[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6TCZeiJTlYAc-pLoAJCVor178xg-x_y8G_dfHBq-kAY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},116,"Muuan markkinamies","Aho, Juhani",1861,1921,"116-aho-juhani-muuan-markkinamies","116__Aho_Juhani__Muuan_markkinamies",null,"romaani",[],[],"fi",1884,26324,150247,false,13566,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Muuan markkinamies\" by Juhani Aho is a novel set in the early 20th century. The story unfolds during a bustling marketplace in Kuopio, where various characters and their lively interactions are depicted against a backdrop of songs and festivities. The main focus seems to center around an experienced song seller, Leppänen, who is a central figure at the market known for his captivating renditions.  The opening of the novel introduces a vivid scene at the marketplace, filled with the sounds of excitement, including bells, cheers, and songs. The narrator observes the dynamic environment and various vendors, highlighting the significance of Leppänen, the \"viisumestari,\" who has a vast repertoire of songs and commands an audience at every event he attends. Tension arises when another character, a newcomer, disrupts the scene, leading to exchanges filled with witty banter, competition, and humor. The marketplace atmosphere is charged with camaraderie and rivalry, setting the tone for the interactions among the vendors and the complexities of their social dynamics. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Ahon varhaistuotantoon kuuluva teos vie lukijan 1800-luvun lopun Kuopion markkinahumuun. Kertomus kuvaa kansanelämää, markkinaväen vilinää ja tunnettua viisujen kauppiasta Leppästä, tavoittaen aikakauden tunnelman ja ihmistyypit tarkkanäköisesti.","Juhani Ahon 'Muuan markkinamies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 116.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUUAN MARKKINAMIES\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\n\n\n\nKuopiossa kohisivat markkinat täysimmillään. Joukko hälisi, kellot ja\nkulkuset kilisivät, hevoset hirnuivat ja humalaiset hurrasivat. Oli\nvähäisen jälkeen puolen päivän, ja kaikkien ilo oli ylimmillään. Joka\nrinkelireen ympärillä myllersi kuin muurahaispesässä, jokainen \"maailman\nparas panoraama\" oli väkeä pakaten täynnä. Minä kuljeskelin tuossa,\nkädet taskuissa ja nutunkaulus pystyssä, yhdestä miesjoukosta toiseen.\nNäin tuossa yhtä ja toista, monenlaista muotoa, monenlaista miestä:\nkuulin monta hauskaa asiaa, opin monta mainiota sanaa.\n\nSeisoskelin juuri torin kuhisevimmassa kulmassa ja kuuntelin, kuinka\nvanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies,\nlauloi ja myyskenteli laulujaan, lauloi ja myyskenteli, myyskenteli ja\nlauloi. Paljon hän lauluja osasi, kaikki taisi nuotilleen laulaa, vaikka\nmitä olisit kysynyt. Eikä sitä aina kysyäkään tarvinnut, itsestään hän\nymmärsi, mikä laulu millekin oli mieleen ja mikä nuotti.\n\n     -- Hallin-Janne se postin tappoi Kuorehveden jäällä,\n    Ja Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä --\n\nniin hän tuossa muutamakseenkin lauloi ja hänen katsantonsa oli totinen\nja nuotti surullinen. Mutta kun tytöt käskivät \"lystimpiä\" lauluja\nantaa, niin silloin tuli tämmöisiä:\n\n     -- Nättiä poikia ootettiin, mutt' eipä niitä tullut --\n    tytöt tyrski tuskissaan ja huolivat kuin hullut.\n\nja sitä mukaa olivat sitten silmätkin viekkaasti sirrallaan, ja sitä\nmukaa keikahteli nuotti.\n\n\"Viisumestariksi\" tätä miestä kansan kesken kutsuttiin eikä herratkaan\nsen hartaammin kuuntele \"konserttimestarejaan\", kuin markkinamiehet\nkuuntelivat häntä. Suuri oli hänen tavaransa menekki, eivätkä markkinat\nmonen mielestä olisi markkinoita olleetkaan, jos ei Leppästä olisi\nniillä näkynyt. Mutta ei niitä markkinoita olekaan vielä taidettu\nKuopiossa viettää, joilla Leppäsen täräjävää ääntä ei olisi kuulunut.\nEikä Kuopioon yksistään, vaan moneen paikkaan muuannekin, missä vain on\nlupa markkinoita pitää, kaikkiin Leppänen ennättää, joka paikassa hänet\ntunnetaan ja joka paikassa häneltä viisuja ostetaan.\n\n-- Antakaapas se Hallin-Jannen laulu! -- Paljonko tukkipoikain laulu\nmaksaa, jota äsken lauloitte? -- Entäs se surulaulu Simmermannin kauheasta\nmurhasta?\n\nNäin huudettiin yhtäältä päin, mutta toisaalta taas näin:\n\n-- Ne laulut ne on jo vanhoja! -- Eikö sillä enää uusia ookkaan? -- Eikö\nvereksiä enää painetakaan?\n\n-- On, on! Tässä on se ihana uusi murhevirsi Wieenin kauheasta\ntulipalosta. Tässä on \"kaksi kaunista laulua yhdestä nuorukaisesta, joka\nkultaansa suri\", ja tässä sitten vielä muuan aivan vasta tehty laulu\nlaulajapojasta, ja se alkaa näin:\n\n     -- Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni --\n    Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii.\n\nTätä laulua ostettiin suurella halulla, kun muka tiedettiin, että\nviisumestari oli tehnyt sen omasta elämästään ja omia kohtaloitaan siinä\nkertonut. Ja jos joku kysyi häneltä, kuka sen laulun tekijä oli vai\noliko se hän itse, ei hän virkkanut mitään, hymyilihän vain viekkaasti.\nja siitä ihmiset yhä enemmän luulemaan, mitä jo ennestään luulivat, että\nse laulu oli hänen oma tekemänsä. Hän antoi ihmisten luulla, mitä\nluulivat, eikä muuta kuin lauloi vain ja yhtä mukaa möi.\n\nInnostus oli ylimmillään ja ostonhalu kiihkeimmillään, kun joku pukkasi\nminua takaapäin päällään kylkeen. Kun käännähdin, niin näin, että siellä\noli mies, joka ei oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen piti jaloillaan\ntehdä, kulkeako vai seisoa. Sitä miettiessä jalat kuitenkin tuskastuivat\nja käännähyttelivät kannettavaansa omin lupinsa milloin eteen, milloin\ntaakse; paikoillaan ne vain eivät ottaneet pysyäkseen ja siitä syystä\nsain vielä toisenkin puskun kylkeeni, kun päätäni käänsin.\n\n-- Antakaa anteeksi, hyvä herra, että ... tuota ... että minä vain tuota\n... että jos sanoisitte, mitä ne tuolla toimittaa. -- Hän heilahdutti\npäällään sinne päin, missä oli suurin tungos, ja pää heilahdutti\nvuorostaan häntä samaan suuntaan.\n\nAioin juuri ilmoittaa hänelle, mitä siellä toimitettiin, kun muuan\nvieressäni seisova lyhyenläntä renkimies, jota hän myöskin oli\nheilahdellessaan koskettanut, teki sen puolestani.\n\n-- Etkö sinä sitä tiedä, sanoi hän, että se on meidän kylän miehiä, ja se\nmyöpi siellä omia tekemiään lauluja. Mene sinäkin ostamaan, niin näet\nvasta oikein, minkälaiseksi laulu pitää laatia!\n\n-- Mitä teidän kylän miehiä? tiukkasi toinen vastaan, vaikka puhe vähän\nkielellä kangerteli. Sinunko vai kenenkä' Mi-mistä sitä sitten sinä\nmu-mu-muka o-olet olevinasi?...\n\n-- Sama se sinulle on, mistä minä olen, kunhan itse tiedän, että olen\nNilsiästä, viisasteli renki ja nauroi itse sukkeluudelleen.\n\nToinen ei ensin virkkanut mitään. Hyrähtelihän vain vähäisen ja\npyöritteli sytyttämätöntä sikaria huuliensa välissä. Sitten ojensihe hän\nyht'äkkiä suoraksi tavallisesta kumaraisesta asennostaan, otti sikarin\nsuustaan ja lauloi jalkojaan leputellen tämmöisen pätkän:\n\n     -- Muualla on hevosia, Nilsiäss' on pässii --\n    Nilsiässä papinkin pojat tappavatten ryssii.\n\n-- Tehköönpäs tuo teidän kylän mies meidän kylästä semmoisen laulun, jos\nosaa! Semmoisia lauluja se meidän poika tekee milloin tahtoo ja\ntarvitsee!\n\n-- Elä valehtele siinä ... eläkä ylpeile muiden lauluilla!... Se, minkä\nsinä laulussasi sanot, on jo alusta pitäen valhetta, ja se on kaikista\nsuurin valhe, että se viisu on sinun tekemäsi! intti renki.\n\n-- Ei se ole mikään viisu, sinä Nilsiän kollo! Ei se ole muuta mitään\nkuin sitä, mitä minä tahdoin sanoa sinulle ja kelle nilsiäläiselle\ntahansa...\n\n-- Kuka täällä nilsiäläisistä puhuu? kysäisi muuan toinen Nilsiän mies,\njoka muusta joukosta samassa tulla kekahti keskeemme.\n\n-- Tuo tuossa sanoo tehneensä herjuulaulun nilsiäläisistä, ja jo se sitä\ntässä yhden värssyn lauloi, toimitti renki, hyvillään, kun tapasi\nyhdenpuolelaisia.\n\n-- Vai herjuulaulun, vai herjuulaulun? Vai niin! No, laulappas tuota,\nniin että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut.\n\n-- Te olette yksiä kolloja kumpainenkin! Johan minä sanoin, ettei sitä\nlaulua ole sen enempää ennen tehtyä, mutta jos sitä tahdotaan, niin\nkyllä sitä lisää tehdyksi saadaan, jos niiksi kiertyy ja mies viinaan\nmieltyy... Ja saatetaan sitä alkaa uuttakin ... tuommoisesta\nrimpulasäärisestä räätälistä se vasta oikein hyvä laulu tulisikin...\nEtkös sinä ole räätäli?\n\n-- Niin mikä sitten?\n\n-- Niin, että sinusta se oikein hyvä laulu tulisikin.\n\n-- Vai tulisi ... no, elähän mitään ... vai tulisi minustakin laulu ...\netköhän ensin koetteeksi tekisi itsestäsi ... ehkä itsestäsi saisit\nparemman -- koki räätäli viisastella, mutta mies keskeytti hänet:\n\n     -- Minä olen laulaja ja laulajaks' olen luotu\n    Eikä oo minun lauluni tok' Helsingistä tuotu...\n\nNämä säkeet hajoittivat kerrassaan nilsiäläisten epäilykset miehen\nrunoilijataidosta. Molemmat katselivat kummastellen toisiinsa ja minuun,\nmutta itse laulaja näytti siltä, kuin hän olisi sanonut jotain aivan\ntavallista eikä mitään erikoisempaa.\n\nSillä välin muu väki rähisi viisumestarin ympärillä, joka yhä vain\ntoisteli:\n\n     -- Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni --\n    Iät on kaiket kulkenunna ympäri laulun lääni.\n\n-- Mutta osataan sitä meidänkin miehissä laulaa ... kuuletko, mitä se\ntuolla laulaa... Se on hänen oma tekemänsä laulu! kehui renki.\n\n-- Kenenkä tekemä?\n\n-- Tuon Leppäsen, joka tuolla tuonnempana laulaa. Se on meidän kylästä\nkotosin.\n\n-- Mitäs se siellä laulaa?\n\nSe laulaa sitä laulua laulajapojasta, jonka hän on itse tehnyt ja\npainattanut ... kuuletko, nyt se taas sitä laulaa...\n\nMies kuunteli hyvin tarkkaan ja näytti siksi hetkeksi ihan selviävän,\nvaikka hänen näkönsä muuten oli humalaisen.\n\n-- Ei se ole sen oma tekemänsä ... se mies ei ole ikipäivinään omia\nsanojaan sointuun saanut... Tuo laulu on toisen miehen tekemä, ja sitä\nlauletaan meidän puolessa läämältään ... vanha laulu!\n\n-- Kenenkä tekemä se sitten on?\n\n-- Se on toisen miehen tekemä, joka on paljon muitakin lauluja tehnyt ja\nosaa tehdä vaikka milloin!\n\n-- Ettäkö sinun ... elä! ... elä!\n\n-- Olipahan kenenkä tahansa, mutta meidän puolessa se tehty on.\n\n-- Mistä paikoin sitä olette? kysyin minä, ja siihen kysymykseen yhtyivät\nnilsiäläisetkin.\n\n-- Niin minäkö? Mistäkö olen?\n\n     -- Tämänlainen mies mä oon ja tämänlainen kolla,\n    Mutta sen minä sanon suorastaan, että Pyhäjärveltä ollaan.\n\nNilsiäläinen renkimies joutui tästä vastauksesta ihan tyrmetyksiin:\n\n-- Ky-kyllä jo pitää uskoa, että olet oikea laulaja, etkä kaiketi muiden\nlauluja laula! -- tunnusti hän tuossa sydämensä pohjasta eikä herennyt\nmiestä ihmetellen tarkastelemasta.\n\nToveri taas käsitti asian toisella tavalla. Hänkin kävi kummiinsa, mutta\nei hän kuitenkaan omiin ihmeisiinsä vaipunut. Hän oli niitä miehiä,\njotka, jos jotain erikoisempaa näkevät tai kuulevat, ihastuvat siitä\nsiksi, että saavat sen muille ilmoittaa. Ja silloin on niillä aina kova\nkiire, ettei vain muut ennen ennättäisi. Sanaakaan sanomatta pyörähti\nräätäli väkijoukkoon päin, joka tungeskeli viisukauppiaan ympärillä.\n\nRukkasiaan heilutellen huusi hän joukkoon:\n\n-- Tulkaapas tänne, miehet! Täällä on semmoinen mies, jota ei ole vielä\nennen nähty eikä nähdä vastakaan ... se tekaisee laulun tuossa paikassa\nvaikka mistä!\n\nMarkkinamiehet ovat kuin herneet seulan pohjalla. Jos sitä vähänkin\nkopahuttaa, tärähtävät ne ja pyörivät heti kohta paikasta toiseen ja\nyhtä herkästi taas takaisin.\n\nTuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo\ntuossa paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.\n\n-- Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt\nvuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä\ntahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se\nilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et\noikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa\nmiehet viinaa, jos kellä on!\n\nMiesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa.\nYlpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti\npäällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.\n\n-- Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika,\ntäsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja anna\nsitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.\n\nMutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui\neteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun\nhän siinä tekaisi laulun:\n\n     -- Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan --\n    Mutt' Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,\n\nkaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon,\nkeikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:\n\n     -- Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa.\n    Savon poika se tyytyypi vain halpaan viinahansa.\n\nMarkkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi\npohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi hammasta\npurren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja sateli joka\nhaaralta hänen jälkeensä:\n\n-- Kas, niin sitä pitää! -- Se oli parahiksi pohjalaiselle! -- Tuleppas\nvielä Savon miehen edessä kopeilemaan!\n\nYlpeän pohjalaisen sisuksia kutkutti tämä pilkka katkerasti. Hilliten\nkovettunutta nyrkkiään, joka olisi tahtonut kuhmuja tehdä, sama se,\nmihin sitten, mutta josta tällä kertaa ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä\nlähtenyt, mutisi hän vain hampaittensa välistä:\n\n-- Kyllä minä, sen perkelehen laajasuu, sinut vielä juotan, ja meni\nsuoraa päätä viisumestarin luo, jonka veti hiukan sivuun, ja kuiskasi\nkorvaan jotakin.\n\nSitten työnsi hän hänet käsipuolesta joukkoon, mutta itse hän vetäytyi\nvähitellen loitommalle ja haihduttautui sitten muuhun markkinaväkeen...\n\n-- Vai niin? Sinäkö sitä olet se mies, joka kuulut muka olevan\ntietävinäsi, että minä vain sinun tekemiäsi lauluja laulan? Häh! huusi\nviisumestari Pyhäjärven miehelle, ja hänen harvapartainen ylähuulensa\noli silloin kovin pahasti irvellään. -- Häh, sinäkö vai kuka?\n\nPyhäjärveläinen oli tällä välin alkanut sytytellä sikariaan nilsiäläisen\nrenkimiehen tuhottoman lyhyestä savinysästä, eikä ollut huomaavinaankaan\npörhistelevää virkaveljeään. Tätä tehdessään hänen silmänsä alaluomet\nkuitenkin omituisesti värähtelivät, niinkuin joka kerta muulloinkin, kun\nhän oli jotakin mielestänsä sukkelaa keksimäisillään. Mutta tuskin oli\nhän saanut ensimmäiset savut suuhunsa, kun hän kääntyi väkijoukkoon ja\nlaulaa tokaisi kauhean totisen ja tyynen näköisenä taas tämmöisen\nsäkeen:\n\n     -- Omiahan kaikki lie, joita ominansa myöpi,\n    ja ominaanhan rosvokin tok' toisen leivät syöpi --\n\neikös se ole niin, hyvät ihmiset ja kansalaiset?\n\n-- No niin! -- No niin! -- No se! -- No se! kuului taas kuin yhdestä\nsuusta, ja suosio kallistui kerrassaan laulajan puolelle.\n\nSen huomasi viisumestariikin ja hän olisi mielellään vetäytynyt\nvirstojen päähän, mutta joka haaralta tunkeutuva väkijoukko ei päästänyt\nhäntä lävitsensä. Silloin koetti Leppänen tekeytyä kaikesta tuosta ihan\ntietämättömäksi ja luuli pääsevänsä pulasta sillä, että rupesi laulujaan\nkaupittelemaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta markkinaväki\nei häntä niin helpolla heittänyt.\n\n-- Tuki jo suusi! huusi muuan. Kuka nyt enää sinun lauluistasi! On täällä\njo vereksempiäkin!\n\n-- Laulaa häntä nyt jotain omasta päästäänkin eikä aina paperista,\npilkkasi toinen.\n\n-- No, Leppänen, elähän toki jää nuoremmallesi sanan velkaan, kiihotti\nkolmas.\n\n-- Eläkä häpäise kylääsi, vaativat nilsiäläiset.\n\nMutta kukko ei käskien laula, eikä laulanut Leppänenkään. Kukolla on\nkuitenkin se etu, että sillä aina on oma tekemänsä omituinen laulu, jota\nsen sopii missä tilaisuudessa tahansa laulaa, mutta sitä etuapa ei ollut\nLeppäsellä. Sen hän kyllä tiesi, että laulun pätkä, sukkela ja sattuva,\nhänet päästäisi pulasta, mutta kun sitä ei ennen tehtyä ollut, ei se\nnytkään ottanut syntyäkseen. Ja kuitenkin oli tämä hetki hänen\nammatilleen ankaran tärkeä. Jos hän nyt antaa tuommoisen syrjäläisen\npanna itsensä pussiin, niin ihmiset alkavat hänen laulujansa halveksia,\nja hän kadottaa ainakin näillä markkinoilla kaiken luottamuksensa.\n\nMutta mikäs neuvoksi! Väkijoukko tuossa ympärillä pilkaten irvistelee,\nja edessä seisoo riitaveli, sikariaan poltellen, eikä ole niinä\nmiehinäänkään.\n\nJolla ei ole nuijaa, se lyöpi lapiolla, ja niin teki Leppänenkin. Kun\nnäki, ettei muu auttanut, rupesi hän haukkumaan.\n\n-- Mitä helvettiä sinä siinä toljotat ja katsot kuin lehmä uuteen\nkonttiin! huusi hän rauhassa tupakoivalle pyhäjärveläiselle. -- Tiedä\nsinä, että min' en oo kenenkään katsottava ja toljotettava! Vai\nluuletko, etten minä osaisi sinua herjata, jos vain itseltäni ilkeisin?\nMutta sitä ei pidä kenenkään saada Leppäsestä sanoa, että se\nmarkkinoilla ihmisiä haukkuu ja koirana kuleksii. -- Luuletko sinä\nolevasi hyvinkin miestä, jos muutamia hulluja markkinoilla nauramaan\nsaat?... Ja etkö sinä, sen retkale, oo humalassakin siinä ... eipähän\nilman!... kyllähän sen tietää, että oikean ihmisen haukkuminenhan se\naina on viinaisen virkinettä ... ja ettekö kuulleet, hyvät ihmiset,\nettä se herjasi minua rosvoksi ... tässä on monta vierastamiestä sen\nasian päälle... Kuules, mies, sanoppas nimes ja mikä mies sinä oot,\nvai huudetaanko patrullia!\n\nJa tähän tapaan olisi Leppänen kerran intoihinsa päästyään arvatenkin\njatkanut vaikka kuinka kauan, ennenkuin olisi hengästynyt, ellei hänen\nlapionlyöntejään olisi keskeyttänyt uusi nuijanisku.\n\nSe tuli sieltä mistä ennenkin. Selän takaa suhahti, mutta suuta vasten\nsattui.\n\nPyhäjärveläinen, joka milläänkään olematta oli aikansa kuunnellut,\nvastasi nyt vuorostaan:\n\n     -- Koska nyt kysyt niin siivosti ja haastelet ihmisiksi,\n    niin sanon mä, että mua kutsutahan Hyvölän Samuliksi.\n\nNuo loppusoinnut lauloivat Leppäselle lopullisen tuomion. Nyt ei enää\nmikään auttanut, kun haukkumisenkin toivottu vaikutus noin tuuleen\nhupeni ja kaikki kansa oli Hyvölän Samulin puolella.\n\nMutta kun väki siinä rähisi ja riemuitsi Leppäsen surkeata häviötä, niin\nhän luuli kuitenkin vielä viimeisessä tingassa jotakin keksineensä,\njonka avulla saattaisi edes kunnialla peräytyä. Liekö uuden pätkän\npäässään tekaissut vai ennen tehdynkö lienee muistamaan sattunut, hän\nyht'äkkiä alotti kuin alottikin laulaa aivan samaan nuottiin kuin hänen\npelottava kilpakumppaninsa:\n\n     -- Hyvöläst' on kaikki kollot, sieltä tämäi lienee --\n\nniin hän lauloi, mutta sitä pitemmälle ei hän päässyt. Hyvölän Samuli\niski kiinni alettuun pätkään, seisautti Leppäsen juuri hänen parhaassa\nvauhdissaan ja jatkoi omasta päästään näin:\n\n     -- Itsehän sen vastatullut parahiten tiennee!\n\nJa nyt vei tämä viimeinen tuulenpuuska viimeisetkin palaset Leppäsen\nrepaleisista purjeista. Kansa, jota oli kokoontumistaan kokoontunut\nnäiden kahden ympärille, oli ratketa omaan riemuunsa. Se ei mitään niin\nihaile kuin sukkelaa kieltä ja kekseliästä päätä, ja joka sanakiistassa\nvoiton saa, se on suurempi sankari kuin väkevin mies. Joka taas\ntappiolle jää, häntä ei voi mikään pilkan alta pelastaa, jollei ehkä\njoku yht'äkkiä keksitty sukkela sanojen tempaus. Mutta kun ei tuo nyt\nLeppäselle onnistunut, niin hän jäi siihen säälittävän tukalaan tilaan\nseisomaan.\n\nYlt'ympäri kuuli hän toisen hyväksi heläjävää naurua, ja se koski häneen\nkipeästi. Mutta sitten alkoi häntä itseään vastaan tuiskuta joka taholta\npistosanoja, ja se koski häneen vieläkin kipeämmin.\n\n-- Leppäsen laulun mahti onkin, näen mä, vain paperilla! huusi muuan.\n\n-- Leppäsen viisut ne on viisaampien miesten tekemiä, ivaili toinen.\n\n-- Ja samat niistä aina kiertää esiin kuin posetiivin pel'kalusta, lisäsi\nsiihen kolmas.\n\n-- Sitä miestä ei tästä puoleen syötetä missään talossa, uhkailivat\nNilsiän miehet.\n\nLeppänen oli siis nyt itse joutunut Hyvölään, eikä hänen häpeästään enää\nmuuta puuttunut, kuin että koirat olisivat haukkuneet.\n\nToisaalta kuului taas voittaneelle miehelle ylistyshuutoja.\n\n-- Eihän, sen heikale, vain pulaan joudu, ihaili eräs.\n\n-- A-sje on pierkeleh poika! riemuitsi vuorostaan muuan parrakas\nArkangelin mies, joka väkisinkin oli tunkeutunut väkijoukon keskeen.\n\nVaan nilsiäläinen renkimies ja hänen toverinsa räätäli, jotka molemmat\npitivät itseään koko tämän hauskuuden aikaansaajina, sillä hehän ensin\nolivat tuon merkillisen miehen löytäneet, he eivät tyytyneetkään\npaljaaseen sanalliseen kunnioitukseen.\n\nRenki, joka koko ajan oli pysytellyt aivan ihailtavansa kantapäillä ja\nmahaansa pidellen nauranut jo ennestäänkin tuhkeroiset silmänsä vieläkin\ntuhkeroisemmiksi, sieppasi nyt yhtäkkiä piipun suustaan, pisti sen\nsukkelasti taskuunsa ja huutaen samassa, että eiköhän hurrata niinkuin\nherratkin, tarttui hän Samulin reiteen. Toinen nilsiäläinen teki samalla\nlailla, ja kohta oli kymmenen kättä miehessä kiinni. Ja ilmaan hän\nkeikahti, keikahti kepeästi kuin olkikupo miehen hartioille. Ensin hän\nvähän näytti vastustelevan, mutta toisella hurrauksella jo itsekin\nhurrasi mukana, hattuansa heilutellen. Sillä välin väkikin huusi ja\nmelusi nostomiesten mukana. Mutta kolmatta kertaa nostettaessa hän\nyht'äkkiä kalpeni. Sitten hän sähähti tulipunaiseksi. Vaan kalpeni taas\nheti kohta. Samassa nakkasi hän lakin kauaksi kädestään, ponnisti kaikki\nvoimansa ja riuhtaisihe nostomiesten käsistä kuin hullaantunut hevonen.\n\n-- Antakaa minun mennä! huudahti hän pelottavalla kiljahduksella ja\naukaisi nyrkeillään ja kyynärpäillään itselleen tien väkijoukon\nkeskitse.\n\nTämä tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ettei kukaan ennättänyt sitä\nedes ihmetelläkään, ennenkuin mies jo oli näkyvistä poissa.\n\nHetken päästä vasta ihmiset siksi tointuivat, että alkoivat ensin\nitsekseen, sitten toisilleen ihmetellä, että \"hulluksiko se nyt tuli\"\ntai että \"hittoko sen nyt vei?\"\n\nMikä miehen oikeastaan vei ja miksikä hän noin äkkiä karkasi alas\nkunniansa korkeimmalta kukkulalta, siitä jäi tuo suuri joukko\ntietämättömäksi.