[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3GxVSAA-Srk-Kfp_6gYqIhFiQEUCH-KWmq695lik0nk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1157,"Muoto- ja muistikuvia I","Aspelin-Haapkylä, Eliel",1847,1917,"1157-aspelin-haapkyla-eliel-muotoja-muistikuvia-i","1157__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Muotoja_muistikuvia_I",null,"muistelmat",[],[],"fi",1911,53934,360233,false,50541,[22,23],"Finland -- Civilization","Finland -- Intellectual life",[25],"Essays, Letters & Speeches","\"Muoto- ja muistikuvia I\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a collection of literary reflections written in the early 20th century. The work comprises various pieces that delve into cultural and historical themes of Finnish society, likely drawn from the author's experiences and observations within a national context. The opening portions set the scene for diverse narratives, focusing on familial relationships, particularly between siblings, emphasizing love, separation, and the bittersweet nature of life changes.  The beginning of the book presents an introduction where the author shares his intention to bring light to national and cultural memories through his writings. We are introduced to a touching narrative that revolves around the emotional bond between a brother and sister as he prepares to leave for university. The sister meticulously prepares his belongings with love and care, highlighting her bittersweet feelings of pride and sadness during their farewell. The narrative captures the essence of deep familial ties and the various tensions that accompany growth and change, setting a warm yet poignant tone as the characters navigate the complexities of life transitions. (This is an automatically generated summary.)",[],268,"Kokoelma muistelmia ja sivistyshistoriallisia kirjoituksia 1800-luvun loppupuolen Suomesta. Teos sisältää kuvauksia muun muassa pohjalaisesta pappilaelämästä, ylioppilasajoista, matkoista sekä muistikuvia J. V. Snellmanista.","Eliel Aspelin-Haapkylän 'Muoto- ja muistikuvia I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1157. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUOTO- JA MUISTIKUVIA I\n\nKirj.\n\nEliel Aspelin-Haapkylä\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\n\nPohjanmaan pappilan piiristä.\n\n Ylioppilaan sisar.\n Jouluaatto ja -aamu.\n Kuinka iso sisar ryöstettiin.\n Äiti kertoo.\n Vanha kauppias.\n\nYlioppilasajoilta.\n\n Kolme Porthaninjuhlaa.\n Promotsionimuistoja.\n Sanomalehdistön 100-vuotisjuhla 1871.\n Snellman-muistelmia.\n Naukujaiset 1871.\n Kesämatkalta 1875.\n Ilta ja aamu Saarijärvellä.\n Olavinlinnan 400-vuotisjuhla.\n\nKaarlo Alfred Castrén.\n\nHerman Frithiof Antell.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nKirjailijalle ovat pienetkin kirjoitukset niin sanoakseni\nelämäntapahtumia, ja jostakin itsensäsäilyttämisvaistosta hän\ntoisinaan kuvittelee niiden ansaitsevan pitempää olemassaoloa\nkuin syntymis- tai ilmestymispäivä, jos ne näet piilevät jonkun\naikakautisen tai tilapäisen julkaisun kätkössä. Minussa tämä\nkuvittelu on kohdistunut varsinkin kirjoituksiin, joiden aineella\nlienee jonkinlaista kansallista ja sivistyshistoriallista merkitystä.\nSiinä selitys näiden \"muoto- ja muistikuvien\" esiintymiseen.\n\nYlipäätään nojaa kaikki mitä olen kirjoittanut todellisuuteen.\nNiin on laita niidenkin kuvaelmien, joilla kokoelma alkaa, ja\nsenvuoksi olen ottanut nekin mukaan. Huolimatta \"kaunokirjallisesta\"\nesitystavasta on niidenkin arvo -- jos näet niillä mitään arvoa on\n-- sivistyshistoriallista laatua, ja ne puolustanevat paikkaansa\nsenkin tähden, että varsinaiset kertojamme eivät vielä ole kääntäneet\nhuomiotaan Pohjanmaan pappilaelämään.\n\nUseat tämän ensimäisen sarjan kuvaelmista ovat syntyneet noin\n40 vuotta sitten, toiset nojautuvat enimmäkseen yhtä vanhoihin\nmuistiinpanoihin; ainoastaan kahta viimeistä, tänä vuonna laadittua\nvarten olen omien muistelmieni ohella käyttänyt muitakin lähteitä.\nRauhalahti elokuulla 1911.\n\n_Eliel Aspelin-Haapkylä_.\n\n\n\n\n\n\nPOHJANMAAN PAPPILAN PIIRISTÄ\n\n\n\n\nYlioppilaan sisar.\n\n\nTunnetko ylioppilaan sisaren? -- Epäilet vastata, eikä se ole ihme.\nAinoastaan se, joka on taikka on ollut ylioppilas ja jolla on sisar,\ntuntee hänet, eikä aina silloinkaan; mutta jos joku toinen, ilman\ntarpeellista opastusta, on hänet tuntevinaan, niin täytyy hänen toden\ntotta olla täysi Dickens huomaamaan varjossa piilevää, rakastettavaa\nhyvää taikka puhua perättömiä. Olisin onnellinen, jos seuraava esitys\nsaisi toisen tai toisen, joka ei ole mikään Dickens, kiinnittämään\nhuomionsa miellyttävään olentoon.\n\nHän on oiva, kelpo tyttönen -- jotenkin muitten samanlaisten\nnäköinen. Onko hän kaunis vai ruma, on yhdentekevä; mutta olkoon\nvaikka miten kaunis, niin hän on siitä tietämätön. Edelleen on\nmerkille pantava, että ylioppilaalla, jolla on semmoinen sisar\nkuin tässä on puheena, harvoin on ylhäinen ja loistava koti. Perhe\nvoi asua kaupungissa yhtä hyvin kuin maalla, mutta ei ole koskaan\nkaupungin johtavia. -- Ennenkuin veli on ylioppilas, on kiltin tytön\nainoa ajatus ja unelma nähdä hänet semmoisena.\n\nNyt juuri veli tekee lähtöä suorittaakseen ylioppilastutkinnon.\nKuinka lumivalkeat ovatkaan paidat ja kaulukset, jotka sisar itse\non ommellut ja merkannut! Kuinka huolellisesti ne onkaan pantu\nkapsäkkiin muiden vaatteiden kanssa! Kuinka komeat ovatkaan tohvelit\n-- saattaisi luulla, että ovat aiotut jonkun kreivin jalosukuisia\njalkoja varten! Kuinka monta onnentoivotusta kätkeekään suloinen\ntyttö vaatteiden laskoksiin! Näkisitpä sitte kuinka veli kääritään\nisän vanhaan ylioppilaskaprokkiin, jonka hiat ovat ahtaat kuin\nnälkävuodet, mutta joka on taatusti oivallinen pitkillä matkoilla.\nIsää ja äitiä hän ei päästä lähellekään, kun hänen on tarkastettava\nmiltä näyttää -- etäämmältä katsoen -- uusi matkalaukku, jonka hän on\nripustanut nuoren herran kaulaan. Jos olisit saapuvilla, en epäile\nettä sinua haluttaisi suudella sievää, vallatonta olentoa.\n\nSamassa on hyvästijättöhetki käsissä. Sisaren \"hyvästi\" muistuttaa\nmerkillisesti sitä, jonka hän muinoin lapsena lausui äidilleen eräänä\njouluaamuna, kun äiti lähti kirkkoon ja hänen, pakkasen tähden,\ntäytyi jäädä kotia, vaikka koko vuoden oli kuvitellut iloa nähdä\njoulukynttilät kirkossa. Mutta nuori herra rientää ulos, hyppää\nrattaille ja viimeisen kerran heilautettuaan lakkiaan hän tarttuu\npiiskaan, ja kotihevonen, joka on vievä hänet ensimäiseen kievariin,\nlähtee semmoisella vauhdilla, että portinpieli on vaarassa tulla\ntemmatuksi mukaan matkalle. Hei, kuinka siinä mennään! -- Ensi\nhetkinä tuntuu kyllä outo painostus lähtijän sydämellä, kun hän\nhuomaa olevansa yksin ja näkee toisen tutun esineen toisensa perästä\ntien varrella jäävän taakseen ja vihdoin kaiken olevan uutta,\ntuntematonta; mutta pian se tunne haihtuu ja loistavan päämäärän\ntähden hän ei enemmän muista kotia kuin portinpieli tiesi kohtalosta,\njosta se oli pelastunut. Mutta unohdettu sisar on seisonut ja\nkatsonut tielle päin, niin kauan kuin veljeä vähääkään on näkynyt,\njopa vähän kauemminkin. Sitte hän on pujahtanut kamariinsa, ja ole\nvarma siitä, että hän siellä on itkenyt aika lailla. Ohimennen sanoen\nolen usein miettinyt ja kysynyt, miksi hän itkee niin paljon, pikku\nystävämme näet (käytän tätä nimitystä, sillä en voi muuta ajatella\n-- oman itsemme mukaanhan me arvaamme muitten mielen -- kuin että\nsinä niin mielelläsi kuin elät toivoisit tuota kilttiä olentoa\nystäväksesi) hän itkee ei ainoastaan kun luulee itsellään olevan\nsurun aihetta, niinkuin esim. tänä päivänä, vaan myöskin ilosta.\nTurhaan olen kuitenkin sitä kysynyt, olen vain huomannut, että hän\nvarmaankin olisi vähemmin rakastettava, jollei hänen silmissään\nkoskaan kyyneleet kimalteleisi.\n\nEi hän sentään saa kauan itkeä. Äidin ääni häntä kutsuu, ja\njälleen hän käy käsiksi tuohon työhönsä, joka kantaa niin vähän\nnäkyviä hedelmiä. Väsymättä hän on äitinsä apuna keittiössä ja\nmuualla. Ensin tyttöparka vielä on hieman surumielinen, mutta\näidin sangen opettavaisesti luennoidessa \"ihmisen kohtalosta\",\n\"elämän vakavuudesta\", kuinka \"eronhetki on tervetulijaishetken\nvälttämätön edelläkävijä\" j.n.e. ystävämme katse alkaa valostua,\njollei äidin sanojen vaikutuksestakaan, sillä niitä hän -- paha\nkyllä -- on vain toisella korvalla kuunnellut, niin sitä enemmän\nsalaisista ajatuksista. Hän näet miettii, kuinka hänen veljensä on\nherättävä huomiota ja suosiota, onpa hän niin kaunis, kelpo poika,\nja neuloessaan hänelle hän pari kertaa on pistänyt sormeensa, mikä,\nniinkuin jokainen tietää, erehtymättömästi ennustaa että siitä\n\"pidetään\", jolle työ tehdään. Ja niin hän taas tulee hyvälle\ntuulelle, hän hyräilee pikku laulujaan, ja työ sujuu kuin leikinteko.\n\nKas tuossa pistäytyy pieni kerjäläispoika sisään keittiön ovesta.\nPaikalla ystävämme kysyy, oliko matkustava herra tullut vastaan\ntiellä, ja kun poika myöntää, hän tiedustelee, oliko herra näyttänyt\niloiselta, lauloiko hän, oliko nyökäyttänyt päätä y.m.s. Ja nyt,\nsen vakuutan, ei olisi ollut hulluimpaa olla pojan asemassa,\nsillä lähtiessään hän oli tyytyväisempi ja oli syönyt itsensä\nkylläisemmäksi kuin moni köyhä ylioppilas, joka syö päivällistä\n\"porttöörillä\" sekä aamuin ja illoin kuivaa ruokaa -- jos sattuu\nolemaan. Evääksi hän oli saanut voileivän juustoviipale päällä.\nTiedätkös ehkä maukkaampaa? -- Ennenkuin eroamme kerjäläispojasta,\nsaanen huomauttaa omituisesta seikasta, jota mielelläni epäilisin,\njollen olisi päässyt asian perille mitä huolellisimpien ja tarkimpien\nhavaintojen kautta, minä tarkotan, että hän, tuo omapäinen ystävämme,\nantaa mieluummin ja runsaammalla kädellä pojalle, joka pyytää, kuin\ntytölle.\n\nNyt hän on niin iloinen, hän halaa isää ja äitiä, ja koti on valoisa\nja riemullinen. Onnellinen hän itse on ja niin kaikki, jotka hänen\nnäkevät. Ja ehtoolla hän rukoilee Jumalaa vanhempiensa, veljensä ja\nkaikkien ihmisten edestä, ja yöllä hän unessa näkee veljensä niin\noppineena ja ylhäisenä herrana kuin mielikuvituksensa konsanaan\nkykenee.\n\nElämä alkaa jälleen hiljaista kulkuaan. Ystävämme ainoa huvitus\novat hänen kukkansa, joita hän kastelee ja hoitaa niinkuin ne\nolisivat pienokaisia lapsia, millä punainen, millä sininen, millä\nvalkoinen pää. Ja kiitollisuudesta ne kasvavat ja tuoksuvat aivan\nihmeellisesti. Kerran viikossa, tiistaina, postilaukku tulee.\nKirjeet, joissa on Helsingin postileima -- en luule että mitkään\nkirjeet voivat olla tervetulleemmat. Ne luetaan ensin ääneen isän\nja äidin kuullen ja sitten yksinäisyydessä. Sanomatkin luetaan\ntavallista tarkemmin -- onhan se luonnollista -- ja eräänä päivänä\nystävämme näkee veljensä mainittuna muitten joukossa, jotka ovat\nsuorittaneet ylioppilastutkinnon! Nyt nousee riemu korkealle. Isäkin,\nmiten onkaan luonnostaan vakava, pyytää hymysuin nähdä lehteä. Äiti\npitää silmällä isän eleitä, mutta uuden ylioppilaan sisarella on\ntaas jotakin kyyneleentapaista silmissä ja kuitenkin hän laulaa\nja hyppelee niin vallattomasti, että äiti pyytää häntä varomaan\nkukkaruukkuja pöydillä. Ja samassa pistää tytön päähän, ettei kukkia\ntänään vielä oltukaan kasteltu, juosten hän noutaa vesikannun,\nja kyllä kukat nyt saavat liiaksikin juoda, mutta ei se haittaa,\nkun ei vain usein niin tapahdu. -- Sitte kun tunteet ovat vähän\ntyyntyneet, äiti tyttärensä kanssa neuvotellen päättää, että huomenna\naamupäivällä on toimeenpantava komeat kahvikutsut, ja viipymättä\nryhdytään valmistuspuuhiin. Äidin ystävät kutsutaan, poikkeuksetta,\nkuulemaan tärkeätä uutista, arvokkaita rouvia ja kunnioitettavia\nvanhoja, naimattomia rouvasihmisiä.\n\nSeuraavana päivänä klo 1/2 11 ovat kaikki kutsutut jo saapuneet ja\ntervehdityt. Ystävämme asiana on kahvin keittäminen, ja se joka näkee\nhänen punaposkisena seisovan kyökkitakan edessä älyää kohta, ettei\nkukaan osaa keittää parempaa kahvia kuin hän, ja sen todistavat\nvieraatkin yhdestä suusta, nuo arvokkaat ja kunnioitettavat rouvat ja\nrouvasihmiset. Kahvileipäkin on harvinaisen hyvää ja aivan tuoretta\n-- sen näet on varhain aamulla leiponut se sama, joka myöhemmin\nkeitti kahvin. Entäs, kuinka nyt kielet liikkuu! Mikä myötätunto\nhehkuukaan arvoisien naisien silmissä emännän laskiessa toista kuppia\nkahvia, sitte kun hän todistaakseen antamansa suullisen tiedon oli\nlehdestä lukenut julki iloisen ilmotuksen, joka tämän juhlallisen\ntilaisuuden aiheuttanut oli. Yksi rouvista istuu kuitenkin mykkänä ja\nalakuloisena. Hänelläkin oli muinoin poika, joka oli hänen elämänsä\nlohtu ja toivo, mutta poika petti äidin toiveet, ja sentähden hän ei\nenää koskaan ole iloinen. Kiltti ystävämme pitää aika paljon kahvista\nja ottaa osaa seuraankin, vaikka hän on harvasanainen -- olematta\nsentään alla päin. Hän istuu enimmäkseen alakuloisen rouvan vieressä\nja antaa hänelle täysimmän kupin sekä pyöreimmät ja maukkaimmat kakut.\n\nHelppo on aavistaa kuinka lyhyet syyspäivät venyvät pitkiksi\nrakastettavan ystävämme odottaessa lyyrylakkista veljeään. Kuinka\nmiehekkääksi hän liekään tullut, hän ajattelee itsekseen, kuinka\nhauskaa onkaan oleva olla kävelemässä hänen kanssaan, hänen, jonka\nkäytös ja ryhti ovat niin somia, ilman että hänessä huomaa mitään\nteeskenneltyä. \"En voi kärsiä teeskenteleviä herroja ja kaikkein\nvähimmin teeskenteleviä ylioppilaita. Kun kävelen hänen kanssaan,\non kohta nähtävä, että hän on ylioppilas, vaikkei hänellä olisikaan\nlyyryä lakissa.\" Eikö hän ole kelpo, tuo kiltti tyttö, noin\najatellessaan?\n\nJouluksi hän on tuleva -- ja eräänä iltana, pari viikkoa joulun\nedellä, kuuluu aisakellon ääni lähestyvän, jopa tulevan pihalle,\nja kohta sen jälkeen ryntää sisään nuori mies, joka riisumatta\npäällystakkia (se muistuttaa ihmeesti erästä tuttua vanhaa\nylioppilaskaprokkia) ja ilman mitään edelläkäypää perustelua syleilee\nensin vanhaa rouvaa sohvassa, sitte vanhaa herraa nojatuolissa\nja viimein hän -- meistä, jos olisimme siellä olleet, hyvin\nkiusallisella tavalla -- suutelee sen nuoren punaposkisen tytön\nruusuhuulia, joka on istunut äitinsä rinnalla, mutta on hypähtänyt\nylös päästäen kimeän huudon, mikä saattoi yhtä hyvin merkitä riemua\nkuin pelkoa. Tyttö ei kuitenkaan näy sitä ollenkaan paheksuvan, vaan\nryhtyy, välittämättä herran kohteliaasta vastustelemisesta, suurella\nkätevyydellä aukaisemaan hänen matkavyönsä solmua, ja näkyviin\ntulee uljas, reipas nuori mies kiiltävä lyyry lakissa, joka yhä on\npäässä. Eikä hän ole kukaan muu kuin se, jota koko syksyn on odotettu\nja jonka kunniaksi eräänä päivänä oli ollut suuret kahvikutsut --\nkuluneen ajan merkkitapauksia hiljaisen talon historiassa.\n\nSisar ei väsy katsomaan veljeänsä ja tulee entistä iloisemmaksi, kun\ntämä tunnustaa, että hänellä usein on ollut ikävä Helsingissä ja että\noli _niin_ hauskaa jälleen olla kotona. Tänä iltana juodaan teetä,\nmikä on tapana ainoastaan silloin, kun on vieraita taikka muutoin\njoku erinomainen tilaisuus, niinkuin nyt! Isä laskee vähän rommia\nteelasiinsa, jonka hän asettaa matkan päähän pöydälle. Ja nyt on\nuutisten aika! Isä haluaa kuulla rautatiestä, uusimpia valtiollisia\njuttuja, joita ei panna sanomiin, viertotiestä (jommoista paraikaa\ntehtiin pääkaupungin tienoilla) y.m. y.m. Äiti tiedustelee\nminkälaista ruokaa oli tarjottu siinä paikassa, missä poika oli\nasunut, hän on näet kohta huomannut, että tämä oli laihtunut. Sisar\nei kysy mitään, vaan ainoastaan kuuntelee; mutta kun illallinen on\nsyöty ja isä, väsyneenä enempää kysymään (semminkin kun poika näyttää\nolevan yhtä perehtymätön kulkuneuvo- kuin valtiollisiin asioihin),\non huomannut ajan tulleen etsiä lepoa ja hyvässä järjestyksessä\npoistunut äidin seurassa, joka jälkimäinen varottaa nuoria liian\nkauan valvomasta, silloin tulee hyvän sisarenkin vuoro kysellä, ja\nveli saa kertoa, oliko hän nähnyt Topeliuksen, oliko hän herttainen,\nminkälaisia olivat nykyään naisten päällysvaatteet, oliko hän nähnyt\nkenraalikuvernöörin ja hänen rouvansa, eikö ollut kauhean hauskaa\nteatterissa, oliko Pacius miellyttävä, hän, joka oli säveltänyt\nKaarle kuninkaan metsästyksen, oliko Helsingissä paljon ylioppilaita\nja maistereita, mikä oli nykyään tavallisin tukkapukumuoti, miltä se\nvapaaehtoinen palosammutuskunta näytti, käyttivätkö naiset todella\nsemmoisia shinjongeja ja kahden kyynärän pituisia laahustimia kuin\nsanomissa kerrottiin y.m. y.m. Mahdotonta on luetella kaikki, mikä\nherättää hänen mielenkiintoansa, mahdotonta sanoa kuinka kauan hän\nolisi jaksanut kuunnella, jollei veli väsyneenä matkastaan olisi\nkaivannut lepoa. Mutta kun armas tyttönen tulee kamariinsa, hän\nei enää ajattele mitä on kuullut, vaan kiittää Jumalaa, joka on\nantanut hänelle niin kelpo veljen, ja rukoilee, että hän tekisi hänen\nveljensä onnelliseksi.\n\nIloinen on seuraava aika. Kuinka usein istuvatkaan veli ja sisar\nsyventyneinä keskusteluihin, joissa luottavaisesti julkilausuvat\ntoisilleen ajatuksensa milloin mistäkin, joka heidän mieltään\nkiinnittää. Sinä, joka olet taikka olet ollut ylioppilas ja jolla\non ollut rakastettava, viaton sisar uskottuna, oletko koskaan\ntunnustanut tai edes itseksesi ajatellut, kuinka paljosta siitä\nhyvästä ja kauniista, joka sinulla ehkä on mielessäsi ja tunteissasi,\nsinun on kiittäminen seurustelua hyvän uskollisen sisaresi\nkanssa? Oletko koskaan kohdannut vähemmän itsekästä rakkautta,\noletko saanut parempaa tarkottavia neuvoja kuin sisareltasi --\näitiäsi lukuunottamatta? Et koskaan! Jollet sitä tunnusta, olet\nkiittämättömin olento, jota konsanaan maa on kantanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta iloinen aika on niin lyhyt. Veljen on jälleen matkustaminen. Ja\njos hän palaakin kevään tullen, niin hän kuitenkaan ei viivy kauemmin\nkuin kesä viipyy -- eikä se tottakaan ole kauan. Ja vuodetkin menevät\ntoinen toisensa perästä. Yhtä iloinen sisarparka sentään on joka\nkerran, kun veli tulee, mutta jos mahdollista entistä surumielisempi\njoka kerran, kun hän uudestaan lähtee kotoa. Jäävä ei voi työntää\nluotaan sitä ajatusta, että pian veli matkustaa viimeisen kerran\nenää palaamatta. Ei hän myöskään voi olla huomaamatta, että mitä\nuseampi vuosi kuluu, sitä vähemmän näyttää veli kaipaavan kotia ja\nsen hiljaista viihdytystä. Hän huomaa sen, vaikka hän mielellään\nluulee erehtyneensä. Voi, miksi hän ei kirjoita? Pieni kirje silloin\ntällöin olisi niin tervetullut kiltille sisarelle. Ei, hän on jo\njoutunut virkamieheksi ja hänellä on niin paljon työtä, ettei ole\naikaa ylimääräiseen kirjeenvaihtoon. Hän ei tiedä, kuinka usein\nhänen sisarensa on puhunut hänen puolestaan, kun hän ensimäisinä\nylioppilasvuosinaan eli huolettomasti, ja isä oli suuttua kirjeistä,\njoissa poika alinomaa puhui huonoista raha-asioistaan. Hän ei tiedä,\nkuinka usein sisar on käyttänyt pieniä varojaan, jotka oli saanut\nomiin tarpeisiinsa, hankkiakseen hänelle jotain semmoista, jota\nhän tiesi veljen toivovan itselleen. Hän ei tiedä, kuinka häntä on\nrakastettu ja vieläkin rakastetaan. Hän ei tiedä, sillä jos hän sen\ntietäisi, niin hän ei voisi olla niin kiittämätön ja huonomuistinen.\n\nSisar sitävastoin ei unohda. Toisinaan hän onkin surumielinen,\nmutta ei hänellä ole paljon aikaa suremiseen, sillä isä ja äiti\novat vanhoja ja tarvitsevat häntä, joka on heidän ainoa ilonsa ja\nlohdutuksensa.\n\nMutta vanhat kuolee.\n\nVeli, joka jo on naimisissa, tarjoo sisarelleen asunnon luonansa;\nmutta mieluummin muuttaa tämä raamattunsa ja kukkiensa kanssa\npieneen tuparakennukseen, joka ei ole etäällä hänen entisestä\npäivänpaisteisesta kodistaan, mutta kuitenkin lähempänä kirkkoa ja\npuiden varjostamaa kirkkomaata, missä isä ja äiti lepäävät. Hän\ntahtoo asua niin lähellä voidakseen joka päivä rukoilla siellä\nja koristaa rakkaita hautoja kukilla ja vihreällä. Muutoin hän\njakaa rakkauttaan kukkasilleen ja köyhille lapsukaisille, joita\nhän opastaa rakastamaan Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Aina kun\npistäydyt hänen luonaan, näet jonkun tai useamman pienokaisen istuvan\nkukkasien keskellä. Katso, kuinka he tarkkaavasti kuuntelevat hänen\nsanojaan ja kuinka luottavaisesti heidän katseensa seuraa hänen\nliikuntojaan. Niinhän sentään on, että hyvä ihminen yhtä varmaan kuin\nhän ei viihdy ilman rakastavia sydämiä ympärillään, yhtä varmaan\naina vetääkin semmoisia puoleensa. Ani harvoin hänelle viesti\nsaapuu veljeltä, mutta silti hän ei rukouksissaan häntä unhota. Ja\nniin hän elää rauhallisia ja onnellisiakin vuosia, ja kun hänet\nvuorostaan viedään tuonne isän ja äidin rinnalle lepäämään elämän\npäivänpaisteen ja itkun vaihtelusta, peitetään hänenkin hautansa\nkukilla, joita kaipauksen kyyneleet ovat kastaneet. Ja vaikka\nyksinkertainen puuristi pian lahoo ja kaatuu -- mitä siitä! Siitä\nhyvästä, jonka ylioppilaan sisar on vaikuttanut, hän ei kuitenkaan\nole luettava \"hyödyttömiin maan päällä\".\n\n    Tämä kuvaus on ensimäinen julkisuudessa esiintynyt kirjallinen\n    kokeeni -- se ilmestyi Aug. Schaumanin toimittamassa\n    Hufvudstadsbladetissa 5/3 1868 -- ja sentähden olen tässäkin sen\n    ensimäiseksi asettanut. Muutoin jokainen sanomattakin huomaa,\n    että se on menneen ajan tuote -- naisylioppilaan kannalta\n    kerrassaan esihistoriallinen! Aikoinaan sillä oli jommoinenkin\n    menestys. Schauman oli pannut sen ohelle seuraavan muistutuksen:\n    \"Kiinnitämme lukijaimme huomiota tähän hienosti ja lämpimästi\n    piirustettuun pieneen luonnokseen, jonka olemme vastaanottaneet\n    tuntemattoman kädestä\", ja lähetti vasta-alkajalle 30 markkaa\n    tekijäpalkkiona, ja niillä minä, tapauksen muistoksi, ostin Fred.\n    Cygnaeuksen runoelmat, joita tuskin enää kukaan ostanee; edelleen\n    kuulin Paciuksen konsertin harjoituksissa neitosten keskenään\n    kuiskaavan: \"Tuo se on, joka on kirjoittanut 'Ylioppilaan\n    sisaren'\" (luulen E. Nervanderin ilmiantaneen minut!); ja vihdoin\n    minulle välitettiin tervehdyksiä Runebergin ja L. Stenbäckin\n    kodeista: kummallekin runoilijalle kuvaelma oli ääneen luettu,\n    ja kumpikin oli suvainnut lausua tyytyväisyytensä sen johdosta.\n    Jälkimäinen oli kumminkin aivan oikein huomauttanut, että niin\n    kelpo tytön olisi pitänyt joutua naimisiin -- ja silloin,\n    lisään itse, olisi nykyaikaisesta lukijasta arvatenkin liian\n    sentimentaalinen loppu jäänyt pois. Tämä menestys ei kuitenkaan\n    minuun mitään mainittavaa vaikutusta tehnyt, sillä, vaikka\n    sepitin runojakin, joita ystäväni Kaarlo Bergbom (vastoin\n    tahtoani vieden niitä muutamia Kirjalliseen Kuukauslehteen\n    painettavaksi) rakastettavan sukkelasti sanoi \"puolikypsiksi\n    mansikoiksi\", en koskaan ole kuvitellut olevani runoilija.\n    Mutta semmoinen ihminen on, että tuollaiset pikku seikat,\n    jotka tietenkin ensi hetkellä ovat vähän imartelevia, säilyvät\n    muistissa elämän läpi. 1911.\n\n\n\n\nJouluaatto ja -aamu.\n\n\nI\n\nTaivas oli pilvessä, ja ilma oli lauhkeampi kuin koko menneellä\nviikolla. Varhain olivat lapset heränneet, mutta kumminkin olivat\nrengit sitä ennen lähteneet halkometsään. Kuinka tuskallista!\nMuistavatkohan tuoda joulukuusta, kun ei heitä enää tänä aamuna siitä\nmuistutettu? Olihan siinä aihetta levottomuuteen, jota muutenkin\nyleinen häiriö talossa oli omansa enentämään. Tosin oli jo eilen\nlattiat pesty, matot piesty, hopeat, posliinit ja lasit kirkastettu\nja sievästi kaappeihin järjestetty, edelleen oli kinkku keitetty\nja lipeäkala huomattu kyllin löyhäksi; mutta paljon oli vieläkin\nhääräämistä. Kynttilät olivat asetettavat jalkoihinsa, huonekalut\npuhdistettavat pölystä, ryynit pantavat tulelle, tortut leivottavat,\nja kuka ties mitä vielä. Isälläkin oli nähtävästi erittäin tärkeitä\ntehtäviä. Hän oli ottanut avaimen ovestaan, eikä päästänyt ketään\nsisään. Lapset, jotka usein kävivät katsomassa, oliko avain jo\nsuulla, tunsivat lakanhajun pistävän nenäänsä ja kuulivat piirongin\navaimien helisevän -- arvattavasti isä otti laatikoistaan tai kätki\nniihin jotakin, olisiko ollut joululahjapaketteja!\n\nKaikki tämä enensi lasten rauhattomuutta -- henkistä näet, mutta\neivät he tänä päivänä saaneet ruumiillistakaan lepoa. Sen mukaan kuin\nhuoneet tulivat siivotuiksi, karkotettiin heidät toisesta toiseen,\njotteivät vetäisi mattoja myttyyn taikka muuten aiheuttaisi uutta\nvaivaa. Vihdoin he pakomatkallaan saapuivat keittiöön, jossa äiti ja\nisosisar askaroivat. Täällä he vasta sopimattomia olivatkin!\n\nIso sisar leipoi paraikaa torttuja. Hän kaulasi keltaisen taikinan\ntasaiseksi levyksi, jonka sitte leikkasi kohtalaisiin neliöihin.\nKeskelle jokaista neliötä hän laski pienen lusikallisen hilloa;\nsen jälkeen hän veitsellään halkaisi neliöiden kulmat, ja kun hän\nnyt käänsi joka toisen taikinaliuskan hillon ylitse, jäi kuhunkin\ntorttuun neljä kärkeä, josta se sai tähden muodon. Nämä torttutähdet\njärjestettiin riveihin rautapellille ja pistettiin uuniin paistumaan.\nKovasti oli hilloastia enentänyt lasten levottomuutta, mutta\nkorkeimmilleen se nousi, kun ensimäinen pellillinen vaaleanruskeita\ntorttuja otettiin uunista ja hyvä haju pisti heitä nenään. -- \"Äiti,\nsaanko maistaa? äiti, saanko yhden ainoan?\" pyysivät lapset vesi\nsuussa, kädet ojossa. -- \"No, täytyyhän teidän saada, jos kohta\nlähdette pois tieltä.\" -- \"Kyllä, kyllä, hyvä äiti!\" hokivat lapset.\nTorttu kädessä he nyt olivat lähtemäisillään pihalle -- ainoa\nturvapaikka tätä nykyä -- kun äiti käski heidän mennä kutsumaan Maria\ntätiä viettämään jouluiltaa pappilassa. Kuinka hauskaa, nyt oli\nheilläkin tähdellinen asia toimitettavana, eikä aikaakaan niin olivat\njo matkalla.\n\nKun lapset palasivat, oli pitkä päivä jo kulunut siihen asti että\npäivällispöytä oli katettu. Rengit olivat jo tulleet metsästä,\nmutta joulupuuta ei näkynyt! Se seisoi vielä lumisena metsässä.\nOli käynyt, niinkuin peljätty oli! Voi onnettomuutta! Ruokahalu\nhävisi kuin tuuleen; kohta paikalla oli mentävä metsään joulukuusta\nnoutamaan. Heti, heti, ettei suinkaan myöhästyttäisi. Miehissä\nlehmihakaan. Etunenässä astuu pitkin askelin uljas Väinö, hänen\njälestään tulee Matti kirves olalla, ja viimeisenä, koettaen pysyä\ntoisten kintereillä, Selma -- totta puhuen ilman äidin täyttä lupaa,\nsillä hakatie oli vielä tukossa viimeisen pyryilman jälkeen, joten\nkastuminen ja vilustuminen uhkasi. Väinön käskystä Matti kaatoi usean\nkuusiraukan, joka samassa huomattiin kelvottomaksi, ennenkuin hyvä ja\nmukava löydettiin. Suuressa saatossa se vedettiin taloon, ja lystiä\noli lasten juosta polkua, johon havut uursivat hienoja vakoja. Mutta\nkun sitte joulupuun jalka ankaralla hälinällä oli haettu vintiltä,\nkun päreet, joiden tuli kannattaa kynttilöitä, oli puunrunkoon ja\noksiin kiinnitetty -- se työ tapahtui väen tuvassa -- ja joulupuu\nkannettu sisään, saliin puettavaksi, kun, sanon minä, kaikki tämä\noli tehty, oli lasten puuha lopussa, ja joutilaisuuden ikävyys sekä\nodotuksen levottomuus alkoi heitä jälleen piirittää.\n\nVanhemmat siskot koristivat joulukuusta lukitun oven takana. Ainoa\nosa, mikä salaisesta huvista tuli nuoremmille, oli se, että silloin\ntällöin saivat oven raosta pistää sisään milloin lankakerän, milloin\nmuuta tarpeellista. Isän kamariin oli kulku nyt esteetön, mutta isä\nkirjoitti saarnaa huomispäiväksi, eivätkä lapset sentähden sielläkään\nviihtyneet. Huoneet olivat kaikki juhlallisessa siivossa. Joku\nsalainen tunnelma vaati vaitioloa, oli hiljaista kuin lukutunnilla,\nmutta ei menneen joulun hupaisinkaan satu- tai kuvakirja enää\nkelvannut. Voi näitä ikäviä odotuksen hetkiä!\n\nLyhyen talvipäivän hämärä oli ehtooksi vaihtunut. Silloin tuotiin\nsana, että sauna oli valmis. Sepä hauskaa. Sinne riennetään halusta,\nsillä onhan se viimeinen pykälä ennen kynttiläin sytyttämistä, se on\nennen joulun alkua. Punaposkisina, kiherätukkaisina lapset palaavat\nsaunasta. Arkivaatteet riisutaan, pyhävaatteet puetaan ylle, ja nyt\noli lasten ainoastaan hetkinen odottaminen keittiökamarissa.\n\nYkskaks! salin ovi aukeaa! Lapset juoksevat sisään, mutta\npysähtyvät samassa ja seisovat hämmästyneinä huikaisevassa valossa.\nKeskellä lattiaa valkoisen lakanan päällä on joulupuu loistavine\nkynttilöineen, houkuttelevine hedelmineen. Pöydilläkin palaa\nkynttilöitä ja takassa rätisee iloinen valkea. Joka salin nurkkakin\non valaistu kuin päivällä, ja jos akkunasta katsoo ulos, näkee\nsielläkin joulupuun, valkean takassa, kynttilät pöydällä, iloisia\nlapsia, iloisia vanhempia. Hurraa, joulu on tullut!\n\nMaria täti istuu, milloin lie tullutkaan, tavallisella paikallaan\npöydän ja korkean seinäkellon välillä. Hänelle tarjotaan ensin teetä,\nvaikka hän aina kursailee vastaan, sitten isälle, joka piippu suussa\nistuu keinutuolissa, sitten äidille, joka istuu sohvalla puhutellen\nMaria tätiä. Lapsille tuodaan teelauta, jolle äiti on pannut\nmonenlaisia makeisia, läjän kullekin. Ensin lapset vähän ujostelevat,\nihmetellen käydessään joulupuun ympäri. Mutta ei aikaakaan, niin\nalkaa ujous haihtua, he kotiutuvat, ja valloilleen nousee ilo, kun\nisän mentyä huoneeseensa eriskummainen suhina ja rapina kuuluu ja\niso paketti moksahtaa Väinön eteen. Samassa isä jo palaakin saliin\nja totisena, niinkuin ei mitään tietäisi, hän lähestyy lapsia, jotka\nmyttyä katselevat ja kääntelevät. \"Herra maisteri in spe, pikku\nVäinö, omistaa tämän\", isä lukee. -- Väinö oli tavalla tai toisella\nsaanut aavistusta tuon arvonimen merkityksestä ja määrännyt sen\nsaavuttamisen elämänsä päämääräksi. -- Vapisevin sormin, hämmästynein\nkatsein maisteri repii mytyn auki, ja siitä tulee näkyviin hevonen,\nniin sievä, niin virkku, ettei sen vertaa oltu nähty. Ihmetellen\nhän katselee harjaa, joka valuu vasemmalle puolen kaarevaa kaulaa,\nja silmiä ja hienoja jalkoja. Suuri oli Väinön ilo, hän tuskin\nhuomasikaan, että hevonen oli puusta!\n\nMutta suhisten ja rapisten lentelee lattialle toisia myttyjä. Pikku\nsisar saa suuren, sinisilmäisen, keltatukkaisen, punaposkisen\nvauvan, joka oli oikein paalipuvussa. Vanhin veli, Johannes,\nylioppilas arvoltaan, sai lämpimän, villaisen matkavyön; iso sisar\nleninkivaatteen ja vihkosen nuotteja, isä silmälasikotelon, jonka\nkanteen oli helmistä kudottu punainen ruusu -- varmaankin pikku\nSelman ensimäinen taidonnäyte -- j.n.e. Maria täti kellon juurella\nsai kopallisen erinomaisen hienoja, valkoisia villoja, joista hän\npitkillä talvipuhteilla kehräsi hienompia lankoja ja kutoi pehmeämpiä\nsukkia kuin kukaan muu koko seurakunnassa.\n\nYht'äkkiä aukeaa eteiseen vievä salin ovi. Mikä kummitus sieltä\ntulee? Joulupukkiko? Ei, vanha, ikivanha akka kömpii sisään, kantaen\nsylissään jotain raskasta, harmaaseen saaliin peitettyä. Hän\nlähestyy Selmaa, joka miltei olisi huutanut pelästyksestä, jollei\nVäinö ja muut olisi näyttäneet niin levollisilta, niiaa syvästi ja\nlaskee hänen eteensä pienen karitsan, lausuen: \"Tämä on Selmalle!\"\nKas kummaa, se oli oikea elävä karitsa eikä puusta veistetty kuin\nVäinön hevonen. \"Mää, mää\", se raukka määki, ja kaikki kokoontuivat\nSelman ympärille, joka kohta oli siepannut karitsan syliinsä. Akka\noli sillä välin pujahtanut ulos, ja astui nyt jälleen sisään -- en\ntiedä mistä syystä selkä paljon suorempana. Nyt hän asettaa Väinön\neteen viheriäksi maalatun kelkan. Ensi vilahduksella Väinö huomasi,\nettä kelkalla oli oivalliset rauta-anturat, mutta hän ei ennättänyt\nniitä ihailla, hän vain katsoa tuijotti vanhaan akkaan ja ratkesi\nyht'äkkiä huutoon: \"Liisapa se on!\" Turhaan toiset selittävät, että\nakka kaikesta päättäen oli joulu-ukon vaimo, joka joskus tänä iltana,\njolloin tuhansissa paikoissa oli askaroimista, auttelee miestään.\n\"Mitä vielä\", Väinö väitti, \"enkö minä Liisaa tuntisi!\" -- \"Mää,\nmää!\" sanoo karitsa, ryöpsähtää Selman sylistä lattialle, lankeaa\npolvilleen, mutta nousee ja juoksee joulupuun alimpain oksien varjoon\nja suojaan. \"Voi, voi\", Selma huutaa, \"viekää se raukka, minun pikku\nomani, viekää se navettaan, se pelkää täällä\".\n\nOn ilorikas joulu. Saajan ilo on suuri, mutta suurempi sentään\nantajan. Ristiin rastiin kiitetään. Vaikea on aina tietää,\nkuka antaja on, varsinkin kun asiaan kuuluu että hän tekeytyy\ntietämättömäksi. Paras on tehdä kuin Väinö. Hän näet kiittää\nkaikkia, isää ja äitiä, sisaria ja veljiä, Maria tätiä ja vieläpä\npalvelijoitakin, jotka syötyänsä keittiössä sianlihaa ja perunoita ja\nherkullista ryynipuuroa olivat hekin pistäytyneet saliin joulupuuta\nkatsomaan. Nämä viimeksitulleetkin saivat lahjoja, nimittäin jokainen\nkirjasen sekä sitäpaitsi kukin piioista huivin, kukin rengeistä\ntupakkakartuusin.\n\nYhä harvemmin kapsahtivat paketit, mutta olihan niitä lahjoja jo\ntullutkin. Suurempi paljous ei olisi voinut iloa enentää. Itse\nilokin väsyttää. Äidin luvalla lapset nyt saivat poimia hedelmiä,\npunaisia omenia, mustia luumuja, vaaraimenvärisiä karamelleja\njoulupuusta, jonka ympärillä tämä ilo oli liikkunut. Selma pani kohta\nosansa talteen, mutta Väinö ei voinut olla haukkaamatta omenastaan,\nennenkuin katsoi soveliaaksi seurata Selman esimerkkiä. Käskettiin\nruualle.\n\nRuokasalin ovella Maria täti taas vähän kursaili, ennenkuin\nensimäisenä astui kynnyksen yli; toiset tulivat jälestä, ja\nkaikki asettuivat pöydän ympärille, joka tavallisesti oli\nhyvin yksinkertaisesti katettu, mutta nyt, peitettynä hohtavan\nvalkoisella liinalla, kantoi ylen runsaasti ruokia. Neljä kynttilää\nvalaisi pöydän, ja hopealusikat, kirkkaat lautaset ja varsinkin\nkristallisokeriastia, jonka äiti muinoin oli saanut isoäidiltä\njoululahjaksi, heijastuttivat niiden säteitä. Ruoka siunataan ja\nsitten istutaan, ja ihanaa onkin semmoiseen pöytään istua. Lipeäkala\non tavattoman herkullista, riisiryynipuuro niin makeaa, ettei sokeria\nkaivannut, ja tortut niin onnistuneita, että Maria täti vakuutti\nniiden olevan parhaita mitä hän eläissään oli syönyt. Ja taisi se\nollakin totta. Nuo ennenmainitut kärjet, jotka antoivat tortuille\ntähden muodon, olivat uunissa käyneet ruskeiksi ja mureiksi, niin\nettä oikein sulivat suussa. Torttujen sydämessä oli, niinkuin\ntiedämme, hilloa. Vieläkin vesi valahtaa suuhun tuota muistellessa.\nKun lapsilla alussa ei näyttänyt olevan ruokahalua, niin se oli\ntorttujen syy. He näet odottivat niitä, ja kun ne oli syöty, noustiin\npöydästä.\n\nMentiin taas saliin. Isä käski lasten koota kaikki käärypaperit pois\nlattialta yhteen läjään. Sill'aikaa toiset etsivät kukin istuimensa.\nPuoleksi väkisin Maria täti talutettiin sohvaan, äiti istui leveään,\nmukavaan tuoliin sohvan eteen, ja isä, sytytettyään piippunsa,\ntapansa mukaan keinutuoliin. Äiti käski Maijan viedä \"pikku sisaren\"\nnukkumaan. Mutta ensin oli hyvää yötä sanottava. Pikku tyttö töpsötti\nMaijan taluttaessa toisen luota toisen luo sanoen: \"hyvätti nyt,\nhyvätti nyt!\" Eikä hän ollenkaan ujostellut, vaan antoi suutakin\njokaiselle, joka tahtoi. Samassa äiti kuiskasi jotain salaa Väinön\nkorvaan. \"Ei, ei\", Väinö vastasi ääneen, kaikkien kuullen, \"kellä nyt\nolisi uni!\"\n\n\"Mene nyt\", isä lausui isolle sisarelle, \"mene pianolle\nsäestämään, niin me tämän ilon lopuksi veisaamme jouluvirren\".\nSelma ja Väinö toivat virsikirjat kaapista. Äidille annettiin\nisän kirkko-virsikirja, jossa oli niin suurta pränttiä. Isä itse\nei tarvinnut kirjaa, hän veisasi virren ulkoa, eikä hän aina\nveisannutkaan. Toisinaan hän näet vain kuunteli toisia, luoden\nsilloin hellän katseen omaisiinsa ympärilleen; mutta kun hän\njälleen yhtyi lauluun, hänen mahtava äänensä kohta esiintyi muitten\njohtajana. Väinö nojasi isän polveen ja isä piti kättänsä hänen\npäänsä päällä. Arvattavasti olisi veisuuta ja soittoa vastaan ollut\npaljon muistutettavaa. Ellei, näet, piano olisi vakavasti pitänyt\nsäveltä, olisi joskus voinut pahoinkin käydä, sillä toisinaan äänet\nitseksensä horjuivat. Mutta sittenkin kuka tämän soiton on lapsena\nkuullut, ei hän sitä koskaan unohda, hän tietää ainakin kerran\nyhtyneensä lauluun, joka kuului tähtiä ylemmälle. Kun virsi loppui,\noli Väinö nukahtanut isän polvelle.\n\nJoulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun, eikä aikaakaan, niin\nperhekunta jo lepäsi rauhallisessa unessa.\n\nUlkona, missä Maria täti pappilan kirkkoreessä lähestyi yksinäistä\nkotoaan, sää oli seljennyt ja taivaan tähdet säteilivät pyhässä\njouluyössä.\n\n\nII\n\n\"Anna lasten nukkua\", äiti kuiskasi Maijalle, \"ne heräävät itsestään\nkyllä varhain ennättääkseen kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät\nakkunoihin!\" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.\nVilahduksessa näkyi vain kiharatukkaisia päitä päänalaisilla.\nPimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautain alla.\n\nOli jouluaamu.\n\nKynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo\npitkin teitä tervehtien vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä\naamuna iso talo loistavine akkunoineen valaisi ympäristön, vaeltajan\nsilmissä se oli avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.\n\nJo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet, ja\nvilkas liike syntyi heidän kamarissaan. \"Mitä kello on? Missä minun\nvaatteeni ovat, Maija? Ehdimmekö vielä kirkkoon? Miksei Maija ole\nmeitä herättänyt?\" kysyttiin yht'aikaa, niin että Maijan oli vaikea\nkaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat\nisän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset\nyllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian\ntoinen toisensa perästä valmistui ja juoksi ulos kamarista.\n\nOn jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,\nisolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen\nkaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi\nolla kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämissä, vaan eivätpä he\ntiedä, mikä heidät totisiksi tekee. Eivät tiedä, onko siihen syynä\ntuo alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa\nloppuun palaneine kynttilöineen, vai isäkö, joka kamarissaan hyräilee\njouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja\npöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista\niltaa; mutta muisto vain enensi tuota salaista tunnetta, joka\nihmisistä tavallisen mielen karkottaa.\n\nKimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta\nmuuta eivät nähneet kuin omien verevien kasvojensa hahmot.\n\nIsä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja\nmyhäillen hän sanoi jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset\nyksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä\ntuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat,\nsinnehän jokainen tänä aamuna rientää.\n\nJo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja\nisolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä,\netteivät kirkossa vilustuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden\nkokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso\nsisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui\nvielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija\njäi hänen hoitajaksensa ja kodin vartijaksi.\n\nHauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset;\nkeveästi luistivat reet sileällä tiellä; kulkuset kimeästi soivat.\nMetsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet\ntaivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä\nvalaisi himmeästi kuljettavaa rataa.\n\nSamassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi\nloimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo\nkirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni\nhäämötti tahdikasta taivasta kohden.\n\nJumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi\nVäinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin,\npani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet\nistuivat, piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta,\njättäen naiset omaan huomaansa.\n\nEnsin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista.\nSatoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja\npenkkien väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla\nsormillaan niistivät kynttilöitä niin levollisesti, kuin ei valkea\npolttaisikaan. Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti\njohtaen miesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita\nääniä. Erään vanhan akan -- siltä ainakin kuului -- kimeä ääni\nerisi pistävästi toisista, ja tavantakaa Väinö käänteli päätänsä\nkuullakseen, mistä tuo ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui\nmonta hyvin tuttua ja käytävilläkin seisoi lapsia vanhempinensa,\nnojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, käytävien\nristeyksessä, seisoi Takalan muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti\nhameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti totisena\nmolemmin käsin lakkiaan leukansa alla.\n\nVirsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussa seisoi alttarin\nedessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti: hänen äänensä kaikui kirkossa,\nja hän näytti niin oudon vakavalta.\n\nSilloin alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen\nehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.\nTuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo\njuhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat\nolleet kotona, vaikka koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Pyhältä\nnäytti kansa, joka hartaasti veisasi, pyhältä se kirkas valo, jonka\njoulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan alkoi messuta,\nkuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä: \"älkäät peljätkö\",\nhän messusi, \"sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on\ntuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja.\"\n\nNiistä sanoista hän sitte saarnasikin.\n\nPyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein\nkiitoslaulu: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha\nja ihmisille hyvä tahto.\" Alttaritaulussa kuvatut hahmot, Vapahtaja\nja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä,\nnäyttivät elävän ja hymyilevän pyhästä ilosta. (1870.)\n\n    Alkuaan tämä kuvaus ei ole kirjoitettu julkisuutta varten,\n    vaan ainoastaan luettavaksi jouluaattona 1870, jolloin 25\n    pohjalaista oli yhtynyt viettämään juhla-iltaa erään toverin\n    luona, L. Henrikinkadun varrella n:o 20 (aikoja sitten revityssä\n    puurakennuksessa vastapäätä ylioppilastaloa). Illanvietto alkoi\n    niin, että luin julki pikku sepitelmäni. Se teki toivotun\n    vaikutuksen, ja kahden kesken moni minua siitä kiitti -- syystä\n    että kaikki oli kuulijoille niin tuttua. Useat seurassa olivat,\n    niinkuin minä itsekin, ensi kerran jouluna kaukana kodista, ja\n    heistä oli kuvaus ikäänkuin tervehdys vanhemmilta ja siskoilta.\n    Ymmärrettävästi vaikutus lukijoihin, ja varsinkin nykyaikaisiin\n    lukijoihin, on toisenlainen; kumminkin on esitykselläni ainakin\n    se ansio, että se pienimmillä piirteiltäänkin on, niinkuin nyt\n    on tapana sanoa, \"elettyä\". -- Ennen painettu Joukahaisessa VII.\n    1911.\n\n\n\n\nKuinka iso sisar ryöstettiin.\n\n\nKaikki perustuu Väinön huomioihin, sillä vaikka hän oli vain pikku\npoikanen -- lieneekö kuuttakaan vuotta täyttänyt -- huomasi hän\nsekä savun että tulen sill'aikaa kun Johannes ja Selma tuskin\naavistivat mitään. -- Tämän valaisevan johdannon jälkeen käymme itse\njuttuun käsiksi, jota mielestämme kannattaa ei ainoastaan lukea\nvaan miettiäkin, jos kohta toinen tai toinen voi pahoitella sen\njokapäiväisyyttä, joka ei lainkaan ole kiellettävissä.\n\nIso sisar oli kaikkien lemmitty, kenties osaksi sentähden, että\nhän osasi leipoa niin herkullisia munarinkilöitä, kun vieraita\nodotettiin, taikka niin taidokkaasti ja aistikkaasti johtaa\npuutarhatöitä keväisin, mutta pääasiassa sen vuoksi, että hän oli\nniin hyvä ja ystävällinen kaikille. Iloisesti ja hymysuin hän\npuhutteli vieraita ja jokaiselle kotiväestä hän oli uskollinen\nystävä. Vanha Takalan Vappu, jolle hän aina tarjosi voileivän, kun\nakkariepu nälkäisenä pistäysi kyökkiin, rakasti häntä kuin omaa\nlastaan. Kesällä marja-aikana oli Vapulla tapana joskus poimia\npappilan mamsellille valkoinen rove täyteen mehukkaita mesimarjoja.\nAntaessaan lahjansa hän silloin saattoi kyynelsilmin sovittaa sanansa\nvallan runollisesti esim. näin: \"Suokaa Vappu raukan ruokkia ruusuja\nmamsellin poskilla, etteivät koskaan kuihdu; silmänne, mamselli\nkulta, pysyvät ilmankin kirkkaana niin kauan kuin elätte -- hellän\nsydämenne vuoksi!\"\n\n\"Isoksi sisareksi\" Hilmaa sanottiin sentähden, että hän oli\nsisaruksista vanhin, eikä siitä syystä että hän kasvultaan olisi\nollut isompi kuin tavalliset 18-vuotiaat, rakastettavat tyttölapset.\nNiinkuin jo sanottu on, oli hän kaikkien lemmitty, eikä kenenkään\npäähän ollut pälkähtänytkään ajatus, että voitaisiin tulla toimeen\nilman häntä, saati että joku voisi ikipäiviksi ryöstää hänet kotoa.\n\nEräänä kauniina kesäkuun päivänä tuli pappilaan muuan ylioppilas\nviettääkseen siellä osan kesäkautta. Hänen isänsä kuuluu olleen\nisän nuoruudenystäviä, ja sentähden hän kai tuli. Väinö tutustui\nennen pitkää \"maisteriin\", joksi vastatullutta pian sanottiin koko\nseurakunnassa, ja alussa hänen tunteensa häntä kohtaan olivat\nerittäin suosiollisia. Väinö haki matosia ja tappoi sadottain\nkärpäsiä keittiössä, kun maisteri valmistautui ongelle ja lupasi\nottaa hänet seuraansa. Toiseen aikaan, kun ei ollut kalailma,\nmaisteri veisteli Väinölle venettä -- ei kaarnasta, vaan kuivasta,\nkevyestä haavasta. Siten oli mitä luotettavin ystävyys heidän kesken\nsyntymässä, kun Väinö alkoi huomata toisen syyn toisensa perästä olla\nvaroillaan uutta ystävää kohtaan. Alus kaipasi vielä purjeita, airoja\nynnä muita välttämättömiä varustuksia, mutta maisterilla oli muuta\ntekeillä, josta ei mitenkään näkynyt valmista tulevan. -- \"Niin pian\nkuin saan tämän valmiiksi, ryhdyn veneeseen\", hän sanoi tavantakaa.\nHän veisteli näet nuolta kiiltävästä, mustasta ebenholtsista. Oli\noikein ihmeellistä kuinka somaksi hän koristeli nuolta! Hetken Väinö\noli ajatellut, että _hän_ saisi nuolen ampuakseen sillä varpusia,\njotka varmaankin sulasta ihastuksesta eivät liikahtaisi paikaltaan,\njotta saisivat katsella taideteosta lähemmältä, ja niin se sattuisi\nheitä keskelle sydäntä, mutta ei se ollutkaan tarkotettu Väinön\neikä varpusten huviksi. Saatuaan teoksensa valmiiksi ylioppilas\nalkoi sepittää runoa, ja eräänä iltapäivänä, kun vanhat vetivät\npäivällisunta, hän antoi sekä nuolen että runon -- isolle sisarelle!\nKun Väinön huomaavaisuus näin oli herännyt, hän ei voinut olla\nhavaitsematta, että ylioppilaalla oli kauhean paljon puhuttavaa\nisolle sisarelle. Myöskin näki Väinö hänen tuntikausia istuvan\nsuurten puitten varjossa mäenrinteellä kosken kohdalla ja sitte\nnousevan ja poimivan kukkia sieväksi kimpuksi, ja senkin hän antoi\nisolle sisarelle. Pari kertaa Väinö päivällispöydässä huomasi\nHilman poskien ikäänkuin leimahtavan, kun tämä havaitsi ylioppilaan\nkatseen kääntyneenä puoleensa. -- Kaiken tämän Väinö pani merkille\nja sydämelle, ja hän tunsi että hänen sisässään alkoi kyteä\nvastenmielisyys ylioppilasta kohtaan eikä hän ollenkaan surrut, vaan\ntuli iloisemmaksi, kun kesä kului ja vieraan lähtöaika läheni.\n\nMutta mikä tapahtuikaan.\n\nEräänä aamuna, kun Väinö tapansa mukaan avasi isän kamarinoven,\ntervehtiäkseen \"hyvää huomenta\", näki hän ylioppilaan istuvan\nsohvalla isän vieressä, joka kuului vakavalla äänellä lausuvan:\n\"Päättäköön Hilma itse!\" Samassa isä huomasi Väinön ja hän sanoi\nkohta tälle: \"Et tarvitse, poikaseni, tänään lukea; sano se\nSelmallekin ja menkää leikittelemään.\" Väinö meni ulos, mutta hänen\nmielensä tuntui raskaalta. \"Mitä tuli ison sisaren päättää?\" hän\nkysyi itsekseen, eikä hänellä ollut ollenkaan halua leikkiä. Jotakin\nhirveää on tapahtumaisillaan, poikanen ajatteli, mutta missä olikaan\nselkoa saatavissa?\n\nVäinö painui puutarhaan ollakseen yksin ja maistellakseen\nviinimarjoja, joilla ehkä olisi lohduttava vaikutus. Siellä hän\nhuomasi ison sisarenkin mansikkamaassa poimimassa mansikoita\npäivällisiksi. Olisihan Väinö voinut kysyä häneltä sitä, joka painoi\nhänen sydäntään, mutta joku kumma, jota hän ei voinut selittää,\nsitoi hänen kielensä. Väinö pysyttäytyi yksikseen ja söi kauheasti\nviinimarjoja, vaikka suuta karvasteli.\n\nMutta mitäs nyt! Ylioppilas lähestyy nopein askelin pitkin isoa\nkäytävää. Hän menee Väinön ohi, näkemättä häntä, harppaa parin\nsalaattipenkin yli suoraan mansikkamaahan, pistää pienen paperin tai\nkirjeen Hilman käteen ja -- samassa hän on poissa. Väinö vakoilee\npensaan takaa. Hämmästyneenä iso sisar avaa paperin ja lukee.\nYht'äkkiä hän punastuu mansikoita punaisemmaksi: posket, otsa, koko\nkasvot kaulaan asti. Mansikkakori putoaa hänen kädestään, ja hän\nastuu vitkalleen kapeaa käytävää pois mansikkamaasta. Kas nyt hän\nhuomaa pikku veljensä, hän rientää nopeasti häntä kohti ja sulkee\nhänet kovasti syliinsä. Mutta hän ei sano sanaakaan Väinölle,\nainoastaan hänen yhtä nopeasti poistuessaan tämä kuulee hänen\nkuiskaavan, ensin \"Yrjö!\" (se oli ylioppilaan nimi) ja sitten:\n\"äiti!\" Hän katosi veräjästä, joka vie pihalle, ja Väinö oli yksin\npuutarhassa. Poika oli aivan hämillään eikä tiennyt miten olla, mitä\ntehdä.\n\nKumminkin Väinö taas vähän tointui ja hän astui silloin\nmansikkamaahan ja alkoi varovasti poimia marjat takaisin koriin,\njoka pudotessaan ison sisaren kädestä oli mennyt kumoon, mutta sitä\ntehdessä hänen ajatuksensa milloin koskena kuohuivat päässä, milloin\nolivat kuin seisahduksissa. Sitten hän poimi lisää mansikoita, siksi\nkun kori oli täynnä. Nyt menee Väinökin sisään. Hän kysyy isoa\nsisarta. -- \"Ei mamsellia ole näkynyt hyvään aikaan\", vastaa Liisa.\n-- \"No, missä äiti sitten on?\" poika kysäisee edelleen. -- \"Kyllä\nrouva oli täällä ja sanoi mitä päivälliseksi keitetään, mutta en\ntiedä mihin hän sitte meni\", kuuluu vastaus, yhtä vähän valaiseva\nkuin edellinen. Väinö juoksee huoneitten läpi ja tapaa viimein\nsalissa Johanneksen ja Selman, joiden puheista hänelle vähitellen\nselviää, että iso sisar oli tullut juosten sisään, että hän oli\nrientänyt äidin luokse ja painanut päänsä hänen syliinsä, että äiti\noli sulkenut hänen päänsä kättensä väliin ja käskenyt toisten mennä\npois huoneesta, että iso sisar kauan oli puhunut äidin kanssa,\nettä molemmat sitten olivat menneet isän kamariin ja että isä oli\nkäskenyt Johanneksen sanoa Yrjölle, että hänen oli tultava alas\nvinttikamarista isän kamariin. Ja nyt oli isä ja äiti ja iso sisar ja\nYrjö siellä sisällä, ja Johanneksen ja Selman vakaumuksesta tapahtui\nisän kamarissa jotakin aivan merkillistä. Väinö ja toiset lähestyivät\ntuontuostakin salaperäisen huoneen ovea, jonka takaa isän ja äidin\nja toisia heikompia ääniä kuului. Mutta koska lapset tiesivät, ettei\nvarkain kuunteleminen ollut luvallista, he taas kohta vetäytyivät\npois ovelta. Väinö, joka kaiken edellisen johdosta aavisti jonkun\nvaaran uhkaavan, jonka torjumiseksi hän ei mitään voinut, meni\npian itsekseen mansikkakorikädessä istumaan äidin kamariin. Hänen\nsydämensä tuntui niin raskaalta, niin raskaalta. Hän pisti yhden\nmehukkaan mansikan suuhunsa, mutta oli kuin ei se olisi miltään\nmaistunut. Vihdoin äiti tuli, mutta hän näytti niin miettiväiseltä\nja liikutetulta, että Väinö ei uskaltanut häneltäkään mitään kysyä.\nÄiti kiitti poikaansa kauniista mansikoista ja meni ulos kyökkiin\npäivällistä puuhaamaan.\n\nVäinö otti onkensa ja päätti lähteä rantaan koettamaan onneansa.\nMennessään puutarhan ohi ja juuri sivuuttaessaan pihlaja-lehtimajan\nhän näki oudon näön. Yrjö ja iso sisar istuivat rinnakkain\nruohopenkillä puitten juurella, jotka isä muinoin oli istuttanut\näidin ja omaksi onnekseen. Ison sisaren vaaleakiharainen pää nojasi\nYrjön olkaan. Voi, kuinka Väinö sillä hetkellä vihasi Yrjöä, vaikkei\nhän itsekään tiennyt minkätähden. Hän meni kuitenkin, niinkuin\npäättänyt oli, ongelle, mutta tänä onnettomana päivänä ei kiiskikään\ntarttunut hänen koukkuunsa!\n\nSeuraavana aamuna ylioppilas matkusti pois, ja isolla sisarella oli\nkoko päivän punaiset silmät, ikäänkuin hän olisi itkenyt.\n\nVäinö kuuli sitten puhuttavan kihlauksesta y.m.s., mutta ei hän\noikein ymmärtänyt mitä se merkitsi, ennenkuin hän sattumalta näki\nerään kohtauksen Vanhan Vapun ja ison sisaren välillä. Vappu otti\nnäet Hilmaa kädestä ja puhui lempeällä äänellä: \"Herra siunatkoon,\nettä mamselli jo niin nuorena on tullut morsiameksi. Maisteri on\nkyllä niin oppinut ja hyvä mies, että hän ansaitsee saada mamsellin\nomakseen, ja Jumala suokoon, että hän vie mamsellin onnelliseen\nkotiin; mutta kuinka me täällä tulemmekaan toimeen, kun mamselli on\npoissa!\" ja Vappu itki liikutuksesta.\n\nNyt kaikki Väinölle selvisi, ja hän tunsi pistoksen sydämessään.\nMutta tietenkään hän ei jaksanut kauan sitä muistaa, ja syksy ja\ntalvi menivät tavallista menoaan. Iso sisar kirjoitti ja saikin usein\nkirjeitä ja oli toisinaan mietteisiin vaipunut, mutta enimmäkseen\nhän oli aivan niinkuin ennen. Ainoastaan harvoin Väinö muisteli\nmyrskyistä kesäpäivää.\n\nEräänä päivänä sanottiin: ison sisaren häät ovat jo ensi kesänä.\nSe taas vähän ajattelutti Väinöä, sentään suuresti häiritsemättä\nhänen levollisuuttaan. Kevät tuli ja muuttui kesäksi, ja silloin\ntuli Yrjökin, joka nyt oli pappi, vaikka häntä vieläkin sanottiin\nmaisteriksi. Väinö ei voinut olla tuntematta jonkunlaista outoa\nkunnioitusta häntä kohtaan, kun hän sunnuntaisin pukeutui kauhtanaan\nja papinkaulukseen niinkuin isäkin. Viikon varrella hän sitä vastoin\noli jotenkin entisellään, ja kun Väinö etsi kätköstään viimekesäisen\naluksen, niin Yrjö taklasi sen aivan mainiosti.\n\nPappilassa häärättiin kovasti häitä valmistaessa ja Väinö, joka aina\noli hyvällä tuulella kun touhu talossa oli yleinen, unohti entiset\nhuolensa ja pelkonsa. Häätkin vietettiin, eikä Väinö vieläkään ollut\nvalmistautunut vastaanottamaan sitä, mikä tulossa oli.\n\nSeuraavana päivänä nuori pari lähti ja -- mitä onkaan sanottava! --\nhyvästijättökin sujui Väinöltä jotenkin kevyesti; mutta kun isä ja\näiti ja sisarukset ja Liisa ja Vappu ja monta muuta seisoi portaitten\nedessä viheriällä pihalla ja katsoivat ulos portista pitkin tietä,\nmihin kiesit olivat silmistä kadonneet, ja jotkut itkeä nyyhkyttivät,\nsilloin oli Väinön sydän pakahtumaisillaan.\n\nKun hän kohta jälkeen meni sisälle ja käveli huoneitten läpi, kuuli\nhän Vapun kyökissä ääneen valittavan ja itsekseen puhuvan: \"Voi\nminuakin, Vappu parkaa, kuka minua nyt lohduttaa, kun se Herran\nsiunattu lapsi on poissa!\" Äidin kamarissa itki Selma ja piti\npäätänsä äidin sylissä, jonka omat posket kiilsivät vierivistä\nkyynelistä. Päivänpaiste oli niin lämmin ja kirkas ison sisaren\nkamarissa, mutta häntä itseä ei näkynyt. Vinttikamarista kuuluivat\nJohanneksen askeleet hänen kävellessään edestakaisin. Väinö meni\nrauhattomasti ja hiljaa huoneesta toiseen. Isän kamarin ovi oli\nauki, ja siellä isä istui tavallisella paikallaan pöytänsä edessä\nlukien isoa kirkkoraamattuansa. Väinö ei tiennyt mikä hänen oli, hän\nei voinut katsoa eikä puhutella ketään. Hän juoksi ulos puutarhaan,\nmansikkamaan ohi lehtimajalle. Siellä hän kiersi käsivartensa äidin\npuun ympäri ja nojasi siihen pikku päätään. Koko hänen ruumiinsa\nvapisi, ja hän purskahti itkuun kuiskaten: \"Iso sisar on ryöstetty!\"\n(1872.)\n\n\n\n\nÄiti kertoo.\n\n\nHarvoin sitä muulloin kuin syödessä istuttiin koko perhe yhdessä.