[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frXXOSaFnYPpMtzvAlr4JyTXrWkG1s5KLefUs13BzMn4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1158,"Avioliiton ilveily","Geijerstam, Gustaf af",1858,1909,"1158-geijerstam-gustaf-af-avioliiton-ilveily","1158__Geijerstam_Gustaf_af__Avioliiton_ilveily","Romaani","romaani",[],[],"fi",1898,1907,38356,233711,false,50359,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Avioliiton ilveily: Romaani\" by Gustaf af Geijerstam is a novel written in the early 20th century. The book explores themes of friendship, identity, and the complexities of human emotions, chiefly through the character of Robert Flodin, affectionately known as Bob. As a vibrant and jovial figure, Bob struggles with his inner turmoil, highlighting the contrast between his outward cheerfulness and the melancholy that often resides within him.  The opening of the novel introduces readers to Bob Flodin's life during his youth, characterized by his infectious laughter and playful spirit, which captivates those around him. Despite this facade, his eyes betray a deep sadness, and he grapples with feelings of loneliness and the desire for genuine understanding from his peers. At a celebratory gathering for his academic achievements, Bob is expected to perform his usual comic routine, but instead, he reveals to his friends the inner conflicts he faces, declaring his struggle with loneliness, the burden of performing happiness, and the anguish of concealment. This poignant revelation leads to a transformative moment, as his friends begin to recognize him not just as a source of amusement, but as a deeply sensitive individual needing connection and understanding. Ultimately, the narrative sets the stage for Bob's journey toward self-discovery and the intricate dynamics of friendship. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kaila, Antti",116,"Psykologinen romaani tarkastelee avioliiton ja ihmissuhteiden monimutkaisuutta. Tarina alkaa Robert Flodinin nuoruudesta ja luonteenpiirteistä, joissa ulkoinen iloisuus ja sisäinen surumielisyys kamppailevat. Teos kuvaa yksilön elämää voimien välillä, jotka pyrkivät samalla kertaa rakentamaan ja tuhoamaan.","Gustaf af Geijerstamin 'Avioliiton ilveily' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1160. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AVIOLIITON ILVEILY\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAF af GEIJERSTAM\n\n\nSuom. Antti Kaila\n\n\n\nYrjö Weilin, Helsinki, 1907.\nVihtori Kososen Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\n        Henrik Ibsenille.\n\n    Monivuotisen ihailuni, mieltymykseni ja kiitollisuuteni pyydän\n    minä saada lausua näissä riveissä. Syvimmin minä olen kiitollinen\n    Teille senvuoksi, että Te olette antanut minun nähdä ja tuntea\n    suuren yhteyden ihmisen ja runoilijan välillä, noitten kahden,\n    joitten ei koskaan pitäisi erota, mutta jotka kumminkin sen niin\n    usein tekevät.\n\n    Minä annan Teille kiitokseni tässä kirjassa, joka tuli minulle\n    kalleimmaksi, tietämättäni sitä, kun sen kirjoitin.\n\n    Tukholmassa syyskuussa 1898.\n\n                                          _Gustaf af Geijerstam_.\n\n\n\n\nJOHDATUS\n\n\nI.\n\nMinä tahdon alkaa tämän romaanin muutamasta avioliitosta kertomalla\nerään kertomuksen aviomiehen nuoruudesta, ja minä teen sen senvuoksi,\nettä ilman tätä kertomusta kukaan ei voi ymmärtää minun sankarini\nomituisuuksia ja luonnetta.\n\nHänen elämänsä oli, niinkuin monen muunkin, taistelua niitten voimien\nvälillä, jotka pyrkivät samalla kertaa hävittämään ja säilyttämään.\n\nRobert Flodinilla oli nuorena pyöreät ja leikilliset, punahkot ja\neloisat kasvot, sointuva nauru, ja hän oli täysi leikillisiä kujeita ja\niloisia kertomuksia. Mihin vain hän tuli, oli ilo ylimmillään, niin,\nilo melkein tahtoi kohottaa kattoa, kun Rob Flodin tuli lauluineen. Hän\noli pieni ja pyöreä pahjus, ja häntä kutsuttiinkin tavallisesti\ntoverien kesken Upsalassa pikku Bobiksi.\n\nHänen silmänsä vain eivät tahtoneet oikeen soveltua hänen ylen iloiseen\nulkomuotoonsa. Sillä pikku Bobin silmät olivat surumieliset. Mutta\nhyvin harvoin kukaan kiinnitti huomiota hänen silmiinsä. Osittain\nihmiset vähän välittävät siitä, mikä voi häiritä heidän huviaan. Osaksi\nvajosivat nuo surumieliset silmät aina syvälle Bobin päähän, kun hän\nnauroi. Ja se tapahtui, kuten me jo voimme ymmärtää, hyvin usein.\n\nPikku Bob ei puhunut aina niin paljon, mutta hän näytti niin iloiselta,\nettä hänen ilonsa tarttui, ja hän lauloi lauluja tavalla, joten ei\nkukaan muu voinut. Hän lauloi vanhoja ja uusia lauluja ja kaikki laulut\nmuuttuivat uusiksi kun hän niitä lauloi. Bob lauloi koko viattoman\nsielunsa lauluissaan ja kaikki jurot, kylmäsydämiset, tyhjät ja kuivat\nihmiset tulivat iloisiksi kuin lapset, kun he kuulivat hänen laulavan.\n\nJos Bob ylimalkaan olisi ymmärtänyt käyttää hyväkseen muita ihmisiä,\nolisi hänellä ollut kultakaivos lauluissaan. Ne olisivat helposti\navanneet hänelle valoisan tulevaisuuden, ja rikkaitten ja\nvaikutusvaltaisten miesten ovet olisivat olleet yhtä avoimia hänelle\nkuin ystävien sydämetkin. Mutta pikku Bobilla oli sensiaan omituisuus,\njosta hän ei koskaan päässyt. Hän ei voinut olla oma itsensä muualla\nkuin hyvien toverien piirissä ja tarvittiin vain, että tuli yksi ainoa\nhenkilö, jota hän ei joko tuntenut eli joka tuntui hänestä hiukankaan\nepämiellyttävältä tai ainoastaan vieraalta, niin Bob vaikeni kerrassaan\nja laulaminen oli hänelle yhtä mahdotointa kuin puhua hepreaa tai lukea\nVirgiliusta ulkomuistista. Bob sanoi, että hän vaikeni tahtomattaan,\nkun huoneessa oli vain joku henkilö, joka vaikutti kylmähkösti häneen.\nJa mitä hän tarkoitti tuolla orakelikielellä, sitä hän ei koskaan\nvoinut selittää.\n\nTuskin voinee ajatellakaan, että Bob olisi ollut niitä, jotka aina\nymmärtävät valita ystävänsä. Vissit piirteet hänen luonteessaan\nvaikuttivat aivan luonnollisesti, että hyvät ihmiset joutuivat hänen\nystävyyteensä, samalla tavalla kuin samallaiset kemialliset aineet\nvetävät toisiaan puoleensa. Täytyy myös sanoa, että Bobilla alkuaan oli\nkylläkin hieno vaisto ymmärtääkseen eroittaa tällaiset ystävät muista,\njoitten yhteyteen hän joutui. Mutta toiseltapuolen hän ei ollut kyllin\nteräväkykyinen näkemään eroitusta pahan ja hyvän välillä. Bob\nkaunisteli mielellään mielikuvituksissaan niitä ihmisiä, joitten kanssa\nhän tuli kosketuksiin, ja hän näki ne omien toiveittensa loistossa. Tuo\nhellyys, hän itse tunsi, teki hänet sokeaksi, ja hän eli kauvan\nsanomattoman onnellisena harhaluuloissaan uskoen alinomaan itsensä yhtä\nlämpymästi rakastetuksi, kuin hän itse kiintyi muihin.\n\nPikku Bob kärsi kuitenkin suurta henkistä heikkoutta, ja se oli vain\nliian luonnollista, että tämä heikkous oli se, joka alituisesti toi\nhänelle suurimmat kärsimykset. Bob nimittäin salaisuudessa ikävöi, että\njoku ihminen olisi älynnyt ymmärtää häntä, minkälainen hän itse\noikeastaan oli. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, että toverit nauroivat\nniin pian kuin he saivat nähdä hänen ja apploderasivat hänelle niin\nusein kuin hän lauloi. Pikku Bob kulki hiljaisissa mietteissään ja\najatteli, että hänessä oli jotain muutakin kuin hänen iloisuutensa,\njoka kykenisi herättämään ihmisten mieltymystä ja myötätuntoa. Bob\nhautoi nimittäin aivoissaan paljon ajatuksia, ja ne eivät aina olleet\nniin iloisia kuin hänen oma ulkomuotonsa. Eikä ollut ensinkään\nharvinaista, että hän huomaamattaan antautui noitten ajatuksien\nvaltaan, ja silloin voi hänen kasvonsa muuttua niin, että häntä tuskin\nvoi tuntea. \"Mikä jumalan nimessä Bobilla on\", sanoivat toverit.\n\"Istutko sinä ja uneksit?\" Sitten kiihoitettiin Bob taas kujeilemaan ja\nolemaan iloinen. Niin kujeilikin hän itsensä entiselle tuulelleen ja\noli iloinen. Eikä kukaan ajatellut sen enempi koko asiaa.\n\nMutta vähitellen Bob rupesi kauhistumaan sitä, että kaikki ihmiset\nvaativat häntä olemaan aivan yhtenään iloisena. Syvällä hänessä\ntyöskenteli toinen ihminen kuin mikä maailmalle näkyi. Tämä ihminen\nvaati saada elää ja päästä oikeuksiinsa. Päivin ja öin luuli Bob\nvoivansa nähdä hänen kasvonsa niin kokonaan toisenlaisina kuin hänen\nomansa, lempeinä ja uinailevina, ikäänkuin häntä katsoen suurilla\nsilmillään, jotka kysyivät, miksi ei kukaan tahdo kohdata niitten\nkatsetta. Tämä näky vainosi häntä ja synnytti hänessä tuskaa, joka tuli\npäivä päivältä voimakkaammaksi eikä koskaan suonut hänelle ollenkaan\nrauhaa. Hänen täytyy anastaa itselleen oikeus olla oma itsensä. Hänen\ntäytyy vaatia itselleen tämä oikeus mistä hinnasta tahansa. Hänen\ntäytyy heittää pois se ies, jonka hänen oma iloisuutensa on asettanut\nhänen hartioilleen. Kukaan ei voinut koskaan aavistaa, että sillä välin\nkuin pila leikki hänen suupielissään, istui Bob toverien seurassa ja\noli harmissaan siitä ilosta, jonka hän herätti. Hän oli siitä niin\nsyvästi harmissaan, että hän tunsi olevansa kaikkien narri, ja kun joku\nsanoi hänelle: \"Kunnon Bob-veikko, kuinka hauskaa onkaan saada aina\nnähdä sinut niin ilosena!\" olisi se ollut Bobille sanomaton nautinto,\njos hän olisi voinut päättävästi antaa ystävälle aimo korvapuustin.\n\nSe luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseenkään, kaikkein vähimmin\nniin hyväsydämiselle luonteelle kuin Bob. Sen sijaan päätti Bob käyttää\ntoista tapaa, jonka hän varmasti katsoi tekevän lopun hänen\nkärsimyksestään. Hän päätti odottaa sopivaa tilaisuutta ja hän luuli\nlöytävänsä sen, kun hän sai suoritetuksi licentiatitutkinnon ja kaikki\ntoverit olivat kokoontuneet juhlaan juuri hänen vuokseen. Juhlassa\npidettiin puheita ja ensimäinen puhe omistettiin luonnollisestikin\npäivän sankarille, joka oli Bob itse. Puhuja ylisti hänen hyviä\nominaisuuksiaan yleensä ja kiitti häntä erikoisesti siitä, että hän oli\naina lämpymimmät ilonliekit toveripiirissä virittänyt. Puhuja, joka oli\neräs noista Bobin monista ystävistä, teki sen sellaisella tunteella ja\nlämmöllä, että Bob tuli kyyneliin asti liikutetuksi, ja hän nauroi\niloissaan niin, että hän sai koko seurueen nauramaan mukanaan. Mutta\nvaikka puhuja todellakin puhui sydämestään eikä hetkeäkään tehnyt pilaa\nBobista, tuntui hänestä kumminkin, että tuossa puheessa oli hänelle\nomistettu kaikki ilveilijän naurettavat ominaisuudet ja hän väänteli\ntuskasta itseään ikäänkuin hän olisi ollut ristiinnaulittu.\n\nMutta toisten mieliala oli tulvailevan iloinen ja kuten sanottu, ei\nollut kaukana, ettei Bob kokonaan unohtanut tehtäväänsä. Mieliala oli\naivan huolestuttavan tarttuva, toverit seisoivat lasit kädessä\npidättäen nauruaan, odottivat milloin Bob avaisi suunsa ja leikillään\nsaisi seurueen iloiseen nauruun, ja Bob vasten tahtoaankin oli hetkisen\nseurueen mielialan mukana niin, että hän oli vähällä toverien mieliksi\nnäytellä tuon osansa, jota kaikki näyttivät vaativan häneltä vieläkin.\nMutta samassa tunsi hän tuskaisen vihlauksen rinnassaan. Hän tunsi,\nettä jollei hän puhuisi juuri nyt, niin hän ei koskaan voisi vapautua\ntuosta painajaisesta, joka ahdisti hänen rintaansa. Hän näki edessään\nhaamuna vakavat, surumieliset kasvot ja suuret silmät, rukoilevat\nsilmät ja hän tahtoi, että hänen kasvonsa muuttuisivat noitten kasvojen\nkaltaisiksi, jotka hän nyt vain voi nähdä aaveena. Tämän vaikutuksen\nvaltaamana loi Bob silmänsä alas ja nyt näki hän vain palasen valkoista\npöytäliinaa, oman serviettinsä ja muutamia juomalaseja, jotka olivat\nlikinnä pöydällä. Yhtäkkiä muuttui hänen olemuksensa kokonaan, hänen\näänensä vaihtui toiseksi ja hänen puhetapansa tuli uudeksi. Nuo\nkuvaavat sanasutkaukset eivät vyöryneet enempi hänen huuliltaan ja\nhänen äänensä ei ollut enää meluava ja riemahteleva. Hän puhui sensiaan\nniin hiljaa, että hänen tahtomattaankin ympäristö muuttui hiljaiseksi,\nniin hiljaiseksi, jotta hiljaisinkin ääni soi melkein kaameasti.\nPuhuessaan hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hän kuvitteli\nseisovansa pimeässä, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan ja hän\nei korottanut ääntäänkään. Hänen ei tarvinnutkaan. Sillä hiljaisuus\nkasvoi hänen sanojensa mukana ja tuntui valtaavan _koko_ huoneen, jossa\ntuo hiljainen ääni kuului ikäänkuin ihminen olisi yksinäisyydessä\nkertonut sisäisimmät ajatuksensa itselleen.\n\n\"Kun minä kiitän teitä nyt puheessa\", alkoi pikku Bob, \"kiitän teitä\nnuoruusvuosien ystävyydestä ja ajasta, joka nyt on jo ohi, niin te\nodotatte joka-ainoa, että minä sanoisin jotain huvittavaa ja sattuvaa.\nMutta minä en ensinkään ajattele tehdä tuota. Ja syy on se, ettei\nminulla ole sanottavana mitään huvittavaa teille. Vaikka minä itsestäni\nkoetan kuinka tarkkaan tahansa etsiä, niin minä en löydä itsessäni\nmissään huvittavaa ja ilon aiheita. Yksin ollessani minä en naura.\n\n\"Onnellinen on ihminen vain, joka voi hymyillä yksinäisyydessään\nkaikille, ja kaikella elämässä, hymyillä täydellisyydentunteesta\nvaloisasti omalle kukkealle onnensa elämälle. Minä en voi tehdä niin,\nystäväni, mutta älkää vain luulko, etten minä koskaan ole voinut tehdä\nsitä.\"\n\n\"Oli aika, jolloin minullakin oli aurinkoisia päiviä, ja minä kävin\npolkuni niin joustavasti ja helposti ikäänkuin ei mikään olisi kyennyt\nminua väsyttämään. Se aika oli silloin kun te ensikerran näitte minun\niloisena ja minä tartutin minun iloni teihin.\n\n\"Senjälkeen minä olen muuttunut ja sitä minä en voi sanoa, mikä minun\non muuttanut, yksinkertaisesti minä en tiedä sitä itse. Ehkäpä muutos\ntapahtui silloin kun minä aloin huomata, että elämässä on niin paljon\nloppumatonta surua. Silloin kai rupesin epäilemään omaa iloani ja ehkä\novat nuo epäilykset tummentaneet minun sieluelämäni. Tästä kaikesta\nminä en vielä paljon tiedä. Minä tiedän vain, että kerran minusta\ntuntui niin kummalliselta, kun te kaikki olitte valmiit ylistämään\nminun iloisuuttani ja silloin teidän naurunne sorisi niin omituisesti\nminun korvissani. Minun oma nauruni sorisi vielä kummallisemmin.\nToisinaan minä tunsin tuskaa, kun minä kuulin sitä itse. Mutta juuri\nsiksi, kun te olitte niin huvitettuja minun iloisuudestani, minä\npakoitin itseni jatkuvasti olemaan iloisena. Minä en tahtonut väistää\nteidän ystävällisyyttänne ja minä tunsin, että minun olisi täytynyt\nolla ilman sitä, jos minä en olisi huvittanut teitä. Sillä tavalla minä\nhuvitin teitä, ja -- tunnustanko sen? -- samalla kertaa, kun iloisuus\ntuli minulle pakoksi, aloin minä tuntemaan hieman suuttumusta teihin,\njotka pakoititte minua siihen. Voitte ajatella, että usein, kun olen\nistunut teidän seurassanne ja laulanut laulujani, kertonut kaskujani,\nminä olen tuntenut halua murtaa kaikki, särkeä pullot ja lasit ja\ntuskasta huutaa, pakoittaakseni teitä edes sanomaan vain: 'Mutta Bob!\nMitä sinulle on tapahtunut?' Nähkääs, minulle ei ole tapahtunut mitään\nmuuta kuin että ilo minussa on kuollut ja elää vain teeskenneltynä. Tuo\nnyt ei ole juuri kertomisen arvoista. Mutta minä tiedän, että jollen\nminä olisi kertonut tätä teille nyt, en minä olisi koskaan saavuttanut\nomaa itsenäisyyttäni. Senvuoksi minä sanon teille nyt totuuden. Ja se\nkuuluu näin:\n\n\"Minä olen yksinäinen, surumielinen ja ystävyyttä rakastava olento.\nMinä pidän teistä kaikista, ei senvuoksi, että te niin helposti\nnauroitte minun ilveilyilleni, vaan siitä välittämättä. Te olitte\nensimmäisiä ihmisiä, joitten kättä minä puristin, kun minä tulin\njulkiseen elämään ja senvuoksi minä pidän teistä. Minä pidän teistä\nsenvuoksi, että minä joskus arvelen teissäkin jokaisessa olevan kipeän\nkohdan, joka vuotaa verta sisälle päin samoin kuin minussa\nitsessänikin. Eroitus on vain se, ettei kenellekään ole juolahtanut\nmieleen ilmoittaa tuota sairauttaan, ei kellekään paremmin kuin\nminullekaan, joka olen iloisin meistä kaikista. Te olette sanoneet sen\nminulle niin usein, että minun täytyy kai edes jotain uskoa todeksi\nsiitä. Mutta jos se on totta, niin Jumala armahtakoon meitä kaikkia.\"\n\nBob vaikeni hetkeksi. Sitten kohotti hän avoimesti katseensa ja jatkoi:\n\n\"Näyttää siltä, että kaikilla ihmisillä on jotain hävettävänä toisilta.\nMinussa se hävyntunne lienee ollut myötä-syntyistä. Sillä minä en ole\nkoskaan voinut puhua avoimesti itsestäni, ennenkuin tänä päivänä. Minä\nolen sanonut jo teille minkävuoksi sen olen tehnyt. Ja te tiedätte\nkyllä itse, jos ajattelette, vaikka ehkei kukaan ennen ole tullut sitä\najatelleeksi. Minä olen vaiennut senvuoksi, että niin pian kuin minä en\nole lyönyt leikkiä, olen minä kohdannut vieraita ja ihmetteleviä\nkatseita. Silloin minä olen alkanut juttuni tunteakseni kodikkuuden\nviehätystä.\n\n\"Tuntea kodikkuutta maan päällä! Sehän on suurinta ja korkeinta. Mutta\nminä en ole saavuttanut maaliani. Minä olen vain tullut yhä\nvieraammaksi. Minulla on ollut häveliäisyyttä niin paljon puhua\nitsestäni, että koettaessani tehdä sitä olen voinut sanoa ainoastaan\ntotuuden puolittain.\n\n\"Sitäpaitsi minä tunnen nyt kuinka paljon minä vielä tarvitsisin\nrohkeutta sanoakseni kaikki teille. Lieneeköhän samalla tavalla meidän\nkaikkien laita?\n\n\"Nyt minä tahdon kuitenkin koettaa antaa teille yhden lupauksen,\nnimittäin, etten minä koskaan ole näyttävä teille hymyä huulillani, kun\nminun sieluni on surullinen. Minä en ole enää niin epärehellinen, kuin\nminä olen tunnustanut olleeni, jotta tulisin hymyhuulin luoksenne\nviekkaudella narraamaan itselleni ystävyyttä, jota minun sydämeni ei\nvoi saavuttaa, kun se on suruinen ja raskas. Minä en tahdo kauvemmin\nitselleni valehdella saadakseni teidän hyväileviä sanojanne ja\ntoverillisia kädenpuristuksianne osalleni.\n\n\"Minä olen näyttäytyvä sellaisena kuin todella olen, ja minä en koskaan\nkadu, että minä olen tänään saanut voimaa paljastaa itseni\nvertaisilleni.\"\n\nNiin puhui pikku Bob ja hänen maljansa juotiin hiljaisuudessa, ilman\nhyvähuutoja. Hän istui illan kostein silmin toveriensa seurassa ja hän\ntunsi vuosien perästä ensi kerran itsensä vapaaksi mieheksi.\n\n\nII.\n\nSeurustelu Bob Flodinin tutkintojuhlassa ja tuo varsin kummallinen\npuhe, jonka hän itse piti, antoi aihetta monille selvittelyille ja\noikaisuille. Alussa olivat kaikki toverit sen välittömän lämmön\nvaltaamina, jolla tuo pieni mies oli puhunut, ja jopa pari toveria\nhuomauttivatkin, että Bobia oli ymmärtämättömyydestä käsitetty väärin.\nOltiin oltu siksi paljon itsekkäitä nauttiessa Bobin leikillisyydestä,\nettä unohdettiin kokonaan hänet itsensä ihmisenä. Se oli suuri häpeä,\nja se täytyy vastaisuudessa hyvittää. Bob oli tunteellinen luonne, jota\ntäytyy ymmärtää toisin kuin useimmat olivat häntä ymmärtäneet. Häntä\ntuli kohdella hienotunteisesti, ja toverien täytyi tunnustaa, etteivät\nhe ehkä aina ole olleet kyllin huomaavaisia Bobia kohtaan. Ensi\nlämmössä kohosi arvostelu hänestä ihmisenä siihen saakka, että hänet\nselitettiin nerokkaaksi tunneihmiseksi, joka oli heidän kaikkien\nyläpuolella. Tämä käsitys, jonka lausuivat seurueen johtomiehet,\npidettiin ensiaikoina täysin pätevänä.\n\nBob ei tiennyt, mistä toverit keskustelivat, vaan tunsi, että käänne\noli tapahtunut hänen edukseen. Hän tunsi itsensä ikäänkuin toiseksi\nihmiseksi, eli oikeimmin -- hän tunsi itsensä siksi ihmiseksi, mikä hän\naina oli ollut. Hänen olentoonsa tuli samalla kertaa jotain hienoa ja\navonaista, ja toverit huomasivat ihmeekseen, että tuo somisti häntä\nvielä paremmin kuin hänen entinen teeskennelty iloisuutensa. Tämä sai\npuolestaan aikaan kokonaan läpitunkevan muutoksen kaikissa, jotka\nkuuluivat tähän seurapiiriin. Oli kuin ympäristö ja yhdessäolo olisi\nheidät kaikki muuttanut samallaisiksi. Harrastukset laajenivat ja\nosanottavaisuus kasvoi suuremmaksi. Pitkiä hetkiä voi vieriä\nkeskustelussa, joka ei koskaan horjahtanut ilveilyksi, vaan pulppuili\nelämänilosta, joka näytti povellaan kätkevän koittavan keväimen.\n\nBob oli vakuutettu siitä, että hän oli elämänsä pelastanut. Hän oli\nryhtynyt väitöskirjansa viimeistelytyöhön tuntien itsensä rohkeaksi,\nikäänkuin koko elämä olisi hänelle avautunut. Rajattomalla\nkiitollisuudella hän otti vastaan sen laajentuneen myötätuntoisuuden,\njoka näytti tulvaillen tulevan hänen osakseen kaikkien niitten ihmisten\npuolelta, joista hän piti ja joitten kanssa hän seurusteli. Eräänä\npäivänä, kun toukokuun aurinko heitti kirkkaita säteitään Fyrijoen\naalloille havaitsi hän seisovansa huoneessaan katsellen onnesta\nhymyillen akkunan alla olevan pienen puutarhan yli, tietämättä itsekään\nmiksi.\n\nSaman päivän iltana lauloi Bob ensimmäisen laulun tuon toveripiirissä\nvietetyn muistorikkaan tutkintojuhlan jälkeen. Hän tunsi jonkunlaista\nihmettelyä, kun hän alkoi, mutta ihmettelyntunne liukui kuin\npilvenhattara ohi hänen sielunsa. Pikku Bob lauloi kasvavalla tunteella\nlaulun laulun perästä ja ilo kohosi hänen ympäristössään ikäänkuin\nkaikuna hänen oman sydämensä juhlivasta riemusta.\n\nEräs tovereista, joka kohotti lasinsa pikku Bobille, sanoi:\n\n\"Nyt sinä olet jälleen oma itsesi. Terve, pikku Bob! Nyt tunnemme me\nsinun taas.\"\n\nPikku Bob kuuli sanat, mutta hän ei ymmärtänyt niitä. Hän nauroi\niloisinta nauruaan ja joi lasin pohjaan. Sitten lauloi hän taas.\nSeurueesta ei erottu ennen kuin paljon jälkeen puoliyön.\n\nMutta kun Bob tänä iltana tuli kotiin, tunsi hän sielussaan, että illan\nkuluessa oli joku kuvailemattomalla tavalla tuottanut tuskaa hänelle.\nHän ei ensin ymmärtänyt mistä se johtui. Hän tunsi vain tuivertavaa\ntuskaa rinnassaan. Oli ikäänkuin hänen sydämmessään olisi ollut jotain\nvihlovan terävää, joka kasvoi kasvamistaan. Bob etsi muistoistaan. Hän\nmuisti vihdoin toverinsa sanat. Kuinkas ne olivatkaan? \"Nyt tunnemme me\nsinut taas.\" Mitä hän tarkoitti tällä? Mitä mahtoikaan hän tarkoittaa?\n\nBob koetti kaiken voitavansa, päästäkseen noista surullisista\najatuksistaan ja lopulta ne haihtuivatkin mielestään unessa. Mutta kun\nhän heräsi, oli huone ja kaikki esineet siellä saaneet niin kylmän,\nvalvovan, kuivan ja epäsointuisen värin, ja aurinko, joka heitti\nsäteitään akkunasta sisälle, ei paistanut niinkuin ennen. Oli\nkeltaista, kylmää päivää vain, ilman lämpöä. Mitä tämä on? ajatteli\npikku Bob. Mitä tämä on?\n\nHän muisti samassa. Ja vitkalleen järjestyivät hänen ajatuksensa.\n\nBob ei tahtonut kumminkaan uskoa noita ajatuksia ja koetti tarmokkaasti\nvapautua niistä. Hän taisteli itsensä kanssa ja itseään vastaan. Hän ei\ntahtonut uskoa, mitä hän näki. Hän sulki silmänsä väkisin, sulkeutui\nsisälle ja kirjoitti väitöskirjaansa. Hän tiesi itse, että jos hän\ntulisi selvyyteen siitä, jota hän pelkäsi, ennenkuin väitöskirja oli\nvalmiina, hän ei pääsisi koskaan niin pitkälle, jotta voisi lähettää\nsen painettavaksi. Mutta Bob oli arka ja ujo tähän aikaan. Hän\npysytteli poissa toverien seurasta niin usein kuin hän suinkin voi\nkäyttää tekosyitä ja kun se ei onnistunut; oli hän alussa itseensä\nsulkeutunut ja hiljaa. Luonnollisesti se herätti muutamien ihmettelyä\nja antoi aihetta enemmän tai vähemmän tunkeileviin kysymyksiin. Mutta\nkaikkein kummaksi Bob ei näihin kysymyksiin vastannut laisinkaan. Hän\nsensijaan oli olevinaan iloinen. Hän lauloi, hän kertoi ja oli kuin\nitse iloisuus. Hän muuttui päivä päivältä yhä enemmän entiseksi kunnon\nBobiksi. Hänen silmiään ei nykyään juuri kukaan voinut eroittaa. Sillä\nniin syvälle ne olivat vajonneet hänen päähänsä ja hän nauroi\ntavallista useimmin.\n\nMutta samana päivänä, kun Bob oli saanut väitöskirjansa valmiiksi ja\njätti käsikirjoituksen painoon, meni hän kotiin ja sulkeutui\nhuoneeseensa, istui ja kertasi ajatuksissaan koko elämänsä.\n\nHän pääsi itsessään sopusointuun siitä, että hän oli koko ajan tiennyt\nja ymmärtänyt kaikki, mitä oli tapahtunut, vaikkei hän ennemmin kuin\nnyt, ollut tahtonut nähdä kaikkea sitä tuossa vihlovassa\nalastomuudessaan.\n\nHoukkio hän oli ollut, joka oli uskonut voivansa puhua sydämensä\ntunteista ihmisille. Parantumaton houkkio. He olivat kuunnelleet häntä\nja he olivat mieltyneet hänen sanojensa sointuun samoin kuin ennen\nkiintyivät hänen ilonsa eloisuuteen ja naurunsa hilpeyteen.\n\nHe luulivat ymmärtävänsä häntä, ja jää oli sulanut sydämistä eräiden\nihmisten seurassa, jotka olivat pyrkineet lähelle toisiaan. Kaikki\nolivat olleet onnellisia muutamia päiviä ja Bob itse oli ollut\nonnellisin kaikista. Oi, niin sanomattoman onnellinen!\n\nMutta niin menivät päivät ja menneiden päivien mukana hävisi\nensimmäinen vaikutelmakin. Sitten palasivat hiljalleen ja huomaamatta\nentiset harmajat arkiset päivät ja tämän kaikkitasoittavan voiman\nvallassa alkoivat ihmiset katsoa toisiinsa ja kysyivät itseltään:\n\nEi suinkaan tämä voi olla mahdollista? Emmehän voi olla uskomatta sitä,\nmitä me itse olemme nähneet?\n\nJa tämän äärettömän raskaan kaikkivallan voiman alla pusertui Bobin\nmerkityksettömän pieni kohtalo mitättömiin. Sointu hänen sanoistaan oli\npoissa ja niitten sisällystä ei ollut kukaan uskonut.\n\nBob tunsi itsensä yksinäiseksi ja entistä enemmän halveksituksi, ja hän\nei voinut käsittää, että hän oli ollut kerran niin tyhmä ja koettanut\npuhumalla oikaista toisten käsitystä omasta itsestään. Pikku Bob häpesi\nsekä iloisuuttaan että vakavuuttaan, sekä avonaisuuttaan että\nteeskentelyään, koko raukkamaista minuuttaan, jota ei hän itse eikä\nkukaan muu kuten hän luuli, koskaan voi ymmärtää.\n\n\n\n\nKERTOMUKSIA\n\n\nI.\n\nMonta vuotta oli kulunut siitä tapauksesta, joka teki niin voimakkaan\nvaikutuksen Robert Flodiniin hänen nuoruudenpäivinään. Pikku Bob oli\naikoja sitten hävinnyt yleisestä tietoisuudesta, oli vain enää muutamia\nhänen Upsalaystävistään, jotka juhlatilaisuuksissa muistelivat tuota\ntuttavallista hyväilynimeä.\n\nTämä kertomus alkaa eräästä jouluaamusta 90 luvun alussa, kun\nkuninkaallisen kirjaston amanuenssi filosofian tohtori Robert Flodin\npukeutui toalettinsa ääressä.\n\nMenneen päivän muisto --- itse jouluaaton -- lempeä, valoisa mieliala\ntäytti hänet vieläkin kokonaan. Hän kiinnitti hyvin huolella\nkaulaliinaansa neulan, jonka hänen vaimonsa oli hänelle joululahjaksi\nantanut, lukemattomien paperien sisään käärittynä ja johon oli melkein\nkilo villalankaa ympäri keritty. Hänen silmänsä kostuivat, kun hän\ntarkasteli tuota pientä koristetta, jonka aito helmi loisti hänelle\npeilistä kuin kyyhkysen silmä. Se oli hänen oma ja hän ajatteli sitä\nkoettaessaan sitä mustaan kaulahuiviinsa. Kyyhkysen silmä, ajatteli\nhän, ei senvuoksi, että hän oikeastaan tiesi, miltä sellainen\ntodellisuudessa näytti, vaan senvuoksi, että hän oli tottunut\najatuksissaan kyyhkyseen liittämään jotain valoisaa, hyväntekevää ja\nviatonta.\n\nSitten hän kääntyi ja katsoi avoimesta ovesta koko huoneiston läpi.\nHänestä kaikki tuntui juhlallisilta, melkein kunnioitustaherättäviltä\njokainen esine hänestä näytti. Vierashuone tauluineen ja korkeine\nlamppuineen, sohvapöytä tummanvihreine pöytävaatteineen ja pianiino\nkukkaisvaaseineen, joista ruusut pitkävartisina sydäntalvella esiin\npistivät, kaikki tuo, joka oli hänelle niin tuttua ja monasti näytti\nhänestä mitättömältä ja kovin jokapäiväiseltä, loisti tänä päivänä\nsellaisessa valossa, joka ei voinut tulla yksinomaan talviauringosta.\nAurinko paistoi nimittäin sisään ja sen säteet kohtasivat kuusta,\njoka oli kaunistettu lukemattomilla välkkyvillä koristeilla ja\nvärivivahduksilla, ja joka levitteli oksiaan muistuttaen riikinkukon\npyrstön väriloistoista uhkeutta.\n\nEi, se ei voi olla aurinko, joka vaikutti kaiken tämän. Se oli kodin\nonni, jota ei kukaan voinut lähestyä tuntematta jotain vaikutusta\nsiitä, jota kahden ihmisen sopusointuisuus voi muillekin jakaa. Se oli\nperheen suuren juhlan onni, jonka symboli loistaa lukemattomissa\nväreissä, lämmittää omalla ruoallaan ja juomallaan, tarjoo ajatuksensa\nlahjoissa, joita tuhlaten sataa perheen jäsenille ylöllisenä\nhyväilyinä.\n\nTohtori seisoi avoimessa ovessaan, tunsi kaikkea tätä ja kuuli etempää\nvaimonsa äänen joka lakkaamatta katkesi ja sekaantui helisevään pojan\nääneen, joka vavahteli ilosta ja mieltymyksestä. -- Robert Flodin oli\nvähällä mennä kynnyksen yli ja yhdistyä tuohon iloiseen ryhmään, jonka\nhän oli näkevinään silmissään. Mutta hän otti askeleen taapäin ja\nseisahtui.\n\nSe ei kumminkaan ollut päättämättömyyttä. Sitä se ei ollut, koskei\nmikään estänyt häntä menemästä sisälle ja läsnäolollaan kohottamasta\niloa kaksinkertaiseksi lastenkamarissa, josta äänet kuuluivat. Tohtori\ntunsi hyvin yksinkertaisesti itsensä liian rikkaaksi voidakseen edes\nmennä perheensä luo. Tehdäkseen jotain joka vastaisi tuota pyhäistä\nrauhaa, joka täytti hänet itsensä, sulki hän ovensa ja istuutui\nmatalalle tuolille akkunan pieleen, josta hän voi nähdä sinisen taivaan\nja huurteesta kimaltelevia puiden latvoja Humlepuistossa.\n\nHän istui siinä kauvan ja tunne soi kummallisena lauluna hänen\nsielussaan. Se liikkui samassa tahdissa sen mielialan kanssa, joka\ntäytti hänen sydämensä, ja muodostui hymniksi, jonka sävelen hän kuuli\nsanojen jäädessä yhtä muodottomiksi kuin hänen mielialansakin oli.\nMutta sillävälin kuin sanat eivät osuneet hänen huulilleen, vierähtivät\nsensijaan onnenkyyneleet kostuttaen hänen silmänsä.\n\nRobert Flodin istui joulupäivän aamuna ja itki onnensa autuutta omassa\nhuoneessaan.\n\nMutta istuessaan siellä heräsi hänessä muisto, joka omituisella tavalla\nmurtautui hänen tunnelmiinsa. Hän tuli ajatelleeksi tutkintojuhlaa ja\noli näkevinään koko tilaisuuden ja itsensä siellä, kun hän lasi kädessä\nseisoi ja kertoi tovereilleen kuinka hän oli yksinäinen ja rikkikulunut\nihminen, joka kerjäsi vakavaa ymmärrystä osakseen. Kuinka ihmeelliseltä\ntuntuikaan hänestä tuo kaikki nyt! Hänen täytyi hymyillä sen aikaisille\najatuksille, jolloin hän niin kiihkeästi taisteli tullakseen toimeen\noman minänsä kanssa. Hänen oma minänsä! Eikö elämä ollut pidellyt häntä\nlempeillä käsillä ja antanut hänelle lahjaksi kaikki mitä oli toivonut\nitselleen. Hän ajatteli vaimoaan, poikaansa, yksinäisinä hetkinään\nnoitten vanhojen ja uusien kirjojen keskellä kirjastossa. Ja hän tahtoi\nsyleillä kaikkia tätä samalla täyteläisellä ja lämpymällä tunteella,\njoka valtasi hänet tietäessään itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi.\n\nNiin, voimakas! Sehän vasta olikin sana. Ja hän, joka oli yhteenaikaan\ntuntenut itsensä niin heikoksi koko elämän suhteen, joka näytti hänestä\npeloittavalta ja pahalta.\n\nHän tuli häirityksi uinailuistaan, kun hänen vaimonsa avasi oven. Hän\noli puettu punasiniseen silkkiin, valkea hohtoharso heijasti valona\nhänen kaulassaan ja kiharat hiukset ympäröivät vaaleana kiehkurana\nhänen kasvojansa.\n\nHän ponnahti taapäin nähdessään miehensä kasvonpiirteet ja hänen\nkasvojensa ilme muuttui kiusalliseksi, synkäksi ja pelokkaaksi.\n\n\"Mikä sinun on, Bob?\" sanoi hän ja sulki oven ikäänkuin pidättääkseen\nlapsen ulkopuolelta. \"Mitä se on?\"\n\nMies kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa, ja samassa ymmärsi\nhänkin miestään. Turvatun onnen hymy huulillaan meni hän ja polvistui\nmiehensä viereen, hänen katseensa sai vähitellen samallaisen lämmön,\ntäyden loisteen, joka oli saanut hänen ilman sanoja ymmärtämään\nmiehensä mielialaa. Hän suuteli miehensä kättä kuohuvan tulvailevalla\nkiitollisuudella ja painoi sitten hiljaa otsansa hänen polveaan\nvastaan.\n\nSiellä istuessaan palautuivat Bobin ajatukset entisiin asioihin. Hän\najatteli, kuinka elämä on käynyt helpoksi elää, senjälkeen, kun hän\nlöysi ihmisen, jota hän voi rakastaa niin eheästi, naisen ja kodin oli\nhän löytänyt. Hän ei ollut saavuttanut mitään siitä, jota hän ennen\ntavoitteli, mutta se, joka nyt oli sensijaan tullut, näytti hänestä\nolevan loppumattoman paljon enemmän.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" kysyi vaimo lopulta.\n\n\"Minä ajattelen kuinka tyhmä olen ollut täällä elämässä ja kuinka\nviisaaksi sinä olet tehnyt minut\", sanoi Robert Flodin.\n\n\"Minäkö?\" kysyi hän ja pudisti päätään.\n\n\"Sinä olet paljon, paljon viisaampi kuin minä\", jatkoi hän ja katsoi\nhäntä silmiin.\n\nMutta sitten muuttui hän äkkiä.\n\n\"Ah ei\", sanoi hän. \"Niin viisas sinä et juuri ole, etkä tule koskaan.\"\n\"Mutta ehkä se on vain senvuoksi, että sinä olet niin rakastettava.\"\n\nSitten nauroivat he molemmat viisauden puutteelleen ja menivät yhdessä\nsaliin ja alkoivat juhlatunteissaan syödä vuoden iloisinta suurustaan.\n\nPikku Georg oli hyvin hyvillään kun isä ja äiti vihdoinkin tulivat. Hän\nkatsoi heitä ihmetellen siksi, että he näyttivät niin totisilta. Mutta\nsitten heitti hän heidän vakavuutensa ja alkoi laverrella.\n\nHän kertoi leikkikaluistaan, lumesta ulkona ja kuinka hän laskisi\nmielellään kelkalla mäkeä Humlepuistossa. Hän täytti huoneen iloisella\nlaverruksellaan eikä hänen tarvinnut hetkeksikään vaieta isän ja äidin\nkeskustelun vuoksi. Sillä Georgin huomaamatta oli isä ja äiti vaiti\nkoko ajan, ja sen he tekivät senvuoksi, että molemmat oli vallannut tuo\nelämän arvon ja täydellisyyden omituinen tunne, joka äsken oli vetänyt\nheidät yhteen. He molemmat näkivät pienen ympäristönsä jonkunlaisessa\nraikkaan puhtaassa selvyydessä, joka tulee siitä, kun sielu tuntee\nitsensä joustavaksi ja nuoreksi. Huone oli valoisa ja kuusi seisoi\ntummanvihreänä, suorana uusine punasine kynttilöineen ja satoine\nkoristeineen. Pöytäliina oli niin merkillisen valkea, kahvepannu\nkimalteli vastakiillotettuna muitten oivallisten kupariastiain\njoukosta, ja joululeipä oli pinoissa vastaleikatun porsaan vieressä,\njoka muhoili paperirusetti kaulassaan. Keskellä pöytää rehenteli\nviisihaarainen paperikynttiläjalka vahvoine vihreine kynttilöineen. Se\nei ollut siinä senvuoksi, että se sytytettäisiin, vaan senvuoksi, että\nse antoi pöydälle niin juhlallisen leiman, ja senvuoksi, että oli\njoulu. Kaiken tuon näki onnellinen mies ja onnellinen vaimo, näkivät\nsen niin valoisana, puhtaana ja ihmeellisenä, ikäänkuin kimmeltäen se\nkohtasi heitä unesta, jota ei luule voivansa koskaan unohtaa.\nKaikkityyni näytti moninverroin kauniimmalta senvuoksi, että he\nkuulivat iloisen poikaäänen kaikua, joka ei silmänräpäykseksikään\nvaiennut, näkivät sinisten lapsensilmien iloisen loisteen, hänen\ntähystellessään kirkasta päivää.\n\nOli luonnollista, että päivän juhlallisuus kuului heille kaikille, ja\nmelkein kuin odotettuna, isä suuruksen jälkeen avasi akkunan ja katsoi\nkadulle.\n\n\"Tuolla seisoo hieno pika-ajurin reki aivan lähellä\", sanoi hän.\n\"Ihmeellistä, juuri kuin meitä varten.\"\n\nTämä oli todellakin yksi noita odotettuja yllätyksiä, joka uudistui\njoka joulu, jos vain lunta oli maassa ja ilma oli kaunis. Niin, kun\nilma oli ruma eikä ollut lunta, niin vaihdettiin reki tavallisiin\nvaunuihin. Mutta sehän kuului asiaan, että täytyi olla jotain\nsalaperäistä. Reki tuli ilman kenenkään tietämättä siitä edeltäpäin.\nIsä meni viekkaan näköisenä ikkunan luo. Äiti huudahti: \"Ajattelepas,\nGeorg, kuinka isä on hyvä!\" Ja silloin Georg riemastui yllätyksestä ja\nilosta. Tämä kaikki kuului asiaan ja se suoritettiin ilolla ja\nvilkkaudella, eikä kukaan saanut jäädä pois osansa suorittamisesta.\n\nSitten pukeuduttiin turkkeihin ja mentiin rekeen. Ulos Narvantielle se\nvei ja kauvas Eläintarhan sillan taa. Hevoset olivat suuret ja aivan\nmustat ja niitten mahtavat kulkuset soivat niin kumeasti. Reki reen\nperästä tuli vastaan ja kaikki reet olivat täynnä iloisia, ja\nonnellisia ihmisiä. Raikkaassa talvi-ilmassa virtaili iloisia huutoja\nja helisevää naurua. Kulkuset lauloivat iloisemmin niin pian kuin\nkaupungin tulli jätettiin selän taa, ja metsässä, missä kinokset\nkorkeina kasvoivat yhteen kuusten taipuneisiin oksiin, oli niin\nhiljaista, että Georg, vaikka hän oli jo lähes kymmenenvuotias, suuri\nmies, painautui lähemmäs äitiä ja hyväili hiljaa äidin puuhkaan\npeitettyä kättä.\n\nKun tämä pieni seurue ajoi takaisin kaupunkiin, tulvaili mustana\nvirtana juhlapukuisia ihmisiä kaduilla ja ilma kaikui täynnä\nkirkonkellojen kummaista kuminaa. Se tuntui niin ihmeelliseltä,\nomituiselta ja voimakkaalta. Siinä oli jotain juhlallista itse\nkaijussa, jotain joka kohosi ja lauloi korkealla, tuolla yläpuolella\nkorkeimpien kivitalojen pitkien jäykkien rivien. Kaikkialla missä reki\nliukui, viekotteli se hymyn vastaantulijain huulille.\n\nMutta juuri kun reki pysähtyi suljetun portin eteen, huudahti Flodin:\n\n\"Mutta, setä Gösta! Hänethän olemme aivan unohtaneet. Hänenhän piti\ntulla jo aikaseen aamupäivällä ja jäädä päivälliselle.\"\n\n\nII.\n\nPankinkamreeri, herra Gösta Wickner, nuorimies, kolmekymmentäkahdeksan\nvuotta vanha ja syntyään tukholmalainen, oli viime aikoina tullut\nperheen ystäväksi ja Robert Flodinin erikoiseksi uskotuksi kaikissa\npienissä ja suurissa elämän kysymyksissä.