\n\nKummastus oli kuitenkin yleinen ja riemu siksi kertaa kadonnut, sillä\nmiehen äänessä oli niin luita ja ytimiä karsiva värähdys, kun hän\nsyöksyi menemään ja huusi, että hänen annettaisiin mennä, että se\nsaattoi jokaisen kasvot totisiksi. Jotkut arvelivat, että se oli\nhumalaisen huutamista, mutta toiset sanoivat, ettei tavallinen juopunut\nsillä äänellä kiljaise, tai jos kiljaiseekin, niin silloin hän niin\nankarasti pelästyy, että on jo selvä kiljaistessaan.\n\nMutta väkijoukko hajosi melkein äänetönnä, eikä kukaan enää\npyhäjärveläisen sukkeluuksia muistanut.\n\nAinoa, joka tästä tapauksesta ehkä itsekseen iloitsi, oli Leppänen, kun\nnäin hätänsä suurimmillaan ollessa oli pahimmasta pulastaan pelastunut.\n\nHaikeinta kaipausta sitä vastoin osotti nilsiäläisen renkimiehen\nnolostunut naama. Hän oli hakenut ihmisten jaloista käsiinsä runoniekan\nlakin ja käänteli sitä nyt kämmenissään kovin surullisen näköisenä. Kun\nsitten näki siinä minut, sanoi hän melkein itkevällä äänellä:\n\n-- Ei, vaan mihinkähän se mies nyt hupeni ... siltähän pää paleltuu, kun\ntässä on sen lakki ... eikä sitä löydy mistään...\n\n-- Antakaa minulle tuo lakki, minä koetan toimittaa sen hänelle, sanoin\nminä ja otin lakin hänen kädestään.\n\nOikein mielellään hän ei siitä näyttänyt tahtovan luopua, ja minä näin\nselvään, että hän jäi siihen ikäviinsä. Hän olikin kenties ainoa, jonka\nmielessä tämä tapaus säilyi kauemman aikaa, kuin se oli kestänyt. Sillä\naina kun hän käy Kuopion markkinoilla, joilla hän käy melkein joka\ntalvi, kyselee ja etsii hän Hyvölän Samulia, mutta aina yhtä turhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhäjärveläisen lakki kourassa lähdin minä häntä etsimään, jos jostakin\nlöytäisin. Oli hän mielestäni kaikin puolin siksi merkillinen, etten\nsaattanut jättää häntä, niinkuin kaikki muut markkinamiehet tekivät. Ja\netenkin sitä olin hyvin halukas tietämään, miksi hän sillä lailla\nyht'äkkiä väkijoukon keskestä tiehensä syöksyi.\n\nKauan ei minun tarvinnutkaan häntä etsiä. Löysin hänet patrullien\nkäsistä, jotka juuri olivat häntä poliisikamariin kulettamassa.\n\nPatrullit ovat oikeastaan ystävällistä väkeä, vaikka astuvat niin\npelottavan ankarina ja totisina, kiiltävät vaskipoletit rinnassa ja\npaksut pahkakepit kädessä. Eivät ne mitään pahaa tarkoita, vaikka kaikki\nvapaamielisemmät markkinamiehet niitä kovin kammovatkin. Jokaisen\nitseensä uupuneen ne toimittavat taattuun kortteeriin, ettei olisi\ntarvis yöksi hankeen nukahtaa, ja että sukulaiset ja tuttavat\nlöytäisivät, kun aamulla etsivät. Iltasilla varsinkin, kun päivä rupeaa\npäättymään ja yö uhkaa, silloin ne tavallista suuremmalla\nihmisrakkaudella työnsä toimittavat. Et tarvitse muuta kuin horjahdella\nhiukan, niin jo ajattelevat, että apua tarvitset, ja heti kohta\nkäsipuoleesi käyvät.\n\nNämä ne olivat ottaneet runoniekankin ystävälliseen huomaansa, kun\nnäkivät hänen hatuttomin päin katuja pitkin hoipertelevan. Näkemättä,\nkuulematta mitään oli hän tullut suoraan heitä kohti ja joutunut\nsuorastaan pääpoliisin syliin. Tämä oli jättänyt hänet miehilleen\nkuletettavaksi ja käskenyt heidän tuomaan hänet jälestä, kun hän itse\nkulki edeltä.\n\nMutta kun Samuli tunsi, että häntä pidettiin kiinni, luuli hän, että\nhäntä taas tahdottiin nostaa, ja hän alkoi rukoilla miehiltä: \"elkää\nhyvät miehet minua enää nostako -- antakaa minun mennä -- ei minua pidä\npilkata eikä häväistä.\" Kun hänelle selitettiin, ettei häntä suinkaan\nnostaa tahdottaisi, jos hän vain taipuisi omillaan kulkemaan, ja että\nhän nyt vain lähtisi yökortteeriin, niin tyytyi hän rauhassa tulemaan\nmukana.\n\nMinä tapasin heidät sillä syrjäkadulla, joka vie poliisikamariin. He\nolivat jo aivan portista pihaan menemäisillään ja jos en olisi siihen\nennättänyt, olisi runoniekka varmaankin saanut viettää yönsä\nkorttikaarin kylmällä vuoteella ja herätä aamulla unestaan sen\nmurheellisten seinien sisällä. -- Ja kertomatta olisi silloin myöskin\njäänyt se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka\nminä tarkasti koetin muistiini painaa.\n\n-- Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne, sanoi\nminulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan\nhuostaani. -- On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee.\nEikä tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie\nitselleen. -- Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan\nja lähtivät uutta saalista vaanimaan.\n\nSamuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja\navopäin.\n\n-- Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen\npäähänsä.\n\n-- Mikä? -- Missä? Hattuko? -- Kuka te olette? -- Missä ne ovat ne, jotka\naikoivat minulle kortteerin toimittaa?\n\n-- Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut\nsinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.\n\n-- Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani\nosaa ... ne olivat hyviä ihmisiä ... eivätkös olleet?\n\n-- Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin,\nselitin minä taas.\n\nNyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä\nhänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan\npuhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä\nminä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä\nhumalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän\nalkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa\nveltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen\nsyvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja\nyht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:\n\n-- Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa? -- Mitä me\ntässä tehdään? Lähdetään pois ... kuinka on tänne tultukaan?\n\n-- Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä,\njotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä\nteidät tuonne...\n\nTuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli\ntapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran\nminkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa,\nkiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi\ntahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti\nvaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi,\nsilmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi\nhampaitaan yhteen.\n\nHän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:\n\n-- Vai niin! -- Vai niin! -- Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te\nolitte kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut ... minä tapan teidät ja\nkaikki ne ihmiset...!\n\nMutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän\nrauhoittua.\n\n-- Niin, niin, ettehän te, ettehän te ... enhän minä sitä sanokaan ... se\noli hyvä, ettette te ... tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas\nhän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat ... (hän koki\nrauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä\ntuskasta)... Voi, voi, jos te tietäisitte ... mutta nostiko ne minua\nkaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet? -- Mutta oma syynihän se oli ...\nitsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah ... vaan nostiko ne minua?\n\nMinä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja\nettä tulisi vain minun mukaani.\n\n-- Minnekä te minut viette?\n\n-- Lähdetään jonnekin huoneeseen ... missä te olette kortteeria?\n\nHän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo\nvastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata\nkadun kulmaa.\n\n-- Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää ... lähdetään nyt, minne\nosataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.\n\n-- Lähdetään, lähdetään ... niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne,\nviekää minut, minne tahdotte. -- Te näytätte olevan hyvä ihminen ...\nelkää vain antako niiden minua nostaa...!\n\nKatua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä.\nMilloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti\ntäysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä\nmarkkinaväen pilkattavaksi.\n\n-- Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.\n\nMinä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun\nei hänen omaansa osattu.\n\n-- Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette ... kunhan ette vain vie\njonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä... Mutta kyllä minulla on\npuukko! -- ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.\n\n-- Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa ... mennään nyt pois\nhuoneeseen markkinaväen jaloista.\n\n-- Niin, mennään, mennään vain ... kyllä minä tulen vaikka mihin, kunhan\nvain mennään.\n\nHuoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota omituista\nmiestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen eteen, niin\ntuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet... Kooltaan hän oli\ntavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman\nhienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset\nsilmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa\nvälistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä\nhumalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun\nalituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu\nmuoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan\npuremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita\nainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä\nkokeneiden ulkomuotoon.\n\nKauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka\nhänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän\nkuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle\nlentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.\n\nKotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.\n\nHän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.\n\n-- Ka, täälläkö minä olen ... minä en muistanutkaan ... palamaanko? Enpä\nhänestä nyt. -- Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin\nvain ventovieraan huoneeseen omin lupini...\n\n-- Elkää olko millännekään ... itsehän minä teidät tänne toin.\n\n-- Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te\nainakin olette liika hyvä.\n\nMinä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.\n\n-- No, herraksi tai talonpojaksi ... yhdenlaisia ne minusta kaikki on,\nmutta te olette kuitenkin toisenlainen... Ei sitä tuolla lailla kuin te\njoka mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun\nhatun ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.\n\n-- Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en\nmuuta kuin sen vain toin teille. -- Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne\nsyöksyitte sieltä torilta?\n\n-- Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?\n\nHän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta\nvielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut\nkumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän semmoisella\nkamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä nostomiestensä\nkäsistä. Päinvastoin kutistui hän nyt aivan kumaraksi tuossa uunin\nedessä istuessaan ja painoi miltei nyyhkien kasvonsa käsiinsä. Minä\nannoin hänen taaskin olla rauhassa ja miettiä, mutta kummakseni hän\nyht'äkkiä hypähti seisoalleen ja paiskasi molemmat kätensä olkapäilleni.\n\n-- Kuulkaa, hyvä herra, eli mikä lienette. Jos te ette muuten ...\ntaivaaseen pääsisi ... tahtoisitteko sinne pirujen ja perkeleiden\nnostamana päästä?\n\nHänen äänensä oli itkevän kiihkoinen, ja hän katseli minua, niinkuin\ntodella olisi luullut, että minä tähän kysymykseen osaisin antaa\nvastauksen.\n\nMutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni,\nkuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut\nheitä helvettiin himoitsevan.\n\nHän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan\nkäsitetty.\n\n-- Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään ... eihän sitä ymmärrä muut\nkuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen\nymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen\nniin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se\ntaivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan,\nvaan se on se syvin helvetti.\n\nTuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.\n\n-- Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä\nsanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla.\nMinusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli\ntullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen\ntoisaalle.\n\nHän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella\nuteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat.\nMutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:\n\n     -- Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,\n    mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin --\n\nja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella\nmuita.\n\nYht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki,\nhän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen\nsilmissään ja hän huudahti:\n\n-- Siinähän on Kanteletar!\n\nJa kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi\nkirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.\n\n-- Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella\nseitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi\nlukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista,\njolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:\n\n     -- Eipä kasva kaikki lapset,\n    ei ylene yksikänä,\n    niinkuin mie katala kasvoin,\n    yksipuolinen ylenin,\n    kasvoin lasna armotonna,\n    yksipuolisna ylenin;\n    kasvoin kuin karankokuusi,\n    nousin kuin noropetäjä,\n    niinkuin putki puun nojassa,\n    saraheinä sammalsuolla,\n    kaste kaihassa tilassa,\n    vesi vahteran vajossa.\n    En kasvanut kananmunilla,\n    ylennyt sianlihoilla;\n    kasvoin kainalopaloilla,\n    täyvyin kaalin tähtehillä\n    veräjillä vierahilla,\n    uksilla ulisevilla.\n\n    Kunp' on eukkoni eläisi,\n    oisi vanhin valvehella,\n    ei se lapsi näin kävisi\n    nukkavierulla nutulla,\n    karvavieru-kauhtanalla,\n    paha raiska paita päällä;\n    maata verkani vetäisi,\n    siltoa sinihamonen.\n\n-- Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että \"kasvoin kuin\nkarankokuusi, nousin kuin noropetäjä\", ja kun sitten sanoo, että jos\näiti eläisi, niin \"ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla,\nkarvavieru-kauhtanalla!\"\n\nEn voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut\nihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja\nKantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan\nriipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies\nseisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen\nitkuun värähtelevällä äänellä.\n\n-- Voi, voi! ... se on tämä runo niin ... minä sitä parempaa en tiedä\nmissään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain\nolisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs\ntämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän,\nmutta se on näin -- ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui\nminusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.\n\nJa kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten\nvielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi\nne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin\nsiinä, joka hänellä oli.\n\nMinä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin\nkysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne\noppinut.\n\nMelkein riemuiten huudahti hän:\n\n-- Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä\nkysyisitte, niin minä --! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän\nhän luki, sitä enemmän hän innostui.\n\nTuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt\nKantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla\nrunonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen\ninnostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin\nkureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi\nlauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta\nkuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut,\nkun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.\n\n-- Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte\nosaavan niitä laulaakin? kysyin minä.\n\n-- No -- niin, -- sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään\nentiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen. -- Antakaa anteeksi, että minä\ntässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä\nminua ... en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan\nenkä laulettavan ... kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin\nlukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea\nvai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain\nnäin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset\nmonta kertaa nauraneet.\n\nHän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä\nhänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan\nnäyttäneensä naurettavalta.\n\nMe olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain\nsanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka\noli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.\n\n-- Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?\n\n-- Onko hän teidän velipuolenne?\n\n-- Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me\nolemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:\n\n    Toinen on keinussa soudettu,\n    toinen on lehdosta noudettu;\n    toisen äit' oli vihille viety,\n    toisen kantaja piikana pietty.\n\nHän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan\ntulennokseen. -- Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas\nkimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin\nuuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen\neteensä.\n\n-- Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.\n\n-- Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se\non. -- Tehdäänkö teistäkin pappi? -- ja hän tarkasteli minua melkein\nepäillen.\n\nMinä vastasin, etten ollut siksi aikonut.\n\n-- Minä vain ilman kysyin, sanoi hän, -- mutta eikö se olisi hyvä virka\nse papin virka? -- Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat,\nsydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.\n\n-- Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?\n\nEn vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä\npapin virka todellakin paras virka.\n\nHän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla\näänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.\n\n-- Kuulkaas, hyvä herra ... sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä\nHelsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun ... joista ei\njaksa muuta tulla?\n\nSiihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.\n\n-- Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on\nviisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että\ntulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä\nitse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta\nkerran pappi tehdään... (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita\nomituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.) -- Mutta toisekseen minä olen\nsitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi\npannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluun -- pappikohan vai\nmikä?\n\n-- Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.\n\n-- Haluako oppimaan! -- Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää\nsanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua.\nMutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies. -- Mutta saatanhan\nminä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo\nsemmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin,\nniin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi,\nniin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin\nsieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä\nmitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo\n\"viidennessä pääkappaleessa\", kun velipuoli vasta \"käskyjä\" opetteli.\nMutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale\neikä muuta.\n\n-- Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.\n\n-- Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo,\nriiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten\nkotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä\naloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan,\nmutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.\n\n-- Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?\n\n-- Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki\nmieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä\npantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille\nrätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun\nnäki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on\npää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin\nminä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut\ntajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua\nviisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun\nlukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille\ntöille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa\npitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä\nniitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan\nkanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja\nuseinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan\nvastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en. -- Mutta kysykääpäs te\nnyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.\n\nJouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.\n\n-- Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.\n\n-- Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja\nkertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt\nmuista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää,\nennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.