[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvBmItXZl9QLJwgDmbxH3c90Fs3E38v2dc7lscOeppqM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1159,"Anna omassa kodissaan","Montgomery, Lucy Maud",1874,1942,"1159-montgomery-lucy-m-anna-omassa-kodissaan","1159__Montgomery_Lucy_M.__Anna_omassa_kodissaan",null,"romaani",[],[],"fi",1917,1922,71079,434120,false,50348,[23,24,25,26,27,28,29,30],"Canada -- History -- 1867-1914 -- Fiction","Country life -- Prince Edward Island -- Fiction","Friendship -- Fiction","Marriage -- Fiction","Orphans -- Fiction","Prince Edward Island -- History -- 20th century -- Fiction","Shirley, Anne (Fictitious character) -- Fiction","Young women -- Fiction",[32],"Novels","\"Anna omassa kodissaan\" by L. M. Montgomery is a novel published in 1917. The story follows newlyweds Anna and Gilbert Blythe as they begin their married life in the fictional village of Glen St. Mary on Prince Edward Island. Moving into their white dream house by the sea, they forge new friendships and experience both joy and sorrow. As their family grows, they navigate the challenges of building a home and life together in this close-knit community. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Vesala, Hilja",286,"Anna Shirley ja Gilbert Blythe aloittavat yhteisen elämänsä avioparina Prinssi Edwardin saarella. He muuttavat pieneen Haavemajaan Neljän tuulen niemelle, missä he tutustuvat majakanvartija kapteeni Jimiin ja salaperäiseen Leslie Mooreen. Teos seuraa nuorenparin onnen ja surun hetkiä uudessa kodissa.","Lucy M. Montgomeryn 'Anna omassa kodissaan' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1159. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANNA OMASSA KODISSAAN\n\nKirj.\n\nLucy M. Montgomery\n\n\nJatkoa kertomukseen \"Annan unelmavuodet\"\n\n\nSuomentanut Hilja Wallden [Vesala]\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n       I. Vihervaaran ullakolla.\n      II. Haaveksittu koti.\n     III. Häävalmisteluja.\n      IV. Vihervaaran ensimmäinen morsian.\n       V. Kotiintulo.\n      VI. Kapteeni Jim.\n     VII. Opettajan morsian.\n    VIII. Ensimmäinen vieras.\n      IX. Neljän tuulen niemessä.\n       X. Leslie Moore.\n      XI. Leslie Mooren tarina.\n     XII. Leslie tulee vierailulle.\n    XIII. Käynti Leslien luona.\n     XIV. Marraskuun päiviä.\n      XV. Jouluaatto.\n     XVI. Uudenvuoden valvonta majakassa.\n    XVII. Tulee täysi talvi.\n   XVIII. Kevätpäiviä.\n     XIX. Pilvi pimittää auringon.\n      XX. Margareta, jonka turma vei.\n     XXI. Muuri murtuu.\n    XXII. Täti Cornelia ryhtyy neuvotteluihin.\n   XXIII. Owen Ford saapuu.\n    XXIV. Kapteeni Jimin elämänvaiheet.\n     XXV. Kirja saadaan aikaan.\n    XXVI. Owen Fordin tunnustus.\n   XXVII. Hietasärkällä.\n  XXVIII. Minkä mitäkin.\n    XXIX. Anna ja Gilbert ovat erimielisiä.\n     XXX. Leslie ratkaisee asian.\n    XXXI. Totuus vapauttaa.\n   XXXII. Täti Cornelialla on paljon kerrottavaa.\n  XXXIII. Leslie palaa.\n   XXXIV. Pieni matkamies.\n    XXXV. Politiikkaa ja sen seurauksia.\n   XXXVI. Anna puhuu lastenkieltä ja tervettä järkeä.\n  XXXVII. Neiti Cornelia julistaa hämmästyttävän uutisen.\n XXXVIII. Punaisia ruusuja.\n   XXXIX. Kapteeni Jim ehtii \"taa tyrskyjen\".\n      XL. Ero haavemajasta.\n\n\n\n\nI.\n\nVIHERVAARAN ULLAKOLLA.\n\n\n-- Nyt olen siis. Jumalan kiitos, päässyt geometriasta, päässyt\nkoettamasta sulloa sitä omaan pääpahaseeni tai toisten aivoihin,\nsanoi Anna Shirley, heittäen ilkkuvin ilmein kuluneen ja kolhitun\nEuklideen suureen kirjalaariin. Riemukkaasti paiskasi hän sitten\nkannen kiinni ja istuutui laarille jääden katsoa tuijottamaan\nVihervaaran ullakon poikki Diana Wrightiin -- harmain silmin, jotka\nmuistuttivat aamutaivaan hohtoisaa pilvenhattaraa.\n\nTuo ullakko oli, kuten kaikkein ullakoiden olla tulee, hauska\nvanha suojuspaikka, täynnä kattohirsien muodostamia pimeitä soppia\nja nurkkauksia ja omiansa nostattamaan mielikuvituksen hereille.\nAvoimesta akkunasta, jonka ääressä Anna istui, tulvi elokuun\naurinkoisen iltapäivän lempeä, tuoksukas ilma lehahdellen sisään,\nja ulkona suhisivat tuulessa poppelien huojuvat oksat. Kauempana\noli metsä, missä Rakastavaisten polku suikerteli sammaltuneiden\npuunrunkojen ja sanajalkavarvikkojen välitse, sekä vanha kasvitarha,\njossa omenapuut upeilivat runsain, punoittavin sadoin. Ja taustana\nkuvastui etelän puolella sinitaivaalle mahtava vuorijono, jonka\nmuodostivat korkeuteen kohoavat lumivalkoiset pilvet. Vastakkaisesta\nakkunasta häämötti kaukaa siintävä meri vaahtoharjaisine laineineen.\nKaunis St. Lorenzo-lahti se oli, mistä kohoaa upean vihreä Abegweit.\nMutta tuo lempeän ja vienon soinnukas intiaaninkielinen nimi on jo\naikoja vaihtunut arkipäiväisempään nimeen Prinssi Edwardin saari.\n\nDiana Wright, joka viime näkemästämme on käynyt kolme vuotta\nvanhemmaksi, on tällä välin lihonut hiukan ja saanut olentoonsa\njonkunmoista äidillistä arvokkuutta. Mutta hänen silmänsä ovat yhtä\nmustat ja loistavat, hänen kasvojensa puna yhtä raikas, niiden\nnaurukuopat yhtä viehkeät kuin tuona kaukaisena ajankohtana,\njolloin hän ja Anna Shirley vannoivat toisillensa ikuista\nystävyyttä Mäntymäen puutarhassa. Hänellä oli nyt sylissänsä pieni\nmustakiharainen nukkuva olento, joka jo kaksi onnellista vuotta oli\nAvonlean maailmassa tunnettu nimellä Pikku-Anna Cordelia. Se, että\nDiana oli antanut tytöllensä nimen Anna, oli kyllä ymmärrettävää,\nmutta mistä hän oli saanut nimen Cordelia, sitä mietti moni päänsä\npuhki. Cordeliaa ei tiedetty konsanaan olleen enempää Wrightin kuin\nBarrynkaan suvussa. Rouva Harmon Andrews otaksui Dianan löytäneen\ntuon nimen jostakin turhanpäiväisestä romaanista, mutta se häntä\nihmetytti, ettei Fredissä ollut miestä panemaan jyrkästi vastaan.\nMutta Diana ja Anna katsoivat toisiinsa nauraa myhähdellen. He\nolisivat kyllä tietäneet selittää, miksi tyttönen oli saanut tuon\nnimen.\n\n-- Niin, geometriaan ei sinulla todellakaan ollut taipumusta, sanoi\nDiana, ja tuon asian muisteleminen sai hänen huulensa hymyyn. --\nOivallan hyvin, kuinka mielissäsi olet päästessäsi nyt eroon kaikesta\nopetuksesta!\n\n-- Itse asiassa pidän varsin paljon opetustyöstä -- geometriaa\nlukuunottamatta. Nämä Summersidessä viettämäni kolme viime vuotta\novat olleet oikein hauskat. Tullessani kotiin sanoi rouva Andrews\nminulle, että luopuessani opettajanurasta avioliiton takia en kenties\nhyötyisi vaihdosta niin paljoa kuin kuvittelin. Varmaa hyvää ei\npitäisi vaihtaa oletettuun, arveli hän.\n\nHilpeänä ja vastustamatonna, kuten entisaikoina, joskaan ei enää\ntäysin niin tyttömäisenä, raikahti Annan nauru nyt ilmoille. Marilla,\njoka paraikaa keitti luumuhilloa alhaalla keittiössä, kuuli sen ja\nnauroi hänkin. Sitten hän huokasi ajatellessaan, kuinka harvoin tässä\ntalossa tulevina vuosina saataisiin kuulla tuota rakasta naurua.\nMarilla ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut niin suurta iloa\nkuin kuullessaan, että Anna aikoi mennä naimisiin Gilbert Blythen\nkanssa, mutta varmaankin täytyi kaikkeen iloon liittyä myöskin\nhitunen haikeutta. Noina kolmena vuotena, jolloin Anna oli ollut\nopettajana Summersidessä, oli hän aina viettänyt lupa-ajat kotona\nja käväissyt siellä usein sunnuntainkin seutuvilla. Tästäpuoleen ei\nvarmaankaan ollut toivoakaan, että hän kävisi siellä useammin kuin\nkahdesti vuodessa.\n\n-- Ei sinun tarvitse välittää rouva Andrewsin puheista, sanoi Diana\nnelivuotisen avioliiton suomalla tyynellä luottamuksella. -- Voihan\ntietysti avioliitossakin väliin sattua pieniä vastuksia. Sinun ei\npidä odottaa, että kaikki kävisi aina kohdalleen toivomusten mukaan.\nMutta voin vakuuttaa sinulle, Anna, että jos vain saa sen, jonka on\nsaava, niin avioliitto tuottaa suurta onnea.\n\nAnnan täytyi hymyillä, -- oli niin huvittavaa tarkata tuota Dianan\nesiintymisessä ilmenevää kokeneisuuden sävyä.\n\n-- Mutta kenties minäkin esiinnyn samaan tapaan, kun olen ollut neljä\nvuotta naimisissa, ajatteli hän. --Tosinhan se, jolla on huumorin\ntajua, pyrkii pitämään varansa.\n\n-- Onko kysymys tulevasta asuinpaikastanne jo ratkaistu? kysyi nyt\nDiana, puristaen Pikku-Anna Cordeliaansa tuollaisella äidillisen\nhellyyden ilmauksella, joka aina sai Annan sydämen tulvilleen\nsuloisia, sanattomia toiveita.\n\n-- On kyllä. Siitä juuri halusin kertoa sinulle, soittaessani sinut\ntänne tänään. Muutoin voin tuskin uskoa todeksi tuota, että me nyt\nolemme saaneet puhelimen tänne Avonleahin. Se tuntuu minusta olevan\naivan liian uudenaikainen ja ihmeellinen keksintö soveltuaksensa\ntähän rakkaaseen vanhaan paikkakuntaan, missä elämä aina on ollut\nniin tyyntä ja hiljaista.\n\n-- Avonlean nuoria \"Yhteiskunnanparantajia\" meidän on kiittäminen\npuhelimen saannista, sanoi Diana. -- Emme ikinä olisi saaneet johtoa\ntaikka pylväitä, jolleivät he olisi ottaneet asiaa ajaaksensa\nja vieneet sitä perille. Ja sen tiedätkin, että kovasti siinä\npantiin vastaan. Mutta he eivät hellittäneet. Teit Avonlealle\nihanan palveluksen perustaessasi tuon yhdistyksen. Kuinka hauskaa\nmeillä olikaan kaikissa kokouksissamme! Muistathan kaiketi vielä\ntuon räikeänsinisen käräjätalon ja Judson Parkerin maantieaitaan\nmaalattavan kauhean pilleri- ja laastari-ilmoituksen?\n\n-- En tiedä sentään, olenko Parantajille niin erikoisen kiitollinen\npuhelimen hankkimisesta, sanoi Anna. -- Tosinhan se on mukava käyttää\n-- paljon mukavampi kuin meidän vanha merkkijärjestelmämme palavine\nkynttilöineen ja kaihtimen kohotuksineen -- siitä ei kyllä ole\nepäilemistäkään! Ja totta on sekin, mitä rouva Lynde sanoo: \"Miksikä\nAvonlean aina pitäisi olla jäljellä muusta maailmasta?\" -- Mutta\nsittenkin minusta tuntuu, etten tahtoisi idyllimäistä Avonleatamme\nturmeltavan \"nykyajan epämukavuuksilla\", kuten setä Harrisonin on\ntapana sanoa. Haluaisin säilyttää sen aina sellaisena kuin se oli\nentisaikoina. Mutta sehän on typerää -- hempeämielistä ja mahdotonta.\nMinusta on vain niin kiusallista, että heti kun soittaa jollekin\nhyvälle ystävälle, kymmenkunta ihmistä kiiruhtaa linjan varrella\nkuuntelemaan.\n\n-- Niin, eikö se ole kauheata, huokasi Diana. -- On niin\nharmillista kuulla, kuinka kuulotorviin tartutaan heti kun soittaa\njollekin. Kuulin juuri, että rouva Andrews välttämättömästi tahtoi\npuhelimensa keittiöön, niin että hän voi kuunnella heti kun huomaa\nkeskustelun linjalla olevan käynnissä, ja samalla pitää silmällä\npäivällisruokiansa... Eikö tuo ole katalaa? Ja tänään, kun sinä\nsoitit minulle, kuulin selvästi Pyen kellon kukkuvan. Tietysti Gertie\noli kuuntelemassa.\n\n-- Vai niin -- senkövuoksi sinä sanoitkin: \"Olette taitaneet saada\nuuden kellon Vihervaaraan?\" En voinut käsittää, mitä sinä tarkoitit.\nMutta juuri kun olit sanonut nuo sanat, kuulin kovaa kalinaa.\nTietenkin Pyen perheen kuulotorvi asetettiin paikoilleen, vieläpä\naikamoista vauhtia! Mutta puhutaan nyt hauskemmista asioista. Niin,\nystäväiseni, nyt on jo päätetty täysin varmasti, missä uusi kotini\ntulee olemaan.\n\n-- Mitä sinä puhut, Anna! Teidänhän _täytyy_ asettua näille seuduin!\n\n-- Ei -- tuo asia tuotti minulle suuren pettymyksen... Gilbert aikoo\nasettua asumaan jonnekin lähelle Neljän tuulen satamaa. Sinne on\ntäältä aika pitkä matka, varmaankin satasen kilometriä.\n\n-- _Sata!_ Yhtä hyvin sitten voisi olla kuusisataa, sanoi Diana\npahoitellen. -- Minähän nykyisin töin tuskin pääsen kotoa edes\nCharlottetowniinkaan saakka.\n\n-- Mutta Neljää tuulta sinun täytyy kumminkin tulla katsomaan. Se on\nkoko saaren kaunein satama. Lahden pohjukassa on pieni kylä, Glen\nS:t Mary nimeltään, ja siellä on tohtori David Blythe harjoittanut\nlääkärinammattia viidenkymmenen vuoden ajan. Hänhän on, kuten tiedät,\nGilbertin isän setä. Hän aikoo nyt luopua toimestansa, ja Gilbert\nryhtyy sitä jatkamaan. Mutta tohtori Blythe jää kumminkin asumaan\nsinne, joten meidän täytyy koettaa laatia itsellemme kuntoon oma\nasunto. En tiedä vielä ollenkaan, missä tai millainen se on, mutta\nolen mielikuvituksessani jo sisustanut mitä sievimmän tuulentuvan --\npienen haavelinnan, jota koristavat sirot tornit ja harjat!\n\n-- Rakas lapsi... No, minne te lähdette häämatkalle?\n\n-- Emme minnekään. Älä toki näytä noin kauhistuneelta! Muistutat\naivan rouva Andrewsia. Hän tulee kyllä sanomaan alentuvaisella\näänellä, että sellaisten ihmisten, joilla ei ole varaa lähteä\nhäämatkalle, on kyllä viisainta olla lähtemättä, ja sitten hän\nsamassa hengenvedossa muistuttaa minua siitä, että Jane oli\nhäämatkalla Euroopassa. Minä tahdon viettää avioliittoni ensi ajat\nomassa rakkaassa haavemajasessani Neljän tuulen niemellä.\n\n-- Ja olet päättänyt olla ilman morsiusneitoja?\n\n-- Täällähän ei ole ainoatakaan saatavissa. Sinä ja Phil ja Priscilla\nja Jane olette kaikki tyyni ehtineet rouviksi ennen minua, ja Stella\non opettajattarena kaukana Vancouverilla. Muita sukulaissieluja ei\nminulla ole, ja morsiusneidoiksi en tahdo ketään muita.\n\n-- Mutta tottakai sentään hankit morsiushunnun myrtteineen? kysyi\nDiana levotonna.\n\n-- Se on selvää. En tuntisi olevani morsian, jollei minulla olisi\nhuntua ja kruunua. Muistan vielä, kuinka tuona iltana, jolloin\nMatthew'n rattailla ajoin tänne Vihervaaraan, sanoin, etten luullut\nkoskaan joutuvani naimisiin, koska olin niin ruma, ettei varmaankaan\nkukaan huolisi minusta -- jollei kenties joku ulkomaalainen\nlähetyssaarnaaja. Mietin näet mielessäni, että lähetyssaarnaajat\neivät voineet olla niin vaativaisia ulkomuotoon nähden, jos he\nhalusivat julmien ihmissyöjien parissa säilyttää valittunsa hengissä.\nMutta olisitpa vain nähnyt tuon lähetyssaarnaajan, jonka kanssa\nPriscilla meni naimisiin. Hän oli yhtä kaunis ja sorea kuin ne\nkosijat, joiden lapsuudenpäivinämme haaveksimme tulevan anomaan\noikeutta tehdä meidät onnellisiksi. Niin komea hän oli, ettet\nsinä ikinä ole nähnyt hänen vertaistansa, Diana, ja hän oli aivan\nhurmaantunut Priscillan \"hentoon\" kauneuteen. Mutta Japanissa ei\ntiettävästi olekaan ihmissyöjiä. --\n\n-- Sinun morsiuspukusi on viehättävä, huokasi Diana. -- Tulet siinä\nolemaan aivan kuin kuningatar -- sinähän oletkin niin pitkä ja\nsolakka. Mitä sinä oikeastaan teet, pysyäksesi noin hoikkana, Anna?\nMinä lihon lihomistani -- pian ei minulla ole enää lainkaan vyötäröä.\n\n-- Tuollaisiin seikkoihin nähden -- lihooko vai pysyykö hoikkana --\non turhaa pyristellä kohtaloaan vastaan, sanoi Anna. -- Ennen sain\naina Summersidestä palatessani kuulla: \"Kas vain, Anna kulta, sinä\nolet yhä vielä samanlainen kuikelo kuin ennenkin.\" Sinä valitset\nsanasi oivallisesti, -- \"kuikelo\" kuuluu pahalta, mutta \"pitkä ja\nsolakka\" soinnahtaa aivan toisenmoiselta. -- Janen äiti puhui sinun\nkapioistasi. Hän myöntää, että ne ovat melkein yhtä kauniit kuin\nJanen, vaikka Jane, kuten hän sanoo, meni naimisiin miljoonamiehen\nkanssa, ja sinä saat mieheksesi köyhän nuoren lääkärin, jolla on\ntyhjä odotushuone.\n\nAnna nauroi.\n\n-- Pukuni ovat aika hauskat. Minä pidän kauneista vaatteista. Muistan\nniin hyvin ensimmäisen kauniin puvun, jonka elämässäni sain, --\ntuon sammalenvihreän villapuvun, joka oli koristettu samanvärisillä\nsilkkiruusukkeilla ja jonka Matthew lahjoitti minulle koulujuhlaan.\nKaikki mitä sitä ennen olin saanut, oli niin rumaa. Oli kuin tuona\niltana olisin joutunut aivan uuteen maailmaan.\n\n-- Sinä samana iltanahan Gilbert lausui runon \"Reinin linna\" ja\nkatsoi sinuun, lausuessaan sanat: \"Viel' tyttö toinen on, ei\nläheinen kuin sisko...\" Ja sinä suutuit niin kovin, kun hän pisti\npovitaskuunsa vaaleanpunaisen silkkipaperiruusun, joka sinulta\noli pudonnut keijukaiskuningatarkuvaelmassa. Etpä tainnut silloin\naavistaa, että vielä menisit hänen kanssaan naimisiin.\n\n-- Se oli kai sallimuksen määräys, naurahti Anna heidän\nlaskeutuessaan yhdessä portaita alas.\n\n\n\n\nII.\n\nHAAVEKSITTU KOTI.\n\n\nVihervaarassa vallitsi suurempi hälinä ja jännitys kuin koskaan koko\ntalon olemassaolon aikana. Yksin Marillakin oli niin hermostunut,\nettei hän pystynyt sitä salaamaan, -- ja siinäkin seikassa oli jo\nihmettä kerrakseen.\n\n-- Tässä talossa ei ole vielä koskaan ennen vietetty häitä, sanoi hän\nkuin puolustukseksensa hyvälle ystävällensä rouva Rakel Lyndelle. --\nLapsena ollessani kuulin erään vanhan papin sanovan, ettei mikään\ntalo ole oikea koti ennenkuin sen on siksi pyhittänyt lapsensyntymä,\nhäät ja kuolintapaus. Kuolintapauksia on täällä sattunut -- isäni\nja äitini kuolivat täällä ja samaten Matthew -- ja lapsikin on\ntäällä meidän asuinaikanamme kerran tullut maailmaan. Kauan sitten,\njuuri tänne muutettuamme, oli meillä jonkun aikaa nainut renki, ja\nhänen vaimonsa sai täällä lapsen. Mutta häitä ei täällä ole vielä\nvietetty. On niin omituista ajatella, että Anna nyt menee naimisiin.\nHän tuntuu minusta tavallaan samalta pieneltä tytöltä, jonka Matthew\ntoi mukanansa tänne muuanna iltana täsmälleen neljätoista vuotta\nsitten. Minun on niin vaikea käsittää, että hän nyt on täysikasvuinen\nihminen. En koskaan unohda, miltä minusta tuntui, kun Matthew ajoi\npihaan, tytöntyllerö rattaillaan... Kuinkahan lienee käynyt sen\npoikasen, joka olisi tullut meille, jollei tuota erehdystä olisi\ntapahtunut. Millaiseksi lienee hänen kohtalonsa muodostunut?\n\n-- Niin, tuo erehdys oli sentään hyväksi, sanoi rouva Rakel Lynde.\n-- Totta puhuen oli kyllä aika, jolloin minä olin toista mieltä,\n-- muistanet kaiketi tuon illan, jolloin tulin ensi kerran Annaa\nkatsomaan ja tuo tenava käyttäytyi minua kohtaan niin perin\nsopimattomasti?... Sellaista on tosiaankin vaikea sulattaa.\n\nRakel rouva huokasi, mutta kävi pian jälleen pirteälle mielelle. Kun\nhäät olivat tulossa, oli hän valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä\nvääryydet.\n\n-- Aion antaa Annalle kaksi virkattua koristepeitettäni, sanoi hän.\n-- Toisen tupakanlehtimallisen, ja toisen, jossa on omenakukkia\nja kiemurtelevia köynnöksiä. Hän sanoi, että sellaiset alkavat\njälleen tulla muotiin. Niin, muodit vaihtelevat, niistä minä vähät\nvälitän, mutta se on varmaa, ettei vierashuonevuoteisiin voi saada\nkauniimpaa koristepeitettä kuin on siisti valkoinen taiteellisesti\nvirkattu peite pumpularipsuineen. Minun täytyy panna ne hiukan\nvalkenemaan. Kirnumaidon ja Jumalan kirkkaan päivänpaisteen avulla\nse käy oivallisesti. Ne ovat aina Thomaan kuolemasta saakka olleet\nneulottuina palttinapusseihin ja ne ovat tietenkin kellastuneet aivan\nkauheasti. Mutta onhan tässä vielä kuukausi aikaa.\n\n-- Kuukausi vain! Marilla huokasi ja sanoi sitten ylvästellen:\n\n-- Minä annan Annalle kaikki nuo kutomani räsymatot, jotka minulla\non ullakon konttorissa. En olisi ikänä uskonut, että hän niistä\nvälittäisi, -- nehän ovat niin vanhanaikaisia, ja nykyisin kaikki\ntahtovat tehtaissa kudottuja juutemattoja. Mutta hän pyysi niitä\nminulta -- sanoi panevansa ne lattioilleen mieluummin kuin mitään\nmuuta. Niin, siistejähän ne ovatkin. Leikkasin niihin kaikkein\nkauneimmat räsyt ja joukossa oli paljon silkkisiäkin, ja raidat\nonnistuivat aika hyvin. Tuo työ on ollut minulle kuin hauskana\nseurana nämä viime talvet. Ja luumuhilloa minä keitän hänelle niin\npaljon, että hänen ruokahuoneensa hyllyt ovat täynnä koko vuoden.\nOmituista sentään, -- nämä siniluumuiset puut eivät ole edes\nkukkineetkaan kolmeen vuoteen, ja tuumiskelin jo hiukan antaa kaataa\nne. Mutta nyt keväällä ne olivat kuin kukkavihkot, valkoisia kukkia\ntäynnänsä, ja sellaista luumusatoa ei täällä Vihervaarassa minun\nmuistinaikanani ole ollut.\n\n-- Niin, on tosiaankin varsin hauskaa ajatella, että Annasta\nja Gilbertistä nyt sittenkin tulee pari. Sitä juuri olen aina\nrukoillut, sanoi Rakel rouva sellaisella äänensävyllä, kuin olisi\nhänen rukouksillansa aina aivan erityinen teho. -- Olipa vallan\nerinomaista, ettei tuon kingsportilaisen vintiön onnistunut saada\nAnnan päätä sekaisin. Rikashan hän kyllä oli, se oli ilmeistä, ja\nGilbert on köyhä -- tai ainakin hän alkaa uransa tyhjin käsin --\nmutta hän on edes syntynyt ja kasvanut täällä omalla saarellamme.\n\n-- Ja on Gilbert Blythe, sanoi Marilla rauhallisen tyytyväisesti.\n\nMutta hän ei olisi henkensäkään uhalla pukenut sanoihin tuota\najatusta, jonka Gilbertin näkeminen aina tämän lapsuudenajoista\nsaakka oli herättänyt hänen mielessänsä, -- nimittäin että jos\nsilloin entisaikoina hänen oma ylpeytensä ja heltymättömyytensä\nei olisi ollut esteenä, olisi Gilbert voinut olla hänen poikansa.\nMarillasta tuntui, että Gilbertin avioliitto Annan kanssa jollakin\nihmeellisellä tavalla sovitti tuon vanhan ristiriidan, ja katkeruus\nsuli pois hänen sydämestänsä kuten lumi päivänpaisteessa.\n\nJa Anna itse oli niin onnellinen, että hänet valtasi pelästys.\nNiinhän väitetään, että jumalat kadehtivat kuolevaisilta liikaa\nonnea. Se ainakin on varmaa, että jotkut inhimilliset olennot sitä\nkatselevat karsain silmin.\n\nKaksi tämäntapaista vierasta tuli eräänä harmaanpunertavana\nhämyhetkenä tekemään parastansa hillitäkseen Annan nuoruudenriemua ja\nhänen pilviähipovia toiveitansa. Nuo kaksi olivat tästä huolimatta\nvarsin kunnianarvoisia ja oikeastaan hyväntahtoisiakin naisia, jotka\neivät kantaneet mitään vihankaunaa Annalle, vaan päinvastoin olivat\nhäneen vilpittömästi kiintyneet ja olisivat puolustaneet häntä mitä\ninnokkaimmin, jos joku toinen olisi häntä parjannut. Mutta muutamille\nluonteille on johdonmukaisuus täysin vieras ominaisuus.\n\nRouva Inglis -- syntyisin Jane Andrews, kuten sanomalehden ylhäisölle\nomistetussa uutisosastossa sanottiin -- tuli vierailulle äitinsä\nja rouva Jasper Bellin kanssa. Mutta Janen hyvää sydäntä eivät\nvuodet olleet muuttaneet, ja hänellä oli sitäpaitsi täysi syy olla\ntyytyväinen osaansa. Huolimatta siitä tosiseikasta -- kuten rouva\nRakel Lynde sanoisi -- että hän oli naimisissa miljoonamiehen\nkanssa, oli hänen avioliittonsa onnellinen. Rikkaus ei ollut\nturmellut häntä. Hän oli yhä edelleen muinaisen neliapilan leppeä\nja ystävällinen Jane, joka otti sydämellisesti osaa entisten\nkoulutovereittensa onneen ja osoitti yhtäsuurta mielenkiintoa Annan\nkapioiden jokaiseen yksityiskohtaan nähden, kuin jos nuo varusteet\nolisivat voineet kilpailla hänen omien kahisevien silkkipukimiensa\nja jalokivikoristeittensa kanssa. Henkistä lahjakkaisuutta ei Jane\nollut saanut osaksensa, ja tuskinpa hän vielä koskaan elämässään oli\nsanonut mitään mieleenpainettavaa. Mutta hän ei myöskään sanonut\nkoskaan mitään, joka olisi loukannut toisten tunteita, -- mikä ansio\nehkä kyllä oli hiukan kielteistä laatua, mutta silti monen muun\nveroinen.\n\n-- Ihme, että Gilbert kaikesta huolimatta pysyi sinulle uskollisena,\nsanoi rouva Harmon Andrews, ihmettelevä sävy äänessään. -- Mutta\nBlytheillä on tapana pitää sanansa, kun kerran ovat antaneet\nlupauksensa. Kuinkas onkaan -- sinähän olet nyt viidenkolmatta\nvuoden vanha, Anna? Minun tyttönä ollessani pidettiin viidenkolmatta\nvuoden ikää Kyöpelin alarinteenä. Mutta sinähän näytät vielä oikein\nnuorelta. Se etu punatukkaisilla on meidän toisten rinnalla. Ja\nkesakkosikaan eivät ole enää niin silmäänpistäviä kuin ennen.\n\n-- Punainen tukka on nykyisin hyvin muodikas, sanoi Anna koettaen\nhymyillä, vaikka hänen äänensä kajahtikin kylmähköltä. Elämä oli\nhänessä kehittänyt taipumusta leikillisyyteen, joka auttoi häntä\nmonissa vastuksissa, mutta tukkaansa nähden oli hän yhä edelleen\nvarsin arkatuntoinen.\n\n-- On, on kyllä, myönteli rouva Andrews. -- Tuskinpa lienee\nolemassa mitään niin käsittämätöntä ja oikullista kuin muoti.\nNiin, Anna kulta, kapiosi ovat oikein sievät ja asemasi mukaiset,\nvai mitä sanot, Jane? Toivon, että tulet onnelliseksi -- lausun\nnyt onnitteluni jo etukäteen. Pitkät kihlaukset eivät useinkaan\nole hyväksi. Mutta eiväthän olosuhteenne ole jättäneet mitään\nvalitsemisen varaa.\n\n-- Gilbert näyttää harvinaisen nuorelta ollaksensa lääkäri. Jumala\ntiesi, voiko hän herättää ihmisissä mitään luottamusta, lausui rouva\nJasper Bell kuolonkolkolla äänellä.\n\nSitten hän puristi huulensa lujasti yhteen, kuin olisi lausumalla nuo\nsanat täyttänyt velvollisuutensa ja pelastanut sielunsa. Hän kuului\nsiihen naislajiin, joilla aina on kähertämätön musta sulka hatussa ja\nniskassa joukko tukkalaitteesta erinneitä suortuvia.\n\nNuo pisteliäät huomautukset häiritsivät jossakin määrin iloista\nmielialaa, jonka vallassa Anna oli yrittänyt ryhtyä näyttelemään\nhäiksi hankkimiansa kauniita esineitä, mutta ne eivät pystyneet\nsamentamaan syviä onnenlähteitä, jotka pulppusivat hänen sydämessään.\nKun Gilbert vihdoinkin saapui, olivat kunnon rouvien pienet\nneulanpistot jo aikoja unohduksissa. Kihlautuneet lähtivät nyt\nastelemaan kohden puron varrella kasvavia koivuja, jotka Annan\ntullessa Vihervaaraan olivat olleet hentoja vesoja vain, mutta nyt\nhäämöittivät heille vastaan lempeästä iltahämärästä ja tähtivalosta\nmuovaellun keijukaislinnan soleiden valkohohteisten pilareiden\nkaltaisina. Niiden suojassa keskustelivat Anna ja Gilbert nuorten\nrakastavaisten tapaan uudesta kodistansa ja elämästänsä siellä.\n\n-- Olen löytänyt meille pienen sopukan, Anna.\n\n-- Mitä sanotkaan! Mistä ihmeen paikasta? Toivottavasti et sentään\nkeskeltä kylää. Se ei olisi erikoisesti minulle mieleen.\n\n-- Siitä ei ole pelkoa -- kylässä ei ollut mitään saatavissa. Se\non pieni valkoinen huvila lähellä merenrantaa, puolitiessä Glen\nS:t Maryn ja Neljän tuulen niemen välillä. Se on hiukan syrjässä,\nmutta mehän saamme puhelimen, joten se ei merkitse suuria. Paikka\non viehättävä. Kuistilta voimme ihailla auringonlaskua, edessämme\non aava siintävä ulappa satamineen. Hietasärkät eivät ole kovinkaan\nkaukana, -- tyrskyt huuhtelevat niitä ja pirskottavat suolaräiskettä\naina meille saakka.\n\n-- Mutta entä itse talo, Gilbert -- meidän uusi kotimme? Millainen se\non?\n\n-- Ei juuri iso, mutta tarpeeksi tilava meille. Alakertaan\nsisustamme muhkean arkihuoneen, jossa on avoin liesi, sekä hauskan\nruokasalin, joka on rantaan päin, sekä pienemmän huoneen, joka tulee\nvastaanottohuoneekseni. Talo on kuutisenkymmentä vuotta vanha --\nvanhin koko seudulla. Mutta se on säilynyt varsin hyvässä kunnossa,\nja kymmenen vuotta sitten toimitettiin siellä perinpohjainen korjaus,\n-- katto katettiin uudelleen, huoneisiin pantiin uudet lattiat ja\ntalo maalattiin sisältä ja ulkoa. Se oli alun pitäin erityisen\nhuolellisesti rakennettu. Siihen näyttää liittyvän jokin romanttinen\ntarina -- se rakennettiin jostakin erityisestä syystä -- mutta\nvuokraaja ei tuntenut tuota asiaa sen tarkemmin. Hän sanoi, että\nkapteeni Jim oli ainoa, joka vielä muisti nuo vanhat tapahtumat.\n\n-- Kuka on kapteeni Jim?\n\n-- Hän on vanha merikarhu, joka hoitaa Neljän tuulen niemen majakkaa.\nTuo valo sinua varmasti miellyttää, Anna. Se on vilkkumajakka ja se\ntuikkaa komean tähden tavoin sumusta ja yön pimeästä. Voimme nähdä\nsen arkihuoneemme akkunasta ja kuistiltamme.\n\n-- Kuka tuon talon omistaa?\n\n-- Se on Glen S:t Maryn seurakunnan omaisuutta, ja minä vuokraan sen\nkirkon isännöitsijältä. Mutta aivan viime aikoihin saakka on sen\nomistanut muuan hyvin vanha nainen, neiti Elizabeth Russell. Hän\nkuoli keväällä, ja kun hänellä ei ollut mitään läheisiä sukulaisia,\njätti hän tuon pienen kiinteimistönsä perinnöksi seurakunnalle. Hänen\nhuonekalunsa ovat siellä vielä jäljellä, ja minä ostin suurimman\nosan niistä -- hintaa sinäkin tulet pitämään varsin huokeana, sillä\nne olivat niin vanhanaikaisia, ettei kirkon isännöitsijä ollut\ntoivonutkaan saavansa niitä myydyiksi. S:t Maryn asukkaat pitävät\nenemmän plyyshihuonekaluista ja peililasilla ja sorvatuilla palloilla\nkoristetuista astiakaapeista. Mutta neiti Russellin huonekalut ovat\noivallista tekoa ja hyvässä kunnossa, ja minä olen varma siitä, että\nsinä tulet niistä pitämään.\n\n-- Niin minäkin luulen, sanoi Anna, nyökäten miettiväisesti. --\nMutta, Gilbert, ihminen ei elä pelkistä huonekaluista. Et ole\nmaininnut sanaakaan eräästä varsin tärkeästä asiasta. Kasvaako talon\nympärillä ollenkaan puita?\n\n-- Oi sinä pikku metsänneito -- aivan riittämään asti. Talon takana\non oikea kuusimetsikkö, pääovelle johtavaa ajotietä reunustaa\nkaksinkertaiset poppelirivit, ja valkorunkoiset koivut muodostavat\npiirin viehättävän puutarhan ympärille. Portti on kahden hongan\nvälillä. Saranat ovat kiinnitetyt toiseen ja säpin sinkilä toiseen.\nHonkien oksat muodostavat holvikaaren tulijan pään yläpuolelle.\n\n-- Oi, kuinka olen iloinen! Kuinka kauniilta tuo kaikki kuuluu! En\nvoisi asua paikalla, missä ei olisi puita -- minussa kuihtuisi ja\nmenehtyisi jotakin elämisen arvoista. Niin, kuultuani tuon kaiken\nen enää rohjenne kysyä, onko siellä missään lähellä puroa?...Olisi\nkaiketi liikaa sitä enää vaatia.\n\n-- Armaani, siellä on puro, ja se viiltää suorastaan puutarhastamme\nyhden nurkkauksen pois.\n\n-- Niinkö, sanoi Anna, vetäen tyydytyksen vallassa syvään henkeä,\n-- siinä tapauksessahan tuo löytämäsi talo on minun oma ilmetty\nhaavemajaseni!\n\n\n\n\nIII.\n\nHÄÄVALMISTELUJA.\n\n\n-- Oletko jo miettinyt, ketkä kaikki on kutsuttava häihin,\nAnna? kysyi rouva Rakel Lynde, joka päärmäsi ruokaliinoja\npikajunanvauhdilla. -- Varmaankin sinun jo täytyy lähettää kortit,\nvaikka kaikki käykin mahdollisimman yksinkertaisesti.\n\n-- Minä en välitä liioista vieraista, sanoi Anna. -- Ainoastaan ne,\njoista pidämme eniten, saavat tulla katsomaan, kun meidät vihitään.\nSiis kutsumme Gilbertin läheisimmät sukulaiset, pastori ja rouva\nAllanin ja setä Harrisonin rouvineen.\n\n-- Muistan vielä varsin hyvin sen ajan, jolloin sinä et suinkaan\nolisi lukenut herra Harrisonia lähimpiin ystäviisi kuuluvaksi, sanoi\nMarilla.\n\n-- Niin tosiaankin -- hi hi -- ensi kertaa kohdatessamme ei hän\nminusta tuntunut erityisen viehättävältä, myönsi Anna. -- Mutta\nlähemmin tutustuessamme hän esiintyi paljoa enemmän eduksensa,\nja rouva Harrison on suunnattoman herttainen ihminen. -- Neiti\nLavendelin tietysti myöskin kutsumme sekä Paulin.\n\n-- Ovatko he päättäneet tänä kesänä käydä saarellamme? Luulin heidän\nmatkustavan Eurooppaan.\n\n-- He luopuivat siitä tuumasta kuullessaan minun aikovan mennä\nnaimisiin. Sain tänään kirjeen Paulilta. Hän sanoo, että minun\nhäihini hänen täytyy tulla, -- Eurooppa saa huolehtia itsestänsä\nparhaansa mukaan.\n\n-- Tuo pojannaskali on aina jumaloinut sinua, Anna, sanoi rouva Lynde.\n\n-- Pojannaskali on nyt yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, täti Rakel.\n\n-- Siunatkoon, kuinka aika sentään rientää! sanoi Rakel rouva,\npuraisten säikeen poikki.\n\n-- Charlotta Neljäs liittyy kenties heidän seuraansa. Hän lähetti\nPaulin kautta tervehdyksen, että hän tulee, jos saa miehensä\nsuostumuksen. Olisipa hauska tietää, vieläkö hän koristaa tukkaansa\nsinisillä jättiläisruusukkeilla... Minusta olisi tosiaankin varsin\nhauskaa saada Charlotta tänne -- mehän olemme jo kerran ennen\nyhdessä olleet häissä... Heitä odotetaan ensi viikolla Kaikurantaan.\nSittenhän meidän on vielä kutsuttava Phil ja hänen papinpätkänsä...\n\n-- Varo toki puhumasta hengen miehestä noin epäkunnioittavaan tapaan,\nAnna! sanoi Rakel rouva nuhtelevasti.\n\n-- Hänen omalla rouvallansa on tapana sanoa, että hän taputtaa pientä\nlihavaa herttaista papinpätkäänsä...\n\n-- Eikö hän sitten ollenkaan tunne kunnioitusta tämän pyhää virkaa\nkohtaan?... Hyi, minä en pidä tuollaisesta kevytmielisyydestä, jatkoi\nrouva Lynde.\n\n-- Minä olen kuullut täti Rakelin itsensä antavan pappismiehille\nympäri korvia, kiusoitteli Anna.\n\n-- Voihan kirkon miestä arvostella kaikessa ystävyydessä -- se ei ole\nhänelle haitaksi. Mutta et koskaan ole kuullut minun nimittelevän\nketään sanan julistajaa liikanimillä, olipa hän nyt kirkkoherra tai\npelkkä vaatimaton apupappi.\n\n-- Sitten täytynee kaiketi minunkin varoa sitä tekemästä, sanoi Anna\nnauraa myhähdellen. -- No niin, lisäksi tulee sitten vielä Diana ja\nhänen Fredinsä ja pikkaraisen pieni Fred ja Pikku-Anna Cordelia -- ja\nJane Andrews. Varsin kernaasti olisin myöskin halunnut saada tänne\nkiltin opettajattareni neiti Staceyn ja täti Jamesinan ja Priscillan\nsekä Stellan -- mehän vietimme niin monet hauskat hetket yhdessä\nKaroliinan majassa! Mutta Stella on Vancouverilla ja Pris Japanissa\nja neiti Stacey on Kaliforniassa naimisissa ja täti Jamesina on\nmatkustanut Intiaan -- niin pahoin kuin hän pelkääkin käärmeitä --\ntytärtänsä tervehtimään. Ihme sentään, kuinka ihmiset hajaantuvat yli\nkoko maapallon!\n\n-- Se ei ikinä ole ollut meidän Herramme tarkoitus, sen minä sanon,\nvakuutti Rakel rouva järkkymättömällä vakaumuksella. -- Minun nuorena\nollessani ihmiset kasvoivat ja ylenivät ja menivät naimisiin siellä,\nmissä olivat syntyneet, ja asettuivat sitten asumaan sinne tai\nainakin jonnekin aivan lähelle. Jumalan kiitos, että sinä ainakin\njäät tälle saarelle, Anna. Olin niin peloissani, että Gilbert\nvalmistuttuaan lääkäriksi kuljettaisi sinut täältä jonnekin maitten\nja merten taa.\n\n-- Jos kaikki jäisivät sinne, missä ovat syntyneet, tulisi pian\ntilanahtaus, täti Rakel.\n\n-- En aio suinkaan ryhtyä väittelyyn kanssasi, Anna, minähän en\nvalitettavasti ole saanut akateemista sivistystä... No, mihin aikaan\npäivästä tapahtuu vihkiminen?\n\n-- Kello kaksitoista päivällä, niin olemme ajatelleet. Kenties\nlukuunottaen akateemisen neljänneksen, koska täti mainitsi sen\nsanan... Silloin ehdimme iltajunalla Glen S:t Maryyn.\n\n-- Ja tuo! juhlallinen toimitus tapahtuu vierashuoneessa?\n\n-- Ei millään muotoa -- ellei vain sattuisi satamaan. Meidät vihitään\npuutarhassa, puiden latvojen ja sinisen taivaan alla ja keskellä\npäivänpaistetta. Tiedätkö, kuinka järjestäisin vihkimisen, jos voisin\nmenetellä aivan oman mieleni mukaan? Se tapahtuisi päivänkoitteessa\n-- kesäkuun aamuna, auringon noustessa kaikessa ihanuudessaan ja\nruusujen kukkiessa. Ja minä hiipisin hiljaa puutarhaan kohtaamaan\nGilbertiä, ja me menisimme käsi kädessä kauas pyökkimetsään -- ja\nsiellä, vihreässä lehtiholvissa, meidät vihittäisiin, kuin muhkeassa\ntuomiokirkossa.\n\nMarilla päästi suuttuneen äännähdyksen, ja rouva Lynde näytti\nloukkaantuneelta.\n\n-- Sinulla on aina ollut sellaisia pilviähipovia päähänpistoja, Anna.\nJumala tiesi, tokko sellaista vihkimistä edes voitaisiin katsoa\nlailliseksikaan. Sillätavoin menettelevät kenties villit, jotka\neivät ole saaneet oppia parempaa, mutta sivistyskansat noudattavat\nyleisiä tapoja. Ja ajatteles, kuinka ihmiset sinua siitä parjaisivat!\n\n-- Niin, siinäpä se! sanoi Anna. -- Ajatelkaa, kuinka paljon hauskaa\nelämässä saisi nauttia, ellei tuo \"parjaaminen\" aina olisi uhkaamassa.\n\n-- Annalla on aina ollut romanttisia päähänpistoja, senhän hyvin\ntiedät, sanoi Marilla sovitellen.\n\n-- Niistä päähänpistoista avioliitto kyllä hänet parantaa, vastasi\nRakel rouva rauhoittavasti.\n\nAnna nauroi ja pujahti huomaamatta Rakastavaisten polulle, mistä\nGilbert hänet löysi. Kumpikaan heistä ei näyttänyt pelkäävän tai\ntoivovan, että heidän tuleva avioliittonsa karkoittaisi kaiken\nromantiikan heidän elämästänsä.\n\nKaikurannan perhe tuli seuraavalla viikolla ensivierailulleen, ja\nkoko Vihervaara raikahteli jälleennäkemisen riemusta. Neiti Lavendel\nei ollut sanottavasti muuttunut niinä kolmena vuotena, jotka olivat\nkuluneet hänen käynnistänsä saarella, mutta Paulin nähdessään joutui\nAnna hämmästyksiinsä. Voiko tuo komea kolme kyynärää täyttävä\nnuorukainen olla pieni hento suurisilmäinen poika, joka mieluimmiten\nseurusteli Luotoihmisten, Merimieskaksosten ja Kultaisen rotkonaisen\nkanssa? -- Sehän oli aivan uskomatonta.\n\n-- Katsoessani sinuun, Paul, tunnen olevani vanha, sanoi Anna. --\nMinun täytyy myöskin tunnustaa, että sinä olet isompi.\n\n-- Tuollainen opettajaneiti kuin sinä ei tule koskaan vanhaksi, sanoi\nPaul. -- Et sinä eikä neiti Lavendel. En voi myöskään ikinä nimittää\nsinua rouvaksi -- minuun nähden pysyt aina opettajaneitinä, joka\non opettanut minulle kaiken hyvän, mitä tiedän. Minulla on muutoin\nsinulle hiukan näytettävää.\n\nTuo \"hiukka\" oli muistiinpanokirja täynnä runoja. Paul oli pukenut\nrunomuotoon muutamat kauneimmista haaveistansa, ja sanomalehtien\ntoimittajat eivät olleetkaan osoittautuneet niin taipumattomiksi\nkuin heidän väliin väitetään olevan. Paulin runot herättivät\nAnnan mielessä todellista ihastusta. Ne henkivät ylevää, vienoa\ntunteellisuutta, suoden runsaita lupauksia tulevaisuuteen nähden.\n\n-- Sinä tulet vielä saavuttamaan kuuluisuutta, Paul. Minulla oli aina\nhaaveena saada edes yksi ainoa kuuluisa oppilas. Hänestä piti tulla\nkorkeakoulun rehtori, -- mutta suuri runoilija on vielä parempi.\nJonakin päivänä minä vielä voin kerskua sillä, että olen lyönyt\nkuuluisaa Paul Irvingiä näpeille. Mutta kuinkas onkaan -- minä en\ntaitanut koskaan tulla sitä tehneeksi, vai kuinka, Paul? Minkä oivan\ntilaisuuden olenkaan auttamattomasti päästänyt käsistäni!\n\n-- Sinä voit itse vielä tulla kuuluisaksi, opettajaneiti. Olen nähnyt\nvarsin paljon tuotteita, jotka kolmena viime vuotena ovat lähteneet\nkynästäsi.\n\n-- Valitettavasti tunnen varsin hyvin kykyni rajoituksen. Voin kyllä\npäästää mielikuvitukseni valloilleen ja kirjoittaa aika sieviä pikku\nkyhäelmiä, jotka miellyttävät lapsia ja joista lehtien toimittajat\nlähettävät minulle tervetulleita postiosoituksia. Mutta mitään\nsuurta en pysty saamaan kokoon. Ainoa keino, millä voisin saavuttaa\nkuolemattomuuden täällä maan päällä, on että sinä omistaisit minulle\nmuistelmissasi jonkun sanan.\n\nCharlotta Neljäs oli luopunut mahtavista sinisistä ruusukkeistaan,\nmutta kesakot olivat yhtä lukuisat kuin ennenkin.\n\n-- En ikinä olisi uskonut, että minun voisi käydä niin, että menisin\nnaimisiin yankeen kanssa, neiti Shirley, sanoi hän. -- Mutta kukaan\nei tiedä tulevia vaiheitansa, ja sitäpaitsi ei mieheni taida mitään\nsille, että on yankee, se on hänessä synnynnäistä.\n\n-- Ja sinähän olet itsekin nyt muuttunut yankeeksi, Charlotta, kun\nkerran olet mennyt naimisiin yankeen kanssa.\n\n-- Älkäähän toki, neiti Shirley, -- siksi en tule, vaikka menisin\nkymmenesti naimisiin yankeen kanssa. Mutta hän on kiltti kunnon\nmies, ja minä mietin mielessäni, ettei minun käynyt liiaksi\nvalikoiminen -- ken tiesi, vaikka lopuksi olisin jäänyt ilman. Tom\nei juo, eikä hän myöskään murise, vaikka panen hänet tornittamaan\nkaikenmoisia askareita, niin että oikeastaan minä itse asiassa olen\nvarsin tyytyväinen olooni. Ja nyt neitikin on niissä puuhissa.\nNiinpä niin... Minä olen aina ajatellut, että olisi kovin mukavaa\nolla naimisissa tohtorin kanssa. Ei hätää mitään, vaikka lapset\nsattuisivatkin saamaan ripulin tai hinkuyskän! Tom on vain\nputkenlaskija, mutta hän on niin kiltti ja hyvä. Kun sanoin hänelle:\n\"Tom, saanko matkustaa neiti Shirleyn häihin? Aion kyllä lähteä,\nsanoitpa niin taikka näin, mutta minusta olisi hauskempi saada\nsinulta lupa\", -- silloin hän sanoi: \"Mene vain, Lotta kulta, jos\n_sinulla_ on hauska, niin on _minullakin_.\" Onhan hän aika kiltti\nukko, kun puhuu noin, vai mitä neiti sanoo?\n\nPhilippa ja hänen arvoisa pastorinsa saapuivat Vihervaaraan häitten\nedellisenä päivänä. Jälleennäkeminen saattoi Annan ja Philippan\nmyrskyisän riemun valtaan, joka vähitellen hiljeni kodikkaan\ntuttavalliseksi jutteluksi -- kaikesta, mitä oli tapahtunut tai oli\ntapahtumaisillaan.\n\n-- Anna, sinulla on yhä vieläkin täydelleen kuningattaren ryhti ja\neleet. Minä olen laihtunut niin kauheasti pikkulasten synnyttyä. En\nole enää puoleksikaan niin hyvännäköinen kuin ennen, mutta herttainen\npapinpätkäni pitää minusta siitä huolimatta. Kuinka olenkaan\nihastuksissani siitä, että sinä hyväksi lopuksi kumminkin menet\nnaimisiin Gilbertin kanssa! Roy Gardner ei olisi ollenkaan sopinut\nsinulle -- sen käsitän nyt varsin hyvin, vaikka silloin, kun tuo\nkaikki tapahtui, tunsin suuresti pettyneeni sinun suhteesi. Ja kyllä\nminun täytyy sittenkin sanoa, että sinä kohtelit Roy-parkaa aika\npahoin.\n\n-- Hänhän kuuluu jo sentään voittaneen surunsa, hymyili Anna.\n\n-- Olet oikeassa. Hänellä on miellyttävä rouva, joka ihailee häntä.\nSilloin kyllä kaikki käy hyvin. Niin sanoo sekä Joeni että Raamattu,\nja ne tietävät kyllä kumpikin, mitä puhuvat.\n\n-- Ovatko Alec ja Alonzo jo naimisissa?\n\n-- Alec on kyllä, mutta ei Alonzo. Kuinka tuo hauska aika jälleen\nkuvastuu elävästi mieleeni sinun kanssasi jutellessa, Anna!\nAjatteles, kuinka meillä sentään oli äärettömän hauskaa!\n\n-- Oletko äskettäin käynyt Karoliinan majalla?\n\n-- Olen kyllä, käyn siellä varsin usein. Neiti Karoliina ja neiti\nMaria istuvat kuten ennenkin avoimen lieden ääressä sukkaa kutoen.\nOlipa hyvä, että puhe johtui heihin, -- minullahan on sinulle\nhäälahja heiltä, Anna. Arvaapa, mikä se on!\n\n-- Siihen en pysty. Kuinka he tiesivät minun aikovan mennä naimisiin?\n\n-- Minä kerroin heille. Kävin siellä viime viikolla. Asia tuntui\nheistä perin mielenkiintoiselta. Kaksi päivää sitten kirjoitti neiti\nKaroliina minulle pienen lipun, pyytäen minua käymään heillä. Hän\nkysyi sitten, ottaisinko tuodakseni lahjan sinulle. Mitä tahtoisit\nkaikkein kernaimmiten muistoksi Karoliinan majasta, Anna?\n\n-- Eihän liene mahdollista, että tarkoittaisit neiti Karoliinan\nlähettäneen minulle nuo molemmat posliinikoirat?\n\n-- Pilkulleen! Ne ovat molemmat matka-arkussani. Ja minulla on\nmyöskin kirje sinulle. Odota hiukan, niin juoksen noutamaan sen.\n\n\"Rakas neiti Shirley\", kirjoitti neiti Karoliina. \"Maria ja minä\nolemme suurella mielenkiinnolla vastaanottaneet tiedon Teidän\naiotusta avioliitostanne. Me lähetämme Teille sydämellisimmät\nonnentoivotuksemme. Maria ja minä emme ole itse menneet naimisiin,\nmutta meillä ei ole mitään vastaan, jos muut tekevät sen. Nyt\nlähetämme me Teille posliinikoiramme. Aikomukseni oli jättää ne\nTeille perinnöksi, siksi että Te vilpittömästi olitte niihin\nkiintynyt. Mutta Maria ja minä toivomme Jumalan avulla saavamme elää\nvielä kauan, ja siksi minä olen päättänyt antaa Teille koirat Teidän\nvielä nuorena ollessanne. Arvelen Teidän kyllä vielä muistavan, että\nGog katsoo oikealle ja Magog vasemmalle.\"\n\n-- Kuvittele noiden molempien herttaisten koirien istuvan valkean\nääressä minun haavemajassani, sanoi Anna haltioissaan. -- En ikinä\nolisi aavistanut sellaisen onnen tulevan osakseni!\n\nSinä iltana puuhailivat Vihervaarassa monet toimeliaat kädet,\nvalmistellen huomispäivän merkkitapahtumaa, mutta hämärän tultua\npujahti Anna kenenkään huomaamatta pois. Hän aikoi tehdä pienen\ntoivioretken tyttöaikansa viime päivänä, ja sille retkelle hän ei\nhalunnut ketään seuralaista. Hän meni Matthew'n haudalle, Avonlean\npienelle, poppelien varjostamalle kirkkotarhalle, ja siellä hän\nomisti hiljaisen hartaushetken vanhoille muistoille ja rakkaille\nvainajille.\n\n-- Kuinka iloinen Matthew olisikaan huomenna, jos hän vielä olisi\nkeskuudessamme, kuiskasi hän. -- Mutta minä luulen, että hän tietää\nkaikki ja iloitsee -- jossakin muualla. Olen lukenut jostakin, että\nvainajamme eivät ole todella kuolleita, ennenkuin me olemme heidät\nunohtaneet. Minuun nähden ei Matthew tule koskaan olemaan kuollut,\nsillä en voi unohtaa häntä koskaan.\n\nAnna laski hänen hautakummullensa kukat, jotka hän oli tuonut\nmukanansa, ja lähti sitten kulkemaan hitaasti loivaa rinnettä alas.\nOli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas\noli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli\npurppuranpunasta merivahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti\nsopusuhtaisin värivivahduksin vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla\nkimmelsi meri, auringonlaskua kuvastaen, ja tuulenhenkäysten mukana\ntuli helakanvihreiden levävallien ja hietasärkkien reunustamasta\nrannasta vuoroin vahvenevaa, vuoroin heikkenevää aallonkohinaa.\nMaaseudun tyynen hiljaisuuden ympäröiminä kuvastuivat nyt Annalle\nkaikki nuo ympäristön metsäiset harjut, kummut ja kedot, jotka olivat\nhänelle niin rakkaita vanhoja tuttavia.\n\n-- Kaikki toistuu tässä maailmassa, sanoi Gilbert, joka tuli ulos ja\nliittyi häneen, Annan kulkiessa hänen veräjänsä ohitse. -- Muistatko,\nkun ensi kerran kuljimme tätä rinnettä alas? Se oli muutoin\nensimmäinen kävelyretki, jonka teimme kahdenkesken.\n\n-- Minä tulin hämärissä Matthew'n haudalta -- aivan kuten nytkin --\nja sinä tulit kotisi veräjästä. Ja minä nielaisin ylpeyteni, jota\nvuosimääriä olin povessani säästänyt ja säilyttänyt, ja antauduin\npuheisiin kanssasi.\n\n-- Ja minun poveni vavahti ilosta, sanoi Gilbert. -- Kun sinä iltana\nerosin sinusta sinun veräjälläsi ja sitten kuljin kotiin, tuntui\nminusta elämäni alkaneen uudelleen. Olihan Anna antanut minulle\nanteeksi.\n\n-- Itselläsi sinulla oli eniten anteeksiannettavaa... Minä olin ilkeä\nja kiittämätön pieni marakatti -- ja kumminkin sinä olit pelastanut\nhenkeni, kun minä lummeneitona olin kiivennyt vihreälle, niljakalle\nsillanpylväälle. Oi, mikä kammottava hetki se oli... Ja sitten sinä\ntulit soutaen sillan alitse Harmon Andrewsin ruuhessa. Mutta et voi\nkuvitellakaan, kuinka tuo kiitollisuudenvelka minua vaivasi! Minä en\nole ansainnut niin paljon onnea, kuin nyt olen saanut osakseni.\n\nGilbert nauroi ja puristi kiinteämmin tuota pehmeätä pientä kättä,\njossa hänen sormuksensa kimmelsi. Annan kihlasormusta koristi sen\nympäri ulottuva helmirivi, timanttikoristeista hän ei ollut tahtonut.\n\n-- Timanteista en ole välittänyt senjälkeen kun minulle selveni,\netteivät ne ole ihanan purppuravärisiä, kuten aina olin kuvitellut.\nNe muistuttavat minua aina tuosta muinoisesta pettymyksestäni.\n\n-- Mutta helmien sanotaan merkitsevän kyyneliä, oli Gilbert\nvastustellut.\n\n-- Niitä minä en pelkää. Kyyneliä voi vuodattaa sekä ilosta\nettä surusta. Onnellisimpina hetkinäni ovat silmäni aina olleet\nkyynelissä, -- kuten silloin, kun Marilla sanoi minulle, että saisin\njäädä Vihervaaraan, taikka silloin, kun Matthew antoi minulle\nensimmäisen kauniin puvun, minkä koskaan olin omistanut, ja silloin,\nkun kuulin, että kovassa kuumeessasi oli tapahtunut käänne ja että\npahin vaara oli ohitse. Anna minulle siis kihlasormus, jossa on\nhelmiä, Gilbert, ja minä otan kernaasti kantaakseni ne surutkin,\njotka elämällä voi olla minulle varattuina.\n\nMutta tänä iltana ajattelivat nuo nuoret, jotka olivat toisiinsa\nniin hartaasti kiintyneet, ainoastaan iloa eikä surua. Olihan\nseuraava päivä heidän hääpäivänsä, ja haaveksittu koti odotti heitä\nterhenisen, vienon purppurahohteisen Neljän tuulen niemen nenässä.\n\n\n\n\nIV.\n\nVIHERVAARAN ENSIMMÄINEN MORSIAN.\n\n\nHerätessään hääpäivänsä aamuna Anna näki päivänpaisteen virtaavan\nsisään tuon pienen päätyhuoneen akkunasta ja syyskuun tuulahdusten\nliehuttelevan ohuita akkunaverhoja.\n\n-- Kuinka hauskaa, että aurinko tahtoo olla kiltti ja paistaa\nminulle! oli hänen ensi ajatuksensa.\n\nHän muisteli ensi aamua, jolloin hän oli herännyt tässä samassa\nullakkokamarissa, auringon siivilöidessä valoaan sisään vanhan\nLumikuningattaren tiheäkukkaisen latvuksen lomitse. Onnea ei hän\nollut tuona hetkenä liioin tuntenut, sillä herääminen toi mukanaan\nmuiston edellisen illan suuresta pettymyksestä. Mutta sittemmin\noli tuo pieni huone käynyt hänelle rakkaaksi ja mieluisaksi noina\nonnen vuosina, jolloin hän lapsena oli siellä luonut itselleen oman\niloisenraikkaan haavemaailmansa ja neitosena antaunut houkuttelevien\ntulevaisuudenkuvien lumoihin. Vanhan ystävän tavoin oli se ottanut\nhänet hellästi huomaansa, kun hän pitkän poissaolon jälkeen\ntaasen palasi sinne. Sen akkunajakkaralle oli hän polvistunut\ntuona polttavan tuskan yönä, jolloin hän luuli Gilbertin olevan\nkuolemaisillansa, ja tuon saman akkunan ääressä oli hän istunut,\nennen aavistamattoman onnentunteen vallassa, iltana, jolloin hän oli\nGilbertille antanut uskollisuudenlupauksensa. Monet yönhetket hän oli\nsiellä viettänyt valveilla, milloin ilon, milloin surun vallassa, ja\ntänään oli hänen jätettävä se ainaiseksi. Nyt ei se enää ollut oleva\nhänen omaisuuttansa, viidentoistavuotias Dora oli perivä sen häneltä\nhänen muutettuansa. Eihän Anna toivonutkaan, että olisi toisin --\ntuo pieni huone oli pyhitetty nuoruudelle ja tyttövuosille -- tuolle\najanjaksolle, joka oli päättyvä tänään hänen seuratessaan sulhastansa\nyhteiseen uuteen kotiin.\n\nSinä aamupäivänä vallitsi Vihervaarassa touhu ja kiire ja riemu.\nDiana tuli hyvissä ajoin, Fred-poikanen ja Pikku-Anna Cordelia\nmukanansa, auttaaksensa tarpeen mukaan. Davy ja Dora, Vihervaaran\nkaksoset, ottivat heti pienokaisia kädestä ja livahtivat heidän\nmukanansa puutarhaan.\n\n-- Varokaa vain, ettei Pikku-Anna turmele hienoa pukuansa! huusi\nDiana heidän jälkeensä.\n\n-- Sitä sinun ei tarvitse pelätä, kun hän on Doran hoteissa, sanoi\nMarilla. -- Se tyttö on huolellisempi ja ymmärtäväisempi kuin\nmonet äidit, joita olen nähnyt. Hän on todellakin omalla tavallaan\nihailtava -- aivan toista laatua kuin tuo hulivilineitonen, joka\nmyöskin on ollut kasvattinani.\n\nMarilla loi kanamajoneesin takaa hymyilevän katseen Annaan. Tuosta\nkatseesta päättäen oli hulivili sentään ollut hänelle rakkaampi kuin\nkukaan muu.\n\n-- Kaksosten kehitys on tosiaankin käynyt erinomaisen ilahduttavaan\nsuuntaan, sanoi rouva Lynde, ehdittyään vakuuttautua, että he jo\nolivat poissa kuuluvista. -- Dora on niin avulias ja toimelias, ja\nDavysta tulee oikea reimapoika, jos kaikki käy hyvin. Mutta herrainen\naika, millainen rasavilli hän ensi aikoina oli! Kärsivällisyyteni\njoutui silloin usein kovalle koetukselle.\n\n-- En eläessäni ole tuntenut sellaista levottomuutta kuin\nensimmäisenä puolena vuotena hänen tänne tultuansa, sanoi Marilla.\n-- Mutta kaikkeenhan sentään tottuu. Viime aikoina hän on alkanut\nkovasti harrastaa maanviljelystä, ja nyt hän tahtoo, että ensi\nvuodeksi uskoisin talon hoidon hänelle. Kenties se ei olisi niinkään\ntyhmää, sillä Dianan isä haluaisi päästä arennista, joten tuo asia\nkumminkin on järjestettävä uudelleen jollakin tavoin.\n\n-- Kylläpä saatkin, Anna kulta, ihanan sään hääpäiväksesi, sanoi\nDiana, piilottaen silkkisen komeutensa suunnattoman hihallisen\nesiliinan suojaan. -- Sehän on kuin suorastaan tilattu.\n\n-- Kunpa vain onnesi tulisi kestävämmäksi kuin kaunis sää, huokasi\nrouva Lynde.\n\nHän toivoi sitä koko sydämestään ja uskoi myöskin niin käyvän,\nmutta hän pelkäsi liian julkisen menestymisenilon ehkä yllyttävän\nsallimusta muuttamaan menettelynsä. Hän luuli tekevänsä tytölle vain\npalveluksen hillitsemällä hänen ylitsevuotavaa riemuansa.\n\nMutta tuo tähtisilmä, solakka neitonen -- Vihervaaran ensimmäinen\nmorsian -- säteili onnesta astellessaan ihanana syyskuun päivänä,\nlyönnilleen kahdeltatoista, vanhoja kotikutoisilla matoilla\npeitettyjä portaita alas, utuinen huntu päälaella hulmuavana, syli\ntäynnä ruusuja. Gilbert, joka odotti häntä alhaalla eteisessä,\nkohotti ihaillen katseensa häneen. Vihdoinkin hän sai hänet\nomaksensa, tuon aran, kauan kaihoamansa Annan, jonka hän oli\nvoittanut vuosia kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen. Nyt\nAnna lähestyi häntä hänen hellänä ja lempeänä morsiamenansa. Oliko\nhän tuollaisen morsiamen arvoinen? Voiko hän tehdä Annan niin\nonnelliseksi kuin toivoi? Jollei hän voisi vastata Annan odotuksia --\njollei hän miehenä ja puolisona täyttäisi mittaa -- kuinka silloin\nkävisikään?... Mutta silloin Anna ojensi hänelle kätensä, heidän\nkatseensa yhtyivät ja kaikki epäilykset väistyivät iloisen varmuuden\ntieltä. He olivat luodut toisiansa varten -- se oli epäämätöntä --\nmitä elämä sitten heille tarjoaisikin. Kummankin onni oli hyvässä\ntallessa toisen huostassa, ja kummankin mielen täytti rohkeus ja\nalttius.\n\nYmpärillään rakkaat vanhat ystävät leppeinä, kasvot ilosta\nloistavina, vihittiin morsiuspari päivänpaisteessa tuossa vanhassa\npuutarhassa. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen, ja Priscillan\nlämminsydäminen Jonas piti, kuten rouva Lynde sittemmin sanoi,\n\"kauneimman häärukouksen, minkä hän koskaan oli kuullut\". Linnut\neivät usein laula syyskuussa, mutta puutarhassa oli yksi ainoa\nväsymätön laulaja, joka hopeanheleällä äänellänsä viserteli\nsyrjäisellä oksalla Annan ja Gilbertin lausuessa pyhät lupauksensa.\nAnna kuuli sen ja tunsi vienon ilonväreen povessansa, Gilbert kuuli\nsen myöskin ja ihmetteli, miksi eivät kaikki maailman lintuset\nliittyneet yhteen riemuitsevaksi kuoroksi, Paul kuuli sen ja sepitti\nmyöhemmin runon, joka henki keväimen viehkeyttä, Charlotta Neljäs\ntarkkasi sitä, onnellisena varmasta tiedosta, että se merkitsi\nsuurta menestystä rakkaalle neiti Shirleylle. Lintu lauloi, kunnes\nvihkimistoimitus oli lopussa, ja päätti sitten virtensä elämäniloa\nuhkuvaan, riemukkaasti helmeilevään crescendoon.\n\nEi koskaan tuo harmaa vanha talo suojaavine puutarhoineen ollut\nnähnyt niin iloista iltapäivää. Kaikki vanhat pilat ja kepposet,\njotka ammoisista ajoista ovat kuuluneet häähuvitteluun, toistettiin\nnyt taas kerran ja vaikuttivat niin uusilta ja raikkailta ja\nlystikkäiltä, kuin olisivat ne olleet uuden uutukaisia keksintöjä.\nJuteltiin ja pidettiin hauskaa, ja kun Anna ja Gilbert, ehtiäksensä\najoissa Carmodyn junalle, lausuivat jäähyväiset ja lähtivät Paulin\nkyyditseminä matkaan, olivat kaksoset jo varanneet riisisuurimoita\nja vanhoja kenkiä, joiden heittämisessä Charlotta Neljäs ja setä\nHarrison melkein veivät voiton kaikista. Marilla seisoi veräjällä,\nkatsoen vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat näkyvistä tuon pitkän\nkujatien kultapiiskureunustuksen taa. Anna käännähti liehuttaakseen\nviime hyvästit. Hän oli poissa -- Vihervaara ei ollut enää hänen\nkotinsa, ja Marillan kasvot näyttivät vanhoilta ja väsyneiltä, kun\nhän nyt palasi takaisin taloon, jonka Anna neljäntoista vuoden\naikana, yksin poissaollessaankin, oli täyttänyt valolla ja elolla.\n\nMutta Diana pienokaisineen, Kaikurannan perhe ja pastori Allan\nrouvineen jäivät noiden kahden vanhan naisen luo, auttaaksensa\nheitä voittamaan ensi illan yksinäisyydentunteen. Sitten seurasi\noikein hauska illallisateria, jolloin he istuen kaikki pöydän\nympärillä juttelivat päivän merkkitapauksista. Ja heidän siinä vielä\nistuessaan, toisilleen seuraa pitäen, laskeutuivat Anna ja Gilbert\njunasta Glen S:t Maryn asemalla.\n\n\n\n\nV.\n\nKOTIINTULO.\n\n\nTohtori David Blythe oli lähettänyt hevosensa rillarattaineen nuorta\navioparia vastaan, ja keskenkasvuinen poika, joka oli ylvästellyt\nkuskinistuimella, livahti nyt tiehensä ymmärtäväinen virnistely\nhuulillaan, jättäen tulijat nauttimaan huvista saada matkata kahden\nillan ihanuudessa.\n\nAnna ei koskaan unohtanut viehättävää näköalaa, joka aukeni\nheille, kun he ehtivät kylän toisessa päässä olevalle mäelle.\nTulevaa kotiansa hän ei tosin vielä voinut erottaa, mutta hän näki\nedessään Neljän tuulen sataman vaalean punan ja hopean hohteessa,\nsuuren kiiltävän peilin kaltaisena. Kauempana häämötti satamansuu,\nkellanharmaa hietasärkkien muodostama töyrämä toisella puolen ja\ntoisella korkea äkkijyrkkä punainen hietakivikallio, joka loi synkän\nvarjon veteen. Hietasärkkien takana hohti meri haaveellisena, tyynenä\nja mahtavana kuulakassa iltavalaistuksessa. Lahdenpohjukassa, missä\nhietasärkät yhtyivät sataman rantamatalikkoon, sijaitsi pieni\nkalastajakylä ranta-aittoineen ja varastohuoneineen, ja noiden\npikku mökkien akkunat välkkyivät kodikkaan ystävällisesti mailleen\nmenevän auringon kirkastamina. Suolaisen meriveden ja levien lemu\ntäytti ilman, ja koko maisema oli kuin hienoon hopeaharsoon verhottu.\nHimmeästi hohtavin valkopurjein ajelehti pari alusta pitkin pimentoon\nvaipuvia honkametsän reunustamia rantoja. Lahden vastakkaiselta\nrannalta kuului pienen valkoisen kirkon tornista kellonsoittoa.\nVienon haaveellisena väreili tuo ääni yli vetten, sulaen maininkien\nhiljaiseen solinaan. Satamansuun viereisellä kalliolla loistava\nkirkas kullankeltainen valopilkku kuvastui säteilevänä pohjoisen\ntaivaan helmiäishohteeseen, sitten se himmeni hehkuvaksi pisteeksi,\njoka jälleen laajeni, kasvaen hitaasti, kuin empien, jälleen\ntuikkivaksi tähdeksi, merenkulkijoille oppaaksi ja lohduksi. Kaukana\ntaivaanrannalla näkyi ohikulkevan aluksen muodostama koukeroinen\nharmaa savuviiru.\n\n-- Kuinka kaunista, oi, kuinka kaunista! kuiskasi Anna. -- Minä tulen\nrakastamaan Neljää tuulta, Gilbert! Missä meidän talomme sijaitsee?\n\n-- Emme voi vielä nähdä sitä -- koivuhaka, joka lahden rannasta\nlaajenee maallepäin, on sen edessä. Sieltä on melkein kilometrin\nmatka Glen S:t Maryyn, ja yhtä pitkälti on meiltä majakalle.\nNaapureita ei meillä ole monta, Anna. Aivan lähellä on vain yksi\nainoa talo, enkä tiedä, kuka siinä asuu. Tuleekohan sinun ikävä minun\nmatkoilla ollessani, niin että mielesi käy apeaksi?\n\n-- Ei suinkaan -- tässä ihanassa ympäristössä ja iltailonani tuo\ntuikkava tähtönen. -- Kuka asuu tässä talossa, Gilbert?\n\n-- En tiedä. Ei näytä juuri siltä, että siellä voisimme toivoa\ntapaavamme sukulaissieluja -- vai mitä ajattelet?\n\nRakennus, josta he puhuivat, oli tilava ja suuri ja maalattu\nvihreällä värillä, niin räikeän silmäänpistävällä, että ympäröivä\nmaisema sen rinnalla näytti haalistuneelta. Talon takana sijaitsi\nkasvitarha hedelmäpuineen, etualan peitti tasaiseksi leikattu ja\nhuolellisesti siistitty ruohokenttä, mutta kaikki tyyni vaikutti\nomituisen autiolta ja epäkodikkaalta. Riihet, ladot, navetat, tallit\n-- kaikki näytti täällä olevan erinomaisessa kunnossa, huolellisesti\npuhdistettua ja hoidettua.\n\n-- Ei tosiaankaan tunnu erityisen luultavalta, että henkilö, jolla\non tuollainen väriaisti, voisi olla sukulaissielumme, sanoi Anna. --\nEllei talo nimittäin ole saanut väriänsä jonkun erehdyksen johdosta,\nkuten Avonlean käräjätalo. Olen varma, ettei siellä ole ollenkaan\nlapsia. Minne katsookaan, on kaikki niin kiusallisen hyvässä\njärjestyksessä, että tuntee kylmänväreitä sieluun saakka.\n\nHe eivät olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä kostealla punaisella\ntiellä, joka seurasi rannan mutkia. Mutta juuri kun he tulivat\nkoivuhakaan, jonka takana heidän kotinsa sijaitsi, huomasi Anna\nnuoren tytön, joka ajoi lumivalkoista hanhiparvea edellään tien\noikealla puolen kohoavaa ruohopeitteistä rinnettä pitkin. Ylempänä\nkasvoi siellä täällä jokunen mahtava honka. Niiden runkojen\nvälitse voi erottaa huojuvia laihoja, kullanhohtoisia, rantakauran\nkoossapitämiä hietasärkkiä ja kaistaleita auringossa kimmeltävää,\nsiintävää mertä. Tuo tyttö oli pitkä ja hänellä oli yllään\nvaaleansininen karttuunipuku. Hän asteli ryhdikkäänä, joustavin\naskelin. Hän tuli hanhinensa ulos rinteen juurella olevasta\nveräjästä, juuri kun Anna ja Gilbert ajoivat ohitse. Käsi veräjän\nsäpillä hän tuijotti heihin herkeämättä, kasvoillaan ilme, jonka\ntuskin voi sanoa kuvastavan mielenkiintoa, mutta ei myöskään pelkkää\nuteliaisuutta. Silmänräpäyksen ajan tuntui Annasta kuin olisi siinä\ntuikahtanut esiin villan välähdys. Mutta valtavimmin vaikutti\nhäneen tytön kauneus, joka sai hänet suorastaan säpsähtämään --\nkauneus, piirteiden ja värien puolesta niin häikäisevä, että sen\nkaikkialla täytyi herättää huomiota. Tyttö käyskenteli hatutta,\nja hänen raskaat, kypsyvän vehnän väriset palmikkonsa olivat\nkiedotut pään ympäri kruunun tavoin. Silmät olivat syvät ja siniset\nkuin alppijärvi. Yksinkertainen karttuunipuku verhosi ylvästä,\nsoreata vartta, ja hänen huulensa olivat yhtä upean punaiset kuin\nvalmukimppu, jonka hän oli pistänyt vyönsä alle.\n\n-- Gilbert, kuka oli tuo tyttö, jonka ohi ajoimme äsken? kysyi Anna\nhiljaa.\n\n-- En minä nähnyt mitään tyttöä, sanoi Gilbert, jonka huomio oli\ntykkänään kiintynyt nuorikkoon.\n\n-- Hän seisoi tuolla veräjän luona -- ei, älä katso sinnepäin! Hän\nseisoo siellä vielä ja katsoo meidän jälkeemme. En ole koskaan\nelämässäni nähnyt niin kauniita kasvoja.\n\n-- En muista nähneeni mitään kauniita tyttöjä täällä asuessani.\nThe Glenissä on kyllä muutamia sieviä typyköitä, mutta eivät ne ole\nsenlaatusia, että niitä tulisi erityisesti huomanneeksi.\n\n-- Mutta tähän tyttöön kiintyy huomio aivan ehdottomasti. Et\nvarmaankaan ole nähnyt häntä koskaan, sillä muutoin kyllä hänet\nmuistaisit. Häntä ei unohda niin helposti. Tuollaisia kasvoja en ole\nikinä nähnyt muualla kuin kuvissa. Ja entä tukka sitten! Hän voisi\nhurmata sekä runoilijaa että maalaajaa.\n\n-- Varmaankin hän on täällä tervehtimässä jotakin tuttua -- asuu\nkenties lahden tuolla puolen sijaitsevassa suuressa kesähotellissa.\n\n-- Se ei voi olla mahdollista -- hänellä oli valkoinen esiliina ja\nhän kuljetti hanhiparvea.\n\n-- Sen hän voi ehkä tehdä huviksensa. Katsos, Anna -- tuolla on\nmeidän talomme!\n\nAnna katsoi katsomistaan, unohtaen hetkiseksi tykkänään tytön,\njolla oli niin komeat, uhmaa uhkuvat silmät. Hänen uuden kotinsa\nnäkeminen oli omiansa ilahduttamaan silmää ja mieltä -- se muistutti\nsiinä yksinäisyydessään suurta kermanväristä simpukkaa, jonka\nlaineet ovat heittäneet rannalle. Soleiden lombardilaisten poppelien\nkahdenkertaiset rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran\nvärittäminä. Matalan talon takana, suojaten puutarhaa liian navakalta\nmerituulelta, kohosi tiheä, tumma honkametsä, missä tuulet voivat\nvirittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä. Kuten kaikki metsät\nnäytti se syvimmissä sopukoissaan säilyttävän salaisuuksia, joiden\nselvittäminen houkuttelee kärsivällistä tutkijaa. Uteliailta ja\nvälinpitämättömiltä katseilta suojaa niitä itsepintaiset, pauloihin\nkiehtovat vihreät käsivarret.\n\nÖiset tuulenpuuskat alkoivat jo vallattoman karkelonsa hietasärkillä\nja rantaniityillä, ja lahden toisella puolen sijaitsevasta\nkalastajakylästä näkyi tuikkivia valopilkkuja, kun Anna ja Gilbert\nsaapuivat poppelikujan päähän. Pienen talon ovi aukeni ja pesävalkean\nloimu tunki tervehtäen ulos hämärään. Gilbert nosti Annan alas\nkevyistä vaunuista ja ohjasi hänet sisään puutarhaan veräjästä, jonka\nmolemmin puolin kohosi vaalein uusin lehvin koristetut hongat, ja he\nastelivat nyt siistiä, punaisella hiedalla peitettyä polkua pitkin\neteisen portaille.\n\n-- Tervetuloa kotiin, kuiskasi Gilbert, ja käsi kädessä astuivat he\nyli uuden kotinsa kynnyksen.\n\n\n\n\nVI.\n\nKAPTEENI JIM.\n\n\nVanha tohtori Dave ja hänen rouvansa olivat tulleet tuohon pieneen\ntaloon tervehtämään nuorta avioparia. Tohtori Dave oli kookas ja\nsäyseä vanha herra, jolla oli valkoinen poskiparta, ja rouva oli\nsiro pieni nainen, jolla oli talviomenoita muistuttavat posket ja\nhopeanharmaa tukka. Hän sulki heti Annan äidillisesti syliinsä.\n\n-- Kuinka hauskaa, että nyt olet täällä, pikku ystäväni! Olet\nvarmaankin kovasti väsyksissäsi? Me olemme valmistaneet hiukan\nillallista, ja kapteeni Jim on onkinut teille forelleja. Kapteeni\nJim, missä te olettekaan! Vai niin, hän on kaiketi mennyt\nhuolehtimaan hevosesta. Lähdetään tuonne yläkertaan, niin voit riisua\nyltäsi päällysvaatteet!\n\nAnna silmäili kaikkea iloisin ja kiitollisin katsein, seuratessaan\nvanhaa tohtorinrouvaa portaita ylös. Hän oli varsin mieltynyt uuteen\nkotiinsa. Hänestä tuntui Vihervaaran ilma täällä tulvehtivan häntä\nvastaan sekä tuo entisyyden lemu, joka häntä niin viehätti.\n\n-- Olisin varmaankin sopeutunut hyvin yhteen tuon vanhan neidin\nkanssa, joka omisti tämän kaiken, kuiskasi hän itseksensä, jäätyään\nyksin huoneeseensa.\n\nSe oli hauska ullakkohuone, jossa oli kaksi akkunaa. Toisesta näkyi\nlahti kalastaja veneineen ja hietasärkkineen sekä Neljän tuulen\nmajakka. Toisesta oli näköala laaksonpohjukkaan, missä puro kulki\nkohisten läpi mehevän ruohikon. Samalla suunnalla, mutta kappaleen\nmatkaa kauempana, sijaitsi ainoa naapurikartano, säännöttömästi\nrakennettu vanha harmaa talo, jonka akkunat pilkistelivät\npiilipuitten himmeiden lehdistöjen takaa esiin arasti kuin pimeässä\npälyvät silmät. Anna olisi halunnut tietää ketä siellä asui, sillä\nolivathan nuo ihmiset hänen lähimmät naapurinsa, ja hän toivoi heidän\nolevan hauskaa väkeä. Äkkiä hän huomasi ajatustensa johtuneen tuohon\nkauniiseen tyttöön, joka paimensi hanhilaumaa.\n\n-- Gilbert ei luullut hänen kuuluvan tänne, ajatteli Anna, -- mutta\nminä olen varma, että hän asuu täällä. Hänen olennossaan oli jotakin,\njoka osoitti hänen kuuluvan yhteen meren ja taivaan ja lahden ja\nkalastaja-alusten kanssa. Hän on Neljän tuulen lapsi.\n\nAnnan palatessa ullakolta seisoi Gilbert avoimen lieden ääressä,\npuhellen tuntemattoman miehen kanssa. He käännähtivät molemmat Annan\ntullessa sisään.\n\n-- Kapteeni Boyd -- vaimoni, esitteli Gilbert.\n\nGilbert käytti nyt ensi kerran vierasten ihmisten kuullen nimitystä\n\"vaimoni\", ja hän tunsi itsensä perin ylpeäksi ja onnelliseksi\nniin tehdessään. Tuo vanha merimies ojensi Annalle jäntevän\nkätensä, he hymyilivät toisillensa, ja samassa he olivat solmineet\nystävyydenliiton eliniäkseen. Kiintymyksen tunne voi syttyä äkkiä\nkuin teräksestä kirpoava kipinä.\n\n-- Onpa herttaisen hauskaa saada tutustua tähän pikku rouvaan!\nTulkaa yhtä onnelliseksi kuin ensimmäinen morsian, joka tänne\ntiili! Parempaa en enää voisi teille toivottaa. Mutta miehenne ei\nesitellyt minua oikealla tavoin. Minua sanotaan arkioloissa kapteeni\nJimiksi, ja kun tekin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulette\nnimittämään minua sillä nimellä, niin voitte yhtä hyvin tehdä sen\nalun pitäin. Sallikaa minun sanoa, rouva Blythe, että te olette\noikein suloisen miellyttävä nuori rouva, jonka näkeminen suorastaan\nvirkistää vanhan erakon mieltä.\n\nHän näytti aikovan tehdä lähtöä, mutta vanha tohtorinrouva pyysi,\nettä hän jäisi syömään illallista yhdessä heidän toisten kanssa.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi -- siinä asiassa minä en pane vastaan, rakas\nrouva Dave. Minähän saan enimmäkseen syödä ateriani yksin -- ainoana\nseuranani on vanhan naamani kuva, jonka näen vastakkaisella seinällä\nriippuvassa peilissä. En saa usein tilaisuutta istua kahden niin\nherttaisen ja rakastettavan naisen seurassa.\n\nKapteeni Jimin kohteliaisuudet vaikuttanevat kenties painettuina\nesiintyessään hiukan liian rohkeilta, mutta hän lausui ne niin\nvaatimattomasti ja niin kunnioittavin ilmein ja äänensävyin, ettei\nse nainen, jolle ne omistettiin, koskaan raskinut pahastua noista\nihailun ilmauksista.\n\nKapteeni Jim oli oikea valiomies, hienoluonteinen, vilpitön ja suora,\nkatse ja sydän täynnä ikuista nuoruutta. Hänellä oli kookas ja hiukan\njäreä varsi ja hän käveli vähän kumarassa, mutta koko hänen olentonsa\ntodisti suurta voimaa ja kestävyyttä. Sileiksiajellut kasvot olivat\ntäynnä ryppyjä ja ahavoituneet ja päivän paahtamat, ja tuuhea\nraudanharmaa harja valui melkein hartioille saakka. Mutta jokaisen\nhuomio kiintyi eniten hänen ihmeellisiin sinisiin syvällisiin\nsilmiinsä, joiden katse oli väliin säteilevä, väliin haaveellinen,\nja jotka väliin suuntautuivat ulapalle raskasmielisin, salaperäisin\nilmein, kuin hakien jotakin kallisarvoista, joka häneltä oli joutunut\nkadoksiin. Oli vielä tuleva päivä, jolloin Anna sai tietää, mitä\nkapteeni Jim mereltä tähysteli.\n\nEi käy kieltäminen, että kapteeni Jim oli jokseenkin ruma mies. Hänen\nkarkearakenteinen alaleukansa, tuima suunsa ja kupera otsansa eivät\nolleet vähääkään kauneudensääntöjen mukaisia, ja hän oli kokenut\npaljon suruja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat jättäneet jälkiä sekä\nhänen ruumiiseensa että sieluunsa. Mutta vaikka Anna ensi hetkenä\npitikin häntä jotenkin rumana, ei hän myöhemmin koskaan ajatellut\nkoko asiaa -- asustihan tuossa karkeassa kuoressa niin paljon sydämen\nhyvyyttä.