\n\nMolemmat miehet olivat Upsalassa kuuluneet samaan seurapiiriin,\njoutumatta kumminkaan tämän kautta lähemmin tuttaviksi ja sitten olivat\nhe aika ajoin olleet pitkät ajat tapaamatta, kuten niin usein tapahtuu\nelämässä. Kamreeri Wickner oli sattunut olemaan marsalkkana Bobin ja\nAnnan häissä, koska hän kuului niihin piireihin, jossa nuo kaksi nuorta\nolivat yhtyneet. Häiden jälkeen olivat he vielä joksikin aikaa\nvieraantuneet toisistaan, ja Bob katsoi tämän johtuneen siitä, että he\nitse vastanaineina olivat olleet liian onnensa vallassa ehtiäkseen\najatella ystäviään, josta hän melkein sai syytä itsesoimauksiin.\n\nMuut ihmiset olivat kuitenkin saaneet Gösta Wickneristä sen käsityksen,\nettä hän oli mies, joka pani suuremman painon omille harrastuksilleen\nkuin ystävyyssiteilleen. Itse asiassa oli Gösta Wickner kunnianhimoinen\nmies, joka taisteli hiljaa, tarmokkaan lujatahtoisesti tullakseen\nrahamaailman merkkimieheksi. Hän oli eriskummallisen käytännöllinen\nluonne, johon omituisella tavalla liittyi varma ja joutuisa\ntoimintakyky, joka tilaisuuden sattuessa voi muuttua hyvin\nhäikäilemättömäksikin. Mutta tämän ominaisuutensa kätki Gösta Wickner\nhuolellisesti pintansa alle, jonka läpi ei ollut helppo tunkeutua. Hän\nliikkui siinä mailmassa, johon hän kuului, jo alusta alkaen sellaisella\nvarmuudella, kuin hän olisi syntynyt niissä piireissä, joihin\ntuttavuudet, lakitieteellinen tutkinto ja varatuomarin arvonimi\nalkuaan oli pääsyn hänelle hankkinut, ja hänellä oli vielä aikaa elää\niloista nuorenmiehen elämää, joka samalla kertaa tyydytti hänen\nnautinnonhaluansa ja laajensi hänen tuttavapiiriään.\n\nOpintovuosinaan oli hän saanut paikan eräässä Tukholman pankkien\nhaarakonttorissa maaseudulla ja onnistunut tässä paikassaan lyhyessä\najassa herättämään huomiota, joka takasi hänelle tulevaisuuden aseman.\nHänen kykynsä tehdä itsensä välttämättömän tarpeelliseksi oli aivan\nerikoinen ja hänen taitavuutensa pankkimiehenä oli kieltämätön.\n\nSe kuului niihin hyvin läheisiin selittämättömiin elämän suhteisiin,\njoita ulkopuolella oleva ei voi koskaan tyydyttävästi selittää, että\nkamreeri Gösta Wickner alkoi tulla Bob Flodinin uskotuksi.\nTodennäköisesti tässä enimmän luonteitten vastakkaisuus veti näitä\nmolempia miehiä lähemmäs toisiansa. Varmaa on kuitenkin, että heidän\nseurustelunsa vuoden vieriessä oli käynyt yhä läheisemmäksi, ja että\nGösta, niin usein kuin hänen aikansa myönsi, kävi mielellään Flodinin\nperhettä tervehtimässä.\n\nTällä kertaa oli hän luvannut tulla itse joulupäivänäkin. Ja tämä oli\nmerkkitapaus Flodinin perheessä, jossa Gösta Wickner oli niin\nmielellään nähty vieras. Molemmat, Bob ja Anna, antoivat tälle seikalle\nehkä erikoisemman suuren merkityksen, jolla kumminkin suurimmaksi\nosaksi oli vain sijansa heidän mielikuvituksissaan. Tämä oli myöskin\naiheena, minkä vuoksi Anna rouva oli pelännyt, että he olivat\nunohtuneet liian pitkäksi aikaa rekiretkelle ja antaneet vieraansa\nsenvuoksi odottaa kauvan. Kun aviopuolisot tulivat kotiin, ei Gösta\nWickner kumminkaan ollut saapunut. Tämä tuntui Bobista jossain määrin\npettymykseltä, sillä hän oli tänä päivänä liian onnellinen voidakseen\nolla yksin.\n\nAnna rouva meni heti keittiöön käskeäkseen palvelijan laittamaan teetä.\nMutta hänen miehensä meni akkunan luo katsoakseen kadulle eikö hän\nsiellä voisi eroittaa ystävänsä pitkää, hieman laihahkoa olentoa.\n\nSitten käveli hän hetken huoneessaan edestakaisin ja riensi\nkiiruummiten eteiseen, kun hän oli kuulevinaan ovikellon soivan. Kun\nhän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan ollut ovikelloa soittanut, etsi hän\nvaimoaan vain sanoakseen hänelle, että olihan tuo erinomaisen\nkummallista, kun Göstaa ei kuulunut vieläkään tulevaksi sekä palasi\ntakaisin huoneeseensa ja jatkoi siellä jälleen kävelyään ristimatoilla.\n\nTässä kävellessään alkoi häntä tuskastuttaa, ett'eiköhän ystävä\ntulisikaan, ja huomasi selvään että hänen hyvätuulensa oli kerrassaan\nmenemäisillään. Hän soimasi myöhästynyttä Gösta Wickneria\nvälinpitämättömyydestä, kylmäkiskoisuudesta ja viekkaudesta heidän\nvanhaa ystävyyttään kohtaan. Samassa silmänräpäyksessä hän nauroi\nomalle kiihtymykselleen, sytytti sikaarin palamaan ja aukasi akkunan\nvoidakseen nähdä aina Humlepuistoon saakka.\n\nKaikki tuo tuli siitä, että Robert Flodin tunsi vastustamatonta\ntarvetta saada ystävänsä kanssa jakaa joulutunteitaan, ja hän tiesi,\nettä jollei hän saisi häntä ennen päivällisiä kahden kesken\npuhutellakseen, niin se ei olisi koskaan hänelle mahdollista. Ja jollei\nse toisekseen voisi tapahtua, niin olisi joulun odotettu eheä tunnelma\nmennyttä kalua.\n\nRobert Flodin huokasi syvään tätä ajatellessaan, mutta samalla päätti\nhän koettaa päästä ajatuksistaan, jottei enempi ärsyttäisi hermojaan,\notti kirjan ja koetti lukea. Hetken perästä kuuli hän selvästi\novikellon soivan. Teennäisen välinpitämättömästi nousi hän ylös, pani\nkirjan pois ja meni verkalleen eteiseen, vaikka tyytyväisyys säteili\nhänen kasvoistaan.\n\nTulija oli juuri heittänyt turkkinsa pois päältään ja seisoi kuivaillen\nviiksijään, jotka olivat tulleet kuurasta kosteiksi. Hänen ulkomuotonsa\nmuistutti jonkun verran vanhempaa hyvin säilynyttä luutnanttia, ja\nhänen voimakkaat piirteensä olivat pienen, lihavahkon ja hermostuneen\nBobin räikeänä vastakohtana.\n\nYstävykset pudistivat toistensa kättä ja vieras kysyi:\n\n\"Olenko minä odotuttanut itseäni?\"\n\nJa toinen vastasi:\n\n\"Ei ensinkään. Astuhan sisään vain.\"\n\nHän vastasi niin, mutta ei senvuoksi, että hän olisi tahtonut pettää\nketään ihmistä, -- olkoon se kaukana minusta, että minä tahtoisin sanoa\njotain sellaista Bob Flodinista -- vaan senvuoksi, että hän oli nyt\nniin iloinen ja niin tyytyväinen, ettei hän mistään hinnasta voinut\nmuistaa kuinka hän viisi minuuttia sitten oli ollut äärimäisyyteen\nsaakka kiihoittunut ja onneton.\n\nMutta nyt tapahtui jotain, jota Bob ei ollut voinut edeltäpäin ottaa\nlaskuihinsa. Hänen vaimonsa tuli tervehtimään ja toivottamaan vieraan\ntervetulleeksi ja pikku Georg tuli juosten varmasti aavistaen, että\nsedän tulo ei voi olla merkityksetön hänen tärkeälle ja huomatulle\npersoonallisuudelleen niin merkillisenä päivänä kuin itse joulupäivänä.\n\nGeorg seisoi hiljaa salinlattialla eikä sanonut edes hyvää päivää, vaan\ntarkasteli tulijaa sellaisella ennustavalla varmuudella, joka osoittaa\nkykenemättömyyttä hillitsemään liian ilmeisiä mielenpurkauksia.\n\nTämä iloisen ja poikamaisen itsekkäisyyden ilmiö näytti kamreerille\nvalmistavan sekoittamatonta nautintoa. Hän hieman hymyili kuivaan,\npilkalliseen tapaansa eikä pitänyt mitään kiirettä.\n\n\"Etkös sinä tervehdi, pallero\", huomautti hän.\n\nGeorg meni ja kumarsi tottelevaisesti. Mutta kysyvä katse silmissään\nhän hymyili vain omien aavistuksiensa toteutumisen varmuudesta.\n\nSilloin katsoi Gösta setä piinanneensa jo kylliksi suosikkiaan ja nosti\neteisen nurkasta jotain, jonka hän vei mukanaan sisälle.\n\nVerkalleen ja juhlallisesti hän astui ovesta sisään ja piti kädessään\nkahta pakettia, joista toinen oli pieni ja toinen suurempi. Pienempi\npaketti annettiin kättä suudellen talon rouvalle ja isompi jäi\nsalinpöydälle, jossa se avattiin ja sisällys tarkastettiin, joka\nmuuttikin rauhaisen jouluilon mitä huimimmaksi juhlariemuksi. Kuten\nsanottu, Gösta setä oli nuorimies, jolla oli varaa ostaa mitä hyvänsä.\nKumminkin sai Georg tällä kertaa kokemuksestaan sellaisen käsityksen\nhänestä. Kaikki ne toiveet, jotka voivat sisältyä lapsen rohkeimpiin\nunelmiin, löytyivät koottuina siihen isompaan pakettiin. Siellä oli\nniin paljon aina isommasta lahjasta houkutteleviin makeisiin saakka,\nettä Georg oikeen veti henkeään ikäänkuin tuntien itsensä petetyksi,\nkun kaikki jaettava loppui. Kaikkein viimeiseksi otti Gösta setä esille\npullon konjakkia, parasta lajia, ja antoi sen suosikilleen isälle\njätettäväksi.\n\n\"Sinähän et vielä juo konjakkia, mullikkani\", lisäsi hän varmuuden\nvuoksi.\n\nSehän oli erittäin arvokas ja merkillinen uutuus, että Gösta Wickner\nantoi joululahjoja. Se tosin kuului asiaan, että Georg odotti makeisia,\nmutta koko pakettien jako kävi niin kodikkaasti, että molemmat Bob ja\nAnna tulivat aivan haltioihinsa. Bob otti tuon toimituksen onnen\npyyteitten odottamattomana lisänä, jonka tämä joulu oli nyt hänelle\nlahjoittanut. Sydämellisellä liikutuksella hän vastaanotti uskollisen\nystävyyden tunteen, jota äskeinen tapahtuma vielä vahvisti niin\nhuomattavasti. Voi olla mahdollista, että hän suurenteli sen merkitystä\nja nautti omasta liioittelustaan yhtä paljon kuin todellisuudestakin.\nMutta se ei estänyt häntä samalla kertaa tuntemasta tuskaista pistoa\nsydämessään ja hän tahtomattaankin alkoi kärsimättömästi odottaa sen\nloppua. Ehkä se vaikuttikin, että Gösta Wickner niin pian meni\ntyöhuoneeseen, jossa teetarjotin sitruunineen ja korkeine lasineen jo\nodotteli sopivana aamupäiväjuomana tarjottavaksi.\n\nJos oli jotain itsekästä siinä järjestyksessä, niin sitä ei kukaan\nhuomannut ja kaikkein vähemmin Robert Flodin itse, joka ajatuksissaan\nhymyillen tarjosi ystävälleen parhaamman tuolinsa.\n\nGösta Wickner vajosi siihen tyytyväisellä mielentyyneydellä ja katseli\nmieltymyksen hymy silmissään teehöyryä, joka kohosi laseista. Hän\nnäytti mieheltä, joka ei voi ketään häiritä, joka vain mielihyvän\ntunteesta siinä ojenteli pitkiä jalkojaan.\n\n\"Tämä oli kai vehkeilyä\", sanoi hän salaperäisesti.\n\nRobert Flodin joi vaijeten teensä ja tarjosi sitten sikaaria\nystävälleen, ja alkoi kävellä edestakaisin matolla. Gösta Wickner istui\nvain rauhallisena ja imi sikariaan tuijottaen eteensä katsomatta\nkumminkaan mihinkään erikoiseen esineeseen. Molemmat miehet näyttivät\nhetkeksi melkein unohtaneen toisensa ja heidän täydellinen hiljaisuus\nosoitti vain ystävysten läheistä suhdetta, joka on yläpuolella kaikkia\nseurustelutapoja.\n\n\"Oliko sinulla hauskaa eilen\", kysyi Robert Flodin vihdoin.\n\n\"No, niin näin, mitään erikoista minä en juuri voi sanoa.\"\n\n\"Mikset sinä tullut tänne, vaikka minä pyysin sinua.\"\n\nOli hetken hiljaisuus.\n\n\"Minun periaatteeni on, että jouluaattona täytyy perheen saada olla\nhäiritsemättä\", sanoi Wickner lopultakin.\n\n\"Minulla oli erittäin hauskaa -- myöhemmin illalla. Minä istuin kotona,\npolttelin ja luin Heineä.\"\n\nRobert Flodin ei hymyillyt nyt ystävänsä sanoille, vaan nieli omat\najatuksensa. \"Tämä joulu on ollut niin kummallinen\", sanoi hän.\n\n\"Missä suhteessa\", kysäsi Wickner.\n\nRobert Flodin seisahtui ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat\nvaloisiksi ja uinaileviksi.\n\n\"Minä en voi sanoa sinulle mitään erikoista\", oli vastaus. \"Se kaikki\non tullut itsestään. Etkö sinä ole sitä tuntenut? Toisinaan voi tuntea\nikäänkuin kaikki turtuisi rauhaksi. Suurta, hiljaista sopusointua, joka\ntuntuu valtaavan koko mailman.\"\n\nBobin silmät kostuivat ja mieli oli vähällä murtua. Se tapahtui hänelle\nhyvin usein, kun hänen tunteensa vain värähtelivät. Hän alkoi puhua.\nHän kertoi läpi koko nuoruutensa, kuinka hän alinomaa oli tuntenut\nitsensä niin pieneksi ja niin vähäpätöiseksi ja vain aina ihmetellyt,\nmikä merkitys on sellaisella elämällä, kun täytyy syödä, nukkua, lukea\nja vihdon viimeiseksi saa luvan järjestellä kirjoja kirjastossa. Hän\nkertoi kuinka ihmeellisen vaikea oli ollut löytää ystäviä senjälkeen\nkun hän oli Upsalan jättänyt.\n\n\"Ajatteleppas\", sanoi hän. \"Minä en ole ollut kertaakaan\nrakkausseikkailuissa, ei pienimmässäkään, joka olisi antanut\nvärityksensä minun elämälleni. Eikös se ole omituista? Minä en ota\nlukuun hetken liittoja, noita liittoja, jotka minä ehkä otin vakavammin\nkuin ne olisivat ansainneet. Ja niin on tuo kaikki muu tullut\ntietämättäni. Minä tunnen tarvetta sanoa kaikille ihmisille, että minä\nolen onnellinen. Minä en tiedä mitään mailmassa, jota minä voisin\noikeen toivoa itselleni, enemmän kuin minulla nyt on.\"\n\nGösta Wickner istui ja kuunteli ystävänsä puhetta, ja nyt, niinkuin\nusein ennenkin tunsi hän kummallisen sekavaa nautintoa ja ihmettelyä,\nettä mies todellakin voi niin yksinkertaisesti tuntea onnea ja päälle\npäätteeksi kertoa siitä. Hän ajatteli omaa elämäänsä, omia aikeitaan ja\nkuinka paljon hän toivoi itselleen.\n\n\"Oletko sinä todellakin niin varma siitä, ettet sinä toivo itsellesi\nmitään?\" kysyi hän lopuksi.\n\nMahdollisesti oli jotain katkeraa tuossa äänessä, jolla hän lausui nuo\nsanat. Mahdollisesti myöskin Robert Flodin nyt niinkuin usein\nmuutoinkin näki ja kuuli mielikuvituksellaan, ja toinen ei\ntarkoittanutkaan muuta kuin sanoakseen vain jotain, joka oli\nluonnollisessa yhteydessä puhutun kanssa. Varma oli kumminkin, että nuo\nsanat saivat hänen unohtamaan itsensä ja koko onnensa. Samassa tuli hän\nnyt sensijaan ajatelleeksi ystäväänsä. Koko hänen elämänsä oli mitä\njyrkin vastakohta hänen omalle elämälleen. Nuorenmiehen elämän\nyksinäisyys, ateriat ravintolassa, tyhjä huoneusto, jossa ei kukaan\nodottanut -- koko tuo elämä, jota Robert Flodin tuskin voi ajatella\nmahdolliseksi elää todellisuudessa, niin vihlovan kylmältä ja\nvalottomalta se hänestä näytti, niin kolkkoa hän ei ollut koskaan ennen\ntuntenut. Robert Flodin sai selväksi sen käsityksen, ettei hän koskaan\nennen ollut ajatellut ystäväänsä niinkuin hänen pitäisi. Hän oli siinä\nmäärässä tottunut omaan asemaansa, ettei hän koskaan ennen tullut\najatelleeksi Gösta Wicknerin asemaa toisellaiseksi kuin omaansa. Ja jos\nhän olisi ennen sitä ajatellut, olisi hän melkein nauranut sille\najatukselle, että Gösta olisi voinut mennä naimisiin eli ylipäätään\nelää toisellaisissa olosuhteissa kuin hän eli.\n\nHän unohti senvuoksi edelliset ajatuksensa ja vaikeni yhtäkkiä. Hetken\nperästä hän kääntyi ystävänsä puoleen ja kysyi suorastaan:\n\n\"Mikset sinä ole koskaan mennyt naimisiin?\"\n\nTämä vavahti ja heikko puna, tuskin näkyvänä vivahduksena levisi hänen\nkasvoilleen vain hiukan muuttaen hänen kasvojensa väriä.\n\nHän hymyili vastatessaan:\n\n\"Minä en usko mihinkään yleiskeinoihin.\"\n\nKun oli kysymys sellaisista ihmisistä, joista hän piti voi Robert\nFlodin olla jokseenkin terävänäköinen. Hän ei antanut ystävänsä johtaa\nitseään harhaan pilanteolla eikä hillityllä käytöksellään. Kuinka\nheikko tuo punehdus hänen kasvoissaan olikaan, oli Bob Flodin kumminkin\nhuomannut sen. Hän aavisti ystävällä olevan jotain salattavaa. Ja kun\nhän ei voinut ymmärtää syytä, tahtoi hän koettaa järkyttää sitä\nluoksepääsemätöntä suojusta, jonka taakse ystävä aina vetäytyi. Hän\nkysyi senvuoksi jotenkin terävällä äänellä:\n\n\"Luuletko sinä, että ihminen voi koko elämänsä olla tyytyväinen\nviettämällä päivät konttooripöydän ääressä, illat vieraiden seurassa ja\nolla loput aikoja aivan yksin?\"\n\nJa ikäänkuin peläten sanansa liian karkeasti koskeneen ystäväänsä\nlisäsi vielä:\n\n\"Sinullahan on kyllä meidän seuramme, mutta...\"\n\nHän oli ajatellut sanoa: \"Sehän ei voi mitenkään riittää.\" Mutta sitten\nhän ajatteli, että tällainen lisäys mahdollisesti voitaisiin tulkita\nepähienoksi ja hän vaikeni senvuoksi. Mutta sydämellisellä ystävyydellä\ntaputti hän sensijaan ystävänsä päätä kävellessään tuolin ohi, jossa\ntämä istui, ja asettui senjälkeen akkunan pieleen aivan neuvotonna\nkatselemaan lumipeitteisten kattojen yli epämääräiseen etäisyyteen.\n\nEi ole helppo sanoa, mikä nyt sai monivuotisen vaitiolon katkeamaan.\nMutta voi olla hetkiä, jolloin keskustelu muodostuu ikäänkuin\nvyöryväksi lumipalloksi, joka ottaa kaikki mukaansa. Ehkä heitä\nympäröivä pyhäisen juhlapäivän ilmapiiri lämmitti heidän\nuskollisuudentunteensa. Oli niin hiljaista matotetussa huoneessa, jossa\nkorkeat kirjahyllyt kohosivat pitkin seiniä ja joissa uutimet ja\npehmeät huonekalut tekivät sen niin kodikkaaksi ja lämpöiseksi. Siellä\nhenkäili niin vilpitön lämpö sen ihmisen sydämestä, joka oli painanut\nleimansa tähän huoneeseen ja sen vaatimattomiin taideteoksiin ja vaimon\nja pojan valokuviin, joita oli kaikissa mahdollisissa paikoissa. Robert\nFlodin näytti sitäpaitsi tällä hetkellä niin katuvaiselta ja nöyrältä,\nsenvuoksi, että hän luuli tahtomattaankin olleensa tunkeileva, ja hänen\nkätensä, jolla hän silitti ystävänsä hiuksia, oli ollut niin pehmeä ja\nhellä kuin naisen.\n\n\"Meidän välillämme ei tarvitse olla mitään salaisuuksia. Minä voin\nhyvin kernaasti sanoa sinulle syyn\", sanoi Gösta Wickner lopulta. Hän\nkutristi silmiään ikäänkuin olisi ajatellut jotain vaikeaa problemia ja\npuhalteli paksuja savupilviä ympärilleen.\n\nBob kääntyi äkkiä ympäri ja hänen kasvonsa saivat jännitetyn piirteen.\n\n\"Tahdotko todellakin?\"\n\nYleensä Wicknerille oli ominaista, että hän harvoin puhui itsestään ja\nhyvin vaikeasti uskoi muille salaisuuksiaan. Juuri nyt tuli Bob sitä\najatelleeksi ja se tuntui hänestä jonkinlaiselta keksinnöltä. Hän ei\nkertonut koskaan itsestään. Se oli aina Bob, joka uskoi salaisuutensa,\njoita ei koskaan palkittu.\n\nBob tunsi äkkiä kuinka hän pitkät vuodet oli kärsinyt vääryyttä ja näki\nvain rehellisyyttä siinä, että tämä vääryys nyt näytti tulevan\nhyvitetyksi. Samassa silmänräpäyksessä kulki hänen sielunsa läpi\naavistus, että tuo uskottava asia mahdollisesti voisi koskea häntä\nitseään, jollain selittämättömällä tavalla olisi yhteydessä hänen oman\nelämänsä kanssa. Hän ei kysellyt kauvemmin, seisoi hiljaa ja odotti\nsanoja, jotka eivät koskaan näyttäneet tahtovan tulla.\n\nLopultakin Gösta Wickner alkoi: \"Muistatko, kun me ensikerran\ntavattiin, senjälkeen kun olimme Upsalan jättäneet?\" sanoi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi Bob miettien. Mitähän varten hän kysyy sitä? tuumi hän\nitsekseen.\n\n\"Se oli samassa perheessä, jossa sinä ensikerran näit nykyisen vaimosi,\nminä tarkoitan hänet, josta tuli sinun vaimosi.\"\n\n\"Sitä minä en ole koskaan ajatellut\", vastasi Bob.\n\n\"Et\", myönsi hän hymyillen. \"Sinulla oli muuta ajattelemista. Ja sehän\noli luonnollistakin, ettei sinulla ollut aikaa ajatella minua.\"\n\nBob koetti puolustautua. \"Minä olin niin yksinäinen siihen aikaan\",\nsanoi hän. \"Minä olin ihmispelkuri, olin hiljakkoin tullut Tukholmaan\nja tunsin itseni yksinäiseksi suuressa kaupungissa. Kuljin vain\nkirjaston väliä ja istuin muuten enimmäkseen huoneessani.\"\n\nGösta Wickner hymyili kuin se, joka tuntee mailman, ja Bob näki tuossa\nhymyssä jonkinlaista purevaa ivaa itsestään.\n\n\"Sinä et tiedä, kuinka minä muistan sen ajan\", jatkoi hän melkein\nsuuttuneena ja vaikeni samassa.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Sinä ehkä muistat, että minä olin marsalkkana sinun\nhäissäsi.\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi Bob närkästyneenä.\n\n\"Mutta vuosi senjälkeen minä muutin pois Tukholmasta. Sen sinä olet\nunohtanut.\"\n\n\"En minä juuri tarkalleen muista.\"\n\n\"Ei, sehän olisi kohtuutonta pyytääkään. Se tapahtui kumminkin kohta\nsinun poikasi syntymän jälkeen. Sen sinä ehken muistat.\"\n\nBobin täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut ajatellut sitä\nsellaisessa yhteydessä.\n\n\"Ei, mutta sinä muistat kyllä sen yön ja seuraavan aamun.\"\n\nBob nyökäytti vaieten.\n\n\"Niin, katsohan\", jatkoi ystävä. \"Minä muistan sen myöskin, vaikka\nomalla tavallani. Ja minä voin nyt vastata sinulle siihen, mitä sinä\nensin kysyit, miksen minä ole mennyt naimisiin. Minä vastaan sinulle\nvain muutamilla sanoilla: Jos sinun vaimosi olisi vapaa eikä hänellä\nolisi mitään sitä vastaan, niin silloin minäkin ehkä voisin vielä mennä\nnaimisiin.\"\n\nHän keskeytti puheensa äkkiä.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Ehk'ei nyt enää. Mutta varmaa on, että minä olisin\ntehnyt sen silloin. Mutta nyt minä pyydän sinulta yhden asian: _Sinä et\nsaa kertoa tätä vaimollesi_. Lupaa se minulle!?\"\n\n\"Minkävuoksi?\"\n\n\"Minä en tahdo sitä. Minä en voi kärsiä siitä ajatuksesta, että hän\ntietää sen. Lupaa se minulle!?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kunniasi ja omantuntosi kautta.\"\n\n\"Kyllä. Kunniani ja omantuntoni kautta.\"\n\nBob Flodin puhui aivan konemaisesti ja hänen ajatuksensa olivat\nsekaisin. Hän kuuli kuin pitkän matkan päästä, kuinka ystävä lisäsi:\n\n\"Jos sinun rouvasi saa tietää tästä, niin se vain tavallaan pakoittaa\nhäntä vihaamaan minua.\"\n\n\"Niin, se voi olla kyllä mahdollista.\"\n\n\"Voi tulla yhdestä sanastakin vain ikävyyksiä.\"\n\nBob kuuli nuo sanat, jotka tekivät hänen juhlalliseen mielialaansa niin\nkuluneen ja sorahtavan vaikutuksen, mutta ei ymmärtänyt niitä. Hän\ntunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että jotain oli tapahtunut, jota hän\nei voinut estää ja joka oli hänen elämänsä kokonaan murtanut. Mutta hän\nkoetti päästä tästä ajatuksesta, kun hän huomasi sen aivan\narvottomaksi. Hetkeksi menetti hän melkein toimintakykynsä. \"Jos Anna\nsaa tietää sen?\" sopersi hän. Ja Gösta Wickner vastasi: \"Muistakin,\nettä sinä olet luvannut.\" \"Kyllä, kyllä, minä olen luvannut\", uudisti\nBob. Mutta hän ei vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän seisoi\nvain ystävänsä tuolin edessä ja hymyili tylsästi ja ihmettelevästi,\njoka ei merkinnyt mitään. Niin, hän väitti, että hän oli aina\naavistanut jotain tuontapaista, joka oli suuri vääryys, ja se sai\nystävän ääneensä nauramaan.\n\nSilloin lensi äkkiä sekasorron läpi ajatus, jota Bob koko ajan luuli\netsineensä. Leimuten voimakkaasti se selvitteli yhtä ja toista\nvarjoista; se poltti ja leikkasi kirvelevästi tuo tuskainen huomio,\njoka tuli niin äkkiä ja kavalasti, ettei Bob luullut sitä koskaan\nvoivansa luotaan karkoittaa.\n\nBob tunsi tehneensä ystävälleen vääryyttä, verisintä vääryyttä, millä\nmies voi sortaa toista. Kuinka he sitten olivat voineet tulla\nystäviksi? Kuinka se voi olla mahdollista, että he yksitoista vuotta\nolivat voineet seurustella toistensa kanssa, nauttia toistensa\nluottamusta, elää toisiaan ymmärtäen niin täydellisesti kuin vain\nharvoin ystävien välillä voi olla mahdollista? Bob tunsi huonommuuden\nnöyryyttävää tunnetta verratessaan itseään ystäväänsä. Koko hänen\nlämmin sydämensä täyttyi syvästä myötätuntoisuudesta ystäväänsä\nkohtaan.\n\nHän ei voinut puhua. Hän ojensi molemmat kätensä Gösta Wicknerille ja\npuristi hänen käsiään.\n\nSittenkuin tunnustus oli tehty, näytti tämä oikeastaan enemmän\nvälinpitämättömältä kuin liikutetulta. Hän oli jälleen tavallisissa\ntuumailuissaan ja kun hän näki Bobin liikutetun mielentilan, ei ollut\nkaukana, ettei häntä ruvennut peloittamaan, että hän olikaan saattanut\nsellaiset voimat liikkeeseen, joita hän voisi hillitä.\n\n\"Sehän oli tyhmästi hiisivieköön, että minä kerroinkaan tuota vanhaa\njuttua\", sanoi hän. \"Eihän se olisi sitä ansainnut?\"\n\nTuo lause loukkasi Bobia hetkeksi. Mutta hän oli liian täysi omista\ntunteistaan voidakseen lainata sille vaikutukselle enempi ajatuksiaan\nkuin mitä se äkkiä ohi liukuessaan muistoon jätti.\n\n\"Kuinka sinä voit sanoa niin\", virkkoi hän. \"Minusta tuntuu, etten minä\nole koskaan tuntenut sinua ennen kuin tänä päivänä.\"\n\n\"Niin, niin. Mutta muista, että minä nyt olen terve. Muuten minä en\nistuisi täällä.\"\n\nJa Gösta Wickner nauroi kuivalla, pisteliäällä tavallaan.\n\nBob ei kuullut hänen sanojaan eikä nauruaan. Hän muisteli vain kuinka\nGösta Wicknerin oli ollut vaikea lausua tunteitaan. Hän muuttui\nmielellään sellaisissa tilaisuuksissa harvasanaiseksi, voipa senlisäksi\ntulla sekä kylmäksi että hävyttömäksikin niille, jotka eivät häntä\ntunteneet.\n\nTämä ajatus tuli Bobille vain jonkunlaisena mieleenjuolahduksena. Hän\nteki lyhyen vastustusrynnäkön omia ajatuksiaan vastaan, avasi oven ja\nhuusi iloisesti huoneustoon:\n\n\"Meillä on nälkä, Anna. Emmekö saa pian ruokaa?\"\n\nSamalla kertaa antoi ystävälleen samaa merkitsevän, riemastelevan\nsilmäyksen ikäänkuin pyytääkseen kiitosta siitä kuinka hän ymmärsi\nhillitä itseään.\n\n\nIII.\n\nKamreeri Gösta Wickner meni samana iltana kotiinsa sellaisessa\nmielentilassa, joka läheni kiihkoisaa mielenpurkausta. Tällainen\nmielentila oli hänelle jokseenkin outo ja hänen täytyi myöntää olevansa\nkerrassaan tyytymätön itseensä.\n\nHän veti turkinkauluksen korvilleen, koska oli kylmänpuoleinen ilma ja\ntuuli alkoi kiidättää irtonaista lunta hänen korviensa ympärillä.\nKamreeri kiroili itsekseen, ettei ollut telefonoinut ajuria.\nSturekadulla oli ajureita tuhka tiheässä, mutta ne olivat\nluonnollisesti jo kaikki tilatuita. Luonnollisesti, nythän oli jouluyö!\nKamreeri oli kaikkea muuta kuin joulutuulella.\n\nHän käveli pitkin askelin katua ja tunsi silloin tällöin vastaantulevia\ntuttavia, mutta vältti tervehtämästä niitä, jottei tarvitseisi pysähtyä\ntoivottamaan heille hauskaa joulua tai hyvää jatkoa. Sillä todellakaan\nhän ei ollut sellaisella tuulella.\n\nTultuaan Arsenaalikadulle erään talon luo, veti hän esiin\nalumiiniavaimensa ja avasi oven. Tuuli riuhtasi sen auki ja löi kovasti\njymähtäen kiviseinään. Kamreeri kirosi toisen kerran ääneensä ja\nriuhtasi sen tarpeettomalla jyrähdyksellä kiinni. Päästyään\nhuoneeseensa sytytti hän lampun ja istahti tuoliin nojautuakseen\njatkamaan Heinen lukemista.\n\nMutta Gösta Wickner oli pois suunniltaan ymmärtääkseen Heinen\nsukkeluutta. Hän heitti kirjan pöydälle ja vaipui ajatuksiinsa. Ja\nensiksikin hän huomasi ettei hän voinut tuntea itseään rauhalliseksi\nBobin suhteen.\n\nBob ei oikeastaan ollut sanonut eikä tehnyt mitään sekaantuakseen\nnoihin ikävyyksiin. Mutta hän ei ollut ollut oma itsensä koko iltana ja\nhänen ystävyytensä oli niin kiusaavaa. Gösta Wickner katui koko tuhmaa\ntekoaan ja kysyi itseltään eikö hän jo ollut kyllin vanha pysyäkseen\nsellaisista erillään.\n\nGösta Wickner hymyili itselleen ja hänen kasvonsa muuttuivat silloin\nsamalla valoisiksi ja ivallisiksi. Sallia tilapäisen mielialansa\nmasentaa itseään, oli hänen heikkoutensa, josta hän oli usein saanut\nkärsiä samalla lailla -- ennen mailmassa. Nykyään hän oli tullut\nvarmemmaksi itsestään. Ja mitä nyt tapahtui, oli ymmärrettävissä,\njoskin ylijäämä toisikin muutamia pieniä ikävyyksiä.\n\nKamreeri vakuutteli itselleen, ettei vielä ollut mitään vaaraa\npelättävissä, vaan oli kumminkin joka tapauksessa viisainta pitää\nsilmänsä auki.\n\nMikä häntä enimmän suututti, oli, että hän tämän kaiken tapahtuessa oli\nollut niin sydämellisessä mielentilassa. Varmastikaan hän ei ollut\nmikään vanha nuorimies. Mutta varsin nuorikaan hän ei suinkaan ollut.\nKolmekymmentäkahdeksan vuotta! No niin, onkos tuo sitten mikään ikä\nsellaisen vanhan äidin näkökannalta katsottuna, jolla vielä on\nturvattomia tyttöjä. Mutta tyttöjen näkökannalta näyttäisi olevan\nhieman nuorempi mieluummin haluttu. Itse luuli hän jo kauvan sitten\npäässeensä selvyyteen itsestään. Hän huomasi väsymystä rappuja\nkulkiessaan. Päivällislevostaan hän luopui hyvin vastenmielisesti, eikä\nhän kauvan vaivannut itseään salaamalla vastenmielisyyttään, jos niin\nsattui. Ja kuukausi sitten oli hän huomannut, että frakkipukua täytyisi\nisontaa vatsankohdalta.\n\nYhä uudestaan ja uudestaan palasi hänen ajatuksiinsa sama kysymys:\nKuinka se oli ajateltavissa, että hän oli antanut itsensä viekotella\nkertomaan tuota vanhaa juttua? Voineekohan olla mahdollista, että se\ntapahtui vaan senvuoksi, kun Anna rouva näytti niin nuorelta ja\ntuoreelta valkoisen silkin kaulaa kaunistaessa, ja että hän taputti\nniin hellästi hänen poskeaan, kun hän suuteli hänen kättään? Olisiko\ntuo oikeastaan jonkinlainen aihe -- -- --. Kadotukseen tuomittu\nromantiikka, ajatteli Gösta Wickner.\n\nEikö juuri se -- miksikä sitä sanoisin -- pieni erehdys, jonka hän oli\nsaanut kärsiä, kun Anna rouva meni Bobin kanssa kihloihin, ole ollut\nyksi niistä kokemuksista, jotka suurimmaksi osaksi ovat saaneet hänen\nitselleen luomaan jonkinlaisen kylmähkön elämänfilosofian, jonka\naatteissa hän oli monia vuosia oivallisesti elänyt.\n\nOlikohan tämä rakkaus ensinkään koskaan ollut syvä?\n\nGösta Wicknerin täytyi tunnustaa itselleen, että niin ei ollut\nasianlaita ollut.\n\nMitä tämä sitten oikeastaan oli kaikkityyni?\n\nHän oli vaan mieltynyt tyttöön. Niin paljon siinä oli todellakin totta.\nHän tuli samoihin seurapiireihin kuin Anna, he tulivat hyviksi\nystäviksi ja hän oli tosiaankin toisinaan ajatellut, että jos joku\nvoisi saada hänet taivutetuksi vaihtamaan nuorenmiehen-elämänsä -- hm!\n-- tuohon toiseen, niin se olisi Anna. Hän oli iloinen, kaunis ja\nreipas. Ja senlisäksi näytti hän niin puhtaalta. Gösta Wickner ei\nvoinut löytää kuvaavampaa sanaa, joka olisi hänestä paremmin sopinut.\n\nMutta sitten kun tuli toinen ja hän tunsi itsensä jääneeksi -- oliko se\nsitten niin erittäin paljon maksanut hänelle, tyytyä kohtaloonsa? Gösta\nWickner muisteli ja muisti erään kauniin kevät-illan, jolloin hän,\ntuntien elämänsä arvottomaksi, tummissa ajatuksissaan kuljeskeli\nHagapuistossa. Mutta vaikka hän kuinkakin muisteli, hän ei voinut\nitseltään salata, että se ilta oikeastaan oli ollut ainoa. Alussa voi\nkylläkin tapahtua joskus, että hän tahtomattaan vavahti hieman\nnähdessään vastakihlautuneiden onnesta säteilevät kasvot. Mutta hän oli\ntottunut siihen, niinkuin kaikkeen tottuu lopulta, ja hän oli\nhuomattuaan heidän keskinäisen mieltymyksensä toisiinsa, muuttunut\nheille myötätuntoiseksi. Sitten oli hän hieman ivallisesti\nviisastellut, että vaimo, joka näytti luodun vain kodin onnelle,\noikeastaan ei ollutkaan mikään vaimo hänelle. Viime lopuksi hän oli\npäättänyt päästä heidän molempien ystäväksi ja heidän kotinsa oli\nvarmalla tavalla tullut hänelle välttämättömäksi.\n\nKuinka monta kertaa hän olikaan senjälkeen itselleen sanonut, että hän\noikeastaan sittenkin oli onnellisin heistä molemmista kilpakosijoista!\nKenestäkään välittämättä, riippumattomana on hän ollut kyllin kyvykäs\ntäyttämään tehtäväänsä ja edistymään virkaurallaan, jonka päämaalia hän\nei koskaan päästänyt tähtäimestään. Vallan unelmat kuohuivat Gösta\nWicknerin aivoissa ja sellaisille ei avioliitto suinkaan ole\nvastuksena, vaan arvatenkin rakkaus. Hänen romantinen luonteensa\nviekotteli hänen himojaan hetkeksi kiihkeästi kaipaamaan kotia, juuri\nsellaista kuin Bobin. Mutta kuinkas olikaan, hän oli saanutkin sen.\nAivan vapaasti oli hän saanut kodin, jonne hän voi tulla ja mennä\nmilloin tahtoi, ja jossa hänen pieninkin vastoinkäymisensä tai ilonsa\nalinomaan sai myötätuntoisuutta osakseen ja tuli huomatuksi. Hänen ei\ntarvinnut huolehtia tästä kodista. Se oli siellä aina. Hänen ei\ntarvinnut uhrata mitään sen hoitoon eikä huolehtia sen kunnossa\npidosta, ja se oli hänen kumminkin. Hän piti molemmista, talon herrasta\nja rouvasta. Hän viihtyi heidän seurassaan paremmin kuin muitten\ntuttaviensa kanssa.\n\nMikä oikeastaan oli muuttunut?\n\nGösta Wickner oli sellainen mies, joka oli tottunut olemaan suora\nitseään kohtaan. Sitä hän oli nytkin. Hän sanoi itselleen vapaasti ja\navoimesti, että jos hän nyt voisi saada vaihtaa, ottaa ystävänsä paikan\nja jättää ehken toisinaan hieman sisällyksettömän nuorenmiehenelämän,\nniin hän ei tahtoisi. Hän oli tässä tapauksessa aivan varma asiastaan.\nHän ei tahtoisi ottaa huolekseen mitään velvollisuuksia, jotka\nhäiritsisivät hänen elämäänsä rauhallisessa, säännöllisessä ja\njokseenkin hauskassa kulussaan. Hän ei tahtoisi sitä.\n\nHän näki sen niin selvänä kuin kirjasta ja vieläkin epäselvemmäksi\nhänelle kävi, mikä oli synnyttänyt hänessä aiheetonta avosydämisyyttä.\n\nMutta mitä enemmän hän tuumaili, sitä enemmän alkoi hän tuntea\nepämääräistä rauhattomuutta sielussaan. Ilmestyi jotain tuohon\nitsekkääseen, kylmään haasteluun, joka ei tyydyttänyt häntä. Oli ehkä\nkoko hänen elämässään jotain, joka ei ollut niinkuin piti olla.\n\n\"Vai niin\", sanoi Gösta Wickner itsekseen. \"Alanko nytkin tuumailemaan\nelämästä?\"\n\nSamassa hän nousi äkkiä ylös, hänen kasvonsa kirkastuivat ja\nrauhoittuivat ikäänkuin hän olisi päässyt selvyyteen päätöksestään.\n\n\"Jos näytelmään ilmenisi jotain herkkätunteisuutta\", ajatteli hän,\n\"niin saanhan minä yhdellä eli toisella tekosyyllä katkaista\ntuttavuuteni molempien kanssa.\"\n\nSenjälkeen hän otti jälleen Heinen ja luki suurella mielihyvällä\nHarzimatkasta kiitetyn rakkausepisodin.\n\n\nIV.\n\nJuuri samaan aikaan, kuin Gösta Wickner istui yksinään huoneessaan\nitsensä tutkistelemistoimissa, istuivat Bob ja hänen vaimonsa pienessä\nvierashuoneessa, jonka rauhoittavan siniset huonekalut ja valkoiset\nuutimet antoivat sille kodikkaan viehkeyden, keskustellen siellä päivän\ntapahtumista.\n\n\"Minusta tuntuu, että Gösta lähti hyvin aikasin\", alkoi Bob ja katsoi\ntutkivasti vaimoaan.\n\n\"Sitä minä en tullut ajatelleeksi\", vastasi hän aivan rauhallisesti\nihmetellen miehensä katsetta enemmän kuin hänen sanojaan.\n\n\"Hm!\" sanoi Bob.\n\nMutta hän ajatteli itsekseen ensiksikin: \"Olipa hyvä, ettei hän ole\nmitään huomannut\", ja toisekseen: \"Kuinka minä menettelisin, jotten\nvain kertoisi hänelle, mitä tänään olen saanut tietää.\"\n\nBob nimittäin ei ollut tottunut salaamaan mitään vaimoltaan ja tällä\nkertaa painoi häntä tuo salaisuus enemmän kuin tavallisesti. Hän ei\nvoinut istua rauhassa, vaan alkoi kävellä edestakaisin, kuten vilkkaat\nluonteet tekevät, kun ovat saaneet jotain ajateltavaa. Hänen vaimonsa\nistui sohvassa kädet helmassaan. Rauhallisena ja pirteänä oli hän tällä\nhetkellä rauhattoman, pienen miehensä jyrkkä vastakohta, tuon miehen,\njoka yhtenään seisahtui katselemaan häntä ja hyväilemään hänen\nposkiaan. Hieman hymyillen, hiljaa hän istui siinä tottuneena miehensä\nhermostuneeseen käytökseen, ja hänen huulillaan leikkivä hymy ilmaisi,\nettä hän ajatteli jotain erikoista.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" kysyi Bob vihdoin.\n\nHänen vaimonsa ei liikahtanutkaan. Hänen hymynsä tuli vain vieläkin\nvoimakkaammaksi, ikäänkuin levisi yli kasvojen antaen loistetta hänen\nkirkkaille silmilleen.\n\n\"Minä ajattelen kuinka onnelliseksi sinä minut olet tehnytkään\",\nvastasi hän, \"ja kuinka ihania nämä päivät ovat olleet.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Bob jälleen ja jatkoi kävelyään.\n\nTällä hetkellä koski häneen vaimonsa sanat erikoisesti, melkein\ntuskaisen kiusaavasti, ja Anna rouva ehken tunsi miehensä äänessä\njotain, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman mielialansa kanssa.\nSillä kumartuessaan eteenpäin, niin että vaaleat otsakiharat valahtivat\nhänen puhtaan valkoiselle otsalleen, kysyi hän:\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" Hän antoi erikoisen äänenpainon sanalle sinä,\nikäänkuin hän olisi tiennyt, että hänen miehensä käveli vaan uteluja\nodotellen.\n\n\"Minäkö?\" sanoi Bob. \"Niin -- -- minä oikeastaan ajattelin Göstaa.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Anna rouva. Ja jälleen palasi hymy hänen\nhuulilleen. Tällä kertaa se oli kumminkin kokonaan toisellainen, hymy\njoka oli samalla kertaa viekas ja lempeä, iloinen ja hieman\nvoitonriemuinen. Kukaan ei voi kuvailla kuinka paljon voi sisältyä\nsellaiseen pikaiseen, ajattelemattomaan naisen hymyyn.\n\n\"Mitä sinä hänestä ajattelet?\" jatkoi Anna rouva ja hymyili edelleen.\n\n\"Minä en voi sanoa sitä\", vastasi Bob. \"Se oli jotain, josta me\npuhuimme päivällä.\"\n\n\"Jotako sinä et saa kertoa minulle?\"\n\n\"Niin, minä lupasin sen hänelle.\" Samassa silmänräpäyksessä, kuin\nBobilta olivat luiskahtaneet nuo sanat, hän katui. Hän tunsi olevansa\nkiinni ja tiesi, ettei hän koskaan voi vastustaa vaimonsa\nuteliaisuutta.\n\n\"Älä pyydä minua\", sanoi hän jo edeltäpäin, tuntien pelkäävänsä omaa\nheikkouttaan. \"Minä lupasin sen hänelle niin varmasti.\"\n\nMutta selvempänä kuin mikään, oli Anna rouvalle se, ettei miehellä saa\nolla mitään salattavaa vaimoltaan. Hän oli tämän vaatimuksen omistanut\nelämänperiaatteekseen ja katsoi pelkän viittauksenkin päinvastaiseen\nsuuntaan merkitsevän samaa kuin hänen oman vaikenemiskykynsä\nhalveksumisen. Hän muuttui ylpeäksi, loukatuksi, umpimieliseksi ja\nhiljaiseksi, ja pyysi Bobia kaikin mokomin pitämään lupauksensa.\nTosiaankaan hän ei pitänyt sitä minään lupauksen rikkomisena, jos mies\nkertoo vaimolleen jotain, josta hän on luvannut olla vaiti. Sillä\nsellaiset lupaukset eivät saa vaikuttaa miehen ja vaimon välissä. Hän\noli sen osottanut hänelle jo satoja kertoja. Mutta, jos hänellä olisi\ntoinen näkökanta, niin olisivat he voineet keskustella muusta.\n\nSiihen Anna rouva vaikeni.\n\nRehellisyys vaatii nyt tunnustamaan, että jos ei Bob itse olisi niin\nmielellään tahtonut puhua siitä, olisi hän kyllä saanut pitää sanansa.