\n\nKyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta,\ntaivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli\njokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän\nomituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka\nkysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa\nkynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen\nmielestänsä haihtuneen.\n\n-- Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte\nvarmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.\n\nLapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.\n\n-- Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat! --\nKyläläiset nauroivat lautamiehelle, että pane sinä tuo piikasi poika\nkouluun ja laita toinen paimeneen, tästä sen kuitenkin näkyisit pikemmin\nsaavan herran sukuusi, kun sitä siihen niin tingalle tahdot! -- Se\nkaiveli isännän mieltä, ja silloin kohta katosi minulta kirjani, enkä\nniitä sen koommin ole saanut, liekö polttanut vai hukuttanutko lie.\nAlperttikaan ei enää uskaltanut omiaan antaa, kun pelkäsi saavan\nselkäänsä.\n\n-- Ettekö sitten enää saanut lukea mieleisiänne kirjoja ollenkaan? kysyin\nminä.\n\n-- Enpä paljon ollenkaan. -- Mutta oli minulla kuitenkin yksi kirja ja\nsen minä sain emännältä, joka aina oli minulle hyvä, niin siihen aikaan\nkuin jälkeenpäinkin. -- Ei sitä usein tapahdu, että emäntä olisi miehensä\nlehtolapselle hellä, mutta lautamiehen emäntä olikin toista kuin muut\nemännät ... eikä ne oikein sovussakaan tainneet elää. -- Se kirja, jonka\nsain, se oli se sama, jota tuossa äsken luin, ja kun emäntä näki, että\nminä kirjoja ikävöin, niin hän antoi sen minulle ja sanoi, että saisin\nsen omakseni, jos hyvästi pitelisin.\n\nMinä kysyin kummastellen, mistä emännällä oli Kanteletar hänelle antaa.\n\n-- Niin, se oli näet sillä lailla, että se maisteri oli lähtiessään\nunohtanut sen kamariin, ja emäntä oli sen sitten korjannut talteensa.\n\n-- Ja hän antoi sen teille?\n\n-- Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki\nolivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni. -- \"Tuoss' on sinulle muuan\nkirja, josta minä en tiedä, mikä se on -- liekö siinä lukuja vai loruja,\nmutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset -- \"\n\nMinä kätkin kirjan poveeni ja juoksin suoraa päätä mummon luo saunaan.\nMummo siellä saunan kynnyksellä koetti kaksien lasiensa kanssa\nvirsikirjaansa lukea, mutta minä sanoin, että hän katselisi ja sanoisi\nminulle, milloinka isäntä tulee kotiin, ettei se tulisi ottamaan pois\ntätä kirjaa, jonka emäntä antoi. -- \"Mikä kirja se on?\" kysyi\nmummo. -- \"Mikähän lie\", sanoin minä ja rupesin sitä lukemaan... Minä\nensin luin hiljaa, mutta kun se oli minusta niin somaa, niin kiihdyin jo\nkohta ääneenkin lukemaan. -- \"Kuule, poika, sanooko sitä tuota siinä\nsinun kirjassasi?\" kysyi yht'äkkiä mummo, joka oli minun lukuani\nkuunnellut. -- \"Sanoohan tässä -- eikös se ole somaa, mummo?\" sanoin minä\nja olin ihan ihastuksissani. -- \"Lueppas uudelleen se, minkä äsken luit\",\nsanoi mummo hyvin ankaralla äänellä, \"mutta elä huuda niin, että kuuluu\nympäri maailmaa.\" -- Minä aloin lukea mummolle sitä runoa, joka on tuolla\nkahdennella sadannella ja kolmannella kolmatta sivulla lehden oikealla\nyläpuolella ... minä muistan sen vieläkin:\n\n     -- Ukko kultainen kuningas,\n    hopiainen hallitsija,\n    ota kultainen kurikka\n    eli vaskinen vasara,\n    jolla korvet kolkuttelet,\n    salot synkät sylkyttelet,\n    yhtenä kesäisnä yönä,\n    ehtoyönä ensimmäisnä!\n    Käyös korvet kolkutellen,\n    syrjävieret sylkytellen;\n    aja vilja vieremille,\n    aukeimmille ahoille\n    minun metsipäivinäni,\n    erän etsiaikoinani. --\n\n\"Eikös tämä ole somaa, mitä tässä sanoo ... ja tämä kirja on minun\nomani?\" sanoin minä riemuavalla mielellä mummolle. Mutta mummo istuutui\ntotisen näköisenä minun viereeni saunan penkille ja sanoi ankaralla\näänellä: \"Upota hetteeseen se kirja, koska siinä tuommoisia sanoo, upota\nheti kohta!\" -- \"Minkä tähden?\" kysyin minä ja painoin kirjan kainalooni.\n\"Emäntä antoi.\" -- \"Vaikka kohta ... mutta siinä puhuu Ukosta, ja jos sen\nsaa kirkkoherra tietää, niin pistetään sinut jalkapuuhun tai pannaan\nmustaanpenkkiin istumaan.\" -- \"Minkä tähden?\" kysyin minä taas, kun en\nymmärtänyt. -- \"Sen tähden, että se on semmoinen epäjumala se Ukko, ja\njoka siitä puhuu ja sitä rukoilee, se pannaan jalkapuuhun istumaan ja\nmenettää kunniansa. Sillä lailla kävi ukkovaarillekin.\" -- Minä en sitä\nsittenkään ymmärtänyt, mutta mummo kertoi, että kun hänen ukkovaarinsa\noli rukoillut ihan noilla samoilla sanoilla, jotka tuossa kirjassa\nsanoo, sitä Ukkoa, joka ei ole pirua parempi ollenkaan, niin oli\nkirkkoherra sen saanut tietää ja panettanut ukkovaarin jalkapuuhun. --\n\"Eikä se sitten saanut ripilläkään käydä moneen vuoteen, eikä kelvannut\nenää milloinkaan ei kummiksi eikä vieraaksimieheksi.\" -- \"Enkö minä\nsitten saakaan lukea tätä?\" kysyin, minä itkien mummolta.\n\nMummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen,\njota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä\nsilmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai\nliekö nuo vanhuuttaan vettyneet. -- Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi,\nettä \"en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään\nmitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut.\nMutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea\nmetsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan\nkohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.\" -- Ja kun minä\nhuomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin\npohjalle, niin sanoi mummo: \"Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska sen\nolet emännältä saanut.\"\n\n-- No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?\n\n-- No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä\nsäilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun\nlehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven\nkupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa.\nJoskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten\ntuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se\nmilloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun\nsitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin kapusin\nkivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä metsän\nväelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon ukkovaari\noli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan mukaan, ja\nkun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.\n\n-- Omia runojanneko?\n\n-- Ei ne runoja olleet eikä mitään ... kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia\nvain. -- Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.\n\n-- Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin\nsaa, lisäsin siihen.\n\n-- Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla\nkukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun\noksalta suvisäällä.\n\nMinä sanoin, että \"niinpä on minunkin useimmiten käynyt.\"\n\n-- Onko herrallekin niin käynyt? -- No, samahan taitaa olla kuninkaan kuin\nkerjäläisenkin.\n\n-- Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään\nenempää tuon miehen elämästä.\n\n-- Kuinkako sitten kävi? -- Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin\nkuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä\nkiertämään.\n\n-- Entäs te?\n\n-- Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut,\nkun jo tuli lähtö minullekin. -- Oli, näetsen, sillä lailla, että minä\nkerran, kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä\nkätkenytkään sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet\nisännälle, jolle olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa,\nettä minä metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista,\njota ei kukaan tiedä, mitä se on. \"Liekö se sen tästä kirjasta oppinut\",\nolivat sanoneet -- \"katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on ... se oli sen\nkontin pohjalla tuohiin käärittynä.\" -- Tuolla lailla olivat piiat\nkannelleet -- emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi -- ja isäntä tukisti\nminua ja otti kirjan pois. -- \"Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä\nvarastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa\", sanoi hän minulle eikä,\npöllö, osannut kannesta lukea maisterin nimeä.\n\n-- Mitäs te silloin?\n\n-- Mitäkö minän -- En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun ei\nnyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan\nkorpeen ja ajattelin, että olkoot! -- Mutta kun itku oli vähän karvasta\nmieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä\nlauluja, joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta\nminä niistä ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin\nkaatuneen korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa\nmuistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen\nja katkeroitui katkeroitumistaan. -- Minä koettelin sitten\naukkopaikkoihin omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin,\nniin että kun huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin\nkokonaan, enkä minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja mikä ei.\nKaikki tuntui siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.\n\n-- Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?\n\n-- Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa,\nmutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni\npuhella kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä\najattelin ja puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä\ntuntui sitten aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi\nniin kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa\nlaulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen\nihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan\nsanoja. Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan\najatella, niin sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin ...\nenkä minä välistä pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.\n\n-- Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina\nkasvavalla uteliaisuudella.\n\n-- Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen\nkukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo\nsiitä itse lauloin:\n\n    Mitä kukut käki kulta,\n    iloittelet ilman lintu,\n    helakasti helkyttelet?\n    Kukutko sinä minulle,\n    kaimallesi kaiuttelet,\n    vai etkö aattele minua,\n    paimenpoikaa pienokaista,\n    karjan kanssa kulkevaista -- --\n\nSemmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja\nkun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas lauloin näin:\n\n    Hyvä on mulla Muurikilla,\n    kellokkaalla köllytellä,\n    kun on ruohoa runsahasti,\n    vihantata viljavasti --\n    Sitten on lysti lypsyll' olla\n    maha täynnä märehdellä -- --\n\nJa vielä minä kirkostakin lauluja tein, joka näkyi metsän yli sinne\nRajamäen rinteille, joilla karja kulki:\n\n    Kaunihit on nuo kirkon ristit,\n    pyhät pallot paistavaiset,\n    iltaruskon riutuessa,\n    kun ne kauas kuumottavat\n    helottavat halki ilman -- --\n\nja sitten sitä vielä tuli kuinka pitkältä ... ja oli siinä sanottu\njotain Jumalasta ja taivaan enkeleistäkin ... mutta en minä nyt niitä\nkaikkia enää muista.\n\nKun olin tuolla lailla oppinut laulamaan, niin alkoi mieleni tehdä sitä\nmuidenkin kuullen tekemään. Ajattelin, että mitähän ne muut pojat\nsanoisivat, kun kuulisivat, että minä osaan tehdä lauluja. Mutta muut\npojat katsoivat vain minuun suurilla silmillä, kun rupesin heille\nlaulamaan, ja sanoivat: \"Onko se tuo Samppa tullut paimenessa hulluksi,\nvai mikä sitä riivaa?\" -- \"Sehän sanoo olevansa Muurikki\", pilkkasi se\nräähkämäisin ja typerin renkipoika, ja muut sille nauroivat. -- Mutta oli\nminulla yksi ystäväkin, se oli toisen talon paimenpoika, ja se sanoi,\nettä \"mitä sinä niille menet kaikkia puhumaan, mitä siellä metsässä\najattelet!\" -- Enkä minä sitten enää heille sanaakaan sanonut enkä\nitseksenikään laulujani laulanut. -- Mutta siitä lähtien alkoi mieltäni\nkarvastella joka kerta, kun olisi tehnyt mieleni laulamaan, ja minun\nteki mieleni näyttää heille, että kyllä minä kuitenkin olin vikkelämpi\nkuin kaikki ne muut, jotka tuskin lukeakaan osasivat eivätkä laulaa\nollenkaan ... muuta kuin mitä muilta kuulivat. Ja silloin minun\nmielessäni myöskin kaikui päiväkaudet kaikki, mitä se maisteri oli\nminusta sanonut ja mitä muut kyläläiset, että nimittäin minulla oli\nparempi pää kuin Alpertilla ja että minusta olisi saattanut tulla yhtä\nhyvä herra kuin hänestä ... ehkäpä vähän parempikin. -- Niin, mutta nyt\noli näin, ja sentähden minut ajettiin lautamiehestä pois. Kun minä\nkerran taas tulin poikajoukkoon, kun ne kylän kentällä koppia löivät,\nniin rupesin minä laulamaan muutamata laulua, joka viikon kuluessa oli\nminun mielessäni siinnyt, ja siinä laulussa laulettiin \"ylpeästä\nisännästä ja sen tuhmasta pojasta\". Se oli ajateltu ja tehty Alpertista\nja isästä, vaikken minä kumpaisenkaan nimeä maininnut. Sen olin korpia\nkuleksiessani vähitellen koonnut, yksi sana ja sanasointu oli yhteen\nliittäytynyt, toinen sana toiseen, ja sillä lailla oli siitä tullut\nlaulu. Minä sen ensin lauloin sille ystävälleni, ja se sanoi: \"laulappas\nkoetteeksi kuitenkin tuo laulu muillekin pojille ... se on toisenlainen\nkuin ne entiset ... ehkä ne nyt eivät sille naurakaan ja jos nauravat,\nniin tapellaan me yhdestä puolin.\" -- Mutta kun pojat kuulivat minun sitä\nlaulavan, niin herkesivät ne kaikki koppisilta ja kokoontuivat minun\nympärilleni. -- \"Mitä se Samppa nyt taas laulaa?\" kysyivät toiset, mutta\ntoiset sanoivat siihen: \"Olkaahan vaiti, kuunnellaanhan.\" -- \"Keneltä sinä\nolet tuon oppinut?\" kysyivät ne minulta melkein yhteen ääneen, kun olin\nlauluni loppuun laulanut, eivätkä ensin uskoneet, että se oli minun oma\ntekemäni. Mutta sitten ne sen uskoivat, kun ystäväkin vakuutti, ja minun\npiti istuutua heidän keskeensä kentälle sitä heille uudelleen laulamaan,\nettä \"hekin sen oppisivat.\" -- \"Ei sitä vain olisi uskonut tuommoiseksi\nmestariksi tuota Samppaa!\" ihmettelivät ne nyt siinä toisilleen ja\nlauloivat minun mukanani sitä laulua...\n\nTuo kiitos se tuntui minusta niin hyvältä, että ääneni vapisi, kun\nlauloin. Mutta sitten ne alkoivat minulta kysellä: \"Mistä hitosta sinä\nnoin sattuvia sanoja olet saanut, jotka pistävät kuin naskalit?\" -- Minä\nrupesin heille tuossa sitten kertomaan, että kun isäntä oli minulta\nkirjani vienyt, niin minulle tuli kosto mieleen ja kun en muuta osannut,\nniin sitten se melkein ihan itsestään syntyi tämä laulu metsässä. -- \"Se\noli oikein, mitäs sen tarvitsi viedä sinun kirjojasi\", sanoivat pojat ja\nolivat nyt kokonaan minun puolellani. Ne katselivat minua kauan aikaa\neivätkä puhuneet mitään, ja minusta näytti, että ne minua\nihmettelivät. -- \"Laulappas nyt niitä muitakin laulujasi\", sanoi Antti, se\nminun ystäväni. -- \"Laula nyt\", sanoivat muutkin. -- Minä ajattelin, että\nehkä ne nyt niitä muita parempiakin lauluja kuuntelevat eivätkä ehkä\nenää niille naurakaan. -- Eivätkä ne nyt enää nauraneetkaan, mutta\nsanoivat vähän ajan päästä: \"Elä sinä nyt niitä ... laula sitä\nensimmäistä, se on paljoa somempi.\" -- Ja sitä minä sitten taas lauloin ja\npolttelin toisten poikain piipulla, vaikka en ennen vielä milloinkaan\nollut tupakoinut. -- Mutta siitä päivästä pitäen minun arvoni kohosi, ja\nkun minä sen huomasin, niin en päiväkausiin metsissä muuta miettinytkään\nkuin tuommoisia pilkkalauluja. Ne muut lempeämmät laulut ne eivät nyt\nusein enää mieleeni muistuneet.\n\nMinä kysyin, eikö hän ehkä muistaisi tuota laulua, ja pyysin hänen sitä\nminulle laulamaan.\n\nMutta hän ei tahtonut.\n\n-- Enkä minä häntä enää kaikkea muistakaan.\n\nOlisin mielelläni halunnut kuulla tuota hänen ensimmäistä katkeran\nmielensä tuotetta, mutta se nähtävästi ei häntä huvittanut, ja siksi en\nminäkään huolinut häntä sen enempää kiusata.\n\n-- Ja sen laulun tähdenkö teidät sitten ajettiin lautamiehestä pois?\nkysyin minä hetken kuluttua.\n\n-- Sen laulun tähden. Se kun tuli isännän korviin, niin piti minun\nlähteä. Sunnuntainako lienee sen kylällä kulkiessaan kuullut,\nmaanantaiaamuna pantiin minut mieron tielle. Olin juuri paimeneen\nlähdössä, kun isäntä tuli tuvan ovessa vastaan ja sanoi heti: \"Vai sinä,\nsen heittiö! Joudat mennä muuanne kieltäsi pieksämään. -- No! Luista ja\nluista paikalla tiehesi tästä talosta eläkä toista kertaa tule!\" -- Ja sen\nsanottuaan paiskasi hän oven kiinni, niin että sirpit porstuan naulassa\nkalahtivat, ja minä jäin seisomaan porstuaan. Mutta emäntä tuli aitasta,\njossa oli ollut paimenkonttiani täyttämässä. Hän antoi sen minulle ja\nsaattoi sitten veräjälle asti. -- \"Tuoss' on sinun paimen evääsi ... ja\nkontin saat kanssa pitää. Eläkä ole kovin pahoillasi, kyllä ne ihmiset\nsinua auttavat. Ja Jumala suojelkoon sinua, poika parkaa!\" -- Minä otin\nkontin enkä muista, tokko kiitinkään emäntää, vaikka kyllä kai hän sen\nolisi ansainnut, mutta mieleni oli katkeruudesta ja pahasta mielestä\nihan jähmetyksissä, eikä olisi suurinkaan hyvä sillä kertaa sydänalaani\nsulamaan saanut. -- Lehmät olivat vielä tarhassaan yöllisillä tiloillaan,\nja kun kellokas näki minun menevän, niin se lähti perästä kävellä\nköllyttelemään niinkuin aina ennenkin. Minä heitin sitä kalikalla, mutta\nkun se ei sattunut, niin sieppasin kiven ja nakkasin sillä. Se kun\nsattui kylkeen, niin lehmä ynähti ja jäi siihen seisomaan. Se oli paha\ntyö semmoinen järjetöntä luontokappaletta kohtaan, mutta minä olisin\nsillä hetkellä voinut vaikka kirkon ikkunat säpäleiksi heittää.\n\n-- Ja niin te lähditte lautamiehestä?\n\n-- Niin lähdin, ja lähdin että paikat soi! Minä kylän kautta kuljin ja\nkulkiessani lauloin sitä laulua, jonka tähden olin mieron varaan\njoutunut. Useimmissa taloissa oli akkaväki lypsyllä, ja kaikki ne\nnousivat rainta kädessä minun jälkeeni katselemaan. -- \"Mikä sillä\nlautamiehen paimenella nyt on?\" kuuluivat ne toisilleen sanovan. Miehet\nseisottivat hevosensa ja istuutuivat auran kurelle minun menoani\nkuuntelemaan, mutta minä riensin vain niiden kaikkein ohitse enkä\nhuolinut mistään.\n\n     -- Kyllä sinut, rikas rosvo, kosto vielä tapaa --\n    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa,\n    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa!\n\nniin minä lauloin ja huusin, kun konttia pääni yli heilutellen kylätietä\njuoksin.\n\nTähän asti oli vieraani elämästään kertoessaan ollut rauhallinen ja\ntyyni. Joskus vain hän innostui, ja silloin tällöin ilmaantui myöskin\njoku katkera piirre hänen kasvoilleen, mutta kun hän nyt tuosta\nkarkottamisestaan ja lähdöstään kertoi, niin hän kiihtymistään kiihtyi,\nja kun hän viimeistä puhui, niin hän hujahdutti kädellään olkansa yli,\nja näytti siltä kuin hän nyt uudelleen olisi tuntenut kaikki ne samat\nkatkerat tunteet kuin silloinkin.\n\n     -- Vaan tämä poika ei silloin surru eikä sure nytkään --\n    Yksi sill' on ystävä, ja siitä se paljon tykkää...!\n\nHän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän\nsuureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä\näsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen\nkurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja\nolin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin\nhänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa\nsilmilleni heitti:\n\n     -- Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä --\n    Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää --.\n\nHän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun\neteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä\npelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän\nvain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon\nveitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas\nsiinä, pidä hyvänäsi! -- Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen\nkurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä\ntarttua hänen käsipuoleensa.\n\n-- Kuulkaa, älkäähän enää ryypätkö!\n\n-- Minkätähden ei? kysyi hän, mutta ei kuitenkaan ryypännyt. -- Se tekee\nniin hyvää, ja kun on sydänala katkerasta mielestä turvoksissa, niin se\nheti sulaa, kun laskee sinne tätä ... ja sitten on niin helppo olla.\n\n-- Ei se keino auta. -- Jos hetkeksi auttaakin, niin sitä pahemmin turpoo\ntoisen kerran.\n\n-- Ryyppää sitten toisella kertaa sitä enemmän.\n\n-- On heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdutusta hankkia.\n\nHän jäi hetkeksi miettimään ja sanoi sitten: \"Niinhän ne uskovaisetkin\nsanovat ... lihan heikkoudeksi.\"\n\nJa vähän ajan päästä lisäsi hän verkalleen:\n\n-- Saattaapa ... olla ... tottakin.\n\nSen sanottuaan hän laski pullon lattialle ja siirsi sen, toisaanne päin\nkatsoen, jalallaan tuolin alle.\n\n-- No, kertokaa nyt, kuinka teille sitten kävi, sanoin minä,\nkatkaistakseni syntyneen äänettömyyden.\n\n-- Mitäpä siitä enää kertoisin, vastasi hän alakuloisesti.\n\n-- Miksette kertoisi enää?\n\n-- En tiedä, ei minua haluta. Ja mitäpä herra minun kertomuksistani.\n\nMinä sanoin,, että suuresti haluaisin kuulla, kuinka hänen sitten kävi,\nkun hän joutui isänsä talosta pois, ja kysyin, eikö hänestä itsestään\nollut hauska muistella entisiä aikoja.\n\n-- Onhan hauska kertoa sille, joka kuuntelee niin hartaasti kuin te,\nsanoi hän, eikä kukaan muu ole minun kohtaloitani kehdannut loppuun asti\nkuunnella, jos olisinkin joskus niitä humalatuulella juomatovereilleni\nkertonut. -- Mutta silloin ei ole hauska kertoa, kun kerrottava on niin\nkovin mitätöntä kuin minun elämänikin siitä alkaen, johon lopetin. Ei\nherrakaan sitä kehtaisi kuunnella. Itsestä se kyllä hauskalta tuntuu,\nmutta syrjäinen ei siitä iloaan löydä.\n\n-- Mutta eikö teillä sitten enää koskaan iloisia päiviä ollutkaan?