\n\nHilpein mielin istuuduttiin nyt illallispöytään. Avoimella liedellä\npalava valkea levitti lämpöä syysillan koleuteen, ruokasalin akkuna\noli auki ja merituuli sai vapaasti puhaltaa sisään. Näköala oli\nihana, ulappa verhoutui haaveelliseen hämärään ja hietasärkkien\nepämääräiset ääriviivat häipyivät usmaan. Rantakallioiden\npunaisenruskea väritys oli vaihtunut harmaaseen. Pöytä oli täynnä\nvanhan tohtorinrouvan herkkuja, mutta forellivati oli sentään saanut\nkunniasijan.\n\n-- Ajattelin, että ne kenties maistuisivat matkan jälkeen, sanoi\nkapteeni Jim. -- Ne ovat aivan tuoreita, hyvä rouva. Kaksi tuntia\nsitten ne vielä hypiskelivät reippaina ja iloisina koskessa.\n\n-- Kuka hoitaa majakkaa tänä iltana, kapteeni Jim? kysyi tohtori Dave.\n\n-- Sen tekee veljenpoikani Alec. Hän pystyy kyllä siihen yhtä hyvin\nkuin minä. Mutta nyt voin kertoa, että olen oikein iloissani siitä,\nettä herrasväki pyysi minua jäämään illalliselle. Olen aika nälkäinen\n-- päivälliseni laita oli tänään varsin kurjasti.\n\n-- Te ette varmaankaan pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestänne siellä\nmajakassanne, sanoi vanha rouva. -- Teillä on niin paljon muuta\npuuhaa, että tuskin tulette koskaan nauttineeksi kunnon aterian.\n\n-- Te erehdytte aivan, pani kapteeni Jim vastaan.\n\n-- Enimmäkseen elän vallan herkullisesti. Olin eilisiltanakin kylässä\nostamassa kaksi kiloa luutonta häränlihaa -- aioin siitä saada oivan\nvatkulipäivällisen ja vielä muutakin.\n\n-- No, kuinka häränlihan sitten kävi? kysyi tohtorinna.\n\n-- Kadotitteko sen kotimatkalla?\n\n-- Enhän toki -- Kapteeni empi hämillään. -- Juuri kun aioin mennä\nlevolle, tuli muuan kurja koiraparka anomaan minulta yömajaa.\nVarmaankin se oli jonkun kalastajan koira. Enhän voinut ajaa pois\ntuota raukkaa -- sillä oli yksi käpälä kipeä ja se juosta hölkytti\nkolmen varassa. Siksi päästin sen sisään pieneen ulkoeteiseeni,\nannoin sille vanhan säkin makuu-alukseksi ja palasin sisään. Mutta\nkuinka olikaan, en saanut unta silmiini. Tulin ajatelleeksi, että\nkoira oli näyttänyt niin nälkäiseltä.\n\n-- Ja te nousitte ja annoitte koiralle pihvilihan, koko tuon suuren\npihvilihapalan, sanoi tohtorinrouva vitkaan ja omituisella riemukkaan\nnuhtelevalla äänensävyllä.\n\n-- Niin, hyvä rouva -- mitäs muuta minä olisin sille antanut? vastasi\nkapteeni Jim nöyrästi. -- Eihän minulla ollut muuta -- ainakaan\nkoiran maun mukaista. Ja nälissään se epäilemättä oli, sillä muistan\nettä lihasta tuskin tuli enempää kuin kaksi suupalaa. Minä nukuin\noivallisesti loppuyön, mutta päivälliseni laita oli hiukan huonosti\n-- minulla oli vain perunoita, eikä edes kastiketta. Mutta koira\nlähti aamulla hyvillä mielin kotiin. Kasvissyöjä ei se ainakaan\nollut, se on varmaa.\n\n-- Sehän on hirveätä, että teidän täytyy paastota viheliäisen\njuoksukoiran takia! kauhisteli tohtorinrouva.\n\n-- Kenties se on hyvinkin arvokas omistajalleen, sanoi kapteeni Jim.\n-- \"Ei ole koiran karvoihin katsomista.\" Ensi perämiestä se tosin\nei ollenkaan miellyttänyt. Se ilmaisi tunteensa perin pontevasti --\nsähisi ja syljeskeli. Mutta Ensi perämies on niin ennakkoluuloinen.\nEi kissasta ole koiran tuomariksi... No niin, päivälliseni meni sitä\ntietä, joten tämä herkullinen illallisateria miellyttävässä seurassa\noli minulle perin mieluisa, kuten sanottu. Kuinka ihana asia onkaan\nomistaa hyviä naapureita!\n\n-- Kuka asuu tuolla puron viereisessä talossa, jonka ympärillä kasvaa\npiilipuita? kysyi Anna.\n\n-- Rouva Dick Moore, sanoi kapteeni Jim. -- Sekä hänen miehensä,\nlisäsi hän, kuin olisi hän äkkiä tullut ajatelleeksi jotakin\nerikoista.\n\n-- Monta naapuria ei teillä ole, rouva Blythe, jatkoi kapteeni Jim.\n-- Tämä puoli lahtea on hyvin harvasti asuttua. Suurin osa maasta\nkuuluu eräälle herra Howardille, joka asuu The Glenin tuolla puolen,\nja hän vuokraa sen muille laidunmaaksi. Mutta sen enemmän väkeä\nasuu kalastajakylässä -- ja totta puhuen se on varsin sekalaista\nseurakuntaa.\n\nTohtori Dave, joka nelikymmenvuotisen virkauransa kestäessä oli\nsaanut käydä monet kovat ottelut tuon itsepintaisen kalastajaväestön\nkanssa, veti suunsa nauruun ja nyökkäsi.\n\n-- Kukas asuu tuossa hirvittävässä ruohonvihreässä talossa noin\nneljänneskilometrin päässä täältä?\n\nKapteeni Jimin suu vetääntyi makeaan hymyyn.\n\n-- Siellä asuu neiti Cornelia Bryant. Hän tulee kyllä pian tänne\nvierailulle, koska herrasväki kuuluu presbyteriläiseen seurakuntaan\neikä metodisteihin. Jos olisitte metodisteja, ei hän koskaan astuisi\njalkaansa taloonne.\n\n-- Peräti itsenäinen luonne, hihitti tohtori Dave. -- Piintynein\nmiestenvihaaja, joka koskaan on käynyt naisten kengissä -- 42\nnumeron, luullakseni.\n\n-- Ovatko pihlajanmarjat sattuneet olemaan happamia? tiedusteli\nGilbert nauraen.\n\n-- Ei, ei mitenkään, vastasi kapteeni Jim vakavasti. -- Cornelia\nolisi nuorena ollessaan voinut valita mielensä mukaan. Ja nytkin\ntarvitsisi hänen vain sanoa sana, saadaksensa vanhat leskimiehet\nliikkeelle. Hänellä on terävin kieli ja parhain sydän koko Neljässä\ntuulessa. Kun joku joutuu pulaan, on hän heti valmis tarjoamaan\napuansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Toisesta naisesta hän ei ikinä\nsanoisi pahaa sanaa, ja jos hän sättiikin meitä miespahuksia, niin\nolemme me kyllä niin paksunahkaisia, että sen kestämme.\n\n-- Teistä hän aina puhuu hyvää, kapteeni Jim, sanoi vanha\ntohtorinrouva.\n\n-- Niin, pelkään kyllä niin olevan. Se ei ole minulle ollenkaan\nmieleen. Se herättää minussa sellaisen tunteen, kuin olisi minussa\njotakin eriskummallista, suorastaan luonnonvastaista.\n\n\n\n\nVII.\n\nOPETTAJAN MORSIAN.\n\n\n-- Kuka oli ensimmäinen nuori rouva, joka tuli tähän taloon, kapteeni\nJim? kysyi Anna heidän käytyänsä illallisen jälkeen istumaan valkean\nääreen.\n\n-- Kenties hänen vaiheensa kuuluvat tarinaan, jonka kuulin liittyvän\ntähän taloon, sanoi Gilbert. -- Joku mainitsi teidän tuntevan sen,\nkapteeni Jim?\n\n-- Se pitää kyllä paikkansa. Luullakseni olen Neljän tuulen\nelossaolevista asukkaista ainoa, joka vielä voi muistaa opettajan\nmorsiamen, sellaisena kuin hän oli tullessaan Prinssi Edvardin\nsaarelle. Hänen kuolemastansa on nyt jo kolmekymmentä vuotta, mutta\nhän oli niitä naisia, joita ei unohda koskaan.\n\n-- Kertokaa meille tuo tarina, pyysi Anna. -- Tahtoisin niin\nmielelläni saada tietoja niistä naisista, jotka ovat asuneet tässä\ntalossa ennen minua.\n\n-- Niin, niitä on kaikkiaan ollut ainoastaan kolme, viimeksi\nElizabeth Russel -- ja sitten vielä rouva Ned Russel ja opettajan\nmorsian. Molemmat ensinmainitut olivat kilttejä kunnon ihmisiä, mutta\nopettajan morsiamelle eivät he vetäneet vertoja.\n\n-- Opettaja oli nimeltään John Selwyn. Hän saapui tänne Vanhasta\nmaailmasta opettajaksi The Glenin kouluun, minun ollessani\nkuudentoistavuotias poika. Hän ei ollut tuota tavallista laatua, jota\nsiihen aikaan pidettiin kyllin hyvänä meille. Ne olivat enimmäkseen\nolleet nuoria miehiä, joilla tosin kyllä oli joukko tietoja, vaan\njotka olivat joutuneet hiukan huonoille jäljille ja hoitivat koulua\npohmelojen väliaikoina. Mutta John Selwyn oli kunnon poika, siivo\nkaikin puolin. Hän asui kotonani täysihoidossa, ja hänestä ja\nminusta tuli hyvin hyvät ystävät, vaikka hän oli kymmenen vuotta\nminua vanhempi. Me luimme yhdessä ja teimme pitkiä kävelyretkiä ja\nkeskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Luulen että hän tunsi\nmelkein kaiken runouden, mitä on kirjoitettuna, ja kävellessämme\nilloin rannalla sain aina kuulla mitä kauneinta runonlausuntaa.\nIsäukon mielestä sellainen oli vain ajanhukkaa, mutta hän ei sentään\nsekaantunut asiaan, sillä hän toivoi noiden harrastusten parantavan\nminut halusta mennä merille. No, siihen nähden ei mistään olisi\nollut apua -- äiti kuului vanhaan merimiessukuun, ja tuon halun olin\nsaanut vereeni. Mutta minusta oli hauskinta mitä tiesin kuulla Johnin\nlukevan ja lausuvan runoja. Siitä on nyt likimmittäin kuusikymmentä\nvuotta, mutta osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa joukon runoja siltä\najalta. Niin, niin, melkein kuusikymmentä vuotta!\n\nKapteeni Jim vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan hiipuvaan\nhiillokseen, missä muistot piirsivät kuvakirjoitustaan punaan\nja harmaaseen. Huoahtaen hän ryhtyi sitten jälleen jatkamaan\nkertomustansa:\n\n-- Muistan erityisesti erään kevätillan, jolloin kohtasin hänet\nhietasärkkien keskellä. Hän ikäänkuin loisti sisäisestä ilosta --\njokseenkin samoin kuin te, tohtori Blythe, tuodessanne tänä iltana\nrouvanne tänne sisään. Heti teidät nähdessäni muistin hänet. Ja\nsilloin hän kertoi minulle, että hänellä kotimaassaan oli rakastettu,\nja että tyttö nyt oli tuleva tänne hänen luoksensa. Minä en\ntullut siitä juuri erityisen iloiseksi, mutta se johtui pelkästä\nitsekkyydestä -- sillä minä mietin sitä, että tuo uusi suhde tulisi\nvieroittamaan meidät toisistamme. Mutta minulla oli sentään tarpeeksi\nälyä salatakseni tuon ajatukseni. Hän alkoi nyt kertoa minulle minkä\nmitäkin morsiamestansa. Hänen nimensä oli Persis Leigh. Hän olisi\njo heti seurannut sulhastaan tänne, mutta ei voinut lähteä vanhan\nsetänsä takia. Tämä oli sairaalloinen ja heikko, mutta hän oli ollut\nkiltti veljentyttärelleen hänen vanhempiensa kuollessa, ja tyttö ei\nollut tahtonut lähteä hänen luotansa. Mutta nyt hän oli kuollut ja\nnyt oli Persis tuleva sulhonsa luo, mennäkseen avioliittoon hänen\nkanssaan. Siihen aikaan ei tuollainen matka ollut mikään helppo asia\nyksinäiselle naiselle. On näet muistettava, ettei höyrylaivoja ollut\nolemassa.\n\n-- \"Milloin odotat hänen saapuvan?\" sanoin minä.\n\n-- \"Hän lähtee matkaan _Royal William_-aluksella kesäkuun\nkahdentenakymmenentenä päivänä\", sanoi hän, \"ja silloin täytyy\nhänen ehtiä tänne heinäkuun keskivaiheilla. Minun täytyy pyytää\nrakennusmestari Johnsonia kyhäämään minulle kokoon tuvan. Hänen\nkirjeensä tuli tänään. Tiesin jo ennenkuin olin ehtinyt avata sen,\nettä se sisälsi hyviä uutisia. Näin hänet muutama ilta sitten.\"\n\n-- Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja silloin hän alkoi\nselittää -- mutta siitä en tullut hullua harmaammaksi. Hän sanoi, että\nhän omisti hengen lahjan -- tai kenties tuota kykyä oli katsottava\nkiroukseksi. Aivan niin hän sanoi, rouva Blythe. Hyödyksikö se\noli vai kiroukseksi, sitä ei hän tiennyt. Hänen isoäidillään oli\nmyöskin ollut sama lahja, ja siitä syystä hänet oli noita-akkana\npoltettu roviolla. Opettaja kertoi joutuvansa tuon tuostakin\nikäänkuin omituiseen unitilaan -- muistelin hänen sitä nimittäneen\nselkeänäköisyydeksi. Onko sellaista olemassa, tohtori Blythe?\n\n-- Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joilla on selkeänäköisyyden\ntiloja, vastasi Gilbert. -- Mutta tuo asia kuuluu pikemmin\nsielutieteellisten tutkimusten kuin lääketieteen alalle. Ja mitään\nlopullista selvyyttä ei siihen nähden ole suinkaan saavutettu. No,\nmillaisia olivat sitten nuo hänen näkynsä?\n\n-- Hän näki aivan yksinkertaisesti unta, sanoi vanha tohtori\nepäilevästi.\n\n-- Hän sanoi tuossa tilassa voivansa nähdä tulevaisia asioita, jatkoi\nkapteeni Jim empivästi. -- Minä toistan vain hänen omat sanansa. Hän\nsanoi, että väliin tuo tuotti hänelle suurta iloa, väliin saattoi\nhänet pelästyksiin. Neljä päivää sitten oli hän joutunut tuollaiseen\ntilaan, istuessaan valkean ääressä siihen tuijottaen. Silloin hän\nnäki Persis Leighin edessään Englannissa eräässä vanhassa huoneessa,\njonka hän tunsi varsin hyvin entisajoilta, ja tyttö ojensi hänelle\nkätensä ja näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Silloin opettaja\nymmärsi saavansa häneltä hyviä tietoja.\n\n-- Niin, niin -- olihan se kaunis uni, ilveili vanha tohtori. -- Hän\nistuu siinä valkean ääressä morsiantaan ajatellen ja torkahtaa uneen.\n\n-- Sehän on kyllä mahdollista, myönsi kapteeni Jim. -- Sitä minäkin\nheti sanoin. Olihan paljon rauhallisempaa ajatella sillä tavoin.\nMinua kammotti ajatellessa, että hänellä olisi tuollaisia aavenäkyjä,\njotka hänelle ilmaisisivat muilta ihmisiltä salattuja seikkoja.\n\n-- \"Ei\", sanoi hän, \"unennäköä se ei ollut. Mutta jättäkäämme tuo\nasia. Jos ajattelet sitä liiaksi, et pysy enää oikein ystävänäni\nsamalla tavoin kuin ennen.\"\n\n-- Sanoin hänelle, että ystävyyttämme ei mikään voisi häiritä. Mutta\nhän pysyi ajatuksessansa, pudisti päätänsä ja sanoi:\n\n-- \"Minä tunnen sen asian paremmin, poikaseni. Olen samasta syystä\nennenkin menettänyt ystäviä. En suinkaan lue sitä heille viaksi.\nMutta väliin tunnen sentään katkeruutta mielessäni. Tuo kyky, jonka\nomistan, on yliluonnollista laatua, -- mutta hyvänkö vai pahan hengen\nsuoma, sitä ei ole helppo sanoa. Ja me kuolevaiset kammomme joutua\nliian läheisiin kosketuksiin sekä Jumalan että pimeyden ruhtinaan\nkanssa.\"\n\n-- Juuri niin hän puhui. Muistan hänen sanansa niin selvästi kuin\nhän olisi lausunut ne eilispäivänä. Mitä arvelette, tohtori, hänen\noikeastaan tarkoittaneen?\n\n-- Siitä ei hän arvattavasti ollut itsekään selvillä, vastasi tohtori\nDave lyhyesti.\n\n-- Minä luulen käsittäväni hänen tarkoituksensa, kuiskasi Anna.\n\nHän oli kuunnellut kertomusta jännittyneenä, tutussa asennossaan,\nhuulet puoliavoinna ja silmät loistavina. Oivaltaen hänen katseessaan\nilmenevän kehoituksen, jatkoi kapteeni Jim kertomustansa:\n\n-- Ei tietysti kestänyt kauan, ennenkuin kaikki ihmiset The Glenissä\nja Neljässä tuulessa tiesivät, että opettajan morsian oli tulossa\nsinne, ja kaikki iloitsivat siitä, sillä opettaja oli voittanut\nkaikkien sydämet. Mielenkiinnolla seurattiin nyt hänen asuntonsa\nvalmistumista -- tämän samaisen talon, jossa nyt olemme. Itse hän\noli valinnut paikan -- sinne piti näkyä lahti kalastajaveneineen\nja kuulua aaltojen loiske. Hän laati kuntoon puutarhan käytävineen\nja kukkalavoineen sekä kasvistarhan ja poppelikujan. Ja The Glenin\nkoulun pikkutytöt istuttivat käytäväin varsille ruusupensaita, jotka\nyhä vieläkin ovat paikoillaan, joskin useat niistä ovat hiukan\nkituvassa tilassa, -- iloksi opettajan morsiamelle. Ja opettaja\nsanoi, että vienon punertavat ruusut kuvasivat hänen morsiamensa\nposkia ja tummemmat hänen huuliansa ja valkoiset hänen otsaansa...\nNiin, hän oli niin runoutta tulvillaan, että hän väliin tuskin osasi\npuhua tavallisen ihmisen tavoin...\n\n-- Melkein jok'ikiseltä hän sai jonkin pienen lahjan kotinsa\nsisustamiseksi. Itsellänsähän hänellä ei juuri ollut liikoja\nsitä varten varattuna. Mutta rakkauden mitta oli siinä talossa\nylitsevuotavainen. Naiset lähettivät virkattuja peitteitä ja\nkirjailtuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä, muuan ukko veisti piirongin,\ntoinen pöydän, mikä mitäkin. Vanha sokea täti Margaret Boyd palmikoi\npienen kopan mausteille tuoksuvasta rantakaurasta, ja siinä säilytti\nopettajan rouva vuosikausia nenäliinavarastoansa.\n\n-- No niin, lopuksi oli sitten kaikki valmista -- yksin halotkin\noli asetettu liedelle, -- nuorikon tarvitsi vain ottaa tulitikku\nja sytyttää ne. Liesi ei ollut aivan sama kuin nyt, mutta se oli\nsamassa paikassa. Neiti Elizabeth muurautti tämän tähän, kun talossa\ntoimitettiin korjauksia kymmenen vuotta sitten. Tuo entinen oli\nsuunnaton, avoin tulisija, joka ulottui syvälle muuriin ja johon\nolisi mahtunut kokonainen härkä paistumaan. Olen istunut sen edessä\nlukemattomat kerrat, laivurijuttujani kertoellen -- aivan kuten nyt...\n\nJälleen seurasi hiljaisuus, kapteeni Jimin loitsiessa eteensä\nrakkaita vieraita, joita Annan ja Gilbertin ei ollut suotu nähdä,\n-- nuo ystävät, jotka entisinä päivinä olivat istuneet tässä lieden\nääressä hänen kanssaan, hilpeyden ja elämänhalun väike silmissään,\nja jotka jo aikoja olivat vaipuneet lepoon kirkkotarhan multaan\ntai äärettömän meren kehtoon. Nämä suojat olivat kerran raikuneet\nlasten naurusta. Talvi-iltoina olivat ystävät kokoontuneet tänne.\nTäällä oli laulettu ja karkeloitu ja laskettu leikkiä. Täällä olivat\nnuorukaiset ja neitoset rakennelleet tuulentupia. Kapteeni Jim näki\ntalon täynnä olentoja, jotka pyrkivät esiin, muistuttaaksensa häntä\nolemassaolostansa.\n\n-- Talo valmistui heinäkuun ensi päiväksi. Sitten alkoi opettaja\nlaskea päiviä. Näimme hänen usein astelevan rantaan, ja silloin\ntuumiskelimme aina keskenämme: \"Ajatteles, pian hän käyskentelee\nyhdessä vaimonsa kanssa!\"\n\n-- Morsiamen odotettiin saapuvan heinäkuun keskivaiheilla, mutta\nhän ei saapunutkaan. Levottomaksi ei sentään kukaan siitä käynyt.\nTapahtui usein, että laivat myöhästyivät päivä- ja viikkomääriä.\n_Royal William_ oli viipynyt viikkokauden yli määräajan -- se viipyi\nkaksi ja viipyi kolme. Lopuksi jo aloimme pelätä pahaa -- ja tilanne\npaheni yhä pahenemistaan. Tuli aika, jolloin en enää rohjennut katsoa\nJohn Selwyniä silmiin. Tiedättekö, rouva Blythe -- tässä alensi\nkapteeni Jim äänensä -- minusta niiden katse oli aivan samanlainen\nkuin tuon vanhan isoäidin lienee ollut, kun hänet poltettiin\nroviolla. Sanoja ei hän liioin hukannut ja työnsä koulussa hän hoiti,\nmutta hän oli kuin unissakävijä, sielu oli toisaalla, ja heti kun\nhän pääsi koulusta, hän kiiruhti rantaan. Siellä hän välistä voi\nkuljeksia pimeän tulosta päivänkoittoon. Hänen synkkämielisyytensä\nalkoi jo tuntua arveluttavalta. Odotettuun alukseen nähden olivat\nkaikki jo luopuneet toivosta -- kahdeksan viikkoa oli jo mennyt\nmenojaan. Oli ehditty syyskuun keskivaiheille, ja opettajan morsian\nei ollut vieläkään saapunut -- ei ollut saapuva koskaan, niin\najattelimme.\n\n-- Sitten nousi kova myrsky, jota kesti kolme päivää, ja sen\ntyynnyttyä menin illalla rantaan. Siellä seisoi opettaja, käsivarret\nnojattuina kalliokielekkeeseen, ja hän tuijotti herkeämättä ulos\nmerelle.\n\n-- Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut. Hänen katseensa\nnäytti olevan kiintynyt johonkin, jota minä en voinut nähdä. Kasvot\nolivat jäykät kuin kuolleella.\n\n-- \"John, John\", huusin minä hänelle, tuntien kalmankylmää läpi\nluiden ja ytimien, sillä niin kummalliselta hän näytti, \"herää --\nherää!\"\n\nSilloin katosi tuo omituinen ilme hänen katseestansa. Hän käänsi\npäätään ja katsoi minuun. En koskaan unohda hänen kasvojansa -- en\nennenkuin lähtiessäni viimeiselle matkalle...\n\n-- \"Kaikki on hyvin, poikaseni\", sanoi hän. -- \"Olen nähnyt Royal\nWilliam'm kiertävän East Pointin niemeä. Päivänkoitteessa se laskee\nmaihin. Huomisiltana istun morsiameni kanssa oman lieteni ääressä.\"\n\n-- Luuletteko, että hän todella näki sen? keskeytti kapteeni Jim\näkkiä kertomuksensa.\n\n-- Jumala tiesi, vastasi Gilbert hiljaisella äänellä. -- Ken pystyy\nsanomaan, mitä ihmeitä suuri rakkaus ja suuri kaipaus yhdessä voivat\nsaada aikaan.\n\n-- Minä olen varma siitä, että hän näki sen, sanoi Anna vakavasti.\n\n-- Kaikki riippuu uskosta, sanoi tohtori Dave, mutta hänen\näänensävynsä ei ollut enää niin ivallinen kuin aikaisemmin.\n\n-- No niin, nyt saatte kuulla ihmeellisiä asioita, sanoi kapteeni\nJim juhlallisesti. -- Seuraavana aamuna näkyi Royal William\npäivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa, kaikki purjeet\npystyssä, ja pian laski alus satamassa ankkuriin. The Glenistä ja\nkoko rannikolta oli joka kynsi sitä vastassa. Opettaja oli istunut\nkoko yön rannalla odottamassa. Kuinka me hurrasimmekaan laivan\nlähetessä rantaa!\n\nKapteeni Jimin silmät loistivat. Hän näki edessään Neljän tuulen\nsataman tuona päivänä kuusikymmentä vuotta sitten, jolloin muuan\nkulunut vanha englantilainen laiva saapui sinne päivännousun\nhohteessa.\n\n-- Ja Persis Leigh oli myöskin laivassa? kysyi Anna.\n\n-- Niin oli -- se on tietty -- kapteenin vaimon seurassa. Heillä oli\nollut kauhea matka -- myrskyä myrskyn jälkeen -- ja lopuksi olivat\nruokavaratkin loppuneet. Mutta nyt he olivat vihdoinkin perillä! Kun\nPersis Leigh nousi maihin, silloin otti John Selwyn hänet syliinsä\n-- ja ihmiset eivät enää saaneet hurratuksi kyyneliltänsä. Minäkin\nitkin, vaikka tosin olisin mieluummin puraissut kieleni poikki kuin\nmyöntänyt sen. Eikös olekin hullunkurista tuo, että pojat niin\nhäpeävät sitä, jos ovat joskus itkeneet?\n\n-- Oliko Persis Leigh kaunis? kysyi Anna.\n\n-- En oikein luulisi, sanoi kapteeni Jim miettiväisesti,-- että\nhäntä voisi sanoa nimenomaan kauniiksi. Oikeastaan ei koskaan tullut\nharkinneeksi, oliko hän kaunis vai ei. Sillä kysymyksellä ei ollut\nmitään merkitystä. Hänen olennossaan oli jotakin niin suloista ja\nviehkeätä, että hänestä täytyi pitää. Mutta hän oli hyvin miellyttävä\nulkomuodoltaankin. Hänellä oli suuret kirkkaat ruskeat silmät ja\ntuuhea ruskeankiiltävä tukka sekä englantilainen marjamaitohipiä.\nHeidät vihittiin meidän talossamme samana iltana, juuri kun hämärissä\nalettiin sytyttää valkeita, ihmisiä tuli idästä ja lännestä heitä\nkatsomaan, ja sitten me saatoimme kaikki tyyni heitä tänne uuteen\nkotiin. Nuori rouva Selwyn sytytti itse valkean heteen ja me lähdimme\npois ja jätimme heidät tänne istumaan, juuri kuten John oli nähnyt\nnäyssänsä. Ihmeellistä se vain oli -- tosiaankin perin ihmeellistä!\nMutta minä olen elämässäni nähnyt paljon ihmeellistä.\n\nKapteeni Jim pudisti päätänsä, näyttäen uhkuvan salattua viisautta.\n\n-- Tuopa oli sievä kertomus, sanoi Anna, tuntien liikkuvansa\nmiellyttävän romanttisessa ilmakehässä. -- Kuinka kauan he sitten\nsaivat elää täällä yhdessä?\n\n-- Viisitoista vuotta. Minä karkasin merille heti heidän mentyään\nnaimisiin -- minähän olin parantumaton poikaviikari. Mutta matkoilta\npalatessani kiiruhdin aina heitä tervehtämään, ennenkuin edes olin\nkäväissytkään kotona, ja silloin tahtoi rouva Selwyn aina kuulla\nkaikista seikkailuistani. Viisitoista onnellista vuotta! He olivat\nkuin luodut olemaan onnellisia -- oletteko huomanneet, että on\nsellaisia ihmisiä? He eivät voineet olla kauan onnettomia, mitä\nsitten tapahtuikin. Pari kertaa he joutuivat epäsopuun, sillä olihan\nheillä kummallakin sentään oma päänsä. Mutta kerran rouva Selwyn\nsanoi minulle -- nauraen omaan herttaiseen tapaansa: \"Minusta oli\nkauheata, kun John ja minä muuanna päivänä jouduimme kiistaan, mutta\nkaikesta huolimatta tunsin itseni niin onnelliseksi siitä, että\nminulla oli niin viehättävä mies, jonka kanssa voin riidellä ja\nsopia.\" Sitten he muuttivat Charlottetowniin, ja Ned Russell osti\ntämän talon ja toi vuoroonsa tänne nuoren rouvansa. Silloin alkoi\ntäällä elo ja touhu, sen voin vakuuttaa. Tämän talon seinien täytyy\nolla suorastaan naurulla ja leikillä kyllästettyjä! Te olette kolmas\nmorsian, jonka olen nähnyt käyvän tämän kynnyksen ylitse, rouva\nBlythe, ja aivan empimättä voin vakuuttaa, että te olette niistä\nkaunein.\n\nTuo suorasukainen kohteliaisuus, jota sanamuotonsa puolesta lähinnä\nvoisi verrata koreaan auringonruusuun, vaikutti kapteenin lausumana,\nomituista kyllä, vienon viehkeältä kuin orvokin lemu ja tuotti\nAnnalle mielihyvää. Nuori rouva olikin tänä iltana aivan erityisesti\neduksensa, ruusunpuna poskillaan ja rakkauden hohde katseessaan.\nYksin juro vanha tohtori Davekin loi häneen hyväksyvän katseen,\nmutisipa vielä kotimatkalla vaimolleen, että poika nähtävästi ei\nollut valinnut niinkään huonosti.\n\n-- Nyt täytyy minun lähteä kotiin majakkaani, lausui kapteeni Jim. --\nTämä ilta on ollut harvinaisen hauska.\n\n-- Sittenhän tulette varmaankin usein meitä tervehtimään, sanoi Anna.\n\n-- Olisipa hauska tietää, kehoittaisitteko te minua sitä tekemään,\njos tietäisitte, kuinka halukas olen tulemaan, sanoi kapteeni Jim,\nluoden Annaan tutkivan katseen.\n\n-- Luuletteko kenties, ettei tulonne olisi minulle mieleen? hymyili\nAnna. -- Vakuutan, että se minusta on hauskaa -- ja tämä on niin\ntotta, niin totta, niin toden totta, kuten koulussa aina sanoimme.\n\n-- Siinä tapauksessa tulen kyllä. Tulen vaivaamaan teitä käynneilläni\nmihin aikaan päivästä milloinkin sattuu. Toivon, että tekin miehenne\nkanssa joskus käväisette luonani. Minulla ei yleensä ole muuta\npuhetoveria kuin Ensi perämies, mirri-kissani, ja se kyllä on hyvä\nkuuntelemaan, mutta vastaukset ovat hiukan vähissä. Te olette nuori,\nminä olen vanha jöröjukka, mutta luulisin sittenkin, että meidän\nsielumme ovat jokseenkin yhdenikäiset.\n\nAnnan saattaessa vieraita veräjälle oli kuu juuri kohonnut taivaalle.\nNeljän tuulen lahti kuvastui haavemaisessa hohteessa -- kuin tyyni\nsatama tarumaassa, minne tuulet eivät löydä tietä. Kujaa reunustavat\npoppelit vaikuttivat synkän ylväiltä kuin ylimmäiset papit, päässä\nsuipot, kuunhohteen hopeoimat hiipat.\n\n-- Poppelit ovat aina olleet minun lempipuitani, sanoi kapteeni\nJim, viitaten niihin pitkällä käsivarrellansa. -- Ne ovat puita,\njoiden alla prinsessojen sopii kulkea haaveilemassa. Mutta ne eivät\nole nykyisin muodissa. Ihmiset väittävät että ne kuihtuvat latvasta\neivätkä pysy tuuheina. Sehän kyllä voi olla mahdollista, mutta\njos panee henkipahasensa kaupalle ja kiipee keväällä kevyitten\ntikapuitten varassa niitä puhdistamaan, niin ei niistä sitten\nenää ole huolta mitään. Niin tein minä aina neiti Elizabethin\npoppeleille, ja ne eivät koskaan yrittäneetkään kuihtua. Hän oli\nerityisen ihastunut niihin -- hän sanoi, että niillä oli oman arvon\ntuntoa ja että ne aina pysyttelivät erillään roskajoukosta. Ovathan\nvaahterat kyllä hauskoja, mutta poppelien parissa tuntee liikkuvansa\nhienoimmassa seurapiirissä.\n\n-- Miten ihana ilta, sanoi vanha tohtorinrouva noustessaan tohtorin\nkieseihin ja levittäessään huopapeitteen polvillensa.\n\n-- Niin, sanoi kapteeni Jim, -- kun lahti tuolla tavoin väreilee\nlaajalti kuun hohteen hopeoimana, silloin tuskin tietäisin sanoa,\nmitä ihanampaa taivas enää voi tarjota. Kas kuu, se on minun\nystäväni, rouva Blythe. Sitä olen rakastanut kaiken muistinaikani.\nOllessani viisivuotias palleroinen nukuin eräänä iltana puutarhaamme,\neikä kukaan huomannut, etten ollut tullut sisään. Keskellä yötä\nheräsin sitten ja pelästyin melkein järjiltäni. Huh, miten mustia\nvarjoja ja outoa rapinaa! En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani --\nmakasin siinä käppyrässä ja vavisten, lapsipahanen. Minusta tuntui\nkuin ei maailmassa olisi ainoatakaan elävää sielua paitsi minä ja\nmaailma oli niin hirvittävän suuri... Mutta silloin huomasin äkkiä\nkuun katsovan minuun vanhan omenapuun ryhmyisten oksien välitse,\nherttaisesti kuin vanha ystävä. Tuostakos ihastuin ikihyväksi.\nRohkeus palasi rintaani ja astelin taloon uljaana kuin leijona ja\ntuijottaen herkeämättä kuuhun. Monet yöt olen vaeltanut edestakaisin\nlaivani kannella, kaukaisilla merillä, silmäillen kuuta ja sille\nnyökkäillen. -- Mutta miksikä te, hyvät ihmiset, ette käske minua\nvaikenemaan vihdoinkin ja menemään tieheni!\n\nNauru ja hyvästelyt olivat vaienneet. Anna ja Gilbert käyskentelivät\nhetkisen puutarhassa käsi kädessä. Puutarhan nurkkauksessa virtaava\npuro keinutteli karehtien kiemurtelevilla laineillansa kuutamoa, ja\nvalkorunkoisten koivujen latvat suhisivat hiljaa. Tummina punoittivat\nunikukat varjossa pitkin puron rantoja. Ilman täytti sulotuoksu,\n-- ehkäpä lähtöisin kukkasista, joita tänne alkuaan oli istuttanut\ntuo nuori, kaukaa tullut morsian. Menneitten aikojen muistot\ntuntuivat leijailevan nuoren avioparin ympärillä. Anna pysähtyi\npuolipimentoon,'tahtaaksensa kukkivan oksan.\n\n-- On niin miellyttävää hengittää kukkien tuoksua pimeässä, sanoi\nhän. -- Silloin saavuttaa helpommin niiden sielun. Oi Gilbert, tämä\npieni talo on juuri sellainen kuin olin kuvitellut! Ja iloitsen\nsiitä, että täällä jo ennen meitä on asunut kaksi rakastavaista,\njotka pitkän odotuksen jälkeen lopuksi olivat löytäneet toisensa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nENSIMMÄINEN VIERAS.\n\n\nSyyskuu jatkui, tuoden mukanaan päiviä, joiden kullanhohteinen\nauer illoin häipyi purppura-usmaan Neljän tuulen satamassa --\njälkikesäpäiviä -- ja öitä, joita kirkasti kuutamo ja kalvas\ntähtivalo. Lahdella ei näkynyt mitään myrskyn ajelemia ärjyviä\naaltoja, puiden lehdet saivat rauhassa tuulenpuuskilta riippua\npaikoillaan. Anna ja Gilbert puuhailivat parhaansa mukaan\nsaadaksensa pienen kotinsa kuntoon, purjehtivat lahdella, tekivät\npitkiä kävely- ja ajeluretkiä, käyden katselemassa kalastajakylää\nja muita lähiseudun pikku kyliä tai nauttien sanajalkain\nreunustamien metsäteiden yksinäisyydestä. He viettivät sanalla\nsanoen olemassaoloa, joka olisi saattanut kaikki maailman nuoret\nrakastavaiset heitä kadehtimaan.\n\nJos elämämme päättyisi vaikka nyt heti, kuinka rikasta se olisikaan\nollut vain siksi, että se on lahjoittanut meille nämä viimeiset neljä\nviikkoa, sanoi Anna. -- Neljää tällaista viikkoa emme varmaankaan saa\nkokea enää koskaan, mutta mehän omistamme ne muistoina. Kaikki tyynni\n-- tuulet ja sää, kiltit ihmiset, haavemajasemme -- on ollut omiansa\ntekemään tämän ensi kuukauden suorastaan viehättäväksi. Ei ole ollut\nainoatakaan sumu- tai sadepäivää siitä saakka kun tänne tulimme.\n\n-- Eikä edes sisälläkään, sanoi Gilbert. -- Me emme ole joutuneet\nepäsopuun ainoatakaan kertaa.\n\n-- Arvelenkin, että on parasta karttaa sitä mahdollisimman kauan,\nsanoi Anna. -- Ja tiedätkös -- olen niin hyvilläni siitä, että\npäätimme heti asettua tänne. Nyt kaikki avioliittomme ensi aikojen\nhilpeät muistot tulevat liittymään tähän seutuun, sen sijaan että ne\nolisivat hajalla lukemattomissa vieraissa paikoissa.\n\nTuon uuden kodin ilmakehässä tuntui kuin seikkailujen ja\nromanttisuuden henkäys, jommoista Anna ei ollut koskaan tuntenut\nAvonleassa. Olihan hän tosin sielläkin asunut niin, että voi kaukaa\nnähdä meren, mutta sen vaikutus ei ollut koskaan ulottunut mitenkään\nhänen elämäänsä. Neljän tuulen satamassa se oli alati läheisyydessä,\nolemassaolostansa muistuttamassa. Uuden kotinsa joka akkunasta hän\nvoi seurata sen tarjoaman kuvan alati vaihtelevia vivahduksia.\nSen kohina tai hiljainen aallonloiske täytti yötä ja päivää hänen\nkorvansa. Joka päivä hän näki laivojen laskevan ankkuriin vanhan\nrasahtelevan hirsisillan luo tai purjehtivan pois iltaruskon\nkultaamina, matkalla satamiin, jotka voivat olla vastakkaisella\npuolella maapalloa. Kalastaja-alukset kiitivät pullistunein purjein\npäivänkoitteessa ulos satamansuusta ja palasivat illan tullen\ntäynnänsä vedenriistaa. Pitkin kiemurtelevia teitä, jotka kulkivat\nrantaniittyjen ja hietasärkkien välitse, kuljeskeli hilpeitä ja\ntyytyväisiä merimiehiä ja kalastajaukkoja. Aina siellä tuntui siltä\nkuin olisi jotakin tekeillä, seikkailut houkuttelivat, ne, jotka\njo olivat niitä kokeneet, palasivat kotiin ja heillä oli paljon\nkertomista ja näyttelemistä... Neljän tuulen tiet eivät olleet niin\ntarkoin viitoitetut ja tasaiset kuin Avonlean, raikkaat tuulet\npuhalsivat niillä jäljet umpeen, meri houkutteli ja veti puoleensa,\nja nekin, jotka eivät sen kutsua noudattaneet, tunsivat sentään\nmielessään omituista levottomuutta, joka johti ajatukset tuhansiin\nsalaperäisiin mahdollisuuksiin.\n\n-- Nyt käsitän hyvin, miksi monen täytyy lähteä merille, sanoi Anna.\n-- Tuo kaipaus, jota jokainen meistä väliin tuntee, halu liitää\npoikki tunturin, joka sulkee näköalan, purjehtia taa iltaruskon,\n-- se on epäilemättä mahdoton vastustaa, jos se on synnynnäistä ja\npysyy alati vireillä mielessä. En ollenkaan ihmettele, että kapteeni\nJim karkasi kotoansa, siksi ettei voinut sitä vastustaa. Joka kerran\nkun näen laivan liukuvan ulos satamansuusta tai kalalokin lentävän\npoikki särkkien, herää minussa toivomus, että olisin tuossa laivassa\ntai omistaisin siivet -- ei lentääkseni kuin kyyhky pesään, vaan\nliitääkseni kalalokin tavoin sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.\n\n-- Sinä pysyt kauniisti minun luonani, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert,\nrauhallisena ja tyytyväisenä kuin pasha. -- En tahdo, että lennät\nsinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.\n\nOli myöhäinen iltahetki, ja he istuivat ulkona punaisella\nhietakiviportaallansa. Ääretön rauha vallitsi maalla ja merellä ja\ntaivaan avaruudessa. Heidän päänsä ylitse lenteli hopeanvalkoisia\nlokkeja. Loppumaton jono punertavia hattaroita vaelsi hitaasti\nedelleen pitkin taivaanrantaa. Hiljaisessa ilmassa kuului vain lepoon\nlaskeutuvain laineiden ja tyyntyväin tuulahdusten lempeä suhina.\nAsterit hohtivat kalpeassa valossa tuvan ja merenlahden välisillä\nniityillä, jotka nyt usman takaa paistoivat ruskeilta.\n\n-- Lääkärit, jotka ovat olleet valveilla koko yön pitääksensä\nsilmällä sairaita, eivät tietenkään voi olla niin erityisen\nseikkailuhaluisia, sanoi Anna säälivästi. -- Jos olisit nukkunut\nyhtä hyvin kuin minä, olisit varmaankin yhtä valmis retkeilyihin\nmielikuvituksen siivin.\n\n-- Minun onnistui viime yönä suorittaa eräs hyvä työ, Anna, lausui\nGilbert. -- Jumalan avulla pelastin ihmishengen. On ensi kerta,\njolloin todella rohkenen väittää sitä. Olenhan tosin muulloinkin\nvoinut olla siinä suhteessa avullisena, mutta jos en olisi jäänyt\nAllonbylle taistelemaan vasten kasvoja kuoleman kanssa, olisi\nvaimo aamun tullen jo maannut kalman saaliina. Turvauduin erääseen\nkokeeseen, jota varmaankaan ei ole vielä koskaan tehty täällä.\nLuulisin melkein, ettei tuota keinoa ole koetettu vielä muualla\nkuin sairashuoneissa. Kingsportin sairaalassa käytettiin sitä viime\ntalvena ensi kerran. En ikinä olisi uskaltanut tuota yritystä, jos\nen olisi tiennyt, ettei mitään muuta neuvoa enää ollut jäljellä.\nRohkenin siis sitä koettaa -- ja onnistuin. Hyvä puoliso ja äiti on\nnyt, kuten toivon, pelastettu vuosikausiksi jatkamaan onnellista\nja siunausta tuottavaa elämää. Ajaessani aamulla kotiinpäin ja\nnähdessäni auringon nousevan tyynen ja kirkkaan ulapan takaa kiitin\nJumalaa siitä, että hän oli sallinut minun joutua lääkärin uralle.\nOlen taistellut hyvän taistelun ja saanut voiton elon vihamiehestä.\nJotakin sentapaista haaveksin aina, kun entisaikoina puhuimme siitä,\nmitä elämässä aioimme saada aikaan. Se haave toteutui tänä aamuna.\n\n-- Onko tuo ainoa haaveesi, joka on toteutunut? tiedusteli Anna.\n\nHän tiesi varsi hyvin, millainen vastaus olisi, mutta hän halusi\nkuulla sen kerran jälleen.\n\n-- Sen tiedät sinä itse parhaiten, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert\nkatsoen hymyillen häntä silmiin. Ja tuona hetkenä istui kaksi täysin\nonnellista nuorta ihmistä The Glenin lahden rannalla sijaitsevan\nvalkoisen pikku talon porraskivellä.\n\nEräänä päivänä sanoi Gilbert Annalle:\n\n-- Nähnenköhän ehkä näkyjä, sillä minusta on kuin poppelikujaamme\npitkin purjehtisi täydessä taklauksessa oleva alus.\n\nAnna katsahti tielle päin ja hypähti pystyyn.\n\n-- Varmaankin saamme joko neiti Cornelia Bryantin tai rouva Mooren\nluoksemme vierailulle, sanoi hän.\n\n-- Minä menen odotushuoneeseeni, mutta jos tulija on neiti Cornelia,\npanen korvani ovenraolle voidakseni kuunnella, sanoi Gilbert. --\nSen perusteella, mitä olen kuullut puheenalaisesta neidistä, voin\nennustaa, että keskustelu on käyvä erittäin virkistäväksi.\n\n-- Mutta ehkäpä tulija onkin rouva Moore?\n\n-- Luullakseni rouva Moore ei ole tuota mallia. Näin hänet eräänä\npäivänä työssä puutarhassaan, ja vaikka olin liian kaukana\nerottaakseni hänet selvästi, sain kumminkin sen käsityksen, että\nhän oli jokseenkin solakka ja hoikka. Hän ei liene liioin seuraa\nrakastava, koska hän ei vielä ole välittänyt käydä meillä, vaikka on\nlähin naapurimme.\n\n-- Rouva Lynden tapainen ei hän ainakaan liene, muutoin olisi\nuteliaisuus jo aikoja tuonut hänet tänne, sanoi Anna. -- Tämä tulija\non epäilemättä neiti Cornelia.\n\nHän oli oikeassa -- mutta älköön luultako, että neiti Cornelia oli\ntullut vain lyhyelle, kohteliaisuuden vaatimalle vierailulle. Kaukana\nsiitä. Hänellä oli mukanansa käsityö, suunnattomassa, käsivarrelta\nriippuvassa käsityöpussissa, ja kun Anna pyysi häntä istumaan, otti\nhän heti päästään leveälierisen hattunsa, joka syyskuun vallattomista\nvihureista huolimatta oli pysynyt hänen päässään, ollen kiinnitettynä\ntiukalla kuminauhalla, joka kulki hänen pienen, kiinteälle kierretyn\nharmaankirjavan hiusnutturansa alitse. Neiti Cornelia ei koskaan\nkäyttänyt hattuneuloja. Sitä nyt vielä olisi puuttunut! Kuminauha\noli kelvannut hänen äidillensä, ja se kelpasi hänelle myöskin.\nHänellä oli raikkaat, pyöreät, punakat kasvot ja pirteät ruskeat\nsilmät. Hän ei muistuttanut vähääkään sananparreksi käynyttä\nvanhaapiikaa, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli sävy, joka tuota pikaa\nvaltasi Annan mielen. Annan synnynnäinen kyky tajuta heti sielujen\nsukulaisuus saattoi hänet nyt tuntemaan, että hän tulisi pitämään\nneiti Corneliasta tämän omituisista mielipiteistä ja ulkonaisista\nomituisuuksista huolimatta.\n\nEi kenellekään muulle kuin neiti Cornelialle olisi voinut\npälkähtää päähän lähteä vierailulle sinivalkoviiruinen esiliina\nvyötäröllä ja yllään höllä suklaanvärinen aamupuku, jonka ruskeata\npohjaa koristivat kankaaseen painetut suuret vaaleanpunaiset\nruusut. Ei myöskään kukaan muu kuin neiti Cornelia olisi voinut\nnäyttää muhkealta ja kunnianarvoiselta sellaisessa puvussa. Jos\nneiti Cornelia olisi mennyt kuninkaalliseen linnaan vierailulle\nkruununprinsessan luo, olisi hänen esiintymisensä ollut aivan\nyhtä arvokasta ja tyyntä. Välinpitämättömästi hän olisi antanut\nruusukoristeisen laahuksensa lakaista marmorilattioita ja aivan\nempimättä hän olisi ryhtynyt päästämään prinsessaa harhaluulosta,\nettä miehen omistaminen, olipa tämä talonpoika tai prinssi, olisi\nylvästelyn arvoista.\n\n-- Olen ottanut mukaan käsityöni, rakas pikku rouva Blythe, sanoi\nhän, ottaen esiin hyvin harsean ja utuisen käsityön. -- Minun on\nkiire saada tämä valmiiksi enkä voi hukata vähääkään aikaa.\n\nAnna katsoi hiukan ihmeissään valkoista kangasta, jonka neiti\nCornelia oli levittänyt leveään syliinsä. Hän valmisteli\nlastenmekkoa, ja se oli koristettu erinomaisen sievästi hienoilla\nlaskoksilla ja poimuilla. Neiti Cornelia asetti silmälasinsa\npaikoilleen ja alkoi ommella variksenpistoja erinomaisen\nhuolellisesti.\n\n-- Ompelen tätä rouva Fred Proctorille, joka asuu The Glenissä,\nselitti hän. -- Hän odottaa näinä päivinä kahdeksatta lastansa, eikä\nhänellä ole varattuna sille mitään. Toiset seitsemän ovat kuluttaneet\nkaikki, mitä hän ompeli ensimmäiselle, ja nyt ei hän ehdi eikä\njaksa valmistaa mitään uusia vaatteita. Tuo nainen on marttyyri,\nsen saatte uskoa aivan sananmukaisesti. Kun hän meni naimisiin\nFred Proctorin kanssa, tiesin kyllä kuinka kävisi. Hän oli noita\nilkeitä, viehättäviä miehiä. Naimisiin mentyänsä hän lakkasi olemasta\nviehättävä, mutta ilkeys, se oli pesunkestävää, se ei kulunut pois.\nHän juo eikä välitä perheestänsä. Mutta sellaisiahan ne ovat. En\nkäsitä, kuinka rouva Proctorin voisi onnistua pitää lapsiparkansa\nehyinä ja puhtaina, jos eivät naapurit tuon tuostakin avustaisi häntä\nhiukan.\n\nMikäli Anna myöhemmin kuuli, oli neiti Cornelia ainoa naapuri,\njoka erikoisemmin välitti Proctorin nuoren herrasväen eheydestä ja\npuhtaudesta.\n\n-- Kuullessani, että numero kahdeksan oli tulossa, päätin ommella\nsille hiukan, ja tämä vaatekappale on viimeinen, jatkoi neiti\nCornelia. -- Siksi tahdonkin saada sen valmiiksi tänään.\n\n-- Se on tosiaankin erinomaisen sievä, sanoi Anna. -- Minäkin menen\nnoutamaan työni, niin pidämme pientä ompeluseuraa kahden kesken.\nKuinka taitava te olettekaan käsitöissä, neiti Bryant.\n\n-- No niin, olenhan kyllä taitavin näillä seuduin, myönsi neiti\nBryant, teeskentelemättä mitään turhaa vaatimattomuutta. --\nLuonnollistahan se onkin. Olen valmistellut enemmän tämänlaatuisia\nvaatteita kuin jos minulla olisi sata omaa lasta. Oikeastaanhan\non hassua, että minä vaivaudun kirjailemaan mekkoa kahdeksannelle\ntenavalle! Mutta mitä tuo pieni raukka taitaa siihen, että se on\nkahdeksas -- ja minusta tuntui suotavalta, että se saisi edes\nyhden ainokaisen sievän puvun. Tuo kurja pikku olento on kaikkea\nmuuta kuin tervetullut, ja siksi minä laitoin tähän muutaman rivin\nvariksenpistoja ja tavallista enemmän reikäompelusta, niin että tuo\nuusi tulokas voisi hiukan hienostellakin.\n\n-- Tuollaisesta mekosta mikä vauva tahansa olisi iloinen ja ylpeä,\nsanoi Anna, saaden aina varmemman vakaumuksen, että hän tulisi\npitämään neiti Corneliasta.\n\n-- Olette kaiketi ihmetelleet, etten minä ole tullut tänne\nvierailulle, jatkoi neiti Cornelia, -- mutta elonkorjuun takia\non ollut sellainen kiire, että minä olen saanut panna parastani.\nYlimääräisiä apulaisia on minun myöskin täytynyt hankkia kuinka\npaljon tahansa, ja ne ovat pitäneet paljoa enemmän ruoasta kuin\ntyöstä, kuten miehet ainakin. Oikeastaan olin aikonut tulla eilen,\nmutta sitten meninkin rouva Mac Allisterin hautajaisiin. Minulla oli\nniin kova päänpakotus, että pelkäsin, ettei minulla olisi siellä\nhauska. Mutta tuo ihminen oli sadan vuoden vanha, ja minä olin aina\najatellut, että hänen hautajaisiinsa minä menisin aivan varmasti.\n\n-- Olivatko pidot onnistuneet? kysyi Anna, joka oli huomannut, että\nodotushuoneen ovi oli auennut raollensa.\n\n-- No se on varmaa -- oikein suurenmoiset... Hänellähän oli niin\nhirveän paljon tuttavia. Ruumissaatossa oli yli satakaksikymmentä\nvaunua. Sattui myöskin pari hullunkurista kohtausta. Luulin\nmenehtyväni siihen paikkaan nähdessäni vanhan Joe Bradshawin, joka\non vapaa-ajattelija eikä koskaan käy Herran huoneessa, avaavan\nkitansa ja veisaavan \"Jeesuksen armohelmassa\", niin että kirkko\nkaikui. Hän on näet niin ylpeä komeasta äänestänsä -- siksi hän\naina käy hautajaisissa. Vaimo parka -- hän ei suinkaan korottanut\nääntänsä liiaksi -- rasittunut ja rääkätty kun on. Väliin matkustaa\nukko kaupunkiin, muka ostamaan vaimollensa jonkun lahjan, ja\nsitten hänellä tullessaan on lantatadikko tai jokin uudenaikainen\nseparaattori. Sellaisia miehet ovat. Mutta kuten sanottu, mitä\nvoi odottaakaan ihmiseltä, joka ei käy koskaan kirkossa, ei edes\nmetodistienkaan kirkossa. Mieleni oikein lämpeni nähdessäni teidät\nja nuoren tohtorinne ensimmäisenä sunnuntaina presbyteriläisten\nkirkossa. En koskaan antaisi minkään tohtorin, joka ei tunnusta\noikeata uskoa, iskeä suontani tai tirkistää kurkkuuni.\n\n-- Me olimme äskettäin metodistikirkossa iltajumalanpalveluksessa,\nsanoi Anna viattomasti.\n\n-- Voinhan hyvin käsittää, että tohtori Blythen täytyy väliin käydä\nsielläkin, muutoinhan hän voisi menettää kaikki metodistipotilaansa.\nMutta jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin varokaa joutumasta\nliiaksi tekemisiin senkaltaisten ihmisten kanssa!\n\n-- Ettekö sitten usko, että metodistit pääsevät taivaaseen yhtä hyvin\nkuin presbyteriläisetkin? kysyi Anna.\n\n-- Sen asian ratkaiseminen ei kuulu meille. Se on korkeamman\nolennon käsissä kuin meidän, sanoi neiti Cornelia juhlallisesti.\n-- Mutta maan päällä minä en aio seurustella heidän kanssaan,\njoskin ehkä, paha kyllä, joudun pakosta siihen taivaassa. Tämä\nnykyinen metodistipastori on naimaton. Edellinen oli nainut mies,\nja varjelkoon millaisen typerän kanan hän oli hankkinut ristikseen.\nSanoin hänelle kerran, että hänen olisi pitänyt antaa hänen ensin\ntulla aikaihmiseksi, ennenkuin meni naimisiin hänen kanssaan.\nTiedättekö mitä hän vastasi? Hän tahtoi itse kasvattaa hänet, sanoi\nhän. Mutta sellaisia ne ovat.\n\n-- Mutta lieneekin ehkä hiukan vaikea ratkaista, milloin itsekukin on\naikaihminen.\n\n-- Siinä sanoitte toden sanan, rakas ystäväni. Toiset ovat\naikaihmisiä jo syntyessään, ja toiset eivät ole siksi ehtineet vielä\nkahdeksankymmentä vuotta täyttäessäänkään, -- sen saatte uskoa!\nNäihin viimemainittuihin kuului tuo rouva Mac Allister, jonka eilen\nsaatoimme hautaan. Hän oli samanlainen hepsukka täyttäessään sata\nvuotta kuin lienee ollut kymmenvuotiaana.\n\n-- Ehkä hän juuri siksi eli niin kauan.\n\n-- Ehkä kyllä. Mutta minä puolestani elän mieluummin viisikymmentä\nvuotta täysijärkisenä kuin sata hassahtavana.\n\n-- Mutta ajatelkaas, kuinka maailma olisi hirveän yksitoikkoinen, jos\nkaikki ihmiset olisivat noin tavattoman ymmärtäväisiä, tuumiskeli\nAnna rukoilevalla äänensävyllä.\n\nNeiti Cornelia ei ollut kuulevinaankaan tuota puolustelua, vaan\njatkoi:\n\n-- Mutta kas, hänen suvussansa on aina ollut paljon hassahtavia tai\ntäysihulluja ihmisiä. Hänen oma sisarenpoikansa, Ebenezer Milgrave,\nluuli olevansa kuollut ja torui aina vaimoparkaansa siitä, ettei tämä\ntahtonut häntä haudata. Olisipa ollut minun asiani, niin minä olisin\nsiekailematta täyttänyt hänen tahtonsa.\n\nNeiti Cornelian ilme oli niin tarmokas, että Anna jo oli näkevinään\nhänet lapio kädessä.\n\n-- Ettekö sitten tunne ainoatakaan kilttiä aviomiestä, neiti Bryant?\n\n-- Epäilemättä -- koko joukon -- mutta ne ovat tuolla! sanoi neiti\nCornelia herttaisesti, ja hän viittasi avoimesta akkunasta kohden\nkirkkotarhaa, joka sijaitsi lahden toisella puolen.\n\n-- Mutta minä tarkoitan ilmi eläviä? tiedusteli Anna.\n\n-- Tunnen kyllä -- parikin -- jotka ovat todisteena siitä, että\nJumalalle ei ole mikään mahdotonta, tunnusti neiti Cornelia\nvastahakoisesti. -- En tahdo kieltää, että jostakin yksityisestä\nmiesolennosta, joka hamasta nuoruudesta on ollut erityisen\nsilmälläpidon alaisena ja kasvatettu kurissa ja Herran nuhteessa,\non voinut tulla aivan mukiinmenevä ihminen. Teidän miehenne,\nesimerkiksi, tuntuu kuulemani mukaan olevan tuollainen poikkeus.\nArvatenkin te siksi kuvittelettekin -- tässä loi neiti Cornelia\nsilmälasiensa ylitse läpitunkevan katseen Annaan -- että hänen\nvertaistansa ei ole koko avarassa maailmassa?\n\n-- Kuten ei olekaan, vastasi Anna aivan empimättä.\n\n-- Ah, niin kuulin erään toisenkin nuoren rouvan äskettäin sanovan,\nhuokaili neiti Cornelia. -- Kun Jennie Dean meni naimisiin, luuli\nhänkin tietysti, että toista sellaista miestä ei ollut maailmassa.\nEikä hän tiennyt, kuinka hän oli oikeassa... Mieslurjus teki hänet\nonnettomaksi ja hakkaili täyttä päätä toista rouvaansa, Jennien\nmaatessa kuolinvuoteellaan. Toivon vain, että teidän luottamuksenne\nolisi paremmilla perusteilla, rakas ystäväni. Nuori tohtori näyttää\nrupeavan menestymään oikein hyvin. Aluksi minä pelkäsin, ettei hän\nsaisi potilaita, sillä tämän seudun ihmiset ovat tottuneet pitämään\nvanhaa tohtori Davea ainoana, joka kelpaa johonkin. Ei silti, että\nhienotuntoisuus juuri liioin kuuluisi tohtori Daven ominaisuuksiin --\nhän ottaa ihmisten kanssa aina puheiksi heidän arimmat asiansa. Mutta\nloukkaukset unohdettiin, kun saatiin vatsanväänteitä. Jos hän olisi\nollut pastori eikä tohtori, ei hänelle ikinä olisi annettu anteeksi.\nMutta jouduttuamme puheisiin papeista ja istuessamme tässä näin\ntuttavallisesti kahdenkesken -- ilman metodisteja läheisyydessämme\n-- haluaisin kysyä teiltä avomielisesti, mitä te pidätte _meidän_\npapistamme.\n\n-- Katsokaas -- tuo kysymys... alkoi Anna epäröivästi.\n\nNeiti Cornelia nyökkäsi.\n\n-- Aivan niin. Minä olen aivan samaa mieltä. Oli suuri erehdys, että\nhän sai kutsun tänne. Hyvä Jumala, en unohda koskaan ensimmäistä\nsaarnaa, jonka hän piti tässä seurakunnassa. Aiheena oli se, että\njokaisen pitäisi valita se ala, joka soveltui hänelle parhaiten.\nAihe oli siis hyvä kyllä, mutta taivas sentään, millä tavoin hän\nsitä käsitteli! Hän sanoi: \"Jos teillä olisi lehmä ja omenapuu,\nja jos te sitoisitte omenapuun navettaanne ja panisitte lehmän\nsorkat pystyssä kyökkitarhaanne, paljonko maitoa te saisitte\nomenapuusta ja kuinka monta omenaa lehmästä?\" Oletteko elämässänne\nkuullut sellaista höpsötystä? Olin niin iloinen siitä, ettei ollut\nainoatakaan metodistia tuota kuulemassa -- he tietysti eivät ikinä\nvoisi olla meitä pistelemättä tuollaisen saarnan takia. Muutoin en\nmyöskään voi sietää tuota hänen tapaansa olla yhtä mieltä kaikkien\nihmisten kanssa, mitä ikinä hänelle sanookin. Jos hänelle sanoisi:\n\"Te olette aika lurjus!\" niin hän yhtyisi tähän ja sanoisi imelästi\nhymyillen kuten aina: \"Niin kyllä -- olette aivan oikeassa.\" --\nPapin täytyy olla mies puolestansa. Mutta tämän kaiken sanon teille\nvain suurimmassa salaisuudessa -- jos metodisteja on läheisyydessä,\nylistelen häntä pilviin saakka. Jotkut ovat sitä mieltä, että hänen\nvaimonsa pukeutuu liian koreasti, mutta minä puolestani sanon,\nettä kun hänen kerran täytyy aina nähdä rinnallaan tuollainen\ntuonentanssi-naama, niin on luonnollista, että hän hankkii itsellensä\ntoisaalta hiukan hauskaa. Minä en koskaan parjaa ketään naista\nsiitä, että hän on ihastunut koreihin vaatteisiin. Olen vain niin\nhyvilläni huomatessani, ettei mies ole mikään kitupiikki, vaan sallii\nhänen pitää hiukan hauskaa. Ei silti, että minä itse vähääkään\nvälittäisin vaatteista! Naiset pukeutuvat hienoiksi ollaksensa\nmiesten silmäruokana, mutta minä puolestani en ole koskaan vajonnut\nniin syvälle. Olen aina viettänyt onnellista ja hauskaa elämää, ja\nse johtuu siitä, etten ole koskaan välittänyt hitustakaan noista\nheittiöistä, jotka nimittävät itseänsä luomakunnan herroiksi.\n\n-- Miksikä te olette niin vihoissanne kaikelle miesväelle?\n\n-- Vihoissani? Vieläkö mitä! Sen arvoisia eivät ne ole. Minä vain\nhalveksin niitä. Mutta teidän miehestänne voisin luullakseni ruveta\npitämään, jos hän jatkaa, kuten on alkanut. Muutoin on maailmassa\nainoastaan kaksi miestä, joille minä annan arvoa, nimittäin vanha\ntohtori ja kapteeni Jim.\n\n-- Niin, kapteeni Jim on todellakin oikea valiomies, sanoi Anna.\n\n-- Kapteeni Jim on oiva mies, mutta hänellä on eräs virhe. Häntä ei\nsaa ikinä suuttumaan. Minä olen nyt kahdenkymmenen vuoden aikana\nparhaani mukaan koettanut ärsyttää häntä, mutta en ole nähnyt hänen\nvielä koskaan nostavan harjaksiansa. Se aivan suututtaa. Se nainen,\njoka hänen olisi pitänyt saada, sai arvatenkin miehen, joka äkämystyi\nseitsemästi päivässä.\n\n-- Kuka se sitten oli?\n\n-- Sitä en suinkaan tiedä sanoa, rakkaani. En muista ikinä\nkuulleeni, että kapteeni Jim olisi hakkaillut ketään. Ja nyt hän on\nkuudenkahdeksatta vuotias. En ole koskaan kuullut syytä, miksi hän\non pysynyt naimatonna, mutta tietenkin siihen on jokin syy. Hän on\npurjehtinut kaiken ikänsä, viittä viimeistä vuotta lukuunottamatta,\nja tuskinpa lienee sellaista maailmankolkkaa, jonne hän ei olisi\npistänyt nokkaansa. Hän ja Elizabeth Russel olivat aina hyvin hyvät\nkumppanukset, mutta rakkaudesta ei tuossa suhteessa ollut milloinkaan\nkysymys. Elizabeth ei mennyt naimisiin, vaikka monikin häntä kosi.\nHän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar. Sinä vuonna, jolloin\nWalesin prinssi kävi saarellamme, oleskeli Elizabeth setänsä luona\nCharlottetownissa, ja tämä oli valtionvirkamies, joten Elizabethkin\nsai kutsun noihin juhlallisiin tanssiaisiin. Hän oli viehkein tyttö\nkoko salissa, ja prinssi tanssi hänen kanssaan, ja kaikki toiset\nnaiset, joiden kanssa hän ei tanssinut, olivat menehtyä kateudesta,\nsillä heidän isänsä ja veljensä olivat yhtä arvoastetta Elizabethia\nylempänä, ja nyt oli tuo kunnia aivan aiheettomasti tullut hänen\nosaksensa. Elizabeth oli aina hyvin ylpeä noista tanssiaisista. Pahat\nihmiset sanoivat, että hän pysyi naimatonna siksi, ettei hän enää\nvoinut tyytyä tavalliseen mieheen tanssittuansa prinssin kanssa.\nMutta se oli tuulesta temmattua. Kerran hän uskoi minulle syyn ja\nse oli se, että hän pelkäsi ettei voisi pahan luontonsa takia elää\nsovussa avioliitossa. Tottahan onkin, että hän oli kauhea äkäpussi.\nVäliin hänen täytyi mennä huoneeseensa ja järsiä piironkinsa syrjää\npurkaaksensa kiukkunsa jollakin tavoin... Mutta minä sanoin hänelle,\nettei hänen tuon takia suinkaan tarvinnut olla menemättä naimisiin.\nMiksi miesten yksin tarvitsisi saada äkäillä ja näyttää kiukkuansa --\nvoitteko sanoa sen pikku rouva tohtorinna?\n\n-- Kyllä minäkin olen väliin jokseenkin närkäs, sanoi Anna.\n\n-- No se ei haittaa. Sitten ette myöskään salli tallata itseänne...\nMutta katsokaapa, kuinka kaunis teidän puutarhanne on! Se tuotti\nElizabeth paralle paljon iloa ja huvia.\n\n-- Olen niin ihastunut siihen. Nuo vanhanaikaiset kukat ovat juuri\nminun makuni mukaiset. Mutta kun nyt puhumme puutarhanhoidosta, niin\nvoisittekohan neuvoa meille jonkun, joka voisi kuokkia honkametsikön\ntakana olevan alan ja istuttaa sinne puutarhamansikoita. Gilbertillä\non niin paljon työtä, ettei hän varmaankaan ehdi ryhtyä siihen nyt\nsyksyllä.\n\n-- Henry Hammond, joka asuu The Glenissä, suorittaa tuollaista\ntilapäistä työtä. On parasta, että otatte hänet. Tosinhan häntä\npaljoa enemmän huvittaa maksu kuin työ, -- mutta sellaisiahan\nmiehet ovat. Hänen ymmärryksensä laita on myöskin huonosti --\nhänen isäukkonsa heitti kerran halon hänen päähänsä hänen pienenä\nollessaan. Näppärä ja hauska kuritus väline, eikö totta? Mutta mitä\nmuuta mieheltä voi odottaa! Henry on joka tapauksessa ainoa, jota\ntiedän ehdottaa. Hän maalasi keväällä minun taloni. Ja sehän näyttää\noikein siistiltä ja hauskalta -- eikö totta?\n\nAnna pelastui vastaamasta, kun kello samassa löi viisi.\n\n-- Mitä ihmettä! -- onko kello jo niin paljon? ihmetteli neiti\nCornelia. -- Kuinka nopeasti aika kuluukaan, kun on hauska! Ei, nyt\nminun täytyy kiiruhtaa kotiin.\n\n-- Eihän toki! Te jäätte juomaan teetä meidän kanssamme, sanoi Anna\nsydämellisesti.\n\n-- Pyydättekö minua viipymään, siksi että katsotte sitä\nasiaankuuluvaksi vai siksi, että todella tahdotte vielä pitää minua\nluonanne? kysyi neiti Cornelia.\n\n-- Siksi, että minusta olisi hauskaa, jos te viipyisitte. Tunnen\nluonnossani, että meistä tulee hyvät ystävät, sanoi Anna hymyillen\nmiellyttävintä hymyänsä.\n\n-- Johan me olemmekin ystävät, herttainen pikku tohtorinnani.\nYstävänsä voi, Jumalan kiitos, itse valita. Sukulaiset saa muitta\nmutkitta pitää hyvänänsä ja saa olla kiitollinen, jos niiden joukossa\nei ole mitään nimenomaisia mätämunia. Ei siltä, että minulla niitä\nolisi kovinkaan monta -- eivätkä ne ole sen läheisempiä kuin\npikkuserkkuja. Tiedättekös, rouva Blythe -- minä olen oikeastaan\nvarsin yksin maailmassa.\n\nNeiti Cornelian ääni soinnahti surunvoittoiselta.\n\n-- Ettekö voisi sanoa minua Annaksi? huudahti Anna vilkkaasti. -- Se\ntuntuisi paljoa kodikkaammalta. Jok'ikinen täällä, paitsi mieheni,\nnimittää minua rouva Blytheksi tai tohtorinnaksi, ja minä tunnen\nitseni perin muukalaiseksi. Muutoin on teidän oma nimenne, yhden\nkirjaimen erotuksella vain, juuri se nimi, johon minä lapsena olin\nenin ihastunut. Minä inhosin \"Annaa\", ja ajatuksissani nimitin\nitseäni aina Cordeliaksi.\n\n-- Minä pidän Anna-nimestä. Se oli äitini nimi. Vanhanaikaiset\nnimet pysyvät sentään alati parhaina. Jos teidän nyt täytyy mennä\nlaittamaan teetarjotin järjestykseen, niin voisitte lähettää nuoren\ntohtorinne hetkeksi juttelemaan minun kanssani. Hän on maannut\nodotushuoneensa sohvalla aina siitä saakka kun minä tulin tänne ja on\nnauranut makeasti melkein kaikille minun puheilleni.\n\n-- Mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? huudahti Anna\nniin kauhistuksissaan neiti Cornelian melkein kammottavasta\nkaikkitietäväisyydestä, ettei hän tullut saaneeksi esiin laimeatakaan\nvastaväitettä tuohon neiti Cornelian mainitsemaan tosiseikkaan nähden.\n\n-- Näinhän minä tänne tullessani, että hän oli teidän seurassanne, ja\nettekö luule minun olevan selvillä miesten kujeista? vastasi neiti\nCornelia. -- No niin, nyt on mekko valmis, ja nyt saa kahdeksas lapsi\ntulla milloin tahtoo.\n\n\n\n\nIX.\n\nNELJÄN TUULEN NIEMESSÄ.\n\n\nOli jo ehditty pitkälle syyskuuhun ennenkuin Anna ja Gilbert saivat\ntilaisuuden käydä lupaamallaan vierailulla Neljän tuulen majakassa.\nHe olivat jo usein olleet aikeissa lähteä sinne, mutta sitten oli\naina tullut jokin este. Kapteeni Jim puolestansa oli jo käväissyt\nlukemattomia kertoja tuossa pienessä vieraanvaraisessa kodissa.\n\n-- Minä en välitä muodollisuuksista, rouva Blythe, sanoi hän Annalle.\n-- Minulle tuottavat käyntini täällä suurta iloa, ja siitä en aio\nkieltäytyä, vaikka te ette vielä ole käynyt vastavierailulla. Minä\ntulen, milloin voin, ja te tulette, milloin te voitte, ja jos siten\nvoimme saada hauskan jutteluhetken yhdessä, lienee yhdentekevää,\nkummanko katon alla me istumme.\n\nKapteeni Jim ihastui suuresti Gogiin ja Magogiin, jotka istuivat\ntäällä kotilieden ääressä yhtä itsetietoisen arvokkaina kuin\naikaisemmin Karoliinan majassa.\n\n-- Nepä vasta ovat lystikkäitä pikku elukoita, huudahti hän\nihastuneena, ja hän tervehti niitä aina ja sanoi niille jäähyväiset\nyhtä kohteliaasti kuin isäntäväelle. Kapteeni Jim ei suinkaan ollut\nsellainen henkilö, että hän olisi halunnut loukata kotijumalia\nkunnioituksen puutteella.\n\n-- Te olette tehneet tästä pienestä talosta oikean ihannekodin,\nsanoi hän kerran Annalle. -- Se ei ole vielä koskaan ollut niin\nhauska. Rouva Selwynillä oli kyllä myöskin erinomainen kaunoaisti,\nkuten teillä, ja hän sai ihmeitä aikaan, mutta silloin ei vielä\nollut olemassa hauskoja kotikutoisia akkunaverhoja ja tauluja ja\nkorihuonekaluja ja sieviä pikku koriste-esineitä -- tai ainakaan\nei niitä tunnettu täällä. Mitä Elizabethiin tulee, hän eli\nmenneisyydessä. Mutta te olette niin sanoakseni tuoneet tänne\ntulevaisuuden. Minä viihtyisin täällä niin erinomaisesti, vaikka en\nsaisi jutellakaan. Minulle olisi tarpeeksi siinäkin, että saisin\nistua ja katsella teitä ja teidän taulujanne. Täällä on kovin\nkaunista.\n\nKapteeni Jim oli harras kauneudenihailija. Kaikki kaunis, mitä\nhän näki, tuotti hänelle sisäistä iloa, joka kirkasti hänen\nelämänpolkunsa. Mutta hänellä oli varsin selvä käsitys siitä, kuinka\nvaatimattomalta hän itse näytti maailman silmissä, jos kohta hän\nolikin pitkä kasvultansa, ja se harmitti häntä.\n\n-- Saan kyllä usein kuulla, että olen kiltti ja hyväluontoinen,\ntuumiskeli hän eräänä päivänä hiukan äreästi, -- mutta minulle\nolisi kyllä ollut enemmän mieleen, jos Herramme olisi antanut\nminulle kiltteyttä vain puolen määrän ja sensijaan hiukan paremmin\nhuolehtinut ulkomuodostani. Mutta minun on kai uskominen, että hän\ntiesi mitä teki, kuten hyvältä kapteenilta odottaa sopii. Toisten\nmeistä kaiketi täytyy olla rumia, että viehättävät joukossamme --\nkuten te, tohtorinna -- vaikuttaisivat yhä viehättävämmiltä.\n\nVihdoinkin eräänä iltana lähtivät Anna ja Gilbert matkaan Neljän\ntuulen majakalle. Päivä oli alkanut hiukan synkästi, tuoden mukanansa\nharmaita pilviä ja sumua, mutta se päättyi komeaan purppuraan ja\nkultaan. Hietasärkät kuvastuivat lahden takana läntiselle taivaalle\nkalpein kellertävin värivivahduksin, ja kauempana hehkui iltaruskon\npuna. Pohjoisessa peittivät taivasta heleänkeltaiset pilvenlongat.\nLahdensuussa näkyi laiva, joka purjeet iltaruskon värittäminä liukui\naavalle ulapalle matkalla palmujen maahan. Auringonlasku vuodatti\nkirkasta valonhohdetta värittömälle hietasärkkä-alueellekin, jossa ei\nollut ruohomätästäkään yksitoikkoisuutta elvyttämässä. Yksin tuokin\nvanha talo, joka sijaitsi puron varrella piilipuitten ympäröimänä,\njoutui hetkiseksi tuohon valovirtaan, ja sen akkunat kimmelsivät\ntuokion vanhaa katedraalia muistuttavassa väririkkaudessa. Ne\nhehkuivat synkän harmaassa kehyksessään kuin ympäristön kahlehtiman\nmielen kaihoisan kiihkeät mietteet.\n\n-- Tuo vanha piilipuiden suojustama talo vaikuttaa minusta aina niin\nyksinäiseltä ja autiolta, sanoi Anna. -- Vieraita ei sinne koskaan\nnäy menevän. Tosinhan sen kujatie eroaa suuresta maantiestä, jota\nemme näe täältä, mutta minusta tuntuu sittenkin siltä, kuin ei sinne\nmenisi eikä sieltä tulisi koskaan ainoatakaan ihmistä. Ja kuinka\nihmeellistä, ettemme koskaan satu yhteen sen asukasten kanssa, kun\nei sinne sentään ole kuin neljännestunnin matka. Kenties olen nähnyt\nheidät kirkossa, mutta siinä tapauksessa en ole osannut heitä erottaa\nkirkkovierasten joukosta. Ikävää, että he ovat tuollaista seuraa\nkarttavaa väkeä, kun he ovat ainoat läheiset naapurimme.\n\n-- Oletko koskaan päässyt selville siitä, kuka tuo hanhia paimentava\ntyttö oli, joka sinun mielestäsi oli niin kaunis? kysyi Gilbert.\n\n-- En. Kuinka lienee sattunut niin, etten ole koskaan muistanut\nkeneltäkään pyytää tietoja hänestä. Mutta tuosta ensi päivästä saakka\nen ole koskaan nähnyt häntä, niin että hän varmaan sittenkin oli\njokin muukalainen. Voi sentään -- nyt aurinko vaipui kukkulain taa --\nmutta katsos, tuolla tuikkaa majakka!\n\nIllan yhä hämärtyessä ilmestyi heidän silmissänsä majakan lyhdyn\nympärille aina väririkkaampia renkaita, ja joka suuntaan levisi\nvalkoisia säteitä, jotka muodostivat laajan valoympyrän yli loivasti\nyleneväin kenttien, sataman, hietasärkkien, joiden ääriviivat jo\nolivat häipyneet hämyyn, sekä loitolle pimeään vaipuvalle merelle.\n\n-- Minusta tuntuu kuin voisi tuo valo käydä minuun käsiksi ja heittää\nminut peninkulmien päähän merelle, sanoi Anna, kun tuollainen kirkas\nsäde jälleen verhosi heidät häikäisevään valoon.\n\nJa hän tunsi kuin helpotusta heidän tultuansa niin lähelle majakkaa,\nettei heihin enää sattunut tuo kiusallinen kirkas valo, joka näytti\nikäänkuin halkovan pimeyttä, tuikahtaessaan aina määräajan jälkeen\nheidän ylitsensä kautta avaran ympäristön.\n\nKääntyessään kapeammalle tielle, joka kenttien poikki johti\nmajakalle, kohtasivat he tuntemattoman miehen, joka näytti tulevan\nmajakalta päin ja jonka ulkomuoto vaikutti niin omituiselta, että\nhe ehdottomasti tulivat katsoneeksi häntä kiinteämmin. Oikeastaan\nhänellä oli varsin komea ulkomuoto -- hän oli pitkä ja harteikas ja\nhänellä oli tarmokkaat, säännölliset piirteet, vahvasti kaartuva nenä\nja harmaat avokatseiset silmät. Pukunsa puolesta hän oli kuin varakas\nmaanviljelijä pyhätamineissaan, ja sen puolesta hän olisi voinut olla\nkuka tahansa kalastajakylän tai The Glenin asukkaista. Mutta hänen\nrintaansa peitti vyötärölle saakka ulottuva tuuhea ruskea parta, ja\nselkäpuolella aaltoili tummanruskea tukka harmaan vihreän huopahatun\nalta esiin yhtä tuuheina kiharoina.\n\n-- Onkohan hän jokin hiusvoiteen kaupitsija, joka arvelee tuollaista\nilmoittamistapaa soveliaimmaksi tässä vaatimattomuuden maailmassa?\nkuiskasi Gilbert, vastaantulijan ehdittyä kuuluvista.\n\n-- Siltä melkein näyttää, kuiskasi Anna vastaan, pidättäen nauruansa,\n-- kuka kumma hän mahtanee ollakaan?\n\n-- Sitä en tiedä, mutta jos kapteeni Jim kokoaa tänne majakkansa\nseutuville tuollaisia kummituksia, niin en tule tänne enää koskaan\nvaraamatta taskuuni hiukan terästä niiden karkottamiseksi. Kotiutunut\nmerimieskään hän ei ollut -- siinä tapauksessahan hänen omituinen\nulkomuotonsa kenties olisi käsitettävissä. Varmaankin hän kuuluu\njohonkin noista vanhoista suvuista, jotka asuvat lahden tuolla\npuolen, -- setä Dave sanoo, että niissä on tavattavissa paljon\nihmeellisiä olentoja.\n\n-- Setä Dave on hiukan yksipuolinen, olen ollut huomaavinani. -- Oi,\nGilbert, oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?\n\nNeljän tuulen majakka oli rakennettu merestä äkkijyrkkään kohoavan\npunaisen hietakivikallion kielekkeelle. Toisella puolen, juuri\nsataman suulla, sijaitsi hopeanhohtoinen hietasärkkä, toiseen\nsuuntaan jatkui miellyttävin kaarroksin kauas ulottuva jono jyrkkiä\npunaisia kallioita, joiden välille meri muodosti sileiden piikivien\nreunustamia pieniä lahdekkeita. Se oli ranta, ylvään suurenmoinen\nsekä myrskyn vyörytellessä kirkkaan vihreitä hyökyaaltoja sitä\nvastaan että sen levitessä tyynenä ja liikkumatonna tähtivalossa.\nSellainen ranta saa hereille voimakkaan yksinäisyydentunteen. Metsä\nei koskaan käy koleaksi -- siellä on aina iloista, salaperäistä\nsipinää ja supinaa. Mutta meri on jättiläinen, joka huokailee ja\nvoihkii ainaisessa tuskassa jostakin haikeasta ja salaisesta surusta,\njonka se kätkee poveensa aikojen loppuun saakka. Sen syvimmistä\nsalaisuuksista emme koskaan pääse täysin selville -- pintapuolisinkin\nkosketus niiden kanssa saattaa meidät mielenjärkytyksen ja kauhun\nvaltaan. Metsä kutsuelee meitä sadoin äänin, mutta meren ääni\non alati yksi ja sama -- mahtava kohina, joka tempaa sielun\nsävel virtaansa. Metsät ovat inhimillisiä, mutta meri merkitsee\narkkienkelien seuraa.\n\nAnna ja Gilbert tapasivat kapteeni Jimin istumassa penkillä majakan\nedustalla, viimeistelemässä ihmeellistä, täydessä taklauksessa olevaa\nleikkikalukuunaria. Hän nousi ja lausui vieraansa tervetulleiksi\nhänelle ominaisella herttaisella kohteliaisuudella.\n\n-- Tämä on ollut kauttaaltaan ihana päivä, rouva Blythe, ja nyt tuo\nilta mukanaan ihanimman kaikesta. Istuisimmeko ehkä vielä hetkisen\ntäällä ulkona, kun on vielä hiukan päivänvaloa? Minä olen juuri\nvalmistanut tämän lelun eräälle pikku sukulaiselleni, joka asuu The\nGlenissä. Kaduin heti, että olin luvannut sen tehdä, sillä pojan äiti\nei ollut hyvillään asiasta. Hän pelkää, että poika jonakin kauniina\npäivänä lähtee merille, ja hänen mielestänsä tuo halu on pahasta.\nMutta mitä muuta jäikään minulle neuvoksi, rouva Blythe, kuin pitää\nlupaukseni? Minusta on anteeksiantamatonta rikkoa lapselle annettu\nlupaus. Tulkaa nyt tänne ja käykää istumaan ja hoitakaa mukavuuttanne.\n\nTuuli kävi maalta päin, ja hopeanhohteiset pienet laineet\nsynnyttivät vain hiljaista loisketta. Hämärä levitti punervansinisen\nvaippansa yli hietasärkkien ja niemien, joita lokit käyttivät\npesimispaikkoinansa. Taivaanrannalle oli kokoontunut joukko yhä\nlaajenevia, ihmeellisiä pilvenlonkareita. Iltatähti oli vartiossa\naallonhalkaisijan luona.\n\n-- Eikö todella kannatakin tulla katsomaan tätä näköalaa? sanoi\nkapteeni Jim, luoden ympärilleen katseita, joissa kuvastui\nomistamisen iloa ja ylpeyttä. Täällä on erillään kaikesta maailman\ntouhusta ja puuhasta ja omanvoitonpyynnöstä. Pääsymaksua ei myöskään\ntarvitse suorittaa -- saa ilmaiseksi taivaan ja meren. Nyt nousee\nkuu pian, ja minä en väsy koskaan katsomasta, miltä näyttää, kun kuu\nnousee näiden kallioitten ja mastojen ja tuon aavan ulapan takaa.\nJoka kerta tuottaa vaihtelua ja uusia yllätyksiä.\n\nHe jäivät katsomaan kuunnousua, ja vaipuen äänettömyyteen, joka\ntodisti täydellisestä tyydytyksestä, he ihailivat kuutamon\nesiinloitsimaa uutta maisemakuvaa. Senjälkeen menivät he majakkaan\nja kapteeni Jim selitti heille siellä vilkkuvalokoneen rakenteen.\nLopuksi he joutuivat alakerran suureen huoneeseen, missä avoimella\nliedellä paloi meren kuljettamista puista laadittu leimuava roihu.\n\n-- Tämän tulisijan olen itse muurannut, kertoi kapteeni Jim. --\nValtio ei kustanna majakanvartijoille sellaista ylellisyystavaraa.\nKatsokaapa kuinka väririkkaan loimun noista puista saa! Jos tahdotte\nhiukan ajopuita, lämmittääksenne arkihuonettanne, rouva Blythe, niin\nminä varsin kernaasti jonakin päivänä tuon teille niitä kärryllisen.\nKäykääpä nyt istumaan, niin minä keitän hiukan teetä.\n\nKapteeni Jim tarjosi tuolin Annalle, ajettuaan siitä ensin pois\nsuuren punakeltaisen kissan ja pantuaan pois sanomalehden.\n\n-- Laittaudupa siitä pois, Ensi perämies, ukko kulta! Sinullahan on\noma paikkasi sohvalla. Minun täytyy panna tämä sanomalehti talteen,\nkunnes ehdin lukea siitä kertomuksen. Se on nimeltään \"Rakkauden\nharhatiet\". Tuollainenhan ei nyt oikeastaan ole minun ikäisiäni\nvarten, mutta minä luen sen kumminkin, nähdäkseni kuinka pitkälle\nkirjailija voi venyttää kertomustansa. Me olemme nyt ehtineet\nkuudenteenkymmenenteenkahdenteen lukuun, ja minun nähdäkseni häät\neivät ole nyt sen lähempänä kuin alussakaan. Kun pikku Joe tulee,\nannan hänen aina lukea minulle ääneen merirosvojuttuja. Eikös ole\nhullunkurista, kuinka ahnaita tuollaiset pienet viattomat olennot\novat vertatihkuville jutuille?\n\n-- Aivan kuten Davy-poikanen minun kotonani, sanoi Anna. -- Hän\ntahtoo myöskin aina sellaisia kertomuksia, jotka ovat täynnä\nkonnankoukkuja ja verenvuodatusta.\n\nKapteeni Jimin tee osoittautui erinomaiseksi juomaksi. Hän\niloitsi lapsen tavoin Annan kehuskelusta, mutta koetti salata\ntyytyväisyyttään.\n\n-- Salaisuus on siinä, etten minä koskaan hutiloi kermaan nähden,\nselitti hän. -- Kerman pitää olla kunnollista ja väärentämätöntä\ntavaraa. Ja teeveden täytyy kiehahtaa aivan äkkiä.