\nPappilassa oli niin paljon ja niin monenlaisia puuhia. Isällä oli\naina milloin mitäkin virkatoimia ja äidillä oli kenties vielä\nharvemmin aikaa rauhassa istua. Mutta sattui sentään joskus,\nvarsinkin iltasin, että kaikki olivat koossa etenkin äidin ympärillä,\nja silloin saattoi joku perheen nuorempia sanoa tokaista: Kerro,\näiti, jotakin! johon toiset yhtyivät: Niin, äiti on kiltti ja kertoo\njotakin, äiti kertoo!\n\n-- Mitä minä kertoisin? äiti vastaa, eihän minulla ole mitään\nerikoista kerrottavaa, ja olettehan jo ennen kuulleet minun juttuni.\n\n-- Äiti kertoo siitä ajasta, jolloin äiti oli pieni ja missä äiti\nsilloin asui, kehotti joku.\n\nJa äiti alkoi kertoa lasten kuunnellessa. -- Kun olin pikku tyttö\n-- kymmentä vuotta nuorempi --, äiti jutteli, oli isoisä (hän\ntarkotti isäänsä, vaikka hän kertoessaan asettui lasten kannalle\nja sanoi \"isoisä\") Muhoksen kappalainen, ja Muhoksessa olen minä\nsyntynytkin. Pappila, jossa asuimme, on suuren Oulujoen rannalla\ntaikka oikeammin luoman rannalla, joka vähän matkan päässä purkaa\nvetensä isoon jokeen. Oulujoki on leveämpi ja komeampi kuin joet\ntäällä etelämpänä; hauskaa oli katsella pitkien tervaveneiden soluvan\nalaspäin ja ylöspäin jokea milloin airojen, milloin pikku purjeiden,\nmilloin sauvointen avulla, ja myöskin olla mukana kun padolla vedestä\nnostettiin suuria, hopeankimmeltäviä lohia. Meitä oli kuusi lasta\nennenkuin Muhoksesta muutettiin pois, veljiä ja sisaria, ja paitsi\nvanhempiani asui pappilassa mummokin, se on minun äitini äiti.\n\n-- Voi, voi äiti, oliko mummo hyvin vanha? keskeytettiin.\n\n-- Vanha hän oli ja sangen ankara, äiti virkkoi. Hän oli\ntyttönimeltään Kristina Laureus ja syntynyt Raahessa, jossa hänen\nisänsä oli ollut kauppias. Mummo kertoi toisinaan, että hänen äitinsä\noli ollut Tukholmassa ja naamiaishuveissa suuressa oopperatalossa,\nkun kuningas keskellä huveja ammuttiin, nimittäin Ruotsin kuningas\nKustaa III. Samoin kuin kaikki muut oli hänkin kauheasti peljästynyt,\nkun ensin laukaus kuului ja kohta sen jälkeen huudettiin, että\nkuningas oli ammuttu. Ymmärtäähän sen kun niin jumalaton rikos\ntapahtui! -- Kauppias Laureus oli ollut harras kalastaja. Hänellä\noli tapana kalastaa talvellakin laskien pyydyksensä jään alle.\nMutta eräänä talvipäivänä, kun hän palasi kalasta ja kelkalla veti\nsaalistaan kotia, hän tultuaan talonsa portille kaatui kuin tukki\npitkälleen maahan. Ihmisiä kerääntyi kohta hänen ympärilleen, mutta\nhän oli jo kuollut; hän oli saanut halvauksen.\n\nMutta mummostahan minun pitikin kertoa. Hän asui meillä Muhoksessa\nja oli, niinkuin jo sanoin, hyvin ankara ja täsmällinen tavoiltaan.\nJoen toisella puolen asui eräs vanha rouva Levander, ja hänen\nluonaan mummo kävi kerran viikossa, ja se tapahtui yhtä varmasti\nkuin hän joka päivä söi määrätyt ateriansa. Näillä käynneillä\nsai häntä seurata tavallisesti yksi, poikkeustapauksessa kaksi\nlapsenlastaan, mutta useammasta ei voinut olla puhettakaan. Rva\nLevanderilla oli olo ja järjestys hyvin juhlallinen, ja arvattavasti\nsentähden mummo ei ottanut mukaansa suurempaa joukkoa. Lasten oli\njo edeltäkäsin täytynyt luvata olla meluamatta (\"att icke stimma\"),\nja heidän tuli istua hiljaa ja minkäänlaista huomiota herättämättä\nsuurella pullokotelolla eli -arkulla, joka oli asetettu korkean,\nvalkoiseksi maalatun seinäkellon juurelle. Vanhojen rouvien keskenään\npakinoidessa mummo alituisesti röyhelsi hienoja pitsejä, joita aina\ntuotiin hänelle pestäväksi, syystä ettei kukaan osannut niitä pestä\nja röyheltää niin taitavasti kuin hän. Vieraille tarjottiin kahvia\nja vohveleita, ja tämän hyvän vuoksi lapset oikeastaan lähtivätkin\nmummon seuraan. Istuminen pullokotelolla oli nimittäin hirmuisen\nikävää. Kun oltiin kaksi, kului aika jotenkin, mutta jos oli yksin,\nkävi olo melkein sietämättömäksi; silloin ei muuta tehnyt kuin odotti\nvohveleita.\n\n-- Eikö äiti käynyt koulua? kysyttiin taas.\n\n-- Ei siihen aikaan ollut paljon puhetta tyttöjen koulunkäynnistä,\nsanoi äiti, eikä niitä varten oikeita kouluja ollutkaan. Ensimäinen\nopetus annettiin aina kotona -- isä tai äiti tai joku perheessä\nasuva naimaton täti, kuinka kulloinkin sopi, opettajana -- ja jos\nasuttiin kaukana kaupungista, niin siihen kouluun tyydyttiinkin. Jos\ntaasen kävi päinsä lähettää tytöt kaupunkiin, niin he saivat siellä\npari vuotta jatkaa opintojaan jonkun vanhanpuolisen neiden luona,\njoka piti koulua tyttölapsille. Samalla saatiin myöskin nähdä hiukan\nkehittyneempää seuraelämää kuin kotipitäjässä. Vanhemman sisareni\nkanssa oleskelin minäkin siten kaksi vuotta Vaasassa, sitte nimittäin\nkun perhe oli Muhoksesta muuttanut Kuortaneelle. Mamselli Thitz'in\nkoulusta ei ole mitään erinomaisempaa mainittavana, mutta hupaista\nmeidän oli vähän oppia tuntemaan kaupunginelämää. Siinä kohden meitä\nohjasi ja turvasi kaksi vanhanpuolista mamsellia, Lotta ja Fredrika\nTingelund, kauppiaantyttäriä Vaasasta, joiden luona me asuimme ja\njoita sanoimme tädiksi. Koulutovereista muistan muun muassa kauppias\nLisitzinin tyttäret. Heidän isänsä, Ivan Lisitzin, oli mahdottoman\nrikas. Hän kuuluu sanoneen, että Jumala ei voisi häntä rangaista niin\nettä hän tulisi köyhäksi. Hänellä oli kolme kaunista tytärtä, joista\ntoisia kauniimpi oli Alexandra. Tämä Alexandra joutui sittemmin\nnaimisiin venäläisen kenraalin kanssa; avio oli onneton ja sai hän\nehkä köyhyyttäkin kärsiä. Heidän äitinsä oli venäläistä syntyperää\nsamoin kuin isäkin, mutta Vaasassa he olivat oppineet ruotsia. Rva\nLisitzin oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, jota vastoin ukko\nLisitzin oli kovaluontoinen ja erittäin myöskin kunnianhimoinen,\nniinkuin saattaa siitä päättää, että hän lupasi suuren rahasumman\nsille yhtiölle, joka kaivautti kanavan kaupungin ja vanhan sataman\nvälille, jos kanavalle annettaisiin nimi \"Lisitzinin kanava\", mutta\nkaupunkilaiset eivät suostuneet kauppaan. Tyttäret eivät olleet\nainoastaan kauniita vaan muutenkin hyvin miellyttäviä tyttöjä.\n\nYleensä elämä Vaasassa siihen aikaan oli paljon loistavampaa kuin\nmyöhemmin. Semmoista presidenttiperhettä kuin vapaaherra Kaarle\nFredrik Rotkirchin ei Vaasan kaupunki enää ole nähnyt. Kaikki\nperheen jäsenet olivat niinkuin on tapa sanoa \"kuvankauniita\". Sen\ntodistaa presidentin muotokuva hovioikeudessa. Presidentti Rotkirch\noli koko olennoltaan ylimys hienointa laatua, ja komeasti perhe eli\nja esiintyi. Kun lähdettiin kaupungille, joka oli niin pieni että\nvajaassa kymmenessä minuutissa käveli toisesta laidasta toiseen,\najettiin aina suljetuissa vaunuissa, palvelijat ja lakeijat edessä\nja takana. \"Klubissa\", se on Seurahuoneella, presidentin perhe\naina istui \"ylhäisten sohvassa\". Presidentillä oli kolme tytärtä,\nMathilda, Emilie ja Therese. Ensinmainittu oli hyvin vilkasluontoinen\neikä suinkaan ylimysmielinen, päättäen siitä että hän toisinaan otti\njärjestään puhutellakseen jokaista, joka oli saapunut klubiin. Sama\nMathilda Rotkirch tuli kuuluksi maalaajattarena, mutta hän kuoli\nnuorena, ennenkuin oli täyttänyt 30 vuotta. Presidentin muotokuva\nhovioikeudessa on tyttären maalaama.\n\nSeuraelämä kaupungissa oli monesti sangen iloista. Paitsi tanssiaisia\nklubissa olivat talvella rekiretket Runsoriin ja muihin kyliin Vaasan\nympäristössä tavallisempia kuin myöhempinä aikoina. Luultavaa on että\nsentähden maaseuduillakin rekiretket olivat muodissa. Muun muassa\nKuortaneen ja Alavuden seurapiiri toimeenpani semmoisia. Ja näillä\nrekiretkillä oltiin monesti aika vallattomia. Niin esim. kuului\nasiaan, että tavantakaa varovasti ajettiin kumoon lumikinokseen.\nMitään hätää sellaisissa tapauksissa ei syntynyt, sillä entisinä\naikoina oli enemmän lunta kuin nykyään (!), mutta kuitenkin kuului\nsekin asiaan, että kaikki kavaljeerit riensivät apuun pelastaakseen\nkinokseen kaatuneita. Kerran oli retkeen liittynyt eräs Kuortaneella\nasuva henkikirjuri Larickkin, mutta vanhana miehenä hän ei viitsinyt\nnousta lämpimästä reestään, istui vaan tyynenä ja huusi: Tarvitaanko\nminua siellä? tarvitaanko minua? Jälestäpäin henkikirjuria aina\nväliin pisteltiin hänen velttoudestaan ja välinpitämättömyydestään.\n-- Kyllä jo riittää tällä kertaa, äiti päätti juttelunsa.\n\n-- Kiitos äiti, on niin hauskaa kuulla entisistä ajoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun oli vieraita, joku tai joitakuita läheisiä sukulaisia taikka\nvanhoja hyviä ystäviä -- erittäinkin kaukaisia -- silloin tapahtui\nikäänkuin itsestään, että juttusuoni aukesi. Vieraille oli tietenkin\nseuraa pidettävä, joskus kokonaiset päiväkaudet, sillä kun kerrankin\nvuosikausien päästä tavattiin, ei kummallakaan puolen tyydytty n.s.\nranskalaiseen käyntiin. Talon askareet jätettiin mahdollisuuden\nmukaan palvelijain huostaan taikka lykättiin -- ainakin erityisempää\nvalvontaa vaativat -- tuonnemmaksi. Niistä otettiin \"lupa\", niinkuin\nkoululaiset sanovat, ja sen sijaan nautittiin seurustelusta. Eikä\njuttelun aihetta puuttunut, sillä olihan luonnollista että näin\nyhdessä ollessa luotiin katsaus yhteiseen tuttavapiiriin, siten että\nkummaltakin puolen mainittiin mitä tiedettiin tuttujen nykyisistä\noloista ja vaiheista, ja silloin tulivat entisetkin ajat mieleen.\nKuinka olikaan silloin nuorempien hupaista, kun kilvan entisyyden\nhämärästä palautettiin mitä vaihtelevimpia kuvaelmia.\n\nKerrankin oli herännäisyysaika tullut puheeksi.\n\n-- En voi olla sanomatta, äiti silloin lausui, että sen ajan\nihmiset olivat vähän kummallisia esim. avioliittoja solmiessa.\nYstävien kehotuksesta oltiin usein valmiit kosimaan taikka jollei\nkohta kosittukaan, niin lähdettiin kuitenkin vartavasten matkalle\nkatsomaan toista tai toista nuorta neitosta, josta oli kuultu\nkiittämällä puhuttavan. Kun käsitys oli semmoinen, että vähänkään\npitempi rakkaussuhde ja kihlaus olivat maallista turhuutta, niin nuo\näkkinäiset avioliitot, joita ennen puolisot eivät ollenkaan toisiaan\ntunteneet, olivat minusta mitä vaarallisinta uhkapeliä. Älkää luulko\netten minä tiedä ja usko, että meidän kaikkien kohtalo on Jumalan\nkädessä; mutta emmehän uskalla jäällekään kysymättä kestääkö se?\nAjatelkaa esim. sitä pastoria, joka oltuaan vuoden ajan leskenä\ntuli erään heränneen ystävänsä luokse. Tämä otti puheeksi toisen\nyksinäisyyden ja kehotti häntä menemään uusiin naimisiin, varsinkin\nkun hänellä oli pari lastakin, jotka olivat hoidon tarpeessa. --\nOikein puhut, toinen vastasi, mutta mitä tehdä, kun en tunne ketään\nsopivaa. -- Mitä siihen tulee, niin voin minä sinulle suositella\nneitiä, joka on ollut ja vieläkin on meillä lasten opettajattarena.\n-- Vai sen teet, no, _kutsu ihminen sisään!_ -- Ja niin tapahtui,\n\"ihminen\" kutsuttiin sisään, ja ennenkuin pastori meni, oli hän\nkosinut ja saanut myöntävän vastauksen. -- En minä semmoisesta pidä,\näiti lisäsi juttunsa päätteeksi.\n\nEntäs toinen vielä kummallisempi tapaus, äiti jatkoi vauhtiin\npäästyänsä, voin senkin kertoa, vaikka se koskee erästä minulle\nhyvinkin läheistä sukulaista. Sanon häntäkin pastoriksi, sillä\nhän oli jo ollut pappina lähes kymmenen vuotta, mutta koko ajan\nnaimattomana. Eräissä virkaanvihkiäisissä, joihin ajan tavan\nmukaan oli kokoontunut paljon vieraita kuulemaan tunnetuita\nherännäisjohtajia, pastori vieraitten joukossa oli vilahdukselta\nnähnyt muutaman papintyttären, joka kauneudellaan mitä syvimmin\nliikutti hänen sydäntään. Kumminkaan hän ei vaihtanut sanaakaan\ntytön kanssa, sai ainoastaan tietää hänen nimensä sekä että hän\noli kotoisin eräästä seurakunnasta, jotenkin läheltä sitä missä me\nsilloin asuimme. Minä tunsin tytön ennestään ja myönnän, että hän\noli kauniimpi kuin tavalliset pappilanneidit. Hänen vartalonsa oli\nkomeanlainen, kasvonpiirteet olivat säännölliset, silmät isot ja\nkirkkaat, iho oli terve ja hieno, tukka tumma ja runsas. En siis\nihmettele, että pastori ensi näkemältään saattoi häneen ihastua,\nmutta kuulkaapa kuinka kävi. -- Haudottuansa asiaa muutamia\npäiviä, kenties jonkun viikonkin, pastori matkustaa suoraa päätä\npappilaan, jossa tiesi tapaavansa ihailemansa neiden. Vaikka\nhän tuli tuntemattomana, hän tietysti, tavan mukaan, otettiin\nkohteliaasti vastaan, ja kun hän oli esitellyt itsensä pappina ja\nmaininnut hyvin tunnetun sukunimensä, niin kohteliaisuus vaihtui\nmitä luottavaisimpaan ystävällisyyteen. Paitsi isäntäväkeä tuli\nvieraalle seuraa pitämään talon tytärkin, ja kun pastori joksikin\nhetkeksi jäi kahdenkesken neiden kanssa, hän päättäväisesti käytti\ntilaisuutta puhuakseen suunsa puhtaaksi, niinkuin on tapa sanoa.\nPastori näetten ilmotti miksi hän oli tullut, toisin sanoen hän kosi\nja sai kuin saikin myöntävän vastauksen. Ei kukaan ollut onnellisempi\nkuin pastori, kun hän näin oli hyvin suorittanut asiansa. Vanhemmat\nnäetten saivat hekin kohta tietää mitä tapahtunut oli, eivätkä\nhe ollenkaan epäilleet antaa siunaustansa liitolle. Tosin oli\nkihlattujen itsensä väli vähän kankea, eikä heillä ollut paljon\nsanottavaa toisilleen, mutta pianhan sitä tutustuttaisiin toisiinsa!\nSentähden sovittiin vain suunnilleen, milloin häät vietettäisiin --\nsillä ainahan ne vähän valmistuksia vaativat, eikä silloin tietty\nsiitä uudenuutukaisimmasta muodista, että mennään naimisiin ilman\nettä tuskin ainoatakaan kristillisen seurakunnan edustajaa on ikuisen\nliiton solmintaa todistamassa -- ja sitte pastori teki lähtöä. Mutta\njuuri silloin se kumma tapahtuikin! Pastori oli jo sanonut hyvästi\nisäntäväelle ja morsiamelleen ja näiden seuraamana mennyt ulos\nportaille, jopa hän oli astunut alas pihalle noustakseen kieseihinsä,\nkun hän eräässä akkunassa näkee tytön uteliaasti katselevan lähtöä.\nHän säpsähtää, luo toisen katseen akkunaan, niin tarkkaavan kuin\nsillä hetkellä mahdollista oli, ja leimauksena hänelle selviää --\nettä akkunassa oleva neiti se olikin, jonka hän ennen oli nähnyt ja\njota hän oli tullut kosimaan! Aavistaahan sen että pastoria vähän\npyörrytti, mutta tarmokkaasti hän oikaisi ryhtinsä, piti suunsa\nkiinni ja lähti matkaansa. Epäilen onko nolompaa, onnettomampaa\nsulhasta nähty kuin pastori kieseissään. Hän oli kuin puulla päähän\nlyöty; mutta niin pian kuinhan jaksoi ajatella, hän kenenkään\nselittämättä ymmärsi, että pappilassa mahtoi olla (niinkuin todella\nolikin) useampia tyttäriä ja ne olivat toistensa näköisiä, niin\nettä hän, jolle tämä oli tuntematonta, oli erehtynyt. Kumminkin\nvirkaanvihkiäisissä nähdyn neiden kuva oli siksi selväpiirteinen,\nettei hän lainkaan voinut epäillä että tyttö akkunassa oli se oikea\nja että erehdys todella oli tapahtunut. Mutta yhtä varma kuin hän\noli erehdyksestään, oli hän siitä että hänen täytyi saada se oikea.\nErehdys oli siis korjattava, mutta miten? Siinä sydäntä painava pulma.\n\nJo kotoa lähtiessään pastori oli suunnitellut käydä meilläkin,\nsukulaisissa, ja nyt hänellä oli aivan erikoinen syy tavata\nihmisiä, joille hän saattoi avata sydämensä. Hän tuli siis meille,\nja helppo oli hänen synkästä kasvojenilmeestään, jo ennenkuin hän\noli sanaakaan lausunut, huomata että asiat olivat hullusti. Eikä\nmeidän tarvinnut kauan odottaa hänen tunnustustaan. Ensi tilassa\nhän näet kertoi miten onnettomasti hänen oli käynyt, ja me, jotka\ntunsimme hänen mielitiettynsä perheen, voimme kohta päättää, että\npastori oli kosinut vanhempaa sisarta, jota toinen oli kolme vuotta\nnuorempi. Mutta meistäkin oli erehdys helpommin selitettävissä kuin\nkorjattavissa, jopa heräsi meissä sekin ajatus, että ehkä pastorin,\njoka tositeossa ei lähemmältä tuntenut kumpaakaan sisarta, oli\ntyytyminen siihen, jonka oli saanut. Mutta siitä hän ei tahtonut\nkuullakaan, emmekä voineet olla säälimättä hänen hätäänsä ja\nepätoivoaan. No niin, tarpeetonta on kertomusta venyttää. Pitkä\nneuvottelu päättyi niin, että minä lähdin asettamaan asian oikealle\ntolalle. Jokainen ymmärtää, että tehtävä oli kaikkea muuta kuin\nhupainen, mutta täytyihän koettaa pelastaa pastori tuskallisesta\nasemasta, johon hän oli joutunut. Ja onneksi yritykseni menestyi\ntäydellisesti. Kun olin vanhemmille ja tyttärille esittänyt asiani ja\nkuinka erehdys oli tapahtunut, niin vanhempi sisar sanoi peräytyvänsä\nja nuorempi suostui rupeamaan morsiameksi.\n\nSuurella mielenkiinnolla oli tätä äidin kertomusta kuunneltu ja se\naiheutti kaikenlaisia huomautuksia, mutta yksimielisiä oltiin siitä,\nettä se oli mainio esimerkki kuinka puheena olevan ajan pikaiset\nkosinnat saattoivat viedä odottamattomiin tuloksiin. Kun joku kysyi\näidiltä, tuliko aviosta, jonka rakentamisessa hänellä oli ollut niin\ntärkeä osa, onnellinen liitto, niin hän ei antanut suoraa vastausta.\nÄiti näet sanoi vain, että hän, jos häneltä edeltäkäsin olisi neuvoa\nkysytty, tuskin olisi kehottanut pastoria toteuttamaan aikeitaan,\nmutta silloin kun hänen apuunsa turvattiin, ei muu menettely ollut\najateltavissa kuin se jota noudatettiin. Arvattavasti äidillä oli\njoku pätevä syy tähän huomautukseen.\n\nSen jälkeen kävi juttelu sinne tänne, mutta äiti pysyi sanattomana.\nOli kuin hän olisi vähän katunut, että oli kertonut omituisen\ntapauksen läheisten tuttavien elämästä, vaikka, niinkuin saimme\ntietää, asianomaiset jo olivat päättäneet maalliset vaiheensa. Mutta\nhetken päästä hän uudestaan palasi aiheeseen, sanoen tahtovansa vielä\nkertoa yhden avioliittojutelman. Siinäkin hänellä itsellään oli ollut\npieni osa, mutta tapaus oli muuten toisenlainen kuin edelliset ja\nomansa todistamaan, että kyllä entisinäkin aikoina oli niitä, jotka\nkuuntelivat sydämensä ääntä.\n\n-- Totta on, äiti jatkoi, että ne henkilöt, joita kertomukseni\nkoskee, eivät olleet minulle läheisiä ja että minä siis voin erehtyä\njoissakin yksityiskohdissa, mutta esitän kumminkin tapahtuman mikäli\nsen tunnen osaksi oman näkemäni, osaksi toisten tiedonantojen mukaan.\n-- Olin ollut noin kymmenkunnan vuotta naimisissa, kun eräänä\npäivänä meille tuli -- niinkuin silloin pappiloissa usein tapahtui\n-- nuori tuntematon herra vieraaksi. Hän oli näöltään ja olennoltaan\nhienompi ja sivistyneempi kuin tavalliset maalaisherrat ja hän\nesittikin itsensä lääkärinä. Kun hän mainitsi nimensä, se kuului\nmeistä tutulta, olimme ennen kuulleet tuttavien hänestä puhuvan.\nMuistan vielä, että tohtori tuli lauantai-aamupäivänä, jolloin\nmatot oli viety ulos salista piestäväksi. Koska sali oli vieraitten\ntavallinen vastaanotto-huone, oli hänen tulonsa sillä hetkellä\nvähän epämukava, mutta tietenkin hän silti kohtasi tavallisen\nvieraanvaraisuuden-, ja harvoinhan sitä maalla -- varsinkin niihin\naikoihin -- saikaan semmoista vierasta puhutella ja kestitä.\nTohtorin puheista selvisi pian, että hän oli paljon liikkunut\npappien seurassa, että meillä oli yhteisiä ystäviä niiden joukossa\nja että hän itsekin lukeutui heränneitten piiriin. Tämän jälkeen\nmuuttui seurustelu tuttavallisemmaksi kuin se oli alussa ja muutoin\nolisi voinut olla. Näin ollen on luonnollista että nytkin tapahtui\nmitä ylipäätään säännöllisesti tapahtuu kun lääkäri sattuu käymään\nmaalla -- vallankin aikana, jolloin lääkäreitä ei asunut muualla\nkuin kaupungissa -- nimittäin että aloin häneltä kysellä neuvoja\nterveysasioissa. Yhdessä lapsistamme oli huomattu risataudin oireita,\nja minä pyysin saada näyttää hänelle pienen potilaan. Tohtori katseli\nja tutki lasta ja antoi neuvojakin. Tuli siinä sitte puheeksi, kuinka\nmainittu tauti usein tekee sairaan ruumiin muodottomaksi siten\nettä kyttyrä nousee selkään ja keskeyttää vartalon kehittymisen.\nEdelleen huomautin miten senlaatuinen onnettomuus voi vaikuttaa\nsielunelämäänkin, tehdä ihmisen, joka huomaa olevansa ulkonaisesti\ntoisia vähäosaisempi, katkeramieliseksi ja elämään tyytymättömäksi.\nToiselta puolen myönsin, ettei semmoinen seuraus kuitenkaan ole\nvälttämätön taikka poikkeukseton, ja kerroin todistukseksi eräästä\nnuoresta tytöstä, jonka joku aika sitten olin oppinut tuntemaan\neräässä tutussa pappilassa. Neiti oli kotoisin etelä-Suomesta ja oli\ntullut pappilaan ollakseen siellä jonkun aikaa. Pappi, jonka luona\nhän asui, oli tunnettu herännäisyyden mies, ja neiti oli myöskin\nkääntynyt maailmasta etsiäkseen sielunsa pelastusta. Tämä neiti oli\nruumiiltaan viallinen, arvattavasti jonkun lapsuudessa kärsimänsä\ntaudin johdosta, mutta siitä huolimatta hän oli erinomaisen henkevä\nja herttainen olennoltaan. Minä kerroin oikein lämpimästi kuinka\nolin mieltynyt häneen, hänen vaatimattomuuteensa ja henkiseen\netevyyteensä, joka osotti miten korkealle kehittynyt sielunelämä\nvoittaa ruumiilliset vammat. Tohtori kuunteli mielenkiinnolla\npuhettani, mutta omasta puolestaan hän ei siihen paljon sanonut.\nTämä keskustelu oli tavallaan päätapahtuma vieraan ollessa meillä,\nja sitte hän lähti ilman että meille oli selvinnyt millä asioilla\nhän oikeastaan liikkui. Mutta ei aikaakaan ennenkuin saimme uutisen\nja tietoja, jotka loivat valoa kysymykseen. -- Nuori tohtori ja\netelä-Suomesta Pohjanmaan pappilaan tullut neiti olivat kihloissa\n-- se oli uutinen. Sen ohella kerrottiin, että kihlaus ei suinkaan\nollut hetken aikaansaama, vaan olivat näiden nuorten sydämet jo\naikoja ennen taipuneet toisiansa kohti. Omaiset olivat kuitenkin,\nterveydellisistä syistä, vastustaneet avioliittoa heidän kesken, ja\nsentähden oli neiti lähetetty pois kotoa, jotta hän kaukana ollessaan\njoko unohtaisi taikka ainakin taltuttaisi rakkautensa. Tohtori\npuolestaan oli myöskin koettanut kääntää ajatuksensa toisaalle ja\nsanottiin hänen käyneen meillä saadakseen nähdä erästä perheessämme\nsilloin asuvaa rakastettavaa, orpoa papintytärtä. Mutta, sanottiin\nedelleen, ne ihastuneet kiitoslauseet, joilla minä, aavistamatta\nmitään tohtorin ja neiden suhteesta, ylistin tätä jälkimäistä,\nolivat niin vaikuttaneet, että tohtori meiltä matkusti suoraa päätä\nrakastamansa neiden luokse ja ratkaisi asian lopullisesti, niinkuin\nuutinen tiesi.\n\nNäin juteltiin, mutta kaukana siitä, että minä lukisin ansiokseni\nonnellisen avion, joka näin syntyi. Rakkaus heidät toisiinsa yhdisti,\nja jos sanani ehkä vaikuttivatkin tohtoriin -- ja onhan se totta että\nihminen suurella mielihyvällä kuulee vieraan kiittävän sitä mitä\noma sydän suosii -- niin että hän heitti epäilyksensä ja rohkeasti\nnoudatti sydämensä ääntä, oli se kumminkin Jumala, joka johti asian\noikeaan päämäärään. -- Lopuksi sanon vielä, että jos, niinkuin luulen\ntietäväni, viimeinen avio oli onnellisin niistä, joista tänä päivänä\nolen kertonut, niin kyllä kai se oli sentähden, että se syntyi\nainoalla oikealla tavalla -- nimittäin niin että toinen samoin kuin\ntoinenkin edeltäkäsin tiesi kenen hän omakseen otti.\n\n\n\n\nVanha kauppias.\n\nKaksi kirjettä maalta.\n\n\nVeli kulta!\n\nNiin, mitä kertoisinkaan? Iloista kai odotat, mutta mitä iloista\ntäältä voisi kertoa? Uudesta vuodesta on jo 12:s osa kulunut eikä\nse vielä kertaakaan ole näyttänyt iloista naamaa. Eilen oli tosin\npoikkeuksena kaunis päivä. Aurinko, vaikka kyllä tammikuunaurinko,\nilahdutti jotakuinkin luontoa ja ihmisiä, ja sen säteet olivat\nmelkein lämpimiä. Iltakin oli kaunis. Kaupungista palatessani oli\noikein hupaista ajaa metsän läpi. Taivaalla kimaltelivat kirkkaat\ntähdet, valaisten tietä ja sen ympäristöä. Korkeat kuuset tien\nvarrella seisoivat hiljaisina ja rauhallisina, vaikka oksat olivat\nkatketa kuorman alla, jonka tyven lumisade joku päivä ennen oli\nlatonut niiden syliin. Kannot istua köllöttivät kuin turkkilaiset\npashat, paksut, valkoiset turbaanit päässä. Kulkuset soivat heleästi\nja matka joutui. Oli, niinkuin sanoin, oikein hupaista. Mutta jo\nyöllä vetivät tähdet yllensä peitteen, ja päivä nousi sumusilmin.\nMitä siis kertoisin? Me yksinkertaiset ihmiset maalla olemme niinkuin\nluonto. Jos se on surumielinen, niin olemme mekin surumielisiä.\n\nSe riittänee alkupuheeksi ja perustamaan päätelmää, ettei maalta\nparempaa lähde kuin siellä on.\n\nViikko sitten oli samanlainen päivä kuin nyt, ja minä päätin lähteä\nkylään. Oli klo 1/2 4 i.p., paras aika mennä. Kävelin uutta siltaa\njoen yli kirkkoa kohden. Puolivälissä kirkkotörmää poikkesin\nvasemmalle, polulle, joka kiertäen kirkkomaan yhtyy kylätiehen, jota\nminun oli käytävä perille asti. Oli lauantai ja pyhäksi oli rippi\nkuulutettu. Jo tänään oli rippisaarna kirkossa, ja sen vuoksi tuli\ntiellä vastaan ihmisiä pyhäpuvussa. Kun olin nämä sivuuttanut, oli\ntie tyhjä; illan suussa pyhäpäivän edellä viikon puuhaaminen ja\nliike pysähtyy. Tie oli tasainen ja puhdas, ja oli lysti sitä astua.\nLikempänä kirkkoa on taloja, mutta sen jälkeen tien ympäristöt ovat\nautiot -- vasemmalla, peltojen takana, joki, oikealla, peltojen ja\nniittyjen takana, havumetsä, joka suurella vaivalla, matalana ja\nuupuneena, saavuttaa tien pienellä mäellä, jonka toisella puolella\nison kylän ensimäiset asunnot tulevat näkyviin. Ne ovat ränstyneitä\ntöllejä vaan, niin harmaasta muinaisuudesta, että silloin nähtävästi\nluotilauta eli vatupassi oli keksimättä. Ikkunat olivat kuurassa,\nmutta niiden takana näkyi vereviä lapsennaamoja, jotka kirkkaine\nsilmineen lämpimällä hengellään sulattamistaan kurkistusreijistä\nkatselivat ohi menevää pappilan maisteria. Vähän edempänä oli paja,\njosta kimeä kalkutus kuului. Tuli poikanen vastaan. -- \"Missä\nasuu\", minä häneltä kysyin, \"vanha kauppias?\" -- \"Tuolla\", poika\nvastasi, \"taikka tulkaa perässäni, niin näytän paremmin\". Poika\nasteli kymmenkunnan askelta eteenpäin, ojensi sitten kätensä sanoen:\n\"Tuolla, tuossa tuvassa, jossa akkunan päällä on valkoista.\" Koetin\nkatsoa, mutta en erottanut muuta kuin semmoisen rakennusten kasauman,\njommoisia usein tapaa Pohjanmaan kylissä, asuinhuoneita, navettoja,\naittoja, latoja huiskin haiskin -- ja kaikilla oli valkoista, se on\nlunta akkunain päällä. Pojan viittauksesta en todella tullut hullua\nviisaammaksi, mutta tiesinhän sentään minnepäin oli meneminen ja\nsentähden kiitin, enempää kysymättä, ja jatkoin matkaani. Pian pisti\nsilmiini pieni tuparakennus, jonka akkunapielet olivat valkoisiksi\nmaalatut ja jonka edessä oleva piha oli lauta-aidalla ympäröitty.\nTuossa hän mahtaa asua, ajattelin, ja sainkin myöntävän vastauksen,\nkun varmuuden vuoksi kysyin tien vieressä työskentelevältä mieheltä.\n-- \"Siinä vanha kauppias asuu\", hän näet sanoi, \"ja kyllä hän on\nkotonakin\". Lisäys oli kyllä tarpeen, sillä ulkoa ei lainkaan\nnäkynyt, että asunnossa oli elävää sielua. Porstuanovi rakennuksen\nkeskikohdalla oli nimittäin kiinni, ja molemmat akkunat, jotka\nniinkuin kaksi silmää olivat käännetyt tietä kohti, olivat kokonaan\nkuuran peittämät, kerrassaan sokeat. Astuin pihan poikki, nousin\nportaalle ja kolkutin ovea. Tuskin olin sen tehnyt, kun sisältä\nkuului keveitä askeleita ja ovi aukaistiin. Edessäni seisoi vanha,\nlyhytläntä ukko, joka ystävällisesti tervehtien kehotti minua\nastumaan sisään. Pienestä porstuasta mentiin ensin vasemmalle,\nvierashuoneeseen, mutta kun se oli kylmillä, isäntä, anteeksi\npyytäen, heti vei minut pieneen arkihuoneeseen. Siinä hän sai minut\nistumaan, kysyi kuinka kotona voidaan, tarjosi minulle piipun ja --\nkatosi.\n\nMinun piippua sytyttäessäni ukko näet mitään sanomatta pistäytyi\nulos ovesta vastapäätä sitä, josta olimme tulleet (se vei, niinkuin\nmyöhemmin huomasin, keittiöön). Kuulin hänen käyvän ulos porstuan\novesta pihalle, ja odottaakseni häntä istahdin piippu suussa pöydän\nviereen. Huone oli pienen pieni ja samoin kuin kalustokin ilmaisi se\nisännän vaatimattomuutta. Punamaalattu sänky, samanvärinen piironki\nja sillä pahanpäiväinen peili, suuri seinäkello, pöytä akkunan edessä\nja pöydällä kirja, kolme neljä tuolia missä sopi -- siinä kaikki.\nAkkunasta ei näkynyt muuta kuin laaja pelto, joka nyt oli huikaisevan\nvalkean lumen peittämä ja jonka takana noin 60 askeleen päässä seisoi\npitkä riihirakennus.\n\nTuskin olin tämän kaiken huomiooni ottanut, kun vanha isäntäni\npalasi. Hän oli kovin hengästynyt pikaisesta käynnistä. Hän istuutui\ntuolille painaen käsiään rintaansa vasten. -- \"Minulla on\", hän\nhuokasi, \"jotakin rinnassani -- oh -- en tiedä mitä -- kun vähän\nkäyn, ottaa pahemmin -- en ole kysynyt tohtoreilta, mutta tuskin\nnekään apua tietäisivät. Loppu tulee! loppu tulee!\" Hän huokasi\nsyvästi.\n\nHän ei ollut meidän ajan miehiä. Hänen syntymävuotensa oli 1795,\nja nyt on 19. vuosisadan kahdeksas kymmenluku alkanut! Vuodet\nolivat valkaisseet hänen hiuksensa ja partansa ja kaivaneet paljon\npuhuvia kurttuja hänen kasvoihinsa, joista ystävälliset, miltei\nlapsellisen viattomat silmät katsoivat minuun. Hetken perästä hän\nalkoi keveämmin hengittää, ja me puhuimme kaikenlaista nykyisien\nja muinaisten päivien oloista. -- Tässä mitä hän itsestään kertoi.\nSodan aikana -- nimittäin 1808--09 vuosien sodan aikana -- hän\nkävi Vaasan koulua ja kärsi sen ajan ihmisrakkailta opettajilta\nniin ankaraa kohtelua, että olisi voinut luulla heidän ajatelleen\nsodan menon olleen heidän vitsapatukoissaan. \"Kun viholliset olivat\nkaupungissa ja Bergenstrålen hyökkäyksen aiheuttama kahakka alkoi,\njuoksimme me pojat\", ukko jutteli, \"ulkona -- (minä oleskelin silloin\nisoisäni luona, Hagan pappilassa, vähän ulkopuolella kaupunkia; siitä\ntalosta kävi yht'aikaa yhdeksän poikaa -- poikia ja pojanpoikia --\nkoulussa, jonkatähden ihmiset nähdessään meidät aina hokivat: 'der\nkomma prostis niona'[1]) -- me juoksimme, niinkuin sanoin, ulkona ja\nihailimme kuulien sihinää, kun joku tuli pappilaakin tervehtimään.\nVaimot huusivat meille: 'jollette tule sisään, niin saatte maistaa\nvitsaa', mutta kun ikinä silmistä pääsimme, olimme jälleen ulkona.\n-- Vähän aikaa sodan jälkeen isoisäni kuoli\", isäntäni jatkoi, \"ja\nminun täytyi erota koulusta ja ruveta kauppapalvelijaksi. Silloin\nkoitti minulle toinen aika! Helppo on nykyään kauppapalvelijan\nasema verrattuna minun kokemaani. Varsinkin markkinat ovat pysyneet\nmuistissani. Silloin ei markkinoita pidetty ainoastaan kaupungeissa,\nvaan myöskin maalaiskunnissa, niinkuin Lapualla, Ilmajoella y.m.\nIsäntäni matkusti säännöllisesti näille markkinoille, ja tietysti\noli minun seurattava mukana. Kauppakoju, jossa tavarat asetettiin\nesiin myytäväksi, oli tilapäinen, kurja lautasuoja, jonka joka\nkulmasta päivä kuulti sisään. Niin kovimmilla talvipakkasillakin, ja\nkumminkin oli yökin kojussa vietettävä. Usein kun aamulla heräsi,\nolivat vällyt suun kohdalta jäässä, eikä kumma, sillä silloin talvet\nolivatkin toisenlaiset kuin nyt. No, nuorena ei siitä paljonkaan\nvälittänyt; mutta nyt on loppulaskujen maksuaika käsissä! -- -- Sitte\nkoitti sekin päivä, jolloin näin itseni omillani. Menin naimisiinkin.\nKauppani onnistui yleensä hyvin, ja suurin onni oli se, että tulin\nvetäytyneeksi asioista ennen kaupungin paloa. Sen jälkeen olen\nasunut maalla -- nyt jo kolmattakymmentä vuotta -- neljätoista tällä\npaikalla, puolitoista vaimoni kanssa, mutta hänen kuoltuansa yksin.\"\n--\n\nNäitä kuunnellessani olin jo juonut kahviakin, ja senjälkeen oli\ntotineuvot tuotu sisään. Pienikasvuinen vaimoihminen, hyvänsuopa\nja ystävällinen näöltään, oli aikaansaanut tämän, ja minulle oli\nselvinnyt, että ukko pistäytyessään ulos oli kutsunut hänet avukseen,\nsillä yksin ollen hän oli milloin kutakin, isäntä ja emäntä, renki\nja piika. Uuniin oli tehty valkea, ja kun se levitti valoa ja\nlämpöä, alkoi vanhuksen vaatimaton asunto tuntua aika kodikkaalta.\nVierashuoneeseenkin tehtiin valkea, mutta ei se sillä lämminnyt\nasuttavaksi. Kävin siellä kuitenkin katsomassa kuvia seinillä,\njotka jo tullessani olin huomannut. Niissä oli kuvattuna Abelard\ntunnustaen rakkauttaan punastuvalle Eloisalle ja kohta vieressä\nEloisa kuolevana, edelleen Jerusalemin kaupunki Salomonin aikana;\nmutta enemmän mieltäni kiinnitti eräs soikeaan kultaiseen kehykseen\nlasin alle asetettu pastellimuotokuva, jonka isäntäni sanoi vaimonsa\ntuoneen kotoaan muun omaisuutensa kanssa. Hän luuli sen esittävän\njotakin neiti Crabbea, niinkuin takapuolella nähtävät kirjaimetkin P.\nC. osottivat. Tyttö oli näöltään aivan nuori, kasvot hienopiirteiset,\nsuu pieni ja hymyilevä, vahva keltainen tukka sievästi kiinnitettynä\npäälaelle, niinkuin näkyi valkoisen hunnun alta, joka puoleksi\nvarjostaen otsaa enensi sinisten silmien luonnollista tenhoa. Samoin\nkuin huntu sai muukin vähä mitä pukua näkyi ajattelemaan, että tyttö\noli jollei häihin niin ainakin tanssiaisiin valmistautunut.\n\nJälleen istuimme arkihuoneessa lasien äänessä. Hetken päästä tuotiin\nvielä teetäkin. Se oli minusta liikaa ja sentähden puhkesinkin\nsanoihin: \"Jos tulollani aiheutan tämmöiset vaivat, olisi kai parempi\nolla tulematta.\" -- Surullisesti hymähtäen ukko virkkoi: \"Eihän tämä\nmikään vaiva ole, tulkaa toki tavasta minua vanhaa tervehtimään\n-- kovin harvinaista on että saan ketään tavata.\" -- Samalla tuli\nrenkipoikamme sisään ja sanoi tulleensa hevosella minua noutamaan.\nKäskin hänen odottaa vähän aikaa. -- Ukko puhui terveydestään, joka\npäivä päivältä huononi. \"Tuskallisin vanhuuteni vaivoista\", hän\nvalitti, \"on unettomuus. Paras olisikin, jos pääsisi maan peittoon,\nmitä meillä vanhoilla täällä enää tekemistä on?\" -- \"Katsoa, kuinka\nnuoret kasvaa\", sanoin ajattelemattomasti. -- \"Niin\", hän vastasi\nentistä surullisemmin, \"kunpa olisi omia ympärillä, mutta sitä onnea\nJumala ei ole minulle suonut\". -- Kysyin sitten, eikö aika käy\npitkäksi ja eikö hän pelkää asua yksin? -- \"Eikä niinkään, kuluuhan\nse aika vähitellen, ja tässä on hyvä lohdutus ikävää vastaan\",\nlausui vanha kauppias osottaen Johan Arndtin kirjaa totisesta\nkristillisyydestä pöydällään. \"Mitä pelkoon tulee, niin en minä,\nJumalan avulla, koskaan ole pelkuri ollut. Viime yönä, kun valvoin\ntässä vuoteellani, kuului kaksi ankaraa kolahdusta ulkoa, oli kuin\nseipäällä olisi seinään rämähytetty. Mitäs nyt? ajattelin, saas\nnähdä mitä seuraa, mutta sen enempää ei kuulunut. Kuka minulle pahaa\ntekisi? Onhan minulla vartija, joka valvoo!\"\n\nIlta oli jo myöhäinen. Sentähden nousin, kiitin ja sanoin hyvästi\nvanhalle ystävälleni. Hevonen juoksi mielellään kotiapäin, ja minä\najattelin vanhuksen kotoa ja mitä tuo P muotokuvan takana mahtoi\nmerkitä, Paulina? -- ei -- Petronella? -- hyi -- Paula? -- se käy\nlaatuun!\n\nEnhän mitään erinomaista luvannutkaan, iloista en ensinkään. Ole siis\ntyytyväinen, pyytää maalaisystäväsi.\n\nII\n\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin päätän, tulee minun kertoa mitä eilen tapahtui.\n\nPäivällisen syötyäni ja kahvin juotuani pukeuduin mustiin\nvaatteisiin ja lähdin ulos. Minä astuin samaa tietä, jota pitkin\npuolitoista vuotta sitte vein sinut mukanani kylään, sillan yli ja\nkirkkomäkeä ylöspäin. Nyt menin kirkolle saakka, jonka edustalla\npysähdyin. Kirkon ovet olivat auki ja samoin kellotapulin luukut,\njoista kellojen jymisevä soitto levisi keväisen seudun ylitse. En\nollut yksin. Kirkon edustalla oli läheisistä taloista ja mökeistä\nkokoontunut ryhmiä vanhempia henkilöitä, mutta enimmäkseen\nuteliaita lapsia. Vakavin ilmein vanhemmat ihmiset ja lapsetkin\nkatselivat tielle päin, joka johti kirkolle, odottaen eikö sieltä\njotain erikoista näkyviin tulisi; ainoastaan välttämättömyydestä\npoikaviikarit silloin tällöin lähtivät juoksemaan, ajaen toisiaan\ntakaa, sillä heidän jalkojansa, jotka näin varhain keväällä vielä\nolivat jotenkin valkoiset, alkoi palella, kun kauan seisoivat yhdessä\nkohden.\n\nYht'äkkiä tuli näkyviin mitä odotettu oli, nimittäin lähestyvä\nruumissaatto. Etupäässä kuusi talonpoikaista miestä kantoi mustaa\nruumisarkkua, jälestä astui pieni mustapukuinen saattojoukko, josta\npian erotin pienen, ystävällisen vaimoihmisen, johon olin tutustunut\nvanhan kauppiaan luona. Itse asiassa vanha ystäväni lepäsi arkussa.\n\nKirkkotarha-portin edessä kantajat pysähtyivät. Miehet paljastivat\npäänsä ja vaimot laskivat katseensa maahan. Pappi ja lukkari\nasettuivat portin sisäpuolella ruumissaaton eteen ja alkoivat\nveisata virttä. Sitte lähti saatto, nuo viranomaiset edellä, jälleen\nliikkeelle kirkkoa kohti, ja nousten portaita ylös kaikki astuivat\nkirkon sisään, missä punaposkiset, avojalkaiset lapset jo seisoivat\nhyvin juhlallisina -- heistä oli saatto kulkenut liian verkalleen\nja olivat he sentähden sen ohi ja edellä pistäytyneet kirkkoon.\nRuumisarkku kannettiin kuoriin, missä se laskettiin maahan hopeisen\nristin koristamalle mustalle vaatteelle. Lukkari veisasi vielä\nvirrenvärsyn, suntion kantaessa esiin hiekkalaatikon ja lapion.\nKaikki oli niin hiljaista, kun pappi nyt astui esiin. Jos vainaja\nolisi ollut merkillisempi mies ja varsinkin jos hänellä olisi\nollut ainoakaan omainen suremassa, niin pappi kai olisi pitänyt\npuheentapaisen. Mutta oli näinkin juhlallista, kun hän lapiolla\nheitti kolme kertaa hietaa arkulle, sanoen: \"Maasta olet sinä tullut\nja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jesus Kristus, Vapahtajasi, on\nsinut herättävä viimeisenä päivänä.\" Sitte hän luki kirjastaan, jonka\nmustat kannet olivat nekin ristin koristamat, rukouksia ja viimeksi\nsiunauksen. Taas oli lukkarin vuoro veisata virsi, jonka jälkeen\nkantajat esiintyivät, ja ruumissaatto lähti astumaan ulos kirkosta,\nmutta lapset juoksivat jälleen edellä ja kirkossa kuului ääntä ja\nhälinää.\n\nHauta oli tehty kauppiaan vaimovainajan viereen. Siihen arkku\nlaskettiin. Pari viheriää seppelettä heitettiin sen päälle, ja\nkoettivat kaikki päästä haudan partaalle luodakseen katseen --\nviimeinen hyvästijättö -- sinne alas. Ne jotka eivät päässeet\nensimäiseen riviin kurottautuivat edessäseisovien olkapäitten yli.\nLapset tunkeutuivat vanhempien välitse, huolimatta näiden nuhteista.\nKaikki tahtoivat katsoa alas hautaan! Ne, joiden täytyi luopua\ntoivosta päästä esiin, lähtivät pois puhellen jopa naureskellenkin\nkeskenään; ne, joiden oli onnistunut tyydyttää halunsa, näyttivät\nvakavilta ja poistuivat enimmäkseen yksitellen. -- Kaksi miestä\ntäytti haudan, ja pian kohosi kumpu tuoretta maata siinä paikalla,\nmissä vanha kauppias nautti rauhaa ja lepoa. Olkoon maa kevyt hänen\npäällänsä!\n\nMaahanpanijaisten toinen näytös tapahtui vainajan kodissa. Ei hän\nkuitenkaan olisi tuntenut olevansa kotona, jos hän olisi ollut\nmukana. Siellä oli liian paljo vieraita, ja vierasten huone vastasi\ntodella nimeään. Enkä tahdo pidättää sinuakaan tässä seurassa, sillä\ntuskin huvittaa sinua enemmän kuin minuakaan ottaa osaa keskusteluun\neri tavoista istuttaa perunoita taikka valituksiin nykyajan nuorison\nvallattomuudesta ja parantumattomasta taipumuksesta juopotteluun.\nSanon hyvästi pienelle, ystävälliselle muorille, joka nähtävästi\non ainoa, joka näissä hautajaisissa on surumielinen, ja lähden\nkotimatkalle. Kokko -- vanha hevosemme -- juosta hötköttää tavallista\ntahtiaan; mutta Israel, joka seisoo takana kieseillä, on hyvin\nhyvällä tuulella, sillä hän on kyökissä saanut pari hautajaisryyppyä.\n\n\"Petronella -- ei, Paulahan se oli -- kuka hän on ja mihin hän\njoutui?\" kysynet kai. Paula on nyt seinälläni ja katselee minua\nhymyillen kun kirjoitan tätä. Ei ollut kovin kauan ensimäisen\nkäyntini jälkeen, kun jälleen kävin vanhan kauppiaan luona. Kun ukko\nnäki, että muotokuva herätti mielenkiintoani, sanoi hän: \"Taulu\nnäyttää miellyttävän sinua, ota se, jos tahdot, muistoksi minulta.\"\n-- Sittemmin tiedustelin vielä tarkemmin muotokuvan alkuperää, sillä\nkatsoin todennäköiseksi, että ukko tiesi enemmänkin tuosta nuoresta\ntytöstä kuin hän ensin oli myöntänyt.\n\nJos sain jotakin tietää, niin ei se kuulu tähän -- tässä olen vain\ntahtonut kertoa vanhasta kauppiaasta. -- -- -- (1872.)\n\n    Vanha kauppias oli nimeltä Anders Reinhold Chydenius. Hän oli\n    syntynyt 1796 (itse hän sanoi 1795, niinkuin ylempänä olen\n    maininnut) ja kuoli Maalahdella 11 p. kesäk. 1871. Hänen isänsä\n    oli ollut Perhon saarnaaja ja sittemmin Kaustisen kappalainen\n    Samuel R. Chydenius, joka jo 1805 oli jättänyt poikansa\n    isättömäksi. Isoisä Jaakko Chydenius, Vaasan ja Mustasaaren\n    rovasti, kuoli 1809 pahoinpitelyn johdosta, jonka sai kärsiä kun\n    oli kieltäytynyt vannomasta uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille.\n\n    Mitä esitykseen tulee, saattaa ehkä kriitillinen lukija\n    huomauttaa, että kirjemuoto on vähemmän sopiva kuin tavallinen\n    kertomus olisi ollut. En kiellä huomautuksen oikeutusta,\n    mutta puolustaudun sillä, ettei tämäkään kuvaus ole laadittu\n    julkisuutta varten, vaan on se todella alkuansa yksityiselle\n    henkilölle kirjoitettu. 1911.\n\n\n\n\n\n\nYLIOPPILASAJOILTA\n\n\n\n\nKolme Porthaninjuhlaa.\n\n\nAinakin pohjalaisessa osakunnassa oli 30--40 vuotta sitten\nvuosijuhlilla aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään. Osanotto\noli lukuisampi ja hartaampi ja tunnelma innostuneempi, ja\nuseimmiten kuultiin niissä sanoja, jotka jäivät nuorten mieleen\nja ansaitsivatkin muistissa pysyä. Nämä sanat lausui toinen tai\ntoinen nuorison ihailemista vanhemmista pohjalaisista, kansallisista\nsuurmiehistämme, joiden läsnäolo ja puheet antoivat juhlille\noikean juhlaleiman. Tahdon tässä kertoa mitä muistan kolmesta eri\nPorthaninjuhlasta, jotka kelpaavat näytteeksi siitä mitä nämä\nylioppilasjuhlat silloin olivat.\n\nOsakunnat laillistettiin uudestaan 1868. N.s. laittomankin\n(\"illegaalisen\") pohjalaisen osakunnan aikana oli Porthaninjuhlia\nvietetty, mutta kun laillistamisen jälkeen mainittuna vuonna\nensimäinen juhla oli vietettävä, oli luonnollista että se tahdottiin\ntehdä tavallista loistavammaksi. Koska ylioppilailla silloin ei\nvielä ollut omaa juhlasalia -- ylioppilastaloa näet rakennettiin\nparaikaa -- tilattiin tarkotusta varten Seurahuoneen suuri sali,\njoka oli tilaisuuden mukaan koristettava. Tämä tehtävä uskottiin\nerityiselle toimikunnalle, jonka kokenein jäsen oli Emil Nervander,\nja se pyysi avukseen nuoria pohjalaisia naisia, neidit Augusta\nBergbom, Hanna Snellman, Ellen Nervander sekä Olga ja Aina Westerlund\n(kaksi tilapäisesti Helsingissä oleskelevaa Oulun kaunotarta),\njotka, professorin rouva Natalia Castrén (M. A. Castrénin leski)\n\"esiliinana\", hartaasti antautuivat koristamaan salia juhlaa varten,\njohon ei siihen aikaan ollut puhettakaan päästää naisia. Seinille\n-- huone oli silloin pienempi kuin nykyään, sillä pylvääntakaiset\nosat ovat myöhemmin avatut -- asetettiin osakunnan omistamat\nmuotokuvat (F. M. Franzén, J. J. Nervander, J. L. Runeberg, G. G.\nHällström y.m.) sekä kilpiä, joissa luettiin pohjalaisten suurmiesten\nkirjallisten teosten nimiä (Selma ja Fanny, Hirvenhiihtäjät, Hanna,\nJouluilta, Kuningas Fjalar, Vänrikki Stoolin tarinat, Valtio-oppi,\nSaima, Litteraturblad, Klaus Flemingin ajat, Juhana herttuan\nnuoruudenunelmat, Kanervakukkia, Välskärin kertomuksia, Nuijasota\ny.m.), puhujalavan ohelle suurempi, vainajien nimillä varustettu\nkilpi j.n.e. Taulujen ja kilpien ympärille kierrettiin vihreitä\nseppelköynnöksiä, ja niiden sitomisessa oli naisilla niin paljo\ntyötä, ettei ollut aikaa päivällistäkään syödä, mutta ajoissa tuli\nkaikki valmiiksi.[2] -- Itse juhla oli, niinkuin jo mainitsin,\nloistavasti suunniteltu. Yhdeksän virallista puhetta oli pidettävä,\nkaartinsoittokunta oli tilattu eikä säästäväisempiä oltu juotaviin ja\nsyötäviinkään nähden.\n\nKun inspehtori, professori Yrjö Koskinen, oli suomalaisella puheella\navannut juhlan, piti Karl Fredrik Eneberg (kuollut, todennäköisesti\nmurhattuna, tutkimusmatkalla Mosulissa 1876) ruotsinkielisen,\nmieltäkiinnittävän esitelmän arapialaisesta runoilijasta nimeltä\nAmrulkais (painettu Joukahaisen VI:ssa vihossa). Sen jälkeen\ntuotiin maljakot pöydille, ja kun lasit oli täytetty puhui Henrik\nNybergh (kuollut Vähänkyrön rovastina 1900) vainajien muistoksi.\nEdellisenä vuonna, 31/3 1867, oli myöskin tavallista kuuluisampi\npohjalainen, Maximilian August Myhrberg, muuttanut tuonelaan, ja\nosottaakseen hänen muistolleen erityistä kunniaa oli osakunta\npyytänyt Fredr. Cygnaeuksen puhumaan hänestä. Kohta Nyberghin\nvaiettua Cygnaeus astuikin esiin ja piti puheen taikka oikeammin\nesitelmän merkillisestä vapaudentaistelijasta. Jos mikään oli tämä\naihe omansa viehättämään kuulijoita, sillä emmehän me nuoremmat\nennestään paljon tienneet Myhrbergistä ja hänen satumaisista\nurosteoistaan, ja kuitenkin oli hänkin lähtenyt Pohjanmaalta, jossa\nkaikki oli meille omaa ja tuttua. Eikä toiselta puolen helposti\nolisi voinut keksiä aihetta, joka olisi ollut Cygnaeukselle, tuolle\nfantasia- ja tunne-rikkaalle puhujalle otollisempi. Jos hän osasi\nyksinkertaisemmastakin asiasta löytää ja kehittää hämmästyttäviä\npuolia, niin oli tässä itsestään tarjona niin monipuolinen ainehisto,\nettä puhuja saattoi vaihdellen virittää eepillistä, draamallista\nja lyyrillistäkin tunnelmaa. Sentähden ei valitettukaan, että\nCygnaeus näytti unohtaneen ajan. Veljeni, J. R. Aspelin, pani\npikakirjoituksella puheen muistiin ja sen mukaan se nyt on (ei\nsentään aivan täydellisenä) painettu Cygnaeuksen kootuissa teoksissa.\nMuun muassa Cygnaeus kosketteli Myhrbergin vankeutta Venäjällä, johon\nhän joutui Puolan kapinan lopulla, mutta josta hänen onnistui karata.\nTuosta vankeudesta Cygnaeus väitti, ettei kukaan, ei edes hän, puhuja\nnimittäin, siitä mitään tarkempaa tietänyt, mutta miten olikaan,\nsattui niin, että yksi tietäjä eli kuulijoitten joukossa. Se oli J.\nV. Snellman. Kun siis Cygnaeus oli päättänyt, astui Snellman esiin ja\nalkoi kertoa mitä Myhrberg itse oli hänelle jutellut seikkailuistaan\nVenäjällä. Ilmeisesti tämä ei lainkaan ollut Cygnaeuksen mieleen,\nsillä hän -- vetäytyi niin kauas syrjään, että hän tuskin kuuli mitä\nSnellman puhui. --\n\nVieraitten joukossa nähtiin myöskin Elias Lönnrot, jolla oli ollut\naikomus matkustaa samana päivänä, mutta joka sitte kuitenkin oli\ntaipunut tulemaan juhlaan. Hänelle oli tietenkin erityinen puhe\npidettävä, ja se oli uskottu ylioppilas Pietari Ervastille, joka\ntoverien piirissä oli vuoroin humoristinen, vuoroin pateettinen\nja kumpaisenakin yhtä luonnonraikas. Nyt hän luonnollisesti\noli pateettinen, ja hänen komeasta puheestaan soivat vieläkin\nkorvissani sanat: \"maailman mainio Lönnrot\", joilla hän tervehti\nvaatimatonta ukkoa ja joihin yhdyttiin mahtavalla hurraa-huudolla!\n(\"Eläköön\" ei silloin vielä ollut yleisesti käytännössä.)\nLönnrot asetettiin sitte tuolille ja kannettiin juhlakulkueessa\nympäri salia, musiikin soittaessa porilaisten marssia. Somalta\nhän näytti, muita korkeammalla, kulkueen etupäässä, niin monen\nkäden kantamana kuin tuoliin kiinni sai. Päästyänsä alas Lönnrot\nnousi puhujalavalle, ja mitä sekä miten hän puhui, se muodosti\ntäydellisen vastakohdan sille mitä hänelle oli sanottu. Hän kiitti\n\"odottamattomasta kunnioituksesta\", joka tuotti enemmän kunniaa\nkunnioituksenosottajille kuin hänen itsensä sopi siitä osakseen\nottaa. Puhuessaan hän piti molemmat kätensä ristissä vatsalla\nniinkuin lapset maalla lukukinkerillä papin edessä, ja näytti todella\nniin vaatimattomalta kuin hän olikin. Hän pyysi meitä viemään hänen\ntervehdyksensä vanhemmillemme, joilta hän oli saanut paljon hyvää\nvastaanottaa.\n\nTuli sen jälkeen Snellmanin vuoro. Maisteri C. G. Svan puhui hänelle,\ntuskin vähemmän komeasti kuin Ervast Lönnrotille. Snellmankin\noli tietysti kannettava, mutta hän ei pitänyt siitä. Kerrankin\nkun eräässä toisessa juhlassa -- se vietettiin Uuden teatterin\nyläravintolassa -- häntä tahdottiin istuttaa \"kultatuolille\"\nkannettavaksi, hän kiven kovaan kielsi, ja kun ei tahdottu\naikeesta luopua, hän puolisuutuksissaan huudahti: \"Retuuttakaa\nCalamniusta!\"[3] Tällä kertaa hän valitsi, niin sanoakseni,\nkeskivälin: hän ei sallinut kantaa itseään, vaan _käveli_ ensimäisenä\nmiehenä kulkueessa, nuoret joukot seuraten jälessä. Kun hän, pari\nkertaa käytyään salin ympäri, pysähtyi ja kulkue samoin, J. W.\nCalamnius, osakunnan kuraattori, lähestyi häntä ja pyysi osakunnan\npuolesta, että hän antaisi E. J. Löfgrenin maalata muotokuvansa\nosakuntaa varten. Snellman, joka aina ennen oli kieltänyt, milloin\nhäneltä oli samaa pyydetty, vastasi nyt myöntäen, koska, hän sanoi,\nkieltävä vastaus ehkä herättäisi luulon että hän halveksii osakunnan\nhäntä kohtaan osottamaa ystävällisyyttä. Tämän johdosta pantiin\nosakuntalaisten kesken kiertämään lista, johon oli merkittävä antimia\nmuotokuvan kustantamiseksi, ja saatiin jo samana iltana tarkotusta\nvarten kokoon 500 mk. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä ennen\npoismenoaan Snellman ilmotti lahjottavansa kuvan osakunnalle. \"Ei\nsiitä tule kaunista muotokuvaa, sen herrat tietäkööt\", hän huomautti,\n\"mutta onhan se, joka on ennen olemassa (Oskar Nylanderin maalaama),\nkerrassaan sietämätön\". -- Sittemmin Löfgren todella maalasi kuvan,\nmutta sangen huonolla menestyksellä. Seuraus oli että Snellman\nvetäytyi antamasta sitä osakunnalle. Aina hänen kuolemaansa saakka\ntaulu säilytettiin vähän huomatulla paikalla hänen kodissaan, ja\nvasta sen jälkeen perilliset luovuttivat sen osakunnalle. Mitään\nmuuta puhetta kuin jo mainittua lisäystä Cygnaeuksen puheeseen\nMyhrbergistä Snellman ei tässä juhlassa pitänyt.\n\nSyystä että juhla oli ensimäkien virallinen laatuaan sen jälkeen kuin\nosakunnat 1852 oli hajotettu, oli tietenkin asianmukaista muistuttaa\nmuinoisesta laillisesta osakunnasta. Sen teki civis Oskar Heikel\nesittämällä maljan kahdelle läsnäolevalle vanhalle kuraattorille,\nCygnaeukselle ja Topeliukselle. Cygnaeus, vanhempana, vastasi\npuheeseen, ja siinä tuli jälleen huomattavaksi, miten tämä muuten\nniin etevä mies oli arvostaan turhamaisen arka. Nähtävästi häntä oli\nloukannut, että hän niin oli asetettu yhteen nuoremman, Topeliuksen,\nkanssa; hän olisi mielestään ansainnut puheen, joka oli hänelle\nyksin omistettu! -- Lopuksi mainittakoon vielä, että August Ervast\n(kuollut tilastollisen toimiston aktuariona) puhui inspehtorille Yrjö\nKoskiselle, joka hänkin vuorostaan kannettiin, että Rikard Westlin\nesitti maljan muille kunniavieraille, että Albert Bergman piti puheen\nmuitten osakuntien edustajille, johon vastasi Hämäläisosakunnan\nkuraattori, \"Saul\" näytelmän sepittäjä Antti Törneroos (Tuokko), sekä\nettä vihdoin J. W. Calamnius esitti maljan isänmaalle.\n\nKun tämä virallisten puheiden tulva oli saavuttanut rajansa, oli\njo klo 2,30 aamulla, ja vasta silloin syötiin illallista. Luulisi\nvanhojen herrojen jo sitä ennen väsyneen ja lähteneen, mutta eipä\nniinkään. En luule kenenkään heistä kadonneen, vaan he söivät, jopa\njoivat vielä kahviakin, niinkuin sanottiin, Lönnrotin kehotuksesta,\nsillä hän oli suuri kahvin ystävä. Kun sitte vihdoin Lönnrotkin\nlähti, laulettiin Maamme-laulu portaissa, ja taaja joukko nuorta\nväkeä seurasi häntä kotitiellä. Erotessa hurrattiin. Ukko arveli\nsaaneensa kyllikseen ystävyydenosotuksia ja lisäsi, ettei hän\nkoskaan juhlaa unohda. Mutta juhla ei vieläkään ollut lopussa.\nSitä jatkettiin iloisesti, puheita pidettiin edelleen, sitte kun\n\"sananvuoro oli vapaaksi julistettu\", ja nuorempien vieraittensa\nihmeeksi ja ratoksi pohjalaiset lauloivat yksiäänisesti kaikenlaisia\n(Bellmanin y.m.) lauluja, n.s. \"kakofonioita\", jossa he olivat\nmestareita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana lukuvuotena olin poissa, enkä siis ollut mukana 1869\nvuoden Porthaninjuhlassa. Sitä vastoin olin taas syksyllä 1870 harras\nosanottaja juhlaan, ja siitä on minulla eräs sangen merkillinen\nkohtaus kerrottavana. Tämä kohtaus oli kuitenkin semmoinen, että sen\noikea ymmärtäminen edellyttää senaikuisen yleisen ylioppilaselämän\ntuntemusta, ja täytyy minun sentähden alkaa pienellä johdatuksella.\n\nSyksyllä 1870 oli ylioppilastalo juhlallisesti vihittävä.\nJuhlaohjelmasta oli monivaiheinen, ankara taistelu, joka ratkaistiin\nyleisessä ylioppilaskokouksessa lokakuun 12 p:nä. Suomenmieliset\nvaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen ja toisen\nsuomalaisen; ruotsinmieliset puolestaan pitivät mahdottomana että\njuhlalla siten olisi kaksi huippua (\"två spetsar\") ja ehdottivat,\nettä pidettäisiin ainoastaan yksi puhe -- tietysti ruotsalainen\n-- ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suomenkielinen\nrunoelma. Äänestyksessä joutuivat suomenmieliset vähemmistöön, syystä\nettä Savokarjalaiset -- niinkuin sanottiin -- \"sovinnon tähden\"\nyhtyivät Uusmaalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä\nettä yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttumatta.\nRettelöiden johdosta levisi yleisöön jos minkälaisia huhuja, muun\nmuassa sekin, että suomenmieliset muka olivat päättäneet olla juhlaan\nmenemättä. Tämä huhu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niinkuin\nmonet vähemmän todennäköiset juorupuheet.[4]\n\nPohjalaisen osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiedetään,\nsuomenmielinen, ja koska sillä oli ollut johtava asema taistelussa,\nkatsoi eräs vanha entinen osakunnan jäsen tarpeelliseksi varottaa\nmaanmiehiänsä liiallisuuksiin menemästä. J. V. Snellman lähetti näet\nosakunnalle kirjoituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka\nylioppilaskunnan vähemmistö oli päättänyt olla juhlaan menemättä,\nystävällisesti mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken\nyhteiskuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön\ntulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaanystävä tahtoi\npuolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kahtiajakoa,\njoka jo alkoi ilmestyä ylioppilaskunnassa. Ymmärrettävää on etteivät\npohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään\nvähintään tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli\nodottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku\nviikko sen jälkeen uuden ylioppilastalon taulusalissa.\n\nTämä vuosijuhla alkoi siten, että silloinen inspehtori, professori\nC. G. von Essen, tavallisen esitelmän sijasta luki ääneen osakunnan\npyynnöstä kirjoittamansa laajan ja erittäin miellyttävän kertomuksen\nsamana vuonna kuolleen, nerokkaan runoilijan ja etevän kansalaisen\nLauri Stenbäckin elämästä. Sitte seurasivat tavalliset puheet, joissa\nei ollut mitään erittäin huomattavaa, ja ilta kului ilman että\nmielialassa huomattiin erikoisempaa juhlainnostusta. Noin puoliyön\naikana julistettiin sanan vuoro vapaaksi; mutta ei vielä silloinkaan\nmitään mainittavaa tapahtunut. Klo 2:n aikana mentiin illallisille,\njotka syötiin toisissa huoneissa, ja puolen tunnin päästä palattiin\nlaulusaliin. Moni teki jo lähtöä, mutta silloin viimeisellä hetkellä\nsattui kohtaus, joka innostutti mielet, niinkuin äkkinäinen\ntuulenpuuska nostaa tyvenen veden aallokkoon.