\n\n-- Olihan niitäkin. -- Hän hymyili katkerasti ja viittasi tuolin alle,\njonne oli pullonsa pannut. -- Mutta en minä vielä heti juomaan ruvennut,\nkun talostani lähdin. Siksi olin silloin vielä liiaksi pieni, ja\njuoppouden tauti tarttuu ihmiseen vasta sitten, kun sen sydänala herkeää\nitkuun sulamasta. Silloin kun kylän läpi lautamiehen talosta juoksin,\nsilloin oli sydänalani niin katkeruutta täynnä, että sitä ihan pakotti,\nmutta kyynelten kanssa se vielä sillä kertaa suli. Kun minä kylän\nlaitaan ennätin, niin istuuduin siellä virstapatsaan juureen maantien\nviereen ja siinä minulta pääsi itku, pääsi pitkä ja äänekäs itku, vaikka\nsitä kuinka olisin koettanut pidätellä. Vaan lapsi on lapsi, ja kun se\non aikansa itkenyt, niin se tahtoo voileipää, ja niinpä minäkin siinä\nkyynelten vielä vuotaessa sammutin nälkäni emännän eväistä.\n\n-- Mutta minne te sitten jouduitte ... ette kai maantielle jäänyt?\n\n-- En minä juuri maantiellekään jäänyt. -- Istuin aikani paikoillani\nmaantien vieressä ja katselin entisiä olosijojani, sillä se virstapatsas\noli mäen rinteessä ja siihen näkyi paljon maailmaa: kaikki kylän pellot,\ntalot ja koko järvi. Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat\nlehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä\nsen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi\nkuin milloinkaan ennen. -- Vaan sitten minä lähdin mummoa kuulostelemaan,\nettä missä paikoin hän pitäjätä kiersi, ja kun hänet löysin, niin\nruvettiin yhdessä kulkemaan ja kulettiin se kesä ja vähän syksyäkin\nvielä. Minun olivat aina ennen kerjäläiset surkeikseni käyneet, ja niin\nolin ajatellut, ettei sen pahempaa mahda olla kuin kiertää talosta\ntaloon ja anella leipäpalastaan. Mutta ei se niin pahaa ollutkaan ja\nvälistä oli oikein hauskaakin. Minä paljon silloin maailmaa näin, kuulin\nmonta asiaa, joista en ennen ollut tietänyt mitään, ja silloin minä ensi\nkerran kävin täällä kaupungissakin. Mutta se oli kaikista hauskinta, kun\nminun joka talossa, mihin vain tulin, piti laulaa. Kaikki ihmiset jo\ntiesivät, että minä sitä osasin tehdä, eivätkä ne minulle missään rauhaa\nantaneet. Jos ei olisi mieleni laulamaan aina tehnytkään, niin sanoivat:\n\"et saa palasta, jos et laula\", ja kun minä silloin kysyin: \"mistä minä\nlaulan?\" niin mummo sanoi: \"Laula sinä vain siitä lautamiehestä, kyllä\nse sen sietää.\" -- Minä lauloin ja ihmiset nauroivat, sillä lautamiehellä\nei ollut paljon ystäviä. Ja siihen aikaan minä en paljon muuta\ntehnytkään, kuin lauluja mietiskelin, ja niitä alkoi tulla yhä parempia,\nkuta enemmän minä kuulin semmoisia lauluja, joita en itse ollut tehnyt,\nmutta joita muut lauloivat. Niiden nuottiin minä sitten tein uusia,\nmutta välistä minä tein rivojakin, niin että kun mummo kuuli minun niitä\nlaulavan, sanoi: \"Hyi, mitä sinä laulat, etkö toki häpeä!\" -- Vaan minä en\npaljon mummosta välittänyt, kun tiesin, että hän ei voisi ilman minua\ntulla toimeen. Hän oli tullut sokeaksi, ja minun piti häntä kepin päästä\ntaluttaa. En välittänyt paljon mummosta, sillä rivoille lauluille\nihmiset enemmän nauroivat, ja niistä antoi joku humalainen välistä\nkopekankin. Sillä lailla kulettiin joku aika, ja minä ennätin jo niin\nsiihen elämään rakastua, etten enää tahtonut muuhun taipuakaan, ja siitä\nlähtien se lienee minun veriini jäänytkin se ainainen kuleksimisen halu.\n\nMuutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman\nlaudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja\n\n    Suru syöntäni puristi,\n    kaiho kaiveli minua,\n    kun multa arkulle kopahti,\n    kivi kirstun kannen päälle. --\n\n\"Mitä sinä nyt siitä itket ... et tarvitse enempi perässäsi talutella\",\nsanoivat ihmiset minulle, mutta itkin minä kuitenkin ja mieleeni alkoi\nmuistua niitä Kantelettaresta opituita lauluja, joita en kaukaan aikaan\nollut laulellut. Niitä minä, yksikseni talojen väliä kulkiessani,\nlaulelin enkä pitkään aikaan ajatellut enkä tehnyt muita hävyttömämpiä\nlauluja. Vaikka mummo minulle oli usein ollut vastuksina ja vaikka sitä\nusein olin toivonut, että häntä pääsisin kulettelemasta, niin kuitenkin\nsitä nyt tuli kova kaipaus. Nyt tuli kotiakin ikävä, omaa kotia, jossa\nsaisi olla ja asua eikä tarvitsisi kuleksia pitkin maailmaa. Välistä\ntuli niinkin ikävä, että tietä kulkiessa vesikarpalo poskelle kierähti,\nmutta minä koetin lohdutella mieltäni sillä, että rupesin lauluja\najattelemaan. Silloin tuli tämmöinenkin laulu tehdyksi, jota nytkin\nvielä moni kulkuripoika yksiksensä laulaa. Laulanko minä sen teille?\n\n-- Laulakaa -- tietysti!\n\nJa hän rykäisi ja lauloi sitten surullisella nuotilla tämän laulun:\n\n    Laulaa linnut lystissään,\n    kun kesän kukat loistaa,\n    vaan kun joutuu syksysää,\n    niin laulun into on poissa.\n\n    Vaan ei mua laulata --\n    ei niin hyvää säätä,\n    kun ei ole tietä kotia,\n    ei maitse eikä jäätä.\n\n    Talvella tiet on ummessa,\n    kesällä rahkasoina,\n    teitten suut ovat tukossa\n    ja pieninä vesakoina.\n\n    Vaan itkien en etsikään,\n    jos ei tuota löydy,\n    jos vaikka minne meniskään,\n    niin eihän tuostaan köyhdy.\n\n    Vaikka minne menisi,\n    vaikka Ameriikkaan asti,\n    tuskin asiat kävisi\n    paljoa paremmasti.\n\n-- Sillä laululla minä mieltäni monesti lohduttelin, niin kauan kuin\nikävätä kesti. Mutta kauankos sitä kesti! Minun mieleni on aina\nläikähdellyt yhdestä tunteesta toiseen, enkä minä yhtä perää osaa kauan\nsurra enemmän kuin iloitellakaan. Ja jos välistä kaive kauemmin\nmielessäni viipyykin, niin sitä rajummin sinne sitten ilot tunkeutuvat,\nkun tulee muutetten aika. Sitä olen usein ajatellut, että lieköhän\nmuidenkin niin -- en tiedä.\n\nMummoa minä surin, eikä minulla muita surtavia ole tässä maailmassa\nollutkaan, paitse kun olen joskus omaa kohtaloani surrut. Mutta kohta\nsekin haihtui, ja minä aloin uudelleen entisenä miehenä kulkea.\nPoikanen minä vielä silloin olin, en kelvannut palkkarengiksi enkä\nruokapalkoillakaan palvelemaan ruvennut. Meitä lyöttäytyi silloin kolme\nneljä poikaa yhteen joukkoon, ja me rupesimme kulkemaan laulumatkoilla.\nMarkkinapaikasta markkinapaikkaan, pidoista pitoihin sitä kulettiin ja\nyhteen ääneen laulettiin. Me osasimme kaikenlaisia lauluja laulaa,\nhyviä ja kauniitakin, mutta niitäpä emme paljon muualla laulaneet kuin\nyksin kulkiessamme ja herrastaloissa. Mutta rivoja ja ruokottomia,\nniitä laulettiin kylissä ja kartanoissa ja niistä sitä enimmäkseen\nelettiin. Me lauloimme vanhoja ja uusia lauluja, mitä viisuja mistäkin\nopimme, ja laulettiin niitä minunkin tekemiäni, joihin yksissä mieliin\nkeksittiin nuotti. Kun heränneisiin taloihin tultiin, veisattiin\nvirsiä, ja niistä taloista annettiin meille parhaiten ruokaa. Vaan\nsiivolla piti silloin olla, ja jos ruman sanan sanoi, niin heti\nkäskettiin pois.\n\nOlin siihen aikaan puolivälissä toistakymmenen vanha ja silloin jo\npääsin ensi kerran viinan makuun -- piipun minä jo mummon eläessä laitoin\nihan omituisen. Siihen aikaan minä muutamassa leikkuutalkoossa\nensikerran olin humalassa, ja sen kerran minä muistan aina, vaikka\nmonet muut myöhäisemmät humalat jo ovatkin unohtuneet. Sen talon\nyhdenikäinen poika oli mistä lie saanut puolituoppisen viinaa käsiinsä,\nvaikka olikin heränneen isän poika, sillä sen talon väki, jossa\ntalkoota pidettiin, oli herännyttä väkeä. Sen kanssa me pojat, minä\nja ne minun laulukumppanini ja moniaita muita, juoksimme\npellonpientarelle. Siellä tehtiin tuohesta liuha ja siihen kaadettiin\nviinaa, mutta minä en osannut alussa ryypätä muuta kuin veden seassa,\nja karvaalta se sittenkin maistui. Mutta ennenkuin viina loppui, minä\njo ottelin putelin suulta kuin vanhat juomarit ja sitten kuin siitä\nkaikki oli lopussa, paiskasin minä sen säpäleiksi kiveen. Puteli oli\ntalon pojan, ja se siitä suuttui, ja ne muutkin uhkasivat antaa minulle\nselkään, mutta silloin minä löin yhtä korvalle. Siitä olisi ehkä tullut\ntappelu, mutta ne muut, lienevätkö sitä pelänneet, että pihaan\nkuuluisi, juoksivat tiehensä ja haukkuivat minua mennessään \"hurtaksi\".\nMinä lähdin heitä perästä ajamaan, mutta kun jalkani kompastui\nensimmäiseen kiveen ja minä kaaduin, niin en enää muistanut mennäkään.\nKäännyin takaisin ja hoipertelin pihaan. Siellä huomasivat kohta\nkaikki, mikä minun oli, ja kysyivät, mistä olin viinaa saanut. -- \"Tuolta\nlähteestä ... tuolta ... liuhalla ... putelin kanssa\", sopersin minä,\nvaikka olisi pitänyt sanoa \"putelista liuhan kanssa\". -- Sille kaikki\nnauramaan ja minua siitä narraamaan. Minä olin ensin iloinen ja laupias\nkuin lammas, enkä sitä pitänyt minään. Se oli minusta vain hauskaa, kun\nihmiset nauroivat sille, että kieleni välistä puuttui johonkin sanaan.\nMinä nauroin sitä itsekin ja koetin silloin aina kirotakin, mutta\nkieleni takertui jokaiseen \"ärrään\" eikä lähtenyt kulkemaan. Siitä\nihmiset taas yhä enemmän nauramaan, ja niitä kokoontui ympärilleni koko\ntalkooväki. Heränneet miehet kieltelivät minua pois, mutta kun\ntalkooväessä oli enemmän surutonta väkeä, niin ne yhä kiihottivat. Minä\nrupesin tanssimaan ja rallattamaan heidän keskessään ja väliin aina\nhuusin: \"Hei, pojat! -- hei, nyt minä olen niin iloinen -- ja niin\niloinen, että hei, pojat -- ja minä tanssin vaikka taivaaseen!\" -- Mutta\nsilloin joku pisti jalkansa eteen, ja minä kaaduin suulleni maahan.\nToisten ilo siitä eneni, mutta minulta pääsi itku. Minä tempasin kiven\nkouraani ja aioin sillä lyödä päähän sitä, joka oli minut kaatanut,\nmutta hän pujahti toisten taitse pakoon, ja ne eivät laskeneet minua\nlävitsensä ne muut. Se oli vain kiusantekoa minun mielestäni, ja\nsentähden suutuin minä niihin kaikkiin. Minä aloin huitoa nyrkilläni,\nmutta kovempia nyrkkejä oli edessä ja niihin minä löin käteni\nkalvosimesta hervoksiin. Kun en muuta sitten tainnut, niin rupesin\nhaukkumaan heitä kaikkia yhteisesti ja joka miestä erittäin. Toisissa\ntaloissa puhutaan paljon toisten talojen väestä, ja semmoinen kylän\nkulkija kuin minä se kyllä kuulee ja tietää jokaisen heikkoudet ja\nhuonot puolet. Niiden semmoisten puheitten perustuksella minä olin jo\npilkkalaulujakin tehnyt monesta miehestä, ja niitä minä nyt siinä\nrupesin jokaisen silmille nakkelemaan. Ihmeekseni niitä siinä syntyi ja\nsikisi uusiakin, sitä mukaa kuin entiset loppuivat ja uutta oli tarvis.\nEnsin kun yhteen sattui ja jos sattui hyvästi, niin toinen sille\nnauramaan, mutta kun heti kohta sattui naurajaan ja sitten sen naurajaan,\nniin eipä enää ketäkään naurattanut. -- \"Se on humalassa, sika\" --\nsyyttivät minua nyt ne samat, jotka olivat vast'ikään iloaan pitäneet.\n-- \"Selkäänsä sietäisi, räähkä\" -- niin uhkailivat toiset, mutta siitä\nen minä enää muuta kuin kiihdyin. Pojat alkoivat survia minua ja minä\nkaaduinkin, mutta siitä minä vain jouduin yhä enemmän raivoihini... Vaan\nsitten alkoi yht'äkkiä kaikki käydä hämäräksi ympärilläni ja sen vain\nmuistan, että kuulin jonkun virkkavan toruvalla äänellä: \"Viekää pois se\n-- mitä te siinä!\" -- Liekö se ollut isäntä vai kuka? -- Mitä sitten\nlienen tehnyt ja sanonut, siitä en muista mitään. Mutta kun toisen\npäivän aamuna heräsin, näin, että olin maannut tallin pilttuussa\npehkujen päällä. Kaikki jäsenet ja joka paikka tuntuivat helliltä, mutta\nerittäinkin pakotti päätä. -- Se oli minun ensimmäinen humalani. Hyvä,\njos olisi ollut viimeinenkin, mutta ei toki ollutkaan. Milloinhan\nviimeinen tulleekaan.\n\n-- Päättäkää nyt tässä, ettette enää koskaan juo itseänne juovuksiin,\nsanoin minä niin kiihkeästi, kuin olisin ollut jonkun raittiusseuran\nlähettämiä.\n\nHäntä näytti vähän ujostuttavan tuo minun hyväntahtoinen huoleni, ja\nminä luulen, että se häntä osaksi loukkasikin. Jos hän ei olisi ollut\nniin surullisella mielellä, kuin hän näytti olevan, olisin varmaankin\nsaanut heti kohta kuulla jonkun pistävän muistutuksen runon muodossa.\nMutta hän kai tukahdutti tämän halunsa, ja vastasi:\n\n-- En minä kenellekään mitään lupauksia mene antamaan enkä mitään\npäätöksiä tekemään, tuskinpa itsellenikään enää. Ei ne kuitenkaan\npysy. -- Sitä vaikeampi on sitten vain olla, kun ne tulee rikkoneeksi.\nJo minä olen monta kertaa itselleni vakuuttanut, että nyt en enää juo,\nen maistakaan, ja kun äsken tuon putelin tuonne tuolin alle työnsin,\nniin sanoin samalla lailla. Mutta sitä en tiedä, kuinka kauan tätä nyt\nkestää ... vaikka on sitä välistä vuosiakin kestänyt. Tein minä\nsemmoisen lupauksen jo ensi kerran silloin, kun ensimmäinen kohmelo\npäätäni pakotti, mutta estä sinä ohdaketta kasvamasta, kun sen siemen\nkerran on peltoon päässyt!... Juurineen se repiä pitää, mutta siihen\ntyöhön ei minulla milloinkaan ole ollut voimia kyllin.\n\n-- Niin, niin. -- Mutta kuinka teidän sitten kävi?\n\n-- Vuosikausia minä sillä lailla kasvaessani kuleksin minkä missäkin.\nKoetin tehdä työtäkin, sen minkä jaksoin, ja kun välistä pääsin\nvakiutumaan, saatoin olla kauankin talossani yhteen menoon. Mutta\nsitten taas tuli kuin tunkemalla päälleni tuo kuleksimisen halu, ja\nminä taas maita mantereita kiertämään. -- Se oli siihen aikaan, kun minä\nen enää ollut lapsi enkä vielä aikamieskään. Ei minun mielessäni siihen\naikaan laulutkaan liikkuneet, en uusia opetellut enkä ennen opituita\nmuistellut. Niistä laulutovereistakin erosin, kun ääni karkeni eikä\nottanut juostakseen. Köyhät vuodetkin tulivat, ja kun eivät työtä\nsaaneet paremmatkaan työmiehet, niin en minäkään nyt enää kerjätäkään\nhävennyt. Kuleksin kaukana Pohjanmaallakin, ja usein sain päiväkaudet\nnälkääkin nähdä.\n\nMuutamana kevännä sitten aikain paratessa satuin pääsemään tukkityöhön.\nSiihen aikaan rupesivat talonpojat metsiään myömään, ja puita alettiin\nkulettaa pitkin jokia ja järviä sahoihin ja ruukkipaikkoihin. Tukkityö\noli siitä pitäen minun mielityötäni, ja sitä minä enimmäkseen teinkin.\nMuut ne tekivät sitä rahan himosta, mutta minä tein enimmäkseen siksi,\nettä sain vetten päällä vieriskellä, enkä minä palkan pienuudesta\nmilloinkaan riitaa nostanut. Vielä nytkin tulee välistä mieleni\niloiseksi, kun muistelen sitä huimaa elämää pölkkyjen päällä, vaikka\nkyllä se ilo välistä karvaaltakin tuntuu, kun kaikkia asioita\ntarkalleen muistelee. Miestä siellä tuli, toista meni, kaikki\nhurskaimmassa iässään ja parhaallaan olevia... Kun ei vain olisi juotu\nniin paljon. Mutta siihen minulta tahtoi ansioni huveta, ja siihen\nhupeni monelta muultakin, vaikka rahaa välistä tuli kuin vuolemalla.\nOli sitä silti muuhunkin pantavaksi, kelloihin, ostoverkoihin y.m. --\nMutta se se oli elämää ja iloa, kun koskien kohdilla hurraata huutaen\npölkkyjä menemään työnnettiin ja itse laskettiin jälestä. Tyttäret ja\nmuu kylän kansa rannoilta ihmetellen katselivat ja kummastuksesta ja\npelosta huutaa huihkasivat, kun tämäkin poika aina viimeisen tukin\npäällä kuohuvaa koskea alas livahutti ja keksiään hyvästiksi heilutti.\n-- Ja sitten kun tultiin tasaisempiin alavesiin ja miehissä ponttuulla\nlauttaa järvien poikki väännettiin, silloin sitä kelan naristessa monta\nsukkelata sanaa vaihdettiin, monta laulua laulettiin, ja siellä vasta\nminustakin oikein pursuamalla rupesi lauluja tulemaan. Entinen viulu\nvirisi taas uutena soimaan, ja nyt minua aikamiestä kuunneltiin paljoa\nsuuremmalla halulla ja hartaudella kuin ennen. -- Pian tulin niin\nkuuluisaksi, että kaikki minut tunsivat, ja lauluja minä teinkin, ja\nniitä tuli, mistä vain tehdä tahdoin.\n\nVaan ne olivat melkein kaikki semmoisia kuin tiedätte, enkä minä muita\nparempisisällyksisiä paljon tehnytkään. Kun eivät niitä muut arvossa\npitäneet eivätkä paljon kuunnella kehdanneet, niin ajattelin minäkin,\nettä mitäpä noista... Välistä kuitenkin, kun vastuupuomia myötävirtaan\nvein ja kun virran vesi pölkkyjä vastaan loiskutteli ja kun lahorastas\nvaloisana kesäyönä rannan koivussa sirautteli tahi rantasipi piipattaen\npitkin rantoja lenteli, silloin aina tuli minuun semmoinen kummallinen\nikävä ja surun tunne sydämeen, joka pakotti laulamaan. Silloin minä\nlauloin senkin laulun, joka alkoi näin:\n\n    Vesillä, vesillä vetten päällä\n    on niin lysti luistaa --\n    arvaella aikojaan\n    ja kultoansa muistaa.\n\n    Illalla, illalla, illan suussa\n    kaiho mieltä kaivaa --\n    kaikilla muilla kun kultansa on\n    ja minä olen yksinän' aivan.\n     --   --   --   --   --\n     --   --   --   --   --\n\nSitä laulua lauletaan vielä nytkin siellä kotipitäjässä, vaikka en minä\nsitä itse ole kenellekään opettanut... Muuan piikatyttö oli rannalta\nkuunnellut, kun minä virtaa alas mennessäni sitä lauloin, ja oppinut\nsen siinä ja kohta toisille tytöille laulanut.\n\nMutta pianpa ne semmoiset tunteet haihtuivat, kun virta minut taas\nkantoi toisten toverien luo ponttuulle, ja siellä minä sitten sitä\nhurjemmalla kiihkolla antauduin entiseen elämään. Ja entiset laulut\ntaas pitkin rantoja raikumaan! Kyllä olikin kummaa siihen aikaan ...\nminä en välistä päiväkausiin muuta puhunutkaan kuin runoon vain, ja\nrunoon aina vastasinkin, jos kuka mitä kysyi. Sentähden minua\npidettiinkiin viisaimpana ja sukkelimpana miehenä, missä vain kuljin,\nja ystävikseni pyrkivät kaikki. Eikä minua vihamiehenä olisi ollut hyvä\npitääkään, kun kohta olisi kuullut nimensä renkutuksen nenässä pitkin\nrantoja raikuvan. --\n\nMonta hurjuutta sitä siihen aikaan tukkilaiset tekivät ... nyt nuo\nkuuluvat jo vähäisen tasauneen ... ja minä olin aina parassa miessä ja\nalkuunpanijana, liepä sitten tehtävä kepponen ollut laatua mitä\nhyvänsä.\n\nEi sitä kestiä, ei niitä häitä eikä kuuliaisia, joissa ei tukkisavotta\nolisi kuokalla käynyt, kun niitä vain sattui kulun mailla olemaan.\nVälistä mentiin pyhäpäivinä loitommallekin vesien mailta, kaukaisiin\nkyliin ja kartanoihin. Harvoinpa niistä ilman tappelua erottiin. Alku\nse oli aina sillä lailla, että lauttamiehet rupesivat minulta laulua\ntahtomaan siitä tai siitä talosta, jossa tiettiin väkeä koolla olevan;\nja viinapalkasta olin minä valmis laulun tekoon vaikka milloin. Laulu\nsitten opittiin ulkoa ja taloon tultua se yhteen ääneen laulettiin.\nMonta kertaa syntyi tappelukin, kun laulussa oli semmoista, joka\nsuututti ... ja semmoistapa niissä useimmiten olikin. -- Eivät ne\nkuitenkaan kaikki uskaltaneet meihin käsiksi käydä, sillä meitä oli\nkymmeniä miehiä. Sentähdenpä meille koetettiin usein mieliksikin olla,\nja jos pitoihin kuokkimaan tultiin, niin pidettiin meitä kuin\nkutsuvieraita, ettemme mitään pahennusta tekisi. Eikä me silloin\ntehtykään. -- Minua sitä varsinkin koetettiin hyvänä pitää, sillä kaikki\npelkäsivät minua.\n\nSiihen aikaan minä olinkin kaikkein hurjimmillani, ja vaikka minä en\nmilloinkaan ole liian ylpeä ollut enkä muuten itserakas, niin kyllä\nminä nyt kuitenkin aloin siksi tulla, kun näin, että minulla oli valta\ntehdä, mitä tahdoin. Enkä minä alusta pitäen ole pahakaan ollut enkä\nmikään Jumalan pilkkaaja, vaikka ihmisten heikkouksia usein pahasti\nruoskinkin ... mutta melkein ainapa niissä oli syytä. Heidän\nomantuntonsa vakaumuksia en milloinkaan ivannut, niinkuin monet muut\ntukkilaiset tekivät. Mutta kerran se kuitenkin tapahtui minullekin, ja\nsiitä oli monet seuraukset. Silloin minä tein semmoista, joka oli liian\npaljon, ja sentähdenpä siinä tulikin seisaus. -- Minun laitani on aina\nollut niin, että kun luontoni paha sappi on yltä kuohumaan ruvennut,\nniin silloin on siihen hillitintä heitetty, ja ilkeän kuohun on pitänyt\nkukistua niin alas, niin alas, ettei siitä ole yhtä pisaraakaan\nnäkynyt. Kun olen ollut silmitönnä syvyyteen syöstä, niin silloin on\naina joku näkymätön käsi minun otsani seinään ohjannut, ja vaikka sitä\nsillä kertaa olisin kironnutkin, niin olen kuitenkin tointumuksen\nperästä sitä näkymätöntä kättä siunannut. -- Vaan mitä niistä nyt\nkaikista enää!\n\nHän näytti tahtovan keskeyttää, mutta minä pyysin häntä jatkamaan.\n\n-- Missähän aika jo mennee?\n\n-- Kello on vasta kuusi, sanoin minä.\n\n-- Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa,\nettä minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että\nniin suuri muutos saattaisi tapahtua.\n\nMe olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman\nvirran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan\narkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää\npitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman\nerotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki\ntätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa\nperästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan\nmiehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä\nminkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.\n\nIltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä\nse jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet\nistuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin\nponttuun laitoja.\n\n-- Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan\nselin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.\n\n-- Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.\n\n-- Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi\nmiehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin \"rauhattomuuden\nRistoksi\" sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain\nsaattoi rauhattomuutta tehdä.\n\n-- Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin\nkuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.\n\n-- Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut\nse kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.\n\n-- Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti jo\nRisto.\n\n-- Ei tehdä rauhattomuutta ... kulkekoot rauhassa ... ne ovat siivoa\nväkeä, sanoin minä.\n\n-- Ei niitä nyt ilmankaan päästetä ... jos ei vihkimävirttä, niin jotain\nmuuta, sanoi taas joku.\n\n-- Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat ... tai jos et sinä\nlaula, niin minä laulan.\n\n-- Ristolla on vanhaa vihaa ... eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele\ntämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt\nkoettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän\nuskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut ... tyttö ei lähtenyt\neikä isäkään suostunut.\n\nRisto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että\nolisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja\nreuhaamasta...\n\n-- Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä\nollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.