevyistä valmistettuja\nkuten panssarifregatit, lausui Ned Land.\n\n-- Sinne päin, Ned; ja ajatelkaahan, mitä vaurioita siis voi tuottaa\ntuollainen möhkäle syöksyessään pikajunan vauhdilla laivan runkoa\nvastaan.\n\n-- Niin... kyllähän... kenties, vastasi kanadalainen noiden numeroiden\nhorjuttamana, mutta tahtomatta antaa perään.\n\n-- No, enkö ole saanut teitä vakuutetuksi?\n\n-- Te olette saanut minut vakuutetuksi yhdestä seikasta, herra\nluonnontutkija, nimittäin että jos sellaisia eläimiä on merten\nsyvyyksissä, täytyy niiden välttämättömästi olla niin voimakkaita kuin\nte sanotte.\n\n-- Mutta ellei niitä ole, niin miten selitätte _Scotiaa_ kohdanneen\ntapaturman?\n\n-- Siten että kenties... virkkoi Ned epäröiden.\n\n-- Antakaa kuulua!\n\n-- Että... se ei olekaan totta! vastasi kanadalainen, tietämättään\nesittäen uudestaan Aragon kuuluisan lauseen.\n\nMutta tämä vastaus todisti vain harppuunamiehen itsepäisyyttä eikä\nmitään muuta. Sillä kertaa en ahdistanut enempää. _Scotian_ tapaturma\nei ollut kiellettävissä. Aukko oli olemassa niin ilmeisesti, että se\noli ollut tutkittava, ja sen vääjäämättömämmin ei aukon olemassaoloa\nvoinekaan osoittaa. Mutta se aukko ei ollut ilmennyt itsellään, ja kun\nsitä ei ollut siinä paikassa vedenalainen kallionkärki rouhaissut, oli\nse ehdottomasti eläimen syöksylisäkkeen työtä.\n\nMinun kantani mukaan, ja edellä esitetyistä syistä, tämä eläin kuului\nluurankoisten lahkoon, nisäkkäiden ryhmään, kalanmuotoisten luokkaan,\nja lopuksi valaitten parveen. Mihin heimoon se liittyisi --\nhetulavalaan, kaskelotin vai delfiinin -- minkä suvun jäseneksi se oli\nluettava, miksi lajiksi määriteltävä, sitä kaikkea sopi selvitellä\nmyöhemmin. Sen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvitsi tuntematon hirviö\nleikellä, leikkelemistä varten saada kiinni, kiinnisaamiseksi\nharppunoida -- ja se oli Ned Landin asia -- harppunoimisen\nedellytyksenä nähdä -- josta miehistö huolehtisi -- ja näkemisen täytyi\nperustua kohtaukseen, joka oli sattuman varassa.\n\n\n\n\nONNEN KAUPALLA\n\n\n_Abraham Lincolnin_ matkalla ei ensin sattunut mitään merkittävää. Ned\nLand vain sai ihmeellisellä taitavuuden näytteellään todistaa, että\nhäneen kannatti täysin luottaa.\n\nFalklannin saarten vesillä ryhtyi fregatti elokuun 1. päivänä merkkien\nvaihtoon amerikkalaisten valaanpyytäjien kanssa, ja me saimme tietää,\nettä heillä ei ollut mitään uutisia sarvivalaasta. Mutta tällöin\n_Monroen_ kapteeni, joka oli kuullut Ned Landin ottaneen pestin\n_Abraham Lincolniin_, pyysi häntä avukseen ahdistamaan näkyvissä olevaa\nhetulavalasta. Kommodori Farragutin teki mieli katsella Ned Landia\ntyössään, joten hän salli harppuunamestarimme siirtyä _Monroeen_. Ja\nsattuma suosi kanadalaista siinä määrin, että hän yhden valaan asemesta\nkeihästi kaksoisheitolla parin, iskien toista suoraan sydämeen ja\nkytkien toisen muutaman minuutin ajon jälkeen!\n\nEi totisesti kannattanut lyödä vetoa hirviön puolesta sen joutuessa\ntekemisiin Ned Landin harppuunan kanssa.\n\nFregatti viiletti ihmeen nopeasti Amerikan rannikkoa pitkin. Elokuun 3.\npäivänä olimme Magalhaësin salmen suulla Virgenesin niemen kohdalla.\nMutta kommodori Farragut ei tahtonut valita tätä mutkikasta väylää,\nvaan päätti kiertää Kap Hoornin.\n\nMiehistö myönsi yksimielisesti hänen olevan oikeassa. Ja oliko\ntosiaankaan ajateltavissa, että sarvivalas voitaisiin kohdata tässä\nkapeikoiksi puristuvassa vesistössä? Monet matruusit vakuuttivat, että\nhirviö ei voinut sitä käyttää kulkutienään, \"se kun oli liian iso\nmahtuakseen!\"\n\nElokuun 6. päivänä kello kolmen tienoilla iltapäivällä _Abraham\nLincoln_ kaarsi viidentoista meripenikulman päässä eteläpuolitse sen\nyksinäisen pikku saaren, Amerikan mantereen äärimmäiseksi jatkoksi\nliittyvän kallion, jonka hollantilaiset merimiehet synnyinkaupunkinsa\nmukaan nimittivät Kap Hoorniksi. Suunta määrättiin nyt luoteiseksi ja\nhuomenna velloi fregatin potkuri vihdoin Tyynen meren vesiä.\n\n-- Silmät auki! silmät auki! hokivat matruusit.\n\nJa he avasivat ne ylenmäärin. Silmät ja kiikarit -- joita tosin hiukan\nhäikäisi kahdentuhannen dollarin palkinnon väikkyminen edessä -- eivät\njääneet hetkeksikään lepoon. Yötä päivää tarkkailtiin valtameren\npintaa, ja nyktalopit, joiden kyky nähdä hämärässä lisäsi\nmahdollisuuksia viidelläkymmenellä prosentilla, olivat edullisella\npuolella kilpailussa.\n\nMinuahan ei raha erityisesti houkutellut, mutta enpä kuitenkaan ollut\nvähemmän innokas. Suoden vain muutamia minuutteja aterioille,\njoitakuita tunteja nukkumiselle, auringosta tai sateesta piittaamatta,\nen enää ollenkaan poistunut kannelta. Milloin tähystelin kumartuneena\nkeulapakan kangasvarppeiden yli, milloin peräpartaaseen nojaten tutkin\nkiihkein katsein untuvaista vanavettä, joka ulottui valkoisena viiruna\ntaivaan rantaan. Ja kuinka usein olinkaan osallisena päällystön ja\nlaivaväen kiihtymyksessä, kun joku oikukas hetulavalas kohotti\nmustanpuhuvan selkänsä aalloista! Heti syntyi kuhinaa fregatin\nkannella. Suojat syytivät solkenaan matruuseja ja upseereita.\nJyskyttävin sydämin ja sumenevin silmin tarkkaili jokainen valaseläimen\nkulkua. Minä tuijotin, tuijotin niin että olin tärvellä verkkokalvoni,\naina maltillisen Conseilin hokiessa minulle levollisena:\n\n-- Jos herra suvaitsisi levittää silmiänsä vähemmin, niin herra näkisi\npaljon paremmin!\n\nMutta se oli turhaa hälyä! _Abraham Lincoln_ käänsi suuntansa eläintä\nkohti, ja se havaittiin tavalliseksi hetulavalaaksi tai kaskelotiksi,\njoka piankin katosi sadatusten saattamana.\n\nSää pysyi suosiollisena, matka edistyi mitä miellyttävimmissä oloissa.\nOli eteläisen pallonpuoliskon paha vuodenaika, siellä Euroopan\nkeskikesää vastaa sydäntalvi; mutta merellä eivät nyt myrskyt\nmyllertäneet, joten ulappaa sai laajassa kehässä esteettömästi\npidetyksi silmällä.\n\nNed Land osoitti yhä mitä itsepintaisinta epäuskoisuutta eikä hän\nvahtivuoronsa ulkopuolella ollut edes vilkaisevinaan ulapalle --\nainakaan milloin ei mitään valasta ollut näkyvissä. Ja kuitenkin olisi\nhänen erinomainen terävänäköisyytensä ollut tarpeen. Mutta kahdeksan\ntuntia kutakin kahtatoista kohti itsepintainen kanadalainen\nlueskeli tai nukkui hytissään. Satakin kertaa moitin häntä\nvälinpitämättömyydestä.\n\n-- Joutavia! hän vastasi, -- asiassa ei ole pontta eikä perää, herra\nAronnax, ja jos sellainen eläin olisikin olemassa, niin mitä\nmahdollisuutta meillä olisi sen löytämiseen? Emmekö ole liikkeellä\numpimähkään? Sanotaan että se peto on nähty Tyynen meren ylävesillä.\nMyönnettäköön sekin, mutta siitä kohtauksesta on jo kolme kuukautta, ja\nmikäli sarvivalaanne luonteenlaadusta saattaa päätellä, ei se\nmielellään viivyttele kauan samoilla vesillä! Sillä on tavaton\nliikuntavauhti. Mutta te tiedätte paremmin kuin minä, herra professori,\nettä luonto ei tee mitään nurinkurista eikä antaisi jähmeäluontoiselle\neläimelle joutuisaa vaelluskykyä, jollei sen olisi tarvis sitä käyttää.\nJos se peto siis on olemassa, niin se on jo kaukana!\n\nSiihen en osannut vastata mitään. Ilmeisesti me kuljimme onnen\nkaupalla. Mutta olisiko voinut menetellä toisinkaan? Mahdollisuutemme\nolivat kyllä epämääräiset, mutta kukaan muu ei vielä epäillyt\nmenestystä, ainoakaan matruusi laivalla ei olisi lyönyt vetoa\nsarvivalasta ja sen pikaista ilmaantumista vastaan.\n\nElokuun 20. päivänä mentiin 105. pituusasteella Kauriin kääntöpiirin\npoikki ja saman kuun 27. päivänä jäi taaksemme päiväntasaaja 110.\npituusasteella. Tämän paikanmäärityksen jälkeen fregatti otti suunnan\ntuntuvammin länteen ja painui Tyynen meren keskiulapalle. Kommodori\nFarragut katsoi, syystä kyllä, paremmaksi liikkua syvillä vesillä,\netäällä mantereista ja saarista, joita eläin oli aina näyttänyt\nkarttelevan, \"varmaankin, koska vesi oli sille liian matalaa!\" sanoi\npursimies. Täydennettyään hiilivarastonsa fregatti sivuutti kaukaa\nPaumotu-, Marquesas- ja Sandwich-saaret, eteni Kravun kääntöpiirin\npohjoispuolelle 132. pituusasteella ja jatkoi matkaansa Kiinan vesille\npäin.\n\nOlimme vihdoinkin jättiläisotuksen viime temmellyskentällä! Ja elämä\nlaivassa oli nyt aivan poikennut normaaleista uomistaan ja koko\nmiehistö oli hermostunutta ja kiihtynyttä. Ruoka ei enää maittanut,\neikä ketään nukuttanut. Kaksikymmentä kertaa päivässä jonkun\nsaalingeissa kurkkivan matruusin harhanäky aiheutti sietämättömiä\nhätkähdyksiä, ja alinomaa uudistuvina nämä hälytykset pitivät meitä\nniin rajussa jännityksessä, että vastavaikutuksen täytyi jo pian\nilmetä.\n\nJa lamaannus kyllä tulikin sijalle. Kaksi kuukautta -- kaksi kuukautta,\njoiden jokainen päivä venyi vuosisadaksi -- _Abraham Lincoln_ kolusi\nkaikkia Tyynen meren pohjoisia vesiä, kiirehti katsastamaan jokaista\nhavaittua valasta, teki jyrkkiä poikkeamisia suunnastaan, kääntyi äkkiä\nlaidalta toiselle, pysähteli, lisäsi höyryä tai peräytyi, liikehti\nedestakaisin niin että koneet olivat vaarassa järkkyä sijoiltaan, eikä\njättänyt tutkimatta ainoatakaan aluetta Japanin saarilta Amerikan\nrannikolle asti. Eikä mitään! Ei muuta kuin aavojen ulappain\näärettömyys! Mikään ei muistuttanut jättiläismäisestä sarvivalaasta,\nvedenalaisesta karista, hylystä, pakenevasta särkästä tai\nminkäänlaisesta ihmeellisestä ilmiöstä!\n\nVastavaikutus siis sai vuoronsa. Masennus valtasi ensin mielet, ja se\navasi tien epäuskoisuudelle. Laivassa heräsi uusi tunne, joka oli\nkolmelta kymmenesosalta häpeilyä ja seitsemältä kymmenesosalta kiukkua.\nOltiin noloja, mutta vielä enemmän pahantuulisia! Vuoden mittaan\nkeksittyjen perustelujen vuoret sortuivat yhdellä kertaa, eikä kukaan\nenää ajatellut muuta kuin tavoitella aterian tai unen hetkinä korvausta\najasta, joka oli niin tyhmästi uhrattu.\n\nIhmismielen luontaisen häilyväisyyden mukaisesti heittäydyttiin\ntoisesta äärimmäisyydestä toiseen. Yrityksen innostuneimmista\nkannattajista tuli luonnollisestikin sen kiihkeimmät halveksijat.\nVastavaikutus nousi aluksen pohjatasolta, välikannen kojuista,\npäällystön hytteihin asti, ja jollei kommodori Farragut olisi ollut\nerikoisen sitkeäluontoinen, olisi fregatti varmasti jo suunnannut\nkeulansa etelää kohti.\n\nTätä turhaa etsintää ei kuitenkaan enää voinut pitkälti jatkua.\n_Abraham Lincolnia_ ei käynyt moittiminen mistään, sillä se oli tehnyt\nkaikkensa onnistuakseen. Milloinkaan ei amerikkalainen laivaväki ollut\nosoittanut suurempaa kärsivällisyyttä ja kiinnostusta; huonoa\nmenestystä ei voitu lukea sen syyksi; nyt ei auttanut muu kuin lähteä\npaluumatkalle.\n\nLaivan päällikölle tehtiin tästä esitys. Hän pysyi kannassaan.\nMatruusit eivät salanneet tyytymättömyyttään, ja palvelus kärsi siitä.\nEn tahdo sanoa, että laivassa ilmeni kapinoimista, mutta oltuaan\ntaipumaton niin kauan kuin järkevästi saattoi, vaati kommodori\nFarragut, kuten entisaikaan Kolumbus, kolmen vuorokauden\nmaltillisuutta. Jos peto ei tänä aikana ilmestyisi, niin ruorimies\nkiepauttaisi ratastaan kolmasti ympäri ja _Abraham Lincoln_ suuntaisi\nkulkunsa Euroopan vesille.\n\nTämä lupaus annettiin marraskuun 2. päivänä. Siitä oli ensiksikin\ntuloksena miehistön mielenkiinnon elpyminen. Valtamerta pidettiin\nsilmällä uudella innolla. Kiikarit olivat kuumeisessa toiminnassa. Se\noli viimeinen uhkavaatimus jättiläisvalaalle, ja kohtuuden nimessä sen\nei sopinut jättää sitä huomioon ottamatta.\n\nKului kaksi päivää. _Abraham Lincoln_ kulki hiljennetyllä vauhdilla.\nKäytettiin monen monituisia keinoja eläimen huomion herättämiseksi tai\nvälinpitämättömyyden häivyttämiseksi siltä varalta, että se oleskelisi\nnäillä vesillä. Valtavia läskinkimpaleita ripustettiin laahautumaan\nlaivan vanavedessä, -- tosin vain haikalojen suureksi tyytyväisyydeksi.\nSoutuveneet tekivät tiedusteluretkiä kaikkiin suuntiin _Abraham\nLincolnin_ ympärillä, laivan pysytellessä paikoillaan, eivätkä\njättäneet ainoatakaan kolkkaa näköpiiristä nuuskimatta. Mutta\nmarraskuun 4. päivän ilta saapui merenalaisen arvoituksen selviämättä.\n\nSeuraavana päivänä kello kaksitoista päättyisi tarkasti ottaen\nmääräaika. Lupauksensa mukaan piti kommodori Farragutin silloin\nsuunnata kulku kaakkoa kohti ja lopullisesti jättää Tyynen meren\npohjoiset seudut.\n\nFregatin paikanmäärityksenä oli viimeksi 31° 15' pohjoista leveyttä ja\n136° 42' itäistä pituutta. Japanin rannat olivat vajaan kahdensadan\nmeripenikulman päässä tuulen alla. Yö lähestyi. Oli juuri kajahtanut\nkello kahdeksan soitto. Suuret pilvet verhosivat kuun kehrää, joka oli\nensimmäisellä neljänneksellään. Meri läikehti hiljalleen fregatin\nkeulan edessä.\n\nNojailin etupuolella ylähangan kangasvarppeisiin. Conseil seisoi\nlähelläni tähystäen ulapalle. Vantteihin kavunneina tutki miehistö\ntaivaanrantaa, joka vähitellen hämärtyen vetäytyi ahtaammaksi. Upseerit\nkoettivat yökiikareillaan tunkeutua lisääntyvään pimeyteen. Toisinaan\nvälkkyi synkkä merenpinta kuun säteestä, joka pujahti kahden pilven\nraosta. Sitten verhoutui kaikki pimentoon.\n\nKatsellessani Conseilia panin merkille, että tähän kelpo mieheen oli\nyleinen mieliala sentään hiukan vaikuttanut. Minusta ainakin näytti\nsiltä. Kenties hänen hermonsa nyt ensi kerran kokivat uteliaisuuden\nvärähdyksiä.\n\n-- Niin, Conseil, sanoin hänelle, -- nyt on viimeinen tilaisuus pistää\ntaskuunsa kaksituhatta dollaria.\n\n-- Sallikoon herra minun huomauttaa, vastasi Conseil, -- että minä en\nole ottanut lukuun sitä palkintoa ja että Yhdysvaltain hallitus olisi\nvoinut luvata satatuhatta dollaria, tulematta siitä köyhemmäksi.\n\n-- Olet oikeassa, Conseil. Tämä on erittäin typerä juttu ja me olemme\nryhtyneet siihen liian harkitsemattomasti. Haaskattua aikaa, hyödytöntä\njännitystä! Useita kuukauksia takaperin olisimme jo olleet Ranskassa...\n\n-- Herran pikku asunnossa, täydensi Conseil, -- herran museossa! Ja\nminä olisin jo järjestänyt herran kivettymät! Ja herran babirussa olisi\npäässyt häkkiinsä kasvitieteellisessä tarhassa ja keräisi ympärilleen\npääkaupungin yleisöä!\n\n-- Niin kuin sanot, Conseil, -- puhumattakaan siitä, että meistä\ntullaan tekemään pilaa!\n\n-- Luulen todellakin, vahvisti Conseil tyynesti, -- että herra joutuu\npilan kohteeksi. Ja, saanenko sanoa...?\n\n-- Puhu vain suusi puhtaaksi, Conseil.\n\n-- No niin, herra saa vain ansionsa mukaan!\n\n-- Todellako!\n\n-- Kun on kunnia olla oppinut kuten herra, ei antauduta alttiiksi...\n\nConseil ei saanut mairitteluaan lausutuksi loppuun. Yleisen\nhiljaisuuden keskeltä kajahti ääni. Se oli Ned Landin, hänen\nhuikatessaan:\n\n-- Ohoi! Se on tuulen alla, poikki laidan!\n\n\n\n\nTÄYDELLÄ HÖYRYLLÄ\n\n\nKoko laivanväki ryntäsi harppuunamiestä kohti, päällikkö, upseerit,\nvartiopäälliköt, matruusit, laivapojat; vieläpä koneenkäyttäjätkin\njättivät koneensa, lämmittäjät heittivät lapionsa. Oli heti annettu\npysähdyskäsky ja fregatti solui vain vauhtinsa loppuun.\n\nHämy oli jo sankka, ja niin terävät silmät kuin kanadalaisella olikin,\nihmettelin miten hän oli voinut nähdä ja mitä hän olikaan nähnyt.\nSydämeni läpätti pakahtuakseen.\n\nMutta Ned Land ei ollut erehtynyt, ja me kaikki huomasimme esineen,\njota hän osoitti kädellään.\n\nKahden kaapelimitan päässä _Abraham Lincolnista_, oikeanpuolisella\nkyljellä, näytti meri valaistulta altapäin. Se ei ollut tavallinen\nvesisäihkyn ilmiö, eikä siitä voinut erehtyä. Vajonneena muutaman sylen\nverran pinnasta merijättiläinen heijasti hyvin voimakasta ja\nselittämätöntä loistetta, josta mainittiin useiden kapteenien\nselostuksissa. Tuon uhkean säteilyn täytyi olla peräisin hyvin\ntehokkaasti kehittyneestä valolähteestä. Valoisa osa kuvastui\nmerenpinnassa valtavana pitkänomaisena soikiona, jonka keskelle\nkokoontui huikaiseva hehkuläikkä, vähitellen heiketen syrjille päin.\n\n-- Se on vain fosforihohtoisten hiukkasten kasautuma, huudahti muuan\nupseeri.\n\n-- Ei, herra luutnantti, huomautin minä varmasti. -- Milloinkaan eivät\npholadit tai salpat heijasta noin voimakasta valoa. Tuo loiste on\nolennaisesti sähköperäistä... Muuten, katsokaa, katsokaa, se liikkuu!\nSe kulkee eteenpäin, taaksepäin! Se hyökkää meitä vastaan!\n\nFregatissa kajahti huutoja.\n\n-- Hiljaa! käski kommodori Farragut. -- Peräsin tuuleen, täydesti! Kone\ntaaksepäin.\n\nMatruuseja syöksähti ruorirattaan nappuloihin, koneenkäyttäjät\nsäntäsivät työhönsä. Höyryvoima käännytettiin taakse päin, ja\nalahankaan painuen laiva kaarsi puoliympyrän.\n\n-- Peräsin suoraan! Kone eteenpäin! huusi kommodori Farragut.\n\nMääräykset toteutettiin, ja fregatti etääntyi nopeasti valolähteestä.\n\nMinun piti sanoa, että etääntyminen oli tarkoituksena, mutta ihmeotus\nlähestyi kaksin verroin suuremmalla vauhdilla kuin laiva loittoni.\n\nMe pidätimme henkeämme. Ällistys, paljoa enemmän kuin pelko, kytki\nmeidät mykiksi ja hievahtamattomiksi. Eläimelle oli leikin asia\ntavoittaa meidät. Se kiersi fregatin ympäri, laivan viilettäessä\nsilloin neljäntoista solmuvälin vauhdilla, ja verhosi meidät\nsähköhohteellaan kuin sädepölyyn. Sitten se loittoni pari kolme\nmeripenikulmaa, jättäen jälkeensä kimmeltävän viirun, jota saattoi\nverrata pikajunan veturin höyrypilviin. Äkkiä hirviö näköpiirin\ntummilta rajoilta, jonne se oli peräytynyt ottamaan vauhtia, syöksyi\npelottavan vinhasti _Abraham Lincolnia_ kohti, pysähtyi runsaasti\nkahdenkymmenen jalan päähän laivan partaasta ja sammui -- ei painumalla\nsyvyyteen, koska sen loiste ei himmentynyt asteittain, vaan yhtäkkiä ja\nikään kuin sen valolähde olisi siinä paikassa ehtynyt! Tuokion kuluttua\nse ilmestyi näkyviin laivan toiselta puolelta, joko suuntaansa\nmuuttaneena tai kölimme alitse sukeltaneena. Joka hetki saattoi\ntapahtua yhteentörmäys, joka olisi ollut meille kohtalokas.\n\nKuitenkin kummastutti minua fregatin ohjaus. Se pakeni eikä hyökännyt.\nTein siitä huomautuksen kommodori Farragutille; tämän tavallisesti\njärkkymättömät kasvot kuvastivat ääretöntä hämmästystä.\n\n-- Herra Aronnax, hän vastasi, -- minä en tiedä, millaisen tuhoeläimen\nkanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo varomattomasti panna\nvaaraan fregattiani tällaisessa pimeydessä. Sitä paitsi miten osaisi\nahdistaa tuntematonta, miten siltä puolustautua? Odottakaamme\npäivänkoittoa, niin osat vaihtuvat.\n\n-- Onko teillä vielä epäilystä otuksen laadusta, herra kommodori?\n\n-- Ei, herra professori, ilmeisestikin se on jättiläismäinen\nsarvivalas, mutta samalla sähkövalas.\n\n-- Kenties sitä ei voikaan lähestyä sen paremmin kuin sähköankeriasta\ntai torpeedorauskua paljain käsin! lisäsin.\n\n-- Tosiaankin, sanoi päällikkö; -- jos sillä on itsessään salamavoima,\nniin se on totisesti hirvittävin elollinen mikä koskaan on Luojan\nkädestä lähtenyt. Sen tähden pysynkin varuillani, herra professori.\n\nKoko miehistö oli jalkeilla kaiken yötä, kukaan ei ajatellut\nnukkumista. Kun ei voitu kilpailla nopeudesta, oli laivan vauhtia\nhiljennetty. Sarvivalas puolestaan matki fregattia ja jättäytyi\nlaineiden liikuteltavaksi, näyttäen päättäneen pysytellä\ntaistelunäyttämöllä.\n\nPuolenyön tienoissa se kuitenkin katosi tai oikeastaan \"sammui\" niin\nkuin suuri kiiltomato. Oliko se paennut? Se oli pelättävissä, mutta ei\ntoivottavaa. Mutta seitsemän minuuttia vailla kello yksi aamulla kuului\nhuumaavaa humua ikään kuin valtavan vesisuihkun merkkinä.\n\nKommodori Farragut, Ned Land ja minä olimme silloin peräkannella\ntähystelemässä kiihkeästi sankkaan pimeyteen.\n\n-- Ned Land, kysyi kommodori, -- tehän olette usein kuullut valaitten\nkohinaa?\n\n-- Usein kyllä, herra kommodori, vaikken sellaisten valaitten, joiden\nnäkeminen olisi tuottanut minulle kaksituhatta dollaria.\n\n-- Te olette tosiaan ansainnut palkintonne. Mutta sanokaahan, eikö tuo\nmelu ole samaa, jota valaat saavat aikaan syöstessään vettä\nsuihkurei'istään?\n\n-- Samanlaista, herra kommodori, mutta tämä on verrattomasti\nvoimakkaampaa. Eikä siitä voi erehtyä; valaseläin tuolla nyt oleilee.\nTeidän luvallanne, herra kommodori, lisäsi harppuunamies, -- virkamme\nsille pari sanaa aamun valjetessa.\n\n-- Jos se on sillä tuulella, että suostuu teitä kuuntelemaan, mestari\nLand, huomautin minä epäilevästi.\n\n-- Kun minä sitä lähestyn neljän harppuunanmitan päähän, takasi\nkanadalainen, -- niin kuunneltava sen on!\n\n-- Mutta pitäisikö minun asettaa laivavene käytettäväksenne sitä\nvarten? huomautti kommodori.\n\n-- Kyllä tietenkin, herra kommodori.\n\n-- Panna alttiiksi miesteni henki?\n\n-- Ja minun, täydensi harppuunamies yksinkertaisesti.\n\nKahden tienoissa ilmestyi valokeskus jälleen entisessä kirkkaudessaan\nviiden meripeninkulman päähän tuulen puolelle _Abraham Lincolnista_.\nTuulen ja meren kohinassa kuului tältäkin matkalta selvästi eläimen\npyrstön mahtava mäikynä, vieläpä sen läähättävä puuskahtelukin.\nKuulosti siltä että jättiläispedon kohotessa pintaan hengähtämään\nsyöksyi ilma sen keuhkoihin niin kuin höyry kahdentuhannen hevosvoiman\nkoneen valtaviin silintereihin.\n\nHm! ajattelin minä; valas, jolla olisi ratsuväen rykmentin voima, olisi\naimo otus pyydystää!\n\nPysyttiin varuillaan päivänkoittoon asti, ja valmistauduttiin\ntaisteluun. Kalastusvälineet soviteltiin pitkin partaita, panostettiin\npikku tykit, joilla voitiin lingota harppuuna meripenikulman päähän, ja\npitkät pyssyt, joiden räjähtävä luoti tuottaa voimakkaimmillekin\neläimille kuolettavan vamman. Ned Land oli vain hionut harppuunansa,\njoka hänen kädessään oli hirvittävä ase.\n\nKello kuudelta alkoi aamu sarastaa, ja aamun koitteen ensimmäisessä\nkajastuksessa häipyi sarvivalaan sähköinen loiste. Seitsemältä oli\npäivä jo riittävästi valjennut, mutta paksu aamu-usva supisti\nnäköpiiriä, eivätkä parhaatkaan kaukoputket pystyneet sitä läpäisemään.\nSe aiheutti pettymystä ja ärtymystä.\n\nMinä kiipesin mesaanimaston kahveliin. Muutamia upseereita oli jo\nnoussut mastonhuippuihin.\n\nTuntia myöhemmin sumu vyöryi raskaasti laineilla, ja sen suuret\nkiehkurat kohosivat vähitellen. Näköpiiri laajeni ja puhdistui. Äkkiä\nkajahti Ned Landin ääni jälleen kuten edellisenä iltana.\n\n-- Se näkyy vasemman perävantaan kohdalla! huusi harppuunamies.\n\nKaikkien katseet kohdistuivat mainittuun suuntaan.\n\nSiellä, puolentoista meripeninkulman päässä fregatista, pisti pitkä\ntumma ruumis metrin verran esille laineista. Rajusti vipajava pyrstö\npieksi vaahtoa. Milloinkaan ei minkään eläimen pyrstö ollut vellonut\nmerta niin voimakkaasti. Kirkkaanvalkoinen vanavesi osoitti valtavana\njättiläispedon kulkua ja teki pitkän kaaren.\n\nFregatti lähestyi valtavaa valasta. Minä tarkastelin sitä aivan\nennakkoluulottomasti. _Shannonin_ ja _Helvetian_ meriselityksissä oli\nhiukan liioiteltu sen mittasuhteita, ja minä arvioin pituudeksi\nainoastaan kaksisataaviisikymmentä jalkaa; paksuutta oli minun vaikea\npäätellä, mutta eläin näytti minusta hyvin sopusuhtaiselta kaikkien\nkolmen ulottuvaisuutensa puolesta.\n\nPitäessäni silmällä tätä ihmeolentoa syöksähti sen henkirei'istä kaksi\nhöyry- ja vesisuihkua neljäkymmentä metriä korkealle, ja se selvitti\nminulle pedon hengitystavan. Tiesin siitä lopullisesti, että se kuului\nluurankoisten pääjaksoon, nisäkkäiden luokkaan, yksisikiöisten\nalaluokkaan, kalanmuotoisten ryhmään, valaitten lahkoon, heimo... Tästä\nen osannut vielä lausua mielipidettäni. Valaitten lahkoa edustaa kolme\nheimoa: hetulavalaat, kaskelotit ja delfiinit, ja viimeksimainittuun\nluetaan sarvivalaat. Kukin näistä heimoista jakautuu moniin sukuihin ja\nnämä lajeihin, joista esiintyy muunnoksia. Muunnos, laji, suku ja heimo\npuuttuivat minulta vielä, mutta taivaan ja kommodori Farragutin avulla\ntoivoin varmasti saavani määrittelyni täydennetyksi.\n\nMiehistö odotti malttamattomana päällikkönsä määräyksiä. Tarkkaavasti\nkatseltuaan eläintä tämä kutsui luokseen konepäällikön, joka heti\nriensi komentosillalle.\n\n-- Onko höyrypaine kunnossa? kysyi päällikkö.\n\n-- Kyllä, herra kommodori, vastasi konepäällikkö.\n\n-- Hyvä. Tehostakaa tulia, ja täydellä höyryllä!\n\nKäskyä tervehdittiin kolmella eläköön-huudolla. Taistelun hetki oli\nlyönyt. Hetken kuluttua fregatin kaksi piippua syöksivät mustia\npilvivyöryjä ja kansi vavahteli höyrykattilan sylkytyksestä.\n\nVoimakkaan potkurinsa työntämänä _Abraham Lincoln_ suuntasi kulkunsa\nsuoraan eläintä kohti. Tämä antoi sen huolettomasti lähestyä puolen\nkaapelinmitan päähän; sitten se välittämättä sukeltaa siirrähti hiukan\nsivuun ja tyytyi säilyttämään välimatkan.\n\nTakaa-ajo pitkittyi noin kolme neljännestuntia, fregatin voittamatta\nkahta syltäkään. Oli ilmeistä, että sitä ei tällä menolla ikänä\nsaavutettaisi.\n\nKommodori Farragut kierteli äkeissään sankkaa leukapartaansa.\n\n-- Ned Land! hän huusi.\n\nKanadalainen juoksi paikalle.\n\n-- No, mestari Land, kysyi päällikkö, -- vieläkö neuvotte minua\nlaskemaan veneitä vesille?\n\n-- En, herra kommodori, vastasi Ned Land, -- sillä se peto ei anna\nottaa itseään kiinni vastoin tahtoaan.\n\n-- Mitä siis tehdä?\n\n-- Lisätä höyryä, jos voitte, herra kommodori. Minä puolestani,\nmikäli sallitte, asetun kokkapuun alustangolle, ja jos pääsemme\nharppuunanheiton päähän, niin harppuunani lentää.\n\n-- Tehkää niin, Ned, vastasi kommodori Farragut. -- Konepäällikkö, hän\nhuusi, -- nostattakaa painetta!\n\nNed Land lähti vartiopaikalleen. Kivihiiliä ahdettiin tulipesiin yhä\ntarmokkaammin; potkuri teki 43 kierrosta minuutissa, ja höyry sihisi\nventtiileissä. Heitettiin lokinuora ja todettiin, että _Abraham\nLincoln_ kiiti kahdeksantoista ja puoli meripenikulmaa tunnissa.\n\nMutta pedon vauhtina oli niin ikään kahdeksantoista ja puoli\nmeripenikulmaa.\n\nTunnin ajan fregatti piti vielä tämän nopeuden lähenemättä rahtuakaan!\nSe oli nöyryyttävää alukselle, joka oli Yhdysvaltain sotalaivaston\nnopeakulkuisimpia. Miehistöä kiukutti. Matruusit noituivat hirviötä,\njoka ei viitsinyt heille vastata. Kommodori Farragut ei enää tyytynyt\nvanuttelemaan leukapartaansa, hän pureskeli sitä.\n\nKonepäällikkö kutsuttiin taas paikalle.\n\n-- Oletteko saavuttaneet suurimman höyrypaineenne? kysyi häneltä laivan\npäällikkö.\n\n-- Kyllä, herra kommodori.\n\n-- Ja venttiilien puserruksena on nyt...?\n\n-- Kuusi ja puoli atmosfääriä.\n\n-- Lisätkää se kymmeneksi.\n\nSiinä amerikkalainen määräys jos mikään. Paremmin ei olisi voitu\nMississippinäkään yrittää kilpailijan jättämiseksi.\n\n-- Conseil, virkoin kelpo palvelijalleni, joka oli lähelläni, --\ntiedätkös, että me todennäköisesti räjähdämme ilmaan?\n\n-- Niin kuin herra suvaitsee! vastasi Conseil.\n\nJa tunnustan että minusta ei ollut epämieluisaa antautua siihenkin\nmahdollisuuteen.\n\nKuormitusta lisättiin. Uunit ahmivat kivihiiliä. Ilmaviipat\npuuskuttivat ahjoihin. _Abraham Lincoln_ sai ylimääräistä vauhtia.\nMastot tutisivat pohjapiittaa myöten, ja savutuprut tuskin kykenivät\npurkautumaan liian ahtaiksi käyneistä savupiipuista.\n\nLokattiin toistamiseen.\n\n-- No, perämies? tiedusteli kommodori Farragut.\n\n-- Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa, herra kommodori.\n\n-- Lisätkää lämmitystä.\n\nKonepäällikkö totteli. Painemittari osoitti kymmenen atmosfääriä. Mutta\nvalaspetokin näytti \"lisäävän lämmitystä\", sillä se porhalsi\nvaivattomasti samoin yhdeksääntoista ja kolmeen kymmenesosaan.\n\nSitä takaa-ajoa! Ei, minä en kykene kuvailemaan kiihtymystä, joka\nvärisytti koko olemustani. Ned Land kiikkui vartiopaikallaan harppuuna\nkädessä. Useaan kertaan pääsi eläin lähestymään.\n\n-- Me saavutamme! Me saavutamme! huusi kanadalainen.\n\nSilloin, juuri kun hän valmistui paiskaamaan aseensa, vilisti\nvalasjättiläinen loitommaksi, ja sen nopeus oli tällöin arvioitava\nvähintään kolmeksikymmeneksi meripenikulmaksi tunnissa. Ja eikö se\nmeidän kovimmankin menomme aikana kehdannut ilkkua fregatille tekemällä\nkierroksen sen ympäri! Raivostunut huudahdus pääsi jokaiselta.\n\nPuolelta päivin emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kahdeksan\naikaan aamulla.\n\nKommodori Farragut päätti ryhtyä suoranaisempiin toimenpiteisiin.\n\n-- Vai niin, hän sanoi, -- elukka kulkee nopeammin kuin _Abraham\nLincoln!_ No, katsotaanpa, jättääkö peto sen keila-ammukset.\nVartiopäällikkö, miehiä keulatykin ääreen!\n\nKeulakaton kanuuna panostettiin ja tähdättiin. Laukaus pamahti, mutta\nkuula viuhahti muutaman jalan verran valaseläimen yläpuolitse, otuksen\nollessa puolen meripenikulman päässä.\n\n-- Taitavampi sijalle! huusi päällikkö; -- ja viisisataa dollaria\nsille, joka lävistää sen hylyn!\n\nMuuan vanha harmaapartainen tykkimies, jonka olen vieläkin näkevinäni\n-- silmät tyynenä, kylmäverisenä, lähestyi kanuunaa, toimitti sen\nasentoon ja suuntasi kauan. Kuului voimakas jymähdys, jota säesti\nmiehistön hurraus.\n\nAmmus osui maaliinsa, se iski otukseen, mutta ei odotetulla tehollaan,\nvaan nuljahtaen sen kuperasta pinnasta ja pudoten veteen kahden\nmeripeninkulman päässä.\n\n-- Johan nyt! ärähti vanha tykkimies sydämistyneenä; -- se paholainen\non siis panssaroitu kuuden tuuman levyillä.\n\n-- Kirottua! karjaisi kommodori Farragut.\n\nAjo alkoi uudestaan, ja kumartuen minun puoleeni virkkoi kommodori\nFarragut:\n\n-- Minä ahdistan sitä kunnes fregattini hajoaa!\n\n-- Niin, vastasin, -- ja te toimitte oikein!\n\nSaattoi toivoa, että eläin uupuisi, olematta ulkopuolella kaiken\nväsymyksen kuten höyrykone. Mutta siitä ei tullut mitään. Tunnit\nkuluivat sen osoittamatta minkäänlaista rasittumisen merkkiä.\n\n_Abraham Lincolnin_ kunniaksi on kuitenkin huomautettava, että urhea\nlaiva taisteli hellittämättömän sitkeästi. Minun on arvioitava sen\ntaivaltaneen vähintäin viisisataa kilometriä tänä kovaonnisena\nmarraskuun kuudentena päivänä! Mutta yö saapui ja kääri kohahtelevan\nulapan varjoihinsa.\n\nTällä hetkellä luulin, että sotaretkemme oli päättynyt ja että me emme\nenää milloinkaan saisi valaskummitusta näkyviimme. Minä erehdyin.\n\nKymmenen minuuttia vailla yksitoista illalla ilmaantui sähköinen loiste\njälleen, kolmen meripeninkulman päässä tuulen yläpuolella fregatista,\nyhtä puhtaana ja huikaisevana kuin edellisenäkin iltana.