\nMutta koko iltapäivän oli hän sairaana odottanut sitä hetkeä, jolloin\nhän jäisi yksin Annan kanssa ja saisi kertoa hänelle tuon uutisen, joka\ntuntui hänestä itsestään niin eriskummalliselta, ettei hän koskaan\nvoisi sitä pitää omana tietonaan. Mitä varten hän olisi hiljaa siitä?\nMitä varten hän ei kertoisi sitä? Se tuntui hänestä niin selvältä ja\noikealta, että Anna sai sen tietää. Hänenhän täytyikin saada tietää,\njottei tietämättömyydessään loukkaisi hänen parasta ystäväänsä.\n\nJa niin kertoi tämä kunnon Bob, kuinka Gösta Wickner oli tunnustanut\nrakastaneensa hänen vaimoaan. Bob kertoi asiat sitäpaitse paljon\nmukaantempaavammin kuin Gösta oli kertonut. Ja hän lopetti\nkertomuksensa kuvauksella, kuinka ystävä oli ollut liikutettuna, jonka\nBob nyt tätä kertoessaan uskoikin. Hänen vaimonsa kuunteli häntä\nvirkkamatta sanaakaan.\n\nHänen kasvojensa ilmeet muuttuivat uinaileviksi, joka teki ne\ntyttömäisiksi ja nuoriksi, ja hänen kauniit, siniset silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä.\n\n\"Tämän jälkeen tulee meidän pitää hänestä monin verroin enemmän kuin\nennen\", sanoi Bob.\n\nJa hänen vaimonsa nyökäytti päätään merkitsevästi.\n\nKädet toistensa vyötäisillä istuivat aviopuolisot pienessä sohvassa ja\nsydämet vuotivat verta ajatellessaan sitä, että he yhdessä, vaikkakin\nvasten tahtoaan, olivat saattaneet paraalle ystävälleen niin paljon\nsydänkipuja. Bob oikein loukkautui, kun hänen vaimonsa sanoi lopulta:\n\n\"Mutta etkö usko, että Gösta nyt on jo sen aikoja sitten unohtanut.\"\n\nJa Bob kielsi sellaisen mahdollisuudenkin pyhimmillä valoillaan.\n\n\nV.\n\nSeuraavina aikoina tämän tapahtumarikkaan joulupäivän jälkeen puhuivat\naviopuolisot, kuten luonnollistakin oli, hyvin usein yhteisestä\nystävästään, Gösta Wicknerista. Hän oli, vaikkakin näkymättömänä, aina\nkolmantena heidän keskusteluissaan ja tällä tavalla vieraili hän\nmelkein enemmän talossa, kuin jos hän olisi tullut jokapäivä\npäivälliselle.\n\nErityisenä huolena oli saada selvitetyksi, missä määrin Gösta oli\nkärsinyt Bobin ja Annan avioliiton vuoksi. Ja tässä oli heillä\nmolemmilla, Annalla ja Bobilla monivuotiset muistot pengottavinaan\nlöytääkseen tukea käsitykselleen, joka päivä päivästä kävi yhä\nvarmemmaksi. He eivät myöskään lyöneet laimin penkoa muistojaan.\n\nMelkein joka päivä, kun Bob tuli kotia, oli hän aina muistanut jonkun\nuuden pikkupiirteen heidän seurustelustaan, ja hän kertoi sen, niin\npian kuin pääsi ovien sisäpuolelle, innolla, joka osoitti, että ystävän\nkohtalo oli antanut hänelle työtä kirjastossakin. Annalla, aamupäivät\nyksin kotona istuessa, oli myöskin hyvää aikaa mietiskellä, ja kun Bob\nkertoi mitä hänen mieleensä taas oli muistunut, voi hän aina tehdä\nhyviä lisäyksiä, joka osoitti, ettei hänkään ollut unohtanut heidän\nyhteistä ystäväänsä. Samoin kuin useimmilla vilkkailla naisluonteilla\noli Annallakin tavattoman kehittynyt muisti muistamaan kaikkia\npikkuseikkoja, jotka olivat yhteydessä hänen oman elämänsä kanssa, ja\nBobin ei tarvinnut kuin muistuttaa vain jotain heidän avioliittonsa\najanjaksoa, esimerkiksi sitä kesää, jolloin he asuivat saaristossa tai\nGeorgin syntymäpäivää, jolloin hän täytti kahdeksan vuotta, niin heti\nvoi Anna rouva ruveta kertomaan. Hän täydensi miehensä muistia, kuvaili\nyksityiskohtaisempia pikkuseikkoja, näki ne kaikki selväpiirteisinä ja\nvereksinä, joka teki kauvan sitten puolittain unohtuneet tapaukset\nuudestaan eläviksi ja todellisiksi. Ja hän oli niin kiintynyt itse\nkertomiseen, että hän toisinaan oli huvitettu siitä ja huvittipa vielä\nmiestäänkin tavalla, joka sai heidät molemmat melkein unohtamaan kuinka\nkaikki se, mikä nyt heidän mieltään kiinnitti, oli kerrassaan\nsurullista.\n\nTällä lailla elivät Bob ja Anna koko avioliittoromaninsa uudestaan. He\nmuistelivat sitä aikaa, jolloin he ensin olivat tulleet tuttaviksi.\nMiten he olivat tietämättään toisiinsa vetäytyneet ja toisiaan\nkaivanneet. Kuinka ujo ja kummallinen Bob oli ollut ja kuinka hän oli\nalkanut lopulta kiihkeästi hakkailla niin, että Anna oli pelästynyt ja\npelännyt Bobia monta päivää, jolloin Bob oli epävarmuudessaan\nharhaillut tuntien itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi auringon alla.\nSitten oli kihlaus julkaistu ja silloin oli tullut se aika,\njolloin Anna oli elänyt elämänsä ihanimpia päiviä, mutta jotavastoin\nBob oli ajatuksissaan tehnyt hiljaisia huomautuksia, joita hän ei\ntohtinut ääneensä lausua. He olivat vaieten tehneet kävelyretkiään\nHumlepuistossa ja tunteneet kevätilman poskiaan hyväilevän, kun he\nistuivat Brunnsvikenin luona sillä penkillä, jota he omakseen\nkutsuivat. He jatkoivat romaaniaan häittensä edelliselle sivulle ja\nmenivät yhdessä huonekaluja ostamaan. Sitten tuli hääpäivä iloineen ja\nloistoineen, sadepisaroita morsiuskruunuun, valkoinen morsiuspuku,\nmorsiuskukat ja loppumattomia tulevaisuuden unelmia. Bob ja Anna\ntavallaan menivät uudestaan naimisiin, lämpenivät ja punastuivat\nmuistojen vakavista hymyilyistä, matkailivat ensimmäiset vuodet\nparatiisin huvitarhoissa ja löysivät viimein pikku Georgin, jonka tulo\nsitäpaitsi ei vähintäkään millään tavalla herättänyt heitä\nuinailuistaan.\n\nBob tuli kokonaan liikutetuksi ajatellessaan sitä yötä jolloin Georg\nsyntyi.\n\n\"Muistatko sinä sitä?\" kysyi hän. \"Gösta oli saanut lainata\nportinavaimen ja tuli kello viisi aamusella ja soitti ovikelloa\nkysyäkseen kuinka sinä voit. Silloin oli jo kaikki ohi, sinä nukuit\nkuin lapsi, Georg nukkui pienissä vaunuissaan ja minä olin yksin\nvalveilla. Minä olin aivan liian onnellinen. Silloin raotin minä\nsänkykamarin ovea ja annoin hänen saada vilahdukselta nähdä poikaa ja\nsinua. Ja minä muistan, kuinka hänen kätensä vapisivat, kun hän otti\nminut syliinsä ja toivotti minulle onnea. En koskaan minä ajatellut\nsilloin -- minä en koskaan voinut ajatella.\"\n\nBob vaikeni kerrassaan hämillään kaikista niistä ajatuksista, jotka\npakkautuivat hänen aivoihinsa ja sillävälin Anna jatkoi pehmeällä\näänellään:\n\n\"Muistatko, hän lähetti jo aamuaikasella minulle vihkon mitä kauneimpia\nheloruusuja ja nimikorttinsa? Ja nimikorttiin oli kirjoitettu:\n'Onnellisimmalle pikkuäidille Göstalta!'\"\n\n\"Sinä voit hyvin ymmärtää, etten minä ole koskaan hetkeäkään\najatellut --\"\n\nTähän vaikeni myöskin Anna rouva ja punastui hiukan. Ehken vain\nunohtaakseen itse tämän, jatkoi hän:\n\n\"Mutta sehän on kuitenkin paljon mahdollista, että hänen mieltymyksensä\noli vain mielikuvitusta ja hän on jo aikoja sitten unohtanut koko\nasian.\"\n\nTäten oli riidanaihe löydetty, tuo riidanaihe, johon kaikki sellaiset\npuhelut ja keskustelut päättyivät. Alinomaan Bob tarmolla puolusti sitä\najatustaan, ettei Gösta Wickner ollut mitään siitä unohtanut. Niin, se\nei ollut kaukana, ettei hän tahtonut tehdä ystävää uinailevaksi\nrakastajaksi, joka palkitsemattomasta rakkaudesta kantoi sydäntuskia\nhiljaisuudessa, mutta oli liian jalomielinen salliakseen sen häiritä\nvanhaa ystävyyssuhdettaan.\n\nTällä tavalla seurasi Gösta Wickner Bobia ja Annaa koko heidän\nelämänsä, kuten se nyt heille selveni. Hän seurasi heitä siinä tavassa,\njolla he tarkastelivat tätä elämää ja näytteli paljon suurempaa osaa\nheidän keskusteluissaan, kuin koskaan todellisuudessa oli tehnyt. He\nhuomasivat muutamasta pienestä huviretkestä tai muutaman tunnin yhdessä\nolosta, että hän oli ollut heidän uskollinen ystävänsä koko\nkihlausajan. Hän oli ollut marsalkkana heidän häissään ja tämä seikka\nmuuttui heidän ajatuksissaan kaikkein merkittävimmäksi tapaukseksi.\nEttä hän ei ollut ollut heidän lapsensa kummina, sai myöskin\nmerkityksensä. Ja mitä kauvemmin he molemmat penkoivat muistojaan, sitä\nselvemmäksi kävi heille, ettei kukaan ollut seurannut heidän elämäänsä\nniin uskollisena ystävänä kuin Gösta Wickner.\n\nMutta kun he tällä tavalla kulkivat taapäin muistoissaan, niin alkoivat\nitse ne tapaukset, joita he molemmat niin usein muistelivat ja niin\nhyvin muistivat, huomaamatta muuttaa luonnettaan. Ne saivat\nsuruvoittoisen vivahduksen ja Gösta Wicknerin kohtalon varjo synkkänä\nvalahti niitten yli ja tässä varjossa alkoi aviopuolisoiden silmät\nmuuttua suruisiksi. Ei Bob eikä Anna huomannut, kuinka paljon he\nmolemmat yhdessä kyhäilivät kaskuja. He eivät huomanneet, koska heitä\noli kaksi niin hyvää, sydämellistä ja epäluulotonta ihmislasta. Heidän\nsydämensä oli alkanut sykkiä nopeammassa tahdissa kuin sellaisille\nihmisille on terveellistäkään.\n\n\nVI.\n\nTällainen keskustelu luonnollisestikin sai hyvää aihetta joka kerta,\nkun Bob ja Anna saivat tavata ystävän talossaan ja se tapahtui sangen\nusein, joten siinä hauskuudessa ei paljon välikohtia muodostunut. He\nolisivat saaneet tavata Gösta Wickneria vieläkin useimmin luonaan,\njollei hänen olisi tarvinnut juuri tähän aikaan käydä niin tavattoman\nmonissa yhtiökokouksissa ja liikepäivällisillä.\n\nEräänä päivänä tuli Bob kotia tehtyään yksin pitemmän kävelyretken ja\nluonnollisestikaan hän ei ollut estänyt siellä ajatuksiaan pyörimästä\nsiinä aineessa, johon hän viime aikoina oli ollut niin kiihkeästi\nkiintynyt.\n\nSisälle päästyään näki hän Annan silmät itkusta tulehtuneina ja kysyi\nkohta syytä siihen. Ihmeekseen hän huomasi vaimonsa käytöksessä\nomituista vierasta kylmyyttä ja alkoi miettiä oliko hän mahdollisesti\nitse jollain tavalla loukannut häntä. Bob oli ollut naimisissa\nyksitoista vuotta ja joskaan hän ei ollut tällä aikaa kehittynyt\nyleensä eteväksi naissielun tuntijaksi, oli hän kumminkin edes oppinut\nniin paljon, etteivät naiset toisinaan sallisi miehensä huomata\nsalaisia kyyneleitään, sekä että ystävyys ja huomaavaisuus sellaisissa\ntapauksissa teki vain pahan pahemmaksi. Hän päätti senvuoksi olla\nhuomaamatta koko seikkaa ja alkoi hillityllä ja hiljaisella äänellä,\nkuten hän itse luuli, puhua mieliaineestaan:\n\n\"Eräs asia, jota minä olen ajatellut, ja joka koskee sitä, mitä me\npuhuimme Göstasta eilen...\"\n\nMutta kauvemmas hän ei ehtinyt, ennenkuin hänen vaimonsa keskeytti\nhänen.\n\n\"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen, jos tahtoisit olla puhumatta\nGöstasta\", sanoi hän.\n\nSe tuli kuin hyökkäys, sokeasti, kiivaasti ja kovasti. Bob kuuli\näänessä jotain omituista. Mutta totta tosiaan hän ei voinut käsittää,\nmitä se oli.\n\n\"Ei saa puhua Göstasta?\" kertasi hän. \"Mitä sinulla on Göstaa vastaan?\"\n\n\"Ei kerrassaan mitään. Minä en tahdo vaan puhua hänestä.\"\n\n\"Niin, mutta minkävuoksi?\"\n\n\"Minusta tuntuu se ikävältä.\"\n\nJos Bob ei olisi kysynyt enempi, niin on luultavaa, ettei olisi mitään\nsen enempää tapahtunutkaan. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä saadessaan\nsoimauksia siitä, että hän muka olisi väsyttänyt vaimonsa asialla,\njosta hän itse oli ollut vähintään yhtä innostunut kuin hänkin.\nSitäpaitsi hän ei sietänyt nähdä vaimoaan kiihtyneenä saamatta heti\ntietää syytä siihen. Kuitenkin täytyy hänen jatkaa, vaikka se maksaisi\nhänen henkensä. Ja senvuoksi hän alkoi uudestaan:\n\n\"Niin, mutta rakas Anna, sinähän olet itse...\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä heitti Anna rouva työnsä pois ja hänen\nkasvonsa vapisivat vihasta.\n\n\"Etkö voi antaa minun olla rauhassa!\" Hän melkein itki sanat suustaan.\n\"Päivä päivältä, ilta illalta, niin, yöt yöltä sinä puhut vaan\nGöstasta. Gösta, Gösta ja Gösta. Eikö nyt koko mailmassa ole muuta\npuhumista kuin Gösta? Sinä teet minut hulluksi ja minä teen sinut\nhulluksi.\"\n\n\"Mutta sinähän itse olet alkanut...\"\n\n\"Minäkö? En koskaan! Minä en ole koskaan alkanut puhua hänestä. Etkö se\nollut sinä, joka kerroit hänestä aluksi? Ja onko kulunut ainoatakaan\npäivää, ettet sinä olisi alkanut puhua hänestä? Etkö sinä huomaa itse\nkuinka minä ja sinä olemme vieraantuneet toisistamme? Nyt sanon minä.\nMe olemme vieraantuneet toisistamme ja me vieraannumme yhä enemmän\npäivä päivältä. Missä minä kävelen, seison tai istun, niin minä olen\naina näkevinäni Göstan joka nurkassa kuuntelemassa mitä me puhumme ja\npakkaantuvan meidän välillemme. Minä inhoan sitä miestä. Minä\ntoivoisin, etten minä olisi koskaan nähnyt häntä.\"\n\nMutta nyt Bob suuttui vakavasti.\n\n\"Inhoatko sinä Göstaa?\" sanoi hän. \"Mitä hän on oikeastaan sinulle\ntehnyt?\"\n\nAnna rouva ei kuunnellut kauvemmin, mitä Bob sanoi. Hän syöksyi\nsellaisen sanatulvan suustaan, josta hänen miehensä ei ymmärtänyt\nkaikkein katkerinta ja kun sanat uupuivat, alkoi hän itkeä, ikäänkuin\nhänen sydämensä olisi tahtonut haljeta.\n\n\"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua\", nyyhkytti hän katkeamatta.\n\"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua.\"\n\nTällä tapaa koetettiin kosketella Bobin hellimpiä tunteita. Sillä ei\nmikään ollut tärkeämpää hänelle kuin koettaa ymmärtää omaa pientä,\nkallista vaimoaan, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta\nmailmassa. Mutta hyökkäys Göstaa vastaan koski häneenkin kuin terävä\npiikki ja hän voi vielä tuntea, kuinka se pisti. Sitäpaitsi oli koko\ntässä kohtauksessa jotain odottamatonta ja epäselvää, ja se sai hänen\nmelkein pelkäämään.\n\nTäydessä kapinassa meni hän huoneeseensa ja hän tuli vielä enemmän\nraivoihinsa, kun hän sulki oven ja kunniansa vuoksi hän ei\nsilmänräpäykseksikään olisi voinut mennä takaisin hyvittämään Annaa ja\nkuivaamaan hänen kyyneleitään.\n\n\nVII.\n\nLuonnollisestikin seurasi sovinto tätä mellakkaa ja Bobia hellittiin\nkokonainen päivä, hyväiltiin ja ihailtiin joka askeleella, jonka hän\notti kotonaan. Mutta mitään selvyyttä itse tapauksesta hän ei saanut.\nKuitenkin siitä oli se varma seuraus, että keskustelu Gösta Wicknerista\ntällä aikaa heidän välillään lakkasi ja siitä taas oli seurauksena,\nettä Bob tämän jälkeen ajatteli yksikseen. Etenkin oli eräs ajatus,\njoka tähän aikaan antoi hänelle työtä. Mistä se tuli, sitä hän ei\nymmärtänyt ja hän melkein häpesi tunnustaa sitä itselleen. Bob Flodin\nnimittäin mietti sitä, jos hänen vaimonsa todellakin -- kun hän oli\nnuori tyttö -- oli ollut kerrassaan tietämätön Gösta Wicknerin\nmieltymyksestä. Bob oli tuntenut tuon ajatuksen ensi kerran\nsukeltautuvan aivoihinsa jostain niistä lukemattomista keskusteluista,\njoita hänellä ja vaimollaan oli ollut tuon merkillisen jouluillan\njälkeen ja hän häpesi kauheasti itsekseen, kun hän huomasi, että tämä\najatus palasi jälleen ja sai hänet tuumiskelemaan. Hän lupasi itselleen\nkoettaa unohtaa sen, mutta löytyy ajatuksia, joilla on sellainen\nominaisuus, ettei niitä voi unohtaa. Ja Bob huomattuaan sen, menetteli\nvihollisensa suhteen toisella tapaa. Hän ei koskaan voinut alentua\njollain tavalla epäilemään vaimoaan. Hän ei aivan yksinkertasesti\nuskaltanut, tuntiessaan, että silloin menisi koko hänen elämänsä\nkappaleiksi, niin, ihan pieniksi murusiksi. Bob oli kasvanut yhteen\nvaimoonsa niin lujasti, että hän yhtä kernaasti, niin, paljon\nennemminkin olisi ruvennut epäilemään itseään. Hän huomasi myös pian,\nettä jos Anna todellakin olisi ollut tietoinen sellaisesta ja salasi\nsen, niin olisi hän sen tehnyt häntä säälien, koska hän alusta asti on\ntahtonut salata häneltä, Bobilta, koko asian, ja Bob tunsi ihailun sitä\nenemmän vaimoansa kohtaan kasvavan, mitä enemmän hän ajatteli, että\ntämä hänen vaikenemisensa varmaankin aiheutui vain hellyydestä häntä\nitseään kohtaan.\n\nAnna rouva puolestaan mietiskeli paljon niinä pitkinä aamupäivinä,\njoina hän istui yksin kotona, ja pikku Georg juoksenteli ja leikki\nsalissa silloin kun hän ei ollut koulussa. Hän oli kerrassa ihmeellinen\nlapsi. Yksinäisyys oli hänen opettanut elämään keskenkehittyneissä\nmielikuvitteluissaan. Hän leikki olevansa matkoilla, matkusti kauvas\nvieraille maille äitiä tervehtimään, joka asui siellä kaukana, jonne\nGeorg saapui. Tai hän kierteli markkinakauppiaana. Hänellä oli tuhansia\nnokkelia kujeita, joko hän leikki rautatietä, höyrylaivaa,\nraitiovaunuja tai äitiä ja lasta, aina olisi äidin pitänyt olla mukana.\nJa he molemmat huvittivat toisiaan oikeen mainiosti. Mutta tähän aikaan\nAnna rouva istui mietteissään ja senvuoksi hän ei ottanut osaa lapsensa\nleikkeihin niinkuin ennen. Hän vastasi hajamielisesti, ajatusten\ntyöskennellessä toisaalla, tapahtuipa usein, että hän pyysi\nraitiotiepilettiä vaikka Georg oikeastaan olikin konduktöörinä eli\nkysyi Georgilta mitä hevonen maksaa, vaikka he pitkät ajat jo olivat\nleikkineet äitiä ja lasta. Silloin Georg harmistui.\n\n\"Sinähän et leikikään\", sanoi hän. \"Sinä olet vain leikkivänäsi.\"\n\nJa lapsi voi jättää tähän hänet yksinään, ottaa kirjan ja alkaa lukea.\nSilloin palasivat ajatukset jälleen moninkerroin voimakkaampina ja\nvyörähtivät usein kyyneleetkin Anna rouvan silmiin, ilman että hän\nitsekään voi sanoa minkävuoksi.\n\nToisinaan hän melkein olisi toivonut Bobin rupeavan puhumaan kuin\nennenkin. Se varmastikin kuohutti hänen mieltään ja tuntui hänestä\npahalta. Mutta se oli vieläkin pahempi, vaikka Anna olisi kuinkakin\ntoivonut, niin Bob oli vaan vaiti. Tuon pienen kahakan jälkeen, jolloin\nAnna oli pyytänyt hänen olemaan puhumatta Gösta Wicknerista, noudatti\nhän tätä toivomusta kerrassaan kiusallisen tarkasti.\n\nNyt sensijaan voi tapahtua, että molemmat aviopuolisot istuivat\nyhdessä, kumpikin työskennellen omissa ajatuksissaan, sanomatta\nsanaakaan toisilleen. Varsinkin se tapahtui illoin ja silloin kuluivat\npitkäveteiset tunnit tyhjinä ja sisällyksettöminä. Bob istui kirjan\nääressä ja Anna käsityönsä kanssa. Mutta Bobin ajatukset eivät\nseuranneet kirjan sanoja ja Annan ajatukset -- niin, niillähän oli\nhyvää aikaa kierrellä omilla teillään. Omilla poluillaan ne\nliikkuivatkin ja syvä hiljaisuus vielä ikäänkuin pelotti heitä\nkatsomasta tai puhuttelemasta toisiaan.\n\n\"Mitä sinä luet?\" voi Anna rouva kysyä lopulta.\n\nJa Bobin täytyi katsoa, mitä hän luki. Sillä useimminkin hän oli sen\nunohtanut.\n\n\"Eikö sinulla ole mitään, jota lukisit ääneen, niinkuin sinä ennen\nteit?\" kysyi Anna.\n\nBob nousi ylös ja velloi kirjahyllyä.\n\nMutta hän ei löytänyt mitään sellaista, vaikka hän kuinkakin velloi.\n\nTuntuipa oikein helpotukselta heille molemmille, kun kello löi salissa\nja tuli aika käydä vuoteelle.\n\nAnna rouva huokasi syvään ja Bob kuuli sen. Hän tunsi tukahduttavaa\nvihaa sydämessään ikäänkuin hänen vaimonsa olisi tehnyt hänelle jotain\npahaa. Ja Anna rouva ymmärsi mitä hänen miehensä tunsi, voimatta\nkumminkaan auttaa häntä.\n\n\nVIII.\n\nVaarallinen seikka on, kun kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan,\njoutuvat molemmat pimeässä makaamaan valveilla ajatuksissaan,\njohtumatta kummallekaan mieleen puhutella toista. Asia muuttuu vieläkin\npahemmaksi, kun he molemmat keskenään tietävät toisistaan. Silloin\nalkavat ne pahat ajatukset työskentelemään.\n\nNämä pahat ajatukset eivät oikeastaan olekaan mitään ajatuksia.\nSillä ne eivät koskaan muodostu sanoiksi. Tunteet ne on, jotka\ntyöskentelevät, ja niillä on voimaa, ikäänkuin ne olisivat itsenäisiä\nvaikuttavia valtijaita. Niillä pienillä, näkymättömillä olennoilla,\njotka alituiseen ovat tehneet ihmiselle kepposia, ei ole koskaan\nsuurempaa valtaa kuin silloin kun kaksi kuolevaista, jotka kauvan\nvaieten vierekkäin ajattelevat katkeraa toisistaan. Toisen tunteet\närsyttävät ja kiihoittavat toisen tunteita. Toisen katkeruus siirtyy\ntoiseen ja lisää katkeruuden moninkertaiseksi sen sielussa. Toisen\nsuuttumus synnytti vihaa toisessa. Vihasta kehittyy vastenmielisyys ja\nvastenmielisyydestä inho. Vaikka aihe onkin vähäpätöinen, se ei\nmerkitse mitään. Toisinaan näyttää siltä, ikäänkuin onnettomuus olisi\nsitä suurempi, mitä mitättömämpi sen ulkoinen aihe näyttää olevan.\n\nSellaisina hetkinä puhuu itse itselleen voimakkaammin kuin sanoin ja\nmitä silloin on puhuttu, vaikuttaa valtavammin, koska sellaiset sanat\nkumpuavat suoraan meidän syvimmistä tajuttomista tunteistamme. Toinen\nsielu voi silloin murtaa toisen sielun kuoliaaksi.\n\nJa se ei mitään lievennä, jos sellaisena yönä toisen käsi haparoi\npeitteellä löytääkseen ja puristaakseen toisen kättä. Hän, joka\npuristaa silloin toisen kättä, ei tee sitä senvuoksi, että hän olisi\nhellä ja katuen pyytäisi anteeksi. Hän puristaa senvuoksi, että hänen\ntuskansa ovat niin ylivoimaisia, että hänen täytyy saada tuntea elävän\nolennon ruumiillista lämpöä, olkoonpa tuo olento vaikka sama, jonka\nhänen ajatuksensa raivoissaan juuri musersi. Hän, joka sai sellaisen\nkädenpuristuksen, tietää kyllä sen ja maksaa sen aivan saman\nsalaperäisen tuskan pakoittamana.\n\nSillä ei mikään ole kolkompaa, synkempää ja enemmän hirvittävämpää kuin\nhellyys kahden ihmisen väliltä on poiskulumaisillaan ja vaihtuu\nintohimoon, joka ärsyttää mielettömään taisteluun toisiaan ja itseään\nvastaan. Tämä ei ehkä koskaan tapahdu niin mieliä järkyttävästi\nmuulloin kuin juuri hiljaisuudessa. Silloin kaksi ihmistä vaieten\ntoisiaan murtaa julmemmin kuin metsänpedot, jotka raivoissaan\nraatelevat toistensa ruumista.\n\nJa vieläpä taistelu näyttää kestävän unessakin. Sillä aamun koittaessa\njatkavat samat valvovat ajatukset työtään, jotka yöllä alkoivat, ja\najatuksista kehittyy tekoja, jotka vaativat ihmiselämää.\n\n\nIX.\n\nJos ei moista ihmisten keskuudessa tapahtuisi, luulisin monen\nyhteentörmäyksen jäävän mahdottomuudeksi. Sillä todellakaan ei voi\nkoskaan sanoa mitä tapahtuu ja toteutuu vain senkautta, että ihmiset\novat tehneet sitä ja sitä toisilleen tai ainoastaan sanoneet toisilleen\nniin eli näin. Ei Bob eikä Anna voineet myöskään tässä elämänsä\nkäänteessä ymmärtää, mikä oikeastaan vieroitti heitä toisistaan. Bob ei\ntahtonut tunnustaa edes itselleenkään minkäänlaista hajaannusta\ntapahtuneen ja jos Anna rouva hieman asiaa ymmärsikin, niin hän ei\nmissään tapauksessa puhunut siitä Bobille.\n\nOlisipa Anna rouva vaan ollut enemmän äiti siinä merkityksessä, kuin\nmuutamat naiset ovat, olisi hänen ollut helpompi osata itse ja samalla\njohtaa miehensäkin raittiimpaan silmäpiiriin niistä sokkeloista, joissa\nhe molemmat haparoivat. Hän oli kyllä tavallaan äiti ja rakasti\nkiihkeästi lastaan. Hänen rakkautensa Bobiin oli kokonaan muuttunut ja\nmelkeinpä haihtunutkin. Heille molemmille oli lapsi ollut vaan enemmän\nääretön ilonlähde, joka enensi heidän onneaan toistensa seurassa, kuin\nyksilö ja lapsi, jolle heidän ensisijassa tuli molempien elää.\nSenvuoksi Anna rouva melkein unohti poikansa, kun tunsi eripuraisuuden\nhänen ja Bobin välillä kasvavan ja Georg eleli nyt enimmästi koulussa\nja lastenkamarissa.\n\nAnna rouva vietti sillä välin aamupäivänsä vierashuoneessaan katsellen\nväliin akkunasta ulos, josta hän voi eroittaa muutamia puitten latvoja\nHumlepuistosta. Hän tunsi epämääräistä pelkoa jostain, joka oli juuri\ntapahtumaisillaan, ja hän ajatteli Bobia. Kun Bob nyt oli poissa,\nheltyi Annan sydän kokonaan häntä näin ajatellessaan ja oli hyvillään\nikäänkuin hän olisi ollut juuri hänet kadottamaisillaan. Tarvittiin\nvaan niin vähän hänet jälleen voittaakseen. Tarvitsisi vain sanoa\nmuutama sana, ehkäpä yksi sana oikeaan aikaan ja he alkaisivat taas\npuhua toistensa kanssa kuin ennenkin. Kaikki muuttuisi entiselleen.\n\nAnna rouvan sydän löi kuuluvasti tätä ajatellessaan.\n\nNiin, hän ei voinut mielestään kauvemmin sietää sellaista elämää, jota\nhe nyt elivät. Oli koko jakso pikkuseikkoja heidän välillään. Ennen oli\nollut tapana edes kerran ennen päivällistä telefonoida toisilleen.\nToisinaan telefonoi Bob ja toisinaan soitti Anna rouva itse. Tässä\npienessä keskustelussa kumpainenkin kuvaili toisilleen ikävää\nyksinäisyyttään ja Anna oli ennen tottunut ikävöimään sitä hetkeä\ntavallisena aamupäivätapahtumana. Tämä tapa oli viime aikoina itsestään\nhävinnyt, Juuri tänä päivänä Anna rouva suri sitä, että se oli niin\nhävinnyt. Hän suri sitä niin voimakkaasti, että hän alkoi ikävöidä\nainoastaan saada kuulla Bobin ääntä. Ja tämä ikävä lopultakin voitti\nhänet.\n\nAnna rouva kuului niihin, joitten ei ole helppo ottaa ensi askelta ja\nse oli hänelle suuri voitto, kun hän nyt meni telefonin luo ja soitti.\n\nKaikeksi kummakseen hän kuuli kohta miehensä äänen.\n\n\"Kumma kyllä, kun sinä soitit\", sanoi Bob. \"Minä olisin juuri soittanut\nsinulle.\"\n\nAnnan sydän lakkasi ilosta hetkeksi sykkimästä. Hän oli ajatellut\nsamaa! Hän odotti henkeään pidättäen.\n\nSitten tuli jatkoa. Hän ei voinut tulla kotia päivälliselle. Kokonaisia\nselityksiä, joita Anna ei kuullut.\n\n\"Oletko sinä pahoillasi? Miks'et sinä vastaa?\"\n\n\"Ikävissäni! Eipä ensinkään! Hyvin tyytyväinen.\"\n\nKoko elämä näytti Anna rouvasta tyhjältä ja sisällyksettömältä, kun hän\njälleen ripusti kuulotorven paikalleen ja tuntui melkein kuin Bob\nkädenkäänteessä olisi pois pyyhkäisty hänen tunne-elämästään ja\nmailmastaan. Hän meni verkalleen paikalleen vierashuoneen pöydän\nviereen, kohoutti pikku Georgin vaatteita, jotka odottivat korjaamista.\nPoika itse istui matolla ja leikki pienillä vaunuillaan. Aurinko heitti\nakkunasta säteitään hyväillen hänen valkoisenkellertävää, pehmeää\ntukkaansa, mutta Anna ei tuntenut vähintäkään iloa siinä häntä\nkatsellessaan. Hän tunsi epämääräistä vihaa sielussa, suuttumusta\nkaikkeen ja kaikkiin sekä ennen muita Bobiin. Näistä tunteista\nsukeltautui hänen mieleensä omituinen kiusaava ajatus, että hänen\nomassa elämässään oli jotain epäselvää. Kuinka hän on juuri tähän\nkotiin tullut vaimoksi ja äidiksi, kuinka se on tapahtunut. Hän\nmuisteli niitä aikoja, jolloin hän vielä oli nuori tyttö ja vapaa; hän\ntoivoi voivansa nähdä mailmaa samassa puoliselvässä, hyväilevässä\npäivänpaisteessa kuin silloinkin. Mitä varten tuo kaikki on poissa?\najatteli hän. Ja samassa juolahti hänen mieleensä kysymys: Mikä siihen\non syynä, että minä juuri nyt sitä ajattelen?\n\nSamassa hän säpsähti, kun telefoni soi jälleen. Hän luuli sitä Bobiksi,\njoka olisi katunut ja päättänytkin tulla kotia päivälliselle. Se olisi\nniin hänen tapaistaan. Anna rouva tunsi, jos hän nyt tulisi kotia,\nolisi se ollut hänelle vielä suurempi pettymys kuin jos hän todellakin\nolisi poissa. Hän meni vastenmielisesti telefoniin ja sanoi \"halloo\"\nsellaisella välinpitämättömällä äänellä, jota hän itsekin ihmetteli.\n\nHän säikähti kuullessaan iloisen äänen kysyvän: \"Onko pikku rouva\nhuonolla tuulella?\" Gösta Wickner sieltä puhuikin ja silloin tunsi Anna\nitsensä oikeen iloiseksi. \"Eikös mitä, ei hän ole huonolla tuulella.\nVain vähän hermostunut.\" \"Vai niin. Hermostunut vaan.\" \"Voisinko minä\nsaada tulla päivälliselle?\" \"Kas kuinka kiusallista, ettei Bob ole\nkotona.\" Gösta ei ollut kiihkeä, hän kertoi vaan tulevansa jonain\ntoisena päivänä.\n\nMutta Anna rouva oli saanut päähänpiston, joka näytti antavan hänelle\nlujuutta. Hän pyysi Göstaa tulemaan päivälliselle, vaikkei Bob\nollutkaan kotona. Hän pyysi häntä laverrellen kuinka se olisi hauskaa,\njos hän tulisi.\n\nGösta Wickneriä ei ollut niin vaikeakaan siihen houkutella. Mutta kun\nAnna rouva nyt ripusti kuulotorvea paikoilleen, niin hänen sydämensä\nsykki ilosta.\n\nHän aikoi näyttää Bobille...\n\n\nX.\n\nItse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli\nherra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli\npoissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut\ntalonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.\n\nViime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob\ntunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat\ntavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne\nsairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja\naviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat\nluonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin\nennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan\nkanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi\nsenjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:\n\n\"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään.\"\n\nMyöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli\nmelkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut\nnuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei\nGöstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä\nmurtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut\nBobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: \"Sinähän muistanet, mitä\nolet luvannut, etkä kerro vaimollesi?\" \"Mitä?\" sanoi Bob hänelle\ntavattoman oudolla maltillisuudella. \"Niin, luonnollisesti sitä, jonka\nminä kerroin sinulle jouluna.\" \"En sanaakaan! Minähän olen luvannut\",\nvastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta\nWickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on\npakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei\nkukaan voi epäillä.\n\nSenvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään\npäivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan\nolisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään\nerityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin\nhuomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi\nviekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei\ntietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi\nomasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan\nerikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti\ntäysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa.\nSitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin\noli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla\npöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan\nlaitettava itsensä hienoksi.\n\nSiihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen,\nharmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja\nuhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin\npaljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja\nyhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki\nvanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän\nitse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän\nitselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin\nneitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain\nerikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin\nkaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan\nvalkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin\nriemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen\nkaulaansa.\n\nKepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo Gösta\nWickner myhäillen hänelle.\n\nAnna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että\nhän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan\nhänen kättään.\n\n\"Oletteko jo tullut?\"\n\nHän katsoi mielihyvällä järjestelyjä ympärillään.\n\n\"Täällähän on juhla. Ja miten hieno te itse olette!\"\n\nGösta Wickner oli miettinyt syytä siihen kylmään äänen sävyyn, jonka\nhän kuuli huutavan halloota telefonissa. Hän oli valmistautunut\nnäkemään epäjärjestystä ja sensijaan hän tapasikin täydellisen\nvastakohtaista. Seuraus siitä oli, että hän itsekin tuli kirkkaalle\nmielelle kaikesta siitä päivänpaisteesta, joka oli täällä häntä\nvastassa.\n\n\"Minä tahdon olla iloinen tänään\", sanoi Anna rouva.\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\nHän otti vierastaan käsikoukusta ja vei pöydän luo. He nauroivat\nmolemmat, puhuivat pari sanaa Bobista ja istuutuivat.\n\nSiitä tuli iloinen päivällinen, pullo viiniäkin tuotiin pöytään.\nKynttilät paloivat kruunussa ja akkunaverhot vedettiin alas. Kun\npäivällinen loppui, siirtyivät he Bobin huoneeseen, paperossit\nsytytettiin ja he lavertelivat kuin kaksi iloista lasta.\n\nKuten sanottu, olivat he ennenkin kahden kesken päivällisellä olleet,\njoten tapaus ei ollut uusi. Mutta Anna rouva ei ollut koskaan ennen\ntuntenut olleensa niin hyvällä tuulella kuin tänään. Hän huomasi Bobin\nhäviävän ajatuksistaan sitä enemmän mitä kauvemmin päivällinen kesti ja\nhänen sydämensä yhä keventyi, kun hän sen huomasi. Ihmeellisesti, ei\nensinkään tuskaisesti hän luisui pois hänen sydämeltään ja se sai hänet\najattelemaan, että Gösta ja hän istuivat kodissaan. Se oli heidän\nkotinsa ja kaikki mitä oli ollut, oli poissa ja unohdettu. Sitä ei\nollut koskaan tapahtunut. Koko elämä oli heille ollut vain unta ja nyt\nhe olivat valveilla. Kaikki tuntui hänestä niin keveältä ja\nihmeelliseltä, melkein kuin uusi, virkistävä ruumiinlämpö olisi alkanut\nvirtailla koko hänen olennossaan. Hän riemastui tuntiessaan itsensä\nniin keveäksi ja vapaaksi ja koko hänen pieni olentonsa säteili\nnuoruutta.\n\nKun he yhdessä menivät Bobin huoneeseen, oli kaikki tuo niin lumoavasti\nkutoutunut hänen mielikuviinsa, että Anna rouvan täytyi nauraa ääneensä\nomille ajatuksilleen.\n\n\"Mitä te nauratte\", kysyi Gösta Wickner.\n\nAnna oli ajatellut ja ajatuksensa niin kietonut mielikuviinsa, että hän\nolisi pitänyt aivan asiaan kuuluvana, jos Gösta silloin olisi laskenut\nkätensä hänen vyötäisilleen ja suudellut häntä kiitokseksi ruuasta.\nSitä hän ei luonnollisesti voinut sanoa. Ja senvuoksi hänen silmänsä\nvälkähtelivät monin verroin hilpeämmin, kun hän vastasi:\n\n\"Niin, tiedättekös, kun minä katsoin teitä selän takaa, niin te\nnäytitte minusta niin naineelta mieheltä.\"\n\nAnna rouva tunsi silmänräpäyksen joutuneensa lasiliukkaalle jäälle.\nMutta hän sai samassa kykyä ohjata liikkeitään, joka yllätti hänet\nitsensäkin, ja äkkinäisellä käänteellä hän muuttui vakavaksi, taputteli\nGöstaa olkapäälle ja sanoi:\n\n\"Olipa oikeen hyvä, kun tulitte. Minä olin koko päivän niin\nseuransairas.\"\n\nHän hymyili ystävällisesti ja rauhallisesti, mieliala oli jälleen\nvaloisa ja iloinen, joka oli tuskin silmänräpäykseksi äsken\nhäiriytynyt. Gösta Wickner oli mitä paraimmalla tuulella ja alkoi\nkertoa. Hän kertoi kerrassaan erinomaisesti, ja hänellä oli koko\nvarasto leikillisiä kaskuja ihmisten suhteista muistissaan ja ne\nvaikuttivat Annaan hyvää. Hän tunsi koko ajan siitä asti levänneensä,\nkun Gösta tuli. Syy tähän oli aivan yksinkertaisesti siinä, että Gösta\nWickner oli kerrassaan Bobin vastakkainen luonne. Täällä ei ollut\nmitään hermoheikkoutta, ei sitä hentoa hellyyttä, joka aina kerjäsi\nvastausta. Ei mitään ärtyisää, kiusallisen arkaa, eikä vähintäkään\ntyytymättömyyttä, joka Bobissa alinomaan väijyi, niin usein kuin hän\noli saanut jotain mietittävää. Gösta Wickner sai toisinaan olentoonsa\neriskummallista luottamusta herättävää arvokkaisuutta, joka melkein voi\nvaikuttaa lämmittävästi, vaikka hänen ymmärryksensä oli sitä vähemmin\nnukuksissa. Voi sanoa, hän oli vahti itselleen. Hän voi olla\nystävällinen, jopa osottaa hyvyyttäkin ystävilleen, mutta juuri niin\nharkiten, että hän tiesi, kuinka paljon hän sanoi ja miten pitkälle hän\ntahtoi mennä. Alinomaan sai hänestä sen käsityksen, että hän määräsi\nitse itsestään ja omista suhteistaan. Tämä ehkä alusta alkaen kaikkein\nenimmän vaikutti sekä kunnioitusta herättävästi että puoleensavetävästi\nBobiinkin, ja nyt sai myöskin se Anna rouvan tuntemaan itsensä\nhuvitetuksi hänen seurassaan. Hän tunsi ikäänkuin juovansa voimaa ja\nsielunrauhaa puhellessaan tuon miehen kanssa, joka oli niin varma\nitsestään ja jonka tasapainoa ei mikään voinut häiritä.\n\nEnnenkuin Anna rouva huomasi sanojaan, olikin hän alkanut puhua Bobista\nGöstalle. Se tuli aivan ajattelematta ja hän melkein pelästyi, kun hän\noli alkanut. Sillä sellaista ei koskaan ennen tullut kysymykseenkään\nhänen ja Bobin ystävän kesken. Ylipäätään ei Anna rouva ollut koskaan\nkenellekään puhunut miehestään tai tunteistaan häneen. Mutta Anna oli\nnyt tänä iltana sellaisella tuulella, jolloin tuntuu kaikki\nluonnolliselta ja senvuoksi hän puhui edelleen Bobista juuri senvuoksi,\nettä Gösta hyvin hyvästi tiesi, kuinka paljon hän piti hänestä. Hän\nvaroi taitavasti sellaista, josta olisi voinut huomata, mitä oikeastaan\nviime aikoina oli heidän välillään tapahtunut. Mutta hän puhui\nkuitenkin keventääkseen sydäntään uskomalla salaisuutensa Göstalle. Hän\nkertoi kuinka Bob oli herkkäluonteinen, ja helläsydäminen ja kadotti\nniin helposti tasapainonsa. Hän kiihtyi pienimmästäkin ja kun hän\nkerran jostakin tuli kuohuksiin, joutui hän pian pois suunniltaan.\n\nAnna rouva kuvaili yksityisseikkoja. Hän kertoi ne iloisella tavallaan\nja lisäsi:\n\n\"Ymmärrättehän, miten se voi tulla väsyttäväksi, kun kerran pitää\nihmisestä?\"\n\nAnna rouva huomasi tätä kertoessaan juuri sanat sanottuaan niin\nmerkillisesti vieläkin enemmän sydämensä kevenevän. Ja mitä\niloisemmaksi hän tuli, sitä eloisammasti hän tunsi pitävänsä hänen ja\nBobin yhteisestä ystävästä. Hän oli sydämellisesti kiitollinen ja tunsi\nGöstan ansioksi, että niin paljon painostavaa oli ikäänkuin solunut\npois hänen näköpiiristään. Hän näki kaikki niin selvästi tänä iltana.