\n\nKun Snellman jälleen tuli juhlasaliin, otettiin hänet kiinni,\nnostettiin ja hurrattiin riemuhuutojen kaikuessa. Päästyänsä irti\nasettui Snellman pöydän viereen, ja nuoriso, hartaasti odottava\nnuoriso, keräytyi hänen ympärilleen. Snellman lausui ensin (niinkuin\nusein ennenkin), että vanhoille oli ilahduttavaa nähdä, että nuoriso\nmuistaa heitä ainakin niin kauan kuin he elävät maan päällä, sillä\nsitten ei parhaimpienkaan kohtalo ole sen onnellisempi, kuin että\nheidän nimensä erinäisissä tilaisuuksissa etsitään pölyisistä\narkistoista. Sen jälkeen teki hän yhden muistutuksen v. Essenin\nesitelmän johdosta. Tämä oli näet kuvatessaan Pohjalais-osakunnan\nelämää Stenbäckin aikana muun muassa kertonut, kuinka Snellman samaa\nosakuntaa varten oli toimittanut säännöt, joita ei hyväksytty,\nmutta joiden henki kuitenkin jäi pysyväksi osakuntaan, ja oli\nsittemmin sanottu Snellmanin lausuneen, että sääntöjen hylkääminen\nolikin ollut paras. Snellman väitti nyt, ettei hän ollenkaan\nmuistanut lausuneensa, mitä v. Essen oli hänestä kertonut, ja oli\nhän vakuutettu, ettei hän koskaan ollutkaan sitä sanonut, sillä\nvielä tällä hetkellä pitää hän välttämättömänä, että kullakin\nyhteiskunnalla on sääntönsä. Jokaisen yhteiskunnan tulee ylläpitää\nkuria yhteydessään. Siten esimerkiksi ei vähemmistö eikä yksityinen\nsaa vetäytyä enemmistön tuomio-oikeuden alta. Niin, vaikka kuitenkin\ntoiselta puolen sorto on vältettävä. Hän sanoi hyvin tietävänsä,\nettei semmoisen kurin koskaan ole onnistunut oikein päästä voimaan\nylioppilasyhteyksissä. Mutta sen pitää niin oleman! (Puhuessaan\nlöi hän kiivaasti kättänsä pöytään). Reformeeraavan aatteen täytyy\nsäännöllisesti olla vähemmistönä, mutta se on vähemmistönä, kunnes\nse tulee enemmistöksi ja siksi se ehdottomasti kerran tulee. Sillä\noikeus ja totuus voittavat aina lopuksi. --\n\nSilloin otti v. Essen selittääkseen, ettei hän suinkaan ollut\ntarkottanut, että mikään muu henki olisi osakuntaa elähyttänyt kuin\nse sama, joka ilmestyi Snellmanin säännöissä, sekä että ne sentähden\nilman kaipauksetta voivat olla olematta kirjoitetussa muodossa,\nkoska niiden henki kuitenkin oli vallitsemassa. -- \"Ei mitään\nväärinkäsitystä!\" vastasi siihen Snellman, joka taasen astui esiin\npuhumaan. --\n\nSnellmanin edelliset sanat olivat olleet hyvin miellyttäviä osakunnan\nvähemmistölle; mutta nyt oli senkin, hetki tullut! Maisteri K. J.\nGummerus oli näet tällä aikaa pyytänyt Snellmanilta selitystä hänen\nkirjoituksensa johdosta ja sanonut, ettei siitä näkynyt, kumpi puolue\nsenaattorin käsityksen mukaan oli oikeassa. -- \"Vai niin, vai niin,\neikö muuta!\" huudahtaa vanhus Gummerukselle, ja sitte hän puhuu\nkorotetulla äänellä ja erityisen vakavasti:\n\n\"Jos minun olisi ollut äänestäminen siitä, kummallako kielellä\njossakin ylioppilasjuhlassa on oleva kunniasija, niin olisin minä\n_aina_ äänestänyt _suomea! aina! aina!_\" (Hän lyö kättänsä pöytään,\nkiivaasti lausuessaan: \"aina! aina!\"; kuulijat taasen huutavat:\n\"hyvä! hyvä!\" täyttä kurkkua) _aina suomea!_ ja kun minä olisin\njäänyt vähemmistöön, olisin minä ajatellut: _minä olen tulevaisuuden\nmies! Me olemme tulevaisuuden miehiä. Kun minä, joka olen\nseitsemännellä kymmenellä, voin pitää itseäni tulevaisuuden miehenä,\nniin mahdatte te, vähän yli kahdenkymmenen vanhana, voida pitää\nitseänne tulevaisuuden miehinä!_\n\nLäsnä olevat yhtyivät kaikuviin myönnytyshuutoihin, ja Snellman\nkannettiin jälleen juhlakulussa. Kun hänet oli laskettu maahan,\nlyötiin tuoli palasiksi ja ketkä lähinnä olivat ottivat kukin\npirstaleen -- Snellman: \"nå, nå, inte ska' ni göra så der!\" (no, no,\nälkää tehkö noin) -- muistoksi (semmoinen oli tapa tällä innostuksen\najalla). Nyt oli juhlahenki ja innostus tullut. Uusmaalaiset vieraat\nlähtivät tiehensä eikä meidän omista vastahakoisista mitään tietty.\nNe ylistivät Snellmania hekin, vaikkeivät enään voineet sanoa\nhäntä puolustajaksensa. Snellmanin jälkeen kannettiin salin ympäri\nTopeliusta ja sitten v. Esseniä. Viimemainittua kannettiin kaksi eri\nkertaa. Kun hän näet sukkelalla tavallaan ensimäisen vuoron jälkeen\nvarotti: \"herrarna böra vara mera sparsamma med sina ärebetygelser\"\n(herrojen tulee olla säästäväisempiä kunnianosotuksissaan),\nkannettiin häntä uudestaan. Sen jälkeen hän kiitti ovella -- \"että\npääsi elävänä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmas Porthaninjuhla, josta mieleni tekee kertoa, on se, joka\nvietettiin 1873. Se tapahtui ylioppilastalon juhlasalissa, joka\nluonnollisesti oli tarkotusta varten koristettu. Jotta huomattaisiin\nettä koristuksissa pyydettiin vaihtelua, mainitsen että pääkohtana\ntällä kertaa oli peräseinälle asetettu sotaisten tunnusmerkkien\nympäröimä ja kullankarvaisen tähkäseppeleen reunustama suuri, soikea\nkilpi, jossa luettiin pohjalaisten sotatantereitten nimet: _Napue,\nSiikajoki, Pulkkila, Lapua, Alavus, Revolahti, Ruona, Juutas,\nOravainen_ sekä mainioitten Pohjanmaalla syntyneitten, jo manalle\nmenneitten etevien suomalaisten miesten nimet: _Brenner, Kalm,\nMennander, Ganander, A. Chydenius, Porthan, Choraeus, Topelius vanh.,\nJ. Tengström, Hällström, Franzén, Nervander, Castrén, E. A. Ingman,\nJ. J. Tengström, Myhrberg, L. Stenbäck_, siten järjestettyinä että\nedellinen nimisarja muodosti kehyksen henkilönimisarjan ympäri.\n(Tarpeetonta lienee muistuttaa, että loistavimpien pohjalaisten\nnimien kantajat vielä elivät). Tämmöisenä kilpi kahden mahtavan\nkynttelikön valaisemana muodosti taustan kuusilehdolle, jonka\neturajana nähtiin kaksi, Vaasan ja Oulun läänien vaakunoita kantavaa,\nrikkaista, pystyyn asetetuista lyhdekasoista nousevaa lipputankoa.\n\nJuhla alotettiin, niinkuin säännöllistä; oli, esitelmällä, jonka\ntällä kertaa piti maisteri K. W. Forsman, ja oli hän aineekseen\nvalinnut kysymyksen sivistyneitten säätyjen asemasta nykyaikaisessa\nyhteiskunnassa yleensä ja erittäin meillä Suomessa. Tämän kysymyksen\ntiettiin luonnollisesti jo silloin olevan ajan suuria kysymyksiä,\nmutta vaikka esitelmöitsijä teki useita mieltäkiinnittäviä\nhuomautuksia meidän yhteiskuntakerrosten keskinäisestä suhteesta, hän\ntuskin, enemmän kuin kuulijatkaan, oikein aavisti kuinka polttavaksi\nse ainoastaan 30--40 vuotta myöhemmin oli käyvä. Esitelmän jälkeen\njaettiin kirjallisia palkintoja, ja sai semmoisen filosofian\nkandidaatti J. H. Svan (Päivärinta, kuollut Lammin kirkkoherrana\n1902) tutkimuksesta: \"Kielestä runouden välikappaleena, verrattuna\nmuitten taiteitten käyttämään aineeseen\", sekä eräs toinen (jonka\nnimeä en ole merkinnyt) nykyään unohtuneen suomalais-ruotsalaisen\nrunoilijan, Brakelin, \"Väinämöinen\" nimisen runoelman suomennoksesta.\n\nTämän jälkeen alkoi taas puheitten sarja, jonka seikkaperäisellä\nesityksellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata. Puhe vainajien\nmuistoksi herätti tällä kertaa erityistä huomiota sentähden,\nettä poismenneiden joukossa oli kolme, jotka edellisinä vuosina\nolivat innokkaasti ottaneet osaa osakunnan elämään, nimittäin\nlääketieteen kandidaatti Emil Heikel, ruotsalaisen vähemmistön\nehkä hartain ja kestävin edusmies niissä kielitaisteluissa, jotka\nnäinä vuosina täyttivät melkoisen osan viikkokokouksia, Kaarlo\nKaslin, joka miellyttävällä olennollaan enemmän kuin erityisellä\nlahjakkaisuudellaan oli saanut paljo ystäviä, sekä nuori toivorikas\nhistorioitsija Kaarlo Alfred Castrén. -- Isänmaan puheen sijasta\npidettiin nyt kotiseudulle omistettu, ja tunnustettava on, että\npuhuja siinä toi esiin oikeat perustelut, jotka toiselta puolen\npuolustavat osakuntalaitosta ja toiselta puolen tuomitsevat\nylioppilaissa joskus ilmaantuneen taipumuksen paikallishenkiseen\neristäytymiseen. Hän lausui nimittäin, että on turhaa odottaa\nisänmaanrakkautta siltä, jolla ei ole mitään erikoista myötätuntoa\nsitä seutua kohtaan, jossa hän on syntynyt, kasvanut ja ensiksi\nhengittänyt kotimaan ilmaa; mutta toiselta puolen ei kenkään ole\nisänmaan arvoinen, joka ei tarpeen vaatiessa aseta sitä kotiseudun,\nkokonaisuutta osan edelle.\n\nOlivatko Snellman ja Cygnaeus tässä juhlassa, sitä en muista; mutta\neivät he ainakaan puhujina esiintyneet. Ne, jotka tänä iltana\nnuorissa sytyttivät innostuksen tulen, olivat Elias Lönnrot,\njoka jälleen oli saapuvilla, ja Z. Topelius. Lönnrotin läsnäoloa\npidettiin erityisenä onnena sekä tyydytyksen ja ilon aiheena,\nsillä hän kutsuttiin vain silloin kun tiettiin hänen sattumalta\njuhlan aikana olevan kaupungissa, ja nytkin pidettiin hänelle\nerityinen tervehdyspuhe, jota seurasi juhlakulkueessa kantaminen.\nHänen vastauksensa oli vaatimaton kuin aina. Osottaen Gananderin\nja Topelius vanh:n nimiä kilvessä kuusikon taustalla hän sanoi\nKalevalan runojen keräämisen oikeastaan olevan heidän ansionsa; hän\nitse todennäköisesti ei koskaan olisi niin hartaasti antautunut\nrunoja keräämään, jollei hän olisi ollut niin -- \"huono lääkäri\".\nYhtä vähäiset olivat hänen muut ansionsa. Jopa julkilausui hän\nsen toivomuksen, että hänen nuorten kuulijoittensa ei tarvitsisi\ntulevaisuudessa, niinkuin hänen itsensä 70-vuotiaana, ajatella, että\nhe itse asiassa olivat kovin vähän toimeen saaneet eikä lainkaan\ntunnollisesti aikaansa käyttäneet (!)\n\nZ. Topeliuksen esiintymisellä oli aivan erikoinen syy. Edellisenä\nvuonna hän oli sepittänyt tunnetut sanat \"30-vuotisen sodan\nmarssiin\", ja joku hetki Lönnrotin puheen jälkeen laulajat lauloivat\nsen torvisoiton säestyksellä. Reipas, muistorikas marssi innostutti\nkuulijoita. Laulajain täytyi laulaa se uudestaan, ja sitte tuli\nrunoilija lämpimän kunnianosotuksen esineeksi. Sen jälkeen nousi\nTopelius puhujalavalle ja piti ex tempore henkevän puheen, josta\nkuitenkin voin mainita ainoastaan pääpiirteet. -- Ensiksi hän sanoi\ntoivoneensa, että Runeberg olisi astunut puhujalavalle, jolla Lönnrot\njuuri oli seisonut, sillä silloin olisivat ne miehet, jotka ovat\nmeille antaneet mitä meillä kauneinta on, seisoneet rinnakkain. Se\noli kuitenkin mahdotonta, mutta nuorison lämmin tervehdys liiteli\nsentään täältä hänen luokseen hänen elämänsä iltana. Sitte puhuja\nkäänsi katseensa niihin polvikuntiin suomalaista nuorisoa, jotka\nuusien aaltojen tapaan taukoamatta olivat vaeltaneet uraansa\neteenpäin niinä 32 vuotena, joina tätä juhlaa vietetty oli. Puhuja\nvertasi osakuntia virtoihin, joiden raitis, elähdyttävä vesi\nkasteli niitä vainioita, joilla Suomen henkiset touot kypsyvät.\nMutta yhtä sattuvasti kuin alati uusi nuoriso siunausta tuottavaan\nominaisuuteen nähden voidaan verrata virtaan, yhtä sattuvasti\nvoidaan kuvaa kehittää vastakkaiseenkin suuntaan. Varokoot virran\naallot paisumasta luonnollisten reunojensa ylitse, sillä silloin\nne tuottavat tuhoa samalla kuin katoavat ja kuivuvat hiekkaan,\npäämääräänsä saavuttamatta. Lopuksi puhuja muutamin sanoin kosketteli\nsitä isänmaallista tärkeätä seikkaa, joka tänä vuonna oli toteutunut,\nnimittäin että Suomen kansan historia vihdoin oli tekijältään (Yrjö\nKoskiselta) valmistunut. Se, joka on -- niin sanat kuuluivat --\nkoettanut raivata tietä tutkimukselle muinaisuutemme erämaissa, hän\ntietää minkä määrän uskollista vaivaa ja kirkasta arvostelukykyä\ntämä teos on vaatinut; hän tietää myöskin antaa arvoa teoksen\nhistorialliselle perustukselle, ainoalle, jolle Suomen kansan\nhistoria on rakennettavissa. Vaikuttakoon tämä teos nuorisoon suurena\nkehotuksena, virvottavana esikuvana!\n\nIllan kuluessa saapui tervehdyssähkösanomia Kokkolasta,\nUudestakaarlepyystä, Vaasasta, Turusta ja Oulusta.\n\n\n\n\nPromotsionimuistoja.\n\n\nOlen ollut läsnä en enää muista kuinka monessa promotsionijuhlassa,\nmutta ainoastaan kahdesta minulla on pysyviä muistoja, jotka palaavat\nmieleeni joka kerta kun kuulen promotsioni sanan. Toinen on 1869 v:n\npromotsioni, jossa olin mukana ylioppilasmarsalkkana, toinen 1873 v:n\npromotsioni, jossa itse olin vihittävien joukossa.\n\nMarsalkkatoimi antoi kyllä vapaan pääsyn sekä vihkiäisjuhlaan\nettä päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta ei se sentään ollut\nniin merkillinen, että minä juuri sentähden muistaisin 1869 v:n\npromotsionia. Ei, syynä on toinen, aivan erityinen seikka, joka\ntanssiaisissa pani minut omituiseen, huomattavaan -- vaikka, onneksi,\nei kuitenkaan suuresti huomattuun asemaan. Mikä tämä seikka oli ja\nmikä tämä asema, ei ole yhdellä sanalla sanottu, vaan täytyy minun\nalottaa vähän loitompaa.\n\nJohannes Takaselta, joka siihen aikaan opiskeli veistotaidetta\nnuoremman Wilhelm Bissenin työpajassa Kööpenhaminassa, oli tullut\nhuolestuttavia tietoja. Taiteilijanalku oli suuressa rahanpuutteessa.\nAuttaakseen häntä Emilie Bergbom ja Emil Nervander päättivät\nyhdessä toimeenpanna iltaman, jota varten he pyysivät ja saivat\nmyötävaikutusta lukuisilta tuttavilta. Iltama olikin 2 p. helmik.\n1869 Seurahuoneella. Ohjelmaan kuului, tavallisuuden mukaan, soittoa,\nlaulua ja tanssia, mutta myöskin jotakin laatuaan erikoista.\nNervanderin alotteesta (sillä hän se oli, joka aina keksi uutta)\noli kirjankustantajilta ja -kauppiailta sekä yksityisiltä pyydetty\nlahjaksi kirjoja, joita iltamassa eri maiden kansallispukuihin puetut\nnuoret neidit somissa myymäkojuissa möivät, ja klo 9 illalla ilmestyi\nsalassa valmistettu ja painettu, ihan uusi kirjanen nimeltä \"Mejseln\"\n(Taltta), johon Adelaide Ehrnrooth, E. Nervander, K. F. Eneberg. E.\nO. Stenberg, K. J. Gummerus, Kaarlo Bergbom ja minä olimme antaneet\nmikä ruotsin-, mikä suomenkielisiä lisiä. Kirjoilla ja tällä pikku\njulkaisulla oli hyvä menekki, joten yrityksen tarkotus saavutettiin.\nRahoja kertyi niin, että Takasen huolet voitiin pitkiksi ajoiksi\nkarkottaa, ja sen johdosta oli iltamankin tunnelma erittäin hilpeä.\nEikä silloin virinnyt iloinen tunnelma piankaan haihtunut, vaan se\npysyi voimassa -- koko kevätkauden. Kiitos pääasiassa Bergbomin\nperheen ne neidit ja ylioppilaat, jotka olivat yhdessä puuhanneet\niltaman hyväksi, jatkoivat näet yhä edelleen keskinäistä seurustelua,\njopa lukukauden loppupuolella yhtyivät vielä yhteistyöhönkin, siten\nettä avustivat Kaarlo Bergbomia ja hänen sisariaan seuranäytäntöjen\ntoimeenpanossa. Muille kuin ehkä mukana olleille kävisi väsyttäväksi,\njos kertoisin kaikista pikku tanssiaisista, hiihtoretkistä,\nteatteriharjotuksista ja kahvikekkereistä, joissa tuo samainen\ntunnelma ilmaisi kestäväisyyttään. Sentähden en siihen ryhdykään;\ntahdon vain merkitä, että semmoiset tapahtumat kuin historialliseksi\ntullut Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta ja promotsioni lukukauden\nlopussa vaikuttivat, ettei laimentumistakaan ollut huomattavissa.\nErotus oli vain siinä, että meitä lukukauden alkupuolella sanottiin\n\"Takaniiteiksi\" ja lopulla \"teatteriseurueeksi\"!\n\nTuleva promotsioni ei alkuaan kovinkaan kiinnittänyt puheena olevan\ntuttavaseuran jäseniä -- ei ainakaan miehisiä, sillä joukossamme ei\nollut ainoatakaan kandidaattia. Kumminkin siitä puhuttiin niinkuin\nmuistakin päivän kysymyksistä. Helmikuulla esim. huhuiltiin, että\nkandidaattien anomukseen saada viettää promotsionijuhla oli kieltävä\nvastaus odotettavissa ja että syynä siihen oli se tyytymättömyys,\njonka ylhäisissä piireissä oli herättänyt ylioppilas E. O. Stenbergin\nsepittämä taikka hänen -- niinkuin hän rehtorille selitti -- \"kansan\nhuulilta muistoonpanemansa\" Adlerberginlaulu, joka alkoi:\n\n    En skål för vår generalguvernör,\n    Som spiran öfver Finland för,\n    Han är en man med must och märg\n        Vår Adlerberg.\n\nMutta pian huhu hälveni, sillä kun A. E. Arppe ja W. Lagus saman\nkuun viime päivänä palasivat eräästä keisarillisesta riemujuhlasta\nPietarista, he tiesivät kertoa, että hallitsijan tunteet suomalaisia\nkohtaan olivat suosiollisia ja että promotsionilupa oli tulossa.\nAikanaan se tulikin, ja sitte ryhdyttiin tavallisiin valmistuksiin.\nTärkeimpiä valmistuspuuhia on, niinkuin tiedetään, yleisen\nseppeleensitojattaren vaali. Vaali tapahtui 12 p. toukokuuta,\nja valituksi tuli neiti Minette Munck, yliopiston entisen\nsijaiskanslerin, arvossa ja kunniassa pidetyn vapaaherra Reinhold\nMunck vainajan vanhempi tytär.\n\nVaali koski läheltä \"Takaniittejä\" eli \"teatteriseurueen\" jäseniä\nja herätti heissä erinomaista mielenkiintoa promotsioniin, sillä\nneidit Munck kuuluivat heidän piiriinsä, ja kun toinen heistä tuli\nseppeleensitojattareksi, oli kuin säde siitä loistosta, joka ympäröi\ntätä juhlan merkkihenkilöä, olisi kohdannut meitäkin. Jo seuraavana\npäivänä me jälleen olimme yhdessä Kaisaniemen \"merisalongissa\"\nviettämässä pitoja Bergbom-sisarusten ja taiteilijapari Raan\nkunniaksi. Siellä me parhaimman mukaan onnittelimme neiti Minette\nMunckia -- muut yksinkertaisesti ja suoraan, Kaarlo Bergbom\ntavaten hienoimman ja henkevimmän muodon kun hän lausui: \"Minä\nonnittelen -- maistereita!\" -- Hupaisen illanvieton keskellä tapahtui\nsitte se seikka, jonka tähden olen kaiken tämän kertonut. Yht'äkkiä\nnäet Nervander kehottaa meitä nuoria miehiä kerääntymään neiti\nMunckin ympärille, ja siinä hän, muiden edeltäpäin mitään tietämättä,\nasettaa neidelle vastattavaksi kysymyksen ja pyynnön, haluaako hän\nkoko iloisen kevätkauden päätökseksi ja muistoksi suoda yhdelle\nmeistä kunnian promotsionitanssiaisissa tanssia hänen kanssaan\nkolmannen franseesin sekä suvaita, että me arvalla ratkaisemme, kelle\ntämä kunnia on tuleva. Vastaus oli myöntävä, ja pisin tikku sattui --\nminun osakseni!\n\nTotuuden mukaan on tunnustettava, että miten olinkaan iloinen\narvan suomasta onnesta, oli minusta niinkuin muistakin Nervanderin\npäähänpisto ei ainoastaan yllättävä, vaan -- kun asiaa lähemmin\nmietimme -- arveluttavakin. Oli näet sangen mahdollista,\nettä maisterit eivät mielellään näkisi, että vieras, niin\nsanoakseni, tunkeusi heidän alueelleen. Olivathan he valinneet\nseppeleensitojattaren juhlansa kunniaksi ja samalla he myöskin\nolivat ottaneet asiakseen katsoa ettei häneltä puuttunut kavaljeeria\ntanssiaisissa. Mutta miten tämän olikaan, oli asia kerran kaikkiaan\nratkaistu eikä enää muutettavissa.\n\nPromotsioniin oli vielä kolmatta viikkoa, ja sillä aikaa sattui\ntoukokuun 6:ntena neiti Munckin nimipäivä. Edellisenä iltapäivänä\nlähdin erään pohjalaisen toverin, Kaarlo Kaslinin, kanssa Porvooseen\nviemään Runebergille yhden kappaleen hänelle omistettua uutta\nJoukahaisvihkoa, ja me palasimme matkalta vasta seuraavana päivänä.\nMutta vaikka en itse ollut Helsingissä, en voinut antaa päivän\nmennä ohitse esittämättä kunnioitustani neiti Munckille nimipäivän\njohdosta. Koska sitäpaitsi asia tavallaan oli yhteinen niiden\nystävien kanssa, joiden edustajaksi arpa oli minut määrännyt, oli\nyhdessä mietittykin miten oli meneteltävä. Tulos oli se, että\nsepitin runon (myöhemmin painettu Joukahaisessa VII, nimellä \"Till\nen ung flicka\"), jonka, ruusukimpun ohella, neiti Augusta Bergbom\nhyväntahtoisesti vei perille.\n\nToukokuun 31 p. oli promotsioni ja illalla tanssiaiset Uuden\nteatterin salongissa (ylioppilastalo ei ollut vielä valmis).\nKun kolmas franseesi oli alkamaisillaan, minä sydän kourassa,\nniinkuin sanotaan, lähestyin tanssiaisten kuningatarta --\nseppeleensitojatarta. En ole, totta puhuen, koskaan käynyt\ntanssikoulua ja epäilen sentähden kuinka olisin pulmasta selviytynyt,\njos tanssi olisi ollut suoritettava jonkunlaisena pas de deux'nä\nyleisön edessä. Mutta onneksi oli tungos näyttämöllä, jossa\ntanssittiin, valtava, ja kun daamini oli herttaisen rakastettava\nja juhlatunnelma ylimmillään, me, musiikin heleästi soidessa,\npujottautuen iloisen yleisön kesken, jossa jokaisella oli oma\ntehtävänsä, suoritimme \"tuurin\" toisensa perästä, ja ennen kuin\narvasinkaan oli \"Takaniittien franseesi\" lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta myöhemmin oli jälleen promotsionijuhla vietettävä.\nOlin jo kaksi vuotta ennen tullut kandidaatiksi, mutta muistan\nkauan epäilleeni ottaisinko siihen osaa vai enkö. Huhtikuun 2 p:nä\noli asuintoverini ja ystäväni, ylempänä mainittu Kaarlo Kaslin,\ntavattoman pulska ja kelpo nuori mies, 10 päivää sairastettuaan\nkuollut keuhkotulehdukseen, ja kolme viikkoa myöhemmin toinen hyvä\nystävä, K. A. Castrén, pitkällisen hivuttavan taudin uhrina iäksi\nummistanut silmänsä. Järkyttävät kuolemantapaukset eivät kehottaneet\nyhtymään iloiseen juhlaan, jossa jälkimäinen olisi ollut yksi\nkaikkein ansiokkaimpia, ja toiselta puolen kustannuksetkin panivat\nmiettimään asiaa. Olen muutoin huomannut, että monen kandidaatin\nsuhde tulossa oleviin maisterinvihkiäisiin on samoin epäröivä. Vasta\nkun juhlapäivä on aivan lähellä, päätetään siihen yhtyä. Juhla\nvalmistuksilleen vetää puoleensa kandidaatteja niinkuin pyöriäinen\nirtonaisia lehtiä, ja kun ollaan jouduttu keskelle humua, ihmetellään\nettä ollenkaan on epäilty. Ja kumminkin menot ovat useimmille\ntuntuvan raskaat, varsinkin lukukauden lopulla. Olen merkinnyt\nniiden 1873 nousseen 368:75 markkaan, joista noin puolet käytettiin\nsemmoisiin tarpeisiin (uusiin vaatteisiin 146 ja maisterisormukseen\n39 mk.), joilla, oli enemmän kuin hetken merkitys.\n\nPääasiassa tämä promotsioni oli muitten kaltainen. Silloinkin oli\nyleisen seppeleensitojattaren - neiti Göthilda Granfeltin -- vaali\npäivän tärkeitä tapahtumia, silloinkin olivat seppeleensitojaiset\nhänen kodissaan (dogmatiikan professorin A. F. Granfeltin luona)\nmonelle kandidaatille mitä sydäntä liikuttavin iltakausi, jota\npaitsi itse vihkiäiset, L. L. Lindelöf promoottorina, ja tanssiaiset\nylioppilastalolla olivat juhlalliset ja loistavat. Mutta juuri sen\nvuoksi en ota niitä seikkaperäisemmin kuvatakseni. Sitä vastoin\ntahdon kääntää huomion erääseen juhlapäivällisissä sattuneeseen\n\"skandaaliin\", josta aikoinaan paljon puhuttiin ja josta, sangen\nomituisella tavalla, minä yksin tulin yleisön edessä syntipukkina\nvastaamaan. Ohimennen sanoen on tapaus muuten hyvä esimerkki siitä\nkuinka puoluehenki, kiihkoinen toisella kuin toisellakin puolen,\non omansa puhaltamaan suureksi tuleksi kipinän, joka varovaisesti\npideltynä olisi huomaamatta sammunut.\n\nRiemumaistereita ei ollut saapuville tullut muita kuin kirjailijana\nja taiteenystävänä tunnettu N. H. Pinello Turusta, mutta niitä oli\nmyöskin Ruotsin valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, ja juuri hänen\nnimensä aiheutti sen jupakan, josta tässä on kerrottava. Alku oli\nsemmoinen että eräässä valmistavassa kokouksessa ehdotettiin, että\nNordströmille lähetettäisiin erityinen kutsumus- ja kehotuskirje\nsaapua juhlaan. Tätä ehdotusta suomenmieliset vastustivat. Heidän\nmielestään olivat kutsumuskirjeet riemumaistereille laadittavat\nsamaan muotoon. Nordström oli kyllä, he myönsivät, toisia nerokkaampi\nja mainiompi mies, mutta maasta muuttaneena ei häntä sopinut asettaa\nniiden edelle, jotka olivat uhranneet koko elämänsä oman kansansa\nhyväksi. Vaikka suomenmielisillä ei ollut varmaa enemmistöä, pääsi\ntämä käsitys kuitenkin voitolle, ja, mikäli tiedän, toimitettiin\nkaikille samanlaiset kutsumuskirjeet.\n\nTotta puhuen ei meillä nuorilla kandidaateilla, olimmepa suomen- tai\nruotsinmielisiä, voinut olla seikkaperäisempää tuntemusta\nNordströmin persoonallisuudesta ja merkityksestä, sillä onhan aina\nniin, että nuori polvi on huonoimmin perehtynyt niiden vuosikymmenien\nhistoriaan, jotka ovat lähinnä sen omaa aikaa. Kumminkin me\nsuomenmieliset tiesimme, että hän oli muuttanut pois Suomesta\nsyistä, joiden pätevyydestä oli ollut eri mieliä, että hän oli ollut\nkiivaassa polemiikissa J. V. Snellmanin kanssa ja että hän oli\nkaikkea muuta kuin suomalaisuuden suosija. Sentähden ei meissä ollut\nminkäänlaista halua osottaa hänelle erityistä kunnioitusta, joskaan\nemme toiselta puolen mitenkään tahtoneet loukata häntä. Jos asia\nolisi päättynyt siihen mitä on mainittu, olisi arvatakseni kaikki\nollut hyvin, kipinä olisi sammunut. Mutta toisin kävi.\n\nJuhlapäivällisissä Kaivohuoneella näet, kun pöydästä oli noustu ja\npuheita kuunneltiin ja seurustelua jatkettiin mitä iloisimman ja\nsovinnollisimman mielialan vallitessa, toimikunnan jäsen vapaaherra\nM. W. af Schultén -- yksistäänkö noudattaen omaa päähänpistoaan\nvai puoluetoveriensakin tieten, sitä en voi sanoa -- esiintyi ja\nehdotti lyhyessä puheessa, että erityinen tervehdyssähkösanoma oli\nlähetettävä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille. Ehdotus oli\nkerrassaan ulkopuolella ohjelmaa ja sentähden täysi yllätys ainakin\nsuomenmielisille, jotka pitivät Nordström-kysymyksen ratkaistuna.\nSe tuntui heistä tahalliselta yritykseltä tyhjäksi tehdä edellä\nmainittu sopimus, ja eri tahoilta siihen kohta vastattiinkin\nei-huudoilla. Tämäkin häiriö olisi kai vielä voinut tukehtua\nvälitysehdotukseen, että tervehdys lähetettäisiin kaikille poissa\noleville riemumaistereille, mutta yllätys vaihtui suuttumukseksi,\nkun Rafael Hertzberg nousi lavalle ja huusi: \"Ne, jotka uskaltavat\nhuutaa ei, nouskoot tänne!\" Se oli kaikkien ymmärrettävä, julkinen\nsolvaus toismielisiä kohtaan ja samassa hetkessä seisoi joukko heitä\nlavalla. Siihen julkinen mielenosotus ja keskustelu sentään päättyi;\nainoastaan yksityisesti asiasta väiteltiin ja etenkin Hertzberg sai\nkuulla kunniansa. Sähkösanoma Nordströmille lähetettiin yksityisten\nallekirjoittamana, ja sanottiin siihen yhtyneen noin puolet taikka\nvähän päälle kaikkiaan 122:sta maisterista. Promotsionijuhlan iloista\ntunnelmaa ikävä välikohtaus ei huomattavasti häirinnyt. Päivällisistä\nmentiin tanssiaisiin ja varmana pidän, että siellä ei enää tapahtumaa\npaljonkaan muistettu, sillä olivathan senlaatuiset kahakat\nerimielisten välillä niinä aikoina jokapäiväisiä. Mutta tietenkään\nasia ei saanut jäädä sille kannalle.\n\nSeuraavana päivänä oli Helsingfors Dagbladissa luettavana kertomus\nmaisterinvihkiäisistä ja siinä sanottiin päivällisistä puhuessa:\n\"Valtioarkistonhoitajalle Nordströmille, valitettavasti poissa\nolevalle, mainehikkaalle riemumaisterille, nuoret lähettivät\ntervehdyssähkösanoman.\" Luin ensin yksikseni nuo sanat, ja vaikka\nkohta huomasin niiden tarkotuksellisesti salaavan, että sähkösanoma\nei ollut kaikkien puolesta lähetetty, en siitä paljon välittänyt.\nOlin jo, puolitoista vuotta oltuani mukana Morgonbladetin\ntoimituksessa, tottunut alituisen vastustajan tapoihin, kun näet\nkyseessä oli oikeuden suominen kansallismielisten mielipiteille. Sitä\npaitsi en suinkaan ollut itse riita-asiassa alotteentekijä taikka\njohtaja; päinvastoin olin ollut sangen tyyni, siksi kun Hertzbergin\nmenettely oli hetkeksi saanut mieleni kuohuksiin. Mutta kohta\njälkeen tapasin tovereita esplanaadissa, mihin sittemmin Runebergin\nkuvapatsas pystytettiin, ja heihin oli H. D:n kertomus aivan toisin\nkoskenut. Heidän mielestään oli mahdoton jättää asiaa sikseen. Lehti\noli muka tahallisesti väärentänyt totuuden ja oli ehdottomasti\nvelvollinen oikaisemaan tiedonantonsa. Kysymys oli vain, kutka olivat\nsopivimmat esittämään vaatimuksen toimitukselle. Vihdoin valittiin\nJ. E Snellman ja minut lähettiläiksi, vaikka minä puolestani epäilin\ntehtävän välttämättömyyttä. Kumminkin minä myönnyin, ja me menimme\nH. D:n toimituspaikkaan, ajatellen ettei meitä siellä sentään\nsyötäne. Eikä meitä syötykään, sillä me tapasimme ystävällisen A.\nH. Chydeniuksen; mutta kovin pahalle tuulelle hän tuli, kun kuuli\nasiamme. -- \"Te olette käyttäytyneet niin\" -- hän huudahti katkaisten\nlauseensa, niin ettemme saaneet tietää vaan ainoastaan aavistaa:\nmiten, hänen mielestään. Sitte hän mietti ja päätti lopulta,\nettä lehti ei rupea mitään oikaisemaan. -- \"No otatteko meidän\nkirjoittamamme oikaisun lehteenne?\" -- \"Saadaan nähdä\", oli vastaus.\nSiinä sitä nyt oltiin! Me menimme tiehemme eikä muu auttanut kuin\nkirjoittaa seuraavat rivit:\n\n    \"Helsingfors Dagbladin Toimitukselle.\n\n    Dagbladin tiedon johdosta, että nuorten maisterien päivällisistä\n    valtioarkistonhoitajalle Nordströmille lähetettiin sähkösanoma,\n    pyytävät allekirjoittaneet sijaa seuraavalle oikaisulle:\n\n    Kokoontuneiden maisterien nimessä ei mitään sähkösanomaa\n    lähetetty. Sen, joka lähetettiin, oli noin toinen puoli\n    maistereita allekirjoittanut.\n\n    Äsken vihittyjä maistereita.\"\n\nKun me tämä kirjoitus kourassa palasimme H. D:n toimituspaikkaan ja\nsitä siellä oli tutkittu, saimme kuulla, että se otetaan vain sillä\nehdolla, että joku tai jotkut panevat nimensä alle. Me poistuimme\njälleen, sillä emme voineet neuvotella keskellä lehden toimitusta.\nAllekirjoittamisen vaatimus oli meistä kohtuuton, sillä tunsihan\ntoimitus nimemme. Emme voineet sitä muuten käsittää kuin aikomuksena\nsaada meidät peräytymään, taikka toisin sanoin, että siinä samoinkuin\nHertzbergin huudossa ilmeni olettamus, ettemme uskaltaisi avonaisesti\nvastata mielipiteistämme. Oli siis mahdoton luopua asiasta, mutta\n_kuka_ oli esiintyvä julkisuudessa? Tietysti me molemmat, jotka\nolimme käyneet toimituspaikassa.\n\nAivan niin, mutta Snellman kieltäytyi -- isänsä tähden. J. V.\nSnellmanille, joka aikoinaan oli ollut riidassa Nordströmin kanssa,\nolisi ollut ikävää poikansa kautta tulla juttuun sekotetuksi,\njoten helposti olisi voitu väittää hänen piilevän kaiken takana\n-- vähemmästäkin näennäisestä aiheesta on meillä kunnialle käypiä\nsyytöksiä tehty. Vaikea oli tähän mitään pätevää muistuttaa, ja\nseuraus oli että allekirjoittaminen tuli _minun_ osakseni! No niin,\njoka leikkiin menee, leikin kärsiköön: minä siis panin kuin paninkin\nnimeni oikaisun alle.\n\nOlin jo ennättänyt senkin oppia, että kansallisissa riidoissamme\nerityisellä halulla hyökätään yksityisten henkilöitten kimppuun,\nja sentähden selvästi aavistin, että rohkeuttani seuraisi ankara\nrangaistus. Odotin sentähden uteliaasti oikaisuni ilmestymistä H.\nD:ssa, ja kesäkuun 3 p:nä se siinä olikin, mutta varustettuna --\npalstanpituisella lisäyksellä! Järein tykistö oli ajettu esiin,\nja etten tullut kokonaan murskatuksi johtui vain siitä että\noli tähdätty liian korkealle. Tapahtuma todisti muka, että oli\nolemassa joukkio, jolle suurimmat tieteelliset ansiot ja perityn\nyhteiskuntajärjestyksen vahvistaminen Nordströmin persoonassa\neivät merkinneet mitään, jolta kieliriita oli vienyt järjen ja\nsäädyllisyyden j.n.e., en muista sanoja, enkä huoli ryhtyä tarkempaan\nselostukseen. Mikä tässä on erittäin mainittava on se, että minut\nesitettiin koko häiriön päämieheksi ja että minulla oli ollut\nkorkeintaan neljä tai viisi rikostoveria! -- Luonteeni mukaan\nkirjoitin vallan tyynen vastauksen, jonka pääsisällys oli se, että\ntarkotuksemme ei ollut vähintäkään tinkiä Nordströmin ansioista,\nvaan olimme ainoastaan tahtoneet muille riemumaistereille, jotka\nvähemmällä kyvyllä olivat palvelleet kansaansa, osottaa samanlaista\nkunnioitusta kuin maasta muuttaneelle, ja että hälinä olisi vältetty,\njos ehdotus, josta varsin hyvin tiettiin että se herättäisi eri\nmieliä, olisi esitetty valmistavassa kokouksessa, missä juhlaohjelma\nyksityiskohtineen määrättiin -- jos se näet siinä olisi saanut\nenemmistön kannatuksen, olisi kaikki mennyt sovinnossa. --\n\nSyksyllä C. G. von Essen, joka kesällä oli käynyt Tukholmassa ja\ntavannut Nordströmin, kertoi minulle, että hän oli kovin kiukkuisesti\npuhunut Suomesta, Snellmanista y.m. sekä ohimennen myöskin\ntiedustellut minun vähäpätöisyyttäni, mikä mahdoin miehiäni olla.\n\nNiinkuin näkyy ei kuvaamani muisto 1873 v:n promotsionista ole yhtä\nmieluinen kuin edellinen. Mutta ei se ole minulle koskaan ollut\nkatkerakaan. En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen, tuntenut mitään\nkaunaa Nordströmia kohtaan, jota en ole eläissäni nähnytkään.\nSitä paitsi jouduin niin viattomasti, niin sanoakseni, pelkästä\nsattumuksesta H. D:n hyökkäyksen esineeksi, että omatuntoni rauha\nsai minut täydellä mielenmaltilla kestämään senkin. Kun siis joskus\njoku nuori kandidaatti on minulta kysynyt, onko syytä ottaa osaa\nmaisterinvihkiäisiin, olen aina, muistaen omaa promotsioniani,\nkehottanut häntä siihen -- kun on nuori, ei ole iloisempaa juhlaa\najateltavissa.\n\n\n\n\nSanomalehdistön 100-vuotisjuhIa 1871.\n\n\nOlen usein kuullut nuorempien jonkunlaisella kateudella puhuvan\nmeidän iäkkäämpien onnesta, jotka olemme eläneet kansallisen\nherätyksen suurmiesten, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin, aikana,\njotka olemme silmästä silmään nähneet heitä, kuulleet heidän äänensä\nja kenties itse puhutelleetkin heitä. Omasta puolestani en sitä\noudoksu. Kalliimpia muistoja ylioppilasajoiltani ovat nimittäin juuri\nne, jotka liittyvät noihin mainittuihin miehiin taikka enimmäkseen\nvain Snellmaniin, sillä hän yksin asui silloin Helsingissä ja oli\nuseammin nähtävänä.\n\nRunebergin olen nähnyt ainoastaan yhden ainoan kerran, ehtoolla\n25 p. toukokuuta 1869, kun jo lähes 40 vuotta sitten poismennyt\ntoveri ja ystävä Kaarlo Kaslin ja minä, osakunnan lähettiläinä,\nkävimme Porvoossa viemässä hänelle yhden kappaleen Joukahaisen\nkuudetta vihkoa, jonka pohjalaiset olivat omistaneet \"mainiolle\nmaanmiehellensä\". En eläissäni unohda sitä vaikutusta, minkä meihin\nteki runoilijan näkö, kun astuimme hänen vuoteensa eteen, jolla hänen\ntaudin kukistamanakin mahtava haamunsa lepäsi. Ennen kaikkea jäivät\nmieleen sängyn päädyn varjostama, voimakkaasti kaareutuva otsa,\nrinnalle valuva valkea parta ja tummat silmät, joista ystävällinen\nkatse kohtasi meitä, kun runoilija ojentaen meille vasemman kätensä\ntervehti kahta tuntematonta nuorukaista muinoisilta kotiseuduiltaan.\nSyvä liikutus teki minulle vaikeaksi saada lausutuksi ne harvat\nsanat, joilla ilmaisin käyntimme tarkotuksen. Runeberg otti kirjan\nvastaan, lehteili sitä ikäänkuin hyväillen, kuitenkaan katsomatta\nsiihen, ja lausui huomattavan vaivaloisesti: \"Sanokaa heille, että\nminä kiitän heitä!\" Kun meille edeltäkäsin oli ilmotettu, että sairas\nsinä päivänä oli tavallista heikompi, emme asiamme toimitettua\nvoineet muuta kuin kohta poistua. -- Lönnrot asui elämänsä viimeisinä\nvuosikymmeninä Sammatissa, mutta kävi silloin tällöin asioillaan\nHelsingissä, joten hän ei ollut semmoinen rarissima avis kuin\nRuneberg. Hänestä olisikin sen vuoksi enemmän kerrottavaa -- esim.\nhänen käynneistään Porthanin juhlissa, joihin hän aina kutsuttiin,\njos hän sattui olemaan Helsingissä -- mutta tällä kertaa on\nSnellmanista puhuminen.\n\nSnellmania ajatellessa muistuu mieleeni monta tilaisuutta, missä\nhän oli nuorison kunnioituksen esineenä. Vilhelminpäivinä, kun\nylioppilaat kävivät häntä laululla tervehtimässä, hän aina osasi\ninnostuttaa meitä sanoilla, joiden vakava, isänmaallinen sisällys\nnähdään niistä enemmän tai vähemmän täydellisistä selosteluista,\njotka on painettu hänen koottuihin teoksiinsa, mutta joiden\nvaikutusta lukijan ei ole yhtä helppo arvostella. Silloin hän\ntavallisesti myöskin kutsutti ylioppilasten joukossa näkyvät\nvanhemmat ystävänsä ja joitakuita nuorempiakin tuttavia sisään\nkestitäkseen heitä kahvilla, ja silloin hän, aina hyvällä tuulella\nollen, saattoi tunnin pari pakinoida vieraittensa kanssa, milloin\nkertoen entisistä ajoista ja oloista, milloin saaden aikaan pienen\nväittelyn jostakin päivän kysymyksestä. Omituisen jäykällä tavallaan\nhän silloin usein nolasi nuoren vastaväittelijän, niin että tämä\nehdottomasti vaikeni, silti hetkeäkään paheksumatta vanhusta. --\nSiten syntyi kerran puhe Venäjän oloista ja tulevaisuudesta. Muistan\nettä puoleksi kysyvässä muodossa arvelin, eiköhän Venäjälläkin kerran\nyksinvaltius saattaisi tulla rajoitetuksi kansanedustuksen kautta.\nKuullessaan sanojani Snellman katsoi minuun pitkästi ja lausui\nsitten: \"Kuinka, kuinka voit olla niin lapsellinen että puhutkaan\nsemmoista? Kansanedustus Venäjällä, jossa on kymmenittäin toisilleen\nvieraita kansallisuuksia!\" -- Ei siinä muu auttanut kuin pitää suunsa\nkiinni, mutta ei noissa sanoissa, _hänen_ lausuminaan, tuntunut\nmitään loukkaavaa.[5] -- Edelleen palaa muistooni moni Porthanin\njuhla, jossa Snellman herätti tuon oikean isänmaallisen tunnelman,\njota ilman juhla ei juhlalta tuntunut. Mutta niiden edelle asetan\nkuitenkin sen kansalaisjuhlan, josta aion tässä kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkotan suomalaisen sanomalehdistön satavuotisjuhlaa 1871.\n\nAikansa suurin \"efemeriidein\" tietäjä ja muistiinsaattaja B. O.\nSchauman julkilausui ensin ajatuksen, että sanomalehdistömme\nriemujuhla oli vietettävä. Helsingfors Dagblad otti suurella innolla\najatuksen omakseen ja kehotti kaikkia, huolimatta puoluesuhteista,\nyhdessä viettämään merkkipäivää, tammikuun viidettätoista.\nSuomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehtimiehet pitivätkin valmistavia\nkokouksia, joissa kilpailtiin keskinäisessä kohteliaisuudessa,\nja yhteinen juhla päätettiin viettää. Sunnuntaina 15 p:nä oli\ntoimeenpantava kirjallinen iltama ja maanantaina 16 p:nä päivälliset\nseurahuoneella, joihin muillekin kansalaisille oli oleva pääsy vapaa.\nOhjelmat kumpaakin tilaisuutta varten laadittiin niin, että kielet\nesiintyivät yhdenarvoisina. Täysi sovinnollisuus näytti siis päässeen\nvallalle, mutta silloin vasta alkoivatkin rettelöt. Kun näet ensiksi\nvirallisten sanomain toimittajat osanottajina merkitsivät nimensä\npäivällislistaan, uusmaalaiset vaativat, että niiltä oli pääsy\nkiellettävä taikka -- Vikingenin, Folkvännenin ja Kurren toimittajat\njäisivät juhlaan tulematta. Kaikki muut -- niiden muassa H. D:kin --\nolivat sitä mieltä, että mainituilla henkilöillä oli ollut oikeus\nkirjoittaa nimensä julkisesti esille pantuun listaan ja ettei\nsiis sopisi kieltää heitä tulemasta. Tämän kuultuaan uusmaalaiset\nerosivat. Mutta ei aikaakaan niin ilmestyi painoylihallituksen\njäsenen P. T. Stolpen nimi listalle. Kirjailijat kokoontuivat\njälleen -- sunnuntai-iltana -- ja päättivät yksimielisesti, että\nStolpe oli estettävä tulemasta päivällisille. Mutta sen lisäksi\nilmottivat H. D:n toimittajat nyt muuttaneensa mieltä virallisen\nlehden toimittajiin nähden: näiltäkin oli muka välttämättömästi\npääsy kiellettävä. Toiset (ei ainoastaan suomenmieliset) arvelivat\nkyllä hekin, että tarkotetut herrat oikeastaan olivat sopimattomia\njuhlavieraita, mutta eivät he kuitenkaan luopuneet entisestä\nkannastaan, että pääsy oli oleva heille vapaa, jolleivät itse\nkäsittäisi erikoisasemaansa. Saadakseen heitä ymmärtämään tämän\nsovittiin, että juuri heidän kauttansa kielto oli toimitettava\nStolpelle -- menettely, joka todellisuudessa ei johtanut toivottuun\ntulokseen. Stolpe ei ollut päivällisillä, mutta kyllä kaksi\nvirallisen lehden toimittajaa. Seuraus näistä rettelöistä oli se,\nettä H. D. liittyi Vikingeniin y.m. ja että jotkut heidän lähimmät\nystävänsä pyyhkivät nimensä listalta.\n\nIltaman ohjelma alkoi Maamme-laululla, sitte tuli ruotsalainen\nesitelmä (S. G. Elmgren), suomalainen juhlalaulu, joka laulettiin\nsävelellä \"Das ist der Tag des Herrn\", suomalainen esitelmä (Julius\nKrohn) ja \"Musta kaarti\", Z. Topeliuksen kirjoittama kirjaltajain\nlaulu. Krohnin vapaasti lausuttu, kaunis esitelmä oli kieltämättä\niltaman loistokohta.\n\nPäivälliset maanantaina alkoivat klo 3. Suomenmieliset olivat\nsaapuneet lukuisasti, mutta oli paljon muitakin, joita ei ennen\neikä myöhemmin ole niihin luettu. Hallituksen jäsentä ei ollut\nainoatakaan: Snellman oli näet jo edellisenä vuonna eronnut\nsenaatista. Naisia oli pienoinen ryhmä: neidet Adelaide Ehrnrooth,\nEmilie Bergbom, Ida Basilier y.m. Ruokaohjelman, Potage de Jerusalem\nj.n.e., jätän sikseen rientääkseni juhlan päänumeroon, joka oli\nSnellmanin puhe.\n\nPerinnäiseen tapaan, paistin jälkeen, Snellman astui puhujalavalle\nja puhui kolme neljännestä tuntia, luultavasti tietämättä että kolme\npikakirjoittajaa pani hänen sanansa paperille. Puhe onkin nykyään\npainettuna kootuissa teoksissa, joten lähempi selonteko on tarpeeton.\nMainitsen vain että hän loi katsauksen sanomalehdistömme kehitykseen\nPorthanin ajoista huomauttaen siinä ilmenevän, kansallemme soveliaan\nmenettelytavan olla tekemättä liian jyrkkiä uudistusvaatimuksia,\njotka olivat omansa saamaan vaaranalaiseksi sen mitä ennen oli\nsaavutettu. Edelleen hän puhui sanan vapaudesta mainiten, että\nsen merkitys ja arvo meillä jo ymmärrettiin laajemmissa piireissä\nkuin aavistettiinkaan, ja lausui julki toivomuksen että vapaa,\nlainrajottama sana ennen pitkää olisi tuleva julkisestikin\ntunnustetuksi maassamme. -- Tästä viittauksesta sisällykseen ja itse\npuheestakin, kun sen lukee kokonaisuudessaan, voidaan epäilemättä\nsanoa, että se ei juuri sisällä mitään hämmästyttävää uutta sekä että\nse ylipäätään on hyvin hillitty ja tyyni sävyltään. Mutta, niinkuin\njo ylempänä mainitsin, _lukijan_ ei ole helppo arvostella miten joku\nSnellmanin puhe todellisuudessa vaikutti kuulijoihin.\n\nKoetan sentähden sanoihin pukea sen, joka ei näy painetussa\npuheessa, mutta joka sittenkin antoi sanoille niiden tenhovoiman.\n-- Tuossa hän siis seisoo edessämme vanha, kuuluisa mies. Hänen\nsuuruutensa on hengen suuruutta, sillä ruumiiltaan hän on tuskin\nkeskikokoa ja laihanlainen, liikunnoiltaan särmikäs, huomiotamme\nkiinnittävät ainoastaan kasvot, joissa, kuinka etäällä ne ovatkin\nkaikesta mitä tavallisesti sanotaan kauniiksi, otsa ja joka piirre\nilmaisee taistelussa ja kärsimyksessä karaistua tahdonvoimaa ja\nsitä sielukkaisuutta, jolla ajattelu leimaa sen, joka sille uhraa\nelämänsä. Hän alkaa puhua. Sanat putoilevat harvaan, hän melkein\nänkyttää, niin vaivaloisesti hän alkaa. Mutta silti lause muodostuu\neheäksi, pyöreäksi, korjausta kaipaamattomaksi. Niin ensiksi, sitte\nhän alkaa lämmetä, on kuin kielenkanta sulaisi, ja sanat alkavat\nseurata toisiaan taajassa jonossa. Kuulijat näkevät ja tuntevat\nkuinka mielenliikutus enenee tuossa näöltään niin karkeassa,\nkovaluontoisessa miehessä, liikutus tarttuu vastustamattomasti\nheihinkin, ja sydän sykähtää ja silmät kostuu. Sanat ja lauseet\novat yksinkertaisia, koruttomia, mutta samalla niin täsmällisiä,\nniin tunteen lämmittämiä, että ei yksikään mene hukkaan, vaan sitoo\nkuulijan järjen ja sydämen. Kun sitte puhujan liikutus yhä nousee,\nja hän verrattomalla voimalla puristaa ajatus juoksunsa muutamiin\nperuuttamattomiin päätelmiin, silloin harva pysyy kylmänä sille\ninnostukselle, joka kuulijakunnassa on syttynyt.\n\nTähän tapaan Snellman puhui tälläkin kertaa ja siitä saakka vallitsi\nmieltä ylentävä, isänmaallinen tunnelma juhlassa. Sanomalehdistön\nmalja juotiin sampanjassa. -- Sittemmin piti Yrjö Koskinen\nsuomenkielisen puheen myöskin päivän merkityksestä, J. W. Calamnius\nesitti, niinikään suomeksi, maljan kirjapainojen työväestölle, ja\nOtto Donner puhui ruotsiksi naisten kunniaksi. Sen jälkeen luettiin\njulki kaksi ruotsalaista (Porista ja Vaasasta) sekä kaksi suomalaista\n(molemmat Pietarista) sähkösanomaa. Tämän johdosta joku leikillä\nkysyi Z. Topeliukselta, eikö hänellä ollut mitään sähkösanomaa.\nTopelius astui kohta esiin ja lausui: \"Minulta on pyydetty\nsähkösanomaa ja minä etsin semmoista mielestäni. Olen vain kahdella\npäällä, minulle kun ilmestyy kaksi yhdellä kertaa. Toinen tulee\nkaukaisesta muinaisuudesta, sadan vuoden takaa, ja toinen etäisestä\ntulevaisuudesta, niinikään sadan vuoden päästä. Ne kohtaavat toisensa\ntällä hetkellä: Eläköön isänmaallinen sana, eläköön se voima, jonka\nväkevyys on mahtavan suurvallan perustus tässä elämässä, nimittäin\nvakaumuksen voima, se joka pelkäämättä vastustaa niitä myrskyjä,\njotka riehuu ukkosen ja salaman alhaisemmassa ilmapiirissä, mutta\njoita ylempänä on eräs korkeampi voima, jonka edessä ei enää ole\nkahta kieltä eikä kahta isänmaata, vaan ainoastaan yksi isänmaa,\njossa totuus ja oikeus vallitsee -- eläköön se!\"\n\nNyt oli virallinen ohjelma suoritettu, mutta mieliala oli liian\ninnostunut, että olisi voitu siihen tyytyä. Taas Snellman keksi\noikean keinon ylläpitää tunnelmaa. Hän oli kauan istunut ja puhunut\nIda Basilierin kanssa ja pyysi sitte häntä laulamaan. Piano\ntoimitettiin lavalle, ja Snellman itse talutti laulajattaren sinne\nja lausui esittäen hänet juhlavieraille: \"Kirjailijain juhlapäivälle\ntapahtuu se kunnia, että saamme kuulla kauniimpia säveliä mitä\nisänmaamme voi tarjota.\" Yleisö taputti käsiään, ja punastuen\nneiti kumarsi vuoroon saliin päin, vuoroon Snellmanille. Sitten\nhän lauloi Kaarlo Bergbomin säestäessä: \"Minun kultani kaunis on\",\n\"Voi, voi, voi kun kullallein\", ja soman arian \"Jeannetten häistä\"\n(pieni laulukappale, joka vähän ennen oli annettu Suomalaisen seuran\nteatterinäytännöissä). Kiitollisuus- ja myötätuntoisuusosotukset\nolivat mitä runsaimmat. Joku hetki tämän jälkeen nousi talollissäädyn\npuhemies, Mäkipeska, joka myöskin oli juhlassa saapuvilla,\npuhujalavalle ja piti sujuvan puheen Ida Basilierille, kiittäen\n\"jaloa fröökynää\" siitä, että tämä oli suvainnut osottaa, kuinka\nsuloisesti suomenkieli soi sävelten kantamana hempeiltä huulilta. Ei\nvoinut hämmästymättä kuulla kuinka vanha talonpoikainen mies osasi\nlausua imartelevia kohteliaisuuksia, ja kun Snellman esitti hänet\nlaulajattarelle, oli tämä, vaikka puhui hyvin suomea, hämillään miten\nvastata niin oudolle ihailijalle. Myöhemmin Ida Basilier vielä astui\nlavalle laulamaan ja hänen aikomuksensa oli taas laulaa suomalaisia\nlauluja, mutta silloin Snellman lähestyi häntä ja kuiskasi hänelle,\nettä nyt oli ruotsalaisten laulujen vuoro! Snellman tahtoi jakaa\ntasan.\n\nKlo 7-8 katosivat naiset ja osa vanhempia herroja, Snellman niiden\njoukossa. Toiset jatkoivat juhlaa vanhassa \"35:ssä\". Täällä seurasi\npuhe puhetta. Z. Topelius esitti maljan Runebergille ja hänen\nMorgonbladilleen sekä toisen kirjankustantajille, kertoen, että\nRuneberg kerran, kun joku kustantaja oli häntä tylysti kohdellut,\noli lausunut: \"kirjankustantajat pitävät meitä kirjailijoita\nleipävartaina, joita pitkin he kapuavat ylös\" -- mutta, lisäsi\npuhuja, joskus on niinkin että päinvastoin kustantajat ovat meidän\nkirjailijain leipävartaita. G. W. Edlund, jolle malja omistettiin,\nhuusi: bravo! ja tilasi ihastuksissaan uuden \"boolin\". Kun sitte\nH. Borenius oli puhunut Saiman ja J. V. Snellmanin, E. A. Forssell\nLönnrotin ja A. I. Arwidssonin, ja W. Lagus Z. Topeliuksen kunniaksi,\npiti Alfred Kihlman puheen, joka pienenä lisänä sanomalehdistömme\nhistoriaan ansainnee tässä sijansa. Näöltään niin vakava, mutta\npohjaltaan humoristinen koulurehtori puhui surunvoittoisella äänellä\nseuraavaan tapaan:\n\n\"H. H. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi että häiritsen yleistä\niloa. Minulla on näetten vain surullista kerrottavana, mutta minun\n_täytyy_, minä en voi olla esiintuomatta mitä minulla on sanottavana.\nTänä iltana on paljon puhuttu sanomalehdistön kärsimyksistä ja niistä\nonnettomuuksista, jotka sensuuri aiheuttaa. Kuitenkin sanomalehdet\njatkavat tointansa ja toimittajat saavat siitä toimeentulonsa. Mutta\nmitä on sanominen niistä, jotka sensuurin kautta menettävät kaikki,\nniin ettei mitään jää jälelle! Huomaan että minua ei ymmärretä, minun\ntulee siis selittää asia. -- Minäkin olen kerran ollut sensorina,\nvaikken kauemmin kuin yhden viikon. Se oli 1854, kun länsivallat\nsotivat Venäjää vastaan. Oleskelin silloin Turussa, ja hyvä ystäväni,\ntuomiorovasti Renvall, oli kerran pakotettu tekemään matkan, jolla\nhän oli viipyvä viikon päivät. Hän pyysi minua sillä aikaa hoitamaan\nsensorin virkaa, ja minä myönsin aavistamatta mitä tällä lyhyellä\najalla tulisi tapahtumaan. -- Siihen aikaan Åbo Underrättelser\nilmestyi kaksi kertaa viikossa. Kun ensimäinen numero tuotiin minulle\ntarkastettavaksi, tapasin siinä uutisen, että julmat englantilaiset\nolivat kokonaan hävittäneet Tammisaaren suuren kaupungin.\nMinulla ei ollut mitään asiaa vastaan, ja numero sai kuin saikin\nhyväksymiseni. Mutta kun viikon toinen numero oli ilmestyvä, luin\nsiinä kirjoituksen, jossa ilmotettiin, että Tammisaaren hyvä kaupunki\nei ollutkaan hävitetty. Silloin oli tapana että sanomalehti ensin\nvietiin tarkastettavaksi kuvernöörille, joka ensiksi pyyhki mitä piti\nsopimattomana, ja sitte tuli sensorin vuoro pyyhkiä. Tällä kertaa\nkuvernööri oli katsonut sopivaksi pyyhkiä mainitun kirjoituksen,\njossa väitettiin Tammisaaren vielä olevan olemassa. Minä puolestani\nen voinut muuta kuin hyväksyä hänen toimenpiteensä, sillä tietysti\npiti kuvernöörin tietää kuinka asian laita oli. Siis Tammisaari on\nhävitetty! Pyytäisin sen tähden herroja tyhjentämään Tammisaaren\nmuiston malja. Älkäämme enää koskaan puhuko siitä kaupungista!\"\n\nNoin klo 10 hajosi seura, josta nähdään että tavat 1871 olivat toiset\nkuin nykyään.\n\nToisessa osassa seurahuonetta oli \"riippumaton\" (!) sanomalehdistö\nviettänyt juhlaa, mutta siitä en tiedä sen enempää. -- Siitä\njuhlasta, josta olen kertonut, sanoi joku, että se oli laatuaan\nensimäkien, varsinainen _suomalais-isänmaallinen_ juhla Helsingissä.\n\n\n\n\nSnellman-muistelmia.\n\n\nJ. V. Snellmanin koottuihin teoksiin on painettu kahdeksan\nVilhelminpäivä-puhetta, ensimäkien v:lta 1873, viimeinen v:lta\n1880. Sitä paitsi mainitaan, sanomalehtien mukaan, että ylioppilaat\nmyöskin 1863 ja 1872 kävivät häntä laululla tervehtimässä ja että\nhän silloinkin lausui heille ystävällisiä sanoja. Kuitenkaan eivät\nnämä laulutervehdykset Snellmanin luona olleet ainoat. Mikäli\nmuistan olivat ne 1860-luvulla säännölliset, ja v:sta 1868 asti\nolen merkinnyt olleeni vuosi vuodelta niissä mukanakin. Erittäin\nolen muistoon pannut, että Snellman Vilhelminpäivänä 1869 lausui\njulki lujan toivonsa Suomen valoisaan ja onnelliseen tulevaisuuteen.\n\"Tämän toivon\", hän sanoi, \"perustan siihen vertailuun, jonka olen\ntilaisuudessa tekemään yliopiston välillä semmoisena kuin se nyt\non ja semmoisena kuin se oli muutamia vuosikymmeniä sitten\". Ja\nvahvistaakseen lausettaan hän huomautti miten ylioppilaitten elämä\nennen aikaan antoi paljon enemmän syytä vakaviin muistutuksiin ja\nettä nykyään toisin kuin muinoin säädyllisempien elämäntapojen\nohella ilmaantuu melkoisessa määrässä vakavampaa harrastusta ja\nisänmaallista innostusta, joka nuorisossa on hedelmällisen elämäntyön\nedellytys. -- V:lta 1871 minulla on kirjaan pantuna koko puhe,\nsanasta sanaan, ja myöskin tarkat tiedot itse kunniatervehdyksen\nmenosta.\n\nYlioppilaita kaikista osakunnista paitsi uusmaalaisesta oli\nkokoontunut niin paljo, että ne täyttivät Snellmanin talon pihan.\nEnsin laulettiin Vaasan marssi. Laulun päättyessä Snellman astui\nulos portaille, ja oli hänellä samettipäähine harmaitten hapsien\npeitteenä, sillä ilma oli viileä ja maa oli valkoinen uudesta\nlumesta. Nuoret tervehtivät vanhusta huutaen: hurraa! ja eläköön!\nSitte viritettiin Savolaisen laulu, jonka jälkeen Snellman alkoi\npuhua, nyt niinkuin tavallisesti muulloinkin ottaen aihetta ajan\ntapahtumista -- tällä kertaa Saksan ja Ranskan sodasta ja sen\nseurauksista.\n\n\"Minä kiitän teitä, että olette tulleet tervehtimään minua. On aina\nmieluista nähdä ettei kokonaan ole nuorison unohtama. -- Tämä päivä\non tuonut pienen muiston talvesta (viittaus lumeen!), vaikka käsissä\non toiveiden aika, aika jolloin ajatellaan runsaita satoja. Minä\ntoivon, että aika on nuorissakin herättävä virkeitä voimia sekä\nhalua ei ainoastaan elämän nautintoon, vaan myöskin tekemään työtä\nsen vakavien päämäärien hyväksi. On toiveiden aika ei ainoastaan\nmeille, maallemme, vaan laajemmillekin piireille, koko maailmalle.\n-- Minä toivon, ettei yliopiston nuorisoon ole tunkenut se veltto\noppi ('den slappa lära'), jota päivälehdet saarnaavat, nimittäin että\nvaltiot ja historia ovat olemassa yksilöä varten taikka, niinkuin\nkoreammin sanotaan, sitä varten että yksilö saisi kehittää voimiaan\nja lahjojaan ja tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. -- Historia\nei sitä opeta. Valtio ja historia eivät ole olemassa yksilöä varten,\nvaan päinvastoin yksilö niitä varten. Kansakuntien elämä se on,\njolla on merkitystä ihmiskunnalle, ja niille tulee yksilön uhrata\nhenkensä ja omaisuutensa. Vastoin sitä oppia että kansakuntien on\nenentäminen varallisuuttaan, näemme toisen saavuttavan tunnustusta,\ntoisen, joka lausuu: 'me heitämme pois henkemme ja tavaramme, kun\nkysymys on korkeammasta'. Kansakunnat pelkäävät sotaa, ja todella\nonkin surullista kun henkiä, omaisuutta joukottain hävitetään;\nmutta sotien kautta kansakunnat voimistuvat korkeita harrastuksia\nvarten. Me opimme ajaltamme senkin, että anarkia tuottaa turmiota;\nvelvollisuus se on ja varsinkin velvollisuus korkeimmassa\npotenssissaan, velvollisuus valtiota ja isänmaata kohtaan, sekä sen\nankara täyttäminen, joka valtiolle mahtia antaa. -- Me huomaamme,\nettä kansakuntien elämisenoikeus saavuttaa yhä enemmän tunnustusta,\nja se on suuri lohdutus pienille kansakunnille -- nykyään on paljon\nhelpompi kuin ennen tehdä työtä niiden hyväksi. Toivokaamme että tämä\ntunnustus kasvamistaan kasvaa, joten sen kautta uskomme kansamme\ntulevaisuuteen vahvistuisi ja niinikään lisääntyisi kykymme tehdä\ntyötä sen hyväksi ja, jos niin vaaditaan, sille uhrata henkemme ja\nomaisuutemme. Hetki ei ole sopiva että minä enemmän syventyisin tähän\naineeseen. -- Minä kiitän teitä.\"\n\nPuheeseen vastattiin kolmikertaisella eläköönhuudolla, jonka jälkeen\nvielä laulettiin Suomen laulu sekä, mennessä, Porilaisten marssi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen jo ennen maininnut Snellmanilla olleen tapana Vilhelminpäivinä\nystävilleen ja tuttavilleen, jotka silloin kävivät hänen luonaan,\nkertoa menneistä ajoista. Minulla oli onni useamman kerran olla\nsaapuvilla ukon ladellessa muistelmiaan pitkän ja kokemusrikkaan\nelämänsä taipaleelta, mutta valitettavasti minä enimmäkseen\nlaiminlöin panna hänen jutelmansa paperille, ja vuosikymmenien\nkuluessa ne ovat joko kokonaan muistista hävinneet taikka ainakin\nmenettäneet sen selvyyden, ne tarkat raja- ja yksityispiirteet,\njoissa muistelmien arvo oli. Eräänä semmoisena päivänä Snellman esim.\nkertoi rahanmuutoksen aikaansaamisen vaikeuksista, kuinka hän sen\nasian ratkaisun tähden matkusti Pietariin ja pääsi keisarin puheille,\nkuinka korkea hallitsija olennoltaan ja käytökseltään oli ollut\nluonnollinen ja yksinkertaisen inhimillinen ja kuinka erinomaisen\nystävällisesti hän oli puhutellut häntä; mutta myöskin kuinka koko\nkysymys Suomen omasta rahasta oli ollut mennä myttyyn, kun keisari\nselitti, että hän -- venäläistensä tähden -- ei mitenkään voinut\nsuostua siihen, että Suomen markka, niinkuin ajateltu oli, tehtiin\nRanskan frangin kokoiseksi, kuinka Snellman silloin epätoivoisena\noli palannut hotelliinsa ja kuinka hän siellä yön aikana (jolloin\nhänessä uudet aatteet syntyivät -- katso alempana!) keksi pelastavan\nkeinon, nimittäin että markka oli suuruudeltaan oleva tasan neljäs\nosa hopearuplaa. Kun tämä ehdotus oli keisarille esitetty, hän oli\nkohta ollut valmis hyväksymään sen -- ja niin Suomi sai oman rahansa.\nTätä kertomuksen pääkohtaa en ole unohtanut, mutta kaikesta siitä,\nmitä hän samassa yhteydessä jutteli, en muista muuta kuin sen pikku\npiirteen, että Snellman sanoi Pietarissa aamusin juoneensa pullon\nseltterivettä, joka hänestä oli tuntunut niin virkistävältä, että hän\nmielellään olisi sen pysyväksi tavakseen ottanut, jollei se aikaa\nmyöten olisi tullut -- kalliiksi.