\n\nSarvivalas näytti liikkumattomalta. Kenties se nukkui päiväkauden\nponnistuksista, heittäytyneenä aalloille keinumaan. Siinä oli\ntilaisuus, jota kommodori Farragut päätti käyttää hyväkseen.\n\nHän antoi %määräyksen. _Abraham Lincoln_ pidettiin kulussa pienellä\nhöyryllä ja se eteni varovasti, jotta vastustaja ei havahtuisi. Ei ole\nharvinaista tavata valtameren ulapalla valaita sikeässä unessa, jolloin\nniitä pääsee edullisesti ahdistamaan, ja Ned Land oli sellaisina\nhetkinä harppunoinut useita. Kanadalainen asettui vartiopaikalleen\nkokkapuun alustangolle.\n\nFregatti läheni meluttomasti, kone pysäytettiin kahden kaapelinmitan\npäässä eläimestä, ja nyt soluttiin eteenpäin äskeisen vauhdin voimasta.\nKaikki pidättelivät hengitystään. Kannella vallitsi hisahtamaton\nhiljaisuus. Me emme olleet enää sataakaan jalkaa hohtokeskuksesta,\njonka säihky lisääntyi, häikäisten silmiämme.\n\nKeulapakan kaiteen yli kumartuen näin alapuolellani Ned Landin, joka\ntoisella kädellään tarttuen puomitaakiin heilutteli kauheaa\nharppuunaansa toisessa. Hän oli hievahtamattomasta eläimestä tuskin\nkahdenkymmenen jalan päässä.\n\nYhtäkkiä hänen käsivartensa ojentautui voimakkaasti, ja harppuuna\nsinkosi. Kuulin aseen kaikuvan mojahduksen -- se tuntui osuneen kovaan\npintaan.\n\nSamassa sammui sähköinen kirkkaus, ja kaksi valtavaa vesipatsasta\nhulvahti fregatin kannelle, tulvavirran lailla pyyhältäen keulasta\nperään, tuiskauttaen miehiä kumoon, murtaen kansikojujen kiinnikkeitä.\n\nSeurasi hirvittävä törmäys, ja ehtimättä tarrata kiinni suistuin\nkaiteen yli päistikkaa mereen.\n\n\n\n\nTUNTEMATON VALASLAJI\n\n\nNiin yllättävästi kuin putoamiseni tapahtuikin, jäi minulle kuitenkin\nvarsin selvä vaikutelma aistimuksistani.\n\nEnsiksi painuin parikymmentä jalkaa syvälle. Olen hyvä uimari, silti\nkykenemättä asettumaan Byronin ja Edgar Allan Poen rinnalle, jotka\nolivat mestareita, eikä sukellus hämmennyttänyt malttiani. Kaksi\nvoimakasta vetäisyä kohotti minut pinnalle.\n\nEnsimmäisenä huolenani oli etsiä fregatti näkyviini. Oliko laivassa\nhuomattu katoamiseni? Käänsikö _Abraham Lincoln_ suuntaansa?\nLaskettiinko venettä vesille? Oliko minulla pelastuksen toivoa?\n\nPimeys oli sankka. Silmissäni häämötti musta möhkäle, joka katosi itää\nkohti ja jonka merkkitulet sammuivat etäisyyteen. Se oli fregatti.\nTunsin olevani hukassa.\n\n-- Apua! Apua! huusin uiden _Abraham Lincolnia_ kohti epätoivoisesti\nponnistaen.\n\nVaatteeni haittasivat. Vesi takerrutti ne kiinni ihooni. Ne\nherpaannuttivat liikkeitäni. Minä olin vajoamassa, tukehtumassa!...\n\n-- Apua!\n\nSe oli viimeinen parahdukseni. Vesi täytti suuni. Painuin...\n\nÄkkiä luja koura tarttui vaatteisiini, tunsin tempautuvani rajusti\npinnalle ja kuulin -- niin, kuulin korvani juuressa nämä sanat:\n\n-- Jos herra hyväntahtoisesti nojautuu olkapäähäni, niin herran on\npaljon mukavampi uida.\n\nTartuin toisella kädelläni uskollisen Conseilin käsivarteen.\n\n-- Sinä! ihmettelin; -- sinä!\n\n-- Minä kyllä, vastasi Conseil, -- ja herran käskettävissä.\n\n-- Ja se törmäyskö tuuperrutti sinut mereen samalla kertaa kuin\nminutkin?\n\n-- Ei. Mutta koska olen herran palveluksessa seurasin herraa.\n\nKunnon mies piti tätä ihan luonnollisena!\n\n-- Entä fregatti? kysyin.\n\n-- Fregatti! vastasi Conseil kääntyen selälleen; -- herran lienee paras\nolla ottamatta sitä suurestikaan lukuun!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Heittäytyessäni mereen kuulin huutoja: -- Potkuri ja peräsin ovat\npoikki...!\n\n-- Poikki?\n\n-- Niin, sen hirviön hampaan rouhaisemina. Se oli luullakseni ainoa\nvaurio, minkä _Abraham Lincoln_ sai. Mutta ikävä juttu on meille, että\nse ei ole enää ohjattavissa.\n\n-- Me olemme siis mennyttä kalua!\n\n-- Kenties, vastasi Conseil levollisesti. -- Meillä on kuitenkin vielä\nmuutamia tunteja jäljellä, ja siinä ajassa tekee paljonkin.\n\nConseilin järkähtämätön kylmäverisyys terästi minua. Innostuin uimaan\njäntevämmin, mutta huomasin perin vaikeaksi kannatella itseäni, kun\nvaatteeni puristivat minua kuin lyijyviitta. Conseil huomasi sen.\n\n-- Sallikoon herra minun tehdä vetäisyn, hän virkkoi, pujotti avatun\nkääntöveitsen vaatteitteni alle, ja halkaisi ne nopealla sivalluksella\nylhäältä alas. Sitten hän näppärästi vapautti minut niistä, minun\nuidessani meidän kumpaisenkin puolesta.\n\nMinä tein sen jälkeen saman palveluksen Conseilille, ja niin sitä\n\"purjehdittiin\" eteenpäin lähekkäin.\n\nAsemamme oli silti kauhea. Katoamistamme ei kenties ollut huomattukaan,\neikä fregatti päinvastaisessakaan tapauksessa voinut tuulen alta palata\nluoksemme menetettyään peräsimensä. Ainoastaan laivaveneiden avuksitulo\nolisi mahdollinen.\n\nConseil järkeili tyynesti ja teki suunnitelmansa sikäli. Hämmästyttävä\nluonne! Hidasverinen palvelijani oli kuin kotonaan meressä.\n\nPäätettiin siis, että koska ainoana toivonkipinänä oli _Abraham\nLincolnin_ veneiden saapuminen lähettyville, meidän piti sopeutua\nodottamaan niitä mahdollisimman kauan. Tällöin katsoin viisaimmaksi\njakaa voimamme, jotta ne eivät ehtyisi yhtaikaa, ja sovittiin\nseuraavasti: sillä aikaa kun toinen meistä selälleen ojentuneena\npysytteli liikkumattomana, käsivarret ristissä, raajat suorina, ui\ntoinen työntäen häntä eteenpäin. Sellainen kuljetus ei saanut kestää\nkymmentä minuuttia enempää kerrallaan, ja tämän vuorottelun varassa\nkykenimme pysyttelemään pinnalla monta tuntia, ehkäpä päiväntuloon\nasti.\n\nHeikko mahdollisuus, mutta toivo on niin lujasti juurtunut ihmisen\nsydämeen! Ja meitähän oli kaksi. Minun täytyy todellakin vakuuttaa --\nniin vähän uskottavalta kuin se tuntuneekin -- että jos yritinkin\nkarkoittaa mielestäni kaikki harhahaaveet, jos tahdoin turhana\nkuolettaa toivon, en siinä onnistunut!\n\nFregatin ja valaseläimen yhteentörmäys oli tapahtunut noin kello\nyksitoista illalla. Otin sen vuoksi lukuun kahdeksan tunnin uinnin,\nauringon nousuun asti. Tiukalle ottaen kävi sitäkin ajatteleminen\nvuorottelun avulla. Merenkäynti oli jokseenkin tasainen eikä\nsuurestikaan rasittanut meitä. Toisinaan yritin katseellani tunkeutua\nsankkaan pimeyteen, josta vain meidän liikkeittemme aiheuttama\nfosforihohto erottautui. Katselin valokimmelteisiä laineita, joita\nkäteni nostattivat pintaan ja joiden välkepintoja himmeät pilkut\ntäplittivät. Olimme kuin elohopeakylvyssä.\n\nKello yhden tienoissa minut valtasi äärimmäinen uupumus. Jäseneni\nkangistuivat rajujen kouristusten tempomina. Conseilin täytyi\nkannatella minua, ja huolehtiminen elossapysymisestämme jäi yksinomaan\nhänen sitkeytensä varaan. Kuulin miesparan piankin läähättävän, hänen\nhengityksensä kävi lyhyeksi ja hätäiseksi. Käsitin että hän ei voinut\nkestää enää pitkääkään aikaa.\n\n-- Jätä minut! sanoin hänelle.\n\n-- Jättäisinkö herran? en koskaan! vastasi hän. -- Minä aion hukkua\nennen herraa!\n\nSamassa ilmestyi kuu isosta pilvestä, jota tuuli vei itään. Merenpinta\nsäteili sen kuumotuksessa. Valo virkisti voimiani. Pääni kohosi.\nKatseeni kiersi kaikki ilmansuunnat. Näin fregatin. Se oli viiden\nmeripenikulman päässä meistä ja kuvastui vain tummana pisteenä, jota\nhädin tuskin erottikaan. Mutta -- laivaveneistä ei merkkiäkään!\n\nTahdoin huutaa. Miksi, moiselta matkalta! Turvonneet huuleni eivät\npäästäneet ääntäkään. Conseil kykeni voihkimaan muutamia sanoja, ja\nkuulin hänen toistelevan:\n\n-- Apua! Apua!\n\nKuuntelimme hetkeksi pysähdyttäen liikkumisemme. Ja minusta tuntui kuin\nolisi Conseilin huutoon vastattu, jolleivät korvani humisseet\nverenkierron kiihtymisestä.\n\n-- Kuulitko? sopersin.\n\n-- Kyllä! Huutoa!\n\nJa Conseil huhusi jälleen avaruuteen epätoivoisesti.\n\nTällä kertaa ei voinut erehtyä! Ihmisääni vastasi omaamme. Oliko siellä\nkeskellä valtamerta joku hylätty onneton, joku toinen laivaa kohdanneen\ntörmäyksen uhri? Vai fregatin laivaveneestäkö meille huikattiin?\n\nConseil ponnisti voimansa äärimmilleen, ja nojautuen olkapäähäni, minun\npitäessäni vastaan viimeisellä ponnistuksella, hän puolittain\nkohottautui vedestä ja hervahti voipuneena takaisin.\n\n-- Mitä näit?\n\n-- Minä näin... hän mutisi, -- minä... mutta älkäämme puhuko...\nsäilyttäkäämme kaikki voimamme...!\n\nMitä hän oli nähnyt? Silloin, en tiedä miksi, tuli hirviö ensi kertaa\nmieleeni! Mutta se ääni?... Ei eletä enää sitä aikaa, että Joonaksia\nmajoittuisi valaskalan vatsaan!\n\nConseil työnteli minua vielä. Hän kohotti toisinaan päätänsä, tähysi\neteensä ja päästi huudon, johon ääni vastasi yhä lähempää. Tajusin sen\nvain heikosti. Voimani olivat ehtyneet; sormeni harittivat, käteni ei\nantanut minulle enää tukikohtaa, kouristuneesti avoin suuni täyttyi\nsuolaisella vedellä, vilu puudutti minut. Nostin päätäni viimeisen\nkerran, sitten upposin...\n\nSamassa minua kolhaisi kova esine. Tarrauduin siihen. Sitten tunsin\njonkun vetävän minua ylös, pääsin veden pintaan, rintani pullistui, ja\nminä menin tainnoksiin...\n\nTajuntani palasi nopeasti, elvyttäjänään voimakas hieronta, joka\nverrytti koko ruumistani. Raotin silmiäni...\n\n-- Conseil! jupisin.\n\n-- Soittiko herra? vastasi Conseil.\n\nTaivaanrantaan painuvan kuun viimeisessä kajasteessa huomasin silloin\nolennon, joka ei ollut palvelijani, ja tunsin hänet heti.\n\n-- Ned! huudahdin.\n\n-- Aivan oikein, herra professori, Ned palkintoansa tavoittamassa!\nvastasi kanadalainen.\n\n-- Tekin suistuitte mereen fregatin törmäyksessä?\n\n-- Niin, herra professori, mutta onni oli minulle suosiollisempi kuin\nteille, -- melkein oitis sain laskea jalkani ajelehtivalle särkälle.\n\n-- Särkälle?\n\n-- Tai paremmin sanoen teidän jättiläisvalaallenne.\n\n-- Selittäkäähän, Ned.\n\n-- Käsitin piankin, minkä tähden harppuunani ei ollut siihen pystynyt,\nvaan kimmahtanut sen nahasta.\n\n-- Minkä tähden, Ned, minkä tähden?\n\n-- Tämä peto on tehty teräslevyistä, herra professori!\n\nMinun on tässä koottava ajatuksiani, elvytettävä muistiani,\ntarkistettava väitteitäni.\n\nKanadalaisen sanat olivat aiheuttaneet äkillisen mullistuksen\najattelussani. Kohottauduin turvapaikaksemme koituneen, puoliupoksissa\nkelluvan olion tai esineen laelle. Tunnustelin sitä jalallani. Se oli\nilmeisesti kovaa ja läpitunkematonta pintaa eikä sitä pehmeätä ainetta,\njota suurten merinisäkkäitten ruho on pääosaltaan.\n\nMutta tämä kova pinta saattoi olla luukilpeä, alkuaikojen hirviöitä\nmuistuttavaa, jolloin minun tarvitsi vain siirtää se amfibimatelijain\nluokkaan, esimerkiksi kilpikonnien ja alligaattorien joukkoon.\n\nKas, ei sentään! Musta selkä allani oli sileä, kiiltävä, ei uurteinen.\nKopautus antoi metallisoinnun, ja niin uskomatonta kuin olikin, näytti\nse olevan -- ei, se _oli_ tehty niitatuista levyistä.\n\nEi käynyt enää epäileminen! Eläinhirviö, luonnon ihme, joka oli\nsaattanut ymmälle koko oppineitten maailman, hälyttänyt ja\nharhaannuttanut molempien pallonpuoliskojen merimiesten\nmielikuvituksen, se ilmiö oli tunnustettava vielä hämmästyttävämmäksi\nlaatuaan, ihmiskäden tuotteeksi.\n\nMitä satumaisimman kummituksen ilmeneminen olevaiseksi ei olisi samassa\nmäärin yllättänyt järkeäni. Kun eriskummallinen tulee Luojan kädestä,\nniin se on yksinkertaisella perustalla. Mutta on hämmentävää havaita\nyhtäkkiä silmiensä edessä mahdoton salaperäisesti ja ihmiskäsin\ntoteutetuksi!\n\nIlmiön laatu oli kylläkin selvä. Me lojuimme jonkinlaisen\nsukellusaluksen katolla. Mikäli kykenimme päättelemään oli alus\nääriviivoiltaan kuin suunnattoman kookas teräskala. Ned Land oli saanut\nvarman käsityksen olosijastaan, ja Conseilin ja minun täytyi yhtyä\nsiihen.\n\n-- Mutta niin ollen, huomautin, -- tämän laitteen sisällä on koneisto\nja sen käyttelijänä miehistö?\n\n-- Tietenkin, vastasi harppuunamies, mutta näinä kolmena tuntina, jotka\nolen tällä kelluvalla saarella viettänyt, ei se ole tuntenut\nelonmerkkiäkään.\n\n-- Eikö alus ole ollut lainkaan kulussa?\n\n-- Ei, herra Aronnax. Se on aaltojen tuuditeltavana, mutta ei liikahda\nitse.\n\n-- Tiedämme kuitenkin varmasti, että sillä on tavaton kulkunopeus.\nMutta koska tähän tarvitaan kone ja koneelle käyttäjä, niin olemme\nnähdäkseni pelastetut.\n\n-- Hm! ynähti Ned Land pidättyvästi.\n\nTällöin, ja ikään kuin todisteluni vahvistamiseksi, kuului ihmeellisen\nlaitteen peräpäästä kohinaa, ja se lähti liikkeelle, selvästikin\npotkurin työntämänä. Meidän oli pikaisesti tarrauduttava yläpintaan,\njoka kohosi vedestä noin kahdeksankymmentä senttimetriä. Onneksi ei\nvauhti ollut liian kova.\n\n-- Niin kauan kuin se viilettää vaakasuorassa, mutisi Ned Land, -- ei\nminulla ole mitään sanottavaa. Mutta jos se saa päähänsä sukeltaa, niin\nen antaisi kahta dollaria nahastani!\n\nVähempääkään, olisi kanadalainen voinut sanoa. Meidän olisi kiireesti\nasetuttava yhteyteen tämän rakennelman sisuksiin sulkeutuneiden\nolentojen kanssa. Etsiskelin sen pinnasta aukkoa, luukkua,\n\"miehenmentävää\", käyttääkseni teknistä ammattisanaa, mutta levyjen\nniittauskohtiin tukevasti taotut vaarnarivit olivat säännöllisiä ja\nyhdenmukaisia.\n\nKuu sitä paitsi katosi jättäen meidät pimeyteen. Oli odotettava päivää,\ntutkiaksemme keinoja, miten pääsisimme vedenalaiseen alukseen sisälle.\n\nKohtalomme oli siis kokonaan niiden tuntemattomien varassa, jotka\nohjasivat tätä laitetta, ja jos he päättäisivät painua alemmaksi,\nolisimme hukassa! Muuten en kylläkään epäillyt yhteyden saamista.\nJolleivät he itse valmistaneet ilmaansa, täytyi heidän palata tuon\ntuostakin pinnalle uudistamaan ilmavarastoaan. Oli ehdottomasti\nolemassa aukko, joka välitti aluksen sisään ilman.\n\nOli sitä vastoin tyystin luovuttava toivosta, että kommodori\nFarragutilta tulisi apua. Me olimme matkalla länteen, ja verrattain\nhiljainen vauhtimme oli arviolta kaksitoista meripenikulmaa tunnissa.\nPotkuri pieksi aaltoja ja sinkosi fosforihohtoisia pirskeitä hyvin\nkorkealle.\n\nKello neljän tienoilla vauhti kävi kovemmaksi. Meidän oli vaikeata\nkestää pinnalla hinausta, kun aallot iskivät meitä täydellä voimallaan.\nOnneksi osui Nedin käsi isoon renkaaseen, joka oli kiinnitetty\nlevykuvun yläosaan, ja saimme kytketyiksi itsemme siihen tukevasti.\n\nPitkä yö kului hitaasti. Muistojeni vajavuus ei salli minun kuvata sen\nkaikkia vaikutelmia. Yksi seikka vain johtuu mieleeni. Meren ja tuulen\nsatunnaisina tyyntymishetkinä olin useamman kerran kuulevinani\nepämääräisiä ääniä, jonkinlaisten etäisten sävelten häipyvää\nsoinnahtelua. Mitä salaperäisyyttä ilmenikään tässä merenalaisessa\naluksessa, jonkalaista koko maailma ei tiennyt olevankaan? Mitä\nolentoja asusti tässä kummallisessa aluksessa? Mikä mekaaninen koneisto\nantoi sille niin tavattoman nopeuden?\n\nPäivä valkeni. Aamusumu verhosi meidät, mutta hajosi ennen pitkää. Olin\nryhtymässä huolellisesti tarkastelemaan runkoa, kun samassa tunsin sen\nhiljalleen vajoavan.\n\n-- Hei, tuhannen pentelettä! kiljaisi Ned Land kumauttaen levypohjaa\nsaappaankorollaan; -- avatkaa toki, täällä on vieraita!\n\nMutta oli vaikea saada ääntänsä kuuluviin potkurin pauhinassa. Onneksi\nvajoaminen pysähtyi.\n\nÄkkiä kuului aluksen sisältä rajua lukon ja telkien ratinaa.\nLuukunkansi kohosi, esille ilmestyi mies, joka kirahti oudosti ja\nkatosi silmänräpäyksessä.\n\nHetkistä myöhemmin tuli äänettömästi näkyviin kahdeksan vankkaa\nmiehenroikaletta, kasvot verhottuina, ja laahasi meidät pelottavaan\nalukseensa.\n\n\n\n\nMOBILIS IN MOBILI\n\n\nKovakouraisen rivakka kaappaus tuli kumppaneilleni ja minulle\ntäydellisenä yllätyksenä. En tiedä mitä toverini lienevät ajatelleet,\nkun heidät korjattiin tähän ajelehtivaan vankilaan, mutta minua\npuolestani puistatti. Keiden kanssa olimme tekemisissä? Epäilemättä\nuudenlaisten rosvojen, jotka omalla tavallaan käyttivät meren ulapoita\nhyödykseen.\n\nTuskin oli ahdas luukku sulkeutunut yläpuolellani, kun jäin pilkkosen\npimeään; valosta tullen silmäni eivät erottaneet mitään. Tunsin\npaljaiden jalkojeni puristavan rautaisten tikkaiden astuimia, yllättäen\nsiepatut Ned Land ja Conseil seurasivat minua. Tikkaiden juurella\navautui ovi ja kumahti kiinni heti takanamme.\n\nMe olimme yksiksemme. En osannut sanoa missä, tuskin kuvitellakaan.\nKaikki oli mustaa, mutta niin ehdottoman mustaa, että silmäni eivät\nvielä usean minuutin kuluttuakaan kyenneet saamaan mitään sellaista\nepämääräisen hämyn vaikutelmaa, jota sankimmassakin yön pimeydessä\nilmenee.\n\nTällaisesta vastaanotosta äkeissään päästi Ned Land kiukkunsa vapaasti\nvalloilleen.\n\n-- Tuhannen pentelettä! hän huudahti, -- täkäläiset ovat\nkaledonialaisten tasalla vieraanvaraisuudessa! Ei enää muuta puutu kuin\nettä ovat ihmissyöjiäkin! En sitä ihmettelisi, mutta vakuutan, ettei\nminua kylläkään vastaansanomatta ahmaista!\n\n-- Tyyntykää, Ned, rauhoittukaa hyvä ystävä, virkkoi Conseil\nrauhallisesti. -- Älkää kiihtykö ennenaikaisesti. Vielä emme ole\npaistinpannussa!\n\n-- Emme kylläkään paistinpannussa, vastasi kanadalainen, -- mutta\nvarmasti uunissa! Onneksi on bowie-puukkoni tallella, ja aina minä sen\nverran näen, että kykenen sitä käyttämään. Ensimmäinen rosvo, joka\nvielä käy minuun käsiksi...\n\n-- Älkää kiihdyttäkö mieltänne, Ned, huomautin nyt minä\nharppuunamiehelle, -- älkääkä tuottako meille ikävyyksiä hyödyttömällä\nraivolla. Meitä kenties kuunnellaan! Yrittäkäämme mieluummin tutkia,\nmissä olemme.\n\nAloin hapuilla. Viiden askeleen päässä kohtasin rautaseinän niitatut\nlevyt. Kääntyessäni törmäsin sitten puiseen pöytään, jonka ääressä oli\nuseita jakkaroita. Vankilamme lattiaa peitti paksu kaislamatto, joka\nvaimensi askelten äänen. Mitään oven tai ikkunan tapaista ei löytynyt.\nConseil teki kierroksen päinvastaiselta suunnalta ja tuli vastaani,\nsitten asetuimme keskelle kammiota, joka oli arviolta kaksikymmentä\njalkaa pitkä ja kymmenen leveä. Kookas harppuunamieskään ei kyennyt\nmittaamaan sen korkeutta.\n\nPuoli tuntia oli jo kulunut tilanteemme muuttumatta, kun silmäni äkkiä\nsiirtyivät täydellisestä pimeydestä mitä häikäisevimpään kirkkauteen.\nVankilaamme tulvahti niin voimakas valovirta, etten aluksi voinut\nsietää sen loistoa. Hehkuvasta säteilystä tunsin sen sähkövalaistuksen,\njoka oli luonut vedenalaisen aluksen ympärille niin uhkean\nfosforihohteen. Väkisinkin ummistettuani silmäni avasin ne jälleen ja\nnäin valolähteen säihkyvän himmeäksi hiotusta lasipallosta, joka oli\nkiinnitetty kammion lakeen.\n\n-- Nyt sentään edes näkee! huudahti Ned Land, pysytellen puukko kädessä\npuolustuskannalla.\n\n-- Niin, huomautin minä, -- mutta asemamme on yhtä hämärä.\n\n-- Olkoon herra vain kärsivällinen, sanoi järkkymätön Conseil.\n\nHytin valostuminen antoi minulle tilaisuuden tarkkailla asuntoamme\nläpikotaisin. Ainoana kalustona oli pöytä ja viisi jakkaraa.\nNäkymättömän oven täytyi olla ilmanpitävästi suljettu. Vähäisintäkään\nhisahdusta ei kuulunut korviimme. Aluksen sisuksessa tuntui kaikki\nkuolleelta. Oliko se kulussa, kelluiko pinnalla, vajosiko syvyyksiin?\nSitä oli mahdoton sanoa.\n\nLasikuula ei kuitenkaan ollut aiheetta leimahtanut säteilemään.\nToivottavasti siis pian ilmestyisi näkyviin miehistöä. Unohdettujen\nluolaa ei valaista.\n\nEnkä erehtynytkään. Kuului lukon kirskunaa, ovi avautui ja kaksi miestä\nastui sisään.\n\nToinen oli lyhyt ja tanakka, harteva ja vankkaraajainen, pää oli leveä,\ntukka tuuhea ja musta kuten partakin, katse eloisa ja terävä, koko\nolemuksessa ilmeni sitä eteläistä vilkkautta, joka Ranskassa on\nprovencelaisille luonteenomaista. Diderot väittää varsin oikein, että\nihmisen ryhti on vertauskuvallinen. Tämä pikku mies varmastikin oli\nelävä todiste siitä, herättäen heti vaikutelman, että hänen puheensa\ntäytyi ryöpsähdellä kuvakielenä. Sitä en kyllä koskaan saanut\ntarkistetuksi, hän käytti minun kuulteni aina kummallista ja aivan\nkäsittämätöntä murretta.\n\nToinen tuntematon ansaitsee yksityiskohtaisemman kuvauksen. Gratioletin\ntai Engelin oppilas olisi lukenut hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa.\nSelkeästi havaittavia olivat hänen tärkeimmät ominaisuutensa: --\nitseluottamus, sillä pää kohosi ylväästi olkapäiltä ja mustat silmät\nkuvastivat kylmää varmuutta; -- tyyneys, sillä kalpeahko iho ilmaisi\nverenkierron rauhallisuutta; -- tarmokkuus, jota osoitti silmäkulmien\nnopea kuroutuminen; -- miehuullisuus, sillä voimakas hengitys oli\nsuuren sielullisen lujuuden merkkinä.\n\nMies oli lisäksi ylpeäluonteinen, syvä katse näytti kuvastavan korkeita\najatuksia, ja ryhdin ja kasvonilmeiden sopusointuinen yhdenmukaisuus\noli fysionomien huomioiden perusteella kiistämättömän suoruuden\ntakeena.\n\nTunsin vaistomaisesti rauhoittuvani hänen edessään ja pidin\nkohtaustamme hyväenteisenä.\n\nIältään tämä henkilö oli kolmenkymmenenviiden ja viidenkymmenen\nväliltä, tarkemmin en kyennyt arvioimaan. Hän oli kookas, otsa oli\nleveä, nenä suora, suu siropiirteinen, hampaat kauniit, kädet hienot,\nhoikat, huomattavasti \"psyykkiset\", käyttääkseni käsistälukemisen\nammattisanaa, jolla tarkoitetaan herkän sielunelämän tunnusta. Tämä\nmies esiintyi totisesti ihailtavimpana tyyppinä, mitä olin milloinkaan\ntavannut. Erikoisuutena on vielä mainittava, että hänen hiukan etäällä\ntoisistaan olevat silmänsä kykenivät hallitsemaan yhtaikaa melkein\nneljänneksen näköpiiriä. Tätä kykyä -- kuten jälkeen päin totesin --\ntehosti vielä kauemmas kantava näkö kuin Ned Landilla. Kun tuntematon\ntähysti jotakin esinettä, hän rypisti kulmakarvojaan, isot silmäluomet\npuristuivat ahtaammiksi kehiksi silmäterien ympärille ja keskittivät\nsiten näkökulmaa, ja hän katseli! Sitä katsetta! Kuinka se suurensikaan\netäisyyden pienentämiä esineitä! Kuinka se tunkeutuikaan sieluun asti!\nKuinka se lävisti meidän silmillemme hämyistä märkää elementtiä ja\ntutki syvyyksien kätköjä!\n\nMiehillä oli merisaukon nahasta tehdyt lakit ja hylkeennahkaiset\npitkävartiset saappaat, erikoislaatuista kudosta olevat vaatteet olivat\nvartalonmukaiset ja antoivat täyden liikkumisvapauden.\n\nKookkaampi -- ilmeisesti päällikkö -- tarkasteli meitä perinjuurin\nvirkkamatta sanaakaan. Kääntyen sitten kumppaninsa puoleen hän\npuhutteli tätä minulle oudolla kielellä. Se oli soinnukasta,\nkalskahtelevaa, taipuisaa, ja ääntiöt tuntuivat saavan hyvin\nvaihtelevan korostuksen.\n\nToinen vastasi pään pudistuksella ja lisäsi pari kolme aivan\nkäsittämätöntä sanaa. Sitten hän tuntui katseellaan kohdistavan minulle\nkysymyksen.\n\nVastasin ranskaksi, että minä en osannut hänen kieltään, mutta hän\npuolestaan ei näyttänyt ymmärtävän minua, ja asema kävi kiusalliseksi.\n\n-- Kertokoon herra kuitenkin tarinamme, kehotti Conseil. -- Ehkä siitä\ntulee joku sana oivalletuksi!\n\nRyhdyin selostamaan seikkailujamme, ääntäen selvästi jokaisen tavun\njättämättä pois ainoatakaan vaihetta. Esittelin sitten asianmukaisesti\nnimeltään ja arvoltaan professori Aronnaxin, hänen palvelijansa\nConseilin ja mestari Ned Landin, harppuunamiehen.\n\nSäveäsilmäinen mies kuunteli minua levollisesti, kohteliaastikin, ja\nhänen tarkkaavaisuutensa oli silminnähtävä. Mutta hänen sävynsä ei\nosoittanut kertomukseni tajuamista. Lopetettuani hän ei virkkanut\nsanaakaan.\n\nSopi vielä yrittää englanninkielellä, jolla ehkä tultaisiin toimeen, se\nkun oli melkein yleismaailmallinen kieli. Osasin sitä, samoin kuin\nsaksaa, sen verran että saatoin sujuvasti lukea, mutta en tarpeeksi\npuhuakseni vaivattomasti. Tässä kuitenkin tarvittiin selkeää sanontaa.\n\n-- Teidän vuoronne nyt, huomautin harppuunamiehelle. -- Pankaa paras\nanglosaksinen esitystapanne koetteelle ja yrittäkää paremmalla onnella.\n\nNediä ei tarvinnut kahdesti pyytää; hän aloitti selvityksen, jota\njokseenkin kykenin seuraamaan. Sisältö oli sama, mutta muoto\ntoisenlainen. Luonteensa kannustamana kanadalainen sai siihen kiihkeätä\nsävyä. Hän teki kiivaan valituksen vastoin kansainvälistä oikeutta\ntapahtuneesta vangitsemisestaan, kysyi minkä lain nojalla hänet siten\npidätettiin, vetosi _habeas corpus_-julistukseen, uhkasi laillisilla\nseuraamuksilla niitä, jotka asiattomasti loukkasivat hänen vapauttaan,\nviittoili, pauhasi ja saattoi lopulta hyvin kuvaavalla eleellä\nymmärrettäväksi, että me olimme menehtymässä nälkään.\n\nSe piti täydellisesti paikkansa, vaikka olimme sen melkein unohtaneet.\n\nSuureksi ällistyksekseen ei harppuunamies näyttänyt tulleen sen\nparemmin ymmärretyksi kuin minäkään. Muukalaiset eivät räväyttäneet\nsilmäänsäkään. Oli selvää, että he eivät osanneet Arangon eivätkä\nFaradayn kieltä.\n\nKielivarojemme ehtymisestä ymmälle joutuneena en enää tiennyt mitä\nyrittää, mutta Conseil virkkoi:\n\n-- Jos herra valtuuttaa, niin kerron heille saksaksi.\n\n-- Mitä! Osaatko sinä saksaa? huudahdin.\n\n-- Niin kuin flaamilainen, jos herra ei pane pahakseen.\n\n-- Päin vastoin olen siitä hyvilläni. Laskettele pois, hyvä mies.\n\nJa rauhallisella äänellään kuvasi Conseil kolmanteen kertaan tarinamme.\nMutta kertojan siroista lauselmista ja kauniista ääntämisestä\nhuolimatta ei saksankielellä ollut vähintäkään menestystä.\n\nÄärimmäisenä hätävarana keräsin koolle kaikki koulutietoni rippeet ja\nryhdyin selvittämään seikkailujamme latinaksi. Cicero olisi tukkinut\nkorvansa ja lähettänyt minut keittiöön. Suoriuduin siitä kuitenkin.\nSama kielteinen tulos.\n\nViimeisen yrityksemme siten rauettua vaihtoivat tuntemattomat\nkäsittämättömällä kielellään muutamia sanoja ja poistuivat, edes\nhyvästelemättä meitä sellaisella rohkaisevalla eleellä, jota kaikissa\nmaapallon maissa käytetään. Ovi sulkeutui.\n\n-- Tämä on hävytöntä! menosi Ned Land, kuohahtaen kahdennenkymmenennen\nkerran. -- Heille puhutaan ranskaa, englantia, saksaa, latinaa, noille\nryökäleille, eikä ainoatakaan säällistä sanaa vastaukseksi!\n\n-- Rauhoittukaa, Ned, sanoin tuohtuneelle harppuunamiehelle, --\nkiivailu ei hyödytä.\n\n-- Mutta tiedättekö, herra professori, ärähti tuittupäinen kumppanimme,\n-- että tässä rautahäkissä kuolee nälkään?\n\n-- Noh, huomautti Conseil filosofisesti, -- kestetään tätä toki vielä!\n\n-- Hyvät ystävät, lausuin minä, -- ei sovi heittäytyä toivottomaksi.\nOlemme olleet pahemmassakin pinteessä. Pyydän teitä odottamaan ennen\nkuin päättelette mitään tämän aluksen päälliköstä ja miehistöstä.\n\n-- Minun mielipiteeni on valmis, vastasi Ned Land. -- Ne ovat\nryökäleitä...\n\n-- No, -- ja mistä maasta?\n\n-- Ryökäleitten maasta!\n\n-- Hyvä Ned, sitä maata ei ole vielä kyllin selvästi osoitettu\nmaailmankartalla, ja noiden kahden muukalaisen kansallisuutta on kyllä\nvaikea määritellä. Eivät englantilaisia, eivät ranskalaisia eivätkä\nsaksalaisia, enempää ei voi vielä sanoa. Olisin sentään taipuvainen\nmyöntämään, että päällikkö ja hänen perämiehensä ovat syntyneet\nalhaisilla leveysasteilla. Heissä on etelämaalaisuutta. Mutta ovatko he\nespanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia tai intialaisia, sitä ei\nheidän ulkomuodostaan saa millään selville. Heidän kielensäkin on\nmeille aivan käsittämätöntä.\n\n-- Niin sitä käy, kun ei osaa kaikkia kieliä, virkkoi Conseil, -- tai\nkun ei ole vain yhtä kieltä!\n\n-- Se ei mitään auttaisi! äkäili Ned Land. -- Ettekö te näe,\nettä noilla miekkosilla on oma keskinäinen kielensä, keksitty\ntuskaannuttamaan kunnon ihmisiä, jotka pyytävät syödäkseen! Mutta eikö\nmuuten jokaisessa maapallon kolkassa ymmärretä, mitä merkitsee avata\nsuu, loksautella leukojaan, hamuta hampain ja huulin? Eikö se\nQuebecissä kuten Paumotussa, Pariisissa kuten antipodienkin alueilla\nole samaa kuin sanoa: \"Minun on nälkä, antakaa syötävää!\"\n\n-- Kas, toisethan eivät vähästä käsitä! tuumi Conseil.\n\nSilloin avautui ovi, ja sisälle astui stuertti. Hän toi meille\nvaatteita -- nuttuja ja merihousuja, joiden kangas oli laadultaan\ntuntematonta minulle. Kiirehdin pukemaan ylleni, ja kumppanini tekivät\nsamoin.\n\nTällä välin stuertti -- mykkänä, ehkä kuuronakin -- kattoi pöydän\nkolmelle hengelle.\n\n-- Siinäpä tositoimintaa, sanoi Conseil, -- hyvältä näyttää!\n\n-- Hyh! vastasi pitkävillainen harppuunanheittäjä, -- mitä lempoa\ntäällä syötäneen! Kilpikonnanmaksaa, hainviillokkia, hyljepihviä!\n\n-- Saammehan nähdä! arveli Conseil.\n\nHopeakupujen peittämät vadit olivat sievässä järjestyksessä\npöytäliinalla, kun istuuduimme aterialle. Olimme ehdottomasti\ntekemisissä sivistyneiden ihmisten kanssa, ja ellei meitä olisi\nsähköinen valovirta valellut hehkullaan [On muistettava, että\nsähkövaloa ei alkutekstin ilmestyessä vielä tunnettu käytännössä.\nNykyiselleen kehitellyn sukellusveneenkin keksijä, Simon Lake, johtui\nsuurta saavutustansa yrittelemään siten, että kymmenvuotiaana poikana\nv. 1876 sai lukeakseen englanninkielisen käännöksen tästä romaanista.\nSuom.], olisin voinut luulla olevani Adelphi-hotellin ruokailuhuoneessa\nLiverpoolissa tai Pariisin Grand-Hotellissa. Mutta leipä ja viini\nkylläkin puuttuivat kokonaan. Vesi oli raikasta ja kirkasta, mutta se\noli vettä, -- mikä ei ollut Ned Landin mieleen. Ruokalajeista tunsin\nmuutamia herkullisesti valmistettuja kalaruokia, mutta toisten kulhojen\nmuuten oivallisesta sisällöstä en voinut alkuperää määritellä, enpä\nedes olivatko ne kasvi- vai eläinkunnasta lähtöisin. Pöytäkalusto oli\nupea ja aistikas. Jokaisessa esineessä -- lusikassa, veitsessä,\nhaarukassa, lautasessa -- oli kehälauselman reunustama kirjainkuvio,\njosta allaoleva on tarkka jäljennös:\n\n     MOBILIS\n        N\n    IN MOBILI\n\n_Liikkuva liikkeelläolevassa!_ Se tunnuslause soveltui perin sattuvasti\ntälle vedenalaiselle kojeelle. Kirjain N oli kaiketikin osoittamassa\nsen arvoituksellisen henkilön nimeä, joka piti päällikkyyttä merten\nuumenissa!\n\nNed ja Conseil eivät tällaisia mietiskelleet. He ahmivat, enkä minäkään\nkauan siekaillut heidän esimerkkinsä noudattamisessa. Olin sitä paitsi\npäässyt rauhalliselle mielelle kohtalostamme, kun oli ilmeistä, että\nisäntämme ei tahtonut jättää meitä menehtymään.