\nNiin ihmeellisen kirkkaana.\n\nJa ensi kerran hän tuli selvästi ja rohkeasti ajatelleeksi:\n\n\"Miksei hän silloin ymmärtänyt enempi, kun Bob ensi kerran tuli hänen\nmailmaansa ja melkein heti otti vain hänen sydämensä?\"\n\nAnna rouvasta tuntui ihmeelliseltä, ettei hän silloin ollut mitään\nnähnyt. Joutuin, kirkkaana ja melkein koko mailma seuralaisenaan liukui\ntuo ajatus hänen aivojensa läpi. Se hävisi päiväpaisteisen ja\npilvettömän hymyn viemänä yhtä helposti kuin se oli tullutkin.\n\nKun Gösta nousi mennäkseen, tuntui Annasta, ettei hän pitkän pitkiin\naikoihin ole ollut niin onnellinen, ja nauroi sanoessaan:\n\n\"Ajatelkaahan, minä olen Georgin unohtanut kokonaan. Nyt hän on saanut\nnukkua yksin.\"\n\nGösta Wickner meni ja Anna rouva istuutui pianon ääreen. Hän soitti\nvanhoja kappaleita, joita hän oli silloin soittanut, kun hän vielä oli\nnuorena tyttönä ja koko elämä hymyillen vietteli häntä. Sävelet olivat\nsaaneet uuden soinnun, jota hän mielestään ei ollut koskaan ennen\nkuullut. Hän toivoi oppivansa laulamaan, hänestä tuntui, että häneen\nsittenkin kätkeytyi hitusen lauluääntä, vaikka hän ei koskaan ennen ole\nsitä aavistanutkaan.\n\nSilloin kuuli Anna rouva miehensä askeleita eteisestä ja lopetti äkkiä\nsoiton nousten pianon äärestä. Tuskaisin tuntein hän ihmetellen huomasi\nBobin läsnäolon häiritsevän hänen iloaan.\n\n\nXI.\n\nKun mies jättää iloisen seuransa ennen illallista mennäkseen kotiinsa\naivan yksinomaan senvuoksi, ettei vaimon tarvitse yksinäisyydessä\nikävöiden viettää iltaansa, niin on hänellä oikeus toivoa edes\nhieman lämpöistä vastaanottoa, ja jos hän ei sitä saa, niin hän\nkatkeroituneena syvästi sydämessään katuu kaunista tekoaan ja\nliikanaista jalomielisyyttään. Sillä ei mikään ole nolaavampaa kuin\nosoittaa tietämättään ystävyyttä, jota ei ensinkään ole kaivattu.\nToinen seikka, jos itse on sekä herättänyt ystävällisyyttä että\nkohdellut hyvyydellä eikä sitten kunnioita mitä on kuitenkin\nvastaanottanut. Nainen tuskin voi halpamaisemmaksi tulla. Se on melkein\nruminta, mitä ihminen voi tehdä, ja sellainen herättää suoranaista ivaa\nja halveksumista, jota on synti kehittää paremmassa ihmissielussa.\n\nTällaista ja paljon muuta samantapaista kierteli Bobin aivoissa, kun\nhän tänä iltana kotiin saavuttuaan tervehti vaimoaan. Iloisena ja\nkevein mielin hän tuli, kun oli tavannut Göstan tiellä ja saanut\ntietää, ettei hänen vaimonsa ollut ollutkaan yksin. Tämä oli heittänyt\nyhden kiven Bobin sydämeltä. Sillä hän oli varmasti kuullut telefonissa\nvaimonsa äänessä jotain raskasta ja katkeraa ja toivoi mielipahan nyt\nolevan ohi.\n\nBob tuli sisään tyytyväisyyttä ja mielihyvää uhkuvin mielin. Hänellä\noli niin paljon hauskaa, jota hän ikävöi saada kertoa vaimolleen. Hän\noli jo edeltäpäin nauttinut ajatuksesta saada kuulla hänen nauruaan.\nAnna otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta Bob oli odottanut hänen\nriemastuvan, kun hän tuli niin aikasin. Senvuoksi hän kylmeni äkkiä ja\nkun Bob kylmeni, niin ei ollut suuttumuskaan kaukana.\n\n\"Enkö minä olekaan tervetullut?\" sanoi hän koettaen laskea leikkiä,\njoka ei kuitenkaan näyttänyt onnistuneen. Sillä lepyttävää hymyä, jota\nhän odotti, ei ilmennytkään hänen vaimonsa huulille. Hän vastasi vaan\nvälinpitämättömästi: \"Kyllä, varmastihan sinä olet tervetullut\", mutta\nkun Bob oli toivonut olevansa ikävöity, niin vastaus ei tuntunut\nhänestä vähääkään tyydyttävältä.\n\nHän ilmaisi sen myöskin ja tällä kertaa hänen äänensä ei ollut enää\nleikillinen, vaan masentunut ja soimaava. Tämä teki Anna rouvan, joka\nhetki sitten oli tuntenut sydämensä niin keveäksi ja mielensä\niloiseksi, jälleen tuskaiseksi ja hän sanoi senvuoksi onnistumattomasti\nhillityllä äänellä.\n\n\"Minä en olisi koskaan uskonut, että sinä tulisit kotia. Sinä olisit\nvoinut hyvin kernaasti olla poissa, jos se sinua paremmin miellytti.\"\n\nTästä Bob ärtyi kylliksi ja hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän\noli tullut juuri vaimonsa vuoksi ja sellainen teko vaatii tunnustusta.\n\nBob ei voinut ymmärtää, miksi Anna rouva olisi pitänyt hänen viipymistä\nparempana, kun hän sanoo tulleensa ainoastaan hänen itsensä vuoksi, ja\nsenvuoksi hän suuttui kovin, kun hänen vaimonsa aivan kylmäverisesti\nvastasi:\n\n\"Enhän minä ole koskaan sinulta sitä pyytänyt.\"\n\nBobista tuntui tuo tulleen sydämettömästä rinnasta eikä hän hetkeen\nkiukusta hämmenneenä saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän\noli siinä määrin loukattu, ettei hän edes kyennyt puolustautumaan ja\nsenvuoksi hän ei löytänyt muuta keinoa kuin antaa vaan sokeasti\ntakaisin.\n\n\"Oletko sinä ollut yhtä herttainen Göstallekin\", vastasi hän, \"silloin\nminä en onnittele häntä.\"\n\nAnna rouva kuohui sekä vihasta että sanoissa piilevästä ivasta.\n\n\"Eikö minulla ole oikeus tavata ystäviäni, kun sinulla kerran on oikeus\nkäydä ystäviesi luona?\" sanoi hän.\n\n\"Sitä minä en ole sanonutkaan\", vastasi Bob rauhallisemmin.\n\n\"Et, mutta sitä sinä tarkoitit. Sen kuuli sinun äänestäsikin. Onko\nminulla oikeutta tai ei?\"\n\nMolemmat huomasivat menneensä liian pitkälle ja juuri se kiihoitti\nheidän vihaansa. Nämä sanat olivat vain alkua näytelmään, jossa sitten\nkaikkein kummallisimmat syytökset seurasivat toisiaan ja jossa toinen\nasiallinen vahti toisen hengenvetoa saadakseen tilaisuuden purkaa\nkaikki vihansa, joka vitkalleen oli hänessä itsessään sanoiksi\nmuodostunut.\n\nTätä purkausta seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jolloin\nmolemmat tunsivat elämässään tapahtuneen aivan uuden käännöksen. He\nistuivat siinä vierekkäin lähellä toisiaan, hikisinä huohottaen ja\nraivosta kalpeina. He tuijottivat kumpikin ihmetellen toisiinsa ja\nmolemmat olivat näkevinään oudot kasvot, jotka tuntuivat heistä niin\nvierailta ja jotka he nyt vasta ensi kerran näkivät.\n\nAnna rouva purskahti itkuun, suorana hän istui, antaen kyynelvirran\nvieriä poskilta rinnoille ja helmaan eikä kohottanut kättään\nkuivatakseen kyyneleitään. Mutta Bobin sydän oli kova tällä kertaa.\nLiikahtamatta hän nauttien kuunteli vaan hänen itkuansa.\n\nAnna rouva nousi sitten mennäkseen huoneeseensa. Mutta ennenkuin hän\nmeni, katsoi hän Bobiin ja sanoi.\n\n\"Sinä luulet, että minä voin hyvin helposti unohtaa sinut toisen\nvuoksi. Sinä olet sen sanonut ja sitä minä en koskaan unohda.\"\n\nSiihen Anna rouva jätti hänet. Ja Bob istui siinä murtuneena ajatellen\niloisen päivänsä surullista loppua.\n\n\nXII.\n\nSeuraavana päivänä kulkivat Bob ja Anna kierrellen toisiaan kuin kaksi\npahantekijää, jotka tietävät saman rikoksen ja molemmin puolin\nsyyttävät toisiaan sen alkuunpanijaksi. He olivat molemmat väsyneet ja\nkyllästyneet itseensä ja koko mailmaan, ja he tunsivat ikäänkuin\ntulevaisuuden näköpiiri olisi kutistunut yhteen heidän ympärilleen.\n\nAamiaispöydässä katkaisi Anna rouva äkkiä hiljaisuuden ja sanoi:\n\n\"Tällaistako olisi tapahtunut _meille!_ Että _sinä_ ja _minä_ olisimme\nvoineet sanoa toisillemme sellaista! Kaikki muut, mutta emme vaan me.\"\n\nHän ei sanonut tätä vastausta siihen odottaakseen. Hän sanoi sen vaan\nvastauksena omille ajatuksilleen ja hänen katseensa solui Bobin ohi\nhänen taakseen huoneeseen.\n\nBob puolestaan ymmärsi kyllä ajatuksen sanoissa. Hän itse oli ajatellut\nsamaa. Mutta hän oli niin kipeästi katkeroitunut, ettei hän voinut\nyhtyä niihin.\n\n\"Miksei meille niin hyvin kun muillekin?\" sanoi hän sensiaan.\n\nPikku Georg istui heidän keskellään tähystellen vanhempiaan suurilla\nsilmillään ja ihmetteli kovin, miksi he näyttivät niin ikävystyneiltä\neikä pappa suudellut mammaa lähtiessään.\n\nVaikka Bob olisi kuinkakin tarkkaan sielustaan haeskellut, tuskin hän\nkumminkaan olisi ajatuksissaan löytänyt mitään niin vierasta kuin hän\nnoissa sanoissaan lausui, jotka hän juuri oli päästänyt suustaan. Sillä\nse juuri nykyään lakkaamatta yhtenään kiinnitti hänen ajatuksiaan.\n\nEttä tämä oli tapahtunut juuri heille! Tämä oli Bobista niin\nkäsittämätöntä, koko elämä alkoi tuntua hänestä suurelta ja\nratkaisemattomalta arvoitukselta. Ennen oli kaikki näyttänyt hänestä\nniin yksinkertaiselta ja selvältä. Kaikki mikä koski häntä itseään,\nhänen vaimoaan, lastaan ja kotiaan, kaikkea sitä oli hän tuskin\najatellut toisin kuin lintu, joka laulaa kesällä, ajattelee\nauringonpaistetta ja tuoretta vihantaa, jotka viekoittelevat hänet\nvisertelemään. Nyt hän sai niin paljon enemmän aihetta ajattelemiseen,\nhän tunsi ihmeellistä aavistusta tulleensa jollain kummallisella\ntavalla petetyksi. Hän ei tarkoittanut ensinkään, että hänen vaimonsa\nolisi hänelle uskoton edes ajatuksissaankaan. Bob voi jotain\nsuutuksissaan sanoa sinne päin, mutta ajatella vakavasti sellaista --\nei, sitä hän ei voinut. Kun Bob sanoi itselleen olevansa petetty, niin\nsilloin siinä oli kokonaan toinen tarkoitus. Oli jotain, jota hän oli\ntoivonut saavansa aina omistaa, joka nyt oli huomaamatta alkanut luisua\nhänen käsistään. Jotain lämpöistä ja jaloa hän oli vaalinut\nomaisuutenaan ja joka nyt päivä päivältä oli muuttunut yhä kylmemmäksi\nja arvottomammaksi. Bob ei voinut koskaan sitä itsekseen lausua. Hän\netsi etsimällä sanoja, jotka voisivat selittää sitä, mitä hän\ntarkoitti, mutta hän ei löytänyt. Hän tunsi vaan, että kaikista, joita\nhän yritti yhdistellä, puuttui sisällystä.\n\n\"Rakastaako hän minua?\" ajatteli hän itsekseen virkahuoneessaan\nkirjojensa ääreen kumartuneena.\n\n\"Onko se mahdollista, että hän olisi kyllästynyt minuun?\" Tätä ajatusta\nseurasi yhtäkkiä toinen:\n\n\"Rakastanko minä todella häntä?\" Bob ei voinut vastata tähänkään\nkysymykseen ja hän koetti päästä siitä, koskei hän tohtinut\najatuksissaan muodostaa sellaista vastausta, joka häntä pelotti. Hän ei\nvoinut elää ilman vaimoaan, siinä oli kaikki mitä hän tiesi ja tunsi,\nja muuta vastausta hän ei myöskään voinut itselleen antaa.\n\nMutta niin paljon Bob tiesi, että hän ja Anna olivat alkaneet kulkea\nomia teitään ja että he olivat herjenneet kysymästä, mitenkä toinen eli\ntoinen aikaansa vietti ja mihinkä hän sen kulutti. Anna rouva oli\nsaanut omista oikeuksistaan sellaisen käsityksen, jota hänellä ei ollut\nkoskaan ennen ollut, hän vaati vapautta itselleen, tarvitsematta\nselittää, mihin hän sitä käytti. Bob ei voinut hänen vaatimustaan\nkumota ja hänellä oli niin hyvä syy, että hänen oli vaikea vastustaa\nhäntä. Samalla jätti Anna rouva hänelle yhtäläisen vapauden, jota hän\nei koskaan ollut pyytänytkään eikä tiennyt mihinkä hän sitä käyttäisi.\nHän tiesi yhtä vähän mihinkä hänen vaimonsa käytti vapautensa. Hän\ntiesi ainoastaan, että jos hän telefonoi aamupäivällä kotiin, niin hän\nvarmasti sai odottaa vastaukseksi, että rouva oli mennyt ulos, ja jos\nhän iltapäiväksi esitti jotain huveja, niin oli hänen vaimonsa\nedeltäpäin jo kiinni työssään tai oli hänellä kaupungilla muita puuhia,\njotka estivät häntä.\n\nBob kummeksi kaikkea tätä, mutta ei tohtinut epäillä eikä uskaltanut\nedes kysyä. Hänellä oli vain hämäränä käsityksenä, että kaikki oli\nmurtunut pirstaleiksi ja toisinaan voi hän vaan ihmetellen odottaa\njotain tapahtuvan. Sillä jotain täytyy tapahtua, joka lopettaa\ntällaisen elämän, siitä hän oli varma. Mutta mitä oikeastaan voisi\ntapahtua? Bob ei löytänyt vastausta siihen eikä voinut rauhoittaa\nitseään silläkään, että tuo levottomuus, joka häntä yötä päivää\nkidutti, oli vain luulottelua.\n\nBob istui eräänä iltana yksin kotona. Anna rouva oli mennyt vierailulle\nerään ystävättärensä luo ja Bobin piti työskennellä. Mutta työ ei\ntahtonut ottaa oikeen sujuakseen. Bob tunsi itsensä rauhattomaksi\nikäänkuin hän olisi pelännyt onnettomuuden millä minuutilla tahansa\nvoivan hiipiä ovesta sisään.\n\nOvi avautui ja pikku Georg pistäytyi sisään. Hän hiipi hiljaa, jottei\nhäiritsisi isää, jolle hän tahtoi sanoa vaan hyvää yötä.\n\nBob nosti poikansa polvilleen ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ja Georg\nalkoi kertoa vieraasta koirasta, jonka kanssa hän oli leikkinyt\nHumlepuistossa.\n\nBob istui hiljaa hyväillen poikansa hiuksia ja sillä välin sekavat\najatukset heräsivät ja hävisivät hänen aivoissaan. Mutta poika huomasi\nisän olevan hajamielisenä ja kysyi harmistuneena:\n\n\"Mikset sinä vastaa?\"\n\n\"Mitäs minä vastaisin?\" kysyi Bob ja koetti näyttää leikilliseltä.\n\n\"Ajattele vain hupaisesti\", sanoi poika.\n\nBob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi\nitseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja\nlapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.\n\nMutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.\n\n\"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?\" kysyi hän.\n\nKysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta\nkätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä,\npisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen\nhän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi\npäästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.\n\nHänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei\nleiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi\nkuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.\n\nOliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan\nleikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti\nvaatettaessaan?\n\nHeidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit,\nhenkiset harrastukset -- kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin,\nettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa\npalvelijain seurassa.\n\nSiinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti\ntarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin,\najatteli hän. Täytyy -- -- --\n\nBob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan\nparemmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän\nesitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta\nmyöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.\n\nRauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli\ntuntenut hänen kylmyytensä.\n\n\nXIII.\n\nPari päivää sen jälkeen istui Bob eräänä sunnuntaina aamupäivällä Gösta\nWicknerin luona Arsenalikadun varrella. Herrojen välissä oli pelipöytä\nja Bob oli juuri voittanut pelin.\n\nSe tapasi muutoin aina saada hänen hyvälle tuulelle. Mutta tällä kertaa\nnäytti siltä kuin hän olisi voittanut tietämättään. Ja kun peli loppui,\nnousi hän pöydästä, ikäänkuin hän olisi vain odottanut pelin\nkeskeyttämistä voidakseen saada tilaisuuden itse puhua.\n\nHän alkoi kertoa ystävälleen omista suhteistaan. Sitä Bob ei ollut\nkoskaan ennen tehnyt. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleenkään\nilmaista edes sanallakaan kellekään elävälle ihmiselle, ettei kaikki\nollut niin kuin piti hänen ja vaimonsa välillä. Senvuoksi olikin Bob\näärimmäisyyteen asti kiihtyneellä mielellä, hän tuskin näki sitä, jolle\nhän puhui.\n\nOlisipa Bob nähnyt, niin hän ei olisi mitenkään voinut olla huomaamatta\nsitä harmillista asemaa, johon Gösta Wickner huomasi joutuneensa. Hän,\njoka muuten oli tottunut hallitsemaan ilmeitään kaikissa olosuhteissa,\nsai polttavan punan koko kasvoihinsa. Nyt Gösta kumminkin kuului\nniihin, jotka tietävät voivansa tahdon ponnistuksella punastuksestansa\npäästä. Hän käytti myöskin tätä taitoaan ja kun Bob puhui kauvan, sai\nhän hyvää aikaa voittaakseen kasvojensa ilmeet jälleen valtoihinsa.\n\nKun Bob lopetti ja nosti katseensa, niin oli Gösta jo aivan\nrauhallinen. Vieläpä Bob luuli lukeneensa selvää osanottoa ystävänsä\nilmeissä. Oli hetken hiljaisuus, jolloin Bob odotti saavansa kuulla,\nmitä ystävällä oli sanottavaa. Hän odotti Göstalta neuvoa, neuvoa, joka\nkenties tekisi kaikki hyväksi. Jonkunlaisella epätoivoisella tarmolla\nhän oli takertunut tähän ajatukseen, pelaaminen oli vain ollut tyhmä\ntekosyy, jota hän käytti puhelimessa ilmoittaessaan tulostaan ja hän\noli koko ajan katunut, että hän oli ottanutkaan sitä suojakseen.\n\nGösta Wickner luonnollisesti ymmärsi nyt hyvin hyvästi kaikki ja itse\nasiassa hänen todellakin vilpittömästi tuli sääli Bobia. Se sopi niin\nmainiosti tuohon hänen teoriaansa, että kaikissa avioliitoissa ilmenee\nsairaloisuutta, onnellisimmassa tapauksessa käännekohta --\nmahdollisesti myös käännetapauksia. Hän kehitti aivan luonnollisesti\ntämän käsityksensä Bobille ja sanoi, että hänen mielipiteensä mukaan\nluultavasti ovat kaikki avioliitossaolevat elämässään kokeneet\nsamanlaista.\n\nMutta Bob pudisti päätään. \"Miten se voi olla mahdollista?\" sanoi hän.\n\"Voiko rakkaus huonota vihaksi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Gösta. \"Minähän en kyllä ole ollut naimisissa, mutta\nniin Relling sanoo. Niin, minähän en voi kokemuksesta sitä tietää.\nMutta kun kaksi ihmistä menee naimisiin yksinomaan rakkaudesta, niin\ntuntuu se minusta aivan luonnolliselta. Mutta järjellinen avioliitto --\nse on kerrassaan toista. Silloin yhtyy kaksi ihmistä senvuoksi, että he\novat huomanneet sopivansa toisilleen, ja kumpikaan ei vaadi enempää\nkuin toinen voi antaa.\"\n\n\"Mutta jos luonto herää eloon ja vaatii osaansa\", sanoi Bob, joka ei\nnyt kärsinyt minkäänlaisia hyökkäilyjä rakkauden kimppuun.\n\n\"Se tapahtuu verrattain harvoin\", vastasi Gösta. \"Mutta kun rakkaus\nyhdistää kaksi ihmistä -- se on samaa kuin luottaa häilyvään\nluonnonvoimaan. Toisena päivänä se on hyvä ja toisena paha. Toisena\npäivänä se hyväilee ja toisena puree. Onneksi olemme kehittyneet\njossain määrin lannistamaan luonnonvoimia. Tässä se merkitsee niin\npaljon, että kun luonnonvoimat ovat raivonneet aikansa, niin asettuvat\nne rauhaan ja silloin palaa onnikin takaisin.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi Bob.\n\n\"Aivan varmasti\", oli vastaus. \"Tehän olette olleet naimisissa jo\nyksitoista vuotta? Silloin olette ehtineet kyllästyä rakkauteenne. Ja\nsitten tulee reaktioni. Se on kerrassaan luonnollista. Kun se on ohi,\nei kumpikaan teistä ymmärrä sitten, mistä te olette oikeastaan\nriidelleet.\"\n\nBob istui ja kuunteli ystävänsä sanoja ja ihmeekseen huomasi niitten\nrauhoittavan häntä. Hän tunsi ihmeellistä helpoitusta, ikäänkuin olisi\nsaanut heittää raskaan kuorman sydämeltään ja hän tahtoi saada\nkiitokseksi siitä puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä.\n\nGösta Wickner ei ollut huomaavinaan sitä, vaan istui muka\najatuksissaan. Muutamista syistä hän oli viime aikoina saanut hieman\nepäluuloa, jonka hän tahtoi mielellään varmentaa eli päästä vapaaksi\nsiitä.\n\nHänellä oli senvuoksi vakava aikomus saavuttaa uutta luottamusta, kun\nhän kysyi:\n\n\"Sinä et tiedä mitään erikoista syytä apeamielisyyteenne ja teidän\nvälisiin rettelöihinne?\"\n\nNyt tuli Bobin vuoro punastua ja hän tunsi tarvetta saada tehdä kaikki\nselväksi, olla täydellisesti rehellinen ja päästä kaikesta, joka painoi\nhäntä, ja hän sanoi:\n\n\"Minä todellakin olen ollut kerran epärehellinen sinua kohtaan.\nMuistatko, kun sinä minulta kysyit, olenko minä pitänyt sanani ja ollut\nvaiti Annalle siitä, jonka sinä kerroit itsestäsi minulle?\"\n\nGösta Wickner nyökäytti päällään ja hänen silmänsä saivat kiivaan\nläpitunkevan ilmeen.\n\n\"Minä en voinut vaieta\", sanoi Bob häveten, \"minä kerroin todellakin\nAnnalle, mitä sinä olit uskonut minulle. Sinä ymmärrät, se tuli aivan\nitsestään. Ja minä muuten uskon, että häiriöt meidän välillä ei ole\nmissään yhteydessä sen kanssa. Kuinka se voisi olla mahdollistakaan?\"\n\nEriskummallinen ilme välähti Göstan kasvoille, ilme, joka yhtä hyvin\nsaattoi olla hymy kuin irvistyskin. Mutta hänen katseensa muuttui\nsamassa läpipääsemättömäksi ja solui syrjään, ennenkuin Bob ehti sitä\ntavata.\n\n\"Se kumminkin oli kirotun tyhmästi\", sanoi hän.\n\n\"Kyllä, mutta miksi?\" kysyi Bob.\n\n\"Niin\", sanoi hän rauhallisesti. \"Muuten olisin minä ehken voinut puhua\nasiasta vaimosi kanssa. Ja se olisi mahdollisesti ollut hyvä teille\nmolemmille. Nythän se ei ole enää ajateltavissakaan.\"\n\nBobin täytyi myöntää Göstan olevan siinä aivan oikeassa. Mutta\nlähtiessään hän ei tuntenut itseään vähääkään rauhallisemmaksi kuin\ntullessaankaan ja hänen rauhattomuuteensa sekottui hämärää epäilystä.\n\n\nXIV.\n\nGösta Wicknerillä oli tähän aikaan paljon liikeasioita. Hän kulki kuin\nkuumeessa, aivot täynnä liikesuunnitelmia. Ensi kerran elämässään\nhänelle oli juolahtanut mieleen ajatuksia, jotka todellakin näyttivät\nvoivan tehdä rahaa. Eräänä päivänä tuli nimittäin Gösta Wicknerin luo\nmuuan mies, jonka hän oli jo kauvan tuntenut kiinnittämättä erikoisesti\nsen parempaa huomiota häneen kuin että eräässä kahvilan nurkassa tehdyn\npikaisen tuttavuuden jälkeen olivat vaan satunnaisesti muutamia kertoja\nulkona toisiaan tavanneet. Tämä mies kääntyi Gösta Wicknerin puoleen,\njolla hän tiesi olevan vaikutusvaltaa liikemailmassa ja tarjosi hänelle\npatenttia ostettavaksi.\n\nGösta Wickner otti ehdotuksen vastaan hyvin välinpitämättömästi, koska\nhän tiesi patentteja olevan kyllä paljon, mutta rahapohatoita harvassa.\nMutta mitä enemmän hän tutustui siihen ja mitä kauvemmas hän\nlaskuissaan ehti, sitä enemmän hän mieltyi siihen. Hän pyysi patentin\nhuostaansa kahdeksaksi päiväksi, jolloin hän ei ehtinyt muuta\najattelemaan ja lopuksi hänelle selvenikin, että tässä oli kysymys\nmiljoonista. Siinä oli Fenix lintu kätkeytyneenä patentin\näärettömyyteen, jonka eteen todellakin ansaitsi työskennellä. Tämä\najatus muutti Gösta Wicknerin mailmankatsomuksen kokonaan ja antoi\nhänelle sellaista elämänhalua, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Kuinka\nolikaan hänen mielikuvituksensa työskennellyt, kuinka olikaan hän\ntaistellut itsensä kanssa sietääkseen sellaista elämää, jota hän oli\ntähän saakka elänyt? Työskennellä muitten hyväksi! Rikastuttaa pankkia!\nOmasta puolestaan aina tyytyä vähäpätöiseen palkankorotustoiveeseen ja\nehkä saada täytettyään viisikymmentä vuotta juhlapäivällisen\njohtokunnalta ja mitätön kunnialahja! Mitä merkitsee kaikki tuo?\nJuomarahoja hienommassa muodossa.\n\nGösta Wickner seisoi rannalla katsellen miljoonien vyöryvän ohitsensa,\nmutta ei voinut ryhtyä niihin käsiksi ja täyttää niillä omia taskujaan.\nHän oli oppinut arvostelemaan virran suuntaa, mittaamaan sen voimaa ja\ntarkastelemaan, ett'ei vaan järkevänä miehenä sokeasti heittäytyisi\ntuohon virtaan, joka vaatii häneltä pyörteisiinsä paljon kovia\nkolikoita.\n\nNyt huomasi hän vasta hetken tulleen käydä asiaan käsiksi.\n\nHillityllä kiihkolla, joka vain on mahdollista niille ihmisille, joilla\non niin voimakas arvostelukyky, että se voi hillitä liiallisen\nmielikuvituksenkin, antautui Gösta Wickner nyt tarmokkaasti työhön,\njoka tarvittiin tuon suuren suunnitelman toteuttamiseen. Hän ei ollut\nkoskaan tähän asti käyttänyt hyödykseen niitä monia ystävyyssuhteitaan,\njoita hän oli vuosien kuluessa koonnut, vaan oli hän kuten pelaaja\nsäästänyt hyvät korttinsa oikealle hetkelle, jolloin niitä tarvitaan.\nGösta Wickner ymmärsi tämän hyödyn ja tiesi myöskin, että kun hän, joka\nei ollut koskaan käyttänyt vuoroaan ennen kuin sillä silmänräpäyksellä,\njolloin hän oli varma voitostaan, koetti koota osakkaita taloudelliseen\nyritykseen, olisi hänellä oleva sellainen salaperäinen loiste, joka on\nsiinä, että kaikki mainitsevat miestä kelpoisena voimana senvuoksi,\nett'ei tuo ihminen ole aikaan saanut kaikkein katkerinta. \"Suuri on se,\njoka ei liiku, vaan suuresti vaikuttaa\", sanoi Gösta Wickner Hamletin\nsanoilla, hymyillen itselleen. Ja tämä järkevä mies, jonka ajatuksissa\nmitä aineellisempien ponnistusten keskellä oli sijaa Shakspearen\nrunollisille lauseille, antautui nyt koko tarmollaan voittamaan suurta\nvoittoa elämän arpajaisissa.\n\nKoko taito oli siinä, koota rahaa niin, että ne, jotka rahojaan\nluovuttivat siihen, uskoisivat ansaitsevansa ne takaisin\nmoninkertaisine korkoineen, vaikka hän itse todellisuudessa jättäisi\nheille ainoastaan välttämättömimmästi liikenevät osat suuresta\nvoitostaan. Saavuttaakseen tämän päämaalinsa teki Gösta Wickner asiansa\nja itsensä mitä luotettavimmaksi kullekin yhtiömiehelle. Hän sai heidät\npuolelleen näyttelemällä alinomaan selviä papereita tehden samalla\nlyhyitä ja vaikuttavia suullisia lisäyksiä, joissa ei tuntunut\njälkeäkään liiotellusta mielikuvituksesta ja senvuoksi hän voittikin\nkaikkien luottamuksen. Mutta itselleen hän alinomaa säilytti niin\npaljon kuin hän tahtoi säilyttää. Ja se mitä hän säilytti, oli juuri\nhänen oma salaisuutensa, joka antoi hänelle joustavuutta ja sanomatonta\nonnea.\n\nTällaista onnea voi vain kokea erään luonteiset miehet, mutta se on\nlähellä sitä hallitsijailoa, joka on tehnyt onnettomuuksia historiassa.\nTämä onni antoi Gösta Wicknerille paitsi loistavan tulevaisuuden\nmahdollisuutta myöskin nuoruutta, ikäänkuin hän olisi ollut rakastunut.\nOnnistumisen varmuus valoi hänen vereensä nuorteaa virkeyttä ja hän\nkulki pirteänä iloiten ikäänkuin hänen elämänsä vasta nyt täytettyään\nkolmekymmentäkahdeksan vuotta olisi oikeastaan alkanut.\n\nTätä eriskummallista nuorteaa virkeyttä, jonka tuo kerrassaan\nkylmäverisesti edeltäpäin laskettu menestys alussa sai, ei Anna rouva\nensin oikein sietänyt, se herätti hänessä omituista kateuden tapaista\nmyötätuntoisuutta. Siitä pienestä kahden kesken vietetystä\npäivälliskestistä saakka, jolloin Anna rouva oli puhunut Göstalle\nmiehestään, oli Göstan ja hänen välillään solmittu sellainen suhde,\njoka syntyy salaisuuksien uskomisesta toisilleen. Kun nuo kolme\nystävystä tapasivat yhdessä toisensa, voi tapahtua, että Bobin\nsanoessa jotain tai muistellessa menneitä tapahtumia, Anna rouva ja\nGösta salaa, ymmärtäen toisiaan vaihtoivat silmäyksen, joka sai veren\nkuumana syöksymään heidän suonissaan. Ja jos Bob jätti heidät\nsilmänräpäykseksikään kahden kesken, niin alkoi aivan kuin itsestään\nkeskustelu heidän välillään, joka, jos Bobin askeleet kuuluivat\nviereisestä huoneesta, keskeytettiin tai vaihdettiin kerrassaan\ntoiseen, kuin mitä se oikeastaan oli koskenut.\n\nGösta Wickner kyllä huomasi siinä piilevän vaaran. Ja tavallisien\nsuhteiden vallitessa olisi hän luultavasti vetäytynyt takaisin ja\najoissa pelastanut itsensä vaarasta. Ei suinkaan Bobin vuoksi. Göstalla\noli tähän aikaan niin paljon omia suunnitelmiaan, ett'ei hänen\najatuksissaan ollut tilaa toisen arkaluontoisille asioille. Gösta\nWickner eli tähän aikaan suuresti kohoutuneena. Hän kulki päivästä\npäivään voitonriemuisena, kaikki näytti niin keveältä, mahdolliselta ja\nkaikkien vaikeuksien yläpuolelle kohoutuneena niin helpolta toteuttaa.\nUhkuen elämänhalua, jota hän oli saanut hillitä, odottaessaan omaa\nloistavaa tulevaisuuttaan, ja vain antaen laskeutua kuluneitten\nintohimojensa vuon, kohosi koko hänen olentoonsa ikäänkuin uutta\nnuorteaa voimaa, joka teki hänet rohkeaksi, seikkailuhaluiseksi ja\nnuoreksi. Hänen tietämättään, miten se tapahtui, alkoi Annan solakka\nolento ja hienot kehittyneet kasvot sukeltautua esiin hänen unelmistaan\nja seurata häntä, kun hän istui seurassa tai oli kiintynyt niihin\npitkiin ja jännittäviin keskusteluihin, jotka veivät häntä päämääräänsä\nkohti. Kasvot eivät olleet enää nuoren tytön kasvot eikä ruumis ollut\nenää nuori, niin hento ja norea kuin ennen. Tuntui vain kuin tuo nuori\nnainen, juuri sillä aikaa, kun hän oli ollut kadoksissa Göstan\najatuksista, olisi muuttuessaan neidosta naiseksi seurannut häntä\nitseään siinä määrässä kuin hänkin oli muuttunut toiseksi. Aika oli\ntalutellut häntä käsipuolesta ja muuttanut häntä niiden vuosien\nvieriessä, jolloin he olivat olleet eronneina, juuri niin, että hän\nvielä vanhoja tunteita jälleen eloon herätti. Ja juuri silloin tuli hän\nhäntä vastaan, kohtasi juuri kun taivas valkeni hänelle ja hän näki\nitsensä voittavana hallitsijana liukuvan eteenpäin ja valloittavan\nihmisiä, jotka eivät aavistaneetkaan olevansa hänen vallassaan.\n\nNiin kovassa jännityksessä Gösta Wickner tähän aikaan eli, että hän\ntuskin tunsi vähääkään painostavan tuon uuden uhkapelinsä, jonka hän\noli salaisesti alkanut, ennenkuin hän vielä oli itselleen\ntunnustanutkaan tahtovansa voittaa takaisin sen naisen, jonka elämä oli\nkerran häneltä riistänyt.\n\nHän tuli kokouksesta eräänä iltana ja tapasi sattumalta Anna rouvan\nkadulla. Hän tuli juuri kuin odotettuna ja Gösta tunsi riemusta\nsydämensä soivan.\n\nHän lähestyi Annaa ja kysyi Bobia.\n\nAnna rouva näytti olevan tyytymätön kysymykseen ja Gösta vaihtoi\nsamassa keskusteluaineen. He kulkivat aina Annan kotia saakka. Mutta\nAnna rouva ei pysähtynyt ja he eivät olleet huomaavinaankaan olevansa\nperillä, vaan kävelivät vaieten molemmat ohi ja menivät Valhallantielle\nsaakka. Oli valoisa kevätilta ja ilma oli niin hyväilevän lämpöinen.\n\nAjattelemattaan he jatkoivat vain kävelyään ja Gösta Wicknerilla oli\npolttava halu kysyä häneltä mitävarten he seurasivat toisiaan eivätkä\nmenneet kumpikin kotiinsa. Hän tahtoi hymyillen kysyä sitä, sanoa\nleikillään muutamia sanoja ja nähdä hänen punastuvan, nauttia siitä\ntunnustuksesta, joka ilmenisi tuossa poskien punehduksessa. Mutta hän\nei saanut sanoja suustaan. He seurasivat vain toisiaan ja molemmat\ntunsivat toistensa läsnäolosta saavansa lepoa. Gösta Wickner oli\niloinen kuin itse nuoruus ja koko hänen olennostaan henkäili\njonkunlaista aistillista onnea, joka seurasi häntä ikäänkuin\nilmakehänä. He olivat molemmat kauvan vaiti, se oli sellaista\nhiljaisuutta, joka punoo ihmisiä lujempiin siteisiin kuin sanat\nvoivatkaan.\n\n\"Miksi te olette niin muuttunut?\" kysyi Anna äkkiä.\n\nGösta Wickner säpsähti.\n\n\"Olenko minä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä varmasti\", sanoi Anna. \"Tehän olette kuin nuortunut. Te näytätte\nikäänkuin kulkevan onni kädessä.\"\n\nItse asiassa Gösta eli siksi kovassa jännityksessä, ettei hän huomannut\ntuota muuttumistaan. Mutta Annan sanoessa huomasi hän totuuden tuossa\nhänen huomautuksessaan ja oli samalla kertaa iloinen siitä, että Anna\noli sen huomannut. Hänen aivojensa läpi lensi ajatus siitä, miten\näärentön nautinto olisikaan voida kertoa kaikki Annalle. Tehdä tutuksi\nhänelle kaikki suunnittelunsa samoin kuin hän oli häntä tutustuttanut\nkaikkiin suhteisiinsa. Runoilijan lailla kertoa rakastamalleen naiselle\nniiden syntymättömien runojen sisällyksestä, jotka täyttävät hänen\nrintansa ja verkalleen muodostuvat runoiksi, niin kertoisi hän hänelle\ntuon suuren, järkevästi muovaillun runon, jossa hän itse näinä päivinä\noli näytellyt sankarin osaa. Hän näkisi hänen silmänsä ihailusta\nloistavan, kuulisi hänen kummastuksesta lyhyeen hengittävän, tuntisi\nhänen myötätuntoisuutensa lämpymän laineen lailla vierivän koko sen\nonnen unelmansa yli, jonka hän oli niin hyvin kätkenyt, varmasti\ntietäen, ettei hänellä ole yhtään sellaista tuttavaa, jolle hän sen\nvoisi uskoa.\n\nHetken kiusasi häntä tuo ajatus niin voimakkaasti, että hän oli melkein\nalkaa kertoa siitä. Mutta viime silmänräpäyksellä hän hillitsi itsensä.\nHieman taikauskoisesi ajatellen, joka ei ole tavatonta järjen\nhillitsemille haaveilijoille, tunsi Gösta Wickner äkkiä, että sellaisen\nluottamuksen antaminen voisi vain aiheuttaa hänelle onnettomuutta. Hän\nhillitsi itsensä hymyllä, jonka hän käänsi ulospäin suojaavaksi\nkilveksi; ainoa, jota hän ei voinut tukahduttaa, oli riemuitseva\npohjasävy hänen äänessään, kun hän vastasi:\n\n\"Nuortuuhan sitä aina hieman keväisin. Jos te voisitte nähdä itsenne\npeilissä, näkisitte samaa itsestännekin.\"\n\nAnna rouva hymyili. Ja vähän myöhemmin he erosivat.\n\nKun Anna rouva oli jo sanonut hyvästi, kääntyi hän takasin ja huusi\nGösta Wicknerin takaisin. Hän tuli uudestaan Anna rouvan luokse ja\nheidän katseensa yhtyivät.\n\n\"Minä tahtoisin vaan sanoa teille\", sanoi Anna rouva, \"että minä hyvin\nhyvästi tiedän, että te ette puhunut äsken oikein totta.\"\n\nGösta Wickner teki äkkinäisen liikkeen, mutta Anna rouva keskeytti\nhänet:\n\n\"Älkää vaivatko itseänne\", sanoi hän. \"Minä tiedän oikeen hyvin, ettei\naina voi totta puhua. Minä en vaan pidä siitä, että te luulette minua\ntyhmäksi.\"\n\nSilloin nyökäytti Anna rouva päätään ja hävisi hämärään eteiseen.\n\n\nXV.\n\nAnna rouva oli ruvennut makaamaan pitkään aamusilla, jonka vuoksi Bob\nsai nykyään usein syödä aamiaisen yksinään. Tämä tapahtui osittain\nsenvuoksi, ettei mikään enää houkutellut Anna rouvaa nousemaan aikasin\nylös, osittain myöskin senvuoksi, että hän tahtoi mieluummin lyhentää\nniitä tunteja, jolloin hänen täytyi olla kahden miehensä kanssa.\n\nKun hän jäi yksin ja päivä kultasi hänen ympärillään olevia esineitä,\nloikoili Anna rouva katsellen uutimia, joissa auringonsäteet leikkivät.\n\nKuinka olikaan kaikki näin muuttunut? Tuota hyödytöntä ajatusta hän voi\nkääntää ja vääntää, kunnes kerrassaan toinen tunne sai hänet sen\nunohtamaan ja se oli niin voimakas nurjamielisyyden tunne Bobia\nkohtaan, että se tunkeutui hänen tapojensa pienimpiinkin ominaisuuksiin\nja hänen viattomimpiinkin pikkupiirteisiinsä. Juuri se mitä hän ennen\noli hyväilevällä hellyydellä ajatellut, oli hänelle nyt kaikkein\nenimmän vastenmielistä. Hän saattoi maata ummessa silmin ja olla\nnukkuvinaan päästäkseen hänen suuteloistaan, kun hän meni. \"Tämä on\nsitten elämää\", ajatteli Anna rouva. Ja mieliharmilla lisäsi hän\nitsekseen: \"Minähän olen vielä nuori.\"\n\nAnna rouva oli pahoillaan, että hänen elämänsä oli tyhjä ja ikävä --\nitse hän tapasi sitä ajatuksissaan kutsua sisällyksettömäksi -- mutta\nhän ei tuntenut enää vähääkään tuskaa siitä, että hänen tunteensa\nBobiin oli muuttunut vastenmielisyydeksi. Hän näki hänen menevän ja\ntulevan, niin, vieläpä hän näki hänen kärsivänkin, tuntematta itse sen\nsuhteen muuta kuin velttoa mielipahaa. Anna rouva oli muuttunut\nkovasydämiseksi ja kotinsa hänestä tuntui vankilalta, jota hän vihasi\nmonin verroin senvuoksi, ettei hän luullut koskaan sen ovien avautuvan\nhänen omalle vapaudelleen.\n\nVelttoina ja epäselvinä soluivat hänen ajatuksensa edelleen ja nyt\nniinkuin usein ennenkin tapailivat ne Gösta Wickneria. Hän ei\ntuntenut mitään iloa häntä ajatellessaan, mutta hänen ajatuksensa\nvastustamattomasti vetäytyivät aina häneen ikään kuin Anna rouva olisi\nollut noiduttu. Kuka hänet oli kiinnittänyt häneen? Mikä häntä oli\nkiinnittänyt?\n\nAnna rouva koetti vakuuttaa itseään, ettei hän tuntenut Göstassa muuta\nkuin tavallisen ihmisen, joka oli herättänyt hänessä mieltymystä ja\ntoisinaan häntä hieman huvittanut. Hän huomasi ajattelevansa häntä\nenimmän senvuoksi, että hän kadehti häntä. Hänen silmissään oli Gösta\nWickner onnellisin ihminen maailmassa. Tämä tuli siitä, että Anna rouva\noli viime aikoina huomannut itse olevansa sietämättömästi sidottu. Mikä\nennen oli ollut hänen onneaan, josta hän oli arvelematta nauttinut, oli\nnyt muuttunut hänelle sietämättömäksi velvollisuudeksi. Hän toivoi\nvoivansa muuttua mieheksi, jolla hän kuvaili olevan juuri sellaisen\nvapauden, jota hän himoitsi. Ja tätä tietä palasivat hänen ajatuksensa\njälleen Göstaan. Hänellä oli kaikki, mitä hän voi toivoa itselleen. Hän\noli vapaa kuin lintu, voi tehdä ja jättää tekemättä ja elää juuri\nniinkuin halusi. Eivät mitkään siteet painaneet häntä, ei mitään\nvelvollisuuksia. Hän voi mennä minne halusi. Ajatellapas sitä! Ei\nmitään velvollisuuksia ketään kohtaan ja täydellisesti vapaa.\n\nNiin kokonaan oli Anna rouvan mailmankatsomus hänen itsensä tietämättä,\nmiten se oli tapahtunut, muuttunut, ettei hän voinut löytää mitään\nparempaa kuin mitä hän itse himoitsi. Jos hän olisi sensijaan joutunut\nnaimisiin Gösta Wicknerin kanssa silloin, kun hän oli mennyt Bobin\nkanssa naimisiin! Anna rouva hymyili nyt tätä ajatellessaan. Hän koetti\najatella sellaista näytelmää Gösta Wicknerin kanssa, jollaisia hänellä\nja Bobilla oli ollut niin monta. Hän kuvitteli näkevänsä Göstan\nedessään sellaisessa tilaisuudessa ja kun hän ajatteli sitä, niin\ntapahtui se kumma, että Anna rouva pelästyi. Oikeen pelosta vilu karsi\nhänen ruumistaan. Hän pelästyi niin, että hänen täytyi mennä\nakkunaverhoa avaamaan voidakseen katsoa ulos. Niin hän pelästyi. Sillä\nhän tunsi sen, ettei hän koskaan tohtisi tehdä mitään poikkipuolista\nnoiden silmien edessä, jotka näyttivät voivan lukea pienimmänkin\nsalaisuuden hänen sielussaan.\n\nMikä valta sitten oli tuolla miehellä häneen ja kuka hänelle oli\nantanut sellaisen vallan? Anna rouva jätti toalettinsa ja hänen\nmieleensä johtui ajatus. Se oli Bob, joka ensin oli johtanut hänen\najatuksensa näille jälille ja siellä ne nyt pyörivät ympäri kuin\nkärpäset lasikuvussa. Bob se oli, joka oli kertonut hänelle, että\nGösta... ennen heidän naimisiin menoaan... oli rakastanut...