[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-iAm4gtmWg_NJT8jlCa_WC60mkmlThKl7ViHY5lJdUw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1156,"Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna","Donner, Otto",1835,1909,"1156-donner-otto-kalevipoeg-jumalaistarulliselta-ja-historialliselta-kannalta-katsottuna","1156__Donner_Otto__Kalevipoeg_jumalaistarulliselta_ja_historialliselta_kannalta_katsottuna",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1866,13418,89174,false,50562,[23],"Kreutzwald, Friedrich Reinhold, 1803-1882. Kalevipoeg",[25,26],"Archaeology & Anthropology","Mythology, Legends & Folklore","\"Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta\" by Otto Donner is a scientific publication written in the mid-19th century. The work critically examines the Estonian national epic, \"Kalevipoeg,\" exploring its mythological roots, historical context, and significance in the Estonian literary tradition. The narrative centers on the titular hero, Kalevipoeg, who embodies the cultural identity and consciousness of the Estonian people.  The opening of the publication provides a comprehensive introduction to the origins of the Estonian literary society and its commitment to preserving folklore and myths related to Kalevipoeg. It details the efforts of various scholars in collating and reconceptualizing the oral traditions into a cohesive framework. Additionally, it establishes parallels between Kalevipoeg and the Finnish hero Kullervo, setting the stage for a deeper analysis of their stories, themes of vengeance and identity, and the socio-cultural implications these narratives reflect. Through this scholarly approach, the author sets a foundation for examining the intricate layers of Estonian mythology interwoven within the epic. (This is an automatically generated summary.)",[],257,"Tietoteos tarkastelee Viron kansalliseepos Kalevipoegia mytologisesta ja historiallisesta näkökulmasta. Se esittelee eepoksen syntyvaiheita, keruutyötä ja sen suhdetta kansanperinteeseen sekä vertailee teoksen hahmoja suomalaiseen mytologiaan ja Ilmarisen kaltaisiin jumalhahmoihin.","O. Donnerin 'Kelevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta\nkannalta katsottuna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1156. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KALEVIPOEG JUMALAISTARULLISELTA JA\nHISTORIALLISELTA KANNALTA KATSOTTUNA\n\n\nKirj.\n\nO. DONNER\n\n\nSisältyy: SUOMI 1866. Uusi jakso. 5. osa.\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallis. Seuran kirjapainossa,\n1866.\n\n\n\n\n\n\nKalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta\nkatsottuna.\n\nO. Donner'ilta.\n\n\nTammikuun 18 p:nä v. 1838, kolme vuotta Kalevalan ensimäisestä\nilmautumisesta Suomessa, perusti 19 miestä Wiron kirjallisuuden seuran,\n\"Die gelehrte Estniscbe Gesellschaft\", Tartossa. Sen tarkoituksena oli,\nasetusten sanain mukaan, \"Wiron kansan muinais- ja nyky-ajan, kielen ja\nkirjallisuuden tuntemisen edistäminen\". Näissä perustajissa oli 11\npappia, 3 kouluttajaa ja 2 lääkäriä.[1] Säätynsä kautta niinmuodoin\nollen läheisessä yhteydessä rahvaan kanssa ja siten tuntien ne\nmuinaistarut, jotka kansassa elivät, asettivat he hartaimmaksi\npyrintöperäksensä jälellä olevain runojen ja satujen kokoilemisen ja,\njos suinkin, niiden yhdistämisen kokonaiseksi teokseksi. Jo 1830-luvun\nalulla oli Toht. Fählmann tehnyt paljon keräyksiä, joista hän seuran\nensimmäisissä kokouksissa antoi muutamia näytteitä ja niiden seassa\nluomissadun, Koit ja Ämarik, ynnä monta muuta, jotka herättivät\nsuurimman ihailuksen, yksin ulkomaillakin. Hän otti elämänsä\ntarkoitukseksi näiden hajanaisten kappaleiden kokoilemisen ja yhteen\nliittämisen; kun kuolema Huhtikuun 9 p:nä v. 1850 katkaisi hänen\nvaikutuksensa, hävisi hänen kanssansa monta runokappaletta, jotka\nolivat ainoastansa hänen tarkassa muistissansa säilytetyt Kaikki, mitä\nhänen papereihinsa oli pantu muistiin Kalevipojasta, samoin kuin Wiron\nseuran omatkin käsikirjoitukset, annettiin silloin Toht. Fr.\nKreutzwald'ille Werossa, joka niinkuin Fählmannkin oli lähtenyt\nrahvaasta, -- kahdenteentoista vuotehensa hän ei osannut saksaa\nsanaakaan -- joka hyvästi tunsi sen katsantolaadun ja tavat ja jolla\noli sama palava halu kuin ystävä vainajallansa hankkimaan päivän valoon\nWirolaisten muinaisen sivistyksen jäännökset.\n\nKreutzwald nyt sulatti yhteen nämä runsaat aineet ja ne suuret\nkeräykset jotka hän itse kouluajastansa saakka oli tehnyt, johon vielä\nliittyi eri haaroilta moniahta sadun katkelma. Runsahimmat ja vieraisin\naineisin vähimmän sekoitetut ovat Wiru- ja Järvamaasta kerätyt sadut,\nsitä lähinnä ne, jotka on saata Lajusten (Lais), Palamoisan\n(Bartholomæi), Torman, Tarvaston ja Kodaveren (Koddafer) pitäjissä\nPeiposjärven luoteisella rannalla, sekä Pihkovan seuduilta. Niiden\nvälisessä Tarton piirissä ei tunnettu edes Kalevipojan nimeäkään.\nEtempänä länteen päin taas, esim. Willannin (Fellinin) piirissä,\nWirts-järven länsipuolella, tavataan Kalevisadun katkelmia,\nsekoitetuina kristillisiin taruihin, saksalaisiin satuihin ja\npirujuttuloihin, sekä muihin myöhemmän ajan lisäyksiin, niin että\non vaikea nämä oikein eroittaa. Niissä tekee perkele useasti samat\nurostyöt, mitkä muutoin aina luetaan Kalevipojan ansioksi.[2]\nToimittaja on, järjestäessänsä erinäisiä toisintoja, seurannut\nvanhimman-näkoisiä, useasti jättäen pois pienempiä katkelmia, joita\nei voinut sovittaa oleviin jaksoihin. Moninaiset eriäväisyydet ja\nhairaukset paikkojen suhteen ovat joko oi'aistut toden mukaan tahi,\nesim. Suomenmaan suhteen, tykkänänsä jätetyt pois. Sillä lailla\nsyntyi Wirolainen kansanrunoisto Kalevipojasta, jonka toimittaminen\nkesti vuodesta 1857 aina vuoteen 1861 asti.\n\nTätä runoistoa, sellaisena kuin se nyt tarjoutuu, on 20 runoa, joissa\non 19,043 värsyä pitkälyhyisessä _dimeter_-mitassa. Tässä mitallisessa\nmuodossa se ei kuitenkaan ole lähtenyt kansasta itsestänsä; suuren osan\non kansantaru säilyttänyt suorasanaisena kertomuksena, jonka toimittaja\non muodostanut runomitaksi. Se kiitettävä varovaisuus on kuitenkin\notettu varteen, että niiden kappalten alkuun ja loppaun, jotka\nmitallisessa muodossa ovat saadut kansan suusta, on pantu tähtönen,\nmerkitsemään sitä seikkaa. Ja tutkijan sydäntä ilahuttaa, että nämä\nkappaleet näkyvät olevan kaikista monilukuisimmat, niinkuin myös\nsuurimman arvoiset; erittäin kuuluvat kaikki tähän tutkimukseeni otetut\nkappaleet siihen luokkaan. Mutta vaikk'en vähintäkään epäile\ntoimittajan sanoja: sommitelleensa monessa kohden mitalliseen\nmuodostamaansa kappaleita kansanlauluista ja mitä mahdollisimmasti\nkoettaneensa uskollisesti kertoa \"ei ainoastaan erityisiä sanoja, vaan\nmyöskin kokonaisia lauseita noista Virolais-kertoilijan sanain mukaan\nkirjoitetuista laulukatkelmoista\"; vaikk'en tahdo vähintäkään kieltää\n\"Kalevipojan, sellaisena kuin hän tässä laitoksessa astuu etehemme,\nolevan kokonaan Viron kansan ydintä, luuta, lihaa ja verta\", täytyy\nminun kumminkin luulla tieteellisellä tutkijalla olleen suuremman\nhyödyn, jos olisi saanut jokaisen kappaleen laulusta niillä sanoilla,\njoita kertoilijat itse ovat käyttäneet. Sellaisissa asioissa ylipäinsä\nei voi koskaan olla liiaksi varovainen; useasti voipi yksi ainoa sana,\nyksi lause olla jumalaistarustolle (mythologialle) tahi vertailevalle\nsaduntutkinnolle mahdottoman suuren arvoinen, mutta silloin ei tiedetä\nmikä sana juuri sillä paikalla lienee käytetty. Sivumennen tahdon\nmuistuttaa, että tämä perustus olisi noudatettava suomalaisiaki\nsatujamme toimitettaessa. Toisintoja ei pitäisi sulattaa yhdeksi\nkokonaiseksi kertomukseksi; ne pitäisi julkaista aivan niin kuin ne\novat kansan suusta lähteneet. Sillä ainoastansa tälläisestä\nsanasanaisesta esityksestä voipi mahdollisimmasti selvitä suomalaisten\nsatujen ja urostöiden historiallinen yhteys muiden kansain satujen\nkanssa. Vertailevan saduntutkimuksen täytyy aikaisemmin tahi myöhemmin\nheittäytyä tällekin alalle. Mitä erittäin Kalevipoikaan tulee, on\nsuuurenarvoinen syy, minkä vuoksi pitäisi saaman tietää itse sanat\nniissä katkelmoissa, jotka ovat kerätyt suorasanaisessa muodossa.\nNiinkuin tästä tutkistelemuksesta vastedes nähdään, jakautuvat\nnimittäin Kalevirunot, nykyisessä muodossansa, noin seitsemännen runon\nlopulla kahteen selvästi eriävään osaan. Edellisessä vastaapi\nKalevipoeg ylimalkain suomalaiseen Kullervohon; jälkimäisessä on\nnimensä sidottu monilukuisiin paikkakunnallisiin satuihin,\nlapsellisiin, haveellisiin selityksiin kotiseudun luonnosta, jotka\neivät ole missään yhteydessä toisihinsa. Hyvin todennäköisiä on näiden\njälkimmäisten suureksi osaksi syntyneen Wirolaisten nykyisillä\nasuntopaikoilla ja epäiltävä on, tokko niillä koskaan lienee ollut\nmitallista muotoa. Ne tunteet ja se ajatustapa, joka niissä osoitaksen,\neroaa paljon siitä, joka ensimäisissä runoissa on vallalla, vielä\nenemmän kuin Suomen sadut ja tarinat eroavat kertomarunosta. Ja\nmerkillistä on sekin, että Kalevipojan seitsemässä ensimäisessä runossa\ntavataan melkein ainoastaan mitallisina kerättyjä kappaleita,\njokseenkin pitkiä ja myös runolliselta arvoltansa eteviä, mutta\njälkipuolessa tavataan vaan harvassa ne merkitseväiset tähtöset, ja\nsilloinkin niiden välissä on ainoastaan muutama rivi. Tuolla\ntäällä vaan kohtaa runoon sommiteltuja, alkuperäisiä mitallisia\nvälikertomuksia, niinkuin tuo kaunis kertomus sotasanomasta 9\nrunossa v. 769-925, kadotetusta sormuksesta 10 runossa v. 889-974,\npaimenpojasta 12 runossa v. 770-981, retkestä Pohjolaan päin 16 runossa\nj.n.e. 8:ssa runossa on enimmäksensä pieniä yhteen liitettyjä\nkappaleita. Näitä myöhemmin syntyneitä taruja varten joihin monta\nkristillistä ainetta on tunkeunut, olisi, vertailemiseksi läheisten\nSaksalaisten ja Skandinavilaisten satuihin, hyvin tärkeä jos kumminkin\npuolin voisi tarkata alkuperäisen sanan-kuulunnan. Kentiesi tämän\nsekavan vyyhden selvittäminen vastedes onnistunee jollekulle\nsyntyperäiselle Wirolaiselle, jolla kummaltakin haaralta on runsaita\naineita tutkimukseensa.\n\nKalevipojasta on pastori K. Reinthal saksaksi kääntänyt 15 ensimmäistä\nrunoa, ei kuitenkaan sanasta sanaan; tohtori G. Schulz on kääntänyt 3\nviimeistä; käännös seuraa alkuperäistä painosta Wiron kirjallisuuden\nseuran toimituksissa, \"Verhandl. der gelehrten Estnischen\nGesellschaft\". Siihen asti ilmaantuneista 6 ensimmäisestä runosta piti\nToht. _S. Elmgren_ Helsingissä, Helmikuussa v. 1859, luennon, joka on\npainettu saman vuotiseen Litteraturblad'iin. Akatemikko Herra _A.\nSchiefner_ on v. 1860 Pietarin Tiede-Akatemian toimituksissa, \"Bulletin\nde l'Académie des sciences de S:t Pétersbourg\", Tome II, 273, antanut\nlyhyemmän esityksen: \"Ueber die Estnische Sage vom Kalevipoeg\", ja\nprofessori _W. Schott_ Berlinissä toimitti v. 1863 laveamman selityksen\nrunoiston sisällyksestä ynnä monen valaisevan ja asiallisen\nmuistutuksen kanssa, nimellä: \"Die Estnischen Sagen vom Kalevipoeg\",\njoka on otettu Berlinin tiedeakatemian toimituksiin v. 1862. Paitsi\nrunoistoa itseänsä ynnä alkulausetta ja käännöstä Wiron seuran\ntoimituksissa, IV niteessä, on ilmoitus siitä seuran silloiselta\nesimieheltä _Santolta_ samassa aikakauskirjassa, III niteessä 78.\nKuopiossa painettiin v. 1862 erityinen painos virolaista tekstiä\nnimellä: \"Kalevipoeg. Üks ennemuistene Eesti jut\".\n\n\n\n\nI.\n\nKalevipoeg ja Kullervo.\n\n\nPikainenkin tämän virolaisen kansanrunoiston tarkastus osoittaa sen\npääuroon ylimalkain olevan sen, josta Kullervorunot Kalevalassa\npuhuvat. Kumpaisenkin elämän perustuksena on kosto, kosto heidän\ntekojensa vaikuttimena. Vaan ennenkuin rupean tarkemmin keskenänsä\nvertaamaan tuota vähän Lemminkäisen-tapaista Kalevipoikaa ja Kullervoa,\ntuota itseänsä turmelevaa tulen liekkiä, tahdon jälkimäisestä kertoa\nmuutamat hänen luonnettaan hyvin osoittavat sanat eräältä suomalaiselta\nkirjailijalta.\n\n\"Vuoret\", sanoo Fr. Cygnæus tunnetussa kirjoituksessansa: Om det\ntragiska elementet i Kalevala, \"jotka nostattavat toisiansa kunnes\nennättävät yli pilvien, kyllä vaikuttavat suuruudellansa laaksoissa\neksyneesen ihmetyksen. Mutta kallio, joka yksinänsä nousee yhtä\nkorkialle kuin kaikki muut yhteisin neuvoin, jolla ei näy olevan mitään\nmuuta pohjaa kuin jyrkän kupeensa masentama raivoileva valtameri, ja\njoka tarjoutuu aaltojen hurjuudelle alastomana, heitettyänsä pois\nkaikki, mikä olisi voinut sille antaa vähänkään suojaa ja vastustaa\nensimäisten rynnäkköin kiivautta, se kallio näyttää purjehtijasta\nkumminkin ihmeteltävämmältä, voimakkaammalta, korkeammalta kuin nämä\nvuoriryhmät, jotka toistensa hartioilla kiipeevät korkeuteen.\nSellaisena yksinäisenä kalliohuippuna näytäksen Kullervo, ei ainoasti\nSuomen kansanhengen laulujen aalloissa, vaan myöskin koko ihmiskunnan\nrunouden valtameressä. Yhtä vähän kuin sellainen kallio 'uno actu' on\ntehty nykyisensä muotoiseksi, yhtä vähän on Kullervorunoisto yhtä\nhaavaa luotu valmihiksi siihen muotohonsa, jossa nykyjään dramallinen\nalkuaine näytäksen Kalevalan uudistetussa kokonaisuudessa. Tämä aine on\nollut pitkällisen kuohutuksen alaisena, jolloin se vähittäin uudellensa\nmuodostettiin, ei ainoastansa ulkonaisen muotonsa, vaan myös sisällisen\nolentonsa alku-osienkin puolesta\". \"Niin suuri ja ihmeteltävä\nsuomalaisen kansanhengen elinliikunto ei voi olla sattuman siittämä.\nSellainen runoisto kuin tuo Kullervosta on mahtanut lähettää juurensa\nsyvälle semmoiseen olevaisuuteen, jossa raivoilevia voimia, valloilleen\npäästettyinä, on kamppaillut\". Niin edellämainittu kirjailija.