\n\n-- Me kohtasimme äsken tiellä ihmeellisen olennon, joka näytti\ntulevan teidän tyköänne, sanoi Gilbert, heidän syödä naperrellessaan\npikkuleipiä, jotka kapteeni Jim oli poiminut esiin läkkitötteröstä.\n-- Kuka tuo tulija oli?\n\nKapteeni Jim nauraa virnisteli.\n\n-- Hän oli Marshall Elliott, muuan oiva mies, joka on vain aivan\nhiukan päästä vialla. Ihmettelitte kaiketi, mitä hän on tarkoittanut\nsillä, että aikojen kuluessa on muuttanut itsensä jonkinmoiseksi\nmuseo-esineeksi.\n\n-- Onko hän jokin uudenaikainen nasiiri tai heprealainen profeetta,\njoka on jäänyt elämään aikojen alusta? ihmetteli Anna.\n\n-- Ei kumpikaan. Kaikki johtuu luonnollisesti politiikasta. Koko\ntämän seudun asujamisto on politiikan läpitunkemaa. Täällä ovat\nihmiset syntyänsä vanhoillisia tai edistysmielisiä, kuinka kunkin\nosaksi on tullut, ja sellaisina he myöskin elävät ja kuolevat. Ja\nmihin he ryhtyvät taivaassa, jossa politikoiminen luultavasti on\nkiellettyä, sitä minä en tosiaankaan pysty käsittämään. No, tämä\nMarshall Elliott kuuluu edistysmielisiin. Niihin minäkin lukeudun\n-- joskin maltillisimpiin joukosta. Mutta malttia ei Marshallilta\nkoskaan käynyt odottaminen. Noin viisitoista vuotta sitten olivat\npuolueriidat erityisen kiihkeät, ja vaalit olivat tulossa. Marshall\ntaisteli hengenheimolaistensa puolesta kynsin ja hampain, ja hän\noli niin vakuutettu heidän voitostansa, että hän eräässä julkisessa\nkokouksessa vannoi juhlallisesti, ettei hän ajaisi partaansa eikä\nleikkaisi tukkaansa, ennenkuin edistysmieliset olivat päässeet\nvaltaan. No, he eivät päässeetkään voitolle eivätkä ole päässeet\nvielä tänäkään päivänä -- hahaha -- ja nyt hän saa kuljeskella\ntuollaisena kummituksena. Mutta sanassaan pysyvä mies hän on, sitä ei\nkäy kieltäminen.\n\n-- Mitä hänen rouvansa siitä sanoo? kysyi Anna.\n\n-- Hän on poikamies. Mutta jos hänellä olisikin vaimo, niin olen\nvakuutettu, ettei tämä saisi häntä rikkomaan lupaustaan. Hän kuuluu\nmuutoin tunnetusti itsepäiseen ja taipumattomaan sukuun. Marshallin\nveljellä Aleksanterilla oli pihakoira, josta hän piti paljon, ja kun\nkoira oli kuollut, tahtoi tuo mies saada sen haudatuksi kirkkotarhaan\nvihittyyn maahan, \"yhteen toisten kristittyjen kanssa\", kuten hän\nsanoi. Siihen ei luonnollisesti suostuttu, ja silloin hän hautasi\nkoiran aivan kirkkotarhan aidan viereen eikä enää koskaan astunut\njalkaansa kirkkoon. Mutta sunnuntaina hän ajoi perheineen kirkolle\nja kävi istumaan koiran haudalle, joka oli huolellisesti hoidettu ja\nkukilla koristettu, ja sitten he lukivat Raamattua ja rukoilivat koko\njumalanpalveluksen ajan. Väitetään hänen kuolinvuoteellaan pyytäneen\nvaimoansa hautaamaan hänet koiran viereen. Vaimo oli muutoin varsin\nsäyseä olento, mutta tällä kertaa hän tuimistui. Hän sanoi, että\nhän puolestansa ei aikonut maata koiran rinnalla, niin valpas ja\nherttainen kuin se oli ollutkin, mutta jos niin oli, että mies\nitse mieluummin halusi saada viimeisen leposijansa koiran viereen\nkuin hänen viereensä, niin hänen tahtonsa kyllä saisi tapahtua.\nAleksanteri Elliott oli muutoin itsepintainen kuin aasi, mutta hän\npiti vaimostansa, ja niin hän antoi myötä ja sanoi: \"No, hautaa minut\nsitten, tuhat tulimaista, minne ikinä haluat. Mutta minä odotan,\nettä kun enkeli Gabriel toitottaa torveansa, uskollinen koirani on\nkavahtava pystyyn yhtä valppaana kuin minäkin, sillä sielua oli sillä\nainakin yhtä paljon kuin kaikilla noilla kaksijalkaisilla hölmöillä,\nolivatpa ne sitten nimeltään Elliott tai Crawford tai Mac Allister.\"\nNuo sanat olivat hänen viimeisensä. -- Mitä Marshalliin tulee, niin\nolemme me kaikki jo ehtineet tottua häneen, mutta voinhan ymmärtää,\nettä hän muukalaiseen vaikuttaa peräti hullunkuriselta. Olen tuntenut\nhänet kymmenvuotiaasta saakka -- nyt hän on viidenkymmenen vuoden\nvanha -- ja minä pidän hänestä. Me olemme tänään olleet yhdessä\nturskankalastuksella. Enhän minä pystykään enää juuri muuhun -- kuin\npyydystämään silloin tällöin turskan tai forellin. Mutta sellaista ei\nole aina ollut -- ennen oli minulla kyllä tapana tehdä muutakin.\n\nEnsi perämies muistutti nyt olemassaolostansa hypähtämällä kapteeni\nJimin syliin. Se oli oikea kissasuvun loistoedustaja, täysikuuta\nmuistuttavine pyöreine naamoinensa, vilkkaine vihreine silminensä ja\nmahtavine käpälöinensä, jotka se loikoessaan aina käänsi koukkuun.\nKapteeni Jim silitteli hiljaa sen sametinpehmoista turkkia, ja se\nkohotti velttona ja tyytyväisenä häntänsä pystyyn.\n\n-- Minä en ole juuri koskaan ollut ihastunut kissoihin, ennenkuin\nlöysin Ensi perämiehen, puheli kapteeni säestäen mirrin äänekästä\nkehruuta.\n\n-- Minä olen pelastanut sen kuolemasta, ja kun on tehnyt eläimelle\ntuollaisen palveluksen, täytyy siihen myöskin kiintyä. Sehän on\nmelkein sama kuin jos olisi lahjoittanut sille elämän'. Tässä\nmaailmassa on kauhean ajattelemattomia ihmisiä. Muutamat noista\nkaupunkilaisista, joilla on kesäasuntonsa lahden tuolla puolen, ovat\nniin ajattelemattomia, että se jo lähenee julmuutta. Ne pitävät\nkesällä kissoja ja hemmottelevat niitä, ruokkivat niitä makupaloilla\nja laittavat niille kaulaan silkkiruusukkeita ja kulkusia. Sitten ne\nsyksyllä matkustavat tiehensä ja jättävät kissat nälkään ja viluun.\nMinä aivan kiukustun tuota ajatellessani... Viime talvena löysin\neräänä päivänä rannalta kuolleen kissaemoraukan, painautuneena kolmea\npientä poikastansa vastaan, jotka olivat niin laihat, että niissä\noli vain luut ja nahka. Kuollessaankin oli emo vielä koettanut niitä\nlämmittää. Sen jäykistyneet käpälät olivat niiden ympärillä. Minä\nitkeä tillitin, niin vanha kuin olenkin. Ja sitten kiroilin. Lopuksi\notin sitten nuo kolme pientä poikasta mukaani kotiin ja ruokin niitä\nja hankin niille hyvät kodit. Minä tunsin tuon matamin, joka oli\njättänyt kissan hoidotta, ja kun hän jälleen palasi tänne keväällä,\nmenin hänen luoksensa ja silloinkos hän sai kuulla kunniansa!\n\n-- Mitä hän siihen sanoi? tiedusteli Gilbert.\n\n-- Hän itki ja sanoi, että \"sitä hän ei ollut ollenkaan tullut\najatelleeksi.\" Mutta minä sanoin hänelle: \"Luuletteko te, että tuo\nkelpaa puolustukseksi, kun teidän tuomiopäivänä on vastattava tuon\nemoparan hengestä? Mitä varten on Herra antanut teille aivot, jos ei\nsiksi, että käyttäisitte niitä ajattelemiseen?\" Toiste hän varmaan\nvaroo jättämästä kissoja oman onnensa nojaan.\n\n-- Oliko Ensi perämieskin tuollainen hylätty kissaparka? kysyi Anna,\ntehden lähestymisyrityksen, jonka asianomainen suvaitsi armollisesti\npitää hyvänänsä.\n\n-- Oli kyllä. Minä löysin sen eräänä kirpeän kylmänä talvipäivänä.\nSilkkinauha, jonka jokin hölmö oli sitonut sen kaulaan, oli tarttunut\npuun latvassa kiinni oksaan, ja paitsi sitä, että kissa oli nälkään\nnääntynyt, oli se myöskin kuristumaisillaan. Olisittepa nähnyt sen\nsilmät, rouva Blythe! Sehän oli vain poikanen, mutta varmaankin se\noli voinut jo pitää huolta itsestänsä, kunnes se tarttui puuhun.\nKun minä olin saanut sen irti, nuolaisi se nopeasti minun kättäni\nterävällä punaisella pikku kielellänsä. Silloin ei se ollut\ntuollainen roteva merijätkä kuin nyt. Se oli lempeä ja hurskas kuin\nkaritsa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ollaksensa kissa se on tullut\naika pitkäikäiseksi. Aika muhkea mirri, tämä minun Ensi perämieheni!\n\n-- Olisin pikemminkin odottanut, että te olisitte pitänyt koiraa,\nsanoi Gilbert.\n\nKapteeni Jim pudisti päätänsä.\n\n-- Minulla oli kerran koira. Se merkitsi minulle niin paljon,\netten sen kuoltua voinut hankkia toista sijaan. Se oli ystävä --\nymmärrättekö, rouva Blythe? Perämies on vain hyvä toveri. Minä\npidän Perämiehestä -- ja suureksi osaksi juuri sentähden, että se\non niin taitava keksimään kepposia -- niinhän kissojen laita aina\non. Mutta koiraani minä rakastin. Oikeastaan voin varsin hyvin\nkäsittää nuo tunteet, joita Aleksanteri Elliottilla oli koiraansa\nkohtaan. Kunnon koirassa ei ole mitään vilppiä. Siksi ne kaiketi\novat rakastettavampia kuin kissat. Mutta kissat ovat, kissa vieköön,\npaljoa mielenkiintoisempia. Ei, tässä minä istun laverrellen\nturhaa lorua. Miksikä te ette käske minua vaikenemaan! Mutta\nkoska nyt olette juoneet teenne, niin ehkä saan näyttää muutamia\npikkukapineita, joita teistä kenties olisi hauska katsella -- olen\nkoonnut ne ihmeellisiltä seuduilta, joita ennen maailmassa huvikseni\nkävin katselemassa.\n\nKapteeni Jimin \"pikkukapineet\" osoittautuivat kokoelmaksi monenmoisia\nharvinaisuuksia -- jotkut kammottavia, jotkut eriskummaisia tai\nkauniita. Ja melkein jokaiseen niistä liittyi jokin ihmeellinen\nkertomus.\n\nAnna ei unohtanut koskaan, millä ihastuksella hän tänä kuutamoiltana\nkuunteli noita vanhoja kertomuksia ihmeellisen ajopuu-roihun ääressä,\nhopeahohteisen meren puhuessa heille tenhokieltänsä avoimen akkunan\ntakana ja laineiden loiskiessa kallioiden juurella.\n\nKapteeni Jim ei lausunut ainoatakaan kerskuvaa sanaa, mutta oli\nmahdoton olla oivaltamatta, mikä sankari tuo mies oli ollut --\nrohkea, vilpitön, neuvokas ja epäitsekäs. Siinä hän nyt istui\npienessä huoneessansa, loitsien kuulijoittensa eteen silminnähtävinä\nkaikki nuo ihmeelliset seikat. Kulmien värähdys, lystikkään vallaton\nirvistys, sana, liike valaisivat mitä havainnollisimmalla tavalla\njonkin tapahtuman tai luonteen esitystä.\n\nMuutamissa kapteeni Jimin seikkailuissa tapahtui niin ihmeellisiä\nkäänteitä, että kuulijat miettivät mielessänsä, eikö hän ehkä hiukan\nliiaksi käyttänyt hyväksensä heidän herkkäuskoisuuttaan. Mutta tuo\nepäluulo oli täysin aiheeton, se selveni heille myöhemmin. Hänen\nkertomuksensa olivat aivan pilkullensa totuudenmukaisia. Kapteeni\nJimillä oli synnynnäiset satukirjailijan lahjat, jotka saattavat\nmenneisyyden ja unhon usmaan vaipuneen jälleen kohoamaan esiin,\nsaamaan muotoa ja väriä, menettämättä silti houkuttelevaa ja\nsalaperäistä luonnettansa.\n\nKapteenin kertomukset vuoroin naurattivat Annaa ja Gilbertiä, vuoroin\nvärisyttivät heitä, ja kerran tunsi Anna silmiensä tulevan tulvilleen\nkyyneleitä. Kapteeni Jim näki niiden vierivän pitkin hänen poskiansa\nja luki ne erityiseksi tunnustukseksi kertomataidollensa.\n\n-- Minulle on mieleen, jos ihmiset tällaisina hetkinä panevat hiukan\nitkuksi, sanoi hän. -- Katson sitä kohteliaisuudenosoitukseksi.\nMutta sittenkään en ole pystynyt esittämään kokemiani ja näkemiäni\nseikkoja oikeassa valaistuksessa. Minulla on ne kaikki merkittyinä\nmuistiin \"elämänvaiheissani\", kuten tuota kokoelmaa olen nimittänyt,\nmutta en pysty saamaan niitä oikeaan muotoon. Jos voisin keksiä\noikeat sanat ja panna ne paperille, sukeutuisi siitä oikein mukava\nkirja. Se veisi voiton \"Rakkauden harhateistä\", ja luulen, että\nJoekin lukisi sitä yhtä mielellään kuin merirosvojuttuja. Niin,\nminä olen elämässäni ollut mukana monenmoisissa seikkailuissa, ja\ntiedättekös, rouva Blythe, vanhus ikävöi yhä uusia. Minähän olen nyt\nainoastaan vanha ja hyödytön ukkorähjä, joka jo on joutunut istumaan\nkuivalle maalle, mutta väliin tunnen niin valtavaa halua saada lähteä\npurjehtimaan -- saada purjehtia kauas auringonlaskun taa ja -- jäädä\nsille matkalle.\n\n-- Te tahtoisitte Odysseuksen tavoin:\n\n    \"Kulkua auringon seuraten, retken purtenne johtaa\n    Läntisten tähtien teille -- karttaen kuoloa maalla,\"\n\nsanoi Anna haaveksivalla äänensävyllä.\n\n-- Odysseus? Hänestä olen kyllä lukenut! Hänellä oli siivo vaimo,\njoka kutoi kangastansa ja oli hänelle uskollinen. -- Niin, siltä\njuuri minusta tuntuu. Siltä tuntuu kaikista vanhoista merimiehistä,\nluullakseni. Mutta arvatenkin minä saan kuolla kuin mikäkin\nmaamoukka. Minkä on tapahtuminen, se tapahtuu. Oletteko kuulleet\npuhuttavan vanhasta William Fordista, joka ei koskaan suostunut\nmenemään veneeseen, siksi että hän pelkäsi hukkuvansa. Muuan\npovari oli ennustanut hänelle niin käyvän. Eräänä päivänä hän sai\nsitten pyörtymyskohtauksen ja kaatuessaan hän joutui suin päin\nvesialtaaseen, joka oli tallin edustalla, ja hän tukehtui. --\nTäytyykö teidän nyt jo lähteä? Tulkaa pian toiste ja käykää usein\nminua katsomassa! Ensi kerralla on tohtorin vuoro pitää puhetta. Hän\ntietää monenmoista, josta haluaisin päästä selville. Täällä minä\nhiljakseen puuhailen päivät päästään, ja aika käy väliin varsin\npitkäksi. Tässä suhteessa pahenivat asiat Elizabeth Russellin\nkuoltua. Me sopeuduimme niin hyvin yhteen.\n\nKapteeni Jimin äänessä soinnahti tuo syvällinen ja liikuttava tunne,\njoka täyttää vanhuksen mielen, hänen menettäessään hyvät ystävänsä\ntoisen toisensa jälkeen -- ystävät, joiden paikkaa nuorempi sukupolvi\nei voi koskaan täysin täyttää, miten herttaisesti ja ymmärtämystä\nosoittavasti se esiintyneekin. Anna ja Gilbert lupasivat molemmat\ntulla pian jälleen käymään ja uudistaa käyntinsä usein.\n\n-- Hän on herttainen vanhus, sanoi Gilbert, kun he nyt astelivat\nkotiinpäin.\n\n-- Hyvin herttainen. Minusta on vain niin vaikeata saada nuo hänen\nhurjat seikkailunsa soveltumaan yhteen hänen vaatimattoman ja\nsydämellisen olentonsa kanssa, sanoi Anna miettiväisesti.\n\n-- Niin et ajattelisi, jos olisit, kuten minä, nähnyt hänet äskettäin\neräänä päivänä kalastajakylässä. Muuan Peter Gautier'in venekuntaan\nkuuluva nuorukainen sanoi jonkin raakuuden eräästä tämän seudun\ntytöstä. Olisitpa silloin nähnyt kapteeni Jimin! Hänen silmänsä\nkipinöivät, kun hän iski ne tuohon poikaan! Hän oli kuin toinen\nihminen! Paljoa hän ei sanonut -- mutta hän sanoi sanottavansa\ntarpeellisella tarmolla. Kuinka tuo toinen olikaan häpeissään! Ei,\nkapteeni Jimin kuullen ei pidä puhua rumasti kenestäkään naisesta\nhänen selkänsä takana.\n\n-- Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt naimisiin, sanoi Anna. --\nHänellähän pitäisi oikeuden mukaan tässä iässä olla poikia, jotka\nohjaisivat aluksia, ja lapsenlapsia, jotka tarrautuisivat hänen\npolviinsa, pyytäen häntä kertomaan jotakin... Se tuntuisi paljoa\nluonnollisemmalta. Mutta hänellä on ainoastaan \"muhkea mirrinsä\".\n\nMutta Anna erehtyi. Kapteeni Jim omisti muutakin. Hän omisti erään\nmuiston.\n\n\n\n\nX.\n\nLESLIE MOORE.\n\n\n-- Tänä iltana emäntänne lähtee pitkälle kävelyretkelle aina niemen\ntuolle puolen, sanoi Anna Gogille ja Magogille eräänä tyynenä\nlokakuun iltana.\n\nEi ollut muita, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella,\nsillä Gilbert oli lähtenyt kalastajakylään. Anna hoiti tuon\npienoismaailmansa niin mallikelpoisella tavalla kuin voi odottaa\nhenkilöltä, joka oli Marilla Cuthbertin kasvattama, ja hän voi\nhyvällä omallatunnolla lähteä pois kotoa. Monta ihanaa kävelyretkeä\nhän oli jo tehnyt rannikolla, väliin Gilbertin seurassa, väliin\nkapteeni Jimin kanssa, väliin yksin omine ajatuksinensa ja uusine\nhempeine haaveinensa. Hän piti rantatiestä, joka johti sataman hiljaa\nkeinuvien, tervalta tuoksuvien veneitten ohi, hän käyskenteli myöskin\nmielellään hopeanhohtoisilla hietasärkillä, missä raikkaat merituulet\npuhalsivat, mutta rakkain oli hänelle kallioranta jyrkänteineen ja\nrotkoineen, aaltojen kiillottamme ja hiomine vierinkivineen ja syvine\nlahdekkeineen, missä piikivet hohtivat kirkkaassa matalassa vedessä.\nJa sille rannalle hän nyt lähti tänä iltana.\n\nKolme päivää oli syysmyrsky riehunut, tuoden mukanansa\nkovia sadekuuroja. Jymisten olivat ärjyaallot iskeneet\nkallioihin, tyrskyjen valkoinen vaahto oli sinkoillut kauas yli\naallonhalkaisijan, ja vesi oli käynyt sameaksi tuossa muutoin niin\nsiintävässä ja peilikirkkaan tyynessä Neljän tuulen lahdessa. Mutta\nnyt oli tuuli tyyntynyt, ja puhtaana hohti ranta huuhtelun jälkeen.\nIlmassa ei tuntunut lehahdustakaan, mutta vielä vyöriskelivät\nmainingit, heitellen kaunista valkoista vaahtoa hiedalle ja\nkallionlohkareille. Loppumattomana jonona ne lähestyivät rantaa,\nvälittämättä jo kaikkialla vallitsevasta tyynen ja rauhan tunnelmasta.\n\n-- Oi, tämä on hetki, jonka takia kyllä kannattaisi pitää\nviikkomääriä myrskyä ja sadesäätä, huudahti Anna antaen katseensa\nliukua ylhäältä kallionlohkareelta, missä hän seisoi, yli tuon\nkeinuen liikehtivän vedenkalvon. Sitten hän laskeutui kapeata ja\njyrkkää polkua pitkin lahdekkeen luo, missä hän voi nauttia ihanasta\nyksinäisyydestä kallioitten, meren ja taivaan ympäröimänä.\n\n-- Minua niin haluttaisi laulaa ja tanssia, sanoi hän itseksensä. --\nMinua ei näe ainoakaan ihminen -- ja kalalokit eivät juoruile. Täällä\nvoin käyttäytyä niin hassusti kuin ikinä tahdon!\n\nHän kohotti hamettansa ja jatkoi matkaansa kevyin tanssiaskelin\npitkin kovaa ja kiinteätä rantakaistaletta, töin tuskin turvassa\nmainingeilta, jotka melkein huuhtelivat hänen jalkojansa värehtivällä\nvaahdollansa. Pyörähdellen ja naureskellen kuin lapsi hän saapui\nlopuksi pienelle lahden itäpuolella ulkonevalle niemekkeelle. Silloin\nhän äkkiä pysähtyi, punehtuen kiihkeästi. Hän ei ollutkaan yksin,\nläheisyydessä oli ollut henkilö, joka oli tarkannut hänen tanssiansa\nja kuullut hänen naurunsa.\n\nTuo Annan aikaisemmin näkemä kultakutrinen, sinisilmäinen tyttö istui\nniemessä kivilohkareella, kallionkielekkeen takana, joka oli estänyt\nAnnan häntä havaitsemasta. Hän katsoi suoraan Annaan, kasvoillaan\nilme, jossa yhtyi hämmästys, myötätunto ja -- oliko tuo mahdollista?\n-- kateus. Hän oli avopäin, ja muhkea, kiiltävä tukka oli kiedottu\nhänen päänsä ympäri ja kiinnitetty heleänpunaisella nauhalla.\nHänellä oli tumma, hyvin yksinkertainen puku, mutta sitä piti koossa\nhienorakenteisen, notkean vyötärön ympärillä silkkivyö, joka oli\nsamaa lämpöisen punaista väriä kuin tukkanauhakin.\n\nKädet, jotka hän oli pannut ristiin polvien ympäri, olivat ruskeat ja\nilmeisesti työhön tottuneet, mutta kaulan ja hempeitten kasvojen iho\noli kuulakanvalkoinen. Laskeva aurinko loi läntisellä taivaanrannalla\npurjehtivien pilvien lomitse häipyvän säteen, joka osui muukalaisen\ntukkaan. Ensi hetkenä voi luulla näkevänsä meren käsittämättömän\nolennon henkilöitynä -- kaikkine salaperäisyyksineen, intohimoineen,\nhoukuttelevine ja pettävine viehätyksineen.\n\n-- Te -- te varmaankin luulette, että minä olen hiukan päästä\nsekaisin, sopersi Anna, koettaen tointua mielenhämmennyksestään.\n\nOlipa tosiaankin harmillista, että tuo ylvään juhlallinen olento\noli nähnyt hänet sellaisen lapsellisen hilpeyden vallassa -- hänet,\ntohtorinna Blythen, jonka olisi tullut esiintyä läpeensä arvokkaasti\nkuten naidun naisen sopii.\n\n-- En suinkaan, vastasi muukalainen tyttö hänen kysymykseensä, --\nmitään sellaista en suinkaan ole ajatellut.\n\nEnempää hän ei puhunut. Hänen äänensä oli välinpitämätön, hänen\nesiintymisensä hiukan torjuvaa. Mutta hänen silmiensä ilme, joka oli\nkiihkeän kaihoisa, mutta samalla arka, uhmaileva, mutta kumminkin\nmyös rukoileva, saattoi Annan muuttamaan päätöksensä lähteä pois. Hän\nkävi nyt sen sijaan istumaan kivelle tytön viereen.\n\n-- Emmekö voisi tehdä hiukan tuttavuutta? sanoi hän, turvautuen\nhymyilyynsä, jolla hän aina oli voittanut luottamusta ja ystävyyttä.\n-- Minä olen rouva Blythe ja asun pienessä valkoisessa tuvassa, joka\nsijaitsee rantatörmällä lahden tuolla puolen.\n\n-- Tiedän sen kyllä, sanoi muukalainen. -- Minä olen Leslie Moore --\nrouva Dick Moore, lisäsi hän jäykästi.\n\nAnna istui silmänräpäyksen vaieten, niin ihmeissään hän oli. Hän ei\nollut hetkeäkään ajatellut mahdollisuutta, että tuo muukalainen voisi\nolla naimisissa -- hänessä ei ollut mitään rouvamaista. Ja hän olikin\ntuo naapuri, jonka talossa Anna oli kuvitellut tavallisen toimeliaan\nja käytännöllisen maalaisrouvan hyörivän ja puuhailevan. Hänen\noli mahdoton tarpeeksi äkkiä muuttaa mielikuvaansa eittämättömän\ntodellisuuden mukaiseksi.\n\n-- Siis -- siis te asutte tuossa harmaassa talossa, jonka ympärillä\nkasvaa piilipuita, sopersi hän.\n\n-- Niin kyllä. Minunhan olisi kaiketi jo aikoja sitten pitänyt käydä\nteillä vierailulla..., sanoi rouva Moore.\n\nMutta hän ei yrittänytkään puolustaa tai selitellä laiminlyöntiänsä.\n\n-- Pyydän teitä siis tulemaan varsin pian, sanoi Anna ehdittyään\njoltisestikin tointua hämmästyksestään. -- Me olemme niin läheiset\nnaapurit, että meidän pitäisi tulla hyviksi ystäviksi. Neljän tuulen\nainoa vika on se, että ihmiset asuvat niin kaukana toisistansa.\nMuutoinhan täällä on kaikin puolin ihanaa.\n\n-- Pidättekö te seudustamme?\n\n-- Pidänkö siitä! Minä rakastan sitä. En ole vielä koskaan nähnyt\nmitään niin kaunista kuin Neljän tuulen niemi ja sitä ympäröivä\nnäköala.\n\n-- Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä paljoa maailmaa, sanoi\nLeslie Moore hitaasti, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että täällä\non hyvin kaunista. Minäkin -- rakastan tätä seutua.\n\nKuten koko hänen olentonsa, kuvasti hänen puheensävynsäkin samalla\narkuutta ja voimakasta sisäistä tunnetta. Anna sai omituisen\nvakuutuksen, että tuolla muukalaisella tytöllä -- tuosta käsitteestä\nei hän voinut vapautua -- olisi varsin paljon sanottavaa, jos hänelle\njohtuisi mieleen avata sydämensä.\n\n-- Minä tulen usein tänne rantaan, sanoi rouva Moore edelleen.\n\n-- Niin minäkin, vastasi Anna. -- Kuinka ihmeellistä, ettemme ole\nennen sattuneet täällä yhteen.\n\n-- Varmaankin te käytte täällä varhemmin illalla kuin minä.\nTavallisesti on jo myöhäinen -- melkein pimeä, kun minä tulen. Ja\nminä tulen tavallisesti heti myrskyn jälkeen -- kuten tänään. Meri\nei miellytä minua samassa määrin silloin, kun se lepää uneliaana ja\ntyynenä. Minä pidän taistelusta -- kuohusta ja pauhusta.\n\n-- Minä pidän aina merestä, olkoonpa se millä mielellä tahansa,\nvastasi Anna. -- Meri merkitsee minulle täällä Neljässä tuulessa\nsamaa, mitä minulle Avonleassa oli eräs tie, jota minä nimitin\n\"Rakastavaisten poluksi\". Tänä iltana se vaikutti minusta niin\nhuolettomalta ja hilpeältä -- aaltojen kuohussa oli kuin laulua\nja soittoa -- ja sentähden minunkin täytyi antautua hilpeyteni\nvaltaan -- pelkästä myötätunnosta. Sentähden tanssin hietarannalla\nkuin mikäkin hupakko. En tietysti voinut aavistaakaan, että joku\nnäkisi sen. Jos neiti Cornelia Bryant olisi nähnyt minut, olisi hän\ntietenkin ennustellut kovia aikoja tohtori Blythelle.\n\n-- Te tunnette siis neiti Cornelian? sanoi Leslie nauraen.\n\nHänen naurunsa oli viehättävää -- se helmeili esiin äkkiä ja\nodottamattomasti ja siinä raikahti kuin pikkulapsen viattomuutta.\nSe vaikutti Annaan vastustamattomasti, niin että hänkin tyrskähti\nnauruun.\n\n-- Tunnen kyllä! Hän on käynyt monta kertaa tervehtimässä minua\nhaavekodissani.\n\n-- Haavekodissanne?\n\n-- Niin, se on typerä ja herttainen nimi, jonka Gilbert ja minä\nolemme antaneet meidän majasellemme. Me käytämme sitä vain\nkahdenkesken. Se pääsi epähuomiossa pujahtamaan huuliltani.\n\n-- Neiti Russellin pieni valkoinen talo on siis teidän haavekotinne,\nsanoi Leslie, hämmästyksen sävy äänessään. -- Minulla oli myöskin\nkerran haavekoti, -- mutta se oli palatsi, lisäsi hän nauraen\njälleen, mutta nyt naurua, jossa soinnahti katkera iva.\n\n-- Ah, voitte uskoa, että minäkin kyllä olen haaveksinut palatsista,\nkuten varmaankin useimmat tytöt. Ja sitten me muutamme ilolla\npieneen majaseen, jossa on kolme huonetta ja keittiö, mutta joka\nlahjoittaa meille kaikki mitä sydämemme halajaa -- vain siksi, että\nmeidän prinssimme suvaitsee asua siellä. Mutta teidän paikkanne\nolisi tosiaankin ollut palatsissa, tehän olette niin kaunis. Se\nteidän täytyy sallia minun sanoa -- muutoin ei käy hyvin -- minun\ntäytyy saada lausua ilmi ihailuni. Te olette hurmaavin ilmiö, minkä\nelämässäni olen nähnyt, rouva Moore.\n\n-- Jos meistä on tuleva ystävät, täytyy teidän kutsua minua\nLeslieksi, sanoi toinen, omituisen kiihkeä sävy äänessään.\n\n-- Sen teen mielelläni. Ja minua ystävät nimittävät Annaksi.\n\n-- Sanoitte minua kauniiksi, jatkoi Leslie, jääden synkkänä\ntuijottamaan merelle. -- Ehkä niin lienee, mutta se ainakin on\nvarmaa, että minä vihaan kauneuttani. Toivoisin, että olisin aina\nollut yhtä ruskeaksi päivettynyt ja ruma kuin rumin ja päivettynein\ntyttö tuolla kalastajakylässä. -- No, mitä te pidätte neiti Corneliasta?\n\n-- Neiti Cornelia on hyvin herttainen minun mielestäni, sanoi Anna.\n-- Gilbert ja minä olimme viime viikolla kutsutut hänen luoksensa\ntee-illalliselle. Oletteko te kuullut puhuttavan pöydistä, jotka\nnotkuvat?\n\n-- Muistelen lukeneeni sanomalehdistä, että niitä väliin on nähty\nlasten kesäsiirtoloissa, sanoi Leslie, ja hänen kasvoillensa levisi\nhymyilyn kajastus.\n\n-- Niin, neiti Cornelian pöydät notkuivat -- luulen, että\nne suorastaan huokailivat, niin suunnaton taakka oli niillä\nkannettavana. En voi vieläkään käsittää, kuinka hänelle oli johtunut\nmieleen laittaa niin paljon ruokaa kahdelle tavalliselle ihmiselle,\nkuten mieheni ja minä olemme. Hänellä oli muun muassa monta erilaista\nkaakkua, mutta ei kumminkaan sitruunakaakkua. Hän kertoi saaneensa\nsitruunakaakusta kerran kymmenen vuotta sitten ensimmäisen palkinnon\nkeittonäyttelyssä Charlottetownissa, mutta sen päivän jälkeen hän ei\nole uskaltanut valmistaa sitruunakaakkua, ettei vain epäonnistuisi ja\nmenettäisi kuuluisuuttaan.\n\n-- Jaksoitteko te syödä hänen ruokiansa niin paljon, että hän oli\ntyytyväinen?\n\n-- Minä puolestani en siihen pystynyt, mutta Gilbert voitti hänen\nsydämensä sullomalla sisäänsä niin paljon, että minä häpesin...\nNeiti Cornelia sanoikin, ettei hän ollut koskaan nähnyt miestä,\njoka ei pitäisi enemmän savustetusta lohesta pinaatin kera kuin\nRaamatustansa. Tiedättekö, minä olen oikein ihastunut neiti\nCorneliaan.\n\n-- Niin minäkin, sanoi Leslie. -- Hän on paras ystävä, joka minulla\non tässä maailmassa.\n\nAnna ihmetteli mielessänsä, miksikä neiti Cornelia ei ollut koskaan\npuhunut hänen kanssaan rouva Mooresta, jos he kerran olivat\nystävykset. Muutoinhan neiti Cornelia oli ottanut puheeksi melkein\njokaisen elävän olennon Neljän tuulen niemellä ja sen ympäristössä.\n\n-- Eikös tuo ole kaunista? kysyi Leslie hetken vaitiolon jälkeen,\nhuomauttaen Annaa erinomaisesta valovaikutuksesta, jonka\nkallionhalkeaman lomitse siivilöityvä auringonsäde sai aikaan syvän\ntummanvihreän veden pinnalla. -- Jos en olisikaan tällä retkelläni\nnähnyt muuta kuin tuon, olisin kumminkin katsonut saaneeni tarpeeksi\nkorvausta käynnistäni.\n\n-- Varjo- ja valoilmiöt tällä kalliorantamalla ovat ihmeellisiä,\nsanoi Anna. -- Pieni huoneeni, jossa tavallisesti istun ompelemassa,\non lahdelle päin, ja minä istun siellä akkunan ääressä ja nautin\nnauttimistani. Värivivahdukset ja varjojen muodot vaihtelevat hetki\nhetkeltä.\n\n-- Eikö teidän ole koskaan ikävä? kysyi Leslie äkkiä. -- Eikö koskaan\n-- yksinkään ollessanne?\n\n-- Ei. Luulen, etten ole vielä koskaan pitkästynyt aikaa, sanoi\nAnna. -- Yksinkin ollessani minulla on hyvää seuraa -- mietiskelen\nja haaveilen ja suunnittelen minkä mitäkin... Olen mielelläni yksin\nsilloin tällöin, saadakseni rauhassa harkita ja punnita asioita.\nMutta minusta on hauska omistaa hyviä ystäviä -- ja jutella hetkinen\nniiden kanssa, joiden seurassa viihdyn. Sanokaas -- ettekö tahtoisi\nkäydä minua tervehtimässä -- ja oikein usein? Olkaa kiltti ja tehkää\nse! Luulen kyllä, lisäsi Anna naurahtaen, -- että te pitäisitte\nminusta, jos tuntisitte minua lähemmin.\n\n-- Mutta kuinka olisikaan -- pitäisitteköhän te minusta? sanoi Leslie\nvakavasti.\n\nTuo ei ollut imartelun tavoittamista -- hänen katseensa oli synkän\nilotonna suuntautunut ulapalle, missä vaahtoharjaiset aallot\nhopeisina hohtelivat kuutamossa.\n\n-- Olen vakuutettu, että kiintyisin teihin, sanoi Anna. -- Ja\nälkää luulko, että minä olen niinkään järjetön, vaikka näittekin\nminun illan suussa tanssia hypiskelevän rantaa pitkin! Käyn kyllä\nvähitellen arvokkaammaksi! Tiedättekö etten minä ole ollut vielä\nkovinkaan kauan naimisissa? Minusta on kuin olisin vielä nuori tyttö,\nniin, välistä tunnen itseni suorastaan lapseksi.\n\n-- Minä olen ollut naimisissa kymmenen vuotta, sanoi Leslie.\n\nTuossa oli nyt jälleen melkein uskomaton seikka.\n\n-- Mitä ihmettä! Tehän ette voine olla edes minun ikäisenikään!\nhuudahti Anna. -- Teidän on täytynyt olla vallan lapsi naimisiin\nmennessänne.\n\n-- Olin kahdeksantoista vuotias, sanoi Leslie, nousten paikaltaan ja\nottaen pienen päähineen ja viitan, jotka olivat hänen vieressänsä. --\nNyt olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. -- Mutta nyt minun kaiketi\ntäytyy lähteä kotiin.\n\n-- Niin minunkin, Gilbert on varmaankin jo palannut. Mutta olen\nniin iloinen siitä, että me tietämättämme panimme toimeen tämän\nkohtaamisen ja olemme tutustuneet toisiimme.\n\nLeslie ei vastannut mitään, ja tuo vaikutti Annaan hiukan\njäähdyttävästi. Hän oli vilpittömällä mielellä tarjonnut\nystävyyttään, mutta mitään ihastusta ei hänen tarjouksensa ollut\nherättänyt -- tai kenties se oli suorastaan hylätty. Vaieten\nkapusivat he rantakallioita ylös ja kulkivat sitten poikki\nlaidunmaan, jonka pehmoinen, nyt jo kellastunut ruohopeite kuutamossa\nnäytti kellertävältä sametilta. Heidän ehdittyään rantatielle\npysähtyi Leslie.\n\n-- Minä lähden tätä tietä, rouva Blythe. Tehän tulette joskus minua\ntervehtimään, eikö niin?\n\nAnnasta tuntui, kuin hän olisi sanonut nuo sanat vain siksi,\nettei katsonut voivansa olla sitä tekemättä. Kutsu tuntui hänestä\nväkinäisesti lausutulta.\n\n-- Minä tulen, jos te todella tahdotte, että sen tekisin, vastasi hän\nkylmähkösti.\n\n-- Tietysti minä tahdon -- sen vakuutan, huudahti Leslie pontevasti,\nkuin vapautuen jostakin esteenä olleesta seikasta.\n\n-- Siinä tapauksessa kyllä tulen. Hyvää yötä, Leslie!\n\n-- Hyvää yötä, rouva Blythe!\n\nAnna asteli nyt kotiin syviin ajatuksiin vaipuneena, ja tultuansa\nperille hän heti kertoi Gilbertille äskeisestä tuttavuudenteostaan.\n\n-- Siinähän olet nähtävästi saanut arvoituksellisen naisolennon\ntutkittavaksesi, sanoi Gilbert. -- Hänen vertaistansa et ole\nvarmaankaan tavannut koskaan Avonleassa etkä seminaarissa.\n\n-- En tosiaankaan, sen voin vakuuttaa. Hän on kyllä aivan\ntoisenlaatuinen kuin muut tämän seudun naiset. Hänen kanssaan ei voi\npuhua voin- ja lihanhinnoista. Ja minä kun kuvittelin että hän olisi\nrouva Rakel Lynden toisinto -- touhuava, toimelias ja arkipäiväinen.\nOletko koskaan nähnyt hänen miestänsä, Dick Moorea, Gilbert?\n\n-- En. Olenhan tosin nähnyt useitakin miehiä työssä pelloillaan, vaan\nenhän voi mitenkään tietää, ken heistä ehkä olisi voinut olla Moore.\n\n-- Hän ei sanallakaan maininnut miestään. Olen varma, ettei hän ole\nonnellinen.\n\n-- Tuosta, mitä kerroit, voi hyvin tehdä johtopäätöksen, että\nhän joutui naimisiin kauan ennen kuin voi käsittää, mitä tuo\nmerkitsi hänen elämäänsä nähden, ja niin hän huomasi liian myöhään\ntehneensä erehdyksen. Tuollainen ei ole niinkään harvinaista,\nAnna. Yleväluontoinen nainen olisi koettanut tyytyä kohtaloonsa\nja muodostella elämänsä parhaansa mukaan. Mutta rouva Moore on\nnähtävästi vain käynyt mieleltänsä katkeraksi ja tylyksi.\n\n-- Älkäämme lausuko hänestä arvostelua ennenkuin pääsemme selville\nasioista, sanoi Anna. -- En luule, että hänen elämänkohtalonsa on\nnoin tavallista laatua. Tulet käsittämään, miksi hän vaikuttaa minuun\nniin tenhoavasti, kun saat hänet tavata, Gilbert. Se ei johdu hänen\nkauneudestansa.\n\nMinä tunnen, että hän on luonne, jolla on paljon annettavaa,\nvaan joka jostakin syystä torjuu kaikki luotansa, riistäen siten\nluonnoltansa mahdollisuuden kehittyä ja puhjeta täyteen kukkeuteen.\nOlen tehnyt parastani päästäkseni hänestä selvyyteen, mutta ainoana\ntuloksena on tämä mainitsemani päätelmä. Nyt minun täytyy käydä neiti\nCornelian kimppuun, kuullakseni mitä hän tietää kertoa hänestä.\n\n\n\n\nXI.\n\nLESLIE MOOREN TARINA.\n\n\n-- No niin, kahdeksas tenava tuli maailmaan kaksi viikkoa sitten,\nsanoi neiti Cornelia syvältä keinutuolistansa, missä hän kiikkui edes\ntakaisin valkean ääressä kotonansa muuanna kylmänä lokakuuniltana.\n-- Se oli tyttö. Fred piti pahaa ääntä, pauhaten muka toivoneensa\npoikaa -- mutta vähissä hänen toivomisensa oli ollut. Jos se olisi\nollut poika, olisi hän tietysti pannut talon nurin siksi, ettei se\nollut tyttö. Heillä oli ennestään neljä tyttöä ja kolme poikaa, joten\nminun mielestäni toisesta ei pitäisi olla enemmän syytä pauhata kuin\ntoisestakaan... Tenava on oikein sievä ja lepää niin herttaisena\nkauneissa pikku pukimissaan. Lapsukaisella on mustat silmät ja mitä\nsiroimmat pikku kädet.\n\n-- Minun täytyy mennä häntä katsomaan, sanoi Anna, huulillaan\nhymyily, jonka herätti muuan ajatus, liian ihmeellinen ja pyhä\nsanoihin puettavaksi. -- Minä olen niin kovin ihastunut pikkulapsiin.\n\n-- Niin, nehän voivat olla varsin hauskoja, kun ihmiset vain eivät\nhanki niitä itsellensä liian monta, sanoi neiti Cornelia, -- kuten\nesimerkiksi Flora-serkkuni, joka asuu The Glenissä. Hänellä on\nyksitoista lasta. Mies otti itsensä hengiltä kolme vuotta sitten.\nTavattoman mukava keino pelastautua pelistä. Mutta sellaisiahan ne\novat!\n\n-- Miksikä hän sen teki? kysyi Anna kauhistuneena.\n\n-- No, kaiketi jokin asia kävi vasten hänen mieltänsä, niin hän\nhyppäsi kaivoon. Peräti kevytmielistä, sanon minä. Ja kaivon hän\nluonnollisesti turmeli. Flora-parka ei tahtonut enää käyttää sitä.\nHän antoi kaivaa uuden, ja se kävi hirveän kalliiksi, ja vesi oli\nkovaa ja kalkkipitoista ja mitä kaikkea lienee ollutkin... Jos hänen\nnyt välttämättömästi piti hukuttautua, niin olisihan satamassa\npitänyt olla vettä riittämiin asti. Ei, minä en voi sietää tuollaisia\nkurjia miehiä ja itsekkäitä hirmuvaltiaita. Mikäli muistan, on meillä\ntäällä Neljässä tuulessa ollut ainoastaan kaksi itsemurhaajaa. Toinen\noli Frank West, Leslie Mooren isä. Tästä muistuu mieleeni eräs\nseikka. Eikö Leslie ole käynyt vielä luonasi?\n\n-- Ei, mutta me satuimme yhteen rannalla eräänä iltana ja tutustuimme\ntoisiimme, sanoi Anna heristäen korviansa.\n\nNeiti Cornelia nyökkäsi.\n\n-- Sepä oli hauskaa, rakkaani. Sitä juuri toivoinkin, että te\nsattuisitte kohtaamaan toisenne. No, mitä pidät hänestä?\n\n-- Minusta hän on erinomaisen kaunis.\n\n-- Kieltämättä. Hänen vertaistansa, mitä ulkomuotoon tulee, ei ole\nollut koskaan Neljässä tuulessa. Oletko nähnyt koskaan sellaista\ntukkaa? Kun hän päästää sen valloilleen, ulottuu se polviin. Mutta\nminä tarkoitin kysyä, mitä muutoin pidit hänestä.\n\n-- Luullakseni voisin pitää hänestä oikein paljon, jos hän vain\nsallisi sen, vastasi Anna vitkaan.\n\n-- Mutta hän ei salli sitä -- hän torjui sinut luotansa soveliaan\nmatkan päähän, eikö niin? Leslie parka! Mutta et olisi siitä\nerityisesti ihmeissäsi, jos tietäisit millaista murhenäytelmää hänen\nelämänsä on ollut -- kirjaimellisesti murhenäytelmää, toisti neiti\nCornelia painokkaasti.\n\n-- Ah, jospa kertoisitte minulle siitä hiukan -- jos nimittäin voitte\ntehdä sen pettämättä hänen luottamustaan.\n\n-- Rakkaani, Leslie paran tarinan tuntee jokainen näillä tienoin. Se\nei ole mikään salaisuus -- ainakaan ulkonaisiin piirteisiinsä nähden.\nMutta sisäiset kokemukset tuntee vain Leslie itse, ja hän ei avaa\nkenellekään sydäntään. Voin sanoa, että minä olen paras ystävä, jonka\nhän maan päällä omistaa, mutta hän ei ole vielä koskaan lausunut\nminulle valituksen sanaa. Oletko koskaan nähnyt Dick Moorea?\n\n-- En koskaan.\n\n-- No, siinä tapauksessa on parasta, että alan aivan alusta, niin\nkäsität kaikki tyyni. Kuten sanottu, Leslien isän nimi oli Frank\nWest. Hän oli lahjakas, mutta epäkäytännöllinen -- sellaistahan\nsattuu usein. Hänellä oli hyvä lukupää ja hän oli kansanopistossa\nkaksi vuotta. Sitten hänen terveytensä kävi huonoksi -- heidän\nsuvussansa on taipumusta keuhkotautiin. Hän palasi jälleen kotiin\nruvetakseen maanviljelijäksi. Hän meni sitten naimisiin Rose\nElliottin kanssa, joka oli kotoisin lahden tuolta puolen. Rose\noli hyvin kaunis -- Leslie on perinyt ulkomuotonsa häneltä. Mutta\nLesliessä on paljon enemmän pontta ja tarmoa kuin Rose parassa.\nSinähän tiedät, Anna, että minä aina olen ollut sitä mieltä, että\nmeidän naisten tulee vetää yhtä köyttä. Jumala tietäköön, että me\nsaamme sietää sangen paljon miehiltä, etkä usein saa kuulla minun\nsanovan pahaa sanaa toisesta naisesta. Mutta tuo Rose Elliott,\nhän oli minusta sentään liian sietämätön... Häntä oli hemmoteltu\nlapsuudesta saakka, eikä hänestä koskaan tullut muuta kuin laiska ja\nitsekäs ja vaivojansa ruikutteleva olento. Frank ei pystynyt työhön,\nhe olivat köyhiä kuin kirkonrotat. He elivät perunoista ja ihrasta.\nKaksi lasta heillä oli -- Leslie ja Kenneth. Leslie omisti äitinsä\nkauneuden ja isänsä hyvän pään -- ja lisäksi vielä jotakin, jota\nhän ei ollut perinyt heiltä. Hän oli iloisin, ystävällisin pikku\ntyttönen, mitä voi kuvitella, Anna. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli\nisänsä lemmikki, ja he olivat hyvin läheiset keskenänsä. Leslie ei\nnähnyt isässänsä mitään virheitä -- ja hän olikin omalla tavallaan\nvarsin miellyttävä.\n\nLeslien ollessa kahdentoista vuotias tapahtui ensimmäinen\nonnettomuus. Hän jumaloi pikku veljeänsä Kennethiä, joka oli neljä\nvuotta häntä nuorempi ja oli hyvin herttainen pikku poika. Hän putosi\neräänä päivänä suurelta heinäkuormalta, joka oli matkalla luuvaan,\npyörä kulki aivan hänen pienen ruumiinsa ylitse ja kuolema seurasi\nheti. Ja ajattele, Anna, Leslie näki tuon. Hän seisoi ylhäällä\nluuvan luukulla. Hän kirkaisi -- renki sanoi, että sellaista ääntä\nei hän ollut kuullut koskaan ennen, se oli soiva hänen korvissaan,\nkunnes enkeli Gabrielin pasuuna saattaisi sen vaikenemaan. Mutta\nsitten ei Leslie enää huutanut eikä itkenyt. Hän hyppäsi luukusta\nheinäkuormalle ja heinäkuormalta maahan ja nosti tuon verta vuotavan\nja vielä lämpimän ruumiin syliinsä -- ja se täytyi suorastaan riistää\nhäneltä, Anna, sillä hän ei olisi tahtonut päästää sitä... Minut\nnoudettiin sinne -- ei, en voi puhua siitä...\n\nNeiti Cornelia pyyhki kyyneleet herttaisista ruskeista silmistänsä ja\nneuloi pari minuuttia äänettömyyden vallitessa.\n\n-- Niin, jatkoi hän, -- siitähän ei olekaan sen enempää sanomista.\nPikku Kenneth haudattiin kirkkotarhaan lahden tuolle puolen,\nja jonkun ajan kuluttua lähti Leslie kouluun jatkamaan jälleen\nlukujansa. Hän ei maininnut enää Kennethin nimeä -- en ole enää\nkoskaan kuullut sitä hänen huuliltansa. Varmaankin tuo vanha haava\nnyt jo on mennyt umpeen, joskin arpi väliin kirvelee. Hänhän oli\nsilloin vain lapsi, Anna, ja aika armahtaa lapsia. Vähitellen palasi\nnauru jälleen hänen huulillensa -- ja se oli erinomaisen viehkeätä\nnaurua, jommoista nykyisin enää harvoin kuulee.\n\n-- Kuulin sen silloin illalla, sanoi Anna. -- Se oli erinomaisen\nmiellyttävää naurua.\n\n-- Frank West alkoi käydä huonommaksi pikku Kennethin kuoleman\njälkeen. Eihän hänen terveytensä ollut ennestäänkään ollut vahva,\nja pojan kuolema kävi häneen kovasti, joskin Leslie oli hänen\nlempilapsensa. Hän kävi synkkämieliseksi ja tylsäksi, ja eräänä\npäivänä hirtti hän itsensä omassa halkoliiterissään. Ja siihen hän\noli vielä lisäksi valinnut hääpäivänsä. Tietysti täytyi myöskin\nkäydä niin, että Leslie parka ensiksi näki hänet siellä, -- hän meni\nliiteriin pilkkomaan hiukan sytykkeitä. Silloin kohtasi häntä tuo\nnäky.\n\n-- Kuinka hirveätä, sanoi Anna, ja puistatus kävi hänen lävitsensä.\n-- Tyttöparka!\n\n-- Yhtä vähän kuin Kennethin kuoltua itki Leslie isänsäkään\nhautajaisissa, mutta hänen äitinsä ulisi kahden puolesta. Lesliellä\noli täysi työ häntä rauhoittaessaan ja lohduttaessaan. Rose\nkäyttäytyi todellakin oikein ikävästi, sitä mieltä olimme me kaikki,\nmutta Leslie kohteli häntä mitä suurimmalla kärsivällisyydellä.\nHänhän piti äidistänsä, eikä hän koskaan sietänyt ainoatakaan\nmoitteen sanaa omaisistaan. Niin haudattiin sitten Frank West\npoikansa Kennethin rinnalle ja Rose antoi pystyttää hänelle suuren\nhautapatsaan. Se oli melkoista suurenmoisempi kuin konsanaan Frank\nWestin luonne tai jälkimuisto. Ja varmaa on, että se oli suurempi\nkuin Rosen varat olisivat sallineet, sillä kartano oli kiinnitetty\nveloista aina savupiippuja myöten. Mutta pian senjälkeen kuoli\nLeslien isän vanha äiti -- kelpo mummo, jolta Leslie varmaankin\non perinyt osan ominaisuuksistansa, -- ja hän jätti jälkeensä\nhiukan rahaa Leslielle -- sen verran, että hän voi käydä vuoden\nCharlottetownin opettajaseminaaria. Lesliellä oli mielessä koettaa\nsuorittaa opettajatutkinto ansaitaksensa sitten sen verran, että hän\nvoisi opiskella pari lukukautta Redmondin korkeakoulussa. Se oli\nollut hänen isänsä lempituuma -- hän tahtoi, että Leslie toteuttaisi\nsen, mitä hän ei ollut voinut tehdä. Leslie oli erittäin lahjakas ja\nvarsin kunnianhimoinen. Hän suoritti tutkintonsa ja sai sitten paikan\nThe Glenin koulussa. Hän oli niin onnellinen ja toivehikas ja täynnä\neloa ja intoa. Ajatellessani, millainen hän silloin oli ja millainen\nnyt, täytyy minun sanoa: paholainen vieköön kaikki miehet!\n\nNeiti Cornelia puraisi ompelulankansa poikki keikauttaen tuikeasti\npäätänsä.\n\n-- Sinä kesänä ilmestyi sitten Dick Moore. Hänen isällänsä Abner\nMoorella oli kauppapuoti The Glenissä, mutta Dick oli ihastunut\nmerimieselämään, ja hän oli tavallisesti kesäisin merellä ja seisoi\ntalvisin tiskin takana. Hän oli iso ja komea mies -- jolla oli pieni,\nruma sielu jossakin kookkaan ruumiinsa sopukassa. Hänellä piti aina\nolla jotakin, jonka suhteen hän oli lyönyt vetoa, että se hänen oli\nsaatava -- mutta kun hän sen oli saanut, ei hän välittänyt siitä\nenää. Muutoin oli hän kyllä jokseenkin sävyisä ja hyväluontoinen, kun\nei mikään käynyt vasten hänen mieltänsä. Mutta hän joi aika paljon,\nja ikäviä juttuja oli liikkeellä hänestä ja eräästä kalastajakylän\ntytöstä. Hän ei olisi ansainnut olla edes rättinä Leslien jalkojen\njuuressa. Mutta hän ihastui nyt silmittömästi Lesliehen, ensiksikin\nhänen kauneutensa takia ja toiseksi siksi, ettei Leslie välittänyt\nhänestä vähääkään. Hän vannoi pyhästi, että juuri Leslie hänen oli\nsaatava -- ja hän sai hänet.\n\n-- Mutta kuinka ihmeessä se voi tapahtua?\n\n-- Se oli alusta loppuun konnamaista peliä. Minä en voi antaa Rose\nWestille anteeksi hänen menettelyänsä. Näetkös, rakas ystäväni, Abner\nMoorella oli kiinnityksiä Westin tilaan, ja korkoja ei ollut maksettu\nmoneen vuoteen. Nyt meni Dick rouva Westin luo ja sanoi, että jos\nLeslie ei ottaisi häntä, käskisi hän isänsä sanomaan irti lainat.\nRose nosti kauhean elämän -- pyörtyi ja itki ja pyysi ja rukoili,\nettei Leslie karkoittaisi häntä pois hänen vanhasta kodistansa. Eihän\nhäntä voi moittia, vaikka hänelle tuotti surua ajatus, että hänen\ntäytyisi jättää se, mutta tuskinpa kukaan sentään olisi uskonut\nhäntä niin itsekkääksi, että hän uhraisi oman lapsensa saadaksensa\njäädä vanhoihin huoneisiinsa. Mutta sen hän kumminkin teki. Ja\nLeslie suostui noudattamaan hänen tahtoansa -- hän piti niin paljon\näidistänsä, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa säästääksensä\nhäntä surusta. Hän meni naimisiin Dick Mooren kanssa. Silloin ei\nkukaan meistä vielä tiennyt, miksi se tapahtui. Vasta myöhemmin\nsaatiin tietää, että äiti oli kiusannut häntä, kunnes hän suostui.\nMinä olin aina ollut vakuutettu, että tuohon asiaan kätkeytyi\njokin salaisuus, sillä Leslie oli aina esiintynyt hyvin tylysti ja\ntuikeasti Dick Moorea kohtaan, eikä hän ollut sen luontoinen, että\nhän niin helposti olisi muuttanut mieltä. Tiesinhän muutoinkin, ettei\nDick Moore ikinä voinut olla sellainen mies, että Leslie voisi häneen\nkiintyä -- jos kohta hänen olentonsa muutoin kieltämättä tehosikin\nnaisiin. Suurista häistä ei tietysti voinut olla puhetta, mutta\nRose pyysi minut vihkiäisiin. Minä menin, mutta kaduin sitä sitten.\nOlin nähnyt Leslien kasvot veljen ja isän hautajaisissa, ja nyt\nminusta oli, kuin olisin ollut viettämässä hänen omia hautajaisiansa.\nMutta Rose loisti kuin aurinko, sen saat uskoa! Silloin oli Leslie\nkahdeksantoista vuoden vanha.\n\nLeslie ja Dick asettuivat asumaan Westin tilalle -- Rose ei muka\nvoinut erota tyttärestänsä. Ja siellä he asuivat sen talven. Keväällä\nRose sai keuhkokuumeen ja kuoli -- täsmälleen vuotta liian myöhään!\nLeslie suri kovasti äitiänsä. Eikö ole kauheata, että toiset\narvottomat ihmiset saavat osaksensa niin paljon rakkautta, ja toiset,\njotka sitä ansaitsisivat paljoa paremmin, saavat käydä läpi elämän\nsaamatta sitä osaksensa juuri ollenkaan?\n\n-- Mutta Dick väsyi pian elelemään tuossa suuressa talossa kahden\nkesken vaimonsa kanssa. Hän halusi viettää vaihtelevaa elämää. Hän\nmatkusti Nova Scotiaan sukulaisia tervehtimään, ja pian hän kirjoitti\nLeslielle, että eräs hänen serkuistansa, George Moore, aikoi lähteä\npitkälle meriretkelle, aina Havannaan saakka, ja hän aikoi lähteä\nmukaan. Laivan nimi oli \"Neljä sisarta\", ja he arvelivat viipyvänsä\nmatkalla yhdeksän viikkoa.\n\nTuo matka tuotti Leslielle helpotusta. Mutta hän ei puhunut mitään.\nAina hääpäivästänsä saakka hän on ollut aivan samanlainen kuin nyt\n-- kylmä ja ylpeä ja suljettu ja tyly sille, joka pyrkii häntä\nlähestymään. Mutta nähkääs, minä puolestani en ole antanut hänen\ntorjua itseäni luotansa! Kaikesta huolimatta olen pitänyt kiinni\noikeudestani kiintyä häneen ja tilaisuuden sattuessa myöskin osoittaa\nkiintymystäni.\n\n-- Hän sanoikin minulle, että täti on hänen paras ystävänsä, sanoi\nAnna.\n\n-- Todellako! Vai sanoi hän niin! huudahti neiti Cornelia\nihastuneena. -- Se riemastuttaa vanhaa sydäntäni. Olen usein\nmietiskellyt, mahtaneeko hän välittää minusta vähääkään -- sillä\njos niin on, osaa hän salata sen oivallisesti. Sinä olet ilmeisesti\nsaanut hänet virkoamaan enemmän kuin aavistatkaan, muutoin ei hän\nolisi sanonut sinulle tuollaista seikkaa. Ah, tuota tyttöparkaa,\njoka on hukannut elämänsä! Nähdessäni Dick Mooren tunnen aina halua\nlävistää hänet puukolla.\n\nKevennettyään sydäntänsä ilmaisemalla tuon verenhimoisen halunsa\npyyhkäisi neiti Cornelia jälleen silmiänsä ja jatkoi:\n\n-- Leslie jäi siis asumaan yksin tuonne taloon. Dick oli kyntänyt ja\nkylvänyt ennen lähtöänsä, ja Abner ukko, hänen isänsä, oli luvannut\nhuolehtia sadon korjaamisesta. Kesä meni menojaan, mutta \"Neljästä\nsisaresta\" ei kuulunut mitään. Nova Scotiassa asuvat sukulaiset\nryhtyivät tiedusteluihin, ja kävi ilmi että laiva oli saapunut\nHavannaan, purkanut lastinsa ja otettuaan uutta lastia lähtenyt\nkotimatkalle, mutta siinä olikin kaikki, mistä saatiin selkoa.\nVähitellen alkoivat ihmiset lukea Dick Mooren hukkuneiden joukkoon.\nMelkein jokainen otaksui hänen jääneen sille tielleen, mutta eihän\nsiitä voinut olla varma, sillä on tapahtunut, että merimiehet,\njoita jo vuosikausia on luultu kuolleiksi, äkkiä ovat ilmestyneet\nelävinä tänne satamaan. Leslie ei koskaan uskonut hänen kuolemaansa\n-- ja hän oli oikeassa. Niin onnellisesti ei saanut käydä, että\nDick olisi jo mennyt menojansa. Seuraavana kesänä kävi kapteeni Jim\nHavannassa -- siihen aikaan hän vielä teki purjehdusretkiä. Siellä\npisti hänelle päähän, että hänen pitäisi ottaa asioista hiukan selkoa\n-- sillä miehistä on aina hauska pistää nokkansa muiden asioihin\n-- ja niin hän kävi tiedustelemassa kaikissa merimieskodeissa ja\nmuissa sellaisissa paikoissa, saadaksensa kuulla jotakin \"Neljän\nsisaren\" miehistön kohtalosta. Tuon hän olisi saanut jättää tekemättä\n-- sen olen aina sanonut ja sanon yhä edelleen. Niin hän tuli\nkiertoretkellään erääseen -- niin, eiköhän se liene ollut suorastaan\nturvakoti, ja siellä hän näkee miehen, jonka hän tuota pikaa tuntee\nDick Mooreksi, huolimatta suuresta parrasta, jonka Dick oli ehtinyt\nkasvattaa. Kapteeni Jim ajatutti sen pois -- ja sitten ei ollut enää\nepäilystäkään -- mies oli Dick Moore -- tai ainakin hänen ruumiinsa.\nJärki oli mennyt tipo tiehensä, ja mitä sydämeen tulee, niin ei sitä\nminun käsittääkseni ollut ikinä ollutkaan.\n\n-- Mitä hänelle sitten oli tapahtunut?\n\n-- Niin, jospa se vain tiedettäisiin! Turvakodin hoitajat olivat\nkertoneet löytäneensä hänet noin vuotta aikaisemmin eräänä aamuna\nkadulta kauheassa tilassa -- koko hänen päänsä oli vain verinen\nmöhkäle. Kaiketi hän oli ollut huonossa seurassa ja sekaantunut\njohonkin tappeluun. He ottivat hänet huostaansa, voimatta ikinä\nuskoa, että hän jäisi elämään. Mutta hän toipui henkiin, ja\ntoivuttuansa oli hän muuttunut jälleen lapseksi. Hänellä ei ollut\nmuistia eikä ymmärrystä eikä käsityskykyä. He koettivat ottaa\nselville, kuka hän oli, mutta se ei onnistunut. Hän ei edes osannut\nsanoa, mikä hänen nimensä oli -- hän osasi vain soperrella muutamia\nsekavia sanoja. Hänellä oli ollut taskussaan kirje, joka alkoi\npuhuttelulla \"Rakas Dick!\" ja jossa oli allekirjoitus \"Leslie\", mutta\nsiinä ei ollut mitään osoitetta, ja kuori oli poissa. He pitivät\nhänet luonansa ja opettivat hänet hoitamaan muutamia yksinkertaisia\naskareita, ja niin löysi sitten kapteeni Jim hänet. Hän toi hänet\nmukanansa kotiin -- olihan tuo tosiaankin varsin kallisarvoinen\nlöytö, jota kannatti kuljettaa matkassansa, -- mutta kaiketi hän\nkatsoi sen velvollisuudeksensa. Hän tuumiskeli siten, että kun Dick\ntulisi jälleen kotiin ja jälleen joutuisi entiseen ympäristöönsä,\nsilloin heräisi hänessä jälleen hitunen muistia ja järkeä. Mutta\nvieläkös mitä -- kaikki jäi ennalleen. Niin hän on sitten aina siitä\nsaakka elellyt tuolla piilipuitten varjostamassa talossa. Hän on\nyhä edelleen lapsen kehitysasteella. Väliin hän saa jonkunmoisia\nkohtauksia, ja silloin hän on kiukkuinen ja itsepäinen, mutta\nenimmäkseen hän on varsin kiltti ja sävyisä. Niin, niin, tiedätkös --\ntuota kuormaa on Leslie kantanut yhdeksän vuotta, aivan yksin. Vanha\nAbner Moore kuoli kohta senjälkeen kun poika oli tuotu kotiin ja\nhänen kuoltuansa seurasi vararikko. Kun kaikki oli saatu osapuilleen\nselville, jäi Leslielle ja hänen miesparallensa ainoastaan tuo vanha\ntalo, jossa he nyt asuvat. Leslie antoi sen arennille John Wardille,\nja tuolla arentirahalla on hänen nyt tultava toimeen. Väliin hän\nottaa kesäksi jonkun täysihoitolaisen. Mutta useimmat matkustavaiset\nasuvat mieluummin lahden toisella puolen, missä hotellit ja\nkesähuvilat sijaitsevat. Leslien talo on liian kaukana kylpyrannasta.\nHän hoitelee nyt Dickiä, yhdeksään vuoteen hän ei ole ollut poissa\nhänen tyköänsä -- hän on sidottu tuohon tylsämieliseen mieheen koko\nelämäniäksensä. Ja kun ajattelee kaikkia hänen muinoisia haaveitansa\nja toiveitaan! Voit ajatella, mitä tämä kaikki on merkinnyt hänelle,\nrakas ystäväiseni -- niin kaunis ja itsetietoinen, kunnianhimoinen ja\nlahjakas kuin hän aina on ollut! Hänhän on suorastaan kuin elävänä\nkuollut.\n\n-- Leslie parka! lausui Anna, vaipuen syviin mietteihin.\n\nHänen oma onnensa tuntui hänestä nyt kohtuuttomalta ja\nansaitsemattomalta. Mitä oikeutta hänellä oli jatkaa päivästä päivään\niloista ja tyytyväistä elämää, kun toinen ihmisolento aivan hänen\nlähimmässä ympäristössään kantoi sellaista raskasta surujen taakkaa.\n\n-- Tahtoisitko kertoa minulle aivan seikkaperäisesti, mitä Leslie\nsanoi ja kuinka hän käyttäytyi tuona iltana, jolloin kohtasit hänet\nrannalla? sanoi neiti Cornelia hetken kuluttua.\n\nHän kuunteli tarkkaavaisesti Annan esitystä ja nyökkäsi sitten\ntyytyväisenä.\n\n-- Sinusta hän oli jäykkä ja tyly, mutta voin vakuuttaa, ystäväiseni,\nettä hän kohteli sinua harvinaisen avomielisesti. Nähtävästi hän heti\nmieltyi sinuun. Kuinka iloitsenkaan siitä! Varmaankin sinä voit olla\nhänelle suureksi avuksi. Minä olin hyvilläni kuullessani, että nuori\npari muuttaisi tänne, sillä ajattelin, että Leslie kenties voisi\nsaada ystävän. Sinähän tahdot kyllä ruveta hänen ystäväksensä, eikö\nniin, pikku Anna?\n\n-- Tahdon kyllä, jos hän vain suostuu siihen, sanoi Anna tuolla\nhänelle ominaisella aina auliilla, mutta silti niin vakavasti\ntarkoitetulla sydämellisyydellä.\n\n-- Ei, niin ei sinun pidä sanoa. Sinun pitää tulla hänen\nystäväksensä, tahtoipa hän taikka ei, sanoi neiti Cornelia\npainokkaasti. -- Älä välitä siitä, joskin hän välistä vaikuttaa\ntylyltä -- älä ole sitä huomaavinasikaan! Muista, millaista hänen\nelämänsä on ollut -- ja on yhä edelleen -- ja tulee aina olemaan,\nJumala paratkoon... Tuollaiset ihmisparat kuin Dick elävät\nloppumattomiin. Näkisitpä vain, kuinka lihava hän nyt on. Kotiin\ntullessaan hän oli vain luuta ja nahkaa. Voita Leslie ystäväksesi\n-- sinä kuulut niihin, joilla on kyky voittaa ihmisten ystävyys!\nMutta närkäs et häneen nähden saa olla. Äläkä välitä siitä, jos\nnäyttäisikin siltä, ettei hän välitä käynneistäsi. Hän tietää, että\nmonet naiset eivät voi kestää Dickin läheisyyttä -- heidän mieltänsä\nrupeaa muka etomaan... Koeta houkutella hänet tänne niin usein kuin\nvoit. Paljoa ei hän voi olla poissa kotoansa -- hän ei uskalla jättää\nDickiä pitkäksi aikaa yksin, sillä kuka tietää, mitä hän voisi keksiä\ntehdä -- kenties pistää koko talon tuleen! Dioin voi hän saada hetken\njoutoaikaa Dickin mentyä levolle ja nukuttua. Hän panee aina varhain\nmaata ja nukkuu sikeästi aamuun saakka. Silloin Leslie tavallisesti\nmenee rannalle hengittämään raitista ilmaa, ja niin sattui, että te\nsiellä kohtasitte toisenne.\n\n-- Minä teen kaiken voitavani hänen hyväksensä, sanoi Anna\nkyynelsilmin.\n\nTuo mielenkiinto, jota Leslie Moore oli herättänyt Annassa jo ensi\npäivänä, tullessaan hanhilaumaa ajaen rinnettä alas, oli nyt neiti\nCornelian kertomuksesta käynyt monin verroin voimakkaammaksi. Tuo\nnuori nainen oli yksin maailmassa, oli niin tarumaisen kaunis ja\nkantoi sydämellään raskasta, hoivatonta surua -- tuo kaikki kutoi\nkuin tenhokehän hänen ympärilleen. Anna ei ollut milloinkaan tuntenut\nhänen kaltaistansa henkilöä, hänen ystävättärensä olivat olleet\niloisia ja reippaita tyttöjä, terveitä ruumiin ja sielun puolesta,\nja olemassaolon kärsimykset olivat kohdanneet heitä ainoastaan\ntavallisten haihtuvain huolten ja harmien muodossa. Leslie Mooren\nlaita oli toisin, hän oli kuin naisen kärsimysten traagillinen,\nilmetty kuva. Anna oli päättänyt hankkia itselleen pääsyn tuohon\nyksinäiseen sydämeen ja ottaa osansa niistä antimista, joita sillä\nvarmasti olisi ollut lahjoitettavana, ellei kohtalon kova käsi olisi\nsitä sulkenut ahdistavaan kouristukseensa.\n\n-- Ja sitten sinun on vielä muistettava muuan seikka, rakkaani, sanoi\nneiti Cornelia, jolla ilmeisesti vielä oli jotakin sydämellään. --\nSinun ei pidä luulla, että Leslie on vieras uskonnolle, siksi ettei\nhän käy koskaan kirkossa. Ja metodisti ei hän ainakaan ole, siitä\nsaat olla varma. Dickiä ei hän luonnollisesti voi ottaa mukaansa\nkirkkoon -- ja erikoisen kirkollinen ei Dick ollut silloinkaan kun\nhänellä vielä oli järkensä tallella! -- Mutta Leslie on sydämeltään\nja sielultaan aivan vilpitön presbyteriläinen -- siihen nähden voit\nolla aivan levollinen, pikku Anna.\n\n\n\n\nXII\n\nLESLIE TULEE VIERAILULLE.\n\n\nLeslie tuli haavemajaan eräänä viileänä lokakuun iltana, jolloin\nhuurreusma kuutamossa leijaili yli merenlahden ja paneutui\nhopeaviiruina pitkin rantaniittyjä. Näytti melkein siltä kuin hän\nolisi katunut tuloansa, kun Gilbert tuli avaamaan, mutta Anna lensi\nmiehensä ohitse, kävi käsiksi epäröivään vieraaseen ja toi hänet\nriemuiten sisään.\n\n-- Olipa oikein hauska, että tulit juuri tänä iltana, sanoi Anna\nhilpeästi. -- Minä olen keittänyt erikoisen hyviä nekkuja, joissa on\npaljon manteleita, ja ajattelin, että istuisimme valkean ääressä ja\njuttelisimme kaikenlaista. Ehkäpä kapteeni Jimkin vainuaa poltetun\nsiirapin hajua ja tulee tänne! Oikeastaan tämä on juuri hänen iltansa.\n\n-- Tuskinpa hän nyt tulee, sanoi Leslie. -- Kapteeni Jim on nyt\nmeillä. Hän minut tänne juuri lähettikin, lisäsi hän hieman\nuhkamielisesti.\n\n-- Sitten minä kiitän häntä siitä oikein erityisesti tavatessani\nhänet ensi kerran, sanoi Anna, työntäen nojatuoleja valkean ääreen.\n\n-- En tarkoita, etten itse olisi ollut halukas tulemaan, vakuutti\nLeslie punehtuen. -- Minulla on kyllä ollut aikomus tulla -- mutta\nminun on usein niin vaikea päästä kotoa.\n\n-- Onhan selvää, että sinun on vaikea päästä herra Mooren luota,\nsanoi Anna mitä luonnollisimmalla äänellä.\n\nHän oli päättänyt, että olisi parasta sopivassa tilassa mainita Dick\nMooren olemassaolosta huomioonotettavana asianhaarana, eikä tykkänään\nvältellä tuon seikan puheiksi ottamista. Hänen tarkka vaistonsa oli\nohjannut hänet oikeaan, sillä Leslien käytös kävi heti vapaammaksi.\nHän oli mietiskellyt mielessänsä, minkä verran Anna tiesi hänen\nolosuhteistansa, ja nyt hän helpotukseksensa huomasi, ettei ollut\ntarpeen antaa hänelle mitään selityksiä.\n\nHän riisui yltään päällystamineet, ja tehden tyttömäistä mielihyvää\nosoittavan liikkeen hän istuutui mukavasti suureen nojatuoliin, jonka\nvieressä Magogilla oli paikkansa. Hän oli sievästi ja huolellisesti\npuettu, ja hänellä oli kuten tavallisesti tumman pukunsa koristeena\nhiukka kirsikanpunaa, tällä kertaa nauharuusuke kaulakaarteen\nalapuolella. Hänen tukkansa kimmelsi kultasäikeiden tavoin valkean\nlämpöisessä hohteessa. Hänen merensinisissä silmissänsä vilkkueli\nhilpeys ja leikillisyys. Tänä hetkenä oli Leslie tuon pienen\nhaavemajasen ja sen ystävällisten asukasten vaikutuksen alaisena\njälleen nuori tyttö -- nuori tyttö, joka oli unohtanut menneisyyden\nja sen tuottamat kärsimykset. Häntä ympäröi tuon pienen talon\nmuistoilla kyllästetty, puhdas ilmapiiri, hänen mieltänsä lämmitti\nyhdessäolo kahden raikasluontoisen, iloisen nuoren ihmisen kanssa,\njotka kuuluivat hänen omaan sukupolveensa, ja ympäristön tenhovoima\ntempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Neiti Cornelia ja kapteeni\nJim olisivat tuskin uskoneet silmiänsä, ja Annankin oli vaikea uskoa,\nettä tuo kylmästi luotaan torjuva ja vähäpuheinen nuori nainen,\njohon hän oli tutustunut rantakallioilla, oli sama olento kuin tämä\nvilkasluontoinen tyttö, joka puhui ja kuunteli janoavan mielen\nkiihkeydellä ja jonka raikas nauru oli sukua tuolle viattomalle\nhilpeydelle, joka entisvuosina oli helkähdellyt tässä pienessä\ntalossa.\n\nKuinka kaihoisia katseita Leslie loikaan akkunoiden välissä oleviin\ntäysiin kirjahyllyihin!\n\n-- Meidän kirjastomme ei ole suuri, sanoi Anna, -- mutta jokainen\nkirjamme on ystävämme. Olemme koonneet kirjamme vuosien kuluessa,\nminkä mistäkin, mutta emme ole ostaneet niistä ainoatakaan, ennenkuin\nolemme sen ensin lukeneet ja huomanneet haluavamme lukea sen vielä\nmoneen kertaan.\n\n-- Minulla on muutamia kirjoja -- muuten varsin harvoja -- jotka\novat kuuluneet isälleni, sanoi Leslie. -- Olen lukenut ne niin\nmoneen kertaan, että melkein osaan ne ulkoa. Uusia en juuri saa.\nThe Glenissä on kyllä lukuyhdistys, ja minä kuulun siihen -- mutta\nihmisillä on niin erilainen maku, ja minä saan sieltä niin harvoin\nmitään, joka todella rikastuttaisi mieltä.\n\n-- Etkö tahtoisi käyttää meidän kirjastoamme mielesi mukaan, sanoi\nAnna. -- Olet sydämellisesti tervetullut lainaamaan sieltä mitä\ntahdot.\n\n-- Silloin tulen oikein ahmimaan kirjoja, sanoi Leslie katsoen häneen\nkiitollisesti. Kello löi kymmenen, ja hän nousi vastahakoisesti.\n\n-- Minun täytyy lähteä. En olisi uskonut, että oli jo niin myöhäistä.\nKapteeni Jimin on tapana sanoa, että tunti häipyy niin äkkiä\niäisyyteen... Mutta nyt olen istunut täällä kaksi tuntia -- ja kuinka\nhauska minulla on ollut! lisäsi hän koruttomasti.\n\n-- Tule sitten pian jälleen! sanoi Anna, ja Gilbert yhtyi hänen\npyyntöönsä.\n\nAnna ja Gilbert olivat nousseet ja seisoivat rinnakkain valkean\nhohteessa. Tuo nuori, toiveikas, onnellinen aviopari oli melkein\narmottoman havainnollinen kuva kaikesta, mitä Leslie kaipasi ja\naina tulisi kaipaamaan. Hilpeys katosi hänen katseestansa ja\nkasvoiltansa -- nuori tyttö oli väistynyt pois ja tilalla oli sureva,\nelämänonnensa menettänyt nainen, joka kylmällä hymyilyllä kiitti\nkutsusta käydä talossa ja poistui nopeasti hyvästellen.\n\nAnna seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi sumuisen\nkolean illan pimeyteen. Sitten hän palasi hitain askelin oman\nlämpöisen lietensä ääreen.\n\n-- Eikö hän ole suloinen, Gilbert? Minä en saa kylläkseni hänen\ntukkansa katselemisessa. Neiti Cornelia sanoo, että se ulottuu\npolviin asti. Ruby Gillisillä oli myöskin kaunis tukka -- mutta\nLeslien tukassa on kuin sisäistä henkeä -- jokainen säie on elävää\nkultaa.\n\n-- Hän on erinomaisen kaunis, sanoi Gilbert niin lämpimän vakaumuksen\nsävy äänessään, että Annan mielestä vähempikin olisi riittänyt.\n\n-- Gilbert, pitäisitkö enemmän minun tukastani, jos se olisi\nsamanlaista kuin Leslien? kysyi hän hiukan levottomasti.\n\n-- En tahtoisi kaikesta maailman hyvästä tukkaasi vähääkään\ntoisenlaiseksi kuin se on, sanoi Gilbert, liittäen sanoihinsa\nvarmuuden vuoksi vielä pari toisenlaista todistetta. -- Et olisi enää\nAnna, jos sinulla olisi kullankeltainen tukka -- taikka minkävärinen\ntahansa, paitsi juuri --\n\n-- Punainen, sanoi Anna harminsekaisella tyydytyksellä.\n\n-- Niin juuri -- punainen luo ihoosi ja tähtisilmiisi oikean\nvärityksen. Kultatukka ei sopisi sinulle ollenkaan, Anna -- ja\nkuningatar olet kyllä ilmankin -- tämän majasen ja minun sydämeni\nvaltiatar.\n\n-- Sitten saat ylistää Leslietä mielin määrin, sanoi Anna\njalomielisesti.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKÄYNTI LESLIEN LUONA.\n\n\nMuutamana hämärähetkenä viikkoa myöhemmin päätti Anna lähteä\nketojen poikki matkaan vastavierailulle tuohon piilipuitten takana\nsijaitsevaan taloon. Mereltä päin oli tullut harmaata sumua, joka\nlevisi hitaasti yli sataman ja alanteiden ja lähestyi hiljaa syksyn\nväreissä hohtavaa metsänreunaa. Usman läpi kuului meren huokailua\nja voihkinaa. Neljän tuulen ulkomuoto oli muuttunut, ja Annasta\nse tuossa synkkyydessään vaikutti kiehtovalta ja houkuttelevalta,\nmutta samalla se herätti hänessä yksinäisyydentunteen. Gilbert oli\nmatkoilla ja hänen piti palata vasta vuorokauden kuluttua, hän aikoi\nottaa osaa lääkärienkokoukseen Charlottetownissa. Annan olisi tehnyt\nmieli jutella hetken aikaa tuttavallisesti jonkun yhdenikäisen\nystävättären kanssa. Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat molemmat\nomaan tapaansa erinomaisia, mutta nuoret kaipaavat nuoria.\n\n-- Voi sentään, jos Diana tai Pris tai Stella voisi pujahtaa sisään\nhetkiseksi juttelemaan, kuinka hauskaa se olisikaan! sanoi Anna\nitseksensä. -- Hyi, kuinka tänä iltana on koleata! Olen varma,\nettä kaikki laivat, jotka konsanaan ovat lähteneet Neljän tuulen\nsatamasta ja joutuneet haaksirikkoon, voitaisiin nähdä satamaan\nliukuvina, hukkunut miehistö kannella, jos sumuvaippa vain hetkiseksi\nvoitaisiin vetää syrjään. Minusta tuntuu kuin se piilottaisi\nlukemattomia salaisuuksia, -- kuin seudun menneitten sukupolvien\nhaamut silmäilisivät minua tuon harmaan verhon takaa. Jos tämän\npienen talon entiset kuolleet valtiattaret palaavat takaisin sitä\nkatsomaan, eivät he voisi valita sopivampaa iltaa kuin tämä. Jos\nminä istun täällä kauemmin, saan nähdä jonkun niistä istuvan minua\nvastapäätä Gilbertin suuressa tuolissa. Täällä ei ole ollenkaan niin\nkodikasta kuin tavallisesti. Yksinpä Gog ja Magogkin näyttävät siltä,\nkuin heristäisivät korviansa ja kuulisivat näkymättömäin vierasten\naskeleita. Minä lähden täältä tieheni, tervehtimään Leslietä,\nennenkuin vallan pelästytän itseni typerillä kuvitteluilla, kuten\nmuinoin kummitusmetsässä. Jätän haavetupani sen muinoisten asukasten\nkäytettäväksi. Liesivalkea on lausuva heidät tervetulleiksi -- mutta\ntoivottavasti he palatessani ovat lähteneet tiehensä, niin että saan\ntupani jälleen omiin hoteisiini. Aivan varmasti kaikki kirkkotarhan\nja merenpohjan haamut ovat päättäneet kohdata toisensa tänä iltana\ntäällä.\n\nHän naurahti hiukan omille mielikuvitelmillensa, mutta tunsi\nsittenkin selkäpiitänsä karmivan. Heittäen lentomuiskun Gogille ja\nMagogille hän pujahti alas sumuun. Kainalossa hänellä oli Leslielle\npinkka uusia aikakauskirjoja.\n\n-- Leslie on aivan hullaantunut kirjoihin ja aikakauslehtiin, oli\nneiti Cornelia sanonut äskettäin, -- mutta niitähän hän ei saa\nkäsiinsä juuri koskaan. Hänellä ei ole varaa niiden ostoon eikä\ntilaamiseen. Hän on niin köyhä, että se on suorastaan surkeata, Anna.\nMinä en voi käsittää, kuinka hän voi tulla toimeen tuolla pienellä\narentimaksulla. Hän ei valita koskaan, mutta voinhan toki itsekin\nnähdä, kuinka hänen laitansa on. Kaiken ikänsä hän on saanut kärsiä\nköyhyyttä. Hän ei välittänyt siitä silloin, kun hän vielä oli vapaa\nja hänellä oli päämäärä, mihin pyrkiä, mutta nyt kärsii hän siitä\nkahta kipeämmin, sen voit uskoa. Olen niin iloissani siitä, että hän\nvaikutti niin elpyneeltä tuona iltana, jonka hän vietti luonasi.\nKapteeni Jim sanoi minulle, että hän oli saanut pujottaa hänen\nkätensä takin hihoihin ja painaa päähineen hänen päähänsä ja heittää\nhänet ulos ovesta. Mene nyt piakkoin vastaamaan hänen käyntiinsä.\nJos vitkastelet, niin hän arvelee sen johtuvan siitä, että sinä\npelkäät Dickiä, ja sitten hän vetäytyy jälleen kuoreensa. Dick on\niso ja kömpelö, hyvänsävyinen lapsi, mutta hänen tylsämielinen\nvirnistelynsä ja naurunsa käy liiaksi toisten hermoille. Minulla\npuolestani, Jumalan kiitos, ei ole mainittavasti hermoja. Minä\npidän Dick Mooresta enemmän nyt kuin hänen täysijärkisenä ollessaan\n-- mutta sehän tosin ei merkitse niin varsin paljoa. Olin eräänä\npäivänä auttamassa Leslietä, kun hänellä oli suursiivous, ja seisoin\nkeittiössä paistinpannun ääressä paistamassa munkkeja ihrassa. Dick\npysytteli kuten tavallisesti lähettyvillä, saadaksensa maistaa niitä,\nja kuinka onkaan, hän ottaa aivan kuuman leivoksen, jonka minä\njuuri olen onkinut pannusta, ja pistää sen niskaani, kun kumarrun\neteenpäin. Tiedätkös, Anna, sormiani oikein syhytti, niin teki\nmieleni paiskata pannu kiehuvine ihroineen hänen päähänsä -- mutta\nJumalan kiitos, voin sentään hillitä itseni!\n\nAnna nauroi neiti Cornelian suuttumukselle kiiruhtaessaan eteenpäin\npimeässä. Mutta hänen naurunsa taukosi pian -- salaperäinen\nkauhuntunnelma, joka tuona iltana vallitsi kaikkialla, teki lopun\nhänen hilpeydestänsä. Hänen mielensä oli jo käynyt varsin vakavaksi\nhänen ehdittyänsä tuon piilipuitten ympäröimän talon edustalle.\nKaikkialla vallitsi hiljaisuus. Rakennuksen julkipuoli oli pimeä ja\nautio, niin että Anna kiersi nurkan ympäri ja meni sisään pienestä\novesta, joka johti kuistilta eteiseen. Sinne hän pysähtyi äänetönnä.\n\nViereisen huoneen ovi oli auki. Himmeästi valaistussa huoneessa\nistui Leslie Moore käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Hän\nitki hillittömästi -- hiljaisin, haikein, suonenvedontapaisin\nnyyhkytyksin, kuin olisivat hänen sisimmät sieluntuskansa väkisin\npurkaantuneet ilmoille. Suuri musta koira istui hänen vieressänsä\nlattialla, kuono hänen polvellaan ja suurissa uskollisissa\nsilmissä mitä hartain myötätunnon ja osanoton ilme. Anna peräytyi\nmurheellisena. Hän tunsi tuollaiseen suruun nähden olevansa voimaton.\nHänen sydämensä täytti sääli, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Jos\nhän nyt olisi mennyt sisään, olisi hän samalla riistänyt itseltänsä\ntilaisuuden suoda apua ja ystävyyttä. Sisäinen ääni sanoi Annalle,\nettä tuo ylväs ja suljettu luonne ei ikinä soisi anteeksi sille, joka\nhänet yllättäisi lohduttoman surun vallassa.\n\nAnna poistui hiljaa talosta ja pyrki hapuillen pihasta ulos. Jonkun\nmatkan päästä hän kuuli pimeästä puhetta ja näki himmeän valon\nvilkkuvan siellä. Veräjällä tuli häntä vastaan kaksi miestä --\nkapteeni Jim lyhty kädessä ja eräs toinen henkilö, jonka hän ymmärsi\nDick Mooreksi. Hän oli roteva, jokseenkin lihava mies, jolla oli\nleveät ja pyöreät punaisenverevät kasvot sekä ilmeetön, harhaileva\nkatse. Tässäkin himmeässä valaistuksessa huomasi Anna, että hänen\nsilmissänsä oli jotakin luonnotonta.