\n\nSilmänräpäyksessä hän luuli selvänäköisesti käsittävänsä kaiken sen,\njoka oli ollut ja kaiken sen, joka oli. Siis kaikkityyni oli Bobin syy\nja hän sai syyttää siitä itse itseään.\n\nAnna rouva tunsi sydämensä kevenevän tätä ajatellessaan.\n\n\nXVI.\n\nKesäiset viikot olivat kuluneet niin joutuin ja keveästi, ettei Anna\nrouva huomannut niiden menneenkään. Bobille ne olivat olleet kylläkin\nraskaita. Mutta hänen vaimonsa ei enää tahtonut huomata Bobin\nkatseisiin kätkeytyviä kysymyksiä, joita hän ei tohtinut edes\nitselleenkään tunnustaa. Anna rouva kulki nykyään omaa tietään ja se\noli hänet johtanut pois kaikesta, joka oli hänen ja Bobin yhteistä.\nPieneen kesähuvilaan, joka kätkeytyi rauhallisen saaristosalmen\nrannalla koivujen viheriään helmaan, matkusti Anna rouva höyryveneellä,\njoka lähti kello kymmenen illalla pääkaupungista. Hän istui höyrylaivan\nyläkannella kumartuneena selkänojaa vastaan ja hänen hienot kasvonsa\nolivat uinailevat ja kalpeat. Hänen vieressään istui Gösta Wickner\npuristaen takkinsa suojassa hänen kättään, josta hän oli juuri riisunut\nkäsineen. Laivankansi oli muutoin tyhjä, kahden he siellä istuivat\nkesäillan hyväilevän hämärän ympäröiminä. Leppoisana se valui pimeiden\nrantojen yli, joilla puiden latvat muodostelivat taivaalle iltaruskoon\nhullunkurisia ääriviivoja. Se valui kimmeltävään veteen, joka\ntuuditteli lukuisia höyrylaivoja himmeissä varjoissa. Se tasoitti ohi\nliukuvien höyrylaivojen jyrkkiä muotoja, vihreät, punaset ja valkeat\nvalot kimaltelivat lyhdyistä ja salonkien pienistä, pyöreistä\nikkunoista hämärässä niin kummallisen kangastelevasti. Ja löysinä\ntyvenessä lepattelivat purjeet hämärässä kohosivat nyt ylemmäs\nhuvipursien rungoista kuin muuten.\n\nKaikkialla näköalassa oli tuollainen hellä ja melkein sovittava sävy\njollaisen tunnelman luonto aina herättää, kun lähtee kaupungin\nmeluisilta kaduilta luontoa näkemään. Muuttuu äkkiä niin paljon\nhiljaisemmaksi, vaikkei aivan hiljaiseksi. Yksinäisyys lähestyy,\nvaikkei vielä ole muuttunut vallitsevaksi. Vielä kuuluu paljon ääniä,\njotka ilmaisevat kaupungin olevan läheisyydessä, veden loisketta\nveneistä, höyrylaivojen vihlovia vihellyksiä, koneitten ähkivää\nvalitusta. Suuria savupilviä liitelee lukemattomien pikku liekkien\nheijastuksien värjääminä ja somistelemina. Höyrylaivan keulan edessä\nlojuu suuri purjelaiva hillityn hiljaa ja vakavasti.\n\nHiljaa istuivat he, jotka kahden olivat laivan kannen vallanneet.\nVirkkaamatta mitään kumartui Gösta suutelemaan Annan kättä joka lepäsi\nhänen omassa kädessään. Siinä liikkeessä oli jotain väkivaltaista ja\nhillitöntä, jolla hän vei tuon hennon käden huulilleen, jotain niin\ntavattoman outoa tuon miehen tavaksi, joka kylmästi hymyillen tapasi\nhillitä äänensä sävyäkin.\n\nHän kumartui ja kuiskasi jotain Anna rouvan korvaan. Mitä hän sanoi,\nmahtoi olla jotain, jota Anna rouva oli ikävöinyt saada kuulla tai,\njota hän ei voinut kuulla usein. Sillä sanat syöksivät veren hänen\nposkiinsa. Äkkinäisellä liikkeellä kohotti Anna rouva kasvonsa ylöspäin\nja otti hymyillen silmät ummessa hänen suutelonsa. Sitten aukasi hän\nsilmänsä ja ne loistivat hehkuen.\n\n\"Saatatko sinä minua kotiin tänä iltana?\" kysyi hän.\n\nHarmillinen vivahdus tummensi hetkeksi Gösta Wicknerin piirteitä.\n\n\"On liian myöhäistä\", sanoi hän. \"Minä poistun laivalta viimeisen\nedellisellä laiturilla. Siellä minä tapaan Tukholman laivoja.\"\n\nAnna vaikeni hetkeksi, mutta näkyi, ettei Anna rouva ollut hyvillään.\n\n\"Miks'et sinä tahdo?\" kysyi hän lopulta.\n\nGösta hymyili hieman purevasti ja samalla kertaa ystävällisesti\nikäänkuin hän olisi nuhdellut lasta.\n\n\"Tarvitseeko sinun oikeastaan kysyä sitä?\" sanoi hän.\n\nJa vastauksen sijasta puristi hän jälleen Anna rouvan kättä ja hyväili\nsitä, ikäänkuin olisi tahtonut rauhoittaa häntä tai johtaa toisiin\najatuksiin.\n\nMutta Anna ei tahtonut tänä päivänä sallia rauhoittaa itseään tai ehkei\nvoinut rauhoittua.\n\n\"Ajattele minua\", sanoi hän vapisevalla äänellä. \"Minun täytyy\nmatkustaa kotia. Kohdata hänen katseensa. Puhua hänen kanssaan. Kaikkea\nsitä sinä tahdot karttaa.\"\n\nGösta päästi hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat kylmiksi. Anna\nkatsoi niiden ilmettä ja pelästyi, kuten hän aina teki, kun hänen\nsilmänsä katsoivat suoraan ilmaan etsimättä hänen katsettaan, ja hänen\nsuunsa sulkeutui kuin mailmoja sulkien huuliensa taa, ja Anna rouva\ntunsi, ettei hän koskaan saisi nähdä sinne. Hän pelkäsi tuota\nkasvojenilmettä, ikäänkuin aavistaen sinne kätkeytyvän jotain, joka\nkerran antaisi hänelle suurimman surun mitä hän koskaan oli tuntenut.\nJa hän katui katkerasti, että hän oli sallinut tunteittensa aavistaa\nsellaista.\n\nVoimatta sanaakaan sanoa hän istui vaieten hänen vieressään, kunnes\nhöyrylaiva hiljensi vauhtiaan ja pimeässä lähestyi se laituri, jossa\nhän tiesi heidän täytyvän erota. Silloin valtasi hänet pelko kokonaan,\npelko, että hän kadottaisi hänet, kyllästyttäisi hänet, olisi\nsuututtanut hänet ja karkoittanut luotaan hänet.\n\n\"Gösta!\" kuiskasi hän ja käänsi epätoivoiset kasvonsa häneen.\n\nAnna rouvan tuskasta värähtelevä ääni sai hänen kasvonsa kirkastumaan,\nja niille ilmeni jälleen riemuisa ilme, joka aina rauhoitti Annaa. Hän\nkatsoi oikeen hänen silmiensä sisään puristaessaan hänen kättään. Ja\njuuri kuin laiva peräytyi laituriin, hyppäsi Gösta Wickner maihin\nhäviten pimeään. Anna istui yksin kannella katsellen pimeitä rantoja.\nHän katsoi takaisin laiturille, jonka hän juuri oli jättänyt. Silloin\nilmestyi pimeästä häilyvä ja harhaileva kipinä. Hän näki sen ikäänkuin\npysähtyvän ja muuttuvan liekiksi. Ja hän ymmärsi heti, mistä liekki\ntuli. Se oli Gösta Wicknerin taskulyhdyn liekki, jonka hän oli\nsytyttänyt kutsuakseen tulevaa laivaa laituriin päästäkseen sillä\ntakaisin.\n\nAnna rouva tuijotti tuota pientä liekkiä, joka liikkuin ylös ja alas\nikäänkuin olisi lähettänyt tervehdyksen hänelle. Hän kuuli höyrylaivan\ntakanaan kulkevan ohitse, mutta hän ei kääntynyt. Kuin lumottuna hän\nistui ja hänen silmänsä tuijottivat tuota pientä valaisevaa pistettä\nkunnes ne kostuivat ja katse samentui. Silloin räpytti hän silmiään ja\nnousi seisoalleen. Mitä se oli? Näköala hävisi ja vaihtui kokonaiseksi\nriviksi suurempia liekkejä, jotka loistivat kuin silmät yli vetten.\nAnna rouvan täytyi hymyillä liikanaiselle haaveilulleen. Hänen ja\npienen valopisteen väliin tuli toisen laivan musta kylki. Se peräytyi\nlaituriin ja hetken perästä kiiti se jo matkalla suurta kaupunkia\nkohti.\n\nAnna rouva huokasi ja istuutui jälleen paikalleen. Tuntui niin autiolta\nhänen ympärillään, ja hän oli yksin, niin pelottavan yksinäiseksi hän\nei ollut koskaan tuntenut itseään. Ajattelematta hän käänsi katseensa\neteenpäin ja hänen katseensa liukui rannoilla, jotka kohoutuivat\npimeästä. Hän säpsähti äkkiä nähdessään jotain, jolta hän tahtoi\nkädellään peittää katseensa. Hän näki taas pienen valopilkun. Se oli\naivan samallainen, jonka hän näki äsken taakseen sammuvan. Se näkyi\nmyöskin vähän veden yläpuolelta ja valaisi laituria. Tämä valo tuli\naina selvemmäksi ja selvemmäksi. Anna rouva tunsi laiturin, hän näki\nkoivujen piirteet ja tammen ojentelevan siellä takapuolella kyhmyisiä\nhaarojaan. Mustana, muodottomana varjona solui huvila varjosta\nnäkyviin. Nyt hiljensi laiva vauhtiaan ja kuin unissaan nousi Anna\nrouva maihin.\n\nVaieten otti Bob hänet vastaan ja vaieten kulkivat he tiellä. Bob ei\nkysynyt häneltä mitään ja Anna ei sanonut hänelle mitään. Mutta\ntienmutkassa hän näki, että kumarassa hän kulki kuin vanha mies ja etsi\nsanaa katkaistakseen tämän kammottavan hiljaisuuden.\n\n\"Bob!\" sanoi hän. \"Älkäämme menkö nyt sisään!\"\n\nHän kääntyi vaimoonsa päin ja hänen olentonsa muuttui joustavammaksi ja\npitemmäksi. Anna luuli ymmärtävänsä, mitä Bob tunsi. Hän tunsi melkein,\nettä Bob oli sanonut sen hänelle. Bobiin heräsi toivoa. Hän ajatteli\nvaimonsa tahtovan lähentyä, tahtovan sanoa edes sanankaan, joka\nyhdistäisi heidät jälleen toisiinsa. Anna tunsi sen ikäänkuin hän\nolisi kuullut hänen äänensä sanovan hänelle tuon kaikkityyni ja\nkatsomattaankin hän tiesi miehensä silmien odottavina tähtäävän hänen\nhuuliaan.\n\nAnna tuli niin kummallisen raskasmieliseksi eikä tuntenut voivansa\ntehdä mitään, ja hän kuuli ikäänkuin vieraan puhuvan, kun hän lopulta\nitse sanoi:\n\n\"Sinähän tiedät sen itse, Bob. Meidän välimme ei voi tulla sellaiseksi,\nkuin se ennen on ollut.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" kuului Bobin äänellä.\n\nSitten kuuli hän oman äänensä:\n\n\"Minä olen toisen, Bob. Minä en ole enää sinun.\"\n\nHe istuivat laiturin matalalla penkillä, jonka alla vielä vesi\nloiskahteli höyrylaivan viimeisistä aalloista, kun Anna rouva sanoi nuo\nsanat. Bob ei liikahtanut, kun hänen vaimonsa oli ne sanonut. Hän istui\nvaan vielä hieman enemmän kokoonlyhistyneenä ikäänkuin häntä olisi\nlyöty aivan liian kovasti. Ja Anna tunsi vain jotain säälin tapaista,\njoka ehken oli livahtanut hänen sielunsa läpi. Mutta hän ei tiennyt\nsiitä. Hän kuuli vain, että hän itse alkoi puhua ja hän luuli\npuhuneensa kauvan. Sitten havahtui hän tuosta hirmuisesta\njännityksestä, jossa hän oli ollut ja hän tiesi istuvansa siellä\nyksinään Bobin kanssa ja oli ajatellut vaan kaikkityyni. Mitä Gösta\nsanoi? oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mitä Gösta sanoo?\n\nHän nousi ja meni tämän ajatuksen valtaamana sisälle, eikä Bob\npidättänyt häntä.\n\nBob istui siellä laiturilla paikallaan ja tunsi itsensä omituisen\nhävyttömällä tavalla rauhalliseksi. Hän otti hatun päästään ja koetti\nvetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta se ei tahtonut onnistua. Mitä\noikeastaan oli tapahtunut? Sitä hän ei tiennyt. Hän luhistui vaan\njälleen kokoon ja kuuli kuin unissaan ihmeellistä huminaa, joka mahtoi\ntulla lyhyessä kesäunessaan itseään tuudittelevista puista.\n\nBob istui ja huomasi kaikki ympärillään. Hänen tuskansa vielä ikäänkuin\nnukkuivat. Hän näki jonkun ryömivän eteenpäin hänen jalkojensa\nvieressä. Bob kumartui katsomaan ja näki korpisammakon vitkalleen\nkömpivän eteenpäin yökasteesta kostuneilla laudoilla. Hän käänsi sitä\njalallaan ja huomasi sen olevan vatsan alta vaaleamman, päästi sen\njälleen menemään seuraten sen liikkeitä sellaisella tarkkuudella\nikäänkuin tuo pieni eläin olisi hänessä herättänyt suurinta\nmielenkiintoa. Sammakko istui rauhassa ja ikäänkuin imien kosteutta\nvedestä.\n\nBob istui katsellen sitä puolittain horroksissa kunnes hän äkkiä tunsi\npistävää tunnetta sydämessään, joka teki oikeen kipeää. Silloin tuli\nhän ajatelleeksi, että hän oli yksin. Hän huudahti ääneensä: \"Anna!\"\nMutta sen sanottuaan takertui ääni kurkkuun ja tukahdutetun\nnyyhkytyksen pulpahdus kohautti hänen rintaansa.\n\nSilloin Bob nousi. Häntä paleli niin että hampaat kalisivat suussa.\nHoippuen kuin juopunut hän meni suoraan huoneeseensa, heittäytyi\nvaatteissaan sohvalle ja vaipui silmänräpäyksessä hyvin raskaasti\nsyvään horroksiin.\n\n\nXVII.\n\nBob heräsi paljon ennen kuin kukaan muu koko talossa. Hän heräsi\nraivoisaan tuskan tunteeseen. Mutta samalla hän tunsi ihmeellistä\nvapauttavaa tunnetta, ikäänkuin olisi saanut heittää jotain hirmuisen\nraskasta, jota hän oli kauvan kantanut. Hän peseytyi ja avasi akkunan.\n\nAamuaurinko heitti kultaista hohdettaan havumetsään toiselle puolelle\nlahtea ja koko akkunan alusta säteili kimaltelevista kastehelmistä. Oli\nkuin hän olisi herännyt pahasta unesta ilkeään todellisuuteen. Mutta\ntodellisuus näytti hänestä paremmalta kuin uni. Hän todellakin tunsi\nsydämensä keveäksi. Ja hän olisi voinut helpotuksesta huutaa suuresti,\njollei häpeän tunne häntä olisi estänyt.\n\nSitten hän otti hattunsa mennäkseen hiljaa ulos portaille.\n\nMutta tultuaan saliin huudahti hän yllätyksestä. Anna istui siellä\npukeutuneena kuten hän jätti hänet illalla matkustaakseen pois. Bob\naikoi mennä hänen ohitsensa, mutta hän nousi ja asettui eteen.\n\n\"Bob!\" sanoi hän vain. \"Bob!\"\n\nBob tunsi kuinka hänen sydämensä heltyi ja ruumiinsa värisi kuin\nvilusta.\n\n\"Etkö tahdo puhua minun kanssani, Bob?\" kysyi hänen vaimonsa.\n\n\"En\", vastasi Bob tukehtuneella äänellä ja aikoi mennä.\n\nMutta hän pysäytti hänet taas.\n\n\"Minä olen tuhat kertaa onnettomampi kuin sinä\", sanoi Anna.\n\n\"Sinä!\" sanoi Bob naurahtaen.\n\n\"Sinä et saa nauraa minulla\", sanoi hänen vaimonsa.\n\nBob kääntyi kuullessaan tuon äänen, joka kerjäsi ja rukoili sellaisella\nsävyllä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut! Silloin hän näki\nkuinka itkeneeltä Anna näytti. Hän oli kalpea, hienoja ryppyjä näkyi\nhänen ohimoissaan ja suun ympärillä ja hänen ihonsa oli harmaja. Bob\nnäki tämän kaikkityyni ja hänen tuli kipeästi sääli tuota naista, jonka\nhän ensi kerran senjälkeen kuin heidän tiensä olivat yhtyneet näki niin\nvieraana. Bob seisoi tuijottaen häntä ja ihmetteli mistä se johtui,\nettei hän tuntenut mitään.\n\n\"Oletko sinä istunut noin koko yön?\" kysyi hän lempeämmin.\n\nJa hän ei vieläkään ymmärtänyt, että hän itse oli rauhallisempi kuin\nhänen vaimonsa. Hänestä tuntui, että Annan pitäisi olla onnellinen. Ja\nhän tunsi juuri senvuoksi vihaavansa häntä.\n\n\"En\", vastasi Anna rouva. \"Mutta minä nousin aikaisin ylös.\"\n\nBob hymyili. Kova, ilkeä hymy veti kieroon hänen kasvojaan. Hän olisi\npitänyt kerrassaan luonnollisena, että Anna olisi ollut yhtä\nepätoivonen kuin hän itse oli ollut, eikä tiennyt mitä hän tekisi.\nHänen vastattuaan hän ajatteli: \"Luonnollisesti se ei hänelle ollut\nmitään uutta. Hän on tiennyt sen kauvan.\" Ja hän olisi tahtonut mennä\nja lyödä häntä. Mutta hän ei voinut tehdä eikä sanoa mitään. Hänen\nläsnäolonsa kiusasi häntä sanomattomasti. Se vei hänen kaiken\nitsehillitsemiskykynsä ja tuskasta ähkien hän istuutui lähimmälle\ntuolille, minkä hän löysi.\n\n\"Jätät minut\", sanoi hän. \"Minä en kestä sitä.\"\n\nToivon valtaamana riensi Anna kiireesti Bobin luo. Hän laski molemmat\nkätensä hänen päähänsä hyväilläkseen häntä, jota hän ei ollut tehnyt\npitkään aikaan.\n\n\"Bob parka\", sanoi hän, \"Bob parka!\"\n\nJa lisäsi matalammalla äänellä:\n\n\"Jos sinä voisit sanoa, että sinä annat minulle anteeksi!\"\n\nBob istui aivan hiljaa käsittämättä miksei hän voinut nousta ylös ja\ntöytätä häntä pois luotaan. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän istui\nliikkumatta ja tunsi noiden hentojen käsien vapisevan hyväillessään\nhänen hiuksiaan, tunsi ikäänkuin sähkövirran kulkevan ruumiinsa läpi.\nJa istuessaan hän muisti nyt heidän ehjän onnensa. Hän muisti, kuinka\nhän kerran tunsi elämän niin kirkkaana, ehjänä ja onnea uhkuvana. \"Minä\nen tiedä mitään, mitä minä toivoisin itselleni enemmän kuin minulla nyt\non\", niin oli hän itse sanonut. Ja kumminkaan hänellä ei ollut ollut\nmitään, ei mitään hän ollut omistanut, jota hän olisi voinut pitää ja\nkätkeä omanaan. Se oli särkynyt niinkuin kaunis saippuakupla, joita\npojat leikkiessään puhaltavat rikki ja koko loistosta jää vain kirvelyä\nsilmiin.\n\nTätä kaikkea ajatellessaan hän tunsi vaimonsa käsien liikkumattomina\nlepäävän hiuksissaan. Bob nousi, mutta ei työntääkseen häntä pois.\nSuonenvedon tapaisesti kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja\nnojautuneina toisiinsa he itkivät molemmat onnettomina kuin kaksi\neksyksiin joutunutta lasta.\n\nAnna rouva tointui ensin, se, joka herätti hänet, oli\naamuhiljaisuudessa vihlovasti kaikuva laivan vihellys.\n\n\"Minun täytyy matkustaa pois, Bob\", kuiskasi hän.\n\nBob hellitti kätensä hänen vyötäisiltään. Vaimonsa sanoessa hän häpesi\nheikkouttaan. Hän ymmärsi, että hän menisi suoraan hänen luotaan toisen\nluokse ja hänen kasvonsa saivat jälleen jäykän ja vieraan ilmeen. Ja\nAnna rouva ymmärsi hänen ajatuksensa, vaikkei hän sanonut sanaakaan.\n\n\"Älä sano mitään\", sanoi hän. \"Älä sano mitään nyt!\"\n\nMutta Bob ei tahtonut kuulla häntä.\n\n\"Minä tahdon tietää, mihin sinä menet\", sanoi hän.\n\nJa hänen äänensä värähteli vihasta.\n\n\"Me emme vielä ole eronneet\", lisäsi hän.\n\nAnna rouva katsahti häneen ja hänenkin kasvonsa muuttuivat kylmiksi.\n\n\"Minun täytyy puhua Göstan kanssa\", sanoi hän. \"Miksikä sinä\npakottaisit minua sanomaan, mitä sinä kumminkin ymmärrät?\"\n\nHän katsoi jälleen Annaan ja tunsi taas kuvailematonta sääliä, joka\näsken oli hänet hellyttänyt.\n\n\"Mene hänen luokseen\", sanoi hän. \"Sinä olet valinnut hänen ja minun\nvälillä ja minä toivon, ettet sinä koskaan kadu. Mutta sen minä tahdon\nsinulle sanoa ennenkuin menet. Sinulle minä voisin antaa anteeksi,\nmutta en hänelle koskaan. Pyydä sitä miestä varomaan, ettei vaan tule\nlähelle minua. Pyydä sitä häneltä!\"\n\nTaas kuului laivan vihellys ja Anna rouva säpsähti taas. Bob huomasi\nsen ja kaikkien niiden raivoisien tunteiden valtaamana, jotka hänessä\nliikkuivat, hän melkein huusi:\n\n\"Jouduta itseäsi! Älä anna hänen odottaa! Kiiruhda, sanon minä.\"\n\nAnna rouva meni ja monenlaiset ajatukset kiertelivät hänen aivoissaan.\nHän inhosi itseään, hänestä tuntui koko elämä muuttuneen niin\nlikaiseksi ja raa'aksi. Miksi erosi hän nyt Bobista? Miks'ei he voineet\nkauvemmin edes puhua toistensa kanssa, tahtomatta tuottaa sydänkipuja\ntoisilleen? He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi hyvää lasta ja\nsitten oli rakkaus sammunut. Miksi ja minkävuoksi? Sitä hän ei tiennyt.\nUusi ihminen oli herännyt hänessä ja työntänyt toisen pois. Tämä uusi\nihminen oli voimakas ja selvänäköinen, varma itsestään ja täysi palavaa\ntoivoa saada nauttia häikäilemättä. Eikö hänellä sitten olisi oikeus\nottaa sitä onnea, jonka elämä oli hänelle ojentanut, ja kuinka hän\nolikaan ajatellut olevan helppoa kerran sanoa kaikki Bobille. Hyvinä,\nymmärtäväisinä ystävinä olisivat he puristaneet toistensa käsiä\nkiitoksiksi kaikesta siitä onnesta ja valoisista päivistä, joita elämä\nheille on suonut ja tällaisella tunteella heidän olisi pitänyt erota,\nkantaen kukin taakkaansa, jonka elämän pettävät harhaluulot ovat\nlahjoittaneet. \"Ikuisestiko?\" ajatteli Anna rouva. \"Mikä on ikuista?\nMikä voi olla ikuisesti? Eikö ole parempi, kun huomaa rakkauden\nloppuneen, että rikkoo lupauksen, kuin että jatkaa sitä ja rakkauden\nsijasta tuntea ikuista tyhjyyttä? Sillä tyhjyys voi tulla ikuiseksi,\ntyhjyys on se ainoa, joka voi olla ikuinen.\" Niin oli Anna rouva\nsanonut Bobille ja niin ajatteli hän nyt. Miks'ei Bob voinut ajatella\nsamoinkuin hän?\n\n\"Hän rakastaa minua vielä\", ajatteli hän. Ja siinä on ero. Mutta tuo\najatus ei herättänyt hänessä edes myötätuntoisuutta siihen mieheen,\njota hän itse oli kerran rakastanut. Hän herätti hänessä vain\nvastenmielisyyttä, koska hän oli ikäänkuin jarruttamassa hänen omaa\nonneaan. Sillä sen onnensa hän tahtoi voittaa Bobin uhallakin.\nHänellähän oli vain kurja elämänsä elettävänä ja hänen täytyi voittaa\nonnensa.\n\nAnna rouva katsahti ympärilleen laivankannelle, ikäänkuin jotain olisi\nselvennyt hänelle. Se oli väkeä täynnä. Herroja, jotka matkustivat\nvirastoihinsa ja konttooreihinsa, rouvia, jotka menivät ostoksilleen.\nRappuja nousi juuri nyt eräs herra, jonka Anna tunsi. Hän tuli\ntervehtimään, kysyi Bobia ja istuutui. Anna vastasi hänen kysymykseensä\nja ihmetteli, että se kävi niin helposti. Hänen puhuessaan alkoi Anna\nrouva ajatella kotiaan, ymmärtämättä minkä vuoksi. Hän ajatteli Georgia\nja hänen ajatellessaan lasta puhui vieras koko ajan oikeen innokkaasti.\nAnna rouva kuunteli ja hänen ajatuksensa kiintyivät hetkeksi hänen\npuheeseensa. Hän kertoi eräästä hiljakkoin sattuneesta tapahtumasta,\njosta olivat sanomalehdet kertoneet, ja teki siitä hauskoja\narvostelujaan. Anna rouva ajatteli hänen puhuessaan: \"Voinko minä\njättää Georgia? Mitä hänestä tulee? Ja kun hän kerran tulee\nvanhaksi...\" Silloin kuuli hän vieraan lopettavan kertomuksensa ja\nhänen kasvonsa saivat silmänräpäyksessä juuri sellaisen ilmeen, joka\nsopi viimeisiin sanoihin, jotka hän kuuli kuin pohjana omille\najatuksilleen. Herra pyysi kohteliaasti anteeksi. Hänellä oli hieman\npuhuttavaa erään toisen henkilön kanssa. Hän kumartui ja meni. Anna\nnäki vain hänellä uudet ruskeat kengät, kun hän meni hänen ohitseen.\n\nAnna rouvasta tuntui ympäristö äkkiä muuttuneen hiljaiseksi ja hän\ntunsi halua itkeä, itkeä vain senvuoksi, että hän tunsi olevansa niin\nyksinäinen eikä ollut ketä puhutella. Miksi hän matkusti pois näin? Ja\nminne hän matkusti? Silloin valtasi hänet äkkiä ajatus, ajatus jota hän\nei ollut ennen tavannut tai ei ollut tahtonut ajatella. Hän luuli\nkumminkin ajatelleensa sitä koko ajan. Sillä olihan niin paljon\ntapahtunut ja eilisestä päivästä oli jo niin kauvan. Hän ajatteli, että\nhän oli puhunut Göstan tietämättä Bobin kanssa ja muisti hänen\nvaroittaneen äkkipikaisuudesta ja kehoittanut hillitsemään itsensä.\n\nAnna tunsi epämääräistä pelkoa, joka valtasi hänet, raukan, sitä\nenemmän, mitä lähemmäs hän tuli päämääräänsä. Tuo pelko oli niin\nvoimakas ja kummallinen, että se melkein muistutti pimeänpelkoa. Hän\nolisi tahtonut pysäyttää laivan koneen tai koettaa saada kapteenin\nkääntämään laivan takaisin. Hänellä oli halu huutaa jonkun vieraan\napua, joka ehken voisi auttaa yksinäistä, onnetonta naista, joka oli\npahantekijä ja senvuoksi suojaton. Mutta joutuin ja varmasti liukui tuo\npieni höyrylaiva eteenpäin ja tuskaisesti hän ymmärsi, ettei hän voi\nsitä kääntää takaisin. Hän näki rantojen, jotka hän tunsi niin hyvin,\nsoluvan ohitseen, hän näki Tukholman valotonna ja suurena kääntyvän\nhänen katseensa eteen vipajavan aamuautereen ympäröimänä. Hän näki\nlaivan asettuvan laituriin, ja hänen aivonsa olivat ajatuksista\ntyhjänä, vain huutavassa avun ja turvan tarpeessa hän meni maihin ja\nhuomasi, ettei kello vielä ollut yhdeksänkään.\n\nAnna rouva meni kiirein askelin Norrbron yli ja kääntyi oikastakseen\nKungsträdgårdiin. Hänessä herää kummallinen pelontunne, jos joku näkisi\nhänet. Hänellä ei ollut mitään varmuutta. Hänhän ei ole edes\nkunniallinen vaimo, joka miehensä suojasta varmana rohkeasti voisi\nnostaa päätään. Hän on vain nainen, joka ruhjottuaan sillat takanaan\nkulkee luvattomilla teillä, yksi niistä, joita mailman on tapana\nkivittää ja jotka eivät ehken ole parempaa ansainneetkaan. Anna rouva\nkulkee senvuoksi joutuin, ettei hän näe sivulleen. Sykkivin sydämin hän\ntulee portista sisään vältellen vanhan porttivahtieukon katseita, joka\ntirkistelee häntä pyöreästä ikkunasta. Päästyään kaksi rappua ylös, lyö\nhänen sydämensä kuin se tahtoisi rinnan puhkaista ja hän on kokoon\nlyhistymäisillään, kun hän lopulta nojautuu seinää vastaan ja soittaa\novikelloa.\n\nSitten istuu hän Gösta Wicknerin sohvalla ja näkee hänen seisovan\nedessään ja kuulee hänen kiihtyneenä kyselevän ymmärtämättä miksi hän\non tullut.\n\nAnna oli ajatellut selittää hänelle, mutta hän ei voinut. Sanat\nvierivät hänen huuliltaan vain voimatta pidättää niitä, hän joudutti\nomaa kohtaloansa elämässä ja kuolemassa ja sanoo vaan:\n\n\"Minä olen puhunut Bobin kanssa. Ja hän tietää kaikki.\"\n\n\"Milloin?\" kysyy hän. \"Milloin?\"\n\n\"Eilen kotia tultuani\", vastaa Anna rouva. \"Hän oli laiturilla minua\nodottamassa. Hänellä oli aivan samallainen pieni taskulamppu kuin\nsinullakin. Minä näin hänen tulensa syttyvän juuri kun sinun sammui.\nOi, se oli niin hirmuista!\"\n\nAnna rouvasta tuntui, että hän oli näillä sanoilla selittänyt kaikki\ntyyni ja hän tiesi samalla kertaa tehneensä vastoin rakastajansa\ntoiveita.\n\n\"Suo anteeksi minulle\", pyysi hän. \"Mutta minä en voinut muuta.\"\n\nGösta Wickner ei ymmärtänyt häntä. Hän oli herännyt varmana ja\najatukset selvinä tärkeään päivän työhönsä ja hän ei voinut käsittää,\nettä lyhdynvalo, joka sammuu ja syttyy, voi aiheuttaa sellaista\nvallankumousta. Mutta hän oli oppinut tuntemaan naisia pitkinä elonsa\nvuosina, ja hän tiesi, että kun nainen on kiihdyksissä, voi häntä\nhillitä vain, jos hänen saa uskomaan, että häntä ymmärretään. Samassa\nhän senvuoksi huomasi, että nyt tarvittiin hänen voimaansa ja\netevämmyyttään, kaikkia mikä voi esiin loihtia uljuutta ja\nsilmänräpäyksen innostusta. Kaikki onnistuisi hänelle, kaiken täytyy\nonnistua. Hän rakasti häntä, hän olisi aina rakastava häntä. Nyt vain\nhänellä ei olisi aikaa. Vain yhden päivän loma.\n\nHän istuutuu sohvaan hänen viereensä ja Anna rouva tuntee, kuinka hän\ntarttuu hänen käteensä. Hän kuulee, kuinka hän alkaa puhua. Mutta hän\nei ymmärrä ensin, mitä hän sanoo. Se on jotain osakeyhtiöstä ja\nliikkeestä. Tässä nyt uskoo Gösta Wickner rakastajattarelleen kaikki.\nHän uskoo hänelle salaisimmat suunnitelmansa. Hän muuttuu\nkaunopuheiseksi ja hänen silmänsä alkavat kiiltää. Virtana syöksyivät\nsanat hänen huuliltaan ja lopulta alkaa Annakin kuulla. Hän näkee\nedessään loistavan tulevaisuudenkuvan, jossa hän kädenkäänteessä kohoaa\nruhtinattareksi, ylölliseen elämään, huveihin, hienostoon ja\nriippumattomaksi. Ja Anna ymmärtää, kun Gösta vielä lisää:\n\n\"Minä tarvitsen vain yhden päivän, vain yhden ainoan päivän ja kaikki\non valmis. Tänään se on ratkaistava. Tänään minun täytyy ajatella\nmuuta. Tänä päivänä minun täytyy olla kylmäverinen ja valpas, hermojeni\nja itseni herra. Mutta tästä illasta lähtien minä olen sinun -- ja olen\naina oleva sinun.\"\n\nAnna rouva kuuntelee tätä kaikkea ja tuntee sydämensä juhlivan. Hän\ntuntee rakastaneensa huomaamatonta, köyhää töllinmiestä, ja että Gösta\nnyt oli riisunut vaipan ja näyttänyt hänen ruhtinasketjunsa, joka\nkätkeytyi tämän puutteenalaisen puvun alle. Ja kumminkin tuntee hän,\nettä hän olisi ollut onnellisempi, jos hänellä nyt -- juuri nyt --\nolisi ollut aikaa ajatella häntä. Jos hän olisi ottanut hänet\nkäsivarsilleen ja hyväillyt hänet rauhaan, olisi hän täyttänyt Annan\nuinailujen toiveet, jotka hänen nyt täytyi unohtaa. Mutta hän on niin\nväsynyt, että hän voikin unohtaa ne. Ja hänen intonsa ja voimansa on\nniin ääretön, että ne tuudittavat hänet rauhaan, rauhaan, joka tulee\ntuntiessaan toisen voimat suuremmiksi kuin omansa. Tähän tunteeseen\nhukkuu kaikki muu ja Anna rouva hymyilee ensi kerran tänä päivänä. Hän\nhymyilee tulevaisuudelle, joka voi hänelle jälleen antaa kaikki, mitä\nhän on kadottanut. Hän hymyilee miehelle, joka on nostanut hänet\nvierelleen ja pakottanut hänet rakastamaan toisen kerran.\n\nNäin hymyillen hän kuuntelee, mitä Gösta sitten sanoo hänelle. Hän\nkuuntelee hänen neuvojaan, kuinka hänen on vietettävä päivänsä, ottaa\navaimen, jonka hän antaa hänelle päästäkseen vapaasti menemään ja\ntulemaan ja vastaanottaa hänen suutelonsa, kun hän menee jättäen hänet\nyksin.\n\nSitten katselee hän taas neuvotonna ympärilleen tyhjiä huoneita ja\najattelee pitkää, ihmeellistä päivää, joka on hänen edessään. Ja\nyksinäisyydessään hän saa helpoituksentunteen, joka hengittää ilmansa\nkyynelvirrasta. Hän tietää tulevansa sen miehen vaimoksi, jolle hän nyt\noli antautunut. Ja hän tunnustaa itsekseen, että oli tuskallista joutua\nhalveksituksi, joka oli suututtanut häntä siitä hetkestä asti, jolloin\nhän joudutti kohtaloaan ja puhui Bobin kanssa.\n\n\nXVIII.\n\nBob sitävastoin ei taistellut voittaakseen jotain, aivan\nyksinkertaisesti hän ei enää tuntenut olevan mitään taisteltavana tai\nvoitettavana. Hän liikuskeli kotona näinä päivinä eikä luullut koskaan\nsaavansa lomaansa loppuun kulumaan. Hän olisi tahtonut vapaaehtoisesti\nastua jälleen virkaansa, jos ei häntä olisi pidättänyt ajatus joutua\ntaas ihmisten kanssa kosketuksiin.\n\nTähän aikaan tunsi Bob sydämensä kovettuvan ja kaikki, mitä hän oli\nelämässään rakastanut, vajosi tyhjään välinpitämättömyyteen, ikäänkuin\nse lopuksi nielisi hänet itsensäkin. Hän eli sen ainoan ajatuksen\nvaltaamana, että hänen vaimonsa oli kavalasti pettänyt hänet, ja että\nhänen ystävänsä oli ryövännyt häneltä sen ainoan, joka oli hänelle\nkallein elämässään. Mutta tähän ajatukseen sekaantui toisinaan toinen,\njota oli kipeämpi ajatella kuin kaikkia hänen muita onnettomuuksiaan.\nBob kuvitteli mielessään nimittäin, että hänessä mahtoi olla jotain\nerikoista vikaa tai puutteellisuutta, joka häntä vaivasi, koska ihmiset\nyleensä voivat menetellä noin häntä kohtaan.\n\nMitä lähimpänä aikana tapahtui hänelle, oli kaikki sellaista, joka nyt\ntapahtuisi ja joka tapahtui ilman Bobin aiheuttamatta tai estämättä\nsitä. Matkalaukkuja ja laatikoita sullottiin ja kuljetettiin pois.\nTuotiin papereita allekirjoitettaviksi ja oli asianajajan käyntejä.\nLyhyesti sanoen koko se koneisto, joka pannaan käyntiin, kun kaksi\nnaimisissa olevaa ihmistä eivät enää voi jatkaa avioelämäänsä. Bob\nantoi määräyksiä ja valvoi, että ne täytettiin. Hän keskusteli\nasianajajan kanssa ja allekirjoitti ne paperit, jotka tämä hänelle\nesitti. Hän teki sen kaikkityyni niin välinpitämättömästi ja\nhajamielisesti, ikäänkuin koko asia ei oikeastaan liikuttaisi häntä\nvähääkään, vaan koskisi aivan vierasta. Asianajaja, jolla kumminkin\noli kokemusta tällaisista tärkeistä jutuista, katsoi häntä\nteeskentelemättömällä ihmetyksellä ja huomasi, ettei hän koskaan ollut\nollut tekemisissä kummallisemman klientin kanssa.\n\nMolemmat aviopuolisot olivat sopineet, että ero täytyy saada niin pian\nkuin mahdollista ja Ruotsin lain mukaan, kuten tunnettua, se voi\ntapahtua vain yhdellä ainoalla tavalla. Tämä menettelytapa on, että\ntoinen asianosaisista selittää itsensä rikokselliseksi ja tuo\ntuulenpieksäminen, jota tässä käytetään, on ehken pahin siveellisen\nhäpeän aihe, joka varsinkin tulee eronneen naisen osaksi.\n\nBob oli siinä määrässä surun murtama, että hän oli melkein unohtanut\nkaikki nuo muodollisuudet. Hän oli kuullut niitä sovellutettavan\ntoisiin, mutta kun se nyt koski häntä itseään, näytti se hänestä äkkiä\nkatsoen ikäänkuin tämä asia olisi vain hänen omansa, johon ei ole\nkellään oikeutta sekaantua. \"Toisen aviopuolisoista täytyy matkustaa\nulkomaille\", oli asianajaja sanonut, \"toisen heistä täytyy kirjoittaa\ntoiselle j.n.e.\" Bob istui miettien noita sanoja, ikäänkuin hän ei\nolisi niitä koskaan ennen kuullut. Kysymys on nyt siitä, kuka\nmatkustaa. Bob ajatteli ja ajatteli, hän ei ollut koskaan ennen\ntuntenut vielä, kuinka syvästi häntä oli loukattu.\n\n\"Rouva Flodin olisi halukas matkustamaan, jos te suostutte siihen\",\nsanoi asianajaja.\n\nBob kuuli hänen sanansa. Ja hän ymmärsi, että häntä pyydettäisiin\nsäästämään vaimoaan ja matkustamaan itse. Vihlova harmin tunne karsi\nhäntä ja hän katsoi asianajajaan kuin viholliseensa.\n\n\"Milloin hän matkustaa?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on jo matkustanut\", vastasi asianajaja vitkasti.\n\nBob aavisti, ettei hänen vaimonsa ollut tahtonut pyytää hänen\npalvelustaan ja että asianajajan kysymys sensijaan oli vaan\nmuotoseikka.\n\n\"Eikö ole mitään sen enempää?\" kysyi hän kuivasti.\n\nSilloin alkoi asianajaja puhumaan ja tällä kertaa hän puhui kauvan. Bob\nkuunteli häntä, tuijottaen epämääräisesti hänen ohitsensa avaruuteen.\n\nLopulta hän keskeytti asianajajan. \"Minun poikaniko oleskelisi hänen\ntalossaan?\" kysyi hän.\n\n\"Se ei koskaan tapahdu.\"\n\nAsianajaja koetti tehdä vastaväitteitä.\n\n\"Rouva Flodin toivoisi, että poika saisi silloin tällöin oleskella\nhänen kotonaan. Teidän täytyy myöntää, että se on luonnollinen toive.\nHänhän on kumminkin hänen äitinsä.\"\n\nBob vaikeni, ja tunsi kaiken sappensa kiehuvan vihana hänen sielussaan.\n\"Minä olen kaikki ottanut kantaakseni\", ajatteli hän. \"Minä olen\nalistunut hänen vääryyteensä ja minun pitäisi kumminkin tasoittaa\nhänelle tietä, poisottaa hänen tuskansa ja tehdä hänen elämänsä\nvaloisaksi!\"\n\nNiin hän ajatteli. Mutta hän tunsi, ettei tämä ollut olennainen syy\nhänen kiihtymiseensä. Bob tiesi oikeen hyvin, että jos Anna rouva itse\nolisi tullut ja pyytänyt saada nähdä lastaan, niin hän olisi itse\nmennyt hakemaan poikaa ja vienyt hänet hänen syliinsä. Mutta kaikki\nmitä hänessä löytyi omanarvontuntoa ja vastustuskykyä kiihkeästi\nvastusti sitä ajatusta, että hänen lapsensa asuisi vieraan miehen katon\nalla, tuon miehen, jota Bob ei voinut ajatella, ilman ettei veri olisi\npaksuna kierrellyt hänen sydämensä ympärillä, ja hän näki punasta\nsilmissään.\n\nHän jätti paperit takaisin ja nousi tuolistaan.\n\n\"Minä en kirjoita niihin\", sanoi hän.\n\n\"Miten te tahdotte minun tekevän?\" kysyi asianajaja.\n\n\"Rouva Flodin saa itse tulla puhumaan tästä minun kanssani\", vastasi\nBob.\n\n\"Mutta rouva Flodinhan on matkustanut. Ja te itse olette sanonut, että\nte ette tahtoisi tavata häntä.\"\n\nBob oli sen unohtanut, kuten hän ylipäätään unohti kaikki, mitä oli\ntehnyt ja sanonut ja mitä näinä päivinä oli tapahtunut.\n\n\"Niin kyllä\", sanoi hän välinpitämättömästi. \"Pyytäkää rouva Flodinin\nkirjoittamaan. Minä vastaan hänelle.\"\n\nAsianajaja oli ollut tekemisissä naisten kanssa, jotka pohjattomalla\nrakkaudella pitivät kiinni uskottomista miehistään. Mutta hän ei ollut\nnähnyt sellaista miestä, jonka rakkaus uskottomaan vaimoonsa olisi\nollut loppumaton. Senvuoksi hänen oli vaikea muodostaa todellista\nkäsitystään tuohon äkkinäiseen vastenmielisyyteen suostua toiveeseen,\njoka asianajajan näkökannalta tuntui aivan luonnolliselta. Ja\nasianajaja ei voinut toisin arvostella, kuin että tämä äkkinäinen\nkovuus oli kerrassaan selittämätöntä miehessä, joka ennen oli vain\nosoittanut sellaista hyvyyttä ja myöntyväisyyttä, joka tuntui\nlakimiehestä aivan liialliselta. Mutta hän sai sen käsityksen, että hän\nvoittaisi paraiten olemalla rauhallinen ja senvuoksi jätti hän hyvästi\nsillä lupauksella, että hän kirjoittaisi Anna rouvalle.\n\n\"Onko teillä muuten terveisiä, jotka te tahtoisitte minun perille\nsaattaa?\" kysyi asianajaja ennenkuin meni.\n\n\"Ei\", vastasi Bob kylmästi.\n\nTämä keskustelu tuli Bobille voimakkaaksi rauhattomuuden lähteeksi ja\nse antoi osittain hänen ajatuksilleen aivan uuden suunnan. Siitä asti,\nkun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, oli hänellä ollut se käsitys,\nettä kaikki, muutamia muotoseikkoja lukuunottamatta, oli katkaistu\nheidän välillään. Se, joka oli ollut kerran, oli kuollut ja haudattu.\nPoissa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Bob oli tuntenut, että\nhänelle olisi vain tärkeä voida unohtaa se, osautuakseen kerran jälleen\nomalle tielleen, jolta hän nyt näytti harhautuneen, ikäänkuin hän olisi\nkadottanut omat jälkensä keskellä yötä sysipimeässä metsässä. Hän\nhuomasi nyt äkkiä kulumattoman siteen hänen ja vaimonsa välillä, joka\nkiinnitti heitä toisiinsa lujemmin kuin inhimillinen laki koskaan voi\nsitoa. Hän voi puolustaa oikeuttaan ja erottaa äidin lapsesta.\nKasvattaa hänet siihen luuloon, että äiti oli kuollut, hoitaa tätä\nlasta, kunnes se on kasvanut, tulla sen isäksi ja ystäväksi. Hän ei\nvoisi koskaan kuluttaa pois sielustaan sitä sidettä, jolla tämä poika\nsitoi hänet häneen, jonka olemassaolon hän toivoi nyt voivansa hivuttaa\npois sydämestään. Ei koskaan hän voisi tämä lapsi vierellään päästä\nniin pitkälle, että hän todella voisi unohtaa. Vaikka hän työskentelisi\nveriin asti itsensä kanssa, hän ei voisi koskaan leikata poikki\nsitä jännettä, joka sitoi hänen menneisyytensä nykyisyyteen ja\ntulevaisuuteen. Kaikki, mikä oli ollut hänen onneansa, ja joka oli\ntahrattu ja liattu eikä koskaan voisi tulla puhtaaksi, kaikki tuo oli\nimeytyvä koko elinajaksi hänen jäseniinsä kuin Nessuspaita, joka\npolttaisi lihan luihin asti eikä voisi repiä pois sitä ilman ettei\nruumiin osia seuraisi mukana.\n\n\"Tämä on helvetillistä\", ajatteli Bob, kun epätoivo kasvoi hänen\nsielussaan. \"Tämä on helvetillistä, ja minun täytyy kantaa tätä\nsydämelläni niin kauvan kuin hengitän.\"\n\nSillä niin lujasti on ihmisten kohtalot sidottu toisiinsa, että mitä\ntoinen on sanonut tai tehnyt toiselle eli ajatellut toisesta, se ei\nkoskaan voi hävitä. Se voidaan vain uhrata ja sovittaa. Mutta sitä ei\nkoskaan voida painaa unholaan, ei koskaan niin kauvan kuin ajatus elää\nja ihmiselämää vielä löytyy tässä mailmassa. Se piilee meidän\nkohtaloissamme meidän tietämättämme. Se murtautuu esiin silloin kuin\nemme aavistakaan. Se on hiljaa ja kasvaa sielujen luoksepääsemättömissä\nkätköissä, ja ilveilee meidän lapsellisille kokeillemme koettaa nostaa\npäätämme ja sanoa olevamme vapaita ihmisiä. Rakkaus, onni, niin, eipä\nitse surukaan vastusta tätä salaperäistä voimaa, joka meidän omien ja\nmuiden tekojen tuloksena kytkee kohtalomme niittenkin kohtaloon,\njoitten pelkkä olemassaolokin jo kiduttaa meitä enimmän.