\nKullervoa vertailtaessa Kalevipoikaan, nähdään miten peripohjainen tämä\nkuohutus on ollut, kuinka suomalainen kansanhenki on laskeunut rikosten\nsyvimpään syvyyteen, epäilemättä, pelotta, sillä se tietää ei myöskään\nkauhistuvansa omantunnon vaivojen helvettiä, tietää nousevansa\nmäärättömästi samana hetkenä, jona se synnyttää rangaistuksensa. Ja\ntämä menetys on suomalainen, sillä voimassa ja ylevyydessä on Wiron\nuros paljoa jälempänä. Hän ei uskalla uhoitella, vaan hänellä on kyllin\nraakuutta saavuttaaksensa teeskentelemätöntä ihailusta. Molemmat kansat\novat niinmuodoin alkuperäisin yhteisestä aineesta muodostaneet kumpikin\neri kuvansa, jonka suonissa heidän nyt erikaltaisten luonnonlaatujensa\nsydänveri juoksee. Ja kumminkin ovat molemmat, tuo synkkä, kaikea\nihmisellistä ylenkatsova orja, Kullervo, ja se uhkamielinen, vähäistä\nveltompi kuninkaan poika, Kalevipoeg, alkuperäisesti lapset yhdestä\näidistä, luuta samasta luusta. Mutta he ovat kasvaneet erilaisissa\nkeskuuksissa, jolloin se kummallinen seikka on tapahtunut, että\nKullervo vapaassa kansassa tehtiin orjaksi, ja että rautakahleisin\nsidotut orjat tekivät Kalevipojan kuninkaan pojaksi. Toinen alentaa\nlapsensa niin alhaalle, kuin ihmisellisen olennon voipi ajatella\nalennetuksi, toinen ylentää hänet, mutta uhasta la'itonta väkivaltaa\nvasten, korkeammalle noita vihattuja muukalaisia. Vielä kerran osoitan\nsiihen tajullisesti ja tarkasti tehtyyn Kullervon luonteen\ntarkastelukseen, joka edellä jo mainittiin, sillä se valaisee myös\nhänen virolaisen veljensä muodostushistorian hajalliset jäljet, jotka\nsen kautta saavat enemmän yhteyttä ja selvyyttä.\n\nMerkittävä on molempien runoistoin alussa oleva kertomus kolmesta\nveljeksestä, jotka toisistansa erkenivät eri maille. Molempien\nkertomusten yhdenkaltaisuus on niin silminnähtävä, että niiden heti\nhavaitsee olevan ainoasti kaksi toisintoa. Kummallakin paikalla on\nveljesten ero yhteydessä kotkan kanssa; yhden veljistä kerrotaan\njoutuneen Venäjälle, ja hänen elämänvaiheistaan ovat kertomukset\nmelkein sanasta sanaan yhdet. Kalevalassa sanotaan: \"minkä (kokko) vei\nVenäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi\"; Kalevipojassa: \"Se, kes veeres\nVenemaale, kasvis kauniks kaubameheks\". Mutta merkittävä on että, kun\nKullervoruno mainitsee Karjalata urhon isän, Kalervon eli Kalevan,[3]\nasuntopaikaksi, antaa virolainen kertomus kotkan asettaa Kalevan Viron\nrannalle, \"Viru randa\". Sekin seikka osoittaa tämän runoiston muinoin\nolleen yhteisenä omaisuutena yhdellä, molemmat kansat sisältävällä\nperisuvulla, jonka kumpikin haara sittemmin on sen sijastuttanut\nuudelle olopaikallensa.\n\nTässä tahdon ainoastaan tarkastella Kalevipoikaa itseänsä ja vertailla\nhäntä Kullervon kanssa; tutkistelemukseni muinaistarullisessa osassa\ntahdon koettaa selvitellä vanhempien jumalaisluuloin hämärtäväisiä\njälkiä. Mitä nyt ensin tulee molempain urosten syntyperän yhteisyyteen,\nniin on se kylläksi todisteltu heidän isiensä yhtäläisten nimien\nkautta. Kalervoa sanotaan monessa Suomalaisessa runossa myös Kalevaksi,\nja eräs toisinto pohjaisesta Suomesta ei ensinkään tunne nimeä\nKullervo, vaan käyttää siihen sijaan aina vaan nimitystä _Kalevan\npoika_, samoite kuin Viron runo ainoastaan sanoo _Kalevipoeg_. Mutta\nheti lapsuudesta saakka muodostuu Kalevipojan kohtalo toiseksi kuin\nKullervon. Runo kyllä sanoo häntä Lindan surulapseksi, joka ei ole\nkoskaan isäänsä nähnyt, -- tämä, näet, kuoli ennen poikansa synnyttyä\n-- jota tuuli opetti käymään, rankkasade kasvamaan. Mutta jo ennen\nsyntymistänsä suosivat kumminkin vanhempansa hänen tulevaisuuttaan, hän\non \"Kalevide kallim poega\", ja Linda kasvattaa hänet sitte hänen\nvanhempainsa kodissa. Kalervon pojan tavalla osoittaa hän aikaisin\nsuuren voimansa; yhden kuukauden ikäisenä hän katkoo kapalovyönsä, lyö\nkätkyensä pirstoiksi ja konttaa kynnykselle leikkimään. Mutta orjuutta,\nsitä uhkaavaa pilveä, joka lepää Kullervon kätkyen yli, ennustaen\njumalien kovia päätöksiä, sitä hän ei tunne, ja sen vuoksi hän ei\ntarvitse Kullervon tapaan tahrata nuoruuttansa nukkuvaisen urosvoiman\nuhkamielisellä huvituksella: murskaamalla sen lapsen pään, jonka\nholhojaksi hän oli asetettu.\n\nVaikka lukija näin on vapautettu siitä tunteesta, joka häntä painostaa\njo suomalaisen runon alussa, ei sallimuksen ankara tuomio kuitenkaan\ntässäkään kauan viivy tulematta. Vastoin kaikkia ahkeroimisia\npelastuksekseen, Kalevi kuolee ja haudataan Räävelissä, missä nyt\nTuomiovuori on. Kantaessansa kiviä hänen hautakummuksensa, uupuu Linda\nsurullisiin huoliin, kyynelet vuotavat hänen poskillensa ja niistä\nsyntyy se vielä tänäänkin Räävelin yläpuolella oleva järvi. Mahtavan\nKalevin kuoltua, tulee kosijoita paljon, ja niiden joukossa Suomen\nmainio noita, Lindaa kosimaan, mutta kaikki saavat rukkaset. Se kovasti\nharmittaa noitaa, joka lausuu:\n\n    külap tasun, eidekene,\n    teisel korral teotamise,\n    omal aeal põlgamise,\n    külap maksan naeru palga[4]\n\n    Kylläpä kostan, vaimoseni,\n    Kostan kerran hylkäämiset,\n    Hylkäämiset, polkemiset,\n    Pilkan palkitsen, katala!\n\nEräänä päivänä, kun Lindan kolme poikaa olivat metsällä, tuli \"Soome\ntuuslar, tuule-tarka\", ja ryösti hänet pois. \"Ukko, vana isa\", Lindan\nrukoukset kuullen, lähettää salaman, joka tainnuttaa noidan, mutta\nkumma kyllä Linda itse silloin muuttuu kallioksi Iru-mäelle.\n\nNyt Kalevipoeg saa ensimäisen aiheensa kostoon, ja siitä hetkestä\nkasvaapi hän äärettömästi veljiensä suhteen. Jo ennemmin on hän tullut\nmainioksi laulutaidostaan, joka muutoin, varsin kuin Suomessakin,\npannaan Väinämöisen osalle. Kalevipojan laulua Taaran tammimetsikössä\nkuultelevat ihastuksella eläväiset, aallot, taivas ja \"metshalija ainus\ntütar\" ynnä \"metsa piigad\", jotka itkevät kyyneleitä palavasta\nrakkaudesta häntä kohti.[5] Mutta Kalevipojan nyt etsiskellessä\näitiään, veljensä oikeastaan jäävät häntä tykkänänsä jälelle. Elävästi\nmuistuttaa Kullervon palautumista sodasta ja puhetta äitinsä haudalla\nse kohta, kun Kalevin pojat tulevat metsästykseltään kotiin. He\nkulkevat poikki niitun, kiiruhtavat pihan yli ja astuvat joutuisasti\ntupaan. Mutta tuli oli jo aikoja sammunut, liesi oli jo ennättänyt\njäähtyä; siitä he arvasivat kodon uskollista hoitajaa ei pitkään aikaan\nolleen siinä. He etsivät häntä turhaan kaikkialta; Kalevipoeg ei saa\nvastausta silloinkaan kun hautakummulla isältänsä kysyy, mitä tietä\näitinsä katosi. \"En voi nousta, en voi tulla\", vastajaa isän ääni,\n\"kallio on rinnallani, sinikellukat peittävät silmäni, punaisia kukkia\nkasvaa poskillani; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua\nopastakoot\".[6]\n\nNyt on Kalevipojan ainoana ajatuksena sille miehelle kostaminen, joka\non hänen äitinsä ryöstänyt, perheen pyhän vapauden suojeleminen, samoin\nkuin Kullervollakin. Mutta miten eritavalla he menevät taisteluun!\nViron uros nyt vasta astuu nuoruuden viattomuudesta etsiäksensä\nrakastettua äitiänsä. Muutamat jäljet rannalla vakuuttavat hänen\nluulonsa, että äidin ryöstäjä on Suomenmaan kuuluisa noita, ja hän\npäättää ajaa häntä jälkeen, uiden Suomen lahden poikki. Ihanasti\nkansanruno on kuvannut sen hetken, kun tuo solakka nuorukainen seisoo\nkuohuilevan meren kivikkorannalla, valmiina lähtemään ulos elämän\ntaisteluita ja vaaroja kokemaan. Rannikot hohtavat iltapäivän valossa,\nlapsuuden viattomuus ja ilo kuiskaavat hänelle jäähyväisensä. Mutta\naalto toisensa perään vieree vaahtoillen rannan kalliota vasten,\nantamatta mitään tietoa hänen äidistänsä, selittämättä tulevaisuuden\nongelmoita:\n\n    Laene veeres laene jälgil,\n    Vetevoode veeretusel,\n    Kiigel kalda kalju vasta,\n    Lõhkes vahtus kallast vasta,\n    Tuisatelles vete tolmu,\n    Märga auru kallastelle;\n    Aga ei too sõnumida,\n    Kostmist ial küsijalle.[7]\n\n    Laine loiski, toinen roiski,\n    Aalto aaltoa ajeli,\n    Roiski rannan kallioihin,\n    Murtui vaahdoksi vahoihin,\n    Tuiskui ilmahan utuna,\n    Kastehena kallioille;\n    Sanomaap' ei aallot saata,\n    Vedet ei tiedä vastausta.\n\nKalevipoika, kun ei nähnyt vilausta pakenevasta rosvosta, heittäytyy\nuskaliaasti vaahtoileviin aaltoihin. Taivaalta pilkuttivat vanha\nvankkuri, _vana vanker_, Ruotsin karhu, _Rootsi karu_, ja pohjantähti,\n_pohja naela_, kiiluvin silmin; he yksin osoittivat uivalle tietä\nSuomen kallioisille rannoille.\n\nPuolen yön aikana hän lainehilla edessänsä havaitsee mustan kohdan, se\non saari, jolle hän nousee levätäksensä sammaltuneen kiven kyljessä.\nHänen korvihinsa kuuluu suloinen laulama, joka on kuin\n\n    Kuusessa käen kukunta.\n    Leivon laulu metsikössä, (kal.p. 4: 178)\n\nSe on tyttö, joka rakkauden hellimmillä sävelillä lausua nuoruutensa\nhalun nähdä ikävöittyä ystävätä. Lopuksi hän sille lähettää niin monta\ntervehdystä\n\n    Kui on merel laenesida,\n    Kui on tähti taevaasse.[8]\n\n    Kuin on aaltoja meressä,\n    Taivahalla tähtösiä.\n\nInnostuneena Kalevipoeg vastaa samaan tapaan: armaitasi on lähellä,\naavan selän yli hän tuli tälle saarelle saaren immen iloksi, \"Saare\npiigadelle õnneks, Saare tüterite tuluks\" ja lopuksi vaipuu neitonen\nKalevipojan syliin. Koko tämä tapaus saaressa, jonka ympäri sen ohessa\non ryhmettynyt monellaisia kuvauksia, on hyvin samanlaatuinen kuin\nLemminkäisen matka kaukaiselle saarelle, hänen laulunsa ja huolettomat\nretkensä \"Saaren impien ilossa, kassapäiden kauneussa\".[9] Toiselta\npuolen runo selvästi antaa aavistaa, Kalevipojan, tietämättänsä\nsyleilleen omaa sisartansa, siinä ollen samankohtaloinen kuin Kullervo.\nKauhistuen sukurutsausta runoilija kyllä ei selvitä sukulaisuutta,\nmutta kun tytön huutoon isänsä kiiruhtaa paikalle ja huomaa\nnuorukaisen, joka surutonna venyy nurmella, niin hän kalvettuu ja\nensimäinen kysymyksensä Kalevipojalle on hänen suvustansa:\n\n    Kes sind sugu sigilanud,\n    Ilma peale ilmutanud?\n    Kenp' on siittänyt sukusi,\n    Ilmahan sun ilmituonut?\n\nsamalla tapaa kuin Kullervolta sisarensa kysyy aamulla. Särjettynä\nvaipui \"Saare piiga, peenikene\" maahan, kuultuansa armaansa mainitsevan\nKalev'ia isäksensä, Lindaa äidikseen; ja Kullervon sisar ja saaren\nneiti molemmat päättävät elämänsä aalloissa.[10] Näyttää ikäänkuin\nsaaren ukko olisi Kalev itse ja tässä tavataan se sama epämukaisuus\nkuin Kullervorunoissa, että uros tapaa vanhempansa, joita on pidetty\nkuolleina. Impi sanoo vanhuksia isäkseen ja äidikseen; aallosta\nlaulaessansa, hän kutsuu itseänsä Kalevipojan sisareksi; --\njumalaistarullisia luuloja tutkisteltaessa, näkyy ihan selvään, että\nvanhus saaressa, tytön isä, on Kalev itse.\n\nNyt on Kalevipoeg itsensä-tekemän syyn alainen, vaikka hän\nihmeteltävällä huolimattomuudella ei silmänräpäystäkään ajaltele sitä.\nOmpa hän niin vilpitön että hän rupee vertaamaan saaren isäntää ja\nitseänsä niinkuin ihmisiä, jotka toisen kautta ovat kadottaneet jotakin\nrakasta, saaren ukko tyttärensä ja Kalevipoeg äitinsä. Se on sama\nsuruton olo ja elo kuin se minkä Kullervo elämänsä alussa osoittaa: se\non se ehdoton oikeus tekemään mitä tahtonsa, mitä hänen sisällinen\nvoimansa haluaa. Jälleen Pohjantähden opastuksella, joka yksinään piti\npaikkansa, toisten laivahan lähtien laskiessa ja noustessa, tuli\nKalevipoeg sitten Suomenmaahan. Monta päivää kuljeskeltuansa hän joutuu\nnoidan asunnolle ja murskaa noidan itsensä, surmattuaan ne noidatut\nsotijat, jotka tämä oli häntä vastaan asettanut, puhaltelemalla\nhöyheniä ilmaan.[11] Siinä kostonhimo vaati tyydyttämistä, samoin kuin\nKullervossa. Kalevipojan täytyi kuitenkin pian katua sitä, sillä noidan\nsurmaamisella hän myös teki mahdottomaksi tiedon saamisen siitä, minne\näiti oli joutunut: ja puolella korvalla ainoastaan hän oli miehen\npuheita kuullut. \"Tuima viha vie häviöön\", sanoo runo, \"sillä se\nryöstää kaiken mielen-maltin; jos vihan laskee valloilleen, niin se\njouduttaa hunnakolle.\" \"Annad ohjad kurja kätte, lähab hobu hoopis\nmetsa\".[12] Unessa hän kuitenkin sai tietää äitinsä ei enää olevan\nelossa.\n\nTähän saakka Kalevipoeg on suruttomasti vaeltanut tiensä, huolimatta\nmitä hän tekee tahi mitä jättää tekemättä, ja lähimmäisen\ntarkoituksensa, koston noidalle, hän myöskin on täyttänyt. Tässä\nuudessa kohtalonsa käänteessä, tietäen olevansa ilman sekä isättä että\näidittä, on elämä hänestä kolkko ja autio. Mutta niinkuin hän\nrikostensa suuruudessa ei ole Kullervon vertainen, niin hän myöskin\nluonteensa jalouden, surunsa katkeruuden suhteen on vaan lapsi tämän\nkaimansa rinnalla. Mitenkä eikö hänen valituksensa siis kuulu\ntoisellaiselta:\n\n    *Jäi kui lagle laenetelle,\n    Pardi poega parve ääre,\n    Kotkas kõrgele kaljule,\n    Üksi ilma elamaie.[13]\n\n    Jäi kuin lakla lainehille,\n    Sorsanpoika parvestansa,\n    Kotka kallion nenähän,\n    Yksikseen elelemähän.\n\nvertailtaessa Kullervon syvään:\n\n    Voi minua poloinen poika!\n\nja hänen synkkään valitukseen, lähtiessänsä tuntemattomaan maailmaan:\n\n    Jumala -- --\n    Loit kuin lokkien sekahan,\n    Karille meren kajavan!\n    Päivä pääskyille tulevi,\n    Varpusille valkenevi,\n    Ilo ilman lintusille,\n    Ei minulle milloinkana,\n    Tule ei päivä polvenansa,\n    Ei ilo sinä ikänä.\n\n    En tieä tekijätäni,\n    Enkä tunne tuojoani,\n    Lieko telkkä tielle tehnyt,\n    Sorsa suolle suorittanut,\n    Tavi rannalle takonut,\n    Koskelo kiven kolohon.[14]\n\nMolemmilla on kuitenkin se yhtäläisyys, että näin toivottomasti\ntarkasteltuansa kohtaloansa, he päättävät lähteä elämän taisteluihin,\nKullervo ensiksi kostamaan sukunsa hävitystä, Kalevipoeg sankariksi\nkansansa etunenään.\n\nEnnenkuin Kalevipoeg palajaa kotihinsa, tahtoo hän kuitenkin hankkia\nitselleen miekan, uskollisen toverin, ja siinä tarkoituksessa päättävi\nhän etsiä \"Soome kuulus sepa.\" Enemmän kevytmielisyydellä kuin\noikeudella hän tulee tämän luokse ja yhtäläisyytensä Lemminkäisen\nkanssa näytäksen selvästi. Ylehensä voipi sanoa Wiron kansanrunon\nkeränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia\nluonteenosoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin\nomaisuus, joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet ovat\nsyrjä-asiana, ne vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset\npysyvät, josko kohta soviteltuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien\nympäri, jotka ovat kansan muistissa pysyneet. Sovittuansa hinnasta,\nsaapi Kalevipoeg sepältä sen oivallisen miekan, jonka isänsä ennen oli\ntilannut, ja oikeaan suomalaiseen tapaan juodaan kaupan muistoksi\nharjakaiset. Tässä osoitaksen Kalevipojan peräti oikeudeton röyhkeys.\nKehumalla hän kertoo saaren neiden luona nauttimia ilojansa, kertoo:\n\"Neidon lillukat ma nopin, raiskasin riemukukat, katkaisin onnen\npalkosen.\" Silloin kuohuu sepän pojassa viha vimmaksi tästä\näärettömästä hävyttömyydestä ja hän sanoo Kalevipoikaa valehtelijaksi.\nTämä juopumuksen uhkamielisyydessä heilautti miekkansa ja kaatoi,\nyhdellä lyömällä, nuorukaisen kiharatukkaisen pään isän jalkojen eteen.