\n\n-- Tekö täällä olette, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim. -- Teidän ei\npitäisi kuljeskella yksin tällaisena iltana. Voitte sumussa eksyä\nhelpommin kuin luulettekaan. Minä saatan vain Dickin sisään ja palaan\nnäyttämään teille tietä ketojen poikki. En tahdo joutua vastaamaan\ntohtori Blythelle siitä, että olen hänen poissaollessaan antanut\nteidän mennä mereen Cape Leforcen kallioniemeltä. Niin kävi eräälle\nnaiselle neljäkymmentä vuotta sitten.\n\n-- Te olette käynyt tervehtimässä Leslietä, sanoi hän tultuansa\ntakaisin.\n\n-- Aioin tehdä sen, mutta en mennytkään sisään, sanoi Anna ja kertoi,\nmitä oli nähnyt.\n\nKapteeni Jim huokasi.\n\n-- Leslie parka! Leslie parka! Hän ei itke hevillä, rouva Blythe --\nhän on niin uljas ja tarmokas. Kun hän sen kerran tekee, silloin\nhän kokee kovaa. Mutta sellainen ilta kuin tämä on erityisen raskas\nnaiselle, joka kantaa suurta surua. Ilmassa on jotakin sentapaista,\njoka ikäänkuin kutsuu esiin kaiken mitä olemme kärsineet -- tai\npelänneet.\n\n-- Siinä vilisee aaveita, sanoi Anna, ja väristys puistatti häntä.\n-- Siksi lähdin tänne -- halusin puristaa ihmiskättä ja kuunnella\nihmisääntä. Tänä iltana on liikkeessä niin paljon ihmissukuun\nkuulumattomia olentoja. Minun oma haavemajanikin oli niitä täynnä.\nNe karkoittivat minut suorastaan sieltä ulos... Sentähden pakenin\ntänne saadakseni seuraa, jolla olisi lihaa ja verta kuten itselläni.\n\n-- Oli oikein, ettette mennyt sisään, rouva Blythe. Leslie olisi\npahastunut siitä. Hänelle ei myöskään olisi ollut mieleen, jos minä\nolisin mennyt Dickin kanssa sisään, kuten olisin tehnyt, jos en olisi\nkohdannut teitä. Dick on ollut koko päivän minun luonani. Pidän häntä\nmahdollisimman paljon luonani helpottaakseni hiukan Leslien taakkaa.\n\n-- Eikö hänen silmissänsä ole jotakin eriskummallista? kysyi Anna.\n\n-- Huomasitteko sen? On kyllä, toinen silmä on harmaan sininen ja\ntoinen ruskea -- hänen isänsä laita oli samaten. Siitä minä juuri\nCubassa tunsinkin hänet Dick Mooreksi. Muutoin ei suinkaan ollut\nhelppo tuntea häntä, niin riutunut hän oli ja takkuisen parran\npeittämä. Arvatenkin te olette kuullut, että juuri minä hänet löysin\nja toin kotiin. Tuota syöttää nyt neiti Cornelia minulle alinomaa\n-- hän sanoo, että minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä sinne\nmissä oli. Mutta siinä suhteessa en voi olla yhtä mieltä hänen\nkanssaan. Oli oikein tuoda hänet kotiin -- ja silloinhan siinä ei\nollut mitään valitsemisen varaa... Sehän on selvää ilman muuta.\nMutta vanhaa sydäntäni vihloo ajatellessani Leslietä. Hän on vasta\nkahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta hän on syönyt enemmän\nkyynelillä kostutettua leipää kuin useimmat naiset ehdittyään\nkahdeksankymmenen vuoden ikään.\n\nHe jatkoivat hetken vaieten kulkuansa. Vihdoin sanoi Anna:\n\n-- Tiedättekö, kapteeni Jim, minä en ole koskaan kulkenut kernaasti\nLyhdyn valossa. Minulla on aina ollut niin ihmeellinen tunne, että\nvalopiirin ulkopuolella, juuri siinä, missä pimeys alkaa, ympäröi\nminua lauma salaperäisiä ja pahasisuisia olentoja, jotka tuijottavat\nminuun pimeästä pahansuovin silmin. Sama tunne on minulla ollut\nlapsuudestani saakka. Mikähän siihen on syynä? Minusta ei koskaan\ntunnu siltä ollessani täydessä pimeydessä -- kun se sulkee minut\ntykkänään huomaansa -- silloin en pelkää vähääkään.\n\n-- Minullakin on melkein sama tunne, sanoi kapteeni Jim. -- Luulen,\nettä kun pimeys täydelleen ympäröi meitä, se on ystävämme. Mutta kun\nme koetamme torjua sitä luotamme -- tahdomme karkoittaa sen lyhdyn\nvalolla -- silloin se käy meille vihamieliseksi. Mutta nyt sumu alkaa\nhälvetä. Kuten ehkä olette huomannut, puhaltaa lännestä raikas tuuli.\nEhdittyänne kotiin voivat tähdet jo näkyä.\n\nNiin tapahtuikin, ja kun Anna jälleen astui haavemajaseensa, hehkui\npesässä vielä punainen tuhka, ja kaikki kammottavat ajatukset olivat\nkuin poispuhalletut.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMARRASKUUN PÄIVIÄ.\n\n\nNeljän tuulen lehdoissa ja metsiköissä viikkomääriä vallinnut\nväriupeus oli vaihtunut vienon siintävään syksyiseen harmauteen.\nTuli päiviä, jolloin kedot ja rantaniityt verhoutuivat tihkusateen\nusmaan, tai merituulen henkäykset puhalsivat jäätävinä niiden\nylitse -- ja tuli myrskyöitä, jolloin Anna unesta heräten rukoili,\nettei vain ainoakaan laiva hyrskyissä joutuisi karien ja särkkien\nreunustamalle pohjoisrannikolle. Sillä jos niin kävisi, silloin\nei edes majakan suuri lempeä silmä, joka loisti uskollisesti\nhalki pimeyden, voisi estää tuota onnetonta alusta menehtymästä\nvaahtoharjaisiin kuohuihin.\n\n-- Marraskuussa minusta väliin tuntuu, ettei kevät palaa\nkoskaan, huokaili hän surren muutosta, joka oli tapahtunut hänen\nhallanpanemissa kukkalavoissansa.\n\nPieni väririkas puutarha, joka oli ollut opettajan morsiamen silmäin\nilo, näytti nyt autiolta ja kurjalta, ja poppelit ja koivut olivat\nkuin \"paljaiksi kuorittuja onkivapoja\" -- kuten kapteeni Jimin oli\ntapana sanoa. Mutta talon takana kasvava honkametsikkö oli vihreä ja\ntiheä kuin ennenkin, ja yksin marraskuussakin tuli ihania päiviä,\njolloin päivä paistoi ja vuodatti vienoa purppuraa usmaan, jolloin\nsataman pienet suippopäiset aallot karkeloivat yhtä hilpeästi kuin\nkeskikesällä ja ulappa lepäsi niin kirkkaansinisenä ja tyynenä, että\nmyrskyt ja vinhat tuulet joutuivat unhoon.\n\nVarsin monta syysiltaa viettivät Anna ja Gilbert kapteeni Jimin\nmajakassa. Siellä oli aina kodikasta. Vaikka itätuuli lauleli synkkiä\nsäveleitään ja meri näytti harmaalta ja kuolleelta, tuntui siellä\naina vallitsevan päivänpaiste. Ehkäpä tuo seikka johtui siitä, että\nEnsi perämies aina upeili mitä koreimmassa turkissa. Se oli niin\nsuuri ja loistava, että tuskin muistettiin kaivata aurinkoa, ja sen\näänekäs kehruu säesti perin miellyttävällä tavalla naurua ja hilpeätä\njuttelua, jotka aina tekivät olon kapteeni Jimin lieden ääressä niin\nviihtyisäksi. Täällä tuo iloisa isäntä ja Gilbert keskustelivat mitä\nerilaisimmista ilmiöistä, joita taivaan ja maan välillä on nähtävissä.\n\n-- Minusta on hauska mietiskellä monenmoisia ongelmoita, vaikka en\npystykään pääsemään niistä selville, sanoi kapteeni Jim. -- Isäni\noli sitä mieltä, ettei meidän koskaan pitäisi puhua asioista, joita\nemme käsitä, mutta jos noudattaisimme tuota sääntöä, pelkään, että\nkeskustelumme pian tyrehtyisi kuiviin. Taivaiset vallat nauravat\nkyllä väliin meidän tuumiskeluillemme, mutta mitäpä siitä, kun\nvain muistamme olevamme heikkoja ihmisiä emmekä pyri jumalain\nvertaisiksi tai luule olevamme päteviä ratkaisemaan hyvän ja pahan\neroa. Luullakseni meidän vähäiset keskustelukokouksemme eivät\nhaittaa ketään, niin syventykäämme siis, tohtori, jälleen kaikkeuden\nsalaisuuksiin.\n\nHerrojen keskustellessa kuunteli Anna tai vaipui haaveihin. Väliin\nlähti Lesliekin mukaan majakalle, ja hän ja Anna kuljeskelivat\nsilloin illan hämärtyessä rannikolla tai istuivat majakan viereisillä\nkallioilla, kunnes pimeys pakotti heidät sisään, kodikkaan\ntakkavalkean ääreen. Ja silloin valmisti kapteeni Jim teetä ja\nkertoeli:\n\n    \"Hän kuinka taisteli ja uhman murti\n    Aallokon tuiman, karkeloiden kulki\n    Ulapan teitä, missä hyrskyt hurjat\n    Ain' turhaan valmisteli urhon turmaa.\"\n\nLesliellä näytti aina olevan kovin hauskaa noissa majakan\nvaatimattomissa vieraspidoissa, hän kävi avomieliseksi ja\npuheliaaksi, keksi lystikkäitä sanasutkauksia ja nauroi helkähtelevää\nnauruansa. Väliin hän myöskin kuunteli toisten keskustelua henkeänsä\npidättäen, posket hehkuvina, silmät loistavina. Juttelu kävi\nvilkkaammaksi, kokkapuheet nasevammiksi, kun Leslie oli läsnä. Ja\nvaikka hän ei itse puhunut paljon, näytti hän kumminkin houkuttelevan\nmuut esiintymään mahdollisimman edulliselta puolelta. Kapteeni\nJim esitti kertomuksensa paremmin, Gilbert keksi nopeammin ja\nosuvammin vastaväitteensä ja perustelunsa, ja Annalle tuli aina\nuusia leikillisiä ja omintakeisia päähänpistoja -- Leslien olennon\nkannustaessa itsekutakin antamaan parastansa.\n\n-- Tuo tyttö on syntynyt johtavaan asemaan henkistä ja\nyhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä, kaukana Neljän\ntuulen niemestä, sanoi Anna Gilbertille heidän astellessaan kotiin\neräänä iltana. -- Täällä hänen suuret lahjansa menevät hukkaan,\nhäipyvät tyhjiin...\n\n-- Etkö tarkannut kapteeni Jimin ja allekirjoittaneen keskustelua,\nkun eräänä iltana pohdimme juuri tuota kysymystä hiukan yleisemmältä\nnäkökannalta? Lopputuloksena oli tuo rauhoittava johtopäätös, että\nkaikkeuden luoja todennäköisesti osaa hallita maailmaansa aivan yhtä\nhyvin kuin me sen tekisimme ja että sellaista kuin \"hukkaanmennyt\nelämä\" ei ole olemassakaan, ellei nimittäin asianomainen itse\nole hukannut elämäänsä turhuuteen. Ja sitähän ei Leslie Moore\ntoden totta ole tehnyt. Voisihan jokunen ajatella niinkin, että\nhenkilö, joka on saanut diploomin Redmondin korkeakoulusta ja johon\nsanomalehdentoimittajat ja kirjainkustantajat jo alkoivat kiinnittää\nhuomiota, hukkaa elämänsä mennessään naimisiin nuoren ja kokemattoman\nlääkärin kanssa, jonka toimena on laastaroida harvalukuista\npotilasjoukkoa yksinäisessä maailmankolkassa nimeltä Neljä tuulta...\n\n-- Gilbert!\n\n-- Jos sinä olisit mennyt naimisiin Roy Gardnerin kanssa, olisit\nvoinut loistaa kirkkaana valona henkistä ja yhteiskunnallista\nmerkitystä omaavissa piireissä kaukana Neljän tuulen niemestä.\n\n-- Gilbert Blythe!\n\n-- Se on nimeni. -- Tiedäthän, kuinka sinä olit häneen silmittömästi\nrakastunut aikoinaan.\n\n-- Gilbert, nyt sinä käyttäydyt katalasti, harkitun katalasti\nkuten kaikki miehet, sanoisi neiti Cornelia. En ole koskaan ollut\nhäneen rakastunut. Kuvittelin sitä vain. Sen sinä kyllä tiedät.\nTiedät myöskin, että minä mieluummin asun vaimonasi haavemajassamme\nkuin asuisin kuningattarena palatsissa, jossa olisi pylväitä ja\nmarmoripermannot.\n\nGilbert ei vastannut sanoin. Mutta valitettavasti lienevät sekä hän\nettä hänen vaimonsa unohtaneet Leslie paran, joka kulki yksinäistä\npolkuansa ketojen poikki kohden taloa, joka ei ollut marmoripalatsi\neikä ilmetty haavemaja.\n\nKuu alkoi juuri kohota esiin tumman meren takaa ja kirkasti sen\nkalvon hohteellaan. Sen valo ei ollut vielä saavuttanut satamaa,\njonka kaukaisempi puoli vielä verhoutui salaperäiseen pimeään\nhimmeine lahtinensa, missä rantakalliot muodostivat veteen tummia\nvarjoja, joiden välisissä lahdenpohjukoissa näkyi loistavia\nvaloviiruja.\n\n-- Mitä tuikkavaa valoa leviääkään pimeään tuolta ihmisten kodeista!\nsanoi Anna. -- Tuo valoviiru lahden toisella puolen on kuin\nhelminauha. Ja The Glenistä hohtaa kokonainen tähtisikermä... Katsos,\nGilbert, tuo valopilkku näkyy meiltä. Olen iloinen, etten sitä\nsammuttanut. Minusta ei ole hauska tulla pimeään taloon. Eikö olekin\nsuloista katsella valoa, joka tuikkaa omasta kodistamme, Gilbert?\n\n-- Se on yksi maailman miljoonien kotien joukosta -- mutta meille se\nmerkitsee vartiotulta ja johtotähteä tässä matoisessa maailmassa...\nAnna-tyttöseni, kenellä on oma koti ja herttainen, punatukkainen\nvaimo -- mitä voisikaan hän enää pyytää elämältä?\n\n-- Erästä pikkuseikkaa täytyy hänen sentään vielä pyytää, kuiskasi\nAnna, pusertaen hellästi hänen käsivarttansa. -- Oi, Gilbert, minusta\ntuntuu väliin kuin minun olisi mahdoton odottaa aina kevääseen asti.\n\n\n\n\nXV.\n\nJOULUAATTO.\n\n\nAluksi olivat Anna ja Gilbert tuumiskelleet matkustaa Avonleahin\njoulua viettämään, mutta lopuksi he päättivät jäädä kotiin.\n\n-- Ensimmäisenä jouluaattona, jonka vietämme yhdessä, tahdon olla\nomassa kodissani, selitti Anna.\n\nSiitä johtui nyt, että Marilla näytti siltä kuin olisi tehnyt\npurjehdusretken maapallon ympäri. Hän ei ollut vielä koskaan ennen\nollut sadan kilometrin päässä kodistansa, eikä hän ollut koskaan\nsyönyt joulupäivällistä muualla kuin Vihervaaran talossa.\n\nRakel-täti oli valmistanut ja tuonut mukanansa suunnattoman luumu\nvanukkaan. Tuon kunnon rouvan oli ollut mahdoton uskoa, että kukaan\nnuoremman sukupolven jäsen -- ja lisäksi vielä akateemista sivistystä\nsaanut -- osaisi valmistaa syötävän luumu vanukkaan, mutta muutoin\nhän kehuskeli Annan taloudenhoitoa.\n\n-- Anna on oiva emäntä, sanoi hän Marillalle vierashuoneessa sinä\niltana, jolloin he olivat saapuneet. -- Olen tarkastanut hänen\nleipäsäiliönsä ja sangon, missä on porsaanruokaa. Sen nimittäin\nvoin sanoa sinulle, että noiden molempain pitopaikkojen mukaan voi\narvostella emäntää. Sangossa ei ollut mitään, joka ei todella olisi\nsinne kuulunut, ja leipäsäiliössä ei ollut puivia leipäpaloja.\nSehän on luonnollista, sillä hänhän on sinun kasvattamasi, mutta on\notettava lukuun, että hän sitten tuli korkeakouluun. Minä huomasin\nheti, että hänellä on minun virkkaamani peite -- tuo, jossa on\ntupakanlehtimalli -- täällä toisessa vierassängyssä, ja sinun\nsuuri palmikoitu mattosi on arkihuoneen uunin edessä. Tuollaiset\npikkuseikat tekevät olon heti kodikkaaksi.\n\nAnnan ensi joulu omassa kodissa muodostui niin hauskaksi ja\nmiellyttäväksi kuin hän ikinä voi toivoa. Oli kaunis päivä, ilma oli\nkuulakka ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ohut kerros ensi lunta oli\nsatanut juuri jouluaatoksi kaunistaen maailman. Lahti aaltoili vielä\nvapaana, auringossa kimmeltäen.\n\nKapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat kutsutut päivälliselle, joka\nsyötiin jo varhain. Leslie ja hänen miehensä olivat myöskin kutsutut,\nmutta Leslie kiitti kieltäen -- he olivat aina setä Isac Westin luona\njouluna, sanoi hän.\n\n-- Hänestä on parempi niin, uskoi neiti Cornelia Annalle. -- Hänestä\non liian raskasta ottaa miehensä mukaan vierasten seuraan. Joulu on\naina erityisen raskas aika Leslielle. Hänellä ja isällä oli aina\njouluna yhdessä niin paljon kepposia ja salaisuuksia.\n\nNeiti Cornelia ja rouva Rakel eivät olleet erityisesti mieltyneitä\ntoisiinsa -- kumpikin oli tottunut tietämään kaikki asiat paremmin\nkuin kukaan muu. Ei sattunut sentään mitään ikäviä yhteentörmäyksiä,\nsillä täti Rakel pysytteli keittiössä auttamassa Annaa ja Marillaa\npäivällisen laitossa, ja Gilbertin osaksi tuli pitää seuraa kapteeni\nJimille ja neiti Cornelialle -- tai oikeammin sanoen antaa heidän\npitää seuraa itsellensä, sillä noiden kahden vanhan ystävyksen\nkinastelu ei käynyt koskaan ikävystyttäväksi.\n\n-- Siitä on jo aikoja, kun tässä talossa on tarjottu\njoulupäivällistä, rouva tohtorinna, sanoi kapteeni Jim. -- Neiti\nRussel matkusti aina juhlapäiviksi kaupunkiin hyvien ystäviensä luo.\nMutta minä olin mukana ensimmäisillä joulu-päivällisillä, jotka\ntäällä laitettiin -- emäntänä oli opettajan nuori rouva. Siitä on\nnyt täsmälleen kuusikymmentä vuotta -- ja sää oli melkein kohdalleen\nsamanlainen kuin nyt -- oli satanut hiukan lunta, joka peitti harjut,\nja lahti siinsi kuin kesäpäivänä. Minä olin vain poikanen, enkä\nollut koskaan ennen ollut päivälliskutsuissa. Ujostelin niin kovin,\netten syönyt itseäni kylläiseksi. Tuollaisesta häveliäisyydestä olen\nsittemmin vapautunut, Jumalan kiitos.\n\n-- Sen minä kyllä uskon, sanoi neiti Cornelia, joka ompeli ja\npoimutteli minkä ehti.\n\nHänelle ei olisi voinut pälkähtää päähän istua kädet ristissä edes\njoulunakaan. Pikkulapset eivät maailmaan tullessaan katso sitä, onko\npyhä vai arki, ja sellaista pientä vierasta odotettiin juuri erääseen\nrutiköyhään perheeseen, joka asui Glen S:t Maryssä. Neiti Cornelia\noli lähettänyt voimakasta ruokaa päivälliseksi koko perheelle, joten\nhän nyt voi hyvällä omallatunnolla itsekin nauttia päivällistä.\n\n-- Sinähän olet kyllä kuullut, että tie miehen sydämeen käy hänen\nvatsansa kautta, Cornelia, tuumiskeli kapteeni Jim.\n\n-- Sen uskon täydellisesti -- jos hänellä nimittäin on sydän, vastasi\nneiti Cornelia. -- Siksi kai niin monet naiset seisovat lieden\nääressä, kunnes kaatuvat -- kuten esimerkiksi Amelia Baxter parka.\nHän kuoli viime vuonna joulupäivän aamuna, ja kuolinvuoteellaan\nhän sanoi, että se oli ensimmäinen joulu, siitä saakka kuin\nhän meni naimisiin, jolloin hän ei ollut laittanut päivällistä\nparillekymmenelle ihmiselle. Olihan tuo hänelle varsin hauskaa\nvaihtelua. Niin, nythän hänen kuolemastansa siis on jo vuosi aikaa,\njoten leskimies varmaankin pian pannaan kuulutuksiin.\n\n-- Olen kuullut hänen käyvän kosiskelemassa, sanoi kapteeni Jim,\niskien silmää Gilbertille. -- Eikös hän äskettäin ollut sinun\nluonasi, yllään mustat hautajaisvaatteensa, tärkkirinta ja kalvosimet.\n\n-- Ei, ystäväni, ei hän ole ollut. Eikä hänen maksa vaivaa tullakaan.\nMinä en huolinut hänestä edes entisaikoinakaan, jolloin hän sentään\nihmisten mielestä vielä näytti joltakin. Sekundatavaraa en tahdo,\nvaikka sitä tarjottaisiin hopeatarjottimella. Horace Baxterista\nkerrotaan muutoin, että hän kesästä vuosi sitten joutui rahapulaan,\nja silloin hän rukoili Herralta apua. Kun vaimo sitten kuoli ja hän\nsai henkivakuutuksen, sanoi hän näkevänsä tuossa Herran sormen ja\nettä se oli ollut ihanaa rukouksen kuulemista. Mutta sellaisiahan\nmiehet ovat.\n\n-- Onko sinulla todellakin jotain todistusta siitä, että hän sanoi\nniin, Cornelia?\n\n-- Ei muuta kuin hänen omat sanansa, mutta kenties niihin ei sovi\nkiinnittää mitään huomiota. Horace Baxter puhuu totta ainoastaan\nsilloin kuin se hänestä tuntuu erityisen soveliaalta.\n\n-- Kuules, Cornelia, nyt sinä jo olet liian ilkeä. Minun luullakseni\nBaxter enimmäkseen puhuu totta, mutta hänen mielipiteensä muuttuvat\nniin usein, että kuulostaa väliin siltä kuin ei hän pysyisi\ntotuudessa.\n\n-- Niin, siltä kuulostaa kyllä tuhkatiheään. Mutta sehän on selvää,\nettä miesten pitää puolustaa toisiansa. Ei korppi korpin silmää noki,\nsanoi neiti Cornelia, laitellen sitten äänetönnä poimukoristetta,\njoka ei tahtonut luonnistua hänen mielensä mukaan.\n\nGilbert katsoi isäntänä olevansa velvollinen huolehtimaan, ettei\nkeskustelu pääsisi tyrehtymään, ja hän valitsi äkkiä aivan uuden\npuheluaineen.\n\n-- Neiti Cornelia puolustaa varmaankin naisten valtiollista\näänioikeutta, sanoi hän.\n\n-- En minä välitä siitä niin paljoa oman itseni tähden, vastasi\nneiti Cornelia halveksivasti. -- Minä tiedän, mitä merkitsee\nsiistiä miesten jälkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa, kun he ovat\nsaaneet maailman niin sekaisin, etteivät he enää selviydy asioista,\nhe kenties suurella kiitollisuudella suovat meille äänioikeuden\nsaadaksensa kuorman siirretyksi meidän hartioillemme. Niin he ovat\nkaiketi tuumineet tuon asian. Naisillahan on kyllä kärsivällisyyttä.\nMuuta en minä tiedä sanoa siihen asiaan.\n\n-- Job oli myöskin kärsivällinen, vaikka oli mies, virkahti kapteeni\nJim.\n\n-- Niin kuuluu olleen. Siksi hän olikin niin harvinainen otus, että\nhänen nimensä on säästynyt jälkimaailmalle, sanoi neiti Cornelia\nynseän halveksivasti. -- Mutta hyvä ei aina seuraa nimen mukana.\nMuistatko Job Taylorin? Toista niin ärhäkkää ja kiukkuista ukkoa ei\nvarmaan ole koskaan asunut lahden tällä puolen.\n\n-- Mutta hänellähän oli niin kauhistuttava kotiristi siedettävänä,\nCornelia. Sitä vaimoa et edes sinäkään voi puolustaa. En\nunohda koskaan, mitä ukko MacAllister sanoi hänestä hänen\nhautajaispäivänänsä: \"Epäilemättä hän oli kristitty nainen, mutta\nluonto hänellä oli sellainen kuin itse paholaisella.\"\n\n-- Voihan hän kyllä koetella kärsivällisyyttä, myönsi neiti Cornelia\nvastahakoisesti, -- mutta se seikka ei kumminkaan riitä hänen\nmiehellensä puolustukseksi siitä mitä hän sanoi hautajaispäivänä.\nHän palasi kirkkotarhalta samoissa vaunuissa kuin isäni, ja hän ei\navannut suutansa, ennenkuin he olivat melkein kotona. Silloin hän\noikaisi itseään, henkäisi syvään ja sanoi: \"Usko tai älä, Stephen,\nmutta tämä on elämäni onnellisin päivä.\" -- Mutta sellaisiahan\nmiehet ovat. No, pian hän meni uusiin naimisiin, ja silloin hän sai\nrouvan, jolla oli pontta luonteessansa. Hän huolehti ensi työksensä\nsiitä, että Job Taylor pystytti ensimmäiselle rouvallensa komean\nkultakirjaimin koristetun hautapatsaan. Siihen jätettiin tilaa\nmyöskin toisen rouvan nimelle -- sillä hän sanoi että varmaankaan\nei olisi ketään, joka muistuttaisi hänen miestään pystyttämään\nhautapatsaan hänelle.\n\n-- Taylorin perheestä muistuu mieleeni -- kuinkas onkaan rouva Lewis\nTaylorin laita, joka asuu The Glenissä, tohtori? kysyi kapteeni Jim.\n\n-- Hän kyllä paranee hiljakseen, mutta hänen täytyy tehdä liiaksi\ntyötä, vastasi Gilbert.\n\n-- Hänen miehensä raataa myöskin otsansa hiessä -- hän lihottaa\nporsaita näyttelyihin, sanoi neiti Cornelia. -- Hän on kuuluisa\nmuhkeista porsaistansa. Hän on paljon ylpeämpi porsaistansa kuin\nlapsistaan. Porsaat lihovatkin ja kukoistavat, mutta lapsia ei\nkannata liioin kehua. Hän valitsikin niille köyhän äitiraukan, joka\nnäkee nälkää kilpaa tenavien kanssa. Porsaat saavat kerman ja lapset\nsinisen maidon.\n\n-- Sattuu joskus, Cornelia, että minun täytyy myöntää sinun olevan\noikeassa, niin raskasta kuin se onkin, sanoi kapteeni Jim. -- Tuo\nmitä sanoit Lewis Taylorista, on selvä, vastaanväittämätön totuus.\nKun näen hänen onnettomat lapsiraukkansa, joilta puuttuu kaikki mitä\nlapset tarvitsevat, menetän ruokahaluni moneksi päiväksi.\n\nGilbert meni keittiöön, siksi että Anna oli viitannut hänelle. Anna\nsulki oven ja piti hänelle pienen hyvää tarkoittavan ripityksen.\n\n-- Gilbert, sinä ja kapteeni Jim saatte nyt lakata väittelemästä\nneiti Cornelian kanssa. Olen kyllä kuullut kaikki -- ovi oli raollaan\n-- ja nyt jo saa riittää.\n\n-- Mutta sehän on hänestä itsestänsä niin kovin hauskaa, Anna.\n\n-- Sehän on kyllä mahdollista, -- mutta kohtuus kaikessa -- hän voi\npian suuttua täydellä todella. Nyt on päivällinen valmis ja, Gilbert,\net saa antaa täti Lynden leikata hanhia! Tiedän että hän aikoo\ntarjoutua tekemään sen, sillä hän luulee, ettet sinä osaa tehdä sitä\nkunnollisesti. Mutta näytä hänelle että sinä kyllä pystyt siihen.\n\n-- Niin, pitäisihän minun osata suorittaa se, sanoi Gilbert. --\nMinähän olen jo neljä viikkoa harjoittanut teoreettisia opintoja\npoikkileikkauksessa ja pitkinleikkauksessa. Mutta älä puhuttele\nminua, Anna, silloin kun suoritan tuon leikkauksen, sillä minä\nolen harjoitellessani käyttänyt apuna kirjaimin merkittyjä\nmittausopillisia kuvioita ja voin helposti sekoittaa kirjaimet.\nMuistanet kaiketi itse, kuinka hankalaa oli koulussa, kun opettaja\nkoetti saattaa oppilaat kiikkiin, käyttämällä toisia kirjaimia kuin\noppikirjassa oli tai kääntämällä kuvion nurin.\n\nGilbert leikkasi hanhet taidokkaasti kuin kuninkaallisen pöydän\nhovimestari, varoen koskemasta sievästi vadille asetettuihin\nluumuihin ja omena viipaleisiin. Yksin täti Rakelinkin täytyi kehua\nhänen taituruuttaan. Ja kaikki söivät ja kehuivat hanhia herkullisine\nlisineen oivallisiksi. Annan ensimmäinen joulupäivällinen menestyi\nsuurenmoisesti, ja hän loisti ylpeydestä. Istuttiin kauan pöydässä\nja mieliala oli mitä hilpein. Ja kun päivällinen oli lopussa\nsiirrettiin tuolit ja käytiin istumaan paukkuvan takkavalkean ääreen,\nryhtyen paistamaan omenoita ja särkemään pähkinöitä. Kapteeni Jim,\njoka nyt istuessaan kylläisenä lämpimän lieden ääressä, tunsi\nsuurta tyydytystä, alkoi kertoella vanhoja ja silti alati uusia\nkertomuksiansa, ja niitä kuunneltiin nyt kunnes aurinko jo lähestyi\ntaivaanrantaa, punaisena kuin japanilainen lyhty, ja poppelien\nsinertävät varjot lankesivat pitkinä lumen peittämän kujanteen poikki.\n\n-- Ei, nyt minun täytyy lähteä hoitamaan majakkaani, sanoi kapteeni\nJim lopuksi. -- Ehdin töin tuskin kotiin, siksi kuin aurinko menee\nmailleen. Kiitoksia hauskasta joulusta, hyvä tohtorinrouva! Ottakaa\nDavy mukaanne jonakin päivänä majakalle, ennenkuin hän jälleen\nmatkustaa kotiin.\n\n-- Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä nuo kivijumalat, sanoi Davy,\nkasvoillaan ilme, joka osoitti hänen odottavan mitä suurinta huvia.\n\n\n\n\nXVI.\n\nUUDENVUODENVALVONTA MAJAKASSA.\n\n\nVihervaaran asukkaat matkustivat heti juhlapäivien kuluttua jälleen\nomalle maallensa, Marillan annettua juhlallisen lupauksen palata\nkevätpuoleen jälleen kuukauden ajaksi. Talviusmat alkoivat hälvetä,\ntiheten untuvankaltaiseksi lumisateeksi, satama meni jäähän, mutta\nmerenlahti oli vielä sulana. Kellanruskeat tantereet olivat roudassa,\nsiellä täällä lumen peitossa.\n\nVanhan vuoden viimeinen päivä oli noita jäisen kirkkaita,\nloistavia talvipäiviä, jotka herättävät ihailumme voimatta voittaa\nrakkauttamme. Taivas oli kylmähkön sininen, ja lumikristallit\nkimmelsivät ilotulituksen tavoin, lehdettömät puut ojentelivat\npaljaita oksiansa kohden korkeutta, uhmaillen alastomassa\nihanuudessaan. Sinertävänmustain minareettien kaltaisina kuvastuivat\npoppelit harjujen harmaaseen, lumen viiruttamaan taustaan. Varjotkin\nolivat erityisen tummia ja selväpiirteisiä, kuten varjojen olla\ntulee. Kaikki kaunis vaikutti kymmenin verroin kauniimmalta tässä\nhäikäisevässä hohteessa, kaikki ruma kymmenin verroin rumemmalta.\nJa kaikki oli joko rumaa tai kaunista. Ei ollut mitään väliasteita,\nei varjojen himmentämiä värivivahduksia tai ääriviivoja, kaikki\nesiintyi selvästi ja räikeästi tuossa kylmästi kimmeltävässä\nvalaistuksessa. Honkametsä yksin säilytti tavallisen sävynsä -- honka\non salaperäisyyden ja pimennon puu, joka ankaran juhlallisena torjuu\ntyköään liian nenäkkäät valovirrat.\n\nMutta vihdoin alkoi päivä käsittää että se rupesi vanhenemaan.\nSilloin se verhosi kauneutensa haaveelliseen raskasmielisyyteen,\njoka sai hohteen ja värit himmenemään ja vaihtumaan mitä lempeimpiin\nja vienoimpiin vivahduksiin. Terävät rajaviivat, räikeästi\nloistavat valokohdat vaihtuivat pehmoisen aaltomaisiin varjoihin\nja miellyttävään valohohteeseen. Valkoinen satama alkoi verhoutua\nvienoon harmaaseen ja kalpeaan punaan, ja kaukaiset harjut sukelsivat\npunasiniseen usmaan.\n\n-- Vanha vuosi eroaa kauniisti, sanoi Anna.\n\nHän, Leslie ja Gilbert olivat matkalla Neljän tuulen niemelle,\nminne kapteeni Jim oli kutsunut heidät, viettämään majakkahuoneessa\nuudenvuoden aattoa. Aurinko oli laskenut ja lounaisella taivaalla\nkomeili Venus kullanhohtoisena, niin lähellä maasisartansa kuin sen\non mahdollista päästä. Ensi kerran näkivät Anna ja Gilbert varjon,\njonka tuon loistavan iltatähden valo luo, tuon himmeän salaperäisen\nvarjon, jonka voi erottaa ainoastaan valkoisella lumella. Ja siinäkin\nhavaitaan tuo tuskin näkyvä varjokuva ainoastaan silloin, kun\nsilmämme vain vilahdukselta sattuvat siihen, ei koskaan katseemme\nsuuntautuessa suoraan siihen.\n\n-- Se muistuttaa haamua, eikö sinustakin? kuiskasi Anna. -- Sen näkee\nniin selvästi tien vieressä, katsoessaan suoraan eteen, mutta jos\nkääntää päätä sitä katsoaksensa, -- heti se on silloin poissa!\n\n-- Olen kuullut että iltatähden luoman varjon voi nähdä ainoastaan\nkerran elämässään, ja vuoden kuluessa siitä kuin sen on nähnyt, saa\nosaksensa elämän ihmeellisimmän lahjan, sanoi Leslie.\n\nMutta hänen äänensävynsä kajahti tuikealta, kenties hän ajatteli\nettei edes tuoliakaan taikakeinolla olisi voimaa tuottaa hänelle\nmitään iloa elämässä. Anna hymyili lempeässä tähtivalossa, hän luotti\nvarmasti siihen, mitä tuo himmeä varjo hänelle lupasi.\n\nMajakan luona he tapasivat Marshall Elliottin. Anna ei ollut aluksi\nliioin hyvillään siitä, että tuo pitkätukkainen ja pitkäpartainen\nmuukalainen tunkeutui heidän tuttavalliseen piiriinsä. Mutta\npian kävi ilmi, että Elliott oli varsin hauska seuraihminen --\nsukkelapuheinen, lahjakas ja tietorikas sekä itse kapteeni Jimin\nveroinen taidossa kertoa hauskoja juttuja. Riemulla pyydettiin hänet\njäämään uudenvuoden valvontaan.\n\nKapteeni Jimin pieni sukulainen oli tullut viettämään\nuudenvuodenjuhlaa kiltin sedän luona ja oli nukkunut sohvaan,\njalkojensa vieressä Ensi perämies, kiertyneenä käppyrään suureksi\npunakeltaiseksi keräksi.\n\n-- Hän on pieni herttainen poika, sanoi kapteeni Jim, katsoen häneen\nhellästi. -- Minusta on niin miellyttävää katsoa pientä nukkuvaa\nlasta, rouva Blythe, se on minusta kauneimpia näkyjä, mitä tässä\nmaailmassa voi olla. Hänestä on hauska tulla vähin minun luokseni\nyöksi, sillä silloin hän saa maata sohvalla ja ojentaa itsensä\nkunnollisesti suoraksi, kotona hän nukkuu kahden veljensä kanssa\nyhdessä, ja siitä hän ei pidä. Hän osaa keksiä kysymyksiä, joista\noikein tyrmistyy. \"Setä Jim, jos minä en olisi se joka olen, kuka\nminä silloin olisin?\" tai \"Setä Jim, kuinka kävisi, jos Jumala\nkuolisi?\" Tuollaisilla kysymyksillä hän ahdisteli minua eilisiltana\nriisuutuessaan. Ja entä sitä mielikuvituksen rikkautta! Hän laatii\nkokoon mitä ihmeellisimpiä juttuja -- ja sitten hänen äitinsä sulkee\nhänet vaatesäiliöön, siksi että hän valehtelee! Ja istuessaan sitten\npimeässä hän keksii uuden -- joka sitten on valmis kerrottavaksi heti\nkun hän pääsee ulos. Mitä sainkaan kuulla eilisiltana heti hänen\ntultuansa! -- \"Setä Jim\", sanoi hän ilme mitä vakavimpana, \"minulle\nsattui tänään eräs seikkailu The Glenissä.\" -- \"Vai niin, poikaseni\",\nsanoin minä, \"minkälaatuinen se sitten oli?\"\n\n-- \"No minä kohtasin suden kylätiellä\", sanoi hän, \"suunnattoman\nsuden, jolla oli suuri punainen kita ja pitkät terävät torahampaat,\nsetä Jim\". -- \"En ole tiennytkään, että olisi susia täällä\nlähettyvillä\", sanoin minä. -- \"Se tuli pitkän, pitkän matkan\npäästä\", sanoi Joe, \"ja minä luulin että se söisi minut, setä Jim\".\n-- \"Pelästyitkö sinä?\" tiedustelin minä. -- \"En vähääkään -- olihan\nminulla suuri pyssyni, setä Jim, ja sillä ammuin sutta suoraan\nnaamaan, niin että se kaatui maahan kuolleena, setä Jim, -- ja sitten\nse nousi taivaaseen ja puri yhtä pienimmistä enkeleistä jalkaan\",\nsanoi hän. Niin, minun täytyi oikein käydä istumaan, rouva tohtorinna.\n\nTunnit kuluivat nopeasti takkavalkean ääressä. Kapteeni Jim kertoi\njuttujansa ja Marshall Elliott lauloi vanhoja skotlantilaisia\nkansanlauluja kauniilla tenoriäänellänsä. Lopuksi kapteeni Jim otti\nvanhan ruskean viulunsa seinältä ja alkoi soittaa. Hän vingutti ja\nkihnutti sitä kaikin voimin ja hypitteli jousta kielillä, niin että\nsiitä syntyi mitä iloisinta musiikkia, joka tuotti huvia kaikille\n-- paitsi Ensi perämiehelle, joka syöksähti sohvalta harmistuneesti\nnaukuen ja livahti ulos ovesta.\n\n-- Minä en mitenkään voi saada tuossa kissassa kehitetyksi vähääkään\nmusiikkiaistia, sanoi kapteeni Jim. -- Se ei koskaan viivy sisällä\nniin kauan, että ehtisi saada nautintoa esityksestä. Kun me olimme\nhankkineet urut S:t Maryn kirkkoon ja uusi urkuri alkoi soittaa,\nsilloin syöksähti Elder Richards vanhus paikaltaan kuin paarman\npistämänä ja pötki tiehensä aika vauhtia. Se muistutti minua niin\nelävästi, kaikista niistä kerroista, jolloin Ensi perämies on\nlivistänyt tiehensä päästäksensä kuulemasta minun viulunsoittoani,\nettä olin vähällä tyrskähtää äänekkääseen nauruun keskellä kirkkoa.\n\nTapa, millä kapteeni Jim soittaa liritteli viuluansa, vaikutti\nomituisen kiihdyttävästi ja houkuttelevasti, ja pian tunsi Marshall\nElliott jalkojensa alkavan nytkähdellä. Hän oli nuoruudessaan ollut\nkuuluisa tanssitaituri. Ei aikaakaan, niin hän hypähti paikaltaan\nja ojensi kätensä Leslietä kohden. Tämä oli heti valmis tanssiin.\nJa niin he alkoivat pyörähdellä takkavalkean valossa kevein ja\njoustavin, mutta kumminkin tahdikkain liikkein. Leslie näytti koko\nolentoineen olevan mukana tanssissa -- oli kuin soiton vuoroin\nkiihkeät, vuoroin vienot ja hempeät sävelet olisivat saaneet hänet\ntykkänään valtoihinsa ja hurmanneet hänet. Ihailevana seurasi häntä\nAnnan katse.\n\nSellaisena kuin tänä iltana, ei hän ollut nähnyt Leslietä vielä\nkoskaan. Kaikki tunteen rikkaus ja lämpö, joka asui syvinnä hänen\nmielessänsä, näytti vapautuneen ja purppuroivan posket, sytyttävän\nhohdetta silmiin ja vuodattavan viehkeyttä liikkeihin. Ei edes\nMarshall Elliottin pitkä harja ja tuuheana tulvehtiva parta voineet\nturmella tuon kuvan vaikutusta. Tuo omituinen ilmiö vain lisäsi\nnäytelmän tarumaista eriskummaisuutta. Marshall oli kuin joku\nmuinaisajan viikinki, joka pyöri karkelossa ihanan sinisilmäisen ja\nkultatukkaisen pohjolan neidon kanssa.\n\n-- Tuo oli kauneinta tanssia, mitä elämässäni olen nähnyt, ja olen\nsentään nähnyt monenmoista siltä alalta, sanoi kapteeni Jim, kun\njousi vihdoinkin putosi hänen väsyneestä kädestänsä.\n\nLeslie vaipui tuoliinsa nauraen hengästyneenä.\n\n-- Minä olen aivan hullaantunut tanssiin, sanoi hän\nhiljaisella äänellä Annalle. -- En ole tanssinut sittenkuin\nkahdeksantoistavuotiaana -- mutta en tiedä mitään sen hauskempaa.\nSoitto kiitää läpi suonieni kuin elohopea, ja minä unohdan kaiken --\nkaiken -- paitsi nautinnon, jota sen mukaisesti liikkuminen tuottaa.\nEn tunne enää lattiaa allani, en näe seiniä tai kattoa -- minä\nliitelen tähtien tietä.\n\nKapteeni Jim ripusti viulunsa sen paikalle. Vieressä riippui kehys,\njonka lasin taakse oli kiinnitetty joukko seteleitä.\n\n-- Tunnetteko ketään toista, jolla olisi varaa verhota seinänsä\nseteleillä? kysyi hän. -- Tässä on kaksikymmentä kymmenen dollarin\nseteliä, jotka eivät ole edes niitä peittävän lasin arvoiset. Ne\novat vanhoja seteleitä, jotka olen saanut Prinssi Edvardin saaren\npankista. Minulla oli ne hallussani, kun pankki meni nurin eikä\nvoinut enää lunastaa niitä, ja niin panin ne lasin taakse kehykseen,\nosaksi muistaakseni niistä, että pankkeihin ei pidä luottaa, osaksi\nsaadakseni hiukan käsitystä siitä, miltä tuntuu olla miljoonamies. --\nNöyrin palvelijasi, Ensi perämies, tervetuloa takaisin! Älä pelkää\n-- nyt on melu ja ilveily lopussa tältä illalta. Vanha vuosi viipyy\nvielä täsmälleen tunnin luonamme. Seitsemänkymmenenkuuden uuden\nvuoden olen minä nähnyt tulevan tuolta lahden takaa liukuen, hyvä\nrouva.\n\n-- Sinä saat nähdä sata, sanoi Marshall Elliott.\n\nKapteeni Jim pudisti päätänsä.\n\n-- Ei -- en tahtoisikaan -- ainakaan en niin luule. Kuoleman\nkasvot käyvät aina leppeämmiksi, kuta vanhemmiksi tulemme. Mutta\nkuinka onkaan -- kakkihan me sentään tahdomme pitää viikatemiestä\nmahdollisimman kaukana luotamme. Ajatelkaapa vain Wallacen muoria,\njoka asuu tuolla The Glenissä! Hänellä on ollut elämässään\nkestettävänä kaikki mahdolliset surut, vaimoraukalla, ja kaikki\nomaisensa hän on menettänyt. Aina hän sanoo tulevansa iloiseksi,\nkun hänen vapautuksensa hetki lyö, hän on vaeltanut kyllin kauan\ntäällä surun laaksossa... Mutta jos hän saa pienimmänkään vamman,\nsilloin on heti toinen ääni kellossa. Kaupungista noudetaan lääkäri\nja tutkinnonsuorittanut sairaanhoitajatar sekä lääkkeitä sellainen\nmäärä, että ne riittäisivät myrkyttämään verikoiran. Elämä on kyllä\nkyynelten laakso, sen uskon varsin hyvin, mutta on sentään aina\nolemassa ihmisiä, joille kyynelten vuodattaminen tuottaa huvia.\n\nHe istuivat vanhan vuoden viimeisen tunnin hiljaisina valkean\nääressä. Pari minuuttia ennen keskiyötä nousi kapteeni Jim ja avasi\nhiljaa oven.\n\n-- Nyt päästämme uuden vuoden sisään, hän sanoi.\n\nUlkona kuvastui yö tummansinisenä. Välkkyvä kuutamoviiru kulki poikki\nlahden. Aallonmurtajan luona keinuivat laineet hohdellen helmiäisen\nväri vivahduksin. Siinä seisoi nyt tuo pieni seurue avoimella ovella\nodotellen -- kapteeni Jim elämän kypsyttämänä kokeneena vanhuksena,\nMarshall Elliott keski-iän täydessä voimassa, mutta silti köyhänä\nonnesta, Gilbert ja Anna kalliitten muistojen ja suloisten toiveitten\nvallassa, Leslie surren hukattuja nuoruudenvuosiansa ja toivotonta\ntulevaisuuttaan. Kello, joka oli hyllyllä tulisijan yläpuolella, löi\nkaksitoista.\n\n-- Tervetuloa, uusi vuosi, sanoi kapteeni Jim syvään kumartaen,\nkellon lyötyä loppuun. -- Toivotan teille kaikille onnellista uutta\nvuotta, onnellisempaa kuin koskaan ennen. Uskallan toivoa, että\nmitä uusi vuosi meille tuoneekin, voimme tyytyä siihen, mitä Suuri\nkapteeni meihin nähden on päättänyt, -- ja kuinka kaikki muutoin\nkäyneekin, pääsemme kumminkin kukin aikanaan turvaan varmaan satamaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\nTULEE TÄYSI TALVI.\n\n\nUusi vuosi toi mukanansa täyden talven. Tuon pienen valkoisen talon\nympärille kokoontui suuria kinoksia, ja kaikkia sen akkunoita\nkoristivat monihaaraiset hohtavat jääkukat. Sataman jääpeite kävi\naina kovemmaksi ja paksummaksi, ja pian voivat Neljän tuulen asukkaat\nretkeillä sitä pitkin, kuten aina muulloinkin keskitalvella. Varmat\ntiet viitoitti arvoisa kunnallishallitus kuusenlehvillä, ja päivin ja\nöin kuului niiltä hilpeätä kulkustenkilinää. Kuutamoöinä makasi Anna\nkuunnellen sitä kuin keijukaisten kellonsoittelua.\n\nKoko merenlahti jäätyi umpeen ja kallioniemen majakan vilkkuva\nvalo oli sammunut. Niinä kuukausina, jolloin kaikki meriliike oli\nseisauksissa, oli kapteeni Jimin toimi laiskurin virkaa.\n\n-- Nyt ei Ensi perämiehellä ja minulla ole kevääseen saakka mitään\nmuuta tehtävää kuin pysytellä lämpiminä ja huvitella, sanoi kapteeni\nJim.\n\n-- Entinen majakanvartija muutti aina talveksi majakasta pois, mutta\nminä jään asumaan niemelleni. Ensi perämies voisi kauempana maalla\nsaada myrkkyä tai joutua koirien hampaisiin. Tosinhan aika käy hiukan\npitkäksi, kun ei ole seurana lyhtyä eikä vettä, mutta kun vain hyvät\nystävät väliin käyvät tervehtimässä, lienee talvi kestettävissä.\n\nKapteeni Jimillä oli jääpursi, ja Leslie, Gilbert ja Anna tekivät\nusein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa\nvauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät\nmyöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun\nlumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä,\nmissä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia\nholvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä\nkävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin\noli jotain toiselle annettavaa -- kummallekin tuotti ystävällinen\najatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia,\nmielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten\naitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta\nkaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen\nvälillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri -- jokin väkinäinen\ntunne, joka ei ottanut väistyäksensä.\n\n-- En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna\neräänä iltana kapteeni Jimille. -- Minä pidän hänestä niin paljon\n-- ihailen häntä vilpittömästi -- soisin hänelle niin mielelläni\noikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen\nsydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.\n\n-- Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe,\nsanoi kapteeni Jim harkitsevasti. -- Luulisin juuri tämän seikan\nolevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina\ntoisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita\nLeslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään\n-- mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä\nkumotuksi.\n\n-- Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan\ntuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan\nhiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon\nvalaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.\n\n-- Olkoonpa niinkin -- mutta siinä oli sentään kysymys vain\ntuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta,\njoka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen\nlapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan\nkokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää\nmurhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä\nitse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän\nei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä\nvoida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin\narka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta.\nTämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu\non, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän\narastellen sen piilottaa.\n\n-- Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni\nJim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin -- ei tosin usein,\nmutta kumminkin joskus, -- että minun täytyy otaksua, ettei Leslie\npidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen -- niin, en voi\nselittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, -- se\nhäipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa\nminua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta\npidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.\n\n-- Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako\nmieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie\nmuka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä\ntykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen\nLeslie Mooren -- uskokaa minua!\n\n-- Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin\nja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun\nkatsoessaan, jatkoi Anna. -- Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa\njuuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa\nilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun -- siitä ei voinut\nerehtyä, kapteeni Jim.\n\n-- Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan\nerityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia\nraskaita hetkiä... Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee\nLeslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi,\nja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen\npanee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan\nmieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe,\nettä luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin\nelämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen\njuttu... Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä -- hän on\nmuuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me\nvanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti\nCornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä\nperin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä.\nLuopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi\nteistä!\n\nTuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään\nhelpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi\nvaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin\nihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä\nkohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota\nheidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen\nonnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni\noka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada\npistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä,\njolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon\npieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli\nkalsean vihamielinen.\n\n-- Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi\nLeslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan\nsovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.\n\nAnna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin\nei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä\niltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin\nystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä\nvastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei\nmaininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa,\neikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä\niltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen\nvalkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti\nvalkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä\nja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka\noli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin\nkirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli\nkäsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut\nkallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli\nkirjoitettuna: \"Tervehdys Leslieltä.\"\n\n-- Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. -- Ja\naineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan\nsallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella\nlahjalla!\n\nMutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä\n-- ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen\nystävyydestänsä.\n\nLeslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen\ntaloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta\nsellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia\neivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin\nvalmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin\navosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän\npukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines\nja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja \"turhat hetaleet\".\nAnna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden\npyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän\nvietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.\n\nKapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja\ntervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi\naina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun.\nHän oli raikas kuin suolainen merituuli -- huvittava kuin vanha\naikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa\nvieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet\nvaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa\nesityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen\nmaailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla\ntavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan\nturmella hänen hyvää tuultansa.\n\n-- Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä\niloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli\nilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja\ntyytyväinen. -- Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen\nmielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua\nkohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: \"Sinä ilkiö,\ntuimat herrat kukistuvat äkkiä -- pian on valtasi mennyttä!\" -- Ja\nsitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin\nseljakeitettä -- eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää\notteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.\n\nEräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean\nääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin \"elämänvaiheet\".\nKapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli\ntuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella\nylpeydellä Annan selailtavaksi.\n\n-- Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku\nJoelle, sanoi hän. -- Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella,\nettä kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon,\nminun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee\nkyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja\nlapsenlapsilleen.\n\nVanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla\nretkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia,\njoilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään\nkirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui\nsuulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava\nkynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon\nkuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että\nlauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa.\nMutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja\nseikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan\nkäteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen\nvärityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä\nihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili\nkaikkialta esiin kapteeni Jimin \"elämänvaiheista\" -- odottaen\nmestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa\nhilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.\n\nAnna mainitsi kotimatkalla tästä jotakin Gilbertille.\n\n-- Miksi sinä et itse ryhdy tuohon yritykseen, Anna?\n\nAnna pudisti päätänsä.\n\n-- Ei -- minä tunnen liian hyvin kykyni rajoituksen. Mutta voi\nsentään, kuinka hartaasti toivoisin, että voisin sen tehdä! Sinä\ntiedät, Gilbert, mikä minun alani on -- haaveelliset, idylliset,\nviehkeät aiheet. Voidaksensa muovailla kapteeni Jimin elämänvaiheet\ntäytyy omistaa ponnekas, naseva ja mehevä esitystapa, olla etevä\nsielutieteilijä, synnynnäinen humoristi ja synnynnäinen traagikko.\nNiin paljon hyvää tulee harvoin yhden ainoan osaksi. Paul pystyisi\nkyllä tuohon tehtävään, jos hän olisi vanhempi. Joka tapauksessa\nminä pyydän häntä tulemaan tänne kesäksi, niin että hän voi tutustua\nkapteeni Jimiin.\n\n-- Tule meidän rannikollemme, kirjoitti Anna Paulille.\n\n-- Tosin pelkään, ettet sinä täällä tapaa Noraa etkä Kultanaista tai\nMerimieskaksosia, mutta löydät parittoman vanhan merimiehen, joka voi\nkertoa sinulle ihmeellisiä juttuja.\n\nMutta Paul kirjoitti, että hänen valitettavasti täytyi vastata\nkieltävästi. Hän ei voinut tulla sinä kesänä, -- hänen täytyi lukea\nkorkeakoulussa kaksi vuotta tutkintoansa varten.\n\n-- Tultuani valmiiksi tulen kyllä Neljään tuuleen, kiltti\nopettajaneiti, kirjoitti hän.\n\n-- Mutta sillä välin ehtii kapteeni Jim käydä vanhaksi, sanoi Anna\nsurunvoittoisesti, -- eikä ole ketään, joka kirjoittaisi hänen\nelämänvaiheensa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKEVÄTPÄIVIÄ.\n\n\nMaaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen\nhauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja\nNeljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta\nalkoi hämärtyä.\n\n-- Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty,\nsanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. --\nOlen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut\nniin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.\n\nPensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan\nvivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät\nkuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli\npäivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.\n\nMereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua,\nväliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät\nmainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat\ntulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien\naaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun\nharmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten\nhietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.\n\n-- Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, -- tiedän minä\ntarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.\n\n-- Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut\ntulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta,\nsanoi kapteeni Jim. -- Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja\nrunoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä\nvuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa.\nMutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle\nkallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.\n\nKapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa\nvarten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut,\nkuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.\n\n-- Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän.\n-- Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno\nryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan.\nKäyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä,\nomistamatta ajatustakaan tuoksumaratille -- ja silloin onkin äkkiä\njoutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä.\nMinä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa\nminut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita,\njoista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin\nlehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen\nvihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista\nhajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin\ntuoksumaratin tai lavendelin lemu.\n\nAnnaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa\nkukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin\nepäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään\nhinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja\nhän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun\nkapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen\nlavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista,\nsilloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin\nmiellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan\npaikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen\nhaavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu\ntavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.\n\n-- Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä\ntodella.\n\n-- Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi\nkapteeni Jim. -- Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia.\nHän katsoi niihin -- kosketti niitä -- ja ne kasvoivat kuin hullut.\nToisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia -- luulisin\nettä teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.\n\n-- En tiedä, voisiko sitä juuri väittää... Mutta minä rakastan\npuutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella\nvihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka\npäivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, -- silloin on\nminusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on\nminun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, -- mutta\nodottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!\n\n-- Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä,\nruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus\nniihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. -- Kun ajattelen siemeniä ja\nniiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin\non sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin\nvoisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista\ntoiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa -- eloa, väriä ja\ntuoksua, -- jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.\n\nAnna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin\nuskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä\nkävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja\nkapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti\nCornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines.\nHänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä\nolivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun\nkapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin\nsaivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota,\nneiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli\npuolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti\nharkitun ryntäyksen.\n\nAnna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa\nystäväänsä.\n\n-- Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia,\nnaureskeli tuo parantumaton vekkuli. -- Sitäpaitsihan minä aina\njoudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos\nminä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin\nkorviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa\ntakana, on yhtä hauska kuin minullakin.\n\nEräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja.\nPuutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää\nkosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu\nvalaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa\nja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli\nkirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi\nhämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren\nhiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat\nkielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.\n\n-- En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoi\nAnna painaen kasvonsa niihin.\n\n-- Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille\nsaakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat\nviimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein\nlopussa.\n\n-- Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei\nkukaan muu, ei edes Gilbert -- hän teki päällään liikkeen miestään\nkohden -- ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.\n\n-- Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni\nJim. -- En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime\nviikolla \"Rakkauden harhatiet\". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua.\nRakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten\notaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa.\nHauskaa, että edes kirjoissa käy siten -- todellisessa elämässä\nlienee kyllä toisin.\n\n-- Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti\nCornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, -- mutta\ntiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt\npaljosta pahasta.\n\nKuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?\n\n-- Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan\npäin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. \"Edestään löytää,\nminkä taakseen jättää\", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä,\nettä itse on siihen syypää.\n\n-- Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.\n\n-- Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan\njärjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.\n\n-- No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.\n\n-- Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes\ntoivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei\nGeorgie ole vielä ehtinyt.\n\n-- Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin,\nJim Boyd.\n\n-- En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että\nhänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää... Ei, Cornelia,\npaholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.\n\n-- Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.\n\n-- Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen\npresbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen\nselvitä ilman paholaista?\n\n-- Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.\n\nKapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.\n\n-- Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen\nnimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi\nvoimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. --\nSiihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi\nhengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä\ntahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja\nvääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi -- yhtä vähän\nkuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on\nolemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia,\nettä se lopuksi kukistetaan ja voitetaan -- sano sitten minun\nsanoneeni.\n\n-- Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä\nei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. -- Mutta mitä paholaiseen ja\nhänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on\nriivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on\nkeksinyt tehdä?\n\n-- Emme, mitä sitten?\n\n-- Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä\nCharlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti\nherrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun\nhänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan\nne ovat.\n\n-- Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä\nparhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.\n\n-- Oikeuttaako se hänen miehensä pistämään hänen uuden, räätälillä\nteetetyn pukunsa uuniin? Billy Booth on mustasukkainen houkkio, joka\ntekee vaimonsa onnettomaksi. Vaimo on ollut itkemäisillään silmät\npäästään tuon puvun takia. Ah, Anna, jospa minä osaisin kirjoittaa\nkuten sinä! Silloin minä kyllä toimittaisin ne näytteille, useat\ntämän seudun herroista, sen saat uskoa. Mutta Boothin suvun jäsenet\novat melkein kaikki olleet päästään vialla, mikä enemmän, mikä\nvähemmän. Tuon nuoren Johnny Boothin olisi eilen pitänyt viettää\nhäitä, mutta siitä ei voinut tulla mitään, sillä hän oli keksinyt\nhankkia itselleen tuhkarokon. Ajatelkaas, kuinka kalliiksi kaikki\nvarustelut ovat tulleet, ja sitten hän panee kaikki tuumat sekaisin.\nOli sekin nyt oiva keksintö!\n\n-- Mutta mitäs hän siihen taisi, että sai tuhkarokon, miesparka!\n\n-- Sitäkin nyt kannattaisi puolustella! En minä tiedä, millä\ntavoin hän sen hankki itsellensä, mutta sen tiedän erittäin hyvin,\nettä hääillalliset jo olivat melkein kuin pöydällä, ja nyt kaikki\npilaantuu. Sellaista tuhlausta! Kuinka sellainen voi pälkähtää\nihmisen päähän? Olisi hankkinut tuhkarokkonsa lapsena ollessaan.\n\n-- Pikku Cornelia, nyt sinä minun mielestäni puhut pelkkää pötyä.\n\nNeiti Cornelia ei kunnioittanut häntä vastauksella, vaan kääntyi\nsensijaan Susan Bakerin puoleen. Tämä oli vanhahko, naimaton\nnaisolento, ruma ulkomuodoltaan, mutta kultaa sydämeltään, ja hän oli\nluvannut lähiviikkoina hoitaa yksinpalvelijan tehtävät.\n\n-- No, kuinkas täti Mandy parka voi tänään? kysyi neiti Cornelia.\n\nSusan huokasi.\n\n-- Ah, hän oli niin huono, Cornelia. Pelkään, että hän pian saa\nlaulaa Karitsan kiitosta taivaassa.\n\n-- Varjelkoon, eihän hänen laitansa toki voine olla niin huonosti!\nhuudahti neiti Cornelia myötätunnon ja pelästyksen vallassa.\n\nKapteeni Jim ja Gilbert katsahtivat toisiinsa. Sitten he nousivat\nnopeasti paikoiltaan ja poistuivat huoneesta.\n\n-- On hetkiä, huohotti kapteeni Jim naurunpuuskien välissä, --\njolloin olisi kuolemansynti olla nauramatta. -- Ne ovat tosiaankin\nverrattomia, nuo naiset, kun ne panevat parastansa!\n\n\n\n\nXIX.\n\nPILVI PIMITTÄÄ AURINGON.\n\n\nKesäkuun alussa, kun hietasärkkiä reunustavat villiruusupensaat\nupeilivat täydessä kukoistuksessa ja omenakukat hohtivat jokaisessa\nrinteiden puutarhassa, saapui Marilla poppelikujanteen takaiseen\npikku taloon, mukanaan suunnaton mustanruskea, mittausopillisia\nkuvioita muodostavin messinkinauloin koristettu matka-arkku, joka oli\nsaanut puoli vuosisataa asuskella rauhassa Vihervaaran ullakolla.\nSusan Baker, joka sen lyhyen ajan kuluessa, minkä hän oli ollut\ntalossa astioita ja lattioita pesemässä, jo oli ehtinyt ruveta\nsokeasti jumaloimaan \"nuorta tohtorinnaa\", piti aluksi Marillaa\nsilmällä mustasukkaisen epäluuloisesti. Mutta kun Marilla ei\nsekaantunut siistimiseen eikä ruoanlaittoon eikä osoittanut mitään\nSusanin ihailulle haitallisia aikeita, tyytyi tuo kunnon apulainen\nhänen läsnäoloonsa ja kertoi tuttavilleen The Glenissä, että neiti\nCuthbert oli sivistynyt ja arvokas henkilö, joka tiesi paikkansa.\n\nEräänä iltana, kun kuulakka avaruus vielä kuvasti iltaruskon hohdetta\nja punarintasatakielet tervehtivät riemuhymneillä illan ensi tähtiä,\nhavaittiin pienessä haavetuvassa äkillistä touhua ja liikettä. Sieltä\ntelefonoitiin The Gleniin, vanha tohtori Dave ja sairaanhoitajatar,\njolla oli valkoinen päähine ja käsivarren ympärillä valkoinen nauha,\nsaapuivat kiiruusti tuohon pieneen taloon. Marilla käyskenteli\nedestakaisin puutarhan käytävillä valkoisten simpukkojen keskellä,\nliikutellen huuliansa äänettömässä rukouksessa, ja kunnon Susan istui\nkeittiössä puuvillatukot korvissa ja esiliina heitettynä pään ylitse.\n\nLeslie, joka katsoi ulos akkunastaan ja näki, että jokainen akkuna\ntuossa pienessä haavekodissa oli valaistu, vietti unettoman yön.\n\nKesäkuun yö oli lyhyt, mutta niistä, jotka viettivät sen valvoen\nlevottomassa odotuksessa, se tuntui iankaikkisuudelta.\n\n-- Oi, eikö tästä koskaan tule loppua? huokaili Marilla.\n\nSitten hän huomasi, kuinka vakavilta sairaanhoitajatar ja tohtori\nDave näyttivät, eikä rohjennut enää kysyä mitään. Entä jos Anna --,\nei sitä ajatusta ei Marilla kestänyt ajatella päähän asti.\n\n-- Älkää sanoko, sanoi Susan kiihkeästi vastaukseksi Marillan\nkatseessa kuvastuvaan äänettömään tuskaan, -- että Jumala voisi olla\nniin julma että ottaisi meiltä tuon rakkaan karitsan, josta me kaikki\npidämme niin paljon.\n\n-- Hän on ottanut muita yhtä rakkaita, sanoi Marilla sortuneella\näänellä.\n\nMutta aamunkoitteessa, kun nouseva aurinko hajoitteli hietasärkkien\nyläpuolelle kokoontuneita usmajoukkoja, muuttaen ne hohtaviksi\nsateenkaariksi, muuttui levottomuus riemuksi tuossa pienessä talossa.\nAnnan henki oli pelastettu ja hänen vieressään lepäsi valkeissa\npukimissa pienen pieni neitonen, jolla oli äitinsä silmät. Gilbert,\njonka kasvot näyttivät harmailta ja riutuneilta tuon kammottavan yön\njälkeen, tuli kertomaan uutisen Marillalle ja Susanille.\n\n-- Jumalan kiitos, sanoi Marilla päästäen helpotuksen huokauksen.\n\nSusan nousi ja otti puuvillatukot korvistansa.\n\n-- Sitten laitamme aamiaista, sanoi hän pirteästi. -- Luullakseni\npala ruokaa on hyväksi meille jokaiselle. Ja sanokaa te pikku\ntohtorinnalle, ettei hän olisi ollenkaan levoton, -- Susan\nhoitaa kyllä tehtävänsä. Hänen ei tarvitse välittää muista kuin\npienokaisesta.\n\nGilbert hymyili surunvoittoisesti poistuessaan heidän luotansa. Anna,\njonka valkoisilla kasvoilla vielä oli kärsimyksen leima, mutta jonka\nsilmät loistivat äitiyden pyhästä riemusta, ei tarvinnut varoituksia\nhuolehtia pienokaisestansa. Hän ajatteli yksinomaan häntä. Muutaman\ntunnin ajan hän tunsi onnea niin suloista ja puhdasta, että hän\nihmetteli, eivätkö taivaan enkelit kadehtineet häntä.\n\n-- Pikku Joyce, kuiskasi hän Marillan tullessa katsomaan\näskensyntynyttä. -- Me päätimme valita sen nimen, jos lapsi olisi\ntyttö. Oli niin monta, joiden kaimaksi olisimme halunneet ristiä\nhänet, valitseminen kävi oikein vaikeaksi, ja niin päätimme antaa\nhänelle nimen Joyce -- voimmehan lyhentää se Joyksi -- se kuuluu\nsievältä. Oi, Marilla, luulin jo ennenkin olevani onnellinen. Mutta\nnyt tiedän, että silloin vain uneksin suloista unta onnesta... Tämä\non todellisuutta.\n\n-- Sinä et saa puhella, Anna. Odota, kunnes käyt vahvemmaksi,\nvaroitteli Marilla.\n\n-- Tiedäthän, kuinka vaikeneminen on aina ollut minulle vaikeata,\nsanoi Anna hymyillen.\n\nAluksi oli Anna liian heikko ja onnellinen huomatakseen, että\nGilbert ja hoitajatar näyttivät vakavilta ja että Marillan silmät\nolivat kyynelissä. Mutta vähitellen hiipi pelko hänen sydämeensä,\njähmettävänä kuin merisumu rantamille laskeutuessaan. Miksi ei\nGilbert ollut iloisempi? Miksi hän ei tahtonut puhua pienokaisesta?\nMiksi hän ei ollut antanut hänen pitää lasta luonansa kuin tuon\nensimmäisen autuaallisen tunnin? Eikö -- eikö kaikki ollut hyvin?\n\n-- Gilbert, kuiskasi Anna rukoilevasti, -- eihän -- eihän\npienokaiseen nähden ole mitään vaaraa? Sano, Gilbert -- sano!\n\nGilbert seisoi kauan katse käännettynä toisaanne, sitten hän kumartui\nAnnan puoleen katsoen hänen silmiinsä. Marilla, joka tuskan vallassa\nkuunteli ovella, kuuli hiljaista, sydäntävihlovaa vaikertelua ja\npakeni keittiöön, missä Susan ääneen itkien puuhaili patojen ja\npaistinpannujen kimpussa.\n\n-- Oi tuo karitsa raukka -- tuo karitsa raukka! Kuinka hän voikaan\nkestää sen, neiti Cuthbert? Hän menee samaa tietä, sen saamme nähdä.\nTäällä hän on käyskennellyt iloisena ja onnellisena tulevaisia\ntuumien! Mutta onhan täällä kaksi lääkäriä -- eivätkö he voi tehdä\nyhtään mitään, neiti Cuthbert?\n\n-- Luulen, ettei ole mitään tehtävissä. Lääkäritkään eivät voi tehdä\nihmeitä. Gilbert sanoo, ettei ole mitään toivoa. Lapsi oli niin kovin\nheikko ja synnytys kesti niin kauan. Gilbert näki heti, ettei lapsi\nvoinut jäädä eloon.\n\n-- Ja se on niin kovin sievä pieni olento, nyyhkytti Susan. -- En ole\nkoskaan nähnyt niin hienoja ja valkoisia pikku kasvoja -- enimmäkseen\nvastasyntyneet ovat punaisia ja ryppyisiä. Ja kuinka ymmärtäväisesti\nhän katsoi suurilla silmillään. Oi, tuota pikku tohtorinna raukkaa!\n\nAuringonlaskun aikoina kohotti tuo pieni sielu, joka oli saapunut\npäivänkoitteessa, siipensä lentoon, jättäen jälkeensä haikeata surua.