\n\nBob ei ollut koskaan tätä ymmärtänyt ennenkuin nyt ja siksi hän\nkuljeskeli kuin koditon huoneesta huoneeseen tyhjässä huvilassaan. Hän\nmeni salista makuuhuoneeseensa ja työhuoneesta ulos eteiseen. Kun\nsisällä tuli ahtaaksi hänelle, meni hän ulos ja hän voi tuntikausia\nkävellä lyhyellä tiellä, joka vei laiturilta huvilaan. Illalla\npimeässäkin hän käveli siellä mieluummin. Sillä hän luuli kaikkien\nsivumennen tarkastelevan häntä ja säälittelevän hänen kohtaloaan. Siitä\ntuli hänelle omituinen nautinto tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja yön\ntultua hän meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, mutt'ei voinut\nnukkua. Hänestä tuntui seinätkin huokailevan ja hän oli kuulevinaan\nkeveitä naisen askelia makuuhuoneesta. Hereillään hän lojui ja kuunteli\ntätä eikä tiennyt ketään ystävää, jolle hän olisi voinut\nviheliäisyyttään uskoa.\n\nOli vain yksi paikka, jossa hän ei käynyt ja se oli lapsen huone. Bob\nei aivan yksinkertaisesti voinut käydä siellä, jossa lapsi muistuttaisi\nhänelle hänestä, jota hän juuri taistellen tahtoi unohtaa. Olipa\nhetkiä, joina Bob tunsi vihaavansa tuota lasta senvuoksi, ettei se\nollut hänen yksin.\n\nKaikkea tätä Bob ajatteli ja tunsi, ainoastaan odottaessaan kirjettä\nvaimoltaan. Se, että hänellä ja Anna rouvalla vielä voi olla jotain\nsanottavaa toisilleen, se oli Bobille nyt hirmuista, joka riisti öiden\nunen ja päivien rauhan. Kesken kaikkea, kuin myrskynä ajatuksissaan hän\nnäki edessään tuon kirjeen, kirjoitettu käsialalla, jonka hän tunsi\nniin hyvin ja jota hän oli kerran veri kuohuksissa ja sydän lämminnä\nlukenut. Mitähän hän nyt kirjoittanee, ja kuinka hän itse olisi iloinen\nsitä lukiessaan?\n\nKuin salamana välähti Bobissa ajatus: Ehkäpä hän ei kirjoittaisikaan!\nJa Bob ei taas ymmärtänyt itseään. Sillä hän huomasi pelkoa siinä\najatuksessa. Hän toivoi siis, että hän kirjoittaisi. Hän toivoi sitä.\n\nNiin kiersivät Bobin ajatukset edes ja takaisin, alinomaan palaten\nsamaan aineeseen ja eräänä päivänä otti hän postilaatikosta laiturilla\nkirjeen, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut. Kirjekuori oli\nneliömäinen ja valkea, osoite oli kirjoitettu suurella, varmalla\nkäsialalla.\n\nKun kirje oli nyt hänen kädessään, niin huomasi Bob ihmeekseen\nkatselevansa sitä kerrassaan toisellaisella tyyneydellä kuin mitä hän\noli tuntenut, kun hän sitä ainoastaan odotti. Se tuntui hänestä melkein\nluonnolliselta ja itse todellisuus sai tuttavallisen leiman, joka\nvaikutti melkein rauhoittavasti hänen mieleensä.\n\nBob pisti kumminkin kirjeen taskuunsa ja käveli kauvan edestakaisin\nlaiturin ja huvilan välillä ennenkuin meni huoneeseensa avatakseen sen.\n\n\nXIX.\n\n                                Köpenhaminassa Elokuussa.\n\n_Rakas Bob!_\n\nMinä en tiedä, jos sinä pidät siitä, että minä kutsun sinua näin. Mutta\nminä teen sen kumminkin senvuoksi, että minä tunnen niin, ja minä en\nvoi koskaan tuntea toisin. Minä olen niin yksinäinen täällä, Bob, ja\nminä kysyn itseltäni toisinaan, mikä minut vei pois sinun luotasi.\n\nMinä en tiedä sitä ja minä en löydä syytä siihen. Sitten minä olen\nalkanut luulla, ettei se ollut mitään, joka vei minut pois sinun\nluotasi ja erotti minut kaikesta siitä, joka oli meille molemmille\nkallista, lämmintä ja valoisaa. Minä itse menin pois sieltä ja siksi\nminä menin, että minä sain olla liian paljon yksinäisyydessä kotona\npitkinä aamupäivinäni ja ajatella vain itseäni.\n\nTunnetko sinä niin hyvin minua, Bob, että sinä voit ymmärtää kuinka\nvaarallista se oli minulle harhailla yksinäisyydessä kotona ja ajatella\nvaan itseäni? Minä olen kuullut ihmisten sanovan, että he tahtovat\npäästä yksinäisyyteen ajatellakseen itseään, ja minä olen aina\nihmetellyt, että he voivat silloin lisätä tekevänsä sen päästäkseen\nselvyyteen itsestään. Jos minä ajattelen liian paljon, niin silloin\nhämärtyy minulta kaikki, mitä minä olen tiennyt eli luullut tietäväni\nitsestäni, ja minä en löydä itseäni ennenkuin minä saan tilaisuutta\ntoimia. Sen minä tiedän nyt ja olen ehkä aina tiennyt.\n\nKun minä elin hiljaista jokapäiväistä elämääni ja toinen ajatus otti\ntoista kädestä, yhdistyi meidän koko elämämme kauniiksi yhtenäisyydeksi\n-- ymmärrätkö sinä, Bob, mitä minä nyt tarkoitan? Voitko sinä ymmärtää?\n-- silloin minä en koskaan ajatellut muuta kuin sinua ja Georgia. Minä\ntoivoisin, että sinä, Bob, voit uskoa, kun minä nyt sanon sen. Miksi\nminä muuten sanoisin nyt sellaista? Mutta kaikki muuttui, kun viha\npääsi meidän elämäämme. Tietämättäsi sinä, Bob, minua kiihoitit.\nJokapäivä sinä puhuit minulle hänestä, hänestä, jota minä en ollut\nkoskaan ennen vähääkään ajatellut. Joka sana, jonka sinä sanoit\nminulle, syöpyi minun sieluuni ja vainosi minua yksinäisyydessä\nollessani. Oi! Oi, kuinka minä ponnistelin! Minä pyysin sinua\nvaikenemaan siitä, joka hivutti rikki minun itsenäisyyttäni, niin usein\nkuin minä jäin yksin. Minä tiedän kyllä, etten minä sanonut sitä\nsinulle lempeästi ja rauhallisesti. Minä olisin tahtonut sen niin\ntehdä, Bob. Usko sinä myöskin, että minä olisin tahtonut. Minä annoin\nsen purkautua kiivaasti kiukkusina sanoina. Ja kumminkin minun sieluni\nhuutaen kysyi koko ajan: Mahtaneeko hän ymmärtää sitä, mitä minä\ntahdoin sanoa hänelle! Jospa hän ymmärtäisi sen -- kumminkin! Ja kun\nsinä et ymmärtänyt, Bob, kun sinä vetäydyit erilleen minusta ja etkä\npuhunut edelleen minun kanssani niinkuin ennen, kun minä näin\nläsnäoloni kiusaavan sinua ja ymmärsin sinun kulkevan mietiskellen\nomalla tahollasi samoin kuin minäkin tein omalla suunnallani -- silloin\nminun sieluni synkkeni ja minä muutuin vaiteliaaksi. Ja silloin minä\nyksinäisyydessäni haudoin mielessäni, Bob, kuinka minä voisin tehdä\nsinulle jotain oikeen pahaa.\n\nMinä tein sitä, kun minun ajatukseni olivat sekavina enkä tiennyt, mitä\ntahtoisin tai mihin menisin. Minä tein sitä luullessani, että sinä\njollain kummallisella tavalla olit pettänyt minua. Sinä hymyilet ehkä\ntätä lukiessasi ja sinä hymyilet tuota katkeraa ja ilkeää hymyäsi,\njonka minä viimeisenä muistan sinun ilmeissäsi nähneeni leikkivän. Ja\nminä tiedän niin hyvin, ettet sinä ole koskaan edes ajatuksissasikaan\ntahtonut pettää minua. Minä toivoisin, että sinä olisit tahtonut tehdä\nsen, niin minun vääryyteni olisi pienempi ja minä en tuomitsisi itseäni\nniin syvästi kuin nyt teen, mutta jota minä en voi sanoissa lausua.\n\nMutta kuitenkin minä tunsin itseni petetyksi, ehkä sinä et ollut\npettänyt minua, vaan minut oli petetty sinun kauttasi. Minä olin\npettynyt toiveessani, jonka sinä olisit aina voinut minulle lahjoittaa,\nnimittäin elämänilo minut oli pettänyt. Tiedätkö sinä sitä, Bob, että\nminä rakastuin sinuun enimmän juuri senvuoksi, että sinua seurasi ilo\nmukanasi missä sinä vaan liikuitkin. Minä tarvitsin sitä, Bob, minä\ntarvitsin sitä. Sillä minä olen raskasmielisempi kuin sinä. Se ei\nunohdu niin helposti, se ei unohdu koskaan. Minä en voi koskaan sanoa\nsuurinta osaa siitä, mitä ajattelen ja kaikki tulee niin raskaaksi, kun\ntäytyy kantaa sielussaan sitä, josta ei koskaan voi puhua.\n\nSilloin minä kohtasin tielläni sinut, Bob, ja minusta tuntui siitä\nhetkestä asti mailma olevan täynnä auringonpaistetta, jolloin minä\nsinut näin. Sinä otit kaikki mikä tuli ja kaikki mikä oli, niin\nkeveästi, ikäänkuin sinä olisit ollut kyllin voimakas kantamaan satojen\ntaakkoja ja minä niin iloiten antauduin sinulle senvuoksi, että sinä\nvoit kantaa minua ja ettei minun tarvinnut tuntea mitään kaikesta\nsiitä, joka oli raskasta ja pahaa.\n\nSitten tuli tuo, jota minä en tiedä mitä se oli, ja muutti sinut. Minä\nnäin sinut toisena kuin olin ajatellut, ja minun sieluni sulkeutui\nitseensä ja minä aloin näkemään sinua toisilla silmillä.\n\nMuistatko sinä, Bob, meidän ensimäistä keskusteluamme kihloissa\nollessamme? Muistatko sinä sitä? Minä en muista mistä me puhuimme.\nMutta minä muistan sinun äkkiä muuttuneen sellaiseksi, jollaisena minä\nen koskaan ollut sinua ennen nähnyt ja sinä sanoit minulle, ettei sinun\nluonteesi aina ollut sellainen, jollaisena sinä mailmalle ennen\nnäyttäydyit. Sitä sanoessasi sinä näytit niin kummallisen synkältä ja\nrukoilevalta. Ja minä muistan vaan pelästyneeni. \"Älä sano sitä, Bob\",\nsanoin minä. \"Älä sano sitä! Minä en voi sietää ihmisen olevan\nraskasmielisenä. Sinä et tiedä kuinka kipeästi se koskee minuun, kun\nsinä sanot niin. Ole aina iloinen ja hyvä ja koko meidän elämämme\nmuodostuu iloksi. Lupaa se minulle!\" Sinä muistat kyllä, että minä\nsanoin sinulle niin ja minä muistan sinun pitkän aikaa vaieten\nistuneen. Mitä sinä ajattelit silloin, Bob? Minä olisin usein tahtonut\nkysyä sitä sinulta. Mutta minä en ole koskaan voinut. Ollessamme\nonnellisia minä en voinut sitä tehdä. Ja kun onnettomuus tuli, me emme\npuhuneet koskaan toistemme kanssa muutoin kuin vihassa. Mutta minä\nmuistan pelkoni siitä hetkestä saakka ja minusta tuntuu nyt, että se\noli alkua siihen, joka nyt vei minut pois sinun luotasi. Ja mitä sinä\najattelit vaietessasi, Bob, tiedätkö sinä, mitä se oli? Sinä luulit sen\nolleen vain tyttömäisen päähänpiston ja sinä rakastit minun\nnuoruuttani, minua itseäni ja sinä et tahtonut uskoa minun sillä\ntarkoittavan vakavaa. Mutta sitä se oli, Bob. Sitä se oli. Sinä et\naavistakaan, kuinka vakavaa se oli.\n\nTätä ajatellessani minun mieleni vieläkin heltyy. Ja silloin minusta\ntuntuu niin ihmeelliseltä, kuinka minä joskus olen voinut hautoa\nmielessäni aikeita tehdä sinulle pahaa. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja\nhämärältä, vaikka minä tiedän sen olleen yhteydessä sen kanssa, joka\nsitten tuli.\n\nMutta se yö -- viimeinen kamala yö, jolloin minä kerroin sinulle\nkaikki, silloin minä olisin suonut sinun ymmärtävän, Bob, kuinka\nrajatonta epätoivoa minä silloin tunsin, minä olin niin epätoivoinen,\nettet sinä voi koskaan tulla tuntemaan sellaista. Ja minä olin\nepätoivoinen senvuoksi, että minä tiesin tehneeni sellaista, jota ei\nvoida koskaan jälleen hyvittää. Minä en ollut ajatellut puhua silloin\nsinun kanssasi, vaan minä tein sen senvuoksi, että minun epätoivoni\nkävi ylivoimaiseksi ja voitti minut. Minä puhuin toivoen, että sinä\nolisit sanonut yhdenkään lohduttavan sanan minulle. Ja tuo lohdutus,\njota minä odotin, oli siinä toiveessani saada nähdä ja tuntea, että se\noli helpoitus sinulle päästä minusta.\n\nMutta juuri se, ettet sinä voinut tuntea niin, tekee minun vääryyteni\nniin suureksi, etten minä koskaan voi pyytää sinua unohtamaan sitä.\nMutta minä pyydän sinua muistamaan vain, että minun vääryyteni on\nsuurempi erästä toista kohtaan. On eräs toinen, joka vielä on pieni ja\nhento, mutta joka on jo kyllin suuri voidakseen ihmetellä. Hän\nihmettelee, miksi hänen äitinsä meni pois hänen luotaan vieraan luo ja\njätti hänet yksin. Ja kukaan ei voi vastata hänen kysymykseensä.\nSenvuoksi hän oppii aikasin tuntemaan itsensä vieraaksi häntä kohtaan,\njoka on hänen äitinsä ja kumminkaan ei saa olla sitä, jota hän\ntahtoisi. Hän ajattelee häntä ihmetyksellä ensin ja myöhemmin\nkatkeruudella.\n\nMinä en uskalla ajatella mahdollisuutta, että hän kerran voisi unohtaa\nja ymmärtäisi, että hänen äitinsä jätti hänet silloin, kun hän vielä\noli pieni. Jos hän olisi sinunlaisesi, Bob, voisi hän ehkä sen unohtaa.\nMutta hän ei ole sinunlaisesi, vaan minun luonteiseni. Ja senvuoksi\nminä voin nähdä hänen suuret siniset silmänsä ja hänen pienet hienot\nkätensä ja koko hänen hennon ruumiinsa, ja muistaa, kuinka hän kerran\nsairaana ollessaan sanoi minulle: \"Kiitos sinulle, joka et koskaan\nkoske kovasti minuun.\"\n\nNyt minä olen koskenut kovasti häneen, Bob, kovemmin kuin kukaan\nvieras olisi tehnyt ja senvuoksi minä pelkään hänen kerran vihaavan\nminua, minä pelkään niin, että minä voin herätä hänet unissa\nnähdessäni. -- -- --\n\nMitä minä sanoisin enempi sinulle, Bob? Pitääkö minun rukoilla sinulta,\nettet sinä kieltäisi minua pientä aikaa vuodessa hoitamasta lastani.\nPitäisikö minun vielä enemmän nöyrtyä? Toivotko sinä sitä, niin sano\ntahtosi minulle ja minä täytän sen.\n\nMinä olen sanonut sinulle kaikki, mitä minä voin sanoa ja enemmänkin.\nJa minä en ole onnellinen, Bob. Ehk'en minä voi siksi koskaan\ntullakaan. Mutta jos se olisi mahdollista, mahtaneeko sitten, jos sinä\nja minä tulemme vanhoiksi ja tapaamme sitten. Silloin on niin paljon\ntapahtunut ja niin paljon muuttunut toisin. Silloin ehkä sinulla on\nseurassasi täysikasvuinen poika, joka on hämillään, mutta kumminkin\nhieman -- vain hyvin hieman -- iloissaan saadessaan nähdä minua\nsellaisena kuin minä silloin saatan olla. Ja silloin voi tapahtua, että\nsinä itsekin voit hymyillä raskasmielisesti, mutta kumminkin hyvää\nhymyä ja ehken sellaisella ilmeellä, jonka sinä saat ajatellessasi\nkaikkea mennyttä pahaa ikäänkuin unena.\n\nOn niin paljon, niin paljon, jota minä en nyt voi sinulle sanoa, mutta\njonka minä silloin uskon ehkä selvenevän. Voipa tapahtua, että sinä\nvoit ilman kovin suurta katkeruutta silloin tavata\n\n                          _Häntä, joka kerran oli sinun vaimosi_.\n\n\nXX.\n\n                                          Ekuddenissa Elokuussa.\n\n_Paras Anna!_\n\nMinä valehtelisin sanoessani sinun kirjeesi tehneen minuun sen\nvaikutuksen, jota sinä todenmukaisesti olet siinä tarkoittanut. Minä\nolen neuvotonna, mitä minä vastaisin sinulle. Sillä minä en tahtoisi\nloukata sinua ja minä en voi vastata kirjettäsi sellaisella sävyllä,\njota sinä olet käyttänyt minua kohtaan ja joka -- mitäpä minä\nkieltäisin sitä? -- toisinaan on liikuttanut minuakin, mutta toisinaan\nherättänyt katkeruutta minussa.\n\nSinä kerrot, kuinka sinä olet ollut iloinen, ja mikä sinut on riistänyt\npois minun luotani, ja se voi ehkä kerran olla hyödyksikin, että sinä\nolet sen tehnyt. Minä en ymmärrä sitä. Sillä minulle on kaikki, mikä on\ntapahtunut, vielä jotain, jota minä en voi yrittääkään selvittää\nitselleni, vielä vähemmin katsoa sitä rauhallisesti. Senvuoksi minä\nolen kysynyt itseltäni, miksi sinä olet tätä kirjoittanut. Ja minulle\non juolahtanut mieleeni ajatus, joka ehkä on kummallinen, ehkä aivan\nvääräkin. Minä en voi kumminkaan päästä siitä ajatuksesta vapaaksi,\nettä sinä olet kirjoittanut niin paljon itsestäsi, vähemmän senvuoksi,\nettä sinulla olisi ollut tarve kertoa kaikki itsestäsi minulle, kuin\nsenvuoksi, että sinä luulit sillä tavalla voivasi vaikuttaa minun\ntunteisiini. Kun ihmisen hellimmät tunteet kerran saa liikkeeseen, niin\nmuuttuu hän paremmin taipuvaisemmaksi ja jolloin tulokseksi saavuttaa\nhelpommin toiveensa. Sinä olet hetken aikaa unohtanut, että sinä olit\näiti. Että sinä nyt olet sen muistanut, on vain paljon luonnollisempaa\nkuin edellinen unohtuksesi. Sinä tahdot saada edes jonkinlaista\noikeutta lapseesi ja sitä minä en tahdo sinulta kieltääkään. Siihen\nminä en anna myöntymystäni sinun vuoksesi, vaan ainoastaan oman itseni\nvuoksi. Senvuoksi, ettet sinä voisi oikeudella sanoa mitään pahaa\nminusta. Silloin sinä olet kumminkin voittanut, mitä sinä kirjeessäsi\ntarkoitit ja mitä sinä sanoit, ei siis ollut turhaan sanottu. Mutta\nminä liitän ehdon tähän lupaukseeni ja tämä on minun horjumaton ehtoni.\nSinä et näytä ajatelleen, että tässä asiassa on myös kolmaskin, jonka\najatusta täytyy myöskin kysyä ja tämä on meidän poikamme, jolla, niin\npieni kuin hän vielä onkin, kuitenkin on oikeus saada kieltää tai\nmyöntää, kun se koskee hänen joutumistaan vieraiden luo. Minä otaksun\nhänen ensi kerralla vastaavan ehdottomasti myöntäen tähän kysymykseen.\nMutta minä en ole varma, että aina tulee suhde olemaan sellainen.\nMutta, jos minun poikani tahtoo tavata äitiään, niin minä lupaan, etten\nminä koskaan tahdo estää häntä siitä.\n\nEhkä sinusta tuntuu kaikki mitä minä olen tässä sanonut, hyvin\nepäluuloiselta, jota sinä et ole odottanut tapaavasi minussa.\nMahdollisesti minä olen tullut epäluuloiseksi ja sen seurauksena\nnurjamieliseksi. Mutta minä tiedän myöskin olleeni hyvin lyhyen ajan\ntämän ominaisuuden uhrina. Minä olen muuttunut epäluuloiseksi samalla\nkertaa, kun se nainen, jota minä olin rakastanut enemmän kuin mitään\nmuuta, sanoi minulle, ettei mikään, johon minä uskoin, ollut muuta kuin\ntyhjyyttä ja valhevaloa. Silloin minä tulin epäluuloiseksi -- jos minä\nnyt todella olenkin sitä. Ja sinua minä saan kiittää siitä -- sinua ja\nerästä toista. Sinulle minä myöskin tarjoan ensimäiset hedelmät siitä,\nmitä sinä itse olet luonut.\n\nMinä voisin lopettaa tähän. Sillä miksikäpä minä sanoisin sinulle\nenempi? Tiedänköhän minä itsekään miksikä minä sen teen? Ja onkohan se\nensinkään todenmukaista, että sinä välittäisit paljon muusta minun\nkirjeessäni kuin siitä, jossa sinä saat nähdä, etten minä tahdo\nvastustaa sinun toivettasi? Minä en tiedä sitä enkä myöskään voi saada\nsitä tietää. Mutta sinä olet kertonut niin paljon itsestäsi, että minä\nmyöskin voin saada halun kertoa jotain itsestäni. Ja joskaan minun\nsanani eivät sinua liikuta, niin olenhan minä kumminkin sanonut, mitä\nminä tahdoin sanoa. Sanottavani tulee suorastaan kerrankin sanotuksi ja\nse täytyy sanoa, ei vieläkään sinun vuoksesi, vaan minun itseni vuoksi.\n\nMyrskynä riehuu minussa nyt hillitsemätön viha tätä kertoessani. Ja\nminä en voi olla niin jalomielinen kuin sinä. Minä nimittäin en voi\nsyyttää itseäni. Sinulle on helppoa olla jalomielinen. Sillä sinä olet\npolkenut minut jalkoihisi ja tätä tietä sinä olet saavuttamaisillasi\nuuden onnesi, joka ehkä on paljon suurempi kuin se, jonka minä olen\nkerran voinut tarjota. Se antaa sinulle voimaa, jota ei ole minulla.\nMinulla on muuta, joka on köyhempää, mutta ehkä yhtä valtavaa. Se on\nyksinäisyyteni ja siitä ja siinä minä nyt kirjoitan. Minä en kirjoita\nsyytelläkseni, vaan puolustaakseni itseäni. Ja eikö se ole ihmeellistä,\nettä minä -- joka voisin syyttää muita, jos tahtoisin -- sensijaan\ntunnen tätä halua -- että sinä ja minä näyttelemme toisiamme vastaan\nnyt, kuten ehkä ainakin, aivan kerrassaan vastakkaisia osia?\n\nKun minä ensi kerran tapasin sinut, Anna, silloin minä en varmastikaan\nollut se mies, joksi sinä kirjeessäsi olet tahtonut minut tehdä. Minä\najattelin niin vähän omia ajatuksiani, minä olin niin heikko sielultani\nja minä toivoin niin äärettömän vähän. Minä kuuluin siihen sukuun,\njonka korviin oli lakkaamatta laulettu elämän mitätöntä arvoa ja elämän\nepäilyksen ainoaa varmuutta, jolle ihminen voi rakentaa. Voiko\najatellakaan mitään mitättömämpää? Onko mahdollista keksiä\nmitättömämpää, joka synnyttäisi heikompaa sukua? Minulle ei sopinut\nsellainen laulu, sillä minulta puuttui itseluottamusta ja uskoa. Mutta\ntuo laulu jäi minun korviini ja myrkytti minut. Se herätti minussa\nmietiskelyä ja sairaaloisia ajatuksia minun aivoissani. Se teki minusta\nyksinäisen ihmisen, joka yksinäisyydessään harhaili ja pelkäsi itse\nelämääkin.\n\nMutta siinä veressä oli myöskin toisia ominaisuuksia, joka virtaili\nminun suonissani. Ja ne kiihoittivat minun sydäntäni ilon, onnen ja\nelämänrakkauden ikävästä voimakkaasti sykkimään. Yksin ollessani ja\nmuutamina harvoina, suurina juhlahetkinäni voi tuo toinen veri voittaa\nminussa sairaloisuuteni ja silloin minun sieluni puhtaasti juhli\nitsenäisyydessään. Silloin murtautui esiin se, joka voi herättää\nsinussa harhaluulon, että minun lakkaamatta olisi pitänyt kantaa sinua,\n\"pilvien tuolla puolla, taivaan sinessä.\"\n\nSitä sinä etseit minusta. Minun olisi pitänyt antaa, antaa ja antaa.\nMutta kun minä kerran väsyin. Oi, Anna. Minä sanon sinun laillasi: sinä\net voi ymmärtää!\n\nMinä voin kertoa sinulle, sinä et ole ensimäinen, joka et ole\nymmärtänyt. Minun joutuessani ihmisten seuraan, jotka minä tunsin\nvapaiksi, kohosi minun ummehtunut, pelästynyt ja voitettu iloisuuteni\nnautinnonhalun äärimmäistenkin vaatimusten yli, ja pahahenki oli pakoon\najettu. No hyvä! Minä olen kerran ollut nuoruudenystävieni kanssa\nsamassa ristiriidassa, jossa minä nyt kuulen kauvan olleeni sinun\nkanssasi. Tiedätkö, Anna, mitä minä tein? Minä sanoin heille aivan\nyksinkertaisesti eräänä päivänä, etten minä ollut sellainen mies, miksi\nhe minua luulivat. Minä sanoin sen heille sellaisessa tilaisuudessa,\njolloin heidän täytyi kuulla minua. Minä sanoin sen niin, että minun\nympäristöni vaikeni. Ja minun sanani olivat armeliaisuuden rukous, jota\nei kukaan, ei kukaan voi aavistaa, kuinka syvältä ne tulivat minun\nsielustani. Tiedätkö, minkälainen oli seuraus? Niin, kun minä eräänä\npäivänä uskalsin esiintyä sellaisena, jollaiseksi he sitovasti\nkäsityksissään olivat minut pakoittaneet, niin eräs heistä löi minua\nolkapäähän ja sanoi: \"Maljasi, Bob! Nyt minä taas tunnen sinut. Nyt\nsinä olet oma itsesi.\" Ja tahdotko tietää enemmän? Minä en ole koskaan\ntavannut näitä ystäviä, sillä minä en ole voinut tehdä sitä. Vain yhden\nniistä minä olen tavannut. Se oli hän, joka lausui nämät sanat, joka\nsilloin oli yleisen mielipiteen ilmaus. Ja hän, joka sanoi nämät sanat,\noli tuo, jonka nimeä ei saa enää koskaan lausua minun talossani.\n\nTämä kaikki kuuluu ihmeelliseltä sinun korvissasi, ja minä ymmärrän,\nettä sen täytyy tehdä niin. Minähän en tiedä itsekään, missä yhteydessä\ntämä on kaiken sen kanssa, joka on pirstonut minun elämäni. Ja\nkumminkin siinä on jotain, joka ilmaisee, että juuri tästä kohdasta\npitäisi elämäni vararikkoa alkaa selvittämään, jos joku, joka voisi,\ntahtoisi selvityksen ottaa vaivakseen. Tuon jonkun pitäisi siinä\ntapauksessa olla enemmän jumalaa kuin ihmistä.\n\nMutta ajattele, Anna, kuinka sinun sanasi silloin liikuttaisi minua\nsillä näyttämöllä, jota sinä kirjeessäsi muistelet. Kuinka sinä\ntulitkaan muistaneeksi juuri tätä tapausta? Kuinka se on mahdollista,\nettä juuri ne sanat, jotka sinä silloin sanoit, voivat jäädä yhtä hyvin\nsinun muistiisi kuin minunkin. Sinä pyysit minua aina olemaan iloinen.\nSinä sanoit iloni olevan sen, jota sinä rakastit minussa. Sinä kerrot\nhuomanneesi minun alakuloisuuteni ja koetit tavallasi selittää minun\nvaikenemistani.\n\nMinä myöskin muistan sen hetken, Anna, ja minä muistan sen sellaisella\nvoimalla, jolla muistelee ainoastaan niitä hetkiä, joina tietämättään\nratkaisee oman kohtalonsa. Sinä muutuit äkkiä minulle vieraaksi\nihmiseksi, jolla ei ollut muuta yhteistä minun kanssani, kuin että sinä\nolit tehnyt minulle tuon suuren vaatimuksen, ja minä tiesin, etten minä\nsitä voi koskaan täyttää. Minussa puhui kovasti voimakas ja valtava\nääni: \"Mene, mene, mene! Repäise itsesi ajoissa irti!\" Mutta minä en\nvoinut mennä. Minä en voinut reväistä itseäni irti. Minä istuin kuin\ntuoliin sidottuna, ja minä ajattelin ajatuksia, jotka koettivat saada\nääntä hiljaisuuteen. Mutta se ei onnistunut. Ajatukset seurasivat minua\nkotiini saakka ja minä makasin valveilla sen yön ja ajattelin, kuinka\nminä voisin sanoa sinulle, että minun ja sinun välillä täytyy kaikki\nolla lopussa.\n\nMinä nukuin aamupuolella ja heräsin siihen tunteeseen, etten minä\nvoinut tehdä muuten kuin yhdellä tavalla ja minun kohtaloni pakoitti\nminua ottamaan kaikki sellaisenaan senvuoksi, että minä tiesin\nrakastavani sinua. Minä en puhunut tästä koskaan sinun kanssasi ja kun\nelämä sitten kantoi meitä eteenpäin voimakkailla laineillaan, silloin\nminä uskoin, ettei minun epäröimiseni ole ollut muuta kuin onton ja\nhyödyttömän mielikuvituksen sikiö.\n\nNyt minä tiedän, ettei se ollut niin. Minä tiedän, että minun olisi\npitänyt voida jättää sinut, ja tuo ääni, jota minä en totellut, tahtoi\nminun omaa parastani. Minä olen varma, että sinä myöskin olet tuntenut\nsamantapaista. Sillä sinäkin silloin epäilit, josko se rakkaus, jota\nsinulle tarjottiin, voi sulostaa sinun elämääsi. Sitä minä en tiedä,\nmikset sinä totellut sitä viittausta, jonka sinä sait ystävällisiltä\nvoimiltasi. Me emme ole koskaan puhuneet tästä ja nyt se on minulle\nmyöskin yhdentekevää saada tietää enemmän kuin tiedän. Niin paljon minä\ntiedän nimittäin, että minua houkuteltiin unohtamaan se varotus, joka\npuhui minussa, senvuoksi, että sinun puhuessasi oli sinun kasvosi niin\nsanomattoman uinailevat ja surulliset. Minusta tuntui, tapahtunee mitä\ntapahtuneekin, sinä et koskaan voisi kuitenkaan kohdata miestä, joka\nvoisi kohdella sinua niin äärettömällä hellyydellä, ja minä toivoin\nvuosien tasoittavan tietä sinun sielullesi minun sieluuni. Tästä me\nolemme taistelleet ja tuossa taistelussa et ole voittanut sinä enkä\nminä.\n\nMutta nyt, katsellessani kaikkea mennyttä, tuntuu minusta kaiken\ntäytyneen pakosta tapahtua niinkuin se on tapahtunut. Sillä kukaan ei\njää rankaisematta, joka ottaa hartioilleen sellaista, joka kohoo hänen\nomien voimiensa yli, ei edes, jos hän kantaa toivetta, joka avaa\nnäkömatkan, joka on meidän käsitysrajojemme ulkopuolella. Ei kukaan tee\nsitä, ilman ettei hänen paras tarkoituksensa muuttuisi hänen\nvihollisekseen, joka kostaa sitä julmemmin, mitä nurjempi ja\noikeudettomampi hänen rangaistuksensa on. Ja minä olen, tahtoessani\nolla rehellinen, tiennyt, mitä minä tein. Minä olen käyttäytynyt sinua\nkohtaan niinkuin minä olisin käyttäytynyt tuota toista kohtaan, jonka\nnimeä minä kiroon. Minä olen kätkenyt, mitä minä en koskaan unohda pois\nja kätkenyt sydämeeni jotain, joka ei koskaan haihdu sieltä.\n\nTämä on minun hyvästini sinulle ja sinusta se voi tuntua kovalta. Se on\nsellainen kuin sinäkin olet sanonut minulle ja minä tunnen, etten minä\nvoi elää, jos'en minä saa sanoa sinulle, mikä minua nyt häpeällä maahan\nluhistaa. Minä häpeän, Anna, minä häpeän itseäni. Ja minä häpeän\nsenvuoksi, että minulla on ollut silmät, joilla minun piti voida nähdä\nja en kumminkaan ole nähnyt. Ja minä olen niin heikko, etten minä ehkä\nnytkään olisi sanonut sinulle, mitä minä nyt sanon, jos minä todella\nvakavasti voisin ajatella, että nämä köyhät sanat edes voisivat häiritä\nsitä elämää, joka odottaa sinua ja jossa minulla ei ole vähintäkään\nosaa. Senvuoksi näissä sanoissa ei ole edes kostoakaan. Epätoivoa se\nvain on, josta minun ehkä pitäisi olla ylpeämpi näyttäessäni sitä\nsinulle tai antaessani sinun edes aavistaakaan sitä.\n\n                                                     _Bob_.\n\n\nXXI.\n\nKun Bob oli lähettänyt tämän kirjeensä, luuli hän ensin, että tulisi\nkatumaan sitä. Hän huomasi itse sen liian katkeraksi ja kovaksi, ei\nsenvuoksi, että hän ajatteli niin, vaan antaessaan hänen, jota\nkatkeruus ja kovuus koski, tuntea nuo ajatukset. Mutta päivät menivät\nja katumus, jota hän kerran oli odottanut ja pelännyt, ei tahtonut\ntullakaan. Se oli hänen mietiskelyissään, mutta ei tunkeutunut\nsyvemmälle. Päinvastoin Bob tunsi melkein helpotusta tietäessään, että\nhänen vaimonsa oli lukenut tuon kirjeen. Hän oli iloinen siitä, ettei\nhän ollut antanut saamansa kirjeen hellän sävyn vallata itseään. Siinä\noli kostoa ja se kohotti hänen itsetuntoaan. Hän oli näyttänyt\nsäilyttävänsä teot muistossaan ja eikä antanut viettelevien sanojen\npettää itseään, vaikkakin ne olivat lämmittäneet hänen sydäntään.\n\nMutta se ei ollut kumminkaan se ajatus, että hän oli esiintynyt niin\nkovasti, joka Bobia sisäisesti lohdutti. Mitä hän eloisimmin tunsi, oli\nse onni, että hän oli antanut oman luonteensa puhua eikä ollut pelännyt\nkohdata toista omana itsenään. Tämä oli Bobille hyvin tavatonta ja\nsenvuoksi hän tunsi jotain vapauttavaa tunnetta, joka ehkä oli alkua\nsiihen, että hän edes voi jälleen herätä surustaan.\n\nOli myöskin toinen seikka, jonka tämä kirjeenvaihto aiheutti ja se oli,\nettä Bob alkoi aivan uudella tavalla mieltyä poikaansa.\n\nAlussa, yksin jouduttuaan hän oli tuskin huomannut tuota pientä poikaa,\njoka istui joka ruoka-aika pöydässä hänen vieressään. Kun hän alkoi\nhuomaamaan hänen läsnäoloaan, tapahtuipa eräänä päivänä, että pikku\nGeorg kysyi äitiä. Isä ja hän istuivat tavallisesti hiljaa,\nkumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa eikä kumpikaan heistä\nviekotellut toista ajatuksistaan.\n\nSilloin kysyi Georg äkkiä, kääntyen isään päin:\n\n\"Miks'ei äiti tule kotia?\"\n\nTässä kummastutti Bobia se, ettei tämä kysymys ollut tullut ennen. Yli\nviikon oli nimittäin Anna rouva ollut poissa, yli viikon oli siis Bob\nmyöskin kulkenut ajatuksissaan, jotka olivat estäneet häntä näkemästä\nmailmaa ulkopuolella itseään, ja yhtä kauan oli poika odottanut\nennenkuin hän teki tämän kysymyksensä.\n\nBob kiihtyi tätä ajatellessaan ja vastasi lapseen katsomatta:\n\n\"Äiti on matkoilla.\"\n\nMutta hän ajatteli itsekseen:\n\n\"Ymmärtääkö poika tai eikö hän ymmärrä ja mitä minä vastaan hänelle,\njos hän kysyy enemmän?\"\n\nMutta pikku Georg ei kysynytkään enempi. Lopetettuaan syöntinsä tuli\nhän kiittämään ruvasta isälle. Sitten otti hän lakkinsa ja juoksi\npihalle leikkimään. Bob seisoi katsellen häntä eteisen ikkunasta. Hän\nnäki pojan asettuvan aidan viereen ja kuuli hänen viheltävän. Hetken\nperästä pistäytyi esiin toinen pojan pää hänen vierestään ja sitten\nkatsoivat he molemmat metsään, jossa heillä oli salainen paikka, piilo\ntuntemattomille kalleuksille ja rauhallinen nurkka, jossa ei kukaan\nisoista häirinnyt heidän leikkejään.\n\nBob teki tästä sen johtopäätöksen, ettei Georg mietiskellytkään äidin\npoissaoloa, ja hän huomasi sen aivan luonnolliseksi, ettei lapsi voinut\nymmärtää sitä, mitä oli tapahtunut vanhempien kesken. Pojan kysymys oli\nvain johtunut satunnaisesta uteliaisuudesta ja Bob tunsi salaista\ntyydytystä siinä ajatuksessaan, ettei lapsi näyttänyt surevan äitiään.\n\nSeuraavan päivän aamuna istui taas isä ja poika kahden kesken\naamiaisella ja Bob tunsi tällä kertaa hiljaisuuden vaivaan itseään,\njoka vallitsi heidän välillään. Niin usein kuin sai siihen tilaisuuden,\nheitti hän poikaan rauhattoman, tutkivan katseensa. Mutta hän ei\nhuomannut muuta kuin Georgin olevan vain toimessa tyydyttääkseen\nruokahaluaan ja sattumalta olevan kiintyneenä juustosiivuun, joka\npeitti koko hänen voileipänsä.\n\nSilloin kääntyi poika äkkiä isäänpäin ja kysyi aivan kuin jatkona\neiliseen keskusteluun:\n\n\"Missäs Gösta setä nyt on?\"\n\n\"Miksi sinä sitä kysyt?\" kysyi Bob.\n\n\"Siksi, että hän oli aina ennen täällä, kun sinä olit poissa\", vastasi\npoika.\n\nSekavina kierähtivät Bobin sielussa mitä ristiriitaisimmat tunteet. Hän\njoi kahvinsa ja kokonaan unohtaen lapsen läsnäolon nousi pöydästä ja\nalkoi ajatuksissaan kävellä edestakaisin lattialla. Hän oli\nkatkeroitunut ajatellessaan, että oli saanut kuulla lapsen suusta sanat\n\"Gösta setä\", hänessä herätti suurinta kummastusta se, että lapsi oli\nnyt alkanut uudestaan kysellä, joka osittain osoitti hänen\ntyytymättömyyttään ensimäiseen tiedusteluun saamaansa vastaukseen,\nosittain, että hän jatkoi ajatuksiaan yksinäisyydessään ja ilmeisesti\nkulki miettien mitä oli tapahtunut. Siitä oli siis muodostunut\narvoitus, jossa lapsen ajatukset ponnistelivat voidakseen sen itsekseen\nratkaista. Bob tunsi noissa ajatuksissa jotain aivan uutta, joka ei\nollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään. Se oli hänelle niin\nuutta, ettei hän tullut ajatelleeksi poikaa itseään, hän kulki vain\nmiettien kaikkea sitä kuin problemia, joka tähän asti oli hänelle ollut\naivan tuntematon ja hän tunsi olevansa kerrassaan kykenemätön tekemään\ntai sanomaan mitään tässä asiassa. \"Jospa Anna olisi täällä\", ajatteli\nhän, \"hän voisi ehkä puhua pojan kanssa.\" Samassa silmänräpäyksessä\nkuin tämä ajatus oli herännyt hänessä suututti Bobia sen täydellinen\nmahdottomuus ja hän seisahtui neuvotonna kesken kävelyään.\n\nSilloin solui hänen katseensa poikaan, joka vielä istui paikallaan\npöydässä, ja hänet valtasi omituinen katumuksen tunne, että hän\nrauhattomana lapsen vuoksi unohti itse lapsen. Hän tunsi itsensä\nomituisen kömpelöksi ja hätääntyneeksi, huomasi olevansa pakoitettu\nsanomaan jotain, mutta hän koetti etsiä sellaista selitystä, joka olisi\nsopiva sanoa lapselle. Silloin huomasi hän äkkiä, että pojalla, joka\nistui koko ajan katsellen alas lautastaan, oli kyyneleet silmissä. Se\nteki Bobiin kovin kummallisen vaikutuksen. Se sai hänet unohtamaan\nkaikki mitä oli ajatellut ja miettimättä sitä, mitä hän sanoisi tai ei\nsanoisi meni hän pojan luo, taputteli vapisevalla kädellään tätä päähän\nja sanoi itkunsekaisella äänellä ne sanat, mitkä itsestään syöksähtivät\nhänen huuliltaan:\n\n\"Onko sinulla ikävä äitiä.\"\n\nNäytti siltä kuin poika olisi kauvan hillinnyt itseään. Sillä hän\nlyhistyi kokoon ikäänkuin hänen ei olisi kauvemmin tarvinnut pitää\nitseään suorana ja purskahti samassa itkuun. Se oli lapsen vilpitöntä,\nkatkeraa itkua, ilman ajateltua teeskentelyä ja itsensä hillitsemistä.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän nyyhkyttäen.\n\nSilloin otti Bob pojan luokseen ja alkoi puhua rauhoittaakseen häntä.\n\n\"Miks'et sinä sitä sitten ole ennemmin sanonut?\" sanoi hän.\n\n\"Minä en ole tohtinut\", nyyhkytti poika.\n\n\"Miks'ei?\"\n\n\"Minä näin, että sinä olit niin vihassa äidille.\"\n\n\"Näitkö sinä? Kuinka sinä voit sitä nähdä?\"\n\n\"Minä näin, kun äiti oli kotona. Ja kun hän oli poissa, minä ymmärsin,\nettä hänen vuokseen sinä näytit aina niin vihaselta.\"\n\n\"Näytinkö minä vihaselta?\" kysyi Bob.\n\n\"Kyllä\", vastasi poika. \"Minusta näytti siltä.\"\n\nSilloin otti Bob poikansa polvelleen ja suuteli häntä kunnes sai\nkyyneleet kuivamaan ja kysyi sitten häneltä:\n\n\"Onko äiti sanonut sinulle mitään?\"\n\n\"Ei\", vastasi poika.\n\nHän näytti miettivältä ja Bob ei voinut olla tyytyväinen vastauksen\näänen sävyyn.\n\n\"Ajattelepas\", sanoi hän. \"Eikö hän ole jotain sanonut sinulle?\"\n\nGeorg katsoi miettivästi ylös ja koetti rehellisesti selvitellä\najatuksiaan.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän lopulta. \"Hän tuli minun luokseni viime aamuna, kun\nhän oli kotona, ja herätti minut.\"\n\n\"Mitä hän silloin sanoi?\" kysyi Bob niin rauhallisesti kuin hänelle oli\nmahdollista. Mutta hänessä heräsi epäilystä, että hänen vaimonsa olisi\nturmellut lapsen tunteet häntä itseään kohtaan, ikäänkuin salaa\nviekkaasti varastanut hänen oman lapsensa.\n\nPoika mietti taas ja sanoi verkalleen:\n\n\"Äiti sanoi matkustavansa kauvas pois ja etten minä saisi nähdä häntä\nisoon aikaan. Hän pyysi sitten, etten minä koskaan unohtaisi häntä ja\nettä minä olisin hyvä isälle.\"\n\nKun Georg oli suurella vaivalla sanonut nämä sanat, alkoi hän itkeä\ntaas niin katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta ja Bob\nistui kauvan hiljaa. Hän piteli pientä kättä omassa kädessään\nkuunnellen kuinka tuo raju itku vaikeni ja hiljeni.\n\n\"Kuulehan nyt, minun suuri poikani\", sanoi hän. Ja hänen äänensä\nvapisi, kun hän alkoi. \"Tee niinkuin sinun äitisi on sanonut. Älä\nkoskaan unohda häntä. Ja jos sinä tahdot puhua hänestä minun kanssani,\nniin sinä saat puhua niin paljon kuin tahdot. Mutta eräästä toisesta\nminä en soisi sinun puhuvan, hänestä, jota sinä äsken kutsuit Gösta\nsedäksi. Sinä et saa myöskään nimittää häntä niin, ei edes, jos sinä\ntapaisitkin hänet. Sinun äitisi on nyt matkustanut pois ja hän ei tule\nenää tänne kotia takaisin. Mutta kun me muutamme syksyllä kotia\nkaupunkiin, saat sinä käydä tervehtimässä häntä milloin vain sinä itse\ntahdot.\"\n\nPuhuessaan tunsi Bob ikäänkuin hän olisi jollain salaisella tavalla\nsolminut hänen ja lapsen välille siteen, joka oli ollut rikkirevittynä\nja hänestä tuntui, että nyt tunsivat hän ja poika toisensa. He olivat\ntulleet tutuiksi kuin kaksi ihmistä, jotka kohdattuaan luottamuksella\nkohta puhuvat toistensa kanssa. Näytti ikäänkuin Georg myöskin olisi\ntuntenut samaa. Sillä hänen katseensa oli nyt kaihoista vapaa, kun hän\nkäänsi sen isään. Hän näytti vain ihmettelevältä, ikäänkuin koko hänen\nmailmansa olisi vaihtunut uudeksi.\n\n\"Meneekö äiti naimisiin hänen... kanssa, josta minä en saisi puhua?\"\nkysyi hän punastuen.\n\n\"Kyllä\", sanoi Bob tukehtuneella äänellä ja käänsi itsensä poispäin.\n\nHän ei tiennyt kuinka se oli mahdollista, että hän voi puhua noin\nlapsen kanssa, mutta hän tunsi olevansa oikealla tiellä ja oli\nonnellinen siitä, että hän oli voinut puhua.\n\n\"Eikö äiti ole sitten kauvemmin minun äitini?\" kysyi lapsi.\n\nBob ei hymyillyt vastatessaan:\n\n\"Kyllä hän on. Hän on aina sinun äitisi. Mutta hän ei ole kauvemmin\nminun vaimoni. Voitko sinä sitä ymmärtää?\"\n\nHän näki kaksi suurta, miettivää lapsensilmää katsovan kasvoihinsa ja\nkuuli pojan sanovan \"kyllä\", ikäänkuin pyytäen varmuutta jostakin, jota\nhän itse näytti voivan aavistaa. Sitten tunsi hän kaksi hentoa\nkäsivartta kaulassaan, tunsi pojan huulten painautuvan poskelleen ja\nkuuli hänen kuiskaavan Bobille aivan uudella sävyllä:\n\n\"Miten sinä olet hyvä minulle, isä!\"\n\nUuden, heräävän elämän aalto virkistävästi huuhdellen vieri Bobin\nsielun läpi, ja laskiessaan poikansa polviltaan näki hän hänet\nystävänään, jonka hän oli juuri voittanut, vertaisenaan, uskottunaan\ntuon pienen ihmisen, joka oli isompi kuin kukaan voi aavistaa.