\n\nToisen kerran, kun yksin olin hänen luonaan, Snellman ainakin pari\ntuntia jutteli toimistaan ja puuhistaan, senaattorina ollessaan,\nnälkävuosina 1867--68. Se oli elokuulla 1875, jolloin minä, August\nHagmanin kylpiessä Naantalissa, yksin hoidin Morgonbladetia. Eräänä\niltapäivänä minulla oli jotakin kysyttävää Snellmanilta ja menin\nsentähden hänen kotiinsa. Nähtävästi ukko silloin erityisesti kaipasi\nseuraa, sillä kun minä, saatuani pyytämäni tiedon, aioin lähteä,\nniin hän ei mitenkään minua päästänyt. Hän asetti minut istumaan\npihanpuoleiseen, kasvien koristamaan eteiseen, jossa oli raittiimpi\nilma kuin sisällä, tilasi sinne kahvia ja tarjoten ja itsekin joskus\nsytyttäen paperossin tavallisesti käyttämäänsä erittäin pientä\nlajia hän laajasti ja seikkaperäisesti puhui mainitusta kansamme\nkärsimyksen ajasta. Mikä se oli, joka sai Snellmanin juuri siihen\naineeseen ryhtymään, sen olen kumminkin unohtanut samoin kuin enimmän\nosan yksityispiirteitä. Muistan vain että hän nimeltä mainitsi useita\npohjalaisia liikemiehiä, joiden harrasta avunantoa hän kiitti, ja\ntoisia, jotka huonosti olivat tyydyttäneet hänen toivomuksiaan\nja luottamustaan, että hän esitti mielipiteensä silloisista ja\nmyöhemmistäkin yrityksistä kotiteollisuuden elvyttämiseksi, valittaen\nettä meillä niin vähän harrastettiin sitä että teollisuustuotteet\nolisivat ulkomaalaisille ostajille otollisia, tyydyttäisivät heidän\nvaatimuksiaan ja tapojaan -- niin esim. tulisi opettaa kansannaisia\nkutomaan semmoisia pehmeitä, huokoisia käsiliinoja, joita ulkomailla\nhotelleissakin käytetään -- ja vihdoin että hän yksinkertaisen\navonaisesti kuvasi mitä sieluntuskia hän oli kokenut saadessaan yhä\nuusia jobinposteja nälkäseuduilta ja yhä uudestaan levottomasti\nkysyessään itseltään, oliko hän tehnyt mitä mahdollista oli vai\noliko vielä jotain tehtävissä? Vieläkin hänen äänensä värähteli\nliikutuksesta kertoessaan, kuinka hän hallaöinä ei saanut unta\nsilmiinsä, vaan tavantakaa nousi ylös katsoakseen kuinka alhaalle\nlämpömittari oli laskenut. -- Näistä seikoista Snellman kyllä itsekin\non jättänyt tietoja jälkeensä, mutta kumminkin kadun haikeasti,\netten aikoinaan tehnyt muistoonpanoja siitä mitä olin kuullut, sillä\nainahan suullisessa kertomuksessa esiintyy piirteitä, jotka ovat\nkirjoitettua esitystä eloisampia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoastaan yhden kerran tulin tehneeksi jotakuinkin tarkat\nmuistoonpanot siitä mitä Snellman hyvällä juttelutuulella ollessaan\nkertoi, ja onneksi hän silloin enimmäkseen tarinoi nuoruudestaan,\nesittäen kuvaavia piirteitä, jotka arvatenkin olisivat iäksi\nkadonneet, jolleivät silloin olisi joutuneet talteen. Nykyään\novat useimmat näistä piirteistä jo tunnetut niille, jotka ovat\nlukeneet Th. Reinin kirjoittaman J. V. Snellmanin elämäkerran, sillä\ntietenkään en voinut olla antamatta hänen käyttää muistoonpanojani,\nmutta luulen kuitenkin että ne alkuperäisessäkin muodossaan vielä\novat omansa viehättämään lukijoita.\n\nJ. V. Snellmanin lähinnä vanhin poika (viime vuonna\nesittelijäsihteerinä kuollut) Juhana Ludvig oli 15 p. joulukuuta\n1879, suoritettuansa lakitiedetten kandidaattitutkinnon, kutsunut\nmuutamia ystäviä yhdessä kanssaan viettämään päivää. Hän otti meidät\nvastaan kodissaan isänsä luona, ja vanhus itse ollen hyvissä voimissa\nja mitä parhaimmalla tuulella viihtyi nähtävästi meidän nuorempien\nseurassa. Vanhojen tapaan Snellman nytkin ilmeisellä nautinnolla\njutteli muinoisista ajoista eikä suinkaan meidän, kuulijain,\nnautinto ollut vähempi, sillä paitsi itsestään hän kertoi muistakin\nmerkillisistä henkilöistä. Tässä seuraavat muistoonpanoni.\n\nSnellman oli mukana sekä Oulun että Turun palossa. Oulu paloi\nnimittäin yöllä toukokuun 23:tta päivää vastaan 1822, niin\nettä ainoastaan 30 tai 40 taloa Limingan tullin puolella jäi\nvahingoittumatta. Turun palon aikana hän koko yön teki työtä\npelastaen irtonaista tavaraa eri taloista.[6] Ensin hän tuli\nprofessori Fredrik Bergbomin taloon, ja oli hänellä silloin\nse erikoinen onni, että sai hevosen käytettäväkseen. Palon\ntähden oli näet joukko maalaisia hevosineen saapunut kaupunkiin\ntarjotakseen apuansa runsasta maksua vastaan. Kun Snellman kantaen\npelastettua tavaraa tuli tullin ulkopuolelle, hän tapasi siellä\nyhden näitä talonpoikia. Mies oli niin juovuksissa, että hän\nmakasi maantienojassa eikä, pitäen kiinni ohjaksista, voinut muuta\nkuin lakkaamatta toistaa: ptruu, ptruu, ptruu! Snellman virkkoi\nsilloin: \"annappas, niin autan sinua\", otti ohjakset mieheltä ja\nistui rattaille. Mies huusi, ettei saa viedä hänen hevostaan mutta\nSnellman rauhotti häntä ja lupasi maksaa hänelle. Tätä hevosta hän\nsitten käytti pelastustyössään. Joka kerran kun hän tuli ajaen ulos\nkaupungista, hän näki miehen samassa paikassa ojassa, ja aina tämä\nhuutaen varotti häntä ajamasta liian kovaa hänen hevosellaan. Muutoin\nSnellman sanoi, ettei hän voinut kertoa mitään lähempää itse palosta,\nsillä koko hänen huomionsa oli ollut kiintynyt pelastustyöhön.[7]\n\nTurun palon jälkeen Snellman asui Paraisissa, missä samaan aikaan\nRunebergkin ja (sittemmin Viipurin hovioikeudenneuvos) Kaarle\nLöfgren[8] oleskelivat. Runeberg sepitti silloin Hirvenhiihtäjiä,\njonka runoelman hän kuitenkin jo Saarijärvellä oli pannut alulle.\nLöfgrenin kanssa Snellman usein oli seurustellut, tuttavia kun olivat\nOulun koulusta, vaikka Löfgren oli vuotta ennen koulusta päässyt.\n\nSamasta Löfgrenistä Snellman kertoi seuraavan kaskun. Saatuansa\nrepposet teologian tutkinnossa hän oli antautunut lakitieteen alalle.\nKerran hän löi vetoa Snellmanin kanssa, että tämä ei saisi häntä\nkiinni ainoastakaan pykälästä 1734 vuoden lakikirjassa. Snellman oli\nsilloin eri tavoin koetellut hänen tietojaan, mutta Löfgren näytti\nosaavansa ulkoa jok'ikisen pykälän, jota paitsi hän tiesi osottaa\nmissä kohden kirjan sivua kukin lakimääräys oli tavattavissa, niin\nettä Snellmanin täytyi myöntää menettäneensä vedon.\n\nTurun ylioppilaselämästä Snellman kertoi seuraavaa. -- Yleisenä\ntapana oli ollut että ylioppilaat nousivat klo 4 aamulla, jonka\njälkeen matami klo 5:n, viimeistään klo 6:n aikana toi kahvia.\nLevolle mentiin tavallisesti klo 10, mutta joskus myöhemminkin.\nEri keinoja käytettiin, jotta herättäisiin klo 4. Toinen sitoi\ntoisen jalkansa kiinni sängynpäätyyn, niin että heräsi, kun\naamupuolella alkoi potkia. Toinen taas menetteli näin: hän ripusti\nkuriiri- eli aisakellon (jommoisia ylioppilaat yleisesti käyttivät\nmatkustaessaan kodista Turkuun ja takaisin) nuoraan, johon liittyi\nsemmoinen laitos, että kun kellon tuntiviisari (minuuttiviisari oli\notettu pois) tuli 4:n kohdalle, se työnsi tieltään puikon, mikä\nvuorostaan koski nuoraan, niin että aisakello putosi lattiaan ja\nherätti nukkujan. Vielä toiset pinosivat esineitä pöydälle sillä\ntavoin, että ne samantapaisen laitoksen kautta klo 4:n lyönnillä\nromahtivat lattialle. -- Nimipäivien vietto oli tapana. Päivän\nsankari vastaanotti vieraita aamupäivällä, ja oli hänellä niitä\nvarten esille pantuna jotakin syötävää, varsinkin jotakin suolaista,\nsekä viinaa ja olutta. Illalla sitä vastoin ei kekkereitä ollut. Kun\nkäytiin, ravintoloissa, tapahtui se tavan mukaan joukossa, ja silloin\ntilattiin yhteinen n.s. \"trebankobål\" (kolmenpankonmaljakko) punssia.\n\nYlioppilaselämässä oli puuro-illoilla erityinen merkityksensä.\nTurussa oli kaksi puuropaikkaa, toinen erään rouva Lindströmin\npitämä, toinen oli tunnettu nimeltä \"puurokellari\". Kaksi kertaa\nviikossa tarjottiin puuroa -- viikon muina iltoina tyytyi moni\nkuivaan ruokaan, syöden leipää (ilman voita), retikkaa, suolaa\nja maitoa. Puuro-iltoina saatiin vähäistä maksua vastaan syödä\nlihamuhennosta sekä puuroa, ei annoksittain, vaan niin paljon\nkuin jaksettiin. Kysyntä oli niin vahva, että niiden, jotka\ntulivat myöhemmin, täytyi odottaa, ja usein oli porstua täynnä\nodottavia, jopa niitä seisoskeli kadullakin. Ylioppilaat olivat\niloisia ja hyvällä tuulella, kun huokeasta hinnasta saivat syödä\nitsensä kylläisiksi. Helsingissäkin oli joku aika eteenpäin\nsemmoisia puurotätejä. Eräs sellainen oli esim. rouva Kirsten.\nHänellä oli yksi tytär, sievä tyttö, jonka myöhemmin amiraali ja\nluotsipäällikkö Eriksson nai. Ne mainitaan Castrénin kertomuksissa\nhänen Sipirianmatkastaan. Castrén tapasi Erikssonin vaimonsa ja\nanoppimuorinsa kanssa matkalla Sipiriaan.\n\nSnellman oli ensiksi aikonut ruveta teologiksi ja harjotti puoli\nviidettä vuotta jumaluusopillisia opinnoita. Vasta sen jälkeen hän\nmuutti uraa ja alkoi lukea maallista (\"profan\") kreikkaa, ryhtyen\nButtmaniin. Kun Snellman ensi kerran yliopiston muuton jälkeen tuli\nHelsinkiin, piti hän asuntoa Runebergin luona, joka oli vuokrannut\nyhden porstuakamarin Robertinkadun varrella. [Fredr.] Cygnaeus,\n\"joka aina on ollut 'grandseigneur'\", oli samassa rakennuksessa\nvuokrannut yhden salin. \"Sali ei ollut isompi kuin tämä kamari\",\nSnellman sanoi, \"mutta sitä _sanottiin_ saliksi\". Hän oli kuitenkin\nlaiminlyönyt hankkia saliinsa ainoatakaan huonekalua. Siellä täällä\nlattialla, pitkin seiniä oli kirjoja pitkässä rivissä. Hän oli\ntilannut itselleen maitoa ja säännöllisesti tuotiinkin sinne joka\naamu astia maitoa, vaikka Cygnaeus asui Jumala ties missä -- sillä\nemme me nähneet häntä pariin kuukauteen.[9] Runeberg oli sangen\nhuonosti varustettu muun muassa sänkyvaatteilla, ja sänky oli niin\nahdas, ettemme voineet siinä yhdessä maata. Sentähden vaatteet\njoka yöksi nostettiin sängystä lattialle, ja siinä sitten maattiin\nkylki kyljessä. Klo 8 aamulla tuli oppilaita Runebergin luokse, ja\nsilloin täytyi minun mennä ulos Cygnaeuksen saliin. Aamusin oli\neräällä tytöllä tapana käydä meillä myymässä nisuleipää. Minä ostin\ntavallisesti muutamia korppuja ja pullia, ja kun Runeberg tuntien\nväliaikoina pistäysi saliin, saatoin minä tarjota hänelle pullia ja\nCygnaeuksen maitoa! -- Runeberg sepitti tällä ajalla monta runoaan;\nerittäin muistan runon Lohtu (Tröst), jonka käsikirjoituksen minä\nvielä omistan. Hänen käsikirjoituksensa olivat siistiä ja ilman\nkorjauksia. Hänen tapansa oli näet kauan ajatuksissaan kehittää\nja täydentää runoa, niin että joka sana oli valmis, kun hän otti\nkynän käteensä. Saattoi aina tietää, milloin hän mietti jotakin\nrunoa; hänellä oli nimittäin tapana pitää oikean käden peukaloa\netusormen päällä ja painaa peukaloa alakuvan oikeaa puolta vasten.\nKäsi semmoisessa asennossa hän käveli edestakaisin, ollen itse\nharvasanainen, kuitenkaan välttämättä seuraa vaan mielellään kuullen\ntoisten puhelevan. Hän ikäänkuin pureskeli alaleukaa ja mietiskeli.\nJoskus hän sellaisissa tilaisuuksissa myöskin istui, nojaten\nleukaansa molempiin käsiinsä.\n\nTätä menettelyä, nimittäin runon valmistelua ajatuksissaan, Snellman\nluuli Runebergin aina noudattaneen. Kun Snellman meni suorittamaan\nprogradukirjoitustaan, Runeberg oli hänelle sanonut, että hänen tuli\nolla sanaakaan kirjoittamatta, ennenkuin se oli hänellä selvänä\najatuksessa, vasta silloin saattoi varmasti tietää miltä se kuuluisi.\nEttä Runebergillä sentään oli tapana uudestaankin kirjoittaa\nrunojaan, Snellman tiesi esim. siitä, että hän ainakin oli uudestaan\nkirjoittanut Hirvenhiihtäjät. Alkuaan runoelmassa ei ollut mitään\nrakkausjuttua, ei mitään tyttöä. Silloin Snellman oli sanonut, ettei\nse käynyt päinsä, että yleisö välttämättömästi vaatii rakkautta,\njonka johdosta Runeberg myöskin runoili siihen sen rakkausjutun, joka\nnyt runoelmassa tavataan.\n\nKujeellinen Nervander ärsytteli usein Runebergia. Muun muassa hänellä\noli tapana sanoa, että Runeberg nimi oli ruma, ja hän kehotti häntä\nottamaan nimen Lingonblad. Juhlallisella äänellä hän lausui: \"Johan\nLudvig Lingonblad, se vasta joltakin soisi!\" Siitä pilasta Runeberg\nei pitänyt. Sitä vastoin hän ei suuttunut Nervanderiin, vaikka\ntämä, kesken kun Runeberg, istuen leuka käsien nojassa ja painaen\npeukalolla alahuultaan, ajatuksissaan kypsytti runoa, etusormellaan\nkosketteli Runebergin jotenkin kärkevää nenää ja sanoi, että se\nkaipasi terottamista (\"behöfde slipas\").\n\nNäin oli ensin. Sittemmin perustettiin n.s. lauantaiseura, johon\nkuuluivat Runeberg, Nervander, Lille, J. J. Nordström, Lindfors\ny.m. Onneksi fosforistinen liike Ruotsissa ei vielä ollut ohi\nmennyt. Atterbom, Geijer, Tegnér olivat vielä uusia. Fosforistein\nkautta saksalainen kirjallisuus tuotiin Ruotsiin ja myöskin\nSuomeen. Bruzelius Upsalassa kustansi painoksen saksalaisia\nklassikoita. Se oli rumasti painettu karkealle paperille, mutta\nsen kautta Goethe, Schiller y.m. tulivat täällä ensin luetuiksi ja\ntunnetuiksi. Lauantaiseuran tarkotus oli laadultaan kirjallinen.\nKukin antoi lisänsä yhteiseen kassaan, ja rahoilla ostettiin\nkirjallisuutta, nimittäin ruotsalaista, sekä alkuperäistä että\nkäännöksiä. Muunkieliset kirjat olivat meille liian kalliita.\nJoka uusi osa Bruzeliuksen saksalaisia klassikoita hankittiin\nkohta. Lauantai-kokouksistamme sai kukin ottaa mukaansa kaksi\nkirjaa tai useammankin, jos varaa oli. Kahden viikon päästä laina\noli tuotava takaisin. Lukukauden lopussa kirjat jaettiin niin\nmoneen ryhmään, kuin yhdistyksessä oli jäseniä, ja arvanheitolla\nratkaistiin sitte, mitkä kirjat kukin sai omaisuudekseen. Tällä\ntavoin yhteinen kirjastomme aina hävisi, mutta seuraavana lukukautena\naloimme uudestaan. Siten me vähäpätöisestä maksusta saimme lukea\nmelkoisen paljon kirjallisuutta. Tässä kirjallisessa ilmapiirissä\nylioppilasaikamme kului. --\n\nEnempää ei Snellman sinä iltana jutellut nuoruuden ajoistaan;\nmutta olen samasta tilaisuudesta merkinnyt muistoon vähän muutakin\nhuomattavaa.\n\nNiin tuli puheeksi silloinen suuriruhtinaamme, ja Snellman\njulkilausui syvimmän kunnioituksensa keisari Aleksanteri II:ta\nkohtaan. Hän piti varmana, että Aleksanteri II kerran oli saava\nsijansa historian etevimpien hallitsijani rivissä. Niin hänen jalon\nmielenlaatunsa tähden ja sen tähden mitä hän oli suurta kansalleen\ntehnyt. Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi kiivastunut, että hän\nvihasta olisi ketään rangaissut taikka ylipäätään vaatinut kellekään\nrangaistusta. Keisarin elämäntavoista Snellman oli Pietarissa\nkuullut, että hän päivällisaterian jälkeen tavallisesti vietti\npuolitoista taikka pari tuntia perheensä kesken, mutta sitten noin\nklo 8 meni omiin huoneisiinsa, missä teki työtä klo 2:een yöllä.\nKaikkia tärkeitä kysymyksiä koskevat asiakirjat odottivat häntä\nsiellä, ja että hän todella tarkoin luki ne, voitiin nähdä niistä\nreunamuistutuksista, jotka hän lukiessaan teki. Erityistä painoa\nkeisari muun muassa pani semmoisiin suomalaisiin kysymyksiin,\njotka tavalla tai toisella koskivat venäläisiä oloja. Snellmanin\nvakaumus oli, että hän tässä kohden etupäässä piti silmällä Suomen\netua. Yhden esimerkin hän saattoi omasta kokemuksestaan mainita.\nKun Pietarin--Riihimäen rautatie oli rakennettava, minä vaadin,\nSnellman sanoi, ehdottomasti, että tie kustannusten vähentämiseksi\noli tehtävä kapearaiteiseksi. Kun ehdotus keisarille esitettiin, hän\nlausui: jos suomalainen rautatie tulee kapearaiteiseksi, niin että\nvenäläinen liikkuva kalusto ei välittömästi voi sillä kulkea, niin\nVenäjällä nousee semmoinen myrsky Suomea vastaan, _etten minä voi\nsuomalaisia suojella_, sentähden on tie rakennettava samanlaiseksi\nkuin venäläiset. \"Suomalaiset\", Snellman päätti, \"eivät tiedä mikä\nmies heillä on tässä keisarissa!\" --\n\nTuli myöskin puheeksi kirjailijan tai yleensä henkisen työntekijän\ntyö ja työtapa. Silloin Snellman kertoi itsestään, että hän\nteki työtä öisin, ja hän oli ottanut sen tavakseen päätettyänsä\nyliopiston läksyluvut. Hän mainitsi huomanneensa, että aatteita ja\nuusia ajatuksia esiintyy runsaammin yöllisessä työssä, koska näet\nmielikuvitus on vilkkaampi ruumiin väsyneenä ollessa ja hiljaisuuden\nvallitessa kaikkialla ympärillä. Kumminkin täytyy päivällä, jolloin\nmietiskely on voimakkaampi, tarkastaa yöllä tehtyä työtä. Ainakin\nhänen oli usein mahdotonta päivällä keksiä uusia aatteita; jollei\nhän yöllä tehnyt muistoonpanoja ja muistutuksia, miten työ oli\nsuoritettava, niin siitä ei päivällä mitään tullut. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin tietty Snellman 1870-luvulla ja vielä siihen aikaan,\njolta nämä muistoonpanot ovat, usein kirjoitti Morgonbladetiin.\nSentähden minä, jatkoksi siihen mitä hän oli puhunut tavastaan tehdä\ntyötä yöllä, olen muistoonpanoihini lisännyt seuraavan piirteen:\nKuvaavana ukolle merkittäköön, miten hän nykyään ylläpitää yhteyttä\nkirjapainon kanssa. Syystä että hänen talonsa portti suljetaan klo 9\nja korjausvedosten tuoja sentähden ei voi päästä sisään, Snellman on\nkäskenyt pojan koputtamalla kadunpuoliseen seinään ilmottaa tulonsa.\nKuultuaan koputuksen Snellman avaa akkunan yläpuolessa saranoilla\nolevan ruudun ja laskee siitä alas pojalle nuoraan kiinnitetyn\npaperipussin. Kun poika on pistänyt vedoksen siihen, vedetään se\njälleen ylös ja sisään. Eräänä iltana, kun pussi näin laskeutui\nalas ja jälleen nousi, kuului kadulta äänekäs: \"hallåå!\" huuto.\nKorrehtuurin tuoja oli ottanut mukaansa joukon tovereita, iloisia\npoikaviikareita, katsomaan uutta kuljetusneuvoa, ja nämä ilmaisivat\ntuolla huudolla tyytyväisyytensä keksintöön. -- Eräänä iltana August\nHagman, joka ei mitään tiennyt Snellmanin menettelystä, kehotti\npoikaa hyvissä ajoissa viemään korjausvedoksen perille, sillä muuten\nsenaattori toruisi häntä. Poika oli silloin arvellut, että vaara ei\nollut kovinkaan suuri, koska hän seisoi kadulla ja senaattori oli\nsisällä huoneessaan! --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä hetkinä ja yleensä siihen aikaan, jolloin Snellman näin\nnuoremmille jutteli elämästään, hänessä ei paljon nähty siitä\nankaruudesta ja jäykkyydestä joka kuului hänen luonteeseensa ja\njonka moni kuvittelee olleen hänen olentonsa pääpiirteen hänen\nvarsinaisina taisteluaikoinaan. Saattaa ehkä väittää, että niissä\nkahdessa rintakuvassa, Sjöstrandin ja Takasen, jotka hänestä on\nmuovailtu, havainnollisena esiintyy se erotus, joka Snellmanissa\noli huomattavana hänen myöhempänä miehuutensa ja ukko-ikänsä\npäivinä. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat tai olivat minua noin\nkymmenkunta vuotta vanhempia ja jotka paremmin tunsivat Snellmanin\n1850- ja 1860-luvuilta, sanovan Sjöstrandin kuvaa näköisemmäksi;\nminusta taasen Takasen kuva on niin kuvatun näköinen kuin mahdollista\non, mutta tietysti _ukon_ näköinen. Kun kuva 1879 v:n alkupuolella\nmuovailtiin ja oli melkein valmiina, sain minä kutsun tulla teosta\nkatsomaan ja arvostelemaan. Työ oli tehty Snellmanin kadunpuoleisessa\nkamarissa, ja minun sitä katsellessani ukko istui mukavassa\nnojatuolissa, puettuna lämpimään, vaalean harmajaan kamari- tai\nyönuttuun (Schlafrock), jossa hän on kuvattukin. Kasvojenilme oli\nherttaisen ystävällinen ja hymyilevä -- jommoinen hän ylipäätään aina\noli iloisen, puheiltaan naivin kuvanveistäjän seurassa. Minä vertasin\npiirre piirteeltä kuvaa ja Snellmania eikä minulla ollut mitään\nmainittavaa muistutettavana. Näin ollen olen aina puolustanut Takasen\nkuvan näköisyyttä niitä vastaan, jotka ovat enemmän kiittäneet\nSjöstrandin kuvaa. Että kumpaakin voidaan kiittää, johtunee ylempänä\nmainitusta syystä.\n\n\n\n\nNaukujaiset 1871.\n\n\nLevottomampia viikkoja kuin ne, jotka seurasivat prof. Nordqvistille\nkeväällä 1871 pidettyjä naukujaisia, on yliopistomme harvoin\nkokenut. Kun tässä otan niistä kertoakseni, jätän tahallani\nviralliset lähteet käyttämättä, sillä luulen omilla, päivä päivältä\ntekemilläni muistoonpanoilla olevan erityisen arvonsa. Virallisilla\nasiapapereilla on näet oma leimansa, joka ei lainkaan aina\nvälittömästi kuvaa todellisuutta.\n\nMainittuna keväänä oli maassamme toimeenpantu rahakeräyksiä\nmuistopatsaan pystyttämistä varten 1808--09 vuosien sodan sankarin\nC. W. Malmin haudalle Joroisten kirkkomaalle. Kun tämä puuha\nsanomalehtien kautta oli tullut julkisuuteen, ei kauan kulunut\nennenkuin, tietenkin kenraalikuvernöörin, kreivi Adlerbergin,\nkäskystä, keräykset kiellettiin ja ne rahat, jotka jo olivat\ntulleet yrityksen johtajan, tuomari N. H. B. Grotenfeltin, haltuun\nJoroisissa, Kuopion kuvernöörin toimesta otettiin takavarikkoon.\nHelsingissä oli aijottu tarkotusta varten pitää iltahuvit\nylioppilastalolla, mutta tuumasta oli luovuttava, eikä sensuuri\nenää sallinut koko asiasta sanaakaan julkisesti hiiskuttavan.\nMielipaha tästä ahdasmielisestä rettelöimisestä oli yleinen ja suuri,\nmutta reunoilleen ja ylikin se nousi, kun lauantaina 8 p. huhtik.\nruotsalaisessa virallisessa lehdessä saatiin lukea kirjoitus, missä\nkeräysten kieltoa puolustettiin, toisia sanomalehtiä soimattiin\nja halveksien puhuttiin 1808--09 vuosien sodan sankarien muiston\nkunnioittamisesta. Vapaat sanomalehdet yrittivät vastaamaan,\nmutta sensuuri oli taipumaton ankaruudessaan. Suu kiinni! oli sen\ntunnuslause. Virallisen lehden kansallistuntoa loukkaava kirjoitus\nsiis enensi kiihkoa ja katkeruutta sen sijasta että se olisi mieliä\nrauhottanut niinkuin arvatenkin tarkotus oli ollut, ja ylioppilaissa\nsuuttumus kääntyi venäjän kielen professoria A. F. Nordqvistia\nvastaan, joka silloin oli virallisen lehden päätoimittaja. Totta\nkyllä ei häntä luultu kirjoituksen sepittäjäksi -- siksi arvattiin\njoko Adlerbergia itseä taikka paroni Kasimir von Kothenia taikka\nsenaattori H. S. Antellia --; mutta kuitenkin pidettiin Nordqvistia\nsyypäänä. Koska hän näet oli hyvästä maksusta ruvennut lehden\ntoimittajaksi, tuli hänen ensikädessä vastata sen sisällyksestä.\nNiin ylioppilaat tuumivat, ja he alkoivat -- enimmäkseen nuorimpia\nkaikista osakunnista -- pitää kokouksia, missä neuvottelivat\nmielenosotuksen toimeenpanemisesta Nordqvistia vastaan. Viimeinen\nkokous oli Kaisaniemessä _lauantaina 15 p. huhtikuuta_ klo 4\ni.p., ja siinä päätettiin samana iltana klo 10 toimittaa suuret\n\"kissannaukujaiset\" vihatun professorin asunnon edustalla. Oli\nsamassa kokouksessa toistakki menettelyä ehdotettu, että nimittäin\nvalmistettaisiin Nordqvistille häpäisevä kujanjuoksu, siten että\nylioppilaat asettuisivat kahteen riviin hänen luentosalinsa ovelta\nFrenckellin (s.o. Edlundin) kulmaan ja pakottaisivat hänen käymään\nilkkuvien rivien välitse. Tämä ehdotus kuitenkin hyljättiin, syystä\nettä heijattiin poliisin hajottavan rivit.\n\nSamana iltana oli yliopiston juhlasalissa mainion viulunsoittajan\nFerdinand Laubin konsertti. Siellä oli tavattoman vähän ylioppilaita\nja ne, jotka olivat sinne tulleet, näyttivät levottomilta\nikäänkuin olisivat katuneet ostaneensa lipun. Yleisön kesken\nhuhu levisi toisista, myöhemmin tapahtuvista soittajaisista, ja\nkun konsertti päättyi klo 9.45, lähti melkoinen joukko uteliaita\nkävelemään Itäiselle Henrikinkadulle päin, jonka varrella\nNordqvist asui kauppias Nymanin talon kolmannessa kerroksessa\n(keskellä sitä taloriviä, joka ulottuu Aleksanterinkadulta\nPohj. Esplanaadinkadulle). Sittemmin kuultiin että puoli tuntia\nennen naukujaisia oli lähellä asuville perheille ilmotettu,\nminkälainen serenaadi oli tulossa, mutta että heillä ei ollut\nmitään peljättävänä. Muun muassa oli naapuritalossa asuvalle Fredr.\nCygnaeuksellekin viety sana, ja hän oli nauraen virkkanut: \"Sjung\nbara, gärna för mig!\" (laulakaa vain, kernaasti minun puolestani). --\n\nYlioppilaat, jotka olivat päättäneet toimeenpanna mielenosotuksen,\nkokoontuivat oopperakellariin ja täsmälleen klo 10 he noin 100-200\nmiehen joukossa tulivat It. Henrikinkadulle ja pysähtyivät\nNordqvistin asunnon kohdalle. Samassa tulvasi muutakin kansaa heidän\nympärilleen kadulle ja vastaavaan osaan esplanaadia. Ymmärrettävästi\nmoni ei tiennyt mistä oli kysymys, mutta toiset olivat asiasta\nkylläkin selvillä; varmaa on että melkoinen paljous tätä nimetöntä\nyleisöä otti osaa hälinään. Kun täten katu ja esplanaadi hiljaa\nolivat täyttyneet, konsertti alkoi! Ensin kuului yksityisiä huutoja\nja seuraavana hetkenä rämähti ilmoille niin helvetillinen kirkuna\nja melu, että selkäpiitä karmi. Aisakelloja, kastrullinkansia,\nlehmänkelloja, torvia, pillejä, ja ties mitä soittokoneita yhtyi\nsynnyttämään mitä hirveintä, kauheinta ääntä. Räminä ja kolina\njatkui yhtämittaisesti, mutta aina väliin kuultiin korvia viiltävää\nkiljuntaa ja pitkiä teräviä vihellyksiä. Huomattiin metelissä\njonkunlaista aaltoilemista, se kun oli milloin kovempaa, milloin\nlaimeampaa, mutta loppua ei tahtonut tulla. Naukujaiset kestivät\nlähes kokonaisen tunnin! -- Entäs järjestyksen valvojat, missä\nne olivat? Oli siellä poliiseja, mutta ne vain hiipivät naukujain\nympärillä mitään tekemättä -- joko sentähden että olivat liian\nharvalukuiset taikka että heitä oli kielletty sekaantumasta asiaan.\nEi siis mikään muu kuin väsymys määrännyt, milloin oli aika lopettaa.\nMielin määrin meluttuaan ylioppilaat alkoivat vetäytyä pois, ja\njos kaikki silloin olisivat seuranneet pääjoukkoa, olisi asia\npäättynyt verraten hyvin; mutta niinkuin tavallista sentapaisissa\ntilaisuuksissa tapahtui nytkin sellaista, joka oli ohjelman\nulkopuolella. Eräät päihtyneet ylioppilaat ja kuka ties mitä\nnimettömiä heidän perässään kääntyivät näet takaisin ja alkoivat\nheittää lumipalloja, 10-pennin lantteja ja joitakuita kiviäkin\nNordqvistin akkunoihin, niin että toinen ruutu toisen perästä\nhelähtäen särkyi. Vasta tämän jälkinäytöksen jälkeen palasi rauha\nHenrikinkaduille ja esplanaadiin.\n\n_Sunnuntaina 16 p:nä_ Helsinki oli täynnä risteileviä huhuja ja\njuttuja illan tapahtumasta. Naukujaisten alussa, kerrottiin, oli\npoliisimestari Barck ilmottanut asiasta Adlerbergille. -- \"Mitä väkeä\nne ovat?\" kenraalikuvernööri oli kysynyt. -- \"Ylioppilaita.\" -- \"Vai\nniin\", oli Adlerberg sanonut, \"silloin paroni von Kothen hoitakoon\nasian!\" Tämä se ehkä aiheutti että poliisi ei koettanutkaan tehdä\nloppua epäjärjestyksestä. -- Sähköteitse meni viipymättä viesti\nPietariin ja sieltä edemmäs, niin että jo sunnuntain aamupäivällä\nBerliinistä sähkösanomalla kysyttiin, onko totta mitä pietarilainen\nlennätinsanoma yöllä oli kertonut, että nimittäin alhaiso oli\nvallottanut venäläisen \"ministerihotellin\" Helsingissä?! -- Muuten\njuteltiin itse naukujaisista, että Nordqvist oli enentänyt kiihkoa\nsillä että näyttäytyi valaistussa akkunassa. -- Nordqvistin asunnosta\noli paitsi 10-pennin lantteja löydetty markan rahakin, ja olivat\nvenäläiset upseerit klubissaan keskustellessaan hälinästä arvelleet,\nettä rahojen heittäminen oli varsin \"shantiilia\", koska siten\nvahinko maksettiin samalla kun se tehtiin! -- Ruutuja oli särjetty\nnoin kymmenkunta (yksi erään naapuriperheen huoneistossa). Niiden\nkorjaamisesta sanottiin Nordqvistin riitaantuneen isännän kanssa,\njoka lopulta oli käskenyt professorin muuttaa pois koko talosta.\n-- Vielä on mainittava, että naukujain joukossa, kun alkoi tuntua,\nettä Nordqvist oli saanut kylläkseen, muutamat olivat huutaneet:\n\"Kothenille! Kothenille!\" Siihen olivat kuitenkin toiset vastanneet\nei-huudoilla, ja ajatus pitää naukujaiset sijaiskanslerillekin\njäi sikseen. Tämä selitettiin suomenmielisten kesken niin, että\nuusmaalaiset panivat vastaan siitä syystä, että he, vaikka kyllä\nniinkuin muutkin vihasivat paroni Kothenia sijaiskanslerina ja\nvenäjänkielen tyrkyttäjänä, kumminkin olivat tyytyväisiä siihen\ntapaan, millä hän kouluylihallituksen päällikkönä juonitteli\nsuomalaisia kouluja vastaan.\n\nSunnuntaina viranomaisetkin jo ryhtyivät toimeen. Se tapahtui siten,\nettä sijaiskansleri kutsui osakuntien inspehtorit ja kuraattorit\nkokoontumaan luokseen klo 10 a.p. Kirjallinen kutsumus oli ollut\nankaranlaisesti laadittu ja oli siinä erittäin kuraattoreille\nsanottu, että heidän tulee saapua joka mies (\"mangrant\"), ja, jos\njoku on estetty, on hän velvollinen lähettämään sijaisenaan \"en\nförståndig och anständig man\" (ymmärtäväisen ja siivon miehen).\nParoni oli ollut hyvin vihainen ja vaatinut, että osakunnat kohta\nottavat selkoa syyllisistä; itse asian käsittely oli kuitenkin\njätettävä kurinpitokomissionille. Kothenilta menivät inspehtorit\nja kuraattorit sekä rehtori, professori L. Lindelöf, yliopistolle\nyhdessä neuvotellakseen menettelytavasta. Inspehtorit olivat myöskin\nolleet sitä mieltä, että osakuntien tulisi ilmiantaa syylliset;\nmutta sitä käsitystapaa oli ainakin pohjalaisten kuraattori\nCalamnius vastustanut. Hän näet muistutti, että osakuntien kurinpito\non paremmin moraalista laatua, jota vastoin kurinpitokomissioni\nkäsitteli asiat lainopillisesti. Osakunnat eivät voineet\nsiveelliseltä kannalta moittia mielenosotuksen tarkotusta, vaikkeivät\nhyväksyisikään sitä tapaa, jonka ylioppilaat olivat sitä varten\nvalinneet. Sentähden olisi osakunnille inhottavaa esiintyä viskaalina\nja ilmiantajana. Jotenkin samaan tapaan oli Yrjö Koskinen puhunut jo\nKothenillakin. Hän oli muun muassa sanonut, että se kirjoitus, joka\noli mielenosotuksen aiheuttanut, oli senlaatuinen, että jokaisen\nsuomalaisen täytyi tuntea itsensä loukatuksi. Tapa, jolla ylioppilaat\nolivat ilmituoneet mielipahansa, oli sitä vastoin huonosti\nvalittu. -- \"Niin\", Kothen oli myöntänyt, \"kirjoitus oli todella\ntaitamattomasti laadittu!\" -- Kokouksessa ei oltu päästy täyteen\nyksimielisyyteen eikä tarve sitä vaatinutkaan, sillä lopulta oli asia\nosakuntien vallassa, ja niille oli jo samana iltana sijaiskanslerin\nvaatimus esitettävä.\n\nEnnenkuin puhun Pohjalaisen osakunnan kokouksesta -- sillä lähinnä\ntulen kertomuksessani esittämään tämän ylioppilasryhmän kantaa -- on\nmainittava toinenkin mieltäkiinnittävä asia, joka samassa kokouksessa\noli saava ratkaisunsa. -- Yrjö Koskinen, kansallismielisen puolueen\njohtaja, luonnollisesti ei ollut Kothenin suosiossa, eikä sentähden\nollut kovin ihmeteltävää, joskin muutoin aivan tavatonta, että\ntämä eräänä päivänä samalla viikolla, joka päättyi naukujaisiin,\noli kutsunut hänet luokseen ja yksinkertaisesti erottanut hänet\ninspehtorin virasta. Hän oli sanonut tulleensa ajatelleeksi, että tuo\nikävä virka epäilemättä häiritsi professoria hänen tieteellisissä\ntöissään, varsinkin kun pohjalaiset ylioppilaat olivat niin\neripuraisia -- ja sentähden hän oli päättänyt vapauttaa hänet tuosta\ntoimesta ja antaa sen professori C. G. von Essenille. Koskinen oli\nkumminkin kysynyt, eikö paroni sallisi, että osakunta, noudattaen\nvanhaa tapaa, saisi yksityisesti toimittaa inspehtorin vaalin ja sen\nnojassa ilmottaa, kenen se toivoi inspehtoriksi nimitettävän. --\n\"No, miksikä ei?\" oli Kothen siihen vastannut. -- Näin sattui että\nosakunnan kokouksessa sunnuntaina 16 p:nä lokakuuta -- pohjalaiset\npitivät siihen aikaan viralliset viikkokokouksensa sunnuntaisin;\nmyöhemmin otettiin maanantai kokouspäiväksi -- myöskin inspehtorin\nvaali oli toimeenpantava, ja oli sitä eri ryhmäkokouksissa\nedeltäkäsin valmistettu. Lauantaina klo 1 päivällä oli osakunnan\nruotsalainen vähemmistö ylioppilastalolla ehdokkaakseen ottanut prof.\nR. Montgomeryn. Suomalainen enemmistö taasen oli samana päivänä klo 5\nKluuvin kahvilassa käsitellyt kysymystä pääsemättä yksimielisyyteen.\nToiset näet puolsivat prof. C. G. Ehrströmiä, toiset von Esseniä\nja vielä toiset Yrjö Koskista, jota he tahtoivat valittavaksi\nmielenosotukseksi sijaiskansleria vastaan. Neuvottelua jatkettiin\nsunnuntaina klo 5-7 i.p., ja silloin päätettiin kunnioittaa\nKoskista uudestaan valitsemalla hänet, jos todella Kothen oli hänet\nvirasta erottanut, niinkuin ylempänä on kerrottu. Sekä Montgomerya\nettä Ehrströmiä vastaan tehtiin se muistutus, ettei kumpainenkaan\nosannut suomea; v. Esseniä taasen ei muuten katsottu sopivaksi. --\nHuomautettava on että Yrjö Koskinen ei ollut ainoa inspehtori, joka\noli saanut eron. Kerrottiin näet että länsisuomalaisten inspehtorin,\nZ. Topeliuksen, ja hämäläisten, A. W. Ingmanin, oli käynyt samoin.\nJopa mainittiin nimenomaan mistä syystä Kothen oli suuttunut\nIngmaniin. Kerran puhutellessaan Ingmania Kothen oli, närkästyneenä\njostakin herttaisen, suorapuheisen professorin sanoista, huudahtanut:\n\"Luuleeko siis hra professori, että minun toimeni johtuvat\npuuttuvasta rakkaudesta Suomeen taikka petollisista tarkotuksista?\"\n-- \"En suinkaan\", Ingman oli vastannut, \"en suinkaan mistään\nsemmoisesta syystä, vaan -- ymmärtämättömyydestä\" (oförstånd).\nJälestäpäin Ingman oli sanonut julkilausuneensa mielipiteensä\n\"nöyrästi, mutta vakavasti\". --\n\nKluuvilan \"meetingistä\" (tätä sanaa käytettiin yleisesti\nylioppilasten epävirallisista kokouksista) mentiin osakunnan\nkokoukseen, johon pohjalaiset saapuivat ylen lukuisasti. -- Ensiksi\ninspehtori Yrjö Koskinen esitti naukujaisasian käsiteltäväksi,\nkertoen sijaiskanslerin käskeneen hänen kehottaa niitä osakunnan\njäseniä, jotka olivat ottaneet osaa mielenosotukseen, kirjoittamaan\nnimensä listalle. Sen johdosta huomautettiin, että osakunta siten\ntulisi toimittamaan poliisinvirkaa kurinpitokomissionille, ja niin\nsyntyi puolentoista tunnin keskustelu siitä, kuinka osakunnan\noli menetteleminen. Kaikki näyttivät olevan yksimielisiä siitä,\nettä nimien kirjoittamista ei olisi toimeenpantava osakunnassa;\nmutta useat arvelivat sentään, että osakunnan tulisi julkilausua\nmielipiteensä tapahtumasta. Niin esim. joku vaati, että osakunta,\narvostelematta asian siveellistä puolta, kumminkin lausuisi yleisenä\nmielipiteenään, että jokainen osakunnan jäsen oli siveellisesti\nvelvollinen vastaamaan itse puolestaan, kun kysymys asetettiin\nhänelle mieskohtaisesti. -- Keskustelu oli vilkas ja hyvin sekava,\nvaikka inspehtori parhaimman mukaan koetti saada puhujat pysymään\nasiassa. Pöytäkirjaa ei tehty, erityisestä päätöksestä, jotta siten\nkävisi Kothenille mahdottomaksi yksityiskohdittain tarkastaa asian\nkäsittelyä. -- Vihdoin vaadittiin äänestyksellä ratkaistavaksi,\noliko lausunto annettava vai eikö? Jälkimäistä vaihtopuolta\nedusti 2/3 läsnäolevista. Lausunnon antaminen oli siis kielletty,\nja useat ilmottivat vastalauseensa päätöksen johdosta. -- Kun\nsitte lyhyen väliajan jälkeen kokousta jatkettiin, inspehtori\nlausui tarpeelliseksi, että osakunnan päätös jollakin tavoin\nperusteltaisiin. Jotenkin pian sovittiin, että päätöksen sisältävä\nlause oli alkava seuraavin sanoin: \"Emedan tillfölje af sakens\nbeskaffenhet afdelningens dom, ifall några af dess medlemmar befunnes\nvara delaktiga uti ifrågavarande oordning, ej kan hafva någon\nbetydelse, så\" -- --.[10]\n\nTämä lauseen muodostus aiheutti, että kaikki vastalauseet edellistä\npäätöstä vastaan peruutettiin, sillä enemmistön huomaamatta nuo sanat\nsisälsivät juuri sen yleisen moitteen naukujaisista, jonka vähemmistö\noli tahtonut julkilausuttavaksi.\n\nNäin oli ensimäinen illan kysymyksistä suoritettu. Toiseen ryhdyttiin\nsitte kun oli laulua kuunnellen hetken lepoa pidetty. Yrjö Koskinen\nkieltäytyi ehdottomasti jäämästä inspehtorin virkaan ja tapahtui\nse jo ennen tehdystä päätöksestä sekä toisestakin syystä, jota hän\nei halunnut lähemmin selittää. Sentähden hän kehotti osakuntaa\nvalitsemaan uuden inspehtorin, siten mahdollisesti säilyttääkseen\nosakuntien entisen oikeuden itse valita inspehtorinsa. Tosin hän\nei voinut vakuuttaa, että vaali vahvistettaisiin, mutta olihan\nuskottavaa, että niin tapahtuisi, ja ennakkopäätös oli aina hyvä\nolemassa. -- Kun sitte oli päätetty, että toivomus, kenen osakunta\ntahtoisi inspehtorikseen, sijaiskanslerille ilmotettaisiin ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että 7, äänistä yhtyisi ehdokasta puoltamaan,\nvaadittiin keskustelua ehdokkaista. Sitä vähemmistö kyllä vastusti,\nsillä olihan Montgomery sen ainoana ehdokkaana; mutta enemmistö\nsuostui keskusteluun, jonka ajaksi inspehtori poistui. Nyt sovittiin\nsiitä, että Koskista ei enää voitu valita, kun hän oli jyrkästi\nkieltäytynyt, ja asetettiin v. Essen ehdokkaaksi. Kun sitten äänestys\ntapahtui, sai v. Essen 63 ja Montgomery 54 ääntä (vähemmistö oli\nnäet käyttänyt vuorokauden aikaa hankkiakseen vaalilippuja maallakin\nasuvilta). Jotta kuitenkin tarpeellinen määrä ääniä saataisiin v.\nEssenille yhtyi vähemmistöstä, kysymyksen johdosta, toista kymmentä\nenemmistöön, niin että v. Essen lopulta sai 76 ääntä. Luopuva\ninspehtori lupasi jo seuraavana aamuna ilmottaa osakunnan toivomuksen\nsijaiskanslerille. Kokous päättyi klo 1/2 12. -- Yleiseen myönnettiin\nYrjö Koskisen tässä kokouksessa esiintyneen erittäin miellyttävästi,\nniin että ikävältä oli tuntunut valita toinen mies inspehtoriksi\nhänen sijaansa.\n\nKaikki muutkin osakunnat olivat tulleet samaan päätökseen, nimittäin\nettä oli oltava sekaantumatta asiaan. Kuitenkin oli perustelu\nerilainen. Uusmaalaisten sanottiin lausuneen: \"Emedan om några af\nnyländska af delningen deltagit i uppträdet, de icke gjort det som\nstudenter utan som medborgare (!), så\" -- --; länsisuomalaisten:\n\"Emedan ingen bestämd anklagelse blifvit gjord, så\" -- --.\nViipurilaiset eivät olleet mitään vastanneet. Heidän inspehtorinsa,\nprof. W. Lagus, oli tullut kokoukseen varustettuna listalla, jonka\nhän kohta pani pöydälle kehottaen syyllisiä panemaan siihen nimensä.\nKun ei kukaan sitä tehnyt, hän \"vanhempana toverina\" kehotti\nsyyllisiä yksityisesti hänelle ilmiantamaan itsensä. -- \"Minä olen\ntänä iltana kotona, tulkaa kotia minun luokseni ja sanokaa oletteko\nolleet mukana.\" -- \"Mitä hyötyä semmoisesta salaripityksestä olisi?\"\noli Viktor Löfgren (Lounasmaa) kysynyt. Lagus suuttui, mutta toiset\npuhuivat samaan tapaan -- ja asia jäi siihen. -- Pohjalaisten\nperustelusta Kothen oli sanonut: \"Sehän nyt oli ainakin jonkunlainen\nsyy, mutta ei sekään minua tyydytä.\" --\n\n_Maanantaina 17 p:nä_ huhtikuuta mielenosotusta jatkettiin, vaikka\ntoisessa muodossa. En tiedä kenen alkuunpanosta se tapahtui, mutta\nedellisenä päivänä suuremmassa tai pienemmässä piirissä tehdyn\npäätöksen mukaan kokoontui klo 1 päivällä oopperakellariin joukko\nylioppilaita, laulajia ja muita, ja lähti noin 1/2 2 aikana sieltä\nliikkeelle. Alussa lienee niitä ollut noin satakunta, mutta joukko\nkasvoi kasvamistaan ja käsitti pian 200-300 miestä, puhumatta\n\"vaimoista ja lapsista\", se on yleisöstä, joka aina parveilee siellä;\nmissä jotain jokapäiväisestä eroavaa huomataan. Kulkue suuntasi\nmatkansa ensin Helsingfors Dagbladin ja sitte Uuden Suomettaren\ntoimituspaikan edustalle, ja tarkotus oli osottaa kunnioitusta näille\nsensuurin vainoomille, vapaille sanomalehdille. Edellisessä paikassa\nlauletaan \"Vi äro andens fria folk\" ja \"Vårt land\", jälkimäisessä:\n\"Savolaisen laulu\" ja \"Suomis sång\" -- ja laulun jälkeen hurrataan.\nViktor Löfgren tuli ulos portaille, mutta ei puhunut.\n\nHuhu tiesi kertoa, että Adlerberg edeltäkäsin oli saanut vihiä tästä\nuudesta mielenosotuksesta ja uhannut hajottaa ylioppilasjoukon\nsotavoimalla, jopa sanottiin että epäiltäviä sotamiesparvia oli\nnähty kaduilla (!), mutta mitään enempää ei siitä tullut. --\nPäinvastoin kerrottiin toiselta puolen, että kenraalikuvernööri\noli mennyt Kothenin luokse kehottamaan tätä jättämään nuorison\nmielenilmaisut arvoonsa; mutta pahaksi onneksi ylioppilaat, laulajat\netupäässä, samassa hetkessä kulkivat sijaiskanslerin asunnon ohi.\nMolemmat herrat olivat akkunasta nähneet kulkueen, ja Kothen oli\nhuudahtanut: \"Katsokaa, kuinka levottomia ne ovat!\" Ja silloin\noli Adlerbergkin arvellut, että asia oli otettava tutkittavaksi.\n-- Myöskin senaatintorin poikki ylioppilaiden saatto kulki. Sillä\nhetkellä kurinpitokomissioni piti ensimäistä istuntoaan, eivätkä\n\"isät\" voineet olla rientämättä akkunoihin katsomaan mitä uutta oli\ntapahtumassa.\n\n_Tiistaina 18 p:nä_ klo 11 tuli ylioppilaitten, sijaiskanslerin\nkäskystä, kokoontua yliopiston juhlasaliin. Saatuaan tiedon\nosakuntien kiellosta ruveta poliisina avustamaan kurinpitokomissionia\nKothen oli päättänyt koettaa, eikö hän, jos itse esiintyisi\nylioppilaitten eteen, silmä silmää vastaan, voisi heitä\ntottelevaisuuteen taivuttaa, ja kohta pannut pedellit liikkeelle\nkutsumaan ylioppilaat kokoukseen mainittuna aikana mainittuun\npaikkaan. Hänen aikomuksensa oli -- niin sanottiin -- kehottaa\n_syyttömiä_ ilmottamaan itsensä, niin että hän, jos nämä eivät siihen\nsuostuneet, voisi katsoa koko ylioppilaskuntaa syylliseksi ja ottaa\nrangaistavat uhrit umpimähkään joukosta.\n\nKoska ylioppilaitten mielestä yksimielinen menettelytapa oli tarpeen,\npäätettiin kokoontua Seurahuoneelle tiistaiaamuna klo 9, siis ennen\nsijaiskanslerin määräämää kokousta.[11] Meetingiin tuli vahvasti\nväkeä ja laajalti keskusteltiin, miten oli vastattava, jos Kothen\nasetti kysymyksensä niin taikka näin. Tässä ilmeni pääasiassa samat\nkaksi mielipidettä, jotka keskenään taistelivat kaikissa näiden\npäivien kokouksissa. Toinen mielipide -- etupäässä uusmaalaisten\nedustama -- oli se, että ylioppilaat toimeenpannessaan naukujaiset\nmuka olivat esiintyneet kansalaisina (\"medborgare\"), ja johtui\nheidän mielestään siitä, että heitä kohtaan ei voitaisi oikeudella\nmenetellä toisin kuin yleistä lakia noudattamalla (se on tavallinen\npoliisitutkinto oli pidettävä syyllisyydestä epäiltyjen kanssa);\ntoinen mielipide oli se, että naukujat parhaiten menettelevät sekä\nylioppilaan aseman että suoruuden ja rehellisyyden mukaan, jos kukin\nheistä vapaasti tunnustaa osallisuutensa ja siten näyttää, että hän\njulkisestikin uskaltaa vastata teostaan. -- Jälkimäistä mielipidettä\nkannattivat ylimalkaan suomenmieliset (ja voin minä nyt, 40 vuotta\nmyöhemmin, lausua, että minuun jäi niin syvä vaikutelma näissä\neri mielipiteissä ilmaantuvasta karakteristisesta vastakohdasta,\nettä se alituisesti on uudestaan mieleeni palannut, kun meidän\njulkisissa oloissa ne kaksi suuntaa ovat törmänneet vastakkain,\njoista toisessa on esiintynyt meidän ruotsalaistemme henki, toisessa\nsuomalaisten: toisella puolen komeita, korskeita sanoja, ylimielinen\nharrastus kohota todellisuuspohjaa korkeammalle, toisella puolen\nvaatimattomampi puheensävy, vilpitön pyrkimys huomioonottamaan\ntodellisia olosuhteita).\n\nKlo 11 oli juhlasali ylioppilaita täynnä, ja vähän odotettuamme astui\nsijaiskansleri, paroni Kasimir von Kothen, 64-vuotias, mutta vielä\nvirkeä, solakka, mustaverinen mies, kenraalin univormussa, sisään,\nja asettuen kateederin eteen hän piti puheen, joka pikakirjoittajani\nmuistoonpanojen mukaan, suomennettuna, kuului tähän tapaan:\n\n\"Noin 20 vuotta sitten yliopisto oli suuressa vaarassa tulla\nsuljetuksi ja suoraan on julkilausuttu, että meidän on ainoastaan\nkaikkein armollisinta keisariamme, silloista yliopiston korkeaa\nkansleria, kiittäminen siitä ettei niin tapahtunut. Olin itse\nläsnä, niin että hyvin tunnen asian. Silloin oli keis. majesteetin\nverraten helppo osottaa laupiuttaan. Virheitä ja hairahduksia oli\npitempänä aikana sattunut, mutta ne olivat jotenkin viatonta laatua\nja koskivat usein vain erinäisten esiintymismuotojen laiminlyömistä,\njoiden ankaraan noudattamiseen ehkä joskus oli kiinnitetty liian\nsuurta huomiota. Se joka lähinnä aiheutti välirikon oli muuan\nvähäpätöinen asia. Noin 30--40 ylioppilasta kieltäytyi noudattamasta\nsijaiskanslerin kutsua, siinä pisara, joka sai veden vuotamaan\nlasin reunojen yli. Lasi oli jo täynnä monista edelläkäyvistä\npikkuseikoista, ja onni oli että hänen keis. majesteettinsa silloin\nkatsoi hyväksi antaa armolle sijaa oikeuden edellä. Sen jälkeen\non yliopiston järjestys ollut vapaampi, muotojen entinen ankaruus\non syrjäytetty ja on käyty niin pitkälle, ettei ole kiinnitetty\nmainittavaa huomiota siihen, että toinen tai toinen ylioppilas ei\nedes ole noudattanut mitä tavallinen kohteliaisuus ja säädyllisyys\nvaatii;[12] se on minusta kuitenkin vähemmän tärkeää. Mutta samalla\non ajan pitkään ylioppilasnuorisossa kehittynyt taipumus nousta\nyleisen mielipiteen edustajaksi ja mielenosotusten kautta ilmituoda\nmyötä- ja vastenmielisyytensä. Minä luulin mielenosotusten ajan\nolevan ohi, ja onneksi ei semmoisia alussa tapahtunutkaan, sillä\nvuosi sitten toimeenpantu ei ansainnut huomiota ja minä koetin\nmyöskin korkeimmassa paikassa leimata sitä ajattelemattomaksi\nlaskiaispilaksi. Minulla oli myöskin nykyisin tilaisuus hänen keis.\nmajesteettinsa edessä kiittää sitä hyvää henkeä, joka viime vuosina\noli yliopistossa vallinnut. Hänen keis. majesteettinsa sanoi silloin\nminulle: 'Älkää toivoko liikoja'; ja nyt näen, etten minä tässä\nkohden enää voi esiintyä yliopiston puolustajana. Kun niin paljon\npuhuu armosta, niin antaa helposti aihetta olettaa puolueellisuutta\neikä enää voi pyytää samaa luottamusta kuin ennen, ja sen tähden\nluullakseni minulla ei ole muuta keinoa kuin jättää asian\nratkaiseminen herroille itselle. Olen ainoastaan tahtonut osottaa\ntien, herrojen vallassa on kulkea sitä taikka ei. Minä puolestani\nolen ainakin tehnyt mitä minulle on asiaksi annettu. Herrat tietävät\nitse ja kaikki tietävät mitä sanotaan -- sanotaan esim. että\nmielenosotus prof. Nordqvistia vastaan on valmistettu lukemattomissa\nkokouksissa; edelleen sanotaan, että itse katumetelissä oli 300-400\nylioppilasta saapuvilla. Minä en ollut siellä, enkä ole niitä\nlukenut. Ottaa selkoa asiasta poliisitutkinnon kautta on kokonaan\ntarkotuksetonta ja tarpeetonta; sitäpaitsi on tämä asia sitä laatua,\nettä ei ole kysymys yhden tai neljän tai viiden rankaisemisesta.\nPääasia on puhdistaa yliopisto siitä häväistyksestä, joka on sitä\nkohdannut, eikä se voi tapahtua muulla tavalla kuin että herrat itse\nilman pakottamista tunnustavat osallisuutensa. Minä en kehota teitä\nenkä sano mikä on oleva seuraus, se johtuu kokonaan asianhaaroista\nja oikeuden vaatimuksesta; ja sen tähden herrat tehkööt mielensä\nmukaan, mutta jokaisella on tilaisuus päivän kuluessa merkitä,\nonko hän ollut mukana vai ei. Jos hän on ollut valmistavissa\nkokouksissa, merkitköön myöskin nimensä, sillä moni on voinut tulla\nharhaan johdetuksi, moni on niinikään voinut mennä paikalle ehkä\nvain estämään ajattelemattomia tekoja, ja siinä tapauksessa on\nhänelle tietysti anteeksi annettava. Lisäksi täytyy minun pyytää\nherroilta jotakin. Herrat eivät paranna asiaa toimeenpanemalla\nuusia mielenosotuksia; niitä voidaan kieltää ja estää. Siitä ei ole\nkysymystäkään, siihen nähden on olemassa vaikka minkälaisia keinoja;\nmutta niihin ei tahdota tarttua, ja minä tahdon vain huomauttaa,\nettä se pahentaa asiaa. Useista pikku asioista tulee suuri asia, ja\nsen vuoksi neuvon herroja mahdollisuuden mukaan luopumaan niistä. Ne\nvahingoittavat herroja eivätkä hyödytä osanottajia. Nyt olen sanonut\nmitä minulla sanottavaa oli, ja pyydän ainoastaan kunkin noudattamaan\nomaatuntoansa ja oikeudentuntoansa, huolimatta mitä toinen tai\ntoinen lausuu. Jos kellä ei ole itsenäistä mielipidettä, niin voi\nhän neuvotella toverien kanssa, joilla on enemmän rutiinia (!) ja\noikeudentuntoa; mutta kaikissa tapauksissa kehotan herroja pysymään\ntotuudessa, sillä sitä minä edellä kaikkea toivon, ja olemaan\nkoettamatta petollisesti vetäytyä pois.\"\n\nKun sijaiskansleri oli päättänyt puheensa, pyysi Otto Donner,\nylioppilaskunnan puheenjohtajana, saada esittää lausunnon\nylioppilaitten puolesta. Kothen kieltäytyi kuitenkin kuulemasta\ntai vastaanottamasta sitä ja poistui. Ylioppilaat puolestaan\njäivät saliin ja lausuivat toivomuksen, että Donner kohta pyytäisi\nsijaiskanslerilta lupaa pitää ylioppilaskokouksen, koska kaikki jo\nolivat koossa. Lupa saatiinkin, ja nyt ryhdyttiin keskusteluun, joka\nkesti pari tuntia. Pöytäkirjaa ei kuitenkaan laadittu, varovaisuuden\ntähden, jotta jokainen voisi vapaasti lausua mielipiteensä. --\nPääasiassa sovittiin seuraavista kohdista: 1) Yksityinen kunnan\njäsen ei ole sidottu niihin päätöksiin, jotka mahdollisesti\nkokouksessa tehdään, vaan toimikoon puolestaan niinkuin hänen\nomatuntonsa käskee. 2) Kokous lausuu moittivansa viranomaisten\nmenettelytapaa, kun he koettavat saada syyttömät toverit välillisesti\nilmiantamaan syylliset. 3) Kokous hyväksyy mielenosotuksen, katsoen\nprof. Nordqvistin esiintymisen moitteenalaisessa kirjoituksessa\nyliopiston opettajalle sopimattomaksi, mutta paheksuu ylimalkaan\nsentapaisia mielenosotuksia. -- Suuri vähemmistö tahtoi poistaa\nsanan ylimalkaan (\"i allmänhet\") ja siis ehdottomasti lausua\npaheksumisensa mielenosotustavasta. Donner sai asiakseen saattaa nämä\nylioppilaskunnan mielipiteet rehtorin tietoon.\n\nKoko päivän olivat Kothenin listat esillä auditorioissa, mutta\nniihin karttui vähän nimiä -- kaikkiaan ainoastaan kuusi, nimittäin\nK. G. Sirén, häm.; R. F. Hermanson, pohj.; F. W. Woldstedt,\nuusm.; K. A. Th. Crusell, uusm.; J. E. Wefvar, pohj.; I. Bergh,\nsavokarj. Nämä nimet olivat viattomien listalla. Yleinen mielipide\nylioppilaspiireissä ylipäätään ei soimannut näitä mainittuja\nheidän ilmotuksensa johdosta. Heidän perusteittensa puhtautta\n(osaksi ne olivat uskonnollista laatua) näet ei epäilty. Ainoastaan\nmaist. Crusellista sanottiin, että hän, ollen opettajana Ruots.\nyksityislyseessä, tahtoi osottaa itsensä sopivaksi korkeampaan\nasemaan, ja itse asiassa Kothen myöhemmin teki hänet perustamansa\nrealilyseen rehtoriksi.\n\nSaman päivän iltana rehtori Lindelöf ilmotti Donnerille, että\nsijaiskansleri Pietarista päin oli _valtuutettu sulkemaan\nyliopiston_. Kumminkin rehtori oli pyytämällä saanut hänen suostumaan\nyhden vuorokauden lykkäykseen, jotta ylioppilaskunnalla olisi aikaa\nvielä kerran kokoontua uudestaan käsitelläkseen asiaa.\n\n_Torstaina 19 p:nä_ klo 4 i.p. pidettiin siis jälleen\nylioppilaskunnan kokous, ja rehtori itse saapui ilmottamaan\nylioppilaille mainitun tiedon sekä ehdottamaan mahdollisena\nkeinona yliopiston pelastamiseksi, että osakunnat itse ottaisivat\ntutkiakseen asian ja tuomitakseen syylliset. Rehtorin mentyä Donner\npuolivirallisesti esitti hänen lausuneen, että rangaistus ei saanut\nolla aivan lievä, jos tästä menettelytavasta toivottiin jotakin apua\n-- ainakin noin 15-20 karkotustuomiota oli hän katsonut olevan\ntarpeen. -- Kohta tämän jälkeen osakunnat kokoontuivat kukin erikseen\nluentosaleihin, ja kaikki tulivat samaan päätökseen, nimittäin että\nhyväksyivät rehtorin ehdotuksen itse tutkia ja tuomita asiassa.\n\n_Perjantaina 20 p:nä_ tapahtuivat osakuntien kokoukset, joissa\ntoverikunnat itse koettivat suorittaa asian. Eikä ollut aikaa\nvitkasteluun, sillä aamulla antoi rehtori tietää, että tuomiot olivat\nlangetettavat samana päivänä ja klo 9 seuraavana aamuna ilmotettavat\nsijaiskanslerille. Pohjalaisen osakunnan jäsenet kutsuttiin\nvahtimestarin kautta kokoukseen klo 7 i.p., ja arvaahan sen, että\nmiehissä siihen saavuttiin.\n\nMuistoonpanoni merkilliseltä kokouksesta ovat lyhyet, mutta niiden\nohella minulla on tallella eräs lausunto, jonka minä itse esitin\nkeskustelun alussa; panen sen tähän, sillä siitä näkyy selvästi mitä\neri mieliä oli olemassa:\n\n\"Pyydän saada esiintuoda muutamia mietteitä kahdesta\nkysymyksestä, jotka tässä kokouksessa välttämättömästi tulevat\nkeskustelunalaisiksi. Toinen: kuinka on osakunnan meneteltävä\nsaadakseen tietää, kutka ovat ottaneet osaa mielenosotukseen? ja\ntoinen: mikä on oleva osakunnan katsantotapa, kun se ryhtyy syyllisiä\ntuomitsemaan? Mitä edelliseen kysymykseen tulee, on mielestäni\nainoastaan yksi menettelytapa mahdollinen ja sopiva, nimittäin\nse, että osakunta yksinkertaisesti kehottaa syyllisiä ilmottamaan\nitsensä. Kaikissa näiden päivien kokouksissa tosin ovat useat puhujat\nvastustaneet itsensä ilmottamista, mutta silloin on kysymyksenä\nollut ilmottaa itsensä yliopiston viranomaisille. Minä puolestani\nolen lausunut ja olen vieläkin sitä mieltä, että syyllisten olisi\npitänyt ilmottaa itsensä tiistaina. Sen jälkeen ovat asianhaarat\nniin muuttuneet, että ilmotus on tehtävä osakunnalle, ja siinä on\nyksi syy lisää itsensä ilmottamiseen. Ylioppilaina olisi syyllisten\ntullut ilmottaa itsensä tiistaina; nyt sen lisäksi tovereina. Jos\nosakunnan kurinpitoa koskevain asioiden käsittelemisessä alettaisiin,\nmenetellä lainopillisia muotoja noudattamalla, niinkuin tavallisen\noikeuston edessä tapahtuu, olisi samalla toverihenki hävitetty.\nJollei syyllistä katsottaisi velvolliseksi tunnustamaan rikostaan,\nennenkuin hän toverien todistusten kautta on syypääksi havaittu, niin\nolisi samalla se yhteinen kunniantunto, joka yksistään on omansa\nosakuntaelämää ylläpitämään, arvottomaksi julistettu. Sanottakoon\nmitä tahansa tästä erityisestä asiasta, niin ei kukaan voi kieltää,\nettä osakunnan henkeä syystä voitaisiin pitää hyvin huonona, jos se\nhuomaisi olevansa pakotettu luopumaan siitä tuomio-oikeudesta, joka\nsille on tarjottu, sillä selityksellä, että sille on ollut mahdotonta\nsaada tietoa syyllisistä, koska ne ovat kieltäytyneet ilmottamasta\nitseänsä. Tarpeetonta on näet odottaa, että tässä asiassa joku\ntoveri rupeaisi syyttäjäksi. Minun mielestäni on ensimäisen\nkysymyksen vastaus niin selvä, ettei siitä kannata sen enempää puhua.\n-- Toisesta kysymyksestä: mikä on oleva osakunnan katsantotapa\nsyyllisiä tuomitessa? lienee suurempi erimielisyys olemassa. Minun\nkäsitykseni mukaan on siihen oikeimmin vastattava näin: osakunnan\non tuomitessaan lähdettävä siitä käsityksestä, että todella\nrangaistava rikos ('förseelse') on tapahtunut. Johtuuhan se jo\nsiitä perustelusta, jolla osakunta sunnuntaina varusti vastauksensa\nsijaiskanslerille: 'koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla,\njos jotkut sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisina puheena\nolevaan epäjärjestykseen, ei voi olla mitään merkitystä, niin'\n-- -- -- Kun nyt kuitenkin rehtori on ylioppilaskunnalle lausunut,\nettä osakuntien tuomio, jos se langetetaan tarpeellisella\nvakavuudella, ei ainoastaan voi, mutta varmaan tulee pysymään\nmuuttamatta --ainakin täkäläisten yliopiston hallitusmiesten puolelta,\nja enempää ei missään tapauksessa voidakaan pyytää -- niin mielestäni\nosakunta ei voi olla tuomitsematta. Tähän sanonee joku: päätettiinhän\nse jo eilen! Totta kyllä, niin päätettiin; mutta minä tiedän usean\nosakunnan jäsenen lausuneen, että rikosta ei olekaan tehty ja että\nosakunta siis ei myöskään voi hyvällä omallatunnolla tuomita, vaan\ntekee se niin pakosta, pelastaakseen yliopiston uhkaavasta vaarasta.\nJos ne, jotka ovat sitä mieltä, jo eilen ajattelivat samoin ja\nkuitenkin puolustivat käsitystä, että osakuntien tuli vastaanottaa\nrehtorin tarjoomus itse tuomita, niin en voi olla arvostelematta\nheidän menettelyään kevytmieliseksi. Sillä _pakosta_ osakunnan ei pidä\ntuomita, olkoot olot minkälaiset tahansa. Minun vakaumukseni on, että\nosakunnalla todellakin on rikos tuomittavana, ja että kaikki\nosanottajat ovat rangaistavat. Jos toisille määrätään vähempi\nrangaistus kuin toisille, niin tulee se siitä, että syyllisyys on\nerimääräinen ja että osakunta ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja.\n'Tarkotuksesta', josta niin paljon on puhuttu, ei ole mitään\nsanottava. Se on mielenosotuksen _tapa_, joka vaatii rangaistusta.\n--Tiedän kyllä miten monelle on vaikea tässä asiassa erottaa\ntoisistaan tarkotusta ja tapaa. Mutta sallittakoon kysyä: pyhittääkö\ntarkotus keinot? Väitän ymmärtäväni ja tuntevani, miten tärkeää on\nettä kansakunnan oikeudet tunnustetaan -- koskevatpa ne sitte sen\nmuistoja taikka harrastuksia tulevaisuuden eteen --niin hyvin kuin\njoku muu, mutta kuitenkin vastaan ehdottomasti kieltäen, jos kysytään:\nonko yksityisillä ylioppilailla, onko koko ylioppilaskunnalla oikeus\nilmottaa oikeutettua mielipahaansa, kun jotakin kansan oikeutta on\nloukattu, panemalla sen kalliimpia etuja vaaranalaisiksi.\nOletettakoon, että yliopisto suljettaisiin, oletettakoon, että se\njonkun ajan päästä uudestaan avattaisiin muutettuna pelkäksi\nvirkamieskouluksi -- kuinka puolustaisivat mielenosotuksen\ntoimeenpanijat tekoansa? Oliko heillä vähintäkään toivoa saavuttaa\netuja, jotka korvaisivat tätä tappiota. Sitä en usko. -- Mutta he\nvastaavat: meille oli tehty vääryyttä, teimme niin sentähden ettemme\nvoineet toisin ilmottaa mielipahaamme. Vääryyttä, se myönnettäköön --\nmyönnän sen mielelläni; mutta kun tunnemme valtiollisen asemamme, niin\non meidän asetuttava sen mukaan. Ei niin, että me nukumme, vaan niin,\nettä yhä ponnistamme saadaksemme oikeutemme tunnustetuksi -- kumminkin\npanematta kalliimpaamme vaaranalaiseksi, ennenkuin se aika tulee, joka\ntodenteolla vaatii ei ainoastaan ylioppilaita, vaan koko kansaa\ntaistelemaan olemisensa edestä. Kumminkin voidaan tehdä muistutus,\njoka melkoisesti lieventää asiaa. Ylioppilaat ovat vilkasta nuorisoa,\njoka ei voi joka hetki arvostella asioita valtiolliselta kannalta, ja\nvarsinkin tällä kertaa ei kukaan aavistanut seurauksia: on väärin että\nkoko kansan on kärsiminen akateemisen nuorison tähden. Muistutus on\noikeutettu ja on vaa'alle pantava, kun osakunta tuomitsee -- vaikkei\nse kuitenkaan saa painaa niin paljon, ettei kovempaa rangaistusta\nsaisi ottaa puheeksikaan. Osakunnan pitää rangaista eikä rangaistus\nsaa olla liian lievä, kuinka halusta osakunta tahtoisikin käyttää\narmahtamisoikeuttaan. Ja sitä vähemmän on velttous paikallaan, kuin\nsiinä tapauksessa koko asian käsittely saattaisi tulla avunannoksi\nkurinpitokomissionille. Syyllisyyden arvosteleminen riippuu tietenkin\nmyös osanottajani suoruudesta. Jos joku taikka jotkut ovat olleet\nakkunansärkijäin joukossa, on syytä rangaista heitä kovemmin kuin\ntoisia.