\nNeiti Cornelia otti kuolleen pienokaisen hoitajattaren lempeistä\nmutta vieraista käsistä ja verhosi nuo hennot, vahan valkoiset\njäsenet kauniiseen valkoiseen pukuun, jonka Leslie kerran oli\nommellut odotetulle vieraalle. Sitä oli Leslie itse pyytänyt. Sitten\nhän vei pienokaisen jälleen sisään ja laski hänet pikku äitiraukan\nviereen, joka vuodatti kuumia kyyneleitä.\n\n-- Herra antoi ja Herra otti, rakas lapsukaiseni, sanoi Cornelia\nnyyhkyttäen. -- Siunattu olkoon Herran nimi.\n\nSitten hän poistui jälleen, jättäen Annan ja Gilbertin kahden\nkuolleen pienokaisensa luo.\n\nSeuraavana päivänä laskettiin pieni kalpea Joy valkoiseen\nsametilla sisustettuun arkkuun, johon Leslie oli sirottanut\nhentoja orvonkukkia, ja se vietiin kirkkotarhaan lahden toiselle\npuolen. Neiti Cornelia ja Marilla panivat kätköön nuo suurella\nrakkaudella valmistetut pienet vaatekappaleet ja kauniin vauvakorin,\njoka oli sisustettu vanulla ja jossa pehmoiset patjat olisivat\ntarjonneet mukavan lepopaikan pienille lihaville jäsenille ja\nhaituvapeitteiselle pikku päälle. Pikku Joy ei ollut lepäävä siinä\nkoskaan, hän oli löytänyt viileämmän ja ahtaamman leposijan.\n\n-- Niin käy aina meidän korkealentoisten toiveittemme, huokasi neiti\nCornelia. -- Kuinka olenkaan iloinnut tästä lapsukaisesta -- ja olin\ntoivonut juuri tyttöä!\n\n-- Minä olen niin kiitollinen siitä, että Annan henki säästyi, sanoi\nMarilla, tuntien väristystä muistellessaan noita synkkiä yöhetkiä,\njolloin hänen rakas tyttösensä vaelsi läpi kuoleman varjon laakson.\n\n-- Pikku karitsa raukka! Voikohan hän enää koskaan tulla iloiseksi!\nsanoi Susan.\n\n-- Minä kadehdin Annaa, huudahti Leslie äkillisesti ja kiihkeästi.\n-- Ja minä kadehtisin häntä, jos hän olisi kuollutkin. Saihan hän\nsentään olla äiti yhden ihanan päivän. Siitä antaisin ilolla henkeni.\n\n-- Noin ei pidä puhua, Leslie kulta, sanoi neiti Cornelia lempeän\nnuhtelevalla äänellä.\n\nHän pelkäsi, että arvokas ja aina tyyni neiti Cuthbert paheksuisi\ntuota tunteenpurkausta.\n\nAnnan parantuminen edistyi hitaasti ja monet seikat tekivät tuon\najan hänelle erityisen raskaaksi. Kukkaskomeus ja päivänpaiste eivät\nenää herättäneet hänessä ihastusta, hän ei enää voinut iloita juuri\ninistään, ja kun sade virtasi maahan, suri hän, että se runteli\nlahden takana olevaa pientä hautaa, tuulen huokaillessa poppelien\nlatvoissa kuuli hän siinä surullisia ja valittavia ääniä, jotka ennen\nolivat olleet hänelle outoja.\n\nYstävälliset vieraat loukkasivat häntä hyväätarkoittavilla\ntyperyyksillään, joilla he koettivat lohduttaa häntä hänen\nkärsimästään tappiosta. Phil Blakelta tullut kirje teki hänen\nkuormansa yhä raskaammaksi. Phil oli kuullut pienokaisen\nsyntymisestä, mutta ei kuolemasta, ja hän kirjoitti Annalle hilpeän\nvallattoman onnittelukirjeen, joka vihloi hänen syvimpiä sydän\njuuriansa.\n\n-- Oi, kuinka tuo kirje olisi tuottanut minulle iloa, jos pikku\nlapseni vielä eläisi, sanoi hän itkien Marillalle.\n\n-- Mutta kun pienokainen on kuollut, tuntuu se aivan\nhäikäilemättömältä julmuudelta -- mutta tiedänhän hyvin, että Phil ei\nmillään ehdolla tahtoisi tuottaa minulle mielipahaa. Oi Marilla, en\nvoi käsittää, kuinka koskaan enää voin tulla onnelliseksi -- minusta\ntuntuu kuin kaikki tuottaisi minulle tuskaa.\n\n-- Aika tuo hoivaa, sanoi Marilla sydän sääliä tulvillaan, joskin hän\ntapansa mukaan turvautui kuluneisiin puheenparsiin.\n\n-- Minusta tässä maailmassa ei mikään käy oikeuden mukaan, vaan\nkaikki on niin ihmeellistä, sanoi Anna kapinoivin mielin. --\nPikkulapsia syntyy maailmaan sinne, missä niistä ei yhtään välitetä\n-- missä ne saavat kasvaa hoidotta ja huolenpidotta -- vailla kaikkia\nkehittymisen edellytyksiä -- ja ne saavat jäädä eloon. Minä olisin\nrakastanut pientä tyttöstäni niin hellästi -- olisin vaalinut häntä\nniin huolellisesti -- tehnyt kaikki, mitä pienen hennon ihmistaimen\nhyväksi voi tehdä... Mutta minä en saanut pitää häntä.\n\n-- Se oli Jumalan tahto, Anna, sanoi Marilla tuntien olevansa\nkykenemätön ratkaisemaan kaikkeuden arvoitusta, vastaamaan\nansaitsemattoman kärsimyksen kysymyksiin.\n\n-- Ja pikku Joyn on paljon parempi siellä, missä hän nyt on.\n\n-- Ei, sitä minä en vähääkään usko, sanoi Anna kipeän katkerasti. Ja\nnähdessään Marillan kauhistuksen hän lisäsi kiihkeästi:\n\n-- Miksi hänen sitten piti ollenkaan syntyä -- miksi syntyy\nkukaan meistä -- jos olisimme kerran onnellisempia kuolleina\ntai syntymättöminä? Minä en usko, että lapsen on parempi kuolla\nsyntyessään kuin saada elää elämänsä -- rakastavana ja rakastettuna,\n-- oppia tuntemaan iloa ja kärsimystä -- voida suorittaa tehtävänsä\nja kehittää itselleen luonne, joka takaa hänelle olemassaolon\niankaikkisuudessa. Ja kuinka sinä tiedät, että Jumalan tahto oli että\nhän kuolisi? Puhuimmehan eräänä iltana pahan voimasta. Ken tietää,\nmilloin se ryhtyy ohjaamaan elämäämme ja tapahtumain kulkua? Ja\nsiihen täytyy sitten tyytyä nöyrästi ja levollisesti.\n\n-- Oi Anna, älä puhu noin, sehän on Jumalan pilkkaamista, sanoi\nMarilla käyden todella levottomaksi, että Anna vaipuisi epäuskon\nkuiluun. -- Me emme voi ymmärtää -- mutta uskoa meidän täytyy --\nmeillä täytyy olla varma vakaumus, että kaikki tapahtuu meidän\nparhaaksemme. Minä tiedän, että sinun on vaikea nyt juuri ajatella\nsillä tavoin. Mutta koeta olla luja -- Gilbertin tähden! Hän on niin\nlevoton ja huolestunut sinun tähtesi. Voimasi eivät rupea palaamaan\nniin nopeasti kuin niiden pitäisi.\n\n-- Oi, tiedän hyvin, että olen ollut kovin itsekäs, huokasi Anna.\n-- Minä pidän Gilbertistä enemmän kuin koskaan ennen -- ja hänen\ntähtensä tahdon elää. Mutta minusta tuntuu aivan kuin osa minun\nomasta olennostani olisi haudattuna kirkkotarhaan tuolla lahden\ntakana. Se tuottaa niin kiihkeätä kipua sydämeeni, että pelkään\njokaista uutta päivää.\n\n-- Tuo kipu tulee vähitellen lievenemään, Anna.\n\n-- Ajatus, että se ehkä joskus lievenee, vaivaa minua enemmän kuin\nmikään muu, Marilla.\n\n-- Niin, minä käsitän sen kyllä, minulla on itselläni ollut\nsamanlainen tunne toisten seikkojen yhteydessä... Mutta mehän pidämme\nkaikki sinusta niin paljon, Anna -- tahdothan toki elää! Kapteeni\nJim on ollut täällä joka päivä ja tiedustellut niin osaaottavasti\nvointiasi -- ja rouva Moore harhailee täällä ympäristössä kuin\nrauhaton sielu -- ja neiti Cornelia valmistelee sinulle herkkuja jos\nmitä lajia. Susan ei ole siitä juuri mielissään. Mielestänsä hän osaa\nvalmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin neiti Bryant.\n\n-- Tuo kiltti Susan! Kaikki ovat olleet minua kohtaan niin herttaisia\nja enkelimäisen hyviä, Marilla. Minä en ole kiittämätön -- ja ehkäpä\nsitten -- kun tuo tuimin tuska on hieman vaimennut -- voin tuntea, että\nminun on mahdollista elää edelleen.\n\n\n\n\nXX.\n\nMARGARETA, JONKA TURMA VEI.\n\n\nAnna huomasi voivansa elää edelleen, ja tulipa vielä sellainenkin\npäivä, jolloin hän jälleen hymyili neiti Cornelian sanasutkauksille.\nMutta tuossa hymyilyssä oli jotakin Annan hymyilylle vierasta, joka\nei enää ottanut siitä häipyäksensä.\n\nEnsimmäisenä päivänä, jolloin Anna voi lähteä ajelemaan, vei Gilbert\nhänet Neljän tuulen majakkaan ja jätti hänet sinne, lähtien itse\nveneellä erään kalastajakylässä asuvan potilaan luo. Vallaton tuuli\nkiiti yli lahden ja hietasärkkien, ajaen vedenpinnalla pieniä\nsuippopäisiä valkoharjaisia laineita ja huuhdellen loivaa rannikkoa\npitkillä mainingeilla, jotka hajaantuivat hopeanhohtoisiksi pieniksi\nkuohuiksi.\n\n-- Minä olen todellakin ylpeä siitä, että te tulette ensiksi minun\nluokseni, sanoi kapteeni Jim peräti hyvillään. -- Istukaa toki, olkaa\nhyvä! Pelkään, että täällä on kovin tomuista tänään, -- mutta eihän\nole tarpeen katsella tomua, kun silmien edessä on tuollainen näköala,\n-- vai mitä sanotte?\n\n-- Tomu ei haittaa ollenkaan, sanoi Anna, -- mutta Gilbert sanoo,\nettä minun pitää olla mahdollisimman paljon raittiissa ilmassa.\nLuulen, että menen istumaan tuonne kallioille.\n\n-- Haluatteko seuraa vai tahdotteko mieluummin olla yksin?\n\n-- Jos kyseessä on teidän seuranne, niin miellyttäisi se minua paljon\nenemmän kuin yksinolo, sanoi Anna lempeästi hymyillen.\n\nSitten hän huokasi. Ennen hän oli varsin kernaasti ollut yksin, nyt\nhäntä kammotti yksinolo. Se täytti hänen mielensä aina niin haikealla\nyksinäisyydentunteella.\n\n-- Täällä on ihana pieni suojapaikka, johon tuuli ei käy, sanoi\nkapteeni Jim heidän ehdittyänsä kallioitten luo. -- Täällä istun\nusein. Tässä voi oivallisesti uneksia avosilmin.\n\n-- Uneksia, sanoi Anna huokaisten. -- Minä en voi enää uneksia,\nkapteeni Jim -- minulle on uneksiminen voitettu kanta.\n\n-- Jopa jotakin, pikku rouva, tuo on vain luulottelua, sanoi kapteeni\nJim. Sitten hän lisäsi vakavammalla äänellä:\n\n-- Tiedän kyllä, miltä teistä nyt tuntuu, -- mutta ei aikaakaan,\nniin ilomielisyytenne palaa ja silloin alatte jälleen haaveksia\nkuten ennen -- ja kiitätte Herraa siitä, että voitte sen tehdä. Jos\nei meillä olisi haaveitamme, ei olemassaolomme olisi paljonkaan\narvoista. Kuinka voisimme ollenkaan elää, jos emme omistaisi\nkuolemattomuuden haavettamme. Ja se on haave, joka tulee toteutumaan,\nsiitä voitte olla varma, rouva Blythe. Tulee päivä, jolloin te saatte\nnähdä jälleen pikku Joycenne.\n\n-- Mutta silloin hän ei ole pieni sylilapseni, sanoi Anna vapisevin\nhuulin. -- Ah, kenties hän on, kuten Longfellow sanoo, \"hempeä\nneito, min verhona sulo on taivaan\", -- mutta minä en tunne häntä --\nhän on minulle muukalainen.\n\n-- Jumala on kyllä järjestänyt sen asian paremmin, siitä olen\nvakuutettu, sanoi kapteeni Jim.\n\nMolemmat istuivat hetken vaieten. Sitten sanoi kapteeni Jim hyvin\nlempeällä äänellä:\n\n-- Pikku rouva, saanko kertoa teille Margaretasta, jonka menetin?\n\n-- Varsin kernaasti, sanoi Anna lempeästi.\n\nHän ei tiennyt ollenkaan, kuka tuo Margareta oli, mutta hän ymmärsi,\nettä hän nyt saisi kuulla kapteeni Jimin elämäntarinan.\n\n-- Minua on niin usein haluttanut kertoa teille hänestä, jatkoi\nkapteeni Jim. -- Tiedättekö miksi, rouva Blythe? Siksi että tahdon,\nettä olisi olemassa joku, joka muistaa ja ajattelee häntä, kun minä\nolen poissa. En voi sietää ajatusta, ettei olisi ainoatakaan ihmistä,\njoka hänet muistaisi. Ja nyt olen minä ainoa, joka muistan turman\nsaaliiksi joutuneen Margaretan.\n\nJa niin kertoi kapteeni Jim tarinansa -- vanhan, aikoja sitten\nunhoon joutuneen tarinan, sillä viisikymmentä vuotta oli jo kulunut\nsiitä kuin Margareta eräänä päivänä nukahti isänsä ruuheen ja joutui\nvesille -- niin ainakin arveltiin tapahtuneen, sillä ei saatu koskaan\nvarmaa tietoa hänen kohtalostaan -- ja sitten liukui aallonmurtajan\nohi ulos ulapalle, missä sai tuhonsa kovan ukkosilman aikana, joka\näkkiä purkaantui valloilleen tuona tukahduttavan kuumana iltapäivänä\n-- viisikymmentä vuotta sitten! Mutta kapteeni Jimistä ei tuo puolen\nvuosisadan takainen aika tuntunut kaukaisemmalta kuin eilispäivä.\n\n-- Minä kuljeskelin rantaa pitkin kuukausimääriä tuon päivän jälkeen,\njatkoi kapteeni vapisevalla äänellä, -- merihän antaa saaliinsa\ntakaisin, ja odotin sellaisella kauhulla ja ilolla hetkeä, jolloin\nsaisin nähdä hänen suloisen, rakkaan, pienen ruumiinsa. Mutta hän\nei palannut koskaan. Mutta kerran tulee kumminkin päivä, jolloin\nsaan nähdä hänet, rouva Blythe. Hän odottaa minua. Toivoisin voivani\nkuvata teille tarkoin hänen ulkomuotonsa, mutta sitä en voi. Olen\nnähnyt kevyen, hopeanhohtoisen usman leijailevan päivänkoitteessa\nhietasärkkien yläpuolella, ja se oli hänen kaltaisensa, -- ja sitten\nolen nähnyt The Glenin lehdossa solakan, valkoisen koivun, jonka\nlehdistö on kuin hienointa harsoa, ja se muistutti myöskin hänestä.\nHänellä oli vaaleanruskea tukka ja valkoihoiset lempeät kasvot,\npitkät, kapeat sormet kuten teillä, rouva Blythe, mutta ruskeammat\nkuin teidän, sillä hän oli rannikontyttö ja sai tehdä minkä\nmitäkin. Väliin herään keskellä yötä ja kuulen meren kutsuvan minua\nkuten muinoin -- ja silloin minusta on aivan kuin minua kutsuisi\nMargaretani. Ja kun myrskyilee ja aallot vaikeroivat ja ähkyvät,\nkuulen hänen valittavan ja nyyhkyttävän niiden mukana. Mutta kun ne\nnauravat sellaisina päivinä, jolloin aurinko paistaa ja vesi hiljaa\nkarehtii -- silloin kuulen hänenkin nauravan -- hellää ja samalla\nveitikkamaista nauruansa. Meri otti hänet minulta, Margaretani, mutta\ntulee päivä, jolloin saan hänet jälleen, rouva Blythe. Merellä ei ole\nvaltaa erottaa meitä iankaikkisiksi ajoiksi.\n\n-- Olitte kiltti, kun kerroitte tuosta minulle, sanoi Anna. -- Olen\nusein ihmetellyt, miksi te lämpimine sydäminenne olette elänyt\nelämänne yksin.\n\n-- En ole voinut koskaan kiintyä keneenkään toiseen. Margaretani,\njonka menetin, vei sydämeni mukanansa -- tuonne kauas, sanoi\nvanha kapteeni, joka oli viisikymmentä vuotta pysynyt uskollisena\nhukkuneelle morsiamelleen. -- Ettehän pahastu, rouva Blythe, jos\nväliin johdan puheen häneen? Nyt se tuottaa minulle iloa -- tuskan\noan on särky jo aikoja ajanut pois, ja sydämessäni on jäljellä\nvain hänen siunattu muistonsa. Minä tiedän, että te ette unohda\nhäntä koskaan. Ja jos vuodet, kuten toivon, aikanaan tuovat uutta\npikkuherrasväkeä teidän taloonne, niin pyydän teitä lupaamaan, että\nte kerrotte heille tarinan Margaretastani, jonka turma vei, niin\nettei hänen nimensä joudu unhoon niiltä, jotka elävät hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMUURI MURTUU.\n\n\n-- Anna, sanoi Leslie, katkaisten äkkiä hetken vaitiolon, -- et\naavistakaan, kuinka hyvältä tuntuu saada istua jälleen täällä sinun\ntykönäsi ja saada tehdä työtä, jutella -- tai vaieta -- kanssasi.\n\nHe istuivat yhdessä lemmikkimätästen keskellä puron partaalla Annan\npuutarhassa. Vesi vieri hiljaa loristen pieninä pyörteinä heidän\nohitsensa, koivujen lehdistöt loivat heihin varjonsa, hietakäytäviä\nreunustivat kukkivat ruusut. Aurinko läheni taivaanrantaa, ilma oli\ntäynnä vienoa musiikkia. Tuuli soitteli säveleitään talonviereisessä\nhonkametsikössä, toisia säveleitä saapui aaltojen huuhtelemalta\nhietarannikolta ja tuulenhenkäysten mukana lahden takaa kirkolta.\nAnna piti kirkonkellojen soinnista, mutta nyt se aina herätti\nhänessä surunvoittoisia ajatuksia, -- sehän toi viestejä hänen pikku\nsydänkäpyseltänsä, joka uinui kirkkotarhan muurin vieressä vihreän\nkummun alla.\n\nHän katsoi kysyvästi Lesliehin, joka oli laskenut työnsä syliin ja\njutteli harvinaisen avomielisesti.\n\n-- Tuona kauheana yönä, jolloin sinä olit niin sairas, jatkoi hän,\n-- luulin, ettemme kenties saisi enää koskaan puhella keskenämme\nja käydä yhdessä kävelemässä ja työskennellä yhdessä. Ja silloin\nymmärsin niin hyvin, mitä sinun ystävyytesi vähitellen oli alkanut\nmerkitä minulle, -- nimittäin juuri sitä, mitä sinä aluksi tahdoit,\nettä se minulle merkitsisi, -- ja minä ajattelin, kuinka paha ja\nkurja minä itse olin ollut.\n\n-- Leslie, Leslie -- minä en salli kenenkään käyttää noin rumia\nsanoja ystävistäni!\n\n-- Mutta sehän on totta, -- olen ollut niin halpamielinen ja katala,\nettet voi sitä kuvitellakaan... Ja nyt minun täytyy tehdä sinulle\ntunnustus, -- tiedän, että tulet minua halveksimaan, mutta en voi\nsiihen mitään. Voitko ajatella, että talven pitkään ja nyt keväällä\non ollut hetkiä, jolloin olen vihannut sinua.\n\n-- Sen olen tiennyt, sanoi Anna tyynesti.\n\n-- Tiesit sen?\n\n-- Tiesin kyllä, näin sen silmistäsi.\n\n-- Ja kumminkin sinä yhä edelleen pidit minusta ja olit ystäväni?\n\n-- Ethän sinä vihannut minua kuin silloin tällöin, Leslie, Väliin\npidit minusta, luullakseni.\n\n-- Sen tein kyllä. Mutta tuo toinen tunne oli aina jäljellä syvinnä\nsydämessäni ja se turmeli kaiken. Minä hillitsin sitä -- väliin\nunohdin sen tykkänään -- mutta äkkiä se saattoi tulla jälleen esiin\nja saada minut valtaansa. Minä vihasin sinua siksi, että kadehdin\nsinua -- oi, väliin olin suorastaan sairas pelkästä kateudesta.\nSinulla oli herttainen pieni koti -- sait osaksesi rakkautta --\nja onnea -- sinulla oli onnelliset tulevaisuudenunelmasi. Omistit\nkaikkea, mitä minä kaihosin -- enkä ollut koskaan saanut -- enkä\nsaa koskaan. Oi, en koskaan... Siinä juuri oli tuskani ota. En\nolisi kadehtinut sinua, jos olisin uskaltanut toivoa, että elämäni\nkääntyisi koskaan parempaan päin. Mutta sellaista toivoa ei minulla\nollut -- ja se juuri tuntui minusta niin järkyttävän kohtuuttomalta.\nOi, minä häpesin tuota tunnetta -- häpeän sitä nyt kanssasi\npuhuessani -- mutta minun oli mahdoton voittaa se. Sinä yönä,\njolloin pelkäsin, ettet sinä enää toipuisi -- silloin luulin saavani\nrangaistuksen halpamaisuudestani... Oi, kuinka pidinkään sinusta\nsilloin! Anna, minulla ei ole äitini kuoltua ollut ainoatakaan\nihmisolentoa, josta olisin voinut pitää -- ainoastaan Dickin vanha\nkoira -- ja on niin kauheata, kun ei voi pitää kenestäkään -- elämä\nkäy niin tyhjäksi -- eikä ole mitään niin kammottavaa kuin tyhjyys.\nSinusta olisin voinut pitää niin paljon -- jos ei tuota toista\nkammottavaa tunnetta olisi ollut, joka turmeli kaikki...\n\nLeslie vapisi, ja hänen puheensa kävi melkein sekavaksi, niin\njärkytetty oli hänen mielensä.\n\n-- Älä puhu noin, Leslie, rukoilen sinua! Käsitän sinut niin hyvin --\nmiksi kiusaat itseäsi itsesoimauksilla?\n\n-- Minun täytyy saada puhua. Saatuani tietää, että jäisit eloon,\nlupasin itselleni, että kertoisin sinulle kaikki, kun olisit jälleen\nparantunut -- ja etten enää käyttäisi hyväkseni ystävyyttäsi ja\nseuraasi, ilmaisematta sinulle, kuinka vähän niitä ansaitsen. Olen\nollut niin peloissani -- ettet sinä enää tahtoisi seurustella\nkanssani, Anna.\n\n-- Sitä ei sinun tarvitse pelätä, Leslie.\n\n-- Oi, olen siitä niin iloissani -- et aavistakaan, Anna, kuinka\niloissani minä olen. -- Leslie pani ristiin päivettyneet kätensä,\njoihin työ oli jättänyt jälkensä, hillitäksensä niiden vavistusta.\n-- Mutta kun nyt olen alkanut, tahdon kertoa sinulle kaikki. Et\nvarmaankaan muista tuota iltaa, jolloin näin sinut ensi kerran, -- en\ntarkoita kohtaamistamme rannalla...\n\n-- Ei, sehän oli tuo ilta, jolloin Gilbert ja minä tulimme ajaen\ntietä pitkin, -- se oli hääpäivämme ilta. Sinä ajoit hanhiasi\nrinnettä alas. Muistan sen erittäin hyvin! Ihailin kauneuttasi --\nviikkomääriä mietiskelin, kuka sinä olit.\n\n-- Tiesin, ketä te olitte, vaikka en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan\nteistä. Olin kuullut puhuttavan nuoresta lääkäristä, jonka piti\nnuoren rouvansa kanssa muuttaa neiti Russelin pieneen taloon. Juuri\ntuona hetkenä, Anna, sai vihantunteeni alkunsa.\n\n-- Minä näin kasvojesi epäystävällisen ilmeen -- mutta koetin\nuskotella itselleni, että olin erehtynyt -- sillä mistä olisikaan se\nvoinut aiheutua!\n\n-- Sanopa se! Mutta se johtui siitä, että sinä näytit niin\nonnelliselta. Nyt sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa\nsanoessani, että olin ilkeä ja halveksittava -- ajatteles, että\nvihasin toista naista siitä syystä vain, että hän oli onnellinen --\nvaikkei hänen onnensa riistänyt minulta mitään! Siksi en tullut sinua\ntervehtimäänkään. Tiesinhän hyvin, että minun olisi ollut tultava\n-- yksin Neljän tuulen vaatimattomat seurustelutavatkin olisivat\nsitä vaatineet... Mutta en voinut pakottautua siihen. Istuin usein\nakkunan ääressä sinua tarkaten -- näin sinut miehesi kanssa illoin\nkävelemässä puutarhassa -- ja usein sinä juoksit poppelikujannetta\npitkin häntä vastaan. Oi, mitä tuskaa silloin tunsin... Ja kumminkin\nolisin toisaalta niin kernaasti tutustunut sinuun. Tunsin, että\nolisin voinut pitää sinusta, jos en olisi ollut niin kurja -- ja\nolisin voinut saada jotakin, mitä en koskaan ollut omistanut --\nluotettavan, yhdenikäisen ystävättären. Ja muistatko vielä tuon\nillan, jolloin kohtasimme toisemme rannalla? Pelkäsit minun luulevan,\nettä sinä olit hiukan päästä vialla. Pikemmin olisi sinulla ollut\nsyytä ajatella sitä minusta.\n\n-- Eipä suinkaan -- mutta en todellakaan voinut oikein käsittää\nsinua, Leslie. Toisena hetkenä osoitit halua tutustua minuun --\ntoisena torjuit minut luotasi. Ehdotit itse, että me sinuttelisimme\ntoisiamme, mutta erotessamme nimitit minua rouva Blytheksi.\n\n-- Olin niin onneton sinä iltana. Tuo päivä oli ollut minulle niin\nraskas. Dick oli ollut niin tavattoman itsepintaisella tuulella.\nTavallisesti hän on jokseenkin kiltti ja myöntyväinen. Mutta\nväliin hän sattuu joutumaan pahalle tuulelle. Sydäntäni kirveli\nniin kovin -- kiiruhdin siksi rantaan, heti kun olin saanut hänet\nvuoteeseen. Se oli ainoa turvapaikkani. Siellä istuin ajatellen\nkuinka isä parkani oli lopettanut elämänsä, ja minä mietiskelin,\neikö minun itseni vielä jonakin päivänä kävisi samaten. Oi, mieleni\noli tulvillaan synkkiä ajatuksia... Ja silloin sinä tulit tanssien\nrantaa pitkin iloisen ja onnellisen lapsen kaltaisena. Silloin\n-- silloin tunsin sinua kohtaan pistävämpää vihaa kuin koskaan\nsenjälkeen. Ja kumminkin käytin hyväkseni ystävällisyyttäsi. Tunteet\nvaihtelivat sydämessäni hetkestä hetkeen. Kotiin tultuani minä itkin\najatellessani häpeissäni, mitä sinä olitkaan miettinyt minusta. Mutta\non aina ollut juuri samanlaista täällä käydessäni... Väliin olen\nollut sopusointuisella mielellä, ja silloin on käyntini tuottanut\nminulle pelkkää iloa. Mutta toisin kerroin on tuo inhottava tunne\nsaanut minut valtaansa ja turmellut kaikki. On ollut aikoja, jolloin\nsinun ja koko talosi näkeminen on tuottanut minulle polttavaa tuskaa.\nSinulla oli niin paljon herttaisia, somia pikkukapineita, joita en\nvoinut sietää. Tiedätkös -- kuuluu hullunkuriselta -- mutta aivan\nerikoisesti minä vihasin sinun posliinikoiriasi. Oli hetkiä, jolloin\nsormeni oikein syyhyivät halusta ottaa Gogia ja Magogia niskasta ja\npaiskata yhteen niiden mustat nykerönenät... Sinä hymyilet, Anna,\nmutta minulle se ei ollut hauskaa... Tänne minä tulin ja näin sinut\nja Gilbertin kirjoinenne ja kukkinenne ja kotijumalinenne, kuulin\npilanne ja sanasutkauksenne, tarkkasin kuinka rakkautenne ilmeni\njoka katseessanne ja sanassanne, itsenne siitä tietämättä -- ja\nsitten palasin kotiin -- helvettiini! Oi Anna, minä en luule, että\nluonnostani olen kateellinen tai halpamielinen. Nuorena tyttönä\ntäytyi minun olla vailla monenmoista, jota näin tovereitteni\nomistavan -- enkä minä silti tuntenut mielenkarvautta! Mutta on kuin\nviha ja kataluus viime aikoina olisivat saaneet sydämeni valtaansa! --\n\n-- Leslie rakkaani, älä puhu itsestäsi noin kovia sanoja! Sinä et\nole kateellinen etkä halpamielinen. Se elämä, jota olet pakosta\nviettänyt, ei ole tietysti voinut olla vaikuttamatta tunne-elämääsi\n-- sehän ei olisi ajateltavissakaan -- mutta vähemmän hieno ja jalo\nluonne kuin sinun olisi joutunut tykkänään harhatielle. En ole\ntahtonut keskeyttää sinua, koska arvelin parhaaksi antaa sinun mielin\nmäärin keventää sydäntäsi. Mutta jätä nyt jo kaikki itsesoimaukset!\n\n-- No, olkoon menneeksi! Mutta tahdoin, että näkisit minut oikeassa\nvalossa. Kun sinä kerroit minulle ilosta, jota keväällä odotit --\nsilloin oli kuin olisin menettänyt järkeni. En koskaan voi unohtaa,\nettä silloin käyttäydyin niin anteeksiantamattomalla tavalla. Itkin\nsitten kotona niin katkeran katumuksen vallassa. Ja monet hellät\najatukset ja anteeksipyynnöt ompelin tuohon pieneen mekkoon, jonka\nsinulle annoin. Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se mitä\nminä valmistin, kelpasi ainoastaan -- kuolinvaatteeksi.\n\n-- Leslie rakkaani, tuohan on sairaalloista kuvittelua -- koeta\nvapautua sellaisista ajatuksista! Tulin niin iloiseksi saadessani\ntuon mekon, ja minulle tuottaa tyydytystä ajatus, että pikku Joyceani\nverhoaa puku, jonka sinä olet ommellut mieli täynnä ystävyyttä minua\nkohtaan.\n\n-- Anna, tiedätkös, -- minä luulen, että tulen aina pitämään sinusta\ntämän jälkeen. En luule, että nuo kateelliset ja vihamieliset tunteet\nenää koskaan saavat minua valtaansa... Tuntuu niin helpottavalta\nsaada puhua avomielisesti kanssasi. Tuntuu aivan siltä kuin olisin\navannut pimeän huoneen oven, katsoakseni jotakin inhottavaa hirviötä,\njonka arvelin olevan siellä vaanimassa... Mutta valon virratessa\nsisään ilmenee, että hirviö olikin vain synkkä varjo, jonka valo on\nkarkoittanut. Ja nyt ei se enää saa asettua meidän välillemme.\n\n-- Ei, ei koskaan, Leslie, nyt olemme löytäneet toisemme, ja olen\nsiitä niin iloinen.\n\n-- Toivon, ettet käsitä minua väärin, jos sanon vieläkin erään\nseikan. Anna, sydänjuuriani vihloi, kun sinä menetit pikku tyttösi,\nja jos olisin voinut pelastaa hänet hakkaamalla poikki toisen käteni,\nolisin sen tehnyt. Mutta surusi on saattanut meidät lähemmäksi\ntoisiamme. Sinun sekoittamaton onnesi ei ole enää muurin tavoin meitä\nerottamassa. Oi, älä käsitä minua väärin, rakkaani, en iloitse siitä,\nettei onnesi enää ole täydellinen -- sen voin vilpittömästi vakuuttaa\n-- mutta on sittenkin niin, että tuon muutoksen jälkeen ei ole mitään\nkuilua välillämme.\n\n-- Käsitän senkin, Leslie. Ja nyt jätämme sikseen entiset ja\nunohdamme kaikki ikävyydet. Nyt tulee kaikki muuttumaan. Näetkös,\nLeslie -- minusta tuntuu aivan siltä, että elämällä on sinulle\nvarattuna jotakin oikein kaunista ja ihanaa.\n\nLeslie pudisti päätänsä.\n\n-- Ei, sanoi hän väsyneesti. -- Ei ole mitään toivoa. Dick ei parane\nkoskaan. Ja joskin hänen muistinsa ja muut sielunlahjansa palaisivat\n-- oi Anna, silloin kävisi oloni vain pahemmaksi, paljon pahemmaksi\nkuin se nyt on. Mutta tätähän sinä et voi ymmärtää -- sinä, joka\navioliitossasi olet onnellinen... Anna, onko neiti Cornelia kertonut\nsinulle, mistä syystä minä otin Dickin?\n\n-- On kyllä.\n\n-- Se on hyvä, -- tahdoinkin, että tietäisit sen. Mutta en olisi\nvoinut pakottautua ottamaan tuota asiaa puheeksi, jos sinä et olisi\ntiennyt siitä mitään. Anna, minusta tuntuu, että elämäni on ollut\nniin raskasta aina siitä saakka, kun olin kahdentoistavuotias\nlapsi... Sitä ennen oli minulla niin onnellinen lapsuus. Me olimme\nkyllä hyvin köyhiä, -- mutta emme välittäneet siitä paljoakaan. Isäni\noli niin miellyttävä ihminen -- niin lahjakas ja hellä ja herttainen.\nMe olimme kuin kaksi yhdenikäistä ystävää -- kaiken muistinaikani.\nJa äitini oli niin suloinen. Hän oli hyvin, hyvin kaunis. Minä olen\nhänen näköisensä, mutta hän oli paljon kauniimpi.\n\n-- Neiti Cornelia sanoo, että sinä olet vieläkin kauniimpi kuin hän.\n\n-- Neiti Cornelia erehtyy -- taikka ehkä hän arvostelee\npuolueellisesti. Kenties minulla on parempi ryhti -- äitini oli niin\nhento ja hoikka ja hän kävi kovasta työstä kumaraharteiseksi --\nmutta kasvot hänellä oli kuin enkelillä. Ne herättivät minussa pyhää\nkunnioitusta. Me jumaloimme häntä kaikki -- isä, Kenneth ja minä.\n\nAnna muisti, että neiti Cornelia oli antanut aivan toisenlaatuisen\nkuvauksen Leslien äidistä. Mutta eikö rakkauden suoma käsitys ollut\noikeampi? -- Eihän sentään käynyt kieltäminen, että Rose West oli\nmenetellyt perin itsekkäästi houkutellessansa tyttärensä menemään\navioliittoon miehen kanssa, josta tämä ei välittänyt.\n\n-- Kenneth oli veljeni, jatkoi Leslie. -- Oi, en voi sanoin selittää,\nkuinka rakas hän minulle oli. Ja hän kuoli mitä kammotta vimmalla\ntavalla. Oletko kuullut, kuinka se tapahtui?\n\n-- Olen.\n\n-- Anna, näin hänen pienet kasvonsa, kun pyörä kulki hänen ylitsensä.\nHän kaatui selälleen. Anna -- Anna -- näen sen edessäni vielä tänäkin\nhetkenä... Tulen näkemään sen aina. Anna, ainoa pyyntöni hänelle,\njoka asuu pilvien takana, on että tuo näky haihtuisi mielestäni... Oi\nHerra Jumala!\n\n-- Leslie rakkaani, älä puhu enää siitä! Minä tiedän kaikki -- jätä\nnuo yksityiskohdat, jotka turhaan järkyttävät mieltäsi. Tuo näky\ntulee haihtumaan. Ajattele pientä veljeäsi sellaisena kuin hän oli\nleikkiessänne, kun istuit pitäen häntä sylissäsi...\n\nLeslie pyrki tointumaan mielenliikutuksestansa ja jatkoi hetkisen\nkuluttua:\n\n-- Sitten alkoi isäni terveys heikontua ja hän kävi raskasmieliseksi\n-- ei enää jaksanut punnita tekojansa... Ehkä olet kuullut siitäkin?\n\n-- Olen kyllä, rakkaani.\n\n-- Sitten oli minulla enää äitini jäljellä. Mutta minä olin\nkunnianhimoinen ja minulla oli päämäärä, jota kohden pyrin. Aioin\nhankkia itselleni hyvän valmistuksen ja ehtiä pitkälle... Opiskeluni\nohella aioin antaa opetusta ja ansaita. Minulla oli jokseenkin suuret\ntuumat, sen saat uskoa... Mutta mitä hyödyttää puhua?... Jätän ne\nsiksensä -- sinähän tiedät, kuinka sitten kävi. En voinut kestää\najatusta, että pikku äiti raukkani, joka kaiken ikänsä oli ollut\nniin kovassa työssä, joutuisi pois kodistansa. Olisinhan kaiketi\nvoinut ansaita elatuksen meille molemmille. Mutta siihenhän olisi\nkestänyt jonkunverran aikaa... Ja oli kysymys vanhasta kodistamme,\nnäetkös... Sinne oli hän tullut morsiamena -- ja hän oli pitänyt niin\npaljon isästäni -- kaikki hänen muistonsa olivat siellä. En voi vielä\ntänäänkään katua mitä tein ajatellessani, että tein hänen viimeisen\nelämän vuotensa onnelliseksi. Mitä Dickiin tulee, niin en naimisiin\nmennessäni tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä -- ainoastaan\nvälinpitämättömyyttä. Minä tiesin, että hänellä oli hiukan taipumusta\njuoppouteen -- mutta en ollut koskaan kuullut hänen suhteestansa\ntuohon kalastajakylän tyttöön. Jos olisin tiennyt siitä, en luule,\nettä huolenpito äidistäni olisi voinut taivuttaa minua menemään\navioliittoon hänen kanssaan... Sittemmin rupesin häntä inhoamaan --\nmutta sitä ei äitini koskaan saanut tietää. Hän kuoli -- ja minä\nolin yksin maailmassa. Olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha -- ja\nolin yksin. Dick oli matkustanut tiehensä aluksella \"Neljä sisarta\".\nToivoin, että hän vastedes oleskelisi paljon matkoilla. Merimiehen\nelämä oli aina houkutellut häntä. Mitään muuta en voinut toivoa\ntulevaisuudelta...No niin -- kapteeni Jim toi hänet jälleen kotiin,\nkuten tiedät, ja sitten ei minulla ole juuri paljon lisättävää. Nyt\ntunnet, Anna, minut kaikkein pahimmalta puolen -- olen paljastanut\nkaikki... Tahdotko yhä edelleen olla ystäväni?\n\nAnna katsoi koivunrunkojen välitse taivaalle, missä puolikuun\nvalkoinen sirppi purjehti kohden auringonlaskun merta. Hänen kasvonsa\nolivat hyvin lempeät.\n\n-- Minä olen sinun ystäväsi -- ja sinä minun -- ainiaan, sanoi hän.\n-- Sellaista ystävää ei minulla ole ollut koskaan ennen. Minulla\non ollut monta rakasta ystävää, joista olen pitänyt paljon, mutta\nsinussa, Leslie, olen löytänyt muutakin kuin noissa toisissa. Rikas\nluontosi voi tarjota minulle enemmän -- ja minulla on myöskin enemmän\nannettavaa kuin ollessani ajattelematon tyttönen. Me olemme molemmat\nnaisia -- ja ainaiset ystävät.\n\nHe puristivat toistensa kättä ja hymyilivät toisillensa läpi\nkyynelten, jotka täyttivät sekä tummanharmaat silmät että\nmerensiniset.\n\n\n\n\nXXII.\n\nTÄTI CORNELIA RYHTYY NEUVOTTELUIHIN.\n\n\nGilbert tahtoi, että Susan jäisi tuohon pieneen taloon apulaiseksi\nkoko kesän ajaksi. Anna vastusteli aluksi.\n\n-- Meillä on niin kodikasta ja hauskaa kahden kesken, Gilbert. Tuntuu\nhäiritsevältä, kun talossa on vieras henkilö. Susan on toimelias ja\nherttainen, mutta eihän hän sittenkään kuulu meihin. Eikä minulle\nkoidu mitään vahinkoa siitä, jos suoritan yksin kaikki askareet.\n\n-- Sinun täytyy noudattaa lääkärisi määräystä, sanoi Gilbert. --\nMuistatko tuon vanhan sananlaskun, että suutarien vaimot käyvät\nilman kenkiä ja lääkärien vaimot kuolevat nuorina? En tahdo, että se\ntoteutuisi minun talossani. Sinä olet hyvä ja pidät Susanin talossa,\nsiksi kuin käyntisi käy jälleen joustavaksi ja poskesi pyöreiksi.\n\n-- Olkaa vain aivan levollinen, pikku tohtorinna, sanoi Susan, joka\noli tullut huoneeseen Gilbertin puhuessa. -- Hoitakaa te itseänne,\nhuolehtimatta ruokahuoneesta ja aitasta. Susan ei aio laiskotella.\nEiköhän ole sentään hauska antautua toisten hemmoteltavaksi. Minä\nkuljetan joka aamu kahvin sänkyyn.\n\n-- Kiitoksia vain, mutta siihen minä en suostu, nureskeli Anna. --\nOlen samaa mieltä kuin neiti Cornelia, nimittäin, että on häpeä\nterveen naisen syödä aamiainen vuoteessa -- ja että sen, joka niin\ntekee, ei kannata ihmetellä miesten järjettömyyksiä.\n\n-- Corneliasta vähät! sanoi Susan sanomattoman halveksivasti. --\nHänestäpä juuri kannattaisi puhua! Toivon, että rouva on niin viisas,\nettei välitä Cornelia Bryantin lörpötyksistä. Minä en käsitä,\nmiksikä hänen aina täytyy haukkua miehiä, jos nyt onkin osunut\njäämään vanhaksipiiaksi. Naimatonhan minäkin olen, mutta ette silti\nkuule minun koskaan sanovan pahaa sanaa miehistä. Pidän aina heidän\npuoltansa. Minä olisin kyllä mennyt mielelläni naimisiin, jos olisi\nsiksi tullut. Eikös ole ihmeellistä, ettei kukaan ole kosinut minua\n-- mitäs tohtorinna siihen sanoo? Enhän minä ole erityisen korea\nkatsoa, mutta enhän minä ole sen rumempi kuin useimmat tämän puolen\nnaiduista naisistakaan. Mutta minulla ei ole vielä koskaan ollut\nainoatakaan ihailijaa. Mikähän siihen mahtanee olla syynä?\n\n-- Varmaankin oli siksi nähty, tuumiskeli Anna perin vakavana.\n\nSusan nyökkäsi.\n\n-- Siinä tohtorinna osasi oikeaan. Se oli kai määrätty kohtalokseni,\nja on lohdullista ajatella sillä lailla. Enhän minä harmittele sitä,\nettei kukaan ole minua tahtonut, jos Kaikkivaltias viisaudessaan on\nniin määrännyt. Mutta välistä tulee epäilyksiä mieleeni. \"Varokaa,\npiru voi panna latingin pyssyyn!\", sanoi isäukko aina, kun me lapset\nkotona keittiössä tähtäsimme toisiamme haloilla. Ajatelkaas, jos tuo\nonkin pahan juonia, että minun pitää käydä niin yksin ilman ystävää!\nSilloin ei sitä voi kantaa yhtä kärsivällisesti. Mutta voisihan\nolla niinkin, lisäsi Susan ja hänen kasvonsa kirkastuivat, -- ettei\nvieläkään ole liian myöhäistä. Hyvää kannattaa odottaa kauemminkin.\nVälistä muistelen muuatta vanhaa renkutusta, jota tätini usein\nhyräili: \"Ken hanhi-immen nähnyt on, niin ruman, pörröisen, Ettei se\nsyöntä uroksen vahaisi tenhoten.\" -- \"Missä on vielä eloa, siellä\non toivoakin\", sen tietää tohtori parhaiten, ja epätoivoon ei pidä\njoutua ennenkuin makaa arkussaan... Mutta nyt minä menen laittamaan\nvasikkapyytä persiljan ja hyvän kermakastikkeen kera. Olen huomannut,\nettä tohtori pitää vasikkapyystä, ja minusta on hauska laittaa ruokaa\nherroille, jotka panevat arvoa sille vähälle, mitä laittaa.\n\nIltapäivällä tuli neiti Cornelia käymään saapuen taloon hengästyneenä\nhuohottaen.\n\n-- Saatana ja maailma jättävät minut joltisestikin rauhaan, mutta\noma lihani tuottaa minulle hankaluutta, selitti hän vaipuen mukavaan\ntuoliin. -- Sinä et koskaan näytä siltä, kuin kuumuus vaivaisi\nsinua vähääkään, Anna hyvä. Minusta on kuin tuntisin kirsikkahillon\ntuoksua ilmassa! Lämmin hillo on parasta, mitä tiedän. Rakkaani,\npyydäpä minut teelle ja tuo tänne hiukan hilloa leivän mausteeksi.\nOlen tuskin syönyt ainoatakaan kirsikkaa tänä kesänä. Gilmanin\npoikaviikarit ovat varastaneet kaikki minun kirsikkani, vaikka niitä\noli niin paljon, että puut taipuivat.\n\n-- Odotapa hiukan, keskeytti hänet kapteeni Jim, joka oli istunut\nhuoneen kulmauksessa lukemassa erästä meriromaania. -- Sillä tavoin\nei sinun pidä sanoa Gilmanin äidittömistä poikaraukoista, ellei\nsinulla ole täysin varmoja todisteita. Tosinhan heidän isässänsä on\nhiukan varkaan vikaa, mutta eihän poikia silti sovi sanoa varkaiksi.\nVarmaankin ovat harakat syöneet sinun kirsikkasi, niitä on ollut niin\nhirveän paljon tänä kesänä.\n\n-- Harakat? kertasi neiti Cornelia halveksivasti. -- _Harakat!_\nSilloin ne ovat olleet kaksijalkaisia harakoita!\n\n-- Aivan niin! Näillä seuduin ovat harakat enimmäkseen sitä mallia,\nsanoi kapteeni Jim peräti vakavana.\n\nNeiti Cornelia tuijotti häneen muutaman sekunnin. Sitten hän\npainautui taapäin keinutuoliinsa antautuen mitä hiilittömimmän\nnaurunpuuskan valtaan.\n\n-- Siinäpä pääsit nyt kerrankin voitolle, Jim Boyd. Katsos vain,\nkuinka äärettömän hyvillään hän on, Anna. Suu ulottuu korviin saakka!\nMutta mitä harakkain jalkoihin tulee, niin jos niillä on pitkät,\npaljaat, päivänpaahtamat sääret ja repaleiset siniset housut, jotka\nhuiskivat perin luisevien polvien ympärillä -- minkä kaiken näin\nakkunastani hyvin selvästi eräänä aamuna viime viikolla -- niin pyydän\nkyllä Gilmanin pojilta anteeksi. Kun ehdin alas, olivat ne poissa. En\nvoinut käsittää, kuinka ne ehtivät pakoon niin nopeasti, mutta nythän\nsen tiedän, kuultuani kapteeni Jimin asianymmärtämystä osoittavan\nselityksen. Ne lensivät tiehensä, se on selvää.\n\nKapteeni Jim nauroi ja lähti pois, mielipahaksensa estettynä\nnoudattamasta kutsua jäädä teetä juomaan ja syömään kirsikkahilloa\nvehnäleivän kera.\n\n-- Minä olen matkalla Leslien luo kysymään, tahtooko hän ottaa\ntäysihoitolaisen, kertoi nyt neiti Cornelia. -- Sain eilen kirjeen\nTorontosta, eräältä rouva Dalyltä, joka asui kaksi vuotta sitten\njonkun aikaa minun luonani. Hän tahtoi, että minä ottaisin nyt\nkesäksi erään hänen hyvän ystävänsä asumaan luokseni. Hänen nimensä\non Owen Ford ja hän on sanomalehtimies. Edelleen on hän tämän talon\nensimmäisen asukkaan, tuon opettajan, tyttärenpoika. John Selwynin\nvanhin tytär meni naimisiin erään Ontariosta kotoisin olevan miehen\nkanssa, jonka nimi oli Ford, ja tämä Ford on hänen poikansa. Hän\ntahtoo nähdä tämän seudun, missä hänen äitinsä vanhemmat ovat\nasuneet. Hän oli keväällä pahasti sairaana lavantaudissa eikä ole\nvielä täysin toipunut, siksi on tohtori määrännyt, että hänen on\noleskeltava merenrannalla. Hän ei tahdo hotelliin, vaan haluaisi\nsaada kodikkaamman asunnon. Minä en voi ottaa häntä, sillä matkustan\npois elokuussa. Minut on valittu edustajaksi erääseen Kingsportissa\npidettävään suureen naiskokoukseen ja matkustan tietysti sinne. Enhän\ntosin tiedä, haluaako Leslie nähdä vaivaa ottaa hänet, mutta sopiihan\nkysyä, sillä ketään muuta en tiedä. Ellei Leslie häntä ota, täytyy\nhänen kaiketi tyytyä asumaan jossakin noista lahden tuolla puolen\nolevista vieraskodeista.\n\n-- Kun olet käynyt hänen luonansa, niin tee hyvin ja palaa tänne,\nettä voit auttaa meitä kirsikkapaistoksen syönnissä, sanoi Anna. --\nOta mukaasi myöskin Leslie ja hänen miehensä, ellei heillä ole mitään\nestettä. -- Vai matkustat sinä Kingsportiin. Kuinka sinun tulee\nsiellä hauska! Saan kaiketi lähettää sinne mukanasi kirjeen eräälle\nhyvälle ystävälleni, rouva Jonas Blakelle.\n\n-- Olen pyytänyt ja rukoillut rouva Thomas Holtia tulemaan mukaani,\nsanoi neiti Cornelia äänensävyllä, josta ilmeni, kuinka turhia\nhänen pyyntönsä olivat olleet. -- Hänelle tekisi niin hyvää tulla\nvirkistäytymään henkevässä naisellisessa ilmapiirissä. Hän tappaa\nitsensä työllä. Tom Holt osaa virkata kauniita välipitsejä -- mutta\nhuolehtimaan perheestänsä hän ei pysty. Hän ei ikinä ehdi ajoissa\nvalmiiksi, jos on tehtävä jotakin kunnollista työtä, mutta hän on\noikea aamunvirkku, kun on kysymyksessä ottaa onkivapa ja matorasia ja\nmennä kalastamaan. Mutta sellaisiahan ne ovat.\n\nAnna hymyili. Hän oli oppinut oivaltamaan, että neiti Cornelian\narvosteluissa Neljän tuulen perheenisistä oli hiukan tinkimisen\nvaraa. Jos hän olisi luottanut niihin sokeasti, olisi hänen täytynyt\nsaada se käsitys, ettei koko maailmassa ollut runsaampaa kokoelmaa\nheittiöitä ja rappiolle joutuneita miehiä ja orjuutettuja aviovaimoja\nkuin Neljässä tuulessa. Niinpä tiesi Anna myöskin nyt kysymyksessä\nolevasta Tom Holtista, että hän oli mallikelpoinen aviomies,\nhellästi rakastettu isä ja erinomainen naapuri. Jos hänellä kenties\nolikin hiukan taipumusta elää ilman huolta huomisesta ja jos hän\nkernaammin harjoitti kalastusta, johon hän oli ollut mielistynyt\nlapsuudestaan saakka, kuin maanviljelystyötä, mihin hänet oli\npakotettu -- ja jos hän vielä kaiken lisäksi huvittelihe kaikessa\nviattomuudessa pitsinvirkkauksella ja koruompelulla -- niin ei\nkukaan muu kuin neiti Cornelia liene voinut katsoa noita seikkoja\nraskaiksi rikoksiksi. Holtin vaimo oli emäntä, joka hoiti talouttaan\ninnolla ja hartaudella, perhe tuli hyvin toimeen tilan tuotolla, ja\nnuo vantterat ja voimakkaat lapset, jotka olivat perineet äitinsä\ntarmon, pyrkivät jo kukin kantamaan kortensa yhteiseen pesään. Ei,\nonnellisempaa perhettä kuin Holtin ei ollut koko Glen S:t Maryssä.\n\nNeiti Cornelia palasi varsin tyytyväisenä Leslie Mooren tyköä.\n\n-- Hän ottaa hänet, julisti hän. -- Hän ei tahtonut päästää sellaista\ntilaisuutta käsistänsä. Hänen pitää ansaita hiukan rahaa, sillä\nhän aikoo antaa kattaa talonsa uudelleen syksyksi, ja hän oli\nollut ymmällä, mistä hän sen saisi. Arvelen, että kapteeni Jimin\nmielenkiinto herää, kun hän kuulee, että Selwynin tyttärenpoika\ntulee tänne. Leslie sanoi, että hän on menehtymäisillään halusta\nsaada kirsikkapaistosta, mutta hän ei voinut tulla, sillä hänen piti\nmennä hakemaan hanhilaumaansa, joka kaikesta päättäen oli lähtenyt\nretkeilemään omin päin. Mutta hän sanoi, että jos paistosta jäisi\npala ylitse, niin voisit panna sen talteen ruokahuoneeseen, niin\nhän tulisi noutamaan sen hämärissä, jolloin muutkin pedot käyvät\nympäri, etsien mitä voisivat niellä. Et usko, kuinka vanhaa sydäntäni\nilahdutti kuulla hänen lähettävän tuollaisen leikillisen tervehdyksen\nja nauravan aivan kuten muinoin. Viime aikoina hänessä on tapahtunut\nsuuri muutos. Hän nauraa ja laskee leikkiä kuin nuori tyttö, ja\nmikäli olen ymmärtänyt, käy hän täällä varsin usein.\n\n-- Joka päivä -- muutoin minä käväisen häntä katsomassa, sanoi Anna.\n-- En tiedä, mitä tekisinkään, jos minulla ei olisi Leslien seuraa,\nvarsinkin nyt, kun Gilbert on niin kovassa työssä. Hänhän on tuskin\nkotona milloinkaan muulloin kuin pikkutunneilla. Pelkään, että\nhän rasittuu aivan liiaksi. Varsin useat niistäkin, jotka asuvat\nlahden toisella puolen, lähettävät noutamaan häntä, kun sattuu jokin\nsairaustapaus.\n\n-- Minun mielestäni he voisivat varsin hyvin tyytyä omaan\ntohtoriinsa, sanoi neiti Cornelia. -- Ei silti, että voin sitä\nmitenkään paheksua, jos he kääntyvät jonkun toisen puoleen -- hänhän\non metodisti. Tohtori Blythen parannettua Allonbyn muorin luulevat\nihmiset hänen voivan herättää kuolleita. En ihmettelisi, vaikka\ntohtori Dave olisikin hiukan kateellinen. Hänen mielestänsä tohtori\nBlythellä on aivan liiaksi paljon uudenaikaisia temppuja. \"Aivan\noikein\", sanoin minä, \"aivan uudenuutukainen sekin temppu oli, jolla\nhän pelasti Allonbyn muori raukan. Jos te olisitte hoitanut häntä,\nhän olisi saanut kuolla aivan omin neuvoin, ja sitten hän olisi\nsaanut hautakiven ja siihen kirjoituksen, että Jumala armossaan oli\nnähnyt hyväksi kutsua hänet pois tästä murheen laaksosta.\" Minusta on\nniin hauska, kun saan puhua suuni puhtaaksi tohtori Davelle, sillä\nhän on niin monta vuotta pitänyt koko S:t Glenin valtansa alaisena ja\nhänelle on hyödyksi nähdä, että hänen menettelytapansa ovat hiukan\nmuinaisaikaisia. Mutta tästä muistan erään seikan -- eiköhän tohtori\nBlythe käväisisi katsomassa sitä suurta paisetta, jonka Dick Moore\non saanut niskaansa. Leslie pelkää, ettei hän pysty sitä hoitamaan.\nMutta sitä minä vain en käsitä, mitä Dick Moore oikeastaan tarkoittaa\nsillä, että hankkii itselleen paiseita -- ikäänkuin hänestä ei olisi\ntarpeeksi vaivaa ilmankin.\n\n-- Ajatteles, -- minä olen päässyt kovasti Dickin suosioon, sanoi\nAnna. -- Hän seuraa minua kuin koira ja hymyilee kuin lapsi, kun\nkatson häneen.\n\n-- Eikö se tunnu sinusta inhottavalta?\n\n-- Ei ollenkaan. Minusta Dick pahanen ei ole ollenkaan\nvastenmielinen. Minusta on häntä niin kovin sääli.\n\n-- Sinä et säälisi häntä, jos olisit nähnyt hänet pahalla päällä,\njolloin hän keksii jos joitakin ilkeyksiä, sen saat uskoa!\nMutta minua ilahduttaa, ettei hänen läsnäolonsa tuota sinulle\npahoinvointia, sehän on suuri helpotus Leslielle. -- Nyt hän saa\nlisää työtä, kun hänen täysihoitolaisensa tulee. Kun hän nyt vain\nolisi siivo mies! Sinä tulet tietysti pitämään hänestä -- hän on\nkirjailija.\n\n-- Minusta on ihmeellistä, miksi ihmiset aina ovat niin varmoja\nsiitä, että kahden ihmisen täytyy tuntea erityistä vetovoimaa\ntoistensa puoleen siitä syystä, että he kumpikin toimivat\nkirjailijoina, sanoi Anna hiukan ivallisesti. -- Jos seppä kohtaa\ntoisen sepän, ei kukaan odota, että he heti syöksähtäisivät toistensa\nsyliin siksi, että molemmat ovat seppiä.\n\nSiitä huolimatta herätti Owen Fordin tulo Annan mielessä hilpeän\nuteliaisuudentunteen. Jos hän olisi nuori ja miellyttävä, voisi hän\ntuottaa paljon hauskuutta Neljän tuulen seuraelämään. Sukulaissieluja\nei siellä toden totta kasvanut joka oksalla.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nOWEN FORD SAAPUU.\n\n\nEräänä iltana soitti neiti Cornelia Annalle. Halloo! Halloo!\n\n-- Sanomalehdentoimittaja saapui tänne äsken. Minä kyyditsen hänet\nsinun luoksesi, niin sinä voit sitten näyttää hänelle tien Leslien\ntykö. Sillä tavoin tulee matka lyhyemmäksi kuin suurta maantietä\npitkin, ja minulla on niin jumalaton kiire. Yksi Reesen tenavista on\nseisonut päälaellaan ammeessa, jossa oli kuumaa vettä, ja he tahtovat\nnyt minut heti sinne -- verhoamaan tenavan uudella nahalla, mikäli\nymmärsin. Rouva Reese on sellainen homsu, ettei hän pidä huolta\nmistään, ja sitten hän odottaa, että muut korjaisivat kaiken pahan,\nminkä hän saa aikaan huolimattomuudellansa. Tuotanko sinulle paljon\nvaivaa, rakas ystäväiseni? -- Vai en, se on hyvä. Matka-arkkunsahan\nhän voi saada huomenna.\n\n-- Varsin hyvin, sanoi Anna. -- Kuules, minkä näköinen hän on?\n\n-- Ulkopuolenhan saat itse nähdä, kun minä tuon hänet sinne. Mitä\nsisäpuoleen tulee, tuntee sen parhaiten Jumalamme ja Herramme, joka\nhänet on luonut. Enempää en sano, sillä huomaan, että jok'ikinen\nihminen The Glenissä istuu vahdissa puhelimensa ääressä...\n\n-- Varmaankaan neiti Cornelialla ei ole liioin muistuttamista\nherra Fordin ulkomuodosta, sillä siinä tapauksessa hän kyllä\nsanoisi arkailematta ajatuksensa, vaikka koko seudun väestö olisi\nkuuntelemassa, sanoi Anna. -- Siitä teen johtopäätöksen, rakas Susan,\nettä kirjailija Ford pikemminkin on kaunis katsoa kuin ruma.\n\n-- Niin, rakas pikku tohtorinna, minä en tiedä sen mieluisampaa\nsilmäruokaa kuin kauniin miehen katseleminen, sanoi avomielinen\nSusan. -- Mutta eikö meidän pitäisi tarjota hänelle jotakin? Olen\njuuri valmistanut mansikkapaistoksen, joka on niin maukasta, että\nsulaa suussa.\n\n-- Ei, rouva Moore odottaa häntä ja on laittanut hänelle kuntoon\nillallisen. Muutoin tahdon säästää tuon mansikkapaistoksen omalle\nmiesparalleni. Hän tulee kotiin vasta myöhään, pane esille paistos ja\nlasillinen maitoa, Susan.\n\n-- Voi, hyvä tohtorinna, kyllä siitä riittäisi useammallekin ja jäisi\nvielä tähteitä... Emmehän me nyt sentään niin rutiköyhiä ole. Mutta\nonhan kyllä niinkin, että on parempi syöttää omaa miestänsä kuin\nvieraita, joiden aikeista ei ole tietoa... Ja onhan tohtorillammekin\nerinomaisen edullinen ulkomuoto, se täytyy sanoa...\n\nKun Owen Ford saapui muhkeana purjehtivan neiti Cornelian\nvanavedessä, täytyi Annan myöntää itseksensä, että hänellä tosiaankin\noli \"edullinen ulkomuoto\". Hän oli pitkä ja roteva, hänellä oli paksu\nruskea tukka, suora ja kaunismuotoinen nenä ja suuret loistavat\ntummanharmaat silmät.\n\n-- Huomasiko tohtorinna hänen korviansa ja kauniita hampaitansa?\nkysyi Susan hiukan myöhemmin. -- Hänellä oli sievimmät korvat,\nmitkä koskaan olen nähnyt miehenkallossa. Kas, minäni olen niin\ntavattoman tarkka korviin nähden. Nuorena ollessani pelkäsin aina,\nettä saisin osakseni miehen, jolla olisi isot korvat. -- Se nyt oli\nturhaa huolta, sillä minulle ei sitten ole ollut tarjona korvia\nminkäänmallisia.\n\nAnna ei ollut tarkannut Owen Fordin korvia, mutta hänen huomionsa\noli tosiaankin kiintynyt hänen terveihin ja kauneihin hampaisiinsa\nOwen Fordin häntä hymyillen tervehtiessä. Hymyilyn poistuttua oli\nmuukalaisen kasvoille tullut surumielinen ja haaveksiva ilme, joka\nmelkein muistutti Annan kirjallisten haaveitten ylvään synkkää,\nsalaperäistä sankaria. Mutta hänen hymyilynsä kuvasti leikillisyyttä,\nhilpeyttä, terävää älyä. Mitä tuli \"ulkopuoleen\", kuten neiti\nCornelia sanoi, oli Owen Ford varsin näyttökuntoinen nuori mies.\n\n-- Ette voi aavistaa, kuinka iloitsen siitä, että olen täällä,\nrouva Blythe, sanoi hän luoden ympärilleen harrasta mielenkiintoa\nilmaisevia katseita. -- Minut valtaa omituinen kotiintulon tunne...\nKuten ehkä tiedätte, on äitini syntynyt täällä, ja täällä hän on\nviettänyt lapsuutensa. Hän puhui minulle usein vanhasta kodistansa.\nMaantieteellisessä suhteessa tunnen tämän seudun yhtä hyvin kuin\nkotitienooni, ja hän on luonnollisesti kertonut minulle, kuinka\ntalo rakennettiin ja kuinka isoisäni käyskenteli rannalla \"Royal\nWilliamia\" odotellen. Otaksuin, että niin vanha talo kuin tämä olisi\njo aikoja hävitetty, muutoin olisin kyllä tullut jo ennen sitä\nkatsomaan.\n\n-- Vanhat talot eivät katoa niin helposti tällä tarumaisella\nrannikolla, sanoi Anna hymyillen. -- Tämä on seutua, jossa ei tapahdu\nliiaksi muutoksia ja kaikki säilyttää entisyyden sävyn. John\nSelwynin talo on jokseenkin ennallaan, olen kuullut sanottavan, ja\nruusupensaat, jotka isoisänne omakätisesti istutti morsiamelleen,\nkukkivat juuri nyt.\n\n-- Tunnen näkymättömäin siteiden yhdistävän minua entisyyteen. Olisin\nkiitollinen, jos sallisitte minun sopivassa tilassa tutustua tähän\nympäristöön.\n\n-- Veräjämme on aina avoinna teille, sanoi Anna. -- Tiedättekö, että\nvanha merikapteeni, joka nyt hoitaa Neljän tuulen majakkaa, nuorena\npoikasena on tuntenut sekä John Selwynin että hänen morsiamensa? Hän\nkertoi minulle heidän tarinansa samana iltana kuin tulin tänne --\ntämän vanhan talon kolmantena morsiamena.\n\n-- Todellako? Sepä oli hauska tieto. Hänet minun täytyy saada käsiini.\n\n-- Se ei ole vaikeata, sillä hän on meidän lähimpiä tuttaviamme. Hän\non oleva yhtä kärkäs tutustumaan teihin kuin te häneen. Isoäitinne\nkuvastuu hänen mielessänsä loistavana tähtenä. Mutta luulen rouva\nMooren odottavan teitä. Näytän teille lyhimmän tien hänen luoksensa.\n\nAnna ohjasi häntä piilipuitten viereiselle talolle, poikki niityn,\njoka hohti valkoisena kärsämöistä. Soutuveneestä kaukaa lahdelta\nkuului laulua. Tuulenhenkäysten kaukaa kuljettamina saivat sävelet\nkuin ylevän haavemaisen soinnin. Majakan loistotähti tuikki vuoroin\nsyttyen ja sammuen. Ihastuksen valtaamana silmäili Owen Ford\nympäristöä.\n\n-- Tällaiselta siis Neljässä tuulessa näyttää, sanoi hän. -- En ikinä\nolisi uskonut, että seutu on näin kaunis, vaikka äitini aina kehui\nsitä pilviin saakka. Millaista värien ja muotojen ihanuutta! Täällä\nkyllä toivun pian entisiin voimiini. Ja jos innostus johtuu kauneuden\nvaikutelmista, niin voin kyllä pian ryhtyä kirjoittamaan suurta\nkanadalaista romaaniani.\n\n-- Eikö se ole vielä alulla? kysyi Anna.\n\n-- Ah ei -- paha kyllä! Minusta tuntuu, kuin en vielä täysin\nhallitsisi aihettani. Mutta kenties pääsen paremmin käsiksi\ntehtävääni tässä hiljaisessa, ihanassa ympäristössä. -- Neiti Bryant\nkertoi minulle, että tekin harjoitatte kirjailijatointa.\n\n-- Senvertaisesta ei kannata puhua... Olen julkaissut hiukan\nlastenkirjallisuutta... Ja naimisiin jouduttuani en ole kirjoittanut\nmitään. Minun ei suinkaan käy miettiminen suuren kanadalaisen\nromaanin kirjoittamista, naurahti Anna. -- Siihen ei kykyni millään\nmuotoa riittäisi.\n\nOwen Ford yhtyi hänen nauruunsa.\n\n-- Kenties ei minunkaan kykyni riitä. Mutta joka tapauksessa koetan\nlähipäivinä tehdä yrityksen saada sen alulle, kun vain saan aikaa.\nSanomalehtimiehellä ei ole paljon aikaa omintakeiseen työhön. Olen\nkirjoittanut aikakauskirjoihin pieniä kertomuksia ja novelleja, mutta\nminulla ei ole koskaan ollut tarpeeksi aikaa ryhtyäkseni rauhassa\nvalmistelemaan suurempaa teosta. Nyt, kun minulla on kolme kuukautta\nlomaa, ei tuon tehtävän pitäisi olla mahdoton suorittaa. Olen koonnut\njoukon aineistoa -- mutta on kuin en siihen vielä olisi saanut\npuhalletuksi henkeä ja eloa.\n\nAnnan mieleen tuli muuan tuuma -- niin äkkiä, että hän itsekin\nhämmästyi. Mutta hän ei pukenut ajatustaan sanoihin, sillä he olivat\nnyt ehtineet Mooren talon luo. Heidän tullessaan pihaan tuli Leslie\nulos verannalle ja tähysteli pimeästä odotettua vierasta. Hän seisoi\njuuri avoimesta ovesta virtaavassa punertavassa valaistuksessa.\nHänellä oli yllään yksinkertainen kellertävänvalkoinen puuvillapuku\nja vyötäröllä tavallinen kirsikanpunainen vyönsä. Leslien puvussa\noli aina hiukkanen kirsikanpunaa. Hän oli kerran sanonut Annalle,\nettä hänestä tuntui kuin puuttuisi hänen puvustansa jotakin, ellei\nhänellä ollut siinä koristeena edes täplä helakanpunaa, vaikkapa\nkukkanen vain. Annasta tuo puna oli kuin vertauskuva Leslien\ntulisesta luonnosta, jota pidettiin kahlehdittuna ja joka sai ilmetä\nainoastaan tuon vähäisen värihehkun muodossa. Leslien puku oli\nhiukan avoin kaulasta ja lyhythihainen. Hänen käsivartensa olivat\nkuin norsunluunväristä marmoria. Selväpiirteisinä kuvastuivat\novesta lankeavan valon hohteessa hänen vartensa harvinaisen kauniit\nmuotoviivat vienoon hämyyn. Hänen tukkansa välkkyi kullanhohtoisena.\nSiintäen kaartui avaruus hänen ylitsensä vielä kalpein tähdin\nkoristettuna.\n\nAnna kuuli seuralaisensa huudahtavan hiljaa hämmästyksestä. Hämärästä\nhuolimatta hän havaitsi tuon yllätyksen ja ihailun ilmeen, joka äkkiä\nkajasti hänen kasvoillansa.\n\n-- Kuka on tuo kaunis nainen? tiedusteli muukalainen.\n\n-- Hän on teidän tuleva emäntänne, rouva Moore, sanoi Anna. -- Niin,\nhän on harvinaisen miellyttävä -- eikö totta?\n\n-- Minä -- minä en ole koskaan nähnyt hänen vertaistansa, vastasi\nOwen Ford hiukan hämmentyneenä. -- Sitä en olisi osannut aavistaa --\n\nemäntää, jonka luo menee täysihoitoon, ei juuri kuvittele\njumalattareksi... Ajatelkaapa tuota naista Böcklinin tai Kntipferin\ntaulun aiheena --\n\naaltojen huuhtelemalla merikalliolla, leväseppele kulmilla, ihanat\njäsenet helmi- ja simpukkanauhoin koristettuina -- ympärillä\ntaistelevia tritoneja... Ja hän pitää täysihoitolaisia?\n\n-- Jumalatartenkin täytyy elää, sanoi Anna. -- Muutoin ei Leslie\nolekaan mikään jumalatar -- hän on vain harvinaisen viehkeä ja\nmiellyttävä nainen, aivan yhtä inhimillinen kuin ken tahansa meistä.\nOnko neiti Bryant kertonut teille herra Mooresta?\n\n-- On -- hänhän on heikko- tai tylsämielinen, mikäli käsitin. Mutta\nrouva Mooresta ei neiti Bryant sanonut sanaakaan, joten otaksuin\nhänen olevan noita tavallisia tarmokkaita ja puuhaavia maalaisrouvia,\njotka pitävät kesäisin täysihoitolaisia lisätäksensä talon tuloja.\n\n-- Juuri niinhän Lesliekin tekee, sanoi Anna kevyesti. -- Mutta se\nkäy hänelle tosin hiukan hankalaksi. Kunpa vain Dick raukka ei teistä\ntuntuisi kovin vastenmieliseltä! Mutta jos niin olisi, niin tehkää\nhyvin ja salatkaa se Leslieltä! Hän on niin arkatuntoinen ja se\ntuntuisi hänestä perin tuskalliselta. Dick on kuin suuri lapsi -- ja\nväliin hän voi käydä oikein kiusoittavaksi.\n\n-- Minä en ole häntä huomaavinanikaan. Muutoin tulienkin tuskin\nolemaan kotona muulloin kuin ruoka-aikoina. Mutta on vallan kauheata,\nettä tuo nainen on kahlehdittu sellaiseen ihmiseen! Hänen elämänsä\ntäytyy olla sangen raskasta!\n\n-- On kylläkin. Mutta säälistä hän ei pidä.\n\nLeslie oli mennyt jälleen sisään ja tuli heitä vastaan pääovesta.\nHän tervehti Owen Fordia jäykän kohteliaasti ja sanoi huolellisen\nemännän äänensävyllä, että illallinen oli valmis ja hänen huoneensa\njärjestyksessä. Dick virnisteli hyvillään ja tallusti portaita ylös\nkantaen vieraan matkalaukkua. Niin oli siis Owen Ford sijoitettu\ntäysihoitolaiseksi piilipuitten ympäröimään vanhaan taloon.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nKAPTEENI JIMIN ELÄMÄNVAIHEET.\n\n\n-- Minulla on muuan aate, joka on kuin ruskea kotelo, josta kenties\nkerran, kun aika on täytetty, ilmestyy komea perhonen, julisti Anna\nGilbertille, palattuaan jälleen kotiin.\n\nGilbert oli palannut aikaisemmin kuin Anna oli luullut ja istui\nnyt herkuttelemassa Susanin mansikkapaistoksen ääressä. Susan itse\npysytteli taustalla -- ei juuri ihanana, mutta sen suopeampana\nsuojelusenkelinä -- nauttien yhtä suuresti tohtorin syönnin\nkatselemisesta, kuin tämä itse nautti syönnistänsä.\n\n-- Millaisen toukan sinä sitten olet kehrännyt tuohon koteloon? kysyi\nGilbert.\n\n-- Sitä en sano vielä toistaiseksi, -- katsokaamme ensin, tuleeko\nsiitä mitään.\n\n-- No, miltä Ford tuntuu?\n\n-- Oikein siivolta -- ja hän on hyvin miellyttävä ulkomuodoltaan.\n\n-- Ja niin kauniit korvat hänellä on, tietääkö tohtori, sekaantui\nSusankin puheeseen mielihyvästä loistaen.\n\n-- Hän on kaiketi noin kolmenkymmenen, kolmenkymmenenviiden ikäinen,\n-- ja hän on aikeissa kirjoittaa romaanin, sanoi Anna. -- Hänellä\non miellyttävä ääni ja hänen kasvojensa ilme käy hyvin herttaiseksi\nhänen nauraessaan. Hän on myöskin hyvin huolellisesti puettu. Kaiken\ntämän ohella hän kuitenkin tuntuu hiukan raskasmieliseltä.\n\nOwen Ford tuli seuraavana päivänä tuomaan kirjelipun Leslieltä\nAnnalle. Auringon laskiessa hän kierteli puutarhaa talonväen\nseurassa, ja sitten lähdettiin kuutamossa lahdelle pienellä\nsoutuveneellä, jonka Gilbert oli antanut laatia kuntoon huviretkiä\nvarten. He olivat kaikki kolme ihastuneita Oweniin, ja heistä oli\nkuin olisivat he tunteneet hänet jo vuosikausia, mikä oli hyvä enne\nheidän tulevaan seurusteluunsa nähden.\n\n-- On kovin hauska nähdä siivoa nuorisoa, pikku tohtorinna, sanoi\nSusan vieraan lähdettyä.\n\nOwen oli näet vakuuttanut Susanille, että niin erinomaista\nmansikkahillopaistosta kuin hänen hän ei ollut ikipäivänä syönyt, ja\nsillä oli hän voittanut ainaiseksi Susanin suopeuden.\n\n-- Tavattoman miellyttävä hän on, tuo nuorukainen, ajatteli hän\nääneen, mennessään viemään illallisen tähteet ruokahuoneeseen.\n-- Sangen merkillistä, että hän on naimaton -- eihän tuollaisen\nmiehen olisi tarvinnut kuin osoittaa siihen, jonka tahtoi. Kenties\nhänen laitansa on kuten minun -- oikea ei ole vielä sattunut hänen\ntiellensä.\n\nSusan vaipui peräti hempeämielisiin ajatuksiin poimiessaan käytetyt\nastiat lämpimällä vedellä täytettyyn soikkoon.\n\nKahta päivää myöhemmin Anna vei Owen Fordin mukaansa Neljän tuulen\nniemelle esittääksensä hänet kapteeni Jimille. Raikas länsituuli\nhuojutteli rantaman apilaniittyjä, ja kapteeni Jim tarjosi nähtäväksi\nmitä komeimman auringonlaskun. Itse hän oli juuri palannut kotiin\nlahden toiselle puolen tekemältään souturetkeltä.\n\n-- Olin saanut toimeksi mennä sanomaan Henry Pollockille, että hän\non kuolemaisillaan, kertoi hän. -- Kukaan muu ei uskaltanut sitä\ntehdä. He arvelivat kaikki, että se koskisi häneen perin kovasti,\nsillä heistä oli kuin olisi hän oikein tarmon takaa tarrautunut\nkiinni elämään, ja hänellä oli loppumaton määrä syksyyn toteutettavia\ntuumia. Vaimon mielestä hänen piti saada tieto tilastansa, ja niin\nollen määrättiin minut sanomaan hänelle, ettei hän enää paranisi.\nHenry ja minä olemme vanhat ystävät -- me purjehdimme vuosikausia\nyhdessä \"Harmaalla lokilla\". No, minä laittauduin sinne, istuuduin\nyläpäähän vuoteen viereen ja sanoin hänelle kiertelemättä ja\nkaartelematta: \"Tiedätkös, toveri, luulen, että sinulle on tullut\nmääräys pitää purjeet valmiina lähtöön.\" -- Mutta kyllä minä tunsin\nhiukan sisäistä varistusta, sillä eihän ole hauska sanoa miehelle,\njoka siinä lepää mitään pahaa aavistamatta, että hän kenties ei elä\nyli yön. Mutta voitteko ajatella, rouva Blythe -- mustat silmät\nkirkkaina tuossa kuihtuneessa muodossa hän katsoo minuun hiukan\nviiruillen, kuin miettisi jotakin sanasutkausta, ja sitten hän\nsanoo: \"Tuo oli vanha uutinen, Jim Boyd, sen olen jo tiennyt toista\nviikkoa. Keksi parempaa, jos tahdot kertoa minulle jotakin.\" --\nÄllistyin niin, että jäin istumaan sanatonna, mutta Henry alkoi\nnauraa virnistellä. \"Saapastelet tänne sennäköisenä kuin olisit\nmatkalla omiin hautajaisiisi, ja sitten käyt istumaan ja panet kädet\nristiin ja pyörittelet peukalonasi toistensa ympäri, ja lopuksi\npuserrat esiin suuren uutisesi -- joka on niin vanha, että sinertää\nhomeesta... Tuolle ei kissakaan voisi olla nauramatta...\", sanoi hän.\n\"Kuka kumma sinulle on siitä puhunut?\" kysyn minä ja istun siinä kuin\nkivettyneenä kummastuksesta. \"Ei kukaan\", sanoo hän, \"ymmärsin sen\nitsestänikin -- viime tiistain vastaisena yönä, jolloin en voinut\nsaada unta. Olinhan kyllä jo ennenkin epäillyt asioitten olevan sillä\nkannalla, mutta silloin kävin varmaksi. Vaimoni takia en ole ollut\ntietääksenikään koko asiasta... Olisihan kyllä ollut hauskaa, jos\nolisin ehtinyt saada riihen valmiiksi, sillä Eben on aika hutilus,\neikä hänen työstään tule mitään kunnollista. Mutta sen saa nyt käydä\nkuten käy. Nyt kun olet keventänyt vanhaa sydäntäsi, Jim, voit jättää\nsiksensä nuo hautajaiselkeesi ja kertoa minulle jotakin hauskaa.\" No\nniin, sillä lailla olivat siis asiat. Kukaan ei ollut rohjennut puhua\nhänelle, mitä oli odotettavissa, ja siinä hän oli maannut vuoteessaan\nja ollut koko ajan siitä selvillä. On tosiaankin ihmeellistä,\nkuinka luonto väliin ilmaisee meille aikeensa ja ilmoittaa, milloin\narmonaika on lopussa ja lähtöhetki lyö. Olenko minä koskaan kertonut\nrouvalle siitä, kun Henry sai ongenkoukun nenäänsä?\n\n-- Ette varmaankaan -- muistaisin sen kyllä...\n\n-- Nauroimme molemmat tänään tuolle vanhalle jutulle. Se tapahtui\nnoin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme eräänä päivänä -- hän\nja minä ja joukko muita -- pyydystämässä makrilleja. Taivas\nsentään, mitä peliä kalat pitivät tuona päivänä -- ne tulivat niin\ntiheinä parvina, että oli juuri kuin veden pinnalla olisi kihissyt\nhopearahoja, ja kaikki olivat aivan suunniltaan ihastuksesta...\nSiinä oli huutoa ja melua, ja äkkiä kävi niin hullusti, että Henry\nsai ongenkoukun suoraan nenänpieleensä. No, siinä se oli kiinni,\nja toisella puolen oli väkiä, toisella suuri lyijypaino, niin että\nlävitse sitä ei käynyt vetäminen. Olisimme tahtoneet viedä hänet heti\nmaihin, mutta hän teki tenää ja sanoi, että sellaisen kalaparven\nluota hän ei lähde tiehensä ennenkuin saa munalukon huuliinsa...\nJa niin hän kalasti edelleen ja heitti makrillin toisensa jälkeen\nalukseen, mutta välillä hän vikisi ja ähkyi, niin että tuli\nsurku kuullessa. Lopuksi oli parvi ehtinyt ohitse ja me nostimme\nankkurin. Silloin minä otin viilan ja aioin viilata poikki koukun,\njoka Henryllä oli nokkaparassaan. Koetin olla niin kevytkätinen\nkuin ikinä mahdollista, mutta olisittepa vain kuulleet, mitä Henry\nsanoi! No, parempihan oli, että pääsitte sitä kuulemasta... Hyvä\noli, ettei lähettyvillä ollut naisväkeä. Henryn ei muutoin ollut\ntapana kiroilla, mutta olihan hän kuullut minkä mitäkin laivoilla\nliikuskellessaan, ja nyt hän purki sen kaikki suustansa, niin että\nrikinkäry tuntui kauas... Lopuksi hän sitten sanoi, että hän oli\nsaanut kyliänsä, minähän rääkkäsin häntä oikein tarmon takaa. Silloin\npanin viilan pois ja kyyditsin hänet Charlottetowniin tohtorin tykö,\n-- sinne oli kuusi vanhaa peninkulmaa, mutta lähempänä ei ollut\nlääkäriä -- ja koukku riippui kuten ennenkin hänen nokassansa. Ja\nkun me olimme tulleet perille, otti vanha tohtori Crabb viilan ja\nviilasi koukun poikki, juuri kuten ininäkin olin aikonut tehdä --\nsillä erotuksella vain, että tohtori ei menetellyt likimainkaan niin\nvarovasti kuin minä, niin että Henry paralla nyt olisi ollut kylläkin\nsyytä kirkua ja voivotella...\n\nKun nyt kapteeni Jim ei näyttänyt enää aikovan jatkaa noiden vanhojen\nmuistelmiensa kertomista, käytti Anna tilaisuutta esittääkseen\nyllättävän kysymyksen.\n\n-- Tiedättekö, kapteeni Jim, kuka herra Ford on? sanoi hän. --\nTahdon, että koetatte arvata sen.\n\nKapteeni Jim pudisti päätänsä.\n\n-- Arvoitusten ratkaisemiseen en minä ole koskaan pystynyt, hyvä\nrouva, sanoi hän. -- Mutta kun herrasväki tuli sisään, tuli heti\nmieleeni ajatus: missä olenkaan nähnyt nuo silmät jo tätä ennen? --\nSillä nähnyt ne olen, se on varmaa.\n\n-- Muistelkaapa muuatta syyskuun aamua vuosia sitten, sanoi Anna\nlämpöisesti. -- Muistelkaa laivaa, joka näkyi päivänkoitteessa\nsatamansuulla, kulkien myötätuulessa kaikki purjeet pystyssä -- kauan\nodotettua ja kaihottua laivaa, jonka luultiin uponneen aaltoihin...\nMuistelkaa päivää, jolloin \"Royal William\" saapui satamaan ja näitte\nensi kerran opettajan morsiamen!\n\nKapteeni Jim ponnahti pystyyn.\n\n-- Persis Selwynin silmät ne ovat, huudahti hän lujalla äänellä. --\nHänen poikansa te ette voi olla -- teidän täytyy olla hänen --\n\n-- Tyttärenpoikansa, niin kyllä, olen Alice Selwynin poika.\n\nKapteeni Jim syöksähti petolinnun tavoin Owen Fordin kimppuun alkaen\npudistella hänen kättänsä.\n\n-- Alice Selwynin poika! Herra Jumala -- sepä vasta on hauskaa!\nUsein olen miettinyt, että missähän opettajan jälkeläiset mahtanevat\nasua. Tiesin, että meidän saarellamme ei ole ketään heistä. Alice\n-- Alice -- ensimmäinen lapsi, joka tuli maailmaan tuossa pienessä\ntalossa! Ei koskaan pieni lapsi ole tuottanut suurempaa iloa! Häntä\nolen keinutellut käsivarsillani sadat kerrat! Kun hän alkoi opetella\ntepastelemaan omin neuvoin, olin minä mukana häntä tukemassa. Minusta\non kuin näkisin edessäni hänen äitinsä kasvot, hänen katsoessaan\npienokaiseen -- ja siitä on nyt melkein kuusikymmentä vuotta.\nElääkö äitinne vielä?\n\n-- Ei, hän kuoli minun poikasena ollessani.\n\n-- Vai niin, vai kadotitte te kiltin äitinne niin varhain... Mutta\nolipa tosiaankin hauska tavata teitä! Tunnen oikein nuortuneeni\nsen johdosta. Tällaisia pieniä sydämenvahvikkeita saan minä vähin\nrouva Blytheltä -- hänellä on erityinen taito keksiä sellaista, mikä\ntuottaa ukolle iloa.\n\nKapteeni Jimin mielenkiinto lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Owen\nFordin olevan \"kynäniekka\" -- kuten kapteeni sanoi. Hän loi häneen\nkatseita sellaisia, kuin olisi hän ollut yliluonnollinen olento. Hän\ntiesi kyllä, että Annakin kirjoitteli hiukan, mutta tuota seikkaa\nei hän ollut koskaan käsitellyt vakavalta kannalta. Kapteeni Jimin\nmielestä naiset olivat viehättäviä olentoja, joiden piti saada\näänioikeus ja kaikkea muuta hyvää, mitä he voivat toivoa, mutta hän\nei uskonut heidän osaavan esityksessään noudattaa johdonmukaisuutta.\n\n-- Ajatelkaa nyt tuotakin romaania \"Rakkauden harhatiet\", sanoi\nhän kerrankin. -- Tekijä on nainen ja katsokaas, hän on venyttänyt\nsadaksikolmeksi luvuksi sen, minkä olisi hyvin voinut kertoa\nkymmenessä. Kirjoituskiihkoinen nainen ei tiedä koskaan, milloin\nhänen olisi lopetettava -- juuri Siinä on pahin paikka... Hyvän\nkirjailijan tunnusmerkki on juuri se, ettei hän lavertele liikoja.\n\n-- Herra Ford haluaisi kuulla muutamia teidän hauskoista jutuistanne,\nkapteeni Jim, sanoi Anna. -- Kertokaa hänelle kapteenista, joka tuli\nhulluksi ja kuvitteli olevansa lentävä hollantilainen.\n\nTuo oli kapteeni Jimin paras juttu. Siinä oli milloin kauhua, milloin\npilaa, ja vaikka Anna jo oli kuullut sen useita kertoja, nauroi hän\nyhtä makeasti ja tunsi selässään yhtä viehkeitä kylmänväreitä kuin\nkonsanaan Owen Ford. Sitten seurasi muitakin juttuja, sillä nyt oli\nkapteenilla mielensä mukainen kuulijakunta. Hän kertoi, kuinka eräs\nhöyrylaiva kerran ajoi kohden hänen alustaan ja oli vähällä upottaa\nsen, kuinka malaijilaiset merirosvot sitä ahdistelivat, kuinka valkea\nsiellä pääsi vahoilleen, miten hän oli auttanut erään valtiollisen\nvangin pakoon muutamasta etelä-afrikkalaisesta tasavallasta, kuinka\nhän eräänä syksynä oli kärsinyt haaksirikon Magdalena-saarten\nluona ja joutunut jäämään sinne talveksi, kuinka tiikeri oli hänen\nlaivassaan päässyt irti häkistään, kuinka miehistö oli kapinoinut ja\njättänyt hänet asumattomaan saareen... Useita muitakin juttuja kertoi\nvielä kapteeni Jim -- surunvoittoisia, lystikkäitä, eriskummaisia.