\n\n\nXXII.\n\nOikeastaan Bobin tietämättä ja ymmärtämättä muodostui tämä päivä hänen\nelämänsä käännekohdaksi, joka kätki itseensä yhtä suuren, niin, ehkä\nsuuremmankin merkityksen kuin se onnettomuus, joka hänestä vielä\ntuntui, ettei hän koskaan voi sitä kantaa.\n\nSamana päivänä, kun hän ensi kerran vakavasti oli puhunut poikansa\nkanssa, seisoi hän ikkunassa katsellen pihalle eteisen edustalle. Georg\ntuli käyden ja seisahtui hiekkakäytävällä ikäänkuin hän olisi ajatellut\nitsekseen ja neuvotellut itsensä kanssa. Hänen poskensa punottivat,\nryhti oli joustava ja katse kirkas. Hän ei nähnyt isää, mutta Bob\nseurasi hänen pienintäkin liikettään sellaisella mielenkiinnolla\nikäänkuin hän olisi havainnut aivan uuden hämmästyttävän ilmiön.\n\nGeorg katsoi eteiseen, jossa isä seisoi, ja nyökäytti päätään. Sitten\nkääntyi hän katselemaan ulapalle ja Bob sai jälleen omituisen\ntunnelman, että hän eli uusissa olosuhteissa, joka toi uusia tunnelmia.\nOli kuin poika olisi näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän\noli niin suuri, varma itsestään, niin aivan varma ja vakuutettu siitä,\nmitä hän tahtoi tuo aivan pieni kehityksessään vakaantunut ihmissielu.\nBob katsoi ja katsoi, tunsi sydämensä lämpenevän ja hänen sielussaan\nliikkui jotain kiitollisuudentunteen tapaista. Mutta samalla kertaa\ntunsi hän sellaista kunnioituksen tunnetta poikaa kohtaan, joka johtuu\nsiitä, kun me opimme antamaan arvoa toisten ihmisten yksilöllisyydelle.\n\"Mitä se on oikeastaan pojassa, jota minä en ole koskaan ennen\nhuomannut?\" ajatteli Bob. \"Mikä on muuttunut uudeksi hänessä? Ja miksi\nminä tunnen itseni nyt samalla kertaa helläksi ja onnelliseksi?\"\n\n\"Senvuoksi, että minä tunnen hänen elämänsä alkavan ja omani soluvan\ntaapäin, mutta kumminkin omituisella tavalla jatkuvan ja nuortuvan\nhänen elämässään\", vastasi Bob itselleen.\n\nJa hänen silmänsä hämärtyivät onnenkyyneliin.\n\nGeorg ei seisonut siellä kauvemmin. Hän meni eteiseen ja otti siellä\nriippuvan onkivavan ja meni sen kanssa rantaan, kiipesi siellä suurelle\nkivelle istumaan ja alkoi onkia.\n\nBob oli nyt liiaksi tunteittensa vallassa voidakseen tehdä sen, mihin\nhänellä oli sisäinen halu, ottaa toinen onkivapa ja mennä tekemään\nseuraa pojalleen. Hän ei ollut vielä kyllin tottunut osaansa olla pojan\nuskottu, tehdäkseen sitä. Sensijaan kuljeskeli hän ajatellen heidän\naamullista keskusteluaan ja hän oli niin täysi tämän keskustelun\njättämästä muistosta, ettei hän näyttänyt voivan tehdä mitään, kulki\nvain sen epämääräisen tunteensa valtaamana, että elämä oli alkanut\nkirkastumaan hänelle.\n\nOn myöskin mahdollista, että Bob vielä oli liian paljon tuon\nsairaloisen mietiskelynsä vallassa, joka viime aikoina oli muuttunut\nhänen herrakseen. Todellisuus oli hänelle vielä niin vieras, ettei hän\nvoinut ymmärtää sen ilonaihetta. Sensijaan, että olisi antautunut\nsille, voi hän ruveta uinailemaan tästä uudesta suhteesta poikaansa,\njoka näytti kätkevän hänelle onnen mahdollisuuden, samalla tavalla kuin\nhän oli ennen uinailemallaan kaivautunut suruunsa. Sillä tavalla olisi\nhän voinut kadottaa, mitä hän oli voittanut niin kummallisesti\nuskomalla itsensä omalle lapselleen. Sillä kaikki suhteet vaativat\nhoitoa kestääkseen. Bobin teko näytti hänestä itsestään jälestäpäin\nniin sanomattoman ihmeelliseltä, melkeinpä selittämättömältä. Voiko\nyleensä puhua lapselle näin? Oliko se nyt vähääkään luonnollista, että\naikaihminen noin vaan laski tuskiensa taakan pienokaisen hartioille?\n\nBob luuli tehneensä nyt niin eikä hän voinut täydellisesti ymmärtää,\nettä hän sensijaan oli keventänyt lapsen kuormaa. Hän ei voinut sitä\nymmärtää sellaisena. Sensijaan hän kumminkin alkoi huomata, että poika\nnäytti iloisemmalta eikä istunut enää hiljaa isän seurassa. Bob oli\naivan yksinkertaisesti voittanut pojan sydämen puhumalla hänelle kuin\naikaiselle ihmiselle, johon hänellä voi olla luottamusta. Hän aavisti\nvain näin, mutta ei käsittänyt vielä kuinka vakava asia oikeastaan oli.\nHän ikävöitsi vain saada jatkaa samaan suuntaan kuin hän oli\nalkanutkin. Mutta hän tunsi itsensä samalla kertaa niin kokemattomaksi\nseurustelemaan lapsen kanssa, että hän pelkäsi liian nopean\npäivittäisen luottamuksen kautta jollain ihmeellisellä tavalla\nkadottavansa sen luottamuksen, jonka hän tunsi omituisella tavalla\nvalloittaneensa.\n\nTätä kaikkea mietti Bob hämillään, kun poika ei ollut välittömästi\nhänen läheisyydessään. Ja se oli hänen ajatuksissaan pojan kanssa\nseurustellessakin. Näin kehittyi tuo ujo ja iloa kaipaava suhde, joka\nei ole aivan kerrassaan tavaton lapsen ja vanhempain välillä.\n\nSitäpaitse Georg oikeastaan kehittikin tätä suhdetta. Sillä hänellä oli\nlapsen terveys ja hän otti isän luottamuksen kaikissa olosuhteissa\nkestävällä lupauksella. Hän oli antanut lupauksen eikä hänelle\njuolahtanut mieleenkään rikkoa sitä.\n\nPojalla oli ollut paljon päänvaivaa sen jälkeen, kun hän kerran oli\nsaanut vastauksen kysymyksiinsä, joita hän oli niin kauvan ajatellut ja\nensimäisen tilaisuuden sattuessa hän kysyi enemmän.\n\n\"Onko äiti jo naimisissa?\" kysyi hän eräänä päivänä.\n\nJa isän kasvot eivät enää synkistyneet ikäänkuin nuo keskustelut\nolisivat virkistäneet Bobia nyt sensijaan, että ne olivat ennen\nvaivanneet häntä.\n\n\"Ei, ei vielä\", vastasi Bob rauhallisesti.\n\nJa kun poika jatkoi kyselyjään, jatkoi isä vastailujaan. Muodostui\npitkiä ja ihmeellisiä keskusteluja, joissa tehtiin monia muistutuksia\nja havaintoja, ja Bob ihmetteli sitä, että poika tiesi niin paljon ja\nymmärsi kaikki niin hyvin. Puhelut sukeutuivat yhä useimmin ja useimmin\ntällaisiksi keskusteluiksi ja kun hyvä luottamus toisiinsa oli\nmuodostunut, niin itse aineistokin pian laajeni. Georg alkoi kysellä\nisältään yhtä ja toista, ja Bobilla oli täysi työ osata vastata\nkaikkeen mitä hän tahtoi tietää. Pian eivät vastaukset enää\nhidastuttaneet kysymyksiä. Niin Bob sai vähitellen oppia seurustelemaan\npoikansa kanssa, johon Georg oli hänet opettanut. Jos poika olisi\nosannut suunnitella, kuinka hän parhaiden voisi päästä isän toveriksi,\nniin hän ei olisi siihen osannut valita sopivampaa tapaa. Hän aivan\nyksinkertaisesti vaati Bobia seuraamaan häntä leikeissään ja\nmietteissään, ja ennenkuin Bob tiesi sanaakaan, eli hän jo uudessa\nmailmassa. Lapsi oli muuttunut johtavaksi sieluksi ja isä voitti\nterveytensä sallimalla johtaa itseään.\n\nBobista tuntui se kaikkein ihmeellisemmältä, että mitä enemmän\nuskollisuus kasvoi hänen ja pojan välillä sitä harvemmin Georg kysyi\nhäneltä äidistä. Viime kerran keskustellessaan äidistä kysyi Georg\najatteleva ilme kasvoillaan:\n\n\"Etkö sinä pidä enää äidistä?\" Se oli kysymys, johon Bob huomasi alussa\nolevan vaikean vastata lapselle ja hän koetti senvuoksi kiertää sitä\nlausumalla:\n\n\"Luonnollisesti minä pidän äidistä.\"\n\nMutta ääni vastauksessa ei mahtanut olla tyydyttävä, sillä poika\nvastasi tyytymättömällä sävyllä:\n\n\"Sinun ei tarvitse narrailla minua.\"\n\n\"Ei, minun ei tarvitse tehdä sitä\", koetti Bob jälleen.\n\nMutta poika ei antanut vetää itseään nenästä.\n\n\"Miksi sinä sitä teet sitten?\" sanoi hän loukkaantuneena.\n\nBob ei voinut vastata niin kuin hän tahtoi ja hän soimasi itseään,\nettei hän voinut tehdä sitä. Mutta hän ei voinut välttää lapsen kysyvää\nkatsetta ja hän sanoi:\n\n\"Älä nyt vielä kysy minulta sitä.\"\n\nTämän keskustelun perästä Georg ei enää puhunut äidistä isän kanssa. Ja\nBob luuli alussa hänen väistävän sitä tultuaan loukatuksi senvuoksi,\nettä hän oli puhunut hänestä. Mutta niin ei kumminkaan ollut\nasianlaita. Kun hän oli yksin ja sai nähdä isän, kirkastuivat hänen\nkasvonsa ja hän osoitti isälle kaikkia pikkuhuomioitaan, kuin lapsi\ntekee, kun sen hellyys on hereillä. Ikäänkuin hän olisi tahtonut\nponnistella suojellakseen isää vahingoittumattomana.\n\nAsia oli niin, että Georg oli ajatuksissaan ruvennut vertailemaan isää\nja äitiä toisiinsa ja isä oli hänelle yhtä uusi tuttava kuin hänkin oli\nisälle. Nämä vertailut eivät olleet äidille eduksi. Sillä Georgilla oli\nkaksi kysymystä, joita hän oli itsekseen miettinyt, mutta joita hän ei\nkoskaan kysynyt isältään. Toinen oli: Kuinka äiti voi matkustaa minun\nluotani pois, kun hänen ei tarvinnut? Ja toinen kuului: Kuinka hän voi\npitää enemmän Gösta sedästä kuin isästä?\n\nEi kumpaakaan näistä kysymyksistä voinut Georg sopivasti esittää\nisälle. Pienillä on nimittäin toisinaan oma tarkoituksensa asioista,\njoita he katsovat hyödyllisiksi uskoa vanhemmille salaisista\najatuksistaan. Ja hän vaikeni tällä kertaa, kun ei löytänyt itse\nvastausta ja sitäpaitsi hänellä oli toinenkin syy vaieta.\n\nNähdessään isänsä kääntyvän pois, jottei tarvitsisi tulla liikutetuksi,\nsai Georg sen käsityksen, että isä kärsi kuullessaan hänen puhuvan\näidistä. Georg oli pieni, kummallinen poika, jonka ajatukset liikkuivat\nomilla teillään. Niitä ajatuksia olisi ollut vaikea seurata enemmän\nkokeneenkin kasvattajan kuin Bob oli. Mutta nuo ajatukset olivat omin\nneuvoinsa päässeet siihen päätökseen, että Bob oli onneton. Tästä\nkehittyi toinen ajatus ja se oli nimittäin, että Georg tahtoi hyvittää\nisälleen kaikki, mitä hän oli menettänyt kadottaessaan äidin. Tätä\nGeorg ajatteli yksin ollessaan. Se muodostui unelmaksi, jota hän voi\nhaaveilla niin, että hän sai melkein kyyneleet silmiinsä. Ja hänestä\ntuntui, että isä ja hän aina eläisivät yhdessä. Niin isä vanhenisi ja\nGeorg kasvaisi isoksi. Mutta Georg ei menisi koskaan naimisiin. Sillä\nsilloin hän voisi saada sellaisen vaimon, joka jättäisi hänet. Ja\nsitäpaitsi hän ei tahdo jättää isää niinkuin äiti oli tehnyt.\n\nNäiden ajatusten valtaamana hän meni ruvispeltoon, joka oli\nmetsänrinteellä ja poimi siellä suuren vihkon sinikaunokkeja. Ja\nnäitten ajatustensa elähyttämänä meni hän sisälle ja asetti kukkavihkon\nlasiin Bobin kirjoituspöydälle.\n\n\"Tässä on isälle\", sanoi hän koettaen näyttää leikilliseltä.\n\nBob hymyili kiittäessään kukkavihkosta. Hän oli vähemmän liikutettu\nkuin antaja. Mutta hän tunsi jotain erikoista pojan käytöksessä, jota\nhän ei voinut itselleen selittää.\n\nBob ihmetteli sitä hieman. Mutta hän eli uudessa onnessaan, joka tuntui\nhänestä toisinaan paljon arvokkaammalta kuin hänen mennyt onnensa. Ja\nhän alkoi voida elää siitä miettimättä. Joka aamu hän heräsi uuteen\npäivään, joka toi mieltymystä mukanaan. Ja joka ilta levolle mennessään\nhän tunsi löytäneensä sellaisen rakkauden, jota ei kukaan voi häneltä\nriistää.\n\nEnsin hänen virkalomansa loputtua heräsivät jälleen vanhat ajatukset\nmoninkertaisella voimalla.\n\nVanhat ajatuksetko? Niin, Bobille ne olivat vanhoja. Hänestä tuntui\nikäänkuin hän olisi vuosikausia elänyt maalla vaan poikansa kanssa\nkahden.\n\n\nXXIII.\n\nUudet tapahtumat olivat saaneet hänet unohtamaan, että hänen olisi\npitänyt hankkia uusi huoneusto itselleen ja senvuoksi hänen täytyi\nmuuttaa vanhoihin huoneisiinsa, joissa jokainen askel muistutti mieleen\nsiitä, mitä hän oli taistellut unohtaakseen. Mutta kun hän oli hyvin\ntullut toimeen vanhoissa huoneissaan, niin hän ei tahtonut jättää\nniitä. Tottumus sitoi hänet niihin ja päivä seurasi päivää, päivistä\nmuodostui viikkoja ja viikoista kuukausia. Elämä, jota Bob nyt eli,\nlaski kuin laakerin laakerin päälle sille menneelle, joka kerran oli\nollut hänen ja nyt oli poissa.\n\nBob mietti nyt vähemmän kuin ennen ja siitä hän sai suuremmaksi osaksi\nkiittää Georgia. Pojalle hän tuli tavallaan samalla kertaa isäksi ja\näidiksi, ja siihen Bob tunsi sellaista mieltymystä, joka korvasi\nhänelle kaiken muun. Hän oli melkein unohtanut kaiken sen pahan, joka\noli ollut, tai hän luuli ainakin unohtaneensa sen. Hänen sielustaan oli\ntuskat kuluttaneet jotain pois ja paljon uutta oli siellä sensijaan\nherännyt elämään. Kun Bob istui yksin ja koetti ajatella menneitä\naikoja niin hän ei löytänyt yhteyttä sen ihmisen välillä mikä hän oli\nollut ja mikä hän nyt oli.\n\nJoulun saavuttua muodostui katkeama Bobin elämään, joka toi taas paljon\nvanhaa hänen elämäänsä. Georg tuli eräänä päivänä hänen luokseen ja\nkertoi tavanneensa äidin. Poika punastui sitä sanoessaan ja Bob\nymmärsi, ettei Anna ole ollut yksin, kun poika tapasi hänet. Mutta\nGeorg ei kertonut mitään siitä, että hän olisi tavannut muita, ja Bob\nymmärsi hänen vaikenevan senvuoksi, ettei hän tahtonut mainita tuon\ntoisen nimeä. Siitä Bob oli hänelle kiitollinen ja hän tunsi vain\nkylmän karmasevan selkäänsä, kun Georg kysyi, saisiko hän mennä\ntervehtimään äitiä ja viipyä pari päivää hänen luonaan.\n\n\"Tahdotko sinä itse sitä?\" kysyi Bob.\n\nTähän vastasi poika myöntävästi.\n\nSen enempi syventymättä asiaan antoi Bob suostumuksensa. Mutta niinä\npäivinä, joina Georg oli poissa, hän ei voinut löytää rauhaa\nvirastohuoneessaan eikä kotonaan. Hän kulki ympäriinsä kuin kuumeessa\nja ihmeellisenä muistona vainosi häntä niitten aikojen ajatus, jolloin\nhän oli rauhatonna toisesta syystä kuin nyt ja hänen kohtalonsa hänen\ntietämättään pimentyi ja tuli, kuten hän luuli, päätetyksi.\n\nBob oli ilman suurempaa mielenliikutusta ajatellut, että hänen vaimonsa\noli uusissa naimisissa, ja hän oli huhuina siinä yhteydessä kuullut\nniistä menestyksellisistä yrityksistä, joita osakeyhtiö Patrian\ntoimeenpaneva johtaja oli tehnyt. Tämä oli solunut hänen ajatustensa\nohi sellaisena, joka ei enää pitkiin aikoihin ollut vetänyt hänen\nhuomiotaan puoleensa. Silloin se oli tehnyt moninkertaisen vaikutuksen\nBobiin, kun hän eräänä päivänä odottamatta kohtasi kadulla entisen\nystävänsä. Molemmat miehet tulivat käytävällä toisiaan vastaan ja he\nmenivät toistensa ohi kuin kaksi tuntematonta, tuntien kumpikin\nvastenmielisyyttä, jota ei kumpikaan antanut toisensa huomata. Kun Bob\npääsi pienen matkan kadulla eteenpäin, värisi hänen ruumiinsa kuin\nvilusta ja tämä tunne uudistui kerta kerran perästä monena päivänä\ntämän jälkeen.\n\nNyt kun Georg oli tämän miehen kotona ja hän tiesi hänen olevan\nsiellä, joutui Bob sellaiseen jännitykseen, joka ei hetkeen häntä\nheittänytkään. Hän oli niin kiusaantunut pelkästään siitä ajatuksesta,\nettä hän tunsi pelkäävänsä pimeää tyhjässä huoneustossaan ja hän makasi\nyöt valveilla miettien sitä, josko poika tulee takaisin. Bob luuli nyt\nkadottavansa hänet ja tämä ajatus muodostui varmuudeksi, koska\nsellainen tapaus näytti hänestä johdonmukaiselta kaikesta siitä\npäättäen, mitä ennen oli tapahtunut, johdonmukaiselta seuraukselta koko\nhänen elämästään.\n\nTämä ajatus ei väistynyt tunniksikaan hänen sielustaan ennenkuin poika\ntuli eräänä iltana kotia ja ryntäsi suoraan isän huoneeseen. Niin suuri\nkuin hän olikin, ryömi poika isänsä polville ja Bob oli niin\najatuksiinsa syöpynyt, että hän odotti vain pojan pyytävän saada mennä\ntakaisin. Senvuoksi Bob tuskin uskoi omia korviaan kuullessaan pojan\nsensijaan sanovan:\n\n\"Minä en tahdo koskaan mennä sinne takaisin.\"\n\nBob työnsi pojan sylistään voidakseen nähdä hänen kasvonsa.\n\n\"Etkö sinä tahdo mennä takaisin?\"\n\n\"En\", vastasi Georg ja hänen kasvonsa vavahtelivat.\n\n\"En, silloin kun hän on kotona.\"\n\nVoitonriemuisa isänylpeyden ja ilon tunne täytti samalla kertaa Bobin\nrinnan. Hän työnsi pojan pois luotaan, käveli poikki huoneen, otti\nnenäliinan niistääksensä nenäänsä. Bob oli liikutettuna, mutta tahtoi\nolla rauhallinen ja se onnistuikin hänelle. Hän kääntyi ja katsoi\nhymyillen poikaansa.\n\n\"Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on paha äidille\", sanoi poika, \"Sen vain tiedän.\"\n\n\"Kuinka sinä sen tiedät?\"\n\n\"Minä näin sen hänestä.\"\n\n\"Mitä hän sitten teki hänelle.\"\n\n\"Ei hän tehnyt hänelle mitään.\"\n\n\"Sanoiko hän sitten jotain?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, jos'ei hän sanonut eikä tehnyt hänelle mitään, kuinka sinä sitten\ntiedät, että hän on paha hänelle?\"\n\n\"Niin, hän katsoi pahasti häneen.\"\n\nEnempi ei Georg voinut selittää sitä, vaan hän piti lujasti kiinni\najatuksestaan ja lisäsi vakuuttavasti:\n\n\"Minä vihaan häntä.\"\n\nSitä sanoessaan Georg punastui ikäänkuin hän olisi sanonut jotain\nsopimatonta. Mutta Bob ei voinut olla taputtamatta poikaa olkapäälle,\nikäänkuin tämä olisi sanonut tai tehnyt jotain oikein hyvin. Ja tänä\niltana tapahtui se ihme, että hän ensi kerran ajatteli rauhallisesti\nhäntä, joka kerran oli ollut hänen vaimonsa.\n\nKummakseen hän huomasi että hänen katkeruutensa jo nyt oli pienempi\nkuin hän koskaan oli voinut uskoa. Samoin kuin hän nuoruudessaan\nnähdessään hänet ajatteli, ettei kukaan mailmassa voisi hyväillä häntä\nniin hellillä käsillä kuin hän, niin näki hän hänet nytkin. Hän tuntui\nBobista niin turvattomalta ja heikolta, kuten mies ajattelee naista,\nkun ensilempi alkaa vesoa hänen sielussaan.\n\nYhtäläisyys ensimäisen tunteen, jonka Anna oli nuorena tyttönä hänessä\nherättänyt, ja tämän tunteen välillä, joka nyt tuli vierähtäen vain\nlämpöisenä myötätuntoisuuden aaltona hänen sydämessään, oli häviävää\nlaatua. Sillä sen sai pian häviämään kaiken muun nielevä ilo. Bob tiesi\nnyt, että hän omisti yksin lapsensa ja tämä varmuus soi hänelle varaa\nolla jalomielinen.\n\nHän meni nyt makuuhuoneeseen ja sillä vuoteella, joka oli ennen ollut\nhänen vaimonsa, nukkui poika syvästi ja tasaisesti hengittäen. Bob\nseisoi kynttilä kädessä kuunnellen häntä kunnes poika tuli\nrauhattomaksi ja alkoi väännellä unissaan.\n\nSilloin poistui Bob sieltä, jottei herättäisi häntä, mutta hän lausui\nensi kerran hiljaa itsekseen:\n\n\"Anna parka!\"\n\n\nXXIV.\n\nNiin meni talvi, päivät pitenivät ja ajatukset muuttuivat\nvaloisimmiksi, kevät tuli ja eräänä sunnuntaina oli Bob ottanut pojan\nmukaansa saaristoon valitakseen yhdessä uutta kesäasuntoa. Poika oli\nnyt Bobin paras ystävä ja hänen suurin ilonsa oli saada päättää jostain\nyhdessä.\n\nMutta seuraavana päivänä oli Georg vuoteen omana kuumeessa ja Bob\nkäskettiin kirjastosta kotia.\n\nKun edellinen kevätpäivä oli ollut niin sanomattoman ihana ja lämmin,\nniin luultavasti Bob kohta pojan sairastuttua ikäänkuin ennustaen\naavisti onnettomuutta. Hän istui Georgin vuoteen vieressä tunnustellen\nhänen kalvosestaan suonen tykintää. Hänen muistossaan oli eilisen\npäivän matkat mustansinervien selkien yli, joitten rannoilla oli vielä\nlumilampareita. Koivut alkoivat vivahtaa ruskeilta, niiden ensimäiset\nnuput antoivat kummuille niin omituisen valoisan ruskean vivahduksen.\nHavumetsä kimalteli märkänä, aurinko paistoi kirkkaana, kalalokit\nkirkuivat kevään lämmössä ja auringon paisteessa, ja raskas talvi\nnäytti paenneen niin kauas pois, ikäänkuin se ei enää koskaan\npalaisikaan.\n\nBob istui ajatellen kuinka leppoista ilma oli ollut ja sitten hän\najatteli lunta. Lumi oli luonnollisesti vielä kylmetyttänyt hänet\nlämpöisen kevätpuvun läpi. Selittämätöin, kuuro epätoivo valtasi Bobin\nistuessaan poikansa vuoteen vieressä kuunnellen kuinka häntä yskä\nkiusasi. Hän ajatteli kuinka he olivat vieri vieressä yhdessä kulkeneet\nmetsässä vain päivä sitten. Metsä oli levännyt niin hiljaisena ja\nkimallellut niin vihreänä auringonpaisteessa. Heräävä linnun laulu oli\nsiellä täällä auringonsäteiden lomissa alkanut viserrellä. Linnun\nlaulun seasta kuului rasahduksia ja tuulien vienoa huminaa.\n\nBob istui paikallaan poikansa vuoteen vieressä eikä liikahtanutkaan\nsiitä ennenkuin lääkäri tuli. Sitten hän muisti vain yhden\nainoan sanan, jonka hän oli kuullut hänen sanovan, ja se oli:\n\"molemminpuolinen keuhkotulehdus.\"\n\nEnsin tulivat sanat helpoituksena ja se tuntui Bobista ikäänkuin se\nolisi voinut olla paljon pahempaakin. Sitten hän tuli ajatelleeksi\nsanaa: \"molemminpuolinen\", ja tunsi pistävän tuskan kierähtävän\nsydämessään. Mutta Bob ei tahtonut uskoa olevan siinä mitään vaaraa.\nHän tahtoi vapautua pahoista aavistuksistaan ja koetti ajatella sen\nolevan vain ylimenevää laatua. Hän käveleskeli huoneessaan odotellen\nvaaran väistyvän ja toivoi pääsevänsä tuosta tavattomasta\ntuskantunteestaan. Sairaanhoitajatar saapui, jonka lääkäri oli\nlähettänyt ja hääri kaikenmoisissa pienissä hoitopuuhissaan, joita Bob\nei ymmärtänyt, mutta joista hän odotti kaiken sen pahan väistyvän,\njosta hän nyt kärsi.\n\nAinoa, mikä voi Bobin herättää horroksistaan, oli, että hän voi kuumeen\nkestäessä kohdata poikansa katsetta. Uskollisesti vahtivan koiran\ntavoin hän istui vuoteen vieressä ja joka kerta, kun poika katsoi ja\nhänen kasvonsa kirkastuivat isän nähtyään, luuli Bob tapahtuneen\nmuutoksen sairaan tilassa parempaan päin. Hän nukkui vuoteessaan\nvaatteet päällään ja hän heräsi kuunnellakseen, josko pojan hengitys\noli tauvonnut.\n\nEräänä päivänä näki Bob Georgin olevan rauhatonna ja hän kumartui\nvuoteen yli kuullakseen mitä hän tahtoisi. Poika sulki silmänsä ja oli\nvaiti, mutta hänen silmäluomensa vavahtelivat tuskaisina.\n\n\"Onko sinulla jotain, jota sitä ajattelet?\" kysyi Bob.\n\nÄkkiä vei poika pienen, kuumeisen kätensä silmilleen.\n\n\"Kyllä\", kuiskasi hän. \"Älä pahastu. Minä ajattelen vaan niin usein\näitiä.\"\n\n\"Tahtoisitko sinä, että hän tulisi tänne?\"\n\nBob ei tiennyt itsekään kuinka nuo sanat tulivat hänen huuliltaan. Koko\nhänen ruumiinsa vapisi ja hänet yllätti ensi kerran tuo kamala varmuus,\nettä poika kuolisi. Hengittämättä hän odotti vastausta, jonka hän tiesi\njo edeltä päin, mutta jota ei kuulunutkaan. Pieni, kuumeinen käsi oli\nvain silmillä.\n\nSitten sanoi Bob, mitä hän tiesi täytyvänsä sanoa:\n\n\"Hän tulee tänä päivänä. Minä lähetän häntä hakemaan.\"\n\nSilloin luisui pieni käsi pois kasvoilta hyväillen isän kädelle. Bob\nnäki, että poika taisteli vastustellen itkua, ikäänkuin hän olisi\nymmärtänyt, kuinka suuria taisteluja se isälle maksoi. Bob luuli\nkuulleensa hänen kuiskaavan \"kiitoksia\" ja hän oli näkevinään hänen\nkuumeisten kasvojensa kirkastuvan. Mutta hän ei tiennyt selvästi, mitä\nhän oli kuullut tai nähnyt. Hän soitti vaan sähkökelloa niin, että\nsairaanhoitajatar tuli sisälle. Sitten hän meni huoneeseensa ja\nkirjoitti niinkuin poika oli toivonut.\n\nBob ei tiennyt vielä, mitä hän teki ja mitä se toi mukanaan. Hän kulki\nvain kärsimättömänä laskien minuutteja ennenkuin Anna tuli, ja hän\nikävöitsi hänen tuloaan siksi, että Georg oli sitä toivonut. Hänestä\ntuntui ikäänkuin sen pitäisi aikaansaada muutoksen. Ehkä tämä johtui\nsiitä, että hän tunsi voivansa vaatia palkkiota uhrauksestaan. Hänen,\njoka oli lapsen äiti, tulisi ja hänen täytyy saada siinä jotain\nmuutosta. Jotain, joka oli kaiken hänen kokemuksensa yläpuolella.\n\nSilloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän luuli verensä jähmettyvän\nsuonissaan. Hän seisoi hiljaa voimatta liikahtaa paikaltaan, jossa hän\nseisoi, koko hänen sielunsa kuunteli vain, hän kuuli pikaisia askeleita\nja näki oven aukenevan.\n\nBob näki vaimonsa ja hän näytti pitemmältä nyt kuin hän oli viime\nkerran hänet nähnyt.\n\n\"Bob!\" sanoi hän hengästyneenä. \"Kuoleeko hän? Tai onko hän jo\nkuollut?\"\n\nBob ei ymmärtänyt häntä.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Ei tokikaan.\"\n\nSitten näki hän hänen purskahtavan niin hirveästi nyyhkyttämään, että\nBob silmänräpäykseksi unohti itsensä.\n\n\"Hän ikävöitsi vain nähdä sinua\", sanoi Bob rauhoittaakseen häntä.\n\nEnnenkuin Bob ehti estää oli hän kumartunut suutelemaan hänen kättään.\nSitten kääntyi hän ja meni Bobin edellä makuuhuoneeseen.\n\nBob seurasi jälessä ja jäi seisomaan hämärän huoneen ovelle hänen\nvaimonsa rientäessä sen vuoteen luo, jossa Georg makasi. Bob näki pojan\nmelkein ilosta nousevan ylös, hän näki entisen vaimonsa kumartuvan\nvuoteen yli ja Georgin kietovan kiihkeästi käsivartensa hänen\nkaulaansa.\n\nBob seisoi katsellen tätä ja uusi tuska kierteli hänen kurkussaan. Hän\nei voinut nähdä sitä kauvemmin, vaan kääntyi ympäri ja meni ulos. Mitä\non tapahtunut? ajatteli hän. Mitä on oikeastaan tapahtunut?\n\nMutta hänelle selveni tuo epäselvä tunne katkeriksi ajatuksiksi, Bob\nymmärsi olevansa yksin ja hän ymmärsi lapsensa kuolevan. Sillä äiti,\ntuo kaikkivaltias, joka lapselle oli antanut elämän ja hallitsi sen\nsielua yksinvaltiaana hädän ja sairauden saavuttua, oli tullut. Hän oli\nhyljännyt lapsen, hän ei ollut hoivannut ja hoitanut häntä, ehkä\ntoisinaan unohtanutkin hänet. Mutta hänen sisään tultuaan oli kaikki\nmuu samassa hetkessä muuttunut turhaksi ja arvottomaksi. Hänen täytyi\njäädä pojalle sairaanhoitajattareksi, sillä hänellä oli niin pehmoiset\nkädet ja hän käsitteli niin hellästi ja varmasti hänen sairasta\nruumistaan. Surujensa vallassakaan hän ei unohtanut mitään, jota lapsi\ntarvitsi. Hiljaa hän kulki huoneessa ja hänen kädestään hän ottaisi\nlääkkeensä, ravintonsa ja hänen kädestään hän saisi hoivansa. Ja\nkaikkeen tuohon häviäisi kaikki, mikä oli ollut ja mennyt. Georg ei\nehkä muistaisi, mutta kumminkin tuntisi pienenä ollessaan levänneensä\nhänen käsivarsillaan. Hänen suustaan hän oli kuullut ensimäiset sanat,\njoita hän oli alkanut soperrella; hänen polvillaan hän oli istunut ja\nitkenyt. Hänen läsnäolonsa lahjoitti hänelle rauhan ja hän unohtaisi\nkaikki nojatessaan hänen rintaansa vastaan tuon suuren luonnonlain\nmukaan, joka sanoo, että tarve luo rakkauden.\n\nTätä ajatellessaan Bobilla ei ollut vähintäkään rauhaa. Hänen täytyi\nmennä takaisin sisälle pojan luo, ei senvuoksi, että hän olisi toivonut\njotain omalle osalleen, vaan senvuoksi, että hän tahtoi nähdä olevansa\noikeassa, ja hänen kärsimyksensä oli nyt suurempi kuin ihmiset kantaa\nvoivat.\n\nBob meni ovesta sisään ja hänen paikallaan istui hän, joka oli kerran\nollut hänen vaimonsa. Hän istui hiljaa katsoen vuoteeseen eikä\nkääntynyt kuullessaan oven avautuvan. Hänen olkansa yli voi Bob nähdä\nGeorgin makaavan silmät suljettuina ja hän oli asettanut kätensä äidin\nkädelle. Hänen kasvonsa olivat kuultavan kalpeat, mutta hänen\nposkillaan näkyi punaa, joka oli ilonhehkun kaltaista.\n\nBob tiesi siellä olevansa tarpeeton ja arvoton ja kääntyi mennäkseen\nhiljaa omaan huoneeseensa. Epätoivoisena ja yksinäisenä hän käveli\nsiellä edestakaisin ikävöiden kaiken olevan lopussa.\n\n\nXXV.\n\nTunnit menivät ja tulivat päiviksi, ja molemmat aviopuolisot kulkivat\ntoistensa ohi vanhoissa huoneissaan.\n\nMutta he eivät vältelleet toisiaan enää ja Bob oli oppinut istumaan\npoikansa vuoteen ääressä ja näkemään vaimonsa kumartuneena hänen\nylitsensä, puhuttelevan häntä, eikä enää tuntenut sitä mitä ensin oli\ntuntenut. Se pakoitti heitä unohtamaan ja puhumaan muusta kuin omasta\nitsestään. Bobista tuntui se lopulta luonnolliselta, että Anna oli\nsiellä, ja he söivät yhdessä ateriansa ajattelematta muuta kuin\nhehkuvaa elämäänsä, jota he molemmat väkisin tahtoivat säilyttää\npalavana. Melkein huomaamatta, sanaakaan siitä sanomatta kantoivat nuo\nmolemmat harhautuneet ihmiset toistensa päivien vaivoja, he kulkivat\nvierivieressä kuin eronneet, mutta jälleen yhtyneet sillä tavalla kuin\nei ehkä koskaan ennen.\n\nBob huomasi jotain tunteissaan vaimoaan kohtaan, joka solui pois ja\ntasoittui, mutta hän ei ruvennut sitä itselleen selvittelemään. Hänen\nei tarvinnut myöskään tehdä sitä. Lääkäri oli heille sanonut kuoleman\nlähestyvän. Mutta Bob ei sitä uskonut. Hän yksin tunsi vain jotain,\njoka oli korkeampaa kuin suru ja ilo, suurempaa kuin elämä ja kuolema.\nJa tähän uuteen tunteeseen, joka hänet nyt täytti, hukkuivat kaikki ne\ntunteet, jotka olivat jäytäneet häntä, että hän oli kärsinyt vääryyttä\nja vieläkin kärsi -- -- --\n\nPoika oli houraillut jo monta tuntia. Hän puhui hajanaisia sanoja ja\nhän näytti olevan sodassa. Kirjojen satumaisissa seikkailuissa hän\nnäytti elävän ja hän huusi kovasti aseita, sotaa ja tahtoi saada\nmiekkansa. Se oli jotain sanomattoman kamalaa nähdä tuota luiksi\nlaihtunutta ruumista jännittyneenä, joka oli taudin runtelemana\nuupunut, ja kuulla noiden ohuiden huulien lausuvan kummallisia,\najatuksettomia sanoja.\n\nJa hiljaisuudesta, joka vallitsi tuossa huoneessa, joka oli kerran\nollut heidän syleilyjensä ja onnensa todistajana ja jossa he nyt taas\nistuivat, kohosi onnettomien hengityksestä sanatonta tuskaa, joka\nvaltasi heidät molemmat. Heidät kohtasi menneisyys siellä viuhuttaen\nruoskaansa heidän hartioillaan. Hiljaisuudessa kuului pohjattomia\ntuskan huokauksia, pimeys selkeni niin, että he molemmat, tottuneina\nhämärään, voivat eroittaa toisensa. Heidän katseensa kohtasivat\ntoivottomina ja se, mikä ennen oli ollut luonnollista ja jokapäiväistä,\nkasvoi muodottomaksi ja muuttui niin vihlovaksi luonnottomuudeksi, että\nse tuntui tuskaiselta hätähuudolta kuoleman suuresta hiljaisuudesta,\nkirouksen kapinalta itse ikuisen vapauden edessä.\n\nSillä noilla kahdella, jotka istuivat siinä, ei ollut oikeutta tukea ja\nauttaa toisiaan. Bob istui nyt toisen miehen vaimon kanssa vieri\nvieressä poikansa kuollessa. Ja toisen miehen lasta tahtoi tämä nainen\nseurata kuolemaan. Mutta näiden ajatusten lentäessä samalla kertaa\nmolempien aviopuolisoitten aivoissa kuin raivottaren siivillä, riensi\npikku Georg yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi heistä. Hän lepäsi silmät\nsuljettuina ja häntä ei enää saavuttaneet elävien ajatukset eikä sanat.\nYksin hän päätti itsessään omasta mailmastaan muuttuen samalla\nsuuremmaksi ja kokeneemmaksi kuin isä ja äiti olivatkaan. Hänen\nkasvonsa tulivat läpikuultavimmiksi, kun hänen sielunsa sai omistaa\nsuuria näköaloja ja häntä ympäröitsi ilmakehä, joka ei ollut kauvemmin\naistillisen todellisuuden ilmapiirissä.\n\n\"Hän menee pois meidän luotamme\", kuiskasi Anna.\n\n\"Hän tietää enemmän kuin me\", vastasi Bob.\n\nHe vapisivat molemmat ja kaikki heidän ympärillään muuttui kuoleman\nläheisyydessä äkkiä niin suureksi. Kaikki heissä vaikeni ja tässä\nsilmänräpäyksessä he eivät tunteneet mitään surua. Heidän sielunsa\nolivat yhtyneet ja tahtoivat tainnoksissa seurata sitä sielua, joka jo\noli valmis rientämään pois.\n\nSilloin avasi poika äkkiä silmänsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi\ntuntenut jälleen vanhempansa. Silloin kuului korahdus, joka sai heidät\nvavahtamaan ja vaihtamaan silmäyksen. Tämän jälkeen katsoi poika taas\nylös ja kuiskasi: \"Äiti.\"\n\nSitten sulki hän silmänsä jälleen ja hänen laihat sormensa alkoivat\nleikkiä peitolla. Ei kestänyt enää monta minuuttia, mutta heille, jotka\nistuivat siellä äänettöminä odottaen, tulivat minuutit tuntien\npituisiksi ja he huokasivat ikäänkuin he eivät olisi voineet kestää\nenempää ja ikäänkuin he olisivat ikävöineet kaiken olevan ohi. Kuolevan\nlapsen kähisevä hengitys kuului yksistään läpi huoneen kunnes se\nviimein sammui huokaukseen.\n\nHiljaisuus muuttui niin äärettömän syväksi ja voimakkaaksi, että\nvanhempien sydämet taukosivat sykinnästä. He istuivat paikoillaan ja\nantautuivat hiljaisuuden valtaan kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan\nkunnes kuolema kulki huoneessa jättäen heidät kahden, silloin tarttui\nBob epätoivossa Annaa käteen. Anna puristi myöskin hänen kättään. Mutta\nBob ei ajatellut muuta kuin, ettei Georgin viimeinen sana ollut\nhänelle.\n\nBob istui miettien sitä ajatusten rientäessä sinne tänne ympäri hänen\nolemuksessaan ja okaat eivät tahtoneet irtautua otteestaan. Mutta se ei\nollut vihan tai katkeruuden jälkiä hänen sielussaan. Hän ei voinut olla\nmuuta kuin hyvä tämän tapahtuessa ja hän jätti huoneen puristaen vielä\nAnnan kättä omassaan.\n\nHe istuivat kauvan vierashuoneessa eikä kukaan voi sanoa, mitä heille\ntällä hetkellä tapahtui. Mutta Anna alkoi ensin puhua.\n\n\"Minä olen ollut huono nainen, Bob\", sanoi hän. \"Sillä minä en ole\nkoskaan ollut äiti. Se ei ole mikään lievennys, etten minä ehken ole\nollut huonompi, kuin kaikki ne, jotka ensin leikkivät lastensa kanssa\nja jättävät ne sitten huviensa vuoksi. Minä olen aina ajatellut, että\nlapset saavat kerran elää omaa elämäänsä, mutta niin kauvan kuin minun\nkestää, eläisin minä omaa elämääni. Sitten tuli heidän vuoronsa ja\nsilloin minä olin poissa. Minä olen uskonut siihen, ja nyt minä tiedän\nsen, etten minä ole mitään ymmärtänyt. Sillä se ei ole niin. Kun on\nlapsi. Ei mikään muu saa sen tilaa täyttää. Lapsessa minä olen kuollut.\nMuistatko, Bob, minä pelkäsin usein tulevani vanhaksi? Mitä se\nmerkitsee? Jos minä vanhenen? Sehän ei ole mitään. Minun lapseni oli\nkaikki kaikessa. Ja sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt.\"\n\nBob istui kuunnellen Annan sanoja ja uusi mailma avautui hänen\nsilmiensä eteen. Mutta tuo mailma vajosi ja hävisi pois juuri kuin hän\nnäki sen ja sitä mailmaa hän ei voisi koskaan saavuttaa.\n\n\"Niin syväksi on sävy muuttunut hänen ajatuksissaan!\" ajatteli Bob.\n\"Etten minä ole koskaan ennen sitä kuullut.\"\n\nSurunsa valtaamana ymmärsi Bob nyt ensi kerran, että Anna oli kärsinyt\nsamoin kuin hänkin ja hänen ajatuksensa valtasi voimakas ja kyyneleinen\nmyötätuntoisuus, joka värisytti koko hänen sieluaan. Hän katsoi Annaa,\nmutta hän ei voinut nähdä mitään. Hän olisi tahtonut ojentaa\nkäsivartensa pidättääkseen hänet luonaan, mutta hän ei voinut.\n\n\"Nyt minun täytyy mennä\", sanoi Anna ikäänkuin unesta herättyään.\n\nJa Anna rouva meni kuolleen lapsensa äärestä kotia miehensä luo, joka\nodotti häntä.\n\n\nXXVI.\n\nOsakeyhtiö Patrian toimeenpaneva johtaja, Gösta Wickner, istui neljättä\npäivää yksinään jälkeen puolisten tyhjässä huoneustossaan odottamassa\nrouvaansa. Hän oli ärsyytyneellä ja sietämättömällä tuulella, ja\nantaessaan silmiensä solua ylös ja alas iltalehden palstoilla katsahti\nhän pari kertaa kelloon.\n\nViimeinen tieto, minkä hän oli saanut rouvaltaan, oli ollut muutamalla\nsanalla käyntikortille kirjoitettuna, joka kuului: \"Sinun ei tarvitse\nodottaa minua kauvemmin. Se on pian lopussa.\" Ei sanaakaan enemmän. Ei\ntervehdystäkään eikä edes allekirjoitustakaan.\n\nGösta Wickner oli antanut kortin olla edessään pöydällä, kun oli sen\nensin lukenut. Nyt pani hän sanomalehden pois ja otti taas tuon pienen\nkortin käteensä. Hän luki vitkaan ne sanat, jotka juuri, hänen\nsilmiensä seuratessa sanomalehden palstoja, olivat hänen mielessään ja\nestivät hänen lukuaan, ja hän koetti ajatella niiden sisältöä. Mutta\nnehän eivät selvittäneet hänelle kerrassaan mitään ja hän pani kortin\njälleen pöydälle ajatellen sanoja: \"Se on pian lopussa.\" Onko tuo hänen\nvaimonsa luulottelua tai onko se totta? Naiset joutuvat niin helposti\nluulottelujen uhriksi ja suurentelevat vaaraa.\n\nGösta Wickner oli ärtyinen siitä, ettei hänen vaimonsa tullut, ja hän\nkoetti ajatella, kuinka se todellisuudessa vaikuttaisi hänen vaimoonsa,\njos poika kuolisi. Gösta Wickner ei voinut ajatella, miten sellainen\ntapaus vaikuttaisi ja juuri tuo teki hänet rauhattomaksi. Tätä\najatellessaan hän tuli taas katsoneeksi kelloa ja hän huomasi silloin,\nettä oli vain kymmenen minuuttia kulunut siitä, kun hän viimeksi oli\nsitä katsonut ja tämä huomio sai hänet vielä enemmän kärsimättömäksi.\n\nHän ajatteli nyt, että hän oli tässä tapauksessa menetellyt\ntäydellisesti oikeen salliessaan vaimonsa oleskella entisen miehensä\nluona eikä katunut sitä vähääkään. Mutta oli niin paljon muuta, joka\nkumminkin oli sen kanssa yhteydessä ja jota Gösta Wickner ei voinut\nolla laskuihinsa ottamatta. Hän olisi tahtonut tietää, josko kukaan muu\nkuin Bob oli nähnyt häntä tällä aikaa ja mitä oikeastaan oli\ntapahtunut.\n\nHänen aivoissaan kierteli ajatus, jota hän koetti ajaa pois, mutta joka\naina tuli sinne jälleen. Jospa lapsi nyt olisi kuollut, olisi se\nparasta, mitä oikeastaan voi tapahtua. Gösta Wicknerin ajatusten mukaan\nsellainen oli samaa, kuin että tuo tuskainen side olisi katkennut ja\nettä Anna olisi tullut hänen omakseen ja yksistään hänen omakseen.\nGösta Wickner oli nimittäin saanut kokea, että seurasi suurempi\nvastenmielisyys kuin hän oli ajatellutkaan, että mennä naimisiin\nmiehestään eronneen vaimon kanssa. Niin kauvan kuin puhuttiin, että tuo\nsuoraluontoinen Gösta Wickner oli antautunut rakkausseikkailuihin\nkauniin rouva Flodinin kanssa, ei ollut kiviäkään asetettu esteeksi\nhänen tielleen. Mutta kun hän tunnusti avoimesti menevänsä naimisiin\nnaisen kanssa, jonka huhu oli jo hänen nimeensä liittänyt, niin silloin\nmuuttui suhde toiseksi. Gösta oli hyvin onnistunut sulkemaan Bobilta\nmuutamia niistä ovista, jotka olivat sallineet hänen vapaasti kulkea,\nmutta hän oli tarvinnut kaiken esityskykynsä ja valppaan tarmonsa\nsaavuttaakseen tämän maalinsa. Ja kaikki se, joka vielä sitoi Annaa\ntoiseen, viivytti hänen nykyistä miestään sen päivän, sitten hän voisi\ntuntea itsensä todellakin vapaaksi ja Gösta Wicknerilla ei ollut aikaa\nodottaakaan kauvemmin. Hän oli likimain neljänkymmenen mies, jolloin\nhänen menestyksensä oli alkanut, ja hän näki vallan, rikkauden,\nkunnioituksen ja nautintojen viittovan molemmin puolin tuolla\nkuninkaallisella tiellä, jonka hän oli valinnut voittaakseen onnensa.