\nTänä hetkenä Kalevipoeg on kaikkea muuta enemmän kuin tragillinen, ja\nkoko suomalaisessa runoistossa ei ole yhtään paikkaa, joka olisi\nverrattava tähän urostyöhön nykyaikaisesta krouvielämästä. Siihen että\nKullervo tekee surua Ilmariselle, jota tässä vastannee se kuuluisa\nseppä, tappamalla hänen vaimonsa, siihen hänellä on monta katkeraa\nsyytä. Kalevipoika taas on vieraana otettu vastaan, suurimmalla\nystävällisyydellä ja hän on keskellä sukulaisia, kuten laulusta näkyy.\nVoimatonna takomansa miekan edessä, surullinen seppä ei voi muuta kuin\nkirota viattoman poikansa murhaajaa, sekä rukoilla miekkaa\nvaromattomana hetkenä rankaisemaan tuota hävytöntä.[15] Täydesti\nKalevipoeg ei tajua työtänsä, eikä sepän kirousta, ja jos runo antaa\nsen tapahtua ikään kuin puhdistaaksensa urostansa, niin keino ei ole\nhyvä, sillä lukijaan se vaikuttaa tuskallisesti. Sen mukaan Kalevipoeg\nmyöskin ainoastaan ulkoa saa aavistuksen siitä rikoksesta, joka häntä\npainaa. Noidan veneessä purjehtiessansa takaisin Wiroon, ja\nlähestyessänsä saarta meren keskellä, kuulevi hän sen onnettoman neiden\näänen aalloista. Tämä laulaa muun seassa:\n\n    *Oh sa vereahne venda,\n    Armul eksind poisikene!\n    Miks sa vagalista verda\n    Vihal läksid valamaie?\n    Mika sa kodukanakesta,\n    Oma taadi tuikesta\n    Murul pidid muljumaie,\n    Noore rahu raiskamaie,\n    Sõsarada sundimaie\n    Surma sängi suikumaie?\n    Kahekordne verevelga\n    Vele rahu rikomaies![16]\n\n    Veljeni verenjanoinen,\n    Poika lemmen pettelemä!\n    Miksi sa verta vihalla\n    Viatointa vuodattelit?\n    Miksi sa kotikanaista,\n    Kyyhkyistä oman isäsi\n    Nuorna nurmella pilasit,\n    Rauhan raiskasit poloisen,\n    Vaivutit emosi lapsen\n    Surman valjun vuotehelle?\n    Syysi kaksinkertahinen\n    Rauhaa rikkovi katalan!\n\nSilloin vasta tuossa kevytmielisessä heräjää katumus ja, suoden, ettei\nolisi sen viattoman pojan verta vuodattanut, kysyy hän missä katumuksen\nkoivut kasvanevat.\n\n    *Kos on leina lepikuida,\n    Ahastuse aavikuida,\n    Kurvastuse kuusikuida,\n    Kahetsuse kaasikuida?\n\n    Kus ma leinan, kasvab lepik,\n    Kus ma ahastan, seal aavik,\n    Kus olen kurba, kasvab kuusik,\n    Kahetsejat varjab kaasik.[17]\n\n    Kussa kaihon on lepikot,\n    Huolen haavikot apean,\n    Synkät kuusikot surujen,\n    Katumuksen koivulehdot?\n\n    Lepit kostuu kaihostani,\n    Haavat kasvaa huolistani,\n    Suruistani synkät kuuset,\n    Koivut katumuksestani.\n\nMutta ylimalkain koko tämä meren syvyydestä tuleva laulu on pidettävä\nluonnon rinnasta lähtevänä inhon huokauksena, ikäänkuin ulkokohtaisena\nvastimena Kullervon äärettömälle tuskalle, kun hän samallaisessa\ntilaisuudessa soisi, että äitinsä olisi hänet nuoruudessa tappanut.\n\nKalevipojan tullessa kotirantaan, kuuluu äitinsä ääni nuhtelevana hänen\nvastahansa ilmasta: olet lähtenyt ulos kuni nuori kotka totellen\nlapsen-velvollisuuttasi kostamaan äitiäsi. \"Puhtaana kuin pilvestä\nputoova vesipisara, kuin lakealle lankeava lumi, sinä läksit matkalle\",\n\n    Kui se pisar veereb pilvest,\n    Lumi langeb lagedalle,[18]\n\nmutta \"kaksinkertainen verivelka nyt repii sydäntäsi, kavahda\nmiekkaasi\", sillä\n\n    *veri ihkab vere palka (Kal.p. 7: 419.)\n\n    veri uhkaa veren palkkaa.\n\nHänen kotiin tullessansa häntä tervehtii talonkoira, samalla tapaa kuin\nKullervo, viime kerran käydessänsä kodissaan, sai äitinsä koiran\ntoverikseen.\n\nTähän hetkeen saakka, jolloin Kalevipoeg taas astuu kotimaallensa,\nvoidaan kertomuksessa hänestä havaita lävitsensä juoksevaa lankaa. Se\non nimittäin tuo mahtavan hengen yhä paisuva uhkamielisyys, joka päivä\npäivältä enentää syynsä. Ja kumma kyllä se tapahtuu juuri hänen\nulkomailla-olonsa ajalla. Näyttää ikään kuin hän, paetessaan kotimaansa\nrannoilta, myös olisi kadottanut kaiken siveydellisenkin perustuksen.\nPalattuansa hänestä taas tulee se hyvänluontoinen sankari moninaisissa\njokapäiväisissä retkissä, jotka ovat liian vähäisiä hänelle suodun\nvoiman suhteen, osaksi myöskin niin törkeitä, että niitä ei olisi\npitänyt runoon ottaman. Ylehensä Wiron niinkuin Suomenkin kansanrunon\non laita, että \"se on puhdas kuin tuomenkukan tuoksu, jota tuuli\nhajottaa\", vaikka orjuus paitsi muuta kirousta Virolaisissa on myöskin\nsynnyttänyt suuremman ruokottomuuden. Mutta kaikessa edellä sanotussa,\nsiinä ivallisuudessa mikä tässä runoistossa sen jälkeen osoitakse, sekä\nsuomalaisten runojen puutteessa paikkakunnallis-saduista, mitkä\nkuuluvat myöhempään kansantaruston muodostus-portaasen, samoin kuin\nsiinä vaikutuksessa, joka kristillisillä ja skandinavilaisilla saduilla\nja ajatuksilla näkyy olleen, siinä on perusteellinen syy, minkä vuoksi\nrunot Kalevipojasta voipi pitää päättyneinä seitsemännen runon lopussa.\nAinoastaan kuvaus hänen kuolemastansa kuuluu vielä tähän. Kaikki muut\nvaihtelevaiset retket ovat melkein kaikkea merkitystä vailla\nKalevipojan luonteen suhteen; ja jos ylehensä tahtoo sanoa\nkansanhengellä olleen _ajatusta_, luodessansa runoistoa Kalevipojasta,\nniinkuin kieltämättä on Kullervorunojen laita, niin jälkimäiset runot\nvaan ovat irtonaisia liika-oksia, ilman yhteydettä runon luonnoksen\nkanssa, ilman yhteydettä toistensakin kanssa. Ne ovat epäilemättä\nsyntyneet kansansankarin ylistykseksi, selitykseksi johonkuhun silmiin\npistävään luonnon ilmiöön, tahi ne ovat nyt enää ymmärtämättömiä\njumalaistaruin tähteitä, jotka ovat liitetyt tunnettuun nimeen.\nSellainen jumalaistarun hajouminen tavataan jokaisessa kansassa, ja sen\nluonnossa on jo että se ilmautuu katkonaisena niinkuin luonnon ilmiöt\nitse, josta kaikki jumalaistarullinen näkemys alkuisin lähtee. Ainoasti\nkertomus Kalevipojan matkoista Manalaan muistuttaa heikosti Wäinämöisen\nmatkaa sinne, sekä Lemminkäisen retkeä Pohjolaan, mutta on muutoin\nsekoitettu muilla luuloilla, joista sen ohessa näkyy, että se ei\noikeastansa koske Kalevipoikaa. Mutta jo ennen mainitussa kohdassa,\nettä Kalevipojan koko luonne on katkaistu kahteen osaan, joista toinen\non sen aikuinen kuin olonsa Wirossa, toinen, synkempi, kolkompi, siltä\najalta kuin hän vaeltaa vieraissa maissa, siinä on vakavin todistus\nsiitä että jälkimäisten runojen kertomat retket ainoastaan ovat\nmuinaisen uroon päälle ripustettuja irtanaisia ryysyjä. Muinaisilta\nasuntopaikoiltansa idässä Wirolaiset ovat tuoneet kanssansa jalon\nurholuonteen perustuspiirteet, mutta kun Suomalaiset pienemmissäkin\nosissa yhtämukaisesti muodostivat sen merkilliset piirteet, tuhlasivat\nWirolaiset suuren osan sitä kallista perintöä.\n\nNäissä vaihlelevaisissa kohtauksissa liikkuen, ajatus peräti harvoin\njohtuu takaisin Kalevipojan elämän tarkoitusta eli hänen nykyistä\nhengentilaa tarkastamaan. Jolloinkulloin hän kuulee äänen, joka\nvaroittaa häntä kavahtamaan veristä miekkaansa, tahi hänessä lymyilevä\nsyynsä tunto näytäksen unessa. Noita anastaa häneltä sen komean miekan,\njonka hän Suomen sepiltä osti. Maaten seitsenviikkoista loihdittua\nunta, uneksii hän että Ilmarinen takoo hänelle uutta miekkaa sen\nkadonneen sijaan. Mutta se kalpea nuorukainen, sepän poika, astuu\nverkkaan pajaan. Verta on hänen kaulassaan ja rinnoillaan,\nveripisaroita on pirskunut hänen poskilleen ja vaatteilleen, ja hän\nsanoo: \"älkäämme tuhlatko kallista rautaa aseeksi murhaajalle. Kalevin\npoika ei huoli uskollisimmastakaan ystävästä, kun viha tulee häneen,\nhän murhaa sukulaisensakin, sen olen minä kokenut.\" Merkillistä on\nkansantunnon vaatimus, että rikoksellinen rangaistakoon samoilla\nkeinoilla, joilla hän on tahtonut muita vahingoittaa. Siinä on\nPietarille sanottujen merkillisten sanojen täyttämys: jotka miekkaan\ntarttuvat, he miekkaan hukutetaan. Kun nimittäin noidan varastama\nmiekka, jota hän ei ole voinut kauan kuljettaa kanssaan, kuultaa\nKalevipoikaa vastaan Kääpä-joen aalloista, ja hän ei voi saada sitä\nsieltä pois, lausuu hän kirouksen, jolla tarkoittaa varkaan\nrankaisemista. \"Jos se, joka sinua on kantanut, sanoi hän, laskeutuu\njokeen, niin leikkaa häneltä poikki jänteet jaloista.\" Se on kirous,\nsiinnyt kostonhimosta, joka tekee hänen sokeaksi niin että hän ei\nhuomaitse näiden sanojen koskevan häntä itseänsäkin. Kun hän nimittäin\nmonen kohtauksen ja sotaretken jälkeen tyytymättömänä vaeltelee ja\nviimein joutuu Kääpä-joelle, ja laskeuupi siihen, niin miekka täyttää\nhänen käskynsä. Kuoleman tuskassa hän päästää hurjat huudot, jotka\nvieläkin kuuluvat \"Wirolaisten poikien korviin, tyttärien sydämiin.\"\nKirkkaat silmänsä taivasta kohti kääntyvät, ja sielunsa pakenee vana\nisa'n kartanoon. Siellä hän varttuen istuu valkean loisteessa, poski\nnojattuna käteen, niinkuin Holger Danske tahi Fredrik Barbarossa, ja\nkuultelee laulajain kertomuksia hänen urostöistään. Mutta vana isa on\nhänen asettanut haahmojen vallan ääreen, vartioitsemaan Sarvik'ia ja\nhänen kätensä on kiinnitetty kallioon. Mutta kerran on se aika tuleva,\nkun kahden ajan pirstat mahtavilla liekillä sulattavat hänen kätensä\nirti kalliosta. Silloin Kalevipoika palajaa, tuoden onnea kansallensa\nja uuden ajan Wirolaisille.\n\nMitenkä peräti toiseen tapaan tämä satu päättyy kuin Kullervon! Hänpä,\nkoko sydämessään muserrettuna, pitää tuon tunnetun puheen miekallensa,\ntekee tuon kysymyksen, joka tutkii ja tuomitsee: tahdotko syödä lihaa\nsyyllistä? Wiron runo siihen tyytyy, että uroonsa kuolee, sillä on\nkaikki tahra kadonnut hänen kunniastansa, kaikki syy hänen\nomaltatunnoltaan; ja sen tähden hän istuu Taaran salissa taivaan\nasujanten joukossa.\n\nVoiko ken kuitenkaan epäillä, että hän periänsä on sama mies kuin tuo\nsuomalainen orja? Lapsi, varustettu ylenluonnollisella voimalla,\nnuorukainen, joka lähtee maailmaan kostamaan perheensä häviötä, -- joka\npidoissa iskee poikki toiselta nuorukaiselta pään, yhtä sukkelaan kuin\nLemminkäinen Pohjolan isännältä -- vei kuin naatin naurihista,[19] --\njoka saastuttaa oman sisarensa puhtaan nuoruuden, ja joka viimein,\nrangaistuna, lankee oman miekkansa uhriksi; siinä on Kalevipojan elämän\nsisällys, mutta myös likipitäin Kullervonkin. Se suuri eroitus, joka\nmyös selittää, kuinka kumpaisenkin historia on erilaatuisesti\nmuodostunut, on siinä, että suomalaisessa kansanrunoistossa on useampia\nhenkilöitä, jotka se on asettanut luojan auringon valoon; Kullervo sen\ntähden sietää sen enemmän pimeyttä. Välttämätön kansanhengen\ntarvis vaatii tätä valoa, vaatii ihmis-maailmassa heijastuksen\njumalallisesta syntyperästä, ja sen vuoksi jokaisessa kansanrunossa on\nylenluonnollisilla avuilla varustettu uros. Wirolaisten uros-taruissapa\nKalevipoeg on melkein yksinäisenä; Wanemuine on jumala, jota harvat\nvaan muistavat, ja Ilmarisesta on tuskin muuta jälillä paitsi nimi. Sen\nvuoksi on moni musta puoli Kalevipojassa valjennut; sen vuoksi on hänen\nosakseen pantu vähin Lemminkäisen lietoutta ja suruttomuutta, vähän\nWäinämöisen viisautta. Jaa, kansanmuinaisuuden ja kansallisuuden\nedustajana odotetaan häntä takaisin samoin kuin Suomalaiset odottavat\nWäinämöistä. Hän on lihaksi tullut Wiron kansanhenki ja sellaisena on\nhänellä oikeudella sijansa Taaran salissa. Mutta sitä kokonaista kuvaa,\njonka Suomen kansa vuosisatojen tuskissa on luonut, joka on niinkuin\nyksi ainoa harras huokaus Luojalle äärettömälle, että Hän ei panisi\nkuolevaisien hartioille suurempata kuormaa, kuin he jaksavat kantaa,\npeläten että se myös ääretön perkele, joka väijyy joka ihmisen\nrinnassa, silloin katkoisi siteensä ja töytäisi valloilleen, sitä\n_ihmistä_ pienimmissäkin osissa, sitä haetaan turhaan. Sillä harvat\novat ne vuosisadat, harvat ne kansat, jotka voivat sellaisen luoda; sen\nvuoksi olikin Uhlandilla täysi syy sanoa Kullervon olevan jaloin\nrunollinen luoma, joka meidän vuosisadallamme on tullut ilmi.\n\n\n\n\nII.\n\nJumalais-tarullisia aine-osia Kalevirunoistossa.\n\n\nVirolaisissa kansantaruissa ovat jumalaistarulliset ajatukset enemmän\nhaihtuneita kuin suomalaisissa. Yhdeltä puolen niitä tavataan\nharvemmin, ja toiselta ne, tavattaessa, näyttäivät vähemmin\nyhtenäisiltä. Kansan moninainen yhteys muiden kanssa joka haaralla on\ntähän syynä, ja kylliksi ei voi sitä sitkeyttä ihmetellä, joka\nkuitenkin on meidän aikoihimme saakka voinut säilyttää niin\nrunsas-aineisia muistoja menneiltä ajoilla. Kalevipojassakin tavataan\nalkuperäisen jumalaistiedon jälkiä, mutta ikäänkuin sotkettuina kansan\nkohtalon vaiheiden kautta jälkiin raivoovista tappeluista läheisten\nkansain kanssa. Aseitten ryske helposti hämmentää jumaliset luulot,\nmutta kauan jälkeen helähtää kuitenkin perityt sadut ikäänkuin kaiku,\njos kohta laulaja itsekään ei aina niitä ymmärrä.\n\nLaulun omat sanat kertovat, että \"vana isa kuulsad poead\" Kalevalassa\nyhdistyivät ihmisten tyttärien kanssa, ja siitä yhdistyksestä syntyi\n\"Kalevide kuulus sugu\". Kalevipoeg oli siis jumalallista syntyperää.\nToisessa paikassa häntä sanotaan Taaralaiseksi,[20] jonka kautta\nsukuperänsä on vielä tarkemmin osoitettu. Mutta vana isan pojat olivat\nWanemuine, Ilmarine, Lämmekune;[21] _Ganander_ ja _Lencqvist_ taas\nmainitsevat Wäinämöisen, Ilmarisen ja Soinin paitsi muita olleen\nKalevan poikia.[22] Mutta Kalevipoeg sanotaan virolaisessa runossa\nSoiniksikin, ja suomalaisessa vaihtelevat nimet Soini ja Kullervo,\njonka ohessa suomalaisissa toisinnoissa Kalervo ja Kaleva tavataan\neroituksetta käytettyinä. Tästä seuraa siis, että nimeä Kaleva on\nkäytetty merkitsemään vana'a isa'a itseänsä, taivahan ukkoa. Tähän\nkäsitykseen perustautuen, voipi helposti selittää muutamia lauseita,\njotka muutoin näyttävät puuttuvan kaikkea merkitystä. Suomen\nmuinaisrunoissa mainitaan välistä _Kalevan miekka_, tähtikihermä jota\nmyös Wäinämöisen viikatteeksi sanotaan, _Kalevan tulet, valkeat_.\nVaikealta näyttää selittäminen, mistä syystä nämä olisivat saaneet\nasemansa taivahalla, ellei omistajansa olisi ollut yhteydessä taivahan\nja sikäläisten ilmiöin kanssa; mutta yhteys on selvä, kun niitä\najatellaan Kalevan s.o. Ukon, Taaran omiksi, jota myös pidettiin\nukkosen herrana. Tuo kauniisti loistava, kiiltävän miekan näköinen\ntähtikihermä on taivahan hallitsijan ase, jolla hän ryntää kaikkien\nvihollistensa päälle. Ja se suuri merkillisys, joka Kalevin itsensä\nteettämällä miekalla on koko Kalevipoeg-runoistossa, sen putoominen\ntaivahasta alas, Kullervon ja Lemminkäisen rukoillessa, vielä\nvahvistavat sitä ajatusta. Myöskin lause _Kalevan kuusi_ mahtaa\ntarkoittaa suurta taivaanpuuta ja niinmuodoin sisältää osoituksen\ntaivaan hallitsijasta. Kalevipojassa käytetään milloin _tamme_, milloin\n_kuuske_ yhtä merkitsevinä taivaanpuun niminä.