\n\nMinä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun\nRisto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen\nyhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan\nja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla\nolijat veisasivat:\n\n    Ymmärrys sinä meill' lainaa,\n    rakkaus sydämiin paina,\n    lihan heikkoudest' est',\n    kaikesta pahast' meidät pääst'.\n\nKun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu.\nKaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä\nsolakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan\nvirkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija\nedes päätäänkään meihin päin kääntänyt.\n\nMikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen\nvärssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi\nnäkyvistä... Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin\nminä alas kelan päältä.\n\nOtin vain keksin käteeni ja läksin työhöni ... muut tukkilaiset tekivät\nsamalla lailla ja hajosivat sanaakaan sanomatta ympäri lauttaa. -- Pitkin\npäivää kulki vielä monta muutakin venhettä, mutta kaikki saivat tehdä\nmatkansa rauhassa. Olivat jälestäpäin kummailleet sitä, että mikähän\nsiinä oli, kun tukkilaiset sinä päivänä jöröttivät lautallaan kuin\nhärät laitumellaan.\n\nMutta juhannusyönä me yllyttiin juomaan. Minulla olisi ollut\nvahtivuorokin lautalla, mutta palkan edestä rupesi siihen toinen, ja\nminä lähdin muiden kanssa juomateille. Koko kesäinen yö kulettiin kyliä\nmyöten kokolta kokolle ja koko juhannuspäivä myöskin talosta taloon.\nMissä tapeltiin, missä pidettiin muuta elämää. Mutta kun tuli\njuhannuspäivän iltapuoli, niin lähdettiin siihen taloon järven toiselle\npuolelle, jossa tiedettiin kuuliaisten olevan.\n\nSiinä talossa oli herännyttä väkeä ja monessa muussakin niillä seuduin.\nHeränneet erosivat aina ulkokäytöksessään muun maailman ihmisistä. Puku\nniillä ensinkin oli erilainen kuin muulla talonpoikaisella kansalla.\nMiehillä oli kesällä päässä musta huopa, ja talvella oli heidän\nlakkinsa koiran nahasta; nuttu oli sarasta, ja sen helmat olivat\ntakaapäin kolmesta kohti halolle leikatut. Vaimoväellä oli\ntummansiniset vaatteet ja melkein samanlaiset körtit kuin miehilläkin.\nViinaa ne eivät maistaneet. Ne olivat kaikkia kohtaan siivoja ja\nsäyseitä eivätkä kenellekään mitään pilkkaa ja pahennusta tehneet. Ne\nolivat ääneti, kun toiset niille nauroivat, eivätkä mitään vastanneet,\njos heitä pilkattiin. Silloin ne vain itseään puolustivat, kun joku\nniihin kävi käsiksi, mutta ensiksi eivät he tappelua alottaneet\nkenenkään kanssa. Mutta sanallaan ne rankaisivat, kun joskus\nkiivastumaan sattuivat, ja kehenkä sanansa sattuivat, sen täytyi\nvaieten lähteä tiehensä ja hävetä. Sentähdenpä huiman kansan sappi\nheitä kohtaan olikin katkera, sillä ei kielenpieksäjä milloinkaan\nketään muuta niin vihaa kuin sitä, joka ei ole hänen puheitaan edes\nkuulevinaankaan. Minullakin oli kauan kannettua kaivemieltä heitä\nkohtaan, sillä ei niistä yksikään minun lauluilleni nauranut eivätkä\nsuuttuneetkaan, vaikka minä olin heistä niinkuin muistakin monta\npilkkalaulua tehnyt. --\n\n-- Mihinkä sitä nyt lähdetään? arvelivat miehet, kun oli kulettu kylän\nläpi ja sen toisessa päässä muutamalla aukealla aholla loikoiltiin. --\nLähdetäänkö entisiä jälkiä vai tähänkö jäädään?\n\n-- Nyt lähdetään Niskalan kuuliaisiin! huusin minä, eikä ollut ketään,\njoka olisi sitä vastustanut.\n\n-- Jokohan kuuliaisväki on tullut kirkosta?\n\n-- Lähdetään lautanvahdilta kysymään, se kyllä tietää, jos ei roisto\nvain ole nukkunut, sanoivat toiset, ja me menimme miehissä ponttuulle.\n\nNiskalan kuuliaisväki oli jo kulkenut, ja vahtimies kertoi, että olivat\nsiinä sulhanen ja morsian keskellä venhettä istuneet ja perässä oli\nollut isäntä ja tämän edessä oli melkein polvien välissä istunut muuan\nvanha mies, luultavasti puhemies.\n\n-- Kuka niillä on puhemiessä?\n\n-- Kuka lie ... en tuntenut, mutta pohjalaista se kai tuntui puhuvan ...\nei se tämän puolen miehiä ollut, sanoi lautanvahti.\n\n-- Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt ... ja\nsulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.\n\n-- Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.\n\n-- Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä\nkauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa.\nSe oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä\nponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että \"heidän\npuolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin\nmerikapteeneisa ja matruuseisa\", mutta Niskalan ukko sanoi siihen:\n\"Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja\nkauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu,\nettä joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.\" --\n\"Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa\", sanoi\nvielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en\nenää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.\n\n-- Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä\nylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle\npuolelle.\n\nMatkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua\nkaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.\n\nKun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja\nlähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan\notetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun. -- \"Olkaa hiljaa\",\nvarottivat toiset, kun tultiin kartanolle. -- \"Pirtissä parhaallaan\nveisataan\".\n\nVeisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun,\nlakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli\nsemmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä\noman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei\njo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä... Ei se oikea saarna ollut,\neikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa\nvarten tehtyjä.\n\nHeränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä\ntäynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.\n\nVarmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei\nollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai\narvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin\nsilloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa\nistujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa\nnäkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon\nnurkalla.\n\nKun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo\nomantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta\nkun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut\nheti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin\nkuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen\nvärssy siinä oli näin:\n\n    Nyt, ristiveljet, veisataan\n    sukumme suuruudesta,\n    ja illan vietoks' lauletaan\n    körttimme laveudesta.\n\nSe oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:\n\n    Me ollaan suku erottu\n    suruttomain joukkioista,\n    lanteill' on luku leikattu:\n    sata ja yksitoista.\n\nNe kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat\nkahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:\n\n    Eiköhän, eukot, passaisi\n    panna pannu li'elle --\n    sittenpä vasta sopisi\n    lähteä tästä tielle!\n\nMuita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta\nviimeisen minä muistan:\n\n    Vaan pankaa, veljet, paistiksi\n    tuo meidän vanha Vahti --\n    sen nahasta saadaan talveksi\n    hattu ja veisuun mahti.\n\nTämän pilkkavirren aikana ei kukaan noussut meitä estämään, vaikka\nainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä\ntehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta.\nLoppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan\npysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja\nmorsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän. -- Minä koetin katsella\nsulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista\nmiehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä\nnuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä. -- Sillä vieraalla\nPohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien\nkäänteessä perälasin alla -- isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja\nedessään -- sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka\nisäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen\nluontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä\nnäin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät\nsäkeniä iskivät.\n\nKun virtemme oli loppunut, rupesi isäntä kirjastaan lukemaan, mutta\nsamalla kertaa alotti Ristokin saamansa, ja isännän luku jäi kesken.\nSitä kuunnellessamme samoin kuin virttäkin veisatessamme olimme me\nkaikki hyvin hartaan näköisiä, hattu silmillä, niinkuin kirkossa\nkonsanaankin oikeata pappia kuunnellessa.\n\nMutta nyt ei enää Kalajoen mies saanut luontoaan hillityksi. Hän\nkimposi kuin paukkulaudalta ylös seisoalleen ja huusi siinä isännälle\nja muille miehille: \"Saatatteko te, kristiveljet, kärsiä tämmöistä\npilkantekoa Jumalasta ja hänen sanastansa ... jos tässä ei muut nyt\nminua auta, niin minä heitän yksitellen heidät ulos, nämä Herran\ntemppelin häväisijät! -- Suusi kiinni, syntinen!\" huusi hän Ristolle,\nmutta Risto yhä kiivasteli häntä vasten silmiä.\n\n-- Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän\nmiehistä, eihän se ole vielä \"isämeitäänkään\" ennättänyt.\n\n-- Kuulkaa, Pietari ... antaa niiden olla ... ei tehdä tappelua ... ne\nkyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli\nisäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.\n\n-- Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen\nja polki jalkansa siltaan. -- Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja\njos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä...\n\n-- Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!\n\nSen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja\npuristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.\n\n-- Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa! --\nHän olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja\nisäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.\n\n-- Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä\nsokeudessaan, mitä ne tekevät.\n\n-- Menkää pois, hyvät miehet ... emmehän me ole teille mitään pahennusta\ntehneet ... miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?\n\nEhkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun\nainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi\nalkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä\nlopettaa ja minä vain vastasin:\n\n-- Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä ... kun\npidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin ... mutta kun\neivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin\narveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla\nyhtä Jumalaa palvelemaan. -- Minä koetin olla totinen, mutta miehet\npurskahtivat takanani nauruun.\n\nIsäntä ei tästä pilkasta ollenkaan hämmästynyt. Hän oli astunut melkein\nmeidän eteemme, ja minusta näytti, että hän siihen lujittui paikalleen\nseisomaan lattialle ja ettei häntä siitä olisi saanut mikään voima\nliikkumaan, vaikka olisi uskaltanut häneen käsiksikin käydä.\n\n-- Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa ja omaatuntoa -- sanoi hän.\n\n-- On kai sitä vähän ... eikös ole, miehet?\n\nMutta miehet eivät virkkaneet mitään, ja minä tunsin häpeän punan\nposkillani.\n\n-- ... niin ette te tuolla lailla julkeaisi ettekä kärsisi tunnoltanne\ntehdä, jatkoi isäntä. -- Minä olen teiltä nähnyt monenlaista\nylimielisyyttä, monenlaista pilkan ja häväistyksen sanaa olen\nteidänlaistenne miehien suusta kuullut, mutta että yhden Jumalan nimeen\nkastetut tuolla tavalla toisilleen tekisivät, sitä en olisi uskonut,\njos en nyt olisi nähnyt. Vähät se meitä liikuttaa, jos meitä\npilkataankin, saivathan ennen kristitytkin uskonsa tähden pakanain\nvainoa ja pilkkaa kärsiä ... eikä tämä ole ensi kerta, kun meitäkin\npilkataan. Meitäkin on vainottu, ja Ukko-Paavoakin on tilille viety ...\nmutta kukaan ei ole vielä osannut näyttää meidän väärässä olevan.\nPilkkaajien puheet ovat heille itselleen häpeäksi tulleet... Ajatelkaa\ntekin sitä, hyvät miehet, vaikka teidän mielenne nyt on ilkeydestä\npaisuksissa ja viina järkenne villinnyt. -- Minä olen nähnyt sinutkin,\nSamppa ... pienestä pahasesta olen sinut tuntenut, mutta en minä\nluullut, että vihollinen tuolla tavalla olisi sinut valtoihinsa saanut,\nvaikka kyllä tässä jo viidentoista vanhana humalassa horjuit. Silmät\nolisivat päästäsi repineet, jos en olisi sinua huoneeseen kannattanut\nkylän korppien kynsistä...\n\n-- Olipa tuo oma poikannekin samalla kertaa...\n\n-- Mutta hän onkin siitä jo rangaistuksensa kärsinyt ja oikealle tielle\npalannut. Tuhlaajapoikana on hän takaisin pahoilta teiltään tullut ja\nistuu tuossa nyt muiden kristiveljien joukossa ... mutta sinä olet\niankaikkisesti kadotettu, jos et paremmille teille palaja, ja te muut\nmyös. Minä en ketään tuomitse enkä sano tätä siksi, että itse en olisi\nyhtä suuri syntinen kuin kuka muu tahansa. Mutta katso sinä, Samppa, ja\nkatsokaa te muutkin, kuinka pahaiset lapsetkin ymmärtävät teidän\ntekonne kauheaksi ja kamalaksi! Tuolla he kätkevät päänsä äitiensä\nhelmoihin eivätkä uskalla teitä nähdäkään, te Jumalan pilkkaajat!\n\nMinä katsahdin karsinaan. Isäntä oli puhunut totta. Äidit viihdyttivät\nitkeviä lapsiaan, ja morsiankin oli ihan itkuunsa tyrehtymäisillään. Se\nvihlaisi kuin veitsi sydäntäni. Minä peräydyin päästäkseni toverieni\nselän taakse, olemasta aivan etumaisena, mutta kukaan ei tahtonut\nseisoa minun sijallani isännän ja muiden miesten ankarain katseiden\nrangaistavana. Miehet peräytyivät melkein tietämättään porstuaan, eikä\nkukaan sanonut enää sanaakaan isännälle vastaan. Istuva väki nousi\nsamassa ylös ja alkoi lähteä ulos, ja vähitellen sotkeuduimme me\ntoisistamme körttien sekaan. Minä ja Risto koetimme kyllä vielä\nviisastella, että eikö sitä meille saarnatakaan, ja että siihenkö se\nhyvä saarna nyt loppuikin, mutta kukaan ei ollut meidän puheitamme\nkuulevinaankaan, ja meidänkin täytyi muiden mukana vetäytyä pihasta\nrantaan.\n\nKun kaikki muutkin olivat sinne kokoontuneet, eikä meillä kellään ollut\nsanaakaan toisillemme sanottavaa, työnnettiin venhe yhdellä\ntöykkäyksellä takaisin vesille.\n\n-- Menetkö sinä perään, Samppa, vai menenkö minä? sanoi minulle Risto,\njotain sanoakseen.\n\n-- Mene sinä vain, minä jään tänne kokkaan, sanoin minä ja jäin\nkokkatuhdolle seisomaan, kun venhe lähti liikkeelle.\n\nNuo aina ennen suulaat tukkilaiset, ne eivät nyt sanoneet sanaakaan\npitkään aikaan.\n\nMutta jokaisella oli sydänala täynnä niinkuin minullakin, ja se puhkesi\nnyt minua kohti.\n\n-- Minkä helvetin tähden sinä, Samppa, et puoliasi pitänyt, kun annoit\nsen juuttaan haukkua itseäsi? sanoi venheen perästä Risto.\n\n-- Olisit sanonut vastaan, niin että olisi tuntunut, lisäsi muuan toinen\nmiehistä.\n\n-- Mikset itse sanonut ... onhan se suu sinullakin! vastasin minä\nnärkästyneenä.\n\n-- Sinähän sitä olet ennenkin sanomassa ollut ... mutta nyt ei sinusta\nollut minnekään.\n\n-- Sinuun sitä nyt luotettiin, mutta joka alkaa akkain itkusta heltyä --\n\n-- Suus' kiinni! Minä teen, mitä tahdon, ja siihen ei ole kellään mitään\nvirkkamista ... ei puolta sanaa!\n\n-- Etköhän ole tullutkin heränneeksi mieheksi tällä reisulla ...\nkastetta vailla vain uuteen uskoon ... tuoss' on sitäkin!\n\nKaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut,\nräiskäytti melallaan minun päälleni vettä.\n\nMinä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä\nhoiperruin laidan yli veteen.\n\nKertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän\nnäytti epäilevän, jatkaisiko.\n\n-- Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja\nsuutansa vähän hymyyn vetäen.\n\n-- Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.\n\n-- Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin\näsken. -- Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä\nminunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.\n\n-- Niin, onhan se minusta vähän kummallista.\n\n-- Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan ... kun tulin järven\npohjan kautta. --\n\n-- Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?\n\n-- En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut. -- Kun putosin\nveteen ja painuin -- sillä minä en osaa uida -- niin sen verran siitä\nmuistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja\nsisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt\nhalkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa,\nja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko\nruumis olisi palasiksi hajonnut... Mutta sitten muuttui vähitellen\nkaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta\nkuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan... Siihenkö lienen\nnukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat\nkivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten\nsärähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin\nennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas\npaikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja\nkuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat\nlienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan\nlikempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.\n\nKun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla\nmaannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli\nhiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut.\nMutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin\nvalkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan\norsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella\nvuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin,\nhuikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos\npihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja\nmustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä\nkoetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt\nmahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle\nsanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut,\nja vielä kerran raukesin uneen.\n\nSe uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten\nole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki\nympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma,\nmaa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen\nvalkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani\nalkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti\nminua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua\nhellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin\ntyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana,\njoka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun\nkerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi\nkuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni\nniinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja\noli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui\nyhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa\nettä sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin\ntiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin\nriuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne\ntänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku,\njonka silmät kirkkaasti katselivat minua.\n\nMinun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua\nhiljaa käteen.\n\n-- Tahtoisiko sairas maitoa ... tässä olisi vasta lypsettyä. -- Puhuvan\nääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä\nmieleeni johdan.\n\n-- Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin\nnähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla\notsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä\nvähään aikaan nähnyt mitään.\n\n-- Eikää nousko ... antakaa minä annan ... parasta on, ettette nouse\nollenkaan.\n\nMinä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin\nhellävaroen... Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että\nse, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät\nja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian\nhuulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.\n\n-- Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette? -- Ja minä koetin\njälleen nousta.\n\n-- Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne\nteitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.\n\nAloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä\nkuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.\n\n-- Mitä minulle on tapahtunut? ... kuinka olen tänne tullut?\n\n-- Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli\npeitettä paremmin päälleni. -- Antaa nyt olla sen muistelematta, ja\nnukkukaahan pois.\n\nMutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle\noli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en\njaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.\n\n-- Eikös täällä ... missä ne oli ... vasta olleet seurat ... ja enkös\nminä ollut siellä?\n\n-- Olihan täällä ... mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo\nmaanantai-ilta ... elkää sitä muistelko. -- Ettekö tahtoisi vielä?\n\nHän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.\n\n-- Eikös siellä ... emmekös me siellä ... pahennuksenhan me siellä\nteimme?\n\n-- Mitä siitä nyt ... mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua\nja jäädä sille tiellenne.\n\nHän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa\nhelmalla.\n\nNyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin\ntarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja\npilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli\npuhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo\nkädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.\n\n-- Mutta mikä minut sieltä pelasti, ja onko tämä talo se...?\n\n-- Tämä on Niskala, ja isä ja se vieras Kalajoen mies teidät henkiin\nsai.