\"\n\nKeskustelu johti siihen, että osakunta asetti tutkijakunnan, johon\npaitsi kuraattoria valittiin jäseniksi R. F. Hermanson, K. W.\nForsman, Hugo Holsti ja Eliel Aspelin, ja tuli syyllisten sille\nilmiantaa itsensä. Niitä ilmoittautui 33, jotka tutkijakunta,\nkysyttyään jokaiselta miten hän oli ottanut osaa naukujaisiin,\nluokitteli syyllisyyden mukaan. Kun havaittiin, ettei yksikään\nollut toiminut johtajana, niin päätettiin vastaiseksi ettei\nkarkotusrangaistusta ollenkaan käytettäisi. Päätös tehtiin\näänestyksen kautta, jossa 31 muodosti enemmistön 29 vastaan. Kun\nklo 11 illalla näin pitkälle oli päästy, kokoontuivat kaikki\nosakunnat ylioppilastalon juhlasaliin yhteiseen neuvotteluun.\nSiinä syntyi riitainen keskustelu, joka jäi tuloksettomaksi.\nYlipäätään olivat eri osakunnat tulleet melkein yhtäpitävään\npäätökseen; karkotustuomiolla olisi ainoastaan akkunansärkijöitä\nrangaistava. Uusmaalaisissa oli 40 osallista (2 karkotettavaa),\nlänsisuomalaisissa 70, savokarjalaisissa? (2 karkotettavaa),\nhämäläisissä 31, viipurilaisissa? -- Klo 12 yöllä palasivat\npohjalaiset lukuyhdistyksen saliin (yläkerrassa, Aleksanterinkadun\npuolella) jatkamaan kokoustaan. Siinä edellinen päätös vahvistettiin,\nnimittäin ettei ketään meikäläisistä karkotettaisi; muuten oli\ntutkijakunta jatkava työtään seuraavana päivänä. Kokous päättyi klo 2\nyöllä.\n\n_Lauantaina 21 p:nä_ klo 8 aamulla vietiin rehtorille summittaiset\ntiedot -- sillä torstaina hän oli ainoastaan semmoisia pyytänyt --\nosakuntien kokousten tuloksista, ja meni hän klo 9 niiden kanssa\nsijaiskanslerin luo. Yleiseen aavistettiin, että osakuntien määräämät\nrangaistukset eivät tyydyttäisi viranomaisia, sillä olihan niistä\npäättäen ainoastaan akkunainsärkemistä rikoksena pidetty -- siis sitä\npuolta mielenosotuksesta, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan, vaan,\ntapahtuneena tämän jälkeen, oikeastaan olisi ollut siitä erotettava.\n\nTänä päivänä osakunnat jälleen pitivät kokouksia, jatkaen asian\ntutkimusta ja oikeudenkäyntiä, jonka ohella muutamat osakunnat\nmuuttivat päätöksiään. Pohjalaiset kokoontuivat klo 10 a.p.\nlaulusaliin. Nyt ilmestyi heidänkin joukossa yksi akkunansärkijä,\njoka tuomittiin relegatsioniin; kolme muuta tuomittiin saamaan\nvarotuksen osakunnan edessä. Tänään nousi karkotettavien luku\n(yhteensä kaikissa osakunnissa) 8:aan.\n\nEdellisenä iltapäivänä olivat pedellit ja vahtimestarit taasen\njuosseet ympäri kaupunkia kutsumassa ylioppilaita kokoontumaan\nyliopiston juhlasaliin klo 12 lauantaina, ja yleinen oli huhu, että\nsilloin yliopiston sulkeminen julistettaisiin; mutta myöhemmin\nkutsumus peruutettiin, niin että kokous jäi pitämättä.\n\nLauantaina iltapäivällä kutsuttiin kuraattorit rehtorin luokse,\nja tämä pyysi nyt heiltä syyllisten nimiluettelot, luvaten\nkunniasanallaan että ne jäisivät hänen huostaansa, tulematta\nmuitten nähtäviksi. Viipurilaiset, hämäläiset ja savokarjalaiset\nsuostuivat pyyntöön, mutta muut osakunnat kieltäytyivät luetteloja\nantamasta. Pohjalais-osakunnan enemmistö oli kyllä sitä mieltä, että\nluettelo olisi ollut annettava, mutta kun (epäilemättä liiallisesta)\nhienotunteisuudesta päätettiin kysyä syyllisiltä itseltä heidän\nmieltään, ja useimmat näistä panivat vastaan, täytyi viedä rehtorille\nkieltävä vastaus. Rehtori oli näyttänyt synkkämieliseltä saadessaan\ntämän tiedon ja lausunut, että jos asia sanomalehtien kautta tulee\nPietarissa tunnetuksi, niin voidaan sieltä määrätä uusi tutkimus\ntoimeenpantavaksi. -- Tämän jälkeen lähetettiin kaikki asiapaperit\nPietariin. Mikäli professorien mieli tuli tunnetuksi ylioppilasten\nkesken, näyttivät he yhä arvelevan että yliopiston sulkeminen oli\naivan mahdollinen.\n\nNiinkuin edellisestä näkyy, olivat mielenosotuksen aiheuttamat\nkokoukset täyttäneet koko viikon. Levottomuus ja jännitys olivat\nniin suuret, että rauhallisesta työstä ei ollut paljon puhetta.\nLuentojenkin pito joutui epäjärjestykseen, ja milloin ylioppilaat\neivät olleet kokouksissa, istuivat he ravintoloissa ja kahviloissa\nväitellen ja neuvotellen päivän suuresta kysymyksestä. Kun asia oli\nmennyt Pietariin, tuli, entisen levottomuuden vastakohtana, hiljainen\nodotuksen aika, joka venyi niin pitkäksi, että koko juttu melkein\noli unohtumaisillaan. Tällä väliajalla sattui keisarin syntymäpäivä,\nhuhtikuun 29:s, ja sen johdosta levisi, arvatenkin hyvässä\ntarkotuksessa tekaistu, huhu (jonka Helsingfors Dagblad saatti\njulkisuuteenkin) että suuriruhtinas sinä päivänä armosta vapauttaisi\nnaukujat edesvastauksesta. Se ei kuitenkaan toteutunut: turhaan\nodotettiin sähkösanomaa Pietarista, turhaan että Kothen ilmottaisi\nuuden kokouksen.\n\n_Sunnuntaina 30 p:nä_ oli pohjalaisilla tavallinen viikkokokous,\nja siinä annettiin naukujille ylempänä mainittu muistutus\n(\"föreställning\" taikka \"skrapa\"). Myöskin päätettiin torstaina 4\np:nä toukokuuta viettää juhla eroavan inspehtorin, Yrjö Koskisen,\nkunniaksi, mutta siitä ei tullut mitään, sillä levottomuus alkoi\nuudestaan.\n\n_Tiistaina 2 p:nä toukokuuta_ myrskyn enteet esiintyivät mitä\nuhkaavimmin. Ylioppilaat kiellettiin lähtemästä Helsingistä, ja\npohjalaiset kiellettiin viettämästä Koskisen erojaisjuhlaa; heidän\ntuli odottaa, kunnes naukujaisjuttu oli suoritettu, ja rehtori luuli\njuuri torstain tulevan ratkaisevaksi päiväksi. Keskiviikkona taivas\nsynkkeni synkkenemistään. Kaupungissa kierteli mitä pelottavimpia\nhuhuja. Yliopisto hajotetaan, sanottiin, niin että kukin tiedekunta\nsijotetaan eri paikkakuntaan. Yliopiston korkea kansleri luopuu\nvirastaan, ja Adlerberg tehdään kansleriksi. Että yliopisto suljetaan\npuoleksitoista vuodeksi oli lievin, odotettavissa oleva ratkaisu.\nHuhu kanslerin luopumisesta ei mitenkään tuntunut mahdottomalta,\nsillä vanhastaan oli tietty, että kiihkovenäläiset, jotka muutenkin\nvihasivat Suomen erikoisasemaa, olivat tyytymättömiä siihen että\nSuomen yliopistolla oli ylhäisempi kansleri kuin millään toisella\nkoko valtakunnassa. -- Vihdoin rehtori torstaina iltapäivällä sai\nsijaiskanslerilta määräyksen, että yliopiston opettajat ja nuoriso\nolivat kutsuttavat kokoukseen juhlasaliin perjantaina klo 12.\n\nNyt tuli hätä niille, jotka olivat keskellä tenttipuuhia ja olivat\ntoivoneet ennen lukukauden loppua voivansa suorittaa tutkinnon. Jos\nyliopisto joksikin aikaa suljettaisiin, menisi heiltä paljon aikaa\nhukkaan. Levottomuudessaan he riensivät professorien puheille, mutta\nnämä olivat hekin kerrassaan epätietoisia siitä mitä seuraavana\npäivänä tulisi tapahtumaan. Näin ollen toimittiin niinkuin sodassa,\njolloin niinkuin tiedetään: leges silent. Semmoisille tentandeille,\njoilla oli ainoastaan yksi tai pari ainetta jälellä, antoivat\nopettajat arvolauseen joko kokonaan ilman kuulustelua (jos näet\nprofessorit ennestään vähänkään tunsivat heidän tietonsa) taikka\nsillä ehdolla, että he jälestäpäin suorittaisivat tenttinsä. Klo\n10 torstai-iltana hist. kielitiet. osaston tentandit ilmottivat\nZ. Topeliukselle että olivat valmiit julkiseen tutkintoon, ja\nystävällisesti hän lupasi järjestää kaikki. N.s. scrutinium pidettiin\nsitte klo 9 perjantaiaamuna, ja julkinen tutkinto tapahtui klo 1/2\n10 -- 1/2 12, jonka jälkeen lausunto julistettiin! -- Minä olin itse\nyksi niistä, jotka tässä hälinässä tulivat filosofian kandidaateiksi,\nja sain minä ilman tutkintoa arvolauseen Ahlqvistilta, jota vastoin\nminä myöhemmin kävin tentissä eläintieteen professorin Mäklinin\nluona.[13]\n\n_Perjantaina 5 p:nä_ klo 12 oli siis juhlasali täynnä akateemista\nyleisöä, ja jännityksellä siinä odotettiin mitä tuleman piti.\nSäännöllisen neljänneksen kuluttua sijaiskansleri ja professorit\nastuivat sisään. Paroni von Kothen oli juhlapuvussa ja näytti\nmahtavan juhlalliselta asettuessaan samaan paikkaan, josta hän\n18 p:nä huhtik. oli pitänyt puheensa. Nyt hänellä oli keisarin\nallekirjoittama käskykirje, jonka hän luki kaikkien kuultavaksi.\nKirje on täydellisenä julaistu ajan sanomalehdissä, mutta mainitsen\ntässä ainoastaan pääsisällyksen:\n\nH. K. M:ttinsa oli professori Nordqvistin asunnon ulkopuolella\ntapahtuneista epäjärjestyksistä ja väkivaltaisista melskeistä\nlausunut erinomaisen tyytymättömyytensä sekä katsoen siihen, että\nmainittu sivistymätön ja rohkea julkeus, paitsi sitä että se soti\nlakia ja hyvää järjestystä vastaan, laadultaan oli vihollinen\nmielenosotus henkilöä vastaan, jonka toimen hallitus on hyväksynyt,\ntahtonut armossa määrätä, että, jollei 24 tunnin kuluessa tämän\ntiedoksi tultua kaikkia niitä ylioppilaita, jotka olivat osallisia\nmainitussa mielenosotuksessa, nimeltään ilmoteta ansaittuun\nrangaistukseen saatettaviksi, yliopisto viipymättä suljettakoon\ntoistaiseksi ja siihen asti, kunnes siitä toisin määrätään.\n\nJulkiluettuansa käskykirjeen Kothen kehotti syyllisiä omin ehdoin\nilmottamaan itsensä. Ilmotus oli tehtävä tiedekuntien dekaaneille\nja tuli ylioppilasten sitä varten tiedekunnittain kokoontua\nlukusaleihin, joissa asia oli suoritettava saman päivän kuluessa,\nennen klo 9 illalla!\n\nEi ollut enää arvelemisen sijaa. Yliopiston portaat olivat koko\npäivän täynnä ylioppilaita ja muutakin yleisöä. Kaikki oli\nliikkeellä. Z. Topeliuksen kuultiin lausuvan: \"Kun miekka heiluu\nyllämme, niin täytyy tänne tulla, vaikkei olekaan mitään tekemistä.\"\nSyyllisiksi ilmottautui yhteensä 170 miestä.\n\n_Lauantaina 6 p:nä_ klo 9 a.p. alkoi kurinpitokomissionin työ.\nIlmottautuneet kutsuttiin osakunnittani komissionin eteen ja jokaista\ntutkittiin erikseen. -- Klo 6 i.p. oli tuomio julkaistava. Jo\nvarhain ennen tätä määräaikaa alkoi yliopistoon tulvata väkeä. Ensin\ntäyttyivät portaat, sitte kokoontui kansaa yliopiston edustalle, niin\nettä lopulta tuhansia käsittävä ihmispaljous oli koossa. Tunnelma\nvaati ylioppilaita laulamaan, ja koko isänmaallisten laulujen\nohjelmisto tyhjennettiin, sillä kauan saatiin odottaa. Laulajille\nmilloin taputettiin käsiä, milloin hurrattiin. Siinä oli elämää!\n\nVasta klo 8 kurinpitokomissionin tuomio julkilausuttiin: 92\nylioppilasta, jotka olivat olleet mukana sekä valmistavissa\nkokouksissa että mielenosotuksessa, tuomittiin 5 kuukauden\nkarkotukseen, 49, jotka olivat olleet osallisina joko ainoastaan\nvalmistavissa kokouksissa taikka ainoastaan mielenosotuksessa, 4\nkuukauden karkotukseen; muut 29, joiden syyllisyys oli vähemmäksi\nhavaittu, tuomittiin saamaan muistutuksen sopimattomasta käytöksestä.\n\nLaulaen Porilaisten marssia koko ylioppilasten joukko sitte kulki\nAleksanterinkatua pitkin talolleen. Kansan paljous kun heitä\nseurasi, oli katu aivan mustanaan väkeä, enimmäkseen yhteiskunnan\nylemmistä luokista, ja kulku muistutti enemmän riemusaattoa kuin\nmuuta. Ylioppilastalon edustalla kansanjoukot hajosivat. Noin 300\nylioppilaan sanottiin viettäneen iltansa Kaivohuoneella, ja oli\nsiellä -- niinkuin tavallista siihen aikaan -- väkevillä juomilla\nollut suuri merkitys ilon ja innostuksen nousuun nähden.\n\nToukokuun 13 p:nä ilmotettiin tuomituille, että kansleri oli\nvahvistanut tuomion ja samalla määrännyt karkotusajan laskettavaksi\nsyyskuun 1 p:stä, mikä tietysti suuressa määrässä enensi\nrangaistuksen ankaruutta.\n\nKoska tässä kertomuksessa erityinen huomio on kiinnitetty\npohjalaiseen osakuntaan, kannattanee mainita, että osakunta tuona\nlevottomana lauantaina, jolloin mielenosotusjuttu ratkaistiin,\naamupäivällä saattoi erästä toveria, nimeltä Reis, Oulusta, hänen\nviimeiseen lepokammioonsa. Vainajan omaisista seisoi haudan partaalla\nyksi ainoa, se nimittäin, jonka suru oli katkerin, vanha äiti.\n\nYrjö Koskisen erojaisjuhlan päiväksi määrättiin sittemmin toukokuun\n10:s, mutta jäi se kuitenkin viettämättä. Syynä oli suuri perhesuru,\njoka häntä näinä päivinä kohtasi. Kaksi hänen nuorinta poikaansa\nkuoli kurkkumätään, ja kolmas sairasti edelleen samaa tautia. Kun\nlapset 8 p:nä klo 6 i.p. haudattiin, pohjalaiset osottaakseen\nmyötätuntoansa yhtyivät surusaattoon; mutta isä oli niin masentunut,\nettä hän ei jaksanut noudattaa kutsumusta juhlaan, vaan lähti ajaksi\nyksinäisyyteen maalle.\n\n\n\n\n\n\nKESÄMATKALTA 1875\n\n\n\n\nIlta ja aamu Saarijärvellä.\n\n\nSaarijärvi 18 p. heinäk.\n\n    Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks,\n    Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.\n\nOliko sokea runoilija, joka lauloi näin, käynyt Saarijärvellä,\nennenkuin menetti näkönsä, sitä en tiedä; mutta olemattakaan\nrunoilija voi matkailija nähdä, että Saarijärvi on niitä Suomen\nseutuja, jotka luonnonkauneudessa kilpailevat monen siinä kohden\nhuomattavimman kanssa maailmassa. Sitä paitsi Saarijärvi on\nklassillisesti soiva nimi kirjallisuushistoriassamme. Toinen\nsemmoinen on Ruovesi. Molemmat ovat erottumattomasti kiintyneet\nRunebergin nimeen. Saarijärven Kalmarilla on vastineensa Ruoveden\nRitoniemessä. Kummassakin talossa Runeberg on ylioppilaana asunut.\nNäillä seuduilla hänen suuri henkensä on täyttynyt suomalaisilla\nkuvilla, hänen eläessään keskellä puhtaasti suomalaista luontoa,\nkeskellä turmeltumatonta, puhtaasti suomalaista väestöä. Ruovedellä\nrunoilija sepitti Hirvenhiihtäjäin ihanat laulut; Saarijärvellä hän\noppi tuntemaan Paavon.\n\nMatkalle lähtiessäni sain muutamalta ystävältä kirjeen, jonka\nosote oli: \"Saarijärvi, Kalmari.\" Ja sitten etenin pitkin\nKyrönjoen vartta, missä ruislaiho aaltoili sylenkorkeana ja\nsilmänkantamattoman laajana. Tämä maa on viljavaa. Kaikki\nkoululapsetkin tietävät, että se kasvattaa isojyväistä ruista.\nMutta tämä maa tuottaa muutakin. Kodissaan, aaltoilevien vainioiden\nkeskellä, viserteli laululintunen,[14] joka juur'ikään oli etelästä\npalannut ilahduttaakseen luonnostaan hieman raskaita mieliämme.\nNapuen kylän ympärillä ruis lainehti sotaisten muistojen maalla,\nvainioilla, joilla muinoin tuhannet Suomen miehet olivat vuodattaneet\nsydänverensä ja vaipuneet epätoivoon, pelastaen silloin niinkuin\nuseimmiten muulloinkin ainoastaan kunniansa.\n\nEdelleen sivuutin peltoja, kyliä, kuivia kivimäkiä, kytömaita\nviivasuorine, satasyltäisine ojineen tullakseni Lapuan Isoonkylään,\nmissä von Döbeln sai verisen voittonsa; sen jälkeen yhä edelleen\nLapuanjoen rantaa, jolla nummiluonto alkaa, Salmeen, missä\nAdlercreutz taisteli, sitte synkempien seutujen halki, Alajärven\nmetsien kautta ja kanervakukkanummien yli Karstulan Lintulahdelle,\nmissä von Fieandt tappeli.\n\nLintulahdella tapasin vanhan muorin, joka oli ollut seitsenvuotias\ntyttö silloin kun suomalaiset ja venäläiset seisoivat toiset\ntoisella toiset toisella puolella Lintulahtea, lähettäen veden\nyli kuolemaniskuja toisiansa vastaan. Muori oli reipas ja sanoi\nhyvin muistavansa sen päivän, \"kun tässä Lintulahdella oli sota\".\nKarstula on autiota seutua niinkuin Alajärvi, mutta Lintulahden\nmajatalo sijaitsee somasti järvenrannalla, samoin kuin seuraavakin,\nIsomöttölä. Sieltä kulkee tie kaksi majatalon väliä metsä- ja\nnummiseutujen kautta Kalmarin taloon, joka on ensimäinen majatalo\nSaarijärven alueella.\n\nOtin kirjeen taskustani ja astuin sisään saajan luokse. Hänen\nhuoneessaan tapasin tutun ylioppilaan puhdistamassa metsästyspyssyä\n-- siis samassa toimessa, jossa varmaankin usein Runebergkin ennen\nmuinoin nähtiin, kun astuttiin hänen kamariinsa täällä Kalmarin\ntalossa.\n\nYlioppilas, eräs sitä lajia, jota\n\n    -- viel' ei paina murhe muu,\n    kuin että viiksetön on suu,\n\nrupesi oppaakseni paikalla. Talo, joka nyt on muutaman talonpojan\noma, oli aikoinaan asessori Danielson vainajan hallussa, jonka luona\nRuneberg oli kotiopettajana. Se sijaitsee rakennuksineen aivan tien\nvarrella ja molemmin puolin on vettä. Idässä, pihan alapuolella\non pieni Heralampi; länteen päin maa laskee niittyä kohti, jonka\ntuolla puolen Kalmarin järven lahdelmat lepäävät honkametsäisten\nharjujen välissä. Sinne päin on kaunis näköala asuinrakennuksen\nakkunoista, joka on niiltä ajoilta, jolloin talo oli herrasmiehen\nkäsissä. Rakennuksen ja tien välillä on pienoinen puutarha ja siinä\nvanha sireenipensasmaja. Siinä sanotaan Runebergin runoilleen\n\"Mustasukkaisuuden yöt\". Nyt ovat sireenit niin levinneet, ettei\nniiden keskellä enään ole tilaa istua, vaan muodostavat ne melkein\nläpipääsemättömän tiheikön. Ei, läpitunkematon pensaikko ei ole,\nsillä kun aamulla katsoin ulos akkunasta puutarhaan, näin sen läpi\ntunkeutuvan, olemassaolostaan nauttien -- \"yhden niitä eläimiä,\njotka\" (käyttääkseni ranskalaista sanontatapaa) \"ravitsevat itseään\ntammenterhoilla\". Ylevästä alhaiseen j.n.e.\n\nOppaani vei minut mäkeä alas niitylle päin. Tässä oli muinoin\nollut koivupuisto, joka oli ulottunut niitylle. Nyt koivut olivat\npoissa. Talon nykyisen omistajan piti eräänä kesänä lähettää väkensä\ntaittamaan lehtiä lampaille talveksi. Samassa hän katsoi ulos\nakkunasta ja näki tuuheat koivut. Parempia lehtiä ei ollut saatavissa\nja sitä paitsi oli niin mukavaa taittaa lehtiä aivan kotinurkissa.\nPuiston kohtalo oli ratkaistu. Muuan renki oli kertonut tämän\nylioppilaalle sanoen: \"itkusilmin niitä koivuja hakkasi kumoon\".\n-- Puistossa oli ollut lehtimajoja ja ruohopenkereitä, joiden\njälkiä huomaava katsoja näki kannoissa ja mättäissä, jotka olivat\ntasasuhtaisemmassa asemassa toisiinsa kuin luonnolliset. Niityllä\noli kaksi lähdettä. Toisesta joimme raikasta vettä ja poimimme\nkypsyviä mesimarjoja sen partaalta. A propos marjoja, kertoi minulle\nylioppilas, että eräs maisteri pahus oli viemäisillään häneltä hänen\nmielitiettynsä. Hän oli siis kokenut muutakin murhetta kuin ylempänä\nmainittua. Sehän muistutti -- Mustasukkaisuuden öistä!\n\nLähteellä kuulimme miten paimenet järveä ympäröivillä harjuilla\nhuhuilivat kokoon sarvikkaita käskettäviään ja miten kaiku palautti\näänet toiselta rannalta -- ilma oli kirkas ja aurinko läheni\ntaivaanrantaa.\n\nOli lauantai-ilta. Se joka on maalla asunut tietää, mikä suloinen\nrauha silloin laskeutuu seudun ylitse. On kuin luonto yhdessä\ntyöntekijän kanssa odottaisi lepopäivän tuloa.\n\nSunnuntai nousi kirkkaana ja lämpimänä. Harjut hehkuivat uuden\nauringon palossa, mutta järvi, jonka yllä yön sumut lepäsivät,\nnäytti laajenneen mereksi. Kun astui ulos tämmöisenä aamuna, kun\nruoho kimmelteli mattona, joka oli miljoonista timanteista kudottu,\nsilloin tunsi luonnossa sen ihanan aurinkoisen aamutunnelman, joka\non Runebergin sepitelmille ominainen ja hänen runoutensa unohtumaton\ntunnusmerkki.\n\nKun kävelee puolentoista virstaa muutaman harjun yli eteläiseen\nsuuntaan Kalmarista, tulee Aholan taloon, joka muinoin oli asessori\nDanielsonin oma samoin kuin Kalmari. Talon asema oli erittäin soma\npienen lammen rannalla. Kävelyä ei kadu, sillä se talonpoika,\njoka nyt 24 vuotta on siinä isännöinyt, on kiitettävällä huolella\nsäilyttänyt asessorin aikuiset istutukset. Tuuheat, kauniit koivut\npihan ympärillä loivat varjonsa rehevälle, puhtaalle nurmikolle,\nja näköala koivujen, valkoisten pylvääntapaisten runkojen välitse\nniitty- ja metsärantaiselle järvelle tekee talon yhdeksi Saarijärven\nkauniimpia. Siitä oli omistaja nähtävästi ylpeä. Huomatessaan\nvieraita, jotka katselivat hänen taloaan ja sen ympäristöä, hän\nriensi kutsumaan meidät sisään. Hyvästi hoidetuissa huoneissa oli\nkaikki puhdasta ja siistiä, niinkuin valitettavasti ei tavallista\nole varakkaimmissakaan suomalaisissa talonpoikaiskodeissa. Meille\ntarjottiin hyvää kahvia, Geflen vaakunaa ja paperosseja. Isäntä\nitse ja hänen kuusi poikaansa eivät polttaneet tupakkaa; mutta\nvieraanvaraisuus ei sallinut vaatia samaa raittiutta oudoilta.\n\nKun me puolen tunnin päästä sanoimme hyvästi, isäntä saattoi meitä\npihan veräjälle, vasta siellä lausuakseen viimeiset hyvästit. Pihalla\noli äsken niitettyä heinää suovissa niinkuin niityllä ainakin. Ei\nedes polkuja johtanut sen yli, sillä talonväen sisäänkäytävä oli\ntoisella puolella. Omistaja on niin arka talon entisten olojen\nsäilyttämiseen nähden, ettei hän suvaitse jokapäiväisten jalkain\ntallata pihan nurmea.\n\nYhtenä iltana ja yhtenä aamupäivänä ennättää tuskin saada mitään\nmielikuvaa oudon paikkakunnan kansasta ja oloista. Epäilemätöntä on\nkumminkin, että täällä nykyään on toiset olot kuin Runebergin aikana\nja että hänen mestarillisessa kuvauksessaan Saarijärven pitäjästä\nmainitaan monta piirrettä, jotka eroavat nykyisestä todellisuudesta.\nNiin esim. savupirttiä enää harvassa tavataan, eikä kotieläimet\nenään asu saman katon alla kuin niiden omistajat. Edelleen on entinen\nelämäntapojen yksinkertaisuus väistynyt ylellisyyden tieltä, jonka\nkasvava varallisuus on tuonut mukanaan.\n\nKalmarista on 17 virstaa kirkolle. Tällä välillä näkee Saarijärven\nkauniimmat näköalat: järviä ja metsäisiä harjuja kummallakin puolen\ntietä. (1875.)\n\n    Tämän pikakuvauksen lähetin aikoinaan matkakirjeenä\n    Morgonbladetiin. Eihän sillä muuta arvoa ole kuin että se\n    näyttää, kuinka Runebergin ajan jäljet Kalmarilla olivat vähiin\n    kuluneet tai oikeammin tykkänään hävinneet jo 1875, kaksi vuotta\n    ennen runoilijan kuolemaa. (1911.)\n\n\n\n\nOlavinlinnan 400-vuotisjuhla\n\n28 ja 29 p. heinäk. 1875.\n\n\nI.\n\nMikä erotus Länsi- ja Itä-Suomen maisemain välillä! Siellä jokia\njuoksee läpi laajain viljelysmaiden, joiden tieltä metsien täytyy\nväistyä yhä edemmäs ja edemmäs, ja joiden yli vanhat kivikirkot\njyrkkine, naakkain rakastamme kattoineen kauas näkyvät -- täällä\ntaasen järviä loppumattomissa jonoissa siintää, metsäisiä saaria\ntäynnä, ja rannatkin metsäisiä, niin että niiltä vain harvoin\npilkistää talo pienten peltojen keskellä. Joskus kirkkokin tulee\nnäkyviin, mutta se on useimmiten puusta rakennettu ja uudenaikainen\nja siis tyylitön. Kumminkaan ei täällä näytä ollenkaan kuolleelta,\nei ainakaan suurilla valtareiteillä. Kallaveden ja Saimaan ulapoita\nkyntää noin 70 isompaa ja pienempää höyrylaivaa.\n\nNäillä seuduilla on elämää ja liikettä, mutta laadultaan erikoista;\nnäyttää kuin ne olisivat eilen alkaneet, jota vastoin Länsi-Suomessa\nyksin vainiotkin kertovat lukuisista sukupolvista, jotka niillä ovat\nastuneet milloin keveitä milloin raskaita askeleita auran jälessä.\n\nJa kuitenkin, miten pitkällisiä esitöitä onkaan tarvittu, ennenkuin\nse toimelias elämä, joka nyt tavataan laajassa Savossa, on vauhtiinsa\npäässyt! Siihen on mennyt neljä vuosisataa.\n\nTutkiessaan maakuntansa historiaa savolainen saattaa suurpiirteisesti\nnoudattaa havainto-opetusmetoodia.\n\n_Olavinlinna_ on Savon \"viljelyksen kehto\", ja kehto on vielä\npaikallaan, nuoren sukukunnan kunnioituksen esineenä.\n\nHerra Eerikki Akselinpoika Tott perusti linnan pienelle\nkalliosaarelle Kyrönsalmessa, sillä tällä paikalla laajat järvet\npohjoisessa ja etelässä kapenevat virtavaksi salmeksi. Tämän aseman\nhallitsijan oli helppo estää kulku Saimaan vesiltä pohjoisemmille.\nHän tahtoi tähän rakentaa vahvan varustuksen Ruotsin vallalle, ja\nyritys onnistui.\n\nNiin, Tottin suunnitelma seisoo tänäkin päivänä toteutuneena salmen\nsaarella, mutta kulku etelästä pohjoiseen ja päinvastoin on vapaa.\nYlöspäin ja alaspäin virtaa höyrylaivat puhkuu, ilman että risahdusta\nvanhasta linnasta kuuluu.\n\nKumminkaan ei sääntöä poikkeuksetta.\n\nOlavinpäivänä heinäkuun 28:ntena, aamulla, tykkien pauke jälleen\nherätti linnan kaiun, joka oli luullut päässeensä ikuiseen lepoon, ja\nvanha Olavinlinna otti muuriensa suojiin vetääkseen kaiken kansan,\njoka lähettyvillä liikkui.\n\nLinnan teki mieli palauttaa nuoruutensa tunnelma, se tahtoi kuulla\ntykkien jylinää, huutoa ja iloa ja riemua muuriensa sisällä.\n\nOlavinlinnan 400-vuotisjuhlan ensimäinen näytös tapahtui torilla\nkaupungissa, joka sijaitsee salmen läntisen rannan mäillä ja niiden\nvälimailla. Aamulla varhain juhlapukuinen yleisö kokoontui sinne\njumalanpalvelusta pitämään, ja rovasti A. J. Gummerus saarnasi\ntekstistä (Jes. 12, 1 ja Ps. 35, 18): _Silloin pitää sinun sanoman:\nminä kiitän sinua, Herra, ettäs vihainen olet ollut minun päälleni;\nmutta sinun vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Minä kiitän\nsinua suuressa seurakunnassa: paljon kansan keskellä minä sinua\nylistän_.\n\nKeskipäivän aurinko paistoi, kun alukset kaupungin puolelta virran\npoikki lähestyivät linnaa, jonka muurit jyrkästi nousevat vedestä.\nTykkien jyrinästä hätääntyneinä pääskyset kiersivät linnan kolmen\njälellä olevan tornin ympärillä. Ilma oli kuin muistoista kylläinen,\nniin vilvakka ja lempeä yhdellä kertaa. Minun muistui mieleeni\nShakespearen säkeet:\n\n    On kaunis tämä linnan paikka; ilma\n    Suloinen, vieno hentoj' aistejamme\n    Sukoillen kuihkoo.\n                       Kesävieraan pääskyn\n    Tuon templin-asujamen, pesät hauskat\n    Todistaa että huokuu täällä taivaan\n    Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen\n    Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt\n    On riippumajan kehdoks poikasilleen.\n    Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,\n    Sen olen huomannut, on ilma lauha.\n\nLinna on valmistautunut vastaanottamaan vieraita. Ulkoporttaalin\nyläpuolella luettiin latinankielinen tervehdys: \"Hyvä ja onnellinen\nolkoon tämä päivä, jonka muistoa tulevat sukukunnat säilyttävät.\"\nJa edelleen luettiin toisten porttaalien yläpuolella, joiden kautta\nastutaan kahteen pieneen linnapihaan, niinikään latinankielellä:\n\"Jumala liittäköön onnellisia aikakausia entisiin\"; \"Oi autuaat,\nmoninkerroin autuaat ne, jotka ovat saaneet kuolla esi-isien silmien\nedessä\"; sekä vihdoin: \"Neljä sataa vuotta katsoo alas meihin.\"\n\nTämä viimeinen kirjoitus oli sen porttaalin sisäpuolella, joka\navautuu suureen linnapihaan. Tämä piha on rajaviivoiltaan\ntasakylkinen kolmio, ja mainitusta porttaalista tullessa on kolmion\nasema suoraan vastapäätä. Ylt'ympäri pihaa linnarakennus kohoaa\npenkereenmuotoisesti. Alkuaan on linna ollut viiden tornin varustama\nja koristama. Niitä on vain kolme jälellä, kaikki pohjoispuolella\neli vasemmalla sisääntulijasta. Oikealla, rakennuksen etäisimmässä\nkulmassa nousi muinoin paksu torni, \"bastion Dick\".\n\nSuuressa linnapihassa suoritettiin juhlaohjelman pääosa, ja se\noli sitä varten koristettu. Keskelle peräseinää tai muuria oli\npuhujalava rakennettu, ruhtinaallinen kruunu yläpuolella, ja lähinnä\nRunebergin sekä von Döbelnin ja Sandelsin mitaljonimuotokuvien\nympäröimänä. Tältä keskuskohdalta sisäänkäytävää päin oli pystytetty\nrivi vihreillä köynnöksillä ja kukilla koristettuja riukuja, joihin\noli kiinnitetty linnan historiassa mainittujen miesten nimi- ja\nvaakunakilpiä.\n\nKun kellon lyödessä 12 viimeinen tykinlaukaus pamahti läntisimmästä\ntornista, kun yleisö oli asettunut istumaan penkeille pihalle\ntaikka pengermäisille muureille taikka mahtaville portaille,\njotka ulkopuolitse johtavat \"bastion Dick'iin\" taikka seisomaan\nmuuriaukkoihin ja akkunoihin, kun kesäaurinko valoi kirkkainta\nvaloaan linnan ja sen vieraitten ylitse, kun vihdoin 30-vuotisen\nsodan marssi soi linnapihan yli, kautta holvien ja muurien yli kauas\nlainehtivaan ja vihantaan luontoon linnan ympärillä -- silloin virisi\noikea kansallisjuhlan tunnelma.\n\nProfessori Aug. Ahlqvistin juhlapuhe jakaantui kolmeen jaksoon. Ensin\nhän muistutti siitä karaistusta metsäkansasta, jolla neljäsataa\nvuotta sitten oli voimaa rakentaa nämä suojaavat muurit ja tornit,\nsen jälkeen hän kiinnitti huomion siihen rohkeaan mieheen, joka\nuskalsi laatia ja kykeni toteuttamaan suunnitelman rakentaa linna\nvihollisten maahan, sillä tämä seutu oli silloin Suomen rajan\nulkopuolella, sekä selosti vihdoin vanhan varustuksen tehtävän\nvuosisatojen halki. Olavinlinna rakennettiin suojaamaan näitä\nseutuja säälimättömiä vihollisia vastaan; vanha vartija täyttikin\nnuoruudeniässään tämän tehtävän sankarin tavalla. Sittemmin tuli\nhänen asiakseen näissä seuduissa ylläpitää lakia ja oikeutta, ja\ntälläkin toimellaan hän on ansainnut kunniakruunun. Nyt ei vanhalla\nlinnalla enään ole muuta virkaa kuin kertoa tarinoita menneistä\najoista, varottaa ja kehottaa nuorempia sukupolvia. Erityisellä\ninnolla puhuja kuvaili Ruotsin ajan menestyksellistä sivistystyötä,\njoka velvottaa meidät katoamattomaan kiitollisuudenvelkaan.[15]\n\nTämän jälkeen tulivat viralliset puheet, ja luettiin julki Suomen\nMuinaismuistoyhdistyksen adressi, jossa lyhyesti, mutta ylevin sanoin\nmieleen saatettiin Savonlinnan muinoinen merkitys Savonmaalle, sen\nmerkitys nykyajalle jalona muistomerkkinä esi-isien tuimilta, kovilta\najoilta sekä vihdoin esiintuotiin kiitokset juhlatoimikunnalle ja\nSavonlinnan kaupungille siitä mitä se oli tehnyt menneitten aikojen\nmuiston viettämiseksi ja elvyttämiseksi.\n\nMieskuoro lauloi sitten orkesterin säestämänä Maamme- ja Savolaisen\nlaulun.[16]\n\nSiihen päättyi tämä juhlaohjelman osasto.\n\nPäivälliset syötiin kaupungissa, kolmessa eri paikassa.\n\nJuhlatanssiaiset \"bastion Dick'issä\" olivat mielestäni koko juhlan\ntunnelmallisin osa. Nuoruutta, kauneutta ja säteilevää iloa\nharmaitten holvien alla, alaltaan ympyriäisessä, muinoisen tornin\njalkaa kiertävässä salissa! Toista syltä paksuissa muureissa oli\nvihreään puettuja kammioita -- tykin aukkoja. Salin valaisivat\nholviin ripustetut kynttiläkruunut; kahdesta leveästä muuriaukeamasta\noli vapaa näköala linnapihaan, johon sinne tänne asetetut maljatulet\nloivat himmeän valaistuksen.\n\nEn oikein tiedä kuinka kuvaisin ihmeellistä tunnelmaa, joka lepäsi\ntämän kaiken yli. Milloin oli kuin olisivat vanhat muurit olleet\nsuutuksissaan siitä turhuudesta, jonka näkivät suojissaan, oli kuin\nne olisivat luulleet lasten tekevän heistä pilkkaa; mutta sitten\nne taas hymyilivät, niinkuin raskaitten vuosien uurtamat kasvot\nhymyilevät, äärettömän hellästi, äärettömän anteeksiantavaisesti. Ne\niloitsivat siitä, että nuoruus oli niin yhdenlaatuinen vuosisadasta\nvuosisataan, ja pidättivät synkät tarinansa veritöistä ja\nväkivallasta. Ne sallivat lasten laskea leikkiä ja nauraa, suunnaten\nvakavat katseensa uinuvaan ympäristöön.\n\nJa katso! Nuortenkin mieli kääntyi samaan suuntaan. Runoilija (Julius\nKrohn) puhui aamun koittaessa isänmaan aamusta, ja muinaisuus ja\nnykyaika ja tulevaisuus sulivat yhteen satavuotisjuhlan ihanimmalla\nhetkellä:\n\n\"Kunnioitetut juhlavieraat!\n\n\"Yö nyt jo on melkein loppunut, meidän lyhyt kesäyö. Vielä muutama\nhetki, niin uusi päivä valkenee, uusi aurinko koittaa. Kun me silloin\nkatsahdamme ulos näistä linnan tykkireijistä, niin näemme taas joka\nhaaralla ympärillämme selvästi Savon ihanat maisemat. Me näemme\nihastellen nuot sadat saaret ja salmet, nuot avarat, kiiltävät seljät\nja tyynet rauhaiset lahdelmat, nuot ihanat, vihriät koivikot ja nuot\nkorkeat loukeroiset kalliot. Niin on myös koko Suomen kansalle uusi\naurinko koittanut, uusi päivä valjennut. Sen silmä on nyt auki, sen\nsydän auki näkemään ja ihmettelemään, ihailemaan, rakastamaan tätä\nkaunista, ihanata isänmaatansa! Eikö se ole sitä jo ennenkin ihaellut\nja rakastanut? -- Kunnioitetut kansalaiset! Kuka meistä ei olisi\ntuntenut kuinka nähtyämme ihanaisen, suloisen naisen mieli ihastuu,\nsydän syttyy! Mutta vasta se, jolle on ollut suotu onni että hän on\nsaanut _omana vaimonaan_ sulkea rintaansa semmoisen ihanan, suloisen\nolennon, se oikein tietää mikä rakkaus on. Nyt vasta kun Suomenmaa on\nyksin meidän omamme, tietää myös Suomen kansa vasta täydesti, mitä\nisänmaanrakkaus on.\n\n\"Ja tämä isänmaa, tämä ihana, armas, suloinen isänmaa, eikö se tässä\nsilmiemme edessä leviä semmoisena, että sen eteen olisi suurin onni\nsaada kuolla! -- ei, ei kuolla, vaan vielä enemmän -- saada _elää_\nja tehdä työtä, niinkuin rakkaimpansa hyväksi on niin autuasta elää\nja tehdä työtä! Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika\nhälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia\nhyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä.\nTyöhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen\nmies, jokainen Suomen nainen, ja koska taas uusi vuosisata on vierryt\nnäiden harmaitten muurien yli, on oleva mahtavampana, ihanampana tämä\nSuomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin\nja kallihin. Eläköön Suomenmaa, eläköön isänmaa!\"\n\nJa jälleen Maamme- ja Savolaisen laulun sävelet kaikuivat vanhassa\nlinnassa.\n\nYö oli mennyt!\n\n\nII.\n\nOletko käynyt Punkaharjulla?\n\nJos olet nähnyt Punkaharjun ja Imatran, olet nähnyt mitä Suomen\nluonnolla on ihaninta.\n\nMatkusta jonakin iltana, kun päivä laskee ja tuuli on vaiennut,\npitkin puolen peninkuorman pitkää harjua, jonka luojankäsi on\nheittänyt sillaksi Puruveden laajojen ulappain poikki -- se on\nihanaa. Ei, siellä ei sanota: on kaunista, on ihanaa, ollaan ääneti\nja annetaan suomalaisen luonnon hengen täyttää sydän. Jos joku\najatus selviää, niin on se tuskin muuta kuin muunnelma runoilijan\nhuudahduksesta: \"Maan eestä kuolisitko tään!\"\n\nOlavinlinnan 400-vuotisjuhlan toimikunta oli perjantaiksi\ntoimeenpannut huvimatkan Punkaharjulle. Oltiin hyvällä tuulella\nja iloisia, niinkuin kuvitella voi. Luonnon kauneutta ihailtiin,\ntanssittiin, laulettiin, puheita pidettiin, niin kauan kuin iltaa ja\nyötä kesti.\n\nEivätkä kumminkaan kaikki mukana olijat olleet tyytyväisiä. Ei\ntäälläkään yhdistävä, ylevä tunnelma päässyt pysyvään valtaan.\n\nPunkaharjulla ei olekaan, mielestäni, suuressa seurassa käytävä. Sen\nkoivut ja hongat rakastavat yksinäisiä, hiljaisia ystäviä. Niille ne\njuttelevat kauniita satujaan; suuressa seurassa ne vaikenevat.\n\nUnohtumaton on Olavinlinnan vuosisataisjuhla, sillä Olavinlinna ja\nPunkaharju valloittavat väkisin joka sydämen, joka ne on nähnyt.\nMatkusta sinne ja koe se. Mutta matkusta kaikin mokomin ennen vuotta\n1975, sillä silloin et enää ole olemassa. Olavinlinna on silloin\nharmaampi ja Punkaharju ehkä vihreämpi; mutta uusi sukukunta jatkaa\nsilloin Suomen tulevaisuuden valoisaa unelmakerrontaa, johon ne\nkävijää kehottavat. Uneksi siellä yö taikka pari; mutta nouse sitte\nauringon kera työhön! (1875.)\n\n    Kirje E. Nervanderin toimittamaan Åbo Posteniin. Toiset saman\n    ajan lehdet sisältävät seikkaperäisempiä kertomuksia juhlasta;\n    minä koetin kuvata tunnelmaa, joka ainakin vahvasti vaikutti\n    minuun. Silloinhan ensi kerran näin Savon Olavinlinnan ja\n    Punkaharjun. (1911.)\n\n\n\n\n\n\nKAARLO ALFRED CASTRÉN\n\n\n\n\nTilastotieteilijät ovat laskeneet ihmisen keskimääräisen iän olevan\nnoin 33 vuotta. Sentähden ei ole ihme että lähes kaksi kertaa niin\nkauan elänyt ympärillään näkee enään ani harvat niistä, joiden\nseurassa hän iloitsi nuoruuden keväästä ja valmistautui elämän\ntaipaleelle. Lähimmistä koulutovereistani ovat useimmat aikoja sitten\nmenneet sitä tietä, jolta kukaan ei palaa. Ensimäisiä menijöitä\noli Kaarlo Alfred Castrén, mutta huolimatta nuoresta iästään, hän\noli siitä merkillinen, että hän enemmän kuin monet muut, kymmeniä\nvuosia kauemmin eläneet toverit ansaitsee elää jälkimaailmankin\nmuistossa. Castrén näet ei ollut ainoastaan \"lupaava\" nuorukainen,\njoka jätti kauniin muiston lähimpiin ystäviinsä, vaan hän ennätti jo\nniinä vuosina, jotka tavallisesti kokonaan kuluvat valmistuspuuhiin,\nsuorittaa semmoisen elämäntyön alun, joka säilyttää hänen nimensä\nkirjallisuudessamme. Kun otan tässä piirtääkseni niin varhain\npoismenneen ystävän kuvan, en siis yksistään viihdytä mieltäni\nvanhoissa muistoissa, vaan koetan luoda elävää sisältöä nimeen, jonka\nmoni nuorempikin tuntee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCastrén oli syntynyt Sotkamossa 26 p. marrask. 1845. Hänen\nisänsä, pitäjänkirjuri Reinhold Castrén, entisen sotilaan ja\nHyrynsalmen nimismiehen Gustav Adolf Castrénin poika, oli tunnettua\npohjoispohjanmaalaista sukua, jonka kantaisä Olaus Castrénius\nkumminkin oli hämäläistä alkuperää, Hollolan Linnan rusthollista\nkotoisin. Muistutan tästä sen vuoksi, että Kaarlo Castrén joskus\nkäytti kirjailijanimeä Linnanen. Äiti oli Sotkamon nimismiehen\nJohan Cajanin tytär Johanna Elisabet, ja siis hänkin laajalle\nlevinnyttä pohjalaista pappis- ja virkamiessukua. Reinhold Castrén\nja Johanna Cajan olivat varhain, edellinen 22 ja jälkimäinen 21\nvuoden vanhana, vastoin omaistensa neuvoja menneet naimisiin, ja\nheidän perustamansa koti tuli yhtä varattomaksi kuin lapsi- ja\nkärsimysrikkaaksi. Lapsia heille syntyi 12-13 vuoden kuluessa\nseitsemän, mutta toimeentulon ehdot eivät suinkaan suhteellisesti\nparantuneet, jos ollenkaan. Syy oli miehen. Virka oli mitätön,\nja ylläpitääkseen perhettään maanviljelijänä -- hän omisti näet\nvarhemmin Yli-Sotkamon Hyttilän, jossa Kaarlo Alfred syntyi, ja\nelämänsä viimeisenä aikana Ala-Sotkamon Tervon tilan -- hänen olisi\npitänyt osottaa toimeliaisuutta, joka oli hänen luonnolleen vieras;\nhän näet eli säännöttömästi sekä laiminlöi tehtävänsä ja perheenisän\nyksinkertaisimmatkin velvollisuudet. Ollen suuri hevosintoilija\nsanotaan hänen pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan;\nhän talutti hevosensa aittaan syömään viljaa lasten kaivatessa\nleipää, ja kun hän palasi matkoiltaan, joilla oli ajanut kilpaa\nmuitten hevoshuijarien kanssa, ei hänen kotiatulonsa ollut omaisille\niloksi. Kerrankin hän oli ajanut kumoon kiviläjään ja kauan kesti\nennenkuin hänen siitä saamansa haavat ja kuhmut paranivat. Mutta,\nniinkuin monesti on laita, mitä kehnompi perheenisä sitä etevämpi\näiti. Rouva Johanna Castrén oli tuota hiljaista, vakavaa, uskollista,\nhienotunteista lajia naisia, joiden kestävyyttä kärsimyksissä ja\nkovissa kohtaloissa me ihmettelemme ja ihailemme voimatta sitä\nselittää. Sukulaistensa ja ystäviensä avulla hän ei ainoastaan\nmitenkuten hoitanut lapsiansa, vaan teki sen niin, että lapsista\nköyhä koti oli mitä rakkainta he tiesivät. Reinhold Castrén kuoli\n1849, ennenkuin oli täyttänyt 38 vuotta, ja silloin jäi Johanna\nrouva yksin huolehtimaan lapsistaan. Niitä oli elossa kuusi --\nvanhin poika oli kuollut 12-vuotiaana, ja yksi 10-vuotinen tytär oli\nvähämielinen. Äiti oli nääntymässä kuormansa alle, eikä muuta neuvoa\nollut kuin hajottaa lapsilauma, lähettää toinen toisaalle, toinen\ntoisaalle varakkaampien sukulaisten hoidettavaksi. Silloin nuorin\nlapsista, Kaarlo eli Kalle, niinkuin häntä kotona ja toverien kesken\nnimitettiin, 1851 joutui setänsä Lauri Maunu Castrénin luokse, joka\nedellisenä vuonna oli tullut kappalaiseksi Kempeleeseen, kymmenkunta\nkilometriä Oulun kaupungista. Tästä johtui että Castrénin varsinaiset\npoikaiänmuistot olivat Kempeleestä ja Oulun tienoilta yleensä,\nmutta niitä syvemmällä hän säilytti sisässään vahvan kerroksen\nmuistoja ja vaikutelmia Sotkamosta. Vaikka hän oli sieltä eronnut\nkuusivuotiaana eikä liene siellä käynyt ennenkuin oli täyskasvanut,\neli äiti ja lapsuudenkoti kirkkaana hänen sydämessään. Niin pian kun\nhän oppi kirjoittamaan, hän alkoi vaihtaa kirjeitä äitinsä kanssa,\nja kaukanakin hän seurasi tämän elämää, kuvitellen, saamiensa\ntietojen mukaan, kuinka äiti asui häntä varten muutamalle niemelle\npappilan[17] maalle rakennetussa kaksisuojaisessa asunnossa, erään\nvanhemman sisaren, Eva Sofia Cajanin, ja sen lapsen kanssa, jolle\nvähämielisyytensä tähden ei ollut rakkautta ja kärsivällisyyttä\nmuualla tarjona, kuinka äiti ansaitsi pienen kodin tarpeet suorittaen\nompelu- ja muita töitä pitäjäläisille ja kuinka hän hiljaisen,\nrakastettavan luonteensa vuoksi oli kaikkien suosima, niin että\n\"Johanna täti\", joksi häntä sanottiin, ehdottomasti oli tarpeellinen\nniin iloisten kuin surullistenkin juhlien valmistuksissa ja vietossa\nympäri pitäjää. Totta tosiaan, jos se on rakkaus, joka tekee kodin\nkodiksi, niin Johanna tädin perhe oli vain näennäisesti hajaantunut.\nÄidinrakkaus ei ollut lakannut vaikuttamasta poissa oleviinkaan.\nAinakin luulen Kaarlo Castrénin varhaisen sielunvoimien kypsynnän ja\nmyöskin hänen luonteensa laadun suuressa määrässä johtuneen siitä,\nettä hän äidistään erotettunakin eli jonkunlaisessa henkisessä\nyhteydessä armahan emonsa, kaunihin kantajansa kanssa. Mutta vielä\nsekin tästä johtui, että syntymäseutujen luonnonkauneus ja vakava,\nherkkätunteinen kansa, joihin Castrén myöhemmin uudelleen ja syvemmin\ntutustui, elivät hänen sydämessään erikoisen heleinä. Muistan monen\nillan kouluajalta, jolloin minä, karkealuontoisemman Etelä-Pohjanmaan\nlapsena, ihaillen kuuntelin hänen vilkkaita kuvauksiaan Sotkamosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetä, joka myöskin oli veljensä pojan kummisetä, kohteli häntä\nkuin omia lapsiaan, ja Kaarlo sai häneltä itseltään ensimäisen\nopetuksensa, mikä oli sitä luonnollisempi, kun pari serkkua oli\nmiltei samanikäistä. Lukeminen kotona jatkui v:een 1858, jolloin\npastori Castrén tuli Kälviän kirkkoherraksi, myöhemmin rovastiksi.\nSyksyllä s.v. lähetettiin näet Kaarlo serkkunsa, Adolfin eli Adin,\nkanssa Vaasan kouluun ja otettiin siellä toiselle luokalle. Silloin\nalkoi tuttavuutemme; oltuani jo ennen koulussa olin minäkin samaan\naikaan kohonnut mainitulle opinasteelle. En kumminkaan näiltä ajoilta\nvanhassa Vaasassa muista mitään erikoisempaa Castrénista. Sen vain\ntiedän, että molemmat olimme kaksi vuotta toisella luokalla, ja\nmyöskin sen että Castrénin koulunkäynti oli lähellä päättyä siihen.\nJostakin syystä -- luultavimmin kustannusten pelosta -- oli sedässä\nherännyt ajatus valita Kaarlolle toinen elämänura kuin lukumiehen.\nPoika pantiin oppilaaksi Alavuden apteekkiin. Kuitenkaan hän ei\nsinne pitkäksi ajaksi jäänyt. Castrén näet lueskeli itsekseen\nkoulukirjojaan, ja kun niin onnellisesti sattui, että 1861 Kokkolassa\navattiin uusi ylialkeiskoulu, hän pääsi tähän, lähellä kotipitäjää\nsijaitsevaan laitokseen jatkamaan opintojaan.[18] Ja nyt hän edistyi\nsemmoisella vauhdilla, että me jälleen yhdyimme lukiossa 1862,\noppilaitoksen ollessa viimeistä vuottaan Pietarsaaressa, mihin se oli\nmuutettu Vaasan palon jälkeen 1852. V. 1863 lukio muutettiin takaisin\n(uuteen) Vaasaan, ja sinne muutimme me oppilaat tietenkin mukana.\nLukiossa Kaarle Castrén yhtyi puolitoista vuotta vanhemman veljensä\nReinholdin eli Rennen kanssa, joka kasvatettuna tätinsä miehen,\npastori Kaarle Abraham Keckmanin, luona oli käynyt Oulun koulua. Hän\noli vähemmän lahjakas kuin nuorempi veli, mutta veljeksien välillä\nvallitsi aina, ehkä yhteisen rakkaan äidin vaikuttama, erittäin hyvä\nsopu. Reinhold Castrén rupesi juristiksi; hän kuoli maistraatin\nsihteerinä Oulussa 1889.\n\nNäin Kaarlo Castrén ja minä enimmän osan kouluaikaamme olimme\ntoveruksia, ja muistan hänen jo sillä varhaisella ajalla tulleen\nhuomatuksi samanikäisten rinnalla. Tehtävänsä koulussa hän suoritti\netevästi, silti vetäytymättä toverien seurasta. Päinvastoin hän aina\noli iloinen, joskaan ei vallaton iloisessa seurassa. Luonteeltaan\nhän oli vilpitön ja rehellinen, olennoltaan rakastettava ja\nkaikkien suosima. Erikoista hänessä oli vilkas mielikuvitus,\ntaipumus mietiskelemään ja keskustelemaan elämänongelmista sekä\nmyöskin kirjoittamaan. Jo Kokkolan aikana hän oli -- tietenkin\nkaikessa salaisuudessa, niinkuin hän minulle vieläkin säilyneissä\nkirjeissä kertoi -- kirjoittanut Åbo Underrättelseriinkin (jotakin\nainekirjoituksista kouluissa), ja lukioon tultuaan hän ahkerasti\nsepitteli kirjoituksia konventin sanomalehtiin, toinen Pohjalainen,\ntoinen Tapio nimeltä. Syystä että koulu oli ruotsalainen, oli näiden\nsanomalehtienkin tavallinen kieli ruotsi. Ja ruotsiksi Castrénkin\nlaati ensimäiset kyhäelmänsä, muun muassa pitkän, haaveellisen,\neri lukuihin jaetun tutkielman \"Elämän meno\", jossa hän käsitteli\nsemmoisia kysymyksiä kuin \"rakkaus naiseen\" ja \"isänmaanrakkaus\",\njotka \"rakkaudet\" aivan oikein selitettiin mitä tärkeimmiksi elämän\nmenon määrääjiksi. Mutta sittemmin hän alkoi käyttää suomenkieltä,\nkehottaen muitakin niin tekemään. \"Kirjoittamalla oppii kieltä\nviljelemään, ja niin suomeakin\", hän kirjoitti; \"ja kaikki tulemme\nsitä tarvitsemaan. Kirjoitelkaa virkeästi, ja jos jonkun siistin\nruotsalaisen [toverin] korvat eivät kestä kuulla suomen soreaa\nkieltä, niin pistäköön korvansa tukkoon taikka menköön kamariin\nlukemaan saksalaisia sanomalehtiä! Te, suomalaiset, avatkaat suunne\nja liikuttakaat kynäilevää kättänne; se ilahuttaa pelkästä ruotsista\nkohta läkähtyvää Tapiota ja Pohjalaista.\"\n\nTästä huomaa, että Castrén jo oli \"fennomaani\", ja siinä kohden\nhän kyllä oli useimpien toverien edellä. Me muut siihen aikaan\nemme paljonkaan tienneet kansallisuuskysymyksestä. Suomalaisilla\nseuduilla kasvaneet osasivat tietysti suomea ja välistä sitä\npuhuttiinkin, mutta toinen puoli oli kaupunkilaisia ja puhtaita\nruotsinkielisiä. Kumminkin alkoi, niinkuin Castrénista nähdään,\ntieto ajan kansallisista riennoista meihinkin tunkea, ja sen vuoksi\ntoinen tai toinen hänen tapaansa yritti kirjoittamaan suomea.\nNiin muistan minäkin kirjoittaneeni jonkun suomalaisen pätkän\nTapioon. Mitä Castréniin tulee on mahdollista, että hän oli saanut\nensimäisen herätyksen Kokkolan koulun ensimäiseltä rehtorilta, Oskar\nBlomstedtilta. Ainakin hän eräässä kirjeessä minulle keväällä 1862\nmainitsee: \"kaikki aineeni olen kirjoittanut suomeksi [ruotsalaisessa\nkoulussa!], sillä tahdon oppia sitä\". Vaasan lukion opettajista\nmuistan ainoastaan laitoksen entisen rehtorin, Fredrik Julius\nOdenvallin, viimeisinä aikoinaan koettaneen innostuttaa meitä\nsuomenkielen viljelemiseen, ja se tapahtui siinä muodossa, että\nhän ylimääräisillä tunneilla ohjasi niitä oppilaita, joilla siihen\noli halua, kääntämään latinalaisia auktoreja suomeksi. Sitä paitsi\nhän itse oli suomentanut Porilaisten marssin ja laulatti sitä\noppilaillaan. Castrén oli hänen hartaimpia oppilaitaan, muun muassa\nlaulamisessakin, vaikka hänen lauluäänensä oli niin ja näin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituisin ja merkillisin Castrénin kirjallisista tuotteista\nkouluajalta on eräs -- en tarkoin muista milloin ja kuinka, mutta\narvattavasti hänen kuolemansa jälkeen kätköihini joutunut --\nnovellintapainen kyhäelmä, nimeltä \"Muutamia irtonaisia lehtiä\nelämän kirjasta, unhotuksesta ja häviöstä kerännyt --aAa--\". Se on\nruotsinkielinen v:lta (luultavasti keväältä) 1863. Merkillinen se\non sentähden, että vahvasti romantisoidun kertomuksen päähenkilöt\novat tekijän molemmat enot, Kaarle August ja Johan Fredrik Cajan,\njoille hän on antanut nimet Jakob Festus ja Abraham Efraim\nKrusell. Tämän selityksen on tekijä itse 7 vuotta myöhemmin pannut\nkäsikirjoituksensa nimilehdelle. Kummankin enon elämä päättyi\ntraagillisesti, siten että vanhempi ampui itsensä ja nuorempi tuli\nmielisairaaksi, ja nuoren kirjailijan tarkotus on nähtävästi ollut\nkäyttämällä historiallisia ja keksimiänsä piirteitä osottaa, miten\nheidän kohtalonsa muodostui niin surulliseksi.\n\nNovellin sisällys on lyhyesti seuraava. Klaus Krusell, nimismies\njossakin itäsuomalaisessa pitäjässä, on ottanut kiinni ja\ntoimittanut ansaittuun rangaistukseen Viitasaarelta kotoisin olevan\nrahanväärentäjän ja rosvon Eerikki Talviaisen [hänkin todellisuudesta\notettu henkilö]. Vankilasta päästyään pahantekijä, kostaakseen\nnimismiehelle, ryöstää hänen nuoremman poikansa, 10-vuotiaan\nAbramin (Aapin), kun tämä, oltuaan pari vuotta vanhemman veljensä\nkanssa ansoja virittämässä, yksin on palannut metsään noutamaan\nsinne unohtunutta puukkoansa. Ryöstöön oli Talviaisen yllyttänyt\nmuuan venäläinen, joka päästäkseen vapaaksi orjuudesta oli ruvennut\nhankkimaan suomalaisia poikia eräälle Valamon luostarin papille.\nSinne Aappikin viedään ja saatuaan uuden nimen, Ismael, hän elää\nsiellä viisi vuotta papin palvelijana. Pappi koettaa kääntää hänet\nkreikkalaiseen uskoon, mutta poika pysyy lujana eikä taivu, vaikka\nhäntä lopulta kurjassa vankilassa nälällä näännytetään. Silloin\npappi saa kutsun tulla Pietariin, ja lähtiessään hän ottaa Ismaelin\nmukaansa. Pietarissa pappia syytetään jostakin rikoksesta, ja pelosta\nettä poika kertomalla elkeensä enentäisi hänen syyllisyyttään hän\nlähettää Ismaelin määrättyyn paikkaan suurkaupungissa ostamaan\n\"karhun lihaa\". Niin poika tulee erään teurastajan luokse, joka\nsulkee hänet huoneeseen, missä jo ennestään on murhattujen ruumiita,\nja häntä yritetään tukehuttaa savulla, joka harvasta lattiasta\ntunkee sisään. Poika parka saa kuitenkin puukollaan avatuksi raon\nseinään, mistä voi hengittää raitista ilmaa, ja kun teurastaja tulee\nkatsomaan, onko hänen uhrinsa kuollut, Ismael iskee häntä päähän,\nniin että mies tunnottomana kaatuu, ja karkaa sitte kauheasta\nvankilastaan. Hänen on kumminkin vaikea löytää pois sokkeloisesta\ntalosta, ja kun hän hyppää ulos muutamasta akkunasta, hän huomaa\njoutuneensa puolitekoiseen, akkunattomaan rakennukseen. Siellä\nviruessaan hän kuulee seinän takaa, kadulta, eräitten suomalaisten\nmiesten puhuvan keskenään, he kaipaavat toveria, joka myöskin oli\nhävinnyt mentyään samaan taloon ostamaan lihaa. Ismael ilmottaa\nmiehille missä hädässä oli, ja ne pelastavat hänet. Sitte kaikki\nyhdessä kiireimmiten palaavat Suomeen, passiton Ismael toisten\nturvissa. Suomessa Ismael elättää itseään työmiehenä, ja semmoisena\nhän vihdoin tulee Turkuun. [Miksei hän rientänyt kotiinsa, jää\ntekijältä sanomatta; toinen erehdys hänen puoleltaan on se, että\nhän olettaa yliopiston vielä olleen Turussa, vaikka jo oltiin\n1830-luvun alulla -- ryöstö on muka tapahtunut syksyllä 1826.] Siellä\nIsmael pelastaa ylioppilasten kilpapurjehduksessa veteen joutuneen,\nhukkumaisillaan olevan nuoren kreivi Svanskiöldin [myöhemmin nimi\non muutettu Standertskiöldiksi!] sekä tapaa veljensä ylioppilaana.\nKiitollisuudesta ja liikutettuna hänen oudoista elämänvaiheistaan\nkreivin isä ottaa kustantaakseen poikansa pelastajan opinkäynnin, ja\nennen pitkää on tämäkin, Abraham Efraim Krusell, ylioppilas. --\n\nEdellisellä ei ole mitään pohjaa veljesten todellisissa\nelämänvaiheissa, sillä vanhempi oli syntynyt 1800, tuli ylioppilaaksi\n1819 ja koulunopettajaksi Raaheen 1827; nuorempi taas oli syntynyt\n1815 ja tuli, Oulun koulun ja Turun lukion käytyään, ylioppilaaksi\n1832. Kuitenkin olen selostanut nämä romantisetkin novellinpiirteet,\nsentähden että Castrén sanoo niiden nojaavan tarinaan, joka oli\nyleinen Pohjanmaan \"timmermannien\" kesken. --\n\nSitte kertomus kääntyy Jakob veljeen, joka tulee koulunopettajaksi\nPohjanmaan pikkukaupunkiin. Reipas nuori mies saa asunnon kauppias\nKålrothilla, jolla on noin 30-vuotias rouva. Tämä rakastuu häntä\nnuorempaan maisteriin, joka myöskin mieltyy talon emäntään. Rouva\nmyrkyttää miehensä -- maisterin mitään aavistamatta --, ja kun hän\nnäin on tullut vapaaksi, menevät rakastavat naimisiin. Heillä on jo\nuseita lapsiakin, kun vaimo eräänä päivänä, nautittuansa väkeviä,\nniin että menetti mielenmalttinsa, tunnustaa miehelleen, kuinka hän\noli vapautunut edellisestä aviostaan. Tieto kauheasta rikoksesta\ntekee lopun Jakob Krusellin mielenrauhasta ja elämänonnesta, ja hän\nampuu itsensä. [Sukukirjan mukaan Kaarle August Cajan nai neljä\nvuotta vanhemman laivurinlesken ja surmasi itsensä Uuskaarlepyyssä\n1849.]\n\nAbraham Efraim Krusellin, se on J. F. Cajanin, myöhemmät\nelämänvaiheet ovat pääasiassa tunnetusti historiallisia, vaikkei\nmainita hänen luonnontieteellisiä harrastuksiaan eikä hänen\nyhteistyötään Elias Lönnrotin kanssa. Suurella menestyksellä\nhän harjotti opintoja, alkoi sitte tutkia kansamme muinaisuutta\nja kirjoitti ensimäisen Suomen historian. Kumminkaan hän ei\npysynyt tällä työalalla. Yltiöpäiset heränneet toverit saivat\nnäet hänet valtaansa. Hän alkoi ylenkatsoa ja vihata tieteellisiä\nharrastuksiaan, ja papin tutkinnon suoritettuaan hän muutti\nsisämaahan. Siellä hän toimi saarnaajana, yhtä ankarasti tuomiten\nmaailmaa kuin omaa entisyyttään. Eräänä päivänä tuli hänen\npappilaansa Paavo Ruotsalainen ajaen kuomireessä \"pitkän karavaanin\"\netupäässä, reet täynnä uskovaisia. Hevoset asetettiin talliin ja\nrengit pantiin noutamaan niille heiniä. Vieraat, joista isäntäväki ei\ntuntenut useampaa kuin neljä, täyttivät pappilan huoneet ja söivät ja\njoivat ja elivät siellä kaksi päivää aivan kuin kotonaan. Kun vihdoin\nlähtöhetki oli tullut, Paavo huomautti isännälle, Krusellille, että\nhänen (papin) omistamansa musta ori ei ollut hänelle onneksi. --\n\"Sinä tulet ylvästelemään siitä, sillä minä näen että sinä nyt jo\nolet kovin mielistynyt siihen. Jos toivot tulla autuaaksi, niin anna\nori minulle taikka menetä se muulla tavoin. Usko minua, sinulle se\ntuottaa vain vahinkoa!\" -- Tämä puhe vaikutti, ja Paavo vei kuin\nveikin mukanaan komean oriin köyhältä kappalaiselta, jonka kodin\nvieraat muutenkin olivat tyhjentäneet. Herkkätunteiseen Kruselliin\ntämmöiset tapaukset syvästi koskivat. Kun sitte sanoma tuli veljen\nitsemurhasta, enentyi hänen synkkämielisyytensä; hän syytti\nitseänsä milloin mistäkin (muun muassa että Pietarissa oli tappanut\nteurastajan!) ja kuvitteli olevansa samoin kuin veljensäkin esi-isien\nrikoksista johtuvan sukukirouksen alainen. Hänellä oli vaimo ja kuusi\nlasta, jotka turhaan koettivat rauhottaa häntä. Hänen levottomuutensa\nmuuttui mielenhäiriöksi, hän ryhtyi jälleen kirkonarkistosta ja\nmuualta etsimään historiallisia lähteitään ja käsikirjoituksiaan,\nsillä välin vaeltaen yksikseen mietiskellen metsässä. Isän\nmielisairaus saatti köyhän perheen hätään, johon turhaan pyydettiin\napua entisiltä ystäviltä. Näiden mielestä oli kaikki jätettävä\nJumalan huomaan: kyllä hän auttaa, jos hän kaikkiviisaudessaan sen\nhyväksi katsoo. Oli kuitenkin armeliaampiakin, ja ne ottivat lapset\nkasvatettavakseen.\n\nEnojen outo ja synkkä elämänhistoria, jonka yksityispiirteet Castrén\narvatenkin oli kuullut omaistensa suusta, oli nähtävästi tehnyt\nsyvän vaikutuksen hänen nuoreen mieleensä. Sitä todistaa selostamani\nkertomus, miten se liekään kypsymätön esitystavaltaan. Mahdollista\non että juuri se ja tietysti hänen omakin kohtalonsa sai hänet,\nniinkuin ylempänä olen maininnut, niin mielellään miettimään \"elämän\nmenoa\". Hän puhui ja kirjoittikin noissa lukiolaiskyhäelmissään\nusein intohimoista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eikö ole\ntäyttä syytä olettaa, että se johtui niistä mietiskelyistä, jotka\nläheisten sukulaisten kokemat järkyttävät kohtalot olivat hänessä\nsynnyttäneet? Kuitenkaan en lainkaan muista, että Castrénissa olisi\nnäkynyt synkkämielisyyden oireita; luultavasti oli ainoastaan hänen\nvilkas mielikuvituksensa noiden tapahtumain kautta (joista J. F.\nCajanin luopuminen pappisvirasta mielisairauden tähden sattui vasta\n1859) saanut tavallista voimakkaamman kiihokkeen. Huomiota ansainnee\nsentään eräs alempana luettava kirjeenote, jossa hän itse viittaa\n\"runottarensa\" surumielisyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäilemättä Castrénista olisi voinut kehittyä kaunokirjailija\n-- novellin- tai romaaninkirjoittaja -- sillä kaikesta päättäen\nhänellä oli kertojalahjoja, jotka vain kaipasivat kypsymistä.