\n\nKaikella on tässä maailmassa kuitenkin loppunsa, sellaisten miesten\nnälälläkin, jotka eivät ole syöneet viiteentoista tuntiin. Ruokahalumme\ntultua tyydytetyksi alkoi nukuttaa herpaisevasti; se oli luonnollinen\nvastavaikutus loputtomalta tuntuneen yön jälkeen, jonka pitkät hetket\nolimme taistelleet kuolemaa vastaan.\n\n-- Totisesti, nukkuisinpa mielelläni, virkkoi Conseil.\n\n-- Ja minä nukun! vastasi Ned Land.\n\nMolemmat kumppanini ojentautuivat hytin matolle ja vaipuivat tuota\npikaa sikeään lepoon.\n\nMinä puolestani en niin helposti antautunut voimakkaan väsymyksen\nvaltaan. Outoja ajatuksia risteili sielussani, ratkaisemattomia\nkysymyksiä heräsi vireille, kummalliset mielikuvat pysyttivät\nsilmäluomiani raollaan. Missä olimme? Mikä ihmeellinen mahti vei meitä\nmukanaan? Tunsin -- tai pikemmin luulin tuntevani -- majamme painuvan\nsyvyyksiä kohti. Eriskummalliset painajaismaiset näyt tunkeutuivat\nesiin. Näissä salaperäisissä oloissa kohosi eteeni tuntemattomien\neläinten maailma, joiden sukua tämä merenalainen alus tuntui olevan,\nelävänä, liikkuvana, kauheana kuten nekin! Sitten aivoni tyyntyivät,\nvaivuin epämääräiseen horrostilaan, ja pian painuin unen unohdukseen.\n\n\n\n\nNED LAND KIIVAANA\n\n\nNukuimme varmaankin kauan, sillä uni tainnutti meidät täydellisesti\nrasituksistamme. Minä heräsin ensimmäisenä. Kumppanini eivät olleet\nhievahtaneetkaan ja viruivat nurkassaan kuin elottomina.\n\nTuskin olin noussut kovalta makuusijaltani, kun tunsin mieleni\nelpyneeksi ja ajatukseni selkeiksi. Aloin jälleen huolellisesti\ntarkastaa kammiotamme.\n\nMitään ei ollut sen sisäisessä järjestelyssä muuttunut. Vankila oli\npysynyt vankilana, vangit jääneet ennalleen. Stuertti oli vain\nnukkuessamme korjannut pöydän. Mikään ei siis viitannut muutokseen\nasemassamme, ja ajattelin tosissani, oliko meidät määrätty vakinaisesti\nteljetyiksi tähän häkkiin.\n\nSe tulevaisuudenkuva tuntui minusta sitäkin tukalammalta, kun tunsin\nrintaani oudosti painostavan, vaikka ajatukseni olivatkin vapautuneet\nedellisen illan vaivaavista mietteistä. Hengitykseni oli vaivalloista.\nRaskas ilma ei enää riittänyt keuhkojeni toiminnalle. Kammiomme\ntilavuudesta huolimatta oli ilmeistä, että me olimme suureksi osaksi\nkuluttaneet sen sisältämän hapen. Jokainen ihminen käyttääkin tunnissa\nhapen, joka on sadassa litrassa ilmaa, ja tällöin saatuaan melkein\nsaman määrän hiilihappoa se käy turmiolliseksi hengittää.\n\nOli siis kiire uudistaa vankilamme ja kaiketi koko aluksenkin ilma.\n\nSiitä nousi mieleeni kysymys: Miten tämän vedenalaisen asumuksen isäntä\nmenetteli? Saiko hän ilmaa kemiallisin keinoin, kuumentamalla\nhaihduttaen happea kalikloraatista ja neutralisoiden hiilihappoa\nkalilipeällä? Tässä tapauksessa hänen oli täytynyt säilyttää joitakin\nsuhteita mantereihin, hankkiakseen tähän tarkoitukseen tarvittavia\naineita. Vai tyytyikö hän vain ottamaan ilmaa korkean paineen\npuserruksella säiliöihin ja sitten levittämään sitä miehistönsä\ntarpeiden mukaan? Kenties. Ja mukavampi, taloudellisempi ja sen vuoksi\ntodennäköisempikin menetelmä oli tarjona: hän saattoi suorastaan vain\nkohota pinnalle hengittämään kuten valas ja uudistaa ilmavarastonsa\naina vuorokaudeksi. Mikä hyvänsä olikin käytäntönä, minusta näytti\nviisaalta turvautua siihen viipymättä.\n\nMinun olikin jo täytynyt kiihdyttää sisäänhengitystäni hapensaannin\nvaikeutuessa, kun minua äkkiä virkisti puhdas ja suolapitoinen\nilmavirta. Se oli todellista jodin kyllästämää, elähdyttävää\nmerituulta! Avasin suuni ja vedin raikasta ilmaa keuhkoihini. Samalla\ntunsin keinuntaa, lievää, mutta kuitenkin todettavaa vaappumista. Alus,\npanssarihirviö, oli ilmeisesti kohonnut valtameren pinnalle\nhengittämään valaitten tavoin. Laivan tuuletuskeino oli nyt selvillä.\n\nHengitettyäni kunnollisesti ryhdyin etsimään tätä \"ilmajohtoa\", joka\ntoi meille virvoitusta, ja se oli helposti löydettävissä. Oven\nyläpuolella oli reikä, josta tunkeutui puhdas ilmasuihku uudistamaan\nkammion kulutettua varastoa.\n\nSiihen asti olin ehtinyt huomioissani, kun Ned Land ja Conseil\nelvyttävän ilmanvaihdon vaikutuksesta havahtuivat melkein yhtäaikaa. He\nhieroivat silmiään, venyttelivät jäseniään ja olivat samassa jalkeilla.\n\n-- Onko herra nukkunut hyvin? kysyi Conseil tavanmukaisen\nhuomaavaisesti.\n\n-- Oikein hyvin, Conseil, vastasin. -- Entä te, mestari Ned Land?\n\n-- Sikeästi, herra professori. Mutta erehtynenköhän, kun minusta\ntuntuu, että hengitän ikään kuin meren tuulahdusta?\n\nMerimies ei voinut siitä erehtyä, ja kerroin kanadalaiselle mitä hänen\nnukkuessaan oli tapahtunut.\n\n-- Kas vain, hän tuumi, -- sehän selittääkin kohinan, jota kuulimme\nluulotellun sarvivalaan ollessa _Abraham Lincolnin_ näkyvissä.\n\n-- Aivan niin, mestari Land, se oli sen hengitystä!\n\n-- Minulla ei vain, herra Aronnax, ole mitään käsitystä siitä, mitä\nkello nyt on, paitsi että hyvinkin saattaa olla päivällistunti?\n\n-- Päivällistuntiko? Sanokaa pikemmin aamiaishetki, sillä varmasti\nolemme jo siirtyneet toiseen vuorokauteen.\n\n-- Jossa tapauksessa me olemme ottaneet kahdenkymmenenneljän tunnin\nuinahduksen, huomautti Conseil.\n\n-- Se on mielipiteeni, vastasin minä.\n\n-- En sano vastaan, myönsi Ned Land. -- Mutta päivällinen tai\naamiainen, stuertti on tervetullut tuomaan kumpaisen hyvänsä.\n\n-- Kumpaisenkin, arveli Conseil.\n\n-- Oikein, vahvisti kanadalainen. -- Meillä on oikeus kahteen ateriaan,\nja minä puolestani en hylji kumpaakaan.\n\n-- No niin, Ned, odottakaamme, lausuin minä. -- On ilmeistä, että nämä\ntuntemattomat eivät aio näännyttää meitä nälkään sillä siinä\ntapauksessa ei eilisessä kestityksessä olisi mitään järkeä.\n\n-- Ellei meitä päin vastoin lihoteta! huomautti Ned.\n\n-- Ei kannata ajatellakaan, vastasin. -- Me emme ole joutuneet\nihmissyöjien käsiin!\n\n-- Yksi kerta ei tee tapaa, virkkoi kanadalainen totisena. -- Kuka\ntietää, vaikka nuo rosvot ovat olleet kauankin tuoreen lihan\npuutteessa, ja siinä tapauksessa kolme sellaista tervettä ja\nhyvärakenteista otusta kuin herra professori, palvelijanne ja minä...\n\n-- Unohtakaa moiset mietteet, mestari Land, sanoin, -- älkääkä ainakaan\nsen vuoksi ryhtykö kiivailemaan isäntiämme vastaan, sillä se voisi\nainoastaan pahentaa asemaamme.\n\n-- Joka tapauksessa minulla on hitonmoinen nälkä, eikä ateriaa kuulu,\nolipa sitten päivällisen tai aamiaisen aika!\n\n-- Täytyy mukautua laivassa noudatettuun järjestykseen, mestari Land,\nmuistutin minä, -- ja vatsamme on luultavasti edellä kokin kellosta.\n\n-- No, sovitetaan se paikalleen, sanoi Conseil tyynesti.\n\n-- Tuo on peräti teidän tapaistanne, Conseil, nurkui maltiton\nkanadalainen. -- Vähänpä te käytätte sappeanne ja hermojanne! Aina\nrauhallisena! Te olisitte kyllä valmis kiittämään ruoasta ennen\nruokarukousta ja pikemmin kuolemaan nälkään kuin sitä valittamaan!\n\n-- Mitä se hyödyttäisi? kysyi Conseil.\n\n-- Hyödyttäisihän se sen, että edes valittaisi! Se on jo jotakin. Jos\nnämä merirosvot -- luvalla sanoen, ja jotta en pahastuttaisi herra\nprofessoria, joka kieltää nimittämästä heitä ihmissyöjiksi -- jos nämä\nmerirosvot kuvittelevat saavansa pitää minua tässä häkissä\ntukehtumassa, joutumatta tietämään, millä sadatuksilla minä höystän\nkiukkuani, niin he erehtyvät! Luuletteko heidän säilyttävän meitä\nkauankin tässä rautarasiassa?\n\n-- Totta puhuen en tiedä siitä sen enempää kuin tekään, hyvä Ned.\n\n-- Mutta mitä kuitenkin arvelette?\n\n-- Luulen että sattuma on toimittanut haltuumme tärkeän salaisuuden. Ja\njos tämän vedenalaisen aluksen miehistön etu vaatii sen säilymistä ja\nse etu on suuriarvoisempi kuin kolmen ihmisen henki, lienee\nolemassaolomme pahoin uhattu. Päinvastaisessa tapauksessa hirviö, joka\non meidät niellyt, ensi tilassa työntää meidät takaisin kaltaistemme\nmaailmaan.\n\n-- Jollei ota meitä miehistöönsä, muistutti Conseil, -- ja pidätä meitä\nsitten...\n\n-- Siihen hetkeen asti, tokaisi Ned Land, -- kunnes joku fregatti\n_Abraham Lincolnia_ nopeampana tai taitavampana saa vallatuksi tämän\nroistonpesän ja lähettää miehistön ja meidät hengähtämään viimeistä\nkertaa isonraakansa nokalla.\n\n-- Hyvin järkeilty, mestari Land, myönsin minä. -- Mutta meille ei\ntietääkseni ole vielä tehty ehdotusta siihen suuntaan. Turhaa on niin\nollen pohtia, mille kannalle voimme asettua tarpeen tullen. Toistan\nvielä kerran, odottakaamme, menetelkäämme asianhaarain mukaan, älkäämme\ntehkö mitään, koska ei ole mitään tehtävissä.\n\n-- Päin vastoin, herra professori! väitti talttumaton harppuunamies, --\nme voimme tehdä jotakin.\n\n-- Mitä sitten, mestari Land?\n\n-- Karata.\n\n-- Maisesta vankilasta pakeneminen on usein vaikeata, mutta\nmerenalaisesta tyrmästä -- se näyttää minusta kerrassaan mahdottomalta.\n\n-- No niin, Ned, kysyi Conseil, -- mitä vastaatte herran huomautukseen?\nEn voi uskoa, että amerikkalaiselta ikinä keinot loppuisivat!\n\nHarppuunamies vaikeni silminnähtävästi hämillään. Pakohan ei voinut\ntulla kysymykseenkään niissä olosuhteissa, joihin sattuma oli meidät\ntoimittanut. Mutta kanadalainen on puolittain ranskalainen, ja mestari\nNed Land osoitti sen vastauksellaan.\n\n-- Te siis, herra Aronnax, hän aloitti mietittyään tuokion, -- te siis\nette älyä, mitä pitää niiden tehdä, jotka eivät kykene pujahtamaan\ntiehensä vankilastaan?\n\n-- En, ystäväiseni.\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista: heidän on järjestettävä olonsa jäämisen\nkannalle.\n\n-- Hitto, parempi toki onkin olla sisä- kuin ylä- tai alapuolella,\nvirkkoi Conseil.\n\n-- Mutta heitettyään ulos vangitsijat ja vartijat, lisäsi Ned Land.\n\n-- Mitä ihmettä, Ned! Ajattelitteko tosissanne tämän aluksen valtausta?\n\n-- Aivan tosissani, vakuutti kanadalainen.\n\n-- Mahdottomuus.\n\n-- Miksi niin, professori? Voi tarjoutua suotuisa tilaisuus, enkä näe\nmikä meitä estäisi käyttämästä sitä hyväksemme. Jos tässä vehkeessä ei\nole pariakymmentä miestä enempää, niin eivät he kai saa kahta\nranskalaista ja yhtä kanadalaista peräytymään.\n\nParempi oli myöntyä kanadalaisen mielipiteeseen kuin väitellä siitä.\nTyydyinkin vastaamaan:\n\n-- Antaahan niiden olosuhteiden ilmetä, mestari Land, niin saamme\nnähdä. Mutta siihen asti pyydän teitä hillitsemään kärsimättömyyttänne.\nAinoastaan viekkaudella voi toimia, ja kiivastumisella ette saa\nsyntymään suotuisia tilaisuuksia. Luvatkaa siis, että asetutte oloihin\nilman liikanaista suututtelua.\n\n-- Sen lupaan teille, herra professori, vastasi Ned Land, mutta\nhänen sävynsä ei ollut kovinkaan vakuuttava. -- Ei ainoatakaan\nväkivaltaisuuden sanaa kirpoa kieleltäni, ei yksikään sisukas liikahdus\nkavalla mielialaani, vaikka pöytäpalveluskaan ei ilmenisi niin kaikin\npuolin säännölliseksi kuin suotavaa olisi.\n\n-- Pidän kiinni sanastanne, Ned, lopetin minä.\n\nKeskustelu päättyi siihen, ja kukin vaipui omiin mietteisiinsä.\nTunnustan että minä puolestani en harppuunamiehen varmasta sävystä\nhuolimatta antautunut minkään haaveen valtaan. En myöntänyt\nmahdolliseksi sellaista suotuisaa tilaisuutta, josta Ned Land oli\npuhunut. Ollakseen niin taatusti ohjailtu tarvitsi vedenalainen alus\nlukuisan miehistön, joten me taistelun sattuessa joutuisimme ehdotonta\nylivoimaa vastaan. Sitä paitsi olisi meidän ennen kaikkea pitänyt olla\nvapaana, ja sitä emme me olleet. En edes nähnyt mitään keinoa paeta\ntästä tiukasti suljetusta panssarikammiosta. Ja jos aluksen\nihmeellisellä päälliköllä vain oli salaisuus säilytettävänä, kuten oli\nainakin todennäköistä, ei hän päästäisi meitä liikkumaan omin päin\nlaivassa. Entä suoriutuisiko hän meistä väkivallalla, vai heittäisikö\njonakin päivänä johonkin maailman kolkkaan? Se oli tietymätöntä. Nämä\nolettamukset tuntuivat minusta perin päteviltä, ja piti olla\nharppuunamies toivoakseen vapautensa hankkimista väkivalloin.\n\nHuomasin Ned Landin mielialan ärtyvän hänen mietiskellessään.\nVähitellen kuulin sadatusten murahtelua hänen kurkustaan ja näin hänen\neleittensä käyvän uhkaaviksi. Hän nousi, kierteli kuin peto häkissä,\ntakoi seiniä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Aika muuten kuluikin,\nnälkä alkoi pahasti vaivata, stuerttia ei kuulunut, ja meidän\nhaaksirikkoisten asema oli unohdettu liian pitkäksi aikaa, jos meitä\nkohtaan oli todella hyviä aikeita.\n\nVatsansa vihlaisujen kiusaamana äityi Ned Landin mielenkarvaus yhä\nkatkerammaksi, ja hänen lupauksestaan huolimatta pelkäsin todellakin\npurkausta, kun joku laivaväestä tulisi näkyviin.\n\nVielä kaksi tuntia yltyi Ned Landin kiukku. Hän kutsui, hän\nhuusi, mutta turhaan. Seinien teräslevyt olivat kuurot. En edes\nulkopuoleltakaan erottanut mitään melua, koko alus tuntui kuolleelta.\nSe oli hievahtamattomana, sillä potkurin jytistessä olisin varmastikin\ntuntenut rungon tutisevan. Varmaankin syöksyneenä syvyyksiin ei alus\nenää ollut ihmisten ilmoilla. Tämä kolkko hiljaisuus oli kaameata.\n\nEn rohjennut enää lainkaan arvioida, kuinka pitkäksi aikaa meidät\nvoitiin hylätä kammiomme yksinäisyyteen. Toiveet, joita laivan\npäällikön käynti oli minussa herättänyt, häipyivät vähitellen. Tuon\nmiehen katse, hänen jalomielinen ilmeensä, ylevä ryhtinsä, kaikki\nkatosi muististani. Näin tämän arvoituksellisen henkilön sellaisena\nkuin hänen täytyi olla, pakostakin armottomana, julmana. Hän tuntui\nminusta olevan ihmiskunnan ulkopuolella, kaikille säälintunteille\ntaipumattomana, leppymättömänä vihollisena, hellittämättömän vainon\njulistaneena.\n\nMutta aikoiko tuo mies siis jättää meidät menehtymään tähän ahtaaseen\ntyrmään teljettyinä, raivoisan nälän kiusaamina? Tämä kamala ajatus\nvaltasi mieleni voimakkaana, ja mielikuvitukseni antautuessa mukaan\ntunsin hillitöntä kauhua. Conseil pysyi tyynenä. Ned Land ärjähteli.\n\nSilloin kuului ulkoa melua. Askeleita kajahti metallipohjalla. Lukko\nnarisi, ovi aukeni, stuertti ilmestyi esille.\n\nEnnen kuin ennätin liikahtaakaan estääkseni kanadalaista, oli tämä\nheittäytynyt onnettoman kimppuun, paiskannut hänet kumoon ja tarttunut\nhänen kurkkuunsa. Stuertti oli tukehtumaisillaan jäntevän kouran\npuristukseen.\n\nConseil yritti jo kiskoa puolittain tajutonta uhria harppuunamiehen\nkäsistä ja minä olin yhtymässä hänen ponnistuksiinsa, kun minut äkkiä\nnaulitsivat paikoilleni ranskaksi lausutut sanat:\n\n-- Rauhoittukaa, mestari Land, ja suvaitkaa te, herra professori,\nkuunnella minua.\n\n\n\n\nMERTEN MIES\n\n\nLaivan päällikkö siten puhui.\n\nKuullessaan nämä sanat Ned Land nousi äkkiä. Pökertynyt stuertti\npoistui herransa viittauksesta, hoippuen, ja niin ehdoton oli päällikön\nmahti laivassaan, että ainoakaan ele ei ilmaissut vihaa, jota\nkanadalaisen murjomisen oli täytynyt miehessä herättää. Odotimme ääneti\ntilanteen kehitystä, Conseil väkisinkin kiinnostuneena, minä\nällistyneenä.\n\nNojaten pöydänkulmaan käsivarret ristissä päällikkö silmäili meitä\ntarkkaavaisesti. Empikö hän puhua? Katuiko hän sanoja, jotka oli tullut\nlausuneeksi ranskankielellä? Niin olisi voinut luulla.\n\nTuokion hiljaisuuden jälkeen, jota kukaan meistä ei ajatellut\nkeskeyttää, hän virkkoi tyynellä ja jämeällä äänellä:\n\n-- Hyvät herrat, puhun yhtäläisesti ranskaa, englantia, saksaa ja\nlatinaa. Olisin sen vuoksi voinut jo ensimmäisessä kohtauksessamme\nteille vastata, mutta tahdoin ensin tuntea teidät ja harkita.\nNelinkertainen selostuksenne, pohjaltaan samanlaisena pysyen, on saanut\nminut vakuutetuksi henkilöllisyydestänne. Tiedän nyt, että sattuma on\ntuonut luokseni herra Pierre Aronnaxin, Pariisin museon luonnontieteen\nprofessorin, joka on ollut tieteellisellä tutkimusretkellä ulkomailla,\nhänen palvelijansa Conseilin, ja kanadalaista syntyperää olevan\nharppuunamiehen, Ned Landin, jolla on ollut toimi Yhdysvaltain\nsotalaivaston fregatissa _Abraham Lincolnissa_.\n\nKumarsin myöntävästi. Päällikkö ei tehnyt minulle kysymystä, minulla ei\nsiis ollut vastaamista. Mies lausui sanottavansa aivan sujuvasti, ilman\nmitään vierasvoittoisuutta. Hänen sanontatapansa olivat hyvin valittuja\nja täsmällisiä, hän puhui vaivaamatta ajatteluaan. Ja kuitenkaan en\n\"vaistonnut\" hänessä maanmiestä. Hän jatkoi:\n\n-- Teistä on epäilemättä tuntunut, herra professori, että tämä toinen\nkäyntini on kovin viivästynyt. Syynä oli se, että henkilöllisyytenne\nselvittyä tahdoin huolellisesti harkita, mille kannalle asettua teitä\nkohtaan. Olen suuresti epäröinyt. Perin kiusalliset asianhaarat ovat\nteidät toimittaneet sellaisen miehen seuraan, joka on katkaissut\nvälinsä ihmiskunnan kanssa. Olette tulleet häiritsemään\nelämäntapaani...\n\n-- Tahtomattamme, tokaisin minä.\n\n-- Tahtomattanne? vastasi tuntematon, hiukan korottaen ääntänsä. --\nTahtomattako _Abraham Lincoln_ tavoitteli minua kaikilta ulapoilta?\nTahtomattako te olette liittyneet fregatin miehistöön? Tahtomattanneko\novat kuulanne sinkoutuneet alukseni runkoon? Tahtomattaanko mestari Ned\nLand yritti lävistää sen harppuunallaan?\n\nSanoissa oli pidätettyä ärtymystä. Mutta minulla oli näihin syytöksiin\nhyvin luonnollinen vastaus esitettävänä.\n\n-- Monsieur, sanoin, -- teille on kaiketi tuntematonta, mitä väittelyä\nteistä on ollut Amerikassa ja Englannissa. Ette tiedä, että\nmerenalaisen aluksenne törmäyksen aiheuttamat tapaturmat ovat\nkuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdella mantereella. Jätän tässä\nmainitsematta, millä lukemattomilla olettamuksilla on pyritty\nselittämään sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus on ainoastaan\nteidän hallussanne. Mutta tietäkää, että _Abraham Lincoln_\ntavoitellessaan teitä Tyynen meren pohjoisilta vesiltä asti luuli\najavansa takaa jotakin merihirviötä, jonka uhka oli kaikin mokomin\nlopetettava valtameriltä.\n\nPäällikön huulet vetäytyivät puolittain hymyyn; sitten hän huomautti\nlevollisesti:\n\n-- Herra Aronnax, uskaltaisitteko vakuuttaa, että fregattinne ei\nolisi ahdistanut ja pommittanut sukellusalusta yhtä hyvin kuin\nmerihirviötäkin?\n\nKysymys hämmennytti minua, sillä kommodori Farragut ei varmastikaan\nolisi empinyt. Hän olisi katsonut velvollisuudekseen tuhota tällaisen\naluksen aivan kuten jättiläisvalaankin.\n\n-- Käsitätte siis, monsieur, jatkoi tuntematon, -- että minulla on\noikeus kohdella teitä vihollisena.\n\nEn vastannut mitään, ja syystä kyllä. Mitä hyödytti väitellä\nsellaisesta arvostelusta, kun voima kykeni kumoamaan parhaimmatkin\nperusteet?\n\n-- Olen punninnut tilannetta kauan, pitkitti päällikkö. -- Mikään ei\nvelvoittanut minua suomaan teille vieraanvaraisuutta. Jos minun piti\npäästä teistä eroon, ei minulla ollut mitään kiinnostusta nähdä teitä\njälleen. Minun tarvitsi vain toimittaa teidät takaisin laivaan, joka\noli ollut turvapaikkananne. Sitten saatoin painua syvyyksiin ja\nunohtaa, että teitä oli ollut olemassakaan. Eikö se olisi ollut\noikeuteni?\n\n-- Se oli ehkä villin oikeus, vastasin minä, -- mutta ei sivistyneen\nihmisen.\n\n-- Herra professori, huomautti päällikkö kiivaasti, -- minä en ole niin\nsanottu sivistynyt ihminen! Olen poistunut koko yhteiskunnasta,\nperusteilla, joita yksin minulla on oikeus arvostella. En sen vuoksi\nlaisinkaan noudata sen sääntöjä, ja pyydän teitä, älkää koskaan vedotko\nniihin minun asioissani.\n\nSe oli suoraa puhetta. Suuttumuksen ja ylenkatseen salama oli\nvälähtänyt tuntemattoman silmissä, ja minä aloin aavistaa että\nmiehellä oli pelottava menneisyys. Hän ei ainoastaan ollut\nasettunut inhimillisten lakien ulkopuolelle, vaan tehnyt itsensä\nriippumattomaksi, vapaaksi sanan täydellisessä merkityksessä! Kuka\nuskaltaisikaan häntä ahdistaa meren syvyyksissä, kun hän pinnallakin\nteki tyhjiksi häntä vastaan suunnatut yritykset. Mikä laiva kestäisi\nhänen sukellusveneensä törmäystä? Kimmahduttaisiko paksuinkaan panssari\nhänen juhmurinsa survaisuja? Yksikään ihmisolento ei kyennyt häntä\ntoimittamaan tilille töistään. Jumala, jos hänellä oli uskontoa,\nomatunto, jos sen ääni hänessä haastoi, olivat ainoat tuomarit, joilla\nsaattoi olla häneen valtaa.\n\nNämä mietteet risteilivät mielessäni sillä välin kun outo olento\näänettömäksi käyneenä tuntui vaipuneen ajatuksiinsa, ikään kuin\nsulkeutuen kuoreensa. Tarkastelin häntä uteliaana ja kammoksuen,\nvarmaankin samoin kuin Oidipus katseli sfinksiä.\n\nPitkähkön hiljaisuuden jälkeen aluksen päällikkö puhui jälleen:\n\n-- Olen siis epäröinyt, mutta sitten alkanut ajatella, että etuni oli\nsovitettava yhteen sen luonnollisen säälin kanssa, johon jokaisella\ninhimillisellä olennolla on oikeus. Te saatte jäädä alukseeni, koska\nkohtalo on teidät tänne heittänyt. Oleskelunne olkoon vapaata, ja tästä\nvapaudesta, joka tosin on varsin rajoitettua, vaadin teiltä vain yhden\nehdon. Minulle riittää sananne, että alistutte siihen.\n\n-- Lausukaa se, monsieur, vastasin minä; -- ehtonne on kaiketikin\nsellainen, jonka kunniallinen mies voi hyväksyä.\n\n-- Kyllä, monsieur, ja se on tämä. On mahdollista, että jotkin\narvaamattomat tapahtumat pakottavat minut määräämään teidät hytteihinne\nmuutamiksi tunneiksi tai päiviksi. Kun en halua milloinkaan käyttää\nväkivaltaa, odotan teiltä -- tässä tapauksessa vielä enemmän kuin\nkaikissa muissa -- täyttä kuuliaisuutta. Siten menetellen varjelen\nteitä kaikesta vastuunalaisuudesta, tehdessäni teille mahdottomaksi\nnähdä mitä ei sovi näkyviin tulla. Suostutteko tähän ehtoon?\n\nAluksessa siis tapahtui kummallisia asioita, soveltumattomia sellaisten\nihmisten nähtäviksi, jotka eivät olleet asettuneet yhteiskunnan lakien\nulkopuolelle! Uuden olosijani yllätyksistä ei tämä varmaankaan jäisi\nvähäisimmäksi.\n\n-- Me suostumme, vastasin. -- Pyydän vain saada esittää teille\nkysymyksen, yhden ainoan.\n\n-- Puhukaa, monsieur.\n\n-- Sanoitte oleskelumme jäävän aluksessanne vapaaksi?\n\n-- Aivan.\n\n-- Kysyn siis, mitä tarkoitatte tällä vapaudella.\n\n-- No, teillä on valta liikkua, nähdä, tarkkaillakin kaikkea mitä\ntäällä tapahtuu -- paitsi erinäisissä harvoin sattuvissa olosuhteissa,\n-- sama vapaus siis kuin meillä itsellämmekin, kumppaneillani ja\nminulla.\n\nIlmeisestikään me emme ymmärtäneet toisiamme.\n\n-- Anteeksi, monsieur, aloitin jälleen, -- mutta sehän vapaus ei ole\nmuuta kuin jokaisen vangin tilaisuus oleskella vankilassaan! Se ei voi\nriittää meille.\n\n-- Sen täytyy kuitenkin riittää teille!\n\n-- Mitä -- pitäisikö meidän luopua näkemästä enää milloinkaan\nisänmaatamme, ystäviämme, omaisiamme!\n\n-- Niin, monsieur. Mutta eroaminen siitä sietämättömästä\nikeenalaisuudesta, jota maakamaran ihmiset luulevat vapaudeksi, ei\nkenties olekaan niin tukalaa kuin nyt ajattelette!\n\n-- Jukoliste, huudahti Ned Land, -- ikänäni en minä anna sanaani, etten\nyritä paeta!\n\n-- Teidän sanaanne en pyydä, mestari Land, vastasi päällikkö\nkylmäkiskoisesti.\n\n-- Monsieur, huomautin minä väkisinkin kiivastuen, -- te käytätte\nasemaanne väärin meitä kohtaan! Se on julmuutta!\n\n-- Ei, monsieur, vaan laupeutta! Te olette vankejani taistelun jälkeen!\nMinä säästän teidät, vaikka yhdellä sanalla voisin teidät syöstä\nvaltameren syvyyksiin! Te olette hyökänneet kimppuuni! Te olette\ntulleet ottamaan selville salaisuuden, johon yksikään ihminen\nmaailmassa ei saa tunkeutua, koko olemassaoloni salaisuuden! Ja minäkö\nlähettäisin teidät takaisin maanpinnalle, joka ei saa minua enää\ntuntea! Ei koskaan! Pitäessäni teidät luonani en suojele teitä, vaan\nitseäni!\n\nPäällikön sanat ilmaisivat vakaata päätöstä, jota mitkään vastaväitteet\neivät järkyttäisi.\n\n-- Te siis, monsieur, sanoin, -- annatte meidän valita pelkästään\nhenkemme säilyttämisen tai kuoleman?\n\n-- Ei muuta.\n\n-- Hyvät ystävät, lausuin minä, -- sellaiseen ehtoon ei ole mitään\nvastattavana. Mutta minkään sanan antaminen ei meitä myöskään sido\ntämän aluksen päällikköön.\n\n-- Ei kylläkään, monsieur, vastasi tuntematon.\n\nSitten hän jatkoi rauhallisemmin:\n\n-- Sallikaa minun nyt sanoa kaikki, mitä minulla on teille sanottavana.\nMinä tunnen teidät, herra Aronnax. Teidän ei kenties tarvitse siinä\nmäärin kuin kumppanienne pahoitella sattumaa, joka on teidät liittänyt\nminun kohtalooni. Niiden kirjojen joukossa, joita luen mieluimmin,\nlöydätte merten suurista syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen sen\nlukenut moneen kertaan. Olette ulottanut työnne niin pitkälle kuin\nmainen kehitys teki mahdolliseksi. Mutta te ette tiedä kaikkea, te ette\nole nähnyt kaikkea. Takaan teille, herra professori, että te ette joudu\nkatumaan aluksessani viettämäänne aikaa. Te saatte matkata ihmeitten\nmaailmassa. Tulette jatkuvasti hämmästymään ja tyrmistymään. Ette hevin\nkyllästy silmillenne alituisesti tarjoutuviin nähtävyyksiin. Aion\nuudella merenalaisella matkalla maapallon ympäri -- kenties\njo viimeiselläni -- katsahtaa kaikkea, mitä näiden useasti\ntaivaltamieni vesien syvyyksissä olen saanut tutkia, ja te pääsette\nopiskelukumppanikseni. Tästä päivästä alkaen te joudutte näkemään mitä\nei vielä yksikään ihminen ole nähnyt -- sillä minua ja väkeäni ei voi\nottaa lukuun -- ja minun opastuksellani paljastaa maapallo teille\nviimeisetkin salaisuutensa.\n\nEn voi sitä kieltää; nämä päällikön sanat tekivät minuun suuren\nvaikutuksen. Minuun käytiin käsiksi heikolta puoleltani, ja hetkiseksi\nunohdin, että ne tenhoavat näyt eivät voineet korvata vapauden\nmenetystä. Luotin sitä paitsi siihen, että tulevaisuus selvittäisi\ntämän vakavan pulman. Niinpä tyydyinkin vastaamaan:\n\n-- Monsieur, minun täytyy uskoa, että jos olettekin katkaissut välinne\nihmiskunnan kanssa, ette ole toki tukahduttanut kaikkia inhimillisiä\ntunteitanne. Me olemme haaksirikkoisia, jotka on otettu armeliaasti\nvastaan aluksessanne, ja sitä emme unohda. Mitä minuun tulee, niin\ntunnustan kyllä, että jos tieteen harrastus voisi häivyttää vapaudenkin\ntarpeen, tarjoisivat kohtaamisemme lupaamat mahdollisuudet minulle\nsuuria korvauksia.\n\nLuulin päällikön nyt ojentavan minulle kätensä sopimuksemme\nvahvistukseksi. Hän ei sitä yrittänytkään.\n\n-- Vielä lopuksi kysymys, virkoin tämän kummallisen miehen näyttäessä\nolevan poistumaisillaan.\n\n-- Puhukaa, herra professori.\n\n-- Millä nimellä saan teitä puhutella?\n\n-- Monsieur, vastasi päällikkö, -- minä olen teille ainoastaan kapteeni\nNemo. [Latinaa; suomeksi \"ei kukaan\". -- _Suom_.] Kumppaninne ja te\nette ole minulle muuta kuin _Nautiluksen_ matkustajia.\n\nKapteeni Nemo huusi kutsun. Palvelija ilmestyi esiin. Kapteeni antoi\nhänelle määräyksiä tuolla oudolla kielellä, jota en tuntenut, ja\nilmoitti sitten kanadalaiseen ja Conseiliin kääntyen:\n\n-- Teitä odottaa ateria hytissänne. Seuratkaahan tätä miestä.\n\n-- Se sopii! vastasi harppuunanheittäjä.\n\nConseil ja hän läksivät siten viimein tästä kopista, johon olivat\nolleet suljettuina runsaat kolmekymmentä tuntia.\n\n-- Ja meidän aamiaisemme on valmis, herra Aronnax. Sallikaa minun käydä\nedellänne.\n\n-- Kuten suvaitsette, monsieur.\n\nSeurasin kapteeni Nemoa. Ovelta jouduin sähköllä valaistuun käytävään,\nja kymmenkunnan metrin päässä avautui sitten edessäni toinen ovi.\n\nSiitä astuin ruokailuhuoneeseen, joka oli kalustettu juhlalliseen ja\narvokkaaseen tyyliin. Huoneen kumpuisessakin päässä oli korkea tamminen\nmustapuisilla veistoksilla koristettu tarjoilukaappi, ja näiden\naaltoviivaisilla hyllyillä loisteli arvaamattoman kallisarvoisia\nfajanssi-, posliini- ja lasiesineitä. Hopeiset pöytäastiat säihkyivät\nsiellä heijastusta valoisasta katosta, jonka hohdetta hienot maalaukset\nsiivilöivät ja lievensivät.\n\nKeskellä huonetta oli runsaasti katettu pöytä. Kapteeni Nemo osoitti\nminulle paikkani.\n\n-- Istuutukaa, hän kehotti, -- ja syökää niin kuin nälkiintynyt\nainakin.\n\nAamiaisena oli useita yksinomaan meren antimista saatuja ruokalajeja,\nkun taas muutamien alkuperäkin oli minulle tuntematon. Ne kelpasivat\nhyvin, totuin helposti näille herkuille ominaiseen erikoiseen makuun;\nkoska ne tuntuivat sisältävän runsaasti fosforia, päättelin niidenkin\nkuuluvan ulappain rikkauksiin.\n\nKapteeni Nemo tarkkaili minua. En tiedustanut häneltä mitään, mutta hän\noivalsi ajatukseni ja vastasi omasta aloitteestaan kysymyksiin, joita\nkovin teki mieleni esittää.\n\n-- Useimmat ruokalajimme ovat teille tuntemattomia, hän virkkoi. --\nVoitte kuitenkin huoletta nauttia niitä. Ne ovat terveellisiä ja\nravitsevia. Jo kauan sitten olen jättänyt sikseen maan ravintoaineet,\neikä siitä ole ollut haittaa. Miehistöni, joka on reipasta väkeä,\nnoudattaa samaa ruokavaliota kuin minäkin.\n\n-- Kaikki nämä ruoka-aineet ovat meren tuotteita? sanoin minä.\n\n-- Niin, herra professori, meri täyttää kaikki tarpeeni. Toisin ajoin\nlasken nuottaa, ja saalista tulee niin paljon kuin voi ylös kiskoa.\nVäliin taas lähden metsästysretkelle tässä ihmisen asteltavaksi\nnäköjään soveltumattomassa alkuaineessa, ja korjaan merenalaisten\nmetsieni riistaa. Karjani, kuten Neptunuksen vanhan paimenen laumat,\nkäyttää rauhaisina laitumina valtameren äärettömiä ruohoaavikolta.\nMinulla on valtavat tilukset, joiden satoa korjaan, ja kaikkinaisen\nkasvunsa ne saavat Luojan käden kylväminä.\n\nKatselin kapteeni Nemoa hiukan kummeksuen ja huomautin:\n\n-- Tajuan hyvin, monsieur, että nuottanne toimittaa pöytäänne\noivallista kalaa; vähän vaikeampi minun on ymmärtää, kuinka te\nmerenalaisissa metsissänne ajatte takaa vesiriistaa; mutta aivan\nkäsittämätöntä sen sijaan, että ruokalistallanne näin ollen ei esiinny\nlihan muruakaan.\n\n-- Maaeläinten lihaa en koskaan käytäkään, monsieur, vastasi kapteeni\nNemo.\n\n-- Tämä kuitenkin...? huomautin osoittaen vatia, jossa vielä oli\nmuutamia selkäviipaleita jäljellä.\n\n-- Se mitä te luulette jonkin nelijalkaisen lihaksi, herra professori,\non merikilpikonnan viilokkia. Tässä taas on delfininmaksaa, jota\nvoisitte luulla porsaanhakkelukseksi. Kokkini on taitava ruoanlaittaja\nja osaa erinomaisesti valmistaa säilykkeiksi lukuisia valtameren\ntuotteita. Maistelkaahan näitä laitoksia. Tämä merimakkara-säilyke\nolisi malaijin arvostelemana vertaistaan vailla maailmassa; tähän\nhyytelöön on kerma saatu valaseläimen nisistä ja sokeri Pohjanmeren\nsuurista ruskolevistä; ja sallikaa minun vielä tarjota hillottuja\nmerivuokkoja, jotka ovat maukkaimpienkin hedelmien veroisia...