\n\nNyt vasta tunsin hänet talon tyttäreksi. Tämä oli siis se sama talo,\njonka väkeä olin eilen ollut häiritsemässä ja pilkkaamassa. Ja sen\ntalon isäntä oli minut palkinnoksi vedestä vetänyt, ja tytär nyt vielä\nhoiti. Minä pyysin häntä vielä kertomaan minulle, kuinka kaikki oli\nkäynyt, ja kuinka he olivat minut pelastaneet. Hän kertoi, että kun\nolin pudonnut veteen, olin heti uponnut, eikä tukkilaisista ollut\nkenessäkään ylösvetäjää. Venheessä oleva keksikään ei ollut ulottunut\npohjaan. Tukkilaiset olivat soutaneet tiehensä, mutta väki pihassa oli\nkuullut huudon järveltä ja jotkut olivat nähneetkin minun putoamiseni.\nIsäntä ja Kalajoen mies olivat heti kohta juosseet rantaan ja nähneet\nmiehen hatun kelluvan tyynen veden pinnalla, tukkilaiset eivät olleet\nsitäkään korjanneet. Heti paikalla olivat siepanneet nuotan rannalta ja\npotkeneet sen järveen. Siinä olinkin minä tullut ylös. Mutta maalle\nvietynä olin ollut melkein tönkkö ja ihan tunnoton. Pohjanmaan mies oli\nminua mättään päällä hieronut ja pyöritellyt, ja kauan oli kestänyt,\nennenkuin oli elämän merkkiä alkanut näkyä. Suun ja sieramen kautta oli\nviimein kuitenkin vettä valahtanut, ja silloin oli samassa henki\nruvennut kulkemaan, vaikka vaikeasti, ja sydän tykyttämään. Silmiäni\nolin myöskin vähän raottanut.\n\n-- Ja sitten juoksin minä lakanan täältä aitasta, ja siinä teidät tänne\nkannettiin! Voi kauheata, kuinka surkeata se oli!\n\nMinä vaikeroin ruumiin ja omantunnon tuskissa ja sanoin, että jos\nolisin tietänyt heidät tämmöisiksi ihmisiksi, en olisi ikinä tehnyt\nsillä lailla, kuin tein.\n\n-- Ei siitä mitään ... olkaahan rauhassa ... Jumala käskee\nvihamiehiäänkin rakastaa.\n\nMinä olisin sanonut, että en tahtonut olla vihamies, jos saisin olla\nystävä, mutta se, mitä aioin sanoa, se valahti kyynelinä vuotamaan,\nenkä saanut sanaakaan suustani.\n\nHänkin kuivasi silmistään kyyneleet ja sanoi sitten nöyrällä ja\nhiljaisella äänellä:\n\n-- On kai tässäkin jo teille täksi kertaa rangaistusta ... jos ette vain\nvasta samalla lailla tekisi.\n\n-- En ... en ... en minä tästälähin semmoista tee, vakuutin minä, ja se\nlupaus lähti ihan sydämeni pohjasta.\n\n-- Ei sitä ihminen tiedä edeltäpäin, mitä hän tekee. -- Hän katsahti\nminuun surullisesti ja lähti sillä kertaa pois, mutta sanoi kohta\ntulevansa katsomaan, jos mitä tarvitsisin.\n\nIsäntäkin kävi sinä päivänä luonani. Hän puheli koko ajan muista\nasioista eikä virkkanut siitä mitään, mitä oli tätä ennen tapahtunut ja\nkuinka minä olin tänne tullut. Hän tahtoi näyttää unhottaneensa kaikki\nja että kaikki tämä oli, niinkuin pitikin, ja ettei siinä nyt ollut\nmitään erinomaista, jos minä olinkin heidän hoidettavanansa.  Joku\ntoinen hänen sijassaan olisi saattanut ankarasti nuhdella .. ja sitä\nminä olisin melkein toivonutkin, sillä tämä äänetön anteeksianto oli\nminun luonnolleni vaikeampi kantaa kuin ankaratkin nuhteet. Muista\nasioista hän vain puhui, kertoi, kuinka itsekin oli kerran\nihmeellisesti pelastunut hukkumasta.\n\n-- Jumala saattaa tehdä ihmiselle minkä ihmeen tahtoo, eikä hänelle ole\nmikään mahdotonta, sanoi hän ja nousi aitan kynnykseltä, jossa oli\nvähän aikaa istunut ja poltellut.\n\n-- Tahdo vain Johannalta, mitä tarvitset. Ei pidä ujostella ollenkaan\npyytäessään, virkkoi hän lähtiessään eikä sitten usein enää käynyt\nsiellä koko sairauteni aikana.\n\nMinä sairastin monta viikkoa, ensimmältä olin niin heikko ja huono,\netten paljon saanut jäseniäni liikutelluksi. Kylmettyminen kolkossa\nkeväisessä vedessä kääntyi kuumeeksi ja piti minua kauan vuoteen omana.\nMinua hoidettiin nyt hyvästi ja huolellisesti siinä samassa talossa,\njonka väkeä ja uskoa minä olin ollut parassa miessä pilkkaamassa ja\nhäpäisemässä. Ja se sama talon tytär, johonka tuo pahuuteni näytti\nsilloin enimmän koskevan, se piti nyt huolta minusta kuin omasta\nveljestään. Joka kerta kun näin hänet, vihlaisi sydäntäni kuin\nveitsellä, sillä minä muistin, mitenkä hän minun riettaasti laulaessani\noli ollut itkuun tyrehtyä.\n\nPyhäpäivinä ja silloin, kun vain omilta töiltään jouti, tuli hän minua\nkatsomaan ja istui sitten pitkät tunnit milloin aitan kynnyksellä,\nmilloin sänkyni laidalla. Ja kun hän arkipäivinä liikkui pihatöissään,\nniin jätti hän oven auki, että jos jotain tarvitsisin, niin huutaisin\nvain. Avatusta ovesta näin minä syrjälläni maaten hänen vähän väliä\nkulkevan ohitse, milloin lypsinkiulua kantaen ja toisella kädellään\nsilloin noin ilmaan varaten, milloin kiiruusti aittaansa juosten, ja\nsilloin tuulen henki aina pani hänen valkoisen paitansa somasti\nhentoisen vartalon ympärillä värisemään. Kulki siitä paljon muutakin\nväkeä, mutta en minä niiden olemista niin huomiolle pannut. Välistä,\nkun hän harava kädessä meni huoneiden taakse ja pellonpientarelle koko\nrupeamaksi luokoja ottamaan, silloin minulle tuli melkein ikävä, kun en\nsaanut häntä nähdä, ja janoovalla korvalla kuuntelin minä, kuinka hän\nsieltä silloin tällöin antoi äänensä virren nuottiin helähtää. Mutta\nlypsyllä ollessaan, silloin hän oikein täyteläisesti veisasi, ja siihen\nolivat hänen lehmänsäkin tottuneet niin, että itsestään sitä kohti\nkulkivat eivätkä muuta kotiin kutsumista tarvinneet.\n\n-- Veisaa sinä, Johanna, aina, kun kulet tuolla ulkona. Minä sitä niin\nmielelläni kuuntelisin, sanoin minä muutamana pyhäpäivänä, kun en\nkuullut hänen koko päivänä veisaavan. Johanna istui kynnyksellä ja\nkatseli minusta poispäin; mutta kun kuuli minun sanovan sen, käännähti\nhän nopeasti ja kysäisi melkein iloisesti:\n\n-- Onko sinusta veisuu mieleen?\n\nMe jo sanoimme toisiamme sinuksi. Ensin oli hän teititellyt minua ja\nminä häntä, mutta vähitellen jäi se ihan itsestään pois.\n\n-- On, sanoin minä, sinun äänesi heläjää niin raittiisti ja tekee\nkorvaan niin hyvää.\n\n-- Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et\nmuusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää. -- Etkö\nsinä sanoja kuuntelekaan'\n\n-- En minä sanoja niin kuuntele.\n\n-- Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!\n\n-- Jumalanko sanaa?\n\n-- Jumalan sanaa ... totta kai ... mutta sinä et taida paljon Jumalan\nsanasta huolia. -- Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit\nsokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?\n\nSitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie\nollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.\n\nEn virkkanut mitään.\n\n-- Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoi\nJohanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.\n\nMinä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä\nvastata.\n\n-- Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan\nsanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan ...\nlukiko äitisi?\n\n-- Ei minulla ole äitiä ollutkaan.\n\n-- Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?\n\nSen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui\naivan minun sydämeni pohjassa.\n\n-- Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin\nsijassa.\n\n-- En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä\nsilmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin\nmuistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti\näiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.\n\nMinä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: \"Opeta sinä minulle\", mutta ei\nsitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä\nvirkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.\n\n-- No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä ... sanoi hän jonkun ajan\nkuluttua ja aikoi lähteä pois.\n\n-- Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain -- sopersin minä\nkiireesti. -- Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.\n\nHän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa\nlienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja\nnimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin\nhäntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja\nlukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas\nhartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas\nkirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen\ntakaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto\noli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin.\nLuvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään\ntäytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin\nmuut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin\nhän punastuikin.\n\n-- Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla\nsiihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.\n\nHän antoi minun pitää sitä, eikä se häirinnyt häntä senkään vertaa,\nettä hän olisi lukemisessaan haihtunut tai edes punastunutkaan. Minun\nvereni koko ajan värähtelivät, ja sydämeni tykytti aivan korvaan\nkuuluen, kun pidin hänen kädestään kiinni. Minä olisin sitä tahtonut\nkaikin voimini puristaa, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että se\nhäntä häiritsisi. Mutta kun hänen tuli kääntää lehteä, silloin hän sen\nveti takaisin, enkä minä enää rohjennut siihen toista kertaa tarttua.\n\nLoppuun luettuaan sen sunnuntain saarnan, pani hän verkalleen kirjansa\nkiinni, heitti palmikon niskansa taa ja asetti huivin päähänsä. Sitten\nloi hän minuun pitkän kysyvän katseen, mutta lähti mitään virkkamatta\nlypsylle, sillä lehmät olivat jo sillä aikaa kokoontuneet pellolle.\nMennessään hän alotti virren ja veisasi sitten koko ajan lypsyllä\nollessaan. Se kaikui minun korvissani vielä kauan sittenkin, kun hän jo\noli veisaamasta lakannut ... ja kun jo oli tullut yö ... eikä kukaan\nliikkunut ... eikä mitään kuulunut muuta kuin märehtivän kellokkaan\nkellon hiljainen kalina... Ja väliin taas tuntui minusta siinä\nvuoteella venyessäni, että hän yhä istui tuossa edessäni lukemassa ja\nettä minä tartuin häntä käteen ... että palmikko pyrki olkapään yli ja\nettä huivi valui alas hartioille saakka.\n\nVaikka en oikeastaan ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän luki, eikä se\nsillä kertaa mieleeni tarttunut, niin aloin kuitenkin jälestäpäin\nmuistaa jotakin, ja kun mietin, mistä sen olin kuullut, niin\nhuomasinkin, että hänhän sen oli sillä tavalla kirjasta lukenut. Ja\nvähitellen noin muistellessani, johtui mieleeni koko se saarna, jonka\nhän oli lukenut, ja monta lausetta oli mieleeni tarttunut ihan\nkokonaisina. Minä muistelin ja muistelin, ja niin oli! Sitä lausetta\nlukiessaan oli hänellä ollut pää kallellaan, tätä lukiessaan oli hän\nkääntänyt lehden ja vähän viivähtänyt, ennenkuin alkoi toiselta\nsivulta. Ja tuota sanoessaan oli hän hämmentynyt, lukenut uudestaan,\npunastunut, ja silloin minä olin tarttunut häntä käteen. Ne ja ne sanat\nolivat tietämättäni ja tahtomattani korviini tunkeuneet, ja sieltä ne\nikäänkuin itsestään löytyivät. Vielä nytkin minä muistan, että hän\nmuutamakseen luki, \"kuinka armo kuitenkin on suurempi ja\nylitsevuotavaisempi kuin se täysi synnin mitta, eli että puhua Paavalin\nsanoilla: kuinka armo ylönpalttiseksi tutaan\". Toisessa paikassa taas\nsanottiin, että \"Jumalan armo, joka hänelle on tapahtunut, tutaan\nsilloin sitä helpommasti synnin suuruudesta, ja ne, jotka Jumalata\npalvelevat, kiittävät sitä enemmän Jumalata sen edestä. Silloin\nsanotaan: kuinkas paha, törkiä ja jumalaton ihminen ei tämä ollut?\" --\nAivan viimeiseksi, ennenkuin pani kirjan kiinni ja lähti, hän luki\ntämän lauseen: \"Minä tahdon tehdä sinulle enemmän hyvää kuin sinä\nsaatat ajatella, jos sinä vaan annat sinun sydämes minulle\".\n\nNämä tämmöiset sanat ne siinä yksin unettomia öitä maatessani yhä\nselvemmin alkoivat minun korvissani kaikua, ja minä jo odotin sitä,\nettä hän kohta taas tulisi ja tarjoutuisi lukemaan. Silloin minä\nkuuntelisin tarkemmin ja panisin sanatkin mieleeni!\n\nJa hän tulikin ja luki siitä samasta kirjasta -- sen kannet olivat\npiikkovaatteella päällystetyt -- ja monesta muustakin kirjasta. Luettuaan\nhän minulle paljon puhelikin, ja minä parhaasta päästä vain kuuntelin.\nSe oli kaikki minusta ihan uutta ja outoa, enkä minä sitä tahtonut\nosata uskoa, että ihminen sillä lailla saattaisi elää, kuin Jumalan\nsanassa on käsketty.\n\n-- Minkätähden sitten Jumala on käskenyt ihmisen tehdä niin, kun tietää,\nettei hän sitä kuitenkaan jaksa täyttää? kysyin minä kerrankin.\n\nMutta siihen sanoi Johanna aivan arvelematta, että eihän ihminen toki\nomasta voimastaan jaksakaan, mutta että Jumala kyllä auttaa, vaikka\nolisinkin kuinka puutteellinen ja heikko tahansa ja että niitähän\nJumala vasta auttaakin, jotka oman puutteellisuutensa oikein tuntevat\nja hänen apuansa rukoilevat. Ja onhan niitä jo maailmassa elänyt\nniitäkin ja elää vieläkin, jotka osaavat elää Jumalan mielen mukaan. Ei\nhän itse osaa eikä osaa vastakaan, mutta äiti vainaja osasi, ja kyllä\nisäkin jo alkaa osata.\n\n-- Mutta minun syntini ovat niin suuret, etten uskalla niitä anoakaan\nanteeksi, sanoin minä siihen.\n\n-- Anomattakin ne sinulle anteeksi annetaan, jos ne mielesi\nmurheelliseksi saattavat, eikä taas kenenkään synnit niin suuret ole,\nettei Jumala hänen huutoansa kuulisi, vakuutti hän minulle niin\nvakavasti, etten voinut olla häntä uskomatta.\n\nSanoin minä kuitenkin siihen: \"Hyvähän sinun on sanoa, joka aina olet\nhyvästi elänyt\".\n\n-- Elä sano niin ... minulla on paljon syntejä, ja joka päivä minä yhä\nteen.\n\n-- Mitä sinun syntisi ovat ... minun syntieni rinnalla ei niitä näykään!\n\n-- Kuule sinä, sanoi hän siihen ankarasti, elä puhu sillä lailla. On\nsuuri synti jo puhuakin sillä lailla, että ihminen saattaisi olla\nsynnitön, sillä ei kukaan ole ilman syntiä paitsi jumala ja hänen\nainokainen poikansa Jeesus Kristus.\n\nTällä lailla me keskustelimme, mutta en minä sittenkään sitä\nkäsittänyt, että hänellä saattaisi olla semmoisia syntejä, joita ei jo\naikoja sitten olisi anteeksi saanut. Hän oli minun mielestäni niin\npuhdas ja kaunis, että olisi saattanut muidenkin synnit anteeksi antaa.\nMinä ajattelin omaa elämääni ja vertasin häntä itseeni ja itseäni\nhäneen.\n\nMinun edessäni vaelsi sinä sairauteni aikana koko entinen elämäni, ja\nminun mieltäni alkoivat kaikki pahat teot kaivella, sekin jo, että olin\nlautamiehestä lähtiessäni kellokasta kivellä heittänyt ja kuinka se oli\nsurkeasti ynähtänyt. Sitten ne rivot laulut ja se kunnianhimo ja monet\nmuut asiat.\n\nVähän väliä tuli eteeni Johannan kysymys: \"Minnehän olisit joutunut,\njos olisit järven pohjaan jäänyt?\" Oli minua kuolema silloin tällöin\nennenkin vavahduttanut, mutta en sitä kuitenkaan sen enempää ollut\najatellut, eikä se milloinkaan minua niin paljon pelottanut, että olisi\nsaanut elämääni toisenlaiseksi muuttumaan. Mutta nyt se alkoi minua\npelottaa, ja kuta enemmän asioitani ajattelin, sitä enemmän minua\nkauhistutti.\n\nMinussa on aina parannuksen päätös pian syntynyt, kun olen huomannut\nitsessäni parannettavaa olevan, eikä minun nytkään tarvinnut monta\npäivää miettiä, ennenkuin käsitin, että muutoksen täytyy tapahtua.\nOmatuntoni sen sanoi ja omaatuntoani olen aina koettanut totella.\nMitenkä se sitten lienee milloinkin onnistunut ja kuinka kauan päätös\npysynyt!\n\nJa yhä vakavammaksi tuli minussa päivä päivältä se päätös, jonka olin\nitselleni tehnyt, kun siitä Johannalle puhuin ja hän siitä näytti\nilostuvan. Hän kuitenkin aina minua varotti ja sanoi, ettei se niin\nhelposti kuitenkaan käyne, vaan että siihen pitää käydä kova\nkoettelemuksen koulu, ja että ennen kaikkea tarvitaan luottamus\ntaivaallisen isän apuun, jota ilman kaikki omat ponnistelemiset\nraukeavat turhaan.\n\n-- Jos aiot valkeutta tielläsi löytää, niin tutki Jumalan sanaa ja\nsovittele sitä omiin kohtaloihisi. Niin äiti oli hänen isäänsä neuvonut\nja niin teki hänkin. Hän jätti minulle kirjansa luettavaksi ja toi\nvielä uuden testamentinkin ja virsikirjan. Niitä minä yksikseni\nlueskelin, parhaasta päästä niitä samoja paikkoja, joita hänkin oli\nminulle lukenut.\n\nMinä tunsin, että olin herännyt, ja sitä aikaa, jolloin olin\nsuruttomien joukossa kuleksinut, muistelin minä melkein kauhistuksella.\nNyt jälestäpäin, kun olen sitä ajatellut, olen huomannut, ettei se\nkuitenkaan sitä ollut, mitä muut tavalliset heränneet heränneen opiksi\nsanoivat. Heille tulee elämä päivä päivältä tukalammaksi ja\nvaikeammaksi, eivätkä he iloa salli. Mutta minun elämäni se yhä vain\ntuntui huokeammalta ja helpommalta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että\naloin kostua taudistani, mutta vaikka vielä ruumiilliset kivut olisivat\nvaivanneetkin, niin mieli oli useimmiten kuitenkin tyyni ja terve. Minä\nen enää ollut suruton, mutta suruni ei tehnyt minua raskasmieliseksi\nja synkäksi muita ihmisiä kohtaan.\n\nEikä Johanna ollutkaan samanlainen kuin ne heränneet, joita ennen olin\nnähnyt ja sittenkin näin. Ei hän usein nauranut, eipä paljon\nmilloinkaan, mutta usein riemu loisti hänen silmistään, kun hän puhui,\nja minä näin, että hän ulkona kulkiessaan välistä ilosta hypähtelikin.\nMe puhelimme yhä enemmän, yhä useammin hän tuli minun luokseni ja\nkertoi elämästään ja tunteistaan. Hän kerrankin kertoi, että kun hän\njoskus kauniin virren kuulee, jota oikein hyvä-ääninen veisaaja veisaa\ntuolla jossain, esimerkiksi kaukana järvellä soutaessaan, niin väreet\nkäyvät koko hänen ruumiissaan, ja silloin tuntuu siltä, kuin kaikki\nJumalan pyhyys ja puhtaus hänen sydämensä kautta ikäänkuin lainehtien\nvaluisi ja sen iki-ainiaaksi puhtaaksi pesisi. Minä sanoin siihen, että\nniin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut.\nHän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään\nhyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen,\nenkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin\nsilloin.\n\nAina sen jälkeen, kun olin puhunut Johannan kanssa, oli sydämeni niin\ntäynnä suloisia ja vienoja tunteita, etten osannut niitä sisässäni\npitää. Ne puhkesivat sieltä milloin mitenkin, mutta useimmiten koetin\nhyräillä samoja virsiä, joita olin kuullut Johannan veisaavan. Mutta en\nminä siihenkään tyytynyt. Minä rupesin itsekin virsiä sepittelemään. Ne\nsyntyivät samalla lailla kuin laulutkin ennen, melkein tietämättäni ja\nitsestään. Ne tulivat minkä virren nuottiin milloinkin, välistä\nkiitosvirren, välistä suruvirren, aina sen mukaan, miten mieli oli\nmilloinkin.\n\n-- Osaatko sinä veisatakin ... sinullahan on hyvä ääni ... mitä virttä\nsinä veisasit? kysyi Johanna muutamana päivänä, kun oli kuullut minun\nveisaavan vuoteellani.\n\n-- Ei se ole virsi eikä mikään, sanoin minä, ja minua ujostutti, vaikka\ntoiselta puolen taas oli mieleni hyvä siitä, että hän saisi tietää\nminun virsiä tekevän.\n\n-- Virttä kai se oli, nuotti tuntui ihan tutulta, mutta sanoja en muista\nkuulleeni.\n\n-- Et ole niitä kuullutkaan, vasta minä ne tässä itse tein.\n\n-- Itsekö teit? -- Hän näytti siitä kovin kummastuvan. -- Etkö sinä tiedä,\nettä on suuri synti veisata virren nuotilla muuta kuin virsiä?\n\n-- Mutta eikö se ole yhtä virttä, kun Jumalaa laulullaan kiittää?\n\n-- Ei virsiä osaa tehdä muut kuin hurskaat ... ja se tulee synniksi, jos\nniitä muut tekevät.\n\n-- Minkätähden? kysyin minä enkä ymmärtänyt.\n\n-- Minkätähdenkö? -- Sitä minä en tiedä enkä tahdokaan tietää enkä\nymmärtää, mutta äidistäkin se oli ollut syntiä, niin isä sen sanoi, ja\nminä uskon sen, sanoi hän niin päättävästi ja vakavasti, etten minä\nosannut siihen mitään.\n\nEnkä minä tahtonutkaan hänen kanssansa väitellä semmoisista asioista,\njotka hän kyllä saattoi tietää paremmin kuin minä. Vaikken sitä oikein\nymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan\nenää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen.\n\nJa mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä\noli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen,\najattelin minä enimmiten häntä. Minä tiesin, että tähän asti olin\npahasti elänyt ja että minulla olisi voimaa parantaa itseäni, mutta sen\nminä tiesin myöskin, että ilman Johannaa en olisi milloinkaan\nparantunut, tuskin ruumiillisestikaan, vielä vähemmän henkisesti. Mutta\nsalaisesti tunki kuitenkin aina näitä päätellessäni sekin miete\nmieleeni, että jos en saisi hänen seuduillaan olla, elää hänen äänensä\nkuuluvilla, eivät ehkä päätökset pysyisikään. Mutta toisekseen taas --\nmiksi en saisi?\n\nJoka kerta kun häntä ajattelin, kuohahti elämä uuteen eloon sisässäni\nja joka kerta kun hänet näin, tuntui siltä, kuin olisi liittoni ja\nlupaukseni ihan kuin itsestään uudistuneet ja vahvistuneet. Minä\nparanin paranemistani ja voin jo pitkät ajat istuskella aitan\nkynnyksellä. Yhä useammin ja kauemmin teki siinä minun mieleni\nistuakin, kun Johanna ei minun kostuessani enää yhtä usein tullut\nluokseni kuin ennen. Mutta aina minä hänet kuitenkin näin, kun hän\nulkona askarteli ja liikkui, ja häntä nähdäksenihän minä siihen\nkynnykselle istuinkin. -- Johanna ei tähän aikaan enää tehnyt ulkotöitä\nyhtä usein kuin ennen. Enimmäkseen hän istui toisen aitan kynnyksellä,\ntaikka tuvan portailla taikka missä milloinkin sattui siimestä olemaan,\nja ompeli. Hän näytti useimmiten ompelevan paitoja ja muita, mutta\nvälistä hän kutoikin, milloin sukkaa, milloin vyötä, milloin mitäkin.\nUutteraan hän ompeli, ja ommellessaan hän usein hyräili, ja minä istuin\naitan kynnyksellä ja katselin häntä ja kuuntelin. Mutta hän ei katsonut\nminuun monesti, välistä vain. -- \"Miksi hän tuolla istuu eikä tule\ntänne?\" ajattelin, ja silloin tuli surku mieleeni, välistä niin suuri\nja painava, että se puristi kyynelenkin silmästä. Mitä se lienee ollut,\nsitä en osannut itsellenikään selittää, mutta minä en olisi silloin\ntahtonut parantua, vaan tulla yhä kipeämmäksi, niin huonoksi sairaaksi,\nkuin alustakin olin ollut, etten jaksaisi liikahtaakaan ja että hänen\nolisi pitänyt tulla minua kädellään pääni alta auttamaan. Ikäni olisin\nhalunnut sairastaa, jos sillä olisin saanut hänet minua hoitamaan ja\nluonani pysymään. Vetäysin joskus koko päiväksi vuoteelleni sitä\ntoivoen, että hän sitten tulisi kynnykselle istumaan, ja jos hän tulisi\nja kysyisi, niin sanoisin, etten olekaan vielä terve ja että taas\ntunnun huonommalta.\n\nJa silloin hän juuri tulikin ja kysyi, mutta minä en saattanut\nvalehdella ja sanoin: \"Ei minulla mitään erinomaista ole -- rupesi vain\nistuminen raukaisemaan.\" -- \"Ei olekaan hyvä istua niin kauan, kuin sinä\nistut ... parasta on levätä, kun ei ole vielä oikein terve. Sinä\noletkin näinä aikoina käynyt kalpeammaksi, mutta kyllä Jumala parantaa\nsen, joka häneen luottaa ja uskaltaa ja häntä avuksensa huutaa.