\nKumminkin hän jo lukiolaisena joutui käyttämään luontaista kykyään\nvakavammalla alalla, nimittäin historian, joko se sitten on\nkäsitettävä johtuneeksi perinnäisyydestä äidin puolelta tai äidin\nvalittamaksi vaikutukseksi juuri puheena olleesta enosta, Suomen\nhistorian ensimäisestä kirjoittajasta. Jo kesällä 1863[19] Castrén\noli Kälviällä kansan suusta kerännyt muistelmia 1808--09 v:ien\nsodan ajalta, kenties Oskar Blomstedtin esimerkin vaikutuksesta,\njollei suoranaisesta kehotuksesta. Blomstedt oli nimittäin 1857\nSuomi-kirjassa julkaissut kertomuksen \"Vältvääpeli Rothin urostöistä\nRuovedellä\" ja 1862 erikseen painattanut kirjasen \"Kapina Kauhajoella\nv. 1808\", joten se olettamus on hyvin läheinen, että nämä julkaisut\nsaivat Castrénin kiinnittämään huomionsa sotatapahtumiin Kälviällä,\njoiden muistajia silloin vielä kai montakin oli elossa. Kun hän sitte\ntuli Vaasaan ja siellä historianopettajassaan, Oskar Ranckenissa,\ntapasi toisen \"viimeisen sodan\" tutkijan, jolla parast'aikaa oli\ntekeillä teos Vänrikki Stoolin sankareista, mikä oli luonnollisempaa\nkuin että Castrén tälle puhui muistelmien keräilystään. Oliko hän\nitse jo suunnitellut laajemmankin keräystoimen, joka oli ulottuva\nkautta maan, vai saiko hän ajatuksen Ranckenilta, sitä en tiedä,\nmutta varmaa on että he molemmat yhdessä talvella 1863--64 lähemmin\nsopivat matkasta, jonka Castrén oli tekevä jo ensi kesänä, ja\nlupasi Rancken hankkia hänelle tarpeelliset varat. Kun keväällä\ntuomiorovasti, myöhemmin arkkipiispa T. T. Renvall tuli tarkastamaan\nVaasan lukiota ja silloinen rehtori Aug. Lilius oli kutsunut hänet ja\nlukion opettajat luoksensa illanviettoon, niin Rancken esitti asian\ntälle seuralle ja ehdotti toimeenpantavaksi rahankeräyksen Castrénin\nyrityksen hyväksi. Läsnäolijat antoivatkin kukin roponsa, ja mitä\nlisää tarvittiin onnistui Ranckenin saada muilta kaupunkilaisilta.\nNäin Castrén vuotta ennen kuin tuli ylioppilaaksi pääsi semmoiseen\ntehtävään käsiksi, jota meillä tietääkseni ei koskaan ennen\nkoululainen ole suorittanut, mutta joka laatuaan kyllä oli sopiva\nhänenlaiselle vilkasmieliselle, lämminsydämiselle nuorukaiselle.\nSillä ymmärtäähän sen miten viehättävää hänen oli tutustua\nunohdettuihin sankareihin ja heidän tarinoihinsa ja samalla muutenkin\nlähestyä kansaa, jonka omaksi hän itsensä tunsi.\n\nMatkan tuloksena syntyneen kirjansa esipuheessa Castrén kertoo,\nmissä hän liikkui ja millä menestyksellä. Koska Kälviän\nmuistelmat, joilla kirja alkaa, jo olivat tallella, hän saattoi\nkevätlukukauden, loputtua 1864 alottaa työnsä itse koulukaupungista\nja sen ympäristöstä, kysellen tietoja Bergenstrålen maallenoususta\nKoivulahdella, hänen onnettomasta retkestään Vaasaan sekä kaupungin\nryöstöstä. Sen jälkeen hän suuntasi kulkunsa etelään päin käyden\nruotsalaisten rannikkopitäjien, Sulvan, Maalahden, Petolahden,\nKorsnäsin, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan kautta Sideby'hyn saakka.\nSideby'stä tutkija poikkesi Isojoen kautta Karviaan ja Parkanoon\nsekä edelleen Kurun kappeliin ja Ruovedelle. Ruovedeltä hänen\ntiensä kävi Keuruulle, sieltä Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukaan\nkautta Rautalammille, Suonenjoelle, Kuopioon ja Maaningalle.\nViimemainituilla paikkakunnilla oli kumminkin vähän uutta saatavissa\nsamoin kuin tunnettujen tappelutannerten lähettyvillä, jotka Castrén\nsivuutti kiireisellä paluumatkallaan. Koko kesäkausi oli näet kulunut\numpeen, ennenkuin hän oli luetellut seudut tutkinut. Pyytäen tehdä\nmahdollisimman tarkkaa työtä hän ei ollut tyytynyt puhuttelemaan\nyhtä tai kahta ukkoa kullakin paikkakunnalla, vaan oli hän koettanut\ntavata niin monta kuin suinkin niistä vanhuksista, jotka olivat\nmukana olleet. Se oli tietysti vienyt aikaa, semminkin kun oli vaikea\nsaada nuo tietäjät avomieliselle tuulelle. Parasta oli \"ikäänkuin\nleikitellen\" käydä asiaan käsiksi. Mutta miten hän yrittikin, sattui\nkuitenkin että hän jälestäpäin kuuli muutaman vanhuksen virkanneen:\n\"kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en\nuskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita\nrupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkin lie mielessä\".\nSen ohella on huomattava, että tiedot usein olivat ristiriitaisia,\nja silloin täytyi koettaa saada niitä sopusointuun ja sen vuoksi\nkäydä toista tai toista kertojaa toisenkin kerran haastattelemassa,\npuhumatta siitä että katsottava oli, olivatko kansan muistelmat\nyhtäpitävät kirjallisuudesta tunnettujen, lähinnä Montgomeryn\nhistorian antamien tietojen kanssa. Siten Castrénin työ ei ollut\npelkkää muistelmien keräämistä, vaan samalla myöskin niiden\narvostelemista historian kannalta.\n\nMatkalaukku täynnä muistoonpanoja Castrén palasi lukioon, jossa\ntietenkin viimeisen vuoden työ esti häntä lopullisesti järjestämästä\nja kirjoittamasta muistelmiaan, johon hänen mielensä paloi.\nSentähden itse toimitustyö pääasiassa tapahtui vasta kesällä\n1865, mutta niinkin oli lopputulos se, että hänellä, kun hän\n9 p. syysk. tuli ylioppilaaksi, oli arvokkaan historiallisen\nteoksen käsikirjoitus painovalmiina. Samana syksynä teos (J. C.\nFrenckell ja P:n kustannuksella) painettiin täällä pääkaupungissa,\nmutta kumminkaan tekijä ei itse valvonut painattamista, sillä\nkun sedällä oli suuri perhe, täytyi Castrénin tästä lähtien itse\nhuolehtia toimeentulostaan, ja oli hän sentähden ensimäiseksi\nylioppilasvuodekseen ottanut kotiopettajanpaikan Porissa.\n\n\"Muistelmia vuosien 1808--1809 sodasta, kansan suusta kokoillut K.\nA. Castrén\" ilmestyi kirjakauppaan vuoden lopulla ja sai osakseen\nansaitun huomion ja tunnustuksen. Ajan pätevin historiallisen\nkirjallisuuden arvostelija, nuori professori Yrjö Koskinen, kirjoitti\nsiitä vastaperustetun Kirjallisen Kuukauslehden ensimäiseen\nnumeroon (tammik. 1866). Hän sanoo tekijän oikein oivaltaneen, että\ntapahtumain tärkein puoli oli se kansan siveellinen tila, mikä\nniissä ilmaantui, ja sentähden hellällä huolella talteen ottaneen\npienetkin kansan elämän ja mielenlaadun piirteet sekä käsittäneen\nne kansanomaisella, runollisella mielellä.[20] Tiedot semmoisenaan\ntäyttävät tärkeän aukon sodan historiassa, valaisten sitä kansallista\npohjaa, josta varsinaisen sotaväen sankariteot olivat kasvaneet.\nTietenkin oli muistelmiin tullut vähemmän luotettavaakin, eivätkä\nkaikki hänen mietelmänsä tuntuneet päteviltä; mutta silti tekijä\nmonessa kohden ilmaisi oikeaa kriitillistä aistia, jota paitsi hän\non käyttänyt kirjeitä y.m. historiallisia lähteitä apunaan. Ainekset\novat hyvin järjestetyt, ja runollinen kertomustapa oli erittäin\nsopiva aineen laatuun nähden, vanhojen muistelmien esittämiseen.\nLopuksi arvostelija lausuu ennustavat sanat: \"Olemme kirjaa\narvostelleet mainitsematta tekijän erinomaista nuoruutta. Että nuori\nmies, tuskin ylioppilasikäänsä päässeenä, panee kokoon 10 arkin\nkokoisen kirjan, joka sekä sisällyksen että esitystavan puolesta\nkyllä paikkansa pitää, on asia, josta emme uskalla lausuakkaan\nmielihyväämme, peläten että niin aikaiset tähkäpäät voivat joutua\njonkun takatalven hävitettäväksi. Toivotamme vain hänelle Suomen\nmiehen kestävyyttä raivaamaan itselleen tietä opin ja tieteen kautta\nkirjallisuuden korkeimmille sijoille.\" Nykyään, 45 vuotta myöhemmin,\non arvosteluun lisättävä, että kirja ei vieläkään ole arvoansa\nmenettänyt. Ensiksikään ei kukaan ole myöhemmin astunut Castrénin\njälkiä koettaakseen tehdä paremmin mitä hän on tehnyt taikka edes\ntäydentääkseen hänen teostaan, vaan on se ainoa esitys aineestaan;\ntoiseksi sen viehätys ja merkitys ovat entisellään. Vieläkin lukijan\nmieltä kiinnittää kuvaus kansastamme ja sen yrityksistä sodan aikana,\nsamalla kuin siitä huokuva nuoren tekijän innostunut henki vieläkin\nvaikuttaa virkistävästi. Sentähden olisi mielestäni teoksesta\ntoimitettava uusi painos, jota varten tulisi hellävaroin uudistaa\nkieltä ja ehkä myöskin tehdä semmoisia asiallisia oikaisuja, joihin\nuudempi tutkimus aihetta antaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltuaan lukuvuoden Porissa, jossa tietääksemme hänen kirjallinen\ntoimensa supistui muutamiin sanomalehtikirjoituksiin ja jonkun\nesitelmän pitämiseen, ja vietettyään kesän äitinsä luona Sotkamossa\nCastrén syksyllä 1866 tuli Helsinkiin harjottaakseen opintoja\nfilosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Valitettavasti hänen\nvarattomuutensa kuitenkin esti häntä pitemmälti antautumasta siihen\ntyöhön. Pian näet olivat vähäiset säästöt kotiopettajapalkkiosta\nlopussa, ja \"toiveet turvallisesta taloudesta lukuvuoden aikana\", hän\nmainitsee eräässä kirjeessä, \"hukkuivat porilaisiin vararikkoihin\",\nlehtori C. G. Borg kehotti häntä sentään jäämään kevätlukukaudeksikin\nyliopistoon kuvitellen hänelle mahdollisuuden saada notaarinvirka\ntalollissäädyssä valtiopäivillä. Sihteeri oli kumminkin edeltäkäsin\nluvannut paikat toisille. Silloin Castrénilla ei ollut muuta neuvoa\nkuin noudattaa köyhien ylioppilaitten tapaa ja lainata rahaa\nyksityisten suosijain takausta vastaan.\n\nMiten taloudelliset huolet Castrénia painoivatkaan, hän kuitenkin\ntällä ajalla kirjoitti historiallisen tutkimuksen, joka alkuaan\nvain oli aiottu tiedekunnalle esitettäväksi palkintokirjoituksena,\nmutta sitte huomattiin ansaitsevan tulla painetuksi. Joululomalla,\ntalvella 1866--67, hän näet sepitti \"Kertoelmia Kajaanin läänin\nvaiheista vv. 1650--1750\", joka painettuna (1867) käsittää 108\nsivua. Alkulauseessa hän sanoo ensin ajatelleensa kirjoittaa koko\nPohjois-Pohjanmaan historian, mutta sitte rajottaneen tehtävänsä,\nsyystä että Kajaanin lääniä koskevat lähteet olivat täydellisimmät.\nKirja oli tulos tutkimuksista Kajaanin, Oulun, Vaasan ja Senaatin\narkistoissa, ja huomaa tästä kuinka Castrén ahkerasti oli käyttänyt\nväliaikansa tieteelliseen työhön. Teoksesta, jossa m.m. ensi kerran\npuhutaan Affleckista, joka nykyaikana on tullut runollisenkin\nkäsittelyn alaiseksi, julkaisi K. F. Ignatius (K. Kuukauslehdessä\n1868) suosiollisen arvostelun, mainiten loppupäätelmänä, että\nse oli \"miellyttäväinen ja arvokas lisäys Suomen historiaan\".\n-- Kesäksi 1867 Castrén yliopistolta pyysi ja sai matkarahan\njatkaakseen tutkimuksiaan Vaasan ja Oulun arkistoissa. Paha vain\nettä lukuvuoden päättyessä hänen raha-asiansa olivat niin huonolla\nkannalla, että hänen oli mahdotonta ajatellakaan opintojensa ja\ntieteellisten töittensä rauhallista jatkamista. Helsingissä hän oli\napua saanut, mutta turhaan hän Pohjanmaalla koetti järjestää asiansa\nvakavammalle pohjalle. Olihan siellä nyt surkea hätä ylinnä, ja se\nsai varakkaimmatkin kiristämään kukkaroansa. Sisältämättä mitään,\njota voisi sanoa tavalliseksi valitukseksi, eräs kirje ystävälle E.\nNervanderille antaa surullisen kuvan köyhän ylioppilaan asemasta\nsilloisissa oloissa. Castrénilla ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen\ntiedustella kotiopettajanpaikkaa. Semmoisen hän saikin kauppaneuvos\nFredrik Sovelluksella Raahessa, ja sinne hän hautautui kahdeksi\npitkäksi vuodeksi.\n\nOlennoltaan ja käytökseltään Castrén siksi erosi tavallisista\nylioppilaista, että hän kaikkialla herätti huomiota ja\nmyötätuntoisuutta. Hän seurusteli pikku kaupungin perheissä, joissa\nhänestä pidettiin, ja muun muassa hän oli ystävällisissä suhteissa\nneitiryhmän kanssa, jonka jäsenissä havaittiin enemmän henkevyyttä ja\naatteellisia pyrintöjä kuin paikkakunnalla muuten tavallisesti oli\nnähtävissä. Yksi näistä on tallettanut Castrénin sepittämän \"sadun\",\njossa hän vertauskuvallisesti julkilausuu mitä hyvää hän maailman\npahasti pitelemänä oli neljältä naisystävältään saanut -- sydämeniloa\nja elämäntoivoa sekä uskoa hyvään ja jaloon ja kauniiseen. Huhu\nettä Castrén Raahessa olisi ollut kihloissa on tuulesta temmattu;\nmutta jollei seurustelulla ollutkaan semmoista tulosta, todistaa\ntunteellinen satu, että siitä hänelle koitui mielentyydytystä. Niin,\nja kumminkin Raahessa-olon kaksi vuotta oli hänelle raskas aika. Sen\nnäkee kahdesta kirjeestä, molemmat keväältä 1869. Toisen hän 8 p.\nmaalisk. kirjoitti minulle vastauksena kysymykseen, oliko hänellä\nantaa mitään lisää valmistuksenalaiseen Joukahaisvihkoon. Lähettäen\npari runollista suorasanaista kuvausta, jotka merkittynä salanimellä\n\"Leino\" tavataan albumin VI:ssa vihossa, Castrén lausuu:\n\n\"Varmaankin näyttävät nämä kuvaukset Teistä vähän kummallisilta,\nmutta lähetän ne kumminkin. Muoto on kenties outo, kenties liian\nrikaskoristeinen ja hämärä, mutta ajatusta niissä on, vaikkei se\nolisikaan selvä muille kuin minulle taikka niille, joiden sisäinen\nkatse on suunnattu sille puolen elämää. Runottarellani on ollut se\nsuuri vika -- että se on niin raskasmielinen. Kevyen ja leikillisen\npitäisi oleman ylioppilasta lähempänä, mutta osakseni ei ole tullut\nkoseria, eikä huumori eikä kevyt haaveilu eikä keijukaisilo -- annan\nmitä voin.\" -- -- [Luultavasti olin kirjeessäni kertonut vilkkaasta\npuuhailemisesta, joka kävi Lea-näytännön edellä toukokuun 10 p.,\nsillä sentapaisista tiedoista näyttävät seuraavat sanat johtuneen:]\n\"Hyvä Jumala, kuinka minun on ikävä pois täältä ajatellessani Teidän\nripeää elämäänne! Mais que faire? Kun on lantiksi lyöty, niin ei tule\ntalariksi. 'Mihinkä sitä riitingistään pääsee?' sanoo suomalainen.\nElän todella, niinkuin sanoit, eristettynä 'oppineesta maailmasta',\nmutta olen pakollisessa maanpaossa. Vapaaehtoinen se kuitenkin siihen\nnähden on, etten ole tahtonut ylläpitää mitään vilkkaampaa yhteyttä\nHelsingin kanssa -- jotta en sitä muistaisi enkä niin paljon sinne\nikävöisi. Kun sinne tullaan, levätään jumalien sylissä.\"\n\nToisestakin kirjeestä, veljelleni J. R. Aspelinille, kirjoitettu\n18 p. toukok., siis vähän ennen Raahessa-olon loppua, otan tähän\nmuutamia kuvaavia riviä: \"Lähimmän ajan tarvitsen humanistisia ja\ntutkintolukuja varten. Olen väsynyt tähän, että en ole mitään ja\nettä minulla ei ole mitään varmaa vitae genus'ta. Mieluummin olen\nkurja pedagogi, qvem Jupiter odit, kuin liber studiosus, jolla on\npaljo unelmia ja vähän todellisuutta; kultaa ja vihantia metsiä\ntulevaisuudessa, mutta ei vihreää oksaa, millä istua nykyaikana.\nSemmoinen asema on, kun kärsii tämän ylioppilasvapauden ja\nylioppilasköyhyyden puutteellisuudesta, turmiollinen olennolle.\nJos se saa kauan kestää, hyytyy se katkeraksi epäsoinnuksi, joka\ntulee soimaan koko elämän läpi, ajatusten ja toiminnan läpi.\" -- --\nSamassa kirjeessä Castrén arvelee kenties jotakin vaikuttaneensa\nsuomalaisuuden virkistämiseksi kansantajuisilla esitelmillä,\njoita hän oli alkanut pitää sunnuntai-iltapäivinä. \"Olen puhunut\n1808 vuoden sodasta, Siikajoen tappelusta, Vaasan ryöstöstä ja\nBergenstrålesta j.n.e. Esitelmien jälkeen olen lausunut Pilven\nveikon, Haudan Perhossa y.m. Tulevana kertana aion puhua Ison vihan\npäivistä. Kuulijat ovat olleet sekä työläisiä että säätyläisiä.\" --\n\nSuven tultua Castrénin \"maanpako\" päättyi, ja sanotaan hänen\nraahelaisessa purjelaivassa matkustaneen Tukholmaan, jonka hän\nsilloin näki ensikerran. Kuitenkaan hän ei siellä viipynyt muuta\nkuin jonkun viikon; arvattavasti hän pelkäsi loppuun käyttää mitä\nkotiopettajana oli säästänyt Helsingissä-oloa varten.\n\nVasta syksystä 1869 Castrén yhtä mittaa oleskeli lukuvuodet\nHelsingissä, jatkaen opintojaan ja samalla myöskin toimien eri\naloilla, millä ansaitakseen toimeentulonsa, millä noudattaakseen\npalavaa intoansa olla mukana kansallisissa riennoissa. Laajempiin\nkirjallisiin töihin hänellä ei ollut aikaa, mutta kuitenkin\non näiltäkin vuosilta yhtä ja toista mainittavana. Niin hän\nKirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaisi kirjoituksen nimeltä\n\"Tietoja Oulun läänin sota-asioista Kustaa III:n sodan aikana\" ja\ns.v. (alkaen maaliskuun 25 p:stä) Hufvudstadsbladetissa sarjan\n\"Historiska konturteckningar\", se on kuvauksia 1808--1809 vuosien\nsodasta. Nämä ruotsinkieliset kuvaukset aiheutuivat siitä, että\nCastrén leipätyökseen oli ottanut hoitaakseen lehden korjauslukua ja\nsiten tutustunut Hufvudstadsbladetin perustajaan ja päätoimittajaan,\nystävälliseen August Schaumaniin. Kirjoitussarja herätti aikoinaan\nmelkoista huomiota pirteän esitystapansa vuoksi, ja tietysti senkin\ntähden, että se oli ensimäinen kansantajuinen kertomus sodasta.[21]\nSiihen aikaan E. Nervander oli Hufvudstadsbladetin ahkerimpia\navustajia ja siitä johtui, että Castrén ja hän yhteistöinkin\ntuottivat erään lisän samaan lehteen. Vaasan hovioikeuden arkistossa\nselaillessaan vanhoja tuomiokirjoja 1600-luvulta Castrén oli tavannut\nsydäntä kouristavan kertomuksen tytöstä, joka mieron lapsena oli\ntullut muutamaan varakkaaseen taloon Kalajoella ja siellä varttunut\ntäyskasvuiseksi, mutta joka sitte oli säälittömästi ajettu pois, kun\nhuomattu oli, että talon perillisen ja hänen sydämessään keskinäinen\nrakkaus oli syttynyt. Vuosikausia tyttö pysyttäytyi loitolla\ntalosta, jossa hetken oli kuvitellut tavanneensa elämän onnen,\nmutta sitte hän kerran kohtasi nuoren vaimon, naapuritalon entisen\ntyttären, joka oli astunut hänen sijalleen ja mennyt naimisiin\nhänen rakastettunsa kanssa, ja kohtaus päättyi niin, että onneton\ntyttö surmasi kilpailijattarensa. Todistajia kyllä ei ollut, mutta\nsyyllinen itse tunnusti rikoksensa. Tästä tositapahtumasta Castrén\noli kyhännyt novelliluonnoksen, mutta kun häneltä puuttui halua\nlaajentaa taikka täydentää kertomusta, Nervander otti sen tehdäkseen.\nNäin syntyi \"Katri, berättelse från 1600-talet\", joka painettuna\nHufvudstadsbladetissa (1/3 -- 19/3 1870) on merkitty kirjaimilla \"L.\n-- E.\", se on Leino--Emlekyl, Castrénin ja Nervanderin salanimet.[22]\n-- Nervander kirjoittaa minulle (26/1 1911), että Elias Lönnrot,\ntiettävästi lähemmin tuntematta Castrénia, oli kiinnittänyt huomionsa\nhänen kirjalliseen toimeensa ja myöskin ollut mielissään \"Katrista\"\nsekä siitä kirjailijayhtiöstä, Leino--Emlekyl, jonka novellin tekijät\nranskalaiseen tapaan olivat muodostaneet. Ystävällisen tunnustuksen\nosotteena Lönnrot lahjotti heille _yhteisesti_ pitkän, sirosti\nlaatimansa käsikirjoituksen, joka oikeastaan oli _kirje_ Fredrika\nRunebergille. Runoilijan puoliso oli nimittäin aikoinaan Lönnrotille\nvalittanut, että hänen puutteellinen suomenkielentaitonsa esti häntä\noikein nauttimasta vastailmestyneen Kantelettaren runoutta. Silloin\nLönnrot oli häntä varten kirjoittanut laajan selostelun Kantelettaren\nsisällyksestä, liittäen siihen runsaan kokoelman kauniimpien laulujen\nruotsinnoksia. Lahjottaessaan käsikirjoituksen Nervanderille ja\nCastrénille Lönnrotin tarkotus oli, että \"nokkela\" kirjailijayhtiö\ntoimittaisi sen julkisuuteen sekä ruotsin- että suomenkielellä.\nCastrénilla ei kuitenkaan enää ollut voimia eikä halua työhön, jonka\ntähden se lykkääntyi. Myöhemmin kallisarvoinen käsikirjoitus tavalla,\njosta tässä ei ole oikea paikka kertoa -- C. G. Borgin kautta --\njoutui tuntemattomille teille. -- Toinen merkkimies, jonka huomio\noli erityisesti kiintynyt Castréniin, oli Z. Topelius. Läheisten\nhenkilöitten kertomuksista tiedetään, että Topelius toivoi hänestä\nitselleen seuraajaa Pohjoismaiden historian professorina.\n\nKevätpuolella 1870 Castrénin täytyi erota Hufvudstadsbladetin\npalveluksesta. Hän huomasi näet korjaustyön liian rasittavaksi; yön\nvalvottuansa hän ei enää jaksanut päivällä tehdä työtä tarpeellisella\nvauhdilla. Kun asettaa tämän tosiasian yhteyteen sen kanssa mitä\nalempana kerrotaan Castrénin terveydentilasta, käy jotenkin selväksi,\nettä vaivaloinen leipätyö joudutti sitä tautia, joka oli katkaiseva\nhänen elämänsä.\n\nLukuvuotena 1869--70 olin minä poissa Helsingistä, joten minulla\ntältä ajalta ei ole Castrénista mieskohtaisia muistoja. Kuitenkin\nolen kuullut, miten hän innokkaasti suunnitteli tulevaisuuden\ntehtäviä. Veljeni ja hän söivät säännöllisesti yhdessä päivällistä,\nja niin oli heillä, joiden isänmaallinen innostus oli yhtä\nsuuri ja joiden harrastukset muutenkin olivat samanlaatuisia,\ntilaisuus toisilleen tyhjentää sydämensä. Heidän mielituumiansa\noli yhteistöin kirjoittaa Suomen kansan historia, ja oli tehtävä\nsiten jaettava, että veljeni osalle tulisi vanhempi aika ja\nCastrénin uudempi, Ruotsin suuruuden ajasta alkaen. Silloin ei\nvielä tietty, että Yrjö Koskinen oli ryhtynyt samaan työhön. Mutta\npuhumatta siitä, että ilmitullut kilpailu olisi voinut saada asian\nraukeamaan, oli se mahdoton sentähden että Castrénin työpäivä oli\nlyhempi kuin kukaan vielä aavisti. Kumminkin veljeni ja Castrén\nennättivät ainakin yhdessä yrityksessä toimia yhdessä. Castrén\noli näet J. R. Aspelinin lähinnä miehenä, kun tämä toukokuulla\n1870 useiden muiden kansallismielisten ylioppilasten ja maisterien\nkanssa piti valmistavat kokoukset, joiden tuloksena oli Suomen\nMuinaismuistoyhdistyksen perustaminen seuraavan syyslukukauden\nalussa. Castrén valittiin yhdistyksen ensimäiseksi sihteeriksi, ja\ninnolla hän tätä tointa hoitikin niin kauan kuin voimat riittivät,\nnimittäin yhden vuoden, ja pöytäkirjoissa[23] monet kohdat todistavat\nhänen hartauttaan. Erittäin viittaan hänen laatimaansa kertomukseen\nensimäisen vuoden toiminnasta, josta näytteeksi otan seuraavat\nhehkuvat rivit. [Siteerattuansa M. A. Castrénin ankaran tuomion\nnuoruuden innostuksesta, joka niin usein tyytyy ainoastaan huutamaan:\n\"eläköön isänmaa!\" Castrén lausuu:] \"Tunne ei riitä, sen on tultava\njoksikin enemmäksi, rakkaudeksi, antautumiseksi korkean ja puhtaan\nesineen palvelukseen, ja sen täytyy tulla niin voimakkaaksi, että se\nvälttämättömästi on toimiva saman esineen hyväksi. Sydämen liekki\non tuleva niin kuumaksi, että se lämmittää ja vaikuttaa laajemmissa\npiireissä kuin yksilön rinnassa, ja niin tapahtuu, kun sen sisällys\nilmestyy työssä isänmaan eteen. Työ antaa voimaa isänmaantunteelle.\nToiminta saa meidät ymmärtämään, ettemme ole ainoastaan päiväläisiä\nyhteiskunnassa, vaan sen suuren yhtiön osakkaita, jota sanotaan\nkansakunnaksi. Jotakin merkitäkseen tunne on ponnistautuva kirkkaaksi\nja itsetietoiseksi ajatukseksi, elämänaatteeksi, joka yössäkin ja\nmyrskyssä valaisee tietä. Isänmaantunne on tosin alku, mutta työ\nisänmaan hyväksi on kruunu, ja rakkaus on molempain yhdysside. Siis\ntoimintaa vain!\"\n\nKeväällä 1871 Castrén suoritti kandidaattitutkinnon, ja hän oli\nsamoin kuin minäkin yksi niitä filologeja, joiden julkinen tutkinto\noli 5 p. toukok. klo 1/2 10 aamulla sangen omituisissa olosuhteissa.\nProfessori A. F. Nordqvistille pidettyjen naukujaisten tähden\npeljättiin näet, että yliopisto juuri siinä päivänä suljettaisiin.\nSentähden muutamien professorien hyväntahtoisesta myötävaikutuksesta\nviidelle valmistumaisillaan olevalle tentandille myönnettiin\njulkinen tutkinto, vaikka heillä vielä oli yksi tai pari ainetta\nsuorittamatta. Kun olimme saaneet asianomaisten professorien\nsuostumuksen, me klo 9.15 edellisenä iltana kokoonnuimme Esplanaadin\nkappeliin mennäksemme ilmoittautumaan Z. Topeliukselle, joka\nedeltäkäyneen tiedonannon johdosta istui meitä odottamassa. Noin\nklo 10 tulimme Topeliuksen luokse, joka mitä ystävällisimmin\nlupasi järjestää kaikki toivomme mukaan. Klo 9 aamulla professorit\nkokoontuivat scrutiniumiin ja kohta sen jälkeen alkoi tutkinto,\njonka perästä päätös julistettiin. Puoli tuntia myöhemmin oli kokous\njuhlasalissa, missä se ankara keisarillinen reskripti luettiin,\njonka johdosta sen kevään ylioppilasselkkaukset vihdoin saatettiin\nratkaisuun.[24] -- Päivän levottomuus ei estänyt meitä kolmea uutta\npohjalaista filosofiankandidaattia (K. J. Herrgård oli kolmas)\nsamana iltana ystäviemme kanssa viettämästä tavanmukaisia kekkereitä\nKaisaniemen ravintolassa. \"Oli hupaista ja suomalaista. Kutsuttuja\noli noin 50 ja kaikki sitä oikeaa, uskollista sukujuurta, jolla on\nvelvollisuutensa maatansa ja kansaansa kohtaan selvänä ja ankarana\nsilmiensä edessä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyänsä kandidaattitutkinnon huolista Castrén pyysi ja sai\nyliopistolta matkarahan harjottaakseen tutkimuksia Tukholman\narkistoissa, ja siinä työssä kului hänen kesänsä -- osaksi J.\nR. Aspelinin seurassa, joka myöskin tutkimuksia varten oleskeli\nRuotsissa. Castrénin päämääränä lienee etupäässä ollut ottaa selkoa\nmaamme edusmiesten mielipiteistä vapaudenajan säätykokouksissa,\nniinkuin todistaa ainoa hedelmä, joka ennätti ilmaantua matkan\ntuloksena, nimittäin esitelmä Porthaninjuhlassa 1871, \"Suomalaisuus\n1738 vuoden valtiopäivillä\". Painettuna esitelmä ilmestyi\nKirjallisessa Kuukauslehdessä 1872.\n\nMiten ulkomaanmatka ja edistyneempi kultuurielämä, johon hän\ntutustui, Castréniin vaikutti, huomaa Historiallisen Arkiston III:n\nosan arvostelusta, jonka hän nähtävästi on kirjoittanut kohta\n(elokuun alkupuolella) palattuansa Helsinkiin painettavaksi K.\nKuukauslehden elokuun n:oon. Hän valittaa siinä työmiesten puutetta\nhistoriantutkimuksen alalla ja mainitsee yhtenä syynä sen, että\nsiihen halulliset eivät voi oleskella Helsingissä arkistojen ja\nkirjastojen lähimailla. Kumminkin hän arvelee, että maaseuduillakin\nvoitaisiin historiallisia tutkimuksia harjottaa -- \"mutta meillä\non\", hän sitte jatkaa, \"yleisö vielä kovin untelo, ja lukuisat\nkoulunopettajat luulevat täyttäneensä kaiken vanhurskauden,\nkun luettavat poikia. Tieteellisyyden luulevat he yliopiston\nyksinomaiseksi privilegiumiksi. Ruotsissa sitä vastaan on elämä\ntässä suhteessa paljon virkeämpi. Lukukauden loputtua lähtevät\nuseat koulunopettajat joko arkistoihin lähteiden kimppuun tai\nmuseoihin arkeologiaa oppimaan taikka he matkustelevat maaseuduilla\nhistoriallisissa asioissa. Eräs nuori upseeri [C. Silfverstolpe]\ntutkii paraikaa Ruotsin luostarien historiaa, ja etevät tiedemiehet\nkiittävät hyvin hänen työtään. Ruotsin ministereitäkin näkee istuvan\nvaltioarkistossa asiakirjoja kopioimassa. Muutamiksi kuukausiksi\nvapaiksi päästyään istuvat Styffe, Malmström, Cronholm y.m.\nkernaammin kansansa historian lähteistä tietoja ammentamassa kuin\nlehdoissa kesäkauden levähtelevät. Meillä sitä vastaan ei oman\nhistorian tutkiminen innostuta monta. Se on sitä valitettavampi\nkuin meillä on niin äärettömästi lähteitä vielä tutkimatta ja\ntyhjentämättä, ja sitä kummempi kuin meillä tutkimustyö melkein aina\nmaksaa vaivansa juuri sen kautta että niin paljon on tutkimatta ja\nlähteistä melkein aina saa jotakin uutta. Mutta toivokaamme, että\ntämmöisen valituksen syyt piankin katoavat, kun kansallisuusaate\nperin pohjaisemmin juurtuu yleisöömme ja kun tosityön tarpeellisuus\nkansallisten rientojemme tuleennuttamiseksi oikein selvenee\ninnostuneen nuorisommekin mielissä\".[25] -- Castrén itse pääsi\ntänä syksynä varsin miellyttävään asemaan, kun hän tuli silloisen,\npitkälle ulkomaalaiselle tutkimusmatkalle lähteneen, valtioarkiston\namanuenssin J. R. Aspelinin sijaiseksi. Oli vain surkeata että,\nniinkuin kohta saamme nähdä, hänen työpäivänsä oli laskemaisillaan\njuuri silloin kun hän oli joutunut mitä edullisimpaan työpaikkaan.\n\nSyyskuun alusta 1871 Castrénilla oli toinenkin virka, hän oli näet\nruvennut Uuden Suomettaren aputoimittajaksi, ja sanomalehtityöhön\nhänellä oli aivan erikoisen hyvät edellytykset. Hänellä oli, niinkuin\njo tiedämme, sujuva kynä, hän oli joutuisa työssään, hänellä oli\nenemmän tietoja ja kirjallista kokemusta kuin tavallisesti hänen\nikäisillään, ja jo kouluvuosinaan hän oli alkanut eri lehdissä\njulkaista pienempiä kirjoituksia. Toimen otollisuutta luonnollisesti\nenensi sekin, että Castrén joutui yhteistyöhön niin rakastettavan\nmiehen kanssa kuin Viktor Löfgren (Lounasmaa) oli. Hän muutti\nasumaankin Löfgrenin luokse, jonka kodissa (Palmqvistin talon\ntoisessa kerroksessa, Fabianin- ja P. Esplanaadinkadun kulmassa)\nlehden toimisto oli. \"Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén\noli\", Lounasmaa sanoo muistelmissaan. \"Aina hyvällä tuulella, vaikka\nterveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka hän innolla\nja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen ja tapojen\ntuntija. -- Hänen tehtävänä oli ulkomaanosaston ja 'kaikenlaisten'\ntoimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi myös 'tietoja\neri aloilta', eikä ainoastaan mitä nyt 'kaikenlaiseksi' leimataan,\nsekä 'laillisten ja virallisten ilmoitusten' kokoileminen, joka työ\nsilloin oli vaivaloisempaa kuin nykyaikana. Sen ohessa kirjoitti\nhän silloin tällöin Helsingin-kirjeen tapaisia, lyhyitä katsauksia\npäivän tapahtumiin [oli siis 'Matin' edelläkävijä] ja joskus jonkun\npääkirjoituksenkin.\" Vaikka Castrénin oli näin erilaisista seikoista\nhuolehtiminen, ei työ kuitenkaan ollut kovin rasittava, sillä lehti\nilmestyi ainoastaan kolme kertaa viikossa (maanant., keskiv. ja\nperjant.). Hänen kirjoituksensa eivät ole merkittyjä, mutta itse\naineen laadusta sekä tyylistä voinee kuitenkin päättää, mitkä ovat\nhänen käsialaansa. Siten on esim. kirjoitus \"Tukholman Suomalaisesta\nseurakunnasta\" (1871 n:ris 118 ja 120) varmaan tulos Castrénin\ntutkimuksista Ruotsissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi historiallisia tutkimuksia ja sanomalehtityötä Castrénilla\noli kolmaskin erikoisala, joka hänen mieltään kiinnitti.\nKansanvalistusasia näet innostutti häntä siinä määrässä, että moni\nhänen ystävistään luuli hänen aikovan lopullisesti antautua sen\npalvelukseen. \"Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi\",\nLounasmaakin lausuu, \"jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa\nparhaiten palvella. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset\nmenestymiseen kansan nuorison opettajana.\" Jo aivan nuorena\nylioppilaana hänen alotteestaan syntyi n.s. _kansankirjastopuuha_\n-- se on hän sai joukon ylioppilaita yhteistyöhön, jonka tarkotus\noli kirjoittaa ja painattaa pikku vihkosia, joita tarjottiin\nkauppiaille niin käytettäväksi, että heidän myymälöissään ryypyn tai\nmuun \"kaupanpäällisen\" sijasta maalaisille annettaisiin opettava\nkirjanen käteen. Tätä yritystä Castrén ajoi tavallisella innollaan,\nja kansankirjaston vihkosia levitettiin tuhansia ja tuhansia;\nmutta kun hänen täytyi toimesta luopua, asia pian sammui. Jollei\ntämmöisen yrityksen tuloksia voikaan ylen suuriksi arvioida, on se\nkuitenkin muistettava, sillä ennen Kansanvalistusseuran perustamista\nse oli laatuansa, jollei ainoa, kuitenkin laajimmalle ulottuva ja\nvaikuttava. -- Mutta, niinkuin jo sanottiin, Castrén oli aivan\nerikoisesti innostunut kansanopistoasiaan. Mitään näkyvää hän tosin\nei ennättänyt saada aikaan sen toteuttamiseksi, mutta se hartaus,\njolla hän aikanaan puolusti meillä silloin uutta aatetta, ei voinut\nmuuta kuin edistää sen kypsyntää. Ettei hänen puheensa tästä asiasta\nenemmän kuin muistakaan ollut tyhjää kopinaa, sen näkee siitä että\nhän saadakseen neuvoja ja ohjeita kansanopistoaatteen toteuttamisessa\nryhtyi kirjevaihtoon erään tanskalaisen kansanopistonjohtajan\nkanssa. Edessäni on kirjeen alustelma, joka päivättynä 20 p.\njouluk. 1871 on osotettu luutnantti Chr. Nielsenille Fuglebergissä\nTanskassa. Siitä oppii tuntemaan Castrénin mietteet tästä asiasta.\nMainittuaan että Suomessakin jo neljä vuotta ennen oli herännyt\najatus perustaa kansanopistoja, mutta että asia oli jäänyt sikseen,\nsyystä kun muka alempi kansanopetus vielä oli niin alulla ja maa\nharvaan asuttua, kirjoittaja jatkaa: \"Minä vähäpätöisyydessäni\nkuitenkin uskon, ettei mikään sivistynyt maa ole liian harvaan asuttu\nkoulujen rakentamiseksi sekä ettei suinkaan ole oltava luomatta\nsivistyslaitoksia sen vuoksi, että kansansivistys ei vielä ole kyllin\nkorkea, vaan päinvastoin. Mitä sitä paitsi maamme kansansivistykseen\ntulee, niin ei ole olemassa henkilöä, joka ei osaisi lukea, jonka\nohella suuri osa yhteistä kansaa osaa kirjoittaakin ja -- mikä on\ntärkeintä -- suomalaisen talonpojan lukuhalu on hyvin suuri. Ja että\nkansamme jo on saavuttanut sen sivistysasteen, että se on oppinut\nkäsittämään sivistyksen tarpeellisuuden sekä välttämättömyyden\ntehdä uhrauksia sen hyväksi, sitä todistanee parhaiten se tosiasia,\nettä samalla aikaa kun maan edustajat ovat määränneet suuria\nsummia kansakoulunopettaja-seminaareja varten ja kansakoulujen\navustamiseksi, yhteinen kansa on viime vuosikymmenellä perustanut\nnoin satakunnan kansakoulua, vaikka kova nälkä ainoastaan parin\nvuoden kuluessa on surmannut 15 à 20 prosenttia väestöstä. Jo\nnäistä syistä minä arvelen, että kansanopistojen aika vähitellen on\ntullut Suomellekin, niinikään että niiden perustaminen on jatkuvan\nkehityksen elinehto sekä että siis minunkin vähien voimieni mukaan\ntulee tehdä mitä minun mahdollista on sen toteuttamiseksi, mikä\nymmärtääkseni on välttämätöntä ja oikeaa.\"\n\n\"Tärkein syy näiden opistojen perustamiseen\", kirjoittaja edelleen\nlisää, \"on sentään valtiollinen eli niiden suuri merkitys\nkansalliseen kehitykseen katsoen. Tanskan ja Suomen kansan\nvälillä on jonkinlainen yhtäläisyys mitä tulee niiden asemaan,\nulkomaailmaan nähden, sillä ääretön Venäjä ei ole vähemmän\nvaarallinen harvalukuiselle kansakunnalle kuin mahtava Saksa, ja\nsamoin kuin Tanska, sitte kun aika on hävittänyt Gormin ja Thyran\nvallit, on etsinyt oikean Dannevirkensä korkeassa ja syvässä\nkansansivistyksessä, samoin tulee Suomen kansan hankkia itselleen\nkorkeassa _kansallisessa_ sivistyksessä henkisen itsenäisyytensä\nkilpi.\"\n\nSen jälkeen seuraa lyhyt esitys maamme silloisesta\neduskuntalaitoksesta, kuinka talollissääty siinä seisoi\nsamanarvoisena kolmen muun säädyn rinnalla ja kuinka tärkeätä\noli että oli olemassa korkeammin sivistyneitä talonpoikia, jotka\nkykenivät säätyänsä edustamaan. Semmoisten kasvattaminen olisi\nkansanopistojen tehtävä. Mitään talonpoikaisvallan vaaroja,\nsemmoisia kuin Norjassa ja Tanskassa, Suomessa tuskin oli\npeljättävissä niin kauan kuin eduskuntalaitos pysyi muuttamatta.\n-- Tähän tapaan selitettyään mielipiteensä ja kantansa Castrén\npyytää tietoja kirjoista ja pienemmistä julkaisuista, joista\nvoisi oppia tuntemaan Tanskan kansanopistot. \"Erittäin on mieleni\nkiintynyt Grundtwigin suuntaan, vaikka sitä viime aikoina on paljon\nvastustettu. Sanottakoon näet mitä tahansa kirkon ja valtion eron\nvälttämättömyydestä, on kuitenkin luja vakaumukseni, että ainoastaan\nsiveelliselle pohjalle (uskonnolle) perustettu kansallisuus voi\nluoda todellisesti voimakkaan kansan.\" -- -- Toisessakin kirjeessä,\njonka Castrén jo kesällä oli Tukholmasta kirjoittanut silloin\nKööpenhaminaan asettuneelle J. R. Aspelinille, hän lämpimästi puhuu\nsamasta asiasta, sanoen koettavansa saada ainakin yhden kansanopiston\nperustetuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta, niinkuin jo ylempänä on sanottu, Castrénin päivä oli\nlaskemaisillaan. Juuri samaan aikana, jolloin hän näin innokkaasti\nsuunnitteli tulevaisuuden tehtävää, tuli selville, että hän oli\njoutunut armottoman taudin kouriin, joka harvoin päästää uhrinsa\nvetämättä häntä hautaan. Keuhkotaudin ominaisuuksia on kumminkin\nettä sairas elää hyvässä parantumisen toivossa, ja niin oli\nCastréninkin laita. Hän jatkoi töitään, ja milloin hänet nähtiin\ntoverien seurassa, hän oli entiseen tapaan iloinen ja harras, mutta\nhänen poskillaan hehkui tuo petollinen puna, joka vain on heijastus\nsisällisestä, hävittävästä palosta, ja hänen ruumiinsa voimat\nheikontuivat heikontumistaan. Jo marraskuulla hän oli alkanut käyttää\nrohtoja (juoda kalanmaksaöljyä), mutta paranemisesta ei näkynyt\nmerkkiäkään. Pidettyään esitelmän Porthaninjuhlassa (todellisuudessa\nCastrén oli ainoastaan kirjoittanut esitelmän, sillä \"satunnainen\n(!) raihnaisuus\", sanotaan U. S:ssa, \"esti häntä itseä esitelmäänsä\nesittelemästä\") hän seuraavana päivänä, marraskuun 10:tenä vielä\noli ystävien kanssa huviretkellä Riihimäelle, jossa oltiin yötä,\nmutta helmikuulla (1872) hän oli niin heikko, ettei voinut käydä\nulkona, vaan istui ja kirjoitti kamarissaan. Ystävät arvelivat,\nettä hän ei eläisi kesään saakka, jollei hän pääsisi ulkomaille,\nGörbersdorfin parantolaan, jota silloin pidettiin parhaimpana\nlaatuaan, ja yhteistoimin hän sinne avustettiin. Meitä oli 20, jotka\nannoimme kukin 100 markkaa Viktor Löfgrenille, ja tämä \"lainasi\" ne\nCastrénille, sillä peljättiin, että hän hienotunteisuudessaan kenties\nkieltäytyisi käyttämästä apua, jos saisi tietää miten monelle hän\njoutui kiitollisuuden velkaan. Toukokuulla hän lähti matkalle ja\nsaapui ennen kuun loppua mainittuun parantolaan. Sieltä hän 12 p.\nkesäk. kirjoitti Renne veljelleen, että ensi tutkimuksessa lääkäri ei\nollut lausunut sanaakaan keuhkoista, mutta samana päivänä, kun hän\nkirjoitti, oli häntä uudestaan tutkittu, ja silloin oli hänelle hyviä\ntoiveita annettu. \"Toinen keuhko on viottunut kolmanteen kylkiluuhun\nsaakka\", tohtori oli sanonut, \"mutta Teillä on suuri elämänpääoma\nvasemmassa keuhkossa, joka on aivan terve, ja minä onnittelen Teitä\nsiihen. Muuten oikeakin keuhkonne paranee, mutta tietysti siihen\nvaaditaan aikaa (!).\" Arvatenkin kuului hoitomenettelyyn rohkaista\npotilaan mieltä, ja kirje olikin toivoa täynnä.\n\nSamassa kirjeessä Castrén kertoo vaikutelmiaan Görbersdorfista,\ntuosta surullisen kuuluisasta kylästä (200 asukasta) Riesengebirgen\nrinteellä, neljänneksen tuntia Böhmin rajalta, jossa niin moni muukin\nsuomalainen on oleskellut. Kaamea on varsinkin seuraava kohta:\n\"Muutamat tulevat tänne puolikuolleina, vaikka Görbergsdorfissakin\nihmeiden aika on mennyt. Niinpä on lyhyellä ajalla, jonka olen täällä\nviettänyt, kolme henkeä kuollut. On omituista kuolla semmoisissa\nlaitoksissa kuin tämä. Kuolemantapaus salataan mahdollisuuden mukaan\nmuilta potilailta; ne, jotka kylästä päin ovat saaneet asiasta vihiä,\nkuiskaavat siitä keskenään. Arkku tuodaan kylästä illalla pimeän\ntullen; ruumis puetaan yöllä; varhain aamulla se viedään pois, pari\nkolme haudankaivajaa ja paikattua kantajaa seuraa ruumisvaunuja!\nUsein ei kukaan muu kuin lääkäri tiedä _mistä_ vainaja oli; _kuka_\nhän oli, ilmenee kai hänen papereistaan. Surullista olisi kuolla\nvieraassa maassa!\"\n\nIkävää parantolaelämää Castrén luonteensa mukaan koetti lyhentää\ntyöllä. Hän kirjoitti m.m. U. Suomettareen neljä arvokasta\nkirjoitussarjaa, nimittäin \"Kirkollinen asema Saksanmaalla\",\n\"Jesuiittakysymys Saksassa\", \"Protestanttisesta kirkosta Saksassa\"\nja \"Koulun erottaminen kirkosta\". -- Hän viipyi Görbersdorfissa\nsyksyyn asti. Syyskuun 26 p. hän paluumatkalla ollen kirjoittaa\nGörlitzistä: \"Terveenä en palaa Suomeen; olen kuitenkin tyytyväinen\njäähyväistutkimukseen, sillä minulle sanottiin, että tauti tosin ei\nole voitettu, mutta kuitenkin ajaksi saatu pysähtymään.\"\n\nLokakuun alkupäivinä Castrén saapui Helsinkiin. Hän ei enää\nkyennyt hoitamaan virkaansa arkistossa, vaan asettui sairaalaan\n(\"Uuteen klinikkaan\"), jossa hän vuoden loppuun vielä toimitti\nU. S:n ulkomaanosastoa. Aluksi hän, huolimatta heikkoudestaan,\nkauniilla ilmalla kävi ulkona, mutta pian hänen täytyi siitä luopua.\n-- Jouluaattona Castrén, mikäli tiedän, oli viimeisen kerran\nsairaalan ulkopuolella. Eräs ystäväpiiri -- meitä oli kaikkiaan\nkahdeksan -- oli oman kodin puutteessa päättänyt viettää jouluaaton\nMorgonbladetin toimituspaikassa, joka siihen aikaan oli Catanin\nkahvilarakennuksen[26] itäisessä päässä, ja vanha leski-rouva\nCatani oli ystävällisesti luvannut meille toimittaa tavallisen\njouluaatto-illallisen. Koska meillä siellä oli kodikkaampaa kuin\nCastrénilla saattoi olla sairaalassa, otimme hänet lääkärin luvalla\nyhdeksänneksi mieheksi seuraamme. Itse illan viettämisestä en enää\nmuista yksityiskohtaisemmin kertoa, mutta mainitsen kuitenkin seuran\njäsenet, joista useimmat aikoja sitten ovat kadonneet maan päältä,\nnimittäin J. R. Aspelin (joka vartavasten oli tullut Pietarista,\nmissä koko syksyn oli harjottanut muinaistieteellisiä tutkimuksia\nmuseoissa ja arkistoissa), J. V. Calamnius, K. A. Castrén, W. K.\nCronström, P. E. Ervast, Kaarlo Kaslin, Krist. Kekoni, F. Perander\nsekä tämän kirjoittaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin Castrén itsekään enään uutena vuotena (1873) ajatteli\nparantumista, mutta kumminkin hän toivoi elävänsä kesäksi, jotta\nvoisi matkustaa äitinsä luokse Sotkamoon. Se toivo oli sentään turha,\nsamoin kuin sekin että äiti tulisi Helsinkiin, vaikka siitä oli\npuhetta ollut. Olen jälestäpäin kuullut äitiä raskaasti painaneen\nettei hän matkaa tehnyt, mutta puhumatta hänen varattomuudestaan oli\nsilloin, jolloin Pohjanmaalta tuleva vasta Hämeenlinnassa tapasi\nrautatien, matkustaminen Sotkamosta Helsinkiin talviseen aikaan\nliian arveluttava asia 62-vuotiaalle yksinäiselle rouvalle. Ainoan\nvaihtelun sairaalle tuottivat ystävien käynnit. Heiltä hän sai kuulla\nuutisia ulkomaailman tapahtumista ja heille hän puolestaan sai\npuhua mieliaineistaan, kirjallisista ja kansallisista tehtävistä.\nEikä hänessä silloin huomattu toivottomuutta taikka pessimististä\nmielialaa, eikä hän koskaan valittanut kovaa kohtaloansa. Itse\nasiassa hänen sielunsa nyt näytti oikean, harvinaisen laatunsa; oli\nkuin se olisi kohonnut, jalostunut ja kirkastunut samassa määrässä\nkuin ruumis lakastui. Ensi aikoina hän puhui omista aikeistaan,\nniinkuin Porvoon valtiopäivien asiakirjojen toimittamisesta painoon,\nelämäkerrallisten tietojen keräämisestä samojen valtiopäivien\nmiehistä (tästä jälkimäisestä asiasta minä hänen pyynnöstään\nkirjoitin kehotuksen yleisölle, joka Muinaismuistoyhdistyksen\ntoimesta julkaistiin) y.m.s. Sittemmin hän, arvattavasti tuntien\nettä loppu läheni, ehdotti muille tehtäviä ja kehottamalla kehotti,\netteivät jättäisi sitä tai sitä tekemättä. Niin hän kehotti\nminua kirjoittamaan 1808--09 vuosien sodan historian nuorisolle,\nvaikka minä silloin ja myöhemminkin asiaa muistellessani aina\nolen tuntenut, ettei se kuulunut alaani enkä sentähden ole siihen\nryhtynytkään. Sitä vastoin Castrén itse juuri sairautensa aikana\nkuumeentapaisella innolla entisten tutkimustensa nojassa ja uudestaan\ntoimittamalla ennen ruotsiksi kirjoittamiansa, ylempänä mainitulta\n\"ääripiirustuksia\", sepitti kansantajuista kertomusta samasta\nsodasta. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä, toi Nervander\nhänelle Lönnrotin tekemän ja lahjottaman \"kirjoituslaudan\", jolla\nsairaan kävi kirjoittaa makaavassakin asennossa. Tämä Castrénin\nviimeinen teos jäi kumminkin keskeneräiseksi -- siitä valmistui vain\nnoin kolmas osa. Joukahaisen VII:een vihkoon on siitä painettu kaksi\nlukua viehättävän esitystavan näytteenä.\n\nHuhtikuun 8 p. Castrén kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen.\nSiinä hän muun muassa vielä pyytää raha-apua välttämättömiin\nmenoihin, sillä edellisestä saattaa aavistaa, että sairas ei\nsäästynyt huolista eikä edes tuskallisista kohtauksista, joiden\naiheena oli hänen varattomuutensa ja velkansa, joita hän ei\nkuolinvuoteellaan voinut suorittaa eikä muutenkaan hoitaa. Otan\nkirjeestä seuraavat rivit:\n\n\"Oma veljeni Renne! Kyllä minä kenties voisin kirjoittaa muutamia\nriviä musteellakin ja kynällä, mutta näin [se on lyijykynällä] on\nminun helpompi ja mukavampi. Summa on nyt kuitenkin se, että minä\npian lienen kykenemätön käyttämään niin mustetta kuin lyijyä, sillä\nvoimani vähenevät siinä määrässä päivä päivältä. Ja minä uskon,\nettä viimeinen hetkeni samassa määrässä lähestyy. Sentähden tahdon\nnyt kirjoittaa sinulle, sillä saattaa olla viimeinen kerta, kun\nvoin sen tehdä. Et usko kuinka voimattomaksi minä yht'äkkiä saatan\ntulla, en jaksa ollenkaan istua, ainoastaan maata horroksissa. Nyt\nolen sielultani ollut virkeämpi, mutta ruumiin voimat alenevat\ntaukoamatta. -- -- Tämän heikkoustilan syyksi sanotaan kevättä, joka\njo on tehnyt kadut paljaiksi ja koliseviksi, tuonut tänne leivosia\nja joutsenia, kasvattanut orvokkeja ulkoilmassa ja vetänyt sinisen\nviivan sataman jään tuolle puolen, sanovat ne, jotka käyvät ulkona --\nminä en ole ollut ulkona pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Äitiä minä en enään odota. Kuinka se sentään olisi ollut hauskaa,\nhuomaan parhaiten nyt kun alan olla niin heikko, etten itse kykene\nmihinkään. -- -- -- Minun on ollut niin iloista ajatella, kuinka sinä\nolet istunut työtä tehden erämaassa omien protokolliesi ääressä,\nsilloin kuin minä olen maannut kykenemättömänä. Toimistotuumakin on\nmieleeni; on hauskaa nähdä, että sinä niin rohkeasti käyt asiaan\nkäsiksi; eiköhän se sitä paitsi tule tuottavaksi.[27] Jatka niin,\nniin käy hyvin! [Sen jälkeen vielä helliä jäähyväissanoja.] En tiedä\nparempaa kuin Davidin 103:s salmi. Jumala antakoon meille anteeksi,\nvarjelkoon meitä ja siunatkoon meitä kaikkia. Tällä hetkellä en jaksa\nenempää.\" --\n\nSattui niin että minä olin viimeinen ystävä, joka kävi kuolevan\nluona. Kerron siitä samoin sanoin kuin eräässä kirjeessä kohta sen\njälkeen. -- Kuoleman edellisellä viikolla Castrén tuli niin heikoksi,\nettä häntä väsytti jos vähänkään aikaa istui hänen huoneessaan.\nSentähden me harvoin menimme sisään, kysyimme vain hoitajalta, miten\nsairas voi ja lähetimme hänelle terveisiä. Olin muutamina päivinä\nollut estettynä käymästä sairaalassa, kun maanantai-iltana yht'äkkiä\npäähäni pisti mennä sinne. Oli vähän yli klo 8. Hän oli erittäin\nheikko ja puhui niin hiljaan, että täytyi kallistaa korva hänen\nsuutaan kohti kuullakseen sanoja. Kun hän puhui eräästä harhateille\njoutuneesta käsikirjoituksesta, pyysin häntä jättämään semmoiset\nhuolet. Kysyin, eikö ystävät nyt saisi valvoa hänen luonaan? Hän\nepäili sinne tänne ja sanoi vihdoin, että meidän oli jaettava yö\nkeskenämme, niin että kukin valvoisi aikansa. Sitte hän sanoi\nhoitajan kohdelleen häntä hyvin ja lisäsi: \"Jos minä kuolen eikä\nkukkarossani ole rahaa, niin kerätkää keskenänne hänelle lahja.\"\nSen lupasin. Sitte kysyin haluaisiko hän, että lukisin hänelle\njotakin ääneen. -- \"Lue Daavidin 119:s salmi.\" Luettuani noin 90\nvärssyä kysyin, joko häntä väsytti kuulla? -- \"Onko se vielä pitkä?\"\n-- \"On kyllä\", vastasin. -- \"Jätetään sitte myöhemmäksi.\" -- Nyt\nistuin kauan vaiti, lukien itsekseni. Castrén makasi rauhallisesti\nuinaillen. Silloin hoitaja tuli tekemään valkeaa uuniin. Minä päätin\nmennä puhuttelemaan ystäviä valvomisesta. Sanoin siis hyvästi,\nluvaten tulla takaisin. -- \"Tuleeko\"; Castrén silloin kysyi, \"hoitaja\nvalvomaan yöllä?\" -- \"Tulee\", oli vastaus. -- \"No tulkaa sitte\nhuomenaamulla, aamuin minun aina on vaikeampi, tulkaa yksitellen.\"\n-- Kun otin häntä käteen, tuntui se kylmältä. Niin menin pois. --\nKlo 5 aamulla nousin ja menin sairaalaan. Silloin tapasin ystävämme\nkuolleena. Sen jälkeen kun illalla menin, hän oli kaksi kertaa\npyytänyt juoda. Hengitys oli muuttunut hieman raskaammaksi ja sitten\nyhä heikommaksi. Mitään sanomatta hän oli ikäänkuin uneen vaipunut.\nSe tapahtui klo 2 aikana aamulla huhtikuun 22 p.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCastrénin kuolema teki syvän, unohtumattoman vaikutuksen meihin,\nhänen lähimpiin ystäviinsä. Hänen lahjansa olivat niin suuret ja\nse mitä hän jo oli tehnyt oli siksi huomattavaa, että me odotimme\nhäneltä paljon. Hänen isänmaanrakkautensa oli niin puhdas ja\ntulinen, hänen luonteensa niin raitis ja vilpitön, että hän meistä\noli suomalaisen nuorukaisen esikuva. Sitte tuo hiljainen ja tyyni\nkulku kuolemaa kohti, joka ehdottomasti muistutti niitä sodan\nsankarihahmoja, jotka aina asuivat hänen mielessään ja joiden\nseikkailuja hän ei väsynyt kuvailemaan. Niiden urhoollisuudessa,\nkestävyydessä ja kärsivällisyydessä hän näki kansamme parhaita\nominaisuuksia, ominaisuuksia, joita hän tahtoi nuoremmissakin\npolvissa voimaan saattaa. Hänen tulevaisuutensa toivo oli ollut\nsiinä, ja hänen lohdutuksensa kuoleman tiellä oli siinä, että hän\nnäki samat ominaisuudet elävinä kansassa, joka oli hänen omansa ja\njonka kuntoon ja kehityskelpoisuuteen hän ehdottomasti uskoi. Hänen\nsanansa, että yksistään siveelliselle, uskonnolliselle pohjalle\nperustettu kansallisuustunto antaa kansakunnalle voimaa, ei ollut\nturhaa teoriaa. Castrén oli sisimmältään uskonnollinen -- toisin kuin\ntietääkseni ehkä useimmat toverinsa -- vaikka hän kyllä vapaasti\najatteli monesta uskonkappaleesta. Miten hän olikaan elänyt kaukana\nlapsuuden kodistaan, hän ei ollut repinyt poikki niitä juurisäikeitä,\njotka tässä kohden kiinnittivät hänet alkuperäänsä, ja erittäin\näitiinsä, joka myöskin näyttää oheen itsenäinen uskonnollisuudessaan.\nTämän päätän siitä, että muuan vanha äidin ystävä kertoo Johanna\ntädin antaessaan neuvoja uskonnollisissa asioissa ja turvaamisesta\nJumalaan varottaneen kenenkään liittymästä mihinkään lahkokuntaan.\nVielä on huomattava, että Castrén oli saanut uskonnollisia\nvaikutelmia setänsä luona, joka perheineen kuului aikansa\nheränneisiin. Todistuksen Castrénin uskonnon suoruudesta antoi meille\nhänen haudallaan professori A. W. Ingman, joka oli käynyt häntä\ntapaamassa sairauden aikana ja siunasi vainajan tomun. Kuoleva ei\nollut salannut epäilyksiään, \"mutta\", herttainen opettaja lisäsi,\n\"minä rauhoitin häntä sanoen, että hänen ei tarvinnut huolehtia\nuskonkappaleista, vaan vilpittömin sydämin turvata ikuisen rakkauden\nJumalaan.\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätettyäni tämän kirjoituksen tuntuu helpolta kuin olisin kauan\nlaiminlyödyn velvollisuuden täyttänyt. Kumminkin olen kahden\nvaiheilla, mistä syystä Kaarlo Castrénin kuva välttämättömästi\noli piirrettävä, senkö tähden että hänen nuori hahmonsa kauniisti\nkuin uusi Vilhelm von Schwerin täydentää vanhempien suomalaisuuden\nesitaistelijani, rivin, vai senkö että eheät, puhtaat, syvät\nluonteet, jos niitä aina onkin olemassa, kumminkin ovat niin\nharvinaisia ilmiöitä jokapäiväisessä ihmisvilinässä, että jokaisen,\njoka semmoisen on oppinut tuntemaan, tulee parhaimman mukaan saattaa\nse muittenkin tunnettavaksi. Kenties ovat tietämättäni molemmat syyt\nminua johtaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kaksi ja puoli vuotta Castrénin kuoleman jälkeen, toverit\nteettivät hautakiven hänen lepopaikkansa merkiksi. Siihen oli\nhakattu hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä, ja juurelle\nsanat: Pohjalais-Osakunta pystytti patsaan. Kiven paljastus tapahtui\nPorthaninpäivänä, marraskuun 9:ntenä 1875, osakuntalaisten ja\nmuutamien muiden ystävien läsnäollessa. Osakunnan kuraattorina\nminä silloin lyhyessä puheessa esitin vainajan elämänvaiheet\nja luonteenkuvan. -- Olen tahtonut tämän mainita ei ainoastaan\nsäilyttääkseni muistoa toverikunnan, laadultaan harvinaisesta\nkunnianosoituksesta, vaan varsinkin sen vuoksi, että viranomaiset\novat hyväksi katsoneet _hävittää_ muistomerkki Castrénin haudalta.\nMuistan kyllä aikoinaan osakunnan puolesta suorittaneeni maksun\nsiitä, että hautakivi saisi olla rauhassa paikallaan, mutta kumminkin\nse on siitä kadonnut. _Milloin_ se on huomattu tarpeeksi kauan\npalvelleen tarkoitustaan, on minulle kumminkin tuntematonta.\n\n\n\n\n\n\nHERMAN FRITHIOF ANTELL\n\n\n\n\nKuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni\non tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta\nkoska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä\nvaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja\nmyöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen\ntietää saanut hänen elämänvaiheistaan.\n\nAntellin isä, kookas, tukeva ja vahva, valkeahapsinen,\nteräväkatseinen ukko, Korsholman eteläisen, maamme väkirikkaimman\nkihlakunnan kuuluisa kruununvouti, asessori, sittemmin (erottuaan\nvirastaan 1858) kamarineuvos Herman Rosenberg, oli kouluaikanani\nVaasan kaupungin huomatuin \"originaali\", eriskummaisuus.[28]\nHarald Wieselgren (Ny Ill. Tidn. 1893 n:o 15) sanoo hänen olleen\nRuotsalaisen Akatemian vakinaisen sihteerin, mainehikkaan Nils\nRosén von Rosensteinin (kirjoitti itse ainoastaan von Rosenstein)\navioton poika, mutta se on epäilemättä erehdys, vaikka Antellkin,\nmikäli kerrotaan, toisinaan, hyvällä tuulella ollessaan, kuuluu\nniin väittäneen. Vanhain vaasalaisten jutelmien mukaan (jotka Oskar\nRancken on julkaissut Vasabladetissa 1893 n:o 33 ja joita tässä\nkirkonkirjoista saaduilla tiedoilla on oikaistu ja täydennetty) oli\nhänen isänsä, 1799 Vaasassa 37-vuotiaana kuollut majuri Pehr Herman\nAurivillius (aateloituna) Rosén von Rosenstein.[29] Äiti taasen oli\n25-vuotias Anna Beata Spångberg, jonka isä, hienoseppä (\"klensmed\")\nammatiltaan, sanotaan Ruotsista muuttaneen Vaasaan siihen aikaan, kun\nhovioikeuden taloa rakennettiin. Sepällä, jota kirjoissa nimenomaan\nmainitaan hovioikeuden sepäksi (\"Hofrättssmed\"), oli useita kauniita\ntyttäriä, jotka joutuivat huonoille teille.[30] Mitä erittäin Anna\nBeataan tulee, niin hän, synnytettyään aviottoman poikansa 22/3\n1798, tosin meni naimisiin Oravaisista syntyään olevan työmiehen tai\nmerimiehen Karl Juhonpoika Salinin kanssa ja syntyi siitä aviosta\npoika Karl Johan, jolle kolme vuotta nuoremmalle velipuolelleen\nRosenberg osti talon Maalahdella (Ylimaalahden Viasgrändissä), mutta\nsittemmin hänellä vielä oli kolmaskin poika, Johan Erik, joka ei\nollut nimeltä Salin, vaan samoin kuin ensimäinen käytti sukunimeä\nRosenberg, kävi Waasan koulun, antautui lainopilliselle uralle ja\noli jo hovioikeudennotaari, kun 1851 ampui itsensä. Äiti asui toisen\npuolen elämäänsä Maalahdella, ensin poikansa Karl Johan Salinin\nluona ja sitte (pojan kuoleman jälkeen 1843) erään pojantyttärensä\nBrita Stinan (hänkin kahden aviottoman pojan äiti) hoitamana\nHerrgårdin talon maalla Alamaalahden kylässä v:een 1860, jolloin\nkuoli 87-vuotiaana ja \"kunniallisesti\" haudattiin kamarineuvos\nRosenbergin kustannuksella ja läsnäollessa. -- Rosenberg nimi syntyi\nsiten, että isän nimen kahteen ensimäiseen tavuun yhdistettiin äidin\nnimen toinen tavu. Ranckenin tietoa Rosenbergin isästä todistaa muun\nmuassa se, että hänen täydellinen nimensä oli Petter Herman (siis\nsama kuin isän), vaikka hän, tuntemattomasta syystä, ei käyttänyt\neikä kärsinyt kuulla mainittavankaan edellistä näistä nimistä. --\nHerman Rosenberg on itse kertonut erään vanhan akan opettaneen häntä\nlukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua (!);\nmutta kun hänellä oli mitä parhaimmat luonnonlahjat, hän raivasi\nitselleen tien edulliseen virka-asemaan. Palveltuaan juoksupoikana\nja kirjurina hän jo 17-vuotiaana tuli v.t. kihlakunnankirjuriksi,\n20-vuotiaana (1818) v.t. kruununvoudiksi ja 26-vuotiaana (1824)\nvakinaiseksi kruununvoudiksi, jommoisena hän pysyi jo ennen\nmainittuun vuoteen 1858.[31] Pitkällä virka-ajallaan hän laski\nperustuksen rikkaudelleen, josta hän vanhempina päivinään oli\ntunnettu. Rosenberg oli näet kruununvoutina siihen aikaan, jolloin\nRuotsin rahaa vielä yleisesti käytettiin, vaikka verot olivat\nsuoritettavat Venäjän rahassa, ja monen muun kantomiehen tapaan hän\nkäytti sitä asiain tilaa edukseen vaihtamalla rahaa enemmän tai\nvähemmän mielivaltaisen kurssin mukaan. Näin ja viljakaupallakin,\njossa hän, niinkuin yleisesti väitetään, myöskin keinotteli\nkruununmakasiinien jyvävarastoilla, hän kokosi melkoiset varat,\njoiden hoito ja kartuttaminen oli hänen loppuikänsä päämäärä. Sekä\nherroille että talonpojille Rosenberg lainasi rahaa kuuden prosentin\nkorkoa vastaan, ja hänen tarkasti valvoessaan rahaliikettään pääoma\nsiten kasvamistaan kasvoi. Tavoiltaan ukko oli säännöllinen ja\nelämässään säästäväinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta\nvieraanvarainen, vuosittain pitämästä ainakin yhdet suuret ja väliin\npienempiä kutsuja, joissa ruuat ja juomat olivat runsaat ja isäntä\niloisena ja humoristisena rehenteli, joskus Bellmanin laulujakin\nlaulaa rämähytti. Ruplien ja säästäväisyyden mukaan hän ihmisiä\narvosteli. Kun kerrottiin toisen tai toisen suurista tuloista, hänen\noli tapa keskeyttää: \"älkää puhuko hänen tuloistaan, vaan sanokaa\npaljonko häneltä vuodessa menee!