\n\nJa minä maistelin, pikemmin uteliaisuudesta kuin herkuttelijana,\nkapteeni Nemon lumotessa mieleni eriskummallisilla selityksillään.\n\n-- Mutta tämä meri, herra Aronnax, hän jatkoi, -- tämä ylenpalttinen ja\nehtymätön aitta ei ainoastaan ravitse minua, vaan vaatettaakin. Teitä\nverhoava kangas on eräiden kotilonilviäisten partahaivenista kudottua;\nse on muinaisajan purppuralla värjättyä, ja sinipunervia vivahduksia\nolen siihen saanut Välimeren aplyseistä. Hyttinne peilipöydältä\nlöydätte merikasveista tislattuja hajuvesiä. Patjananne on valtameren\nuntuvaisimpia ruokoleviä. Kynäksenne tulee hetulavalaan partaharjas,\nmusteenne on läkkikalan erittämää nestettä. Kaikki tulee minulle\nnykyään merestä, niin kuin kaikki siihen aikanaan palaa!\n\n-- Te rakastatte merta, kapteeni.\n\n-- Niin, minä rakastan sitä! Meri on kaikki! Se peittää seitsemän\nkymmenesosaa maapallosta. Sen henkäily on puhdasta ja terveellistä. Se\non ääretön erämaa, jossa ihminen ei ole milloinkaan yksinäinen, sillä\nhän tuntee elämän värähtelevän ympärillään. Meri on yliluonnollinen ja\nvaltavan kuhinan väline; se on kauttaaltaan liikettä ja rakkautta; se\non elävä äärettömyys, kuten muuan runoilijanne sanoo. Ja tosiaankin,\nherra professori, luonto esiintyy siinä kolmena valtakuntana,\nkivennäisten, kasvien ja eläinten maailmana. Viimeksimainittua ovat\nrunsaasti edustamassa neljä zoofyyttien ryhmää, kolme luokkaa\nniveleläimiä, viisi nilviäisluokkaa, kolmena luurankoisten luokkana\nnisäkkäät, matelijat ja kalojen lukemattomat legionat, suunnattoman\nlaaja eläinkunnan lahko, enemmän kuin kolmetoistatuhatta lajia\nkäsittävä, joista ainoastaan kymmenesosa on suolattoman veden\nasukkaita. Meri on luonnon suurenmoinen säiliö. Merestä on maapallo\nikään kuin alkanut ja kuka tietää, eikö sen loppukin päädy siihen! Se\non täydellisen rauhallisuuden alue. Meri ei kuulu yksinvaltiaille. Sen\npinnalla he vielä voivat vaatia vääriä oikeuksia, taistella, tuhota\ntoisiaan, siirtää sinne kaikki maankamaran kauheudet. Mutta\nkolmenkymmenen jalan päässä pinnan alla heidän valtansa lakkaa, heidän\nvaikutuksensa menee mitättömäksi, heidän mahtinsa katoaa! Ah, monsieur,\neläkää merten povessa! Vain täällä on riippumattomuus! Täällä minä en\ntunnusta herruutta! Täällä olen vapaa!\n\nKapteeni Nemo vaikeni äkkiä kesken innostunutta puhettaan. Oliko hän\npuhuessaan unohtanut tavanomaisen pidättyväisyytensä? Oliko hän tullut\nsanoneeksi jotakin liikaa? Hän käveli tuokion kiihtyneenä edestakaisin.\nSitten hän rauhoittui, kasvot saivat entisen jämeryytensä ja hän\nvirkkoi minuun kääntyen:\n\n-- Nyt, herra professori, jos tahdotte katsella _Nautilusta_, olen\nkäytettävissänne.\n\n\n\n\nNAUTILUS\n\n\nSeurasin kapteenia ruokailuhuoneen perällä olevalle kaksoisovelle,\njosta pääsimme toiseen samankokoiseen huoneeseen.\n\nSe oli kirjastohuone. Korkeat vaskihelaiset mustat palisanterilaudakot\nkannattelivat leveillä hyllyillään suurta yhdenmukaisesti sidottujen\nkirjojen valikoimaa. Ne seurasivat seinien kaarteita ja alaosat\npäättyivät tilaviin kastanjanruskealla nahalla päällystettyihin\nleposohviin, jotka tarjosivat mitä mukavimpia lepotilaisuuksia.\nKeveästi siirreltäville pikku pöydille sopi luettava teos laskea\nkädestä. Keskilattialla oli avara pöytä, jolle keräytyneiden\ntilapäisjulkaisujen joukossa näkyi muutamia jo vanhoja sanomalehtiä.\nSähkövalo tulvehti tähän sopusointuiseen kokonaisuuteen neljästä\npuolittain kattokiekuroihin upotetusta himmeäksitahotusta lasikuvusta.\nTodellisen ihailun vallassa katselin tätä nerokkaasti järjestettyä\nhuonetta, enkä ollut uskoa silmiäni.\n\n-- Kapteeni Nemo, huomautin isännälleni, joka oli heittäytynyt istumaan\nleposohvalle, -- siinäpä kirjasto, joka tuottaisi kunniaa mantereiden\nmonillekin palatseille, ja oudolta tuntuu ajatella, että se voi seurata\nteitä merten syvyyksiin.\n\n-- Mistä löytäisikään parempaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, herra\nprofessori? vastasi kapteeni Nemo. -- Saatteko te museonne työhuoneessa\nnäin täydellistä tilaisuutta syventymiseen?\n\n-- En, monsieur, ja minun täytyy lisätä, että se on varsin köyhä teidän\naineistonne rinnalla. Teillä on tuossa kuusi- tai seitsemäntuhatta\nnidettä...\n\n-- Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoina siteinä\nkiinnittämässä minua maahan. Mutta maailma on minulta loppunut sinä\npäivänä, jona _Nautilukseni_ ensimmäistä kertaa sukelsi veden alle.\nSinä päivänä ostin viimeiset niteeni, viimeiset tilapäistuotteet ja\nsanomalehdet ja siitä saakka olen kuin ei ihmiskunta enää ajattelisi\neikä kirjoittelisi. Kirjastoni on muuten vapaasti käytettävissänne,\nherra professori.\n\nKiittäen kapteeni Nemoa astuin hyllyjen ääreen. Ne edustivat\nyltäkylläisesti ja kaikilla kielillä tiedettä, siveysoppia ja yleistä\nkirjallisuutta, mutta ainoatakaan kansantalouden ja valtio-opin\ntuotetta en nähnyt, se ala näytti olevan tyystin suljettu pois\nkokoelmasta. Omituisena seikkana pisti silmääni, että teokset eivät\nolleet erityisemmin aineenmukaisesti tai kielensäkään perusteella\nluokiteltuja, joten _Nautiluksen_ kapteeni näkyi esteettömästi\nlueskelevan kaikkea, mitä sattumalta otti tästä hajanaisuudesta\nkäteensä.\n\nNiteiden joukossa panin merkille vanhan ja uuden ajan mestariteoksia,\nmitä kaikkea ihmiskunta on kauneinta luonut: historian, runouden,\nromaanin ja tieteen saavutusten alat Homeroksesta Victor Hugon\nromantiikkaan, Ksenophonista Micheletin arkistoselvityksiin,\nRabelaisista George Sandin kerrontaan asti. Erityisesti oli tiede\nsaanut valikoimassa sijansa; konerakennus, ballistiikka, merimittaus,\nsäätiede, maantiede, geologia ja muut tieteen haarat olivat\nedustettuina yhtä pätevästi kuin luonnonhistoria, ja käsitin että\nkapteenin harrastukset kohdistuivat pääasiassa näihin aineisiin.\nHumboldtin ja Aragon koottujen painosten rinnalla näin Foucaultin,\nHenry Sainte-Claire Devillen, Chaslesin, Milne Edwardsin, Quatreagesin,\nTyndallin, Faradayn, Berthelotin, apotti Secchin, Petermannin,\nkommodori Mauryn, Agassizin ja muiden tutkijain teoksia,\ntiedeakatemiain kertomuksia, maantieteellisten ja muiden seurojen\njulkaisuja, ja siihen arvoasemaan olivat myös päässeet ne kaksi\nnidettä, joita kenties sain kiittää tästä kapteeni Nemon verrattain\nsuopeamielisestä vastaanotosta.\n\nJoseph Bertrandin teoksien joukossa antoi _Tähtitieteen perustajat_\nminulle jonkinlaisen aikamääräyksenkin; tiesin sen ilmestyneen vuonna\n1865, joten _Nautiluksen_ kuntoonsaaminen ei ollut tapahtunut\naikaisemmin. Korkeintaan kolme vuotta takaperin siis oli kapteeni Nemo\naloittanut merenalaisen elämänsä. Toivoin vielä uudenpien teoksien\ntoimittavan minulle siitä seikasta yhä tarkempaa selvyyttä; mutta\nsiihen etsintään minulla oli tilaisuutta jälkeenpäin enkä tahtonut\npitempään viivästyttää kierrostamme _Nautiluksen_ ihmeisiin\ntutustumassa.\n\n-- Monsieur, sanoin kapteenille, -- olen hyvin kiitollinen luvasta\nsaada käyttää kirjastoanne. Siinä on tiedon aarteisto, josta saan\npaljon hyötyä.\n\n-- Tämä ei ole vain kirjasto, vastasi kapteeni Nemo, -- vaan myös\ntupakkahuone.\n\n-- Tupakkahuone! huudahdin minä. -- Laivassa siis voi polttaa?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sittenpä minun on pakko luulla, monsieur, että olette sentään\nHavannan kanssa väleissä.\n\n-- En suinkaan, vastasi kapteeni, -- Koetelkaa tätä sikaria, herra\nAronnax, ja vaikka se ei tulekaan Havannasta, olette siihen\ntyytyväinen, jos olette sikarimiehiä.\n\nOtin tarjotun sikarin, joka muodoltaan muistutti londres-sikaria, mutta\nnäytti kultalehdistä kierretyltä. Sytytin sen pienestä siron\npronssijalustan kannattelemasta tuliastiasta ja vedin siitä ensimmäiset\nhenkäykset sellaisella mielihyvällä kuin ainakin tupakoitsija, joka ei\nole kahteen päivään maistanut haikuakaan.\n\n-- Se on oivallinen, virkoin, -- mutta tupakkaa se ei ole.\n\n-- Ei, selitti kapteeni, -- tämä laji ei ole Havannasta eikä Idän\nmaista. Se on runsaasti nikotinipitoista leväkasvia, jota meri hieman\nsäästeliäästi luovuttaa minulle. Kaipaatteko londresejanne, monsieur?\n\n-- Minä halveksin niitä tästä päivästä lähtien, herra kapteeni.\n\n-- Poltelkaa siis mielenne mukaan ja sikarien alkuperästä välittämättä.\nMikään verovirasto ei ole niiden valmistusta valvonut, mutta se ei\nniiden kelpoisuutta haitanne.\n\n-- Ei todellakaan.\n\nKapteeni Nemo avasi sitten oven vastapäätä sitä, josta olin tullut\nkirjastohuoneeseen, ja nyt jouduin hyvin avaraan ja komeasti valaistuun\nsalonkiin.\n\nSe oli nurkista typistetty iso nelikulmio, kymmenen metriä pitkä, kuusi\nleveä, viisi korkea. Keveillä lehtikuvioilla koristetusta valoisasta\nlaesta levisi kirkasta ja leppeätä hohdetta tämän museon ihailtaville\nkokoelmille. Sillä se oli tosiaan museo, johon ymmärtävä ja\nsäästelemätön tuntija oli koonnut kaikkinaisia luonnon ja taiteen\naarteita maalarin työpajaa muistuttavaksi taiteelliseksi kirjavuudeksi.\n\nVakavakuosisilla verhokudoksilla katettuja seiniä koristi\nkolmisenkymmentä mestarien maalausta, yhdenmukaisissa kehyksissä ja\nsädehtivien asevaruksien erottamina. Näin siinä mitä kallisarvoisimpia\ntauluja, joista olin suurempaa osaa jo ihaillut Euroopan yksityisissä\nkokoelmissa ja muutamissa taidenäyttelyissä. Vanhojen mestarien eri\nkoulukuntia edustivat muuan Rafaelin madonna, Leonardo da Vincin\nneitsyt, Correggipn nymfi, Tizianin naisenkuva, Paolo Veronesen\npalvonta-aihe, Murillon maalaama Neitsyt Marian taivaaseenastuminen,\nmuotokuva Holbeinilta, velasquezilainen munkki, Ribeiran\nmarttyyritaulu, Rubensin kuvaama markkinakohtaus, kaksi Teniersin\nflaamilaista maisemaa, kolme pientä Gerhard Dowin, Metsun ja Paul\nPotterin laatukuvaa, kaksi Géricaultin ja Prud'honin maalausta sekä\nmuutamat Bachuysenin ja Vernetin merisommitelmat. Uudemman maalauksen\ntuotteissa sai nähdä Delacroixin, Ingresin, Decampsin, Troyonin,\nMeissonierin ja muiden töitä, ja tämän uhkean museon nurkissa kohosi\njalustoilleen muutamia antiikin kauneimmista veistoksista,\npienoiskokoon jäljennettyjä viehättäviä marmori- ja pronssipatsaita.\n_Nautiluksen_ päällikön ennustama hämmästely alkoi jo olla\nhellittämättömänä mielentilanani.\n\n-- Teidän tulee suoda anteeksi, herra professori, lausui kummallinen\nmies, -- että otan teidät vastaan näin kursailemattomasti, salonkini\nollessa tällaisessa epäjärjestyksessä.\n\n-- Monsieur, vastasin minä, -- pyrkimättä tietämään, kuka olette,\nsaanen huomauttaa, että havaitsen teissä taiteilijan.\n\n-- Harrastelijan, korkeintaan. Olin aikoinaan innostunut kokoilemaan\nnäitä kauniita ihmiskäden töitä. Olin innokas etsijä, väsymätön\npenkoja, ja sain hankituksi muutamia kallisarvoisia esineitä. Ne ovat\nviimeisiä muistojani maakamaralta, joka on minulle kuollut. Minun\nsilmissäni ovat nykyaikaisetkin taiteilijanne jo muinaisia, niin kuin\nolisivat olleet luomistyössään kaksi- tai kolmetuhatta vuotta\ntakaperin, ja eri ajanjaksojen tuotteet sekautuvat mielessäni.\nMestareilla ei ole ajankohtaa.\n\n-- Entä nämä säveltäjät? kysyin osoittaen Weberin, Rossinin, Mozartin,\nBeethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Heroldin, Wagnerin, Auberin,\nGounodin, Massen ja monia muita partituureja, joita näkyi hajallaan\nison urkupianon päällä salongin toisella sivulla.\n\n-- He ovat täällä Orpheuksen aikalaisia, vastasi kapteeni Nemo, --\nsillä aikaerot eivät elä kuolleiden mielessä -- ja minä olen kuollut,\nherra professori, niin täydellisesti kuin ne ystävänne, joita peittää\nkuusi jalkaa multaa!\n\nKapteeni Nemo vaikeni ja näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Katselin\nhäntä suurella kiinnostuksella, ääneti tehden päätelmiäni hänen\nulkomuotonsa mieleenpainuvista piirteistä. Nojatessaan kyynärpäätänsä\nhienon mosaiikkipöydän kulmaan hän ei enää nähnyt minua, hän oli\nunohtanut läsnäoloni. Ollakseni tätä mietiskelyä häiritsemättä jatkoin\nsitten salongin runsaiden harvinaisuuksien tarkastusta.\n\nTaideteoksien jälkeen oli luonnon ihmeellisyyksillä hyvin tärkeä\nsijansa. Ne olivat etupäässä kasveja, kotiloeläimiä ja muita valtameren\ntuotteita, joita kapteeni Nemo kaiketi oli itse löytänyt olosijoiltaan.\nKeskellä salonkia kohisi sähköllä valaistu pikku suihkulähde altaassa,\njoka oli tehty yhdestä ainoasta tridaknesta. Tämä simpukankuori,\nisoimman päättömän nilviäisen rakentama asumus, oli hienopoimuisilta\nreunoiltaan noin kuusi metriä ympärimitaten, kookkaampi siis kuin ne\nkauniit tridaknet, jotka Frans I sai lahjaksi Venetsian tasavallalta ja\njoista Pyhän Sulpiciuksen kirkko Pariisissa on teettänyt kaksi\njättiläismäistä vihkivesiastiaa. Altaan ympärillä oli siroissa\nvaskipuitteisissa lasikaapeissa luokiteltuina ja nimilipuilla\nvarustettuina huomattavimpia merten elämänmuotoja, mitä luonnontutkija\non koskaan saanut nähdäkseen. Ammatillisen iloni voi arvata.\n\nZoofyyttien pääluokassa esiintyi hyvin omituisia näytteitä polyyppien\nja piikkinahkaisten ryhmistä. Edellisestä ryhmästä oli keräytynyt\ntubiporia, viuhkamaisia gorgoneja, Syyrian pehmeitä eläinsieniä,\nMolukkien isis-lajeja, pennatulia, muuan ihailtava Norjan vesien\nvirgulaari, monimuotoisia umbellularioita, alcyonariumeja, kokonainen\nsarja madreporia, jotka mestarini Milne Edwards on etevästi järjestänyt\nalaosastoiksi; näiden joukossa panin merkille sieviä flabellineja,\nBourbon-saaren oculineja, Antillien \"Neptunuksen-vaunuja\", komeita\nkorallilajeja, noita ihmeellisiä polyyppeja, jotka yhteiskunnillaan\nmuodostavat suuria saaria ja näistä aikanaan mantereita. Okaisista\nvarustuksistaan helposti tunnettavat piikkinahkaiset -- asterit,\nmeritähdet, pantacrinit, comatulat, asterophonit, merisiilit,\nmerimakkarat ja muut sellaiset -- edustivat täydellistä tämän ryhmän\nyksilöiden kokoelmaa.\n\nHiukankin innostunut kotilotutkija olisi varmasti haltioitunut\nsuunniltaan eräiden toisten lasikaappien edessä, joita oli vielä\nuseampia, nilviäisten pääluokan näytteitä sisältäviä. Siinä oli\nmäärättömän suuriarvoinen aineisto, ja minun olisi mahdoton antaa siitä\ntässä täyttä käsitystä. Lyhyenä merkintänä vain mainittakoon sen\ntuotteista uhkea Intian valtameren kuninkaanvaippa, jonka säännölliset\nvalkoiset täplät paistoivat kirkkaasti silmiään punaiselta ja ruskealta\npohjalta, heleän värinen ja kauttaaltaan piikkinen keisari-spondyli,\nEuroopan museoissa harvinaisena nähtävä laji, jonka arvostelin\nkahdenkymmenentuhannen frangin hintaiseksi, Uuden Hollannin vesissä\ntavattava vasarakotilo, jota niinikään on vaikea hankkia kokoelmiin,\noudonnäköisiä Senegalin buccardeja -- hentoja kaksikuorisia\nvalkosimpukoita, jotka puhallus olisi luhistanut kuin saippuakuplat --\nuseanlaisia jaavalaisia suppiloeläviä, muodoltaan lehtimäisten poimujen\nreunustamia kalkkiputkia, joita keräilijät kilvan tavoittelivat, ja\nrunsas saalis trokkeja, toiset Amerikan rannikolta pyydettyjä\nvihreänkeltaisia, toiset Uuden Hollannin vesien punaisenruskeita,\njoukossa myös limittäiskuorisia Meksikon lahdesta, muutamia Australian\nvesiin kuuluvia muotoja ja lopuksi kaikkein harvinaisin laji, Uuden\nSeelannin muhkea kannussimpukka. Näihin liittyi viehättäviä\nrikinkeltaisia tellina-simpukoita, suuriarvoisia cytherea- ja\nvenusnäkinkenkien lajeja, Trankebarin rannikon häkki-kvadrantti,\nsäihkyväpintaista helmiäistä erittävä juovikas \"puukenkä\", Kiinan meren\nvihreät \"papukaijat\", Caenodullus-suvun melkein tuntematon kartiomuoto,\nkaikki posliinisimpukkain lajit, joita Intiassa ja Afrikassa käytetään\nrahana, Itä-Intian kallisarvoisin kotilo \"meren komeus\" sekä lopuksi\nlittorineja, dauphinulia, turritellia, janthineja, ovuleja, kierukoita,\noliveja, hiippoja, kypäröitä, purppurasimpukoita, buccinumeja,\nharppuja, kalliosimpukoita, tritoneja, käämejä, strombeja, cerites-,\npteroceres- ja cleodora-lajeja, patelloja, hyaleja, -- hentoja ja\nhauraita kotiloita, joille tiede on jakanut somimmat nimityksensä.\n\nErityisissä lokeroissaan levisi nähtäviin toisenlaisina kalleuksina\nkerrassaan ihania helminauhoja, joista sähkövalo iski kipinöitä --\nPunaisen meren lusikkasimpukoilta riistettyjä vaaleanpunaisia helmiä,\nsateenkaari-haliotyksen vihreitä helmiä, keltaisia, sinisiä, mustia\nhelmiä, kaikkia valtameren nilviäisten ja muutamien Pohjolan\nvirtojen ruokasimpukkain kummallisia tuotteita, ja lisäksi useita\nperäti kallisarvoisia aivan harvinaisten pintadinien erittämiä\nloistonäytteitä. Muutamat helmet olivat kyyhkysenmunaa isommat: ne\nvastasivat arvoltaan runsaastikin sitä, jonka retkeilijä Tavernier möi\nPersian shaahille kolmesta miljoonasta, ja veivät voiton siitä Maskatin\nimamin helmestä, jonka olin luullut olevan vertaistaan vailla\nmaailmassa.\n\nOli siis suorastaan mahdoton määritellä tämän kokoelman raha-arvoa.\nKapteeni Nemon oli täytynyt kuluttaa miljoonia näytepaljoutensa\nhankkimiseen, ja ihmettelin mistä lähteestä hän ammensikaan sellaisten\nkeräilijäharrastusten kustannukset, kun hän samassa keskeytti\najatukseni huomauttamalla:\n\n-- Tarkastatte kotiloitani, herra professori. Ne tosiaan voivatkin\nherättää luonnontutkijan mielenkiintoa; mutta minulle ne ovat sitäkin\nrakkaampia, kun olen poiminut ne kaikki omin käsin, eikä ole\nmaapallolla merta, jota en olisi tutkinut.\n\n-- Minä käsitän, kapteeni, minä käsitän mitä iloa tuottaa tällaisten\nrikkauksien keskellä eläminen. Te olette niitä, jotka ovat itse luoneet\naarteistonsa. Ainoakaan Euroopan museo ei omista tämänvertaista\nmerentuotteiden kokoelmaa. Mutta jos ehdytän ihmettelyni sen osalle,\nniin mitä minulta enää liikenee alukselle, johon nämä harvinaisuudet\novat talletetut! En mitenkään tahdo tunkeutua salaisuuksiinne, mutta\ntunnustan että tämä _Nautilus_, sen käyttövoima ja ohjauslaitteet, sen\nkaikki valtavat erikoisuudet kiihoittavat uteliaisuuttani äärimmilleen.\nNäen tämän salongin seinille ripustettuina kojeita, joiden tarkoitus on\nminulle tuntematon. Saanko tietää...?\n\n-- Herra Aronnax, vastasi kapteeni Nemo, -- olen teille sanonut, että\nte olette aluksessani vapaa, ja niinpä ei mikään _Nautiluksen_ sopukka\nole teiltä kielletty. Voitte siis yksityiskohtaisesti tutustua sen eri\nosiin, ja mielelläni ryhdyn siinä oppaaksenne.\n\n-- En tiedä kuinka kiittäisin teitä, monsieur, mutta minä en tahdo\nliiaksi käyttää hyväntahtoisuuttanne. Kysyn ainoastaan, mitä näillä\nfysikaalisilla kapineilla tehdään.\n\n-- Samat kojeet on hytissäni, herra professori, ja siellä on minulla\nkunnia selittää teille niiden käyttöä. Mutta tulkaa ensin katsomaan\nteille varattua hyttiä. On tarpeellista teidän tietää, millaiset olot\nsaatte _Nautiluksessa_.\n\nSeurasin kapteeni Nemoa hänen johtaessaan minut aluksen käytäviin\neräästä ovesta, jollaisia oli salongin jokaisessa nurkkaseinässä. Hän\nvei minut keulaan päin, ja pian jouduin en hyttiin, vaan hienoon\nhuoneeseen, jossa vuoteen ja pesukaapin lisäksi oli kaikenlaista\nmuutakin kalustoa.\n\nSaatoin vain kiitellä isäntääni.\n\n-- Minun huoneeni on tässä vieressä, virkkoi hän avaten toisen oven, --\nja se johtaa salonkiin, josta äsken lähdimme.\n\nAstuin kapteenin huoneeseen. Se näytti vaatimattomalta, melkein\nluostarikammiolta. Rautasänky, työpöytä, pari kaappia, puolihämärä\nvalaistus. Ei mitään mukavuuksia, vain kaikkein välttämättömin.\n\nKapteeni Nemo osoitti minulle istuinta.\n\n-- Istuutukaahan, hän kehotti.\n\nNoudatin kehotusta, ja hän alkoi puhua.\n\n\n\n\nKAIKKI SÄHKÖLLÄ\n\n\n-- Monsieur, lausui kapteeni Nemo viitaten huoneen seinillä riippuviin\nkojeisiin, -- tuossa on laitteet, joita tarvitaan _Nautiluksen_\nohjailuun. Täällä kuten salongissakin pidän niitä aina silmieni edessä;\nne ilmaisevat minulle täsmällisesti asemani ja suuntani meressä. Toiset\novat teille tuttuja, kuten lämpömittari, joka ilmaisee _Nautiluksen_\nsisälämmön; ilmapuntari, joka näyttää ilmanpaineen ja ennustaa\nsäänvaihdokset; kosteusmittari, joka merkitsee ilmakehän kuivuusasteen;\nmyrskylasi, jonka seos hajoamisellaan erityisesti varoittaa\nrajuilmoista; kulkuani johteleva kompassi; sekstantti, josta auringon\nkorkeutta tarkastamalla saan tietooni leveysasteen; kronometrit, joiden\navulla arvioin pituusasteen, ja lopuksi päivä- ja yökiikarit, joilla\ntarkastelen kaikkia ilmansuuntia silloin kun _Nautilus_ on noussut\naalloille.\n\n-- Ne ovat purjehtijan tavallisia välineitä, vastasin minä, -- ja\nniiden käytön tunnen. Mutta tuossa on toisia, jotka varmaankin\nvastaavat _Nautiluksen_ erikoisia tarpeita. Tuo taulu, jonka poikki\nkulkee liikkuva neula, eikö se ole manometri?\n\n-- On kyllä. Veden yhteyteen asetettuna se ulkoisen paineen\nosoittaessaan ilmaisee minulle, missä syvyydessä alukseni on.\n\n-- Ja nuo uudenlaiset sondipuikot?\n\n-- Ne ovat lämpökoettimia, joilla saan selville eri vesikerrosten\nlämpömäärän.\n\n-- Entä nuo muut kapineet, joiden tarkoitusta en osaa aavistaa?\n\n-- Minun on annettava teille eräitä selityksiä, herra professori,\nvastasi kapteeni Nemo. -- Suvaitkaahan siis kuunnella.\n\nHän oli kotvan aikaa vaiti ja aloitti sitten:\n\n-- On mahtava voima, tottelevainen, nopea, helposti hoideltava, joka\nsopeutuu kaikkiin käytäntöihin ja on valtiaana aluksessani. Kaikki\ntapahtuu sen toiminnalla. Se valaisee täällä, se lämmittää, se on\nkoneitteni sieluna. Se voima on sähkö.\n\n-- Sähkö! huudahdin ihmeissäni.\n\n-- Niin, monsieur.\n\n-- Kuitenkin, kapteeni, teillä on tavaton nopealiikkeisyys, joka ei\noikein sovellu sähkövoimaan. Tähän asti on sähkö ilmennyt voimalähteenä\nvarsin vähäiseksi tekijäksi, kyeten luomaan vain pikku vaikutuksia!\n\n-- Herra professori, vastasi kapteeni Nemo, -- minun sähköni ei ole\nsamaa kuin muun maailman, ja sallinette minun olla huomauttamatta\nteille siitä sen enempää.\n\n-- En pyri utelemaan, monsieur, ja tyydyn vain olemaan peräti\nihmeissäni. Yksi ainoa kysymys kuitenkin -- te luonnollisesti ette\nvastaa siihen, jos se on hankala. Aineksien, joita sen ihmeellisen\nkäyttövoiman synnyttämiseen tarvitsette, täytyy kulua joutuisasti.\nSinkki esimerkiksi -- kuinka saatte sen korvatuksi, kun teillä ei ole\nenää mitään yhteyttä maakamaran kanssa?\n\n-- Kysymyksenne saa vastauksensa, selitti kapteeni Nemo. -- Sanon\nteille ensiksikin, että merten pohjalla on sinkkikerroksia, niin kuin\nrauta-, hopea- ja kultakasaantumiakin, joita varmasti voisi käyttää\nkaivostuotantoon. Mutta minä en ole lainannut mitään näiltä maakamaran\nmetalleilta, vaan olen tahtonut ottaa itse mereltä sähköni\nvalmistuskeinot.\n\n-- Mereltä?\n\n-- Niin, herra professori, ja keinoja ei puuttunut. Olisinpa voinut\nyhdistää keskenään eri syvyyksiin upotettuja lankoja ja saada sähköä\nniiden kokemasta lämpömäärien eroavaisuudesta; mutta mieluummin\nvalitsin käytännöllisemmän menetelmän.\n\n-- Ja millainen se on?\n\n-- Te tunnette meriveden kokoomuksen. Tuhannessa grammassa on\nyhdeksänkymmentäkuusi ja puoli sadasosaa vettä sekä jokseenkin kaksi ja\nkaksikolmannesta sadasosaa natriumkloridia, keittosuolaa; sitten\nvähäisinä erinä magnesium- ja kaliumkloridia, magnesiumbromidia,\nmagnesiasulfaattia, rikkihappoista kalkkia ja kalsiumkarbonaattia.\nNatriumkloridia esiintyy siis melkoinen määrä. Ja juuri natriumia minä\neristän merivedestä elementtieni valmistamiseksi.\n\n-- Sepä uutta!\n\n-- Sen sekoittamisesta elohopeaan syntyy amalgami, joka Bunsenin\nsähköparissa korvaa sinkin. Elohopea ei siinä milloinkaan kulu.\nAinoastaan natrium tulee käytetyksi, ja itse meri toimittaa sitä\nminulle. Voin lisäksi sanoa, että natriumpattereita on pidettävä\nparhaina voimanlähteinä, sillä niiden sähköistyskyky on\nsinkkipattereihin verraten kaksinkertainen.\n\n-- Käsitän hyvin, herra kapteeni, natriumin edullisuuden teidän\nolosuhteissanne. Meri sisältää sitä, sehän on oivallista. Mutta kun\nsitä pitää erityisesti valmistaa, eristää, niin miten suoriudutte\nsiitä? Patterinne voisivat ilmeisesti toimittaa tätä eristämistä, mutta\nellen erehdy, vaativat ne sähkölaitteet tällöin suurempaa natriumin\nkulutusta kuin ne saisivat eristetyksi. Tuloksena olisi, että\nkäyttäisitte enemmän kuin kokoisitte!\n\n-- Sen tähden en eristäkään sitä sähköpattereilla, herra professori,\nvaan käytän aivan yksinkertaisesti kivihiilillä kuumentamista. Tai\nsanokaamme merihiilillä, vastasi kapteeni Nemo.\n\n-- Voitteko tosiaan louhia kivihiiliä merenalaisista kaivoksista?\n\n-- Saatte nähdä minut siinäkin työssä, herra Aronnax. Pyydän teiltä\nvain hiukan kärsivällisyyttä, koska teillä on yllin kyllin aikaa\nodotukseenne. Toistan vieläkin, että minä saan kiittää merta kaikesta:\nse tuottaa sähkön, ja sähkö antaa _Nautilukselle_ lämmön, valon,\nliikuntakyvyn, sanalla sanoen elämän.\n\n-- Mutta ei ilmaa, jota hengitätte?\n\n-- Oh, voisin kyllä valmistaa kulutukseemme tarvittavan ilman,\nmutta se olisi hyödytöntä, kun minun sopii nousta merenpintaan milloin\nmieli tekee. Kuitenkin, joskaan sähkö ei minulle toimita ilmaa\nhengittääkseni, se ainakin panee käyntiin valtavat pumput, jotka\nkeräävät ilmaa erityisiin säiliöihin; siten saatan tarpeen mukaan ja\nniin kauan kuin tahdon pidentää oleskeluani syvyyksissä.\n\n-- Minun täytyy vain ihmetellä, herra kapteeni, huomautin. -- Te olette\nilmeisesti keksinyt mitä mantereellakin epäilemättä aikanaan saadaan\nselville -- sähkön todelliset voimaominaisuudet.\n\n-- En tiedä, keksitäänkö niitä siellä, vastasi kapteeni Nemo\nkylmäkiskoisesti. -- Olkoon sen laita miten tahansa, te tunnette jo\nensimmäisen käytön, johon olen tämän suuriarvoisen luonnonvoiman\nsoveltanut. Se on valaistuksenamme, jonka tasaisuutta ja\nkeskeytymättömyyttä emme saa auringonvalolta. Katsokaahan nyt tätä\nseinäkelloa; sen sähkökoneisto takaa ajantiedon tarkemmin kuin\nparaskaan kronometri. Olen sen sovittanut kahteenkymmeneenneljään\ntuntiin, niin kuin italialaisissa kelloissa käytetään, minulle kun ei\nole olemassa yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä kuuta, vaan ainoastaan\ntämä keinotekoinen valo, jota vien mukanani merten pohjalle asti.\nNäette että kello osoittaa nyt kymmentä aamupäivällä.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Toinen sähkön sovellutus: Tuon edessämme riippuvan taulun tehtävänä\non ilmoittaa _Nautiluksen_ kulkunopeus. Sähkölanka yhdistää sen\nlokipyörän potkuriin, ja sen osoitinneula merkitsee laivan kulkeman\ntodellisen matkan. Ja katsokaahan, tällä hetkellä on kulkunopeutemme\nvain viisitoista meripenikulmaa tunnissa.\n\n-- Se on ihmeellistä, herra kapteeni, vastasin, -- ja huomaan selvästi,\nettä olette menetellyt järkevästi turvautuessanne voimaan, joka kerran\nvielä korvaa tuulen, veden ja höyryn.\n\n-- Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax, virkkoi kapteeni Nemo\nnoustessaan tuolilta, -- ja jos haluatte seurata minua, katsastamme\nmyös _Nautiluksen_ peräpäätä.\n\nTunsinkin jo tämän vedenalaisen laivan keulapuolen kaikki osastot\nkeskuksesta juhmuriin asti: viisi metriä pitkän ruokailuhuoneen, joka\noli erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä, viisi metriä\npitkän kirjastohuoneen, kymmenen metrin mittaisen ison salongin, joka\ntoisella vedenpitävällä väliseinällä liittyi viiden metrin pituiseen\nkapteenin huoneeseen, minulle varatun suojan, joka oli kaksi ja puoli\nmetriä pitkä, ynnä seitsemän ja puoli metriä pitkän ilmasäiliön, joka\nulottui keulavantaaseen saakka. Huoneitten kokonaispituudeksi tuli siis\nkolmekymmentäviisi metriä. Vedenpitäviin väliseiniin puhkaistut ovet\nsulkeutuivat tiiviisti kumista valmistettujen reunalistojen avulla ja\ntekivät oleskelun turvalliseksi silloinkin kun vesi pääsisi joltakin\nkohdalta tunkeutumaan alukseen.\n\nSeurasin kapteeni Nemoa keulakäytäviä pitkin, ja pian saavuimme aluksen\nkeskikohdalle. Tällöin huomasin kaivontapaisen syvennyksen, joka\navautui kahden vedenpitävän laipioseinän välissä. Seinään kytketyt\nrautatikkaat kohosivat aukon ylälaitaan. Kysyin kapteenilta, mihin\nnoita tikkaita käytettiin.\n\n-- Ne päättyvät veneeseen, hän vastasi.\n\n-- Mitä! Onko teillä venekin? tokaisin melko lailla ihmeissäni.\n\n-- Onpa tietenkin. Verraton kulkuneuvo, keveä ja uppoamaton, joka\nsoveltuu mainiosti huvisouteluun ja kalastukseen.\n\n-- Mutta tahtoessanne mennä veneeseen teidän täytyy siis kohota\naluksellanne meren pinnalle?\n\n-- Ei ollenkaan. Vene on kiinnitetty onteloon, joka on sitä varten\nsovitettu _Nautiluksen_ rungon alakupeeseen. Se on kauttaaltaan\numpikantinen ja täysin vedenpitävä; tukevat rautavaarnat pidättelevät\nsitä paikoillaan. Nämä tikkaat johtavat _Nautiluksen_ runkoon\npuhkaistun miehenmentävän aukon kautta veneen kyljessä olevaan\nsamankokoiseen reikään. Siitä kaksoisaukosta pääsen veneeseen.\n_Nautiluksen_ aukko suljetaan perässäni, minä suljen veneen aukon\nruuvipuristimella, kierrän rautavaarnat auki, ja vene ponnahtaa aika\nvauhtia pinnalle. Sitten avaan kansiluukun, joka on siihen asti ollut\ntiiviisti suljettuna, pystytän maston, nostan purjeen tai tartun\nairoihin ja lähden retkeilylle.\n\n-- Kuinka palaatte alukseen?\n\n-- En minä palaakaan, herra Aronnax, _Nautilus_ vain tulee minun\nluokseni.\n\n-- Käskystänne?\n\n-- Juuri niin. Sähkölanka yhdistää minut siihen. Sähkötän, ja se\nriittää.\n\n-- Aivan niin, sanoin lopen ällistyneenä, -- se on perin\nyksinkertaista!\n\nSivuutettuamme porraskehiön, josta noustiin kävelykannelle, näin kaksi\nmetriä pitkän hytin, missä Conseil ja Ned Land ihastunein ilmein suun\ntäydeltä pureskelivat herkullista ateriaansa. Sitten aukeni ovi kolme\nmetriä pitkään keittiöön, joka oli sijoitettu aluksen tilavien\nruokavarastojen väliin.\n\nKaasun sijasta käytettiin keittiöhommiin voimakkaampaa ja\ntottelevaisempaa sähköä. Liesien alle sovitetut sähköjohdot kehittivät\nplatinasieniin tasaisesti jakaantuvan ja pysyvän lämmön. Se kuumensi\nsamalla tislauslaitteet, joista höyrytysmenetelmän avulla saatiin\noivallista juomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu\nkylpyhuone, jonka hanoista voi mielensä mukaan vääntää ammeeseen kylmää\ntai kuumaa vettä.