[23]\n\nJos kieliopillisesti koetamme selittää tuon epäselvän Kaleva-sanan\nmerkitystä, niin saamme senkin kautta vahvistuksen edellä lausutulle\najatuksellemme. Oikein ei taida olla ottaa perustukseksi suomalaista\nsanaa _kallio_, viroksi _kalju_; siitä ei voi tulla johtosanaa, jonka\njuuri olisi niin tuntemattomaksi muuntunut. Kaksinkertaisen\njuurikerakkeen l:n kumminkin olisi pitänyt jäämän paikalleen. Jos sitä\nvastoin tahdomme pitää tämän sanan, samoin kuin useimmat va'lla ja\nvä'llä päättyvät lausukkaisena laatusanana, niin saamme johdantomme\nhyvin helpoksi. Suomen kielessä on näet sananjuuri _kal_, johon on\nliitetty merkitys jostakin _kolisevasta_, kiiltävästä. Tästä juuresta\njohdetaan paljon sekä nimi- että tekosanoja, esim. _kalisen, kolisen,\nkolajan, kolaan, kali, kalja, koli, kulja, kola, kalpa, kalvan, kulea_.\nMyöskin sanan _kallio_ voipi lukea näihin. Tämän johdosta _Kaleva_\nmerkitsee _kolisevaa, rämyävää, jylisevää_, mutta sen ohessa\n_kiiltävää_, joka täydellisesti sopii sivusanaksi ukkosen jumalalle,\njoka käyttää salamata miekkanaan. Tässä on minusta myös täysi todistus\nvirolais-suomalaisten kansantarinain alkuperäisyydestä. Satukunta, joka\non syntynyt ynnä itse kielenmuodostuksen kanssa ja joka vielä kestää,\nkun tämän ajatuksen kanssa syntynyttä sanaa ei voi selittää, sellainen\nsatukunta liittyy yhteen kansan ensimmäisen lapsuuden kanssa ja on sen\nitsensä tekemä.\n\nKaleva on siis jumala ja monen taivaalla näkyvän loistavan ilmiön\nhallitsija. Aivan samaa tarkoittaa se kaunis kertomus Salmen ja Lindan\nhäistä,[24] joka ainoastansa on täydellisempi ja laveampi toisinto\nrunosta \"Suomettaren kosijat\" Kantelettaressa[25] tahi Kyllikistä.[26]\nSama on sekä järjestys, missä kosijat tulevat -- kuu, aurinko ja\npohjantähti --, että myös niiden vastausten sisällys, mitkä neito\nlausuu kieltonsa syyksi; vaan myös yksityiset lauseetkin ovat tarkoin\nyhtäpitäväiset. Salme, päätettyänsä seurata pohjantähteä \"Põhjanaela\nvanem poega\", käskee viemään hänen hevostansa talliin ruokittavaksi\nheinillä ja kauroilla:\n\n    *Talli vilge lähe hobune,\n    Heitke ette heinasida,\n    Kandke ette kaerasida.\n\nSuomettaren sanat samassa paikassa ovat:\n\n    Viedähän tähän hevonen,\n    Tallihin talutetahan,\n    Hienot heinät heitetähän\n    Kauravakka kannetahan.\n\nMolemmin paikoin asetettuaan olutkannun kosijalle, lausuu Salmen ja\nLindan äiti: \"sööge, tähte, jooge, tähte!\" Suomettaren äiti taas:\n\"syöpä, juopa, tähti kulta!\" Kummassakin runossa tähti vastaa yksillä\nlauseilla:\n\nKalevipojassa:\n\n    *Ei taha süa, eidekene,\n    Ei taha jua, eidekene;\n    Tooge mo omane tubaje,\n    Saatke Salme põrandalle.\n\nKantelettaressa:\n\n    En taho syöä, enkä juoa,\n    Kun en nähne neitoani;\n    Missäp' on minun omani,\n    Kussa Suometar sorea?\n\nJa kun morsian itse vastaa siihen, pitävät Lindan sanat vielä\nihmeteltävämmällä tavalla yhtä Suomettaren sanojen kanssa.\n\nLinda lausuu:\n\n    *Anna aega ehtidessa!\n    Kaua ehib se isata,\n    Kaua ehib se emata;\n    Ei ole eite ehtimassa\n    Vanemad valmistamassa,\n    Küla eided ehitavad,\n    Vanad naised valmistavad,\n    Küla annab külma nõuu,\n    Rahvas raudessa südame.\n\nSuometar:\n\n    Anna aikoa vähäisen,\n    Aikoa isottomalle,\n    Emottomalle enempi;\n    Ei mua emoni auta,\n    Oma vanhin valmistele,\n    Auttavat kyläiset eukot,\n    Kylän vaimot vaatehtivat,\n    Kylmä on kyläinen toimi,\n    Valju mieron vaatehtima.\n\nYhtäpitäväisyys on niin heti näkyvä, ettei se useasti ole niin suuri\nsuomalaisissa eri toisinnoissa. Muutoin ovat, paitsi loppua, molemmat\nvirolaiset kuvailukset aivan yhtäläiset; nimet ainoasti ovat toiset ja\ntähden siassa tulee Kalev Lindan sulhoksi. Tässäkin on yksi osoitus\nKalevan olevan taivaallisia olennoita. Sillä Salme ja Linda hekään\nsilminnähtävästi eivät ole muuta kuin taivaallisia olentoja. En tahdo\nsiitä pitää lukua, että metsapiigad järjestivät heidän pukunsa, että he\npyytävät saadakseen \"uus udusärki\", joka yhtä hyvin voipi merkitä\npilvistä, sumuista pukua, kuin untuvaisesta vaatteesta tehtyä; ehkä\nviimemainittu merkitys juuri lienee kehjennyt edellisestä. Vaan he\nrukoilevat myös että heille tuotakoon tähtiset pukunsa -- too mulle\nteine _tähteline_ -- ja äitinsä lausuu kummastuen heidän tullessa\nkoristetuina ulos:\n\n    *Kas se _kuu_ on, ehk kas _pääva_,\n    Ehk kas _eha-tütar_ noori?\n\n    Onkos _kuu_, vai onkos _päivä_,\n    Vai on _Illatar_ ihana?\n\nNäissä sanoissa, mutta erinomattain itse naimisessa pohjantähden\nkanssa, on hyvin selvä osoitus, että meillä tässä on katkelmia siitä\nkauniista ajatuksesta koi- ja ilta-tähtien rakkaudesta toisiansa\nkohden, joka ajatus vielä hehkuvammasti näyttäiksen kertomuksessa \"Koit\nja Ämarik\". Kalev, vaikkapa alkuperäisesti ukkosen ja taivaan jumala,\non tehty yhdeksi kuin tähti. Todistuksena tähän kuuluvat tähtisulhasen\nsanat Salmen lähtiessä kodistaan: Salme on piillettävä _pilvi taha_,\nmuutettava _eha-neiuks_ ja kiiltävä _taeva alla_. Ja kun hän uudesta\nkodistansa tahtoo lähettää terveisiä omaisillensa, ovat kaste ja sade,\njotka hän ilokyyneleinä on vuodattanut, sanomana hänestä. Kalev sanoo\nLindalle, hänen unhottaneen kotihinsa moniaita kaluja: _kuun_, joka on\nhänen _isänsä_, _auringon_, joka on setänsä, ja hänen lähtiessänsä\nkatselevat nämä surullisesti hänen jälkehensä.[27]\n\nJos pysymme tässä käsityksessä, joten siis Kalevipoeg muinoin on\nmerkinnyt loistavan tähden poikaa, niin voimme myös ymmärtää seuraavan,\nmuutoin vähin kummallisen lauseen hänestä, hänen lähteissänsä\nsotaorhillansa sotaan.\n\n    *Hobo alla kui se ahju,\n    Täkku alla kui se tähte,\n    Ise peale kui se pääva\n    Ebitatud ehana riides,\n    Kübar pääs kullakirja.\n    Kus ta läheb, taevas läigib,\n    Kus ta kõunib, taevas kõigub.[28]\n\n    Hepo alla niinkuin ahjo,\n    Orit alla niinkuin tähti,\n    Itse päällä niinkuin päivä\n    Ihanoissa vaattehissa,\n    Päässä kultainen kypäri.\n    Kussa lähtee, taivas läikkyy.\n    Kussa käypi, taivas kaikkuu.\n\nJa toisessa paikassa:\n\n    *Mees puhub tule meressa,\n    Lõetsub lõkkeid laenetesse;\n    Teeb toa tuule tiivule,\n    Kambri vikkerkaareesse,\n    Parred pilved paisudesse.[29]\n\n    Mies puhuu tulen merehen,\n    Lietsoo liekit lainehesen;\n    Tekee tuulehen tupansa,\n    Taivaankaareen kammarinsa,\n    Paisupilvihin parret.\n\nEdellisessä olemme löytäneet selityksen Kalevipojan sukuperästä ja\nnähneet runon syystä sanovan häntä Taaralaiseksi, taivaan jumalan\nsikiöksi. Samalla tapaa nähdään kaikkialla sanoissa, jotka näyttävät\nvähäarvoisilta ja ilman yhteydettä olevilta, olevan unhottuneiden\nsatujen tähtehiä. Tässä tarkoituksessa voipi sanoa kansantaruissa ei\nolevan yhtään sanaa, jolla ei ole suurta merkitystänsä. Jokaiseen\nsanaan on kokonainen maailma ajatuksia sidottu, ja tuo tärkeä sana on\nikään kuin niiden tunteiden ja katsantolaatujen edustajana, jotka tässä\nsuunnassa muinoin ovat eläneet. Sellainen edustaja, mutta edellä\nlausutun kanssa lähimmäisessä yhteydessä oleva edustaja, on se vanha\nukko meren saaressa, tavallisesti saaren isännäksi kutsuttu.\nEdellisessä olen osoittanut hänen olevan Kalev'in, vaikka runo ei enää\nlausu hänen nimeänsä, kentiesi ennen mainitusta syystä, että sillä\npuhdistaisi sankarinsa Kalevipojan urostöitä. Se on selvä, että saaren\nisäntä ja emäntä ovat hyvin läheisessä yhteydessä jumalallisten voimain\nkanssa. Kun viimemainittu merestä haravoipi kadonnutta tytärtänsä,\nniinkuin Lemminkäisen äiti Tuonen joesta poikaansa, tapaa hän siellä\ntammen, kuusen ja kokon munan, jotka hän viepi kanssansa kotiin, missä\npuut istutetaan kartanolle.[30] Siinä ne kasvoivat:\n\n    Tamme tõusis, kuuske kerkis,\n    Tamme tõusis taevaasse,\n    Kuuske kasvis pilvetesse,\n    Ladvad taevast lõhkumaies,\n    Oksad pilveid pillutamas.[31]\n\n    Tammi nousi, kuusi kasvoi,\n    Tammi nousi taivahasen,\n    Kuusi kasvoi pilvilöihin,\n    Latvat taivon lohkaisevi,\n    Oksat pilvet puhkaisevi.\n\nNiinkuin Kalevalan pyhä tammi ne kohoavat halki pilvien;\n\n    *Tam tahab taevast jagada,\n    Oksad pilveid pillutamas.[32]\n\n    Tammi taivahan jakavi,\n    Oksat pilvet puhkaisen,\n\n    *Tamme tungis taevaasse,\n    Pikad oksad pilvetesse,\n    Ladva päik'se ligidalle.\n    Tam teeb taeva tumedaksa,\n    Peidab valgust pimedasse,\n    Katab kuu ja katab pääva.\n    Varjab tähed valgustamas,\n    Matab maa mustakarva\n    Pimeduse peituselle.[33]\n\n    Tammi taivaasen tapaavi,\n    Pitkät oksat pilvilöihia\n    Latva päivän lappeahan.\n    Tammi taivahan pimenti,\n    Valon peitti pimeäksi,\n    Peittää kuun ja peittää päivän,\n    Varjoo tähtien valonkin,\n    Maankin mustaksi tekevi\n    Pimeällä peitteellänsä.\n\nSaaren isäntä kulkee turhaan etsien miestä kaatamaan pilviin ylettyvää\ntammea; hän palajaa ilman semmoista tapaamatta. Silloin kertoo emäntä\nkotkan siiven alla löytäneensä pienen miehen; tämä lupaa työn\ntoimittaa, kasvaa jättiläiseksi ja kaataa tammen. Rungosta tehtiin\nsaareen mahtava silta, jonka toinen pää oli Viru-maalla ja toinen\nulottui Suomeen, ja se oli tuo kuulu Soomesilda; pirstoista tehtiin\nkaikellaisia aluksia:\n\n    *Oksadest sai orja laevu,\n    Laastudesta laste laevu.[34]\n\nEli niinkuin Kalevalassa sanotaan:\n\n    Lastuja -- tuuli tuuitteli\n    Venosina veen selällä,\n    Laivasina lainehilla.[35]\n\nNämä kaikki ovat meille tuttuja taivaanpuusta, jotka meitä kohtaa\nKalevalan toisessa runossa. Wäinämöinen siinä on luojana, joka maalle\nantaa kasvut, aivan niinkuin eräässä virolaisessa tarussa vana isa'n\nkolme poikaa pitävät huolen luomisen täyttämisestä. Yli koko tarinan\nsaaren vanhuksesta lepää muutoin tuo jumalallinen hämärä, joka\nilmoittaa kaukaista muinaisuutta, vaan sen ohessa epäsuorasti todistaa\ntämän järjestyksettömän välikertomuksen (puusta) olevan katkelman\njumalaistarullisista luuloista, joiden merkitys kansanrunoissa\nvähitellen on vaalennut. Muutoin runo osoittaa vanhuksen olleen\nKalev'in. Saaren emäntä, kertoessaan isännälle löydetyn pikku miehen\nko'osta, sanoo hänen ei olevan Kalevin peukaloa pitemmän.[36] Varmaan\nhän sillä ei tarkoittanut ketään muuta kuin miestänsä. Tätä luuloa\nvakuuttaa merkillisimmällä lailla toinenkin seikka. Edellä olen sen\nkaksinaisen, vaikka yhtäpitoisen kertomuksen vuoksi Salmen ja Lindan\nhäistä pitänyt Kalevin samana kuin pohjan tähti, tahi Taaran poikana,\nei ainoastaan Taaralaisena, Taaran jälkeisenä. Yhdessä Virolaisessa\nkatkelmassa taivaantammesta sanotaan, että yksi Pääva poega, yksi Taara\npoega oli kaskeen istuttanut tammen, joka kasvoi ja peitti auringon ja\nkuun.[37] Fählmannin kertoman luomissadun mukaan taas Vanemuine antoi\nmaalle kasvit,[38] niinkuin Kalevalakin kertoo. Toisin paikoin\nsanotaan, että vana isa sen teki, ja siltä näyttää kuin Vanemuista\nolisi pidetty yhtenä tämän kanssa.[39] Suomalaisilla Kaleva toisinaan\nmerkitsee milloin Ukkoa itseään, milloin yhtä hänen poikaansa, ja\nWäinämöistä enimmiten sanotaan Kalevaiseksi. Kaikki nämä epävakaiset ja\nosaksi ristiriitaisetkin määritykset yhtyvät siinä yhteisessä\najatuksessa, että se oli taivaallinen olento, erinomattain Vanemuine\neli vana isa, joka suuren tammen kasvatti. Edellä olen näyttänyt kuinka\nKalev, Kaleva toisissa sadunkatkelmissa pidetään samana kuin Ukko\nylijumala, Taara, vana isa. Tästä seuraa siis, että saaren isäntä, joka\nsen suuren tammen on istuttanut, joka pitää huolen luomisesta, on\nKalev; sen tähden hän vaalistuu, nähdessään poikansa saastuttaneen\nsisarensa, tuntiessaan kasvoista Kalevipojan Taaralaiseksi.\n\nEnnen tarkastetulla paikalla selviytyi monta hämäräistä nimitystä,\nselvittyä ken Kaleva on; ja se seikka ei ole vähimmin todistava.\nMyöskin taivaan-korkuisen tammen suhteen on meidän nyt mahdollinen\nselittää, mitä se ajatus oikeastansa sisältää, miten kansan\nmielikuvitus on sen luonut. Sen perustuksen mukaan, jota uudempi\njumalaistaru-tiede seuraa, on jokaisen jumalaistarullisen näkemyksen\nperimmäinen pohja haettava luonnon ilmiöissä. Yli Aasian ja Euroopan on\nerisukuisimmissa kansoissa sama ajatus taivaankorkuisesta puusta\nlevinnyt, ja on syntynyt katselemalla päällettäin läjistyneitä pilviä,\nnoita suuria ryhmiä, jotka ikään kuin puun oksat haarailevat toisistaan\nja viimein peittävät koko taivaan. Jos nyt, tätä merkitystä avaimena\nkäyttäen, katselemme suomalais-virolaista kertomusta, niin siinä on\nvoimakkaasti kuvattu sama ilmiö. Me saamme sen selväksi, minkä tähden\njoku taivahan jumaloista, ylijumala itse, on puun istuttanut. Ken muu\nkuin taivahan hallitsija voipi olla sellaisen puun luoja, joka näkyy\nympäröivän koko maailman ja joka estää auringon ja kuun paistamasta.\nNyt vasta voimme myös oikein käsittää sen hämäläisen sadunkatkelman\nKalevipojassa, joka kertoo että tammen lastuista paitsi muuta saatiin\nlaulajalle tupa, johon aurinko ja kuu loistavat pihtipuolisesta:\n\n    *Kuu on uksena eessa,\n    Päike laela läikimaies,\n    Tähed toassa tantsimaies,\n    Vikerkaar vibuna varjuks.[40]\n\n    Kuu on uksena edessä,\n    Päivä paistavi laella,\n    Tähdet tanssivi tuvassa,\n    Taivonkaari kattonamme.\n\nEli niinkuin eräs toisinto sanoo:\n\n    *Kuu oli ukseksi eessa,\n    Pääv oli peala mängimassa\n    Tähed seessa tantsimassa\n    Taevas tantsis, maa mürises;\n    Tähed lõivad teringida,\n    Kuu lõi kulda rõngaaida.[41]\n\n    Kuu oli uksena edessä,\n    Päivä päällä leikkimässä,\n    Tanssi tähtöset sisässä,\n    Taivas tanssi, maa myrisi,\n    Tähtein helkkyvi helyset,\n    Kuun on renkahat kilisi.\n\nKun taivaankansi oli peitetty pilvillä, niin kansan kuvitus luuli\nnäkevänsä auringon ja kuun valon puun oksien välitse ja tähtien\nkiertelevän tanssiansa siellä ylempänä. Yhteydessä tämän kanssa on\nmyöskin Ilmarisen koetus takoa uusi päivä ja kuu, jotka hän asettaa\n_korkeaan puuhun_, sekä Wäinämöisen ja Ilmarisen kulku taivaankannella,\nhankkiaksensa valoa,[42] ja samassa on koko tämä ajatus uusi todistus\nmainittuin miesten jumaluudesta. Merkillistä suomalaisten kansain\njumalaistarujen iän suhteen on se, että Mordvalaisillakin on muisto\nmaailmanpuusta. Eräässä, professori Ahlqvistin julkaisemassa sadussa\nsanotaan, että valkoinen koivu, joka kasvaa kunnaalla metsässä,\nlevittää \"juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan\".