\" Kun hän oli johonkin mieheen\nihastunut, saattoi hänen ylistävä arvostelunsa pukeutua seuraavaan\nmuotoon: \"hän on kerrassaan kelpo mies -- hän on, lempo vieköön,\naivan kuin suuri seteli!\" Yleensä hän oli, eritoten voimiensa aikana,\nkova- ja karkealuontoinen, puheessaan jotenkin sivistymätön, jopa\ntörkeäkin, ja monta juttua kierteli siitä, miten hän oli tylysti\nkarkottanut luotaan lainanpyytäjiä, joiden maksukykyä hän epäili.\nVanhoina päivinään hän kuitenkin lauhtui. Nälkävuosina 1860-luvun\nlopulla hän kuuluu antaneen paljon köyhille, muutenkin hän -- joskus\nnimettömästi -- lähetti apua puutteenalaisille, ja Kr. Svanljungille,\njoka usein keräsi apua sotavanhuksille, hän oli kerran kaikkiaan\nantanut määräyksen merkitä hänen puolestaan \"yhtä paljon kuin veli\nWolff\" ja, tämän kuoleman jälkeen, \"yhtä paljon kuin sisar Sundén\".\nMyöskin lainanannossa hän saattoi olla erittäin avulias tunnetusti\nluotettavia miehiä kohtaan. Kun isäni 1860-luvun alkuvuosina\nrakennutti pienen talon (uudessa) Vaasassa, Rosenberg lainasi hänelle\nuseita tuhansia ilman mitään takausta ja suostuen siihen, että velka\nmaksettiin vähin erin niinkuin lainanottajalle parhaiten sopi.\n\nHuolimatta siitä että Rosenberg ennen mainitulla tavalla edukseen\nkäytti virka-asemaansa nautti hän erinomaisen kokeneena ja kykenevänä\nmiehenä ehdotonta luottamusta. Taloudellisissa y.m. asioissa\nmaalaiskansa turvasi hänen neuvoihinsa ja niinikään kaupungin\nviranomaiset usein vaikeissa kunnallisissa pulmissa. Oltuaan\nväsymätön työntekijä virkamiehenä hän myöhemmin oli huvitettu\nvararikkojen tehneitten taikka muitten yksityisten, niiden joukossa\nkorkeiden virkamiesten, rappiolle joutuneiden raha-asioiden\njärjestämisestä. Semmoisiin tehtäviin hän olikin miehiä paras,\nmutta kyllä hän myöskin häikäilemättömästi kohteli niitä miekkosia,\njoiden sekavia vyyhtejä hän selvitteli, kelle tahansa jutellen\nmiten sen ja sen asiat olivat -- hienotunteisuus näet ei ollut\nkamarineuvoksen avuja. Vihdoin Rosenbergin kokemusta käytettiin\ntärkeissä virallisissa toimissa. Niin hän esim. 1860:n vaiheilla oli\npuheenjohtajana komissionissa, jonka asiana oli suorittaa silloin\ntoimeenpantava ruotulaitoksen tasoitus Etelä-Pohjanmaalla, ja hänelle\nsiitä julkisetkin kiitokset kannettiin, että kaikki sujui hyvin,\nkansan tyydytykseksi.[32]\n\nElämänsä lopulla erään alempana mainittavan sairauden jälkeen\nRosenberg tuli säännölliseksi kirkonkävijäksi. Joka sunnuntaiaamu\nrenki valjasti hevosen ja saatti isäntänsä kirkkoon, missä tämä aina\nistui samassa penkissä, ja toi hänet sitte kotia. Sitä ennen ei\ntiedetä ukon olleen jumalisuuteen taipuva, ja vaikka hän kuultiin\nääneen papin mukaan lausuvan rukoukset, alkaen tunnustuksesta:\n\"minä vaivainen syntinen ihminen\" j.n.e., vanha Aatami ei nytkään\ntahtonut lähteä. Kerrankin kun tuomarinrouva Leontine Gumerus oli\nsattunut hänen naapurikseen, ukko muutaman hiljaisen rukouksen\naikana, muun kirkkoväen istuessa pää hurskaasti painuneena penkin\nrintamukseen, puoliääneen kysäisi: \"onko totta mitä puhutaan, että\nGumerus on myynyt käräjäkappa-jyvänsä -- -- --?\" (mainiten alhaisen\nhinnan). Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: \"Gumerus\nolisi asetettava holhouksen alaiseksi!\" -- Toisen kerran Rosenberg\nastuessaan kirkosta, jossa oli saarnattu evankeliumin sanoista:\nHuokiampi on kameelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan\nJumalan valtakuntaan sisälle tulla, tapasi tuttavan ja lausui tälle:\n\"jos rikkaitten todella on niin vaikea, kuinkahan sitte -- Wolffin\nkäy?\" (kauppaneuvos Wolff oli kaupungin varakkain mies). -- Tällä\nloppuajallaan Rosenberg myöskin lahjotti 20,000 markkaa urkujen\nhankkimiseksi Mustasaaren kirkkoon ja pienemmän summan samaan\ntarkoitukseen Koivulahden kirkolle. -- Kirkkomatkalla vilustumisesta\nRosenberg sai sen keuhkotulehduksen, joka vei hänet hautaan.\n\nAntellin äiti oli nimeltä Brita Kaisa Anttila, ja oli hänkin\nsynnyltään avioton. Hänen äitinsä, Liisa Juhanintytär Varala eli\nTavast, oli Pirttikylästä (Pörtom) muuttanut Mustasaareen, missä hän\njoko Tuovilan tai Höstveden kylässä synnytti Brita Kaisan. Sittemmin\nhän meni naimisiin loismiehen Matti Mikonpoika Anttilan kanssa\nHöstveden kylästä, joten avioton lapsikin sai sukunimen. Anttila oli\nkotoisin Vöyrin pitäjästä, ja se selittänee, että Antellin äitiäkin\non sanottu vöyriläiseksi. Näistä tiedoista johtuu, että jollei\nAnttila nimikään, niin kumminkin Varala nimi antaa syytä olettaa,\nettä Antell äidin puolelta oli suomalaista syntyperää.[33]\n\nBrita Kaisa Anttila palveli sekä Karjatalolla (\"ladugården\")\nettä kaupungissa, ja oli hänellä jo ennen ollut yksi avioton\nlapsi (nimittäin poika Karl August, joka kuoli 10-kuukautisena\n1843), kun _Herman Frithiof_ syntyi 28 p. toukok. 1847. Vaikka\nRosenberg ei antanut pojalleen sukunimeään, vaan ainoastaan toisen\nristimänimistään, on todennäköistä, että hän ei salannut kenen poika\noli. Sen päätän siitä, että ristiäisiin 30 p. toukok. oli kummeiksi\nkutsuttu sangen arvokkaita kaupunkilaisia, nimittäin lukionlehtori\nKonstantin Törnudd, lehtorin rouva Renvall, alkeisopettaja Grönqvist,\nrouva Emilia Carlborg, maisteri Ludvig Björkman ja mamselli Natalia\nMeurman. Syntyneitten kirjassa, mistä nämä nimet on otettu, on\näidin nimelle annettu ruotsalainen muoto _Antell_, joka tuli pojan\nnimeksi. Pappi oli kappalainen G. H. Schroderus, jonka kaunista\nmessuääntä olen kuullut vanhojen vaasalaisten kiittävän; kun hän\nmessusi saattoi siitä nauttia kirkon ulkopuolellakin, niin heleä\nja voimakas se oli. Mutta joskin Rosenberg piti huolta siitä,\nettä ristiäistoimitus oli arvokas, on toiselta puolen oletettava,\nettei se tapahtunut hänen kodissaan. Hän oli näet nainut mies, ja\nmiten häikäilemätön hän monessa kohden olikaan, ei hän kuitenkaan\nottanut \"ottopoikaansa\" kattonsa alle ennenkuin oli tullut leskeksi.\nRouva Rosenberg oli nimismiehen tytär Katarina Kristina Kaskas\nLapualta, miestään puoli vuotta vanhempi (s. 23/9 1797). Mikäli\nsanotaan ja ymmärtää saattaa, ei sopu puolisojen välillä ollut\nkiitettävä. Avio oli nimittäin lapseton, ja miehellä oli muitakin\nrakkaussuhteita kuin Antellin äidin kanssa, ja eläviä todistuksia\nhänen huikentelevaisuudestaan lienee myöskin ollut useampia olemassa.\nToiselta puolen \"mutter Rakel\", joksi Rosenberg sanoi vaimoaan,\nkuuluu osanneen pitää puoliaan, niin että ukko ei voinut olla häntä\nkokonaan lukuunottamatta. Rouva kuoli 24/1 1859.\n\nEn ole keltään saanut tarkempia tietoja Antellin varhemmasta\nlapsuudesta, mutta nähtävästi hän silloin oli äitinsä hoidossa.\nTämä elämänjakso ei kuitenkaan ollut seitsemää vuotta pitempi,\nsillä Brita Kaisa Anttila eli Antell kuoli 9/7 1854 ainoastaan 34\nvuoden ikäisenä. Minkälainen hän luonteeltaan oli, on epätietoista.\nEräs muistoonpano kirkonkirjassa v:lta 1851[34] on näet räikeässä\nristiriidassa Wieselgrenin hänelle antamien mainesanojen kanssa\n\"lempeä ja hyvä ruotsikko\". Mutta jos hän olikin karkea muita\nkohtaan, saattoi hän silti hellästi kohdella omaa lastaan. Itse en\nkoskaan kuullut Antellin puhuvan äidistään, mutta ulkomaalaiselle\nystävälleen Henrik Bukowskille hän näyttää olleen avomielisempi;\nBukowski on minulle kertonut, että hän Antellin puheista oli\nhuomannut hänellä olleen \"valoisan muiston\" äidistään. Mainittakoon\nmyöskin, että Antell toimitti hautakiven äitinsä haudalle. Mutta\nkuinka mittaamaton tekijä äidinrakkaus lieneekään, eli pikku\nFrithiof kumminkin äitinsä luona sivistymättömässä ympäristössä,\neikä toisin ollut sen jälkeenkään. Pari viikkoa ennen äidin kuolemaa\noli Raastuvanoikeus määrännyt pojan holhoojaksi vanginkuljettaja,\nsitte kruununmittari Jonas Wiklundin ja tälle, jolla oli jotenkin\nsamanikäinen, leikkitoveriksi sopiva poika, Herman (s. 17/7 1846,\nKajaanin pormestari 1871--83, kuollut hovioikeudensihteerinä\n1894), joutui nyt Frithiof kasvatettavaksi. Wiklundit olivat\ntalonpoikaista väkeä kaupungin lähiseuduilta. Mies oli tavalla tai\ntoisella saavuttanut Rosenbergin luottamuksen, ja häntä kaksi vuotta\nvanhempi vaimo, Kristina Sofia Fogelklo, synt. Raippaluodolla 1809,\nlienee palvellut kruununvoudilla, mikä selittänee huhun, että ne\nkaksi poikaa, jotka yhdessä kasvoivat pariskunnan hoidossa, olivat\nkeskenään läheistä sukua.\n\nWiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa\npohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta\nkertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että\noltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita\npäähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa,\noikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen\nvaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat\ntoimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha,\nmustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi\nomaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli\ntähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten \"Wiklundska\" yllätti\nFrithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen\nvoileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva\nmiljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin\nhuudahduksella: \"peijakkaan akka!\" keventää sydäntään. En tiedä oliko\nlehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin\ntuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä --\n\"ja joutuun!\" -- noutamaan lehmät jostakin \"Tupakkapellon\" tuolta\npuolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta\nja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän\nse haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui\nulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä\nhän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta\nkorkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut,\njota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut\nnostaa ottopoikansa (\"fosterson\"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa\norvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi.\nEräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai\n1857.\n\nViimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka\nsai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen\nhädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai\nmääräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi\nriippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa\nperille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui\nturmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että\nhän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin\nylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti\nFrithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan\nkasvatettavaksi -- josta kohta enemmän alempana -- jo toiseksi hän\n(kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena\nhoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista\nsataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen\nisänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin\nterveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä\nvaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin\nomaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan\nmyöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta\nWiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin\nhovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin\nmieliksi.\n\nNiinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui\nse osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,[35] osaksi\nsentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla\noli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena\nsen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856\nRosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa\nVaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s.\n1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka \"oli\nikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen\", olisi voinut\nsopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen\nkasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli \"oikeastaan hyväsydäminen\nmies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen\npinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli\ntulinen luonteeltaan\". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava,\nja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta\nsekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan\nhän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan\nsuomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin\nnaimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi\nsisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, \"ystävällinen ja hyvä, vakava\nvanhan ajan ihminen\", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli\navannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle\nja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja\njälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia\nleikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki\nAlmberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella.\nViipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan\nsemmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen\noli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan\nvaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan\npojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat\n(luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus\ntoimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell\nkäytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta\nAlmbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä\nsormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen\nylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista\noli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!\n\nSeurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori\nSevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä\nvastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua\nelämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras\noli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg,\njoka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi\nIsojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän\nitse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi\nVaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon\nkatseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut\npuutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin\narmeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että\nsama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa\nrahalahjoja köyhille. -- Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille\nvenäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin\njoskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja\nmeluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti\nniin kauan kuin kestivät -- rummut.\n\nSuomea lapset puhuivat keskenään ja talonväen kanssa sekä keväällä\nrippilasten kanssa, joista muutamat kauempana asuvat olivat saaneet\nkortteerin pappilassa. Siten Antell jotakuinkin perehtyi hänelle\nennen outoon kieleen. Kun hän sitä paitsi toveriensa kanssa\nnautti kanttorilla asuvan Kaldénin opetusta ja, niinkuin Almberg\ntodistaa, \"tottui yksinkertaisen vaatimattoman maalaispappikin\nvakaviin tapoihin ja tavalliseen sivistyneeseen käytökseen, jopa\nkirkossakin käymään\", niin on tunnustettava, että tämä vuosi oli\nhyvin merkillinen ja tärkeä Antellin elämässä -- se oli kerrassaan\nainoa laatuansa. Itse puolestani muistan hänen usein maininneen\n\"ukko Hjerpen\", ja se mitä tässä on kerrottu saa ymmärtämään, että\nhän kesällä 1857 palatessaan Vaasaan todella vei mukanaan pysyviä\nmuistoja. -- Samana vuonna (1857) Antell tuli Vaasan ylialkeiskoulun\nensimäiselle luokalle, jossa minä silloin olin toista vuotta, ja\nsiitä ajasta olen hänet tuntenut. Koska kumminkin siihen aikaan\nsääntönä oli olla kaksi vuotta kummallakin alimmalla luokalla, oli\nAntell paitsi ensimäisenä ja kolmantena vuotenaan minua aina yhtä\nluokkaa alemmalla, siksi kun hän lukiossa parin muun toverin kanssa\nsivuutti yhden luokan, niin että samana syksynä tulimme ylioppilaiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Antell oli palannut Isojoelta, tahtoi Rosenberg edelleen hankkia\nhänelle asunnon sivistyneessä perheessä ja sopi Vaasan tyttökoulun\nopettajan, maisteri A. F. Roosin, kanssa, että tämä ottaisi pojan\ntäysihoitoon. Se oli kuitenkin epäonnistunut sijoitus (\"misslyckad\nplasering\"), niinkuin Rosenberg itse on lausunut[36] arvattavasti\ntarkottaen, että Frithiof ei menestynyt Roosin luona, joka kyllä\noli tiedoiltaan ja kyvyltään etevä, mutta luonnoltaan kiukkuinen\nja rajupäinen. Silloin Antell jälleen muutti Wiklundille, ja\nluonnollista on että hän tässä vanhassa, vähemmän sivistyneessä\nympäristössä unohti paljon siitä mitä Isojoella oli oppinut. Kun\nRosenberg 1859 oli tullut leskeksi, ei mikään estänyt häntä ottamasta\nottopoikaansa luokseen, mutta se tapahtui vasta tammikuulla 1861, ja\nhyvin muistan käyneeni siinäkin kodissa, johon Antell silloin tuli.\nRosenberginkin talo oli Kauppiaskadun varrella, melkein vastapäätä\nkirkonraunioita, asuinrakennus asetettuna tontin sisälle, niin että\npääty oli kadulle päin, ja Wiklundin talosta sen erotti ainoastaan\npalon jälkeen asumattomaksi jäänyt tontti ja poikkikatu. Antellin\nhallussa oli pieni porstuakamari, johon päästiin näkemättä ukkoa ja\nhänen huoneistoaan. Se, joka luulee pojan nyt tulleen tuntuvasti\nhienompaan ympäristöön, erehtyy suuresti. Totuus on, ettei Antell\ntäälläkään päässyt osalliseksi sivistyneeseen perhe-elämään. Hän asui\nisänsä luona ottopoikana ja aina hän sanoi isäänsä kamarineuvokseksi.\nEikä Rosenbergillä ollut luonaan ketään sivistynyttä henkilöä,\nvaan ainoastaan talonpoikaista alkuperää oleva emännöitsijä, joka\ntietenkin käskyn mukaan taikka kenties käskemättä avusti ukkoa\nFrithiofin kasvatuksessa. Ja tämä kasvatus! Ei ole vähääkään\nepäilystä siitä, että ukko toivoi pojastaan kunnon miestä, ja\nettä hän antoi tälle monta hyvää elämän ohjetta; mutta kyllä hän\nkohteli ja puhutteli nuorta poikaansa tavalla, joka oli omansa\nhämmästyttämään tavallisia ihmisiä. Kun hän esim. tuli Frithiofin\nkamariin käskemään häntä jollekin asialle, niin määräyshuuto (ukko\npuhui aina kovin äänekkäästi, ikäänkuin huutaen) enimmäkseen\npäättyi: \"joudu ja kiireesti taikka selkääsi saat!\" Entäs alituinen\nkiroileminen ja muu törkeys. Eräs Frithiofin toveri kuuli tämän\nkerran kysyvän ukolta: \"Mikä oli kamarineuvoksen isä?\" -- \"Saatana\nsen tietää\", oli vastaus, ja hetken päästä ukko lisäsi: \"äpäriä me\nolemme niin pitkältä kuin muistetaan\".[37] -- Tämän kaiken olen\nkertonut sentähden, että se ympäristö, jossa Antell kasvoi, selittää\nniin monta puolta hänen olennossaan ja elämässäänkin. Erittäin on\ntässä huomautettava, että se seikka, että hän ei nuoruudessaan,\nlukuunottamatta Isojoen aikaa, elänyt sivistyneessä perheessä eikä\nmyöskään joutunut seurusteluun sivistyneiden naisten kanssa, jätti\nhänen sivistykselliseen kehitykseensä ja tunne-elämäänsä aukon, jota\nsiinä kohden onnellisemmat eivät voineet olla huomaamatta. Toiselta\npuolen muutamat hänen luonteensa ansiopuolet, niin sanoakseni,\nkohoavat arvoltaan, kun ajattelee, missä oloissa hän oli kasvanut.\n\nKouluajalta muistan, että Antell oli iloinen, reipas, suoraluontoinen\nja luotettava toveri; mutta hienotunteisuutta käytöksessä\ntoisia kohtaan taikka yleensä hienompaa tunnesäveltä hänessä\ntuskin havaittiin. Urheilua nykyisessä merkityksessä ei silloin\ntunnettu, mutta tietysti lyötiin palloa, uitiin, luisteltiin ja\nmyöskin haettiin linnunpesiä (säännöllistä oli että koulupojat\nkokoilivat linnunmunia -- eikä kukaan puhunut heille pikkulintujen\nsuojelemisesta!)[38] -- ja kaikissa näissä poikien puuhissa Antell\noli ensimäisiä. Arvattavasti Antell oli varhain harjaantunut\npurjehtimiseenkin, sillä Rosenbergillä oli kesähuvila vanhan sataman\nulkopuolella kaupungin lahdelman rannalla. Koulussakin Antell\nedistyi hyvin, sillä hänellä oli \"hyvä pää\". Verraten vähällä\nlukemisella hän oppi läksynsä, joten aikaa riitti toverielämään.\nFrithiofin edistyminen oli niin ukon mieleen, että hän jo silloin,\nkun poika pääsi neljännelle luokalle, kuuluu tyytyväisenä huutaneen:\n\"Kuuleppas, Frithiof, jos luet itses ylioppilaaksi, niin saat periä\nkaikki minun rahani!\" Eräs hänen luokkatovereistaan sanoo historian\nolleen hänen mieliaineensa, vaikka hänen myöhemmät opintonsa eivät\nsitä todista.\n\nVaikken voi sanoa, että Antellin ja minun välillämme oli mitään\nerikoisen yhtäläistä luonteenlaatuun nähden -- pikemmin oli laita\npäinvastainen, hänelle kun kaikki runollinen ja tunnelmallinen\noli vierasta -- olimme kumminkin niin hyviä ystäviä, että minun\nmuutettuani lukioon Pietarsaareen hän oli niitä Vaasaan jääneitä\ntovereja, joiden kanssa vaihdoin jonkun kirjeen. Vuoden päästä\nyhdyttiin jälleen (uudessa) Waasassa, kun lukio 1863 muutettiin\nsinne takaisin. Rosenberg oli koulukadun äärimmäiseen päähän,\nmelkein keskelle metsää (\"Marian puisto\"), niemelle vastapäätä\nPalosaarta (Brändö),[39] rakennuttanut yksikerroksisen, mutta muuten\n-- hänen säästäväisyyteensä katsoen -- erittäin komean talon, ja\nsiellä Antellkin oli saanut siistin kamarin, johon oli mentävä ukon\nvastaanottohuoneen kautta. Tässä jälkimäisessä huoneessa muistan\nniiltä ajoilta, paitsi kirjoituspöytää tinaisine kirjoitusneuvoineen\nja jykeviä kaappeja, seinäkellon Kustaa III:n tyylisessä kullatussa\nkehyksessä, numerotaulu tekijän nimellä merkittynä: \"Esaias Könni --\nIlmola.\" Isänsä kuoltuakin Antell antoi kellon olla paikallaan, mutta\nhuutokaupassa hänen oman kuolemansa jälkeen huudatin harvinaisen\nesineen (ainoan laatuansa, jonka olen nähnyt) itselleni. Talossa oli\npienempikin asuinrakennus, pihan alapuolella, metsää kohti, josta\nLauri Stenbäckin kuoleman jälkeen (1870) hänen leskensä vuokrasi\n3-huoneisen asunnon, ja on runoilijan leski, huolimatta siitä että\ntalo on omistajia vaihtanut, saanut siinä asua tähänpäivään saakka. --\n\nViimeiseltä koulu- (lukio-) vuodeltani muistan Antellin olleen\nahkeran jäsenen pienessä soittokunnassa, joka harvinaisena ilmiönä\nkoululaiselämässä ansainnee pari riviä muistokseen. Soittokunta\n(\"kapellet\") perustettiin syksyllä 1864, ja kuului siihen paitsi\nAntellia Gustav Appelberg (kuollut 1894 piirilääkärinä), Gustav\nDurchman (nykyään Isonkyrön rovasti ja viime aikoihin asti innokas\nsoitannonharrastaja), Frans Bernhard Inberg (kuollut 1897 pappina)\nja Alarik Hasselblatt (kuollut 1905 Vaasan hovioikeuden asessorina).\nAppelberg (\"Paganini\") oli johtaja ja niin hyvä viulunsoittaja,\nettä hän joskus esiintyi konserteissakin soitannonopettajan\nAnders Gestrinin (\"Stråkajobbin\") kanssa.[40] Lähinnä häntä\noli musiikkiin perehtynyt Durchman (\"Kuiju\"), joka edellisenä\nvuonna soitannonopettajan B. V. Palmin johdolla oli harjottanut\nklarinetinpuhaltamista. Toiset olivat tietääkseni enemmän tai\nvähemmän autodidakteja kukin alallaan, nimittäin Antell huilulla,\nHasselblatt 2:sella viululla, Inberg, (\"Dronten\") sellolla. Johtaja\nsovitti kappaleet soittokuntaa varten huomioonottaen kunkin jäsenen\nkyvyn. Antell hoiti ensi ääntä, Paganini toista, Hasselblatt ja\nKuiju säestivät triooleilla ja Dronten pyyhkäisi voimakasta bassoa.\nNäin soitettiin koko joukko tuttuja ja helppoja sävelmiä, niinkuin\nBellmanin (esim. \"Gubbarna satt sig att dricka\") y.m., tansseja,\nniinkuin \"Suukkosvalssi\", \"Indianavalssi\", Haydnin ja Bocherinin\nmenuetteja, jopa vielä Boildieun \"Valkoisen rouvan\" ja Rossinin\n\"Sevillan parturin\" alkajaissoitot j.n.e. Soittokunta tuli pian\nhyvin suosituksi, sillä se esiintyi mielellään toistenkin kuullen\nkuin niiden toverien, jotka olivat harjotuksissa saapuvilla. Siten\nannettiin serenaadeja \"flammoille\", kaupungin nuorille neitosille,\nnoudatettiin kutsuja tulla tuttuihin perheisiin soittamaan,\nvihdoin huvitettiin konventinteatterin yleisöä välinäytössoitolla.\nLukiolaiset toimeenpanivat näet tänä vuonna seuranäytäntöjäkin,\njoissa etenkin Mikael Smirnoff (kuollut ruots. normaalilyseon\nvenäjänkielen opettajana) ja (sittemmin esittelijäsihteeri) Sanfrid\nAejmelaeus loistivat koomillisissa osissa, ja moni muu oli,\ntietämättään missä määrässä, koomillinen naisrooleissa. Lähempiä\nkertomatta ymmärtänee jokainen, että soittokunta tuotti suurta huvia\nja nautintoa tovereille, mutta hupaisinta kai sentään soittaminen oli\nsen jäsenille itselleen. Kuinka rakkaassa muistossa Antell piti tätä\nnuoruudenpuuhaansa, huomaa siitä, että hän vuotta ennen kuolemaansa\npiti kestit Isonkyrön rovastille ja oli tilannut luokseen Vaasan\nkaupungin orkesterin, soittamaan illan kuluessa samoja kappaleita,\njoita lukiolaisten \"kappeli\" muinoin oli esittänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä 1865 me tulimme yliopistoon. Siitä lähtien tiemme\nerkanivat, vaikkei sentään välimme koskaan rikkoontunut.\nAntell ilmottautui fyysis-matemaattiseen osastoon ja muutti\nfilosofiankandidaattitutkinnon suoritettuaan (1869) lääketieteelliseen\ntiedekuntaan. Eri opintosuunnat ja eri seurapiirit johtivat meidät\nmyöskin eri puolueisiin kansallisuuskysymykseen nähden; Antellista\ntuli näet ruotsinmielinen, niinkuin siihen aikaan medisiinarit,\nharvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat. Mutta ei sekään\nsanottavasti keskinäiseen suhteeseemme vaikuttanut, sillä Antell otti\ntuskin nimeksikään osaa puoluetaisteluihin ja pysyi vieraana\nosakuntaelämälle, jossa taistelut taisteltiin. Koko ylioppilasaikanaan\nsaattaa sanoa hänen päivänsä kuluneen toiselta puolen työhuoneessa\nkirjojen ääressä toiselta puolen ylioppilaselämän nautinnoissa. Hänen\nkoto-olonsa tekee ymmärrettäväksi, että hän ei kaivannut eikä\netsinytkään muuta kuin poikamiesseuraa. Muuten oli hänen tapansa\nsemmoinen, että hän toisinaan heittäytyi irti ja silloin eli\nvallattomasti samanhenkisten toverien kanssa ei ainoastaan yhden\nillan, vaan joskus vuorokausiakin, mutta sitte hän jälleen aivan\nharvinaista työkykyä osottaen viihtyi melkein yöt päivät (kuulin\nnimenomaan sanottavan: ajoittain 17 tuntia yhtä menoa) kirjoissaan\nkiinni. Näin oli varsinkin laita tutkintojen aikana, ja seuraus\nolikin, että hän suoritti toisen toisensa jälkeen erittäin\nkunniakkaasti.\n\n##V. 1871 Antell tuli lääketieteen kandidaatiksi ja 1874 joulukuulla\nlisensiaatiksi; jälkimäistä tutkintoa varten hän kaksi vuotta\n(1871--73) oli \"kiitettävällä ahkeruudella ja taidolla\" työskennellyt\nTukholman sairaaloissa. Vuosi 1874 oli käänteentekevä Antellin\nelämässä, ei ainoastaan sentähden että hänen yliopisto-opintonsa\nsilloin päättyivät, vaan erään toisenkin tapahtuman johdosta. Hänen\ntoveriensa ja muittenkin kesken oli usein pohdittu kysymystä, kuinka\nsuuri osa Rosenbergin omaisuudesta kerran oli tuleva Antellille.\nEdellisestä tiedämme ukon ennen määränneen pojalleen 40,000 ruplaa,\nmutta selvänä asiana pidettiin, että perintö ei enää supistuisi\nsiihen. Oliko ukko itse myöhemmin kellekään ilmaissut aikeistaan,\nsitä en tiedä, mutta hyvin muistan, että viimeiseen asti oli yleinen\nolettamus, että \"ottopoika\" oli saava vähintään kaksisataatuhatta\nmarkkaa. Todellisuudessa kävi toisin. Rancken kertoo, että\nRosenbergiin vaikutti se ahkeruus ja menestys, millä Antell harjotti\nopintojaan, ja mainitsee erittäin hänen olleen tyytyväinen, kun\nlääketieteenkandidaatti-tutkinnon jälkeen muuan tutkija käydessään\nVaasassa oli puhunut pojan kiitettävistä tiedoista. Edelleen\nsanotaan ukon olleen iloinen, kun Antell 1873 sai määräyksen\nkesäkuukausina hoitaa vanhan kaupungin sairaalanlääkärin virkaa ja\nsamalla myöskin harjotti yksityispraktiikkaa, josta tulot eivät\nolleet aivan vähäiset. Näin Rosenberg omin silmin näki, että hänen\npojastaan oli tullut täysi mies, jonka yhteiskunnallinen asema ja\ntulevaisuus oli taattu ilman perintöäkin, ja silloin hän ei enään\nepäillyt tehdä hänet suuren omaisuutensa herraksi. Että Antellin\nmenot Helsingissä ja opintoaikanaan yleensä olivat olleet suuremmat\nkuin hän oli uskaltanut isälleen tunnustaa, on kyllä mahdollista --\nainakin on niin sanottu -- mutta ei se paljon muuta asiaa. Pääaihe\nukon tyytyväisyyteen oli sittenkin olemassa, vaikka hän olisikin\nerehtynyt siinä, että luuli poikaansa säästäväisemmäksi ja elämässään\nsäännöllisemmäksi kuin hän todellisuudessa oli. Ja tiedämmehän,\nettei Antell myöhemminkään ainakaan säästäväisyydessä pettänyt\nhänen toiveitaan. -- Mitä Rosenberg toivoi omaisuuteensa nähden,\nilmenee eräästä lauseesta rehtori A. G. J. Hallsténille. Hallstén\noli, oman kertomuksensa mukaan, kerran puhellessaan Rosenbergin\nkanssa julkilausunut arvelun, että tämä kai paraiten käyttäisi\nomaisuutensa, jos hän jälkisäädöksessään määräisi suurimman osan\nsiitä hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siihen oli Rosenberg vastannut,\nettä saattaisihan niinkin olla; mutta hän, Rosenberg, oli erittäin\nmieltynyt Englannin oloihin, missä suuret omaisuudet vuosisatoja\nsäilyivät samassa perheessä ja yhä kasvoivat.\n\nRosenberg kuoli 21 p. tammik. 1874. Testamentissaan hän oli\nAntellille määrännyt koko omaisuutensa paitsi noin 100,000 markkaa,\njotka oli annettavat eri henkilöille ja kunnille (50,000 mk.\nKorsholman kihlakuntaan kuuluvalle 25 seurakunnalle, väkiluvun\nmukaan, pysyvinä rahastoina, joiden korot olivat köyhäinhoitoon\nkäytettävät). Antellin saama pääosuus nousi noin 1,200,000 markkaan.\n-- Wieselgrenin jutelma että vainaja kuolinvuoteellaan oli vaatinut,\nettä poika ottaisi hänen nimensä, sanoen että hän ainoastaan sillä\nehdolla määräisi hänelle omaisuutensa, mutta että Antell oli\nkieltänyt mainiten mieluummin luopuvansa perinnöstä ja juuri tällä\ntaipumattomuudellaan saanut ukon taipumaan, lienee tietääkseni\nainakin tässä muodossa erehdys. Antell on näet itse kertonut\nRosenbergin jo hänen ylioppilasaikanaan puhuneen nimenmuutoksesta.\nKumminkin Antell oli kieltänyt ja niin tehdessään käyttänyt sanoja,\njotka eivät olleet vailla huumoria ja joihin ukolla tuskin oli\nmitään muistutettavana. -- \"Onhan meidän suvussamme\", Antell oli\nlausunut, \"sääntönä ollut että kullakin on oma nimensä, miksi en\nsiis minäkin pitäisi omaani?\" -- Tämän yhteydessä mainitsen senkin,\nettä Vaasassa paljon puhuttiin siitä, oliko Antellille onneksi, noin\nedeltäkäsin mitään varmaan tietämättään, tulla miljoonanomistajaksi?\nLuonnollisesti kävivät mielipiteet hajalle; mutta myöhemmin luulen\nsen ajatuksen jotenkin yleisesti päässeen voitolle, että rikkaus\ntuskin oli hänelle onneksi. Se näet johti hänet pois valitsemaltaan\nelämänuralta, jolla häntä odotti jollei kustavakaan tulevaisuus,\nkuitenkin joka tapauksessa mielen tyydytystä tuottava työ.\n\nAluksi Antell ei lainkaan ajatellut elämänuran vaihtamista.\nSuoritettuaan jo mainitun viimeisen tutkintonsa hän piti komeat\nkemut tovereilleen ja valmistautui sitten ulkomaanmatkalle, aikoen\netevimpien tiedemiesten johdolla syventää tietojaan ja laajentaa\ntaitoaan. Ja vapaa hän oli lähtemään, sillä jo keväällä 1874 hän\noli vähintään 3,000 markan vuotuista korvausta vastaan uskonut\nomaisuutensa hoidon kauppias, sitte kauppaneuvos Joachim Kurténille,\njoka ystävänä ja kokeneena asiantuntijana siinä kohden avusti\nAnteilla niin kauan kuin tämä eli.[41] Myöhemmin Antell kyllä siirsi\nmelkoisen osan rahojaan ulkomaille ja otti myöskin enemmän osaa\nniiden hoitoon, mutta vapaudestaan matkustaa ja oleskella milloin ja\nmissä halusi hänen oli kiittäminen luotettavaa asiamiestään Vaasassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olen tullut siihen kohtaan Antellin elämää, josta lähtien hän\nenimmän aikansa eli ulkomailla, lienee paikallaan huomauttaa,\nettä täydellisen, seikkaperäisen elämänkertomuksen kirjoittaminen\nhänestä olisi hyvin vaikea tehtävä. Vaikkei hänen kuolemastaan ole\nkulunut enemmän kuin 18 vuotta, on lähteitten puute kovin suuri.\nAntellille oli näet ominaista, että hän, mikäli tiedän, ei koskaan\nkirjoittanut muuta kuin välttämättömiä asiakirjeitä ja niidenkin\nsijasta hän mieluummin sähkötti mitä sanottavaa oli. Sentähden minä\nhänen kuolemansa jälkeen turhaan tiedustelin Kurténilta, eikö hänellä\nollut kirjeitä, jotka sisälsivät tietoja Antellin. matkoista y.m., ja\nkun varmuuden vuoksi Kurténin kuoltua olen eräältä hänen pojaltaan\nuudelleen kysynyt kirjeitä ja muita lähteitä, on se tapahtunut yhtä\nhuonolla menestyksellä. Enkä ole kuullut, että kellään muullakaan\non kirjeitä Antellilta -- nimittäin semmoisia, jotka sisältäisivät\nmitään kertomuksen tapaista. Vihdoin mainitsen, että hänen omat\nmuistoonpanonsa matkoistaan näyttävät enemmiten supistuneen siihen,\nettä hän matkakirjoista irroitetuille karttalehdille on merkinnyt\nmissä hän on käynyt ja päivämäärän, milloin hän on missäkin\nkaupungissa ollut.\n\nJo Antellin ensimäisen matkan päämäärä oli Parisi, vaikkei hän vielä\nsinne pysyväisesti asettunut. Kevätkausi 1875 kului arvatenkin\nranskankielen oppimiseen, jota paitsi suurkaupungin elämä mahtoi\nhäntä ensikertalaisena kiinnittää. Suomalaisista, jotka silloin\noleskelivat Parisissa, on syytä erittäin mainita tri K. F. Eneberg,\njoka par'aikaa J. Oppertin johdolla tutki nuolenpääkirjoitusta.\nEpäilemättä Antell tunsi Enebergin Helsingistä -- olivathan molemmat\npohjalaisia -- ja sentähden voidaan olettaa, että he keskenään\nsopivat seuraavan talvikauden olla yhdessä Lontoossakin, johon\njälkimäisen oli muuttaminen. Tämän päätän siitä, että he tositeossa\ntalvella 1875--76 asuivat yhdessä Lontoossa, Antell luultavasti\nperehtyen maan kieleen ja Eneberg jatkaen vastamainituita tutkimuksia\nvalmistuakseen itämaiselle retkelle, jolle hän jo samana keväänä\noli lähtevä George Smithin seurassa ja jonka alussa kuolema hänet\nsaavutti (Mosulissa 24/5 1876). Kolmas suomalainen, joka samaan\naikaan oli Lontoossa, oli silloinen maisteri C. P. Solitander, ja\ntapasi hän toiset miltei joka päivä. Luonnollisesti on oletettava,\nettä Antell jo näinä vuosina yleiskatsauksellisesti tutustui omaan\ntieteensä alaan kuuluviin laitoksiin Parisissa ja Lontoossa, mutta\nerityisiin tutkimuksiin hän tuskin vielä antautui.\n\nAntell kuuluu olleen Lontoossa 8 kuukautta, mutta oliko hän siellä\nvielä kun tieto saapui Enebergin tutkimusmatkan surullisesta lopusta,\nsitä en tiedä, enkä myöskään kävikö hän kesällä 1876 kotimaassa;\nsitä vastoin minulla on se muisto, että hän Englannin kautta lähti\nsille matkustukselle maan ympäri, jolla hän viipyi talvikauden\n1876--77. Englannista hän näet suuntasi matkansa Newyorkiin, sieltä\nChikagon kautta San Fransiskoon ja edelleen suuren valtameren\nyli Japaniin. Tässä maassa, joka ei silloin vielä ollut niin\nhuomattu ja tunnettu kuin nykyään, Antell oleskeli verraten kauan,\nmuistaakseni ainakin kaksi kuukautta, tehden muun muassa pitkän\nretken sisämaahan, nähdäkseen outoa maata ja outoa kansaa. Japanista\nhän jatkoi matkaansa Aasian ympäri viipyen eri maissa ja paikoissa --\nKiinassa, Javassa, Intiassa -- pitemmän tai lyhemmän ajan. Eräälle\nkartalle, jota turhaan olen etsinyt \"Antellin kokoelmista\", mutta\njonka näin hänen luonaan Vaasassa, muistan hänen merkinneen: \"Uinut\nGangesvirran yli 10 p. maalisk. 1877\", joten ainakin yksi päivämäärä\ntältä retkeltä on tiedossa. Keväällä Antell Suez-kanavan kautta\npalasi Eurooppaan, tuoden muassaan kokoelman kauniita ja osaksi\nvarsin arvokkaita taide- ja taideteollisuusesineitä, jotka hän matkan\nvarrella, mutta etenkin Japanissa, oli ostanut. Tämän muistokokoelman\nhän sittemmin kuljetti Vaasaan, ja esineitä näytellessään hän kertoi\nmatkansa vaiheista, mutta valitettavasti olen yksityispiirteet\nunohtanut. -- Wieselgrenin tiedot matkustuksesta ovat suuresti\neroavat, enkä voi sitä muuten selittää kuin että hänellä on ollut\nkäytettävänään yhtä vaillinaisia kuin epäluotettavia lähteitä.\nHän kertoo näet Antellin lähteneen matkalle aivan päinvastaista\nsuuntaa eikä päässeen edemmäs kuin Singaporeen, kun sanoma Venäjän\nja Turkin sodan syttymisestä sai hänet palaamaan takaisin. Hän\nmuka sähkötti Venäjän armeijan ylipäällikkö-kunnalle ja tarjoutui\nlääkärinä palvelemaan venäläisessä armeijassa, mutta kun hän tuli\nWieniin, kohtasi häntä hylkäävä vastaus, ja silloin hän suutuksissaan\nmatkusti Parisiin hankkiakseen ranskalaisen lääkärin oikeudet, \"koska\nnäet suomalainen laillistus ei riittänyt\" (!). Tämä juttu kuuluu\nkerrassaan uskomattomalta, ja kun varmuuden vuoksi olen kysynyt asiaa\nlääkäreiltä, jotka aikoinaan olivat Antellin läheisiä tuttuja, ei\nyksikään ole siitä mitään tietänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nV:sta 1877 alkaen Antellilla oli vuokrattuna pysyvä asunto Parisissa\nja jo ensimäisenä talvena (1877--78) minä siellä ensi kerran kävin\nhänen luonaan. Hänellä oli siisti, mutta jotenkin vaatimaton\nhuoneisto Quartier Latinin puolella lähellä Luxembourg-puistoa.\nKirjoja hänellä oli, mutta en muista silloin nähneeni hänen luonaan\nmitään huomattavampia taideteoksia -- eikä hän vielä ollutkaan\n\"kokoilija\" varsinaisessa merkityksessä. Nyt näet hän tietääkseni\nvasta ryhtyikin niihin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joita\nvarten hän oli ulkomaille lähtenyt, ja oli hän erikoisalakseen\nvalinnut oftalmologian, se on silmätautien tutkimuksen. Tästä\nharrastuksestaan Antell piti kiinni useita vuosia ja sanottiin hänen\nmelkolailla edistyneen tieteessään ja taidossaan sekä leikkauksia\ntoimittaessaan Parisin sairaaloissa (joissa hänellä oli opettajina\nWecker, Landolt, Galezowski y.m.) osottaneen suurta kykyä. Kumminkin\nhänen innostuksensa lääkärintoimeen aikaa myöten osottautui olevan\nohimenevää laatua.\n\nHankittuaan itselleen pysyvän kodin Parisissa Antell säännöllisesti\noleskeli siellä talvikaudet, mutta yhtä säännöllisesti hän kesällä\nkävi Vaasassa, missä hänellä niinikään oli odottamassa valmis\nasunto. Hän piti näet kuolemaansa saakka isänsä rakentaman talon\nhallussaan, ja päärakennuksen avara huoneisto oli täysin ja komeasti\nsisustettu niitä kahta tai kolmea kuukautta varten vuodessa, jotka\nisäntä suvaitsi siellä asua. Talossa oli koko vuoden emännöitsijä\nja renki, ja huoneita lämmitettiin koko talvi. Pääsyynä Antellin\nkesäkäynteihin Suomessa oli ymmärrettävästi raha-asioitten hoito,\njoskin kotimaantunteen vetovoima samassa on lukuunotettava. Aina\nhänellä oli asioita selvitettävänä Kurténin kansaa, ja mukavimmin\nne tietenkin suoritettiin mieskohtaisesti tavatessa. -- Kun Antell\noli täydellisesti oppinut silmätautien hoidon, hän 1880:n vaiheilla,\nkesällä Vaasassa ollessaan, alkoi vastaanottaa potilaita, ja kun\ntietää saatiin, että hän ei köyhiltä mitään maksua ottanut, niin\nymmärtäähän sen että niitä kerääntyi hänen luokseen läheltä ja\nkaukaa. Vanhana vaasalaisena hän tunsi pohjalaisen kansan luonteen\nja kielen ja osasi kohdella talonpoikaisia potilaitaan kodikkaan\nreippaalla, iloisella tavalla, joka näitä miellytti. Kun hän sitä\npaitsi osotti varmuutta ja taitoa, niin hänellä oli ja olisi\nyhä edelleen ollut työtä jos kuinka paljon; mutta kauan ei tämä\nhäntä huvittanut. En muista tarkoin minä vuonna, mutta ainakin\njo 1880-luvun keskivaiheilla hän oli lakannut vastaanottamasta\nsairaita. Samaan aikaan tuli muutenkin selväksi, että Antell\noli luopunut lääkäriurastaan. Parisissa hän aikoja sitten oli\nsuorittanut kaikki tutkinnot, mutta \"teesiä\", se on väitöskirjaa,\njota julkaisematta lääkäri ei voi Ranskassa tulla laillistetuksi,\nhän ei ollut kirjoittanut. Syyksi sanotaan että hän ei ollut niin\nvarma ranskankielen tuntija, että olisi ilman apua voinut sen\nlaatia, ja toiseksi että hän oli liian ylpeä käyttääkseen apumiestä.\nRatkaisevampi lienee kuitenkin toinen syy ollut, nimittäin se että\nhäntä kyllä olivat huvittaneet edelläkäyvät opinnot ja varsinkin\nkäytännölliset harjotukset sairaaloissa, mutta ettei hän ollut\nenemmän viehättynyt tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen kuin\nkirjoittamiseen ylipäätäänkään ja sentähden noudatti sisällistä\nääntään, joka kuiskasi: mitä sinä turhaan vaivaat itseäs, eihän\nsinun tarvitse, etkä sinä haluakaan kiinnittää itseäs mihinkään\nvakinaiseen lääkärintoimeen! Silloin kun Antell vielä ajatteli\nlääkärinammattia elämänsä päämääränä, hän innostuneesti puhui oman,\nerikoisen komean sairaalan perustamisesta silmätautisia varten,\nkumminkin ollen epävarma siitä mihin hän sen sijoittaisi, Vaasaanko\nvai Helsinkiin vai -- Parisiin; mutta sekin tuuma raukesi tyhjiin.\nVihdoin on tässä mainittava, että hänen lääkäritoverinsa Helsingissä\ninnokkaasti kehottivat häntä rupeamaan professoriksi yliopistoomme.\nSilmätautien professori F. J. Becker oli näet täysinpalvelleena\neroava 1885, ja hänen sijalleen Antellia toivottiin. Muistan\nkuulleeni, että eräänä syksynä joku vuosi ennen Beckerin eroamista,\nkun hän kävi Helsingissä, häntä oli kovasti ahdistettu tämän asian\nvuoksi, mutta kaikki puheet olivat turhia. Näin ollen saattaa pitää\nvuotta 1885, jolloin Antell todellakaan _ei_ pyrkinyt yliopistoon,\nsinä käännekohtana, jonka jälkeen hänen lääkäriharrastuksensa olivat\nainoastaan muistona olemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe mikä vei Antellin pois työuralta, jota varten hän oli niin\npaljon aikaa uhrannut ja joka hänelle lupasi niin paljon, oli\nensiksikin tottumus vapaaseen, mukavaan elämään ulkomailla ja\ntoiseksi kokoilijainnon herääminen. Alkuaan ja nuoruudessaan\nhänellä ei lainkaan ollut sentapaisia taipumuksia. Hänen ainoa,\nniin sanoakseni, esteettinen piirteensä oli jo mainittu mieltymys\nsoitantoon, jota hän ei kuitenkaan vanhempana yrittänytkään kehittää,\nja kokoilemishalu syntyi ja kasvoi vähitellen välittömänä seurauksena\nhänen varallisuudestaan. Samana vuonna kuin isä oli kuollut, hän\nE. J. Löfgreniltä tilasi \"ukon\" muotokuvan pienessä koossa.[42]\nSamana vuonna hän myöskin, kun vapaaherra C. J. Walleenin kokoelma\nHelsingissä myytiin huutokaupalla, osti ensimäiset taulunsa ja vei\nne Vaasaan koristaakseen asuntoaan siellä. Vaasan kotia varten hän\nsitte seuraavinakin vuosina osti melkoisen luvun taideteoksia.\nSiten hän Valter Runebergiltä tilasi J. L. Runebergin rintakuvan\nmarmorista, ja niinikään marmorisen pystykuvan \"Psyke lamppu ja\ntikari kädessä\" (maailmannäyttelyssä 1878), J. Takaselta Juno\nLudovicin jäljennöksen marmorista (1/9 alkukuvan jättiläiskokoa),\nBerndt Lindholmilta suuren ruotsalaisen maiseman (kauranleikkuu)\nj.n.e. Edelleen hän osti ranskalaisia maalauksia ja italialaisia\nmarmori- ja pronssijäljennöksiä antiikkisista alkukuvasta\n(Mediciläinen Venus, Lepäävä [istuva] Merkurius y.m.), kaikki\nmyöskin Vaasaan tuotavaksi. Kun Antell oli tarpeeksi koristanut\nkesäasuntonsa kotimaassa ja oli vuokrannut avaramman huoneiston\nParisissa, hän teki samalla tavoin ostoksia tätä jälkimäistä varten,\nmilloin tilaten tauluja suomalaisilta taiteilijoilta, milloin ostaen\nvalmiita ruotsalaisilta ja ranskalaisilta. Tästä kaikesta näkee,\nettä Antell varakkaana miehenä tahtoi asua taideteosten koristamassa\nkodissa ja että hän sen ohella -- milloin niin sattui -- mielellään\nesiintyi mesenaattinakin. Mutta silti ei voi sanoa, että hän vielä\nolisi taideteoksia ostaessaan osottanut erityisen kehittynyttä aistia\ntaikka ollut järjestelmällinen kokoilija. Todistuksena että näin\noli pidän muun muassa sitä, että hän eräällä Italian matkalla 1882\n-- niinkuin olen kuullut suomalaiselta, jonka kanssa hän Parisista\npäin matkan teki -- ei ollut käynyt taidekauppiaitten luona eikä\nmyöskään taidekokoelmissa, muuta kuin vartavasten seuratakseen\nnuorempaa toveriaan. Sitä vastoin hän oli tehnyt pitkiä kävelyjä ja\nmielellään nauttinut italialaisia viinejä. Kokoilijaksi varsinaisessa\nmerkityksessä Antell ensin tulikin aivan toisella alalla, nimittäin\nrahatieteen alalla, ja tapahtui se sen jälkeen kun hän 1884 oli\ntullut vapaaherra A. Stjernstedtin rahakokoelman omistajaksi.\n\nJo silloin kun Antell 1870-luvun alussa harjotti lääketieteellisiä\nopintoja Tukholmassa, hän oli joskus käynyt taidekauppias Bukowskin\nluona ja ostanut muutamia Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n mitaleja\nja rahoja lisäksi sekalaiseen kokoelmaan vanhoja rahoja ja mitaleja,\njotka hän oli löytänyt ukko Rosenbergin kätköistä. Mainituita\nkuninkaita Antell koko elämänsä ihaili ja saattaa sanoa tämän\nihailun, jonka ehkä \"Välskärin kertomukset\" olivat herättäneet,\nolleen hänen kokoilijaintonsa oikea lähtökohta; toiselta puolen\nmerkitsi se tuttavuus, jonka hän näin varhain teki Bukowskin\nkanssa, paljon hänen tulevaisuudelleen. Kun Antell sittemmin,\nniinkuin olen kertonut, joka kevät tai kesä matkusti Parisista\nVaasaan ja jälleen takaisin, suuntasi hän säännöllisesti kulkunsa.\nTukholman kautta. Siellä hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä,\njoista valtioantikvario Hans Hildebrand tavallisesti mainitaan\nlähimpänä, mutta sittenkin Bukowski oli se, jolle Antell monessa\nasiassa oli avonaisempi kuin muita kohtaan. Tämän olen jo maininnut\nkirjoittamissani muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, ja silloin\nBukowski nimenomaan pyysi, etten vastedes siitä puhuisi, sillä\nhän oli hyvin arka asemastaan Ruotsissa ja tahtoi sentähden elää\nja toimia mahdollisimman huomaamattomana. Nyt kun Bukowskikin on\naikoja sitten kuollut, en tiedä miksen kertoisi mitä todeksi tiedän.\nHenrik Bukowski -- taikka täydeltä nimeltään Henrik Mikael Anton\nBukowski Bóncz -- (s. 1839, k. 1900) oli puolalainen aatelismies,\njoka kansansa viimeisen kapinan jälkeen oli (1864) paennut Ruotsiin.\nKrakovan yliopistossa harjottamiensa muinaistieteellisten opintojen\nnojassa hän ensin työskenteli Christian Hammerin museossa ja koetti\nsitte saada viran Ruotsin Kansallismuseossa. Vaikutuskykyisten\nsuosijoittensa avulla Bukowski luultavasti olisikin sen saanut,\nmutta huomattuaan että niitä oli, jotka eivät suopein silmin nähneet\nulkomaalaista semmoisen viran haltijana, hän luopui aikeistaan ja\nperusti itsenäisen taidekaupan. Ollen ensimäinen sivistynyt kauppias\ntällä alalla hän tuli liikehaaran varsinaiseksi perustajaksi\nRuotsissa ja aikaa voittaen halliten taidekaupan koko maassa hän\n\"opetti ruotsalaisia antamaan arvoa muistoilleen\".[43] Bukowskin\nkuoltua Ruotsin sanomalehdistö yksimielisesti antoi tunnustuksen\nhänen toiminnalleen, kiittäen hänen tietojaan, kehittynyttä aistiaan\nja rehellisyyttään. Miten harras ruotsinmielinen Antell olikaan,\nsattui kuitenkin tapahtumia, jolloin hänkin huomasi, että hän ei\nRuotsissa ollut oikeassa isänmaassaan, ja silloin hän vaistomaisesti\ntunsi Bukowskissa miehen, jonka asemassa oli jotain yhtäläistä.\nTämä selittää heidän läheisen välinsä ja Bukowskin vaikutusvoiman\nAntelliin nähden.[44]\n\nKun Bukowski sai tietää Stjernstedtin mainion (alkuaan runoilijan,\nkreivi Carl Snoilskyn perustaman) kokoelman ruotsalaisia rahoja\nolevan myytävänä, hän ilmotti asian Antellille ja kehotti häntä\nostamaan sen. Eikä asia sietänyt pitkää miettimistä, sillä yksi\nTukholman hartaimpia rahankokoilijoita, konttori-päällikkö J. F.\nH. Oldenburg, teki mitä voi saadaksensa kokoelman haltuunsa ja\noli hän tarjonut siitä 30,000 kruunua. Antell antoi Bukowskille\nmääräyksen ostaa kokoelman hänelle, ja tämä toimi niin tarmokkaasti,\nettä asia oli ratkaistu, ennenkuin Oldenburg oli saanut mitään\ntietoa kilpailijasta. Antellin suorittama hinta oli 50,000 kruunua,\nmutta Bukowskin arvion mukaan summa ei ollut kuin puoli kokoelman\ntodellista arvoa. Välittäjän palkkio oli ainoastaan 1,000 kruunua,\njota paitsi hän 4,000 kruunusta osti kaksoiskappaleet, joita Antell\nei tarvinnut, ja ansaitsi niiden myymisellä 100 prosenttia.\n\nTähän rahakokoelma-kauppaan liittyy eräs juttu, joka epäilemättä on\ntodenperäinen ja sentähden kerrottava, vaikka nykyään on mahdotonta\noikein ymmärtää ja selittää Antellin kantaa siihen nähden. Kun näet\ntunnetuksi tuli, että Stjernstedtin kokoelma oli joutuva Antellin\n-- ulkomaalaisen -- haltuun, niin ruotsalaiset muinaistieteilijät\nja etenkin vanha B. E. Hildebrand katsoivat sitä suureksi tappioksi\nRuotsille ja miettivät keinoja, millä kauppa olisi estettävä. Silloin\nsanotaan Antellin luvanneen, että hänen kuolemansa jälkeen saataisiin\nkuninkaallista [s.o. valtion] rahakammiota varten kokoelmasta ottaa\nkaikki rahat, jotka sieltä puuttuivat. Ihastuksissaan ukko Hildebrand\noli syleillyt ja suudellut häntä. -- Wieselgrenkin mainitsee tämän\nlupauksen, lisäten, että Antell sentähden Ruotsin puolelta sai\nvastaanottaa erinäisiä julkisia kunnianosotuksia. Kumminkaan ei\nAntellin testamentissa, joka määrää että rahakokoelma on tuleva\nSuomen kansalle, mitään mainita Ruotsiin annettavista rahoista, vaan\nonkin kokoelma eheänä Suomen omaisuudeksi joutunut. V. 1892 Parisissa\nAntell puhui minulle tästä asiasta -- ei lupauksestaan, josta\ntietysti minäkään en tahtonut muistuttaa (vaikka jo silloin olin\nsiitä kuullut), vaan siitä että hän oli päättänyt, että kokoelma oli\npysytettävä eheänä. Siitä näkee, että hän siis ennen oli ajatellut\ntoisin. -- Mikäli tiedän, ruotsalaiset pitänevät itseään petettyinä.\nKumminkaan en usko Antellin tahallisesti heitä pettäneen -- se olisi\nnäet ollut vastoin hänen luonnettaan -- vaan oletan asiassa olleen\njonkun mutkan, joka ainakin hänen mielestään oikeutti hänen niin\ntekemään kuin hän teki. Että Antell ratkaisi tämän asian Bukowskin\ntietämättä, sen todistaa eräs jälkimäisen minulle kirjoittama kirje,\njossa hän sanoo olevansa pahoillaan Antellin menettelystä, \"sillä hän\nlupasi sen minulle\" (nimittäin luovuttaa rahat).\n\nTultuaan jo ennestään suuren rahakokoelman omistajaksi, jota\nsiitä lähtien on sanottu _Antellin kokoelmaksi_, Antell otti sen\nkartuttamisen ja tutkimisen elämänsä päämääräksi. Apumiehenä\nedellisessä tehtävässä oli Bukowski, jolle hän vuosittain etukäteen\nantoi vähintään 1,000 kruunua tilapäisiä ostoksia varten, ollen\naina valmis tarvittaessa lähettämään enemmän, sillä hänellä oli\ntäysi luottamus avustajansa tietoihin ja kykyyn arvostella mitä\nostettava oli. Näin rahakokoelma, kiitos Bukowskin valppauden ja\nhartauden, kasvoi kasvamistaan, niin että se Antellin kuollessa\nkäsitti noin 10,000 numeroa[45] ja arvoltaan oli noussut noin kahta\nvertaa kalliimmaksi. Bukowski arvioi sen silloin noin 250,000\nkruunuksi. Antell itse ryhtyi laatimaan luetteloa kokoelmastaan,\ntarkottaen tieteellisesti tarkkaa, ulkoasultaan mitä komeimpaa,\nkuvallista julkaisua. Työn hän alkoi Vaasassa, johon hän ensin oli\nkuljettanut kokoelman säilyttääkseen sen sikäläisessä Suomen pankin\nholvissa. Sittemmin hän kuitenkin muutti sen Parisiin, vuokrasi sille\nsäilytyspaikan Crédit Pyonnais'n holveissa Boulevard des Italiens'in\nvarrella ja pitäen kotonaan kulloinkin ainoastaan vähemmän luvuin\nrahoja sen mukaan kuin luettelo edistyi. Pääosa tätä luetteloa\n(vanhimmista ajoista Kaarle X Kustaan aikaan saakka) valmistui ennen\nAntellin kuolemaa, ja oli hän tuonut käsikirjoituksensa Tukholmaan\nasiantuntijain tarkastettavaksi, mutta mihinkään julkaisemispuuhiin\nhän ei vielä ennättänyt ryhtyä.\n\nMutta Bukowskin välittäjätoimi ei suinkaan rajottunut rahojen\nkokoilemiseen, vaan hän on hankkinut Antellille myöskin suurimman\nosan tämän historiallisista ja arkeologisista kokoelmista. Samoin\nkuin rahoihin ja mitaleihin nähden Antell aluksi ei juuri muusta\nvälittänyt kuin Kustaa II Aadolfin ja Kaarle XII:n muistoa\nkoskevista esineistä. Siten hän oli hyvin halukas ostamaan\nKaarle XII:n aikuisia iskumiekkoja (\"pampar\"), joita hän ripusti\ntyöhuoneensa seinille ja suurella mielihyvällä näytteli. Bukowskin\nansioksi on epäilemättä luettava, että Antellin kokoilemishalu\nkultturihistoriallisella alalla vähitellen laajentui hänen ensimäisiä\nmielitekojansa ulommaksi. Milloin toimeliaan taidekauppiaan käsiin\ntai tietoon tuli sentapaista, jolla, samalla kun se oli laadultaan\narvokasta, oli erikoista suomalaista merkitystä, niin hän tarjosi\ntai ilmotti sen Antellin ostettavaksi. Sanalla sanoen Bukowski\nvaikutti siihen suuntaan, johon todellisuudessa Antellin kehitys\nkävi --; nimittäin takaisin kotimaahan päin -- ja jonka tuloksena\non pidettävä hänen testamenttinsa lopullinen muoto. -- Mitä tässä\nkerron ei lainkaan ole jälestäpäin mietittyä, vaan perustuu se\nhuomioihin, jotka tein jo Antellin eläessä. Minä koetin näet itsekin\nvaikuttaa Antelliin niin, että hän järjestelmällisesti suuntaisi\nkokoilemisintonsa suomalais-historialliseen, ja tapahtui se aivan\nluonnollisesti siitä syystä, että minä itsekin vähemmässä määrässä\nolin samanlaista kokoilemista harrastanut. Jopa olin Bukowskin\nkautta saanut yhtä ja toista arvokastakin, mutta kun varani eivät\nsallineet ostaa kaikkea mitä saatavissa olisi ollut, tahdoin\nherättää samaa intoa Antellissa. Kumminkaan en uskalla vähääkään\nansiokseni lukea, että Antellin kokoilijapuuha todella, niinkuin\nolen sanonut, kehittyi tähän suuntaan. Hänen omituisuuksiaan oli\nnäet, että hän ei syrjäisiltä tahtonut vastaanottaa mitään neuvoja\nkokoilijaharrastuksiinsa ja ostoksiinsa nähden. En voi asiaa\nmuuten ymmärtää kuin että Antell, ollen autodidakti taide- ja\nkulttuurihistorian alalla, tunsi heikkoutensa, mutta oli liian ylpeä\nmyöntämään sitä ja noudattamaan sivulta päin tulevaa johtoa. Bukowski\noli ainoa, jolta hän tässä kohden otti neuvoja. Esimerkkinä olkoon\nHammerin museon huutokauppa, joka alkoi Kölnissä toukokuulla 1892\nja kesti useita vuosia. Bukowskin kanssa olin sitä ennen Kölnissä\nläpikäynyt museoon kuuluvat muotokuvat ja huomannut, että niiden\njoukossa oli noin kolmekymmentä historiallista muotokuvaa, joilla\noli merkitystä meillekin. Jos ne ostettaisiin, ajattelin, saataisiin\nSuomeen muotokuvakokoelma, joka kyllä ei taiteelliseen arvoonsa\nkatsoen olisi suuren suuri, mutta joka historialliselta kannalta\narvosteltuna olisi sitä huomattavampi, kun meillä ennestään ei\nmitään sentapaista ole olemassa. Kohta jälestäpäin tapasin Antellin\nParisissa ja puhuin hänelle harvinaisesta tilaisuudesta, mutta hän\nnäytti kerrassaan välinpitämättömältä jopa närkästyikin. Sitte hän\nkuitenkin kävi Kölnissä tapaamassa Bukowskia ja _tämän_ kehotuksesta\nhän ensimäisessä huutokaupassa ostatti joitakuita muotokuvia, G. M.\nArmfeltin ja Kaarle XI:n y.m., kumminkin antamatta mitään määräystä\nitse pääkokoelmaan nähden, joka oli myytävä vuotta myöhemmin.