\n\nKeittiön jälkeen sivuutimme viisi metriä pitkän miehistösuojan. Mutta\nkoska sen ovi oli kiinni, en voinut silmätä sen sisustusta enkä siis\nliioin päätellä, kuinka suuri miehistö tarvittiin _Nautilusta_\nhoitamaan.\n\nPeremmällä kohosi neljäs vedenpitävä laipioseinä erottaen\nmiehistösuojan konehuoneesta. Muuan ovi aukeni, ja minä astuin\nhuoneeseen, johon kapteeni Nemo -- kaikesta päättäen ensiluokkainen\ninsinööri -- oli sijoittanut aluksen koneiston.\n\nTämä kirkkaasti valaistu konehuone ei ollut vähempää kuin kaksikymmentä\nmetriä pitkä. Se oli luontevasti jaettu kahtia: toisessa oli sähköä\ntuottavat välineet ja toisessa koneisto, joka antoi potkurille\nliikuntavoiman.\n\nMinua oudoksutti aluksi konehuoneen omituinen tuoksu. Kapteeni Nemo\nhuomasi ilmeeni ja selitti:\n\n-- Se on natriumin käytössä haihtuvaa kaasueritettä eikä ollenkaan\nvahingollista. Joka aamu me muuten uudistamme aluksen ilman,\ntuulettamalla sen perinpohjin.\n\nKuten helposti käsittää, silmäilin _Nautiluksen_ koneistoa hyvin\ntarkasti.\n\n-- Siinä näette käytännössä Bunsenin sähköparin, puheli kapteeni Nemo,\n-- Ruhmkorffin sähköpari olisikin ollut voimaton. Bunsenin sähköpareja\non vähän, mutta ne ovat voimakkaat ja isot, mikä kokeilujen mukaan\nonkin tehokkaampi menetelmä. Kehitetty sähkö siirtyy aluksen perään,\njyhkeitten sähkömagneettien avulla vaikuttaen erikoismallisiin\nvipusimiin ja hammasrattaihin, jotka vuorostaan siirtävät\npyörimisliikkeen potkurin akseliin. Tämä potkuri, jonka halkaisija on\nkuusi metriä ja ruuvikierteen korkeus puoli kahdeksatta metriä, voi\npyörähtää satakaksikymmentä kierrosta minuutissa.\n\n-- Mikä tulee silloin tuntinopeudeksenne?\n\n-- Viisikymmentä meripenikulmaa.\n\nSiinä piili jokin salaisuus, mutta en udellut sen ratkaisua. Voiko\nsähkö tosiaankin kehittää tuollaisen tehon? Missä oli tämän miltei\nrajattoman voiman alkulähde? Johtuiko se äärettömästä jännityksestä,\njoka saatiin aikaan joittenkin uudenmallisten induktiokäämien avulla?\nVoiko jokin toistaiseksi tuntematon vipujärjestelmä muuntaa sähkön\nvoimatehon rajattomiin? Sitä seikkaa en kyennyt selvittämään.\n\n-- Kapteeni Nemo, sanoin, -- tyydyn toteamaan tulokset yrittämättä\nniitä selittää. Olen nähnyt _Nautiluksen_ liikehtivän _Abraham\nLincolnin_ edessä ja osaan sikäli arvioida sen nopeutta. Mutta liike\nyksinään ei riitä. Täytyy myös nähdä, minne ollaan menossa! Täytyy\nosata ohjata oikealle, vasemmalle, ylös, alas! Kuinka tavoitatte\nmahtavat syvyydet, missä teitä kohtaa yhäti lisääntyvä satojen\natmosfäärien paine? Kuinka pääsette jälleen meren pinnalle? Sanalla\nsanoen, kuinka voitte pysytellä teille kulloinkin soveliaassa\nympäristössä? Onko tunkeilevaa kysellä teiltä sitä?\n\n-- Eipä suinkaan, herra professori, vastasi kapteeni hieman emmittyään,\n-- koska ette kuitenkaan pääse koskaan poistumaan tästä vedenalaisesta\nlaivasta. Tulkaa salonkiin. Se on varsinainen työhuoneemme, ja siellä\nsaatte perehtyä kaikkeen, mitä teille on _Nautiluksesta_ kerrottavissa.\n\n\n\n\nMUUTAMIA NUMEROITA\n\n\nHetkeä myöhemmin istuimme salongin leposohvalla sikareja röyhytellen.\nKapteeni levitti eteeni kaavapiirroksen, johon oli merkitty\n_Nautiluksen_ pohja-, leikkaus- ja pystykuva. Sitten hän aloitti\nluentonsa seuraavaan tapaan:\n\n-- Tässä näette, herra Aronnax, teitä kuljettavan aluksen mittasuhteet.\nSe on hyvin pitkänomainen, päistään keilamainen lieriö ja muistuttaa\nselvästi sikaria, siis muotoa, joka on jo omaksuttu Lontoossa\ntämänlaatuisia aluksia rakennettaessa. Lieriön pituus päästä toiseen on\ntäsmälleen seitsemänkymmentä metriä ja suurin leveys kahdeksan metriä.\nSen rakenteessa ei siis ole tarkalleen noudatettu mittasuhdetta yksi\nkymmeneen, kuten nopeakulkuisissa höyrylaivoissanne, mutta sen köli on\nsilti riittävän pitkä ja sen keulakyljet kyllin loivat, jotta\ntyönnettävä vesi väistyy helposti, vähääkään haittaamatta aluksen\nkulkua.\n\n-- Näistä kahdesta mittaluvusta saa yksinkertaisen laskelman avulla\nselville Nautiluksen pinta-alan ja tilavuuden. Edellinen on tuhat\nyksitoista kokonaista ja neljäkymmentäviisi sadasosaa neliömetriä,\njälkimmäinen tuhatviisisataa kokonaista ja kaksi kymmenesosaa\nkuutiometriä -- kokonaan uponneena aluksen tilavuus vastaa\ntuhannenviidensadan tonnin kahdensadan litran vesimäärän painoa.\n\n-- Suunnitellessani merenalaiseen liikkumiseen soveltuvaa alusta\nhalusin, että se tasapainotilassa vajoaisi yhdeksän kymmenesosaa\nkorkeudestaan, joten vain yksi kymmenesosa kohoaisi vesirajan\nyläpuolelle. Sen uppouma siinä asemassa olisi siis vain yhdeksän\nkymmenesosaa tilavuudesta eli tuhatkolmesataaviisikymmentäkuusi\nkokonaista ja neljäkymmentäkahdeksan sadasosaa kuutiometriä, toisin\nsanoin sen paino olisi yhtä monta tonnia. Minun ei siis sopinut ylittää\ntätä painoa, rakentaessani sitä mainittujen mittasuhteitten mukaan.\n\n-- _Nautiluksessa_ on kaksinkertainen runko, ulko- ja sisärunko, joita\nyhdistää T-rautakiskoitus, antaen alukselle mitä vankimman tukevuuden.\nTällainen sisäkkäinen rakenne tekee sen vastustuskyvyn vuoren vahvaksi,\nikään kuin koko tila olisi täysinäinen. Sen laidoitus ei voi antaa\nperään, se pysyy koossa itsestään eikä lähinnä niittinaulojen\npuserruksesta. Koko rakenteen tasasuhtaisuus ja rakennusaineitten\nverraton laatu sallivat aluksen uhmata voimakkaintakin merenkäyntiä.\n\n-- Molemmat rungot on tehty teräksestä, jonka ominaispaino on seitsemän\nkokonaista kahdeksan kymmenesosaa. Sisärungon paksuus on kerrassaan\nviisi senttimetriä ja paino kolmesataayhdeksänkymmentäneljä tonnia;\nkoneisto, pohjalasti, erilaiset muut tarvikkeet ja kalusto\nyhdeksänsataakuusikymmentä kiloa. Ulkokuori, viisikymmentä senttimetriä\nkorkea ja kaksikymmentäviisi leveä emäruoti, joka yksistään painaa\nkuusikymmentäkaksi tonnia, väliseinät ja sisätuet painavat yhteensä\nyhdeksänsataa kuusikymmentäyksi tonnia viisisataakaksikymmentä\nkiloa. Kun tähän määrään lisätään sisärungon painona\nkolmesataayhdeksänkymmentäneljä tonnia yhdeksänsataakuusikymmentä\nkiloa, tulee aluksen kokonaispainoksi ne tarvitut\ntuhatkolmesataaviisikymmentäkuusi tonnia neljäsataakahdeksankymmentä\nkiloa. Eikö niin?\n\n-- Aivan oikein, myönsin.\n\n-- Kun siis _Nautilus_ kelluu pinnalla, jatkoi kapteeni, -- on siitä\nnäkyvissä yksi kymmenesosa. Jos käytettävissäni on tätä kymmenettäosaa\nvastaavat säiliöt, joiden tilavuus on sataviisikymmentä tonnia\nseitsemänsataakaksikymmentä kiloa, ja jos täytän ne vedellä,\npainuu alus, jonka paino tai uppouma tulee tällöin\ntuhanneksiviideksisadaksiseitsemäksi tonniksi, kokonaan pinnan alle. Se\njuuri tapahtuukin, herra professori. _Nautiluksen_ sisäosiin on\njärjestetty tällaiset säiliöt. Minä avaan hanat, säiliöt täyttyvät, ja\nvajoava alus painuu pintatasoon.\n\n-- Aivan oikein, herra kapteeni, mutta nyt joudumme todelliseen\npulmaan. Käsitän hyvin, että voitte painua valtameren pintatasoon.\nMutta eikö teidän merenalainen aluksenne sukeltaessaan syvemmälle joudu\npuserrukseen ja kokemaan alhaalta ylös työntävää painetta, jonka voima\non arvioitava yhdeksi atmosfääriksi kolmenkymmenen jalan korkuista\nvesimäärää kohden eli noin kiloksi kutakin neliösenttimetriä vastaan?\n\n-- Kyllä niin, monsieur.\n\n-- Ellette siis täytä _Nautilusta_ kauttaaltaan, en käsitä, kuinka\nvoitte upottaa sen nestemassojen syliin.\n\n-- Herra professori, vastasi kapteeni Nemo, -- ei pidä sekoittaa\nstatiikkaa dynamiikkaan, muutoin joudutaan vakaviin erehdyksiin. Varsin\nvähäisellä työllä voi sukeltaa valtameren syvyyksiin, sillä kappaleilla\non niin sanoakseni uppoutumistaipumusta. Kuunnelkaahan selitystäni.\n\n-- Olen valmis, kapteeni.\n\n-- Laskiessani, kuinka paljon _Nautiluksen_ painoa on lisättävä, jotta\nse vajoaisi pinnan alle, minun tarvitsi ottaa lukuun vain se tilavuuden\nvähentyminen, joka ilmenee veden kerroksissa sitä mukaa kuin tullaan\nsyvemmälle.\n\n-- Se on selvää, vastasin.\n\n-- Ja ellei vesi olekaan kokonaan puristumatonta, on se toki hyvin\nvähän puristuvaa. Viimeksi tehtyjen laskelmien mukaan tämä tilavuuden\nsupistuminen on vain neljäsataakolmekymmentäkuusi kymmenenmiljoonasosaa\natmosfääriltä eli jokaiselta kolmenkymmenen jalan sukellussyvyydeltä.\nJos on painuttava tuhannen metrin syvyyteen, otan lukuun\ntilavuusvähennyksen paineelta, joka vastaa tuhannen metrin korkuista\nvesipatsasta, eli sadalta atmosfääriltä. Vähennys on silloin\nneljäsataakolmekymmentäkuusi sadastuhannesosaa. Aluksen paino tulee\nsiis lisättäväksi tuhanteenviiteensataankolmeentoista tonniin\nseitsemäänsataanseitsemäänkymmeneen kiloon tuhannenviidensadanseitsemän\ntonnin kahdensadan kilon asemesta. Lisäys on siis ainoastaan kuusi\ntonnia viisisataaseitsemänkymmentä kiloa.\n\n-- Eikö enempää?\n\n-- Ei enempää, herra Aronnax. Laskelman voi helposti todeta. Ja minulla\non varasäiliöitä, joiden kantavuus on sata tonnia. Voin siis painua\nmelkoisen syvälle. Halutessani kohota ylemmäksi ja vesirajaan, minun\ntarvitsee vain työntää vettä pois varasäiliöistä, ja jos haluan\n_Nautiluksen_ ulottumaan kymmeneltä osaltaan yli pinnan, tyhjennän\nkaikki säiliöt kokonaan.\n\nNäihin numeroiden tukemiin selityksiin en voinut huomauttaa mitään.\n\n-- Myönnän laskelmanne oikeiksi, kapteeni, vastasin, -- ja olisin\ntyperä, jos kiistäisin vastaan, koska kokemus todistaa ne päivä\npäivältä. Mutta nyt minä takerrun todelliseen vaikeuteen.\n\n-- Antakaa kuulua, monsieur.\n\n-- Liikkuessanne tuhannen metrin syvyydessä _Nautiluksen_ kylkiä\npusertaa sadan atmosfäärin paine. Jos te silloin haluatte tyhjentää\nvarasäiliöt keventääksenne aluksen ja kohotaksenne pinnalle, täytyy\npumppujenne voittaa tämä sadan atmosfäärin paine, joka on sata kiloa\nkutakin neliösenttimetriä kohden. Se edellyttää voimaa...\n\n-- Jonka vain sähkö voi minulle antaa, ehätti kapteeni Nemo lausumaan.\n-- Toistan teille, monsieur, että koneitten voimateho on miltei\nrajaton. _Nautiluksen_ pumput työskentelevät valtavan tehokkaasti, ja\nte lienette sen huomannutkin, kun niiden vesisuihkut pyyhälsivät\n_Abraham Lincolnin_ kannen yli. Minä turvaudunkin varasäiliöihin vain\npäästäkseni keskimäärin tuhatviisisataa tai kaksituhatta metriä\nsyvälle; siten säästän laitteitani. Kun mieleni tekee tutkia valtameren\nsyvyyksiä kahdeksan tai kymmenen kilometriä pinnan alapuolella, käytän\nhitaampia, mutta yhtä tepsiviä keinoja.\n\n-- Minkälaisia, herra kapteeni? utelin.\n\n-- Siitä johdunkin kertomaan teille, kuinka _Nautilusta_ ohjataan.\n\n-- Kuuntelen kärsimättömänä.\n\n-- Ohjatessani alusta oikealle ja vasemmalle eli yleensä vaakasuoriin\nsuuntiin käytän tavallista leveälapaista, perävantaaseen kiinnitettyä\nperäsintä, jota käännetään rattaan ja taljojen avulla. Mutta voin\nohjailla _Nautilusta_ myös alhaalta ylös ja ylhäältä alas eli\npystysuoriin suuntiin kahdella kaltevalla tasolla, jotka on kiinnitetty\nlaivan kylkiin keskiviivan kohdalle. Nämä tasot voivat liikkua kaikkiin\nsuuntiin, ja niiden asentoja muutellaan sisältäpäin voimakkailla\nvipulaitteilla. Näiden tasojen ollessa käännetyt laivan kupeita vasten\nalus kulkee vaakasuorassa suunnassa. Kun tasoja käännetään eri\nkaltevuuksille, syöksyy _Nautilus_ potkurin työntämänä alas tai kohoaa\nylös niin loivasti ja jyrkästi kuin itse haluan. Ja jos tahdon päästä\npinnalle tavallista joutuisammin, pysäytän potkurin, ja veden paine\nnostaa _Nautiluksen_ kohtisuoraan ylös niin kuin vetykaasun täyttämä\npallo joutuisasti kohoaa yläilmoihin.\n\n-- Mainiota, herra kapteeni! puhkesin kiittelemään. -- Mutta kuinka voi\nruorimies tarkata suuntaa, jonka olette määrännyt vesien helmassa\nvaellettavaksi?\n\n-- Ruorimies on sijoitettu _Nautiluksen_ keulakannelta kohoavaan\ntorniin, jonka ikkunat ovat erikoisvahvaa lasia.\n\n-- Voivatko minkäänlaiset lasiruudut kestää sellaista puserrusta?\n\n-- Vallan hyvin. Iskuille hauras kristalli on merkillisen\nvastustuskykyistä. Vuonna 1864 kokeiltiin Pohjanmerellä kalastusta\nsähkövalolla ja havaittiin, että jopa seitsemänkin millimetrin\npaksuiset lasilaatat kestivät kuudentoista atmosfäärin paineen,\npiittaamatta voimakkaasta lämpösäteilystä, joka jakaantui niihin\nepätasaisesti. Minun käyttämäni lasit ovat keskikohdaltaan\nkaksikymmentäyksi senttimetriä paksuja, siis kolmekymmentä kertaa\ntukevampia.\n\n-- Myönnetään, kapteeni Nemo; mutta näköaistia varten täytyy valon\nkarkoittaa pimeys, ja minä ihmettelen, kuinka syvyyksien\nläpitunkemattomassa pimennossa...\n\n-- Ruoritornin takaseinässä on voimakas sähköheijastin, jonka säteet\nvalaisevat merta puolen penikulman päähän.\n\n-- Ah, yhä parempaa, herra kapteeni! Nyt saa selityksen se oletetun\nsarvivalaan fosforihohde, joka pani ymmälle tiedemiehet. Siitä\njohtuukin mieleeni kysyä, oliko _Nautiluksen_ ja _Scotian_ paljon kohua\naiheuttanut yhteentörmäys pelkkä sattuma.\n\n-- Pelkkä sattuma se oli, monsieur. _Nautilus_ kulki kaksi metriä\nmerenpinnan alla, kun törmäys tapahtui. Huomasin muuten, ettei siitä\nkoitunut pahoja vaurioita.\n\n-- Ei kylläkään, monsieur. Mutta entä kohtauksenne _Abraham Lincolnin_\nkanssa...?\n\n-- Herra professori, olen pahoillani Amerikan urhean laivaston oivan\naluksen vastoinkäymisestä, mutta kimppuuni hyökättiin, ja minun täytyi\npuolustautua! Minähän sentään tyydyin vain toimittamaan fregatin siihen\ntilaan, ettei se voinut enää ahdistella minua, ja sen vauriot saadaan\nhelposti korjatuksi lähimmässä satamassa.\n\n-- Kyllä teidän _Nautiluksenne_ on verraton alus! huudahdin\nvakuuttuneena.\n\n-- Niin, herra professori, vastasi kapteeni Nemo todella liikuttuneena,\n-- ja minä rakastankin sitä kuin omaa lihaani! Kun teidän valtameren\noikuttelulle alttiissa aluksessanne kaikki uhoo vaaraa, kun tällä\nmerellä ensimmäinen vaikutelma on syvyyden kammo, kuten hollantilainen\nJansen on sattuvasti sanonut, ei pinnan alla ja _Nautiluksella_\nihmissydämen tarvitse pelätä mitään. Ei ruhjoutumista, kun aluksen\nkaksinkertainen runko on raudanluja; ei ole taklausta vaarumisen ja\ntöyssymisen ränsistettävänä, ei tuulen reveltäviä purjeita, ei\nräjähdysalttiita höyrykattiloita, ei tulipalon mahdollisuutta, koska\nalus on rakennettu panssarista eikä puusta, ei hiilipulaa, koska\nkuljetusvoimana on sähkö, ei yhteentörmäystä vältettävänä, koska alus\non ainoa liikkuja syvyyksissä, ei myrskyjä uhmattavana, koska muutama\nmetri pinnan alapuolella tuottaa ehdottoman hiljaisuuden! Kas sellaista\nvoi sanoa kelpo alukseksi! Ja jos on totta, että insinööri luottaa\nalukseen lujemmin kuin sen rakentaja ja rakentaja enemmän kuin sen\nkapteeni, voitte käsittää, kuinka vankasti minä luotan _Nautilukseen,\nkoska olen yhtaikaa_ sen kapteeni, rakentaja ja insinööri!\n\nKapteeni Nemo haastoi kiehtovan kaunopuheisesti. Hänen palava\nkatseensa, hänen kiihkeät eleensä elävöittivät hänet. Niin, hän rakasti\nalustaan kuin isä lastansa!\n\nMutta muuan kenties tunkeileva kysymys pyörähti kielelleni enkä voinut\npidättyä lausumasta sitä.\n\n-- Olette siis insinööri, kapteeni Nemo?\n\n-- Niin, herra professori, vastasi hän. -- Olen opiskellut Lontoossa,\nPariisissa ja New Yorkissa, kun vielä asustin maisilla mantereilla.\n\n-- Mutta kuinka olette voinut rakentaa ihmeellisen _Nautiluksenne_\nsalassa?\n\n-- Kaikki sen osat, herra Aronnax, ovat tulleet minulle maailman eri\nkolkilta ja peitettyä tarkoitusta varten. Sen köli on taottu Creusotin\ntehtaissa Ranskassa, potkurin akseli lontoolaisen toiminimen Pen ja\nkumpp. työpajassa, rungon teräslevyt Leardilla Liverpoolissa ja potkuri\nScottilla Glasgowissa. Säiliöt on valmistettu Cail-yhtiön tehtaissa\nPariisissa, koneet Kruppilla Saksassa, juhmuri Motalan valimossa\nRuotsissa, tarkkuuskojeet Hart-veljesten konepajassa New Yorkissa, ja\nniin edelleen. Kaikki hankkijat ovat saaneet työpiirustukseni\nerinimisiltä tilaajilta.\n\n-- Mutta, huomautin, -- valmiit osat oli pantava paikoilleen ja\ntarkistettava.\n\n-- Herra professori, laivatelakkani sijaitsi autiolla saarelmalla\nkeskellä valtamerta. Siellä työmieheni, urheat toverini, jotka olin\nkouluttanut ja opettanut, ja minä panimme kokoon _Nautiluksen_. Kun työ\noli päättynyt, tuhottiin tulella kaikki jäljet oleskelustamme saarella,\njonka olisin räjäyttänyt hajalle, jos olisin voinut.\n\n-- Minun sopinee siis olettaa, että tämä alus on tullut maksamaan\nsuunnattomasti?\n\n-- Herra Aronnax, teräslaivan hinnaksi lasketaan\ntuhatsatakaksikymmentäviisi frangia tonnilta. _Nautiluksen_ kantavuus\non tuhatviisisataa tonnia. Sen hinnaksi tulee niin ollen miljoona\nkuusisataakahdeksankymmentäseitsemäntuhatta frangia, kaksi miljoonaa,\nkun otetaan mukaan sisustus, ja neljä tai viisi miljoonaa aluksen\nsisältämine taide-esineineen ja kokoelmineen.\n\n-- Vielä yksi kysymys, kapteeni Nemo.\n\n-- Olkaa hyvä, herra professori.\n\n-- Olette siis varakas?\n\n-- Pohjattoman rikas, monsieur, ja minä voisin vaivatta maksaa Ranskan\nkahdentoista miljardin valtiovelan.\n\nSilmäilin tiukasti tuota kummallista miestä, joka puheli näin. Käyttikö\nhän väärin herkkäuskoisuuttani? Tulevaisuus sen näyttäisi.\n\n\n\n\nMUSTA VIRTA\n\n\nVeden peittämä maapallon osa arvioidaan kolmeksi miljoonaksi\nkahdeksaksisadaksikolmeksikymmeneksikahdeksi tuhanneksi\nviideksisadaksiviideksikymmeneksikahdeksaksi neliöpenikulmaksi. --\nTämän nestemäärän tilavuus on kaksi miljardia\nkasksisataaviisikymmentämiljoonaa kuutiopenikulmaa, paino\nkolmetriljoonaa tonnia. Sen luvun selitykseksi mainittakoon, että\ntriljoonan suhde miljardiin on sama kuin miljardin suhde ykköseen --\ntoisin sanoen triljoonassa on yhtä monta miljardia kuin miljardissa on\nykköstä. Jokseenkin saman nestemäärän vuodattaisivat kaikki maailman\njoet neljänkymmenentuhannen vuoden kuluessa.\n\nGeologisina ajanjaksoina seurasi tulen aikakautta veden aika. Valtameri\nkattoi aluksi koko maapallon. Silurisena kautena vuorenhuiput nousivat\nsitten vähitellen esiin, saaret sukelsivat pinnalle, katosivat jälleen\nosittaisiin vedenpaisumuksiin, kohosivat uudelleen, liittyivät\ntoisiinsa, levenivät mantereiksi ja juuttuivat maantieteellisesti\nsellaisiksi, jollaisina ne nykyisin näemme. Maankamara oli\nvallannut mereltä kolmekymmentäseitsemän miljoonaa\nkuusisataaviisikymmentäseitsemäntuhatta neliöpenikulmaa eli kaksitoista\nmiljardia yhdeksänsataakuusitoista miljoonaa hehtaaria.\n\nMantereitten mukaan ovat vedet jaettavissa viiteen osaan: Pohjoinen\nJäämeri, Eteläinen Jäämeri, Intian valtameri, Atlantti ja Tyyni\nvaltameri.\n\nTyyni valtameri peittää napapiirien välisen alueen pohjoisesta etelään\nsekä Aasian ja Amerikan välisen alan lännestä itään; jälkimmäisen\nalueen leveys on sataneljäkymmentäviisi pituusastetta. Se on meristä\nrauhallisin, sen virrat ovat leveät ja hitaat, sen vuoroveri\nkeskinkertaisen korkea ja sen sateet runsaat. Sellainen oli valtameri,\njota kohtalon oikusta ensin joutuisin matkaamaan mitä omituisimmissa\nolosuhteissa.\n\n-- Hyvä professori, sanoi kapteeni Nemo minulle, -- jos haluatte,\nkäymme määrittelemässä nykyisen maantieteellisen asemamme ja\nmerkitsemässä tämän matkamme lähtökohdan. Kello on nyt neljännestä\nvailla kaksitoista. Nostan nyt aluksen meren pintaan.\n\nKapteeni painoi kolmasti sähkökellon nastaa. Pumput alkoivat työntää\nvettä säiliöistä, manometrin neula osoitti heilahduksillaan\n_Nautiluksen_ kohoamisliikkeen, sitten se pysähtyi.\n\n-- Olemme perillä, virkkoi kapteeni.\n\nSeurasin isäntääni keskusportaille, jotka nousivat kävelykannelle.\nAstuin ylös rauta-askelmia ja saavuin sivuun nostettujen luukkulevyjen\naukosta _Nautiluksen_ kannelle.\n\nKävelykansi kohosi vesirajasta vain kahdeksankymmentä senttimetriä.\n_Nautiluksen_ keula ja perä olivat muodoltaan käämimäisiä, mikä tosiaan\npani vertaamaan sitä pitkään sikariin. Hieman limittäin sovitetut\nteräslevyt muistuttivat isojen maamatelijain peitesuomuja. Totesin\nluonnolliseksi sen, että tätä alusta oli aina pidetty jonakin\nmerieläimenä, silloinkin, kun sitä oli tähystelty kaikkein parhailla\nkiikareilla.\n\nKävelykannen keskikohdalle muodosti osittain laivan runkoon upotettu\nvene loivan kyhmyn. Edessä ja perässä kohosi kaksi matalahkoa\nviistoseinäistä suojaa, joiden ikkunoina oli paksut erikoislasit:\ntoinen oli _Nautiluksen_ ruorihytti, ja toinen oli varattu voimakkaalle\nvalonheittimelle, joka valaisi tietä.\n\nMeri väikkyi suurenmoisena, taivas siinti kirkkaana, pitkä alus tuskin\nkeinahteli valtameren laineilla. Heikko itäviri väreilytti veden\npintaa. Usvaton näköpiiri salli tehdä mitä tarkimmat havainnot.\n\nMitään ei ollut näkyvissä, ei luotoa, ei saarelmaa, ei enää _Abraham\nLincolniakaan_. Autio äärettömyys.\n\nKapteeni Nemo tarkkasi sekstantillaan auringon korkeutta\nmääritelläkseen siten leveysasteen. Hän odotti tuokion, kunnes aurinko\njoutuisi kojeessa tasapintaan horisontin kanssa. Kun hän teki\nhavaintojaan, ei lihaskaan värähtänyt hänen ruumiissaan, laite ei olisi\npysynyt hievahtamattomampana marmorikourassakaan.\n\n-- Puolipäivä, hän sanoi. -- Suvaitsetteko, professori...\n\nLoin viimeisen silmäyksen tälle Japanin aluevesien kellahtavaksi\nvärittämälle ulapalle ja laskeuduin isoon saliin.\n\nKapteeni ryhtyi siellä laskemaan kronometrisesti pituusastetta ja\ntarkisti tuloksen äskettäin tekemillään tuntikulma-havainnoilla. Sitten\nhän virkkoi:\n\n-- Herra Aronnax, asemamme on satakolmekymmentäseitsemän astetta\nviisitoista minuuttia läntistä pituutta.\n\n-- Minkä puolipäiväpiirin mukaan? kysäisin toivoen, että kapteenin\nvastaus kenties ilmaisisi minulle hänen kansallisuutensa.\n\n-- Monsieur, hän vastasi, -- minulla on eri kronometrejä, Pariisin,\nGreenwichin ja Washingtonin aikojen mukaan sovitettuja. Mutta teidän\nkunniaksenne lasken Pariisin mukaan.\n\nVastaus ei ilmaissut minulle mitään. Kumarsin, ja kapteeni Nemo jatkoi:\n\n-- Satakolmekymmentäseitsemän astetta viisitoista minuuttia läntistä\npituutta Pariisin ajan mukaan ja kolmekymmentä astetta seitsemän\nminuuttia pohjoista leveyttä. Olemme siis jotakuinkin kolmesataa\nmeripenikulmaa Japanin rannikolta. Tänään, marraskuun kahdeksantena\nkello kaksitoista päivällä, alkaa meidän merenalainen retkeilymme.\n\n-- Herra meitä suojelkoon! vastasin.\n\n-- Ja nyt jätän teidät tutkimuksiinne, professori, lisäsi kapteeni. --\nSuuntamme on itäkoillinen, ja kuljemme viidenkymmenen metrin\nsyvyydessä. Näiden isoasteisten karttojen avulla voitte tarkata\nmatkaamme. Salonki on käytettävissänne, ja pyydän teitä sallimaan minun\npoistua.\n\nKapteeni Nemo tervehti ja lähti. Minä jäin yksikseni ja vaivuin syviin\nmietteisiin, jotka koskivat yksinomaan _Nautiluksen_ päällikköä.\nSaisinko milloinkaan selville, mistä oli kotoisin tämä omituinen mies,\njoka kerskui olevansa kansallisuutta vailla? Mikä oli lietsonut häneen\nvihan, jonka hän oli vannonut ihmiskunnalle, vihan, jolla hän kenties\ntavoitteli hirveää kostoa? Oliko hän niitä huonosti ymmärrettyjä\noppineita, neroja, jonkinlainen uuden ajan Galilei tai ehkä\namerikkalaisen Mauryn kaltainen tiedemies, jonka uran valtiolliset\nkumoukset olivat katkaisseet? Siihen en voinut vielä keksiä vastausta.\nMinua, jonka elämää hän piteli kädessään, hän kohteli kylmäkiskoisesti,\nmutta silti huomaavaisesti. Kertaakaan hän ei sentään ollut tarttunut\nojentamaani käteen. Kertaakaan hän ei ollut tarjonnut minulle omaansa\npuristettavaksi.\n\nKokonaisen tunnin haudoin näitä ajatuksia, yrittäen tunkeutua tämän\nkiinnostavan salaisuuden ytimeen. Sitten katseeni kiintyi pöydälle\nlevitettyyn isoon karttaan, ja painoin sormeni juuri sille kohdalle,\nmissä äsken mainitut pituus- ja leveysasteet yhtyivät toisiinsa.\n\nMeressä on virtoja kuten mantereillakin. Ne ovat laadultaan erilaisia\nreittejä, jotka erottuvat ympäristöstään lämpömäärältään ja väriltään\nja joista huomattavimman nimi on Golf-virta. Tiede on todennut\nmaapallolla viisi suurta merivirtaa. Yksi halkoo Atlantin pohjoisosaa,\ntoinen tavataan Atlantin eteläosassa, kolmas Tyynessä meressä, ja\nviides kulkee Intian valtameren eteläosassa. Todennäköisesti oli\naikoinaan kuudeskin suuri merivirta, Intian valtameren pohjoisosassa,\nsilloin kun Kaspian meri ja Aral-järvi Aasian isoihin järviin yhtyneinä\nlevisivät yhtenäisenä vesialueena.\n\nKartalle merkityllä kohdalla kulki yksi näistä virroista, japanilaisten\nKuroshivo, \"Musta virta\", joka paahduttuaan Bengalin lahdella\ntrooppisen auringon kohtisuorasta säteilystä pujahtaa Malakan salmeen,\nsivuaa Aasian rannikkoa ja kaartaa pohjoista Tyyntä merta Aleutteihin\nasti, kuljettaen mukanaan kamferipuun runkoja ja muita alkuperäisiä\nluonnontuotteita ja juovittaen lämpimän vetensä puhtaalla\nindigo-värillä valtameren pintaa. Tätä virtaa pitkin oli _Nautilus_\nviilettämässä. Tarkkasin virran suuntaa, katselin sen häipymistä Tyynen\nmeren äärettömyyteen ja tunsin kulkevani sen vuolteessa. Ned Land ja\nConseil ilmestyivät tällöin salongin ovelle.\n\nUrheat seuralaiseni kivettyivät paikoilleen, nähdessään edessään olevat\nihmeellisyydet.\n\n-- Missä me olemme, mitä me näemme? huudahti kanadalainen. -- Olemmeko\nQuebecin museossa?\n\n-- Jos herra suvaitsee, arveli Conseil, -- luulen tätä pikemminkin\nSommerardin hotelliksi!\n\n-- Hyvät ystävät, vastasin viitaten heitä astumaan sisälle, -- ette ole\nKanadassa ettekä Ranskassa, vaan _Nautiluksessa_ ja viisikymmentä\nmetriä merenpinnan alapuolella.\n\n-- Täytyy uskoa, koska herra niin sanoo, myönsi Conseil, -- mutta\nsuoraan sanoen, tämä sali kummastuttaa minunkinlaistani flaamia!\n\n-- Kummastele pois, ystäväiseni, ja katsele, sillä sinun\nluokittelijakyvyllesi täällä on yllin kyllin materiaalia. Minun ei\ntarvinnut yllyttää Conseilia, hän puhui jo itsekseen lasikansien yli\nkumartuneena. -- Vatsajalkaisten luokka, buccinoidien heimo,\nposliinisimpukkain suku, laji _Cyprosa Madagascariensis_...\n\nSillä välin Ned Land, joka ei ollut perillä simpukkatieteestä, uteli\nminulta, mitä olin puhellut kapteeni Nemon kanssa. Olinko saanut\nselville, kuka hän oli, mistä hän tuli, minne meni, millaisiin\nsyvyyksiin oli meitä viemässä. Kerkeitä kysymyksiä, joihin en ehtinyt\nvastata. Kerroin hänelle, mitä tiesin, tai oikeammin, mitä en tiennyt,\nja tiedustelin, mitä hän oli tahollaan saanut selville.\n\n-- En ole nähnyt enkä kuullut mitään, vastasi kanadalainen. -- En ole\nedes saanut näkyviini laivan miehistöä. Olisikohan sekin sähköllä\nkäyvää?\n\n-- Sähköllä käyvää?\n\n-- Hitto vieköön, niin tekisi mieli ajatella! Mutta ettekö te, herra\nAronnax, pitkitti Ned Land, joka alati hautoi omia mietteitään, --\nettekö te voi sanoa minulle, montako miestä laivalla on, kymmenen,\nkaksikymmentä, viisikymmentä, sata?\n\n-- En osaa vastata, mestari Land. Uskokaa muuten sanojani ja heretkää\ntällä haavaa ajattelemasta _Nautiluksen_ valtausta tai pakoa. Tämä alus\non uudenaikaisen teollisuuden mestariluomus, ja olisin pahoillani,\nellen olisi päässyt tutustumaan siihen! Monen monet olisivat\ntyytyväiset asemaanne jo pelkästään sen vuoksi, että saisivat\npikaisesti silmätä näitä ihmeitä. Säilyttäkää siis malttinne ja\nkatselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu.\n\n-- Katselkaamme! huudahti harppuunamies. -- Mutta emmehän me näe\nmitään! Tästä teräsvankilasta ei milloinkaan saa vilkaistuksikaan ulos!\nKuljemme, purjehdimme sokkoina...\n\nTuskin oli Ned Land lausunut nämä sanat, kun huone äkkiä kävi pimeäksi,\nsysipimeäksi. Valot sammuivat katosta ja niin äkkiä, että silmissäni\ntuntui aivan kipeältä, samanlaiselta kuin tuntuu siirryttäessä\npilkkopimeästä odottamatta huikaisevaan päivänvaloon.\n\nPysyimme mykkinä ja hievahtamattomina, tietämättä mikä mieluinen tai\nikävä yllätys meitä odotti. Sitten kuului kitisevä ääni. Olisi voinut\nluulla, että _Nautiluksen_ kylkilaattoja siirrettiin.\n\n-- No, nyt tuli loppu! arveli Ned Land.\n\n-- Hydromedusain luokka! tolkutti Conseil.\n\nSitten tunkeutui äkkiä valoa huoneeseen kahdesta soikeasta aukosta\nmolemmista sivuseinistä. Vetten syvyydet näkyivät kirkkaan sähkövalon\nloisteessa. Kaksi kristallilevyä erotti meidät merestä. Ensin minua\nvärähdytti ajatus, että hauras seinä voisi murtua. Mutta tukevat\nkuparipuitteet suojasivat sitä ja tekivät sen miltei rajattoman\nkestäväksi.\n\nMeri näkyi selvästi valaistuna penikulman laajuiselta alalta\n_Nautiluksen_ ympärillä. Mikä näky! Kenen kynä voisi sen kuvata! Kuka\nosaisi maalata valonvaikutukset näissä läpikuultavissa vesimassoissa,\nasteittaiset vivahdukset valon häipyessä valtameren pohjakerroksiin ja\npintaan päin!\n\nKaikki tietävät meriveden kuulakkuuden. Sen selkeys voittaa alppijärven\npuhtauden. Siihen liuenneet kivennäis- ja elimelliset ainekset vain\nlisäävät sen läpinäkyvyyttä. Antillien vesillä voi hiekkapohjan nähdä\nyllättävän selvästi sadanneljänkymmenenviiden metrin syvyydestä, ja\nauringonsäteiden läpäisyvoima tuntuu pysähtyvän vasta kolmesataa metriä\nsyvällä. Mutta siinä vesiympäristössä, jota _Nautilus_ paraikaa halkoi,\nsyntyi sähköhohde itse aaltojen povessa. Se ei ollut enää valaistua\nvettä, vaan valonestettä.\n\nJos hyväksyy Ehrenbergin olettamuksen, hän kun uskoo merenalaiseen\nfosforivalaistukseen, on luonto siis varannut merten asujille yhden\njuhlallisimpia nähtävyyksiään, ja minä saatoin nyt tehdä siitä\npäätelmiä, katsellessani tämän valaistuksen loputonta leikkiä.\nMolemmilla puolillani aukeni ikkuna tutkimattomiin syvyyksiin. Hytin\npimeys tehosti ulkonaista säihkyä ja seisoimme kuin suunnattoman\nakvarion puhtaan kristalli-ikkunan edessä.\n\n_Nautilus_ ei tuntunut hievahtavankaan, kun liikkeen havaitsemiselle ei\nollut kiinnekohtaa. Toisinaan kuitenkin juhmurin kuohuttamat\nvesijuonteet vilahtivat ohitsemme uskomattoman nopeasti.\n\nHämmästyneinä me nojailimme ikkunain ääressä eikä kukaan meistä\nkatkaissut ihmetyksen aiheuttamaa äänettömyyttä, kunnes Conseil lopulta\nvirkkoi:\n\n-- Halusitte nähdä, Ned ystävä. No, nyt näette!