\nMeren salaperäinen vetovoima, kaukaisten maiden ja seikkailujen\nhoukuttele vaisuus, suurkaupunkien kirjava vilinä kuvastui eloisan\nhavainnollisesti kuulijoiden mieliin. Owen Ford kuunteli pää\nkäden varassa, pitäen kehräävää Ensi perämiestä polvellaan ja\nsilmät loistavin katsein kiinnitettyinä kapteeni Jimin järeihin,\npäivettyneihin kasvoihin, joiden ilme kertomisen kestäessä oli niin\nvirkeän vaihteleva.\n\n-- Eikö herra Ford voisi saada nähdä teidän elämänvaiheitanne,\nkapteeni Jim? kysyi Anna, kun kapteeni lopuksi selitti kertoneensa\nkerrottavansa.\n\n-- Eihän hänellä siitä voi olla mitään huvia, sanoi kapteeni Jim\nvaatimattomasti.\n\nItse asiassa oli hänen hartain toivomuksensa saada ottaa esille tuo\npaksu pinkka.\n\n-- Minua huvittaisi suuresti saada nähdä muistiinpanonne, kapteeni\nBoyd, sanoi Owen. -- Jos ne olisivat vain puoleksikaan niin\nihmeellisiä kuin teidän suulliset kertomuksenne, olisivat ne minusta\nperin mielenkiintoisia.\n\nKapteeni Jim kursaili vastaan vielä hetken aikaa, mutta veti sitten\nelämänvaiheensa esiin vanhasta merimiesarkusta ja ojensi pinkan\nOwenille.\n\n-- Teidän käy kyllä vaikeaksi ottaa selkoa minun töherryksistäni,\nsanoi hän. -- Koulunkäyntini on ollut vähissä. Nuo muistiinpanot\nolen oikeastaan kirjoittanut vain pikku sukulaiseni Joen huviksi.\nHän on aina niin halukas kuulemaan kertomuksia. -- Eilen kun minä\njuuri hilaan veneestäni kymmenkiloista turskaa, tulee hän minun\nluokseni ja sanoo ilme nuhtelevana: \"Setä, eikö turska ole järjetön\nluontokappale?\" Olin näet sanonut hänelle, että järjettömille\nluontokappaleille pitää olla kiltti eikä niille saa tehdä pahaa\nmillään tavalla. Jouduin nyt oikein ymmälle ja sopertelin jotakin\nsentapaista, että eläimet, jotka kelpaavat syötäviksi, muka\nmuodostavat ikäänkuin poikkeuksen, niin että jos ei anna niiden\nkiusaantua tarpeettomasti, niin sopii niitä kyllä pyydystää...\nMutta Joea ei tuo selitys näyttänyt tyydyttävän, enkä minä ollut\ntyytyväinen itsekään... Ah, kuinka saakaan olla varovainen sen\nsuhteen, mitä sanoo lapsille -- ne kyllä pitävät silmällä, käykö\nopetus ja elämä yhteen. Ne näkevät aivan ihmisen lävitse...\n\nPuhuessaan kapteeni Jim piti koko ajan silmällä Owen Fordia, joka\ntarkasti hänen elämänvaihekirjaansa. Ja kun hän hetken kuluttua\nhuomasi vieraansa vaipuneen sen lukemiseen, meni hän salavihkaa\nhymyillen astiakaappinsa luo ja alkoi ottaa esille teekuppeja sekä\nlaittaa vettä tulelle. Owen Ford erosi kirjastansa vastenmielisesti\nkuin saituri kultamöhkäleestä -- mutta pianhan tee oli juotu\nja silloin hän kävi jälleen käsiksi kirjaan yhä lisääntyvällä\nmielenkiinnolla.\n\n-- Sopiihan kirja ottaa kotiinkin, sanoi kapteeni Jim, ilmaisematta\nmitenkään, että tuo paperipinkka oli hänen kallein aarteensa. --\nMinun täytyy mennä rantaan vetäisemään veneeni hiukan ylemmäksi.\nNyt nousee pian tuuli. Aurinko laskee pilviin ja ilmassa vallitsee\njonkinmoinen levottomuus. En pidä noista pilvimöykäleistä.\n\nOwen Ford tuli hyvin iloiseksi luvasta, että hän sai ottaa kirjan\nmukaansa kotiin. Heidän kulkiessaan rantaniittyjen poikki kertoi Anna\nhänelle Margaretasta, jonka kapteeni oli menettänyt.\n\n-- Hän on omintakeinen ja miellyttävä henkilö, tuo vanha kapteeni,\nsanoi Owen Ford. -- Kuinka paljon hän onkaan nähnyt ja kokenut!\nHänellähän on ollut enemmän seikkailuja viikkokauden kuluessa kuin\nmeillä muilla koko elämässämme. Luuletteko tosiaankin, että kaikki,\nmitä hän kertoo, on _totta_? Puhutaanhan \"laivurijutuista\"...\n\n-- Hän puhuu kyllä totta. Olen vakuutettu, ettei kapteeni Jim\nikinä valehtelisi -- hän ei edes liioittelekaan... Voivathan tämän\nseudun ihmiset todistaa, että todellakin on ollut niin, kuten hän\nkertoo. Aivan viime aikoihin saakka on täällä elänyt hänen vanhoja\ntovereitaan hänen merimies-ajoiltaan. Hän on viimeisiä noista vanhan\nkansan merikapteeneista. Se ihmislaatu on jo melkein hävinnyt\nmaailmasta.\n\n\n\n\nXXV.\n\nKIRJA SAADAAN AIKAAN.\n\n\nSeuraavana aamuna tuli Owen Ford pieneen valkoiseen taloon peräti\ninnostuneena ja haltioissaan.\n\n-- Rouva Blythe, tämähän on ihmeellinen kirja -- se on oikein\nliikuttanut mieltäni... Jos saisin pitää sen ja käyttää aineistoa\nromaanin aiheeksi, luulisin saavani kokoon teoksen, jonka\nehdottomasti täytyisi herättää huomiota. Luuletteko, että kapteeni\nJim suostuisi siihen?\n\n-- Vielä sitä kysytte! Olen vallan varma, että hän olisi siitä\nihastuksissaan, huudahti Anna. -- Voin tunnustaa, että minulla oli\njotakin sentapaista mielessäni, kun eilen illalla otin teidät mukaani\nhänen luoksensa. Kapteeni Jim on aina toivonut, että hän löytäisi\njonkun, joka voisi esittää hänen elämänvaiheensa.\n\n-- Tulisitteko tänä iltana minun kanssani majakalle, rouva Blythe?\nPuhun itse hänen kanssaan noista muistiinpanoista, mutta olisin\nkiitollinen, jos te sanoisitte hänelle, että olette kertonut minulle\nMargaretasta, jonka hän menetti, ja kysyisitte, saisinko liittää tuon\naiheen romantillisena lisänä varsinaisiin seikkailukuvauksiin.\n\nKapteeni Jim oli ylen ihastunut, kun Owen Ford esitti hänelle\ntuimiansa. Vihdoinkin hänen ihanin unelmansa toteutuisi ja hänen\nelämänvaiheensa lähtisivät maailmalle -- muodossa, jossa varmaankaan\nei olisi mitään moitteen varaa. Häntä ilahdutti myöskin, että hänen\nMargaretansa tarina liitettäisiin niihin.\n\n-- Sillä tavoin hänen nimensä säästyy unhoon joutumasta, sanoi hän\nkaihomielisesti. -- Te pystytätte hänelle kauniin muistomerkin.\n\n-- Työskentelemme yhdessä, ehdotti Owen. -- Kertomuksen sielu ja\nhenki on teidän antamanne, minä muovaelen vain sen ulkonaisen verhon.\nOi, kuinka erinomaisen kirjan me yhdessä laadimmekaan, kapteeni Jim.\nJa ryhdymme heti työhön.\n\n-- Ja ajatelkaas, että elämänvaiheitteni kirjoittajaksi tulee\nopettajan tyttärenpoika! huudahti kapteeni Jim. -- Poikaseni,\nisoisäsi oli minun rakkain ystäväni! Kukaan ei mielestäni vetänyt\nhänelle vertoja. Nyt vasta käsitän, miksi minun on täytynyt odottaa\nniin kauan. Kirjaa ei saanut kirjoittaa kukaan muu kuin oikea\nmies. Sinä kuulut tänne, olet meikäläisiä -- sinussa elää tämän\nvanhan pohjoisen rannikon sielu -- sinä olet ainoa, jolla on kykyä\nkirjoittaa tuo kirja.\n\nPäätettiin, että pieni huone, joka sijaitsi majakan suuren\narkihuoneen vieressä, tulisi Owenin työhuoneeksi. Hän tarvitsi\nkirjoittaessaan kapteeni Jimin lähettyvillään saadaksensa häneltä\nyksityiskohtaisia tietoja merimiesten elämästä ja käsitemaailmasta,\njohon hän ei juuri ollut perehtynyt.\n\nJo seuraavana aamuna ryhtyi Owen työhön ja hän syventyi siihen\ntäydellä hartaudella. Ja mitä kapteeni Jimiin tuli, oli hän sinä\nkesänä seitsemännessä taivaassa. Pieni huone, missä Owen istui\nkirjoittamassa, tuntui hänestä pyhätöltä. Owen neuvotteli kapteeni\nJimin kanssa useista seikoista, mutta käsikirjoitusta ei hän tahtonut\nnäyttää hänelle.\n\n-- Ei, setä saa odottaa, kunnes se ilmestyy painosta, hän sanoi. --\nKun saa kaikki yhtaikaa, tuottaa se paljon suurempaa iloa.\n\nOwen tutki noiden ihmeellisten \"elämänvaiheitten\" aarteistoa ja\nkäytti sitä hyväksensä aivan mielensä mukaan.\n\nTurman omaksi joutunut Margareta oli alati hänen ajatuksissaan, ja\nhän viipyi niin hellien tuossa aiheessa, että tyttönen pian kuvastui\nhänelle elävänä olentona. Sitä mukaa kuin kirja edistyi ja tuon\nrunollisen juonen käsittely kehkeytyi aina taiteellisemmaksi, sai se\nhänet täydellisemmin lumoihinsa, ja hän työskenteli kuumeentapaisella\ninnolla. Hän antoi Annan ja Leslien lukea käsikirjoituksen\nja lausua siitä arvostelunsa. Ja teoksen loppuluku, missä\nkirjailijan kyky antaa omaperäisten, hellällä kädellä muovailtujen\nihmisolentojen vertauskuvallisesti edustaa voimaa, kärsimystä, onnea,\nsaavutti suurimman täydellisyytensä -- näin lausuivat sittemmin\nammattiarvostelijat -- oli laadittu Leslien esittämän suunnitelman\nmukaan.\n\nAnnalle tuotti alati uutta iloa ajatus, että hänen tuumansa oli\ntoteutunut noin erinomaisella tavalla.\n\n-- Heti ensi näkemältä huomasin, että Owen Ford olisi juuri omansa\ntuohon tehtävään, sanoi hän Gilbertille. -- Hänen kasvoissaan\nnäin sekä leikillisyyden että tunteen valtavuuden ilmeen, ja ne\nmolemmat -- yhdessä kirjallisten taipumusten kanssa -- olivat\ntarpeen sellaisen kirjan luomiseen. Hänellä oli kaikki onnistumisen\nedellytykset.\n\nOwen Ford teki tavallisesti työtä aamupäivällä. Iltapäivät hän vietti\nenimmäkseen kävelyretkillä tai huvimatkoilla nuoren avioparin kanssa.\nUsein seurasi Leslie mukana, sillä kapteeni Jim otti väliin Dickin\nhuostaansa vapauttaaksensa Leslien hänestä hetkiseksi. He soutelivat\nlahdella tai jotakin noita kolmea lahteen laskevaa kaunista jokea\npitkin, he paistoivat kivillä herkullisia sinisimpukoita ja poimivat\nlehdoista mansikoita. He pyydystivät kapteeni Jimin kanssa turskia\nja ampuivat rantaniityillä kurmitsoita ja lahtien kaislikosta\nsorsia -- tai ainakin tekivät sitä herrat. Illoin he käyskentelivät\nkärsämöitten koristamilla alanteilla kullanhohtoisen kuun valossa tai\nhe istuivat pienen valkoisen talon vierashuoneessa, minne viileän\nmerituulen käydessä usein tehtiin valkea ajopuista. Ja he juttelivat\nkaikista niistä tuhansista seikoista, joista onnelliset, vilkkaat ja\nlahjakkaat nuoret ihmiset keksivät jutella.\n\nAina siitä päivästä saakka, jolloin Leslie oli tehnyt tunnustuksensa\nAnnalle, oli hän ollut kuin toinen ihminen. Hänen entisestä\nkylmäkiskoisuudestaan ja umpimielisyydestään ei näkynyt jälkeäkään,\nkatkeruus, jota hän ennen ei ollut aina voinut tukahduttaa, oli\nhäipynyt olemattomiin. Oli kuin nuo onnelliset tyttövuodet, jotka\nolivat menneet häneltä hukkaan, olisivat palanneet jälleen, hänen\nnyt jo kypsyttyään naiseksi. Hän oli kuin täyteen kukoistukseen\npuhjennut hehkuva, tuoksuva kukka. Kenenkään nauru ei kajahtanut\niloisemmalta kuin hänen, hänellä oli äkillisimmät, lystikkäimmät\npäähänpistot heidän istuessaan yhdessä hämyhetkinä tuona hurmaavana\nkesänä. Kun hän ei voinut olla aviopuolisoitten ja Fordin mukana,\ntunsivat he kaikki, ettei tunnelma ollut sama kuin Leslien sitä\nhallitessa voimakkaalla olennollaan. Uuteen eloon Keräävä henki\nvuodatti hehkua hänen kauneuteensa, kuten lampun punavalo kirkastaa\nmaidonvalkoisen alabasterimaljakon. Oli hetkiä, jolloin Annasta\ntuntui kuin olisi Leslietä ympäröivä hohde suorastaan häikäissyt\nhäntä. Mitä Owen Fordiin tulee, oli hänen kirjansa Margaretalla\ntosin tuon kuohuihin vaipuneen tytön pehmoinen ruskea tukka ja\nkeijukaiskasvot, mutta hänen olentonsa oli Leslie Mooren, sellaisena\nkuin se ilmeni noina rauhallisina onnenpäivänä Neljässä tuulessa.\n\nKaiken kaikkineen muodostui tuosta kesästä muuan noita unohtumattomia\nkesiä, joita harvoin suodaan ihmislapsille ja jotka jättävät\njälkeensä runsaan aarteen unohtumattomia muistoja -- kesä sellainen,\njonka ihanteellinen sää, miellyttävät ystävät ja hauska työskentely\nsaattavat lähentelemään täydellisyyttä siinä määrin kuin on\nmahdollista tässä epätäydellisyyden maailmassa.\n\n-- Nyt lähestyy loppu, sanoi Anna itseksensä hieman huokaisten\nmuutamana syyskuun päivänä, kun kylmä tuuli tuli puhaltaen ja lahden\nveden räikeänsininen väritys ilmaisi hänelle, että syksy oli tulossa.\n\nSamana iltana kertoi heille Owen Ford, että hän nyt oli saanut\nkirjansa valmiiksi ja että hänen lomansa oli lopussa.\n\n-- Minulla on kyllä vielä paljon viimeistelemistä -- täytyy tarkastaa\nkoko käsikirjoitus, parannella kieltä, jättää paikoin pois ja lisätä\ntoisin paikoin, -- mutta oleellisin osa työstä on nyt suoritettu.\nTänä aamuna kirjoitin viimeiset lauseet. Kun nyt vain saan\nkustantajan, niin kirja varmaankin voi ilmestyä keväällä.\n\nOwen ei vähääkään epäillyt, ettei hän saisi kustantajaa. Hän tiesi\nkirjoittaneensa oivan kirjan -- kirjan, jota odotti suurenmoinen\nmenestys -- jonka menekki oli taattu. Hän tiesi, että se tuottaisi\nhänelle mainetta ja rikkautta, mutta kun hän oli kirjoittanut sen\nviimeisen rivin, vaipui hänen päänsä käden nojaan pitkäksi aikaa. Ja\nhänen ajatuksensa eivät kohdistuneet oivaan työhön, jonka hän oli\nsuorittanut.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nOWEN FORDIN TUNNUSTUS.\n\n\n-- Olen niin pahoillani siitä, että Gilbertin täytyi lähteä pois\nkotoa, sanoi Anna. -- Se ei ollut autettavissa. Allan Lyonille, joka\nasuu The Glenissä, on sattunut jokin vakava tapaturma. Gilbert palaa\nvarmaankin vasta myöhään. Mutta hän käski minua tervehtämään teitä ja\nsanomaan, että hän nousee varhain aamulla ja tulee lausumaan teille\njäähyväiset. Tämä oli tosiaankin harmillista. Susan ja minä olimme\ntuumineet, että pitäisimme illalla oikeat vieraspidot.\n\nHän istui puutarhan lävitse virtaavan puron varrella, pienellä\noksista sommitellulla sohvalla, jonka Gilbert oli valmistanut\nhänelle. Owen Ford seisoi hänen edessään nojaten kellastuvan koivun\nsolakkaan runkoon. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kasvoillansa\nnäkyi jälkiä yönvalvonnasta. Anna silmäili häntä miettien oliko\nkesä todellakin vahvistanut hänen voimiansa, siinä määrin kuin oli\ntoivottu ja odotettu. Oliko hän rasittunut liiaksi kirjan takia? Anna\ntuli nyt ajatelleeksi, ettei Ford viime viikolla ollut näyttänyt\noikein hyvin voimiselta.\n\n-- Minuun nähden ei haittaa, että tohtori on poissa, sanoi Owen\nvitkaan. -- Tahdoin juuri tavata teitä yksin, rouva Blythe. Minun\ntäytyy uskoa teille muuan seikka, muutoin pelkään tulevani hulluksi.\nKoko viikon olen pyrkinyt rohkaisemaan mieltäni -- katsomaan\nkohtaloani kasvoihin... Mutta se ei käy. Tiedän voivani luottaa\nteihin -- ja sitäpaitsi -- te tulette minua ymmärtämään. Nainen,\njolla on silmät sellaiset kuin teillä, osoittaa aina ymmärtämystä.\nTe olette niitä ihmisiä, jotka vaistomaisesti valitsee uskotuiksensa.\nRouva Blythe, minä rakastan Leslietä. Rakastan! Tuo sana on aivan\nliian laimea...\n\nHänen äänensä petti -- niin voimakas oli hänen vaivoin hillitsemänsä\nmielenliikutus. Hän käänsi päänsä toisaanne ja peitti kasvot\nkäsivarteensa. Koko hänen olentonsa vavahteli. Anna istui hiljaa\nja katsoi häneen, kalpeana ja kauhuissaan. Ei koskaan hän ollut\nkuvitellut sellaista... Ja kuitenkin -- kuinka olikaan mahdollista,\nettei hän ollut tullut ajatelleeksi, että voisi käydä niin? Nythän se\ntuntui niin luonnolliselta ja mahdottomalta välttää. Hän ihmetteli\nsokeuttaan...\n\nMutta -- mutta -- tuontapaista ei tapahtunut koskaan Neljässä\ntuulessa. Kaikkialla muualla voi kyllä tapahtua, että inhimilliset\nintohimot kapinoivat yleisiä tapoja ja lakeja vastaan -- mutta ei\ntäällä... Lesliellä oli ollut täysihoitolaisia monena kesänä, mutta\nseuraukset eivät olleet vielä koskaan olleet tällaiset. Mutta nuo\ntoiset kesävieraat eivät liene olleet Owen Fordin kaltaiset, ja\ntuo vilkas, lämminverinen Leslie ei ollut sama ylväs ja luotaan\ntorjuva olento, joka edellisinä vuosina oli kylmän itsetietoisena\nliikuskellut piilipuitten ympäröimässä talossa. Oi, jonkun heistä\nolisi pitänyt tulla ajatelleeksi tuota mahdollisuutta! Miksi ei se\nollut pälkähtänyt päähän neiti Corneliallekaan? Neiti Corneliahan\noli muutoin aina niin varuillaan ja valmis nostamaan melua, kun vain\noli kysymys miehistä... Anna tunsi järjetöntä katkeruutta neiti\nCorneliaa kohtaan. Sitten hän ikäänkuin voihkaisi sydämessään.\nOlihan aivan yhdentekevää, kenen syy onnettomuus oli, -- sehän oli\njoka tapauksessa tapahtunut... Ja entä Leslie? Kuinkahan oli Leslien\nlaita? Hänen takiansa oli Anna niin kovin huolestunut.\n\n-- Tietääkö Leslie tästä, herra Ford? kysyi hän näennäisesti tyynenä.\n\n-- Ei -- ellei hän nimittäin ole aavistanut sitä itsestänsä.\nEttehän toki luule, että minä olisin ollut kyllin katala ja julkea\nilmaistakseni hänelle salaisuuteni, rouva Blythe? En ole voinut olla\nrakastumatta häneen -- siinä kaikki -- ja nyt kärsin enemmän kuin\nvoin kestää.\n\n-- Ja entä hän -- vastaako hän tunteeseenne? kysyi Anna.\n\nSamassa kuin tuo kysymys pujahti Annan huulilta,\n\ntunsi hän, ettei hänen olisi pitänyt sitä tehdä. Owen Ford vastasi\nkiihkeästi torjuen:\n\n-- Ei -- ei, tietysti ei. Mutta minä voisin voittaa hänen\nrakkautensa, jos hän vain olisi vapaa -- tiedän, että voisin.\n\n-- Leslie pitää hänestä -- ja hän tietää sen, ajatteli Anna.\nÄäneen hän sanoi osanottavaisesti, mutta jokseenkin ratkaisevalla\näänensävyllä:\n\n-- Mutta hän ei ole vapaa, herra Ford. Ja ainoa, mitä voitte tehdä,\non, että katoatte hiljaa hänen elämästänsä.\n\n-- Sen tiedän -- sen tiedän, vastasi Owen tuskin kuultavalla äänellä.\nHän istuutui tuolle kotitekoiselle istuimelle ja tuijotti toivotonna\npuron keltaisenruskeaan veteen. -- Tiedän kyllä, ettei mitään ole\ntehtävissä -- minun on vain sanottava jäykän kohteliaasti: \"Hyvästi,\nrouva Moore! Kiitoksia kaikesta ystävällisyydestä, jota olette\ntänä kesänä osoittanut minulle!\" -- juuri kuten olisin sanonut\ntuolle toimeliaalle kelpo emännälle, jonka luulin kohtaavani tänne\ntullessani. Sitten minä maksan, mitä olen hänelle velkaa, kuten\njokainen muukin kunnon vuokralainen tekisi, ja sitten matkustan\ntieheni. Niin perin yksinkertaista on tuo kaikki tyynni! Ei\nepäilyksiä -- ei epäröimisiä -- suoraa tietä vain eteenpäin. Ja sitä\ntietä tulen käymään, rouva Blythe, -- siihen nähden voitte olla\nlevollinen! Mutta helpompi minun olisi käydä hehkuvilla raudoilla.\n\nHänen äänensävynsä saattoi Annan sydämen kuristumaan kokoon tuskasta.\nJa hänen oli niin vaikea sanoa mitään tähän hetkeen soveltuvaa.\nNuhteista ei voinut olla puhettakaan -- hänen neuvojansa ei Owen Ford\nollut pyytänyt -- osanotto kilpistyi voimatonna tuosta hillitystä\nepätoivosta. Lämpöinen säälin ja surun tunne täytti hänen povensa.\nKuinka rajattomasti pahoillaan hän oli Leslien tähden! Eivätkö tuon\ntyttöparan kärsimykset olisi olleet tarpeeksi suuret ilmankin tätä!\n\n-- Minun ei olisi niin vaikea jättää häntä ja matkustaa täältä pois,\njos hän edes olisi onnellinen, jatkoi Owen yhä edelleen voimakkaan\nmielenliikutuksen vallassa. -- Mutta hänhän on kuin elävänä kuollut\n-- ajatelkaapa vain, mihin tilaan minä jätän hänet tänne! Se on\njuuri kaikkein pahinta. Antaisin henkeni, jos voisin sillä tehdä\nhänet onnelliseksi -- enkä voi edes tehdä mitään häntä auttaakseni\n-- en mitään. Hän on ainaiseksi kahlehdittu tuohon heikkomieliseen\nolentoon, häntä odottaa vain vuosi vuodelta sama sisällyksetön,\neloton, tarkoitukseton elämä. Tulen hulluksi sitä ajatellessani.\nJa minun puolestani täytyy elää elämäni näkemättä häntä koskaan,\nmutta tietäen hyvin, mitä hänen on kärsittävä. Se on kauheata...\nhirvittävää...\n\n-- Hänen kohtalonsa on hyvin kova, sanoi Anna murheellisesti. -- Me,\nhänen ystävänsä, tiedämme kyllä, kuinka säälittävä hänen osansa on.\n\n-- Ja hänellä olisi niin runsaat lahjat elämää varten, jatkoi Owen\nkapinoivalla äänensävyllä. -- Hänen kauneutensa on varmaankin\nvähäisin hänen saamistaan luonnon antimista -- ja kumminkin hän\non kaunein nainen, minkä ikinä olen nähnyt. Ja ajatelkaa hänen\nnauruansa! Koko kesän olen tehnyt parastani houkutellakseni esiin\ntuon naurun -- vain saadakseni kuulla sen helmeilevän. Ja entä hänen\nsilmänsä! Ne ovat yhtä syvälliset ja siniset kuin tuo edessämme\nlepäävä merenlahti. En koskaan ole nähnyt sellaisia hohtoisan sinisiä\nsilmiä. Mutta oletteko koskaan nähnyt hänen tukkansa valloillaan?\n\n-- En. Oletteko te?\n\n-- Olen kerran. Olin lähtenyt niemelle mennäkseni kalastamaan\nkapteeni Jimin kanssa, mutta oli niin myrskyistä, ettemme\nlähteneetkään vesille. Varmaankin hän oli luullut saavansa olla\nrauhassa koko iltapäivän, ja käyttäen hyväksensä tilaisuutta\nhän pesi tukkansa. Lähestyessäni paluumatkalla taloa hän seisoi\nkuistilla sitä kuivattamassa. Se ympäröi hänen varttansa kultavirran\nkaltaisena. Nähdessään minut hän kiiruhti sisään, ja tuuli kävi\nkäsiksi hänen tukkaansa ja verhosi hänet siihen, -- hän oli kuin\nDanae kultapilvessä... Sinä hetkenä täytti mieleni ilmestyksen\ntavoin tieto, että rakastin häntä -- olin häntä rakastanut aina\nsiitä illasta, jolloin näin hänen kuvastuvan hämärään punaisen\nlampun valon hohteessa. Ja täällä hänen täytyy elää elämänsä,\nhoidella miespahaistansa ja jaaritella hänen kanssaan, ahertaa ja\nsäästää heidän henkensä ylläpitämiseksi, minun hukatessa elämäni\ntoivottomassa kaihossa ja saamatta edes tarjota hänelle sitä apua,\nmitä ystävän olisi lupa antaa... Kuljeskelin viime yönä rannalla\nedestakaisin aina päivänkoittoon saakka miettien ja punniten\nasioita, kunnes kaikki meni sekaisin aivoissani. Ja kaikesta\nhuolimatta en voi sittenkään pahoitella tuloani tänne Neljään\ntuuleen. Kuinka tuskallista tämä onkin, tuntuu minusta, että olisi\nvieläkin kauheampaa, jos en olisi koskaan saanut tulla tuntemaan\nLeslietä. Hänen rakastamisensa ja hänen luotansa lähteminen tuottaa\ntuskaa ja ahdistusta, mutta ajatus, etten olisi häntä koskaan\nrakastanut, on kuin sulaa mahdottomuutta. Mitä teille nyt sanon,\ntuntuu teistä varmaankin aivan sekavalta, -- tällaiset kiduttavat\nristiriidantunteet vaikuttavat aina niin mielettömiltä, kun koettaa\npukea ne sanoihin... Niitä ei pitäisi tuoda ilmoille -- ne olisi vain\nkärsittävä ja kestettävä. Minun olisi pitänyt vaieta -- mutta minulle\non tuottanut kuin hivenen helpotusta -- saada avata sydämeni...\nAinakin on se suonut minulle voimaa lähteä aamulla varhain tieheni\nrehellisenä miehenä, ilman mitään tunteenpurkausta. Tehän kirjoitatte\nminulle joskus, rouva Blythe, eikö totta? Annatte minulle hiukan\ntietoja hänestä -- senverran kuin niitä voi antaa.\n\n-- Oi, mielelläni, sanoi Anna. -- Minusta on ikävä, että te\nmatkustatte pois, me tulemme kaipaamaan teitä niin kovin -- meillähän\non ollut niin hauska yhdessä. Jos ei olisi käynyt näin, olisitte\nvoinut palata jälleen ensi kesänä... Mutta kenties te sittenkin --\nmyöhemmin -- kun olette unohtanut...\n\n-- En unohda _koskaan_ -- enkä palaa milloinkaan Neljään tuuleen,\nsanoi Owen lyhyesti.\n\nPuutarha vaipui hiljaisuuteen ja hämyyn. Kaukaa hietasärkiltä kuului\nmeren hiljaista, yksitoikkoista pulpahtelua. Iltatuuli sohahteli\npoppelien latvoissa vanhan salaperäisen loitsulaulun kaltaisena --\ntarinoiden unhoon joutuneista, surumielisistä muistoista. Erillään\nseisova solakka nuori haapa kuvastui läntisen taivaan vienon\nvaaleanpunan ja opaalinvärin vivahduksiin, ja sen värisevät oksat ja\nlehdet olivat kuin pehmoiseen purppuraan verhottuja.\n\n-- Eikö tuo ole kaunista? sanoi Owen viitaten puuhun.\n\nHän teki nähtävästi kiitettävän yrityksen tyyntyä ja osoittaa\nmielenlujuutta ja levollisuutta.\n\n-- On kyllä, sanoi Anna lempeästi. -- Se on niin kaunista, että\nse herättää tunteen, jota minä lapsena nimitin \"miellyttäväksi\nsydämenpakotukseksi\". Voitteko selittää, miksikä senkaltaisiin\nsielunliikutuksiin aina pitää liittyä tuskantunne? Suremmeko me sen\nkatoavaisuutta, mitä ihailemme? Vai suremmeko sitä, että saamme nähdä\nainoastaan vilahduksia haaveksimastamme ihanuudesta tai siitä, mitä\nparhaimpina hetkinämme olemme tunteneet?\n\n-- Siitä, mikä on saavuttamattomissa, mitä on mahdoton voittaa,\nsanoi Owen katse suunnattuna kauas avaruuteen. -- Juuri sitähän\nminäkin pyydän -- ei siis ihme, jos kurotan käteni turhaan sitä\nsaavuttaakseni.\n\n-- Taidatte puhua kuumehoureissa. Varmaankin te olette istunut illoin\nliian kauan ulkona ja vilustunut. Menkää kotiin ja pyytäkää saada\nkupillinen seljakeitettä ja laittakaa itsenne oikein lämpimästi\nvuoteeseen, kuultiin neiti Cornelian äänen puhuvan.\n\nMainittu nainen oli tullut sisään honkien välillä olevasta pienestä\nveräjästä, juuri parahiksi kuulemaan Owenin viime sanat. Neiti\nCornelia piti Owenista, mutta hänen perusohjeenaan oli, että jos\nhän kuuli jonkun miehen, vanhan tai nuoren, ilmaisevan tunteensa\n\"mahtipontisin\" sanoin, kuten hän sitä nimitti, piti hänen heti\nnuijia häntä.\n\nNeiti Cornelia edusti ilmettynä kuvana sitä hullunkurisuutta, joka\naina tirkistää esiin jostakin kulmasta elämän murhenäytelmässä.\nAnna, jonka hermot olivat joutuneet jokseenkin kovalle koetukselle,\ntyrskähti kouristuksentapaiseen nauruun, ja yksin Owenkin veti\nhiukan suutaan hymyyn. Oli varma asia, että minne neiti Cornelia\nilmestyi, sieltä pakeni tunne ja intohimo tipotiehensä. Ja totta on,\nettä Annastakaan tilanne ei enää tuntunut täysin niin synkeältä ja\ntuskalliselta ja toivottomalta kuin muutama minuutti sitten. Mutta\nunta ei hän silti saanut sinä yönä silmiinsä.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nHIETASÄRKÄLLÄ.\n\n\nOwen Ford matkusti seuraavana aamuna Neljästä tuulesta. Illalla\nmeni Anna tervehtimään Leslietä, mutta ei tavannut ketään kotona.\nOvi oli kiinni, ja valoa ei näkynyt ainoastakaan akkunasta. Talo\ntuntui tavallistakin kolkommalta ja autiommalta. Leslie ei tullut\ntervehtimään seuraavana päivänä -- ja se tuntui Annasta huonolta\nmerkiltä.\n\nKun Gilbert illalla kutsuttiin kalastajakylään, meni Anna mukaan\nniemelle saakka ja laskeutui siellä ajoneuvoista viipyäksensä\nhetkisen kapteeni Jimin tykönä. Mutta majakan mahtava valo, joka loi\nsuunnattomia kellertäviä kolmioita syysillan sumuun, oli Alec Boydin\nhuostassa, ja kapteeni Jim oli poissa.\n\n-- Mitä nyt aiot tehdä? kysyi Gilbert. -- Tuletko minun mukaani?\n\n-- Minua ei haluta tulla kalastajakylään, mutta voin seurata mukanasi\nvähän matkaa, niin sinä lasket minut rantaan ja minä kuljeskelen\nhietasärkillä, kunnes palaat takaisin. Kallioranta on liian niljakka\nja pimeä tänä iltana.\n\nAstellen yksin hietarannikon harjujen ja loppumattomain leväsäikeiden\nkeskellä antautui Anna illan tarumaisen tunnelman valtaan. Ilma\noli verrattain lämpöinen -- nythän oltiin jo syyskuussa -- ja\niltapäivällä oli seutu ollut verhoutunut jonkinmoiseen autereeseen.\nMutta nyt oli usva hiukan hälvennyt, ja täysikuu oli muuttanut\nsataman ja lahden ja ympäröivän rannan omituisen haaveelliseksi,\nhimmeään hopeaharsoon verhotuksi tarumaailmaksi, mistä ankkuroitujen\nlaivojen taklaukset epäselvästi häämöttivät esiin aavemaisesti\nmuuttuneissa muodoissa. Kapteeni Josiah Crawfordin musta kuunari,\njoka perunalastissa pyrki satamansuusta ulos ulapalle, muuttui\nLentäväksi hollantilaiseksi matkalla etäiseen kartoittamattomaan\nmaahan, joka kaukaa kajastaen vetäytyi aina loitommalle eikä ollut\nkoskaan saavutettavissa. Yläilmoista kuuluva näkymättömäin lokkien\nkirkuna muuttui aaltoihin vajonneiden merimiesten valitushuudoiksi.\nHietikon poikki sinkoilevat pienet vaahtokuplat olivat rantarotkoista\nilmestyviä taikakaluja. Suuret kuperat hietasärkät muuttuivat\nvanhojen pohjoismaisten satujen jättiläisiksi. Lahden toiselta\npuolen kimmeltävät valot merkitsivät pettäviä majakoita kadotettujen\nsielujen asumalla loihditulla Taimikolla. Vaeltaessaan tietänsä\nedelleen kautta usman huvitteli Anna päästämällä mielikuvituksensa\nvalloilleen. Oli viehättävää kuljeskella siellä yksinäisyydessä ja\nhaaveilla ympäristö täyteen kammottavia ja salaperäisiä olentoja ja\nesineitä.\n\nMutta _oliko_ hän yksin? Jonkun matkan päässä näki hän tumman ja\nmuodottoman olion liikahtelevan -- sen ääriviivat kävivät selvemmiksi\nja se tuli äkkiä häntä vastaan poikki hietikon, jonka pinnan hyrskyt\nolivat muodostelleet aaltomaiseksi.\n\n-- Leslie? huudahti Anna aivan ihmeissään. -- Mitä ihmettä sinä teet\ntäällä -- tällaisena iltana?\n\n-- Niin, mitäs sinä täällä teet? kysyi Leslie vastaan koettaen\nnaureskella.\n\nYritys epäonnistui. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, mutta\nnuo pienet vallattomat kiharat, jotka tunkivat esiin helakanpunaisen\npäähineen alta, ympäröivät hänen otsaansa ja ohimoitaan kimmeltävien\nkultarengasten kaltaisina.\n\n-- Minä käyskentelen täällä odottaen Gilbertiä -- hänet kutsuttiin\nkalastajakylään. Aioin viipyä sen aikaa majakalla, mutta kapteeni Jim\nei ollut kotona.\n\n-- Minä tulin tänne siksi, että tahdoin kulkea -- kulkea -- kulkea,\nsanoi Leslie haluttomasti. -- En halunnut jäädä kalliorannalle.\nMeri kohisi, ja minusta tuntui kuin tukehtuisin sinne kallioitten\nväliin... Minun täytyi tulla tänne -- pelkään, että minun muutoin\nolisi käynyt hullusti... Soudin satamansuun poikki kapteeni\nJimin ruuhella. Olen ollut täällä tunnin ajan. Tule -- lähdetään\nkävelemään. Minä en voi seistä hiljaa. Oi, Anna!\n\n-- Leslie, rakkaani, kuinka onkaan laitasi? kysyi Anna, vaikka tuo\nkysymys oikeastaan oli täysin tarpeeton.\n\n-- En voi sanoa sinulle mitään -- älä tiedustele... En välittäisi\nsiitä, vaikka sen tietäisitkin -- päinvastoin se olisi minulle\nmieleen -- mutta en voi sanoa sitä sinulle -- enkä kenellekään\nmuulle... Varmaankin on pääni ollut sekaisin -- ja nyt tuntuu niin\noudolta, kun pitää jälleen koettaa tyyntyä ja saada aivonsa selviksi.\n\nHän nauroi vihlovan katkeraa naurua. Anna laski kätensä hänen\nympärilleen.\n\n-- Leslie -- onko käynyt niin, että sinä olet ruvennut pitämään Owen\nFordista?\n\nLeslie irroittihe äkkiä hänestä.\n\n-- Kuinka voit tietää sen? huudahti hän kiihkeästi. -- Anna, mistä\nolet saanut tietää sen? Onko se kasvoissani kirjoitettuna jokaisen\nluettavaksi? Onko se todellakin niin ilmeistä?\n\n-- Ei, ei, älä pelästy! Minä -- en voi sanoa sinulle, millä\ntavoin olen saanut tietää sen... Tulin vain ajatelleeksi sitä\nmahdollisuutta, rakkaani... Leslie, älä katso minuun tuolla tavoin!\n\n-- Halveksitko sinä minua? kysyi Leslie hiljaisella,\nliikutetulla äänellä. -- Pidätkö minua katalana, velvollisuudestaan\nvälittämättömänä ihmisenä? Vai pidätkö minua ainoastaan mielipuolena,\njoka olisi teljettävä lukkojen taa?\n\n-- En kumpanakaan. Leslie, rakas ystäväiseni, puhukaamme hiukan\njärkeä keskenämme, kuten voisimme tehdä jokaisessa muussa elämän\nvakavassa tilanteessa. Sinä olet huolinesi sulkeutunut hiukan\nliiaksi omaan itseesi, ja siten on elämänkatsomuksesi saanut hiukan\nsairaalloisen sävyn. Sinä tiedät, että sinulla on taipumusta\ntuonlaiseen umpimielisyyteen, ja olet kerta kaikkiaan luvannut\nminulle taistella sitä vastaan.\n\n-- Mutta tiedätkös -- on niin -- niin nöyryyttävää rakastaa häntä --\nhänen pyytämättään rakkauttani -- ja kun en minä itse ole vapaa enkä\noikeutettu rakastamaan ketään! sanoi Leslie haikeasti. -- Se juuri\nsaattaa minut tuntemaan häpeätä...\n\n-- Siihen ei sinulla ole mitään aihetta! Mutta olen suruissani siitä,\nettä sinä olet kiintynyt Oweniin, sillä nykyisellään tulevat asiat\nsaattamaan sinut yhä onnettomammaksi.\n\n-- Tuo tunne ei ole ollut sellainen, jonka huomaisi vähitellen\nkasvavan ja jota voisi varoa -- jos nimittäin on omaatuntoa, jatkoi\nLeslie alkaen kulkea levottomasti rantaa pitkin. -- En käsittänyt\nollenkaan, kuinka laitani oli... Mutta sitten tuli päivä --\nviikkokausi sitten -- jolloin hän sanoi minulle, että kirja oli\nvalmis ja että hänen täytyisi pian lähteä pois. Silloin -- silloin\noli kuin silmäni olisivat auenneet ja minä oivalsin tilani. Minusta\ntuntui kuin olisin saanut voimakkaan iskun. En sanonut mitään --\npuhekykyni petti -- en saanut sanaakaan esiin enkä tiedä miltä\nnäytin... Oi, minä menehtyisin häpeään, jos minun täytyisi ajatella,\nettä hän ymmärsi kaikki... tai edes aavistikaan, miten asiat olivat...\n\nAnna kulki vaieten, mieli surullisena. Hänenhän täytyi pitää\nOwenille antamansa vaitiolon lupaus. Leslie puhui edelleen,\nkiihkeästi ja nopeaan, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut helpotusta\nsaada avata sydämensä.\n\n-- Olen ollut niin onnellinen koko tämän kesän, Anna -- onnellisempi\nkuin koskaan ennen elämässäni. Luulin sen johtuvan siitä, että kaikki\noli selvillä sinun ja minun välilläni ja että sinun ystävyytesi\nteki elämäni niin rikkaaksi ja ihanaksi. Olinhan tosin siinä\nosittain oikeassa, -- mutta kokonaan ei syy ollut siinä -- ah ei, ei\nlikimainkaan... Nyt tiedän, miksi kaikki on kuin muuttunutta... Ja\nnyt on kaikki ohi -- nyt hän on poissa... Kuinka voin elää, Anna?\nKun tänä aamuna palasin kotiin, saatettuani hänet asemalle, tuntui\nminusta elämäni kolkko tyhjyys melkein surmaniskulta.\n\n-- Kun on kulunut vähän aikaa, ei se enää tunnu niin raskaalta, sanoi\nAnna, joka aina tunsi niin lämmintä osanottoa ystäviänsä kohtaan,\nettä hänen oli vaikea puhua luontevasti ja sujuvasti lohdun sanoja.\n\nMuutoin oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, kuinka parhaimmitenkin\ntarkoitetut lausunnot olivat loukanneet häntä silloin, kun hän itse\noli surun murtama, ja hän pelkäsi rikkovansa ystäväänsä kohtaan\nsamalla tavoin.\n\n-- Luulen päinvastoin, että tulen tuntemaan sen aina raskaammin,\nsanoi Leslie toivottomalla äänensävyllä. -- Minullahan ei ole mitään\ntulevaisuudentoivoa. Päivä koittaa toisensa jälkeen -- mutta hän ei\npalaa -- ei palaa koskaan! Oi, kun ajattelen, etten saa nähdä häntä\nenää koskaan, on kuin suuri ja julma käsi tarttuisi sydänjuuriini\nja tempoisi niitä ja punoisi ne sekaisin... Kerran, kauan sitten,\nhaaveksin rakkaudesta ja kuvailin silloin mielessäni, että se olisi\nautuaallisen ihana tunne -- ja nyt se on tällaista... Matkustaessaan\npois eilisaamuna hän oli niin kylmä ja välinpitämätön. Hän sanoi:\n\"Hyvästi, rouva Moore\", niin kalsealla äänellä kuin emme olisi olleet\nedes ystäviäkään -- kuin en merkitsisi hänelle kerrassaan mitään.\nTiedänhän kyllä, etten merkitsekään -- enkä edes tahtoisikaan,\nettä hän pitäisi minusta -- siitä tämä kaikki vain kävisi yhä\nsietämättömämmäksi -- mutta olisi hän sentään voinut olla hiukan\nystävällisempi!\n\n-- Oi, jospa Gilbert tulisi! ajatteli Anna.\n\nHän tunsi mitä lämpimintä sääliä Leslietä kohtaan, mutta hänenhän\ntäytyi välttää kaikkea, mikä voisi ilmaista Owenin hänelle uskoman\nsalaisuuden. Hän tiesi, miksi nuo jäähyväiset olivat muodostuneet\nniin kylmiksi -- miksi ne eivät edes tulkinneet emännän ja\ntäysihoitolaisen välillä vallinnutta hyvää toveruutta -- mutta\nsitähän hän ei voinut sanoa Leslielle.\n\n-- Minä en voi sille mitään, Anna -- en tosiaankaan voi sille mitään,\nsanoi Leslie parka.\n\n-- Tiedän sen kyllä.\n\n-- Olenko sinun mielestäsi tehnyt itseni syypääksi suureen\nkataluuteen?\n\n-- En voisi soimata sinua ainoallakaan sanalla.\n\n-- Ja kuule -- ethän kerro tästä Gilbertille?\n\n-- Mutta Leslie! Voitko todellakin luulla, että tekisin sen?\n\n-- Ah, en tiedä. Te kaksi, Gilbert ja sinä, voitte tuntea niin\nerikoista luottamusta toisiinne... Minusta tuntuisi aivan\nluonnolliselta, että sinä kertoisit hänelle kaikki.\n\n-- Kerron hänelle kyllä kaikki, mikä koskee minua itseäni. Mutta\nhyvien ystävieni salaisuuksia en minä kerro.\n\n-- Minusta olisi aivan sietämätöntä tietää, että hän olisi\nselvillä tästä. Mutta olen iloinen siitä, että sinä tiedät sen.\nTuntisin itseni aivan rikolliseksi, jos salaisin jotakin sinulta.\nToivottavasti täti Cornelia ei pääse tähän käsiksi... Väliin minusta\ntuntuu kuin hänen hirveät, kiltit, ruskeat silmänsä näkisivät aina\nsieluni syvyyteen saakka... Oi, minä toivoisin, ettei sumu koskaan\nhälvenisi, jotta saisin piiloutua siihen ainaiseksi, turvaan\njokaiselta elävältä olennolta... En käsitä, kuinka voin enää elää!\nTämä kesä on lahjoittanut minulle niin paljon. Tuo kammottava\nyksinäisyydentunne ei ole paneutunut hetkeksikään mieleeni. Ennen\nOwenin tuloa oli minulla väliin hyvin vaikeita hetkiä -- kun olin\nkäynyt tervehtimässä Gilbertiä ja sinua ja minun sitten oli palattava\nkotiin. Te kaksi käytte aina tietänne yhdessä, mutta minä -- minä\nsaan käydä yksin...\n\nOwenin tultuahan me aina palasimme yhdessä kotiin illoin -- ja\nme nauroimme ja juttelimme aivan kuten sinä ja Gilbert -- eikä\nminulla enää ollut tuollaisia yksinäisiä hetkiä, jolloin mieltäni\nkalvoi kateus muita kohtaan... Ja entä nyt! Olen ollut houkkio ja\nhaaveksinut houkkion tavoin... Mutta nyt olen hereillä. Ja nyt olen\nmyöskin sanonut kaikki sanottavani -- enkä koskaan enää aio vaivata\nsinua tällä asialla.\n\n-- Tässä tulee Gilbert, ja nyt sinä lähdet täältä meidän mukanamme,\nsanoi Anna, jonka oli mahdoton jättää Leslie parka harhailemaan\nyksin hietarannalla tuollaisena iltana ja sellaisessa mielentilassa.\n-- Meillä on veneessämme hyvin tilaa kolmelle, ja sinun veneesi me\notamme matkaamme.\n\n-- Niin, minä saanen jälleen ruveta viidenneksi pyöräksi, sanoi\nLeslie parka nauraen katkerasti. -- Suo anteeksi, Anna, tuo oli\nilkeätä puhetta... Tietenkin minun pitäisi olla kiitollinen -- ja\nniin olenkin -- siitä, että minulla on kaksi hyvää ystävää, jotka\nottavat minut kolmanneksi liittoonsa. Älä välitä siitä, että suuni\npuhuu tylyjä sanoja! Mutta minusta on kuin koko olentoni olisi\nhellänä, ja kaikki tuottaa minulle kipua...\n\n-- Leslie oli kovin vähäpuheinen tänä iltana -- eikö sinustakin?\nsanoi Gilbert, kun Anna ja hän olivat tulleet kotiin. -- Mitä ihmettä\nhän teki yksin rannalla tässä usmassa?\n\n-- Hän oli väsyksissä -- ja hänenhän on tapana mennä rantaan illalla,\nkun Dick on päivän kuluessa ollut erikoisen rasittava.\n\n-- Onpa tosiaankin suunnaton vahinko, ettei hän jo aikoja sitten\ntavannut tuollaista siivoa miestä kuin Ford, jonka kanssa hän olisi\nvoinut mennä naimisiin, sanoi Gilbert miettiväisesti. -- Nuo kaksi\nolisivat varmaankin soveltuneet erinomaisen hyvin yhteen, vai mitä\narvelet?\n\n-- Hyvä Jumala, Gilbert, rupeatko sinäkin nyt naimiskauppoja\nvälittämään! On kauheata, kun miehet sekaantuvat sellaiseen,\nhuudahti Anna hieman kiivaasti, peläten, että Gilbert iskisi suoraan\ntotuuteen, jos jatkaisi samaa uraa.\n\n-- Rakas Anna-tyttöseni, en suinkaan aio toimittaa ihmisiä yhteen --\nminä en koskaan sekaannu ihmisten rakkaus- ja avioliittoasioihin,\nsanoi Gilbert, hieman ihmeissään Annan puheensävystä. -- Ajattelen\nvain, millaista olisi voinut olla.\n\n-- Jätä sinä tuollaiset ajatukset! Sellaisen tuumiskeleminen on\nhukkaanmennyttä aikaa, sanoi Anna. Sitten hän lisäsi äkkiä:\n\n-- Oi Gilbert, jospa kaikki ihmiset voisivat olla niin onnellisia\nkuin me!\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nMINKÄ MITÄKIN.\n\n\n-- Olen tässä lueskellut kuolinilmoituksia, sanoi neiti Cornelia,\nlaskien sanomalehden kädestänsä ja ryhtyen jatkamaan käsityötänsä.\n\nMarraskuun kolean taivaan alla leveni merenlahti mustanharmaana\nja synkkänä, ja rantoja huuhtelivat valkoiset, pauhaavat hyrskyt.\nAkkunalevylle oli myrsky lennätellyt yhteentahmaantuneita märkiä,\nkuihtuneita lehtiä. Mutta sisällä tuossa pienessä talossa rätisi\nhauska takkavalkea, ja Annan sanajalat ja kurjenpolvet upeilivat\nvihreinä ja rehevinä.\n\n-- Täällä sinun luonasi vallitsee aina kesä, oli Leslie sanonut\neräänä päivänä. Ja kaikilla, jotka olivat käyneet haavemajassa, oli\njuuri sama tunne.\n\n-- Tämähän on kauheata -- ihmisiä kuolee varmaankin nykyisin kuin\nkärpäsiä, jatkoi täti Cornelia. -- Tässä on nyt Päivälehdessä enemmän\nkuin kaksi palstaa kuolinilmoituksia, ja minä luen aina jok'ikisen\nrivin. Se on minun huvejani, varsinkin kun surevaiset liittävät\nloppuun jonkin tunteellisen omatekoisen runon. Tässä saat kuulla\noikein kauniin:\n\n    \"On työtä, vaivaa elo hälle ollut laaksossa tässä kyynelten.\n    Nyt levon ainaisen hän vihdoin saanut on asunnossa autuuden.\"\n\n-- Tässä on tietysti taas kysymyksessä tuollainen kurja kidutettu\nvaimoraukka. Rohkeneeko sitten joku vielä väittää, ettei tällä\nsaarella tavata runoilijalahjoja! Oletko huomannut, Anna, kuinka\npaljon rakkaita ja hellästi kaivattuja ihmisiä kuolee? Oikein\nse herättää sääliä. Tässä on kymmenen kuolinilmoitusta, ja\npyhimyksiä ja esikuvia ovat ne kaikki olleet, yksin miehetkin. Yksi\nniistä on Peter Simson-vanhus -- \"suuri ystäväpiiri suree hänen\nennenaikaista poismenoansa\". Tuo kuuluu muhkealta! Anna, tuo ukko\noli kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja kaikki, jotka hänet tunsivat,\nolivat jo kolmekymmentä vuotta toivoneet hänen kuolemaansa. Lue\nkuolinilmoituksia, kun olet alakuloisella mielellä, rakas lapseni\n-- varsinkin ilmoituksia ihmisistä, jotka tunnet -- ja jos sinulla\non vähääkään taipumusta leikillisyyteen, niin voin vakuuttaa, että\nne vaikuttavat sinuun perin virkistävästi. Ja tiedätkös, Anna!\nVanhapiika minä olen ja sinä tulen varmaankin aina pysymään, mutta\nminulle tuottaa niin miellyttävän tunteen se tieto, etten tule\nkoskaan olemaan kenenkään miehen \"jälkeenjättämä\".\n\n-- Minustakin se on ruma sana, sanoi Anna nauraen. -- Avonlean\nkirkkotarha on täynnä vanhoja hautakiviä, jotka ovat pyhitetyt\njonkun miehen \"jälkeenjääneen vaimon muistolle\". Minun täytyy aina\najatella jotakin madon tai koin syömää. Samaten olisi minusta myöskin\njo aika lakata nimittämästä elotonta ruumista \"jäännökseksi\".\nHyi, minua aivan puistattaa, kun kuulen hautajaisissa toimitsijan\nsanovan: \"Ne, jotka tahtovat nähdä vainajan maalliset jäännökset,\ntehkööt hyvin ja tulkoot tätä tietä!\" Minusta tuntuu kuin minua\nkutsuttaisiin katsomaan jäännöksiä ihmissyöjien pidoista.\nTarkoitan, että heillä olisi ollut vähän tanakampaa ruokaa kuin\nhiukan lähetyssaarnaaja-leikkelettä. -- Mutta nyt muistan muutaman\nseikan! Minä sain eilen kirjeen herra Owen Fordilta, ja hän lähetti\nkunnioittavimmat terveisensä.\n\n-- Paljon kiitoksia -- hyvät ovat olemassa ja yhtä hyvä olisi\nilmankin, sanoi neiti Cornelia tylysti.\n\n-- Miksi ihmeessä sanot niin, täti? ihmetteli Anna. -- Luulin sinun\npitäneen hänestä.\n\n-- Miksikä ei, pidinhän kyllä hänestä -- tavallaan. Mutta en anna\nhänelle koskaan anteeksi sitä, mihin hän on syypää Lesliehin\nnähden. Nyt tuo lapsiparka kärsii sydämentuskia hänen tähtensä --\nikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi huolia ennestään -- ja\nmies tietenkin kävelee Torontossa yhtä iloisena ja onnellisena kuin\nkonsanaan. Mutta sellaisia ne ovat.\n\n-- Mutta täti kulta, kuinka sinä olet päässyt tuosta selville?\n\n-- Rakas lapsi, onhan minulla silmät päässä. Ja minähän olen\ntuntenut Leslien aina siitä saakka, kun hän oli pieni lapsi. Hänen\nkasvoillansa on tänä syksynä näkynyt uusi alakuloisuuden ja tuskan\nilme, enkä ole epäillyt hetkeäkään, ettei syypäänä siihen olisi\njuuri herra kirjailija. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, että\ntoimitin hänet tänne. Mutta en voinut aavistaa, että hän olisi\nsentapainen mies kuin hän oli. Ajattelin, että hän olisi juuri noita\nsamoja miesolentoja, joita Lesliellä aina on ollut kesäisin --\nylvästeleviä ja itserakkaita nuoria hölmöjä, joista Leslie ei ole\nvälittänyt rahtuakaan... Eräs niistä koetti saada hänen kanssaan\nalkuun hieman hauskaa armastelua, mutta silloin Leslie torjui hänet\ntyköään kaikella tarpeellisella tarmolla, niin että hän loppukesän\npysyi siivolla. En voinut siksi ajatellakaan, että mitään vaaraa\nolisi tarjona.\n\n-- Älä suinkaan anna Leslien saada vihiäkään siitä, että tiedät hänen\nsalaisuutensa, sanoi Anna nopeasti. -- Luulen, että siitä koituisi\nhänelle uutta tuskaa.\n\n-- Varjelkoon, hyvä ystävä! Onhan minulla toki senverran\nhienotunteisuutta... Ne ovat oikea synninrangaistus, kaikki nuo\nmiehet! Ensiksi on _yksi_ niistä turmellut Leslien koko elämän, ja\nnyt tulee toinen samaa joukkuetta täydentämään kurjuuden. Tiedätkö,\ntämä meidän maailmamme on sentään kauhea!\n\n-- Maailmassa seikka moni huolta meill' jos tuottavi, uskomme ett'\nkaitselmus kaikk' parhaaksemme johtaapi, tuumiskeli Anna.\n\n-- Niin, voithan huviksesi kuvitella sitä! Ainakin pitäisi silloin\nolla kysymyksessä sellainen maailma, joka on kemiallisesti puhdas\nkaikesta miesväestä, sanoi täti Cornelia synkästi.\n\n-- Mitä tuo inhottava miesväki nyt jälleen on saanut aikaan? kysyi\nGilbert, joka samassa tuli huoneeseen.\n\n-- Harmia -- oikein ilkeätä kiusaa. Mitä muuta ne koskaan saavatkaan\naikaan?\n\n-- Eevahan ensiksi puraisi hampaansa omenaan, neiti Cornelia.\n\n-- No, mutta kukas poimi omenan ja tarjosi ja kehuskeli sitä hänelle?\nSe oli muuan uroseläin, vastasi neiti Cornelia, vahingoniloa\näänessään.\n\nTohtori Gilbert jäikin ymmälle vastaukseen nähden.\n\nVoitettuaan ensimmäisen kiihkeän epätoivonsa huomasi Leslie,\nettei sentään ollut aivan mahdotonta elää edelleen -- kuten\nmeidän useimmiten käy, riippumatta siitä, minkälainen vaiva meitä\nahdistaa. Voi väliin käydä niinkin, että hänellä oli oikein hauskaa\nistuessaan haavemajassa tuon pienen iloisen piirin keskuudessa.\nMutta jos Anna ehkä oli toivonut, että Leslie unohtaisi Owen Fordin,\nolisi hän huomannut erehdyksensä nähdessään tuon aran, kaihoisan\nkatseen, joka aina tuli Leslien silmiin heti kun Owen Fordin nimi\nmainittiin. Hellän myötätuntonsa pakottamana Anna aina kertoi\nLeslien läsnäollessa kapteeni Jimille tai Gilbertille uutisia Owenin\nkirjeistä. Niitä tuli hänelle varsin usein. Silloin Leslie vuoroin\npunehtui ja kalpeni, ja hänen herkät piirteensä ilmaisivat varsin\nselvästi mielenliikutuksen, joka sellaisina hetkinä valtasi hänet.\nMutta Leslie itse ei maininnut hänestä Annalle enää sanaakaan, pitäen\nsiten sankarillisella lujuudella lupauksen, jonka oli antanut hänelle\nhietarannikolla tuona muistorikkaana iltana.\n\nEräänä päivänä kuoli Leslien vanha koira, ja hän suri sitä katkerasti.\n\n-- Se on ollut niin kauan minun ystäväni, sanoi hän murheissaan\nAnnalle. -- Se oli Dickin vanha koira, näetkös -- hänellä oli se\njo ennenkuin me menimme naimisiin. Hän jätti sen minun luokseni,\nlähtiessään matkoille \"Neljällä sisarella\". Carlo oli hyvin kiintynyt\nminuun ja sen rakkaus oli minun ainoana lohtunani tuona kammottavana\nvuonna äitini kuoleman jälkeen, jolloin olin aivan yksin. Kuullessani\nettä Dick tuli takaisin, pelkäsin menettäväni sen rakkauden. Mutta\najatteles, se ei välittänyt vähääkään Dickistä, vaikka aikaisemmin\noli ollut häneen niin ihastunut. Se pyrki häntä näykkimään ja murisi\nhänelle, ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä koskaan ennen... No, siinä\ntilassa kuin Dick oli, ei hän välittänyt siitä vähääkään, ja minä\npuolestani olin iloissani. Oli niin hauska omistaa elävä olento,\njonka rakkaus kuului minulle yksin. Tuo vanha toveri on ollut minulle\nniin suurena lohtuna, Anna. Syksyllä se kävi niin huonoksi, että minä\npelkäsin, ettei se eläisi enää kauan, mutta toivoin kumminkin voivani\nhoidella sitä niin hyvin, että saisin pitää sen yli talven. Tänä\naamuna se tuntui aika virkeältä. Se makasi matollaan uunin edessä --\nmutta äkkiä se nousi ja tassutti hiljaa minun luokseni. Sitten se\nlaski päänsä minun polvelleni ja katsoi minuun kauan herttaisilla,\nuskollisilla silmillään. Sitten kävi väristys läpi sen ruumiin, ja se\nvaipui maahan kuolleena. Oi, kuinka tulen sitä kaipaamaan!\n\n-- Anna minun lahjoittaa sinulle uusi koira, Leslie, sanoi Anna. --\nOlin aikonut lahjoittaa Gilbertille jouluksi erään oikein muhkean ja\nkauniin setterin. Ehkä saankin antaa sen sinulle.\n\nLeslie pudisti päätänsä.\n\n-- Ei nyt vielä, rakkaani. En voi vielä ottaa uutta koiraa -- en\nvoi suoda sille mitään tunteita... Ehkä -- joskus myöhemmin -- jos\ntahdot antaa minulle sellaisen lahjan. Tarvitsisin todellakin koiran\njonkinmoiseksi suojaksi. Mutta Carlossa oli melkein inhimillisiä\npiirteitä -- se oli niin ymmärtäväinen ja herttainen...Tuntuisi\nhiukan sydämettömältä hankkia kovin pian toinen koira tuon vanhan\nuskollisen palvelijan sijaan.\n\nAnna matkusti Avonleahin viikkoa ennen joulua ja viipyi siellä\njonkun aikaa juhlan jälkeen. Gilbert seurasi hiukan myöhemmin,\nja nyt vietettiin iloinen uudenvuodenpäivä Vihervaarassa, minne\nBarryn, Blythen ja Wrightin perheet kokoontuivat osoittamaan kunniaa\npäivälliselle, jota Marilla ja Rakel-rouva olivat valmistelleet niin\nsuurella huolella ja puuhalla. Kun Anna ja Gilbert palasivat Neljään\ntuuleen, oli heidän pikku talosensa melkein uponnut lumeen, sillä\nseudulla oli ollut kolmas lumituisku tuona talvena, joka sitten\nmuodostui harvinaisen ankaraksi, ja kaikkialle, missä jokin este oli\nollut vastassa, oli muodostunut oikeita lumivuoria. Mutta kapteeni\nJim oli lapioinut teitä veräjälle ja oville, ja neiti Cornelia oli,\nhuolellisesti verhottuna päällysvaatteihin, uskaltanut lähteä matkaan\nja oli nyt sytyttänyt tervetuliaisiksi valkean haavemajan takkaan.\n\n-- Kuinka hauskaa, että olet täällä jälleen, rakkaani! Oletko koskaan\nnähnyt tällaisia kinoksia? Mooren taloa et voi ollenkaan nähdä,\nellet mene ullakolle. Kuinka Leslie tulee iloiseksi, saadessaan\nsinut takaisin -- hänhän on ollut melkein tykkänään erillään muusta\nmaailmasta. Onneksi Dick osaa lapioida lunta ja se on hänestä\nhauskaakin... Susan lähettää terveisiä, että hän tulee tänne\nhuomenna. Minne tuli niin kiire, kapteeni?\n\n-- Minun täytyy lähteä tallustamaan The Gleniin istuakseni hetkisen\nMartin Strong-vanhuksen tykönä. Luulen, ettei hänellä ole enää\npitkälti aikaa elettävänä ja hän on niin yksin maailmassa. Hänellä ei\nole monta ystävää -- hänellä on ollut koko elämänsä ajan niin kiire,\nettei ole ehtinyt hankkia niitä. Mutta hän on ansainnut paljon rahaa.\n\n-- No, hän ajatteli kaiketi niin, että koska ei voi palvella sekä\nJumalaa että mammonaa, niin oli varmempaa valita mammona, sanoi neiti\nCornelia tuikeasti. -- Älköön nyt sitten myöskään valittako, ettei\nmammona yksin riitä hänelle seuraksi.\n\nKapteeni Jim lähti pois, mutta pihalla muistui hänelle mieleen eräs\nseikka, ja hän palasi jälleen nopeasti sisään.\n\n-- Olen saanut kirjeen Owen Fordilta, rouva Blythe, ja hän kirjoittaa\nsaaneensa kustantajan elämänvaihekirjalle ja se ilmestyy syksyksi.\nTulin oikein suunnattoman iloiseksi saadessani tuon tiedon.\nAjatelkaas, että hyväksi lopuksi kumminkin saan nähdä tuon kirjan\npainettuna!\n\n-- Tuo elämänvaihejuttu tekee hänet vielä aivan hassuksi -- luulisi\nvanhalla miehellä sentään olevan hiukan enemmän ymmärrystä, sanoi\nneiti Cornelia säälivästi. -- Minä puolestani olen sitä mieltä, että\nmaailmassa jo ennestäänkin on aivan liian paljon kirjoja.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nANNA JA GILBERT OVAT ERIMIELISIÄ.\n\n\nGilbert laski kädestänsä paksun lääketieteellisen teoksen, jota hän\noli tutkinut, kunnes maaliskuun illan yhä tihenevä hämärä pakotti\nhänet keskeyttämään lukunsa. Hän nojautui taapäin tuolissaan ja\ntuijotti ajatuksiin vaipuneena ulos akkunasta. Oli varhainen kevät\n-- tuo aika, jolloin luonto on kenties kaikkein vähimmin eduksensa.\nEi edes auringonlaskukaan voinut hohteellaan elähdyttää tuota\nkuollutta, kosteutta tihkuvaa maisemaa tai lahden mustapilkkuista\njääaavikkoa, missä siellä täällä näkyi kimmeltäviä vesilätäköitä.\nMuita elonmerkkejä ei ollut näkyvissä, kuin suuri musta varis,\njoka lentää leyhki raskain siivenlyönnein kedon poikki. Gilbertin\najatukset kiintyivät varikseen. Oliko se perheenisä, jonka puoliso\n-- musta, mutta sangen ihana -- odotti sitä The Glenin metsässä? Vai\nnuori keikariko se oli, joka kenties oli kosioretkellä? Tai kenties\nkyynillinen vanhapoika, joka piti kultaista vapauttaan perhe-elämää\nparempana. Kuinka lienee ollutkaan -- joka tapauksessa oli varis\npian kadonnut pimenemistään pimenevään etäisyyteen, ja Gilbertin\nhuomio kiintyi paljoa miellyttävämpään näkyyn, joka hänellä oli aivan\nlähettyvillä.\n\nTakkatulen loimu leikitteli iloisesti seinillä ja lattialla, ja\nsen hohde lankesi Gogin ja Magogin sileään valkoiseen ja vihreään\nselkään sekä uunin edessä olevalla matolla loikoilevan koiran\nhienopiirteiselle ruskealle päälle. Kimmeltäen heijastui se seinällä\nriippuvien taulujen puitteista ja maljakosta, jossa puutarhasta\npoimitut keltanarsissit upeilivat, ja se saavutti Annankin, joka\nistui pienen pöytänsä ääressä, ompelutyö vieressään ja kädet ristissä\npolven ympäri. Hän näki tulessa ihmeellisiä näkyjä -- tarulinnoja,\njoiden sirot torninhuiput kohosivat korkeuteen, kuun valaisemain\npilvien ympäröiminä tai hehkuvan aamuruskon kultaamina -- laivoja,\njotka tulivat purjehtien Hyväntoivonniemestä matkalla Neljän tuulen\nsatamaan kallisarvoista lastia kuljettaen... Anna oli alkanut jälleen\nhaaveilla, joskin levottomuus tummana varjona öin päivin synkistytti\nhänen unelmansa.\n\nGilbert oli jo tottunut ajattelemaan itseänsä \"vanhana naineena\nmiehenä\". Mutta Annaa hän silmäili yhä edelleen rakastajan\nihmettelevin, epäilevin katsein. Hän ei voinut uskoa todeksi tuota,\nettä Anna nyt oli kokonaan hänen omansa. Olisihan se voinut olla\nunelma vain, jonka tämä ihmeellinen haavemaja oli loihtinut esiin.\nHänen sielunsa kosketteli Annaa mitä kevyimmin ottein peläten muutoin\nheräämisen seuraavan ja karkoittavan haaveen.\n\n-- Anna, sanoi hän vitkaan, -- käännäpä huomiosi minuun. Haluaisin\npuhua kanssasi eräästä asiasta.\n\nAnna katsoi häneen takkavalkean punaamasta hämystä.\n\n-- Mitä nyt, kysyi Anna hilpeästi. -- Sinä näytät niin kauhean\njuhlalliselta, Gilbert. Minä en ole tosiaankaan tehnyt tänään\nainoatakaan kepposta -- voit kysyä Susanilta.\n\n-- En aio puhua sinusta enkä meistä. On kysymys Dick Mooresta.\n\n-- Dick Mooresta? toisti Anna istuutuen nopeasti pystyyn tuolissaan.\n-- Mitä ihmettä sinulla voi olla sanottavaa Dick Mooresta!\n\n-- Olen ajatellut häntä varsin paljon viime aikoina. Muistatko,\nkuinka kerran viime kesänä hoidin häntä, kun hänellä oli niskassa\nsuuria paiseita?\n\n-- Muistan -- muistan kyllä.\n\n-- Silloin käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkoin hänen päässään\nolevat arvet. Minun mielestäni Dick lääketieteen kannalta aina\non ollut hyvin mielenkiintoinen olento. Anna, olen tehnyt sen\njohtopäätöksen, että jos Dick Moore saataisiin ajanmukaiseen\nsairashuoneeseen ja toimitettaisiin paikoin pääkopanavaus, voisi hän\nsaada takaisin sielunkykynsä -- hänen muistinsa palaisi jälleen...\n\n-- Gilbert! Annan äänessä ilmeni mitä voimakkain vastalause. -- Tuota\net voine tarkoittaa täyttä totta?\n\n-- Tarkoitan kyllä! Ja käsitykseni asiasta on se, että olen\nvelvollinen ensi tilassa ottamaan tuon asian puheiksi Leslien kanssa.\n\n-- Gilbert Blythe, sinä et saa ryhtyä tuohon puuhaan, huudahti Anna\nkiivaasti. -- Oi rakas Gilbert, luovu tuosta tuumasta, -- älä Jumalan\ntähden toteuta sitä! Ethän toki voi olla niin julma! Lupaa minulle,\nettet sitä tee!\n\n-- Jopa jotakin, Anna-tyttöseni, en toki luullut, että sinä\narvostelisit asiaa tuolla tavoin! Ole nyt toki ymmärtäväinen!\n\n-- Ei, minä en tahdo olla ymmärtäväinen -- en voi olla ymmärtäväinen\n-- ja sitäpaitsi juuri minä olen ymmärtäväinen. Mutta sinä puolestasi\net ole. Gilbert, oletko ollenkaan ajatellut, mitä seurauksia siitä\nolisi Lesliehin nähden, jos Dick Moore saisi jälleen järkensä\ntakaisin? Koetapa tehdä hyvin ja miettiä sitäkin! Onnetonhan hän\ntosin on nytkin, mutta elämä Dickin hoitajana ja auttelijana on\nsentään tuhansin verroin siedettävämpää kuin elämä hänen vaimonansa.\nMinä tiedän -- minä tiedän sen. Sitä on mahdoton kuvaillakaan! Eihän\nsinulla ole mitään syytä ryhtyä kaitselmuksen tehtäviin! Anna kaiken\njäädä ennalleen!\n\n-- Olen punninnut tarkoin tätä asiaa kaikkine mahdollisuuksineen,\nAnna. Mutta minun vakaumukseni mukaan on lääkärillä oleva pääasiana\npotilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan\nriippumatta siitä johtuvista seurauksista. Minun käsittääkseni on\nlääkäri velvollinen koettamaan palauttaa terveyden ja järjen, jos on\ntoivoakaan, että se voi tapahtua.\n\n-- Mutta eihän Dick ole ollenkaan sinun hoidokkejasi, sanoi Anna,\nturvautuen uuteen perusteluun. -- Jos Leslie olisi kysynyt sinulta,\nvoidaanko tehdä jotakin hänen hyväksensä, silloin voisit ehkä olla\nvelvollinen sanomaan ajatuksesi asiasta. Mutta nyt ei sinulla ole\nmitään oikeutta sekaantua tuohon asiaan.\n\n-- Miksikä ei? Kymmenen vuotta sitten sanoi setä Dave Leslielle,\nettei mitään ollut tehtävissä. Tietysti hän uskoo niin olevan.\n\n-- Kuinka setä Dave olisi voinut sanoa niin, ellei se olisi totta?\nhuudahti Anna voitonriemuisesti. -- Eikö hän osaa arvostella tuota\nasiaa yhtä hyvin kuin sinä?\n\n-- Ei luullakseni -- joskin ehkä tuntuu itserakkaalta ja kerskuvalta,\nettä sen sanon. Tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka yksipuolisesti\nhän arvostelee \"uudenaikaista ihmisten leikkelemistä\". Hän ei hyväksy\nleikkausta edes umpisuolentulehduksenkaan parannuskeinona.\n\n-- Hän on oikeassa, huudahti Anna, tehden jälleen rintamanmuutoksen.\n-- Minäkin luulen, että te uudenaikaiset lääkärit olette aivan liian\nkärkkäitä kokeilemaan ihmisten lihalla ja verellä.\n\n-- Rhoda Allonby ei enää tänään kuuluisi eläväisten joukkoon, jos\nminulla ei olisi ollut rohkeutta kokeilla, vastusteli Gilbert. --\nMinä otin vastuun kannettavakseni -- ja pelastin hänen henkensä.\n\n-- Minä en pian enää jaksa kuulla puhuttavan Rhoda Allonbystä,\nhuudahti Anna -- tehden suurta vääryyttä Gilbertille, joka ei ollut\nmaininnut edes rouva Allonbyn nimeäkään sen päivän jälkeen, jolloin\nhän oli kertonut Annalle uhkarohkean kokeensa onnistumisesta. Eikä\nollut hänen syynsä, että muut ihmiset usein olivat puhuneet tuosta\nasiasta Annan kuullen.\n\nGilbert loukkaantui aika lailla, ja sitä ei voitane lukea hänelle\nviaksi.\n\n-- En olisi odottanut, että sinä arvostelisit tätä asiaa tuolla\ntavoin, Anna, sanoi hän hiukan kylmähköllä äänellä, nousi ja lähti\nastumaan vastaanottohuoneensa ovea kohden.\n\nTämä oli ensi kerta, jolloin heidän erimielisyytensä oli ollut\nniinkin vakavaa laatua.\n\nMutta Anna kiiruhti hänen jälkeensä ja veti hänet mukaansa takaisin\nhuoneeseen.\n\n-- Ei, Gilbert -- et saa mennä minun luotani \"vihan vimmoissa\".\nIstuudu nyt tänne, niin pyydän oikein kauniisti anteeksi. Ei, en minä\ntarkoita sitäkään... Mutta -- voi, jospa vain tietäisit...\n\nAnna hillitsi itsensä viime hetkenä. Hän oli ollut vähällä ilmaista\nLeslien salaisuuden.\n\n-- Jospa vain tietäisit, millä tavoin naisen täytyy arvostella tuota\nkaikkea, päätti hän varovasti lauseensa.\n\n-- Voinhan ymmärtää sen varsin hyvin. Olen arvostellut tuota asiaa\njoka näkökohdalta -- ja lopullinen johtopäätökseni on, että minä\nolen velvollinen ilmoittamaan Leslielle, että Dick minun luullakseni\nvoi saada takaisin sielunkykynsä. Mutta siinä päättyy sitten minun\nvastuuni. Hänen tehtävänsä sitten on ratkaista asia.\n\n-- Mutta kysymyksessähän on pelkkä otaksuma, jatkoi Anna. -- No,\nsinä ilmoitat siis Leslielle ajatuksesi asiasta, ja hän määrää,\nettä leikkaus on tapahtuva. Se tulee hyvin kalliiksi. Hänen täytyy\njoko ottaa laina tai myödä pieni maatalonsa. Otaksukaamme edelleen,\nettä leikkaus epäonnistuu ja Dick jää ennalleen. Kuinka voi Leslie\nsitten koskaan saada velkansa maksetuksi tai elättää itsensä ja tuon\navuttoman ahmatin, jos ei hänellä enää ole taloaankaan?\n\n-- Niin, hankalaksihan se kaiketi kävisi... Mutta katson\nvelvollisuudekseni ilmoittaa hänelle asiasta. Siitä vakaumuksesta en\npääse mihinkään.\n\n-- Et tietenkään... Minä tunnen kyllä Blythen suvun itsepintaisuuden,\nvaikeroi Anna. -- Mutta rukoilen, ettet ota sitä yksin vastuullesi.\nNeuvottele setä Daven kanssa!\n\n-- Sen olen jo tehnyt, vastasi Gilbert väkinäisesti.\n\n-- No, mitä hän sanoi?\n\n-- Hän oli samaa mieltä kuin sinäkin, -- hänestä kaikki voi jäädä\nennalleen... Lukuunottamatta hänen ennakkoluulojansa uudenaikaisia\nkirurgisia keksintöjä kohtaan näytti hän arvostelevan asiaa\nyksinomaan samalta näkökannalta kuin sinäkin: älä tee sitä -- Leslien\ntakia!\n\n-- Siinä sen näet! riemuitsi Anna. -- Minun mielestäni pitäisi sinun,\nGilbert, noudattaa hänen mielipidettänsä -- hänhän on likimmittäin\nkahdeksankymmenen vuoden vanha ja hän on nähnyt jo minkä mitäkin\nja pelastanut monta ihmishenkeä... Onhan hänellä sentään suurempia\nedellytyksiä voida arvostella asiaa oikein, kuin sinulla, joka hänen\nrinnallansa olet vain poikanen.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi.\n\n-- Älä naura -- tämä on perin vakava asia.\n\n-- Niin minunkin mielestäni. Varsin vakava. On kysymyksessä mies,\njoka on avuton ja muille raskaana taakkana. Hän voi saada järkensä\njälleen ja tulla hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi.\n\n-- Jumala tiesi, oliko hän niin hyödyllinen entisaikoinakaan,\nkeskeytti Anna hänet.\n\n-- No, sittenhän hänelle voi valmistaa tilaisuuden korjata\nlaiminlyöntinsä. Miksi ei sitten hänen vaimonsa näkisi sitä\nkernaasti? Minun velvollisuuteni on sanoa hänelle, että tuollainen\nmahdollisuus on olemassa. Siinä kuulet päätökseni.\n\n-- Älä puhu vielä päätöksestä, Gilbert! Neuvottele jonkun toisen\nkanssa. Kysy kapteeni Jimiltä, mitä hän ajattelee asiasta.\n\n-- Kuten tahdot. Sen voin kyllä tehdä. Mutta lupaan olla välittämättä\nhänen ajatuksestansa. Tässä on kysymyksessä asia, jonka olen\nvelvollinen ratkaisemaan omin päin. Tuntisin aina omantunnontuskaa,\njos en lausuisi julki järkkymätöntä vakaumustani. Täytyyhän minun\ntotella omaatuntoani.\n\n-- Niin kyllä, omaatuntoasi, voihki Anna. -- On kai setä Davellakin\nomatunto, vai kuinka?\n\n-- Epäilemättä. Mutta se on hänen asiansa. Kuules nyt, pikku Annani\n-- jos tämä asia ei koskisi Leslietä, vaan kysymys olisi asiasta\nsellaisenaan -- etköhän silloin olisi yhtä mieltä minun kanssani?\nTiedät hyvin, että niin olisi.\n\n-- En suinkaan, vakuutti Anna vastoin parempaa tietoansa. -- Voit\npuhua minulle aamuun saakka, Gilbert, mutta et sittenkään saa minua\npuolellesi. Kysy vain täti Cornelialta, mitä hän ajattelee.\n\n-- Tuopa on tosiaankin köyhyydentodistus, Anna, että sinä nyt\nvetoat neiti Corneliaan henkilönä, jonka arvostelulla olisi jotakin\nmerkitystä. Ja juuri tämänkaltaisessa asiassa! Hän sanoisi tietysti,\nettä \"sellaisiahan ne ovat\", ja sättisi meitä miehiä silmät\nkorvat täyteen. Mutta se on täysin yhdentekevää. Minä en edes aio\ntiedustella neiti Cornelian ajatusta. Leslie saa yksin ratkaista\nasian.\n\n-- No niin, silloin tietää kyllä jo etukäteen, millaiseksi ratkaisu\ntulee, sanoi Anna melkein itku kurkussa. -- Tunnemmehan kyllä Leslien\nylen ankarat käsitteet \"velvollisuudesta\". En voi käsittää, kuinka\nhaluat ottaa kantaaksesi sellaisen vastuun. Minä en voisi sitä tehdä.\n\n-- Tiedätkö, minun mielestäni ihmisen ensi velvollisuus on sanoa\ntotuus, sellaisella kuin hän sen on käsittänyt, jos hän kerran\nlujasti uskoo siihen.\n\n-- Niin, niinhän Raamatussa sanotaan: Te tulette tuntemaan totuuden,\nja totuus on tekevä teidät vapaiksi, sanoi Anna. -- Mutta ei\ntästä koidu vapautta Leslielle. Hänen kahleensa käyvät vain yhä\nraskaammiksi. Oi Gilbert, et saa minua koskaan uskomaan, että\nmenettelet oikein.\n\n\n\n\nXXX.\n\nLESLIE RATKAISEE ASIAN.\n\n\nInfluenssa oli äkkiä alkanut raivota The Glenissä ja\nkalastajakylässä, ja se piti Gilbertin kahden seuraavan viikon aikana\nniin kovassa työssä, ettei hän saanut aikaa käydä kapteeni Jimin\ntykönä, kuten hän oli aikonut. Anna alkoi jo hiukan toivoa, että hän\noli luopunut Dick Moorea koskevista tuumistansa, ja kartellen johtaa\nniitä hänen mieleensä, ei hän enää maininnut koko asiaa -- mutta se\noli alati hänen mielessänsä.\n\n-- Olisikohan ehkä oikeammin kertoa hänelle, että Leslie pitää\nOwenista, ajatteli hän. -- Hän varoisi kyllä antamasta Leslien\nkoskaan aavistaa, että hän siitä tietää, joten Leslien ylpeys\nei siitä voisi loukkautua, ja kenties hän sillä tavoin tulisi\nvakuutetuksi, että on parasta jättää Dick Moore oman onnensa nojaan.\nSanonko sen hänelle -- vain enkö sano? Ei, en voi kumminkaan sitä\ntehdä. Lupaus on pyhä, eikä minulla ole mitään oikeutta ilmaista\nLeslien salaisuutta. Mutta voi -- en ole koskaan elämässäni ollut\nmistään asiasta niin huolissani ja suruissani kuin tästä. Se turmelee\nkoko kevääni -- turmelee kaikki.\n\nEräänä iltana Gilbert ehdotti aivan odottamattomasti, että he\nmenisivät tervehtimään kapteeni Jimiä. Anna suostui tähän toiveet\nheikompina, ja he lähtivät matkaan. Kahden viikon päivänpaiste oli\nsaanut ihmeitä aikaan tuossa toivottomassa, kosteutta tihkuvassa\ntienoossa, jonka ylitse Gilbertin varis oli lentänyt. Kuivina ja\nruskeina ja lämpöisinä levenivät siinä nyt harjut ja kedot, valmiina\npuhkeamaan lehteen ja kukkaan, ulappa oli jälleen aurinkoisen\nsininen ja rannikko eteni loppumattomiin kirkkaudessa, joka lopuksi\näärimmäisessä etäisyydessä kohotti sen väräjävänä kangastuksena\nilmoille. Maantie kiemurteli lahden rannikkoa pitkin kiiltävän\npunaisen nauhan kaltaisena. Alhaalla hietasärkillä pyydystelivät\npoikaset kuoreita, ja jotkut heistä olivat keksineet pistää tulen\nedellisen vuoden pörhöiseen, kuivaan kaislikkoon. Liekit kuvastuivat\nkomeina tummansinistä lahdenpintaa vastaan, tuulenhenkäykset\nkuljettivat niitä edelleen, ja ne loivat lehahtelevia kajastuksia\nkalliojyrkänteihin ja ranta-aittoihin. Tuo oli ihana näytelmä, jota\nAnna muulloin olisi katsonut suurella mielihyvällä, mutta tänään ei\nhän voinut ollenkaan nauttia kävelyretkestänsä.\n\nGilbertin laita oli samaten. Hilpeästä toveruudesta ei tällä kertaa\nollut tuntuakaan, ja mielipiteet, jotka tavallisesti kävivät yhteen,\nolivat nyt joutuneet surkeaan ristiriitaan. Kopea tapa, millä\nAnna oikaisi niskaansa ja antoi lyhyet, kohteliaat vastauksensa,\nilmaisi selvästi paheksumisen, jota koko yritys herätti hänen\nmielessänsä. Gilbertin yhteenpuserretut huulet todistivat Blythen\nsuvun itsepintaisuudesta, mutta hänen katseensa oli alakuloinen.\nHän oli päättänyt menetellä velvollisuudentuntonsa mukaisesti,\nmutta epäsopuun joutuminen Annan kanssa -- se oli seuraus, joka oli\nvarsin raskas kantaa. Kaiken kaikkineen -- he olivat hyvillään,\nkun saavuttivat majakan -- ja samalla tuo tunne tuotti heille\ntunnonvaivoja.\n\nKapteeni Jim pani pois verkon, jota hän kutoi, ja lausui heidät\nsydämellisesti tervetulleiksi. Kevätillan kirkkaassa valaistuksessa\nnäytti hän Annasta vanhemmalta kuin koskaan ennen. Hänen tukkansa oli\nharmaantunut huomattavasti, ja tuo vahvarakenteinen vanha käsi vapisi\nhieman. Mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat ja levolliset ja\nne kuvastivat rehellistä ja pelotonta mieltä.\n\nKapteeni Jim kuunteli äänetönnä hämmästyksestä Gilbertin esitystä\ntuosta asiasta, joka vaivasi hänen mieltänsä. Hyvin tietäen, kuinka\ntuo vanha kunnon mies jumaloi Leslietä, oli Anna edeltäkäsin varma\nsaavansa hänestä kannattajan, joskaan hän ei voinut liioin toivoa\nsen vaikuttavan mitään Gilbertiin. Hänet valtasi siksi mitä suurin\nhämmästys, kun kapteeni Jim, säyseästi ja tyynesti, osoittamatta\nvähintäkään epäröimistä lausui ilmi ajatuksensa, että Leslien piti\nsaada tieto asiasta ja itsensä ratkaista se.\n\n-- Oi, kapteeni Jim, en ikinä olisi uskonut teidän sanovan niin,\nhuudahti Anna nuhtelevasti. -- En luullut, että tahtoisitte tuottaa\nhänelle yhä lisää huolia.\n\nKapteeni Jim pudisti päätänsä.\n\n-- Sitä en tahdokaan. Voin kyllä ymmärtää teidän tunteenne, rouva\nBlythe -- tunsin itsekin jotakin samantapaista syvinnä sydämessäni.\nMutta emme voi tässä maailmassa ohjata kulkuamme tunteitten mukaan\n-- jos niin menettelisimme, joutuisimme usein sekä matalikolle että\nhaaksirikkoon. On olemassa ainoastaan yksi varma kompassi, ja siihen\non meidän turvaaminen -- nimittäin se, mikä on oikein. Minä kannatan\ntohtoria. Jos on toiveita Dickin suhteen, täytyy Leslien saada siitä\ntieto. Minun nähdäkseni ei siinä ole ollenkaan epäröimisen varaa.\n\n-- Vai niin, huudahti Anna epätoivon vallassa, -- odottakaapa vain,\nkunnes molemmat joudutte neiti Cornelian käsiin!\n\n-- Cornelia tulee kyllä suuntaamaan järeimmät tykkinsä meitä kohden,\nsanoi kapteeni Jim. -- Te naiset olette niin äärettömän herttaisia,\nhyvä rouva, mutta teillä on se vika, että te annatte tunteitten\nhämmentää ymmärryksenne, niin että ette voi ajatella selvästi ja\njohdonmukaisesti. Te, hyvä tohtorinna, olette hienosti kasvatettu\nnainen ja Cornelian sivistys on jokseenkin pintapuolinen -- mutta\nsiinä suhteessa te olette yhtä maata. Ja hyvä Jumala -- eihän teitä\nsiitä voi parjata... Nyt minä keitän meille hiukan teetä, ja sitten\njuomme sen ja puhumme samalla hauskemmista asioista, niin saamme\nnähdä, eikö maailma meistä kaikista ala tuntua hiukan valoisammalta.