\nSen jälkeen tapahtui, että Ruotsin lähettiläs Parisissa, F. Due,\nlausui Antellille kiittäviä sanoja mainittujen muotokuvien ostosta\nsekä että Bukowski yhä uudisti kehotuksiansa, ja vasta silloin\ntuli määräys ostaa kaikki historialliset muotokuvat, joilla oli\nmerkitystä Suomelle. Valitettavasti Antell kuoli, ennenkuin toinen\nhuutokuppa tuli, mutta siitä mitä tässä olen maininnut, huomaa\nmiten vaikeata oli häneen vaikuttaa ja miten myöhään hän kehittyi\njärjestelmälliseksi kokoilijaksi. Aivan viimeisinä aikoinaan hän\nmyöskin alkoi kriitillisemmin katsoa niitä taideteoksia, joita hän\nennen omin päin oli ostanut ja tilannut. Hän huomasi että niiden\njoukossa oli semmoisia (esim. poikamiehen mielitekojen mukaisia)\nmaalauksia, joiden arvo ja arvokkaisuus oli epäiltävää laatua, ja\npyysi sentähden ystäväänsä Bukowskia käymään Parisissa katsomassa,\nmitä kannatti säilyttää mitä ei -- hyljättävät taulut hän saisi\nmyydä taidekaupassaan. Bukowski lupasikin, mutta ei kuitenkaan\ntullut ajoissa matkaa tehneeksi, ja kokoelma, joka testamentin\nmukaan saapui kotimaahan, sisältääkin senvuoksi joitakuita teoksia,\njotka suuresti hämmästyttivät esim. B. O. Schaumania ja joita\nei ole julkiseen galleriaan pantu. -- Kuvaamani kehitys johti\nsiihen, että Antell lopulta, niinkuin hänen testamentistaan näkyy,\nkäsitti kansallismuseon perustamisen Suomessa päämääräkseen, ja se\nsai hänet ostamaan semmoisia muinaistieteellisiä kokoelmia kuin\nG. Nordenskiöldin meksikolaiset; olihan niiden kerääjä entisen\nmaanmiehemme Adolf Nordenskiöldin poika. Kun hän sitä vastoin monta\nvuotta ennen osti erään kokoelman piikiviaseita Etelä-Ruotsista,\nhänellä ei vielä ollut tuo isänmaallinen päämäärä selvillä, vaan\nsuostui hän sen lunastamaan -- niin muistan Antellin itse kertoneen\n-- käsittäen asian yleensä valistuneen mesenaatin kannalta, joka osaa\npanna arvoa semmoiseen, joka on harvinaista ja jolla on tieteellistä\narvoa.\n\nVielä huomautan Bukowskin vaikutuksen selittämiseksi, että\nhän, miten olikin kiintynyt uuteen isänmaahansa, Ruotsiin,\nkumminkin muuttumattomasti pysyi puolalaisena isänmaanystävänä.\nSen huomasi muun muassa siitä, että hän koko elämänsä hartaasti\nkokoili semmoista, joka sopi puolalaisiin museoihin Krakovassa\nja Rapperswylin vanhassa linnassa lähellä Zürichiä, mikä linna\nvartavasten on ostettu puolalaiskansallisia muistoesineitä varten.\nNäin ollen hänestä kansallinen päämäärä oli luonnollisin ja\noikeutetuin kaikelle kokoilemisharrastukselle. Paitsi Bukowskilta\nAntell oppi Arthur Hazeliukselta, \"Nordiska Museet'in\" tarmokkaalta\nperustajalta, kokoilijana pitämään kansallista silmällä. Hazeliuskin\noli hänen hyvä ystävänsä, joskin hän siinä kohden erosi Bukowskista,\nettä hänellä yhä oli _oma_ museonsa mielessä, jolle Antell jo ennen\nkuin laati testamenttinsa oli arvokkaita lahjotuksia tehnyt.\n\nNiinkuin edellisestä näkyy, on vakaumukseni, että Antellin\nkokoilemistoimen kehitystä tuntuvasti on johtanut ulkoapäin tullut\nvaikutus, mutta väärinkäsityksen välttämiseksi on toiselta puolen\nhuomautettava, että hän ei suinkaan yleensä kaivannut johtoa ja\nkehotusta ollakseen isänmaallinen. Muistettava on että Antell tuli\nylioppilaaksi 1860-luvulla, jolloin vasta puhjennut valtiollinen\nelämä oli mitä vilkkain ja jolloin tuskin muusta puhuttiin kuin\nisänmaallisista harrastuksista. Sillä oli kieltämättä määräävä\nmerkitys hänen maailmankatsomukseensa nähden. Miten odottamattomiin\nmuotoihin hänen elämänsä pukeutuikin ja miten hän monessa kohden\nkotioloista vieraantuikin, säilytti hän kuitenkin sisimmässään\nyliopistoajoiltaan juontuvan häviämättömän mielenkiinnon ja\nkunnioituksen tieteitä ja ihanteellisia päämääriä kohtaan, vapaa- ja\n(huolimatta kaikesta, joka näyttää sitä vastustavan) ylevämielisen\nelämänkäsityksen ja isänmaanrakkauden. Näin on selitettävissä että\nAntellin vapaassa, jopa liian vapaassa elämässä aina oli \"punaisena\nlankana\" huomattavana miehekästä ryhtiä ja itsetietoista, vakavaa\npyrintöä, joka esti häntä hukkumasta nautintojen pyörteisiin ja\nsai hänet jaloja tarkotuksia varten säilyttämään rikkautensa ja\nsitä kartuttamaan. Se vaikutus ja kehitys, josta olen puhunut, oli\nsiis vain siinä kohden tarpeen, että hän kokoilijana oli joutunut\ntoimialalle, jota varten hänellä ei alkuaan eikä itsestään voinut\nolla selviä, järkiperäisiä näkökohtia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin yhdessä jaksossa puhuttuani Antellista kokoilijana tahdon\nnyt kääntää huomion hänen elämäänsä Parisissa, josta kaikenlaisia\njuttuja on ollut liikkeellä. Tässäkin voin pääasiassa ammentaa\ntietoni omasta muististani ja kokemuksestani. -- Olen jo maininnut\nAntellin ensimäisen asunnon Parisissa. En tiedä kauanko hän siinä\nasui, mutta sen muistan että 1885 tapasin hänet avarammassa\nhuoneistossa Quai Voltairen varrella sekä että 1889 kävin hänen\nluonaan hänen viimeisessä ja komeimmassa asunnossaan, Avenue d'Antin\n7, johon hän oli muuttanut edellisenä vuonna ja jossa hän kuolikin.\nLähellä Champs Elysées'tä, suuren palatsimaisen talon toisessa\nkerroksessa, oli asunto 5-huoneinen, ylimyksellinen laadultaan ja\nsisustukseltaan. Uhkeat kirja- ja muut kaapit, mukavat sohvat,\ntuolit ja pöydät mustasta puusta ja tukevaa, hienoa tekoa, pehmeät\nmatot, aitoparisilainen akkunain verhotus sekä öljy-, akvarelli- ja\npastellimaalaukset seinillä ja siellä täällä esille pannut pronssiset\nja marmoriset veistokuvat eivät jättäneet mitään sijaa toivomuksille.\nAsunto oli niin sanoakseni täydellinen; mutta se oli poikamiehen\nasunto, ja semmoisena se, huolimatta yltäkylläisestä sisustuksesta,\ntuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Kun sinne tuli Antellin viimeisinä\nvuosina, tapasi useimmiten isännän rahoja tutkimassa ja luettelemassa\ntyöpöytänsä ääressä, siinä kotipuvussa (ruskeankeltaisessa\nhirvennahkanutussa) ja siinä asennossa, missä Gallen-Kallela on hänet\nmaalannut Ateneumissa nähtävässä muotokuvassa.[46] Kuultuaan tutun\näänen hän riensi tulijaa vastaan, ja kohta oli juttelu käymässä,\nmutta muita ei näkynyt eikä kuulunut. Antellilla oli jonkun aikaa\nollut bretagnelainen nainen keittäjänä; mutta viime vuosina hänellä\noli ainoastaan miehinen factotum, palvelija François, joka siivosi\nhuoneet, hankki, ja valmisti yksinkertaiset déjeunereli aamiaisruuat\n-- päivällisensä isäntä söi ulkona, milloin missäkin ravintolassa\n-- avasi oven, kun soitettiin, ja ylipäätään aina oli käsillä.\nFrançois oli nainut mies, mutta hän kävi vain silloin tällöin\nkotonaan; hän oli herraansa kiintynyt ja pysyi palveluksessaan\ntämän kuolemaan saakka. -- Jos joku kysyy, miksei Antell mennyt\nnaimisiin, niin riittänee vastaukseksi viitata siihen, mitä ylempänä\non kerrottu hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerran hän sentään\nkesämatkalla Vaasassa joutui kihloihin, mutta huhu tiesi, että\nmorsian jo seuraavana talvena antoi hänelle rukkaset -- syystä\nettä Antell ei kertaakaan kirjoittanut hänelle, vaan ainoastaan\nsähkösanomilla ilmotti missä kulloinkin oli. Olkoon juttu oikea tai\nei, oletan varmaksi, että Antell palattuaan ulkomaille ja yksinäiseen\nelämäänsä aivan itsestään selvisi tilapäisestä huumauksestaan ja\nymmärsi, että hän ei ollut luotu jotakin niin epätietoista varten\nkuin perhe-elämä hänelle oli. -- Paitsi yksityisiä kävijöitä Antell\navarassa huoneistossaan joskus auliisti vastaanotti vieraita useiksi\npäiviksikin. Niin tapahtui esim. maailmannäyttelyn aikana 1889,\njolloin Adolf Nordenskiöld ja Joachim Kurtén samaan aikaan nauttivat\nhänen vieraanvaraisuuttaan. Kertoessaan näistä vieraista Antell ei\nunohtanut mainita muutamaa seikkaa, joka häntä suuresti huvitti ja\njoka hänestä hyvin kuvasi Nordenskiöldin ja Kurténin eri luonteita,\nmutta ei suinkaan ollut vähemmän kuvaava hänelle itselleen. Jonkun\nranskalaisen tuttavan välityksellä Antell oli erään parisilaisen\nkokoilija-vainajan peruista ostanut erikoisen kirjaston, noin\n60-70 nidosta, joissa sanoin ja kuvin esitettiin l'art d'aimer,\nse on rakkautta mitä erilaisimmissa muodoissa. Kirjat olivat yhtä\nkalliita kuin harvinaisia, sillä niitä ei oltu koskaan julkisesti\nmyyty, vaan olivat ne valmistetut 18:nnen vuosisadan ylhäisten\nelostelijain yksityiseksi huviksi. Kun vieraat menivät levolle,\nAntell antoi kummallekin pinkan noita kirjoja katseltavaksi, jos näet\nuni viivyttäisi tuloaan. Kurtén oli ainoastaan vilkaissut yhtä kirjaa\nja kohta pannut sen kädestään, mutta Nordenskiöld, tiedemiehenä\nja bibliofiilinä, oli pari tuntia tutkinut niitä volyymeja, jotka\noli asetettu hänen yöpöydälleen. Antellin kuoleman jälkeen Kurtén\ntoisella tai toisella tavalla -- luultavasti myymällä kirjat johonkin\nParisin antikvariaattiin -- hävitti koko sen osaston vainajan\nkirjastoa.\n\nAntellin kotielämästä on vielä sanottava, että paitsi rahakokoelman\nluettelemista hänellä tuskin oli muuta työtä kuin laatia tarkat\nmuistoonpanot tuloistaan ja menoistaan sekä vielä tarkemman\nlopputilin edellisen vuoden rahaliikkeestä. Hänen \"punaiset kirjansa\"\nsiroine lukusarjoineen osottavat, että hän pani siihen paljon aikaa\nja huolta. Kun hän loppuiällään oli sijottanut melkoisia summia\nruotsalaisiin liikeyrityksiin, tuli edellisen lisäksi ruotsalaisten\narvopaperien kurssi-ilmotusten tutkiminen, ja piti hän sitä varten\nruotsinmaalaisia sanomalehtiä. Tieteelliset harrastukset hän oli\njättänyt sikseen, ja jos hän sanomalehtien ohella jotakin luki, niin\nluulen hänen useimmin ottaneen käteensä jonkun ranskalaisen romaanin.\n\nSamoin kuin ennen yliopistoaikanaan Antell saattoi nytkin päiväkaudet\nperäkkäin olla kotona ja yksinänsä, mutta sen jälkeen ilmottautui\ntaas vaihtelun, repäisevän kaipuu. Usein hän silloin meni ottamaan\nkaksin-, kolmikertaisen höyrykylvyn, jota seurasi yhtä monenkertainen\njääkylmä suihku, taikka teki hän yhden tai parinkin peninkulman\npituisen kävelyn suurkaupungin etäisimmille seuduille. Tämmöisissä\nvoimayrityksissä tuli näkyviin että Antellin poikaiän mieliteot\neivät vielä olleet hävinneet. Sitä vastoin hän harvoin kävi\nteatterissa taikka konserteissa, en ainakaan muista hänen koskaan\nsemmoisista puhuneen. Että hän ei laiminlyönyt taidenäyttelyjä,\nei ainakaan huomattavimpia, johtui hänen kokoilijainnostaan:\nkuvaamataiteitten alalla hän tahtoi seurata aikaansa. -- Tulemme\nsitte seurusteluun. Luonnostaan Antell oli seuraa rakastava,\nmutta sentään hän ei ollut tottunut ylläpitämään säännöllistä\nseurustelua tuttaviensa kansa. Mitä erittäin ranskalaisiin tuttaviin\ntulee, tiedemiehiin, taiteilijoihin ja kirjailijoihin, niin en\nluule hänellä niiden joukossa olleen ainoatakaan läheisempää\nystävää. Eikä ihme. Se hieno, kevyt, siro seurustelutapa, joka on\nranskalaisille ominainen ja jota he rakastavat, ei ollut Antellin\nsaavutettavissa, enkä epäile hänen tunteneen itseään joissakin\nmäärin pakonalaiseksi aitoranskalaisessa ympäristössä. Toisin\nhän viihtyi pohjoismaalaisten, se on ruotsalaisten ja tietysti\nsuomalaisten tuttaviensa seurassa. Ja niitä hänellä Parisissakin\noli enemmän kuin tarpeeksi; mutta tosiasia on, ettei Antellilla\nniidenkään joukossa ollut varsinaisia, uskottuja ystäviä, joiden\nkanssa hän olisi säännöllisesti seurustellut. Tämän ymmärtämiseksi on\nhuomioonotettava, että hän lapsuudestaan saakka oli tottunut elämään\nitsekseen ja että hänessä aikaa myöten oli kehittynyt sangen voimakas\nluulevaisuus taikka pelko, että tuttavat ja ystävät tahtoivat tavalla\ntai toisella hyötyä hänen varallisuudestaan, ja sentähden oli kuin\nhän aina olisi ajatellut olevan tarpeen olla varuillaan heihin\nnähden. Mistä tämä luonteenpiirre johtui, on helppo käsittää. Antell\noli odottamatta saanut rikkautensa ja varakkaana miehenä hän siis\noli, niin sanoakseni, nousukas, ja toiseksi on epäilemätöntä että\nhän monesti todella oli kokenut, että tahdottiin hänen ystävyyttään\nhyväkseen käyttää. Näin on selitettävissä, että Antellista kerrotaan\ntapahtumia, jolloin hän Parisissa maanmiehiä ja nimenomaan\ntaiteilijoita kohtaan oli muka osottanut pikkumaista kitsautta.\nOmasta kokemuksestani voin esittää pienen esimerkin, kuinka naivisti\nmainittu \"varuillaan oleminen\" saattoi ilmaantua. Kerran kun\npäätimme yhdessä mennä syömään päivällistä, hän sanoi minullekin:\n\"Niin, mennään Te Doyenille [tunnettu ravintola Champs Elysées'sä],\nmutta sovitaan edeltäkäsin, että kumpikin maksaa puolestaan (!)\" --\n\"Kuinkas muuten\", minä virkoin, \"niinhän olemme aina tehneet\". --\n\"No, no, en minä mitään tarkottanut\", Antell tokaisi -- oli kuin hän\nolisi huomannut väärällä hetkellä lausuneensa muistutuksen, jonka\noli _tottunut_ tekemään, tietenkin kotimaisille tuttaville. Sillä\nonhan meillä olemassa omituinen, kaikkea muuta kuin hieno (ulkomailla\ntuntematon) tapa joko odottaa että toinen tai toinen maksaa kaikki\nmitä yhdessä on nautittu taikka itse kenenkään pyytämättä tarjota\n(\"bestå\") toisille ja siten saattaa nämä kiitollisuuden velkaan, joka\nvarsinkin juomaseuroissa on kuitattava yhä uusilla tilauksilla.\n\nOlen maininnut tämän seikan sen vuoksi, että Anteilla on mielestäni\nkohtuuttomasti ja väärin arvosteltu suuren omaisuuden hallitsijana.\nItse asiassa hän ei suinkaan ollut ahne eikä kitsas, vaikka totta\nonkin että hän ei aina maksanut toisten edestä kun hän istui\nravintolassa maanmiesten seurassa sekä että hän ei aina avannut\nkukkaroansa joko lainatakseen rahaa taiteilijoille taikka ostaakseen\nheidän tarjoomiansa taideteoksia. Antellin luonteessa oli kaksi\nvastakkaista puolta. Toinen oli arvattavasti isästä periytynyt\nkarkeus ja itsepäisyys, toinen kenties äidin puolelta tullut (niin\nmieluimmin olettaisi) helläsydämisyys. Milloin hänellä oli vähänkään\nepäilystä avun- tai lainanpyytäjää kohtaan, hän ehdottomasti sulki\nkukkaronsa; mutta toisissa tapauksissa hän saattoi olla hyvinkin\navulias, ja kun hän välittömästi, luonnollisesti oli saanut tiedon\njonkun yksityisen tai perheen puutteesta tai onnettomuudesta, ei\nhän kieltänyt apuansa, vaan lähetti joskus nimettömästikin lahjan\nsen lieventämiseksi. Olen jo Antellin yliopistoajalta kuullut --\nsiis ajalta, jolloin hän ei vielä ollut miljoonanomistaja -- että\nhän avusti monta toveria sekä kotimaassa että Ruotsissa. Edelleen\nvoin myöhemmiltä ajoilta mainita, että Antell asianomaiselle nimeään\nilmottamatta kustansi erään (ei-ruotsalaisen) opinkäynnin Upsalassa.\nKuvaava on myöskin Bukowskin kertomus, että Antell 1880 v:n\nvaiheilla, kun Ruotsin länsirannikolla eräs höyrylaiva ensimäisellä\nkoematkallaan hukkui kaikkineen päivineen, hänen kauttansa lähetti\n500 kruunua kapteenivainajan perheelle. Luonnoltaan kitsas ei niin\ntee.[47]\n\nAntellin jokapäiväiset elämäntavat olivat yleensä enemmän\nsäästäväisen miehen kuin tuhlarin,[48] eikä hän, niinkuin\nsanotaan, rientänyt huvituksesta huvitukseen. Oikeinta lienee\nsanoa, että hän vain tilaisuuden sattuessa unohti säännöllisyyden\nja säästäväisyyden rajat; mutta lisätä täytyy, että semmoiset\ntilaisuudet Parisissa eivät olleet harvinaisia. Jos hän usein söi\npäivällisensä jossakin kalliissa ravintolassa, niin hän yhtä usein\ntaikka kenties useamminkin kävi jotenkin yksinkertaisissa. Edelleen\non merkillepantava, että hän, mikäli tiedän, visusti vältti Parisissa\nniin tavalliset, rahaasyövät rakkaussuhteet ja niinikään uhkapelin.\nKumminkin hän samoin kuin useimmat matkustajat tilapäisesti koetti\nonneansa Monacossa, ja kerran sanotaan hänen voittaneen 50,000\nfrangia. Mutta silloin hän oli osottautunut niin lujaksi, että hän\nuudistamatta peliä vei rahansa suoraa päätä Parisiin.\n\nErityisenä muistelmana Parisista kerron seuraavan seikan, jonka\nyksityiskohdat jo olivat unohtuneet, mutta jonka olen tavannut\nmainittuna eräässä veljelleni kirjoittamassani kirjeessä. Olin\nParisissa 1885, jolloin kotimaassa Kalevalan 50-vuotisjuhla\nvietettiin. Meitä oli 12 suomalaista, jotka siellä kaukana\nyhdyimme kunnioittamaan merkkipäivää. Ensin lähetimme Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuralle näin kuuluvan tervehdyksen: \"Tulkoon Suomen\nkansan tulevaisuus niin ihanaksi kuin sen muinaisuus kuvastuu\nKalevalassa\", ja sitte syötiin yhteiset, hupaiset päivälliset. Kiitos\nsähkösanoman, ovat osanottajain nimet säilyneet, nimittäin: \"Aspelin,\nAntell, Becker, Elin Danielson, Sigrid af Forselles, Ida Granath,\nAnna Sahlsten, August Hjelt, Edvard Hjelt, Tallqvist, Gröndahl.\"\nKirjeessäni sanon erittäin Antellista, että hän kohta oli valmis\nyhtymään sekä sähkösanomaan että juhlaan eikä voinut muuta ajatella\nkuin että ruotsinmieliset kotona olivat mukana Kalevalaa juhlimassa.\nEdelleen mainitsen, että hän kyllä sanoo olevansa \"viikinki\", mutta\nkymmenkunnan vuotta ulkomailla oleskelleena hän itse asiassa on\njäänyt vanhemmalle [Dagbladin] kannalle. Tietenkin on suomenkieli\nvoitolle pääsevä, hän myöntää, mutta varottava on äkkipikaista\n[\"brådstörtad\"] muutosta. Muuten hän kertoo jo ennen saaneensa\nkuulla, että hän on \"pettänyt toveriensa luottamuksen ja toivon\".\n\n\nTämä samanaikuisesta kirjeestä otettu -- ja siis -- \"historiallinen\"\nseikka todistaa, mitä minä hyvin muistan muulloinkin Antellin\npuheista huomanneeni: kansallisuuskysymykseen nähden hän todella\npääasiassa pysyi 1860-luvun kannalla, se on suurten runoilijaimme\nkannalla, siinä näet että hän käsitti maamme ruotsin- ja\nsuomenkieliset yhdeksi kansaksi. Sentähden hän ei myöskään\ntestamentissaan tehnyt mitään erotusta kansamme eri ainesten välillä,\nniinkuin myöhempinä aikoina samantapaisissa jälkisäädöksissä\ntoisinaan on tehty.\n\nAntellin suhteista erinäisiin taiteilijoihin olisi enemmänkin\nsanottavaa, mutta rajotun seuraavaan, jonka voin kertoa ilman\nerikoisia tiedusteluja. Hänen vanhimmat taiteilijatuttavansa\nParisissa olivat Valter Runeberg, Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson\nja Ville Vallgren, joilta hän myöskin on ostanut teoksia --\nRunebergiltä paitsi ylempänä mainituita A. E. Nordenskiöldin\npronssisen rintakuvan, Edelfeltiltä neljä eri naisenkuvaa,\nBerndtsonilta yhden hänen pääteoksiaan, \"Morsiamen laulun\", ja\nVallgrenilta neljä veistokuvaa. Varsinkin Edelfeltin ja Vallgrenin\nkanssa Antell monesti seurustelikin, kun sattumus vei heidät yhteen.\nAdolf von Beckerin Antell niinikään tunsi, ja kerran me yhdessä\nkävimme vanhan maalaajan luona, mutta häneltä hän ei näy mitään\nostaneen. Nuoremmista suomalaisista taiteilijoista Antell enimmin\nsuosi Akseli Gallénia. Kun tämä 1886 maalasi hänen muotokuvansa,\noli hinta sovittu 300 frangiksi, mutta Antell oli niin tyytyväinen\nteokseen, että maksoi 500 ja lisäksi piti maalaajalle hienot\npäivälliset. Myöhemminkin Antell mielellään seurusteli Gallénin\nkanssa, muun muassa yhdessä käyden taidenäyttelyissä. Ruotsalaisista\ntaiteilijoista Antell oli tuttu Alfred Wahlbergin kanssa, jolta\nhän osti pari maisemamaalausta, mutta erittäin hän oli mieltynyt\nAllan Österlindiin, jolta hän osti kolme öljymaalausta ja lisäksi\ntilasi vesimaalauksen, Rodin työpajassaan. Antell oli näet\n1880-luvun lopulla -- en tiedä kenen välityksellä -- tutustunut\nmainioon ranskalaiseen kuvanveistäjään ja häneltä ostanut kaksi\npienempää marmori- ja yhden pronssiteoksen. Antellin ja A. L. Zornin\nkeskinäisestä suhteesta kerrotaan juttu, joka on liian kuvaava\nsikseen jätettäväksi. Eräänä päivänä 1890 Antell ja Vallgren yhdessä\ntulivat Zornin luokse, ja oli jälkimäinen esittänyt maanmiehensä\nruotsalaiselle maalaajalle. Zorn puolestaan vastaanotti vieraansa\nmitä kohteliaimmin tarjoten heille ruotsalaista punssia ja hienoja\nsikareja. Oliko Antell vartavasten tullut tilauksia tekemään, sitä\nen tiedä, mutta yhdessäolo päättyi niin, että hän Zornilta tilasi\ntoisinnon kylpeviä tyttöjä esittävästä taulusta, joka nykyään on\nFürstenbergin kokoelmassa Göteborgissa, sekä oman muotokuvansa, ja\nmäärättiin molemmista maalauksista yhteiseksi hinnaksi 7,000 frangia.\nMaailmankuulu mestari, jonka välistä Amerikan miljardöörit kutsuvat\nmeren yli muotokuvia maalaamaan, oli jo silloin ei ainoastaan suuri\ntaiteilija, vaan myöskin oikea pikamaalari. Hän suoritti saamansa\ntilauksen neljässä päivässä. Mutta niin hänen ei olisi pitänyt tehdä,\nsillä siitä Antell suuttui. Hänestä näet osotti tuommoinen nopeus\nilmeistä hutiloimista ja tehtävän halveksumista, ja hän arveli, että\nhäntä oli vedetty nenästä, kun häneltä oli vaadittu 7,000 frangia\nneljän päivän työstä! Antell kyhäsi Zornille epäkohteliaan kirjeen,\njoka päättyi niin, että hän kehotti taiteilijaa lähettämään hänelle\ntaulut, joista hän oli saava sovitun hinnan, mutta muotokuvan hän\naikoi -- polttaa! Zorn ja hänen vaimonsa, jonka jälkimäisenkin Antell\njollakin tavoin oli sekottanut asiaan, olivat kovin pahoillaan, mutta\ntaiteilija ei kumminkaan halunnut peräytyä Antellin \"oikullisuuden\"\nedestä. Hän lähetti siis maalaukset tilaajalle ja tietenkin sai\nmaksunsa, mutta Antell täytti kuin täyttikin uhkauksensa ja, mikäli\ntiedetään, hävitti muotokuvan. Totta lienee ettei kukaan ollut läsnä,\njoka voisi sen todistaa; mutta varmaa on ettei sitä hänen kuolemansa\njälkeen ole mistään löydetty. Kuva kuuluu olleen hyvin kuvattavan\nnäköinen, mutta arvatenkaan ei ihannoitu. Zorn oli esittänyt Antellin\nnojatuolissa istuvana, palava sikari kädessä, kasvot punottavina,\nparhaimmalla tuulella ollessa. Olen kuullut niinkin kerrottavan, että\njuuri tämä aitozornimainen, realistinen kuvaamistapa olisi Antellia\nloukannut, että hän olisi toivonut kuvassaan ilmaantuvan enemmän\nvakavuutta ja arvokkaisuutta. Miten liekään, hänen menettelynsä\ntodistaa mainiosti, kuinka tilaisuuden sattuessa kotoinen itsepäisyys\nsaattoi hänessä voittaa kaikki muut näkökohdat. -- Usein kuulin\nAntellin puhuvan taiteilijoista ja heidän teoksistaan, mutta\nsäännöllisesti hän käytti niin liiottelevia sanoja, että hänen\nkiitoksensa ei tuntunut enemmän kuin hänen moitteensakaan perustuvan\nsyvempään ymmärtämykseen saatikka tunteen herkkyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisessä olen pari kertaa viitannut Antellin yksinäisyyteen,\nettä hän asui yksin ja että hänellä ei ollut ketään oikein läheistä\nystävää. Tästä asiasta on vielä joku sana lisättävä. Minulle itselle\nhän ei koskaan siitä puhunut, mutta täysin luotettavalta taholta\nolen kuullut, että joskus on ilmi tullut, että hän syvästi tunsi\nyksinäisyytensä elämässä ja kärsi siitä. Jonakin harvinaisena\ntunnelmallisena hetkenä hän oli itkenytkin mainitessaan, kuinka\nyksin hän maailmassa oli. Sitä kuvaavampi on minusta seuraava juttu.\nKerran tapahtui Vaasassa, että muuan entinen koulutoveri ja vanha\nystävä, joka säännöttömällä elämällään oli turmellut tulevaisuutensa,\ntuli Antellin luokse valittamaan kohtaloansa. Kun hän vihdoin\nkaiken surkeuden lisäksi sanoi senkin, että hän oli pääsemättömissä\nvanhoilta tädeiltään, jotka lakkaamatta toruivat häntä, Antell,\nsen sijaan että olisi osottanut sääliä, huudahti: \"Vieläkö sitäkin\nvalitat, kiitä Jumalaa että sinulla on tätejä, jotka sinua toruvat;\nminulla ei ole ketään, joka minua toruu!\" -- Tästä näkee että joskus\nvanhat täditkin paremmin turvaavat elämän onnea kuin miljoonat.\n\nHarvassa ne kuitenkin olivat, joiden Antell, miten yleensä\nolikin avonainen, salli luoda katseen niin syvälle sisäänsä.\nMiljoonat ja ulkomailla poikamiehenä eläminen olivat saaneet hänen\npersoonallisuutensa sulkeutumaan omituiseen kuoreen. Vartaloltaan\nhän oli kookas, voimakas, ja ulkona hänet aina nähtiin puettuna\nnapitettuun pitkään mustaan takkiin, päässä korkea hattu, käsissä\nhansikkaat, asennossa jotain tahallisen pystyä ja ryhdikästä.\nSamanlainen tahallisuus huomattiin hänen olennossaan muutoinkin.\nHänen puheensa oli äänekästä, sävellajiltaan yksitoikkoista fortea,\nhän käytti mielellään voimasanoja, ja lauseenpainossa ilmeni\ntukholmalaista vaikutusta, joka ei tuntunut täysin luonnolliselta.\nHelposti huomasi, että hän yksinomaisesti oli tottunut pitämään\npaikkaansa miesten seurassa ja enimmäkseen _iloisessa_ seurassa,\njossa sanoja ei valita. Se äänen vivahtelu, joka tulee tunnelman\nvaihtelusta ja erittäin huomaavaisuudesta puhuteltavan tunteita\nkohtaan, oli hänelle vieras. Koko hänen esiintymisessään oli jotain\nmahdikasta ja itsetietoista, jota joskus teki mieli käsittää\nylvästelyksi -- tarkotan sitä mitä ennen muinoin koulupojat\nVaasassa sanoivat \"skroppaamiseksi\" --, mutta joka ehkä oikeammin\njohtui voiman- ja vapaudentunnosta: Antellissa oli vivahdus\nrenessanssihenkilöä. Verrattuna ukko Rosenbergiin hän kai oli\ntäydellinen maailmanmies, mutta omena ei ollut niin kauas vierinyt,\nettei olisi huomannut, mistä puusta se oli pudonnut. -- Vaikken\nepäile näillä piirteillä oikein kuvanneeni Antellin ulkonaista\nolentoa, on minun sentään vaikea arvostella, minkä vaikutuksen\nhän teki vieraisiin. Itse näin aina tuon kuoren takaa vanhan\nkoulutoverin, jonka elämänvaiheita muuttumattomalla myötätunnolla\nolin seurannut ja joka pohjaltaan oli sangen vaatimaton, jopa ujokin\nsisimpien tunteittensa ilmaisuun nähden, joskin olosuhteet olivat\nkehittäneet hänet näennäisesti toisenlaiseksi. Eiköhän Antell vain\nranskalaisten silmissä ollut ilmiö, jonka he, huolimatta hänen\nerikoisuudestaan, asettivat samaan luokkaan kuin nuo bulevardien\nvilinässä niin tavalliset eksoottisten maiden ainoastaan puoleksi\nparisilaistuneet pohatat?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos liikkuvaisuus, olopaikan muuttamisvaisto on pohjalaisille\nomituista, niin kyllä Antell siinä kohden oli syntymäseutunsa lapsi.\n\nMilloin hänestä parisilaiselämä alkoi tuntua yksitoikkoiselta,\nlähti hän jollekin matkustukselle. Kaikissa Europan läntisissä ja\neteläisissä maissa hän on matkustellut ja useimmin Italiassa. V. 1886\nhän keväällä taas kävi Italiassa ja palattuaan Suomeen hän kesällä\nteki Norjan kautta matkustuksen Nordkapiin.\n\nSeuraavana vuonna hän jo tammikuulla lähti Egyptiin, missä nousi\nNiili-virtaa ylöspäin Assuaniin asti; Egyptistä hän matkusti\nPalestinaan ja itäänpäin Damaskukseen, palaten sitte Beirutin,\nSmyrnan ja Konstantinopolin kautta Europpaan. Matka kesti noin 4\nkuukautta. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Antell teki uuden pitkän\nmatkustuksen maanosamme ulkopuolella. Valtionantikvario Hildebrandin\nkanssa, jolle hän kustansi vapaan matkan, hän näet kävi Egyptissä,\nTunisissa ja Algeriassa, viipyen retkellä useita kuukausia.\n\nViime mainitulta matkalta O. A(nsas) on eräässä Antellin muistoksi\njulkaisemassaan lentolehdessä talteen pannut muutaman Antellin\nkertoman muistelman, joka on laatuaan kylläkin mieltäkiinnittävä.\nSyksyllä 1892, Ansas kirjoittaa, vietin yhden illan ystäväni Antellin\nseurassa, hänen Vaasassa oleskellessaan. Tuo kuuluisa tohtori,\nkokoilija ja miljonääri oli kuten aina hyvällä tuulella, ja puhe kävi\npian vilkkaaksi. -- Kiitoksia Pohjalaisesta, hän sanoi, jonka olet\nminulle lähettänyt, kyllä millä koetan sitä lukea, mutta näetsen\neihän suomi enää tahdo oikein sujua minulta. Paremmin toki puhun\nkuin luen, ja tarvittaissa puhun sitä jos kuinka paljon. Apropos!\nArvaapas, missä viimeksi puhuin suomea?\n\n-- Kukapa sen osaisi arvata, vastasin minä.\n\n-- Niin todellakin, hän jatkoi, se on vaikeata, mutta mitä tulen\nkertomaan on alusta loppuun pelkkää totta. Kuten muistat matkustin\nviime talvena Pohjois-Afrikassa valtionantikvario Hildebrandin\nkanssa. Olimme Egyptissä käyneet toisella kataraktilla asti ja nyt\nolimme Tunisissa. Tietysti oli meidän myöskin käytävä vanhan Kartagon\nraunioilla. Matka päätettiin, vaunut tilattiin ja niin sitä mentiin.\nYkskaks on tien varrella iso, komea huvila. Kuka tuossa asuu?\nkysyimme ajurilta. Ruotsin konsuli, hän vastasi, mainiten nimenkin.\nNo, mutta, Hildebrand huudahti, sehän on minun vanha ystäväni.\nMinun täytyy käydä häntä katsomassa. Seis! komennettiin ajuria, ja\nsamassa Hildebrand astui maahan. Minä jäin vaunuihin, sillä enhän\nminä isäntää tuntenut. Mutta muutaman minuutin päästä tulee kaunis,\nhienosti puettu nainen vaunujen luo, esittää itsensä huvilan emäntänä\nja käskee minut sisään. Kukapa ei semmoisessa tilassa mielellään\nolisi luopunut pölyisestä maantiestä? Vaunut ajettiin pihalle, ja\ntervetulleina vieraina me jäimme yöksi.\n\n-- Ilta kului erittäin hauskasti saadessamme jälleen muittenkin\nkanssa kuin vain keskenämme puhua ruotsia, ja tästä me julkilausuimme\nilomme. -- Mutta silloin emäntä sanoi minulle, olettehan suomalainen;\nte voitte täällä saada puhua suomeakin. Rouva pujahti ulos ja\npalatessaan hän toi muassaan keski-ikäisen naisen, joka syvästi\nniiaten tervehti: hyvää päivää, johon minä heti kätellen vastasin:\nJumala antakoon! Syntyi sitte sangen vilkas keskustelu, josta toiset\neivät ymmärtäneet sanaakaan, he vain kuuntelivat ja ihmettelivät.\nMutta ennen pitkää hymyilevä ihmettely muuttui liikutukseksi, sillä\nen ollut montakaan sanaa puhunut kaikkea muuta kuin mallikelpoista\nsuomeani, kun kyyneleet nousivat kansalaiseni silmiin, ja lopulta hän\npurskahti niin valtavaan itkuun, että hänen täytyi poistua huoneesta,\nMyöhemmin illan kuluessa me puhelimme enemmän, ja minä kerroin mitä\nkotimaasta tiesin ja ajattelin häntä miellyttävän, ja hän oli niin\niloinen ja kiitollinen, etten koskaan, vaikka olen matkustanut\nmaapallon ympäri, muista kielitaidollani aikaansaaneeni niin paljon\niloa ja tyydytystä. Ja seuraavana aamuna, kun lähdettiin, hän minua\nsiunasi ja lähetti sydämelliset terveiset kotimaahansa, jota hän\ntuskin enää toivoi saavansa nähdä. Ikävä on että muistoonpanoni\nmatkalta ovat Parisissa, niin etten voi sanoa naisen nimeä.\nAinoastaan sen muistan, että hän oli Merikarvialta kotoisin ja että\nhän ensin oli joutunut Tukholmaan ja sieltä isäntäväkensä kanssa\nmuuttanut Afrikaan. Mutta niin kauan kuin elän pysyy muistissani se\nliikuttava isänmaan ja äidinkielen rakkaus, jonka kansalaisessani\nnäin ja jota pidän mitä parhaimpana todisteena siitä, kuinka nämä\ntunteet ovat syvästi ihmisluonteeseen juurtuneet. --\n\nKun Antell tämän muistelman kertoi, oli hän viimeisen kerran\nSuomessa, eikä hän paluumatkallaankaan enää liene ollut täysin terve.\nVaasasta hän lähti myöhään syksyllä Carl von Linné laivalla, joka\non verraten pieni, ja matka, jolla koettiin myrskyä ja lumisadetta,\nkesti kahdeksan päivää. Hänen ystävänsä Tukholmassa huomasivat,\nettei hän ollut entisellään, ja Bukowski kehotti häntä hoitamaan\nterveyttään. Sentähden hän kai myöskin uuden vuoden (1893) alussa\nlähti Italianmatkalle ulottaen sen Capri saareen asti. Mutta kun\nhän ei sielläkään tuntenut paranevansa, hän kääntyi takaisin\npohjoseen päin. Paluumatka Parisiin venyi pitkäksi, sillä hänen\nvoimansa heikkenivät heikkenemistään, ja perille tultuaan hän\nlaskeutui kuolinvuoteelleen. Itse hän kuuluu sanoneen sairastaneensa\nkurkkukatarria, mutta todellisuudessa hänellä oli maksatauti, joka\nmuun muassa sai hänen ruumiinsa kovasti paisumaan, ja jota vastaan\nlääkäreillä ei ollut pätevää keinoa. Viimeiseen saakka hän oli\nollut selväpäinen, mutta vuoteen ympärillä ei ollut omaisia eikä\nedes läheisempiä ystäviä. Noin tuntia ennen kuolemaansa hän oli\nystävällisesti sanonut hyvästi palvelijalleen Prançoislle,[49] joka\nnäki hänen sen jälkeen itkevän. François oli, itsekin ääneen itkien,\ntullut ulos huoneesta, mutta kutsuttiin kohta jälleen sisään, sillä\nviimeinen hetki oli tullut. Tohtori Duchatelet piti kuolevaa kädestä,\nhänen vetäessään viimeisiä hengähdyksiään, ja läsnä oli sitä paitsi\nJosef Galezowski, Rapperswylin puolalaisen kansallismuseon johtaja.\nPäivä oli 6:s huhtikuuta 1893.\n\nKun neljä päivää myöhemmin vainajan ruumis, suljettuna arkkuun,\nvietiin pois hänen kodistaan, olivat saapuvilla suomalaiset:\nAlbert Edelfelt ja Ville Vallgren (joka vainajasta oli ottanut\nkuolemannaamarin), ruotsalaiset: lähettiläs Due, valtionantikvario\nHans Hildebrand (joka vasta Antellin kuoleman jälkeen oli tullut\nParisiin) taiteilija Alfred Wahlberg sekä ranskalaiset: professori\nWecker, t:ri Duchatelet y.m.\n\nKuollessaan Antell oli ainoastaan 46-vuotias. Sen, joka tietää miten\nvahva hänen ruumiinrakennuksensa ja miten vankka hänen terveytensä\nalkuaan oli, on vaikea karkottaa ajatusta, että hänen elämänsä\nlevottomuus, hänen elämäntapojensa säännöttömyys ja hiljaisen,\ntasaisen työn puute jouduttivat hänen kuolemaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntellin testamentin määräykset ovat tunnetut, ja niiden tähden\nhänen nimensä on pysyvästi merkitty sekä Suomen että Ruotsin\nsivistyshistoriaan. Samat määräykset todistavat oikeaksi, mitä ennen\nolen sanonut hänen sisimpäin harrastustensa ylevämielisyydestä ja\nhänen isänmaanrakkaudestaan. Jo se tosiasia, että hänen perimänsä\nomaisuus niinä 19 vuotena, jolloin se oli hänen hallussaan, kasvoi\nenemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi, tuottaa hänelle kunniaa,\nmutta vielä enemmän ne jalot tarkotukset, joihin hän määräsi rahat\nkäytettäväksi.\n\nTietty on että Antell enemmän kuin yhden kerran muutti\ntestamenttiaan, joka vasta 1891 sai lopullisen muotonsa; niinikään\non tietty että hän aikaisemmin oli aikonut antaa melkoista\nsuuremman osan omaisuuttaan Ruotsiin kuin hän lopulta sinne määräsi\n(nimittäin 100,000 kruunua Pohjoismaiselle museolle ja 100,000\nMuinaistieteelliselle akatemialle). Mikä aiheutti mielenmuutoksen,\njääköön sikseen, vaikka todennäköisiä syitä voisikin mainita.\nIlmeistä on että Antellissa ennen puheena olleen kehityksen\nohella, joka oli huomattavana hänen kokoilemisharrastuksessaan,\nselvenemistään selveni ja kypsyi se ajatus, että se rikkaus,\njonka hallitsijaksi hän oli tullut, oikeastaan oli hänen kansansa\noma ja oli sille jälleen tuleva. Mitä taasen testamentin Suomea\ntarkottaviin yksityiskohtiin tulee, on ensiksikin rahakokoelman ynnä\nmuitten kokoelmien sekä yhden miljoonan markan pääoman lahjotus\nSuomen kansalle katsottava Antellin kokoilijatoimen täydennykseksi.\nVaikka hän olisi kauemminkin elänyt, hän ei olisi voinut siinä\nkohden päästä kauniimpaan lopputulokseen kuin se tietää, että hän\nlaski lujan perustuksen Suomen Kansallismuseon tulevaisuudelle,\nsillä tuon miljoonan vuotuiset korot turvaavat kokoelmien tasaisen\nlisääntymisen. -- Yliopistolle määrätty 800,000 markan lahjotus\npuolestaan todistaa, miten Antell osasi kunniassa pitää tieteellistä\ntyötä. Vaikka hän itse oli luopunut tieteestään, hän täysin oivalsi\nmitä se merkitsee kansakunnalle, jonka tulevaisuus on valon aseissa.\nMäärätessään lahjotuksen koroista jaettavat matkarahat 8,000 markan\nsuuruisiksi vuotta kohti, hän menetteli aivan omapäisesti ja oli\nhänellä oma kokemuksensa lähtökohtana. Kun hän näet lääketieteen\nkandidaattina -- huomaa! isän eläessä -- oli Tukholmassa, oli hänellä\nkäytettävänään 6,000 markkaa vuodessa. Se oli kumminkin ollut hänelle\nliian vähän, ja hänen täytyi lisäksi lainata 2,000 markkaa. Niin\nhän johtui mainittuun määrään, 8,000:een. Muuten hän mietiskeli\nseuraavaan tapaan: moni tiedemiehen alku on köyhä, jopa saattaa olla\nniinkin että hänellä on varattomia vanhempia taikka muita omaisia,\njotka odottavat häneltä apua ja tukea; suuresta matkarahasta on\nmahdollista antaa joku osa poiskin, ilman että matka taikka työ siitä\nkärsii. Vihdoin Antell arveli, että hänen nuorten maanmiestensä\nei tulisi ulkomailla kärsiä puutetta enemmän kuin hän itsekään.\nKeväällä 1892 Pariisissa hän minulle laajasti ja innostuneesti\nselvitteli näitä jalomielisiä perusjohteitaan. -- Merkille pantava\non, että Antell molempiin näihin suurimpiin lahjotuksiinsa kiinnitti\nisävainajansa nimen. Siinä ilmestyy kiitollisuuden tunto isää\nkohtaan, joka kaunistaa Antellin muistoa, ja kiitollisuuden tunto\nse kai myöskin oli, joka sai hänet määräämään 100,000 markan\nstipendirahaston Vaasan, lyseelle, koululle, josta hänen muistonsa\nvarmaankin olivat sitä rakkaammat, kun muistot hänen poikaikänsä\nkodista eivät olleet erittäin valoisia laadultaan.\n\nAntell oli itse julkilausunut toivomuksensa olevan saada levätä\nisänmaan mullassa. Parisista hänen ruumiinsa tuotiinkin suljettuna\nsinkkiarkkuun, joka puolestaan oli kätketty vernissattuun tammiseen\narkkuun. Kesäkuun 1 p:nä klo 5 i.p. kokoontuivat kutsutut\nvieraat vainajan taloon. Sieltä surusaatto kulki asemalle, josta\nylimääräisellä junalla kuljettiin vanhan kaupungin asemalle ja\nedelleen hiekanotto-paikalle pantuja raiteita vanhalle hautausmaalle\n(Kapellbacken), missä hauta oli avattu Rosenbergin haudan viereen.\nKun silloisen kapteeni A. Steniuksen johdolla oli laulettu Lagin\nvirsi \"Nu tystne de klagande ljuden\", rovasti Joel Heikel siunasi\nvainajan tomun. Sen jälkeen laskettiin muistoseppeleitä haudalle, ja\noli minulla kunnia tehdä se yliopiston edustajana. Lyhyessä puheessa\nesitettyäni vainajan luonteenkuvan pääpiirteet, minä lopuksi lausuin\nseuraavat sanat, joilla voin tämän kirjoituksenikin päättää:\n\n-- -- \"Voisin jo vaieta. Mutta uusi ajatusjakso, syvän liikutuksen\ntuoma, pakottaa minun lisäämään sanan. Jos oikein tunnen\nihmisluontoa, on varmaankin tämän haudan ääressä toinen tai\ntoinen sanova: niin, helppohan on rikkaan tehdä maallensa suuria\npalveluksia! Se on kuitenkin taitamatonta puhetta. Siitä koulusta,\njonka perustukset lepäävät tuolla kesäkuunillan hohteessa ja jossa\nAntell alkoi opintonsa, on satoja ja satoja miehiä astunut ulos, ja\nniistä on suurempi osa ollut varattomia kuin rikkaita. Varattomien\njoukossa on sentään ollut semmoisia, jotka ovat maallensa tuottaneet\nsuuremman kunnian, tehneet sille suurempia palveluksia kuin se mies\non voinut, jonka haudalla me seisomme. Siitä näkyy ettei rikkaus\neikä köyhyys ole määräävä. Ei, ei rikkaus eikä köyhyys, vaan rakkaus\nisänmaahan ja ihmisyyteen saa yksityisen ihmisen korkeita tarkotuksia\nvarten uhraamaan sekä sielunsa että ruumiinsa voimat ja maalliset\ntavaransa. Kunnioittakaamme Herman Frithiof Antellin hautaa viemällä\ntäältä tämä totuus mukanamme elämään!\" -- --\n\n    Paitsi itse kirjoituksessa mainituita lähteitä tahdon kiittäen\n    mainita, että minulle ovat Vaasan kaupungin ja Mustasaaren\n    kirkonarkistoista tietoja antaneet pastori August Cederberg,\n    rovasti J. A. Heikel ja kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom sekä\n    Maalahden kirkonarkistosta rovasti J. V. Fontell; suullisista ja\n    kirjallisista lisistä olen kiitollisuuden velassa seuraaville\n    vanhoille tovereille ja ystäville: Erkki Almberg, G. Durchman, A.\n    Gallén-Kallela, Onni Lindebäck, Albert Nordman, Ludv. Unggren,\n    Emil Vikström ja Knut Åkesson, joista varsinkin viimemainittu on\n    Vaasan entisten olojen tuntija.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] \"Tuossa tulee rovastin yhdeksät\".\n\n[2] Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut\nkuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa\nvälillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean\nesittäminen 10 p. toukok. 1869 -- suomalaisen näyttämön alku.\n\n[3] Lause kuului ruotsiksi: \"Kånka Calamnius!\"\n\n[4] Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa\nvihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei\nsuinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.\n\n[5] Snellmanilla tietääkseni ei ollut tapana \"juoda veljenmaljaa\"\nnuorempien pohjalaisten kanssa; minua hän sinutteli \"sukulaisena\".\nJo kun ensikerran, \"keltanokkana\", kävin hänen luonaan, muistaakseni\nkutsumassa häntä johonkin osakunnan juhlaan, hän kuultuaan nimeni\nmuisteli tavanneensa vanhempani Pohjanmaalla sekä että äitini oli\nomaa sukua Snellman. Sen johdosta hän käski minua sanomaan häntä\nsedäksi, lisäten hymyillen jotakin pohjalaisten keskinäisestä\nsukulaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta.\n\n[6] Tuli alkoi myöhään illalla 4 p. syysk. 1827. Ennenkuin Snellman\nryhtyi pelastustyöhönsä hän oli pistäytynyt nti Saara Wacklinin\nluokse, joka paraikaa söi illallista oppilaittensa kanssa. Kun\nSnellman oli rauhalliselle neidelle sanonut, että tulipalo uhkasi\nkoko kaupunkia, oli hän saanut vastaukseksi: \"Sinä nyt aina olet\nniin viisas olevinasi\". (Joukah. XI. A. H. Snellman-Virkkunen, Saara\nElisabet Wacklin).\n\n[7] Turun palosta kuulin kerran J. Ph. Palméninkin kertovan, mutta\nsiitä muistan vain sen että hän kuvasi tuomiokirkon palon alkaneen\nniin, että pieniä liekkejä niinkuin mitäkin välkkyviä kieliä oli\nsiellä täällä pistänyt esiin ja näyttänyt ikäänkuin hyppivän\nrakennuksen katolla. Sitä hän oli katsellut toiselta puolen jokea.\n\n[8] Viktor Lounasmaan isä.\n\n[9] Täydentääkseni Snellmanin klassillista kuvausta liitän siihen\nmitä Emil Nervander muistaa lisäksi kuulleensa. Paitsi kirjoja ja\nmaitoastiaa kuului salin kalustoon kapsäkki. Cygnaeuksen äidillä,\npiispanrouva Cygnaeuksella, oli tapana varustaa poikansa hyvillä,\nhienoille paidoilla. Toverit, jotka olivat kehnommin varustetut,\nkäyttivät hyväkseen tilaisuutta ja ottivat, kun tarpeen oli, puhtaita\npaitoja Cygnaeuksen kapsäkistä ja panivat sijaan omansa, jotka\neivät olleet puhtaita eikä aina edes eheitä. Kun Fredrik sitte tuli\nkotia, hänen äitinsä ihmeekseen ei kapsäkistä löytänyt ainoatakaan\nsinne panemaansa paitaa, vaan niiden sijasta kummallisen kokoelman\nlikaisia, repaleisia paitoja, kaikki eri kokoa!\n\n[10] \"Koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla, jos jotkut\nsen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisena puheenaolevassa\nepäjärjestyksessä, ei voi olla mitään merkitystä, niin\" -- --.\n\n[11] \"Päätös\" tapahtui edellisenä iltana, kun Otto Donner, K. A.\nCastrén, Rob. Castrén, minä ja pari muutakin sattumalta tapasimme\ntoisemme postikonttorin edustalla. Meistä kaikista Donner yksin ei\ntiennyt seuraavan päivän kokouksesta, vaikka hänen ylioppilaskunnan\npuheenjohtajana olisi pitänyt ensi kädessä saada tieto. Siinä nyt\narveltiin välttämättömäksi edeltäkäsin tuumia menettelytapaa ja\nsovittiin että meeting oli pidettävä.\n\n[12] Tämä tarkottanee sitä, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet\ntervehtiäkseen häntä kadulla -- niinkuin paroni von Kothen\nsijaiskansleriksi tultuaan oli toivonut ja vaatinut. Hänelle oli\nselitetty, että Suomessa ainoastaan ne, jotka ovat keskenään\npersoonallisessa tuttavuudessa, tervehtivät toisiaan; mutta\nkäsitystavaltaan venäläistyneenä hän ei selitystä hyväksynyt, joskaan\nhän ei voinut toimeenpanna \"reformia\" kohteliaisuudessa.\n\n[13] Toverini tässä laatuaan yksinäisessä julkisessa tutkinnossa\nolivat. K. A. Castrén, K. J. Herrgård, Torsten Aminoff, Elis\nFuruhjelm ja Axel Borenius (Lähteenkorva).\n\n[14] Neiti Lydia Lagus.\n\n[15] Sallittakoon tekijän tehdä pieni muistutus sine ira & studio.\nJuhlapuheelle olisi kieltämättä eduksi ollut, jos tämä loppuosa olisi\nollut lyhempi, vähemmän pakottava. \"Kiitollisuudesta\" Ruotsia kohtaan\non viime aikoina niin paljon väitelty sanomalehtikiistoissamme,\nettä juhlapuhe palautti nämät mieleen -- levitti \"polemiikin\"\nkäryä. Kiitollisuus on hyvä avu, eikä sitä puuttunekaan; mutta ei\nsiitä eletä. Kansallinen itsetunto on vähintään yhtä tarpeellinen\nkansakunnalle, jolla on aikomus elää.\n\n[16] Juhlaa varten oli Savonlinnaan kutsuttu Schneevoigtin orkesteri\nViipurista sekä se ruotsalainen torvisoittokunta, jota tänä kesänä on\nsaatu kuulla Turussa ja Helsingissä.\n\n[17] Rovasti Kaarle Benjamin Ståhlberg (k. 1866) oli naimisissa\nHedvig Gustava Cajanin (k. 1858) -- Johanna Castrénin sisaren kanssa.\n\n[18] Pikkutietoja Kaarlo Castrénin olosta Kälviällä ja Kokkolan\nkoulussa, hänen sedästään ja sedän perheestä tavataan Tyko Hagmanin\ntänä vuonna ilmestyneissä muistelmissa \"Elämäni lapsuus\".\n\n[19] Varhemminkin Castrén oli osottanut mieltymystä historiallisiin\naineisiin. Kokkolan koulussa hän näet kirjoitti Kajaanin linnan\nraunioista, kun kerran oppilaat saivat vapaasti valita aineensa.\n\n[20] Arvostelijan sanat viittaavat kirjan esipuheen alkuun, jossa\nCastrén osottaa kuinka järkevästi ja miehekkään kypsyneesti hän\nkäsitti muistelmien merkityksen: \"Harvoin alhaisen sotilaan ansio\ntulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt\nvielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset,\novat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta\nolonsa ja elonsa tähden, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa\nurosnäyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia.\nSiveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväistenkin tapahtumien\nkertominen olevan yhtä painavasta merkityksestä kuin koskaan\nvaltahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen\nhallitukseen ja isänmaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati\novat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet\nsyntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan\nsotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa\nnäidenkin muistelmien ilmestymisen oikeus myönnetään.\"\n\n[21] Eräästä kirjekonseptista näkyy, että Z. Topelius oli\nruotsinmaalaiselle kustantajalleen, Albert Bonnierille Tukholmassa,\nsuositellut Castrénin sotakuvauksia painettavaksi, ja näyttää tekijä\nsaaneenkin edullisen tarjouksen. Castrén on kiitollinen siitä, sanoo\naikovansa jouluksi (1871; kirje on näet päivätty sinä vuonna 8 p.\nmaalisk.) parantaa kirjoitukset ja ensin julkaista ne suomenkielellä.\nBonnier saisi kyllä painattaa ruotsalaisen painoksen, mutta olisi se\nlaskettava kirjakauppaan kolme kuukautta myöhemmin, niin ettei se\ntekisi haittaa suomalaiselle painokselle. Valitettavasti Castrénin\ntyövoiman heikkeneminen esti häntä toteuttamasta tätä niinkuin\nmonta muuta tuumaansa. -- Kirjealustelma on Valtioarkistossa, jossa\nCastrénin historialliset käsikirjoitukset ja kokoelmat säilytetään.\n\n[22] Kertomus ilmestyi sittemmin myöskin eri kirjana Holmin\nkustannuksella ja on kolmannenkin kerran painettu julkaisussa:\n\"Berättelser från Finland af Emlekyl\". Turussa 1877. Esipuheessa\nNervander kertoo novellin synnyn niinkuin tekstissä mainitaan.\nSuomennettuna kuuluu se aikoinaan painetun A. J. Malmgrenin toimesta\nTurun Sanomissa. --\n\nNovellissa mainittujen varakkaitten talojen isännät sanotaan olleen\nn.s. _suurta sukua_. Muistan Castrénin usein puhuneen \"suuresta\nsuvusta\" pitäjissä Oulun eteläpuolella. Nimityksellä tarkotetaan\nerinäisiä rikkaita talonpoikaisperheitä, joilla kyllä ei ole yhteistä\nsukunimeä, mutta jotka kuitenkin vanhastaan katsovat itsensä\nkuuluvaksi johonkin erityiseen heimoon eli säätyyn. Nämä perheet\nmuodostavat jonkunlaisen talonpoikaisaateliston, jonka etevämmyys\nnäyttää perustuvan sekä sukuun että varallisuuteen. Vasta verraten\nmyöhään oli naimisliittoja syntynyt jonkun suureen sukuun kuuluvan ja\nvähemmän mainehikkaasta perheestä lähteneen välillä. Mistä ja miltä\najoilta suku on peräisin on vaikea sanoa -- Pirkkalaisistako? vai\nesihistoriallisten taistelujen ajoilta? --\n\n[23] Ks. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Pöytäkirjat I. 1870--75.\nHelsinki 1909.\n\n[24] Ks. \"Naukujaiset 1871\" tässä kokoelmassa.\n\n[25] Eräästä Carl von Bergenin kirjeestä näkyy, että Castrén\nTukholmassa oli tutustunut tähän kirjailijaan. Heidän kesken oli\nollut puhetta kirjoituksesta, jossa Castrén Bergenin toimittamaa\naikakauskirjaa, Framtiden'ia, varten esittäisi suomalaisen\nkansallisuusharrastuksen kehityksen ja päämäärän. Kirjeessä, lokakuun\n1 p:ltä, Bergen muistuttaa Castrénia lupauksesta ja viittailee,\nmihin tapaan kirjoitus oli laadittava. Valitettavasti Castrénin\nterveys jo oli niin huonontunut, ettei hän jaksanut ryhtyä tehtävään,\nvaan luovutti sen Kaarlo Bergbomille. Bergbomin kirjoitus taasen\nvalmistui niin myöhään, ettei se enää saanut tilaa aikakauskirjassa,\njoka vuoden lopulla lakkasi ilmestymästä, ja on se hävinnyt teille\ntietymättömille.\n\n[26] Yksikerroksinen puurakennus samalla paikalla, missä Catanin\nnykyinen komea talo sijaitsee. Kahvilaan oli sisäänkäytävä kadulta,\nmutta Morgonbladetin toimistoon mentiin pihan puolelta.\n\n[27] Veli oli aikeissa perustaa ja lienee perustanutkin lakiasiain\ntoimiston Ouluun.\n\n[28] Tässä nähtävä Rosenbergin kuva (pyylevä ukko) on kenties ainoa\nalkuperäinen, se on elävän mallin mukaan tehty. Joku hänen kirjurinsa\non sen piirustanut. Taiteellista arvoa kuvalla ei ole, mutta\nantaahan se sentään käsitystä ukon ulkonäöstä. Alkukuvan omistaja on\nhovioikeudenneuvos Knut Åkesson Vaasassa.\n\n[29] Anrepin mukaan (Sv. Adelns ättartaflor) P. H. Aurivilliuksen isä\noli henkilääkäri ja Upsalan yliopiston professori Samuel Aurivillius\nja äiti Margareta Rosén von Rosenstein. Jälkimäisen isä, henkilääkäri\nja professori Nils Rosén von Rosenstein, otti tyttärensä lapset\nomiksi ja antoi niille aatelisen nimensä.\n\n[30] Hovioikeudenseppä Johan Spångberg oli kaksi kertaa naimisissa,\nensiksi Sara Kristina Strömbomin ja toiseksi (1781) Anna Kaisa\nElgströmin kanssa. Edellinen, Anna Beatan äiti, oli luultavasti\nmiehensä kanssa Ruotsista tullut, sillä Strömbom nimi on 1700-luvulla\nVaasassa muutoin tuntematon. Tästä päättäen oli Anna Beata puhdasta\nruotsinmaalaista alkuperää, ja on siis puhe että hän oli alkuaan\nMaalahdella kotoisin ja että Rosenbergkin oli siellä syntynyt\n(niinkuin esim. Kr. Svanljung väittää Åbo Underrättelserissä 1873\n29/1), kokonaan tuulesta temmattu. Anna Beata Spångbergia sanotaan\nkirjoissa _däja'ksi_, joka sana nykyään merkitsee _karjakko_, mutta\naikaisemmin merkitsi _taloudenhoitajatar maalla_ (hushållerska på\nlandet).\n\n[31] Rosenbergin hämmästyttävän varhainen astuminen valtion virkaan\nantaa aihetta olettaa, että hänen edukseen käytettiin keinoa,\njoka muinoin ei näy olleen aivan tavaton, se on hän tehtiin\nyksinkertaisesti vanhemmaksi kun hän todellisuudessa oli. Ettei\ntämä olettamus ole kokonaan perusteeton näkyy siitä, että kun\nRosenberg, asuttuaan, ennen Nurmossa ja Ilmajoella, 6/9 1816 vasta\nnimitettynä v.t. kihlakunnankirjurina muutti Lapualle, merkittiin hän\nkirkonkirjaan syntyneeksi 1795, siis kolme vuotta vanhemmaksi kuin\noli. Vai tapahtuiko tämä pikku väärennys ehkä sentähden, että hän\nolisi ollut sopivampi naimisliittoa rakentamaan? Rosenberg on näet jo\nLapualla, josta hän 19/10 1819 muutti Mustasaareen, nainut Katarina\nKristina Kaskaan, joka mainitaan alempana tekstissä. Varmaa tietoa\nasiasta on kenties saatavissa Vaasan lääninkanslian arkistosta.\n\n[32] C. G. Estlander kertoo Joukahaisessa XI (Ett minne från\nkrigssommarn 1853) kuinka Rosenberg puhui kansan puolesta, kun paroni\nK. von Kothen Kristiinankaupungissa ensikerran Lapväärtin ja Närpiön\ntalonpoikain kanssa neuvotteli ruotulaitoksen uudistamisesta.\n\n[33] Luotettavaa selvitystä Liisa Varalan eli Tavastin alkuperästä\nnäyttää olevan mahdoton saada, syystä että Pirttikylän kirkonkirjat\npaloivat 1868.\n\n[34] \"Sakotettu haukkumasanoista ja pahasta tottumuksesta johtuvasta\nkiroilemisesta\". Sitä paitsi hänelle pari vuotta ennen kuolemaansa\nsyntyi vielä kolmaskin avioton lapsi (Karl Viktor 7/3 1852). --\nKuvaavana piirteenä mainittakoon, että Rosenberginkin äidin, ylempänä\nmainitun Anna Beata Spångbergin osalle on kirkonkirjaan merkitty\nsamanlainen sakotusmeriitti!\n\n[35] Vaikka toinen puoli Rosenbergin hoitamaa kihlakuntaa oli\nsuomenkielinen, oli hänen oma suomenkielentaitonsa puutteellinen. Sen\nnäkee muutamista kirjenäytteistä, jotka Kr. Svanljung on julkaissut\nÅ. U:ssä (29/1 1874). Luultavasti hänen \"kyökkisuomeansa\" kuitenkin\nymmärrettiin aikana, jolloin herroilta harvoin parempaa kuultiin.\n\n[36] Kirjoitus Raastuvanoikeuteen, jossa Rosenberg vaatii Viklundin\nerottamista holhoojatoimesta.\n\n[37] Koska kertomassani sukuhistoriassa aina vaan on kysymys\naviottomista lapsista, en malta olla mainitsematta kaiken lisäksi,\nettä Antell kerran -- joko isänsä antamien tarkempien tietojen\nmukaan taikka vallattomuudessaan -- sanoi olevansa seitsemännessä\npolvessa avioton, \"mutta\", hän jatkoi, \"minä olen oleva viimeinen\".\n-- Huomattava on kuitenkin, että tämä puhe useamman kuin kahden\npolven aviottomuudesta on epäiltävä. Anrepin mukaan oli Rosenbergin\nisä järjestyksessä viides professori Aurivilliuksen lapsia, joten on\nvaikea olettaa, että hän olisi ollut avioton.\n\n[38] Palatessaan Isojoelta Antell toi muassaan mehiläishaukan munan,\njonka hän antoi ystävälleen Onni Lindebäckille ja joka tällä on\nvieläkin tallella. Luultavasti 10-vuotias poika oli itse kiivennyt\npuuhun ottaakseen munan pesästä.\n\n[39] Seutu oli kaupungin pohjoisin osa, ja sen vuoksi Rosenberg on\nmerkinnyt erään Kr. Svanljungille osottamansa kirjeen: \"Gubben på\nnorra udden\", (ukko pohjoisella niemellä).\n\n[40] Soittokunta on valokuvattu 29 p. huhtik. 1865. Antell on puettu\nlukiolais-univormunuttuun -- sinistä verkaa, musta samettikaulus,\nlyyryn koristamat kullatut napit.\n\n[41] Rosenberg oli testamentissaan määrännyt, että lainanottajilta ei\nsaisi oikeuden kautta vaatia velkojen maksamista, niin kauan kuin he\nsäännöllisesti suorittivat korkonsa.\n\n[42] Otto Vallenius kirjoittaa Antellin Parisissa kertoneen, että\nhänellä ei ollut mitään alkukuvaa, ei valokuvaa eikä piirustusta,\ntarjottavana taiteilijalle ohjeeksi; kumminkin hän mairittelemalla\noli saanut Löfgrenin ryhtymään työhön, ja oli muotokuva sitte\nmaalattu _suullisten osotusten_ mukaan ja tullut erinomaisen\nnäköiseksi (!) -- Todellisuudessa Löfgrenin tekemä muotokuva (merk.\n1875) on maalattu Alexandra Såltinin tekemän muotokuvan (merk. 1874)\nmukaan, niinkuin jokainen voi todeta vertaamalla toisiinsa näitä\nkuvia, jotka molemmat nykyään ovat Ateneumissa. Rva Såltin on,\nkysymykseni johdosta, hyväntahtoisesti ilmottanut, että hän, Antellin\npyynnöstä, oli tehnyt lyijykynäpiirustuksen vainajasta ennenkuin\nruumisarkku suljettiin ja myöhemmin sen mukaan maalannut muotokuvan.\nNäin siis on selitettävissä, että Löfgrenin maalaama muotokuva on\nniin yksilöllinen ja, mikäli minäkin muistan, Rosenbergin näköinen.\n\n[43] Hammerin (alkuaan juveliseppä) äärettömän rikkaitten kokoelmien\nsynty 1850- ja 60-luvuilla on vain siten selitettävissä, että\nRuotsissa silloin ei vielä osattu panna arvoa vanhoihin taide- ja\ntaideteollisuusesineisiin. Monen miljoonan arvoiset kokoelmat, se\non koko \"museo\", myytiin 1890-luvulla huutokaupalla Kölnissä, ja\nainoastaan verraten vähäinen osa voitiin ostamalla pelastaa Ruotsille.\n\n[44] Ohimennen huomautan, että Antellin kirjeet Bukowskille\nepäilemättä antaisivat tärkeitä lisiä hänen elämäkertaansa, mutta\nviime keväänä minä turhaan niitä tiedustelin. Eräs jo Bukowskin\neläessä \"Bukowskin taidekaupassa\" toiminut henkilö muistaa ihan\nvarmaan, että t:ri Hazelius Antellin kuoleman jälkeen pyysi ja\nsaikin kirjeet Bukowskilta, mutta kuitenkaan niitä ei löydetty\n\"Pohjoismaisen museon\" arkistosta, jossa Hazeliuksen kirjalliset\nperut säilytetään.\n\n[45] Näin mainittiin yleisesti muistosanoissa Antellin kuoleman\njälkeen, mutta 10,000:n sijasta lienee oikeammin sanoa noin 7,000.\nPari vuotta ennen kuolemaansa antoi Antell, tuntemattomasta syystä,\nBukowskin (ilmottamatta omistajan nimeä) huutokaupalla Tukholmassa\nmyydä muut mitalit paitsi Kustaa II Adolfin ja Maria Eleonoran.\nMyöhemmin on kokoelmaa tässä kohden jälleen täydennetty.\n\n[46] Tämä muotokuva, paras ja näköisin mitä Antellista on olemassa,\nmaalattiin kyllä Quai Voltairen varrella, mutta työhuone oli siellä\naivan samoin sisustettu kuin Avenue d'Antinin varrella.\n\n[47] Todistaakseni että muutkin, jotka tunsivat Antellin hänen\nnuoruudestaan saakka, arvostelevat häntä samoin, otan eräästä G.\nDurchmanin kirjeestä sanat: \"Hän oli avulias ja vieraanvarainen.\"\n\n[48] Hän ei liikkunut Parisissa kukkaro täynnä; kerran hän minulta\nlainasi 100 frangia, kun hänen rahansa kesken loppuivat, ja maksoi\nseuraavana päivänä Monacon ruhtinaskunnan 100 frangin kultarahalla.\nKumminkin hän sanoi, että hänellä odottamatonta hätää varten aina oli\nliivin sisäpuolelle ommeltuna 1000 frangin seteli. -- Kotona hänellä\noli 500 frangin kultataskukello, mutta ulkona kävellessä taikka\nainakin matkoilla Antell käytti nikkelikuorista kelloa. Niinkuin\nnäkyy, ovat säästäväisyys ja varovaisuus läheistä sukua.\n\n[49] Kurtén kertoi François'n sanoneen, että Antell kuolinvuoteellaan\noli luvannut hänelle 10,000 frangia perinnöksi. Kun testamentissa ei\nasiaa mainittu, oli Kurtén kahden vaiheilla mitä tehdä, varsinkin kun\ntodistajia ei ollut. Kumminkin luulen François'n lopulta saaneen tuon\nsumman.\n\n\n\n"]