\n\n-- Omituista, ihmeellistä! äännähti kanadalainen, joka unohtaen\nkiukkunsa ja pakoaikeensa oli joutunut vastustamattoman viehätyksen\nlumoihin. -- Ihmiset tulisivat maailman etäisimmiltäkin kolkilta\nihailemaan tätä näkymää!\n\n-- No, nyt käsitän kapteenimme elämän! huudahdin minä. -- Hän on tehnyt\nitselleen oman maailmansa, joka varaa hänelle kaikkein suurenmoisimmat\nihmeensä!\n\n-- Entä kalat? huomautti kanadalainen. -- En näe ainuttakaan kalaa.\n\n-- Mitä te siitä välitätte, Ned, tokaisi Conseil, -- ette niitä\nkuitenkaan tuntisi.\n\n-- Minäkö! Kalastaja! kivahti Ned Land.\n\nJa nyt syntyi ystävysten kesken väittely, sillä molemmat tunsivat\nkalamaailmaa, vaikka peräti eri tavoin.\n\nKuten tiedetään, ovat kalat luurankoisten pääjakson neljäs ja viimeinen\nluokka. Niiden tarkka määritelmä on seuraava: \"Kalat ovat luurankoisia,\njoiden sydän on kaksilokeroinen ja veri kylmää, jotka hengittävät\nkiduksillaan ja elävät vedessä.\" Ne jaetaan kahteen alaluokkaan:\nluukalat, joiden selkäranka on muodostunut luunikamista, ja rustokalat,\njoiden selkäranka on rustomainen.\n\nKanadalainen tunsi ehkä tämän jaoituksen, mutta Conseil tiesi paljon\nenemmän, ja ollessaan nyt ystävyyssuhteissa Nediin, ei hän halunnut,\nettä tämä tietäisi vähemmän kuin hän. Niinpä hän sanoikin:\n\n-- Hyvä Ned, te olette kalojen tappaja, hyvin taitava kalastaja. Olette\neläissänne saalistanut kosolti näitä mielenkiintoisia vedeneläviä.\nMutta lyön vetoa, että te ette tiedä, kuinka ne luokitellaan.\n\n-- Tiedän totisesti, vastasi harppuunamies vakavasti. -- Ne\nluokitellaan syötäviin ja syötäväksi kelpaamattomiin!\n\n-- Se on herkkusuun laatima jako, huomautti Conseil. -- Mutta\nsanokaapa, tunnetteko erotuksen luukalan ja rustokalan välillä.\n\n-- Tunnenpa ehkä hyvinkin, Conseil.\n\n-- Entä kuinka nämä kaksi alaluokkaa jaetaan?\n\n-- Siitä en ole varma, myönsi kanadalainen.\n\n-- Siinäpä se, hyvä ystävä! Kuunnelkaa siis. Luukalat jakaantuvat\nkuuteen lahkoon. Ensimmäinen lahko on piikkieväiset, joiden yläleuka on\ntäydellisesti kehittynyt ja liikkuva ja kidukset ovat kampamaiset.\nSiinä lahkossa on viisitoista heimoa eli kolme neljäsosaa kaikista\ntunnetuista kaloista. Tyyppi: tavallinen ahven.\n\n-- Aika maukas syötäväksi, vahvisti Ned Land.\n\n-- Toinen lahko on vatsaeväiset, joiden vatsaevät ovat rintaevien\nkärkeä taempana ja irrallaan olkaluusta. Lahkossa on viisi heimoa, ja\nsiihen kuuluu enemmistö makean veden kaloista. Tyyppejä: karppi, hauki.\n\n-- Pyh, makean veden kaloja! huomautti kanadalainen hieman\nhalveksivasti.\n\n-- Kolmas lahko on kurkkueväiset, joiden vatsaevät ovat rintaevien alla\ntai edessä olkaluuhun kiinnitettyinä. Lahkoon kuuluu neljä heimoa.\nTyyppejä: punakampela, maariankala, partakampela, kielikampela ja niin\nedelleen.\n\n-- Oivallista herkkua! huudahti harppuunamies, joka halusi arvioida\nkalat vain keittotaidon kannalta.\n\n-- Neljänteen lahkoon, jatkoi Conseil häiriintymättä, -- luetaan apodit\neli jalattomat, joiden ruumis on sukkulamainen, vatsa evätön,\npaksunahkainen ja usein tahmainen. Siihen kuuluu vain yksi heimo.\nTyyppejä: ankerias, sähköankerias.\n\n-- Puolikuntoista! arveli Ned Land.\n\n-- Viidentenä lahkona ovat tupsukiduksiset, joiden leuat ovat\ntäydelliset ja liikkuvat, mutta kidukset ovat kehittyneet pieniksi\nkimpuiksi parittain kiduskaariin. Tässäkin lahkossa on vain yksi heimo.\nTyyppejä: merihevonen, särmäneula.\n\n-- Kehnoa, kehnoa! ilmoitti harppuunamies.\n\n-- Kuudenneksi ja viimeiseksi lahkoksi saamme jäykkäleukaiset, joiden\nyläleuan ja välileuan luut ovat liikkumattomasti juuttuneet toisiinsa\nja kitakaari luutunut yhteen pääkallon kanssa. Varsinaiset evät\npuuttuvat, heimoja on kaksi, tyyppeinä lossero- ja möhkäkala.\n\n-- Häpäisevät kattilan! huomautti kanadalainen.\n\n-- Oletteko käsittänyt, ystäväiseni? kysyi Ned.\n\n-- En hituistakaan, hyvä mies, vastasi harppuunamies, -- mutta jatkakaa\nvain. Esityksenne on hauska.\n\nJärkähtämätön flaami pitkitti:\n\n-- Rustokaloissa on vain kolme lahkoa.\n\n-- Sitä parempi, tokaisi Ned.\n\n-- Ensiksi ympyräsuiset, joiden leuat ovat yhtyneet liikkuvaksi\nrenkaaksi ja kidukset aukenevat lukuisina kidusreikinä. Lahkossa on\nvain yksi heimo. Tyyppi: nahkiainen.\n\n-- Kunnon kala, arveli Ned Land.\n\n-- Toiseksi leveäsuiset, joiden kidukset ovat samanlaiset kuin\npyöreäsuisilla, mutta alaleuka on liikkuva. Tässä lahkossa, joka on\nkoko alaluokan merkittävin, on kaksi heimoa. Tyyppi: rausku ja haikala.\n\n-- Mitä! huudahti Ned. -- Rauskut ja hait samaan lahkoon! Kuulkaapas,\nystäväni Conseil, rauskuja parasta katsoen en neuvoisi teitä panemaan\nniitä ja haikaloja samaan altaaseen!\n\n-- Kolmanneksi kiillesuomuiset, joiden kampakidukset avautuvat -- kuten\ntavallista -- yhdestä ainoasta kovan kiduskannen suojaamasta raosta.\nLahkossa on neljä sukua. Tyyppi: sampi.\n\n-- Olette säästänyt parhaan viimeiseksi, hyvä Conseil -- niin minä\nainakin arvelen. Ja siinäkö kaikki?\n\n-- Kaikki, hyvä Ned, vastasi Conseil. -- Huomatkaa kuitenkin, että\ntämän tietäessään ei tiedä vielä mitään, sillä heimot jakaantuvat\nsukuihin, alasukuihin, lajeihin, muunnoksiin....\n\n-- No, kas, Conseil, tokaisi harppuunamies kumartuen ikkunaan päin, --\ntuossahan kiitääkin ohitse niitä muunnoksia!\n\n-- Kaloja tosiaan! huudahti Conseil. -- Aivan kuin seisoisimme akvarion\nedessä!\n\n-- Ei juuri niinkään, väitin vastaan, -- sillä akvario on allas, mutta\nnuo kalat ovat vapaat kuin taivaan linnut.\n\n-- No niin, Conseil, kehotti Ned Land, -- nimetkääpä nyt ne!\n\n-- Minäkö? vastasi Conseil. -- Siihen en pysty. Se on herran asia.\n\nTuo kunnon mies, intohimoinen luokittelija, ei tosiaankaan ollut\nnimeksikään luonnontuntija, ja epäilenpä, olisiko hän osannut erottaa\ntonnikalaa bonitomakrillista. Päin vastoin siis kuin kanadalainen, joka\nempimättä nimesi kaikki näkemämme kalat.\n\n-- Sarvikala, sanoin.\n\n-- Ja lisäksi Kiinan sarvikala! täydensi Ned Land.\n\n-- Sarvikalojen suku, rustonahkaisten heimo, jäykkäleukaisten lahko,\nmutisi Conseil.\n\nNed ja Conseil yhdessä olisivat ehdottomasti muodostaneet erinomaisen\ntutkijaryhmän.\n\nKanadalainen ei ollut erehtynyt. _Nautiluksen_ ympärillä puikkelehti\nparvi sarvikaloja, litteäruumiisia, nystyräpintaisia kaloja, joiden\nselkäevästä törröttää piikki ja pyrstön kummaltakin sivulta työntyy\nesille neljä okariviä. Selkäpuolelta harmaan ja vatsapuolelta valkoisen\nihopeitteen kultaiset täplät kimmelsivät viehättävästi laineitten\ntummassa vuolteessa. Niiden seassa liehui rauskuja kuin tuulessa\nhulmuavina vaatekaistaleina, ja näiden joukossa huomasin suureksi\nilokseni selkäpuoleltaan kellertävän ja vatsapuoleltaan vaaleanpunaisen\nKiinan rauskun, jolla on silmän takana kolme piikkiä; sen harvinaisen\nlajin olemassaoloa epäiltiin vielä Lacépèden aikoihin, joka oli sen\nnähnyt ainoastaan eräässä japanilaisessa piirroskokoelmassa.\n\nKahden tunnin ajan saatteli kala-armeija _Nautilusta._ Niiden\nkirmatessa, kisatessa, kilpaillessa kauneudellaan, väriloistollaan ja\nnopeudellaan keksin joukossa vihreän kärsäkalan -- _Mullus barbaius_ --\njonka tuntee kahdesta mustasta selkäjuovasta, \"tokanpojan\", jolla on\npyöreä peräevä ja jonka valkoinen väri vaihtuu selkäpuolella\nsinertäväksi, sinihohtoisen, hopeapäisen Japanin makrillin, näiden\nmerien herkkukalan, välkkyviä lasurikaloja, joiden pelkkä nimi riittää\nkuvaukseksi, juovikkaita, sini- tai keltaeväisiä lahnoja, viirulahnoja,\njoiden pyrstössä on musta juova poikittain, kuuden komean vyön\npönkittämiä zonephora-lahnoja, aulostoneja, oikeita huilusuita eli\nmerikurppia, joista muutamat olivat metrin mittaisia, Japanin\nsalamantereita, piikkiankeriaita, jotka olivat kuin kuuden jalan\npituisia käärmeitä, pälyilevän näköisiä, pikkusilmäisiä, ammottava suu\ntäynnä harittavia hampaita.\n\nIhastuksemme hipoi kaiken aikaa hurmion rajoja. Huudahduksistamme ei\ntahtonut tulla lainkaan loppua. Ned nimesi kalat, Conseil luokitteli\nne, ja minä olin lumoutunut katselemaan niiden vilkkaita liikkeitä ja\nkauniita muotoja. Milloinkaan en ollut saanut tilaisuutta tarkata näin\nyllättävän läheltä näitä eläimiä vapaina omassa valtakunnassaan.\n\nEn luettele tässä kaikkia niitä lajeja, jotka liukuivat\nhäikäistyneitten silmiemme editse, koko tätä Japanin ja Kiinan meren\nkalakokoelmaa. Ilmojen lintuparvea monilukuisempina ne syöksähtelivät\nluoksemme varmaankin häikäisevän valosuihkun houkuttelemina.\n\nÄkkiä huone tuli valoisaksi. Teräslevyt sulkeutuivat. Tenhoava näkymä\nkatosi. Mutta minä olin vielä kauan lumouksen vallassa, kunnes katseeni\nosui seinille ripustettuihin kojeisiin. Kompassi näytti edelleen\npohjoiskoillista suuntaa, manometri merkitsi paineeksi viisi\natmosfääriä, mikä tiesi viidenkymmenen metrin syvyyttä, ja sähköloki\nilmoitti tuntinopeudeksi viisitoista meripenikulmaa.\n\nOdottelin kapteeni Nemoa, mutta häntä ei kuulunut. Kello osoitti\nviittä.\n\nNed Land ja Conseil menivät hyttiinsä, ja minäkin omaani. Päivällinen\noli katettu valmiiksi. Tarjolla oli mitä maukkainta kilpikonnanlientä,\nvalkolihaista, hieman liuskeista punakalaa ja sen verrattomalta\nmaistuvaa maksaa ynnä sillikuninkaan viillokkeja, jotka tuntuivat\nminusta lohenlihaa herkullisemmilta.\n\nIltapuhteen käytin lueskeluun, kirjoitteluun ja tuumiskeluun. Kun uni\nalkoi painaa silmäluomiani, heittäydyin ruoholevävuoteelleni ja nukuin\nsikeästi _Nautiluksen_ taittaessa taivalta Mustan virran nopeassa\nvuolteessa.\n\n\n\n\nKUTSUKIRJE\n\n\nSeuraavana päivänä 9. marraskuuta, heräsin vasta nukuttuani kaksitoista\ntuntia yhteen menoon. Conseil tuli tapansa mukaan kuulemaan \"kuinka\nherran yö oli kulunut\", ja tarjoamaan palvelustaan. Hän oli jättänyt\nkanadalaisen ystävänsä nukkumaan niin kuin nukkuisi mies, jolla se\nolisi ainoana elämäntehtävänä.\n\nAnnoin miehen puhella mielensä mukaan, vastailematta paljoakaan.\nAjatuksiani askarrutti kapteeni Nemon näkymättömyys. Hän ei ollut\nsaapunut eilisillan istuntoon, ja toivoin näkeväni hänet tänään.\n\nNopeasti puin ylleni karvavaatteet. Niiden laatu aiheutti Conseilin\ntaholta erinäisiä huomautuksia. Selitin hänelle, että ne oli tehty\nkiiltävistä ja silkinhienoista kuiduista, jotka sitovat kallioihin\nVälimeren rantamien \"liikkiönilviäisiä\". Entiseen aikaan oli siitä\naineesta valmistettu kauniita kankaita, sukkia ja käsineitä, sillä\ntuotteet olivat sekä hyvin pehmeitä että lämpimiä. _Nautiluksen_\nmiehistö sai siis pukutarpeet halvalla, tarvitsematta turvautua\npuuvillapensaisiin, lampaihin tai silkkiperhosen toukkiin.\n\nPukeuduttuani menin isoon salonkiin. Se oli tyhjä.\n\nSyvennyin tutkimaan lasikaappien kotiloaarteita. Selailin myös paksuja\nkasvistoja, täynnä mitä harvinaisimpia merikasveja, jotka kuivaamisen\nuhallakin olivat säilyttäneet ihanat värinsä. Kallisarvoisten\nhydrofyyttien joukossa esiintyi säteettäislehtinen _Cladostephus_,\nriikinkukkoleviä, _Caulerpa_-lajeja, joiden lehdet ovat kuin\nviiniköynnökset, _Callithamme granifera,_ heleänpunaisia, hentoja\nkeramioita, viuhkamaisia agareja, litistettyjen herkkusienten näköisiä\nacetabuleja, joita kauan pidettiin zoofyytteinä eli eläinkasveina, --\nkaiken kaikkiaan perin valaiseva sarja merten kasvikuntaa.\n\nNäin kului koko päivä, eikä kapteeni Nemo suvainnut tulla tervehtimään\nminua. Salin seinälaatat eivät liioin auenneet. Kukaties ei haluttu\nkyllästyttää meitä ihaniin nähtävyyksiin.\n\n_Nautiluksen_ kulkusuunta oli yhä itäkoillinen, nopeus viisitoista\nmeripenikulmaa, ja syvyys vaihteli viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen\nmetriin.\n\nMarraskuun 10. päivänä jatkui sama yksinäisyys. En nähnyt ainoatakaan\nlaivamiestä. Ned ja Conseil viettivät suurimman osan päivästä minun\nseurassani. Heitäkin kummastutti kapteenin selittämätön poissaolo.\nOliko omituinen isäntämme sairas? Aikoiko hän muuttaa meitä koskevat\nsuunnitelmansa?\n\nKuinka tahansa, kuten Conseil huomauttikin, me elelimme täydessä\nvapaudessa, ja meitä ravittiin huolellisesti. Isäntämme piti ainakin\nsikäli sopimuksensa. Meillä ei ollut syytä valitella, ja sitä paitsi\nitse kohtalomme omituisuus varasi meille niin kauniit korvaukset, ettei\nmeillä ollut vielä oikeutta syyttää häntä mistään.\n\nMainittuna päivänä ryhdyin pitämään päiväkirjaa näistä seikkailuista.\nSiten olen voinut kertoa ne ehdottoman tarkasti. Hauskana\nyksityiskohtana mainittakoon, että olen kirjoittanut selostukseni\nruoholevästä valmistetulle paperille.\n\nMarraskuun 11. päivänä aamuvarhain tunsin raikkaan ulkoilman\nlehahduksen _Nautiluksen_ suojissa ja päättelin, että olimme kohonneet\nmeren pinnalle uudistamaan happivarastojamme. Kiiruhdin keskusportaille\nja nousin kävelykannelle.\n\nKello näytti kuutta. Sää oli pilvinen, meri harmaa, mutta tyven. Tuskin\ntuulenviriäkään. Tapaisinko kapteeni Nemon? Näin vain lasihyttiinsä\nsulkeutuneen perämiehen. Istahdin veneen muodostamalle kyhmylle ja\nhengitin täysin keuhkoin suolaista meri-ilmaa.\n\nVähitellen aurinko haihdutti usvan. Sädehtivä päivänkehrä kohosi idän\ntaivaalle. Meri leimusi sen katseen edessä kuin sytytysruuti.\nKorkeuksiin hajaantuvat pilvet värittyivät mitä helakimpiin,\nihmeellisiin vivahduksiin ja lukemattomat pienet, valkeat, kevyet\npilvenhattarat ennustivat tuulta koko päiväksi.\n\nMutta mitäpä merkitsi tuuli _Nautilukselle_, jota myrskytkään eivät\nvoineet säikyttää!\n\nIhailin siinä tätä ilakoivaa, värikästä päivänkoittoa, kun kuulin\njonkun nousevan kävelykannelle.\n\nValmistuin jo tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta tulija olikin aluksen\nyliperämies. Hän asteli kävelykannen etupäähän eikä ollut minua\nhuomaavinaan. Isolla kiikarilla hän tähysteli hyvin huolellisesti koko\nnäköpiiriä. Tarkastelun päätyttyä hän lähestyi kansiluukkua ja lausui\nsanat, jotka jäljennän tähän täsmälleen sellaisina kuin ne lausuttiin.\nVoin tehdä sen sitäkin helpommin, kun sama lause toistui joka aamu\nsamoissa olosuhteissa. Lause kuului:\n\n\"_Naalron respoc lorni virch_.\"\n\nEn tiennyt, mitä se merkitsi.\n\nSanat lausuttuaan yliperämies poistui kannelta. Päättelin _Nautiluksen_\npian jatkavan merenalaista matkaansa ja riensin itsekin kansiluukulle\nja edelleen käytävän kautta omaan suojaani.\n\nNäin kului viisi päivää tilanteen millään lailla muuttumatta. Joka aamu\nkäväisin kannella. Sama mies toisti saman lauseen. Kapteeni Nemoa ei\nnäkynyt.\n\nArvelin jo, etten häntä enää tapaisikaan, kun marraskuun 16. päivänä\nastuessani Nedin ja Conseilin kanssa huoneeseeni löysin pöydältä\nminulle osoitetun kirjeen.\n\nAvasin sen kärsimättömänä. Käsiala oli rohkea ja selvä, jonkin verran\ngoottilaistyylinen, muistuttaen saksalaista kirjoitustapaa. Kirjeestä\nluin seuraavaa:\n\n                                         _Nautilus_\n                                         _16. marraskuuta 1867_\n\n    \"Herra professori Aronnax,\n\n    Kapteeni Nemo kutsuu herra professori Aronnaxin metsästysretkelle,\n    joka tehdään huomenna varhain hänen metsiinsä Crespon saarelle. Hän\n    toivoo, ettei mikään estä herra professoria lähtemästä matkaan, ja\n    toivoo että hänen toverinsa tulevat mukaan.\n\n                                          _Kapteeni Nemo_\n                                       Nautiluksen päällikkö.\"\n\n-- Metsästämään! huudahti Ned.\n\n-- Crespon saarelle, hänen metsiinsä! lisäsi Conseil.\n\n-- Se otus käväisee siis maissa? ihmetteli kanadalainen.\n\n-- Sitä hän kai tarkoittaa, huomautin luettuani kirjeen toistamiseen.\n\n-- No niin, kutsu on hyväksyttävä, sanoi kanadalainen. -- Maissa meille\nvoi tarjoutua pakotilaisuus. Enkä minä muutenkaan pane pahaksi, vaikka\nsaisinkin syödäkseni hiukan tuoretta metsänriistaa.\n\nYrittämättä selitellä ilmeistä ristiriitaa kapteenin kammossa, jota hän\ntunsi mantereita ja saaria kohtaan, ja nyt tässä metsästyskutsussa,\ntyydyin vastaamaan:\n\n-- Katsokaamme ensin, minkälainen paikka Crespon saari on.\n\nSilmäilin karttaa ja löysin kun löysinkin pienen saaren, jonka kapteeni\nCrespo oli keksinyt vuonna 1801 ja jonka nimenä vanhoissa\nespanjalaisissa kartoissa oli Roca de la Plata eli Hopeakallio. Sen\nmaantieteellinen asema oli 32° 40' pohjoista leveyttä ja 167° 50'\nläntistä pituutta. Me olimme tällöin tuhannen kahdeksansadan\nmeripenikulman päässä lähtökohdasta. _Nautiluksen_ suunta oli muutettu\nkaakkoiseksi.\n\nOsoitin tovereilleni tätä pohjoisen Tyynen meren yksinäistä\nkallioluotoa.\n\n-- Mikäli kapteeni Nemo joskus käväisee maissa, sanoin, -- valitsee hän\nainakin kaikkein yksinäisimmät saaret.\n\nNed Land ravisti päätään mitään vastaamatta. Sitten Conseil ja hän\npoistuivat. Haukattuani mykän ja ilmeettömän stuertin tarjoaman\nillallisen menin nukkumaan hieman levottomana.\n\nSeuraavana aamuna, 17. marraskuuta, tunsin herätessäni, että _Nautilus_\noli ihan liikkumaton. Pukeuduin kiireesti ja riensin isoon salonkiin.\n\nKapteeni Nemo oli siellä. Hän odotti minua, nousi, tervehti ja kysyi,\nhalusimmeko seurata häntä.\n\nKoska hän ei itse sanallakaan kajonnut viikon kestäneeseen\npoissaoloonsa, en minäkään puhunut siitä mitään, vaan vastasin, että\ntoverini ja minä olimme valmiit häntä seuraamaan.\n\n-- Mutta, lisäsin, -- sallinette, monsieur, minun tehdä teille erään\nkysymyksen.\n\n-- Olkaa hyvä, herra Aronnax. Vastaan, jos voin.\n\n-- Selittäkäähän, kapteeni, kuinka te, joka olette katkaissut kaikki\nsuhteenne maakamaraan, omistatte metsiä Crespon saarella.\n\n-- Herra professori, vastasi kapteeni, -- omistamani metsät eivät vaadi\nauringolta mitään, eivät sen valoa eikä lämpöä. Niissä ei liikuskele\nleijona, ei tiikeri, ei pantteri eikä mikään nelijalkainen otus. Vain\nminä tunnen ne metsät. Ne kasvavat ainoastaan minua varten. Ne eivät\nole maisia metsiä, vaan merenalaisia.\n\n-- Merenalaisia metsiä! huudahdin.\n\n-- Niitä, herra professori.\n\n-- Ja te tarjoudutte opastamaan minut niihin?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Jalan?\n\n-- Vieläpä kuivin jaloin.\n\n-- Metsästämään?\n\n-- Metsästämään.\n\n-- Pyssy kädessä?\n\n-- Pyssy kädessä.\n\nSilmäillessäni _Nautiluksen_ päällikköä oli ilmeeni varmaankin kaikkea\nmuuta kuin imarteleva.\n\nHänen aivonsa eivät ole kunnossa, päättelin itsekseni. Hänellä on ollut\nviikon kestänyt sairaskohtaus, ja se vaivaa häntä vielä nytkin.\nSääliksi käy! Pidin hänestä enemmän omituisena kuin mielenvikaisena!\n\nNämä ajatukset näkyivät selvästi ilmeistäni, mutta kapteeni Nemo tyytyi\nvain kehottamaan minua seuraamaan häntä, ja minä noudatin kehotusta\nalistuneena kaikkeen.\n\nTulimme ruokailusalonkiin, missä katettu aamiaispöytä odotti meitä.\n\n-- Herra Aronnax, virkkoi kapteeni, -- pyydän teitä haukkaamaan\nkursailematta aamiaista minun seurassani. Aterian aikana voimme\npuhella. Kutsuessani teidät erämatkalle metsään en sitoutunut viemään\nteitä ravintolaan. Syökää siis aamiaisenne niin kuin henkilö, joka\npääsee päivällispöytään vasta kovin myöhään.\n\nOsoitin aterialle kaikkea kunniaa. Siinä oli eri kalalajeja,\nmerimakkaran viipaleita, verrattomia zoofyyttejä, ruokahalua\nkiihottavilla levillä höystettyinä kuten _Porphyria laciniatalla_ ja\n_Laurentia primafetidalla_. Palanpaineeksi tarjottiin kirkasta vettä,\njohon kapteenin esimerkin mukaan tipautin muutaman pisaran hapatettua\nnestettä, _Rhodomenia palmea_ nimisestä levästä puserrettua\nkamtsatkalaisten keksimien käyttöohjeitten mukaan.\n\nKapteeni Nemo söi aluksi sanaakaan lausumatta. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Herra professori, kun kutsuin teidät lähtemään eräretkelle metsiin\nCrespon saarelle, arvelitte kai minun rikkoneen periaatettani vastaan.\nKun ilmoitin teille, että oli puhe merenalaisista metsistä, luulitte\nkai minua hulluksi. Herra professori, lähimmäistään ei saa milloinkaan\narvostella niin pintapuolisesti.\n\n-- Mutta, kapteeni, arvelin, että...\n\n-- Suvaitkaahan kuunnella minua, niin saatte päätellä, voitteko syyttää\nminua hulluudesta tai periaatteista luopumisesta.\n\n-- Olkaa niin hyvä.\n\n-- Herra professori, tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että ihminen voi\noleskella veden alla, jos saa riittävästi ilmaa hengittääkseen.\nMerenpohjassa työskentelevä mies, jonka yllä on vedenpitävät vaatteet\nja pää sukelluskypärässä, saa tarvitsemansa ulkoilman painepumppujen ja\nilmavirran kulkua säätävien laitteiden välityksellä.\n\n-- Sukeltajan kojeet, eikö niin? huomautin.\n\n-- Aivan, mutta niissä oloissa ihminen ei voi liikkua vapaasti. Hän on\nsidottu ilmaa työntävään pumppuun kumiletkusta, joka todellisen kahleen\nlailla kiinnittää hänet maahan, ja jos meidät kytkettäisiin samalla\nlailla _Nautilukseen_, emme voisi mennä pitkällekään.\n\n-- Millä keinoin siis voi liikkua vapaasti? kysyin.\n\n-- Käyttämällä maanmiestenne Rouquayrolin ja Denayrouzen keksimää\nlaitetta, jota minä olen täydentänyt erikoistarpeisiini ja jonka turvin\nvoitte uhmata näitä uusia fysiologisia olosuhteita elimistönne millään\nlailla häiriintymättä. Laitteeseen kuuluu paksuseinäinen terässäiliö,\njohon puristetaan viidenkymmenen atmosfäärin paine. Säiliö kiinnitetään\nkannattimilla olalle kuten sotilasreppu. Sen yläosassa on laatikko,\njosta paljelaitteen pidättämä ilma pääsee virtaamaan vain luonnollisen\npaineensa vaikutuksesta. Nykyisin käytännössä olevassa Rouquayrolin\nkojeessa kaksi kumiletkua lähtee tästä laatikosta päättyen eräänlaiseen\nsuppiloon, joka peittää sukeltajan nenän ja suun. Toisesta tulee\nhengitettävä ja toisesta poistuu hengitetty ilma ja kielellä suljetaan\ntoinen ja toinen aina tarpeen mukaan. Mutta koska minun täytyy uhmata\nmelkoista painetta merien pohjalla, suljen pääni kuparikuvun sisälle,\nkuten sukeltajatkin, ja siihen kupuun päättyvät molemmat letkut.\n\n-- Aivan oikein, kapteeni Nemo. Mutta säiliöihin varaamanne ilma kuluu\nnopeasti, ja heti kun siinä on vain viisitoista sadasosaa happea,\nmuuttuu se mahdottomaksi hengittää.\n\n-- Epäilemättä, mutta olenhan sanonut teille, herra Aronnax, että\n_Nautiluksen_ pumpuilla voin puristaa ilman melkoiseen paineeseen ja\nsiten säiliön ilma on hengityskelpoista yhdeksän tai kymmenen tuntia.\n\n-- En intä enempää, vastasin. -- Kysyn vain vielä, kuinka valaisette\ntien valtameren pohjalla.\n\n-- Ruhmkorffin kojeella, herra Aronnax. Äsken mainitsemaani laitetta\npidetään selässä, tätä vyöllä. Siihen kuuluu Bunsenin sähköpari, jonka\nvirransynnyttäjänä en käytä kromihappoista kalia, koska en voi sitä\nvalmistaa, vaan natriumia, jota saa merestä enemmän kuin riittävästi.\nInduktiokäämi kerää kehitetyn sähkön ja johtaa sen erikoismalliseen\nlyhtyyn. Tässä lyhdyssä on lasikierukka, joka sisältää\nhiilikaasuseosta. Kun laite toimii, alkaa kaasu hehkua ja synnyttää\nkalpean, jatkuvan valon. Näin varustettuna voin sekä hengittää että\nnähdä.\n\n-- Kapteeni Nemo, kaikkiin huomautuksiini teillä on niin musertavat\nvastaukset, etten tohdi enempää epäillä. Mutta vaikka minun täytyykin\nhyväksyä Rouquayrolin ja Ruhmkorffin laitteet, haluan kuitenkin udella\njotakin pyssystä, jolla aiotte minut aseistaa.\n\n-- Se ei ole suinkaan ruudilla panostettava pyssy, huomautti kapteeni.\n\n-- Ilmapyssykö siis?\n\n-- Niinpä tietenkin. Kuinka voisinkaan valmistaa laivallani ruutia, kun\nkäytettävänäni ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?\n\n-- Mutta jos mielii tuloksellisesti ampua vedessä, joka on\nkahdeksansataaviisikymmentä kertaa niin tiivistä kuin ilma, on\nvoitettava tavaton vastus.\n\n-- Se ei ole mikään pätevä peruste. Fulton-mallisilla kivääreillä,\njoita englantilaiset Philippe Coles ja Burley, ranskalainen Furcy ja\nitalialainen Landi ovat parannelleet, voi vallan hyvin ampua näissäkin\nolosuhteissa niihin sovitettujen erikoissulkulaitteitten avulla. Mutta\nkoska minulla siis ei ole ruutia, korvaan sen korkeapaineisella\nilmalla, jota _Nautiluksen_ pumput antavat minulle ylen runsaasti.\n\n-- Se ilma hupenee pian.\n\n-- No, onhan minulla Rouquayrol-säiliö, joka tarpeen tullen antaa\nkäytettäväkseni uutta ilmaa. Säiliöön on pantava vain lisähana. Saatte\nmuuten itse huomata, herra Aronnax, että merenalaisella eräretkellä ei\nole tarvis tuhlata ilmaa eikä luoteja.\n\n-- Mutta minusta tuntuu, että puolihämärässä ja ankaran paineen\ntiivistämässä vedessä panokset eivät voi kantaa kauas eivätkä tehota\njärin kuolettavasti.\n\n-- Tämän pyssyn panokset, monsieur, ovat päin vastoin kuolettavia.\nVaikka otus haavoittuisi kuinka lievästi tahansa, menettää se henkensä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minun pyssyni luodit eivät ole tavallisia pyssynluoteja, vaan\nitävaltalaisen kemistin Leinebrökin keksimiä pieniä lasihylsyjä, joita\nminulla on melkoinen varasto. Nämä lasihylsyt on katettu teräslevyllä,\nja niiden painoksi on pantu lyijyseos. Näin niistä on tullut pieniä\nleydenpulloja, jotka on ladattu korkeajännitesähköllä. Vähäisimmästäkin\nkosketuksesta ne räjähtävät, ja voimakkainkin otus heittää henkensä.\nMainitsen lisäksi, että nämä hylsyt ovat vain neljän kaliberin\nsuuruisia ja että tavallisen pyssyn panokseen niitä mahtuu kymmenen\nkappaletta.\n\n-- En kiistele enempää, sanoin noustessani pöydästä, -- ja olen valmis\ntarttumaan pyssyyni. Minne te menette, sinne seuraan teitä.\n\nKapteeni opasti minut _Nautiluksen_ peräpuoleen. Sivuuttaessamme Nedin\nja Conseilin hytin kutsuin toverini ulos, ja he seurasivat meitä heti.\n\nSitten astuimme konehuoneen vieressä olevaan peräkoppiin, missä meidän\npiti pukeutua metsästysasuihin.\n\n\n\n\nMEREN POHJALLA\n\n\nTämä koppi oli suoraan sanoen _Nautiluksen_ ase- ja varushuone.\nSeinillä riippui kymmenkunta sukeltajanpukua odottelemassa käyttäjiään.\n\nPuvut nähdessään Ned Land ilmaisi selvää vastenmielisyyttä sonnustautua\nniihin.\n\n-- Mutta kuulkaahan, Ned ystävä, sanoin hänelle, -- Crespon saaren\nmetsät ovat vain merenalaisia.\n\n-- Olkoot! vastasi pettynyt harppuunamies, huomatessaan haaveilleensa\nturhaan tuoreesta metsänriistasta. -- Aiotteko te, herra Aronnax,\npukeutua mokomaan asuun?\n\n-- Se on välttämätöntä, mestari Ned.\n\n-- Kuten haluatte, monsieur, vastasi harppuunamies kohauttaen\nhartioitaan. -- Mutta minä ainakaan en pane sitä ylleni, ellei minua\nsuorastaan pakoteta.\n\n-- Ei teitä pakoteta mihinkään, mestari Ned, sanoi kapteeni Nemo.\n\n-- Entä aikooko Conseil lähteä mukaan? kysyi Ned.\n\n-- Seuraan herraa, minne herra menee, vastasi Conseil.\n\nKapteenin viittauksesta kaksi laivamiestä riensi auttamaan yllemme\nraskaita vedenpitävästä kumista valmistettuja saumattomia pukimia,\njoiden oli määrä kestää meren tavatonta painetta. Niitä olisi voinut\nsanoa notkeaksi ja tukevaksi panssarivarustukseksi. Pukuun kuuluivat\nhousut ja takki. Housut päättyivät paksuihin, lyijyanturaisiin\njalkineisiin. Takin kangaspohja oli tuettu kuparivanteille, jotka\nrintaa suojaten vastustivat veden painetta, niin että keuhkot voisivat\ntoimia vapaasti. Takin hihat suipistuivat notkeiksi sormikkaiksi, jotka\neivät millään lailla haitanneet käden liikkeitä.\n\nKuten huomaa, nämä luontevaksi puvuksi kehitetyt sukeltajan varusteet\nolivat siis pitkän taipaleen edellä niitä korkkisia rintasuojia,\nalusliivejä, meripukuja, laatikkoja ja sen semmoisia, joita keksittiin\nja kehuskeltiin 18. vuosisadalla.\n\nKapteeni Nemo, muuan hänen miehistään -- oikea Herkules varreltaan,\nvarmaankin hyvin voimakas -- Conseil ja minä olimme tuota pikaa\nsukeltajanpuvuissa. Nyt oli vain pantava päähän metallikupu. Mutta\nennen kuin siihen puuhaan ryhdyttiin, pyysin kapteenilta lupaa saada\ntarkastella pyssyjä, jotka tulisivat käytettäviksemme.\n\nMuuan _Nautiluksen_ miehistä ojensi minulle yksinkertaisen pyssyn,\njonka teräksestä valettu, ontto perä oli melkoisen kookas. Sen onteloon\npuserrettiin ilma, joka pieliraudan avaamasta läppäaukosta työntyi\nmetalliputkeen. Pyssynperään koverrettuun laatikkoon sopi parikymmentä\nsähköammusta, jotka pontimen työnnällyksestä painuivat koneellisesti\npiippuun. Kun yksi panos oli laukaistu, liukui toinen laukaisuasentoon.\n\n-- Kapteeni Nemo, sanoin, -- tämä ase on mainio, ja sitä on helppo\nkäsitellä. Nyt haluan vain kokeilla sitä. Mutta kuinka selviydymme\nmeren pohjalle?\n\n-- Tällä hetkellä, herra professori, _Nautilus_ kelluu kymmenen metrin\nsyvyydessä, ja meidän tarvitsee vain lähteä.\n\n-- Kuinka siis lähdemme?\n\n-- Saatte heti nähdä.\n\nKapteeni Nemo pani päähänsä pallokuvun, Conseil ja minä samoin. Sitä\nennen kuulimme kanadalaisen toivottavan meille ivallisesti \"hyvää\nmetsästysonnea\". Takkimme kauluksena oli ruuvikierteinen kuparirengas,\njohon metallipäähine kiinnitettiin. Kolmesta, paksun lasin suojaamasta\naukosta saattoi katsella kaikille suunnille, kun vain käänsi päätänsä\nmetallikuvun sisällä. Heti kun se oli pantu paikoilleen, alkoivat\nselkäämme sidotut Rouquayrol-kojeet toimia, ja minä ainakin tunsin\nhengittäväni kevyesti.\n\nKun Ruhmkorffin lamppu oli kiinnitetty vyölleni ja pyssy pantu käteeni,\nolin lähtökunnossa. Mutta totta puhuakseni en kyennyt astumaan\naskeltakaan raskaissa varusteissani ja lyijyanturoissani.\n\nSekin mahdollisuus oli otettu huomioon, koskapa minut työnnettiin\npukuhuoneen vieressä olevaan koppiin. Seuralaiseni siirrettiin samalla\ntavalla minun perässäni. Sitten kuulin, kuinka tiivistysrenkaalla\nvarustettu ovi sulkeutui takanamme, ja me seisoimme pilkkopimeässä.\n\nHetken kuluttua kuului voimakasta vihellystä. Tunsin eräänlaisen kylmän\npaineen kohoavan jaloista rinnan tasalle. Jostakin sisältäpäin\nilmeisesti oli aukaistu hana, josta merivesi pääsi tunkeutumaan\nsisälle, niin että koppimme oli pian täynnä. _Nautiluksen_ kylkeen\npuhkaistu toinen ovi aukeni. Hämärää valoa siivilöityi huoneeseen.\nHetkeä myöhemmin jalkamme tapailivat meren pohjaa.\n\nJa kuinka nyt voisin ilmaista vaikutelmani, joita sain kokea tällä\nvedenalaisella kävelymatkalla? Sanat ovat voimattomat kertomaan\nnäkemiäni ihmeitä. Kun sivellinkin on kykenemätön esittämään meren\nerikoistehoa, kuinka siihen kynäkään pystyisi?