\" -- Niin\nsanoi hän minulle ja meni taas ompeluksiensa ääreen toisen aitan\nkynnykselle. --\n\nMinä huusinkin Jumalaa avukseni, mutta en sitä varten, että paranisin.\nMinä rukoilin palavasti ja hartaasti, kädet ristissä, että Jumala\nlähettäisi hänet minulle ikuiseksi ystäväksi.\n\nJa välistä minusta näyttikin, kuin Jumala olisi rukoukseni kuullut.\nMuutamanakin päivänä, kun kaikki muu väki oli mennyt niitylle, istui\nhän minun aittani kynnykselle ja ompeli siinä kauan aikaa.\n\n-- Mitä sinä niin uutteraan näinä aikoina ompelet? kysyin häneltä, kun\noli ensin istuttu hyvän aikaa ääneti.\n\nHän ei vastannut ensin mitään, sitten näytti hän aikovan sanoa jotain,\nmutta ei kuitenkaan sanonut.\n\n-- Isällesikö tuosta vyötä teet?\n\n-- En isälle, vastasi hän vältellen. Silloin en minä sitä huomannut,\nmutta jälestäpäin ymmärsin sen siksi, ettei hän tahtonut sanoa, kenelle\nhän teki.\n\n-- Kohta kun sinä vähän paranet, niin saatat muuttaa pirttiin vuoteesi,\nsanoi Johanna ja kysyi sitten, mitenkä minun tuntui, olinko paranemaan\npäin.\n\nMinä vastasin, että olin ja että mielelläni minä muutankin pirttiin,\nkun täällä aitassa tahtoo aika yksin ollen käydä ikäväksi.\n\nHän ompeli eikä puhunut siihen mitään. Minä sanoin sitten: \"Eikö tuota\nkohta alkane jaksaa poiskin lähteä\".\n\n-- Minnekä? kysyi hän.\n\n-- Pois vain maailmalle ... onhan tuota jo tässä talossa oloa ollutkin,\nsanoin minä huokaisten.\n\n-- Ei, mikäs hätä sinulla on pois. Tässä saatat olla, niin kauan kuin\ntahdot, ja jos jaksat tehdä, niin saathan työtäkin. Isä sanoi eilen,\nettä kun paranet vähän, niin saat ruveta verkkoja paikkailemaan. Oletko\ntehnyt verkkotyötä?\n\n-- Olenhan minä sitä tehnyt.\n\n-- Olenhan minäkin ... minä olen kutonut melkein kaikki meidän\nsärysverkot ... isä on itse kutonut rikulit.\n\nEn tiedä, miksi minusta verkkojen paikkaaminen nyt tuntui hauskalta,\nvaikka en sitä ennen sinä pitänyt. Sanoin, että jo ensi pyhän perästä\nrupean verkkotyöhön.\n\n-- Niinpä ei sitten ole mitään hätää pois ... eikähän olisi muutenkaan,\nsanoi hän.\n\nTuli sitten se pyhä, jonka jälestä minun oli aikomus ruveta työtä\ntekemään. Olin jo siksi voimistunut, että saatoin istua ja käsilläni\naskarrella. Kaikki muu väki oli sinä pyhänä lähtenyt kirkkoon, isäntä\nja Johanna vain näkyivät olevan kotona. Isäntä näkyi melkein koko\npäivän istuvan tuvassa -- pöydänpäälasista hänen selkänsä näkyi -- ja\nlukevan, koska sieltä kuului hiljainen hyminä. Johanna oli myöskin\nsiellä ensin, mutta istui sitten pirtin porstuan kynnykselle ja luki\nhänkin itsekseen. Minä istuin omalla kynnykselläni ja kuuntelin, kuinka\nkärpäset suristen ajelivat toisiaan päivänpaahteisella seinällä.\nSilloin oli ilma ihan tyven ja päivä paahtoi kuumasti. Minun oli niin\nhyvä olla, ja minä annoin päivän päälleni helotella.\n\nIltapäivällä tuli Johanna minulle lukemaan. Me puhelimme paljon minkä\nniistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen\nrakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee.\n\nKuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan\nkuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain\nkuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan\nmuulloin. En uskaltanut häntä keskeyttää, vaikka monta kertaa olin\nsuuni avaamaisillani sanoakseni hänelle, mitä tunsin ja ajattelin ja\njosta hänenkin pitäisi saada tietää. Olenhan minä parantunut, muutanhan\nelämäni tästä päivästä enkä enää horjahda! Varmahan se on, varma ja\ntosi, ja hänenhän ansiotansa se on kaikki! Mutta en uskaltanut enkä\nosannut sitä sanoa. Ei, sitten vasta, kun olen alkanut uuden elämäni,\nkun olen koulinnut itseni kokemuksen koulussa, sitten minä sanon\nhänelle, että hän on minut koulinnut, että hänen ansiotansahan se on\nkaikki! Ja mitähän hän siihen sitten sanoo? -- \"Ei se ole minun\nansiotani, se on Jumalan! Mitä minä, tyttö paha, taidan ketään muuttaa.\nEhkä minä olen ollut halpana välikappaleena, mutta muuna en minäkään.\"\n-- Silloin minä tartun hänen käteensä, vedän häntä puoleeni, vakuutan ja\nsanon ... ja hän uskoo... Ja sitten --?\n\nTämmöistä minä hourin siinä ja ajattelin ja haaveksin, mutta hän oli\nlopettanut lukunsa ja puheensa ja istui äänetönnä aitan kynnyksellä\nkäsi poskella ja avaruuteen katsellen. Minä istuin sänkyni laidalla ja\nkatselin häntä. Minä muistan aivan tarkkaan, minkälainen ilmakin sinä\npäivänä oli, on ihan, niinkuin olisi se sunnuntai ollut viime\nsunnuntai. Hän istui sivuittain minuun, ja illan rusko hohti aivan\nhäntä vastaan ja punoitti hänen kaulallaan ja poskipäillään ja otsalla.\nHän oli niin pyhän ja puhtaan näköinen, etten minä ennen enkä jälkeen\nole semmoista nähnyt. Huivi oli nytkin valahtanut hiljalleen hartioille\nja vetänyt irtaimet hiukset hiukkasen epäjärjestykseen. Mitenkä minä\nsen kaiken vielä muistan, sitä en itsekään ymmärrä, mutta minusta vain\ntuntuu siltä, kuin istuisi hän aivan tuossa edessäni teidän sijallanne\nja minä tässä.\n\nHän oli ajatuksiinsa vaipunut. Missä lienevät mietteensä lennelleetkin,\nmutta sen minä näin, että hänen silmänsä seurasivat aina toisinaan\npääskyä, joka tuolla korkeudessa liiteli ja sitten aina laskeusi\npesäänsä aitan räystään alle sirisevien poikiensa luo ja kohta taas\nlenti ulos ja lenti kauas, kauas silmän kantamattomaan sineen.\nLiikahtamatta hän istui, poski käden varassa, enkä minä olisi puolella\nhenkäyksellä hennonut häiritä. Istukoon hän vain, minä katselen,\nkatselen vaikka elinaikani kaiken!\n\nMutta silloin, kun juuri tätä ajattelin, silloin hän liikahti ja\nkatsahti vilkkaasti kuistille päin. Tieltä kuului samassa kärryjen\nrytinää, ja kun minä ennätin ovelle katsomaan, ajaa karahutti\nkartanolle kaksi miestä.\n\nJohannalta pääsi ilon huudahdus, hän hypähti ylös, löi kämmenensä\nyhteen ja kumartui juoksemaan tulijoita vastaan, mutta seisahtui\nkumminkin kovasti punastuen. Sitten hän asetti huivin päähänsä, ja\nsitoessaan sitä kaulansa alle hän lähti vieraita vastaan. Isäntäkin\nnäyttäytyi samassa tuvan ovella silmälasit otsalle siirrettyinä.\n\nMinä tarkastelin tulleita uteliaasti. Toinen oli vanha mies, toinen\nnäytti minun ikäiseltäni. Vanhempi tuntui minusta tutulta jo ennen,\nkuin hän oli kärryistä astunut, mutta kun hän laskeusi maahan ja alkoi\nhevosen marhamintaa siloista päästellä, tunsin minä hänet siksi\nKalajoen mieheksi, joka tuona pyhänä oli ollut täällä. Nuorempaa miestä\nen muistanut nähneeni milloinkaan ennen.\n\nNuorempi mies rupesi rinnusta aukaisemaan, mutta siihen virkkoi hänen\ntoverinsa leikillä vähän:\n\n-- Anna minä riisun hevosen ... et sitä saa rauhassa riisua kuitenkaan\n... näetkö, kuka tuolta tulee?\n\nJohanna ja nuori mies tervehtivät toisiaan, kumpainenkin, niinkuin\nminusta näytti, vähän ujostellen.\n\nVanha mies työnsi nuorempaa selästä Johannaan päin.\n\n-- Ei sitä tuolla lailla ennen minun nuorra miestä ollessani sulhanen\nmorsiantaan tervehtinyt, eikä morsian sulhastaan. Kun rinta vavahti,\nniin toinen toistaan kaulahan kavahti, sanoi hän, ja kun oli kärryn\naisat alas laskenut ja pyöräyttänyt hevosen aisoista, survaisi hän\nvielä kerran heitä vastakkain. Molemmat välttivät hämillään toisiaan,\nvaikka minusta näytti, että he kuitenkin toisilleen hymyilivät. Minua\nharmitti ja kummastutti tuo, mutta se kaikista enimmän, mitä vanha mies\noli sanonut.\n\nSulhanen ja morsian? -- Mitä se oli? --\n\nIsäntä oli myöskin laskeutunut kartanolle ja tervehti tulijoita.\nHän sanoi jotakin semmoista, että \"nykyinen nuori kansa on\nymmärtäväisempää\", mutta muuta en minä siitä enää kuullut.\n\nSulhanen ja morsian! -- Voi, niinhän se olikin, ja minä en ollut sitä\nmuistanut ... en ollut muistanut sitä ollenkaan ennen kuin nyt vasta.\n\nMinä hoiperruin vuoteelleni ja heittäydyin siihen pitkäkseni.\n\nMakasin kauan aikaa ihan kuin tunnotonna. En minä mitään ymmärtänyt, en\nosannut mitään ajatella, mutta kuitenkin kaikki viimeisten aikain asiat\nvaelsivat ohitseni kuin suhisevat aaveet. Ensin olin siinä luulossa,\nettei siinä ollut mitään totta, että olin kuullut ja nähnyt väärin ja\nettä se oli vain pahaa unta. Koetin itseäni siitä herättää, mutta kun\nen saanut itseäni sen kummemmasti hereille, täytyi minun uskoa. Kaikki\noli totta! Ja mitäpä muuta se olisi ollutkaan? Tottahan se oli, ihan\nilmisissä tapahtunutta ... olihan silloin kuuliaiset ... olihan hän\nmorsian, Johanna oli toisen morsian jo ennen, kuin minä olin hänet\nnähnytkään! Minä en ollut sitä ennen muistanut, mutta nyt siitä minulle\nmuistutettiin. --\n\nVaan mitäpä siitä! Hyvähän oli, niinkuin oli!... Ja minä päätin olla\nsiitä välittämättä enkä huolia mistään... Mitäpä se minuun koski! --\n\nKohosin istualleni lähteäkseni pois, pois jonnekin kauas, sillä täällä\noli minun mahdoton viipyä. Mutta silloin minä kuulin hänen äänensä\nulkoa, ja se koski minuun niin, että minä kivusta vapisin.\n\n-- Tuleppas katsomaan tätä minun sairastani, jota minä olen hoitanut\nkoko sen ajan, kuin sinä olet ollut kotonasi, tuntui hän sanovan\niloisella äänellä, ja samassa pimeni aitta, kun kaksi henkeä astui\novesta sisään.\n\n-- No? kysyi Johanna, sitten kun näki minut, oletko sinä huonompi, kun\nolet ihan kalpea ja vasta näytit aivan terveeltä? Ja otsa on\ntulikuuma! -- Ja hän tuli ja asetti toisen kätensä otsalleni. Koko\nruumiissani tuntui silloin taas samanlainen värähdys kuin aina\nennenkin, kun hän auttaessaan minua noin hellästi kosketti, mutta\nsilmiini tuli kyynelet. Minä painoin ne käsiini ja koetin kuvailla,\nettä kaikki oli niinkuin ennenkin.\n\n-- Ei minulla ... ole ... mitään ... uuvuttaa vain, koetin kuitenkin\nsanoa niin rauhallisesti kuin voin, mutta ääneni vapisi joka sanassa.\n\n-- Ehkä sinun sairaasi tahtoo nukkua. Lähdetään me pois, Johanna, sanoi\ntuo toinen, ja hänen sanansa pistivät minua kuin puukolla sydämeen. Se\nkipu se minua siksi kuitenkin toinnutti, että nousin istumaan.\n\n-- Kyllä se saakin nukkua, sanoi Johanna kaikkein herttaisimmalla\ntavallaan, jahka minä sille oikein pehmoisen tilan laitan. En ole näinä\npäivinä joutanutkaan sitä kouhottelemaan, kun olen antimia liian\nuutteraan valmistellut. -- Mutta tokko sinä, Samppa, tiedätkään, kuka\ntämä on? sanoi hän sitten yht'äkkiä minulle.\n\n-- En, sanoin minä.\n\n-- Se on minun sulhaseni. Ka, tarjotkaahan nyt toki kättä toisillenne,\nettehän ole vielä tervehtineetkään...\n\nHänen sulhasensa puristi herttaisesti ja ystävällisesti minun kättäni,\njota minä itse tuskin liikautinkaan.\n\n-- Kas niin, sanoi Johanna uudelleen, kun oli saanut tilani\nmieleisekseen, lepääpäs nyt tuossa huomeneen, niin sitten jaksat\nverkkoja kutoa, että saadaan kaloja. -- Viikon päästä meillä on häät.\nEikös niin, Kalle?\n\n-- Niin, jos Jumala elää antaa.\n\n-- Niin, jos Jumala elää antaa, sanoi Johanna melkein suruisesti,\nniinkuin minusta kuului. -- Sitten lähtivät he molemmat pois.\n\nMinä vaivuin takaisin tilalleni, jonka Johanna oli minulle vielä\nviimeisen kerran valmistanut. Minä purin itseni tyynyyn kiinni ja\nitkin. Minä puristin kynteni syvälle rintaani, niin että veri kihosi,\nkurittaakseni kuohuvata sydäntäni, mutta ei se siitäkään asettunut.\nMinä vaikeroin ja valitin. Minä kiroilinkin. Mutta viimein minä\nratkesin itkuun, ja vasta se helpotti, niinkuin aina ennenkin. Se\nvähitellen lauhdutti pakahtumaisillaan olevata sydänalaani ja lievitti\ntuskaani. Minä itkin pitkään ja katkerasti, tahallani melkein koetin\nitkeä niin kauan kuin mahdollista, sillä se yhä helpotti. Mutta viimein\nminä uuvuin siihenkin. En jaksanut itkeäkään koko iltaa ja lopulta\nherposin semmoiseen horrostilaan, jolloin ei osaa ajatella eikä iloita,\nei surra eikä mitään.\n\nKorviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä\nsiihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien\njoukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata.\nHänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki,\nniinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä\nminä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat\nhevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden\nylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun\ntylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven\nkiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin\nsulkeakaan.\n\nUlkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta\nkuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja.\nSitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli\nsinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen\nsaarnamiestä.\n\nKun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset\nasiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut,\nminä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut\nheränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun\nherännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi\nkatkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi.\nMutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä\nsäikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.\n\nYön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin\njokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka\nkerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä\nruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei\nminua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö\noli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että\nsemmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin. -- Ja kyllä kai se on\nsitten semmoista ollutkin.\n\nAamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan,\nja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko\nlähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli\nkulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta.\nMinusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä\nkuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin\nkäskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan,\nsiltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.\n\nKatselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni\nivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja\ntietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat\nkeskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän.\nPuhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli\nverevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän\nolisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt,\nsairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että\nonhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa,\nmutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin,\nsaattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää ... salaisesti ja\nhiipien, takaa päin tullen ... ja puukolla iskien ... tuolla hänen\nomalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään\nriippui... Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä\noikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa\nnähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.\n\nSe katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan\nmaitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan\npöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen.\nLiekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen\nhymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun\nrintaani.\n\nKun Johanna näki minut, näytti hän iloisesti hämmästyvän.\n\n-- Kah, tässähän se on jo minun sairaanikin, sanoi hän ja hymyili\nminulle, ja se teki semmoisenaankin minulle hyvää, niinkuin\nkuolevallekin tehnee elävän kädenanto.\n\nSyötyään haki isäntä minulle työtä, ja niin istuuduin kutomaan verkkoa.\nKoko ajan oli minulla vain poislähtö mielessä. Vielä silloinkin, kun\nrihmaa kävylle vyyhtesin, ajattelin, etten jää, en jää, vaan lähden ja\njätän tämän talon. Mutta sittenkin minä jäin. Minulla ei ollut voimaa\nlähteä, minä tahdoin olla Johannan mailla, nähdä häntä, kuulla häntä ja\nitseäni kiusata. Ja sillä olin puolustautuvinani itseni edessä, että\npitäähän minun auttaa, minkä voin, kun minua siinä talossa on niin\nkauan hoidettu ja minusta huolta pidetty. Ja sillä minä lumosin itseni\nja uskoin sitä itsekin, vaikka tekosyyhän se oli ja oikea syy oli\ntoinen. Ja sillä lailla minä jäin sinne vielä, mistä minun olisi\npitänyt jo aikoja lähteä pois.\n\nJohannan häät olivat sitten kohta. Minä olin jo työni tehnyt ja\njättänyt korjaamani verkot kalamiesten käsiin. Aioin lähteä heti työn\ntehtyä pois, mutta isäntä kielteli jäämään häihin -- ja minä jäin.\n\nPariskunta vihittiin kotona. Hääpäivän edellisiä päiviä en paljon\nmuista. Kävelin ne päivät horroksissa, tuijottelin ja katselin kaikkia\nkuin iki-outo enkä ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset tekivät ja toimivat.\nNiitä hyöri ympärilläni kuin muurahaisia, ja minä kulin toimetonna\nniiden kaikkien tiellä ja monta kertaa kuulinkin sanottavan: \"Mitähän\nse tuokin täällä tekee, hulluko se on, kun tänne tungekse?\" Ja kun\nsilloin aina katsahdin ympärilleni, huomasin kulkeneeni milloin\nmaitohuoneeseen, milloin keittiöön, milloin minnekin, missä Johanna\nkulki ja liikkui. Sillä häntä minä yhä tahdoin nähdä, ja häntä minä\nseurasin, mihin hän vain menikin. Mutta Johanna ei minua näyttänyt\nhuomaavankaan, ei, vaikka hänen vaatteensa ovissa minua hipaisivatkin\nväliin, mutta minä sitä vastoin joka kerta silloin värähdin kuin\nkuumalla raudalla kosketettu.\n\nEikä hän minua hääpäivänäkään nähnyt enkä minäkään häntä, ennenkuin hän\ntuli vihille sulhasensa kanssa. Vihkiessä asetuin minä varta vasten\nseisomaan papin taakse, nähdäkseni, mitenkä hän kysymyksiin vastaisi ja\ntokko minua huomaisi. Mutta ei hän minua huomannut ja papille hän\nvastasi maahan katsoen. Kerran hän kuitenkin katsahti, kerran vain.\nMinä säpsähdin, mutta hän katsoikin pappiin eikä minuun, ja sitten\nkatsahti hän sulhaseensa. Se oli silloin, kun hän papin kysymykseen\nvastasi \"tahdon\" ja pappi sovitti sormuksen hänen sormeensa.\n\nSe, joka ei ole sitä kokenut, ei tiedä, miltä semmoisen elämä tuntuu\nkuin nyt minun. Ehkä hän kuitenkin olisi minun omakseni tullut, jos\nolisi tiennyt, että minä niin häntä rakastin, niin rakastin, että siitä\nminun ajallinen ja iankaikkinen autuuteni riippui. Ihan varmaan olisi\nhän jättänyt toisen, joka varmaankaan ei olisi niin pelastusta\ntarvinnut, ja pelastanut minut. Ihan varmaan, sillä olihan hän niin\njalo, niin hyväsydäminen ja niin puhdas. Mutta eihän hän tiennyt, että\nminä häntä rakastin! Ja miksi en ollut sitä hänelle sanonut? Eihän hän\nsitä ilmankaan tiennyt... Olisinhan sanonut, mutta enhän saanut, ja nyt\nse oli jo myöhäistä. Ei nyt enää mikään auta ... hän on iäksi toisen ja\nminä olen jätetty ja kadotettu...!\n\nSemmoista minä ajattelin, kun vihkiminen loppui ja väki tuvassa hajosi.\nMuiden muassa kulkeuduin ulos pihalle, jossa puhalteli viileä\npohjatuuli. Minä nojasin tikapuita vasten ja koetin vilvottautua, mutta\npäätäni yhä enemmän kuumenti, ja korvissa humisemistaan humisi. Joku\nvaimo kulki ohitseni ... seisahti minua katsomaan ... viittasi\ntoiselle, ja sitten katselivat minuun molemmat ja sopisivat keskenään.\n\n-- Mikä sillä tuolla on? sanoi toinen.\n\n-- Liekö tuolla mikään, semmoinenhan se onkin, kuului toinen sanovan\nsiihen.\n\nSitten ne vielä vähän aikaa katselivat minuun ja menivät pois.\n\n-- Voi teitä ihmisiä! ajattelin minä. Jos te olisitte tuossa minun\nkädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan\nja polkisin jaloillani päälle!\n\nMinä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään,\nvaikka sitä voimieni takaa puristin.\n\nKun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne.\n\n-- Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten\noveen seisomaan.\n\nNuo ihmiset istuivat tuossa aivan samalla lailla kuin silläkin kertaa,\nkun minä tässä olin ensi kertaa, isäntä pöydän päässä, puhemies hänen\nvieressään ja Johannakin tuolla pankon nurkalla seisoi. Sulhasta minä\nen silloin tuntenut, mutta nyt minä hänet näin, ja hän istui pöydän\neduspenkin nenässä, ihan vastapäätä minua.\n\nMinä koetin ensin katsella kaikkia ylenkatseellisesti, mutta kun virren\nnuotti yhä hymisi eteenpäin ja kun Johannankin ääni siihen välistä\nhelähtäen yhtyi, niin suli minusta vähitellen tuo katkera karvaus ja\nsen sijaan tuli kalvava suru ja ihan tukahduttava ikävä. Minä en ensin\ntahtonut Johannaa katsella, mutta sitten kuitenkin katsahdin, kun hän\nvirren loputtua alkoi uuden ja sitä aluksi melkein itseksensä veisasi,\nennenkuin muut ennättivät yhtyä.\n\nJa hänkin katseli minua ... hän oli jo ennen katsellut minua ... ja hän\nkatseli vieläkin! Hän katseli kirkkailla, noilla ylen kirkkailla\nsilmillään minua sittenkin vielä, kun minä loin silmäni muuanne ... ja\nsitten taas sieltä häneen...\n\nJa hän hymyili minulle ja minua vain lakkaamatta katseli!\n\nMinun ihan kuin olisi päätäni huimannut. Yhä kirkkaammin loistivat\nhänen silmänsä, yhä heleämmin hänen äänensä soi ... ja yhä enemmän\nminun päätäni huimasi.\n\nJa silloin minä sen tein!... En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä\noli hän minun sylissäni ... minä puristin häntä temmeltävää rintaani\nvastaan ... minä kohotin hänet ylös ... suutelin kaulaa, suutelin\nsuuta, otsaa ... ja taas kaulaa ja suuta...\n\nMutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa\nhyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna\njuoksi itkien ulos -- enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan\nnähnyt... Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä\nkokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain\nuuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos\nkartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin\njuosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani\nkannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu\nminuun uudelleen... Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan\nyli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:\n\n-- Antaa hänen mennä -- älkää ajako takaa!\n\nMinä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani\njaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen\nminä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.