\nSenvuoksi sisälsi myöskin tämä ajatus, että lapsi kuolisi, Gösta\nWicknerille jotain houkuttelevaa. Se toisi surua hänen vaimolleen, sen\nhän ymmärsi. Mutta surua, jonka hän voittaisi. Ja kun suru olisi\nvoitettu, tuntisi Anna sen olleen vain onneksi hänelle itselleen ja\nehkä lapsellekin.\n\nGösta Wicknerilla oli melkein taikauskoinen aavistus näissä\najatuksissaan, että kaikki näytti tarkoittavan hänen onneaan. Kuinka\nolikaan hänelle raivattu onnen tietä ja kuinka hän olikaan laskenut\noikeen, kun hän oli ryhtynyt näihin puuhiin, jotka olivat vieneet hänen\nnimensä rahamailman mahtavimpien joukkoon. Samaan aikaan, kun hänen\ntulevaisuutensa hymyili hänelle, ilmestyi tuo nainen, jota hän oli\nnuorena rakastanut, ja vaipui hänen syliinsä ilman, että hänen olisi\ntarvinnut vaivata itseään voittaaksensa häntä. Oli vain yksi, joka\nkiinnitti Annaa, vain yksi, joka esti häntä olemasta täydellisesti\nonnellinen. Ja nyt raukeisi tuokin este itsestään.\n\nGösta Wickner muuttui melkein hellämieliseksi tätä ajatellessaan, ja\nhän tunsi ansainneensa kaikki, mitä hän oli saanutkin. Taipumatta\nvaikeuksien sattuessa oli hän kulkenut suoraan tietään eteenpäin ja hän\noli pelon kuumeessa, antamatta Anna rouvan ymmärtää sitä sanallakaan,\ntehnyt laittomasta rakkaudestaan sen johtopäätöksen, että Anna tulisi\nolemaan esteenä hänen tiellään. Kaikkien vaikeuksien läpi hän oli\nkumminkin rautaisella tahdollaan ponnistellut, ja nyt tuli palkkio\nsiitä, jota hän ei ollut koskaan voinut itselleen odottaakaan.\n\nNäissä ajatuksissaan hän käveleskeli työhuoneessaan, kun kuuli\nmakuukamarin oven aukenevan ja näki samassa vaimonsa edessään. Hän meni\nvaimoaan vastaan ja sulki hänet syliinsä joustavalla ja melkein\nlämpöisellä liikkeellä. Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten,\nmutta Gösta tunsi hänen ruumiinsa olevan jäykän ja että Anna vain\nkoetti levätä, mutta ei sietänyt hänen hyväilyjään. Hän tahtoi saada\ntehdä häneltä erään kysymyksen, mutta hän ei tullut sitä kysyneeksi.\nSillä hän pelkäsi antaa hänen aavistaa niitä ajatuksiaan, joiden\nvallassa hän äsken oli ollut. Siksi hän sanoi sensijaan:\n\n\"Miten minä olen ikävöinyt sinua! Minä en uskonut koskaan ikävöiväni\nniin kovasti.\"\n\nAnna katsahti häneen pikaisesti ja ohimennen tutkivasti, mutta sai\nsamassa tavallisen ilmeensä eikä vastannut mitään. Anna salli itsensä\njohtaa matalalle sohvalle, oviverhojen viereen ja hänen istuessaan\nsiinä koetti Gösta etsiä hänen katsettaan, mutta ei voinut tavata sitä.\nEikö hän sitten voisi koskaan saada tietää, mitä hän toivoi? Eikö Anna\nsanoisi mitään?\n\nSitten solui hänen katseensa Annan vaatteille ja hän näki hänen olevan\nmustassa puvussa. Ettei hän ollut ajatellut sitä. Annahan tulikin\nmakuukamarista eikä eteisestä. Hän oli muuttanut pukua ennenkuin tuli\nsisään.\n\nOmituinen vastenmielisyys täytti hänen, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi\ntehnyt jotain häntä vastaan. \"Oletko sinä ollut kauvan kotona?\" kysyi\nhän.\n\n\"Minä luulen sen\", vastasi Anna.\n\n\"Minä laskin minuutteja ennen sinun tuloasi\", sanoi hän.\n\nHänen äänensä tuntui kylmältä, mutta Anna ei ollut sitä\nkuulevinaankaan.\n\nAnna istui siinä hänen vieressään kädet polvilla tuijottaen eteensä.\nGösta ei ymmärtänyt, mitenkä hän olisi selittänyt itselleen hänen\nkasvojenilmettään ja hän tuli sitä rauhattomammaksi mitä kauvemmin\nhiljaisuutta kesti.\n\n\"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, Anna?\" kysyi hän.\n\nHän sanoi sen vain saadakseen hiljaisuuden loppumaan ja hänen sanojensa\nsointu kuului niin vieraalta, jotta hän toivoi vaienneensa tai\nsanoneensa muuta.\n\n\"Mitä sinä soisit minun sanovan sinulle?\" kysyi Anna. \"Hän on kuollut.\"\n\nAnna istui edelleen rauhatonna samoin kuin ennenkin. Mutta raskaat\nkyyneleet virtasivat hänen poskilleen muuttamatta hänen kasvojensa\nilmeitä.\n\nKauhun tunne valtasi Gösta Wicknerin. Siinä sävyssä, jolla nuot sanat\nsanottiin, ja koko naisessa, joka ne sanoi, oli hänelle ja hänen\najatuksilleen jotain uutta, ettei hän voinut selittää itselleen sitä\nvaikutustakaan, minkä hän tunsi niiden itseensä tehneen. Siihen\nkätkeytyi vaara; hän tunsi voimakkaalla katkeruudella, että se oli\nvaarallista, niin, voipa olla vaarallista hänelle itselleenkin. Mistä\nhinnasta hyvänsä täytyi hänen ravistaa Anna hereilleen tuosta\nhoureesta, mihin hän joka minuutti näytti yhä syvemmälle vajoavan.\nMutta hän ei huomannut mitään keinoja ja sanoi vain puhtaassa\nepätoivossaan:\n\n\"Niinkö sinä häntä nyt suret?\"\n\nMitä hän oli juuri toivonut, näytti hänestä nyt toteutuneen. Sillä Anna\nponnahti ylös ja käänsi katseensa häneen.\n\n\"Enkö minä surisi omaa lastani?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, kyllä\", joudutti hän sanomaan hillitäkseen myrskyä. \"Mutta ei\nniin. Minä en uskonut sinun häntä niin surevan.\"\n\n\"Sinä tarkoitat kai senvuoksi, että minä olen aina laiminlyönyt\nhänet...\"\n\n\"Sitä sinä et ole tehnyt...\"\n\nHän tunsi mietiskelyä Annan sanoissa. Ja mietiskely täytyy saada pois.\nMistä hinnasta hyvänsä se täytyy saada pois.\n\n\"Kyllä, minä olen aina laiminlyönyt hänet ja minä tiedän, ettei hän ole\nmerkinnyt minulle sitä, mitä hänen olisi pitänyt merkitä. Senvuoksi\nminä suren häntä.\"\n\nSamoin kuin Bob ennen, niin kuuli Gösta nyt sen syvän alttoäänen hänen\npuheessaan, jota hän ei ollut kuullut ennen. Siinä oli jotain, jota hän\nei voinut ensinkään tuntea. Siinä murtautui esiin jotain, joka oli\nhänelle aivan vastakkaista. \"Caesarin onni!\" ajatteli Gösta Wickner ja\nhänen kasvonsa muuttuivat jäykiksi ja kalpeiksi.\n\n\"Jos minä olisin ollut äiti hänelle\", sanoi Anna, \"jos minä olisin\nollut hänen ystävänsä ja hänen hoitajattarensa, hänen paras uskottunsa\nja tukensa, jota hän ei olisi voinut koskaan kadottaa, niin silloin\nminä en olisi surrut häntä niin paljon. Mutta nyt loppui minun elämäni\nhänessä ja se, mitä minä kerran olen ollut, minä en tule enää koskaan\nolemaan.\"\n\n\"Etkö sinä ajattele silmänräpäystäkään minua?\"\n\n\"Minulle ei voi tapahtua mitään valtavampaa. Sillä minulle ei olisi\nvoinut tapahtua mitään muuta, joka olisi voinut murtaa minua niin.\"\n\n\"Eikö mitään? Ei edes, jos minä...\" Gösta pidätti sanansa ja veti\nkovasti henkeään. Hänen silmänsä saivat pistävän loisteen.\n\nAnna katsoi häneen ja sai taas katseeseensa sitä pelkoa, jonka tämä\nmies jo ennen oli hänessä herättänyt. Annassa heräsi eloon hänen\nitsesuojeluskykynsä viimeisetkin jäännökset ja hän vastasi mutisten\nkatse poispäin käännettynä:\n\n\"En tiedä. En tiedä.\"\n\nHän ei voinut sanoa enempää ja seuraavalla minuutilla hän unohti, että\nhän oli sanonut jotain. Hän istui kotonaan ja tunsi vain tuota ainoaa\ntunnetta: Hän oli mennyt vieraiden luo eikä koskaan voisi päästä\ntakaisin kotia. Se ei ollut hänen huoneensa, koko ympäristö oli hänelle\nvieras...Hän ei tohtinut ajatella ajatustaan loppuun, vaan nosti\nkatseensa ja katsoi miestään. Hän odotti hänen sanovan jotain, joka\nvoisi vapauttaa hänet loihtutuista ajatuksistaan. Hänestä tuntui\nmahdottomalta, ettei hän sanoisi sitä. Silloin kuuli hän hänen sanovan:\n\n\"Sinä olet rasittunut, Anna. Sinä olet sairas ja tarvitset lepoa.\"\n\nAnna kuunteli noita sanoja ja hänestä ei tuntunut olevan niissä mitään\najatusta. Gösta tunsi vastustusta Annan vaikenemisessa ja hänen\nvaistonsa kehoitti häntä jättämään hänet rauhaan. Hän sanoi tahtovansa\nmennä hetkeksi huoneeseensa ja se olikin parasta, että Anna sai olla\nyksinään. Anna kuuli häntä ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, mutta hänen\nlähtiessään ojensi Anna molemmat kätensä hänelle ja kysyi:\n\n\"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?\"\n\nSilloin luuli Gösta Wickner tulleen hänelle sopivan hetken puhua. Hän\nistuutui jälleen Annan viereen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Usko minua, Anna\", sanoi hän. \"Kun sinä olet voittanut surusi, voi se\nolla meille molemmille onneksi.\"\n\nAnna veti kätensä pois ja katsoi kauhulla häntä.\n\n\"Onneksi?\" uudisti Anna.\n\nGösta Wickner kohtasi hänen katseensa, mutta hän ymmärsi väärin sen\nilmeen.\n\n\"Sinä et voi tuntea sitä nyt niin\", sanoi hän. \"Mutta kerran sinä vielä\nymmärrät minua.\"\n\nSitä hän ei suinkaan sanonut pahassa tarkoituksessa. Hän sanoi sen vain\nosoittaakseen toiveen mahdollisuutta ja hän sanoi sen rauhallisella ja\nystävällisellä sävyllä, sellaisella kuin vanhempi tapaa käyttää\nsairasta ja ärtynyttä lasta hillitessään.\n\nMutta Annaan vaikutti kaikki tuo kuin kuulumaton julmuus. Anna toivoi\nhänen sulkevan hänet syliinsä, jakavan hänen surunsa, kuivaavan hänen\nkyyneleensä antamalla omansa vuotaa, tuntea hänen tunteitaan,\nkohoutuvan siihen tuskaan, jota vain äiti voi tuntea. Tyhjään hän sai\ntoiveissaan tyytyä. Mitä hän sai, oli sana, joka lohduttaisi häntä,\nsilloin, kun hän ei tarvinnut muuta kuin tuntea itsensä lohduttomaksi\nsaadakseen itkeä kaikki tuskansa. Ja hänet valtasi jäätävä\nvälinpitämättömyys, johon tuo pelontunnekin, joka hänet valtasi aina\nGöstan läheisyydessä, hukkui kokonaan. Hän nousi ylös ja pusersi esiin\nvain sanat:\n\n\"Sinulle se luonnollisestikin on onni päästä vapaaksi jokaisesta\nmuistosta, joka muistuttaa menneisyyttä.\"\n\nGösta Wickner seisoi hänen edessään kasvot kalpeina. Suonet\npullistuivat hänen otsassaan ja hänen kasvonsa saivat hillitsemättömän\nraivon ilmeen, joka kummallisella tavalla kirosi koko miehen olennon ja\nulkomuodon.\n\n\"Sinä vaadit ehkä, että minunkin pitäisi surra häntä?\" sanoi hän\njäykästi.\n\nAnna ei tiennyt itsekään, mitä hän olisi vastannut. Hän tiesi vain,\nettä hän oli silmänräpäykseksi saanut pelkonsa toteutumaan, sen pelon,\njoka sanoi hänelle, ettei hänellä ollut mitään tältä mieheltä\nodotettavissa.\n\n\"Älä mene nyt minun luotani\", sanoi Gösta ja asettui hänen eteensä.\n\"Sinä et tiedä, mitä sinä teet.\"\n\n\"Hän ymmärtää kaikkityyni\", ajatteli Anna.\n\nMutt'ei edes tämä ajatuskaan estänyt häntä. Mielettömästi hän ryntäsi\nhänet pois tieltään ja meni huoneeseensa. Hän meni, että hänen täytyi\nsaada olla yksin ja siksi, että hänen ajatuksensa uhkasivat tukehduttaa\nhänet. Hän meni ja istui ensimäiselle tuolille, minkä hän löysi, ja\nhänen siellä istuessaan selveni koko hänen elämänsä hänen sisäisille\nsilmilleen. Hän sai sellaisen selvänäköisyyden, kuin ihminen voi saada\njuuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänestä tuntuu, että tuska juuri\non hämmentämäisillään hänen järkensä, ja hän ainoastaan voi nähdä mikä\nennen oli hänelle muka suurta ja oleellista.\n\n\"Kuinka se voi olla niin\", ajatteli Anna, \"etten minä koskaan ennen ole\ntuota nähnyt? Mikä minut on tehnyt sokeaksi? -- Kuka tuo mies on?\"\najatteli hän edelleen. \"Ja kuinka minä olen hänen? Hänhän ei voi tuntea\nmyötätuntoisuutta keneenkään. Hänen sydämensä on kylmä. Hänen itsekkäät\ntunteensa itseään kohtaan ovat niin voimakkaat, että ne ovat hurmanneet\nminut ja narranneet minun sydämeni sykkimään tahdissa hänen sydämensä\nkanssa. Mitäpä hän tuntisi minuun? Mitäpä se häntä liikuttaa, että\nminun lapseni on kuollut? Tietääkö hän edes mitä se tahtoo sanoa, että\npieni lapsi on kuollut?\"\n\nAnna katsoi yhä kauvemmin ja kauvemmin jokaista ajatustaan, joka\nsyntyi hänessä. Hän istui samalla paikalla kunnes tuli pimeä ja häntä\npaleli ikäänkuin Göstan kylmyys olisi tarttunut häneen.\n\n\"Hän on aivan toisellainen ihminen kuin Bob ja minä\", ajatteli hän.\nMinä ja Bob. Kuinka hän tuli maininneeksi itseään ja Bobia yhdessä? Hän\nkoetti edelleen tehdä sen ajatuksissaan ja alkoi hiljaa itkemään. Sillä\nBob ei olisi puhunut hänelle saadakseen hänet rauhoittumaan. Hän olisi\nsallinut hänen itkeä loppuun ja hyväillyt häntä, ja koko ajan olisi hän\ntiennyt, että hän tunsi samaa kuin hänkin.\n\n\"Mitähän tämä oli? Mitä se oli?\"\n\nKaikki hänen ajatuksensa, jotka menivät ja tulivat, niihin liittyi\nselityksiä hänen menneestä elämästään, kaikesta, mitä oli ollut ja\nkaikesta, mitä nyt oli. Ne eivät kulkeneet järjestyksessä, mutta ne\nselittivät kuitenkin kaikki. Ne repivät rikki sen anteeksiannon, joka\nhämärsi hänen katseessaan, ja ne tulivat katkeruutena raatelemaan hänen\nsieluaan. Mutta rikkiraadellun läpi hän näki selvästi, ja hän tuomitsi\nitsensä rikollisena.\n\nLopuksi kuuli Anna oven avautuvan ja Göstan äänen kysyvän:\n\n\"Etkö tahdo vähän ruokaa? Se on jo pöydällä.\"\n\nAnna oli kuulevinaan tuossa äänessä soraäänen, jonka hän oli\ntuntevinaan niin hyvin. Hänestä tuntui tuo soraääni aina olleen siinä,\nja että hän oli tekeytynyt kuuroksi päästäkseen sitä kuulemasta.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän, \"minä tulen.\"\n\nHän meni saliin ja istuutui pöytään. Sähkölamppujen valo kirveli Annan\nsilmiä ja hän oli ihmeissään nähdessään itsensä. Häntä vastapäätä istui\nGösta. Hän söi hyvällä ruokahalulla puhuen hillityllä äänellä, jossa\nAnna kuuli katkeroitumisen vielä olevan jälellä.\n\nMutta hän ei ajatellut sitä. Hänen silmiensä totuttua voimakkaaseen\nvaloon istui hän katsellen miestään ja hänestä tuntui ikäänkuin hän\nolisi nähnyt hänet ensi kertaa. Hän ei ajatellut itseään eikä mitä\ntulee tapahtumaan, ainoastaan tätä ainoaa: \"Kuka tuo mies on? Mitä hän\nminusta tahtoo? Mitä minä hänestä välitän?\" Hän näki ajatuksissaan\npienen, laihan ruumiin suuressa vuoteessa ja ajatteli sitä, että sama\nvuode oli kerran ollut hänen omansa.\n\n\"Siellä minä olin kotona\", ajatteli hän. \"Ja nyt minä olen koditon.\"\n\nSitten näki hän Göstan nousevan ja lähestyvän häntä.\n\n\"Mene nyt nukkumaan\", sanoi hän. \"Sinun tarvitsee nukkua.\"\n\nAnna ymmärsi hänen näissä sanoissa ikäänkuin ojentaneen sovinnon kättä\nja hän oli senvuoksi kiitollinen hänelle. Mutta tätä tunnetta seurasi\nvain uusi tuska tuntiessaan, ettei tuntenut voivansa koskaan palkita\nsitä.\n\n\nXXVII.\n\nBob oli nyt aivan yksin, mutta hän ei ollut niin onneton kuin oli ollut\npojan eläessä. Jos joku olisi sanonut hänelle niin olevan, niin hän\nolisi uskottavasti tehnyt kerrassaan jyrkän vastaväitöksen sellaisesta\nmielettömyydestä. Mutta salaisuus oli siinä, että Bob siitä saakka, kun\nhän istui yhdessä Anna rouvan kanssa oli laannut tuntemasta\nkatkeruutta. Hän oli nähnyt hänenkin kärsivän ja hän oli tullut\najatelleeksi, ettei kellään ole oikeutta odottaa vain, että toiset\ntekevät hänelle oikeutta. Kuinka tuo ajatus olikaan hänessä kehittynyt,\nsitä Bob ei tiennyt. Mutta tultuaan se vaikutti häneen sanomattoman\nhyvää. Senvuoksi hän hoiti ja säilytti tuota ajatusta, ja hän tunsi\nsanomatonta lohtua sitä ajatellessaan, ettei hän voisi odottaa kaikkien\ntekevän hänelle oikeen. Bob syytti itseään kärsimyksistään ja hän teki\nsen senvuoksi, että hänestä tuntui silloin elämä muuttuvan keveämmäksi.\n\"Minähän olenkin vaatinut liikoja\", ajatteli Bob. \"Ja niin minä olen\ntehnyt kaikkien ihmisten suhteen. Se on minun oma vikani, että minä\nolen tuntenut itseni niin varmaksi. Sillä kukaan ei voi antaa enempää\nkuin hänen luonteensa sallii. Sillälailla tulee nähdä ja ymmärtää.\nMuuten siitä seuraa kosto. Mutta kuka kostaa, sitä me emme tiedä.\"\n\nNiin pitkälle oli Bob päässyt itsekseen ja Georg oli ollut nyt jo\nkuukauden kuolleena.\n\nNäihin aikoihin oli Anna rouva ehkä vielä enemmän yksinään kuin Bob.\nYhä uudestaan ja uudestaan hän oli kiintynyt tuohon ajatukseen, joka\noli houkutellut hänen jättämään kotinsa: \"Minä elän ensisijassa itseni\nvuoksi ja minun elämäni on minun omani.\" Tämä ajatus tuli hänelle\njokapäivä vieraammaksi ja kylmemmäksi ja hän ei voinut ymmärtää, että\nse kerran oli vallinnut hänen tunteitaan ja tekojaan. Hän mietti sitä\najatusta ja jäätävässä tyhjyydessään hän näki, kuinka hänen elämänsä\noli solunut harhaan.\n\nGeorgin kuoleman jälkeen hän ei ollut keskustellut muuta kuin yhden\nkerran Göstan kanssa. Aviopuolisoiden tavatessa toisensa täytti huoneen\nuhkaava hiljaisuus ja kun tuo hiljaisuus katkesi, niin vaihtui se\nsanoihin, jotka kirvelivät ja toivat tuskaa.\n\nAnna rouva oli siis koditoin. Hän ei tuntenut omia ajatuksiaan ja hän\npelkäsi ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat olleet hänen vihollisiaan.\n\nNiinpä tapahtui eräänä päivänä, kun Bob oli jälkeen puolisten yksin\nkotona, kun akkunat olivat auki ja kevätilma virtaili herttaisena\nsisään, että Anna rouva soitti entisen kotinsa ovikelloa ja että Bob\nitse meni aukasemaan. Bob tuli ensin niin hämilleen, ettei hän voinut\nsanoa mitään. Hän seisoi hölmistyneenä saamatta sanaakaan sanotuksi ja\nikäänkuin kylmä käsi olisi pusertanut hänen sydäntään.\n\nSilloin kuuli hän Annan sanovan: \"Saanko minä tulla sinun luoksesi?\"\n\nJa Bob kuuli hänen äänensä vavahtelevan liikutuksesta. Se oli rukoileva\nkuin lapsen ja kuului niin kummallisen soinnuttomalta. Kuin veitsi\nviilsi tuo ajatus Bobin sielussa: \"Hän kärsii, hän tarvitsee minua ja\nsilloin hän tulee.\" Mutta silloin näki hän hänet taas ja silloin hän\nunohti tuon pahan ajatuksen, joka oli häntä ennen piinannut ja jonka\nhän luuli repineen hänen sydämensä juuriltaan.\n\n\"Kuinka sinä voit luulla muuta?\" kysyi Bob.\n\nJa hän antoi hänen mennä sisälle edellään ja tunsi tunnetta ikäänkuin\nkaikki tyyni olisi ollut unta.\n\nAnna kulki verkalleen huoneitten läpi ja Bob ymmärsi hänen\ntarkastelevan niitä ja olevan hänen muistojen täysi. Hän näytti\nikäänkuin unohtaneen Bobin ja Bob ei tehnyt liikettäkään häiritäkseen\nhäntä. Kun hän istuutui, näki Bob hänen itkevän.\n\nHän antoi hänen itkeä kyyneleensä loppuun ja istui vain katsellen\nhäntä.\n\n\"Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, Bob\", sanoi hän. \"Minulla ei\nole kenenkä kanssa minä puhuisin.\"\n\nAnna näki, että Bob tahtoi sanoa jotain, mutta hän esti hänet siitä.\n\n\"Älä sano mitään\", sanoi hän. \"Sillä sinä et voi vielä mitään sanoa.\nMinä en voi elää niinkuin minä olen elänyt viime viikot, ettei minulla\nole ketään, jolle puhuisin.\"\n\nTaas tahtoi Bob puhua ja taas keskeytti Anna hänet.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"ei! Älä sano mitään. Se alkoi samana päivänä kuin\nGeorg kuoli. Ja se on kestänyt päivästä päivään. Minä en voisi sitä\nkoskaan sinulle selittää. Minä menin täältä kotia ajatellen vain\nGeorgia. Minun tunteeni samenivat ja minä en voinut saada selvää\nitsestäni. Hän ymmärsi minun surevan. Miten minä surin, sitä minä en\nvoi koskaan ymmärtää. Mutta minä luulen sen alkaneen silloin. Sillä\nsenjälkeen ei hän eikä minä ole toiselleen sanonut muuta kuin ne sanat,\njoita emme ole voineet väistää. Hän menee pois eineen syötyään. Hän on\npoissa päivällisiin saakka, poissa iltaankin. Minä liikun siellä yksin,\nBob, ja ikäänkuin Georg seuraisi minua. Mitä minä tekisin? Mitä minä\ntekisin? Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?\"\n\nBob kuuli hänen puhuvan ja hän unohti kaikki menneisyyden. Se hävisi\nhänen tunteestaan ja kaikki muuttui niin vakavaksi hänelle, ettei hän\nvoinut ajatellakaan muuta, kuin, mitä hänelle nyt tapahtui, oli\nyksinkertaista ja luonnollista. Hän meni hänen luokseen ja otti kiinni\nhänen kädestään, Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten ja itki.\n\nBob antoi hänen vielä kerran itkeä ja hän tunsi itsensä onnelliseksi,\nettä hän voi sen tehdä. Hän iloitsi nähdessään Annan muuttuvan\nrauhallisemmaksi hänen läheisyydessään, ja istuen vieri vieressä he\npuhuivat, kuinka kaikki oli heidän välilleen tullut ja kuinka heillä ei\nollut mitään onnea saavutettavissa kummallakaan. Bob ymmärsi, että Anna\noli onneton ja että Gösta oli jollain tavalla kova häntä kohtaan. Se ei\nollut mustasukkaisuutta, joka aikaansai hänessä tuota kovuutta, hän oli\nvain kova, koska häntä itseään kiusasi nähdä vaimonsa surevan.\n\n\"Ajattelepas\", sanoi Anna. \"Hän tahtoi kieltää minua käyttämästä\nsurupukua. Hän sanoi sen herättävän huomiota.\"\n\nJa Bob kuuli kaikkityyni. Hän otti sen sydämelleen ja antoi sydämensä\npuhua, vaikka hänen sieluaan karvasteli ja vaikka hän ymmärsi, ettei\nhän tämän jälkeen saisi elää yhtään rauhallista hetkeä koko elämänsä\naikana. Hänen istuessaan siellä oli hän Bobille aivan sama kuin hän\naina oli ollut ja kumminkin hän oli toisen. Hän ajatteli enempi\nselvästi, lausui ajatuksensa enempi kauniisti ja varmasti. Bob huomasi\nsen, kun hän vihdoinkin voi puhua ilman liikutusta ja hänestä tuntui,\nettä hänen sanansa toisinaan lievittivät hänen omaakin tuskaansa.\n\n\"Se mies on toisenlainen kuin sinä ja minä\", sanoi Anna. -- Hän puhui\nGöstasta, mutta hän vältti mainita hänen nimeään. Kuului ikäänkuin hän\nolisi toistanut jotain, jonka hän oli itse jo ennen itsekseen sanonut.\n\n\"Hänen tunteittensa lämpömittari\", jatkoi Anna rouva, \"ei kohoa koskaan\nmäärättyjen asteiden yli. Hän panee kylmän käden pallolle ja pidättää\nelohopean alhaalla. Hän kärsii sydämen kylmyyttä ja senvuoksi on minun\ntai sinun kerrassaan mahdoton koskaan ymmärtää häntä. Hän on tullut\nmeidän väliimme ja murtanut meidät molemmat, minun ja sinun. Oi, kuinka\nhyvin minä tunnen nyt voivani sen käsittää! Ja kumminkaan minä en\nymmärrä häntä. Hän ei ymmärrä myöskään meitä, mutta hän tekee meille\nenemmän pahaa, kuin kenenkään on mahdollista tehdä pahaa hänelle.\nHänellä on kylmyytensä, joka suojaa häntä ja sen kautta hän on\nvoimakas. Minä uskon nyt viime aikoina, että löytyy kahdellaisia\nihmisiä, jotka ovat eroitettu toisistaan muurilla, jonka yli ei kukaan\nvoi päästä.\"\n\nHän vaikeni, ja Bob istui ajatellen sitä, kuinka ihmeellistä tuo oli,\nettä Anna istui siellä puhuen juuri samoja ajatuksia, jotka seurasivat\nhäntä koko hänen elämänsä ja joista hän nyt onnekseen tunsi olevansa\nvapaa. Mutta hän ei keskeyttänyt Annaa. Hän tunsi omituista tyydytystä\nkuullessaan Annan puhuvan noista ajatuksista juuri nyt, kun hänen oma\ntuskansa oli tullut hänelle ylivoimaiseksi. Oli ikäänkuin hän olisi\nmyöntänyt hänen olevan oikeassa juuri siinä, missä hän oli erehtynyt,\nja se tuntui Bobista helpoitukselta, jota hän tavallaan oli ollut\nvaatimassakin.\n\nAnna jatkoi:\n\n\"Minä olen ajatellut paljon näinä päivinä ja minä luulen, kun kaksi\nihmistä rakastaa toisiaan, on aina toinen se, joka antaa ja toinen,\njoka ottaa, Bob. Ja meidän välillä olit sinä aina antaja. Minä en\nymmärtänyt sitä silloin. Mutta minä uskon saaneeni oppia sen nyt. Sillä\nminun ja hänen välillä olen minä aina antanut, antanut ja antanut. Kun\nminä eräänä päivänä tulin ja tarvitsin saada jotain takaisin, niin\nsilloin minä en saanut mitään. Sillä -- missä ei mitään ole, siellä on\nhallitsija oikeutensa menettänyt. Minä olen ehkä ollut sinulle sitä,\nmitä hän nyt on minulle. En tiedä.\"\n\nHän lopetti puheensa hymyillen ja nousi mennäkseen.\n\n\"Oletko sinä vihanen minulle, että minä tulin?\" kysyi hän.\n\n\"Ei\", sanoi Bob oikaisten hänelle kätensä.\n\n\"Minä en voinut muuta\", vastasi Anna.\n\nHänen mentyään muisti Bob kerran sanoneensa rakastaneensa häntä\nsenvuoksi, ettei hän voinut kärsiä muiden käsittelevän häntä\nkovuudella. Ja hän ajatteli sitä kuinka se oli käynyt niin, että toinen\nmies oli saanut oikeuden kohdella häntä kovasti.\n\nSilloin hän muisti äkkiä erään päivän, jolloin Gösta oli kertonut\nhänelle nuoruutensa rakkauden, ja että hän silloin oli luvannut olla\nkertomatta sitä vaimolleen. Mutta samana iltana hän oli rikkonut\nlupauksensa ja se ei auttanut, että hän oli tehnyt sen parhaassa\ntarkoituksessa. \"Ehkä se on minun syytäni kaikkityyni!\" ajatteli Bob.\nJa hän tunsi taas sen niin lohdulliseksi ottaa syy omakseen. Se tuntui\nhänestä jollain tavalla sovittavan hänen vaimoaan ja senvuoksi hän\ntunsi nyt taas voivansa ajatella häntä.\n\nSe ei ollut myöskään viime kerta kun Anna kävi entisessä kodissaan.\nKevään ja tulevan kesän kuluessa hän uudisti usein siellä käyntejään.\nHän ei tullut koskaan määrätyllä ajalla eikä hän koskaan kertonut\nedeltäpäin, milloin hän tulisi. Mutta hän ei tullut kumminkaan silti\nodottamatta. Sillä Bob odotti häntä aina, ja joka päivä, jolloin hän ei\ntullut, muuttui hänelle lopulta harmilliseksi erehdykseksi. Mutta kun\nhän lopulta tuli, tuntui hänestä aina, että hän juuri silloin olikin\nodottanut häntä.\n\nJa näin kohdatessaan he puhuivat kaikesta, joka nyt liikutti heitä. He\npuhuivat Georgista ja syventyivät siihen kysymykseen, josko he kerran\nvoisivat hänet nähdä jälleen tai ei. He puhuivat Annan avioliitosta,\nhänen ja Göstan suhteesta toisiinsa. Kaikki, mikä oli sillä välin\ntapahtunut, kun he viimeksi tapasivat, kertoi Anna Bobille. Hänen\nkertomuksissaan voi Bob seurata hänen uutta avioliittoaan melkein\npäivästä päivään, ikäänkuin akkunasta nähdä tuohon vieraaseen kotiin,\nkuinka ihmiset siellä vieraina kiertelivät toisiaan ja kuinka\nvastenmielisyys kasvoi noiden kahden välillä, jotka olivat yhteen\nsidotut ja nyt kiduttivat toisiaan kuolemaan asti.\n\nMenneisyyttä he vain välttivät ikäänkuin hiljaisella sopimuksella\nolisivat päättäneet vaieta siitä. Tuo menneisyys, joka kaikki kerran\noli ollut heidän välillään, ei liikuttanut heitä enää koskaan. Tuo\nmenneisyys oli heille suljettu portti, jonka taa he eivät saaneet\nseurata toisiaan.\n\nBob kyllä ymmärsi, että ihmisistä tuntuisi tuo ihmeelliseltä, jos he\ntietäisivät, että hän salaa tapasi entistä vaimoaan ja tuli hänen\nuskotukseen juuri siinä surussa, jota hän sai kantaa, kun hän oli\njättänyt hänet toisen vuoksi. Mutta hänestä itsestään se ei koskaan\ntuntunut kummalliselta. Sitä vähemmin hän tuli ajatelleeksi, että sitä\nolisi vakavasti voinut sanoa naurettavaksi.\n\nHänellä oli niin paljon jokapäiväistä mielialaa ylempänä, että\nsenvuoksi kaikki, mikä tapahtui, tuntui hänestä niin inhimilliseltä ja\nluonnolliselta.\n\n\"Eikö sinusta ole ihmeellistä, että minä ja sinä voimme tavata näin\nvain toisiamme?\" kysyi Anna eräänä päivänä.\n\nBob olisi toivonut, ettei Anna olisi tehnyt hänelle tuota kysymystä.\n\n\"Kuinka sinä muuten voisit elää?\" sanoi hän.\n\n\"Niin, mutta luuletko sinä, että moni muu ihminen olisi tehnyt, mitä me\nnyt teemme?\"\n\n\"Se, millä on elämässä todellista arvoa, ei tapahdu koskaan kahta\nkertaa samalla lailla.\"\n\n\"Sanotaan, ettei ole mitään uutta auringon alla\", arveli Anna.\n\n\"Niin\", vastasi Bob. \"Mutta voidaan myöskin sanoa, että tapahtuu\nainoastaan uutta. Minä en tiedä, mikä on oikeampi.\"\n\nKaikkien ihmisten, joita kannattaa suuret tunteet ja jotka samalla\nkertaa miettivät paljon, huomasi Bob joutuvan jonkunlaisen kohtalon\nalaisiksi, mutt'ei kenenkään ihmisen kohtalo ole sellainen kuin hänen,\najatteli hän. Ja yksin ollessaan voi tämä tunne täyttää hänet\nsanomattomalla voimalla.\n\nNäinä päivinä näki Bob elämänsä kokoontuvan ikäänkuin yhteen\npolttopisteeseen, jonka valo oli niin hillittyä, että hän tunsi\nvoivansa silmiään räpäyttämättä katsoa siihen. Hän oli luullut voivansa\nvihata ja hän oli työskennellyt tehdäkseen itsensä kovaksi. Hän oli\nsulkenut sydämensä kaikille hyville ja lämpöisille tunteille ja hän\nkoetti tekeytyä sellaiseksi kuin hän luulotteli kaikkien muitten\nolevan. Ja miten oli käynyt? Viha oli sulannut sen voiman edessä, joka\non suurempi kuin rakkaus ja viha. Kuolema oli tullut ja ottanut hänen\nrakkaimpansa mailmasta ja sen kaikkivallan edessä muuttui hänen oma\nkohtalonsa mitättömän pieneksi. Hänen kovuutensa oli pehmennyt\nitsestään. Sillä se oli vain näennäistä itseään suojatakseen, jonka\nteki tyhjäksi hänen oma sydämellisyytensä. Ja hän, joka kerran oli\ntahtonut kirota sitä sidettä, joka sitoi hänet murtamattomasti\nihmisiin, joitten kohtalo oli sekaantunut hänen kohtaloonsa, hän tunsi\nnyt voivansa antaa sydänverensä ainoastaan voidakseen valmistaa\nmuutaman tunnin helpotusta sille naiselle, joka oli lyönyt hänen\nonnensa pirstaleiksi, mutta jonka hän nyt näki ainoastaan menneen\nharhaan ja tulleen yhtä onnettomaksi kuin hän itsekin.\n\nOlivathan toverit tavanneet nimittääkin häntä \"Pikku Bobiksi.\" Miksi\nhän tuli ajatelleeksi näinä päivinä juuri tätä? Miksi sukelsi esiin\ntämä muisto keskellä tätä elämää, jossa hän nyt eli jännityksessä ja\nsurunsekaisessa ilossa? Oliko hän sitten ainoastaan pikku Bob? Ja eikö\nhän koskaan olisi muuttunut muuksi? Pikku Bob nuorukaisena, pikku Bob\nmiehenä, pikku Bob vielä hiusten harmetessa ja kasvojen jo rumasti\nryppyyn käydessä.\n\nMikä hänet valtasi yhä voimakkaammin ja voimakkaammin? Vieläkö\nlaululintu eli sisimmäisenä hänen rinnassaan?\n\nBob ei ollut oman sydämensä valtia. Sillä tarvittiin vain, että joku\ntarvitsi häntä, niin hän oli valmiina kantamaan muiden taakkoja\nunohtaen ne, joita hän oli kantanut.\n\nPikku Bob! Pikku Bob! Oli parasta, ettet sinä sitä itse ymmärtänytkään.\n\n\nXXVIII.\n\nBob käveleskeli eräänä aamuna mietteissään almanakka kädessä. Almanakka\nsanoi hänelle tänä päivänä olevan hänen vaimonsa syntymäpäivän ja hän\ntuli ajatelleeksi kuinka tätä päivää muinoin vietettiin. Silloin oli\nruusuja pöydällä ja pöytä oli kaunistettu valkoisella kukilla\nkoristetulla pöytäliinalla. Ruusujen ympärillä oli suuria ja pieniä\nmyttyjä, jotka Bob ja Georg oli sinne asettanut.\n\nBob käveleskeli ajatellen ja mitä enemmän hän ajatteli sitä\nvoimakkaampaa halua hän tunsi lähteä ostoksille.\n\nHänen kotia tultuaan päivälliselle oli myttyjä kotona odottamassa häntä\nja syötyään hän puhdisti pöydän omassa huoneessaan ja alkoi järjestää\nsitä. Hän kaunisti sen kukilla asettaen suuren ruusun keskelle pöytää\nja sen ympärille hän asetti myttyjä. Bob oli aivan rauhallinen sitä\ntehdessään ja hänestä ei tuntunutkaan, että Anna tulisi. Mutta kun\nkaikki oli valmiina ja hän itse istui huoneessa, joka oli kuin juhlaan\nkoristettu, silloin valtasi hänet pohjaton surunsekainen tunne, joka\ntuntui ikäänkuin hänen olisi tullut sääli itseään. Hän istui ajatellen,\njosko hän ottaisi kaikki pois pöydältä ja kätkisi ne. Mutta sitä hän ei\ntullut tehneeksi. Hän istui vain ainoastaan katsellakseen tuota pöytää,\njoka muistutti hänelle niin paljon ja hän ei ollut kauvemmin niin\nvarma, ettei Anna todellakaan tulisi. Mutta hän ei kumminkaan ottanut\nniitä pois pöydältä. Jos ei hän tulisikaan, saisi pöytä hyvin kernaasti\nolla niinkuin se oli. Sillä se muistutti häntä ensi kerrasta, jolloin\nhän kaunisti sillälailla pöydän kukilla ja asetti sen huoneeseensa.\n\nSilloin elivät he molemmat ajatellen lasta, joka tulisi ennen pitkää.\nJa Bob oli nähnyt paljon vaivaa, ettei mitään puuttuisi, joka toi iloa\nhänen vaimolleen. Hänhän tiesi hänen voivan lapsen lailla iloita\njokaisesta pikkuesineestä, jota hän rakasti ja hän muisti hänen\nkertoneen, ettei hän lapsuudessaan surrut mitään niin paljon kuin jos\nnäki unohdettavan hänen syntymäpäivänsä. Kuumeisesti hän oli silloin\nkulkenut odottaen jonkun sanovan jotain ja kun iltaan mennessä ei ollut\nmitään tapahtunut, meni hän metsään itkeäkseen siellä. Tämän hän oli\nkertonut juuri sinä ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Bob nyt istui\najattelemassa. Hän sanoi pelänneensä Bobin myöskin sen unohtavan. Ja\nsilloin oli Bob hymyillen sanonut kirjoittaneensa sen almanakkaan.\n\nKuinka iloisia he olivatkaan sinä päivänä ja kuinka kaunis syyskuun\npäivä se olikaan! Bob ajatteli kaikkia niitä kellastuneita päiviä,\njotka olivat sitten tulleet.\n\nMutta se ei tahtonut onnistua hänelle tällä kertaa. Siinä oli yhtä ja\ntoista, joka sai hänen verensä kuohumaan. Hän muisti karvaita sanoja ja\nilkeitä tapahtumia. Hän muisti yksinäiset päivänsä ja kamalat hetkensä,\njolloin hänen onnettomuutensa selveni hänelle. Georg seurasi\nmuistojen mukana. Hän näki pojan edessään ilmi elävänä seisovan\nauringonpaisteessa pihalla eteisen edustalla, kerrassaan itsenäinen\npikkumies. Ja Bob näki hänen kuolevan, makaavan ja haparoivan pienillä\nkäsillä peittoaan, ja kuuli hänen kuiskaavan \"äiti.\" Se vihlasi hänen\nsydäntään ja hän tuli liikutetuksi. Hän nousi tuolilta päästäkseen\nnäkemästä kaikkea tuota ja tahtoi mennä ulos.\n\nSilloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän meni empimättä riitaisten\ntunteittensa vallassa avaamaan ovea.\n\nAnna tuli sisään ja Bob näki hänen kulkevan kuin kuumeessa. Hän esti\neteisessä häntä ja antoi hänen heittää päällysnuttunsa. Sitten kuljetti\nhän häntä koko huoneuston läpi ja avasi oven omaan huoneeseensa.\nSilloin näki hän Annan haparoivan molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi\netsinyt tukea itselleen. Sitten hän vaipui pöydän eteen sohvalle ja\npurskahti itkuun.\n\nBobin riitaisista tunteista ei jäänyt paljon jälelle, kun hän näki sen.\nHän meni hänen luokseen asettaen sanaakaan sanomatta kätensä hänen\nolkapäilleen.\n\n\"Oi, Bob\", sanoi hän, \"Bob! Sitä ei ole kukaan ajatellut senjälkeen\nkuin sinä sen teit.\"\n\nNoissa sanoissa oli sellaista epätoivoa, että Bob melkein tunsi itsensä\nneuvottomaksi. Hän otti kätensä hänen olkapäiltään istuutuen häntä\nvastapäätä.\n\n\"Etkö sinä avaakaan myttyjäsi?\" sanoi hän koettaen lyödä leikkiä.\n\nMutta Anna pudisti vain päätään.\n\n\"Salli minun istua täällä ja katsella kaikkia, ja tuntea olevani\nkotona\", sanoi Anna.\n\nJa ennenkuin kumpikaan oikeen huomasi, mitä oli tapahtunut, olivat he\nruvenneet puhumaan. He puhuivat nyt menneistä, kaikesta siitä, mikä oli\nollut. He puhuivat katkonaisia ja hämäriä sanoja, mutta kumpikaan\nheistä ei voinut sanoa mitään, jota toinen ei olisi ymmärtänyt. He\nsyyttelivät itseään ja he puhuivat yht'aikaa, puhuivat ja kuuntelivat\nsamalla kertaa.\n\nAnna rouva tuijotti eteensä ja hänen silmänsä suurenivat.\n\n\"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni, Bob?\" kysyi hän.\n\n\"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni?\"\n\n\"Minä en tahtonut sitä ymmärtää\", sanoi Bob. \"Minä tiedän, etten minä\ntahtonut tehdä sitä.\"\n\n\"Minä en ymmärtänyt sitä itsekään\", sanoi Anna rouva, \"ei silloin, kun\nminä sitä kirjoitin. Mutta nyt minä tiedän, että minä silloin\nsydämellisimmin toivoin, että sinä olisit kirjoittanut edes jotain,\nvain sanankaan, joka olisi ollut sellaista, että minä olisin voinut\npyytää sinulta saada tulla takaisin. Minä olisin tehnyt kaikki, mitä\nsinä olisit toivonut. Minä olisin tullut sinulle palvelijattareksi, jos\nsinä olisit sitä vaatinut. Sillä minähän olin tehnyt sinulle niin\npaljon pahaa, ja tiesinhän minä, etten minä koskaan, en koskaan voisi\nsitä jälleen hyvittää. Mutta minä olin siellä yksin ja minä tiedän nyt,\nettä minä toivoin silloin saada kuulla sinun sanovan, että jos minä\nitse tahtoisin, olisit sinä sietänyt minua luonasi. Minä en voinut\nenempää toivoa. Mutta, että minä toivoin sitä, sitä minä en silloin\nymmärtänyt.\"\n\nBob ei voinut heti vastata. Hän tuskin muisti kirjettään, tiesi vain\ntulleensa niin raivoisaksi, joka ei ajatellut muuta kuin olisi saanut\nlyödä ja että hän tahtoi kostaa. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt\nolisi nähnyt mahdollisuuden, että kaikki voisi muuttua hyväksi ja hän\nkysyi:\n\n\"Etkö sinä voi tulla takaisin -- nyt?\"\n\nAnna huudahti ojentaen molemmat kätensä Bobia kohti.\n\n\"Tahdotko sinä sitä?\" kysyi Anna. \"Onko se mahdollista, että sinä\ntahdot sitä? Minä, joka olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa, minä,\njoka olen pettänyt sinun onnesi, joka olen jättänyt sinut ja häväissyt\nsinun nimesi.\"\n\n\"Hiljaa\", sanoi Bob. \"On eräs, joka nukkuu mullassa ja joka ehkä voi\nkuulla meitä. Hiljaa, älä häiritse häntä.\"\n\nBob ei tiennyt, mitä hän oli sanonut enemmän. Hän lyhistyi kokoon\npainaen päänsä vaimonsa polville.\n\n\"Salli minun olla tässä\", sanoi hän. \"Salli minun olla! Jos se on\nsinulle onneksi tai onnettomuudeksi, sitä minä en tiedä. Mutta minä\ntiedän, että sinä tulit kotiasi ja viivyit siellä, kun meidän poikamme\nkuoli. Kun sinä silloin istuit minun luonani, tunsin minä, ettet sinä\nmissään muualla, kuin minun luonani, ollut kotona. Ja hän, joka ei\nvoinut pitää sinua eläissään kotona, toi sinut takaisin kuollessaan.\"\n\nJa Bob ei voinut kauvemmin hillitä itseään. Ensi kerran Georgin\nkuoleman jälkeen hän purskahti kiivaaseen itkuun ja hänestä tuntui\nkaikki tuskat ja painavat tunteet lähtevän. Mutta sitä hän ei tiennyt,\njosko hän itki ilosta tai surusta.\n\nHän tiesi vain, että elämä oli vienyt hänet sinne, missä ilo ja suru\npyyhkäistiin pois tai yhdistettiin ja jossa onni tai onnettomuus\nnäyttävät vähäpätöisiltä. Hän oli päässyt kaiken yläpuolelle, ja mitä\nhän oli saavuttanut, se oli se, jolla ei ole mitään nimeä.\n\n\n\n"]