\n\nKapteeni Nemo asteli edellä, ja laivamies seurasi meitä jonkin askeleen\npäässä. Conseil ja minä pysyttelimme vierekkäin ikään kuin olisimme\nvoineet puhella metallipäähineittemme sisältä. En tuntenut enää pukuni,\njalkineitteni ja ilmasäiliön rasitusta enkä sen paksun metallikuvun\npainoa, jonka sisällä pääni huojui kuin siemen kodassaan. Kaikki veteen\nupotetut esineet keventyvät yhtä paljon kuin niiden syrjäyttämä\nvesimäärä painaa, ja minä mukauduin helposti tähän Arkimedeen keksimään\nfysiikanlakiin. En ollut enää eloton möhkäle, sillä saatoin liikkua\nverrattain kevyesti.\n\nNäin ihmeekseni, kuinka kirkkaasti valaistu pohja oli kolmenkymmenen\njalan päähän merenpinnasta. Auringonsäteet läpäisivät helposti veden ja\nloihtivat siitä esille kaikenlaatuisia värivivahduksia. Erotin selvästi\nsadan metrin päässä olevat esineet. Kauempana tausta vivahteli hienona\nultramariinina, vaihtui etäämpänä kauniiksi sineksi ja hävisi sitten\nutuiseen hämärään. Minua ympäröivä vesi oli tosiaankin kuin\njonkinlaista ilmaa, kiinteämpää vain kuin maan ilmakehä, mutta miltei\nyhtä läpikuultavaa. Ylhäällä näin tyynen merenpinnan.\n\nAstelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei tuntunut\nrantahyökyjen jättämiä kohojälkiä. Tämä huikaiseva hiekkamatto oli\ntodellinen heijastin, josta valonsäteet työntyivät takaisin yllättävän\nvoimakkaasti. Siitä johtui kaikista nestehiukkasista kuultava suunnaton\nheijastus. Uskotaanko sanojani, kun väitän nähneeni kolmenkymmenen\njalan syvyydessä yhtä selvästi kuin keskellä päivää?\n\nNeljännestunnin samosin pitkin tätä säteilevää, hienonhienon\nkuoriaistomun peittämää hiekkaa. _Nautiluksen_ runko näkyi vielä\npitkähkön luodon kaltaisena kuvana, mutta katosi vähitellen. Pimeän\nyllättäessä pitäisi aluksen voimakkaan sähkösuihkun helpottaa\npaluumatkaamme. Vain maan päällä vaeltaneen on vaikea käsittää näiden\nkiihkeästi kiistettyjen vaaleitten valokimppujen tehoa. Ylhäällä ilman\ntomuhiukkaset antavat niille hohtavan usvan leiman, mutta merellä ja\nmeren pohjassa nämä sähkösäteet valaisevat verrattoman kirkkaasti.\n\nMarssimme yhä, ja laaja hiekkatasanko näytti loputtomalta. Työntelin\nkädelläni nesteverhoja, jotka heti sulkeutuivat. Veden paine hävitti\naskelteni jäljet sitä mukaa kuin ne syntyivät.\n\nPian kuitenkin havaitsin joitakin kaukana häämöttäviä kohoutumia.\nTunsin ne kalliorannan ensimmäisiksi rinteiksi, joita mitä kauneimmat\nzoofyyttilajit peittivät. Silloin minut yllätti ympäristövalaistuksen\nerikoislaatuinen teho.\n\nKello osoitti tällöin kymmentä aamulla. Auringonsäteet osuivat melko\nviistosti laineitten pinnalle ja niiden valon hajaantuessa kuin prisman\nläpi kukat, kummut, kasviaiheet, kuoriaiset, polyypit hehkuivat\nreunoiltaan aurinkospektrin seitsemää väriä. Tämä värikylläisyys\nvaikutti ihmeeltä, se oli silmien juhlaa, vihreän, keltaisen,\npunakeltaisen, sinipunervan, indigon ja sinisen kaleidoskooppikuva,\nmielettömän maalarin koko väriasteikko! Miksen voinut ilmaista\nConseilille voimakkaita vaikutelmiani ja kilpailla hänen kanssansa\nihailevilla huudahduksilla? Miksen osannut kapteeni Nemon ja hänen\ntoverinsa lailla vaihtaa ajatuksia ennalta sovittujen merkkien avulla!\nParemman puutteessa puhelin itsekseni, huusin päätäni suojaavan\nkuparikuvun sisällä ja tuhlasin turhiin sanoihin enemmän ilmaa kuin\nkenties oli hyödyllistä. Conseil oli niin ikään pysähtynyt katselemaan\ntätä komeaa näkyä. Varmaankin hän luokitteli, yhä vain luokitteli näitä\nzoofyytti- ja nilviäislajeja. Hiekkapohja oli kirjavanaan polyyppejä ja\npiikkinahkaisia. Erimuotoiset isis-lajit, omissa oloissaan elävät\ncornularit, neitseelliset tupsu-oculinit, joita aikoinaan sanottiin\n\"valkoiseksi koralliksi\", herkkusienen kaltaiset piikkisienet,\nlihaskiekollaan maahan takertuvat merivuokot esiintyvät kuin minäkin\nkukkaisnurmikkona, silauksenaan taivaansinisten tuntosarvien kehystämät\nporpitit, hiekalla helottavat meritähdet, käsnämäiset asterohytonit,\njotka olivat kuin merenneitojen hienoa harsohuntua ja joiden helmat\nhäilähtelivät askeltemme synnyttämässä heikossa aaltoilussa. Tunsin\ntodellista surua, kun anturani murskasivat upeita nilviäislajeja, jotka\ntuhantisena laumana peittivät hiekkapohjan, keskihakuisia merisukia,\nvasarakotiloita, donakseja, jotka ovat oikeita hyppykuoriaisia,\ntrokkeja, punahiippoja, strombeja enkelinsiipineen ja muita tämän\nehtymättömän valtameren muotoja. Mutta taivalta oli tehtävä, ja me\nastelimme edelleen. Yläpuolellamme leijui laumoittain uimapolyyppejä,\nmerensinisiä tuntosarviaan hinaten, meduusoja, joiden opaaliin\nvivahtava tai vaaleanpunainen, taivaansinisten hapsikarvojen koristama\nkupupää pimitti meiltä paikoitellen auringonvalon, ja liuskameduusoja,\njotka pimeässä olisivat valaisseet tietämme fosforituikkeellaan.\n\nKaikki nämä ihmeet näin puolen kilometrin pituisella matkalla.\nPaljoakaan pysähtelemättä seurasin kapteeni Nemoa, joka viittasi minua\nkiirehtimään. Maanlaatu vaihtui pian toiseksi. Hiekkalakeutta seurasi\nsitkeä liejupohja, joka on kauttaaltaan muodostunut pii- tai\nkalkkikuoriaisista. Sitten sivuutimme levätasangon, jonka pelagista\nkasvillisuutta vesi ei vielä ollut huuhdellut pohjasta irti ja joka\nsiis rehotti yhä kaikessa runsaudessaan. Nämä tiukkakudonnaiset\nnurmikot olivat pehmeät astella ja olisivat kilpailleet kaikkein\npehmeimpien, ihmiskäden kutomien mattojen kanssa. Mutta vihannuuden\nlevitessä asteltavaksemme näimme sitä yhä myös yläpuolellamme. Meren\npinnalla kellui kevyenä kehtona meriruohoja, jotka luetaan levien ylen\nrunsaaseen heimoon ja joita tunnetaan kolmatta tuhatta lajia. Näin\npitkät kiehkurat ruskoleviä, toiset pallomaisia, toiset putkimaisia,\nlaakerileviä, rihmakuituisia cladostephuksia, merikämmekköjä, jotka\nmuistuttivat muodoltaan viuhkakaktuksia. Havaitsin, että vihreät ruohot\npysyttelivät lähempänä pintaa, punaisten kelluessa hieman syvemmällä,\nkun taas tummat tai ruskeat hydrofyytit olivat valtameren\npohjakerrosten puutarhoina ja nurmikatteena.\n\nNämä levät ovat todella luomistyön ja maailmankasvillisuuden suuri\nihme. Siihen heimoon kuuluvat maapallon pienimmät ja kookkaimmat\nkasvit. Viiden neliömillimetrin suuruiseen tilaan on näet laskettu\nsopivan neljäkymmentätuhatta pienen pientä kasviaihetta ja toisaalta on\nlöydetty ruskoleviä, joiden pituus on yli viisisataa metriä.\n\nOlimme lähteneet _Nautiluksesta_ suunnilleen puolitoista tuntia sitten.\nKello lienee ollut kaksitoista. Näin päättelin kohtisuorista\nauringonsäteistä, jotka eivät enää taittuneet. Värien taikalumous\nhävisi verkalleen, smaragdin ja safiirin valovivahdukset haihtuivat\nnäköpiiristämme. Etenimme määrämittaisin askelin, joiden kaiku tuntui\nmerkillisen voimakkaalta. Heikoinkin ääni kiiri niin nopeasti, ettei\nkorva ole sellaiseen vauhtiin tottunut maankamaralla. Vesi onkin\nparempi äänen johdattaja kuin ilma, ja ääni etenee siinä neljä kertaa\nnopeammin.\n\nTällöin maaperä alkoi viettää melko jyrkästi. Valo muuttui sävyltään\ntasaiseksi. Laskeuduimme arviolta sata metriä syvemmälle kymmenen\nilmakehän paineeseen. Mutta sukellusvarusteeni oli tehty näitä\nolosuhteita silmälläpitäen, joten en kärsinyt ollenkaan tästä\npaineesta. Tunsin vain eräänlaista jäykkyyttä sormissani ja sekin\nhankaluus hävisi nopeasti. Ruumiillista väsymystä en liioin huomannut,\nvaikka sen olisi pitänyt tuntua tällä kaksituntisella kävelymatkalla\npanssaripukuun tottumattomassa kulkijassa. Veden tukemat liikkeet\nsuoritin yllättävän helposti.\n\nKolmensadan jalan syvyyteen ehdittyäni näin vielä kerran\nauringonsäteet, vaikka heikosti. Niiden häikäisevää kirkkautta oli\nseurannut punertava hämärä, päivän ja yön himmeähkö välivaihe. Näimme\nsentään vielä riittävän selvästi liikkua, eikä meidän tarvinnut\nsytyttää Ruhmkorff-lamppuja.\n\nKapteeni Nemo pysähtyi. Hän odotti minua rinnalleen ja osoitti\nsormellaan jonkin matkan päässä häämöittävää tummaa ryteikköä.\n\nCrespon saaren metsät! päättelin itsekseni.\n\nEnkä erehtynytkään.\n\n\n\n\nVEDENALAINEN METSÄ\n\n\nOlimme siis saapuneet lähelle sitä metsää, joka varmaankin oli kapteeni\nNemon suunnattoman alueen kauneimpia. Hän piti sitä omanaan, ja\nsovellutti siihen samoja oikeuksia, joihin ensimmäiset ihmiset\nturvautuivat asutun maailman alkuaikoina. Kukapa olisikaan voinut\nkiistää häneltä tätä merenalaista omaisuutta? Kukapa toinen häntä\nrohkeampana olisi kyennyt kirves kädessä rastimaan tietä tähän sankkaan\npimentoiseen viidakkoon? Tässä metsässä kasvoi puumaisia ruohoja, ja\nastuttuamme niiden komeaan holvistoon minua oudostutti ensi näkemältä\noksien asento, jollaista en ollut siihen asti koskaan nähnyt.\n\nMikään pohjaa peittävistä ruohikoista, mikään puumaisten kasvien\ntörröttävistä haarautumista ei ulottunut, taipunut tai häilynyt\nvaakasuorassa tasossa. Kaikki kurkottivat valtameren pintaa kohden. Ei\nkuitua, ei säiettä, ei pienintäkään, joka ei olisi seissyt suorana kuin\nteräspuikko. Ruskolevät ja liaanit versoivat jäykkään, pystysuoraan\nsuuntaan siinä paineessa, joka tässä niitä luovassa ympäristössä\nvallitsi. Ne seisoivat liikkumattomina ja kun työnsin niitä kädelläni\nsyrjään, oikenivat ne heti entiseen asentoonsa. Täällä vallitsi\nkohtisuora suuntaus.\n\nTotuin pian tähän outoon asentoon ja meitä ympäröivään puolipimeään.\nMaaperä oli kivikkoista ja sen teräväsärmäisiä kivipaasia oli vaikea\nväistää. Merenalainen kasvillisuus näytti täällä jotenkin\ntäydelliseltä, rikkaammaltakin kuin pohjoisessa tai troopillisessa\nvyöhykkeessä, missä sen tuotteet ovat harvalukuisemmat. Mutta jonkin\najan kuluttua jouduin vastoin tahtoani sekoittamaan eri elinmuodot\ntoisiinsa ja pitämään zoofyyttejä hydrofyytteinä ja eläinmuotoja\nkasveina. Kukapa ei siinä erehtyisi? Kasvi- ja eläinkunta hipovat\ntoisiaan tässä merenalaisessa maailmassa!\n\nKaikki kasvikunnan tuotteet pysyttelivät maaperässä vain näennäisten\njuurien avulla. Juurettomina, vailla tukevaa runkoa, piittaamatta\nhiekasta, simpukoista, kuoriaisista, somerkivistä, jotka niitä\nkannattelevat, ne vaativat maalta vain tukea eivätkä elinvoimaa. Nämä\nkasvit ovat oman itsensä tulos, ja niiden elämän perusta on vedessä,\njoka pitää niitä pystyssä ja ravitsee. Useimmilla kasveilla oli lehtinä\nvain oudonmuotoisia liuskoja, joiden väriasteikko oli rajoitettu,\nesittäen vain ruusunpunaista, karmiinia, vihreää, oliivinväriä,\nkeltaista ja ruskeaa. Täällä näin luonnossa _Nautiluksessa_ huomaamiani\nkuivattuja näytteitä, viuhkamaisesti levinneitä riikinkukko-leviä,\njotka näyttivät kiihottavan vihuria, helakoita keramioita, laminaareja,\nkurkottamassa nuoria, syötäviä vesojaan, rihmamaisia paisuvia\nnerecystejä, joiden latvat kohosivat viidentoista metrin korkeuteen,\nkimpuiksi ryhmittyneitä paksukärkisiä acetabuleja ja joukoittain muita\npelagisia kasveja, kaikki kukinnottomia. \"Omituinen muodottomuus,\nkummallinen ympäristö\", on muuan nerokas luonnontutkija sanonut, \"missä\neläinkunta kukkii ja missä kasvikunta ei kuki!\"\n\nNäiden erilaisten, kooltaan lauhkean vyöhykkeen puita muistuttavien\npuumaisten kasvien väliin ja niiden kosteaan siimekseen oli kasaantunut\ntodellisiksi pensaikoiksi eläviä kukkia, zoofyyttijonoja, joiden\nyläpuolella monipoimuiset meandrinit helottivat, kellertäviä\ncaryofylleja läpikuultavine lonkeroineen, nurmikoksi kasvaneita\nzoanthereja ja tämän mielikuvan täydennykseksi kärpäskalat pyyhälsivät\noksalta toiselle kuin kolibriparvi, ja takkukitaiset, sälösuomuiset\nlepissacanthit, lentosimpukat ja monocentrit pyrähtivät edestämme\nliikkeelle kuin parvi kurppia.\n\nKellon osoittaessa yhtä kapteeni Nemo viittasi pysähtymään. Omasta\npuolestani olin keskeytykseen hyvin tyytyväinen, ja me heittäydyimme\npitkäksemme alarioitten muodostamaan lehtimajaan, nuolen tavoin\npystyssä törröttävien hentojen rönsyjen sekaan.\n\nLepohetki tuntui minusta suloiselta. Puuttui vain keskustelun viehätys.\nMutta oli mahdotonta puhella, yhtä mahdotonta vastailla. Siirsin ison\nkuparipääni Conseilin pään viereen. Näin kelpo toverini silmien\nkiiltävän tyytyväisyydestä, ja ilonsa ilmaisuksi hän nyökäytti mitä\nlystillisimmällä tavalla päätänsä metallikuvussaan.\n\nNeljä tuntia kestäneen kävelyn jälkeen minua oudostutti aika lailla,\nettei nälkä vaivannut ollenkaan. En osaa sanoa, mistä se johtui. Mutta\nsen sijaan tunsin voittamatonta halua nukkua, kuten käy kaikkien\nsukeltajien. Silmäni ummistuivatkin pian paksujen lasien takana, ja\nniin vaivuin vastustamattomaan horrostilaan, jonka äskeinen marssi vain\noli kyennyt estämään. Kapteeni Nemo ja hänen tanakka toverinsa, jotka\nlojuivat tässä läpikuultavassa kristallissa, näyttivät meille hyvää\nesimerkkiä.\n\nEn osaa arvioida, kuinka kauan sikeää untani oli kestänyt,\nmutta herätessäni minusta näytti, että aurinko oli painumassa\ntaivaanrannalle. Kapteeni Nemo oli jo herännyt, ja minäkin rupesin\nverryttelemään jäseniäni, mutta silloin muuan odottamaton ilmiö pani\nminut ponnahtamaan pystyyn.\n\nParin askeleen päässä minusta muuan toista metriä korkea kummituseläin,\nmerihämähäkki, tuijotti minuun luihuilla silmillään valmiina syöksymään\nkimppuuni. Vaikka varusteeni olivatkin kyllin paksut puolustamaan minua\ntuon ilkiön puraisuilta, kavahdin kauhistuneena taaksepäin. Conseil ja\n_Nautiluksen_ matruusi havahtuivat tällöin. Kapteeni Nemo osoitti\nmiehelleen tuota inhottavaa kuoriaisotusta. Pyssynperällä sivallettu\nisku nujersi sen maahan siinä samassa, ja sitten näin, kuinka\nkummituksen pelottavat raajat vääntelehtivät hirveissä kuolintuskissa.\n\nTämä tapaus pani minut ajattelemaan, että näissä pimeissä syvyyksissä\nvoi piileskellä toisia pelottavampiakin otuksia, ja ettei\nsukelluspukuni kenties kykenisikään suojaamaan minua niiden\nhyökkäyksiltä. Siihen saakka en ollut ajatellutkaan sellaista\nmahdollisuutta ja päätinkin sen vuoksi olla tästä lähin varuillani.\nArvelin muuten, että äskeinen levähdys merkitsi kävelyretken\npäätekohtaa. Mutta erehdyin. Sen sijaan että olisi pyörretty takaisin\n_Nautilukselle,_ kapteeni Nemo jatkotkin rohkeaa taivallustaan.\n\nMaaperä vietti edelleen, sen kaltevuus jyrkkeni yhä, ja me painuimme\nyhä syvemmälle. Kello kolmen tienoissa jouduimme ahtaaseen korkeitten\nkallioseinien väliin kovertuneeseen solaan arviolta sadanviidenkymmenen\nmetrin syvyyteen. Kojeittemme erikoislaadun turvin olimme ylittäneet\nyhdeksälläkymmenellä metrillä sen rajan, jonka luonto tuntui panneen\nkaikille ihmisten tekemille merenalaisille löytöretkille.\n\nSanoin sataviisikymmentä metriä, vaikken voinutkaan millään kojeella\nmitata tätä välimatkaa. Mutta tiesin, että kirkkaimmissakaan merissä\nauringonsäteet eivät voi tunkeutua syvemmälle. Ja juuri tällöin pimeys\nmuuttui täydelliseksi. Esineitä ei erottanut enää kymmenen askeleen\npäästä. Kuljin haparoiden eteenpäin. Mutta äkkiä näin kirkkaasti\nvalaisevan tuikkeen. Kapteeni Nemo oli pannut sähkölaitteensa\ntoimimaan. Hänen seuralaisensa teki samoin. Conseil ja minä noudatimme\nheidän esimerkkiään. Väänsin ruuvia, jolloin induktiojohto yhtyi\nlasikierukkaan. Neljän lamppumme hohde valaisi merta\nkahdenkymmenenviiden metrin laajuiselta alalta.\n\nKapteeni Nemo tunkeutui yhä syvemmälle metsän uumeniin. Puumainen\nkasvillisuus kävi vielä heikommaksi. Huomasin kasvikunnan edustajien\nhäviävän nopeammin kuin eläinmaailman. Pelagisia kasveja ei näkynyt\nenää jo karuksi muuttuneella maaperällä, mutta zoofyyttejä,\nniveleläimiä, nilviäisiä ja kaloja esiintyi yhä runsain määrin.\n\nTulin ajatelleeksi, että Ruhmkorff-kojeitten valon pitäisi oikeastaan\nhoukutella lähellemme synkkien syvyyksien asukkaita. Mutta mikäli niitä\noli, ne pysyttelivät valitettavan kaukana metsästäjästä. Monesti näin\nkapteeni Nemon pysähtyvän ja kohottavan pyssyn poskelleen. Tähdättyään\nhetkisen hän kuitenkin heitti ampumisen sikseen ja jatkoi kulkuaan.\n\nVihdoin kello neljän tienoissa tämä ihmeellinen retki päättyi.\nEdessämme kohosi komea kallioseinä, jättiläismäisten kivipaasien\nkasautuma, suunnaton graniittipinta, jossa näkyi pimeitä onkaloita,\nmutta ei ainoatakaan kiivettäväksi sopivaa ulkonemaa.\n\nSiinä oli Crespon saaren rantakallio, maata.\n\nKapteeni Nemo pysähtyi äkkiä. Hän viittasi meitäkin pysähtymään, ja\nvaikka olinkin perin halukas yrittämään kiipeämistä, täytyi minun\npysähtyä. Tähän loppui kapteeni Nemon alue. Hän ei halunnut astua\nvaltakuntansa rajan yli. Tuolla puolen oli se maapallon osa, jota hänen\njalkansa ei saanut tallata.\n\nNyt alkoi paluu. Kapteeni Nemo asettui pienen joukkonsa etunenään ja\nvalitsi suunnan empimättä. Olin huomaavinani, ettemme nyt marssineet\nsamaa tietä palataksemme _Nautilukseen._ Uusi tie, hyvin jyrkkä ja\nsikäli työläs kulkea, kohosi selvästi merenpinnalle päin. Mutta nousu\nylempiin vesikerroksiin ei tapahtunut niin äkkiä, että paine olisi\nvähentynyt liian nopeasti, mikä olisi aiheuttanut elimistöllemme\nvakavia vaurioita ja sisäisiä, vaikeita vammoja, kuten usein käy\nsukeltajille. Alkoi tulla jälleen valoisaa. Kun aurinko oli laskenut\nmelko matalalle, näyttäytyi esineissä jälleen valon hajaantumisen\nsynnyttämä spektrireuna.\n\nKymmenen metrin syvyydessä liikuimme kaikenlaisten pikku kalojen\nkeskellä, joita oli tiheämmässä kuin taivaan lintuja, ja jotka\nkiitivätkin nopeammin, mutta pyssynluodille soveliasta vedenriistaa ei\nollut vielä osunut tiellemme.\n\nMutta äkkiä näin kapteenin aseen kohoavan tähtäysasentoon ja\nsuuntautuvan pensaikossa liikkuvaan otukseen. Ase laukesi, kuulin\nheikkoa suhinaa, ja ammuttu eläin putosi parin askeleen päähän meistä.\n\nSe oli komea merisaukko, vedeneläjä, ainoa nelijalkainen, joka asustaa\nyksinomaan vedessä. Tämä puolentoista metrin pituinen peto oli\nvarmaankin hyvin kallisarvoinen saalis. Sen selkäpuolelta\nkastanjanruskea ja vatsapuolelta hopeanhohtava nahka oli sitä ihanaa\nturkistavaraa, joka on hyvin kysyttyä Venäjän ja Kiinan markkinoilla.\nKarvan hienous ja välke takasi sen arvoksi vähintään kaksituhatta\nfrangia. Ihastelin kauan tuota omituista imettäväistä, jonka pyöreässä\npäässä on lyhyet korvat, pyöreät silmät ja valkoiset kissanviikset ja\njolla on kynnelliset räpyläjalat ynnä tupsumainen häntä. Tämä\nkalastajien vainoama ja pyydystämä kallisarvoinen petolaji käy yhä\nharvinaisemmaksi, ja se onkin vetäytynyt Tyynen meren pohjoisosiin,\nmissä se todennäköisesti pian häviää sukupuuttoon.\n\nKapteeni Nemon seuralainen nosti otuksen olalleen, ja sitten jatkettiin\ntaas matkaa.\n\nKokonaisen tunnin taivalsimme laakeaa hiekkatasankoa. Toisin paikoin se\nkohosi kaksi metriä merenpinnan alapuolelle. Silloin havaitsin\nvedenkalvossa selvän heijastuskuvamme ylösalaisin kääntyneenä ja päämme\npäälle ilmestyi toinen miesjoukko, joka tarkalleen matki liikkeitämme\nja eleitämme, paitsi että se kulki pää alaspäin ja jalat ilmassa.\n\nMuuten näytti paksuja pilviä kasaantuvan ja haihtuvan nopeasti meren\npinnalla, mutta tarkemmin harkitessani käsitin, että nuo luulotellut\npilvet olivatkin vain pitkien pohjalaineitten erivahvuisia harjoja.\nOlinpa huomaavinani myöskin lakkapäitä, joita murtuneesta aallosta\npärskähteli pinnalle. Ne saattoivat olla myöskin isojen lintujen\nvarjoja, kun ne liihoittelivat päämme päällä ja sipaisivat nopeasti\nsiivellään vedenkalvoa.\n\nSilloin jouduin näkemään kauneimman laukauksen, mikä milloinkaan on\nvavahduttanut metsästäjän sydäntä. Muuan iso, leveäsiipinen lintu\nlähestyi leijuen meren pintaa selvästi näkyvänä. Kapteeni Nemon\nseuralainen tähtäsi ja ampui, kun lintu oli vain parin kolmen metrin\npäässä laineilta. Otus putosi kuolleena mereen ja painui suoraan\ntaitavan metsästäjän eteen, joka korjasi sen talteen. Lintu oli\nalbatrossi, lajinsa kaunein yksilö, pelagisten lintujen komea edustaja.\n\nTämä välikohtaus ei keskeyttänyt matkaamme. Pari tuntia marssimme\nmilloin hiekkatasankoa, milloin työläästi vaellettavaa lakeutta.\nSuoraan sanoen en olisi jaksanut enää kauempaa, mutta silloin huomasin\nvalontuikkeen, joka noin puolen kilometrin päässä rikkoi veden\npimennon. Se oli _Nautiluksen_ valosuihku. Vielä kymmenkunta minuuttia,\nja me olisimme perillä. Silloin saisin hengittää täysin keuhkoin, sillä\nminusta tuntui, että säiliössäni oli ilma jo lopen köyhää hapesta.\nMutta en osannut ottaa lukuun tapahtumaa, joka hieman viivästyttäisi\nsaapumistamme.\n\nOlin jättäytynyt parikymmentä askelta taemmaksi. Silloin näin kapteeni\nNemon syöksyvän minua kohden. Jäntevällä kädellään hän painoi minut\nmaahan. Hänen seuralaisensa teki saman tempun Conseilille. Ensin en\ntiennyt mitä ajatella tästä äkillisestä hyökkäyksestä, mutta rauhoituin\nheti huomatessani kapteeninkin heittäytyneen vierelleni\nliikkumattomaksi.\n\nViruin siis pohjalla ajokasmättäitten suojassa. Kohottaessani hieman\npäätäni näin suunnattomien möhkäleitten kiitävän kohisten ohitseni\nvalaisten tienoon fostorimaisella hohteella.\n\nVeri hyytyi suonissani! Tunsin hätyyttäjämme pelottaviksi haikaloiksi.\nSiinä liikkui pari tintorettoa, hirvittäviä petokaloja, joilla on\nsuunnaton pyrstö, tuijottava, lasimainen katse ja joiden turvan\npielissä olevista rei'istä erittyy fosforinhohteista kinaa. Tulta\nsuitsevia kummituksia, jotka voivat kokonaisen ihmisen rautaisilla\nleuoillaan rusentaa! En tiedä, ajatteliko Conseil niiden luokittamista,\nmutta minä puolestani tarkkasin niiden hopeanvalkoista vatsaa,\npelottavaa, hampaitten täyttämää kitaa melko vähän tieteelliseltä\nkannalta ja pikemminkin uhrina kuin luonnontutkijana.\n\nKaikeksi onneksi nämä raatelevat pedot näkevät huonosti. Ne sujahtivat\nohi meitä huomaamatta, sipaisten meitä ruskeahkoilla evillään, ja näin\nme vältimme kuin ihmeen avulla vaaran, joka ihan varmasti oli\nuhkaavampi kuin tiikerin tapaaminen keskellä aarniometsää.\n\nSitten saavuimme _Nautiluksen_ kupeelle sähkövalon opastamina. Ulko-ovi\noli jäänyt avoimeksi ja kapteeni Nemo sulki sen heti kun olimme\nastuneet ensimmäiseen komeroon. Sitten hän painoi erästä nappia. Kuulin\npumppujen työskentelevän laivan sisäosissa, tunsin veden laskevan\nympärilläni, ja muutaman hetken perästä koppi oli aivan tyhjä. Sisäovi\navautui ja me siirryimme pukuhuoneeseen.\n\nSukeltajanpuvut riisuttiin vaivalloisesti yltämme, ja lopen uupuneena,\nväsymyksen ja uneliaisuuden näännyttämänä hoipuin hyttiini yhä vielä\nihmetellen äskeistä merenalaista seikkailuretkeä.\n\n\n\n\nKUUSITOISTATUHATTA KILOMETRIÄ TYYNEN MEREN ALITSE\n\n\nSeuraavana aamuna, marraskuun 18. päivänä, olin jo täysin toipunut\neilispäivän rasituksista ja nousin kävelykannelle juuri kun\n_Nautiluksen_ yliperämies lausui tavanomaiset sanansa. Juolahti\nmieleeni, että hänen lauseensa oli tilannetiedotus tai oikeammin, että\nse merkitsi: \"Mitään ei näkyvissä.\"\n\nMeri oli tosiaankin autio, ei vilahdustakaan purjeista näköpiirissä.\nCrespon saaren kunnaat olivat kadonneet yön aikana. Meri, joka imee\nprisman muut värit paitsi sinistä, heijasti sineä kaikilla suunnilla ja\npuki kaikki ihmeelliseen indigoverhoon. Leveäraitainen, tasainen läike\nilmestyi keinuville aalloille.\n\nIhastelin tätä suurenmoista näkyä, kun kapteeni Nemo tuli paikalle. Hän\nei ollut huomaavinaan minua ja alkoi tehdä tähtitieteellisiä\nhavaintoja. Siitä puuhasta selvittyään hän meni nojaamaan\nheijastuskopin seinämää vasten ja suuntasi tarkkaavan katseensa\nvaltameren äärettömille lakeuksille.\n\nSillä välin oli kannelle noussut parisenkymmentä _Nautiluksen_\nmerimiestä, kaikki voimakasta, rotevaa väkeä. He tulivat kokemaan\nverkkoja, jotka oli yöllä heitetty mereen. Nämä merimiehet edustivat\nselvästi eri kansallisuuksia, vaikka kaikissa ilmenikin eurooppalaisen\nrodun leima. Ellen erehdy, olin tuntevinani irlantilaisia,\nranskalaisia, jonkun slaavin ja yhden kreikkalaisen. Miehet olivat\nmuuten niukkasanaisia ja puhuivat keskenään vain sitä outoa murretta,\njonka alkuperää en voinut edes kuvitella. Minun ei kannattanut kysellä\nheiltä mitään.\n\nVerkot vedettiin kannelle. Ne olivat eräänlaisia naarahaaveja,\njollaisia käytetään Normandian rannikolla, avaria rysiä, joita kelluva\npoikkipuu ja verkon sisäsilmiin pujotettu vanne pitävät raollaan. Nämä\nrautakintaillaan liukuvat rysät lakaisivat valtameren pohjaa ja\nkeräsivät sisäänsä kaikki niiden tielle osuneet meren antimet. Tänä\npäivänä niihin oli kasaantunut näiden kalaisten vesien omituisia\nnäytteitä, taskurapuja, jotka koomillisten liikkeittensä vuoksi\nvoisivat kelvata ilveilijäin maailmaan, mustia, tuntosarvien somistamia\ncommersoneja, aaltoviivaisia punaraitaisia sarvikaloja, puolikuun\nmuotoisia möhkäkaloja, joiden sappi on äärettömän kitkerää, eräitä\noliivinvihreitä nahkiaislajeja, hopeasuomuisia makrorinkkeja,\ntrichiureja, joiden sähköiskut ovat yhtä voimakkaat kuin\nsähköankeriaan tai sähkörauskun, ruskeitten poikkijuovien koristamia\nsuomu-notoptereja, vihertäviä turskakaloja, monenmonia gobie-lajeja\nym., joukossa hieman kookkaampiakin, kuten metrin pituinen, isopäinen\ncaranx-makrilli, kauniita boniittimakrilleja, sinivivahteisia ja\nhopeanheleitä, ja kolme komeaa tonnikalaa, joiden nopealiikkeisyys ei\nollut pelastanut niitä nuotan kahmaisulta.\n\nSaaliin painon arvioin yli tuhanneksi naulaksi. Se oli hyvä, mutta ei\nyllättävä tulos. Nämä nuotat laahautuvat vedessä monen tunnin ajan ja\nkaappaavat punosvankilaansa kokonaisen vesieläimistön. Meiltä ei siis\npuuttuisi hyvänlaatuisia elintarpeita, sillä _Nautiluksen_ kulkunopeus\nja sähkövalon houkutusvoima uudistaisivat varaston tarpeen mukaan.\n\nNämä erilaiset meren antimet syydettiin tuota pikaa kansiluukusta\nruokasäiliöihin, toiset syötäväksi tuoreena, toiset säilöön pantavaksi.\n\nKun kalastuspuuhasta oli selvitty ja ilmasäiliöt täytetty, arvelin\n_Nautiluksen_ ryhtyvän jatkamaan merenalaista matkaansa ja\nvalmistauduin jo laskeutumaan hyttiini, mutta silloin kapteeni Nemo\nkääntyi minuun päin ja sanoi enemmittä valmisteluitta:\n\n-- Silmäilkää tätä valtamerta, herra professori, ja myöntäkää, että se\non luotu todellista elämää varten. Eikö sillä ole vihan ja hellyyden\nhetkiä? Eilen se kävi nukkumaan kuten mekin, ja tänään se herää\nrauhallisen yön jälkeen.\n\nEi hyvää huomenta, ei hyvää iltaa! Olisi voinut luulla, että tuo\nomituinen mies vain jatkoi aikaisemmin aloittamaamme keskustelua.\n\n-- Katselkaa, hän pitkitti, -- se havahtuu auringon hyväilyyn. Sen\nelämä uusiintuu päivittäin. Sen elimistön toimintaa on huvittava\ntutkia. Sillä on valtimo, verisuonet ja nytkähtelevät lihakset. Olen\nsamaa mieltä kuin Maury, joka on keksinyt siinä samanlaisen kiertokulun\nkuin on eläimissä verenkierto.\n\nKapteeni Nemo ei varmaankaan odottanut minulta vastauksia ja minusta\ntuntui tarpeettomalta sanoa hänelle: \"niinpä kyllä\" tai \"ihan varmasti\"\ntai \"olette oikeassa\". Hän puhelikin itsekseen, vaieten pitkäksi\ntuokioksi jokaisen lauseensa jälkeen. Se oli ääneen lausuttua\nmietiskelyä.\n\n-- Niin, hän virkkoi, -- valtameressä tapahtuu todellinen kiertokulku,\nja saadakseen sen syntymään Luojan on tarvinnut vain monistaa siinä\nlämpö, suola ja mikroskooppiset eliöt. Lämpö aiheuttaa eri\ntiheysasteet, jotka puolestaan synnyttävät veden vuorottaiset liikkeet.\nHaihtuminen, jota ei tapahdu ollenkaan napavyöhykkeellä, mutta joka on\nerittäin tehokas päiväntasaajan seuduilla, saa aikaan alituisen vaihdon\ntrooppisten ja napaseutujen vesien välillä. Minä olenkin huomannut tuon\nylhäältä alas ja alhaalta ylös käyvän virtauksen, joka on valtameren\nselvää hengitystä. Olen nähnyt merenpinnalla lämmenneen vesimolekyylin\npainuvan syvyyksiin, saavuttavan suurimman tiheytensä neljässä\nlämpöasteessa, jäähtyvän vielä jonkun verran, tulevan kevyemmäksi ja\nkohoavan pinnalle takaisin. Navalla saatte havaita tämän ilmiön\nseuraukset ja pääsette kokemaan, miksi kaikkea harkitsevan luonnon\nsäätämän lain mukaan jäätyminen ei voi milloinkaan tapahtua muualla\nkuin pinnalla.\n\nKapteeni Nemon lopetellessa lausettaan ihmettelin itsekseni: Navalla!\nVäittääkö tuo uhkarohkea mies voivansa viedä meidät sinne saakka?\n\nKapteeni oli vaiennut ja silmäili nyt elementtiä, jota hän oli tutkinut\nnäin juurtajaksain ja hellittämättä. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Meressä on suoloja runsaat määrät, herra professori. Jos\nkerättäisiin kaikki mereen liuennut suola, saataisiin lähes kolmensadan\nmiljoonan kuutiokilometrin suuruinen suolamöhkäle, joka maapallolle\nlevitettynä muodostaisi kymmenen metriä korkean kerroksen. Älkää\nluulko, että suolan esiintyminen on vain luonnon oikkua. Ei. Se tekee\nmeriveden haihtumiskyvyn heikommaksi ja estää tuulia riistämästä\nmerestä liian suuria höyrymääriä, jotka jähmettyessään peittäisivät\nlauhkeat vyöhykkeet veden paisumustulvaan. Suunnaton säätäjä,\ntasapainon määrääjä maapallon yleisessä taloudessa!\n\nKapteeni Nemo vaikeni, nousi ja asteli jonkin aikaa kävelykannella.\nSitten hän palasi luokseni ja virkkoi:\n\n-- Yhtä tärkeä tehtävä on suotu infusoorioille, niille biljoonille\npikkueliöille, joita on yhdessä pisarassa miljoonittain ja yhdessä\nmilligrammassa kahdeksansataatuhatta. Ne imevät itseensä meren suolaa,\nkäyttävät veden kiinteitä aineksia ja oikeina kalkkimantereitten\nrakentajina luovat erilaisia koralleja. Kivennäisaineksestaan\nvapautunut vesipisara kevenee, kohoaa pinnalle, imee itseensä\nhaihtumisesta erittyneitä suoloja, tulee raskaammaksi, painuu\nsyvemmälle ja tuo pikkueliöille uutta ainesta sulatettavaksi. Siitä\njohtuu ylös- ja alaspäin suuntautuva kaksoisvirta, alituinen liike,\nalituinen elämä, kiinteämpi kuin mannermaalla, rehevämpi, loputtomampi,\nrehoittaen kaikissa valtameren osissa, siinä ympäristössä, joka on\nihmiselle kuoleman valtakunta, mutta elämän kehto lukemattomille\neläimille -- ja minulle.\n\nPuhuessaan kapteeni innostui, ja hänen sanansa liikuttivat mieltäni\nsyvästi.\n\n-- Se se onkin todellista elämää! hän jatkoi. -- Ja minä kuvittelen\nvoitavan rakentaa joskus vedenalaisia siirtoloita, meren asumuksia,\njotka _Nautiluksen_ tavoin kohoavat aamuisin pinnalle hengittämään,\nvapaita kaupunkeja, mikäli sellaisia on, riippumattomia keskuksia! Ja\nsittenkin, kukapa tietää, eikö joku yksinvaltias...