\n\nKapteeni Jimin tee ja rauhoittava juttelu saattoi Annan mielen\nsenverran tasapainoon, ettei hän kotimatkalla ollut Gilbertille niin\npisteliään ilkeä kuin oli päättänyt olla. Hän ei edes viitannutkaan\ntuohon päivän polttavaan kysymykseen, vaan jutteli luontevasti ja\nvilkkaasti muista asioista, ja Gilbert käsitti tämän merkitsevän\nanteeksiantoa, joskin hiukan väkinäistä.\n\n-- Kapteeni Jim on tänä keväänä näyttänyt niin heikolta ja\nhuonovointiselta, sanoi Anna alakuloisesti. -- Minä pelkään, että hän\npian lähtee hakemaan kadonnutta Margaretaansa. Mutta se olisi niin\nikävää, etten tahdo sitä ajatellakaan...\n\n-- Kapteeni Jimin \"purjehdittua viime retkellensä\", kuten hän kerran\nsanoi, ei Neljä tuulta enää tule olemaan sama kuin ennen, lausui\nGilbert.\n\nSeuraavana iltana Gilbert meni piilipuitten ympäröimään taloon. Anna\nkuljeskeli halutonna kotosalla hänen paluutansa odotellen.\n\n-- No, mitä Leslie sanoi? tiedusteli hän Gilbertin tullessa sisään.\n\n-- Eipä juuri paljoa. Luulen, ettei hän vielä ollut voittanut\nmielenliikutustaan.\n\n-- Ja hän suostui leikkaukseen?\n\n-- Hän harkitsee asiaa tehdäkseen päätöksensä.\n\nGilbert heittäytyi väsyneenä lieden ääressä olevaan\n\nnojatuoliin. Hän näytti rasittuneelta. Hänestä ei ollut suinkaan\ntuntunut helpolta ilmoittaa Leslielle tuo ihmeellinen asia. Eikä\nmyöskään ollut hauska muistaa tuota kauhua, joka kuvastui Leslien\nsilmissä hänen käsittäessään, mitä tohtorin sanat merkitsivät. Nyt,\nkun arpa oli heitetty, alkoi Gilbertiä vaivata epätietoisuus, oliko\nhän menetellyt oikein.\n\nAnna katsoi häneen katuvaisena. Sitten hän laskeutui hänen viereensä\nmatolle ja painoi kauniin päänsä hänen käsivarteensa.\n\n-- Gilbert, minä olen ollut sinulle niin paha tuon asian takia. Mutta\naion tehdä parannuksen. Sano nyt kostoksi minulle jotakin ilkeätä\npunaisesta tukastani ja anna minulle sitten anteeksi!\n\nJa tuosta ymmärsi Gilbert, että päättyipä asia miten tahansa, niin ei\nhänen tarvitsisi kuulla nuhdetta: \"mitä minä sanoin?\" Mutta tuo ei\nsentään tuottanut hänelle täyttä lohtua. On helpompi tietopuolisesti\nhyväksyä velvollisuuden täyttämisen periaate, kuin noudattaa sitä\nkäytännössä, varsinkin jos tunnollisuuden palkkana on naisen\nkyyneltynyt katse.\n\nHienotunteisuudesta kartteli Anna Leslietä parina seuraavana päivänä.\nKolmantena iltana tuli Leslie pieneen valkoiseen taloon ja ilmoitti\nGilbertille, että hän nyt oli tehnyt päätöksen. Hän aikoi matkustaa\nDickin kanssa Montrealiin huolehtiaksensa leikkauksesta.\n\nHän oli hyvin kalpea ja hän näytti antautuneen jälleen entisen\numpimielisyytensä valtaan. Mutta hänen silmistänsä oli kadonnut tuo\nkauhun ilme, joka oli vainonnut ja kiusannut Gilbertiä, niiden katse\noli kylmä ja kirkas, ja Leslie keskusteli vilkkaasti ja asiallisesti\nGilbertin kanssa asian yksityiskohdista. Siinähän olikin paljon\ntuumimista ja harkitsemista. Saatuaan haluamansa tiedot lähti Leslie\nkotiin. Anna olisi halunnut saattaa häntä hiukan matkaa.\n\n-- On parempi, ettet tule, sanoi Leslie lyhyesti. -- Tänään on\nsatanut ja maa on kostea. Hyvää yötä!\n\n-- Olenko menettänyt ystäväni? sanoi Anna huoaten. -- Jos leikkaus\nonnistuu ja Dick Moore saa järkensä takaisin, sulkeutuu Leslie\njälleen omaan itseensä, niin ettei kukaan meistä enää voi lähestyä\nhäntä.\n\n-- Ehkä hän hakee avioeron, sanoi Gilbert.\n\n-- Sellaista ei Leslie ikinä tee, Gilbert. Hänellä on harvinaisen\nluja velvollisuudentunto. Hän kertoi minulle kerran, että hänen\nisoäitinsä, vanha rouva West, aina teroitti hänen mieleensä, että\njos on sitoutunut vastuuseen jostakin, niin ei saa koskaan koettaa\nsiitä vapautua, kävipä se kuinka raskaaksi tahansa. Tuo on ollut\nhänen elämänsä perusohjeena. Mutta voihan se kenties tuntua peräti\nvanhanaikaiselta.\n\n-- Älä nyt ole katkera, Anna-tyttöseni! Sinä et pidä sitä\nvanhanaikaisena -- sinullahan on itselläsi aivan sama käsitys\nvastuunalaisuuden velvoituksista. Ja oikeassa sinä olet.\nVelvollisuudentunnon puute on yhteiskunnallisen elämämme kirous --\nja se on tuon kaikkialla maailmassa vallitsevan tyytymättömyyden ja\nlevottomuuden alku ja lähtökohta.\n\n-- Sanoo saarnaaja, lisäsi Anna ivallisesti.\n\nMutta ilveilystään huolimatta hän tunsi Gilbertin olevan oikeassa, ja\nhänen sydäntänsä vihloi hänen ajatellessaan Leslietä.\n\nViikkokautta myöhemmin syöksähti neiti Cornelia lumivyöryn tavoin\ntuohon pieneen valkoiseen taloon. Gilbert oli poissa, ja Anna sai\nyksin ottaa vastaan ensi sysäyksen.\n\nNeiti Cornelia ehti tuskin saada hatun päästään ennenkuin hän alkoi:\n\n-- Anna, voiko tosiaankin olla totta tuo, mitä olen kuullut, --\nettä tohtori Blythe on sanonut Leslielle, että Dick voi parantua ja\nettä Leslien pitää mennä hänen kanssaan Montrealiin, jossa voidaan\ntoimittaa leikkaus?\n\n-- Kyllä se on aivan totta, sanoi Anna uljaasti.\n\n-- No hyvänen aika! Sehän on epäinhimillistä julmuutta -- sitä\nse juuri on, sanoi neiti Cornelia aivan poissa suunniltaan. --\nLuulin, että tohtori Blythe olisi kunnon mies. En ikinä olisi voinut\najatella, että hän tekisi itsensä syypääksi sellaiseen -- niin, sanon\nsen suoraan -- sellaiseen konnamaisuuteen.\n\n-- Sepä oli ponnekas sana. Mieheni katsoi velvollisuudekseen sanoa\nLeslielle, että Dick kenties voisi parantua, sanoi Anna hiukan\ntulisesti. -- Ja minä puolestani, lisäsi hän päättäen asettua\nGilbertin puolelle, -- olen aivan samaa mieltä.\n\n-- Vieläkös mitä, se ei suinkaan pidä paikkaansa, pikku ystäväni,\nsanoi täti Cornelia. -- Ei ainoakaan ihminen, jolla on sydäntä, voi\nolla sitä mieltä.\n\n-- Kapteeni Jim hyväksyi sen myöskin.\n\n-- Älä viitsi vedota tuohon vanhaan ukkorähjään, huudahti neiti\nCornelia. -- Hänen hyväksymisistään minä vähät välitän. Ajattelepa\nvain, mitä tämä merkitsee tuolle kidutetulle tyttöraukalle!\n\n-- Olemme kyllä harkinneet sitäkin. Mutta Gilbertin mielestä on\nlääkärille oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen\nterveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista\nseurauksista.\n\n-- Aivan niin, sehän on täysin miesten katsantokannan mukaista.\nSellaisia ne nyt kerta kaikkiaan ovat, eivätkä ne taida siitä\nmuuttua, Jumala paratkoon. Mutta sinulta, Anna, olisin odottanut\nparempaa, jatkoi täti Cornelia nyt jo pikemmin mielipahoissaan kuin\nsuuttuneena.\n\nSitten hän alkoi pommittaa Annaa täsmälleen samoilla\ntodistuskeinoilla, joilla tämä oli ahdistellut Gilbertiä, ja Anna\npuolusti miestänsä uljaasti samoilla aseilla, joita Gilbert itse oli\nkäyttänyt häntä vastaan. Ottelu kävi pitkälliseksi, mutta lopuksi\ntäti Cornelia heitti pois aseensa.\n\n-- Se on pöyristyttävää -- ihka ilmeinen häpeä, selitti hän itku\nkurkussa. -- Ei, en sanaakaan minä peruuta, ilmeinen häpeä se on.\nLeslie raukka!\n\n-- Eikö tädin mielestä sitten ollenkaan kannata ottaa lukuun Dickiä\nitseänsä? huomautti Anna.\n\n-- Dickiä? Dick Moorea? Mikä hätä hänellä on? Hänhän viettää\nhuoletonta elämää jos kukaan! Hänestä on tullut paljon siedettävämpi\nja siivompi yhteiskunnanjäsen, kuin mitä hän oli siihen aikaan,\njolloin hänellä oli vielä niinsanottu järkensä tallella. Silloin hän\noli juopporatti ja kaikkea muuta huonoa, mitä olla voi. Ja nyt hänet\npäästetään jälleen vapaalle jalalle, tekemään tuhojaan mielin määrin.\n\n-- Ehkäpä hän on tehnyt parannuksen tänä pitkänä aikana, sanoi Anna\nraukka, ärtyneen ulkonaisen vihollisen ja omien epäröimistensä ja\ntunnonvaivojensa ristitulessa.\n\n-- Paholainen ja sen isoäiti voivat tehdä parannuksen, mutta ei ikinä\nhän, sähähti täti Cornelia. -- Dick Moore on saanut töittensä palkan.\nNe vammat, jotka ajoivat järjen hänen päästään, sai hän tapellessaan\nhumalapäissä. Hän ansaitsee kyllä kohtalonsa. Jumala lähetti sen\nhänelle rangaistukseksi. Minä en usko ollenkaan, että tohtori Blythe,\nolkoonpa kuinka etevä tahansa, on oikeutettu tekemään tyhjäksi\nJumalan rangaistukset. Se voi käydä hänelle itsellensä varsin\nkalliiksi.\n\n-- Mutta eihän kukaan tiedä, mistä Dickin pahoinpitely on aiheutunut,\ntäti Cornelia. Kenties ei hän ole ollutkaan juovuksissa eikä\ntappelussa. Ehkä hänen kimppuunsa on käyty ryöstämisen tarkoituksessa.\n\n-- Eikö mitä! Herralla on kyllä ollut jokin pätevä syy saattaa hänet\nturmioon, sanoi täti Cornelia mahtipontisesti. -- Mutta minä näen\nkyllä, mihin on jouduttu -- että asia nimittäin jo on ratkaistu ja\nkaikki vastaväitteet turhia. Jos niin on, voin kyllä pitää suuni\nkiinni. Jos jonkin asian täytyy tapahtua, niin minä kannan sen\ntyynesti. Mutta ensiksi minun tulee saada vakuutus, että sen todella\ntäytyy tapahtua. Nyt olen vapautunut kaikesta edesvastuusta ja teen\nparastani lohduttaakseni ja rauhoittaakseni onnetonta Leslie-raukkaa.\nSitäpaitsi -- täti Cornelian kasvot kirkastuivat -- ken tietää,\nsaavatko lääkärit mitään aikaan, niin taitavia kuin ovatkin! Ainakin\njää jäljelle hiven toivoa, että leikkaus voi epäonnistua.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTOTUUS VAPAUTTAA.\n\n\nKun Leslie kerran oli ratkaissut asian, jatkoi hän alkamaansa uraa\nhänelle ominaisella tarmolla ja päättäväisyydellä. Mutta ensiksi oli\nsuuri kevätsiivous suoritettava, lankesipa elämän ja kuoleman arpa\nsitten kuinka tahansa. Harmaassa talossa pestiin ja puhdistettiin\nsisällä ja ulkona ja neiti Cornelia oli apuna joka nurkassa. Kun tuo\nponteva nainen oli saanut sydämensä ajatuksen lausutuksi Annalle ja\nsittemmin myöskin Gilbertille ja kapteeni Jimille -- jolloin nuo\nmolemmat herrat kylläkin saivat kuulla kunniansa -- jätti hän asian\nsiksensä eikä maininnut Leslielle sanaakaan kiistastansa. Hän tyytyi\ntosiseikkaan sellaisenaan, -- Dick oli toimitettava leikattavaksi --\nja hän viittasi vain lyhyesti asiaan, milloin se kävi tarpeelliseksi,\nmutta ei ryhtynyt koskaan pohtimaan sitä sen enempää.\n\nLeslie puolestansa ei myöskään ottanut tuota asiaa koskaan puheeksi.\nHänen esiintymisensä oli kylmähköä ja tyyntä näinä ihanina\nkevätpäivinä. Hän kävi vain harvoin Annaa tervehtimässä, ja vaikka\nhän aina oli kohtelias ja ystävällinen, oli juuri tuo kohteliaisuus\nkuin hyinen muuri hänen ja pienen valkoisen talon asukasten välillä.\nMuinoinen hilpeys ja leikillisyys, pila ja nauru oli tukehtunut\nsiihen.\n\nAnna varoi päästämästä mieleensä loukkaantumisen tunnetta. Hän\ntiesi Leslien olevan kammottavan kauhun vallassa -- kauhun, joka\nei sallinut hänen enää edes hetkeäkään tuntea iloa tai mielihyvää.\nKun hyvin voimakas tunne täyttää mielemme, karkoittaa se tieltänsä\nkaikki muut tunteet. Koskaan elämässään ei Leslie Moore vielä ollut\ntuntenut niin jäätävää kammoa tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta hän\nvaelsi järkkymätönnä valitsemaansa polkua eteenpäin, hiljaisena ja\npäämäärästään tietoisena, kuten muinaisajan marttyyrit, jotka hyvin\noivalsivat matkan päättyvän kuolemaan polttoroviolla.\n\nAsian rahallinen puoli saatiin järjestetyksi paljon helpommin kuin\nAnna oli uskaltanut toivoakaan. Leslie lainasi tarvittavan rahamäärän\nkapteeni Jimiltä, joka hänen itsepintaisten pyyntöjensä johdosta otti\nkiinnityksen tuohon pieneen maakartanoon.\n\n-- Nyt ei siis edes _se_ huoli ole rasittamassa Leslie raukan mieltä,\nsanoi neiti Cornelia Annalle. -- Eikä minunkaan mieltäni. Jos nyt\nDick paranee sen verran, että voi ryhtyä tekemään työtä, voinee hän\ntoki ansaita edes tuon velan korot, ja jollei hän voi, niin pitää\nkapteeni Jim kyllä jollakin tavoin huolta siitä, ettei asia jää\nLeslien niskoille. Näin hän sanoi minulle: \"Minä alan käydä vanhaksi,\nCornelia, ja minullahan ei ole omia lapsia. Leslie ei tahdo ottaa\nvastaan lahjaa keneltäkään, joka vielä on elossa, mutta kenties\nhän ottaa henkilöltä, joka jo lepää haudassaan.\" Siinä suhteessa\non siis kaikki hyvin. Toivoisin vain, että kaikki muu voitaisiin\njärjestää yhtä helposti. Mitä tuohon Dick-elukkaan tulee, niin on\nhän ollut vallan kauhea nämä viime päivät. Luulen totisesti, että\nhäntä vaivaa riivaajainen. Leslie ja minä emme ole saaneet töitämme\ntehdyiksi hänen ilkeitten keppostensa takia. Eräänä päivänä hän\najeli Leslien hanhenpoikasia pihalla, kunnes useimmat niistä olivat\njuosseet itsensä kuoliaiksi, viheliäiset pikku raukat. Ja hän ei\nsuostu tekemään meille ainoatakaan palvelusta. Tiedäthän, että\nhänestä väliin voi olla oikein hyötyäkin, hän voi kantaa vettä ja\npuita ja tehdä muuta sen semmoista. Mutta jos nyt olemme lähettäneet\nhänet kaivolle, on hän halunnut laskeutua sinne. Kerran jo mietin\nmielessäni: \"Jospa kävisikin niin onnellisesti, että lentäisit sinne\npää edellä ja jäisit sinne, niin minä tanssisin ja hyppisin, niin\nvanha kuin olenkin.\"\n\n-- Mutta hyvä täti Cornelia!\n\n-- Ei sinun tarvitse sen takia minua erikoisesti täditellä, rakas\nystäväni. Joka ihminen olisi ajatellut samaten. Jos Montrealin\nlääkärit osaavat loitsia Dick Mooreen ihmistapoja, niin ovat ne\noikeita poppamiehiä.\n\nLeslie matkusti Dickin kanssa Montrealiin toukokuun alussa. Gilbert\nlähti mukaan ollaksensa apuna ja suorittaaksensa tarpeelliset\nvalmistukset. Hän palasi mukanaan tieto, että se etevä kirurgi, jolta\nhe Montrealissa olivat kysyneet neuvoa, arveli kuten hänkin, että oli\nolemassa hyviä toiveita Dickin täydellisestä parantumisesta.\n\n-- Sehän on erinomaisen ilahduttavaa, sanoi neiti Cornelia, puristaen\nsitten huulensa yhteen.\n\nAnna huokasi vain. Leslie oli heidän erotessaan ollut niin kalsean\numpimielinen. Mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Kymmenen päivän\nkuluttua Gilbertin tulosta saapuikin kirje. Leslie kirjoitti, että\nleikkaus oli onnistunut ja että Dick nyt oli paranemaan päin.\n\n-- Mitä hän tarkoittaa tuolla, että leikkaus on onnistunut? ihmetteli\nAnna. -- Tarkoittaako hän, että Dick todellakin on saanut muistinsa\ntakaisin?\n\n-- Sitä tuskin luulisin -- koska hän ei mainitse siitä erittäin,\nsanoi Gilbert. -- Hän tarkoittaa \"onnistumista\" kirurgin kannalta\nkatsoen. Leikkaus on toimitettu, ja parantuminen on edistynyt\nsäännölliseen tapaan. Nyt on vielä liian aikaista ratkaista, onko\nDick saanut takaisin sielunkykynsä -- täydellisesti -- tai osittain.\nJa erittäinkään muisti ei voine palata niin kädenkäänteessä. Se\ntapahtuu vähitellen, jos se ollenkaan tapahtuu. Siinäkö on kaikki,\nmitä hän kirjoittaa?\n\n-- Niin on -- tässä on hänen kirjeensä. Se on hyvin lyhyt. Lapsi\nparka -- hän elää kauheassa jännityksessä. Gilbert Blythe, haluaisin\nsanoa sinulle monenmoista, mutta en tahdo käyttäytyä halpamaisesti.\n\n-- Neiti Cornelia huolehtii siitä kyllä sinunkin puolestasi, sanoi\nGilbert surkeasti hymyillen. -- Hän sättii minua joka kerran,\nkun hänet tapaan. Hän selittää minulle pitävänsä minua murhaajan\nvertaisena, ja että oli synti ja häpeä, että setä Dave ollenkaan\npäästi minut tähän tienooseen mellastelemaan. Eilen hän sanoi minulle\nvasten kasvoja, että hän pitää yksin lahden tuolla puolen asuvaa\nmetodistilääkäriäkin suuremmassa arvossa kuin minua. Sen pontevampaa\npaheksumislausuntoa ei neiti Cornelia enää voi antaa.\n\n-- Jos Cornelia Bryant saisi jonkin vamman, niin ei hän totta\ntotisesti kutsuisi tohtori Davea eikä metodistilääkäriä, tuumiskeli\nSusan. -- Jos häntä ahdistelisi jokin kipu, niin kyllä tohtori\nBlythen puhelin silloin soisi, ja lisäksi vielä keskellä yötä, jos\nniiksi tulisi. Ja kun hän sitten olisi saanut tohtorin vuoteesta,\nsanoisi hän, että on vallan kauheata, millaisia palkkioita nuoret\nlääkärit kiskovat ihmisiltä. Mutta älkää olko millännekään, tohtori!\nHerramme tarhassa on monta ihme-eläintä, ja yksi niistä on Cornelia\nBryant.\n\nNiin elettiin jälleen edelleen, eikä Lesliestä kuulunut sen enempää.\nTuli kevätpäiviä, toinen toistaan ihanampia, ja Neljän tuulen\nlahtea ympäröivät rannikot viheriöitsivät ja pukeutuivat kaikkiin\nsateenkaaren väreihin.\n\nKun Gilbert eräänä päivänä toukokuun lopulla palasi kotiin, oli Susan\nhäntä vastassa vaunuvajan tykönä.\n\n-- Pelkään, että on tapahtunut jotakin, joka on saattanut tohtorinnan\nlevottomaksi, hyvä tohtori, sanoi Susan, näyttäen salaperäiseltä. --\nHän sai nyt iltapäivällä kirjeen, ja senjälkeen hän on kuljeskellut\npuutarhassa puhellen itseksensä. Hänelle ei voi olla hyvä joutua\nnyt juuri tuollaisen mielenliikutuksen valtaan... Ei hän nähnyt\nhyväksi kertoa minulle, mitä tuossa kirjeessä oli, ja utelias minä\nen ole, tohtori hyvä -- enkä ole koskaan ollutkaan, mutta on selvää,\nettä jokin seikka on käynyt hänen mielellensä, mikä se nyt sitten\nlieneekin. Ja se ei ole, kuten sanottu, ollenkaan hyvä hänelle.\n\nGilbert kiiruhti aivan pelästyksissään puutarhaan. Oliko\nVihervaarassa tapahtunut jotakin? Mutta Anna, joka istui puron\nvieressä oksista valmistetulla sohvallaan, ei ollut sennäköinen, kuin\nhän olisi murheissaan, joskin toisaalta oli ilmeistä, että jokin\nseikka oli suuresti järkyttänyt hänen mieltänsä. Hänen silmissään\nnäkyi harmaa tähdenhohde, ja poskilla paloivat hehkuvat punaiset\ntäplät.\n\n-- Mitä on tapahtunut, Anna?\n\nAnna päästi ihmeellisen naurahduksen.\n\n-- Luulen, että sinä tuskin uskot minua, Gilbert, kun kerron sen\nsinulle. En ole vielä itsekään ehtinyt tulla varmasti vakuutetuksi.\nMinun laitani on, kuten Susan sanoi itsestänsä eräänä päivänä: \"Minä\nolen kuin talvikärpänen, joka virkoaa päivänpaisteessa eloon -- noin\nhiukan päästä pyörällä.\" Kaikki tyynni on niin uskomatonta -- yli\nihmisymmärryksen käyvää... Olen lukenut tuon kirjeen toistakymmentä\nkertaa, ja yhä se pysyy ennallaan -- mutta en voi sittenkään uskoa\nsilmiäni. Oi Gilbert, olit oikeassa -- niin oikeassa. Nyt käsitän sen\ntäydellisesti -- ja häpeän omaa itseäni... Voitko todellakin antaa\nminulle anteeksi?\n\n-- Anna, minä käyn sinuun käsiksi ja pudistelen sinua, jollet puhu\nniin, että asioista saa tolkkua! Puhu selvästi ja ymmärrettävästi!\nSaatat häpeään korkeakoulusi! Mitä siis on tapahtunut?\n\n-- Sinä et usko sitä -- et voi sitä uskoa!\n\n-- Nyt minä menen telefonoimaan setä Davelle, sanoi Gilbert ollen\nmuka aikeissa lähteä sisään.\n\n-- Käy istumaan, Gilbert. Koetan kertoa sen sinulle. Olen saanut\nkirjeen ja, Gilbert, se sisältää niin hämmästyttävän uutisen --\nken olisi voinut aavistaa -- niin, sinä et usko sitä -- se on\nihmeellisempää kuin mitä ihmeellisimmässä romaanissa.\n\nKohtaloonsa tyytyen kävi Gilbert istumaan ja lausui: -- Tällaisessa\ntapauksessa lienee ainoana neuvona panna toimeen seikkaperäinen\nkuulustelu. Keneltä olet saanut tuon kirjeen?\n\n-- Leslieltä -- ja tiedätkö, Gilbert...\n\n-- Leslieltä? -- Gilbert päästi pitkän vihellyksen. -- Mitä hänellä\non kerrottavaa? Mitä Dickistä kuuluu?\n\nAnna ojensi kirjeen hänelle liikkeellä, joka oli melkein\nmahtipontinen.\n\n-- Dickiä ei ole olemassakaan! Se mies, jota olemme luulleet Dick\nMooreksi -- jota jok'ikinen Neljän tuulen asukas kymmenen vuoden\naikana on luullut Dick Mooreksi -- onkin hänen Nova Scotiasta\nkotoisin oleva serkkunsa George Moore. Hän on aina ollut suuresti\nserkkunsa näköinen. Dick Moore kuoli Kuban saarella keltakuumeeseen\nyksitoista vuotta sitten.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nTÄTI CORNELIALLA ON PALJON KERROTTAVAA.\n\n\n-- Ja sinä tahdot todellakin väittää, että tuo onneton Dick Moore ei\nolekaan Dick Moore, vaan aivan toinen henkilö? Niinhän käsitin sen,\nmitä puhelimessa kerroit.\n\n-- Aivan niin, täti Cornelia. Eikö se ole kauhean ihmeellistä?\n\n-- On -- se minun täytyy sanoa... Niin, sellaisiahan ne ovat --\nväliin, sanoi täti Cornelia hiukan hämillään.\n\nHän höllitti olkihattunsa kuminauhaa vapisevin sormin. Ensi kerran\nelämässään tunsi täti Cornelia olevansa täysin hölmistynyt.\n\n-- Minun järkeni toiminta on pysäyksissä, rakkaani, jatkoi hän. --\nKuulen kyllä, mitä sanot -- ja uskon sinua, -- mutta en voi käsittää\nsitä. Dick Moore on kuollut -- on ollut kuolleena kaikki nämä vuodet\n-- ja Leslie on vapaa?\n\n-- Olet oikeassa. Totuus on vapauttanut hänet. Gilbert oli oikeassa\nsanoessaan, että tuo lause totuudesta on Raamatun suurenmoisin kohta.\n\n-- Kerro kaikki juurtajaksain, Anna, ole hyvä! Aina siitä saakka,\nkun sinä soitit minulle, olen ollut aivan päästä sekaisin enkä jaksa\nhevillä tointua järjilleni.\n\n-- Erinäisen paljon kerrottavaa ei minulla olekaan. Leslien kirje\noli lyhyt. Hän ei maininnut mitään yksityisseikkoja. Tuo hänen\nniinsanottu miehensä -- George Moore -- on saanut muistinsa takaisin\nja tietää, kuka hän on. Hän kertoo, että Dick oli saanut keltakuumeen\nKuballa ja että \"Neljän sisaren\" oli pakko lähteä matkaan ilman\nhäntä. George jäi häntä hoitamaan. Mutta Dick kuoli aivan kohta\nsenjälkeen. George ei kirjoittanut siitä Leslielle, siksi että hänellä\noli aikomus matkustaa suoraan kotiin ja kertoa hänelle suullisesti,\nmitä oli tapahtunut.\n\n-- No, miksi ei hän sitten tehnyt sitä?\n\n-- Silloin kai tuo tapaturma tuli väliin. Gilbertin mielestä on aivan\nluonnollista, että George Moore ei muista mitään siitä, mitä hänelle\ntapahtui tai mistä tuo onnettomuus aiheutui, ja tuskinpa se asia\nkoskaan selvinneekään. Varmaankin tuo kaikki tapahtui heti Dickin\nkuoleman jälkeen. Saamme varmaankin lähempiä tietoja, kun Leslie\nkirjoittaa ensi kerran.\n\n-- Mainitseeko hän mitään siitä, mitä aikeita hänellä nyt on? Milloin\nhän palaa kotiin?\n\n-- Hän kirjoittaa viipyvänsä Montrealissa, kunnes George voi lähteä\nsairashuoneelta. Hän on ilmoittanut asiasta Georgen Nova Scotiassa\nasuville sukulaisille. Nähtävästi on Georgen ainoa läheinen\nsukulainen naimisissa oleva sisar, joka on paljon vanhempi häntä. Hän\neli Georgen lähtiessä matkaan \"Neljällä sisarella\", mutta eihän voi\ntietää, mitä sittemmin ehkä on tapahtunut. Olitko joskus entisaikoina\nnähnyt George Mooren, täti Cornelia?\n\n-- Olin kyllä. Nyt selvenee minulle kaikki... Hän oli täällä\ntervehtimässä setäänsä Abneria kahdeksantoista vuotta sitten,\njolloin hän ja Dick olivat noin seitsentoistavuotisia poikasia.\nHe olivat serkkuja sekä isän että äidin puolelta, ja äidit olivat\nlisäksi kaksoissisaret. Poikaset olivat oikein hämmästyttävästi\ntoistensa näköiset. Eihän luonnollisesti ollut kysymys tuollaisesta\ntavattomasta yhdennäköisyydestä, jommoisesta kirjoissa kerrotaan,\ntuumiskeli täti Cornelia syvämietteisesti, -- että kaksi ihmistä\nvoi asettua toistensa tilalle eivätkä heidän omat vanhempansa\ntai sisaruksensa voi heitä erottaa toisistansa... Siihen aikaan\nvoi varsin hyvin ratkaista, kumpi oli George ja kumpi Dick, jos\nnäki heidät yhdessä ja läheltä. Mutta jos heidät näki eriksensä\ntai pitemmän matkan päästä, ei se ollut niinkään helppoa. Noista\nmolemmista veitikoista oli varsin hauska pettää ihmisiä ja tehdä\nkaikenmoisia kepposia. George Moore oli hiukan pitempi ja melkoista\nrotevampi kuin Dick, mutta lihavuuteen ei heillä kummallakaan siihen\naikaan ollut taipumusta, vaan he olivat molemmat luisevan laihahkoja\nnuorukaisia. Dick oli punakampi kuin George, ja hänellä oli hiukan\nvaaleampi tukka. Mutta piirteet olivat täsmälleen samankaltaiset, ja\nkummallakin oli tuollaiset omituiset silmät -- toinen sinisenharmaa\nja toinen ruskea. Mutta luonteeltaan ja taipumuksiltaan he olivat\nvarsin erilaiset. George oli oikein herttainen poika, vaikka hän\ntosin keksikin kaikenmoisia kujeita ja nuoresta iästään huolimatta\njo hiukan juopotteli. Mutta kaikki pitivät enemmän hänestä kuin\nDickistä. Täällä hän viipyi noin kuukauden. Leslie ei nähnyt häntä\nollenkaan, hän oli siihen aikaan ainoastaan kymmenen, yhdentoista\nvuoden vanha, ja nyt muistan myöskin, että hän vietti koko sen talven\nisoäitinsä, rouva Westin tykönä, lahden tuolla puolen. Kapteeni Jim\noli myöskin poissa -- juuri sinä talvena hän joutui haaksirikkoon\nMagdalena-saarten luona ja sai jäädä niille seuduin koko talveksi. En\nluule, että hän taikka Leslie ovat koskaan kuulleet puhuttavankaan\ntuosta Nova Scotiassa asuvasta serkusta, joka oli niin Dickin\nnäköinen -- siinä tapauksessa ehkä jommankumman mielessä olisi voinut\nherätä aavistus oikeasta asiantilasta... Häntä eivät he voineet\najatella hetkeäkään, kun kapteeni Jim saapui kotiin, matkassaan tämä\nDick -- tai oikeastaan George. Me tosin kyllä havaitsimme, että\nDick oli muuttunut huomattavasti -- hän näytti niin pöhöttyneeltä\nja paksulta. Mutta arvelimme sen johtuvan hänen viimeaikaisista\nvaiheistansa, ja arvattavasti olikin niin, sillä kuten äsken sanoin,\noli Georgekin aikaisemmin ollut jokseenkin laiha. Mitä voimme\nmuutoin tehdä tuohon asiaan, kun mies oli täysin sekaisin eikä\nvoinut vähääkään tehdä selkoa asioistansa? Minusta ei ole ollenkaan\nihmeellistä, että me erehdyimme. Mutta on aivan kauheata ajatella\ntätä asiaa! Näin on Leslie hukannut parhaat elinvuotensa hoitamalla\nvierasta miestä, jota kohtaan hänellä ei ollut minkäänlaisia\nvelvollisuuksia! Tuhat tulimmaista sentään tuota miesväkeä! Tekivätpä\nne niin taikka näin, aina siitä tulee jotakin hullua! Niin, täällä\nhän on elänyt mukavasti ja pitänyt Leslietä passarinaan kaikki nämä\nvuodet -- aivan kuin mikäkin ahnas ja röyhkeä käenpoika. Pian minä\njoudun aivan raivoihini, kun vain ajattelenkin jotakin miesolentoa!\n\n-- Gilbert ja Jim ovat myöskin miehiä, ja heitä on meidän kiittäminen\nsiitä, että totuus lopuksi tuli ilmi, sanoi Anna.\n\n-- Niin, siinä olet tosiaankin oikeassa, rakkaani, myönsi täti\nCornelia vastahakoisesti. -- Ei ole ollut kiltisti, että olen\nsättinyt tohtoria niin kovin. Olen tosiaankin sanonut hänelle minkä\nmitäkin aina tavatessamme -- mutta siitä emme nyt enää välitä...\nVoi mun päiviäni! -- onpa sentään ilmeinen hyvä työ, ettei Herra\nkuule kaikkia meidän rukouksiamme. Minä olen koko ajan rukoillut --\noikein sydämeni pohjasta -- että leikkaus epäonnistuisi. Enhän tosin\nsanonut sitä noin aivan kohdalleen... Mutta se oli kumminkin sisin\najatukseni, enkä epäile ettei hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut,\nolisi käsittänyt tarkoitustani.\n\n-- Jumala on joka tapauksessa ymmärtänyt rukoustesi sisimmän\ntarkoituksen. Sinä toivoit, ettei Leslien kuorma kävisi yhä\nraskaammaksi, ja rukouksesi on kuultu. Voin tunnustaa sinulle, että\nminäkin salaa toivoin, ettei Dick saisi järkeänsä takaisin, ja häpeän\nsitä nyt kauheasti.\n\n-- Vai niin, vai niin!... Kuinkahan Leslie suhtautuu tähän kaikkeen?\n\n-- Hän kirjoittaa, että hän tuntee olevansa kuin huumauksessa --\nhän, kuten mekin, on vielä aivan päästä pyörällä näiden tapahtumain\njohdosta... \"Kaikki tyynni tuntuu minusta kuin ihmeelliseltä unelta\",\nkirjoittaa hän. Tuo oli ainoa, mitä hän kirjoitti omasta itsestänsä.\n\n-- Lapsi parka! Lienee tosiaankin niin, että kun elinkautinen\nvanki pääsee kahleistansa, tuntuu hänestä aluksi kaikki oudolta ja\nmonimutkaiselta. Anna, minun tuli mieleeni muuan seikka... Ajattelen\nOwen Fordia, tiedätkös! Tiedämmehän kumpikin, että Leslie oli\nkiintynyt häneen. Onko sinulla koskaan ollut syytä ajatella, että hän\npuolestansa pitäisi Lesliestä?\n\n-- Ehkä kyllä -- sitä en voi kieltää, myönsi Anna, -- sen verran\narveli hän olevansa oikeutettu sanomaan.\n\n-- Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se\nei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta... Kuules Anna, minulla\nei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon\nminua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä... Mutta jos minä\nolisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja\ntarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille,\nja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on\ntapahtunut. Niin minä tekisin.\n\n-- Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasi\nAnna hiukan kartellen.\n\nOlipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota\nasiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää,\nettä sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka,\nkun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata\ntuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.\n\n-- No, onhan meillä hyvää aikaa -- meidän ei tarvitse suinkaan\nhätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta\nkuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi\npitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin,\ntässä on tosiaankin paljon selviteltävää... Mutta minun on sääli\ntuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän\ntäytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä\njonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin,\ntietenkin!\n\n-- Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi,\nlienee toki maailmassa tilaa hänellekin, -- jotakin työtä, jonka hän\nvoi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta!\nNäiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi\nantaa vaipua unhoon.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nLESLIE PALAA.\n\n\nKaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan\ntaloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun\nhämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja\nodottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.\n\n-- Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. -- Mistä sinä tulet?\nEmmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole\nkirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.\n\n-- Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä\nja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin\npalata kotiin aivan salaa, -- kenenkään tietämättä minua tarkata.\n\nAnna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi\nlämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja\nhän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi\nnarsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.\n\n-- Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?\n\n-- Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet\nmukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi,\nhänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän\nturvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä,\njolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta\noli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui.\nTuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä\nparhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa\nkävisi helpommaksi -- hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan\näskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja\nsekin tuotti hänelle huojennusta.\n\n-- Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie -- minusta\ntuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.\n\n-- Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui\nminusta, että tuon kaiken täytyi olla unta -- että Dickin täytyi\ntulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina\nasusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa...\nEn ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin\nelämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt\nkauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi\nihmiseksi enkä enää olisi oma itseni -- kuin olisin muuttunut\ntoiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni... Se tuottaa\nminulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan\ntunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen -- minulla on tunne, kuin\nolisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään\nniin kaikkea -- juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani\nsitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne.\nTohtori Dave oli asemalla junasta astuessani -- hän toi minut\nkotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä,\nettä hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut\nmitään tehtävissä. \"Se oli varma vakaumukseni, Leslie\", selitti\nhän. \"Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa\nyksin minun mielipiteeni varaan -- minun olisi tullut neuvoa sinua\nkääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut\nneuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta\nsäästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet\nhukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie.\" Minä\nsanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin -- hänhän\noli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina\nollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet\nniin alakuloisena.\n\n-- Entä Dick -- tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan\ntäydellisesti?\n\n-- Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko\nyksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne\nselvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että\nhän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin.\nHänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda\nkotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää\nmenneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli\ntapana istuskella, ja hän joi -- pitemmälti ei hän muista... Anna, en\nikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan\nminuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin:\n\"Tunnetko minut, Dick?\" Hän vastasi:\n\n\"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni\nei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen\neilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?\" Minä\npyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin\nunissakävijä.\n\n-- Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet\nvielä nuori -- sinulla on elämä edessäsi -- saat vielä nauttia\nmonesta ihanasta vuodesta.\n\n-- Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt\njuuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön -- en jaksa\najatella tulevaisuutta... Ja Anna -- voitko ajatella -- minun on\nikävä... Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele,\nolin sentään kiintynyt Dick parkaan -- tarkoitan Georgeen -- aivan\nkuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään\nriippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt -- häpesin sitä\n-- sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin,\nennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi\ntuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä\nennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen\nhän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa\nkotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan -- usein olin siitä\nitsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että\nhänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli\ntehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen,\nettä kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi\nsen -- nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui\naina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan\nmurisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin\nniin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija\nollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on\notettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt\nmuistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että\nhänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä,\nkuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en\nollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni\nkiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei\nhoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten -- sekä ulkonaisten että\nsisäisten -- joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä\nkohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?\n\n-- Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan\nasukkaathan tekivät saman erehdyksen.\n\n-- Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että\nhän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta\noli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja\nsitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen\nkahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja\ntuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi\nvetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta\nkuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että\nhän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti -- hän sanoi,\nettä jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen\nkatsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään\nsoimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun\noli tehtävä, -- ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa.\nKoko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen\npakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani... Ei, se oli mahdotonta,\nminä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani\nyhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi\njäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä... Olisi ollut\nkohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää\ntuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun\nmennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko\npäivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin\nviipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut\nminua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän\nminua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan.\nJa tiedätkö, Anna -- juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä\nannoin myötä... Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla\nkasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin\nlapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin,\nettä minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten\nkävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni.\nOi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni\nedellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen -- mutta en\nvoinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti -- ja\nkaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa...\n\n-- Sen käsitän kyllä -- ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt\non kaikki ohitse -- kahleesi on murrettu -- vankilaa ei ole enää\nolemassa.\n\n-- Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä,\nsilittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. -- Mutta\n-- näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä -- sinähän\nvarmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani -- tuona iltana\nhietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti... Väliin\nminusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä\nsokeina houruina. Ja houruna oleminen -- senkaltaisena houruna -- on\nmelkein yhtä vaikeata kuin olo -- häkkilintuna.\n\n-- Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut\npuhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt\njuuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.\n\nAnna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa -- siksi ei\nAnna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.\n\nLeslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.\n\n-- Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. -- Elämä\nei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän.\nAnna, taputa minua päähän -- kuin olisin pieni tyttö -- hyväile minua\nhiukan -- ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat\nhetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina\nolet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin\nsinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nPIENI MATKAMIES.\n\n\nEräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi\nusman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen\nsatamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla\noli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni\nvielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan\nhuolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa,\nmutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava\nmajakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle,\njolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän\njättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen\nvauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi\nlehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti\nsoveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein\nsinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt\nedes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta\ntyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan -- pienen valkean\nmajasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan\nhonkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä\nsavukiemuroita -- majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa\npikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara\ntalonharjalle.\n\nPuolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti\nvierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä\nilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.\n\n-- Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki\nsitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa,\nmutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.\n\n-- Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään.\n-- Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette\nhuutaneet minua, Gilbert?\n\n-- Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut\ntarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi\ntuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.\n\n-- Entä -- kuinka on, Gilbert -- jääkö tämä pienokainen eloon?\n\n-- Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa -- ja kuulepa vain,\nmitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar\nsanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä\nhänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.\n\nPienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.\n\n-- Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot\nkirkastuneina. -- Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi,\nmuistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime\nkesänä... Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni\n-- mutta nyt se on poissa!\n\n-- Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.\n\n-- Ei toki -- ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä -- se\npaikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa --\nomalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa,\nja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt\nvuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja\njokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni,\nMarilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan,\nettä Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni\ntuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla\npuolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut\nhänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon -- sen tulen\naina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta\nvuoteen -- ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen -- ei\nhän voi käydä minulle muukalaiseksi... Oi Marilla, katsopa pojuni\npieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin\ntavattoman täydellisiä rakenteeltaan?\n\n-- Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinen\nMarilla.\n\nNyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen\nennallaan.\n\n-- Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla\nniin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia -- mutta\nniinhän ei ole -- vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä\nmyöten. Ja entä hänen kätensä -- rukoilen sinua, Marilla, katso hänen\nkäsiänsä!\n\n-- Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat,\nsanoi Marilla. -- Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.\n\n-- Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu,\nettä hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet.\nOi Marilla -- sanos -- mitä luulet -- tuleekohan hänelle todella\npunainen tukka?\n\n-- En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. -- Tuosta\nen minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää\nesiin, niin että sen voi nähdä.\n\n-- Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa -- etkö näe noita\nhienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo\nhoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri\nsamanlainen otsa kuin Gilbertillä.\n\n-- Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna,\nsanoi Susan. -- Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa.\nTukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään,\nmillaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun\npitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas\nvain, kuinka sievä muoto niillä on -- ja kuinka korvalehdykät ovat\naivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien\ntakia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.\n\nAnnan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat\nkumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet\nkaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta\npolvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä\nlepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin\noloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen\nmadonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi\nja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim\npiteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen\nhäneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään\nomat syntymättömät lapsensa.\n\n-- Mikä hänen nimekseen tulee? tiedusteli täti Cornelia.\n\n-- Anna on jo määrännyt sen, vastasi Gilbert.\n\n-- James Matthew -- niiden kahden oivallisimman miehen mukaan, jotka\nkoskaan olen tuntenut -- läsnäoleviakaan poislukematta, sanoi Anna,\nluoden veitikkamaisen katseen Gilbertiin.\n\nGilbert hymyili.\n\n-- En ole koskaan tuntenut Matthewia lähemmin -- hän oli niin\nujoluontoinen, että me poikaset emme koskaan päässeet häneen\ntutustumaan. Mutta olen samaa mieltä kuin sinäkin, että kapteeni\nJim on niitä hieno- ja eheäluonteisia ihmisiä, joita ainoastaan\nharvoin tapaa. Hän on kovin ihastuksissaan siitä, että aiomme ristiä\npienokaisemme hänen kaimaksensa. Varmaankaan ei ole ketään muuta,\njoka olisi saanut nimensä hänen mukaansa.\n\n-- Niin, James Matthew on nimi, joka vaikuttaa miellyttävältä ja\nsamalla on pesunkestävä, sanoi täti Cornelia. -- Olipa oivallista,\nettä te, jotka olette niin sivistyneitä, ette panneet tuon lapsiparan\nkannettavaksi jotakin kirjallisuudesta otettua nimeä, jota hän sitten\nsaisi hävetä, kun tulee suureksi ja saa ymmärrystä. Rouva William\nDrew, joka asuu The Glenissä, oli antanut nulikalleen nimen Bertie\nShakespeare. Sepä vasta kuuluu joltakin! Eikä teidän myöskään ole\ntarvinnut erikoisesti tuhlata aikaa nimien valitsemiseen. Muutamille\nihmisille siitä koituu kauheata touhua. Kun Stanley Flaggin\nensimmäinen poika syntyi maailmaan, pidettiin hänen nimestänsä\nsellaista ääntä ja melua, että poikaparka sai kaksi vuotta olla\nnimetönnä. Sitten syntyi hänelle veli, ja sitten oli siellä Isoveikko\nja Pikkuveikko. Lopuksi sai Isoveikko isänisänsä mukaan nimen Peter\nja Pikkuveikko äidinisän nimen Isaak, ja molemmat kastettiin yhtaikaa\nja kirkuivat kilvan. Ja oletteko kuulleet tuosta skotlantilaisesta\nperheestä Mac Nab, joka asuu lahden tuolla puolen? Heillä on\nkaksitoista poikaa -- täysi tusina -- ja sekä vanhin että nuorin on\nnimeltään Neil -- Iso Neil ja Pikku Neil. Varmaankaan eivät he enää\nlopuksi voineet keksiä uusia nimiä.\n\n-- Olen lukenut jostakin, sanoi Anna, -- että ensimmäinen lapsi on\nrunoelma, mutta kymmenes kuivahkoa proosaa. Varmaankin kahdestoista\nlapsi oli rouva Mac Nabin mielestä vain vanha juttu, joka toistui\njälleen.\n\n-- Kohtuus kaikessa, sanoi neiti Cornelia huoaten. -- Mutta minä\npuolestani olisin suurten perheitten harras puoltaja. Minä olin yksin\nkahdeksanvuotiaaksi saakka ja ikävöin niin kovin veljeä ja sisarta.\nÄiti sanoi, että minun piti rukoilla niitä Jumalalta -- ja minä\nrukoilin rukoilemistani, sen voin vakuuttaa. No, eräänä päivänä tuli\ntäti Nellie luokseni ja sanoi: \"Cornelia, ylhäällä äidin huoneessa on\nsinulle pieni veli. Saat mennä häntä katsomaan.\" Tulin niin iloiseksi\n-- lensin suorastaan portaita ylös. Ja vanha rouva, joka musta laukku\nmukanaan oli edellisenä iltana tullut taloon, nosti pienokaista, että\nsaisin nähdä hänet. Laupias taivas -- en elämässäni ole tullut niin\nnoloksi! Minähän olin rukoillut Jumalalta veljeä, joka olisi kahta\nvuotta vanhempi minua ja kävisi isojen poikain koulua.\n\n-- Paljonko aikaa tarvitsit tuon pettymyksesi voittamiseen? kysyi\nAnna nauraen.\n\n-- Tiedätkös -- olin varsin kauan vihoissani kaitselmukselle,\nja viikkoja kului, ennenkuin viitsin luoda katsettakaan pieneen\nveljeeni. Kukaan ei käsittänyt syytä, sillä en sanonut sitä koskaan.\nMutta vähitellen hän alkoi vaurastua ja kurotti minua kohden pienet\nkätensä, ja minä aloin pitää hänestä. Mutta oikein täyttä totta\nkiinnyin häneen vasta eräänä päivänä, kun eräs koulutovereistani\ntuli häntä katsomaan. Hän sanoi näet, että poikanen oli pienenlainen\nikäiseksensä... Minä suutuin niin, että sisuni kuohahti, ja minä\nsätin toverini pahanpäiväiseksi, sanoen että hänellä ei ollut\nkäsitystä siitä, millainen herttaisen kapalovauvan piti olla, ja että\nmeidän pojumme oli maailman suloisin lapsi. Siitä päivästä saakka\nminä jumaloin veljeäni. Äiti kuoli ennenkuin hän oli ehtinyt kolmen\nvuoden ikään, ja itse hän eli vain hiukan yli kahdenkymmenen vuoden\nvanhaksi, hän oli aina ollut heikonlainen. Poika parka, minä sain\nolla hänelle sekä äitinä että sisarena. Minusta tuntuu, tiedätkös\nAnna, kuin olisin ollut valmis luopumaan mistä tahansa, kun vain\nolisin saanut pitää hänet elossa.\n\nNeiti Cornelia huokasi. Gilbert oli mennyt alakertaan, ja Leslie,\njoka oli istunut ullakonakkunan ääressä ja tuudittanut pikku James\nMatthew'n uneen, laski pienokaisen varovasti koppaan ja lausui\njäähyväiset. Heti hänen ehdittyään kuuluvista kumartui täti Cornelia\neteenpäin ja julisti äänekkäästi kuiskaten:\n\n-- Anna, tiedätkös, minä sain eilen kirjeen Owen Fordilta. Nyt\njuuri hän on Vancouverilla, mutta hän tiedustelee, ottaisinko minä\nmyöhemmin hänet kuukaudeksi täysihoitoon. Ymmärrät kyllä, mitä tuo\nmerkitsee. Niin, toivon vain, että menettelemme oikein.\n\n-- Meidän menettelymme ei vaikuta lainkaan tähän asiaan -- me\nemme voisi pidättää Owen Fordia tulemasta Neljään tuuleen, jos\ntahtoisimmekin, sanoi Anna nopeasti.\n\nNaimakauppojen välittäminen oli Annasta vastenmielistä ja täti\nCornelian kuiskutus ja tähdellinen ilme herätti hänessä erinäisiä\najatusyhtymiä. Mutta hän ei voinut kumminkaan vastustaa halua jatkaa\ntuota keskustelua.\n\n-- Pidä hänen tulonsa salassa Leslieltä, kunnes hän on täällä,\nsanoi hän. -- Jos hän saisi siitä tiedon, olen varma, että hän\nmatkustaisi pois. Hän aikoo joka tapauksessa muuttaa täältä syksyllä,\n-- sen sanoi hän minulle äskettäin eräänä päivänä. Hän aikoo lähteä\nMontrealiin oppiaksensa sairaanhoitoa ja järjestääksensä elämänsä\nniin hyvin kuin voi.\n\n-- No, tuohan kuuluu ymmärtäväiseltä ja hyvältä, rakkaani -- ainahan\nsopii laatia suunnitelmia, sanoi täti Cornelia, nyökäten rikkiviisain\nilmein. -- Nyt olemme me tehneet tehtävämme, -- nyt saa kaitselmus\nryhtyä jatkamaan.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nPOLITIIKKAA JA SEN SEURAUKSIA.\n\n\nKun Anna jälleen pääsi laskeutumaan alakertaan huoneestansa, tuskaili\nsekä Prinssi Edvardin saari että Kanada tuollaisen levottomuuden\nja eripuraisuuden vallassa, joka käy yleisten vaalien edellä.\nGilbert, joka oli innokas oikeistolainen, huomasi joutuneensa\nmukaan pyörteeseen, ja hänen täytyi usein esiintyä puhujana niillä\nseuduin pidettävissä kokouksissa. Neiti Cornelia ei hyväksynyt hänen\nsekaantumistaan politiikkaan, ja hän ilmaisi Annalle ajatuksensa\ntavalliseen suorasukaiseen tapaansa.\n\n-- Tohtori Dave ei tehnyt sitä koskaan. Tohtori Blythe huomaa kyllä\nerehtyneensä menettelyssään, sen saat uskoa! Valtiollisiin asioihin\nei kenenkään kunnon miehen pidä sekaantua.\n\n-- Pitäisikö maan hallituksen sitten jäädä lurjusten ja konnien\nkäsiin? kysyi Anna.\n\n-- Miksikä ei -- kun ne vain ovat oikeistolurjuksia, sanoi täti\nCornelia, kasvoillaan ilme sellainen, kuin olisi noihin hänen\nsanoihinsa sisältynyt maailmanarvoituksen selvitys. -- Neuvoisin\ntohtori Blytheä joka tapauksessa välittämään vähät kaikesta\npolitiikasta. Jos hän saa jatkaa samaan tapaan kuin nyt, Jumala\nparatkoon, näyttää alkaneen, käy niin, että hän jonakin päivänä\nmatkustaa Ottawaan puoleksi vuodeksi ja veisaa viisi koko\nlääkärintoimestansa.\n\n-- Riittäköön kullekin päivälle oma huolensa, sanoi Anna. -- Älkäämme\nhuolehtiko turhaan tulevista asioista, vaan katsokaamme mieluummin\npikku Jemiä. Eikös hän ole niin viehättävä, että hänet voisi syödä\nsuuhunsa? Katsopa noita kuoppia hänen kyynärpäissään! Me kasvatamme\nhänestä oikeistolaisen, eikö niin, täti Cornelia?\n\n-- Kasvata hänestä ylimalkaan hyvä mies, sanoi täti Cornelia. --\nNiitä ei tosiaankaan kasva joka oksalla. Mutta puhuakseni totta --\nen tahtoisi nähdä häntä vapaamielisten palopuhujana. Nyt ovat vaalit\ntulossa -- voimme kiittää onneamme, ettemme ole lahden tuolla puolen.\nSiellä ovat näinä päivinä kuumat ottelut käynnissä. Jokainen Elliott\nja Crawford ja Mac Allister on täydessä taistelutouhussa. Täällä\nmeidän puolellamme on verrattain rauhallista, siksi että täällä asuu\nniin vähän miesväkeä. Kapteeni Jim kuuluu vapaamielisiin, mutta\nluulen melkein, että hän häpeää sitä, sillä hän ei puhu koskaan\nvaltiollisista asioista. On täysin varmaa, että vanhoilliset tulevat\nvoittamaan suurella ääntenenemmistöllä.\n\nTäti Cornelia erehtyi. Vaalien jälkeisenä aamuna tuli kapteeni\nJim käväisemään tuossa pienessä talossa kermaksensa uutisia. Niin\nvoimakkaasti vaikuttaa puoluepolitiikan basilli, yksin rauhalliseen\nvanhaan mieheenkin, että kapteeni Jimin poskilla näkyi kiihkeä puna\nja hänen silmissään säihkyi entisaikojen hehku.\n\n-- Rouva Blythe, vapaamieliset ovat voittaneet valtavalla\nääntenenemmistöllä. Kahdeksantoistavuotisen oikeistohallituksen\njälkeen alkanevat tässäkin kurjassa, sorretussa maassa puhaltaa\nraikkaammat tuulet!\n\n-- En koskaan ole kuullut teidän käyttävän niin katkeraa\npuoluekieltä, kapteeni Jim. En luullut, että teillä olisi niin paljon\nvaltiollista myrkkyä suonissanne, naureskeli Anna, joka vastaanotti\ntuon tuiki tärkeän uutisen suurella levollisuudella.\n\nPikku Jem oli sanonut aamulla \"ä-dä\". Mitä merkitsivät ruhtinaat\nja suurvallat, hallitsijasukujen valtaanpääsyt ja kukistumiset,\nvanhoillisten tai vapaamielisten vaalitappiot noin ihmeellisen\ntapahtuman rinnalla!\n\n-- Se on kokoontunut vähitellen, sanoi kapteeni Jim hymyillen\nanteeksianovasti. -- Luulin olevani maltillinen vapaamielinen, mutta\nkun sanoma voitostamme tuli, silloin tunsin olevani kiihkoliberaali.\n\n-- Tiedättehän kaiketi, että mieheni ja minä olemme oikeistolaisia?\n\n-- Kyllä -- ja se onkin teidän ainoa virheenne, rakas lapseni.\nCornelia on samaa maata. Käväisin hänen luonaan The Glenistä\ntullessani ilmoittaakseni hänelle tuon uutisen.\n\n-- Eikö se merkinnyt teille suoranaista hengenvaaraa?\n\n-- Kyllä kai, mutta en voinut vastustaa kiusausta.\n\n-- No, miten hän otti vastaan tuon tiedon?\n\n-- Verrattain tyynesti, pikku rouva, verrattain tyynesti! Hän\npuhui tähän tapaan: \"No niin, kaitselmus lähettää nöyryytyksen ja\nkoettelemuksen aikoja maille kuten yksityisillekin. Te vapaamieliset\nolette saaneet kestää kylmää ja nälkää vuosikausia. Pitäkää nyt\nvaranne ja lämmitelkää ja pistäkää hiukan poskeenne, sillä kauan\nette tule pysymään vallassa.\" -- \"Mutta, rakas ystävä\", sanoin\nminä, \"kenties Kanada Herran mielestä tarvitsee oikein pitkällisen\nnöyryytyskauden.\" -- Mutta silloin... Kas, hyvää iltaa, Susan!\nOletteko kuullut uutisen? Vapaamieliset ovat voittaneet.\n\nSusan oli juuri tullut sisään keittiöstä, tuoden mukanaan maukkaiden\nruokien tuoksun, joka aina tuntui ympäröivän häntä.\n\n-- Vai niin, sanoi hän miellyttävän välinpitämättömästi. -- Mikäli\nolen huomannut, on leipäni aina kohonnut yhtä hyvin, hallitsivatpa\nmaata vapaamieliset taikka niinsanotut vanhoilliset. Ja jos\njompikumpi puolue, rakas pikku tohtorinna, voi toimittaa meille\nkunnollisen sadekuuron ennen viikon loppua ja pelastaa kasvitarhamme\ntykkänään turmeltumasta, niin Susan äänestää sitä puoluetta.\nMutta nyt ensi aluksi pyytäisin teitä katsomaan, mitä arvelette\npiparjuurilihasta, joka oli aiottu huomiseksi päivälliseksi. Pelkään,\nettä se on aika sitkeätä ja että olisi parasta vaihtaa teurastajaa,\nsamalla kuin vaihdamme hallitusta.\n\nEräänä iltana viikkokautta myöhemmin meni Anna niemen majakalle\ntiedustelemaan, voisiko hän saada kapteeni Jimiltä hiukan tuoretta\nkalaa. Ensi kerran hän nyt lähti pois pikku Jimin luota. Jäähyväiset\nmuodostuivat täydelliseksi murhenäytelmäksi. Ja entä jos poikanen\nalkaisi itkeä? Kenties Susan ei tiennyt oikein, mitä siinä\ntapauksessa oli tehtävä?\n\nSusan tuntui tyyneltä ja luotettavalta.\n\n-- Olenhan minä hoidellut häntä yhtä paljon kuin pikku tohtorinna\nitse -- vai mitä?\n\n-- Niin, häntä kyllä -- mutta ette muita pikkulapsia. Pienenä\nollessani minulla oli hoidettavanani kolme kaksois-paria,\nnäettekös, Susan. Kun ne huusivat, niin annoin niille lusikallisen\nkalanmaksaöljyä. Tuntuu varsin hullunkuriselta nyt jälkeenpäin\najatella, kuinka aristelematta minä käsittelin noita tenavia ja\nheidän kipujansa.\n\n-- Olkaa aivan levollinen. Jos pikku Jem alkaa huutaa, panen minä\nlämpimän vesipussin hänen pienelle vatsallensa, sanoi Susan.\n\n-- Mutta se ei saa olla liian lämmin, sanoi Anna levotonna. Eiköhän\nsittenkin ollut ajattelematonta lähteä hänen luotansa?\n\n-- Älkää olko huolissanne, pikku tohtorinna! Ei olisi Susanin\ntapaista polttaa tuollaisen pikku herran vatsa. Jumala tiunakkoon\nhäntä -- eihän hänen talvitte huutaa!\n\nLopuksi Anna sitten joutui matkaan, ja kävelyretki tuotti hänelle\nsuurta huvia. Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot kävivät pitkiksi.\nKapteeni Jim ei ollut majakan arkihuoneessa, vaan siellä istui muuan\ntoinen henkilö -- keski-ikäinen, komea mies, jolla oli sileäksiajettu\nvahvarakenteinen leuka ja jota Anna ei tuntenut. Siitä huolimatta\nalkoi muukalainen keskustella hänen kanssaan vanhan tuttavan tavoin.\nHänen juttelunsa ja esiintymisensä oli täysin hyvän tavan mukaista,\nmutta tuollainen tuttavallisuus vieraan henkilön puolelta, joka ei\nedes ollut välittänyt esitellä itseänsä, vaikutti Annaan kumminkin\nvastenmielisesti. Hän vastasi perin kylmähkösti ja oli niin\nharvasanainen, kuin kohteliaisuus suinkin salli. Mutta tuo outo mies\nei näyttänyt siitä joutuvan hämilleen, vaan jatkoi vielä hetkisen\nrohkeasti jutteluansa. Sittenhän sanoi jäähyväiset ja lähti pois.\nAnna olisi voinut vannoa, että hänen silmissänsä näkyi veitikkamainen\nvälkähdys, ja se harmitti häntä yhä enemmän. Kuka kumma tuo mies\nolikaan? Hänen olentonsa tuntui hiukan tutulta, mutta Anna oli\nvakuutettu, ettei hän ollut nähnyt häntä koskaan maailmassa.\n\n-- Kapteeni Jim, kuka tuo oli, joka juuri tuli täältä ulos? kysyi\nhän, kun kunnon kapteeni tuli sisään, sydämellisesti tervehtien.\n\n-- Marshall Elliott, vastasi kapteeni.\n\n-- Marshall Elliott? huudahti Anna. -- Oi, kapteeni Jim -- eihän se\nvoi olla mahdollista -- aivan niin, ääni oli hänen -- ja ajatelkaas,\nminä en tuntenut häntä -- olin hänelle oikein epäkohtelias! Miksi\nhän ei sanonut mitään! Täytyihän hänen huomata, ettei minulla ollut\naavistustakaan siitä, kuka hän oli.\n\n-- Sen hän tahallansa piti salassa -- hänestä se oli huvittavaa.\nÄlkää välittäkö siitä, jos te kohtelitte häntä ynseästi -- se tuotti\nhänelle vain hauskuutta. Niin, Marshall on nyt vihdoinkin ajanut\npois pitkän partansa ja leikkauttanut tukkansa. Hänen puolueensa on\npäässyt voitolle, kuten kyllä tiedätte. Minä en myöskään tuntenut\nhäntä nähdessäni hänet ensi kerran. Hän oli The Glenissä Carter\nFlaggin puodissa vaalipäivän illalla, odottaen yhdessä lukemattomien\nmuiden kanssa tietoja vaalien tuloksesta. Noin keskiyön tienoilla\ntuli puhelimitse sana -- vapaamieliset olivat voittaneet. Marshall\nnousi vain paikaltaan ja meni ulos -- huutamatta ja hurraamatta --\nsen hän jätti toisten tehtäväksi, ja vähällä pitikin, etteivät ne\nlennättäneet ilmaan Carterin pienen rihkamapuodin kattoa. Kaikki\noikeistolaiset olivat Raymond Russellin vastapäätä sijaitsevassa\nsekatavarakaupassa. Siellä ei liioin hurrattu. Marshall astelee\npääkatua pitkin suoraa tietä Augustus Palmerin parturitupaan.\nAugustus makasi kuorsaten sängyssään, mutta Marshall jymisytti hänen\noveansa, kunnes hän nousi ja tuli ulos sekä kysyi hyvin happamella\näänellä, mitä mokoma melu merkitsi.\n\n-- Mene parturitupaasi suorittamaan paras työ, minkä ikinä\nolet tehnyt, Gus, sanoi Marshall. -- Vapaamieliset juhlivat\nrummuin ja torvin voittoansa, ja nyt sinun pitää lyhentää kunnon\nvasemmistolaisen tukka ja parta ennen auringonnousua.\n\nGus oli pakahtua kiukusta -- osittain siksi, että hänen oli täytynyt\nnousta mukavasta vuoteestansa, mutta ennen kaikkea sentähden, että\nhän itse oli oikeistolainen. Hän vakuutti lujasti ja pyhästi, ettei\nhänelle ikinä voinut pälkähtää päähän pitää liikettänsä avoinna\nkahdentoista jälkeen yöllä.\n\n-- \"Nyt sinä teet kuten sanon, poikaseni\", tuumiskeli Marshall,\n\"sillä muutoin panen sinut poikkipuolin polvelleni ja annan sinulle\nselkäsaunan, jonka äitisi jätti sinulle antamatta.\"\n\nHän olisi pitänyt sanansa, sitä ei käynyt epäileminenkään -- ja sen\nGus kyllä tiesi, sillä Marshall on väkevä kuin karhu, ja Gus on vain\npieni hintelä rahjus. Hän ei siis rohjennut panna vastaan, vaan\ntoimitti Marshallin parturitupaan ja tuoliin istumaan ja saippuoi\nhänet. Ja sitten hän sanoi: \"Jokainen on heikompansa herra -- ja\nnyt minä kyllä lyhennän takkusi, mutta jos hiiskahdat sanankaan\nvapaamielisten voitosta sill'aikaa, niin leikkaan kaulasi poikki\ntällä partaveitsellä korvasta korvaan.\" Kukapa olisi aavistanut,\nettä tuo pieni säyseä parturi olisi niin verenhimoinen. Siitä\nnäkee, mihin tuo siunattu politiikka johtaa... Marshall istui\nhiljaa ja tyynenä, ja tukka ja parta katkesi kuin vilja syksyllä\nviikatteen taittamana, ja sitten meni Marshall kotiin. Kun hänen\nvanha taloudenhoitajattarensa kuuli hänen nousevan portaita ylös,\nkatsoi hän ulos ovestansa nähdäksensä, hänkö siellä tuli vai\nrenkipoika. Nähdessään ventovieraan miehen tulevan eteisestä, kädessä\nkynttiläjalka, jossa oli palava kynttilä, alkoi taloudenhoitajatar\nkirkua jotakin ryöväreistä ja murhaajista, ja sitten hän meni\ntainnoksiin. Lääkäri oli noudettava, ennenkuin he saivat hänet\ntointumaan, ja vasta monen päivän perästä hän voi nähdä Marshallia,\nalkamatta väristä koko ruumiistansa.\n\nKapteeni Jimillä ei ollut kalaa. Tänä kesänä hän teki vain harvoin\nveneretkiä ja hänen pitkät kävelyretkensä olivat myös lopussa. Hän\nistui enimmäkseen merellepäin olevan akkunansa ääressä, silmäillen\nlahtea ja satamansuuta, nopeasti vaikeneva pää nojattuna käteen. Niin\nistui hän tänäkin iltana pitkän aikaa vaieten, menneisyyden muistojen\nkuvastuessa hänen mieleensä. Anna ei raskinut häiritä häntä. Vihdoin\nviittasi kapteeni läntisen taivaan sammuvaan hohteeseen ja sanoi:\n\n-- Tuo on kaunista, rouva Blythe! Mutta jospa olisitte nähnyt\nauringonnousun tänä aamuna! Se oli ihana -- ihana. Minä olen ollut\nmelkein kaikkialla maailmassa, mutta kauniimpaa auringonnousua kuin\nkesäisin tämän lahden varrella en ole koskaan nähnyt. Kuolinhetkeänsä\nei kukaan voi määrätä, vaan on itsekunkin oltava valmis matkaan,\nsilloin kun Suuri kapteeni antaa lähtökäskyn. Mutta jos riippuisi\nitsestäni, tahtoisin erota täältä aamun lähetessä yli ulapan. Olen\nlukemattomia kertoja istunut tuota näytelmää katsoen ja ajatellut\nitsekseni, kuinka ihanaa olisi liidellä tuon valkoisen hohteen läpi\nkohden sitä, joka odottelee tuolla kaukana -- merelle, joka ei ole\nmerkittynä millekään inhimilliselle kartalle. Siellä, rouva Blythe,\nluulen löytäväni kadonneen Margaretani.\n\nSen jälkeen kun kapteeni Jim oli kertonut Annalle tuon liikuttavan\nnuoruudentarinansa, oli hän usein puhunut hänen kanssaan kuolleesta\nmorsiamestansa. Jokainen hänen äänenväreensä puhui tuosta rakkaudesta\n-- rakkaudesta, joka ei voinut heiketä eikä unhottaa.\n\n-- Toivon kumminkin, että kun hetkeni tulee, kaikki käy nopeasti\nja helposti. En luule olevani pelkuri, rouva Blythe -- olen\nlukemattomia kertoja katsonut kammottavaa kuolemaa suoraan kasvoihin\nsilmää räpäyttämättä. Mutta pitkä kuolinkamppailu tuntuu minusta\nkammottavalta -- se herättää mielessäni pelkoa.\n\n-- Älkää puhuko sellaista, että lähtisitte luotamme, rakas, rakas\nkapteeni Jim, pyysi Anna äänellä, joka puolittain tukahtui kyyneliin,\nja hän hyväili tuota vanhaa ruskeata kättä, joka kerran oli ollut\nniin voimakas, vaan nyt ei enää pystynyt paljoonkaan. -- Kuinka\nvoisimme tulla toimeen ilman teitä!\n\nKaunis hymy levisi kapteeni Jimin kasvoille.\n\n-- Ah, se käy kyllä varsin hyvin... Mutta te ette sentään unohda\ntykkänään vanhusta, rouva Blythe -- ei, sitä en luule... Muistoni ei\ntule tuottamaan tuskaa ystävilleni -- päinvastoin toivon ja uskon,\nettä heistä on oleva mieluista säilyttää se ja väliin omistaa sille\njoku hetki... Ei kestä enää kauan, ennenkuin kadonnut Margaretani\nkutsuu minua viimeisen kerran. Ja minä valmistaudun noudattamaan heti\nhänen kutsuansa. Mutta olen ottanut tämän asian puheeksi siksi, että\ntahtoisin pyytää teiltä yhtä ainoata pientä palvelusta. Se koskee\nEnsi perämiestä -- tuota vanhusparkaa...\n\nKapteeni Jim kurotti kätensä, taputtaakseen hellävaroen tuota\nsuurta lämpöistä karvapalloa, joka loisti sohvassa niin korean\npunakeltaisena. Ensi perämies pyörähti suoraksi, kuin olisi ponninta\npainettu, ja se päästi mielihyvästä äännähdyksen, joka kuului\npuolittain kehruulta, puolittain nau'unnalta, ojensi kaikki neljä\nkäpäläänsä ilmaan, paneutui jälleen kyljelleen ja kääriytyi taas\nkerälle.\n\n-- Se tulee kaipaamaan minua, kun minä lähden viimeiselle retkelleni.\nEn kestä ajatusta, että tuo eläinparka kenties joutuu näkemään\nnälkää, kuten silloin, kun sen löysin. Jos minulle tapahtuisi jotakin\n-- annatteko silloin Ensi perämiehelle palan ruokaa ja matonpätkän,\njolla se voi loikoa nurkassaan, rouva Blythe?\n\n-- Lupaan sen. Olen oikein kiltti Ensi perämiehelle -- sekä sen\nitsensä että sen rakkaan kapteenin tähden.\n\n-- No, sitten olen levollinen, saatuani nyt lausutuksi sen, mikä on\nahdistanut sydäntäni... Teidän pikku Jim saa nuo muutamat ihmeelliset\nesineet, jotka olen koonnut matkoillani -- siitä olen huolehtinut.\n\nMutta nyt en enää tahdo saattaa kyyneleitä pikku tohtorinnan\nkauniisiin silmiin. Ehkä eloani jatkuu vielä kauankin... Kuulin\nteidän viime talvena eräänä päivänä lukevan kauniin runon -- sanoitte\nsen olevan Tennysonin sepittämän. Tahtoisin mielelläni kuulla sen\nuudelleen, jos ehkä osaatte sen ulkoa ja tahdotte lausua sen minulle.\n\nMerituulen hiljaisten henkäysten käydessä sisään avoimesta akkunasta\nlausui Anna lempeällä, raikkaalla äänellänsä nuo kauniit säkeet\nTennysonin ihanasta joutsenlaulusta, joka on saanut nimen \"Taa\ntyrskyjen\". Vanha kapteeni nyökäytteli hiljaa päätänsä runon\npoljennon tahdissa.\n\n-- Niin, rouva Blythe, sanoi hän Annan ehdittyä loppuun, -- tuo oli\nkaunista... Hän ei ollut merimies, olette te sanonut minulle, mutta\non ihmeellistä, kuinka hän on osannut tuolla tavoin pukea sanoihin\nvanhan merikarhun tunteet... \"Hyvästelyt haikeat\" eivät ole hänen\nmielensä mukaiset eivätkä myöskään minun -- sillä kun vain pääsen\n\"taa tyrskyjen\", silloin ei ole enää hätää...\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nANNA PUHUU LASTENKIELTÄ JA TERVETTÄ JÄRKEÄ.\n\n\n-- Mitä uutta kuuluu Vihervaarasta, Anna?