[43]\n\nMutta jos nuot monet osoitukset runossa eivät poistaisi kaikkia\nepäilyksiä saaren isännän suhteen ja ken hän lienee, niin nämät\nkokonansa haihtuvat seuraavain Kalevipojan suorain sanain kautta, että\n_isänsä ja äitinsä_ ovat tammen istuttaneet; hän nimittäin pyytää\nOlevin kaatamaan tammea, jonka\n\n    Isa enne istutanud,\n    Ema enne kasvatanud;\n    Mis seal mere kalda pealta,\n    Laialiste liivikulda,\n    Kõrget ladva kõigutelleb,\n    Laiu oksi lahutelleb:\n    Ett ei pääval paiste mahti,\n    Kuul ei kumamise mahti,\n    Tähtel siramise mahti,\n    Pilvetel ei piiske mahti.[44]\n\n    Isä ol' ennen istuttanut,\n    Emä ennen kasvattanut\n    Meren rantahan rapean,\n    Suurelle somerikolle;\n    Latvat kasvoi korkealle,\n    Oksat laajalle levisi,\n    Peitti päivän paistamasta,\n    Katti kuun kumottamasta,\n    Tähdet kaikki tuikkimasta,\n    Pilviset piroittamasta.\n\nNäissä sanoissa lienee kylläksi todistusta edellisen esittelyn\noikeudesta, sekä myös saaren isännän ja Kalevipojan keskuudesta.\n\nSiinä palajavat myös edellä mainitut ajatukset kaikellaisista\naluksista, jotka rakennetaan tammen pirstoista. Saaren isäntä siis on\nKaleva.\n\nÄsken mainitsin Wäinämöisen ja Ilmarisen vaelluksen taivaan kannella ja\nsiihen liitettävän merkityksen. Hyvän todistuksen Ilmarisen\njumaluudesta antaa Kalevirunoiston kahdestoista runo, joka myös\ntarkkaan osoittaa missä paikassa maailmata hän oleksii. Kerrottaessa\nsiitä uudesta miekasta, jonka Kalevipoeg unessa näkee itsellensä\ntaottavan, puhutaan kuinka keskellä ilmaa (keskel ilma) oli korkea\nihana mäki, joka oli _pilvien_ keskellä. Tämän mäen sisään (sala mäe\nsügavusse) olivat Ilmarisen oppilaat rakentaneet pajansa, jossa he yöt\nja päivät takoivat alasimella.[45] Ilman jumala tavataan siinä oikealla\npaikallansa; hänen työmiehensä takovat ukkosen jyristessä pilvissä, ja\nhe takovat joko taivaan kantta tahi hohtavaa miekkaa Kaleville eli\nhänen pojallensa. Sentähden tulee tästä miekasta kultakahvasta, jota he\nvaskivasaroilla takovat, verraton ase. Sentähden sanotaan muutamissa\nsuomalaisissa katkelmoissa raudan olleen \"kuonana alla ahjon Ilmarisen,\nseppä _Ilmosen_ pajassa\",[46] s.o. ilmassa asuvaisen pajassa; ja\ntoisessa, että ilman immet lypsivät maidon rinnoistansa Ilmarisen\npajaan, ja siitä tehtiin rauta.\n\nTähän asti tarkastetut Kalevirunoistossa löytyvien jumalais-tarullisten\najatusten jäännökset eroavat monessa suhteessa niistä ajatuksista,\njotka jälkimäisissä runoissa löytyvät. Edelliset näyttävät kaikkialla\nhajanaisilta, himeiltä ja vaikeasti ymmärrettäviltä; silminnähtävästi\nniissä on koko joukko sanoja, käänteitä ja kertomuksen kappaleita,\njoiden merkitystä nykyinen polvi ei enää voi käsittää, vaan jotka ovat\nsäilyneet osittain mitallisen muotonsa kautta, osittain sen erinomaisen\nkunnioituksen kautta, jonka taru vielä luulee niiden ansaitsevan.\nMerkillinen on siinä suhteessa tuo, niinkuin edellä on näytetty,\nmelkein sanasanainen yhtäpitäväisyys sellaisissa katkelmoissa\nSuomalaisten ja Virolaisten tykönä. Mutta ompa toinenkin kansantaruston\nala, satujen ja ihmeellisesti vaihtelevain retkien kirjavainen ala,\njossa suurempi vapaus näkyy vallitsevan. Nämäkin kyllä useasti lähtevät\njumalais-tarullisesta näkemyksestä, mutta ovat seoitetut niin\nmoninaisilla alkuaineilla nykyisestä päivästä ja eilisestä, että tuskin\nyhtäkään kertojaa arveluttanee pitentäessänsä tai lyhentäessänsä tai\ntehdessänsä pienempiä muutoksia niiden perussuunnitukseen. Ja samassa\nkun niiden suorasanainen kieli ei vaadi erinomaista jonkun lausumatavan\nsäilyttämistä, niin se myös antaa tarpeellisen tilan kertovaisen\nitsenäiselle mielenlaadulle, hänen enemmälle tahi vähemmälle\nhyväsävyisyydelle, leikillisyydelle tahi katkeruudelle. Jokaisen uuden\nihmispolven kanssa siis lisäyntyy uusi sivistyskerros, ja uudet ja\nvanhat osat, alkuperäiset ja ulkoa saadut kudotaan yhdeksi kirjavaksi\nkankaaksi, jossa on yhtä vaikea seurata erityisiä loimi- ja\nkudelankoja, kuin esim. tarkasti määrätä sitä kohtaa taivaankaaressa,\njossa yksi väri muuntuu toiseksi. Sadut ja tarinat siis ovat välittömin\nosoitus kansan ajatusalasta sillä ajalla, jona ne ovat muistiin\npantuja.\n\nNiin on myös laita jälkimäisten runojen Kalevipojassa, jotka\nsisällyksensä ja muotonsa puolesta ovat samalla kannalla kuin\n\"Suomen kansan satuja ja tarinoita\". Mitä ennen tarkasteltuihin\nkatkelmiin tulee, ne ovat kumminkin verrallisesti syntyperäinen\nsuomalais-virolainen jumalakunta, saduilla ja tarinoilla sitä vastaan\non perusjuontensa ja eriosiensa suhteen sadottain ja tuhansittain\nvastineita yli koko asutun maailman. Ne kulkevat ikäänkuin raha yhden\nkädestä toisen käteen, sillä eroituksella kuitenkin, että jokainen uusi\nkansa muodostaa ne uudesti. Tieteen nykyisellä kannalla on sentähden\nmahdoton lausua ylehensä jotakin päätöstä itsekunkin alkuperäisyydestä.\nJoka satu olisi itseksensä seurattava tiellänsä yhdestä kansasta\ntoiseen, jos mahdollista näyttämällä mitkä uudet piirteet kunkin kansan\nomituisen luonteen tahi historiallisten suhteiden kautta ovat\nlisäytyneet. Sillä lailla ainoastansa voidaan johonkin tieteelle\nhyödylliseen johtopäätökseen tulla.\n\nKaikista Kalevipojan kärsimistä merkillisistä kohtalon vaiheista on\nmerkittävin hänen kahdesti tapahtuva matkansa Tuonelaan. Väsyneenä\nvaivallisesta vaelluksestaan, lautakuorma hartioilla, tulee Kalevipoeg\nmäelle, jossa kolme miestä on keittämässä jotakin kattilassa, _katel_;\nnämä hänelle osoittavat tien, joka vie sinne, missä on _tagurpäri\ntaadi, vastaoksa eide_ ja _pööraspää piigad_, se on _Sarvik'in_ ja\n_vana moor'in_ asunnolle.[47] Kalevipoeg nyt kulkee pitkää maanalaista\nkäytävää, jonka keskellä riippuu lamppu, _lampi_; käytävän päässä oli\novi, ja pihtipuolisilla oli kaksi sankoa, _ämbrid_; neste toisessa oli\nmaidon valkea, toisessa musta kuin terva. Oven takana istui neito ja\nlauloi suruisesti värttinää kievoittaessansa; viimeksi hän lausui:\n\n    *Tuleks päike peiukene\n    Piigasida peastamaie;\n    Tuleks kuu kui kosilane\n    Neiukesi naljatama,\n    Leinapõlvest lunastama;\n    Tuleks tähte poisikene\n    Tuikesi tahtemaie,\n    Vangist väljaviidemaie.[48]\n\n    Tulisi päivyt, päivän poika,\n    Piikastansa päästämähän!\n    Tulisi kuuhut sulhasena,\n    Neidon kanssa naljamahan,\n    Huolensa huojentamahan;\n    Tulisi poika, pohjantähti\n    Kyyhkystänsä tahtomahan,\n    Vankia vapauttamahan!\n\nTässä neidessä tapaamme saman ajatuksen, joka niin useasti meitä kohtaa\nuseimpien kansojen saduissa, vuoreen, s.o. pilvivuoreen suljetusta\nneidestä, jonka eräs mahtava uros vapauttaa. Salaman leimahtaessa\npaksuista pilvistä luultiin pelastajan miekka välkkyvän, se yhteys,\njohon päivä, kuu ja tähti asetetaan neiden suhteen, todistaa saman\najatuksen olleen Virolaisillakin. Se seikka, että laulu tässä kääntyy\nKalevipoikaa kohti, se taas osoittaa hänen taikka hänen isänsä yhteyttä\ntähtikosijan kanssa.\n\nNeiden neuvosta Kalevipoeg kastaa kätensä sankoon, jossa musta neste\non, ja siitä hänen voimansa kasvaa, niin että hän käsin ruhjoo oven\npatsaat. Seinällä riippui miekka, onnenvitsa, pajuvitsa, _nõiavitsa_ ja\nvanha leikatuista kynsistä tehty kypäri, _kübar_; viimemainittu\nkutsutaan myös _kaape, varjukaape_ = ruotsalainen sana \"kåpa\".\nKalevipoeg otti miekan ja kypärin, neiti kutsui siihen toiset kaksi\nsisarta, vana eite salvattiin kyökkiin ja Kalevipoeg huvittelehen\nneitojen kanssa.[49] Toisena päivänä neidot kuljettavat Kalevipojan ja\nnäyttävät hänelle huoneita raudasta, vaskesta, hopeasta, kullasta,\nsilkistä, sammetista ja pitseistä; yksi heistä kertoo, että\nhaahmulan asujamet, _varjulised_, jokaisena jouluyönä saavat lähteä\n_varjuriigistä, põrgitpiinast_, käydäksensä entisillä kotopaikoillaan;\nSarvik itse käypi toisinansa lankonsa, _Tühi_, Tyhjän luona, joka asuu\n_alla ilma_. Sarvikin tultua kotiin syntyi heti taistelu hänen ja\nKalevipojan välillä, jota varten he, samoin kuin Lemminkäinen ja\nPohjolan isäntä, lähtevät kartanolle. Edellinen voitetaan, mutta katoaa\nennenkuin Kalevipoeg ennättää vangita hänet rautakahleisin. Kalevipoeg\nsitten ottaa monta säkillistä kultaa ja muuta tavaraa, asettaa neidot\nsäkkien päälle ja lähtee pois. Kun Tühi seitsemänkymmenen sotilaan\nkanssa tulee heidän perähänsä, loihtii nuorin neiti noitavitsan avulla\nmeren kuohuilevin aaltoineen pakenevien ja takaa-ajajain välille, mutta\nKalevipojan eteen sillan, jota myöten hän pääsee eteenpäin, kantaen\ntavaraansa ja neitoja. Enemmän peloitettuna Kalevipojan uhkauksista\nkuin loihtimisesta kiiruhtaa Tühi takaisin ja Kalevipoeg palajaa maan\npäälle ja naittaa neidot.[50]\n\nKalevipojan toinen retki Manalaan, _alla ilma_, on pääosissaan\nensimäisen kaltainen. Hän ja toverinsa istuvat padan ympärillä,\nkeittäen vuorotellen ruokaa. Pieni mies, \"kolme vaksa kõrguseni, kaelas\nkulda kellokene, sarvekesed kõrva taga\", tulee ja ryyppäisee heiltä\npadan sisällyksen, muututtuansa taivaan korkuiseksi; Kalevipoeg\nhoukuttelee häneltä tuon kaulahan sidotun kellon ja vaeltaa uudellensa\n_põrgu piiri_, perkeleen valtaan. Kun häntä tiellä kohtaa kaikellaiset\nesteet, savu, pimeys, hopeaverkko, virta y.m. helisyttää hän muutamain\neläväin neuvosta kelloa ja kaikki esteet katoavat. Sitte voittaa hän\ntuhansia Sarvikin paraita sotilaita, viskaa heidät palavaan\ntervavirtaan, menee terässiltaa myöten, lyö kiviportit rikki ja pääsee\nsisään. Siellä istuu hänen äitinsä haahmo kehräten, osoittaa oikealla\nolevaa astiata ja Kalevipoeg juopi siitä. Kalevipojan sitten vielä\ntapettua paljon sotilaita, ja Sarvikin juotua säikähdyksissään\nvasemmalla puolella olevasta maljasta, alkaa taistelu heidän\nvälillänsä. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä siinä taistellaan,\nkunnes Kalevipoeg, äitinsä viittauksesta, viskaa Sarvikin ilmaan ja\nviimein saapi hänet rautakahleilla kallioon sidotuksi. Taas\nvarustettuna kullalla ja hopealla, palajaa Kalevipoeg, oltuansa kolme\nviikkoa poikessa.[51]\n\nNäissä kertomuksissa on monta paikkaa, jotka muistuttavat\nsamanlaatuisia tapauksia, jotka ovat kerrotut joko Kalevalassa tahi\nSuomen saduissa. Wäinämöisen matka Tuonelaan, missä hän puhuu Tuonen\ntyttären kanssa, ja missä häntä pyydetään kiinni vaskisella verkolla,\nLemminkäisen matka Pohjolaan ja häntä tiellänsä kohtaavat vaarat --\njotka toivon vastedes voivani asettaa läheisempään yhteyteen\nhelvetinmatkojen kanssa -- mutta esinnä kaikkia ne monet samanlaiset\nsadut, esim. _Mikko Metsolaisen ja Mikko Mieheläisen_ retket toiseen\nmaailmaan, _Perkelettä, Pakolaista, Vetehistä_ pakeneminen saduissa:\n_Härän korvista syntyneet koirat, oriiksi muutettu poika, Vetehiselle\nluvatut lapset_ j.n.e. ovat täydelliset todistukset monista Suomen ja\nViron kansoilla yhteisistä ajatuksista tässäkin suhteessa. Se suuri\njoukko Ruotsista lainattuja sanoja, jotka Virolaisilla tavataan juuri\nnäissä saduissa, antaisivat syytä luulemaan niiden ainoasti olevan\nkäännöksiä ruotsista, jolloin suomalaisetkin sadut olisivat pidettävät\nyhdellä tahi toisella tapaa saatuina lainoina. Ilman lähempätä\ntarkastusta ja vertailusta se asia ei kuitenkaan ole niin keveästi\npäätettävä. Paitsi Europan germanilaisilla kansoilla on myös\nMadjareilla samallaisia satuja,[52] ja, mikä on vielä paljon tärkeämpi,\nmyös Koibalit Jenissein rannoilla, sekä muut Tatarilaiset ja\nMongolilaiset kansat, yksinpä Samojeditkin lyhentävät pitkät talviset\nyönsä samanlaatuisilla kertomuksilla, joissa ihmeitä tekevä,\nelähdyttävä vesi, matkat Manalaan, jossa on seitsemän maailmaa, matkat\nvuorien salatussa sisuksessa ja muut sellaiset ovat pääasiallisina\nosina. Ennenkuin sentähden vielä runsas saalis satuja ja tarinoita,\nerinomattain mainituissa kansoissa, on saatu korjuusen ja keräykset\novat verratut suomalais-virolaisiin ja toiselta puolin myöskin\ngermanilais-slavilaisiin ja itämaisiin sadustoihin, niin tarkkaa\npäätöstä ei voitane tehdä. Todenmukaista on että Virolaisilla, samoin\nkuin useimmilla kansoilla, on erilaatuisimpia aineosia sulatettu yhteen\nja että muinaisaikuisia ajatuksia tavataan nykyaikaisten joukossa.\nVerrattuna suomalaiseen sadustoon, ovat vieraat näkemykset vaikuttaneet\nverrattomasti enemmän Viron satuihin, ja erittäin näyttää se kanssansa\nyhdistäneen ruotsalaisia aineosia. Varmaan on lainana pidettävä se\nruokoton osa, jota Kalevirunoiston saksantaja on luullut saavansa\nainoastaan latinaksi kääntää.[53] Suomen siveä runotar ei koskaan\nsuvaitse sellaista pilaa, vaan sitä vastoin tavataan sama tapaus\nuudemmassa Eddassa, kertomuksessa _Thorin_ matkasta _Geirrödsgard'iin_;\nkivellä, jonka nakkaa jättiläisvaimoon _Gialp_, Thor tukkee verivirran\nsamalla tapaa kuin Kalevipoeg.\n\nMuiden jumalaistarullisten ajatusten seassa mainitaan myöskin\nlyhykäisesti se suuri härkä, jonka Kalevalarunot tapattavat Ilmarisen\nhäiksi. Kalevipojan palattua toiselta maanalaiselta matkaltaan, tappaa\nAlevin poika mahdottoman suuren härän, jolloin\n\nKalevirunouston mukaan:\n\n    *Tuhat meest oli turjassagi,\n    Sada meest oli sarvessagi.\n    Ei old meesta meie maalta,\n    Kesse pähä koputanud.[54]\n\nKalevalassa sanotaan:\n\n    Sata miestä sarviloista,\n    Tuhat turvasta piteli.\n    Eikä ollut iskijätä.[55]\n\nVarmaan on tämänkin ajatuksen perä haettava jossakin taivaan ilmiössä.\nSuomalaisissakin kansoissa oli tavallista, että muutamissa\ntähtikihermissä nähdään jonkun tuttavan elävän kuva; eräs satu kertoo\nkuinka kaksi sisarusta, Paholaisen ajaessa heitä takaa, huomasivat\nhärän taivahalla ja pyysivät siltä apua. Härkä laskeusi maahan, otti\nlapset selkähänsä ja vei heidät pois.[56] Toisessa paikassa mainitaan\ntaivahan vuohi,[57] ja Pohjois-Aasian kansoissa tavataan paljo sanoja,\njotka ovat päivän, kuun ja tähtien nimiä, mutta sen ohessa käytetään\nmuutamain lintujen nimityksinä. Mitä tulee kertomuksiin Kalevipojan\ntaisteluista jättiläisten kanssa, kulustansa Peiposjärven halki,\nkaupunkien rakentamisesta y.m., voitaneen nämä myöhemmän ajan\nlisäykset, paikkakunnallisten suhteiden synnyttämät ja ilman muuta\nmerkityksettä olevat, jättää sillensä. Olemme seuranneet Kalevipoikaa\nsyntymisestänsä hautaansa saakka, olemme nähneet runon säilyttävän\nurhomme tragillisen kohtalon pääpiirteet, mutta kevennettyinä,\nikäänkuin peitettyinä sovittavalla hunnulla, joka pimeyteen salaa osan\nrikoksellisen syytä. Ollen melkein yksinäisenä kansan muistissa,\nannetaan hänelle monta vierasta luonteenosoitusta, jotka Suomen\nkansanrunoisto on jakanut muille urhoillensa. Epätietoista on, onko\ntämä tragillinen henkilö lähtenyt sadusta vain jumalaistarustosta,\nmutta nyt hän kumminkin monessa suhteessa on tullut samaksi kuin\ntähtisulhanen, se joka tarussa Koit'ista ainoastaan kerran vuodessa saa\nsuudella Ämarik'in hohtavia huulia, eli joka vapauttaa Manalassa,\npäällettäin ryhmitetyissä pilvissä, vangitun neidon. Vielä\non tarkastettava mitä historiallisia johtopäätöksiä Viron\nkansanrunoistosto voipi saada.