\n\nKapteeni Nemo keskeytti lauseensa voimakkaaseen käden huitaisuun.\nSitten kuin karkoittaakseen jonkin ikävän ajatuksen hän kysyi minulta\näkkiä:\n\n-- Herra Aronnax, tiedättekö, kuinka syvä valtameri on?\n\n-- Tiedän vain sen, kapteeni, mitä suuret mittaukset ovat saaneet\nselville.\n\n-- Voitteko mainita niistä jotakin, jotta saisin tarpeen tullen ne\ntodeta?\n\n-- Joitakin numerotietoja muistan. Ellen erehdy, on Atlantin\npohjoisosien keskisyvyydeksi havaittu kahdeksantuhattakaksisataa metriä\nja Välimeren kaksituhattaviisisataa metriä. Atlantin eteläosissa\n35:nnellä leveysasteella tehdyt tarkat mittaukset ovat antaneet\ntulokseksi kaksitoistatuhatta, neljätoista tuhattayhdeksänkymmentäyksi\nja viisitoistatuhatta sataneljäkymmentäyhdeksän metriä. Jos kuvitellaan\nmerenpohja tasoitetuksi, tulisi meren keskisyvyydeksi noin seitsemän\nkilometriä.\n\n-- Hyvä on, herra professori, vastasi kapteeni Nemo, -- toivoakseni\nvoimme näyttää teille jotakin parempaa. Osoitan teille piakkoin, että\nkeskisyvyys tässä Tyynen meren osassa on vain neljätuhatta metriä.\n\nTämän sanottuaan kapteeni Nemo siirtyi kansiluukulle ja katosi\nportaille. Minä seurasin häntä ja menin hyttiini. Potkuri pantiin heti\nkäyntiin, ja loki osoitti tuntinopeudeksi kaksikymmentä meripenikulmaa.\n\nSeuraavina päivinä ja viikkoina kapteeni Nemo näyttäytyi perin harvoin.\nTapasin hänet joskus kuin sattumalta. Yliperämies kävi säännöllisesti\nmerkitsemässä karttaan asemamme, joten saatoin joltisenkin tarkoin\nseurata _Nautiluksen_ matkaa.\n\nConseil ja Ned Land viettivät pitkät rupeamat minun seurassani. Conseil\noli kertonut ystävälleen eräretkemme ihmeistä, ja kanadalainen\npahoitteli, kun ei ollut liittynyt seuraamme. Mutta minä toivoin, että\ntulisi uusi tilaisuus päästä retkeilemään valtamerien metsissä.\n\nMiltei joka päivä ison salongin ikkunaluukut avattiin moneksi tunniksi,\nemmekä väsyneet katselemaan meren salaperäistä maailmaa.\n\n_Nautiluksen_ yleissuunta oli kaakkoinen, ja alus pysytteli sadan ja\npuolentoista sadan metrin syvyydessä. Mutta eräänä päivänä jostakin\nminulle käsittämättömästä oikusta se työntyi viistotasojensa avulla\nvinosti alaspäin ja painui kahdentuhannen metrin syvyyteen.\nLämpömittari näytti tällöin 4 astetta lämmintä, jollainen lämpömäärä\nnäyttää näissä syvyyksissä olevan sama kaikilla leveysasteilla.\n\nMarraskuun 26. päivänä kello kolme aamulla _Nautilus_ katkaisi Kravun\nkääntöpiirin 172:nnen pituusasteen kohdalla. Marraskuun 27. päivänä se\nsivuutti Sandwich-saariryhmän, missä kuuluisa Cook sai surmansa\nhelmikuun 14. päivänä 1779. Olimme silloin edenneet lähtökohdastamme\nyhdeksäntoistatuhattaviisisataa kilometriä. Kun aamulla nousin\nkävelykannelle, näin kahden meripenikulman päässä tuulen alla Havaijin,\nsaariryhmän huomattavimman saaren. Erotin selvästi sen viljellyn\nrantaosan, vuorijonot, jotka kulkevat rannan suuntaan, ja sen\ntulivuoret, joista mahtavin, Mauna Kea, kohoaa viidentuhannen metrin\nkorkeuteen. Näiltä aluevesiltä nuotat saalistivat monien\nkalanäytteitten ohella myöskin flabellarioita, kummanlaisiksi\nkäpristyneitä polyyppejä, joita tapaa erikoisen runsaasti näissä\nvaltameren osissa.\n\n_Nautiluksen_ suunta pysyi yhä kaakkoisena. Päiväntasaajan poikki\nkuljettiin joulukuun 1. päivänä 142:nnen pituusasteen kohdalla ja saman\nkuun 4:ntenä, nopean matkan jälkeen, jolloin ei sattunut mitään\nmainittavampaa, sivuutettiin Marquesas-saaret. Kolmen penikulman\npäässä, 80° 57' eteläistä leveyttä ja 139° 32' läntistä pituutta, näin\ntämän Ranskan hallussa olevan saariryhmän tärkeimmän saaren, Nukahivan,\nMartin-nimisen kärjen. Erotin vain metsän peittämät vuoret, jotka\nkuvastuivat näköpiiriä vasten, sillä kapteeni Nemo ei halunnut lähestyä\nmaita. Näillä vesillä saatiin nuottaan kauniita kalalajeja,\nchoryphenejä, joilla on taivaansiniset evät ja kullankeltainen pyrstö\nja joiden liha on vertaistaan vailla, miltei suomuttomia, mutta\nmaultaan herkullisia hologymnoseja, luuleukaisia ostorhinkkeja,\nkellahtavia makrillin veroisia thasardeja, yleensä kaloja, joita kyllä\nkannatti lajitella laivan ruokasäiliöön.\n\nSivuutettuamme nämä Ranskan lipun suojaamat kauniit saaret, _Nautilus_\nkulki joulukuun 4. ja 11. päivän välisenä aikana lähes kaksituhatta\nmeripenikulmaa. Tämän matkan merkittävimpänä seikkana mainittakoon,\nettä tapasimme suunnattoman parven kalmareja, omituisia nilviäisiä,\njotka ovat läheistä sukua mustekaloille. Ranskalaiset kalastajat\nnimittävät niitä \"sarvipäiksi\". Ne kuuluvat pääjalkaisten luokkaan ja\nkaksikiduksisten heimoon mustekalojen ja argonauttien mukana. Näitä\nmerieläimiä tutkivat eritoten vanhanajan luonnontieteilijät, ja niistä\nsaivat Ateenan torin kaunopuhujat monen monta vertauskuvaa ja äveriäät\nkansalaiset pöydälleen suurenmoisia ruokalajeja, mikäli on uskomista\nennen Gallienusta eläneen kreikkalaisen lääkärin Atenaioksen sanoihin.\n\nJoulukuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä _Nautilus_ tapasi tämän öisin\nliikuskelevan nilviäislauman. Niitä oli miljoonittain. Ne olivat\nmatkalla lauhkeasta vyöhykkeestä lämpöisempään ja kulkivat sillien ja\nsardiinien vanavedessä. Paksujen kristallilasien takaa katselimme, kun\nne uivat takaperin tavattoman nopeasti liikkumisputkensa avulla,\ntavoitellen kaloja ja nilviäisiä, ahmien pienempiään ja joutuen\nisompien saaliiksi ja häilytellen uskomattomassa rykelmässä kymmentä\njalkaansa, jotka luonto oli sijoittanut niiden päähän kuin joksikin\npullottavista käärmeistä muodostuneeksi tukkalaitteeksi. Nopeakulkuinen\n_Nautilus_ kiiti monta tuntia tässä nilviäislaumassa ja nuotat\nsaalistivat niitä suunnattomat määrät. Niiden joukossa näin kaikki ne\nyhdeksän lajia, jotka d'Orbigny on luokitellut tämän suvun Tyynen meren\nedustajiksi.\n\nTällä matkalla meri siis tarjosi taukoamatta suurimmat ihmeensä\nkatseltavaksi. Se esitti loputtomasti uusia muotoja. Se muutti\nnäyttämöasetusta ja koristelua silmiemme nautinnoksi, ja meidät oli\nkutsuttu, ei ainoastaan ihastelemaan Luojan töitä itse vedessä, vaan\nlisäksi tunkeutumaan valtameren pelottavimpiin salaisuuksiin.\n\nJoulukuun 11. päivänä istuin isossa salongissa lukemassa. Ned Land ja\nConseil katselivat kirkkaaksi valaistua vettä raollaan olevista\nikkunaluukuista. _Nautilus_ lojui liikkumattomana. Sen vesisäiliöt\nolivat täynnä. Se oli tällöin tuhannen metrin syvyydessä, valtamerien\nharvaan asutulla alueella, missä vain jotkut isot kalat käväisevät.\n\nLuin tällöin Jean Macen huvittavaa teosta. _Vatsan palvelijat_, ja\nnautin sen nerokkaista käänteistä, kun Conseil tuli keskeyttämään\nlukemiseni.\n\n-- Haluaisiko herra tulla hetkeksi tänne? hän sanoi omituisella\näänellä.\n\n-- Mitä siellä on, Conseil?\n\n-- Herra katsokoon itse.\n\nNousin ja lähdin ikkunan ääreen.\n\nKirkkaassa sähkövalossa joku suunnaton, tumma, liikkumaton möhkäle\nriippui vedessä. Silmäilin sitä tarkasti ja koetin päästä selville tuon\njättimäisen valaseläimen laadusta. Mutta äkkiä välähti aivoissani muuan\najatus.\n\n-- Laiva! huudahdin.\n\n-- Niin on, vastasi kanadalainen, -- rikinsä menettänyt, pohjaan\nuponnut laiva!\n\nNed Land ei erehtynyt. Edessämme virui muuan alus, jonka katkenneet\nvantit riippuivat vielä sinkilöissään. Runko näytti olevan yhä hyvässä\nkunnossa ja haaksirikko tapahtuneen muutama tunti sitten. Kolme parin\njalan korkuista maston tynkää todisti, että laivan tuhon syynä oli\nollut taklauksen menetys. Mutta maaten kyljellään se oli täyttynyt, ja\nse lojui yhä vasemmalle kallellaan. Surullinen näky tämä aaltoihin\nvaipunut hylky, mutta sitäkin murheellisempaa oli nähdä ihmisruumiita,\njotka köysiin sidottuina viruivat sen kannella! Laskin niitä neljä --\nneljä miestä, joista yksi seisoi ruorirattaan edessä. Viidentenä oli\nnaishenkilö, puoli ruumista ulkona perähytin kattoaukosta, pidellen\nlasta sylissään. Nainen oli nuori. _Nautiluksen_ kirkkaassa valossa\nsaatoin erottaa selvästi hänen kasvonsa, joita vesi ei vielä ollut\nturmellut. Kaikkensa ponnistaen hän kohotti päänsä päälle lasta, pikku\nraukkaa, joka oli kietonut kätösensä äidin kaulaan! Neljän merimiehen\nasento oli pöyristyttävä, sillä he olivat käpertyneet suonenvedon\ntapaisiin ponnisteluihin ja kuolleet yrittäessään turhaan vapautua\nköysistä, joilla heidät oli sidottu laivaan. Muita tyynempänä, kasvot\nkirkkaina ja kalvaina, harmahtava tukka otsalle valahtaneena, käsi\ntiukasti puristaen ruoriratasta perämies näytti yhä ohjaavan\nhaaksirikkoutunutta kolmimastoaan valtameren syvyyksissä!\n\nMikä näky! Seisoimme mykkinä. Sydän jyskytti katsellessamme tuota\nhylkyä, joka oli kuin valokuvattu viimeisellä hetkellään!\n\nKun ankkuriköyden varassa kelluva _Nautilus_ liukui uponneen laivan\nohi, näin vilaukselta sen perälaudassa sanat:\n\n    FLORIDA, SUNDERLAND.\n\n\n\n\nVANIKORO\n\n\nTämä kauhunäky ennusti _Nautiluksen_ tapaavan matkallaan\nmuitakin merionnettomuuksien todistuksia. Jouduttuamme samoamaan\nvilkasliikkeisillä kulkuväylillä näimme näet usein vesirajassa lahoavia\nlaivanrunkoja ja syvemmällä pohjassa tykkejä, luoteja, ankkureita,\nkettinkejä ynnä tuhansittain muita ruosteen jäytämiä rautaesineitä.\n\nYhä kiitäen _Nautiluksen_ mukana, missä elimme kuin ulkomaailmasta\neristetyt vangit, näimme joulukuun 11. päivänä Paumotun saariryhmän,\nBougainvillen \"Vaaralliset saaret\", jotka lähes kahdentuhannen\nkilometrin pituisena jonona ulottuvat itäkaakosta länsiluoteeseen\n15° 30' ja 23° 50' eteläisen leveysasteen ja 125° 30' ynnä 151° 30'\nläntisen pituusasteen rajoittamalla alueella Ducien saaresta Lazarefin\nsaareen. Tämän saariston pinta-ala on noin kuusituhatta neliömetriä ja\nsiihen kuuluu kuutisenkymmentä saariryhmää, mm. Gambierin saaret, jotka\nRanska on ottanut suojelukseensa. Ne ovat kaikki korallisaaria. Hidas,\nmutta tasaisesti jatkuva, polyyppien työskentelyn aiheuttama maan\nkohoaminen yhdistää ne joskus toisiinsa. Näin muodostunut uusi saari\nliittyy sitten naapurisaaristoihin ja viides mannermaa ulottuu silloin\nUudesta Seelannista ja Uudesta Kaledoniasta Marquesas-saariin asti.\n\nEsittäessäni eräänä päivänä tämän kuvitelman kapteeni Nemolle hän\nvastasi kylmäkiskoisesti:\n\n-- Maa ei kaipaa uusia mantereita, vaan uusia ihmisiä!\n\nSattumalta _Nautilus_ osui sivuuttamaan Clermont-Tonnerren,\njoka on merkillisimpiä saaria tässä _Minervan_ kapteenin Bellin vuonna\n1822 löytämässä ryhmässä. Pääsin siis läheltä tutkimaan sitä\nmadrepora-korallien rakennetta, jonka tuloksia tämän valtameren\nsaaret ovat.\n\nMadreporia ei saa sekoittaa muihin koralleihin. Niitä peittää\nkalkkikuoren kattama kudos, ja niiden rakenteen erilaisuus on saanut\nmaineikkaan opettajani, Milne Edwardsin, luokittamaan ne viiteen\nryhmään. Niitä pikku eliöitä, jotka rakentavat tällaista\npolyyppirunkoa, asustaa tuhansin miljoonin solukkojensa pohjalla.\nNiiden kalkkieritteistä sitten syntyy kallioita, särkkiä, luotoja,\nsaaria. Toisinaan ne muodostavat pyörörenkaan, jonka sisälle jää allas\ntai pikku järvi, ja siitä on aukkoja johtamassa avomereen. Toisinaan\nniistä syntyy särkkävalleja, joita tapaa Uuden Kaledonian rannoilla\nja eräitten Paumotu-saarten ympärillä. Toisin paikoin, kuten\nReunion-saarilla ja Mauritiuksen lähistöllä, takkuiset särkät kohoavat\nkorkeiksi kallioseiniksi, joiden vieressä valtameri on huomattavan\nsyvä.\n\nSivuuttaessamme Clermont-Tonnerren vain parin kolmen kaapelinmitan\npäästä sain tilaisuuden ihastella näiden mikroskooppisten ahertajien\njättimäistä aikaansaannosta. Saaren kallioseinät olivat erikoisten\nmadreporalajien, milleporien, poriittien, asterien ja meandrinien,\ntyötä. Nämä polyypit kehittyvät varsinaisesti meren alati kuohuilevissa\npintakerroksissa, joten rakennustyö alkaa siis ylhäältä päin ja painuu\nverkalleen syvemmälle rakennuskuonan kasaantuessa yhä paksummaksi. Se\non muuten Darwinin atollien kehittymistä selvittelevä teoria -- minun\nkäsittääkseni etevämpi sitä teoriaa, jonka mukaan madreporien\ntyöskentelyn pohjana ovat merenalaiset vuorenhuiput tai tulivuoret,\njoiden laki ulottuu parin kolmen jalan päähän merenpinnasta.\n\nPääsin tarkastamaan näitä kummallisia seinämiä varsin läheltä, sillä\nniiden kupeella pohjausnauha näytti yli kolmensadan metrin syvyyttä ja\naluksemme sähkösuihku pani tuon välkkyvän kalkkipinnan kipunoimaan.\nConseil kysäisi, kauanko näiden jättimäisten muurien rakennustyö\noikeastaan kesti, ja ällistyi aika lailla, kun vastasin oppineiden\narvelevan, että kasvu on noin kahdeksasosa tuumaa vuosisadassa.\n\n-- Näiden seinämien syntyminen on siis vaatinut...?\n\n-- Satayhdeksänkymmentäkaksituhatta vuotta, poikaseni. Se pidentää\nhuomattavasti raamatun luomispäiviä. Kivihiilikerrosten syntyminen,\ntoisin sanoin vedenpaisumuksen kaatamien metsien kivettyminen ja\nbasalttikallioitten jäähtyminen ovat muuten vaatineet melkoista\npitemmän ajan. Lisään kuitenkin, että raamatun päivät merkitsevät\najanjaksoja eivätkä suinkaan kahden auringonnousun välistä vuorokautta,\nsillä raamattu itsekään ei sijoita auringon syntymähetkeä luomistyön\nensimmäiseksi päiväksi.\n\nKun _Nautilus_ jälleen kohosi pinnalle, näin tuon matalan ja metsäisen\nClermont-Tonnerren saaren kaikessa laajuudessaan. Sen madrepora-rinteet\nolivat ilmeisesti hedelmöittyneet tulvasateitten ja myrskyjen\nvälityksellä. Jonakin päivänä oli rajusää kuljettanut naapurisaarista\nsiemenen tälle kalkkipohjalle, jonka koloihin mädänneet kala- ja\nmerikasvi-jätteet olivat muodostaneet hyvää multaa. Aaltojen ajelema\nkokospähkinä oli takertunut tähän uuteen rantaan. Siemen juurtui.\nVarttuva puu esti veden haihtumisen. Syntyi puro. Kasvillisuus versoi\nhiljakseen. Pikkueliöitä, toukkia, hyönteisiä kulkeutui paikalle\ntoisilta saarilta tuulen kaatamien puiden mukana. Kilpikonnat tulivat\nlaskemaan munansa saaren paahteisille rinteille. Linnut pesiytyivät\nnuoriin puihin. Sitä tietä elämä kehittyi, ja saaren vehmauden ja\nhedelmällisyyden houkuttelemana ilmestyi paikalle vihdoin ihminenkin.\nNäin muodostuivat nämä saaret, mikroskooppisten eliöitten suunnattomat\naikaansaannokset.\n\nIllan suussa Clermont-Tonnerre häipyi etäiseen autereeseen ja\n_Nautiluksen_ kulkusuunta muuttui toiseksi. Sipaistuaan troopillista\nvyöhykettä Kauriin kääntöpiirin kohdalla 135° läntistä pituutta se\nkääntyi länsiluoteeseen ja ryhtyi viilettämään keskitrooppisia vesiä.\nVaikka etelän kesäaurinko helotti täydellä voimallaan, emme kärsineet\nollenkaan paahteesta, sillä kolmen-neljänkymmenen metrin syvyydessä\nlämpö ei kohoa kymmentä tai kahtatoista astetta korkeammalle.\n\nJoulukuun 15. päivänä jätimme oikealle itään kauniit Seurasaaret ja\nihanan Tahitin, Tyynen meren kuningattaren. Aamupäivällä erotin\nmuutaman meripenikulman päässä tuulen alla sen korkeat vuorenhuiput.\nMeri antoi laivan ruokapöytään herkullisia kaloja, makrilleja,\nboniitteja, albikoreja sekä eräitä murenophisnimisiä merikäärmeen\nlajeja.\n\n_Nautilus_ oli taivaltanut tähän suuntaan kahdeksansataa\nmeripenikulmaa. Loki merkitsi kuljetuksi matkaksi yhdeksän\ntuhattaseitsemänsataakaksikymmentä meripenikulmaa, kun alus tunkeutui\nTonga- ja Samoa-saariryhmien väliin sivuuttaen siten tienoot, missä\n_Argon, Portau-Princen_ ja _Duke of Portlandin_ miehistöt tuhoutuivat\nja La Pérousen ystävä kapteeni de Langle sai surmansa. Sitten tuli\nnäkyviimme Fidsi-saaristo, missä villit alkuasukkaat teurastivat\n_Unionin_ merimiehet ja _Aimable-Josephinen_ päällikön kapteeni Bureaun\nNantesista.\n\nTämä saariryhmä ulottuu neljäsataaneljäkymmentä kilometriä pitkänä\npohjoisesta etelään ja neljäsataa kilometriä leveänä idästä länteen\nkuudennen ja toisen eteläisen leveysasteen sekä 174° ja 179° läntisen\npituusasteen rajoittamana alueena. Siihen kuuluu melkoinen määrä saaria\nja luotoja, joista huomattavimpia ovat Viti-Levun, Vanua-Levun ja\nKandubonin saaret.\n\nTämän saariston löysi Tasman vuonna 1643, samana vuonna, jolloin\nTorricelli keksi ilmapuntarin ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle.\nRatkaiskoon itsekukin, mikä näistä kolmesta tapahtumasta koitui\nihmiskunnalle suurimmaksi siunaukseksi. Sittemmin käväisi siellä Cook\nvuonna 1774, d'Entrecasteaux vuonna 1793 ja vihdoin vuonna 1827 Dumont\nd'Urville, joka penkoi koko tämän saariryteikön. _Nautilus_ sivuutti\nläheltä Wailea-lahden, sen näyttämön, jossa kapteeni Dillon, joka\nensimmäisenä loi valaistusta La Pérousen salaperäiseen haaksirikkoon,\nsai kokea hirveitä seikkailuja.\n\nTämä lahti harattiin moneen otteeseen ja saaliiksi saatiin runsaat\nmäärät verrattomia ostereita. Me söimme niitä miltei kohtuuttomasti\navattuamme ne Senecan ohjeitten mukaan itse ruokapöydässä. Nämä\nnilviäiset kuuluvat Korsikassa yleisesti tunnettuun lajiin, jonka\nnimenä on _Ostrea lamellosa. Wailea-lahden osterisärkkä_ oli varmaankin\nmelko iso, ja elleivät monet tuhoisat seikat vaikuttaisi häiritsevästi,\ntäyttäisivät nämä kasautumat pian koko lahden, sillä yhdessä ainoassa\nosteriyksilössä on laskettu olevan kaksi miljoonaa munaa.\n\nMestari Ned Land ei sentään joutunut katumaan ruokahaluaan tässä\ntilaisuudessa, mikä johtui siitä, että osteri on ainoa ruokalaji, joka\nei pane vatsaa epäkuntoon. Tarvitaan näet vähintään kuusitoista tusinaa\nnäitä nilviäisiä, ennen kuin kertyy se kolmensadanviidentoista gramman\ntyppimäärä, joka on välttämätön ihmisen päivittäiseksi ravinnoksi.\n\nJoulukuun 25. päivänä _Nautilus_ liikkui Uusien Hebridien lomitse,\njotka Quiros löysi vuonna 1606, joita Bougainville tutki vuonna 1768 ja\njoille Cook vuonna 1778 antoi niiden nykyisen nimen. Tähän ryhmään\nkuuluu pääasiallisesti yhdeksän isoa saarta, joiden alue ulottuu\npohjoisluoteesta, eteläkaakkoon viisisataakolmekymmentä kilometriä\npitkänä jonona 15° ja 12° eteläisen leveysasteen sekä 164° ja 168°\npituusasteen rajoittamalla alueella. Sivuutimme jokseenkin läheltä\nAurora-saaren; kello kaksitoista tehtyjen havaintojen kestäessä se\nnäytti minusta vihreitten metsien peittämältä kummulta, jonka keskeltä\nkohosi aika korkea vuorenhuippu.\n\nOli joulupäivä, ja Ned Land tuntui kaipaavan hartaasti \"joulunviettoa\",\noikeata perhejuhlaa, jonka intohimoisia järjestäjiä protestantit ovat.\n\nEn ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, kun joulukuun 27.\npäivän aamuna hän astui isoon salonkiin. Hän näytti yhä henkilöltä,\njoka on poistunut seurasta viisi minuuttia sitten.\n\nOlin parhaillaan tutkimassa kartalta _Nautiluksen_ suuntaa. Kapteeni\nastui luokseni, painoi sormensa eräälle karttaan merkitylle kohdalle ja\nlausui yhden ainoan sanan:\n\n-- Vanikoro.\n\nSe oli niiden saarten nimi, missä La Pérousen laivat tuhoutuivat.\nNousin äkkiä.\n\n-- Viekö _Nautilus_ meidät Vanikoron lähelle? kysyin.\n\n-- Vie kyllä, herra professori, vastasi kapteeni.\n\n-- Ja pääsenkö näkemään ne kuuluisat luodot, joihin _Boussole_ ja\n_Astrolabe_ murskautuivat?\n\n-- Mikäli se teitä huvittaa, herra professori.\n\n-- Milloin saavumme Vanikoron kohdalle?\n\n-- Olemme jo perillä, herra professori.\n\nSeurasin kapteeni Nemoa kävelykannelle ja loin sieltä nopean silmäyksen\nnäköpiiriin.\n\nKoillisessa kohosi merestä kaksi erikokoista tulivuorisaarta, joita\nsaartoi neljänkymmenen meripenikulman pituinen korallisärkkävyö.\nAluksemme oli lähellä Vanikoron saarta, jolle Dumont d'Urville oli\ntyrkyttänyt nimeä Löytösaari, ja tarkalleen pienen Vanu-sataman\nedustalla, jonka maantieteellinen asema on 16° 4' eteläistä leveyttä ja\n164° 32' itäistä pituutta. Maa näytti olevan vihreän peitossa\nrannikolta saaren sisäosan vuorenhuippuihin asti, joista muita\nselvempänä kohosi neljäsataaseitsemänkymmentäkuusi syltä korkea\nKapogo-kukkula.\n\nSelvittyään ulkoriutoista ahtaan solan kautta _Nautilus_ joutui\nrantakuohuihin, missä meren syvyys oli kolme- tai neljäkymmentä syltä.\nPalmujen vihreässä varjostossa huomasin kymmenkunta alkuasukasta, jotka\nkummissaan katselivat tuloamme. Eiväthän he voineet kuvitella muuta\nkuin että pitkä, tumma, vesirajassa liikkuva aluksemme oli jokin\npelottava valaseläin, jota oli kaikin mokomin varottava!\n\nTällöin kapteeni Nemo kysyi, mitä tiesin La Pérousen haaksirikosta.\n\n-- Mitä koko maailma siitä tietää, kapteeni, vastasin.\n\n-- Entä voitteko kertoa minulle, mitä koko maailma siitä tietää? hän\njatkoi hieman ivallisella äänellä.\n\n-- Se on perin helppoa.\n\nKerroin hänelle, mitä Dumont d'Urvillen viimeiset tutkimukset olivat\nsaaneet selville, ja panen siitä tähän lyhykäisen selostuksen.\n\nLudvig XVI oli lähettänyt vuonna 1785 La Pérousen ja hänen apulaisenaan\nkapteeni de Langlen purjehdusmatkalle maapallon ympäri. He lähtivät\n_Boussole_ ja _Astrolae_ nimisillä korveteilla, joita sen koommin ei\nenää nähty.\n\nHuolissaan molempien korvettien kohtalosta Ranskan hallitus varusti\nvuonna 1791 kaksi isoa tähtilaivaa, _Recherchen_ ja _Espérancen_. Nämä\nalukset lähtivät Brestistä syyskuun 28. päivänä Bruni d'Entrecasteauxin\nkomennossa. Kahta kuukautta myöhemmin saatiin _Albemarlen_ kapteenin,\nerään Bowenin, tiedonannoista selville, että korvettien pirstaleita oli\nnähty Uuden Georgian rantamilla. Mutta tietämättä mitään tästä näköjään\nmelko epäluotettavasta ilmoituksesta d'Entrecasteaux suuntasi kulkunsa\nAmiraali-saarille, missä kapteeni Hunterin tiedonannon mukaan La\nPérouse oli kärsinyt haaksirikon.\n\nEtsiskelyt osoittautuivat turhiksi. _Espérance_ ja _Recherche_ kulkivat\nVanikoronkin ohi pysähtymättä saarelle, ja koko retki oli tuiki\nonneton, sillä se maksoi d'Entrecasteauxin, kahden yliperämiehen ja\nmonien merimiesten hengen.\n\nVasta kapteeni Dillon, vanha Tyynen meren purjehtija, löysi\nensimmäisenä kiistämättömät merkit haaksirikkoutuneista. Toukokuun 15.\npäivänä 1824 hänen aluksensa _Saint-Patrick_ sivuutti Uusiin\nHebrideihin kuuluvan Tikopia-nimisen saaren. Muuan kanootillaan laivan\nkupeelle soutanut laskari-alkuasukas möi kapteenille hopeisen\nmiekanponnen, johon oli taltalla kaiverrettu eräitä kirjaimia. Laskari\nväitti lisäksi, että käydessään kuusi vuotta varemmin Vanikorolla hän\noli nähnyt siellä kaksi eurooppalaista, jotka kuuluivat saaren\nedustalla ammoin sitten pirstoutuneitten laivojen miehistöön.\n\nDillon arvasi, että tässä oli puhe La Pérousen laivoista, joiden\nkatoaminen oli järkyttänyt koko maailmaa. Hän aikoi purjehtia\nVanikorolle, missä laskarin puheitten mukaan oli paljon haaksirikon\njätteitä. Mutta tuulet ja merivirrat ehkäisivät hänen matkansa.\n\nDillon palasi Kalkuttaan. Siellä hän sai Aasian tieteellisen seuran ja\nItä-Intian kauppakomppanian innostumaan asiaan. Hänen käytettäväkseen\nvarustettiin _Recherche_-niminen alus, ja tammikuun 23. päivänä 1827\nhän lahti mukanaan eräs ranskalainen asiamies.\n\nKäväistyään monilla Tyynen meren saarilla _Recherche_ ankkuroi 7.\npäivänä heinäkuuta 1827 Vanikoron edustalle, samaan Vanun satamaan,\nmissä _Nautilus_ kellui parhaillaan.\n\nSaarelta Dillon keräsi monenlaisia haaksirikon jätteitä,\nrautaesineitä, ankkureita, hihnapyörän rakseja, kivimörssäreitä,\nkahdeksantoistanaulaisen rautaluodin, tähtitieteellisten kojeitten\nsirpaleita, reunuspienan palasen ja pronssikellon, johon oli\nkaiverrettu sanat \"Bazin on minut tehnyt\". Se oli Brestin asevalimon\ntehtaanmerkki vuonna 1785. Nyt ei ollut enää sijaa epäilyksille.\n\nTutkimuksiaan täydentääkseen Dillon viipyi tällä onnettomuuspaikalla\nlokakuuhun asti. Sitten hän lähti Vanikorosta, purjehti Uuteen\nSeelantiin, ankkuroi vähäksi aikaa Kalkutan satamaan 7. huhtikuuta 1828\nja palasi sitä tietä Ranskaan, missä Kaarle X otti hänet hyvin\nsuosiollisesti vastaan.\n\nMutta samoihin aikoihin Dumont d'Urville, tietämättä mitään Dillonin\npuuhista, oli jo lähtenyt etsimään toisaalta haaksirikkopaikkaa.\nErään valaanpyytäjän kertomuksesta oli näet saatu vihiä, että\nLouisiade-saarten ja Uuden Kaledonian saarten alkuasukkailla oli nähty\njoitakin medaljonkeja ja Ludvig Pyhän ritarijärjestön risti.\n\n_Astrolaben_ kapteeni Dumont d'Urville oli siis lähtenyt liikkeelle, ja\nkaksi kuukautta sen jälkeen kun Dillon oli poistunut Vanikorosta, hän\nankkuroi Hobart-Townin edustalle. Siellä hän kuuli Dillonin\ntutkimusmatkan tuloksista, ja lisäksi muuan James Hobbs, kalkuttalaisen\n_Union_-laivan yliperämies, kertoi käväisseensä eräällä saarella, jonka\nmaantieteellinen asema oli 8° 18' eteläistä leveyttä ja 156° 38'\nitäistä pituutta, ja nähneensä alkuasukasten hallussa rautatankoja ja\npunaisia kangastilkkuja.\n\nDumont d'Urville joutui ymmälle. Tietämättä oikein, oliko näihin\nepäluotettavien sanomalehtien julkaisemiin uutisiin uskomista, hän\nalkoi kuitenkin seurata Dillonin jälkiä.\n\nHelmikuun 10. päivänä 1828 _Astrolabe_ saapui Tikopian vesille, otti\noppaaksi ja tulkiksi erään saarelle majoittuneen karkulaisen, suuntasi\nkulkunsa Vanikorolle päin, löysi saaren 12. helmikuuta, purjehti\nrantariuttojen suuntaan 14:nteen päivään asti ja vasta 20:ntena\nankkuroi korallivallien sisäpuolelle Vanun satamaan.\n\nHelmikuun 23. päivänä joukko upseereita teki tutkimusretken saarelle ja\nlöysi joitakin vähäpätöisiä jäännöksiä. Alkuasukkaat kielsivät ensin\nkaikki, vastasivat vältellen ja kieltäytyivät opastamasta heitä\nonnettomuuspaikalle. Moinen karsas menettely pani otaksumaan, että\nsaarelaiset olivat kohdelleet haaksirikkoisia tylysti ja että he nyt\npelkäsivät Dumont d'Urvillen tulleen kostamaan La Pérousen ja hänen\nkohtalotoveriensa puolesta.\n\nMutta 26. helmikuuta, kun monenlaiset lahjat olivat saaneet heidät\nuskomaan, ettei ollut syytä pelätä kostotoimenpiteitä, he opastivat\nyliperämies Jaquinotin haaksirikkopaikalle.\n\nPacun ja Vanun rantariuttojen välissä kolmen neljän sylen syvyydessä\nvirui ankkureita, tykkejä, rauta- ja lyijyharkkoja kalkkimuodostumien\npeittäminä. _Astrolaben_ perävene ja valaanpyyntivene soudettiin tälle\npaikalle, ja ankarin ponnistuksin miehistön onnistui hinata ylös\ntuhannenkahdeksansadan naulan painoinen ankkuri, kahdeksannaulan\nmalmitykki, lyijyharkko ja kaksi kuparimörssäriä.\n\nAlkuasukkaat kertoivat Dumont d'Urvillelle lisäksi, että menetettyään\nmolemmat aluksensa saaren rantariuttoihin La Pérouse oli rakentanut\npienemmän laivan ja lähtenyt sillä matkalle. Sekin oli tuhoutunut.\nMissä? Kukaan ei tiennyt.\n\n_Astrolaben_ kapteeni rakennutti mangrove-puiden siimekseen\nhautapatsaan kuulun purjehtijan ja hänen toveriensa muistoksi. Siitä\ntuli yksinkertainen, korallipohjalle pystytetty neliöpyramiidi, vailla\nrautakiinnikkeitä, jotka olisivat voineet kiihottaa alkuasukasten\nsaaliinhimoa.\n\nSitten Dumont d'Urville oli valmis lähtemään. Mutta hänen miehistönsä\noli sairastunut näiden epäterveellisten rantamien kuumetauteihin, ja\nkoska hän oli itsekin vuoteenomana, pääsi hän nostamaan ankkurin vasta\n17. maaliskuuta.\n\nSillä välin Ranskan hallitus, peläten, ettei Dumont d'Urville tiennyt\nDillonin retken tuloksista, oli lähettänyt Vanikoron vesille korvetti\n_Bayonnaisen,_ jonka kapteeni oli Legoarant de Tromelin ja\nasemapaikkana Amerikan länsirannikko. _Bayonnaise_ ankkuroi Vanikoron\nedustalle pari kolme kuukautta _Astrolaben_ lähdön jälkeen, ei löytänyt\nuusia todistuskappaleita, mutta totesi alkuasukasten kunnioittaneen La\nPérousen muistomerkkiä.\n\nTämän tapaisen selostuksen esitin kapteeni Nemolle.\n\n-- Vieläkään siis ei tiedetä, hän sanoi, -- missä tuhoutui se kolmas\nalus, jonka Vanikoron saarelle pelastuneet haaksirikkoiset rakensivat?\n\n-- Ei tiedetä.\n\nKapteeni Nemo ei vastannut mitään, vaan viittasi minua lähtemään\nkerallaan isoon salonkiin. _Nautilus_ painui muutamia metrejä\nsyvemmälle; ikkunaluukut avattiin.\n\nRiensin kristallilasin ääreen. Fungioiden, alkyonien, karyofyllien\npeittämien korallihaarautumien alla ja tuhansien kauniitten kalojen,\ngirellien, glyfisidonien, pomferidien, diakopien ja holosentrien,\nlomitse näin hylkytavaraa, jota ei ollut naarattaessa saatu ylös,\nrautatankoja, ankkureita, tykkejä, kuulia, varppikelan, keulavantaan,\nyleensä haaksirikkoutuneitten alusten varustuksia, joita nyt elävät\nkukat verhosivat.\n\nKatsellessani näitä lohduttomia jäännöksiä kapteeni kertoi vakavalla\näänellä:\n\n-- Kapteeni La Pérouse lähti joulukuun 7. päivänä 1785 kahdella\naluksellaan, _Boussolella_ ja _Astrolabella._ Ensin hän pysähtyi\nBotany-lahteen, tutki sitten Ystävyyssaaret ja Uuden Kaledonian,\npurjehti edelleen Santa-Cruziin ja käväisi maissa Namukalla,\nHavaji-ryhmään kuuluvalla saarella. Myöhemmin hänen laivansa tulivat\nVanikoron tuntemattomien rantariuttojen edustalle. _Boussole_, joka\npurjehti edellä, ajautui saaren etelärantaan. _Astrolabe_ riensi sen\navuksi, mutta ajoi karille. Edellinen alus tuhoutui miltei heti.\nJälkimmäinen oli tuulen alla ja kesti muutaman päivän. Alkuasukasten\ntaholta kohdeltiin haaksirikkoisia melko ystävällisesti. He\nmajoittuivat saarelle ja rakensivat isojen alusten pirstaleista\npienemmän laivan. Jotkut merimiehistä jäivät vapaaehtoisesti\nVanikorolle. Toiset, heikkoina ja sairaina, lähtivät La Pérousen\nmukana. He purjehtivat Salomonsaarille päin ja tuhoutuivat\nmiehistöineen päivineen ryhmän isoimman saaren länsirannikolla\nDeception- ja Satisfaction-niemien välissä.\n\n-- Kuinka sen tiedätte? huudahdin.\n\n-- Katsokaa, mitä olen löytänyt jälkimmäiseltä haaksirikkopaikalta.\n\nKapteeni Nemo näytti minulle peltilipasta, jonka kannessa näkyi Ranskan\nvaakuna ja jota suolainen merivesi oli pahoin pidellyt. Hän avasi sen,\nja minä näin käärön kellastuneita, mutta yhä selvästi luettavia\npapereita.\n\nSiinä olivat meriministerin kapteeni La Pérouselle antamat ohjeet,\njoiden reunoihin Ludvig XVI oli kirjoittanut huomautuksiaan!\n\n-- Ah, se on kaunis kuolema merimiehelle! lausui kapteeni Nemo. --\nKorallihauta on rauhallinen leposija, ja suokoon taivas, ettei\ntovereilleni ja minulle tulisi toisenlaista!\n\nKertomus jatkuu romaaneissa _Kapteeni Nemo_ ja _Nautilus_\n[Katso e-kirjaa 'Sukelluslaivalla maapallon ympäri'.]\n\n\n\n"]