\n\n-- Ei mitään erikoista, vastasi Anna, taittaen kokoon Marillan\nkirjeen. -- Jake Donnel on ollut siellä laittamassa uusia päreitä\nkatolle. Hän on nyt täysinoppinut nikkari, joten hän siis ilmeisesti\non saanut noudattaa omaa makuansa elämänuransa valinnassa. Muistathan\nkaiketi, että hänen äitinsä olisi tahtonut saada hänet professoriksi.\nEn unohda ikinä sitä päivää, jolloin hän tuli kouluun, nuhtelemaan\nminua siitä, etten nimittänyt hänen poikaansa S:t Clairiksi.\n\n-- Vieläköhän häntä sanotaan siksi?\n\n-- Tuskinpa vain. Hän ei itse ole koskaan liioin välittänyt tuosta\nranskalaisesta romaaninimestä. Äiti näyttää myöskin tyytyneen\nasiain nykyiseen tilaan. Olinkin aina vakuutettu, että poika, jolla\noli Jaken voimakas leuka, lopuksi saisi tahtonsa täytäntöön. Diana\nkirjoittaa myöskin ja kertoo, että Doralla on \"ystävä\". Ajatteles\nvain, -- hänhän on vasta lapsi.\n\n-- Dora on seitsemäntoista vuoden vanha, sanoi Gilbert. -- Kun sinä\nolit seitsemäntoistavuotias, Anna, olimme me, Charlie Sloane ja minä,\nhullautuneet sinuun.\n\n-- Me olemme nähtävästi jo ikäihmisiä, Gilbert, sanoi Anna,\nhymyillen puolittain surunvoittoisesti, -- kun pikkutytöt, jotka\nolivat kuusivuotisia, silloin kun me mielestämme jo olimme\naikuisia, hankkivat itsellensä ihailijoita. Doran \"ystävä\" on Ralph\nAndrews, Janen veli. Minä muistan hänet pienenä palleroisena ja\nliinatukkaisena poikana, joka aina istui luokan alapäässä. Mutta nyt\nhän taitaa olla oikein komean näköinen nuori mies.\n\n-- Dora menee varmaankin nuorena naimisiin. Hän on samaa laatua kuin\nCharlotta Neljäs -- hän ei uskalla päästää käsistänsä ensimmäistä\ntilaisuutta, vaan pelkää, että uutta ei enää ilmaantuisi.\n\n-- Jos noista kahdesta on tuleva pari, niin toivon, että Ralphissa\non enemmän tarmoa kuin hänen veljessänsä Billyssä, sanoi Anna\nmiettiväisesti.\n\n-- Niin, naureskeli Gilbert, -- toivokaamme, että hän pystyy itse\nkosimaan. Anna, olisitko sinä ottanut Billyn, jos hän olisi itse\nilmaissut hellät tunteensa, sen sijaan että jätti sen sisar Janen\ntehtäväksi?\n\n-- Kenties se ei olisi ollut niin aivan mahdotonta, sanoi Anna,\ntyrskähtäen hillittömään nauruun muistellessaan tuota ensimmäistä\nkosintaa, joka oli tullut hänen osaksensa. -- Ken tietää, mitä olisin\ntehnyt ensi hämmästyksen vallassa! Olkaamme iloisia siitä, että hän\nkosi asiamiehen välityksellä.\n\n-- Minä sain eilen kirjeen George Moorelta, sanoi Leslie nurkastansa,\nmissä hän istui lukemassa.\n\n-- Vai niin, kuinkas hänen laitansa on? tiedusteli Anna hiukan\nvälinpitämättömästi.\n\nHänestä tuntui, että oli puhe hänelle täysin vieraasta henkilöstä.\n\n-- Hän voi hyvin, mutta hänen on hankala perehtyä kaikkiin\nmuutoksiin, joita on tapahtunut hänen kodissansa ja hänen ystäviensä\nkeskuudessa. Keväällä hän aikoo jälleen mennä merille. Luonto vetää\nhäntä siihen, sanoo hän, ja sitä elämää hän ikävöi. Mutta hän\nkertoi minulle erään seikan, josta olen iloissani tuon miesparan\npuolesta. Ennen lähtöänsä purjehdusretkelle \"Neljällä sisarella\"\nhän oli kihloissa erään kotiseutunsa tytön kanssa. Hän ei maininnut\nhänestä mitään minulle Montrealissa, siksi että hän, kuten myöhemmin\nkertoi, oli ollut varma, että tyttö oli unohtanut hänet ja jo aikoja\nmennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta hän puolestansa, jonka\nkäsitteet ajasta olivat aivan sekaisin, tunsi vielä olevansa täysin\nrakastumisensa ja kihlaustunnelmansa vallassa. Häntä täytyi oikein\nsääliä -- mutta kun hän sitten tuli kotiin, kävi ilmi, ettei tyttö\nollutkaan mennyt naimisiin, vaan oli yhä edelleen kiintynyt häneen.\nSyksyllä he menevät naimisiin. Minä pyydän häntä tuomaan vaimonsa\nhiukan vierailemaan, ja hän on itsekin halukas näkemään paikan, missä\nhän on viettänyt niin monta vuotta voimatta käyttää järkeänsä.\n\n-- Minä pidän tuosta hänen ihmeellisten vaiheittensa romantillisesta\nlisästä, sanoi Anna hyvillään, hän kun aina oli niin ihastuksissaan\nkaikesta, mikä tuoksahti romantiikalle. -- Ja ajatelkaas, lisäsi hän\nkatuvaisena huoaisten, -- jos olisi käynyt minun tahtoni mukaan,\nei George Moore koskaan olisi päässyt esiin siitä haudasta, mihin\ntuo tieto, ken hän on, oli kätkettynä. Kuinka minä vastustinkaan\nGilbertin ehdotusta! Niin, minä olen saanut rangaistukseni! Tästä\npuoleen en koskaan enää rohkene olla toista mieltä kuin Gilbert. Jos\nmilloin yritänkään ajatella omin päin -- silloin saan tuota pikaa\nkuulla: kuinkas olikaan George Mooren laita? Minä tulen tuntemaan\nitseni täysin nolatuksi.\n\n-- Naista ei ole niinkään helppo nolata, kiusoitteli Gilbert. --\nMutta pyydän sinua -- älä muutu minun kaiukseni, Anna! Elämään\ntarvitaan höysteeksi hiukan vastaaninttämistä. En tahdo saada\nsellaista vaimoa kuin on Mac Allisterilla, joka asuu lahden tuolla\npuolen. Mitä hän ikinä sanookaan, niin säestää vaimo häntä heti\nkimeällä rääkkyvällä äänellänsä: \"Niin juuri, olet aivan oikeassa,\nukkoseni.\"\n\nAnna ja Leslie nauroivat. Annan nauru helkähteli hopealta, Leslien\nkajahteli kullalta, ja ne sointuivat yhteen niin viehkeästi kuin mitä\nkaunein musiikkiakordi.\n\nSusan tuli sisään, mutta hän ei yhtynyt siellä vallitsevaan\nhilpeyteen, vaan kevensi ahdistettua sydäntänsä raskaalla,\nhuokauksella.\n\n-- Mikäs nyt on, rakas Susan? kysyi Gilbert.\n\n-- Eihän vain pikku Jemille ole tapahtunut mitään, Susan? huusi Anna,\nkavahtaen pystyyn.\n\n-- Ei, ei suinkaan -- rauhoittukaa toki, pikku tohtorinna! Mutta\nvoihan tapahtua muita asioita, ja seikkoja... En ymmärrä, miksikä\nkova onni on seurannut minua koko tämän viikon... Leipä ei kohonnut\n-- no niin, senhän jokainen voi nähdä, niin tahmaista se oli -- ja\nsilittäessäni poltin tohtorin parhaan paidan rintamuksen -- ja rikoin\ntohtorinnan suuren paistivadin... Ah, hyvä Jumala... Ja nyt saan\nkaiken lisäksi sisareltani Matildalta kirjeen, että hän on taittanut\njalkansa, ja nyt hän tahtoo, että minä tulisin sinne joksikin aikaa\nhäntä hoitamaan.\n\n-- Sehän on kauhean ikävää, -- tarkoitan sitä, että sisarellesi on\nsattunut sellainen onnettomuus, huudahti Anna.\n\n-- Niin, sanokaapa muuta... Mutta suremassa ja kärsimässähän\ntäällä maailmassa ollaan, ja jos ei satu yhtä niin toista. Mitä\nnyt Matildaan tulee, niin tuntuu minusta perin oudolta, että hän\nmuka olisi taittanut jalkansa. Meidän suvussamme ei sellaista ole\ntapahtunut vielä koskaan. Mutta olipa kuinka tahansa, niin onhan\nhän sentään sisareni, ja tunnen olevani velvollinen lähtemään häntä\nhoitamaan, jos tohtorinna tulee muutaman viikon toimeen ilman minua.\n\n-- Tietysti, Susan. Voinhan hankkia jonkun toisen apulaisen siksi\naikaa, kun sinä olet poissa.\n\n-- Jos siitä tulee hankaluutta, niin minä en lähde, pikku tohtorinna,\nkäyköön Matildan jalan sitten kuinka tahansa. En kaikkien koko\nmaailman taittuneiden jalkojen takia sallisi, että tohtorinna tulee\nlevottomaksi ja meidän rakas pikku poikalapsemme saa vihreän vatsan.\n\n-- Kiitos, pikku Susan, mutta matkusta sinä vain heti sisaresi luo!\nMinä voin kyllä saada kalastajakylästä jonkun tytön, johon voin\ntyytyä toistaiseksi.\n\n-- Anna, enkö minä voi tulla sinun luoksesi siksi aikaa, kun Susan\non poissa? huudahti Leslie. -- Oi, se olisi minusta niin hauskaa --\ntekisit minulle todellisen laupeudentyön. Olen niin äärettömän yksin\ntuossa suuressa autiossa talossa. Siellä on niin vähän tehtävää --\nja illoin minua niin kammottaa ja säpsähdän alinomaa pelästyksestä,\nvaikka kaikki ovet ja akkunat ovat kiinni. Pari päivää sitten tapasin\nkeittiönovellani maankiertäjän.\n\nAnna suostui ilolla tuohon ehdotukseen, ja seuraavana päivänä muutti\nLeslie kimssuineen kamssuineen tuohon pieneen haavekotiin. Neiti\nCornelia oli peräti hyvillään siitä, että asiat kehittyivät tuolla\ntavoin.\n\n-- Tämä tuntuu minusta aivan kaitselmuksen johdatukselta, sanoi hän\nsalavihkaa Annalle. -- Onhan sääli Matilda Clowia, mutta kun hänen\nnyt kerran oli taitettava jalkansa, ei se olisi voinut tapahtua\nsopivampana ajankohtana. Leslie asuu täällä sen aikaa kun Owen Ford\non minun luonani täysihoidossa, ja The Glenin vanhat kissat eivät\nsaa tilaisuutta naukua koko asiasta, kuten ne olisivat tehneet,\njos Leslie olisi asunut yksin ja Owen Ford olisi käynyt häntä\ntervehtimässä. Täällä juorutaan ja pidetään jo tarpeeksi ääntä\nsiitäkin, ettei Leslie käy surupuvussa. Minä sanoin eräällekin\näskettäin: \"Jos tarkoitatte, että hänen pitäisi pukeutua surupukuun\nGeorge Mooren takia, niin minun mielestäni hän on pikemmin kuolleista\nnoussut kuin haudattu, ja jos taas tarkoitatte, että hänen olisi\nsurtava Dickiä, niin en käsitä, miksi hänen olisi pukeuduttava\nmustiin miehen takia, joka kuoli yksitoista vuotta sitten -- eikä\nsiitä ollut vahinkoa silloinkaan...\" Ja kun muori Louisa Baldwin\nmyöskin piti touhua tuosta asiasta ja sanoi minulle, että oli sangen\nmerkillistä, ettei Leslie koskaan epäillyt, ettei tuo hoidokki\nollutkaan hänen miehensä, silloin vastasin minä: \"Sinäkään et yhtään\nepäillyt, ettei hän ollut Dick Moore, ja kumminkin olit ollut\nkaiken ikäsi hänen naapurinsa ja olet luonnostasi kymmenin verroin\nepäluuloisempi kuin Leslie Moore.\" Mutta toisten ihmisten täytyy\nsaada panetella, rakkaani, muutoin ne eivät voi hyvin... Olen joka\ntapauksessa oikein kiitollinen siitä, että Leslie saa asua kattosi\nalla sen aikaa, kun Owen on täällä häntä kosiskelemassa.\n\nOwen Ford tuli tuohon pieneen valkoiseen taloon eräänä elokuun\niltapäivänä, juuri Annan ja Leslien haltioituneina ihaillessa\npienokaista. Hän pysähtyi arkihuoneen avoimelle ovelle,\nhuoneessaolijain sitä havaitsematta, ja hän jäi kaihoisin katsein\nsilmäilemään tuota kaunista kuvaa. Leslie istui lattialla pienokainen\npolvillaan ja tavoitellen ihastuneena hänen lihavia pikku käsiänsä,\njotka huitoivat ilmassa.\n\n-- Oi sinä herttainen, rakas lapsukainen! kuiskasi Leslie, tarttuen\ntoiseen noista pienistä kätösistä ja peittäen sen suuteloilla.\n\n-- Että voikin olla niin hilveän pieni ja helttainen ja tuloinen!\npiipitti Anna, joka tuolin selkänojaa vastaan riipuksissa ihaili\ntuota näytelmää. -- Nuo pienet lihavat tassut ovat maailman tievimmät\ntattut, ja ne ovat pojun omat tattut.\n\nAnna oli pikku Jeniin saapumisen edellisinä kuukausina lukenut\nuseita opettavaisia kirjoja ja erittäinkin omannut sen viisauden,\njota teos \"Pikkulasten hoidon ja kasvatuksen ohjeita\" tarjosi.\nSiinä varoitettiin vanhempia, vedoten kaikkeen, mikä on pyhää,\npuhumasta tenavillensa \"pikkulastenkieltä\". Pienokaisia olisi\nehdottomasti puhuteltava kieliopillisesti mallikelpoisin sanoin,\naina siitä saakka, kun he tulevat maailmaan. Sillä tavoin he\noppisivat alunpitäin puhumaan äidinkieltänsä virheettömästi. \"Kuinka\nvoikaan äiti odottaa, että hänen lapsensa myöhemmin oppisi puhumaan\nhuolellista kieltä\", tuumiskeli kirjan tekijä, \"jos hän itse totuttaa\nsen herkän kielen ja korvan sellaisiin virheellisiin puhetapoihin ja\njalon kielemme vääristelyihin, joihin ajattelemattomat äidit päivä\npäivältä itsepintaisesti totuttavat noita avuttomia olentoja, jotka\non uskottu heidän hoitoonsa. Voiko lapsi, jota alati nimitetään\n'hellanteltuksi' ja 'kultamuluksi', koskaan saada oikeata käsitettä\nomasta olennostaan, kehitysmahdollisuuksistaan ja siitä asemasta,\njoka sille maailmassa kuuluu.\"\n\nTuo oli vaikuttanut Annaan valtavasti, ja hän oli ilmoittanut\nGilbertille aikovansa mitä ankarimmin noudattaa sääntöä, ettei\nkoskaan missään olosuhteissa puhuisi pienokaisillensa \"lastenkieltä\".\nGilbert oli samaa mieltä, ja he tekivät asiasta juhlallisen\nsopimuksen -- jonka Anna rikkoi heti mitä häpeällisimmällä tavalla,\nkun pikku Jim ensi kerran laskettiin hänen käsivarrellensa. \"Oi\ntuloinen pieni tydänkäpyni!\" huudahti hän, ja hän jatkoi sittemminkin\naivan empimättä tuota kielilakien rikkomista välittämättä vähääkään\njuhlallisista lupauksistansa.\n\n-- Äh, tuolla kirjailijalla ei ole koskaan ollut omia lapsia,\nGilbert, sanoi Anna, -- siitä voit olla varma, muutoin hän ei\nvarmaankaan olisi ikinä kirjoittanut tuonlaista pötyä. Tietysti\ntäytyy kapalovauvalle puhua pikkulastenkieltä! Muu olisi luonnotonta.\nOlisi suorastaan epäinhimillistä puhua noille pienille hennoille\npalleroisille samalla tavoin kuin pitkä-koipisille tytöille ja\npojille. Pikkulapset kaipaavat hyväilyä ja hemmottelua ja haluavat\nkuulla niin paljon helttaitia ja tuloitia pikku tanoja kuin tuinkin,\nja pikku Jem taa kuulla niitä niin paljon kuin ikinä tahtoo -- oma\npikku halakanvalpaani!\n\n-- Mutta sinähän olet pahimpia pahimmista, Anna, sanoi Gilbert, joka\nollen ainoastaan isä, eikä äiti, ei vielä ollut ehtinyt tulla täysin\nvakuutetuksi tuon oppineen kirjailijan suunnattomasta erehdyksestä.\n-- En ole ikimaailmassa kuullut sellaista sekamelskaa kuin tuo, jolla\nsinä puhuttelet poikaamme.\n\n-- Etpä suinkaan -- sitä ei käy ihmetteleminen -- sinähän et ole\nliioin nähnyt äitejä etkä pikkulapsia... Sinun ei maksa vaivaa\nylvästellä, -- minähän kasvatin Hammondilla kolme paria kaksosia\nennenkuin olin täyttänyt yksitoista vuotta -- mitäs siihen\nsanot? Sinä ja sinun arvoisa kirjailijasi -- te olette pelkkiä\nkamarioppineita. Gilbert, rukoilen sinua, katsopa pienokaista! Hän\nhymyilee minulle -- hän tietää, mistä me puhumme. Ja tinä olet tamaa\nmieltä kuin äiti, sen voin nähdä sinusta, eikö totta, kullannuppuseni?\n\nGilbert laski kätensä heidän molempain ympärille. -- Oi, te äidit!\nJumala tiesi, mitä hän teki, luodessaan teidät!\n\nTällä tavoin juteltiin pikku Jemin kanssa, ja häntä hyväiltiin ja\nhemmoteltiin, ja hän viihtyi ja vaurastui, kuten pikkulapsen sopii\nja tulee tehdä haavekodissa. Leslie oli aivan yhtä ihastunut häneen\nkuin Anna. Kun he olivat päättäneet talousaskareensa eikä Gilbert\nollut lähettyvillä, panivat he toimeen todellisia palvonnan ja hellän\nlörpöttelyn juhlahetkiä, -- ja juuri tällaisena hetkenä Owen Ford nyt\nyllätti heidät.\n\nLeslie huomasi hänet ensiksi. Vaikka jo hämärsi, voi Anna nähdä,\nkuinka äkillinen kalpeus levisi noille kauniille kasvoille,\nhaihduttaen poskien ja huulten helakan punan.\n\nOwen lähestyi häntä, mieli täynnä kiihkeätä kaihoa, ja ensi hetkenä\nei hän havainnut Annaa.\n\n-- Leslie! sanoi hän kurottaen kätensä esiin.\n\nEnsi kerran hän oli kutsunut Leslietä nimeltä. Mutta Leslien ojentama\nkäsi oli kylmä, ja hän oli koko illan hyvin vähäpuheinen, jota\nvastoin Anna, Gilbert ja Owen juttelivat ja laskivat leikkiä kilvan\n-- melkein kuten ennen. Ennenkuin Owenin vierailu oli päättynyt,\npoistui Leslie omaan huoneeseensa, lausuen muutaman anteeksipyynnön\nsanan. Owenin hilpeys oli poissa, ja hän sanoi pian jäähyväiset,\npoistuen alakuloisin ilmein.\n\nGilbert katsoi Annaan.\n\n-- Anna, mitä tämä kaikki merkitsee? Täällä on tekeillä jotakin,\njota minä en ymmärrä. Koko ilma on tänään ollut sähkötettyä. Leslie\nistuu murhenäytelmän runottaren kaltaisena, Owen Ford koettaa näyttää\niloiselta ja ylläpitää hilpeätä ja leikillistä keskustelua -- mutta\nLeslie täyttää hänen mielensä. Ja sinä puolestasi näytät olevan\npakahtumaisillasi salaiseen mielenliikutukseen, jota töin tuskin\npystyt hillitsemään. Suusi puhtaaksi! Mitä salakähmäisyyttä\ntäällä harjoitetaan, josta sinä koetat pitää herkkäuskoisen ja\nhyväluontoisen miehesi erillään?\n\n-- Älä nyt ole typerä, Gilbert, vastasi Anna aviovaimon\nsuorasukaisuudella. -- Mitä Lesliehin tulee, niin on hän mieletön\npikku hölmö, ja sen minä totta totisesti saatan hänen tietoonsa.\n\nAnna tapasi Leslien tuon pienen kodikkaan ullakkokamarin akkunan\nääressä. Meren vahveneva ja heikkenevä kohina täytti koko huoneen.\nLeslie istui kädet ristissä kalpeassa kuutamossa -- viehkeänä\nilmiönä, jonka ryhdissä sentään oli syytöksen ja nuhteen ilme.\n\n-- Anna, sanoi hän hillityllä äänellä, -- tiesitkö sinä, että Owen\nFord tulisi Neljään tuuleen?\n\n-- Tiesin kyllä, lapsukaiseni, vastasi Anna rohkeasti.\n\n-- Oi, olisit kertonut siitä minulle, huudahti Leslie kiihkeästi. --\nJos olisin tiennyt sen, olisin lähtenyt tieheni -- en olisi tahtonut\njäädä tänne häntä tapaamaan. Sinun olisi pitänyt kertoa siitä\nminulle. Et ole menetellyt hienotunteisesti -- Anna -- etkä oikein.\n\nLeslien huulet vapisivat -- nähtävästi oli hermostunut itkukohtaus\ntulossa. Mutta Anna tyrskähti mitä sydämettömimpään nauruun, kumartui\nhäntä kohden ja suuteli hänen ylöspäin kohotettuja, nuhtelevia\nkasvojansa.\n\n-- Leslie, sinä olet varmaankin oikein harvinaisen suuri tyhmyri\n-- viehkeä ja suloinen tyhmyri. Kuvitteletko tosiaankin, että\nOwen on lähtenyt matkaan Tyyneltämereltä Atlantille halusta saada\ntavata minua? En myöskään luulisi, että ystävämme, täti Cornelia,\non herättänyt hänessä niin hurjan ja äkillisen intohimon. Nuo\nsurunvoittoiset kasvojenilmeesi joutavat siis pois -- voit panna ne\nsievästi kokoon laventelissa säilytettäviksi -- et tarvitse niitä\nenää. On ihmisiä, jotka voivat katsoa myllynkiven lävitse, jos siinä\non kolo keskellä, mutta sinulla ei näy olevan sitä kykyä. Minulla\nei tosin ole profeetan lahjoja, mutta uskallan kumminkin ennustella\nhiukan tulevaisuudestasi. Elämäsi raskas ja katkera osa on takanasi.\nVastedes odottavat sinua onnellisen naisen riemut ja toiveet --\njoskin myös hiukan suruilla sekoitettuina -- se on uskoni. Muistatko\ntuon onnea ennustavan Venuksen varjon, Leslie? Sinuun nähden se\ntoteutui. Se vuosi, jolloin sen näit, tuotti sinulle elämän parhaan\nlahjan -- rakkautesi Owen Fordiin. Mene nyt levolle ja nuku hyvin --\nenempää en sano.\n\nLeslie noudatti määräystä siinä suhteessa, että hän paneutui levolle,\nmutta varsin epävarmaa on, nukkuiko hän myöskin hyvin. Tuskinpa hän\nlienee uskaltanut antautua avosilminkään unelmien valtaan. Elämä oli\nkohdellut Leslie parkaa niin pahoin -- polku, jota hänen oli täytynyt\nvaeltaa, oli ollut niin kivinen ja ohdakkeinen, ettei hänen sydämensä\nvoinut aueta niille toiveille, jotka kajastivat taivaanrannalla.\nMutta hän lepäsi silmäillen tuota suurta tuikkavaa tähteä, joka\nvalaisi lyhyen kesäyön, ja hänen silmänsä kävivät jälleen lempeiksi\nja kirkkaiksi ja nuoriksi. Ja kun Owen Ford palasi seuraavana päivänä\nja pyysi häntä mukaansa kävelyretkelle rantaan, ei hän kieltäytynyt\nnoudattamasta tuota pyyntöä.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nNEITI CORNELIA JULISTAA HÄMMÄSTYTTÄVÄN UUTISEN.\n\n\nNeiti Cornelia oli mukavassa kävelytahdissa vaeltaen tullut\npieneen valkoiseen taloon eräänä helteisenä iltapäivänä, jolloin\nlahti kuvastui kuuman elokuun hiukan haalistuneessa sinessä ja\npunakeltaiset liljat kurottivat esiin muhkeat kupunsa, täyttääksensä\nne sulalla auringon kullalla. Mutta neiti Cornelia ei tarkannut\npaljonkaan tuota jokapäiväistä näkyä -- veltosti keinuilevia vesiä\ntai päivänpaistetta janoavia liljoja. Hän istui siinä kiikkutuolissa,\njoka hänestä tuntui mukavimmalta -- kädet jouten sylissä -- mikä oli\nvarsin ihmeellistä. Hän ei ommellut, ei kehrännyt. Ei hän myöskään\nsanonut ainoatakaan pahaa sanaa miesväestä. Lyhyesti sanoen -- neiti\nCornelian puheesta puuttuivat tänään kaikki kirpeät käänteet, ja\nGilbert, joka oli luopunut kalastusretkestänsä, jäädäksensä kotiin\nsitä kuuntelemaan, oli jo hiukan huolissaan. Mikähän vaivasikaan täti\nCorneliaa?\n\nAlakuloiselta ei neiti Cornelia silti näyttänyt eikä synkältä, vaan\nainoastaan hiukan miettiväiseltä. Väliin voi hänen olennossaan\nmyöskin huomata jonkinmoista hermostuneisuutta, joka ei ollut\nollenkaan hänen luontonsa mukaista.\n\n-- Missä Leslie on? kysyi hän -- ilmeisesti ainoastaan jotakin\nkysyäksensä.\n\n-- Owen ja hän ovat menneet poimimaan vattuja Leslien talon takana\nolevasta metsästä, vastasi Anna. -- He palaavat vasta illalliselle --\njos silloinkaan.\n\n-- Ei, heidän kellonsa ovat viime aikoina ruvenneet jättäytymään\nhuimaavasti jälkeen, sanoi Gilbert. -- Minä puolestani käyskentelen\ntäällä odotellen merkkejä ja ihmeitä -- te naisväki voisitte\nvarmaankin auttaa minut selville asioista, jos tahtoisitte. Mutta\nAnna, tuo velvollisuutensa unohtanut puoliso, ei halua sitä tehdä!\nEhkäpä sinä auttaisit minua, täti Cornelia?\n\n-- En, poikaseni. Mutta kerron teille jotakin muuta, jatkoi täti\nCornelia henkilön tapaan, joka rohkeasti ryhtyy vastenmieliseen\ntehtävään päästäksensä siitä sitten vapaaksi. -- Tulin vartavasten\nsiitä kertomaan. Minä menen naimisiin.\n\nAnna ja Gilbert vaikenivat. Jos täti Cornelia olisi julistanut\naikovansa mennä aallonmurtajalle heittäytyäksensä mereen, olisi tuo\ntiedonanto kenties ollut mahdollinen uskoa. Mutta nyt jutteli hän\ntäysin mahdottomia. He odottivat siis vaieten. Ilmeisesti oli tuota\npuhetta katsottava äkillisen mielenhäiriön oireeksi.\n\n-- Te näytätte molemmat aikamoisen hämmästyneiltä, sanoi täti\nCornelia myhähdellen mielissään. Vapauduttuaan tuosta uutisesta oli\nhän nyt jälleen ennallaan. -- Arveletteko, että olen liian nuori ja\nkokematon mennäkseni avioliittoon?\n\n-- Hyvä täti Cornelia -- tuo tuli niin odottamattomasti, sanoi\nGilbert, koettaen tointua hämmästyksestä, joka hänet tosiaankin oli\nvallannut. -- Olenhan kuullut sinun sanovan toistakymmentä kertaa,\nettet sinä menisi naimisiin edes maailman hienoimman ja komeimman\nmiehen kanssa, vaikka hänet tuotaisiin hopeatarjottimella ja voisit\nkäsitellä häntä hopeapihdeillä.\n\n-- Nyt ei suinkaan ole kysymys maailman hienommasta ja komeimmasta\nmiehestä, kuten sanoit. Tuo ei sovellu Marshall Elliottiin.\n\n-- Mitä -- Marshall Elliottin kanssako täti menee naimisiin? huudahti\nAnna.\n\nTuo uusi yllätys antoi hänelle takaisin hänen puhekykynsä, joka viime\nhetkinä oli ollut lamassa.\n\n-- Niin, tiedätkös. Olisin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana\nvoinut saada hänet milloin tahansa, jos vain olisin viitsinyt\nviitatakaan häneen... Mutta luuletko, että olisin halunnut mennä\nkirkkoon tuollaisen vaeltavan heinäauman kanssa?\n\n-- Ihmettä ja kummaa... Tämä on oikein hauskaa... Toivotamme sinulle\noikein runsaasti onnea, sanoi Anna, hämillään ja päästä pyörällä\nsanoja tavoitellen.\n\nTuollaista tapahtumaa ei hän ollut tiennyt odottaa -- ei konsanaan\nhänelle olisi pälkähtänyt päähän, että hän vielä saisi onnitella täti\nCorneliaa hänen aiotun avioliittonsa johdosta.\n\n-- Paljon kiitoksia -- tiesinhän kyllä, että toivoisit minulle onnea,\nsanoi täti Cornelia. -- Sinä olet ensimmäinen hyvistä ystävistäni,\njoka saa asiasta tiedon.\n\n-- Mutta kuinka ikävää, että menetämme sinut, rakas täti Cornelia,\njatkoi Anna, joka tunsi käyvänsä hiukan alakuloiseksi ja\nhempeämieliseksi.\n\n-- Rakkaani, ette te minua menetä, rauhoitteli häntä neiti\nCornelia. -- Ethän toki luule, että asetun asumaan lahden tuolle\npuolen Crawfordien ja Mac Allisterien ja muun roskaväen sekaan?\nEi tule kysymykseenkään. Marshall muuttaa minun luokseni. Olen\nniin vihoissani ja kyllästynyt kaikkiin noihin renkeihin. Tuo Jim\nHastings, jonka sain tänä kesänä, on ehdottomasti pahin laatuansa.\nHän voisi saattaa kenet tahansa ottamaan aviomiehen. Ajatteles vain\n-- eilen hän kaatoi kumoon koko kirnuuksen, niin että oiva paksu;\nkermani valui yli pihan. Ja luuletko hänen välittäneen vähääkään\nsiitä, että voi meni hukkaan? Vieläkös mitä, ei puhettakaan siitä.\nHän vain nauroi typerää nauruansa ja sanoi: \"Kerma on hyvää\nmaalle\"... Eikös olekin miehen tapaista tuo, että keksii sanoa sillä\ntavoin? Sellaisiahan ne ovat. Mutta minä sanoin hänelle, ettei\nminulla ole tapana lannoittaa takapihaani paksulla kermalla.\n\n-- Minäkin toivotan sinulle onnea kaikissa mahdollisissa muodoissa,\ntäti Cornelia, sanoi Gilbert juhlallisesti. -- Mutta, lisäsi\nhän, voimatta vastustaa kiusausta, Annan rukoilevasta katseesta\nhuolimatta, -- minä pelkään että kultainen vapautesi on nyt mennyttä\nkalua. Kuten tiedät, on Marshall Elliott mies puolestansa.\n\n-- Minä pidän miehestä, joka tietää mitä tahtoo, julisti täti\nCornelia. -- Amos Grant, joka aikoinaan juoksi minun kintereilläni,\noli oikea akka. Hän ei suinkaan tiennyt, mitä tahtoi. Eräänä päivänä\nhän hyppäsi lammikkoon hukuttautuaksensa -- niin, ei minun tähteni --\nja ehdittyään onnellisesti vedenpinnan alle alkoi hän uida rantaan.\nTäytyy tosiaankin olla mies osoittaaksensa sellaista päättäväisyyden\npuutetta... Toista on Marshall Elliott -- jos hän olisi päättänyt\nhukuttautua, olisi hän myöskin suorittanut sen kunnollisesti.\n\n-- Ja sitten hänellä lienee myöskin hyvin kiivas luonto -- niin olen\nkuullut, jatkoi Gilbert.\n\n-- Eihän hän olisikaan Elliott, ellei niin olisi. Siitä olen\nhänelle kiitollinen. Tulee olemaan oikein suunnattoman virkistävää\närsyttää hänet oikein vihan vimmoihin. Miehen, joka helposti\ntulistuu ja silloin tekee mielettömyyksiä, voi saada mihin tahansa,\nhänen ehdittyään rauhoittua. Mutta mitä mahtaakaan miehelle, jonka\ntyyneyttä mikään ei voi häiritä?\n\n-- Tiedäthän, että hän on vasemmistolainen, täti Cornelia?\n\n-- Siinäpä se -- muutoinhan ei hänen olisi tarvinnutkaan kulkea\nsuurinta osaa elämästään elävänä ihmeenä. Eikä taida olla\nsuuria toiveita, että saisin hänet käännytetyksi, sanoi neiti\nCornelia hieman tyytymättömällä äänellä. -- Mutta ainakin hän on\npresbyteriläinen. Saanen kaiketi tyytyä siihen.\n\n-- Menisitkö naimisiin hänen kanssaan, jos hän olisi metodisti, täti\nCornelia?\n\n-- En, siitä voit olla varma. Politiikka kohdistuu tähän elämään,\nmutta uskonto kumpaankin.\n\n-- Ja ajatteles, jos täti Cornelia kumminkin lopuksi tulee\nesiintymään kuolinilmoituksessa \"jälkeenjääneenä\".\n\n-- Enpä suinkaan. Marshall tulee elämään kauemmin kuin minä, siitä\nolen varma.\n\n-- Milloin häät pidetään? kysyi Anna.\n\n-- Kuukauden kuluttua. Morsiuspukuni tulee olemaan merensinistä\nsilkkiä. Ja sitten halusin kysyä sinulta, arveletko, että minulla\nvoisi olla huntu tuon merensinisen puvun kanssa? Olen aina ajatellut,\nettä olisi niin hauskaa morsiamena olla huntu päässä. Marshall\nsanoo, ettei siinä hänen tietääksensä voi olla mitään estettä. Mutta\nmiehillähän on yleensä niin huono arvostelukyky.\n\n-- Miksi ei sinulla voisi olla huntua, jos niin tahdot? sanoi Anna.\n\n-- No, kas, eihän toki kukaan tahdo kernaasti erota muista, sanoi\ntäti Cornelia, joka ei ollut sanottavasti kenenkään kaltainen koko\nmaan pinnalla. -- Kuten sanottu, pitäisin paljon hunnusta. Mutta\nkenties se sopii ainoastaan valkoisen puvun kanssa yhteen? Rakkaani,\nsano suoraan, mitä ajattelet! Noudatan sinun neuvoasi.\n\n-- Luullakseni huntuja ei juuri käytetä muutoin kuin valkoisten\npukujen kanssa, sanoi Anna, -- mutta sehän on tykkänään makuasia, ja\nminun nähdäkseni herra Elliott on oikeassa, täti Cornelia. En näe\nmitään syytä, miksi sinä et panisi huntua, jos kernaasti tahdot sen\ntehdä.\n\nMutta täti Cornelia, joka tavallisesti aamupäivävierailuillaan\noli puettuna ruskeakukkaiseen karttuuniseen aamupukuun, pudisti\npaheksuvasti päätänsä.\n\n-- Jos ei se ole yleisen tavan mukaista, en tahdo suinkaan pukeutua\nsiihen, sanoi hän, omistaen hiljaisen huokauksen pettyneelle\ntoiveellensa.\n\n-- Koska nyt olet päättänyt mennä aviosäätyyn, täti Cornelia,\nsanoi kujeilija Gilbert, -- niin voin sanoa sinulle kolme oivaa\nsääntöä, jotka koskevat tapaa, miten aviomiestä on käsiteltävä.\nIsoäitini antoi ne ohjeiksi äidilleni hänen mennessään isäni kanssa\navioliittoon.\n\n-- Luulisin tosin osaavani käsitellä Marshall Elliottia ilmankin\nsääntöjäsi, sanoi täti Cornelia. -- Mutta annapa sentään kuulla!\n\n-- Ensi sääntö on: Saata hänet valtoihisi!\n\n-- On jo tehty. Edelleen!\n\n-- Toinen sääntö: Ruoki häntä hyvin.\n\n-- Kyllä. Paahtopaistilla ja lammasmuhennoksella. Entä sitten?\n\n-- Kolmas ja neljäs sääntö: Pidä häntä silmällä!\n\n-- Tuo oli tosi sana, sanoi neiti Cornelia ponnekkaasti.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nPUNAISIA RUUSUJA.\n\n\nPienen haavemajan puutarhassa surisivat mehiläiset ja elokuun\npunaisimmat ruusut loistivat täydessä värihohteessa.\n\nMajasen asukkaat oleskelivat paljon ulkosalla. He söivät\nvaatimattomat illallisensa istuen rehevässä ruohikossa mäen juurella\nvarjoisassa puutarhannurkkauksessa ja he tekivät illoin kävelyretkiä\nlempeässä puolihämyssä. Eräänä iltana tapasi Owen Ford Leslien yksin\npuutarhassa. Anna ja Gilbert olivat poissa, ja Susania odotettiin\ntosin juuri tänä iltana, mutta hän ei ollut vielä saapunut.\n\nPohjoinen taivas hohti opaalin- ja vaaleanvihreän värisenä honkien\nlatvojen yläpuolella. Ilma oli viileä, sillä oli jo ehditty elokuun\nja syyskuun vaiheille, ja Lesliella oli kirsikanpunainen olkahuivi\nkevyesti heitettynä valkoisen pukunsa ylitse. Hiljaa kulkivat\nhe nyt rinnakkain noita kapeita, varjoisia, kukkien reunustamia\nhietakäytäviä. Owenin täytyi pian matkustaa pois. Hänen lomansa oli\nlopussa. Leslie tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän tiesi, että\ntässä rakkaassa puutarhassa lausuttaisiin ne sitovat sanat, jotka\nlujittaisivat heidän sanoitta solmitun liittonsa.\n\n-- Väliin illoin tuovat tuulenhenkäykset tässä puutarhassa mukanansa\nomituisen tuoksun, joka on kuin jonkin hienon ja heikon hajuveden\nlehahdus, sanoi Owen. -- Minun ei ole koskaan onnistunut löytää juuri\nsitä kukkaa, josta se leviää. Se haihtuu pian ja siinä tuntuu olevan\nsalaperäistä ja ihmeellistä suloa. Minä rakastan ajatella, että siinä\nliitelee isoäiti Selwynin sielu, joka on halunnut viivähtää hetkisen\ntällä hänelle rakkaalla paikalla. Tämän pienen talon ympärillä\nmahtanee olla kokonainen parvi ystävällisiä henkiä.\n\n-- Minä olen asunut sen katon alla kuukauden vain, sanoi Leslie, --\nmutta rakastan sitä enemmän kuin koskaan tulen rakastamaan tuota\nsuurta taloa, missä olen viettänyt koko elämäni.\n\n-- Tämä talo rakennettiin ja pyhitettiin rakkaudelle, sanoi Owen. --\nTällaisten talojen täytyy jossakin määrin vaikuttaa asukkaihinsa.\nJa tämä puutarha -- se on yli kuusikymmentä vuotta vanha, ja nämä\nkukkakuvut tietävät kertoa tuhansista toiveista ja riemuista. Toiset\nnäistä kukista ovat todellakin opettajan morsiamen istuttamia,\nja hänen kuolemastansa on nyt kolmekymmentä vuotta. Kumminkin ne\nkukkivat joka kesä. Katsokaa näitä punaisia ruusuja, Leslie -- kuinka\nne kuningatarten tavoin kohoavat muita ylemmäs!\n\n-- Minä rakastan punaisia ruusuja, sanoi Leslie. Anna pitää eniten\nvaaleanpunaisista ja Gilbert valkoisista. Mutta tummanpunaiset ovat\nminun lempikukkiani. Ne tyydyttävät sydämeni kaihoa tavalla, jota\nmikään muu kukka ei voi tehdä.\n\n-- Nämä kukat ovat hyvin myöhäisiä -- ne kukkivat vasta kun\ntoisten kukkimisaika on jo ohitse ja ne uhkuvat hedelmöittävän\nkesän kypsyyttä ja lämpöä, sanoi Owen poimien muutamia noista\nhehkuvanpunaisista, puoliavoimista nupuista. -- Ruusu on rakkauden\nkukka -- sen on maailma jo vuosisatoja tunnustanut. Vaaleanpunaiset\nruusut ovat toiveikkaan, sitovan rakkauden ruusuja -- valkoiset\nmerkitsevät kuollutta rakkautta -- mutta tummanpunaiset ruusut --\nsano, Leslie, mitä ne merkitsevät?\n\n-- Rakkautta, joka voittaa kaikki esteet, sanoi Leslie hiljaa.\n\n-- Niin, rakkautta, joka vihdoinkin on ehtinyt päämääräänsä...\nLeslie, sinä tiedät, ymmärrät kaikki... Leslie, olen rakastanut\nsinua siitä hetkestä saakka, jolloin näin sinut ensi kerran. Ja minä\ntiedän myöskin, että sinä pidät minusta -- minun ei tarvitse kysyä\nsitä. Mutta tahtoisin kumminkin kuulla sen huuliltasi -- rakkaani,\ntahdothan ilahduttaa minua...\n\nLeslie sanoi jotakin hyvin hiljaisella ja vapisevalla äänellä.\nHeidän kätensä ja huulensa yhtyivät, heidän elämänsä ylevin hetki\noli tullut -- ja heidän seisoessansa tuossa vanhassa puutarhassa,\njohon liittyi niin paljon muistoja rakkaudesta ja onnesta, tuskasta\nja kaipauksesta, kiinnitti Owen Leslien kimmeltävään tukkaan\ntummanpunaisen ruusun, voittavan rakkauden vertauskuvan.\n\nAnna ja Gilbert palasivat vihdoinkin kotiin, kapteeni Jim seuranaan.\nAnna sytytti avoimeen takkaan valkean ajopuista, nähdäksensä\nmoniväristen liekkien leimuavan, ja he istuivat valkean ääressä\ntunnin ajan tuttavallisesti keskustellen.\n\n-- Katsellessani ajopuitten liekkiä ei minun ole ollenkaan vaikea\nkuvitella, että olen jälleen nuori, sanoi kapteeni Jim.\n\n-- Voitteko liekeistä ennustella tulevaisia asioita, kapteeni Jim!\ntiedusteli Owen.\n\nKapteeni Jim silmäili heitä kaikkia herttaisella, lämpöisellä\nkatseellansa, mutta sitten kiintyi se Leslien punoittaviin poskiin ja\nloistaviin silmiin.\n\n-- Minun ei tarvitse katsoa tuleen päästäkseni selville teidän\ntulevista kohtaloistanne, sanoi hän. -- Näen muutoinkin\nonnen odottavan teitä kaikkia -- kaikkia -- Leslietä ja Owen\nFordia -- tohtoriamme ja rouva Blytheä -- ja pikku Jemiä -- ja noita\ntoisia pienokaisia, jotka eivät vielä ole syntyneet, mutta jotka\nvielä ilmestyvät maailmaan... Onnea saatte te kaikki osaksenne --\nmutta muistakaa, ettette silti vältä huolia ja koetuksia. Niiden\ntäytyy tulla -- sillä ei ainoakaan talo, olkoonpa palatsi tai pieni\nhaavemaja vain, pääse niistä tykkänään vapaaksi. Mutta ne eivät voi\nlannistaa teitä, jos kannatte ne yhdessä, rakkauden ja uskollisuuden\nyhdistäminä. Jos ne ovat luotsina ja kompassina, silloin voi kestää\nmitkä myrskyt tahansa.\n\nJa vanha mies nousi äkkiä ja laski toisen kätensä Leslien, toisen\nAnnan päähän.\n\n-- Kaksi herttaista, suloista naista, sanoi hän. -- Vilpittömiä ja\nuskollisia ja luotettavia. Te tuotatte kunniaa miehillenne -- teidän\nlapsenne varttuvat suuriksi ja rukoilevat teille Herran siunausta.\n\nTuo vähäinen näytelmä herätti omituisen juhlallisen tunnelman. Anna\nja Leslie taivuttivat päänsä kuin ottaen vastaan siunauksen, Gilbert\npyyhkäisi nopeasti silmiänsä ja Owen Fordin ilmeikkäillä kasvoilla\nnäkyi kuin kirkastus. Kaikki istuivat he hetkisen vaieten. Pieni\nhaavemaja oli muistojensa varastoon saanut lisäksi vieläkin yhden\nvoimakkaan tunteen läpitunkeman unohtumattoman hetken.\n\n-- Nyt minun täytyy lähteä, sanoi kapteeni Jim lopuksi vitkaan.\n\nHän otti hattunsa ja loi viivähtävän katseen huoneeseen.\n\n-- Hyvää yötä nyt kaikki tyynni, sanoi hän mennessään ulos.\n\nAnna, jonka herkkä korva oli tajunnut tuossa jäähyväistervehdyksessä\nilmenevän harvinaisen surumielisyyden, kiiruhti ovelle hänen\njälkeensä.\n\n-- Tulkaa pian jälleen, kapteeni Jim, huusi hän vanhuksen poistuessa\npienestä veräjästä, jonka patsaina olivat molemmat korkeat hongat.\n\n-- Kiitos kutsusta! huusi kapteeni vastaan hilpeällä äänellä. Mutta\nkapteeni Jim oli istunut viimeisen kerran tuon pienen haavemajan\ntakkavalkean ääressä.\n\nAnna meni hitaasti takaisin toisten tykö.\n\n-- Minun on niin sääli kapteenia, jonka täytyy nyt mennä aivan yksin\ntakaisin yksinäiselle niemellensä, sanoi hän. -- Eikä siellä ole\nketään toivottamassa häntä tervetulleeksi. No niin, Ensi perämies\nkylläkin, jos se on valveilla...\n\n-- Kapteeni Jim on niin oiva seura toisille, että täytyy ajatella\nhänen olevan hyvänä seurana itselleenkin, sanoi Owen. -- Mutta\nuseinhan hänen olonsa mahtanee tuntua yksinäiseltä. Nyt tänä iltana\nhänen olennossaan oli jotakin ennustajan tapaista, -- hän puhui sen\ntavoin, jolla on jotakin julistettavaa... Niin, minun on kai myöskin\nlähdettävä nyt.\n\nAnna ja Gilbert poistuivat hienotunteisesti huoneesta, mutta Owenin\nmentyä tuli Anna takaisin. Hän tapasi Leslien seisomassa takkatulen\nhiipuvan hiiloksen ääressä.\n\n-- Oi Leslie, minä tiedän... olen niin äärettömän iloinen, rakas\nystäväni, sanoi hän, sulkien hänet syleilyynsä.\n\n-- Anna, onneni pelästyttää minua, kuiskasi Leslie. -- Se on minusta\nliian suuri voidakseni uskoa siihen -- pelkään siitä puhua... Minusta\non kuin se olisi haave vain -- tämän pienen haavemajan synnyttämä --\nkuin haihtuisi se olemattomiin heti kun täältä lähden.\n\n-- Sinun ei pidäkään lähteä täältä, ennenkuin Owen tulee sinua\nnoutamaan. Sinun täytyy siihen saakka olla minun luonani. Voitko\ntosiaankin luulla, että sallisin sinun palata takaisin tuohon\nyksinäiseen, synkkään vanhaan taloon?\n\n-- Kiitos, rakkaani! Aioin juuri kysyä sinulta, eikö kävisi päinsä,\nettä jäisin teille. Minua on oikein kammottanut ajatellessani, että\nmuuttaisin takaisin tuonne talooni -- on kuin palaisin jälleen\nentisen elämäni koleuteen ja yksinäisyyteen. Anna, Anna, millainen\nystävä oletkaan ollut minulle -- herttainen, suloinen nainen,\nvilpitön, uskollinen ja luotettava -- kapteeni Jim lausui sinusta\naivan oikean arvostelun!\n\n-- Hän puhui naisista -- ei naisesta, hymyili Anna. -- Kapteeni\nJim näkee meidät kenties aivan erikoisessa valaistuksessa... hän\npitää meistä paljon ja ajattelee meistä hyvää. Ja mehän voimme\nainakin koettaa järjestää elämämme siten, ettemme petä hänen hyviä\najatuksiansa meistä.\n\n-- Muistatko, Anna, sanoi Leslie vitkaan, -- että sanoin kerran --\ntuona iltana, jolloin rannalla kohtasimme toisemme ensi kerran --\nsurevani sitä, että minulla muka oli hiukan miellyttävä ulkomuoto?\nNiin kyllä teinkin -- silloin. Minua vaivasi aina ajatus, että\njos olisin ollut juuri samaa mallia kuin ihmiset yleensä, ei Dick\nikinä olisi kiinnittänyt minuun huomiota. Vihasin ulkomuotoani,\nsiksi että se oli houkutellut hänet minun tyköni, mutta nyt -- nyt\niloitsen siitä. Muuta ei minulla ole tarjottavana Owenille, mutta se\nilahduttaa hänen taiteilijantieltänsä. Se suo minulle tunteen, etten\ntule hänen luoksensa aivan tyhjin käsin.\n\n-- Owen rakastaa kauneuttasi, Leslie. Ken ei sitä tekisi? Mutta on\nmieletöntä, jos sanot tai uskot, että siinä on kaikki, mitä sinulla\non hänelle lahjoittaa. Sen hän kyllä itsekin sanoo sinulle -- minun\nei tarvitse sitä tehdä. Mutta nyt kaiketi jo suljemme oven yöksi.\nOdotin Susania tänä iltana, mutta hän ei näy tulleen.\n\n-- Tulen kyllä, pikku tohtorinna, tässä minä olen, sanoi Susan,\nilmestyen äkkiarvaamatta keittiönovelle. -- Olen kulkea tallustanut,\nniin että henki oli vähällä lähteä. Tänne on The Glenistä aika matka.\n\n-- Tervetuloa takaisin, Susan! No, kuinkas sisaresi laita on?\n\n-- Hän saa istua, mutta käydä ei hän tietysti vielä voi. Ja nyt hän\nselviää varsin hyvin ilman minua, sillä hänen tyttärensä on tullut\nkotiin kesälomalle. Tuntuu oikein hyvältä olla täällä jälleen, pikku\ntohtorinna. Matildan sääri oli tykkänään poikki, siinä ei ollut\nepäilemisen varaakaan -- mutta kielessä ei ollut mitään vikaa. Hän\noli vähällä lörpötellä minut hengiltä -- niin, tohtorinna hyvä,\nsitä en peruuta, niin sisar kuin hän onkin. Hän on aina ollut niin\nkauhea pieksämään kieltänsä ja kumminkin hän pääsi miehelään ensiksi\nmeistä kaikista. Eihän hän ollut niin erikoisen halukas ottamaan\nJames Clowia, mutta hän ei tahtonut pahoittaa häntä, sillä James on\nniin kunnollinen ja siivo mies. Ainoa seikka, mikä minulla olisi\nhänestä sanottavana, on että hän alkaessaan lukea pöytärukousta aina\nensiksi ähkyy ja puhkuu niin, että minulta aivan menee ruokahalu.\nVaikka kyllähän se sitten väliin taas palaakin. Mutta miehistä ja\navioliitosta muistan muutaman seikan, tohtorinna hyvä. Onko totta,\nettä Cornelia Bryant myöskin on naimispuuhissa ja aikoo ottaa\nmieheksensä tuon pitkäkarvaisen hirviön, joka voi pelästyttää pakoon\nsekä ihmiset että elukat?\n\n-- Totta se on, Susan. Mutta mies on nyt niin sileäksi ajeltu ja\nhieno kuin ikinä mahdollista.\n\n-- Niin, mutta se minun täytyy sanoa, että tässä maailmassa on\nihmeellinen järjestys. Hyvä pikku tohtorinna, minähän en ole ikinä\nsanonut ainoatakaan pahaa sanaa miehistä, ja kumminkaan ei kukaan\ntule minua kosimaan -- ei, ne pitävät kyllä varansa... Mutta Cornelia\nBryantin, joka ei ikinä ole tehnyt muuta kuin sättinyt niitä,\ntarvitsee vain kurottaa kätensä, ja heti on yksi niistä kiinni...\nKuten sanottu, tämä maailma on sangen merkillinen.\n\n-- Mutta onhan olemassa toinenkin maailma, sen kyllä tiedät, Susan.\n\n-- Onpa tietenkin, huokasi Susan haikeasti, -- mutta senhän\ntohtorinna kyllä tiennee, ettei siellä naida eikä huolla.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nKAPTEENI JIM EHTII \"TAA TYRSKYJEN\".\n\n\nEräänä päivänä syyskuun lopulla tuli Owen Fordin kirja vihdoinkin.\nKapteeni Jim oli kuukauden ajan vaeltanut joka päivä uskollisesti\npostikonttoriin toivoen, että siellä olisi hänelle jotakin. Mutta\ntänään ei hän ollut siellä käynyt, ja Leslie otti mukaansa hänen\nkirjansa yhdessä omansa ja Annan kirjan kanssa.\n\n-- Me viemme sen hänelle tänään iltapäivällä, sanoi Anna hilpeänä ja\ntouhuissaan kuin koulutyttö.\n\nVaellusretki niemelle merenlahtea kiertävää punaista tietä pitkin\nmuodostui viehättäväksi kirkkaan illan sulossa. Aurinko laski\nlännessä hietakumpujen taa, joille valahti äkillinen hohde, ja\nsamassa silmänräpäyksessä syttyi tuo suuri tähti niemen valkoisessa\ntornissa.\n\n-- Kapteeni Jim suorittaa tuon tehtävänsä aina sekunnilleen\ntäsmällisesti, sanoi Leslie.\n\nEi Anna eikä Leslie unohtaneet koskaan, miltä kapteeni Jimin\nkasvot näyttivät, kun he antoivat hänelle tuon kirjan -- hänen\noman kirjansa -- muovailtuna ja jalostuneena, mutta kumminkin niin\ntuttuna. Vanhuksen poskille, jotka viime aikoina olivat olleet niin\nvärittömät, kohosi kiihkeä puna, ja hänen silmissään hohti nuorekas\nhehku. Mutta hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi sen.\n\nSen nimenä oli aivan yksinkertaisesti \"Kapteeni Jimin seikkailuja\",\nja kansilehdellä oli molempain yhdessä toimineitten kirjailijain\nnimet, Owen Ford ja Jim Boyd. Sen yläreunassa nähtiin valokuva\nkapteeni Jimistä itsestänsä hänen seistessään majakkansa ovella\nlahdelle tähystellen. Owen Ford oli valokuvannut hänet eräänä\npäivänä, muistiinpanoja viimeistellessään. Kapteeni Jim oli kyllä\nhuomannut sen, mutta hän ei ollut tiennyt, että valokuva tuli uuden\nkirjan kansilehden koristeeksi.\n\n-- No jopa jotakin, sanoi nyt kapteeni, -- siinähän tuo vanha\nmerikarhu seisoo ihka elävänä aivan oikean, painetun kirjan\nkannella. Tämä on elämäni suurin päivä, tyttöset -- kun ei vaan\nsuuruudenhulluus vahaisi minua vanhoilla päivilläni!... Tänä yönä en\naio ummistaakaan silmiäni! Luen ennen auringonnousua kirjan loppuun.\n\n-- Sitten me lähdemme nyt, niin että voitte alkaa heti, sanoi Anna.\n\nKapteeni Jim oli pidellyt kirjaa kädessään kuin ihailevan\nkunnioituksen valtaamana. Mutta nyt hän sulki sen ja pani pois.\n\n-- Ei puhettakaan, ette saa lähteä ennenkuin olette juoneet kupin\nteetä vanhuksen kanssa, tuumiskeli hän. -- Siihen en ikinä suostuisi\n-- vai mitäs sinä sanot, Ensi perämies? \"Seikkailut\" eivät karkaa\ntiehensä minun luotani. Olen vuosikausia odottanut hetkeä, jolloin\nsaisin nähdä ne -- koottuina ja luettavassa kunnossa -- enkä ollut\nsuinkaan varma, että se hetki tulisi koskaan... Voin kyllä odottaa\nvielä hiukkasen saadessani ilon nähdä ystäviä ympärilläni.\n\nKapteeni Jim puuhaili laitellen tulta öljykeittiöön ja vettä\nkattilaan. Sitten hän otti esiin leipää ja voita ja läkkirasian,\njossa hänellä oli pikkuleipiä. Mutta hänen hilpeästä innostuksestansa\nhuolimatta ei hänen liikkeissänsä näkynyt tavallista reippautta ja\njoustavuutta, vaan ne tuntuivat hitailta ja epävarmoilta. Anna ja\nLeslie eivät kumminkaan tarjoutuneet auttamaan häntä. He tiesivät,\nettä se olisi loukannut vanhuksen tunteita.\n\n-- Mikä onni, että te tulitte tänne juuri tänä iltana, sanoi\nhän, ottaen kaakun kaapistansa. -- Pikku Joen äiti lähetti tänne\ntänään koko kopallisen tuoreita rinkilöitä ja pari suurempaa\nkaakkua. Jumalan kiitos, että maailmassa on kilttejä emäntiä,\nsen sanon! Katsokaapa tätä kaakkua, kuinka muhkea se on hienoine\nsokerikoristeineen ja pähkinänpuolikkaineen! Näin oivallista\ntarjottavaa ei minulla tosiaankaan ole usein. Käykääpä nyt käsiksi,\npikku tytöt, käykää käsiksi! Nyt juomme teekupeistamme kaikkien\nvanhojen rakkaiden muistojen maljan.\n\nPikkutytöt \"kävivät käsiksi\" suurella ihastuksella. Tee osoittautui\nerinomaiseksi ja kaakku oli verraton -- maukas ja murakka ja\ntäytteeltään mestariteos. Kapteeni Jim oli mitä kohteliain isäntä, ja\nhän varoi antamasta katseittensa eksyä nurkkaan, missä kirja komeili\nresedanvihreän ja kullan hohteessa. Mutta suljettuansa vihdoin oven\njälkeensä ymmärsivät Anna ja Leslie kapteenin kiiruhtavan suoraa\npäätä kirjan luo, ja kotiin vaeltaessaan he kuvittelivat, miten\nvanhus mielihyvin selaili noita painettuja sivuja, joissa hänen oma\nelämänsä oli esitettynä todellisuuden kirkkain ja lämpöisin värein.\n\n-- Tahtoisin tietää, mitä hän pitää lopusta -- tuosta lopusta, jonka\njuonen Owen sai minulta, sanoi Leslie.\n\nHän ei tullut tietämään sitä koskaan. Anna heräsi varhain seuraavana\naamuna ja näki Gilbertin seisovan kumartuneena häntä kohden. Tohtori\noli täysissä pukimissa ja hänen kasvoillaan oli levoton ilme.\n\n-- Onko sinua kutsuttu jonkun sairaan tykö? kysyi Anna\nunenhorroksissa.\n\n-- Ei, Anna, mutta pelkään, ettei niemellä kaikki ole oikealla\ntolalla. Auringonnoususta on jo toista tuntia, mutta majakanlamppu\npalaa yhä. Tiedäthän, että kapteeni Jim on pitänyt kunnianasiana\nsytyttää tuon valon samassa silmänräpäyksessä kuin aurinko laskee\ntaivaanrannan taa, ja sammuttaa sen heti, kun se nousee.\n\nAnna nousi mieli hämmentyneenä. Akkunastaan hän näki majakan valon\nkuvastuvan kalpeana siintävälle aamutaivaalle.\n\n-- Ehkä hän on nukahtanut kirjan ääreen luettuaan sitä koko\nyön, sanoi Anna levotonna. -- Tai kenties se on niin tykkänään\nkiinnittänyt hänen mielensä, että hän sen takia on unohtanut majakan\nlampun.\n\nGilbert pudisti päätänsä.\n\n-- Se ei olisi kapteeni Jimin tapaista. Joka tapauksessa minä menen\nsinne katsomaan.\n\n-- Odota hetkinen, niin minä tulen mukaan, sanoi Anna. -- Kyllä minun\ntäytyy lähteä mukaan -- pikku Jem nukkuu vielä tunnin ja minä sanon\nSusanille, että lähden. Voit tarvita naisen apua, jos kapteeni Jim on\nsairas.\n\nOli ihana aamu, taivas kaartui korkeana ja sinisenä, kevyinä kiitivät\nvalkoiset hattarat tietänsä edelleen. Lahden vesi kimmelsi ja\nhymyili, hietasärkkien yläpuolella näkyi liiteleviä kalalokkeja,\nniemen ja aallonmurtajan takana levisi ääretön, hiljaa kohoava\nulappa. Opaalinhohtoinen aamuvalaistus kirkasti yökasteen virkistämät\nrantaniityt. Mereltä tuli raikkaan vallattomia tuulenpuuskia --\nhiljainen ja soinnukas aallonkolina päätti yön viehkeän tyvenen.\nNoille kahdelle, jotka nopein askelin vaelsivat eteenpäin, aukeni\nloistavan kirkkauden, onnen ja elpymisen maailma. Ellei käsittämätön\nvalo, joka näkyi niemen tornista, olisi täyttänyt heidän mieltänsä\npelokkaalla ihmettelyllä, olisi tuo kävelyretki ollut ihana.\n\nNyt hiljensivät he askeleensa, vaieten pelon valtaamina. Heidän\nnakutukseensa ei tullut vastausta. Gilbert avasi oven ja he menivät\nsisään.\n\nTuossa vanhassa huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Illallispitojen\njäännökset olivat vielä pöydällä, öljylamppu paloi yhä nurkassa\nhyllyllänsä. Ensi perämies makasi käppyrässä uneen vaipuneena\npäivänpaisteessa sohvan luona.\n\nMutta sohvalla lepäsi kapteeni Jim, ristissä olevat kädet nojattuina\ntuohon ihmeelliseen kirjaan. Se oli auki viimeisen sivun kohdalta\nja oli vaipunut hänen povellensa. Silmät olivat ummessa, ja hänen\nkasvonsa kuvastivat mitä täydellisintä rauhaa ja onnea -- kertoellen\nmielenkaihosta, joka vihdoinkin on saanut tyydytyksen.\n\n-- Nukkuuko hän? kuiskasi Anna vapisevin äänin.\n\nGilbert meni sohvan luo ja seisoi hetkisen kumartuneena.\n\nSitten oikaisi hän itsensä.\n\n-- Kyllä, hän nukkuu -- rauhaisaa unta, sanoi hän hiljaa. -- Anna,\nkapteeni Jim on ehtinyt \"taa tyrskyjen\".\n\nHe eivät voineet tarkoin ratkaista, mihin aikaan kapteeni oli\nkuollut, mutta Anna ajatteli aina, että hän oli saanut erota elämästä\naamun koittaessa lahden takana. Nuo loistavat valoaallot olivat\nkuljettaneet hänen henkensä läpi kirkkaan avaruuden kohden satamaa,\nmissä hänen Margaretansa häntä odotti -- satamaa, missä ei tyven eikä\nmyrsky enää voi tuottaa haittaa.\n\n\n\n\nXL.\n\nERO HAAVEMAJASTA.\n\n\nKapteeni Jim haudattiin merenlahden toisella puolella sijaitsevaan\nkirkkotarhaan, aivan lähelle kumpua, minkä alla Annan pieni\nsydänkäpynen uinaili. Sukulaiset pystyttivät hyvin suuren ja komean\nhautapatsaan -- patsaan sellaisen, että kapteeni itse olisi katsellut\nsitä veitikkamaisesti ja viirusilmin, jos olisi nähnyt sen eläessään.\nMutta todellisen muistomerkkinsä oli hän itse pystyttänyt niiden\nsydämiin, jotka olivat hänet tunteneet, sekä tuon kirjan lehdille,\njota monet sukupolvet tulivat lukemaan ja rakastamaan.\n\nLeslie suri sitä, ettei kapteeni Jim ollut saanut elää nähdäksensä\ntuon kirjan tavattoman menestyksen. Se kävi kaupaksi niin hyvin, että\nse herätti hämmästystä.\n\n-- Kapteeni olisi ollut niin ihastuksissaan arvosteluista -- nehän\novat kaikki suopeita ja kehuvia. Ja ajatteles, hänen kirjansa on\nylinnä parhaiten kaupaksi käyvien kirjojen luettelossa -- oi, jospa\nhän olisi elänyt niin kauan, että olisi voinut nähdä sen, Anna!\n\nMutta Anna voi lohduttaa häntä, surustansa huolimatta.\n\n-- Hän ei välittänyt muusta kuin itse kirjasta, Leslie -- ei\nsiitä, mitä siitä sanottaisiin -- ja kirjanhan hän ehti saada. Hän\noli lukenut sen alusta loppuun. Tuo viimeinen yö tuotti hänelle\nepäilemättä mitä suurinta onnea -- ja aamulla seurasi sitä sellainen\näkillinen, tuskaton kuolema, jommoista hän aina oli toivonut.\nIloitsen Owenin ja sinun tähtesi siitä, että kirjalla on suuri\nkirjallinen menestys -- mutta kapteeni Jim oli tyytyväinen omalla\ntavallaan, sen tiedän.\n\nMajakan tähti lähetti kuten ennenkin valoansa pimeyteen, tilapäinen\nmajakanvartija oli lähetetty Neljän tuulen niemeen siksi kuin\nkaikkiviisas hallitus ehti ratkaista, kuka monista hakijoista sopi\nparhaiten tuohon toimeen. Ensi perämies oli muuttanut pieneen\nvalkoiseen taloon, missä se nyt eleli Annan, Gilbertin ja Leslien\nhemmottelemana ja Susanin suvaitsemana -- hän ei ollut koskaan voinut\nsietää kissoja.\n\n-- Koetan suvaita sitä kapteeni Jimin takia, pikku tohtorinna,\nsillä pidin tuosta vanhuksesta. Ja kyllä se saa ruokaa kuppiinsa\nja jok'ikisen rotan, jonka löydän pyydyksestä. Mutta älkää\npyytäkö minulta sen enempää, hyvä tohtorinna. Kissat ovat kissoja\nvaikka niitä pyörittäisi leivänmuruissa ja paistaisi puhtaassa\nmeijerivoissa, ja muuksi eivät ne ikinä muutu, sen sanon sekä minä\nettä Susan. Ja rukoilen, hyvä tohtorinna, että pidätte sen kaukana\nenkelistämme, joka nukkuu kopassansa. Ajatelkaas, kuinka kammottavaa\nolisi, jos se imisi hänestä hengen ja veren.\n\n-- Sepä olisi tosiaankin pöyristyttävää, sanoi Gilbert.\n\n-- Tohtori nauraa, mutta ei siinä tosiaankaan ole mitään naurettavaa.\n\n-- Kissat eivät koskaan ime lapsista henkeä ja verta, sanoi Gilbert.\n-- Tuo on sulaa taikauskoa.\n\n-- Ei siihen mitään taikoja tarvita, kyllä minä sen ilmankin tiedän,\nettä ne niin tekevät. Lankoni veljenpojan vaimon kissa istui kerran\nkätkyessä imien kapalovauvan kurkkua, ja tuo kurja lapsiraukka oli\njo hengenlähdössä, kun se huomattiin ja kissavintiö hätistettiin\npois. Ja olipa se taikaa taikka ei -- jos minä tapaan tuon keltaisen\nhylkiön väijymässä meidän hempukkaamme, niin silloin lyön sen\nmäsäksi, sen minä lupaan.\n\nHerra ja rouva Marshall elivät sovussa ja rauhassa ruohonvihreässä\ntalossansa. Leslie ompeli tarmon takaa, sillä hän ja Owen aikoivat\njouluna viettää häät. Anna ihmetteli, millaiseksi hänen elämänsä\nmuodostuisi Leslien lähdettyä.\n\n-- Kaikki muuttuu aina kokonaan. Juuri kun on ehtinyt tulla oikein\nhauska, menee kaikki nurin.\n\n-- Morganin vanha maakartano The Glenissä on kaupan, sanoi Gilbert --\nnäennäisesti ilman mitään yhteyttä Annan viime sanojen kanssa.\n\n-- Vai niin, sanoi Anna välinpitämättömästi.\n\n-- Niin, on. Nyt kun herra Morgan on kuollut, aikoo hänen leskensä\nmuuttaa Vancouveriin lastensa luo. Hän on määrännyt verrattain\nhalvan hinnan, sillä ei ole helppo saada siksikin suurta maakartanoa\nmyydyksi kalastajaväestön asumassa seudussa.\n\n-- No, tuollaiselle kauniille kartanolle ilmaantunee kyllä ostajia,\nsanoi Anna hajamielisesti.\n\nHän mietiskeli juuri, ompelisiko reikäompeleen vai variksenpistoja\npikku Jemin pitkiin valkoisiin mekkoihin, nyt kun ne piti lyhentää.\nHänestä piti ensi viikolla tulla \"iso poika\", jolla olisi lyhyet\nmekot -- ja Annalle nousi itku kurkkuun tuota ajatellessa.\n\n-- Entä jos me ostaisimme sen? jatkoi Gilbert tyynesti.\n\nAnna päästi ompeleensa jääden tuijottamaan häneen.\n\n-- Sitä sinä et tarkoita, Gilbert!\n\n-- Tarkoitan kyllä, rakkaani.\n\n-- Ja jättäisimme tämän rakkaan paikan -- haavemajasemme? sanoi Anna\nihmetellen. -- Oi Gilbert -- sehän ei ole -- se ei ole mahdollista.\n\n-- Kuules, rakas ystäväni. Ymmärrän varsin hyvin tunteesi, sillä\nsiltä minustakin tuntuu. Mutta olemmehan aina tienneet, että meidän\njonakin päivänä täytyy muuttaa täältä pois.\n\n-- Niin kyllä, mutta ei niin pian, Gilbert -- ei nyt vielä.\n\n-- Mutta kenties ei toiste enää ole tarjona tällaista tilaisuutta.\nJos me emme osta Morganin taloa, ostaa sen joku toinen, eikä The\nGlenissä ole mitään muuta taloa, jonka me haluaisimme saada, eikä\nmyöskään mitään muuta oikein hauskaa paikkaa, mihin voisi rakentaa\ntalon. Meidän pieni haavemajasemme on merkinnyt meille enemmän kuin\nmikään muu talo koskaan voi tulla meille merkitsemään, sen kyllä\nmyönnän, mutta tiedäthän, että se on hiukan syrjässä soveltuaksensa\nlääkärin asunnoksi. Olemmehan tunteneet tuon epämukavuuden, joskin\nkaikki siitä huolimatta on käynyt verrattain hyvin. Ja kodiksemme se\non jo nytkin hiukan ahdas. Kun joku vuosi on kulunut ja Jem haluaisi\nsaada oman huoneen, käy se aivan liian pieneksi.\n\n-- Niin, tiedän kaiken -- tiedän kaiken, sanoi Anna, ja kuumat\nkyyneleet täyttivät hänen silmänsä. -- Tiedän hyvin, mitä varjopuolia\nsillä on, mutta minä pidän siitä niin paljon ja täällä on niin\nkaunista.\n\n-- Sinusta tuntuisi täällä varsin yksinäiseltä, kun Leslie on\npoissa -- ja kapteeni Jim myöskin. Morganin maakartano on ihana, ja\nvähitellen rakastuisimme kyllä siihenkin. Muistathan, Anna, että olet\naina ihaillut sitä.\n\n-- Niin kyllä -- mutta -- mutta -- tämä tulee niin kauhean äkkiä,\nGilbert. Menin aivan päästä pyörälle... Minullahan ei kymmenen\nminuuttia sitten ollut pienintäkään ajatusta, että tulisin jättämään\ntämän rakkaan paikan. Olen juuri miettinyt, mitä kaikkea istuttaisin\nkeväällä puutarhaan. Ja jos me lähdemme täältä, kuka muuttaa tänne\nmeidän jälkeemme? Tämä asunto on syrjässä, arvatenkin tänne tulee\njokin köyhä, muutteleva perhe, jonka lapsilauma tallaa kaikki maahan\n-- joka päästää kaikki ränsistymään -- oi, tänne ei jää tuumankaan\nleveydeltä alaa, johon ei tuo pyhätön häväiseminen ulottuisi... Oi,\nse vihloo suorastaan sydäntäni...\n\n-- Ymmärrän sen kyllä. Mutta me emme voi ottaa huomioon sellaisia\nseikkoja, kun todellinen etumme on kysymyksessä, Anna-tyttöseni.\nMorganin talo sopii meille aivan jokaista pienintä yksityiskohtaa\nmyöten, emmekä tosiaankaan voi päästää sellaista tilaisuutta\nkäsistämme. Ajattele tuota suurta nurmikenttää komeine vanhoine\nlehmuksineen -- sen takana sijaitsevaa lehtoa vaahteroineen ja\nkastanjoineen! Ja siitä alkaa sitten varsinainen suuri metsä --\nsitä on kaksitoista acrea. Tuo nurmikenttä ja lehto kelpaisi\ntosiaankin leikkipaikaksi lapsillemme! Lisäksi siellä on vielä muhkea\nhedelmäpuutarha, ja sinähän olet aina ihaillut korkeata punaista\ntiilimuuria, joka kiertää puutarhaa ja jossa on portti -- olet aina\nsanonut, että tuo puutarha omenapuineen ja muureineen oli kuin\nsatukirjasta otettu... Ja koko tuolta alueelta, sekä rakennuksesta\nettä puutarhasta, on meillä melkein yhtä kaunis näköala merenlahdelle\nja hietasärkille kuin täältä.\n\n-- Sieltä ei voi nähdä majakan tähteä.\n\n-- Voi kyllä. Voit nähdä sen ullakon akkunasta. Ja siinä on vieläkin\nyksi ansiopuoli, Anna -- sinähän pidät suurista ullakoista, joissa on\npimeitä soppia ja nurkkauksia.\n\n-- Miatta puutarhassa ei ole puroa.\n\n-- Ei, se on kyllä totta, mutta vaahteralehdon lävitse virtaa puro,\njoka laskee lähellä olevan Glen-järveen. Sinä voit kuvitella, että\nolet saanut takaisin oman Tumman päilyvän aallokkosi.\n\n-- Niin, olehan nyt vaiti hetkinen ja anna minun ajatella tuota\nasiaa, Gilbert. Minun täytyy saada aikaa perehtyä siihen -- tottua\ntuohon ajatukseen.\n\n-- Kuten tahdot. Eihän ole kiirettä. Mutta -- jos päätämme tehdä\nkaupat, olisi hyvä, jos voisimme muuttaa ja saada kaikki kuntoon\nennen talven tuloa.\n\nGilbert meni pois ja Anna laski pois Jimin lyhyet mekot vavahtelevin\nkäsin. Hän ei voinut enää ommella sinä päivänä.\n\nKasvot kyynelten kostuttamina hän vaelteli tuolla pienellä alueella,\njonka onnellinen valtijatar hän tähän saakka oli ollut. Morganin\ntalo oli juuri sellainen, jollaiseksi Gilbert oli sitä kuvaillut\n-- sillä oli monta hyvää ominaisuutta... Ympäristö oli kaunis,\ntalo tarpeeksi vanha vaikuttaaksensa tyynen arvokkaalta ja siihen\nliittyi myöskin muistotaruja -- ja toisaalta se oli tarpeeksi uusi\nollaksensa mukava ja hyvin hoidettu. Anna oli aina ihaillut sitä --\nmutta ihailu ei ole samaa kuin rakkaus, ja pientä haavekotiansa hän\nrakasti. Hän rakasti kaikkea, mitä siihen kuului -- puutarhaa, jota\nhän oli hoitanut ja jota niin monet muut naiset olivat hoidelleet\nennen häntä -- puutarhan nurkkauksessa hilpeästi virtailevan puron\nkimmeltäviä pyörteitä -- noiden kahden suhisevan, natisevan hongan\nvälillä olevaa veräjää -- vanhoja punaisia hietakiviportaita --\nkomeita lombardilaisia poppeleita -- arkihuoneen avoimen lieden\nyläpuolella olevia pieniä lystikkäitä lasikaappeja -- ravistunutta ja\nkieroksi vääntynyttä ruokahuoneen ovea -- yläkerran hauskoja pieniä\nullakkoakkunoita -- keskellä portaita olevaa komeroa, missä talon\nainoa pohjoiseen antava akkuna oli... Oi, kaikki nuo esineet olivat\nkäyneet kuin osaksi hänen omasta itsestänsä! Kuinka hän voisikaan\nerota niistä!\n\nKuinka äärettömän rakkaaksi oli tuo pieni talo, joka entisaikoina\noli pyhitetty rakkaudelle ja ilolle, käynyt hänellekin sen onnen ja\ntuskan takia, mitä hän täällä oli kokenut! Tänne oli hän muuttanut\nnuorena morsiamena, täällä oli pikku Joyce elänyt ainoan lyhyen\npäivänsä, täällä oli Jem-poikasen syntymä jälleen suonut hänelle\nonnen nauttia äitiyden suloudesta, täällä olivat hänen korvaansa\nilahduttaneet nuo ihanat sävelet, jotka raikahtelevat pikkulapsen\nriemastelussa ja livertelevässä naurussa, täällä olivat rakkaat\nystävät istuneet hänen lietensä ääressä. Ilo ja tuska, heräävä elo ja\nkuolema olivat ainaiseksi pyhittäneet tämän pienen haavekodin.\n\nJa nyt hänen täytyi luopua siitä. Sen oli hän jo tiennyt pyrkiessään\npanemaan vastaan kaikin voimin ja pitämään kiinni tästä rakkaasta\npaikasta. Mutta pieni talo oli käynyt liian ahtaaksi. Gilbertin etu\nvaati muutosta -- niin menestyksellistä kuin hänen toimintansa oli\nollutkin, vaikeuttivat sitä kumminkin epäsuotuisat asunto-olot. Anna\nkäsitti, että heidän olonsa tässä rakkaassa ensi kodissa lähestyi\nloppuansa ja että hänen täytyi rohkeasti tyytyä tuohon tosiseikkaan.\nMutta kuinka hänen sydäntänsä kirvelikään ja pakotti!\n\n-- Tuntuu aivan siltä, kuin elämästäni olisi riistetty jotakin,\nnyyhkytti hän. -- Jospa edes rohkenisin toivoa, että tänne muuttaa\nkunnollisia ihmisiä meidän sijaamme -- tai että talo tykkänään\nsaisi olla tyhjänä! Se olisi melkein parempi kuin että tänne tulisi\nolentoja, jotka eivät ole perehtyneet tämän haaveinaan maantietoon\neivätkä tunne niitä elämänkohtalona, jotka ovat suoneet tälle\ntalolle sen sielukkaisuuden ja sen selväpiirteisen henkilöllisyyden.\nJa jos sellainen lammaslauma tulee tänne, niin saa nähdä, että\nkaikki rappeutuu ja pirstoutuu varsin lyhyessä ajassa -- vanha talo\nmenee pian pilalle, ellei sitä hoideta huolellisesti. He tallaavat\npuutarhani ruohikon ja antavat lavojen peittyä rikkaruohoon --\npoppelit saavat olla karsimatta -- säleaidasta putoilevat säleet,\nniin että se lopuksi on kuin hampaaton suu -- katosta sataa\nhuoneisiin -- laastitus irtaantuu -- he pistävät pieluksia ja rääsyjä\npaikoiksi rikkinäisiin akkunoihin, ja kaikki käy epäsiistiksi ja\nränstyneeksi.\n\nAnnan vilkas mielikuvitus saattoi tuon pienen talon otaksuttavan\nrappeutumisen ja alennustilan esiintymään hänelle niin räikein\nvärein, että hän suri sitä kiihkeästi kuin jo tapahtunutta\nkonnantyötä. Hän istuutui ulkoportaille ja nyt seurasi pitkällinen\nja kiihkeä itkukohtaus. Susan tuli ulos jollekin asialle ja kysyi\nosaaottavasti, mitä surullista oli tapahtunut.\n\n-- Onko rouva kenties riitaantunut tohtorin kanssa -- vai kuinka?\nSiitä ei pikku tohtorinnan pidä olla niin pahoillaan. Sellaista\nsattuu parhaimmissakin perheissä, olen kuullut sanottavan,\nvaikeatahan on avioliitossa aina ylläpitää sopua... Tohtori katuu\nkyllä, jos hän on sinkauttanut rouvalle jonkin harmillisen sanan, ja\nsitten tarvitsee vain sopia ja taputella toisiansa.\n\n-- Ei, ei, Susan, emme me ole joutuneet epäsopuun... On vain kysymys\nsiitä, että Gilbert tahtoisi ostaa Morganin vanhan tilan, niin että\nme sitten muuttaisimme The Gleniin. Sen takia minä itken silmät\npäästäni.\n\nSusan ei käsittänyt ollenkaan Annan tunteita. Päinvastoin\nhäntä ihastutti toivo saada muuttaa tiheämminasuttuun seutuun.\nAinoa seikka, mitä hän olisi voinut muistuttaa tuosta pienestä\nhaavemajasta, oli että se oli niin syrjässä ja erillään muusta\nmaailmasta.\n\n-- Mutta rakas pikku tohtorinna, sehän on vallan mainiota! Sellainen\nsuuri huvila muhkeine puutarhoineen, ja metsä aivan vieressä! Mitä\nitkemistä siinä on?\n\n-- Minä inhoan suuria huviloita, nyyhkytti Anna.\n\n-- Ah, te ette suinkaan inhoa niitä sitten, kun teillä on\nympärillänne puoli tusinaa lapsia, sanoi Susan, pystymättä oikein\noivaltamaan Annan ajatuksenjuoksua. -- Tämä talohan on jo nytkin\nliian ahdas meille. Vierashuonettakaan ei meillä ole, nyt kun rouva\nMoore asuu täällä, ja ruokahuone on kurjin komero, missä koskaan\nolen syötävää säilyttänyt. Kääntyipä siellä niin taikka näin, niin\naina iskee kyynärpäänsä johonkin. Sitäpaitsi täällä on aivan liian\nyksinäistä -- täällä tulee ikävä... Eihän täällä ole kerrassaan\nmitään muuta kuin pelkkää luontoa.\n\n-- Minun ei ole koskaan ollut täällä ikävä, Susan, ja minulle\nmerkitsee luonto niin äärettömän paljon... Mutta nähtävästi me\ntunnemme ja ajattelemme eri tavalla, sanoi Anna hymyillen heikosti.\n\n-- Vieläkös mitä, sitä en juuri sanoisi, -- mehän sovimme yleensä\nvarsin hyvin yhteen... Vaikka tohtorinnan hieno kasvatushan minulta\nkyllä puuttuu. Mutta sen minä sanon, että jos tohtori ostaa\nMorganin huvilan, niin tekee hän perheelleen oikean hyväntyön, sen\ntohtorinnakin kyllä tulevaisuudessa huomaa. Vesijohto siellä on ja\nlikavesijohto myöskin, ja siellä on erinomaisia säilytyshuoneita\nja seinäkaappeja, ja sitten siellä on vielä sementillä laskettu\nkellari, jonka toisessa päässä on pesutupa -- toista sen veroista ei\ntaida olla koko Prinssi Edvardin saarella. Tämä kellari, joka pikku\ntohtorinnalla täällä on ja jossa on rottia ja sarvijaakkoja ja jos\nmitä -- se on ollut minun ainaisena huolenani ja sitähän en myöskään\nole salannut.\n\n-- Että voitkin puhua tuolla tavoin, Susan, sanoi Anna\nepätoivoissaan. -- Likavesijohdot ja ruokahuoneet ja sementillä\nlasketut kellarit pysykööt kunniassaan -- mutta eiväthän ne muodosta\n_kotia_! Miksi et voi itkeä itkeväisten kanssa?\n\n-- Tuollainen ruikuttelu ei ole koskaan soveltunut minun äänelleni,\npikku tohtorinna. Minä olen paremminkin sentapainen, että minä koetan\nrohkaista murheellisia ja lohduttaa heitä. Älkää nyt enää itkekö ja\nturmelko kauniita silmiänne! Tämä talo on kyllä hyvä ja on tehnyt\noivan palveluksen, mutta nyt on herrasväen tosiaankin jo aika saada\nparempi.\n\nUseimmat ihmiset arvostelivat tuota asiaa samalta kannalta kuin\nSusan. Leslie oli ainoa, joka täysin tajusi Annan tunteet. Hänkin\nitki ja nyyhkytti sydämen pohjasta saatuansa tiedon tuosta uutisesta.\nSitten pyyhkivät he kyyneleensä ja ryhtyivät valmistelemaan tulevaa\nsuurta muuttoa.\n\n-- Kun sen nyt kerran on tapahduttava, niin käykäämme käsiksi asiaan,\nniin on kaikki sitten ohitse, sanoi Anna tyytyen mieli haikeana\nkohtaloonsa.\n\n-- Tiedäthän kyllä, että sinä kiinnyt myöskin tuohon ihanaan vanhaan\nmaakartanoon, kun olet asunut siellä niin kauan, että siihen on\nehtinyt liittyä rakkaita muistoja, sanoi Leslie. -- Hyvät ystäväsi\ntulevat sinne, kuten ovat tulleet tännekin -- onni luo siihen\nhohdettansa... Toistaiseksi se sinusta tuntuu talolta vain -- tulevat\nvuodet muuttavat sen teidän kodiksenne.\n\nAnna ja Leslie itkivät kilvan seuraavallakin viikolla, kun pikku\nJemistä äkkiä tuli \"iso poika\". Muutos saatiin aikaan sillä\nverrattain yksinkertaisella keinolla, että pitkät mekot leikattiin\npoikki. Anna käyskenteli koko päivän mieli apeana, -- vasta illalla\nhän tunsi saaneensa \"pikkupoikansa\" jälleen, nähdessään hänet\npuettuna pitkään yöpaitaan.\n\n-- Ensi kerralla hän saa polvihousut, -- sitten seuraavat pitkät\nhousut, -- ei aikaakaan, niin hän on jo iso täysikasvuinen mies,\nhuokasi hän.\n\n-- Eihän tohtorinna sentään toivone, että hän olisi pikkulapsi kaiken\nikänsä? kysyi Susan. -- Jumala siunatkoon tuota pientä sokeritoppaa\n-- hän on niin kovin helttainen lyhyessä mekossaan, jonka alta pienet\ntassut näkyvät... Ja ajatelkaa, kuinka paljon vähemmän vaivaa pesusta\nja silityksestä on!\n\n-- Anna, sain juuri kirjeen Owenilta, huudahti Leslie tullen sisään\nkasvot loistavina. -- Et voi ajatella, miten hauska asia minulla on\nkerrottavana! Hän kirjoittaa aikovansa ostaa sinun pienen haavemajasi\nkirkonisänniltä, pitääksensä sen kesähuvilana. Anna, etkö ole iloinen\nsiitä!\n\n-- Oi Leslie, \"iloinen\" on aivan liian lievä sana... Nyt en ole\npuoleksikaan niin pahoillani muutosta, kun tiedän, että vieraat\nkädet eivät tule loukkaamaan tämän pienen kodin pyhyyttä ja ettei\nse myöskään jää rappeutumaan. Oi kuinka viehättävää -- suorastaan\nhurmaavaa! --\n\nEräänä lokakuun aamuna heräsi Anna tuohon kalseaan todellisuuteen,\nettä hän oli nukkunut viimeisen kerran pienen haavemajan katon alla.\nMutta muuttokiireet estivät häntä antautumasta surumielisen tunnelman\nvaltaan, ja illan tultua olivat tuon pienen talon seinät paljaat ja\nkujilla näkyi syviä pyöränjälkiä. Anna ja Gilbert olivat jääneet\nkahden taloon, sitä hyvästelemään. Leslie oli lähtenyt Susanin\nja pikku Jemin kanssa viimeisessä muuttokuormassa The Gleniin.\nAuringonlaskun hohde virtasi verhottomista akkunoista sisään.\n\n-- Minusta kaikki näyttää niin surevalta ja nuhtelevalta, sanoi\nAnna. -- Eikö sinustakin? -- Oi, kuinka koti-ikävä ensi yönä tulee\nvaivaamaan minua tuossa uudessa talossa!\n\n-- Me olemme olleet täällä hyvin onnellisia, eikö totta,\nAnna-tyttöseni? sanoi Gilbert hyvin lempeällä äänellä.\n\nMutta ääni tukehtui Annan kurkkuun, hän ei voinut puhua. Gilbert\nodotti veräjällä honkien luona, Annan kiertäessä taloa lausuen\njäähyväiset joka huoneelle. Hänen oli lähdettävä pois, mutta\npieni talo oli jäävä paikoilleen, silmäilemään merelle pienine\nepäsäännöllisine akkunoineen. Ähkyen ja huokaillen tulivat syystuulet\nkäymään sen ylitse, harmaa sade oli huuhteleva sitä, mereltä kohoavat\nvalkoiset usmajoukot verhoavat sen vaippaansa. Kuutamo oli kirkastava\nsen ja valaiseva vanhat lehtikäytävät, missä opettaja ja hänen\nmorsiamensa olivat astelleet. Tällä kalastajarannikon kulmalla oli\nviehkeitten tarujen henkäys tuntuva vielä kauan -- tuuli oli suhiseva\ntuhatvuotisia säveliään hopeanhohtoisten särkkien vieressä kasvavassa\nkaislikossa -- pulpahdellen ja solisten syvissä lahdekkeissa\npunertavien rantakallioiden välissä tulivat laineet yhä edelleen\nlähettämään ilmoille houkuttelevan kutsunsa.\n\n-- Mutta me emme ole enää täällä, sanoi Anna kyyneliä vuodattaen.\n\nHän lähti, painoi oven kiinni ja lukitsi sen. Gilbert seisoi odottaen\nhäntä katse hymyilevänä. Majakan tähti loisti pohjoisen puolella.\nPieni puutarha, missä kehäkukat vielä komeilivat, verhoutui jo\nhämyyn. Anna kumartui suutelemaan kulunutta vanhaa kiviporrasta, jota\nhän oli noussut morsiamena taloon tullessaan.\n\n-- Hyvästi, rakas pieni haavemaja, sanoi hän.\n\n\n\n"]