\n\n\n\n\nIII.\n\nHistoriallisia aineosia Kalevirunoistossa.\n\n\nEdellisestä tutkimuksesta havaitaan kieltämättömäksi tosiasiaksi, että\nvirolaisessa kansanrunostossa on joukko ajatuksia ja kokonaisia\nlaulunkatkelmia, jotka ovat hyvin läheisessä yhteydessä samallaisten\najatusten kanssa Suomalaisilla; onpa koko Kalevipojan olemisen ja\nkohtalon pohjaluonnos yksi kuin suomalaisen Kullervon. Jos vielä\nlaveammalle jatkamme tutkimustamme, niin havaitaan pian silminnähtävin\nyhtäpitäväisyys myös jumaluusopin suhteen, tapojen, loihturunojen ja\nlumousten suhteen. Sama käsitys luonnosta ja esineistä, sama etsiminen\nilmiöiden synnyn perään tarkoituksessa niitä sen kautta vallita,\ntavataan kummallakin kansalla.[58] Ja toisenakin todistuksena molempain\nkansain aikaisemmasta yhteydestä tavataan vanhemmassa kansanrunossa\njäljellä olevia pitempiä muotoja kuin mitä nykyisessä puhekielessä\nkäytetään, muotoja jotka ovat enemmän suomalaisen kirjoituskielen\ntapaisia.\n\nEnnenkuin käyn selittämään niitä historiallisia alkuaineita, joita\nerittäin Kalevipojassa voipi löytää, suotanee minun tässä tarkastaa\nsitä yleisempää kysymystä virolais-suomalaisen jumalaistiedon\nalkuperäisyydestä ylehensä. Nykyisissä _sankari_-runoissa olevat\nkansantarut, näet, sisältävät ainoastaan yhden osan Wirolaisten\nuskonnollisia käsitteitä, ja jos näiden muodostumisen aika likimainkaan\nvoidaan määrätä, niin se on tarkastuksen-alaiselle aineelle suurimman\narvoinen alkukohta.\n\nMissä oli tämän hengellisen elämän yhteinen kätkyt, sen sivistyksen,\njoka Suomalaisissa ja Virolaisissa on muodostunut määritettyyn ja\nmuista kansoista eriävään muotoon? Epäilemättä kansan omalla\nsyntypaikalla Aasiassa. Herra Santo, silloinen Wiron kirjallisuuden\nseuran esimies, lausui v. 1854 kertomarunoista, että paljon niissä\n\"ulottuu ensimmäisellä synnyllänsä niihin vuosisatoihin, joina näiden\nranteiden periasukkaat eivät olleet yhteydessä Saksan ritarein eikä\nkristinuskon kanssa\";[59] ja Kreutzwald sanoo: \"tämä jättiläiskätkyt\nlienee etsittävä Aasiassa\".[60] Viimeksi mainittu ajatus näyttää\ntodenmukaisemmalta. Jo ennen yhdeksättä vuosisataa Wirolaiset ja\nLiiviläiset olivat levenneet yli koko Wiron-, Liivin- ja Kuurinmaan;\nVasta sen ajan jälkeen rupeavat Lettiläis-Littovialaiset kansat ja\nnykyiset Kuurit heitä poistamaan.[61] Joukko paikannimiä _jerv_- ja\n_kül_-päätteillä todistaa että suomalaisia kansoja ennen on asunut\nKuurinmaalla; maansa oli jaettu kihlakuntiin, _kilegundæ_.[62] Tässä\nnäkyy että suomalaiset kansat Itämeren maakunnissa olivat ennättäneet\nsamalle valtiollisen ja yhteiskunnallisen edistyksen kannalle, joka\nkolmannellatoista vuosisadalla tavataan Suomenmaassa olevilla. Se tapa\nettä he kuivattavat elonsa riihissä ennen puituansa, ja että kytömaata\nviljelevät, -- heidän kotoperäinen aatransa ja astuvansa eli äkeensä,\nsanalla sanoen kaikki omituiset maanviljelyksen, metsästyksen,\nkalastuksen ja sodankäynninkalut ja aseet ynnä niiden kotonaiset\nnimitykset tavataan molemmilla puolin Suomen lahtea ja vieläpä\nedempänäkin etelässä. Sellaista yhtäläisyyttä ei millään tavalla voi\nmuutoin selittää, kuin niin että molemmat kansat aikaisemmin ovat\nalinomaisessa vuorovaikutuksessa luoneet tämän yhteisyyden\nhengellisessä ja maallisessa elämässään. Ainoastaan aavistamalla voipi\narvata sen mahdottoman pitkän ajan, jota on tarvittu tämän\nperinpohjaisen yhtäläisyyden synnyttämiseksi, kun noin 800 vuotta jo on\nennättänyt kulua, vaikuttamatta mitään varsinaisia muutoksia siinä\nyhteisessä perinnässä, vaikka molemmat kansat siitä lähtien ovat\neläneet erillänsä.\n\nKohtuullisestikin arvaten lienee vähintäkin yhtä monta vuosisataa\nkulunut suomalais-virolaisen sivistyksen muodostumiseen ja sillä tavoin\ntulemme takaisin kansanliikkeiden edelliseen aikaan tahi kristillisen\najanluvun alkuun. Niin kyllä on sanottu, \"että nämä molemmat\nsuomensukuiset kansat luultavasti ovat tuoneet vähemmän omituisia\njumalais-taruja aikaisemmilta asunnoiltansa idässä, vaan että yhdessä\nmuiden sivistys-esineiden kanssa myöskin jo valmiita jumalais- ja\nsatu-kuvailuksia on heihin tullut siitä germanilaisesta sivistyneestä\nkansasta, jonka kanssa he joutuivat läheiseen keskeyteen\",[63]\nja tämä ajatus on erinomattain perustettu moninaisiin yhtäläisyyksiin\ngermanilaisten sadustoin kanssa, ja erittäin luultuun yhtäläisyyteen\nsaksalais-skandinavilaisien Thor-satujen ja Wirolaisten\nTaaran-jumaloitsemisen välillä. Edelliset ovat hyvin hämäräiset ja\nepätietoiset ja jälkimmäisistä sanoo _Fählmann_ kilvoituksessaan: Wie\nwar der heidnische Glaube der alten Ehsten beschaffen?[64] että niissä\nei ole mitään yhteistä. Thor kyllä on ukonjyryn jumala, niinkuin\ntoisinansa Taarakin, mutta häneltä puuttuu peräti se yksijumalaisuus,\njoka on niin monen suomalaisen kansan ylimmän jumalan omituisuuksia.\nKunnioituksesta hänen oikeata nimeänsä ei tahdota mainita; Wirolaiset\nmainitsevat häntä nimillä _vana isa, vana taat_, Suomalaiset nimittävät\nhäntä _ukoksi, ukoksi ylijumalaksi, pilvien pitäjäksi_; Samojeedeilla\ntaas on oikeastaan _yksi_ jumala, Num, mutta häntä pelkäävät pohjoiset\nSamojedit niin, että silminnähtävällä pelolla mainitsevat hänen oikeata\nnimeänsä, vaan mieluisemmin käyttävät liikanimiä; Tomskin Samojedit\ntaas kutsuvat häntä nimellä _Ildscha_, ukko, äijö, sanoo Castrén.[65]\n\"Hän näkee ja tietää kaikki, mutta on liian yleväinen tahtoaksensa\nkatsella alas ihmissuvun onnen vaiheisin\".[66] Aivan samalla lailla\nOstjakit käsittivät ylimmäisen jumalansa _Türm_. Hän \"puhuu ihmisille\nainoastansa ukkosen ja myrskyn vihaisella äänellä. Häneltä ei ole\nmaailmassa tapahtuvat hyvät eikä pahat teot salassa, ja hän tekee\nvälttämättömästi jokaiselle oikeutta, mutta sittenkin hän on ihmisille\nlähestymätön ja hyvin pelättävä olento\".[67] Sekä nimitys että käsitys\ntässä on yhtä kuin Virolaisten Taara ja vielä likemmin kuin _Tora_,\njoka Tshuwaschin kielellä merkitsee koko maailman jumalata; tähän\nkuuluu Lappalaisten _Tiermes_, eräs taivaan jumala.[68] Virolaiset\nkäyttävät lauseen _vana taat torises_,[69] vanhus torua, ukkosen\njyrinästä, ja tämä johdattaa meidät siihen, että suomalainen _tora,\ntorua_, kieliopillisesti on heimoa mainitulle. _Schott_ lausuu että\nTschuwaschien _Tora_, heidän kielensä äänisääntöjen jälkeen, aivan\nhyvin on voinut johtua tuosta melkein kaikissa Turkkilaisissa kielissä\nyhteisestä sanasta _Tangry_.[70] Selvimmin tavataan kaikkien näiden\nnimien juuri Karagasseilla, jotka sanalla _têre_ tarkoittavat taivasta,\nsanalla _dêr_, ukkosen jyryä. Edellä munitussa lienee siis oiva\ntodistus siitä, että suomalaiset kansat olopaikoillaan Aasiassa ovat\ntuoneet kanssansa suuren joukon jumalaistarullisia ajatuksia, koska\nsellaisia vielä voipi niin kaukana toisistansa olevissa kansoissa\nlöytää. Mutta muitakin yhteisiä ajatuksia löytyy, esim. pyhästä\nsuuresta puusta, elämän vedestä, jolla eräs Samojedi voitelee\nvanhempiansa, niin että ne jälleen virkoovat eloon, tavataanpa yksin\nmuinaisrunojemme kerto ja alku-sointu, jota seikkaa erinomattain on\ntahdottu pitää todistuksena lainasta läheisiltä Germaneilla. Mongolien\nheikoissa runoyrityksissä, niinkuin Pallas ne esittää, näytäksen\nlävitsensä kertoa ynnä alkusoinnun ja yksin loppusoinnunkin eli riimin\njälkiä. Voimatta ratkaista kysymystä näiden runojen alkuperäisyydestä,\npidän enemmän lukua siitä, että myöskin tatarilaisien Koibalein\nurosrunoissa tavataan vielä suurempaan määrään kertoa ja alku-sointua,\nsekä, ja se on paljoa painavampi, heidän kertomarunon ja rakennus\nnäyttää tehdyltä pitkälyhyen nelimitan pohjalle, samoilla runojalkain\nvaihtelemisilla kuin suomalaisessa kansanrunossa.[71] Tässä lienee yksi\ntukevimpia todistuksia itsenäisestä, jo Aasiassa aljetusta,\nAltailaisten kansain jumalaistarujen ja satujen kehkiämisestä, vaikkapa\ntekoaineita on kerättävä paljon, ennenkuin niiden laveutta ja\nensimmäistä alkuperää voinee selittää.\n\nToiselta kannalta näyttävät jumalaistarulliset tutkinnot Saksassa\njohdattavan samaan päätökseen. _Kuhn_ on huolellisesti toimitetussa\nteoksessaan: \"Die Herabkunst des Feuers und des Göttertranks\",\nosoittanut sitä eroa, joka Aasialaisessa kansasuvussa on muinaisuudessa\nmahtanut tapahtua, jolloin Indian ja Persian kansat erkenivät\ntoisistansa, edelliset yhäti enemmän kehittäen ulkokohtaista\nluonnonnäkemystänsä, Persialaiset taas itsekohtaista. Germanilaisten\nesi-isät heidän eretessään olivat lähempänä Persialaisia, ja heidän\nkaksisuuden (dualismon) kaltainen maailmannäkemys oli sentähden\nperiaatteellinen vastakohta suomalaisten kansain tarkasti merkitylle\nkaikkijumalaisuudelle (pantheismolle). Se on kaikissa Altailaisissa\nkansoissa niin juurtunut koko heidän ajatuspiirihinsä ja kieleenkin,\nettä ne sen kautta selvästi rajoitetaan germanilaisista kansoista. Ja\nkuitenkin kumottaa etempää se salainen perustus, se hämäräinen\nyliolento, jonka nimeä, niinkuin Juutalaisillakin, ei rohjettu mainita,\n-- mukava liitoskohta pian tulevalle kristinuskolle. Vaikeus, jolla,\ntuossa Altailaisten kansain muinaisuutta peittävässä hämärässä, selviä\npiirteitä voidaan keksiä, enenee siitä, että heimokansain jumalaistarut\nja perivanha sivistys häviää vieraiden uskontoin vaikutuksesta.\nUnkarilaisissa on kristinusko, Turkkilaisissa Islam, ja useimmissa\nAasian kansoissa on Buddhanusko hävittänyt heidän alkuperäisen\nuskontonsa. Kenties vastedes vielä onnistuu löytää merkittäviä\nmuinaisen luonteen jälkiä.\n\nTällä ei kuitenkaan ole sanottu, että suomalaiset kansat olisivat\ntäydellisesti olleet vapaat kaikesta vaikutuksesta niiltä kansoilta,\njoiden kanssa he ovat olleet yhteydessä. Päinvastoin voidaan sellainen\nvaikutus löytää kaikkialla ja mahdotonta on ajatellakaan, että joku\nmannermaan kansa muinoinkaan olisi kiinalaisella muurilla voinut sulkea\nluotansa kaikki sivistysaineet läheisistä kansoista. Niinkuin vieraita\nrahoja otettiin vastaan, niin seurasi jokaista yhteyttä myöskin uudet\nsanat ja ajatukset, jotka viimeiset olivat vielä suuremman arvoiset,\nsillä ne voitiin enentää moninvertaisesti.\n\nHyvin selviä jälkiä sellaisesta keskuudesta Skandinavian kanssa voidaan\nnähdä Virolaisten jumaluusajatuksissa ja erittäin tässä tutkitussa\nrunoistossa. Edellä olen maininnut uudemmasta Eddasta lainatun\nkertomuksen Thorista ja jättiläisvaimosta, joka on muutettu Kalevipojan\nosaksi. Jo _Lencqvist_ mainitsee suomalaisessa jumalaistarustossa\nolevan nimityksen _tonttu_, kotijumalan, joka toimitti kaikellaisia\netuja;[72] Virolaisissa siihen vastaa _tont_. Molemmat ovat lainattuja\nSkandinaveilta, joilla häntä kutsutaan _tomtegubbe, tomt_.[73] Tässä en\npidä mitään lukua sellaisista ajatuksista, jonka kaltaisia kyllä\ntavataan germanilaisissa ja romanilaisissa kansoissa, mutta joihin\nvastaavia ajatuksia myös löydetään Virolaisten heimokansoissa Aasiassa\ntahi Etelä-Euroopaasa. Niin esim. pitävät Virolaiset horkkaa eli\nvilutautia harmaana tahi valkoisena hevosena, jolla potilas ratsastaa;\nTatarit ja Kalmukit kuljettavat sairasta ratsain täyttä laukkaa, kunnes\nhevonen tulee vaahteen; sitten hänet peitetään hyvästi ja hän paranee\ntavallisesti.[74] Saksalaiset ajattelevat kuumeen ratsastuksena\nhurjalla hevosella.[75] Sellaiset ajatukset voivat joko itsenäisesti\nsyntyä useissa kansoissa, tahi, niinkuin niiden muutamain sanojen on\nlaita, jotka ovat Lättiläisten ja Virolaisten kielissä yhteisiä, ovat\ntulleet aikaisemmasta keskeydestä ja ovat niinmuodoin jäännöksiä\nennenhistoriallisesta aikakaudesta, etten sano alkuperäisestä\nyhteydestä.[76] Mutta Virolaisilla tavataan paljo ajatuksia, jotka\nsilminnähtävästi ovat syntyneet vasta keskeydestä Skandinavein kanssa\nmyöhemmällä ajalla, jolloin kristillisiä näkemystapoja jo oli juurtunut\nkansoihin. Sellaisiin kristillisiin alkeisin on luettava nimitykset\n_Sarvik_ ja _Tühi_. Ylimalkain on virolaisissa saduissa maanala\nmuodosteltu paljon toisenmoiseksi, jouduttuansa keskeyteen helvetinopin\nkanssa. Suomalaisissa taruissa vielä on ainoastaan maanalan hallitsijan\nnimi jolloinkulloin muuttunut kristilliseksi, nim. Pahaseksi, mutta\nmuutoin on pakanuuden ajatustapa kaikessa voimassaan säilynyt ja elämä\nmaanalassa on melkein samallaista kuin maan päällä. Kristinusko on\nvaikuttanut muutoksen, on tehnyt perkeleen paljoa pirullisemmaksi, ja\nse omaisuus tavataan selvempänä Suomen lahden eteläpuolella. Sentähden\nonkin Virolaisten pirulla sarvet, jota koristusta Suomalaiset eivät\nvielä ole hänessä huomanneet. Kumminkin on erinomaisen vaikeata tarkoin\neroittaa niitä alkeita kansantarustossa, jotka kuuluvat kristinoppiin,\npakanallisista, ja vielä vaikeampi on määrätä mitkä viimemainituista\novat alkuperäisiä. Kalevipojan matkoja maanalaan tutkittansa kohtaa\nsama vaikeus, sillä samanlaisia matkoja jossakin tarkoituksessa\ntavataan melkein kaikilla kansoilla. Suomalaisilla ja Kreikkalaisilla,\nIndialaisilla ja Roomalaisilla tapaamme sellaisia kertomuksia.\nKiinalaiset kertovat nuorukaisesta, joka sieltä vapauttaa äitinsä;[77]\nMongolit ja Tibetiläiset antavat mainion urhonsa, Gesar Khan,\nsotatapparallansa särkeä helvetin portit ja sieltä vapauttaa äitinsä,\nsekä lähettää hänet taivaasen.[78]\n\nTässä suhteessa valaisevia ovat ne sadunkatkelmat, jotka ovat kerätyt\nViron saarien muinaisruotsalaisissa asukkaissa. Worms-saarella, jossa\nasuu osaksi Ruotsalaisia, osaksi Virolaisia, kertovat edelliset\nmerimiehestä, joka niinkuin Kalevipoeg matkusti syvässä holvissa ja\nsieltä toi muassansa kolme säkillistä rahoja. Vanha Jakob de la Gardie,\nHiiomaan eli Päiväsalon ja Wormsin herra, sanotaan kerran, kun\nvihollisia äkisti karkasi hänen päällensä, juosneen alastomana\nsaunasta, ainoastaan polstari kädessä, jonka höyhenistä hän ravisteli\nsotilaita, niinkuin \"_Soomen tuuslar_\"; puhutaan myös jätinkokoisista\n_munkeista_, viroksi _munga rahvas_, jotka paljaalla vainullaan\netsiskelevät kristittyjä niitä tappaakseen, jotka kaikki luulot ynnä\nmonta muuta samallaista kohtaavat meitä Kalevirunoissa.[79] Ovatko nämä\nalkuperäisin virolaisia vai ruotsalaisia, sitä ei kuitenkaan tästä\nnähdä. Sellaiset kertomukset kulkivat enimmäksensä suusta suuhun, mutta\nkirjoittamallakin tieto niistä leveni. Hyvin huvittava taas, ja\ntodistava miten Euroopan useimmissa maissa tutut kertomukset pyhistä\nmiehisiä myös tunkeutuivat suomalaisiin kansoihin, on _Russwurmin_\nilmoittama tieto, että useissa Länsi-Wiron pitäjäissä käsikirjoituksina\nkulkee virolaisia kertomuksia Jesuksen lapsuuden historiasta,\n_evangelium infantia_. Toinen virolainen käsikirjoitus, joka on\nlöydetty Nucköön Ruotsalaisissa, sisältää monta esitelmää, joista\nensimäinen, _Jesuksen pyhän äidin unennäkö_, on meille tärkeä. Kun\nsadut Kalevipojasta eivät näy kärsineen mitään erinäistä vaikutusta\nJesuksen lapsuuden historiasta eikä muista viimemainitussa\nkäsikirjoituksessa olevista esitelmistä, tavataan tässä esitelmässä\nmelkein kuva kuvaltaan samaa, mikä Kalevipojan matkassa Manalaan on\nmerkillistä. Tässä kirjoituksessa nimittäin, joka muutamissa osissa\npitää yhtä Nikodemon evangeliumin kanssa, sanotaan: Sinä laskeuit alas\nhelvetin hautaan, syvyyteen, _põrgo haua, sügavusse sisse_, ja mursit\nhelvetin kaikki rautaveräjät ja ukset, _keik põrgo raudaväravad ja\nuksed_ -- lochurás tás túlas tás chalkéas, kai tous móchlous tous\nsidaerous -- otit pois kaikki helvetin siteet, _võitsid keik se põrgo\nvöö ära_, -- oi dedeménoi kántes nekroi éluthaesan ton desmon -- ja\nsidoit ikuiseksi ylimmäisen saatanan, _seda edina saadanad_ -- ton\nárchisatrataen satán. Sitte sinä veit kaikki hurskaat sielut ja\nvainajat pyhät helvetistä j.n.e. Siihen lisätään, että se, joka\nväärentämättä säilyttää luonaan tämän unen, varjellaan sen kautta\nkaikellaisesta pahasta, ja joka kirjoittaa sen, sille annetaan syntinsä\n40 kertaa yhtenä päivänä anteeksi.[80] Viimemainitut lisäykset\nosoittavat kertomuksen kuuluvan katoliseen aikakauteen.\n\nMutta vielä merkillisempi on eräs loihturuno, joka katolisuuden ajalla\non kulkenut Saksasta ja Skandinavian maista Wiron ja Suomen\nkaukaisimpiin osiin. Kreutzwald on tutkijoille huomauttanut mikä\neroitus ylimalkain on loihturunojen ja loihtutavan välillä\nGermanilaisissa ja Suomalaisissa kansoissa. \"Germanilaisten\nloihtimisissa pitää noita itsensä taudin eli vian herrana, ainoastaan\nsen vuoksi että hän osaa johtaa parannustapansa, loihtunsa takaisin\njohonkin alkuperäisin jumalasta lähteneesen tekoon.\" Tämän teon\narvellaan vieläkin jatkauvan ja loihtija asettaa esilläolevan tapauksen\nsen alle. Tahi hän yhdistää taudin johonkin luonnon ilmiöön ja\ntoivottaa sen kulkevan samaa tietä. Suomalaisissa loihtimisissa sitä\nvastoin osoitaksen tunto siitä, että loihtija tietonsa nojassa, sen\nsanan avulla, joka on esineelle antanut alun, hallitsee sitä, yksinpä\nhenkiäkin.[81] Edellistä laatua on se kappale, jonka tahdon\nvertailemisen vuoksi tähän ottaa, vaikka se oikeastaan ei kuulu tämän\ntutkistelmuksen alaan, koska sitä ei ole Kalevirunoistossa. Kutshinan\nkylässä Pihkowan lääniä on nimittäin Kreutzwald tavannut seuraavat\nsanat niukahtumista vastaan:\n\n    _Jeesus_ kirike mineksi\n    Eeruselle, aaruselle,\n    Lõhe musta moorusella.\n    Kala iirikarvaselle\n    Nikastes obuse jala.\n    _Jeesus_ maha rattaalla\n    Obo jalga lausumaie:\n    Siit on liige nikastanud\n    Siit on soone songatanud,\n    Siit on joose jongatanud.\n    Mingo liige liigete vasto,\n    Mingo sooni soonte vasto,\n    Mingo joose joosete vasto,\n    Mingo luu luude vasto,\n    Liha lihade vasto:\n    _Maarja_ määrgo märga peale!\n    Isa meie etc.\n\nToisinto samoilta paikoilta kuuluu:\n\n    Ehk on viltind, ehk on vältind,\n    Viltind, vältind väänula:\n    _Taara_ tarkus, _Marja_ märkus,\n    Sinisega siduda,\n    Punasega punuda\n    Kollasega koko panna,\n    Ehk on, isand Jumal,\n    Sino ja mino tahtmine!\n\nKolmas toisinto, jonka myös Kreutzwald on kerännyt P.\nPietarin pitäjästä Järwa-maalla, kuuluu seuraavaisesti:\n\n    _Jeesus_ kiriko minnija\n    lljuselle, aljuselle,\n    Maa musta mudasella.\n    _Sohvia_ ei soovitamaie,\n    _Maarja_ jäi maale rattaalla:\n    \"Koko nahk, koko liha,\n    Koko sooned, koko luud,\n    Koko liikmed, koko jäkkud!\"\n    Siis niksus; siis naksus.\n    Abi keel, abi meel,\n    Abi armas Jumalalta!\n    Aita Maarjat!\n    Tagane vaenlased ja vastosed![82]\n\nKreutzwald asettaa tämän kanssa yhteyteen ne loihtusanat jalkansa\nnyrjähdyttäneen hevosen yli, jotka Grimm kertoo tuosta mainiosta\nMerseburgin käsikirjoituksesta, ja jonka Grimm luulee olevan syntyjään\n10:nestä vuosisadasta. Alkuperäiset pakanalliset jumalat ovat siinä\nvielä jälillä, niinkuin ruotsalaisessakin toisinnossa, norjalaisessa ja\nskottlannilaisessa niiden sijaan sitä vastoin on asetettu kristittyin\nJumala. Tähän minä ne panen toisen toisensa jälkeen. Toiset sanat\nMerseburgin käsikirjoituksessa kuuluvat näin:\n\n    _Phol_ ende _Wodan_ vuorun zi holza,\n    do wait demo _Balderes_ volon sin vuoz birenkit;\n    do biguolen _Sinthgunt, Sunna_ era suister,\n    do biguolen _Frua, Folla_ era suister,\n    do biguolen _Wodan_, so he wola conda,\n    Sose benrenki, sose bluotrenki\n    Sose lidirenki,...\n    ben zi bena, bluot zi bluoda,\n    lid zi giliden, sose gelimida sin.\n\nWodan on parantanut Balderin sälön lausumalla (bigalen); tämän laulun\nlausuminen nyt parantaa toisia; ja mitä muut eivät mahda, sen mahtaa\nWodan. Lyhyemmältä lauletaan vielä moniaissa Ruotsin maakunnissa,\n_flåg_-nimistä hevostautia paranneltaessa:\n\n    Oden står på berget,\n    han spörjer efter sin fole,\n    floget har han fått. --\n    Spotta i din hand och i hans mun, j.n.e.\n    han skall få bot i samma stund.\n\nEräs toisinto alkaa näin:\n\n    Frygge frågade frå:\n    huru skall man bota den floget får?\n\nNorjalainen laulu on, kuten sanottiin, jo muuttunut kristityksi, vaan\nkäytetään kuitenkin. Siinä nähdään se vanha, tuttu tapaus, että\npakanallisten jumalain nimet häviävät, vaan heidän tekonsa muutetaan\nuudelle nimelle, joka nyt pidetään suurena ja pyhänä:\n\nSkottlannilainen laulu kuuluu:\n\n    The _Lord_ rade,\n    and the foal slade;\n    he lighted,\n    and he righted.\n    Sent joint to joint,\n    bone to bone,\n    and sinew to sinew.\n    Heal in the holy ghost's name!\n\nNorjassa vielä lauletaan:\n\n    _Jesus_ reed sig till hede,\n    da reed han sönder sitt folebeen.\n    _Jesus_ stigade af og lägte det:\n    _Jesus_ lagde marv i marv,\n    Been i been, kjöd i kjöd,\n    _Jesus_ lagde derpaa et blad,\n    att det skulde blive i samma stad.\n\nGrimm, joka on verrannut nämä germanilaiset sanat,[83]\nsyystä tarkastuttaa mieleen, kuinka parantaminen heissä\nkerrotaan melkein samoilla sanoilla, joka on todistuksena heidän\nvanhuudestansa Germanilaisissa. Ne mahtanevat perustautua mahtavaan\ntarustoon, koska ne ovat voineet sellaisella tarkkuudella säilyä\nmoninaisten sivistyskausien läpi. Germanilaisten kanssa, heidän\nsotiessansa kristinuskon levittämiseksi, leveni tämä ja luultavasti\nmoni muu samanlaatuinen loihturuno muihin kansoihin. Sitä tietä\nWirolaisetkin lienevät oppineet sitä tuntemaan, ja se on, luultavasti\nsamalla lailla, -- levinnyt suurimpaan osaan Suomenmaata. Lencqvistin\ntutkistelmuksesta: De superstitione veterum Fennorum (siv. 90)\nKreutzwald jälkilauseessa äskenmainittuun teokseensa, julkaisee\nseuraavan loihturunon:\n\n    _Kiesus_ kirkkohon menepi,\n    _Maria_ Messuhun matapi,\n    Hevoisella hirvisellä,\n    Kala hauvin karvaisella,\n    Lohen mustan muotoisella.\n    Ajoit sildoa kivistä,\n    Nousit vuorta korkiata:\n    Niveltyi hevoisen jalka.\n    Maria maahan rattahilta\n    Suonia sovittamahan,\n    Pahoja parantamahan.\n    Jost' on liha liipahtanut,\n    Siihen liha liittyköhön.\n    Jost' on suonet sortunehet,\n    Siihen suonet solmikkohon\n    Ehommaksi ennellistä,\n    Paremmaksi muinohista.\n\nKanslianeuvos Lönnrotin hyvyydestä olen saanut tilaisuutta tähän\nliittää vielä kolme muuta saman loihturunon toisintoa, jotka ovat\nkerätyt viideltä eri seudulla maatamme, ja toistaiseksi säilytetyt\nSuomalaisen Kirjallisuuden keräyksissä, 22:nnessä siteessä.\n\nToisinto Ikaalisista, B.A. Paldanin keräämä:\n\n    _Jesus_ ajo hevosella,\n    Hevosella hiirikolla,\n    Kivisellä kirkkotiellä;\n    Hivelty hevosen jalka.\n    Jesus maahan ratsahilta,\n    Suonia sovittamahan,\n    Lihoja liittelemähän,\n    Suuret suonet suutasuin\n    Pienet suonet päätäpäin.\n    Jos on ennen pahoin käynyt,\n    Tehköön _Jesus_ terveheksi,\n    Sisältä kivuttomaksi,\n    Päältä tuntumattomaksi,\n    Paremmaksi entistänsä.\n\n                  Sit. 22: 20.\n\nToisinto Honkojoelta, B.A. Paldanin keräämä:\n\n    Jesus ajo kirkkohon\n    Hiirikolla hevosella,\n    Kalan hauven karvaisella,\n    Lohen mustan muotosella.\n    Hiveltypä hevosen jalka\n    Kivisellä kirkkotiellä:\n    Lähde _Maaria_ maahan,\n    Suonia sovittamahan,\n    Jäseniä jatkamahan,\n    Sisältä kivuttomaksi,\n    Päältä tuntumattomaksi.\n\n           Sit. 22, siv. 52.\n\nMelkein sanalta sanaan näin kuuluvan on sama keräilijä saanut\nKarvialtakin.\n\nToisinto Kuhmoisista, melkein sanalta sanaan yhtäkuuluva kuin toinen\nSotkamolta, O. Pettersonin saama, sit 22: 86, ja kuin yksi, joka on\notettu Suomen kansan vanhoihin runoihin S. Topeliukselta, V, 47.\n\nKuhmoisista saatu kuuluu:\n\n    Jesus kirkkoon meneepi\n    Hevosella hirvisellä,\n    Kalahauvin karvasella,\n    Lohen mustan muotosella.\n    Hivelty hevosen jalka,\n    Tarttu hevosen seäri-varsi\n    Kivisellä kirkkotiellä,\n    Vaskisella vainiolla.\n    _Jesus_ maahan rattahilta:\n    Mist' on suoni solkahtannu,\n    Mist' on liikunnu lihoa,\n    Siihen liittele lihoa,\n    Siihen pane palliota.\n    Neitsy _Maaria_ emonen!\n    Tuopa silkkisi sininen,\n    Paitasi tulipunanen.\n\n            Sit. 22: 105.\n\nTälle loihturunolle olen antanut jotenkin lavean tilan tässä\ntutkistelmuksessa, mutta se oli tarpeellista siksi että saataisiin\nyleinen katsaus sen äärettömästä yleisyydestä eri kansojen taruissa, ja\nettä voitaisiin vertailla sen monet toisinnot keskenään. Heti\nnäytäksen, että kaikista näistä toisinnoista suomalaiset ja virolaiset\nlikimmin ja useimmissa lauseissaan pitävät yhtä, ja niiden kanssa\nsamanlaatuisimmat ovat Norjassa vielä tunnetut sanat. Suomalaiset ja\nWirolaiset siis ovat mahtaneet oppia sitä tuntemaan joko silloin kun\nheidän yhteytensä vielä oli suurempi, kun kansan virtailus Suomenlahden\nmolemmille puolille ei vielä ollut la'annut, vaan kun sittemmin\njakautuneiden Hämäläisten parvia vielä asuskeli Laatokan ja Äänisjärven\nrannoilla, s.o. viimeistäkin noin 12:lla vuosisadalla, tahi voivat he\nsen oppia kanssakäynnin kautta saman kansan keralla, tahi myöskin on\ntämä yhteys voinut tapahtua myöhemmin kummassakin kansassa erikseen.\nMissä hyvänsä johtaa meitä lähimmäinen yhtäläisyys toisintoin välillä\nSkandinavialaisiin, ja niistä olivat Ruotsalaiset se kansa, jonka\nkanssa sekä Suomalaiset että Wirolaiset olivat kanssakäymisessä.\nKolmannellakin lailla olisi se voinut tapahtua, nimittäin sen\nkanssakäynnin kautta, joka vanhemmilta ajoilla on Suomenlahden poikki\nollut Wirolaisten ja Suomalaisten välillä, ja josta Kalevipoeg itse\nmonessa kohden todistaa. Ainakin on tämä vaikutus Ruotsista mahtanut\ntapahtua katolisuuden ensimmäisen ilmestymisen ajoilla näille paikoin.\nWirolaisissa, sekä Pihkovasta että Järvalta saaduissa kappaleissa,\ntavataan nimittäin _lla_-päätteinen adessivomuoto; ja vaikka kyllä on\nmerkillistä, että Wirolainen runoudessaan useasti käyttää\ntäydellisempiä muotoja kuin puhekielessä, niin tätä sijaa ei kuitenkaan\ntavata. Se kohta, että kaksi toisintoa on saatu Pihkovan seuduilta, jo\nitsessään näyttää todistavan vanhempaa ikää. Se seutu on, mitä\nlaulurikkauteen tulee, niinkuin saari erillään muista osista maata,\nsillä tavoin että Tarton piiri on aivan ilman runoja ja taruja.\nKielessäkin tavataan se omituisuus, että se vanhemmissa runoissa on\nenemmän Räävelin, puheessa Tarton murteen tapaista, ja erittäin\nsanotaan sen olevan Suomen kielen tapaista Kutshinan kylässä.\nKummastuttava on myös viimemainitun seudun runoissa tieto\npaikkakunnista Suomenlahden rannoilla, vaikka yhteys niiden kanssa on\nhyvin vähäinen. Tämän kaiken johdosta on syytä Kreutzwaldin mukaan\npäättää tämän kansan Pihkovan ympärillä tuoneen runonsa muassaan\nentisiltä asuinsijoiltaan Suomenlahden rannoilla.[84] Muutos on\nmahtanut tapahtua hyvin aikaisin, koska nyt ei enää ole mitään yhteyttä\nentisten asuinpaikkojen kanssa, ja koska muinaistarutkaan eivät siitä\nsäilytä mitään kertomusta. Varmana taidettaneen pitää, että runotaito\non perintö muinaisilta ajoilta, mutta milloin mainitut loihtusanat\nlienevät levinneet ympäri Pihkovan, Järvan ja Suomenmaiden, siitä ei\ntämä anna selkoa. Ehkä se lienee tapahtunut silloin kun Ruotsalaisilla\nkatolisuuden aikana oli Wironmaassa suurempi valta kuin sittemmin, ja\nkun Inkerinmaa pidettiin ikäänkuin välikkönä Suomen- ja Wironmaiden\nvälillä. Historia tietää, näet, kertoa moninaisista Ruotsalaisien\nretkistä syvään Liivinmaahan vielä 13:llakin vuosisadalla, ja\nruotsalaisten siirtolaisten asuminen ainakin länteisessä Wirossa on\nsamasta ajasta asti historiallisesti todistettu.[85]\n\nSen vertaa niistä ajatuksista, jotka osaksi kristinuskon\nkanssa, tunkeutuivat Wirolaisiin heidän kanssakäyntinsä kautta\nSkandinavialaisten kanssa. Toinenkin tärkeä lisäys Wirolaisten ja\nSuomalaisten aikaisemman sivistyksen historiaan on niissä monissa\nsanoissa, jotka he ovat ottaneet kielehensä Ruotsista. Yleinen syy\ntähän on se, että uusien esineiden ja käsitysten kanssa myöskin niiden\nnimet lainattiin, ja kun Wirolaiset ja Suomalaiset olivat melkein\nsamalla sivistyksen portaalla, olivat lainatkin samalaiset. Siinä on\nkuitenkin se omituinen seikka, että paitsi näitä tavataan molemmin\npuolin Suomen lahtea paljo lainattuja sanoja, joiden merkityksille\nainakin Suomen kirjakielessä on syntyperäisetkin nimet. Tässä luettelen\nparemman vertauksen vuoksi ne vieraat sanat, jotka Kalevirunoistosta\nolen kerännyt:\n\n       Vir. = Suom.\n\n    agan = akana, Vatjan kieleksi akana[86]\n    adra = aura, Vat. adra\n    õlut = olut\n    ohverda = uhrata\n    kambri = kammari\n    kaku = kakku (leipänen)\n    kaape = kaapu\n    kampi = kampa\n    kannu = kannu (haarikka)\n    katel = kattila, Vat. kattila\n    klaasi = klasi, lasi\n    kepi = keppi (sauva) Vat. keppi\n    kelderi = kellari\n    kilinki = killinki\n    kinga = kenkä\n    kiriko = kirkko, Vat. cerikko\n    kööki = kyökki\n    humal = humala, Vat. umala\n    taaleri = taaleri\n    tantsin = tansin\n    talli = talli\n    tarbe = tarve, tarpehen\n    tooli = tuoli\n    torni = torni\n    turku = turku\n    tükki = tykki (ruukki y.m.)\n    tünderi = tynneri (pulkko)\n    paari = pari\n    panti = pantti\n    peekeri = pikari Vat. pikari\n    penningi = penninki\n    piiga = piika Vat. piika\n    piipu = piippu\n    püksi = pöksyt (housut)\n    prõua = rouva, frouva\n    vangi = vanki\n    viina = viina\n    värvita = värjätä\n    võlvi = holvi\n    saagi = saha\n    sadula = satula\n    sammeti = sammetti\n    siidi = vertaa silkki\n    soola = suola, Vat. soola\n    sänki = sänky\n    riida = riita (taistelu)\n    riigi = riikki (valtakunta)\n    raamat  = raamattu\n    moori = muori\n    marssi = marssi\n    müüri = muuri\n    nööri = nuora?\n    lampi = lamppu\n    tüüra = tyyrätä, laskea, ohjata\n    literi = liiteri, vaja, katos\n    lodja = lotja, saima, soima\n    looti = luoti, puntti, punnukka, paino\n    lusti = lysti, halu, huvitus.\n\nSanoja, jotka ovat yhteisin, mutta joilla Suomessa on syntyperäiset\nimitykset:\n\n    ämbri = ämpäri, sanko\n    kaupa = kaupata, ostaa\n    kiilu = kiila, palkki, telkin,\n    küüran = kuurata, pestä (laattiaa)\n    kruusi = ruusi, kivi-astia, pottu\n    tinga = tingata, tilata, pyhittää\n    paadi = paatti, vene\n    piina = piinata, vaivata, kiduttaa, rääkätä\n    prundi = prunti, runti, tulppa\n    vilti = viltti, huopa\n    märki = merkki, jälki\n    mütsa = myssy, lakki\n    narra = narrata, vietellä, houkutella\n    röövel = ryöväri, rosvo, voro.\n\nErittäin saksalaisia sanoja ovat:\n\n    arsti = arzt\n    undruka = unterrock\n    kooki = kuchen\n    krabista = krabbeln\n    kuninglik = königlich\n    krammike = schramme\n    lövi = löwe\n    meister = meister\n    tressid = tressen.\n\nVenäjän kielestä lainattuja sanoja ei ole tässä otettu tulkittaviksi.\n\nMitenkä tämä yleinen yhtäpitäväisyys sellaisissakin nimityksissä, jotka\nnäyttävät suotta lainatuilta, on selitettävä? Etenkin kun tiedetään\nettä ne Suomalaisilla paraittain tavataan Hämeen murteessa. Sitä ei voi\nluulla että Hämäläiset enemmän kuin Karjalaiset olisivat tarvinneet\nniitä, s.o. että olisivat olleet ilman niitä käsityksiä, jotka\njälkimäisillä oli, ja niinmuodoin olisivat olleet alemmalla sivistyksen\nportaalla. Tahi jos ne taas ovat mielivaltaisesti ja ikäänkuin\ntottumuksesta ilman tarkempaa ajatusta säilytetyt, kun muukalaisten\nuseammin kuultiin niitä käyttävän, miksi ne silloin olisivat yhteisiä?\nJa mistä se tulee että tässä luetellut sanat molemmissa kansoissa\ntavallisimmasti käytetään? Kaikkiin näihin kysymyksiin saataneen\ntyydyttävä vastaus, jos ajatellaan että länsisuomalaisen suvun\nJämiläinen osa, johon kuuluu Wirolaiset, Liiviläiset, Watjalaiset,\nWepsäläiset ja Hämäläiset, aikaisemmilla asuntapaikoillaan Laatokan,\nÄänisjärven ja Walget-järven seuduilla ovat olleet pitkällisen\nvaikutuksen alaisina siellä asuvain Skandinavilaisten puolesta.\nAlkulauseessa Watjalaiseen kielioppiinsa on Ahlqvist antanut\nerinomaisen valaisevan esittelyn mainittujen kansain yhteydestä.[87]\nSekä sananjohto- että muoto-oppinsa osoittavat nimittäin, että ne jo\nennen eroamistansa olivat muodostaneet ne omituisuudet, jotka nykyjään\nselvimmin ovat nähtävät Wirolaisissa. Mutta jo 12 ja 13 vuosisadalla he\nolivat levinneet yli Liivinmaan ja länteisen Suomen, sentähden on\npuheenalaisen Skandinavilaisten vaikutuksen täytynyt jo sitä ennen\ntapahtua. Tällä tavoin me johdumme siihen aikaan, jona Warägein valta\nkukoisti Pohjois-Wenäjässä. Tuskin lienee yhtään aikaa, jolloin\nSkandinavialla olisi ollut niin suuri valta koko Euroopan asioihin kuin\nsilloin. Wiron ja Liivin maat olivat jo 9 vuosisadalla sen yhteydessä,\nSkandinavian kauppiaat harjoittivat pitkin Wäinäjokea (Düna)\nOstrogard'in ja Kiev'in poikki vilkasta kauppaa Konstantinopolin ja\nKreikanmaan kanssa; toinen kauppatie kulki Laatokkaa, Welhojokea\n(Wolchov), Dnieperiä ja Wolgaa myöten; Rurik veljinensä ja\nRôskansan kanssa perusti v. 862 Novgorodin mahtavan valtakunnan;\nSkandinavialainen Rogvolod perusti v. 980 ruhtinakunnan Polotzk'iin,\njoka kesti aina vuoteen 1129, jolloin Warägit sieltä ajettiin\nByzantioon.[88] Mihinkä arvoon he siihen aikaan olivat nousneet,\ntodistaa historioitsija Nestor, kun kutsuu Itämerta Warägien mereksi.\n\nAivan epäilemättä tulivat heimokansamme, jotka asuivat\nmahtavain vikingein itäisen vallan keskuspaikan likitienoilla,\njuuri tällä Skandinavialaisten loistoisalla ajalla heidän kanssa\nyhteyteen. Paitsi sitä mitä jo ennen on mainittu, osoittaa nimittäin\nvielä se maatieteellinen tieto, jonka Wirolais-Suomalaiset\nrunoudessaan ovat säilyttäneet, että he siihen aikaan, jolloin heidän\nkansain-nimityksensä syntyivät, asuivat aivan rinnattain. _Kaikki\nvieraiden ja omienkin maapiirien nimet ovat nimittäin yhteisiä_.\nWirossa ei mainita ainoasti _Kuura_ ja _Läti_ maa, vaan myös _Poola,\nWenä ja Saksa, Viru ja Soome_, yksinpä _Turjakin_. Vaan näiden\nnimitysten synnyn-aikan valaisee enimmin _Rootsi, Ruotsi = Rôs, Rûs_,\njolla Wirolaiset ja Suomalaiset vieläkin osoittavat Ruotsalaisia. Syynä\nei voi olla muu kuin että nämä silloin nimittivät itsensä samanlaisella\nnimellä, ja historiasta saamme tietää että Warägit juuri 9 ja 10\nvuosisadoilla olivat nimellä _Ros_ avaralla tunnetut, etenkin itäisessä\nEuroopassa. Mitä runo itse kertoo siitä ankarasta taistelusta, jossa\nWiron kansa näkyy kukistuvan Saksan ritarien ja päälletunkeutuvien\nWenäläisten alle, koskenee moniaissa osissa hyvin kaukaista\nmuinaisuutta, jolloin Jämein suku Wirossa ja se osa sitä, joka oli\nvetäynyt Suomeen vielä pitivät itsiänsä veljeksinä, joilla oli samat\nedut puolustettavana. Kun nimittäin Kalevipoeg Emajoen rannoilta kutsuu\nsotilaat kokoon vastustamaan ritareita, _riaitlitega_, jotka ovat\nrautaan puetut _raudariides_, niin ne kokoutuivat, ei ainoastaan Wiron\n(_Virust_ 500) ja Liivinmaiden eriosista, vaan myöskin Kurjensaarelta,\n_Kuresaare_, tuli 600 ja _Suomesta_ 700. Sotajoukko kulki itään, jossa\nse monenpäiväisen tappelun jälkeen voitettiin. Vaikea on päättää kuinka\npaljon erityisiin ilmoituksiin on luotettava ja mitkä niistä ovat\ntoisihinsa verrattavat. Kokonaisuudessaan ne kumminkin näkyvät\nosoittavan jälkiä aikakaudesta, jolloin Jämein kansasuku Suomen lahden\nitärannalla ja eteläpuolella joutui kanssakäyntiin Warägein valtakunnan\nkanssa ja sen sotaisia hallitsijoita vasten koetti varjella\nitsenäisyyttään.\n\nTalla viimeisellä seikalla tahdon lopettaa tämän historiallisen\ntutkistelmuksen, jonka hajalliset eriosat vaan ovat näkyneet odottavan\ntätä johtopäätöstä, tullaksensa oikeaan valoon. Minä menen ohitse tuon\nkertomuksen 16:nessa runossa, joka silminnähtävästi juttelee\nmerimatkasta pohjaiseen Turjaan, Lappiin ja Islantiin. Eriasiat etenkin\nviimemainitusta maasta ovat niin tarkasti kerrotut, ettei siitä voi\npettyä. Kertomus jättiläisvaimosta -- Hiigla tütar = Hekla -- joka\nottaa uroot esiliinaansa, tavataan Skandinavein saduissa. Tarkemmat\ntutkinnot luultavasti tässäkin ovat saattavat tyydyttävään\njohtopäätökseen. Tahdon ainoasti vielä sanoa, että kun 8 eli 9\nvuosisataa on ennättänyt kulua, matkaan saattamatta mitään\nvarsinaisempia muutoksia Jämein murteiden kieliopillisessa\nrakennuksessa; kun koko tällä aikakaudella niin suuri osa heidän\nkertoma-urostarujaan ja jumalaistarullisia luulojansa on tarkassa\nmuistissa säilynyt, osaksi melkein sanasta sanaan, niin eikö siinä ole\nsuurin syy, josta voipi päättää asianlaidan olleen saman entisinäkin\naikoina? Suomen suvun karjalainen osa oli paljon etempänä, melkein\ntykkänään ulkopuolella Warägein maailmaa. Vielä paljon myöhemmin\nyhdistyivät sekä Ruotsalaiset että Wenäläiset Jämein kanssa heitä\nvastaan. Ja kuitenkin on laulurikkaus ollut suurinna Karjalaisissa.\nEikö tässä ole osoitus, että heidän tietonsa runoissa ja saduissa\nulottuu monta sataa vuotta taaemmaksi sitä aikaa, josta tässä on ollut\npuhe? Vai voisiko kukaan uskoa jonkun kansan sisimmässä sydämessä\nsyntyvän niin tarkan runollisen käsityksen ja tämän kansan voivan luoda\nrunollisen kielen sekä eläviä kuvia, ainoastaan niistä muruista, jotka\nhänelle tarjotaan vihollistensa keihäistä tahi jotka kerätään paljaana\nkaupanvoittona muilta? Minä en sitä usko.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Verhandl. der Estnischen Gesellschaft I, 1: 15.\n\n[2] Alkulause Kalevipoikaan, Verhandl. IV. 1. kd. Verhandl. III. 78.\n\n[3] Katso toisintoa Europæus'en kirjassa \"Pieni Runoseppä\" 19.\n\n[4] Kalevipoeg 2; 816.\n\n[5] Kal.poeg 3: 530.\n\n[6] Kal.poeg 3: 570, 767.\n\n[7] Kal.poeg 3: 827.\n\n[8] Kal.-poeg 4: 229.\n\n[9] Vertaa Kal.-poeg 4. Kalevala 29.\n\n[10] Kertomus hänen kuolemastansa, Kal. p. 4: 616, on monessa kohden\nsamallainen kuin Ainon kuolemasta, koska tämä tahtoi välttää naimista\nWäinämöisen kanssa.\n\nMuun muassa hän laulaa:\n\n        *Neiu läks merda kiikumaie,\n        Laenetesse laulemaie,\n        Pani kingad kivi peale,\n        Paatrid pikila pajula,\n        Siidi lindid liiva peale,\n        Sõrmuksed sõmera peale.\n\nKalevalassa 4: 305 sanotaan Ainosta:\n\n        Kolme oli neittä niemen päässä,\n        Ne on merta kylpemässä,\n        Aino neiti neljänneksi.\n        Heitti paitansa pajulle,\n        Kenkänsä vesikivelle,\n        Helmet hietarantaselle,\n        Sormukset somerikolle.\n\n[11] Kal.-poeg 5: 404.\n\n[12] Kal.-poeg 5: 682.\n\n[13] Kal.-poeg 6: 60.\n\n[14] Kalevala 34: 70.\n\n[15] Vertaa Kal.p. 6: 640.\n\n[16] Kal.poeg 7: 233.\n\n[17] Kal.-p. 7: 310.\n\n[18] Kal.-poeg 7: 391.\n\n[19] Kalevala 27: 382.\n\n[20] Kalevipoeg 4: 414, 448.\n\n[21] _Fählmann_, Verh. d. gel. Ehstn. Gesellschaft II, 2, 63.\n\n[22] _Ganander_, Mythologia Fennica, 29, 86. _Lencqvist_, De\nsuperstitione vet. Fennorum, 27.\n\n[23] Kal.poeg, 5: 222 y.m.\n\n[24] Kal.poeg 1: 126 seur.\n\n[25] Kanteletar 3, 1.\n\n[26] Kalevala 11 runo.\n\n[27] Kal.poeg 1: 834.\n\n        Oh Linda, minu omane!\n        Mia sina koeo unustid?\n        Kolmed sa koeo unustid:\n        Kuu jäi koea lävele,\n        Se sinu vana isada,\n        Pääv jäi peale aida viilu,\n        Se sinu vana onuda.\n\n        Oi, Linda minun omani!\n        Mitäs unhotit kotihin?\n        Kolmet unhotit kotihin:\n        Kuu se jäi kodin ovelle,\n        Se on sun vanha isäsi,\n        Aurinkoinen aidan päälle,\n        Se on sun vanha enosi.\n\nVertaa siihen Kal.poeg 15: 767.\n\n[28] Kal.poeg 17: 110.\n\n[29] Kal.poeg 17: 85.\n\n[30] Kal.poeg 4: 570 seur.\n\n[31] Kal.poeg 5: 222.\n\n[32] Kal.poeg 5: 235.\n\n[33] Kal.poeg 6: 775.\n\n[34] Kal.poeg 6: 895.\n\n[35] Kalevala 2: 201.\n\n[36] Kal.poeg 6: 850 \"Kalevi poigia pikuseks\".\n\n[37] _Kreutzwald_ u. Neus. Myth. u. Magische Lieder der Ehstn. 28.\n\n[38] Verh. d. Ehstn. ges. II. 2, 64.\n\n[39] Myth. u. Mag, Lieder d. Ehstn. 24, 26.\n\n[40] Kal.poeg 6: 927.\n\n[41] _H. Neus_, Ehstn. Volkslieder, I: 48.\n\n[42] Vertaa _O. Donner_, Indernas forest. om verldskapelsen jemf. m.\nFinnarnes, 51-54.\n\n[43] _Ahlqvist_, Mokscha-Nordvinische grammatik, 133.\n\n[44] Kal.poeg 10: 111.\n\n[45] Kal.poeg 12: 526. Saksalainen kääntäjä on asettanut tämän\ntapauksen Manalaan, vaikk'ei runo anna siihen mitään oikeutta.\n\n[46] _Topelius_, Suom. kans. vanh. runoja 5, 35.\n\n[47] Kal.poeg 13: 350 seur.\n\n[48] Kal.poeg 13: 569.\n\n[49] Kal.poeg 13. 660-1000.\n\n[50] Kal.poeg, 14: 40-1000; 15: 52-260.\n\n[51] Kal.poeg, 17: 310-754, 18: 30-899, 19: 1-312.\n\n[52] Vertaa _Stier_, Ungarische Mährchen u. Sagen, 28 y.m.m.\n\n[53] Kal.poeg 15: 386.\n\n[54] Kal.poeg 19: 313.\n\n[55] Kalevala 20: 39.\n\n[56] Satuja ja tarinoita, 1. 179.\n\n[57] Satuja ja tarinoita, 2: 156.\n\n[58] Vertaa kokonansa: Mythische und Magische Lieder der Ehsten, von\n_Kreutzwald und Neus_; Der Ehsten abergläubische Gebräuche, Weisen und\nGewohnheiten, herausg. von _Kreutzwald_; Ehstnische Volklieder, von\n_Neus_.\n\n[59] Verhandl. d. estn. Gesellschaft III. 1, 83.\n\n[60] l. c. 87.\n\n[61] _A. v. Richter_, Geschichte der deutschen Ostseeprovinzen, I. 37.\n\n[62] l. c. 34, vertaa 50.\n\n[63] _A. Schiefner_, Über die Estnische Sage vom Kalevipoeg, Bulletin\nd. l'acad. d. Sciences d. S:t Pét. II, 4.\n\n[64] Verhandl. d. Estnischen Gesellschaft, II, 2, 63. ks. 66.\n\n[65] Reseanteckningar i Sibirien, Suomi 1846 siv. 36.\n\n[66] _Castrén_, Nordische Reisen und Forschuungen, V, siv. 142.\n\n[67] _M.A. Castrén_, Ethnologiska föreläsningar, 116.\n\n[68] _M. Castrén_, Finsk Mythologi, siv. 51, vertaa _O. Donner_,\nIndernas förest. om verldsk. jemf. m. Finnarnes, 42.\n\n[69] _Fählmann_, Verhandl. d. Estn. Gesellschaft, II, 2, 66.\n\n[70] _Schott_, Die Ehstn. Sagen vom Kalevipoeg, in Abhandl. d. Berliner\nAkademie, vuonna 1862, siv. 459.\n\n[71] Vertaa _Castrén_, Koibelische Heldensagen, koibal. u. karag.\nSprachehre, siv. 169.\n\n[72] De superstitione veter. Fennorum siv. 50.\n\n[73] Vertaa _Castrén_, Finsk Mythologi, 167, 179, ja _Kreutzwald, u.\nNeus_, Myth. u. mag. Lieder der Ehsten, 78.\n\n[74] _Kreutzwald u. Neus_, Myth. u. mag. Lieder, 92.\n\n[75] _J. Grimm_, Deutsche Mythologie, 1107.\n\n[76] _A. v. Richter_, Geschichte d. Ostseeprovinzen, I, 317.\n\n[77] _Schott_, Die Estn. Sag. vom Kal.poeg, in Abh. d. Berl. Acad.\n1862, 472.\n\n[78] _I.I. Schmidt_, Die Thaten Bogda Gesser Chans. 282 vertaa _E.\nSchlegintweit_, die Heldensage der Mongolen, sanomalehdessä Das Ausland\nv. 1864, N:o 26.\n\n[79] _C. Russwurm_, V. Eibofolke od. d. Schweden an den Kusten\nEhstlands, II, 257, 270, 273, 275.\n\n[80] _C. Russwurm_, V. Eibofolke II, 184.\n\n[81] _Kreutzwald u. Neus_, myth, u. mag. Lieder d. Ehsten siv. 5.\n\n[82] _Kreutzwald u. Neus_, Myth. u. mag. Lieder d. Ehsten siv. 97.\n\n[83] _J. Grimm_, Deutsche Mythologie. II. 1181, 1182.\n\n[84] _Kreutzwald_, Mittheil. über d. Pleskau. Esten, Verhandl. II, 2,\n46, 49.\n\n[85] Vertaa _Russwurm_, V. Eibofolke, I, 30, 37, 64, ja Verhandl. d.\nestn. Ges. III, 1, 69.\n\n[86] Vatjalaiset sanat ovat _Aug. Ahlqvistin_ Vatjan kieliopista, Acta\nsociet. scient. Fen. Tom. V. 1.\n\n[87] Acta Societ. scient. Fenn. V. 1.\n\n[88] _Richter_, Geschichte der Ostseeprovinzen, I, 1: 34, 39, 42-44.\n\n\n\n"]