\n\nKun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin\nkummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut\npitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut\nja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta\nkuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.\n\nMutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.\n\nLöysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin\nmahtanut uupuneena laskeutua levolle.\n\nHeräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon,\nvaloisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden\nääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin\nminuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille\ntoinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin\nulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä\nsaunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti\ntuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen\nisäntäni, emännäksi.\n\nSanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja\nrauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän\najan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut\nsitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä\ntalossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.\n\n-- Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.\n\n-- Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.\n\n-- Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi\nemäntä ja askarteli edelleen tuvassa.\n\n-- Missä sinä olet aikojasi elänyt ... kuuluithan olleen hukkuakin?\nkysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa\npöydälle.\n\nMinä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen\nvastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.\n\n-- Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.\n\nKylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä\nvaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen\nhuivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli\nmahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja\nkäveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset\ntavallisesti kävelevät.\n\nKun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä\nhänelle:\n\n-- Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.\n\nLiisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin,\nniinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin\nkylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.\n\n-- Tuossa olisi ruokaa pöydässä ... jos haluttaa syödäksesi, sanoi\nemäntä.\n\nMinä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän\npäähän istumaan.\n\nEmäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.\n\nVähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.\n\n-- Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.\n\n-- Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut\nkuullut.\n\n-- Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on\npuolen vuotta.\n\n-- Entäs Alpertti? -- Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.\n\n-- Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun\npapiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen\nrikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän\ntalonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja\nsaahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta\nolisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne\nkirjekin laitettiin. -- Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon\niloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi,\neikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi. --\nEmäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.\n\n-- Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?\n\n-- Halvaukseenhan se kuoli.\n\nEmäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla\näänellä.\n\n-- Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo\nennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi.\nMutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti\nlautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt,\nvaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin,\nkoskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun\ntoivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.\n\nLiisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.\n\n-- Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on\nitsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen.\nNyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.\n\nMinä kiitin ja herkesin syömästä.\n\nVähän ajan perästä aioin lähteä pois.\n\n-- Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai\nsinulla ole minnekä kiirettä?\n\n-- Eihän tuota niin olekaan ... mutta enhän minä tässäkään -- sanoin\nminä, mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.\n\nMinä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö\nsaattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että \"minkätähdenpä en\nsaattane.\"\n\nKun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja\nmaanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään\nmuutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan,\nilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota\nvakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.\n\n-- Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman\nsanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka\nmaalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.\n\nVähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä\ntöihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki\nisäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä\nmissään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt.\nSilloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä\nkirjoja milloinkin sain.\n\nMinä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin\nennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi\nminulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen\nluin. --\n\nLiisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä\nminun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka\nemme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni\npuhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan\nmenettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se,\njoka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä\nminä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään\niloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni\nsoitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.\n\nVälistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen\nlauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni\nsillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui\naina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi,\nmutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.\n\nJa mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo\nniin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan\nniitä, joita laulu saapi lievenemään.\n\nEnkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein\nitsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä\nkuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne\nsen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni\nhypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja\nkaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni\nkuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin\nenkä puhunut mitään.\n\nTalvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun\ntalviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta\ntehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja\nkangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi\nniinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin\nsilloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti\nsitten aina päätään ja sanoi: \"Mitähän loruja lukenetkin ... ei noita\ntoki viitsi kuunnellakaan\".\n\nLiisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi\nkangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten\nniitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.\n\nSillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä\njuhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut\nerityisille puheilleen.\n\nHän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin\nkauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi\nnyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei\ntulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja\nettä sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret.\nMinä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta\nemäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä\ntaloa.\n\n-- Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän\nmetsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.\n\n-- Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti -- mutta eihän se kumma ole,\nkun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä\noli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.\n\nSitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän,\nsanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:\n\n-- Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?\n\n-- Minäkö? kysyin minä kummastellen.\n\n-- Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.\n\n-- Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä...\n\n-- Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.\n\n-- Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.\n\n-- Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.\n\nMinä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko\nottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta\nhuolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.\n\n-- Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se\nsitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.\n\n-- Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä\nlaittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut\nmitään.\n\n-- Tekö minun puhemiehekseni?\n\n-- Niin, no minkätähden en minä?\n\n-- Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.\n\n-- Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä\nhänkin. -- En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas\ntotisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?\n\n-- En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.\n\n-- Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään,\nettä olet jo itsekin samaa... -- Mutta kun emäntä näki, että minä vain\ntöllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän\nkoetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.\n\n-- Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän\nmaalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.\n\nMinä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:\n\n-- Liisan?\n\n-- Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa\njo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä\nhän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki\nsopii hyvästi -- ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia\nollut jo ihan sovittu ja päätetty -- sinun ei tarvitse muuta, kuin itse\nvähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat\nkaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja\nennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän\nMetsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla\nmilloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne\nitse maksatte.\n\n-- Elkäähän nyt emäntä, sanoin minä, ennättäähän niistä asioista vielä\n... eihän siinä mitään kiirettä vielä...\n\n-- Eikö mitään kiirettä!... Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi\nMikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja\nsitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.\n\nMinä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.\n\n-- Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma\nasiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan,\nmikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä,\nmitenkä tahdot.\n\n-- Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin\npitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi\nkääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne,\nennenkuin mietin.\n\n-- Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan\nenkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe\nsillä kertaa jäi. -- Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia,\nja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.\n\nMinä en ensimmältä viitsinyt paljon ajatellakaan emännän ehdotusta.\nMitäpä minusta mökinmieheksi? Ja sitten vielä, rupeaisinko joukottumaan\nja muuta semmoista! Ja Liisanko kanssa? Ei kuuna päivänä! Ja minä\npäätin olla ajattelematta koko asiaa. -- Mutta sitten kuitenkin aina\nvähän väliä tuli mieleen, että minkätähden minä oikeastaan en saattaisi\nruveta mökkiä tekemään ja miksi en saattaisi minä puolestani elää\nLiisan kanssa, jos hän kerran saattaisi elää minun kanssani. Mutta ei,\ntyhjiä se emäntä hourailee ... ei sitä asiaa kannata ajatellakaan. -- Vai\nlähtisi Liisa minulle? Kyllä kai se niin on, kuin emäntä on sen minulle\nsanonut. Ja eihän minulla ole mitään köyhällä miehellä. Vaan sama se,\nei siitä tule mitään.\n\nMutta kuta enemmän minä koetin olla sitä ajattelematta, sitä enemmän se\najattelutti. Ja eipä aikaakaan, niin olin jo melkein itse tietämättäni\najatellut koko asian aivan alusta loppuun ja vielä moneen kertaan.\n\nMinä olin jo miettinyt mökin paikankin ja tiesin jo, mihin kohti\nsaunankin asettaisin, jos kerran tuvan saisin rakennetuksi. Ensi aluksi\nsaisi tupa olla saunakin, mutta sitten kun varoja karttuisi, sitten\nvasta laittaisi erityisen saunan. -- Mutta mökki olisi hyvä rakentaa\nMetsälammin pohjoisrannalle Helalehdon helmaan, jonne saisi hakata\nhalmeen joka vuosi ja sitä mukaa sitten peltoakin tehdä! Siellä oli\nsuuret sydänmaat luoteessa, riistaa täynnä, lintuja ja jäniksiä, joita\nsaisi tokkapuilla ja langoilla pyydystellä.\n\nJa eräänä sunnuntaina minä lähdin sinne päin kävelemään. En lähtiessäni\ntarkoittanut matkaani minnekään erittäin, lähdinhän vain sitä\nmetsäpolkua, jota myöten ennen paimenena ollessani olin niin monta\nkertaa karjan jäljessä astellut. Mökin teko oli minulla nytkin\nsisimmäisenä ajatuksena, vaikka itse mielestäni olin vain marjaan\nmenossa. Minä kävelin aholta aholle, lehdosta lehtoon, kiipesin sen\nsuuren kiven päälle, jolta ennen olin huhunnut ja huudellut metsiä\nmyöten, ja katselin kaikkia paikkoja, joilla ennen olin niin useasti\nollut ja aikojani elänyt.\n\nMieleeni muistuivat entiset iloiset ajat ja vanhat viehkeät laulut, ja\nniitä minä nyt hyräilinkin ja muistelin. Ja minä muistinkin ne jotenkin\ntarkkaan, sekä ne kirjasta opitut että omatekoiset myös. Niitä minä\nhyräilin ja laulelin, kun mäeltä notkoon laskeusin ja notkosta mäelle\nnousin.\n\nMutta tie alkoi tuoda minut niille paikoille, jossa sen mökin paikan\nolin arvellut olevaksi. En vieläkään itselleni tunnustanut, että sen\npaikan katsomista vartenhan olin tänne tullut ja antanut sen tien\nitseäni tuoda, joka tänne tuli, vaikka olisihan muitakin teitä ollut.\nMutta mitäpä minusta mökinmieheksi. Muista, vaan ei minusta!... Niin\nminä arvelin enkä millään lailla olisi tahtonut ruveta itseäni\nuskomaan, että näet mieli kuitenkin teki mökkiä ja että emännän sanat\nolivat alkaneet itua tehdä... Näin minä vain vakuuttelin itselleni,\nettä katselenmahan, mitä katselen, eihän minun silti tarvitse mitään\nmeinata...\n\nJa minä katselinkin, katselin ja arvelin ja päätin. Siihen se olisi\npirtti paras rakentaa, tuohon noin sata syltä lammen rannasta, likelle\nlähdettä. Lähteen luo sauna ja sille välille navetta ja talli, jos\nkerran niiksikin tulisi. Hirsikosta tuolta ei kuin myötämäkeä vyöryttää\ntarvepuut paikoilleen ja alkaa salvaa, jos näet niiksi tulee. Jos niin,\nettä joku tähän mökin tekisi, tuohon saisi pikkuisen matkan päähän\nkaataa kasken ja lehtoa sitten sitä myöten yhä eteenpäin ... kyllä sitä\nriittäisi.\n\nIstuskelin kauan aikaa mäen kalteella ja polttelin piippuani. Sorsa\nnarahteli silloin tällöin poikineen siellä alhaalla tyvenessä lammessa,\nja päivä hellitteli lämpimästi pilvettömällä taivaalla. Minä\nmietiskelin paljon, ajattelin minkä mitäkin ja ajattelin sitten\nsitäkin, että mitähän minä tässä oikeastaan olen ajatellut, kaiken\naikaa. Ja se, mitä olin ajatellut, se ei minusta niin hullulta\ntuntunutkaan, ja minä olin sillä kertaa sitten niin tyytyväinen, etten\nole ennen enkä jälkeenkään ollut. Mutta sitten kopistin porot\npiipustani kiven kylkeen ja aloin kävellä kotiin.\n\nKotiin tullessani istui Liisa tuvan rapuilla ja näkyi lukevan. Minusta\nnäytti, että se oli emännän virsikirja, jota hän luki; se oli pitkä ja\nsoikea. Hän oli puettu pyhävaatteisiin, ja aika komealta hän näytti, ja\nminua vähän kummastutti, etten ollut sitä ennen huomannut niin erittäin\nkuin nyt. Minä katselin häntä koko ajan, kun kävelin piha-aidalta\nrapuille. Ajattelin, että pitäisihän sitä sanoa jotakin, mutta sitten\nen tiennyt, mitä muuta sanoisin, kun kerran olin sen sanonut, että nyt\noli hyvä ilma. Sentähden en sitä sanonutkaan, mutta kun tulin Liisan\nkohdalle, sanoin, että missähän emäntä on.\n\n-- Emäntä lähti käymään kylällä, sanoi Liisa ja tuli minun perässäni\npirttiin. Pirtissä oli ruoka pöydällä, ja Liisa käski minua syömään,\nkun ensin oli kantanut puurokupin uunista.\n\n-- Jokos te olette syönyt kysyin minä Liisalta, kun hän istuutui ikkunan\nalle ja alkoi selailla virsikirjan lehtiä.\n\n-- Syökäähän pois, ennätänhän minä sitten, sanoi hän, mutta kun minä\npyysin häntä tulemaan, niin hän sitten kuitenkin tuli.\n\nSyödessämme emme kumpainenkaan puhuneet mitään. Ei minulla ollut mitään\nsanomista, ja sanottavaa miettiessäni söin minä utakammin. Ja\nsyödessäni ajattelin, että mitähän hän minusta ajattelee, kun minä näin\nkauheasti syön. Mutta en minä silti osannut heretä vähemmälle. Liisa\nherkesi syömästä ennen minua ja vetäytyi takaisin karsinalasin alle.\nSitten kun minä olin herennyt, sitten hän korjasi ruuan pois ja\nistuutui uudelleen entiselle paikalleen. Minä istuin etulasin alle ja\naloin tupakoida. Hän istui ja luki.\n\n-- Viipyyköhän se emäntä kauankin siellä kylässä? kysyin minä vähän ajan\nperästä.\n\n-- Ei se sitä sanonut, mutta sitä tuntui kaipailevan, että minne te\nolitte mennyt. Olisiko hänellä ehkä ollut sanomista jotain, sanoi\nLiisa.\n\n-- Lähdin tänä aamuna tuonne metsään. Emäntä sanoi tässä kerran, että\nsiellä olisi hyvä mökin paikka, jos ketä haluttaisi ruveta sitä\ntekemään. Ja kyllä se näkyy niin olevankin.\n\n-- Joko te kohta rupeatte tekemään? kysyi Liisa ja pani kirjansa ikkunan\npenkille.\n\n-- Minäkö? kysyin minä takaisin ja hämmästyin kovasti sitä kysymystä. --\nKuka teille on sanonut, että minä --?\n\n-- Emäntä sanoi, että te olette aikonut -- minkätähden ei!\n\n-- Olisiko teidän mielestänne minusta sitten mökinmieheksi?\n\n-- Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui. -- Itsepähän sen\nparhaiten tiennette.\n\nMinä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan\nvarmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle: -- Eihän minusta itse tieteni toki\nole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole\ntoveria.\n\nTottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän\npunastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.\n\nSamassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin\nkumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut\nmitään.\n\nMutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta,\nolinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.\n\n-- Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen\nhypäten.\n\n-- Tyydyn! sanoin minä.\n\n-- Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa --?\n\n-- Kumpaankin.\n\n-- Ihanko todella tyydyt?\n\n-- Tyydynhän minä! Pitkittäkää vain, emäntä, mitä olette alkanut.\n\n-- Etkö ole puhunut Liisalle mitään?\n\n-- En ole, vaan saatattehan te...\n\n-- Niin, niin, saatanhan minä, minä puhun heti Liisalle ja ensi\nlauantaina mennään pappilaan, että sitten pyhänä ensi kerran\nkuulutetaan. -- Liisa hoi!\n\nEmäntä oli niin kiireissään, että kun syöksyi Liisaa hakemaan, olivat\nsattua melkein yhteen ovessa.\n\nMinua nauratti se, ja Liisaa se nauratti myös.\n\nJa siinä se asia päätettiin melkein seisovilta jaloilta.\n\n-- Se suostuu, Liisa, tämä. Samppa siihen minun tuumaani ... ja kun\nsinäkin suostut, niin eihän siinä mitä, toimitti emäntä.\n\nMinä ojensin Liisalle käteni ja arvelin, että jos vain käypi laatuun,\nniin kyllä minä...\n\nLiisa sanoi myöskin jotakin samaan suuntaan, emmekä me siitä\npuolestamme sitten puhuneet sen enempää.\n\n-- No, paneppas nyt kahvi kiehumaan, sanoi emäntä Liisalle, ja Liisa\npani pannun tulelle.\n\nEmäntä oli sinä iltana kovasti hyvillään ja kiitteli meitä kumpaakin\ntoisillemme ja mökin paikkaa molemmille.\n\nSeuraavana sunnuntaina mentiin papin pakinoille ja panetettiin\nkuulutuksiin.\n\nSeuraavana maanantaina lähdin minä kävelemään kirves olalla metsään.\nMieleni tuntui niin somalta. Ei se oikeata iloakaan ollut, jotain\nsinnepäin noin. Minun vain teki mieleni metsään jyskämään, kirvestä\nhongan kylkeen upottamaan. Teki mieleni kuulemaan, mitenkä suuri honka\nrytisten maahan kukistuisi ja kuinka koko kaukainen korpi siitä yhteen\nhenkäykseen huokaisi.\n\nMutta joka kerta, kun niin kävi ja kun tuommoinen ikivanha metsän\nruhtinas parkaisten pitkäksensä paiskasihe, tuntui minusta kuitenkin\nsiltä, kuin olisi sydämessäni vähäisen kirpeloinut. Ei siihen toinen\ntuommoinen tuolle sijalle enää ikipäivinä kasva, ajattelin, mutta\nsitten muistui mieleeni, että kasvaahan siihen vihanta laiho ja huojuva\ntähkä kerran sijaan, ja sitä ajatellessa räiskivät jo lastut toisen\npuun tyvestä, sen latva värähteli ja siitä karkasi orava toiseen\npuuhun, joka kohta sekin samalla lailla kaatui. Ja sillä lailla kaatui\nkoko rinne puista puhtaaksi, ja siinä ne nyt lepäsivät limikkäin kuin\nruumiskirstut yhteisessä haudassa.\n\nMinä karsin oksat irralleen, katkaisin latvan ja aloin vyörytellä\nkangella hirsiä sinne alemmaksi, mihin pirtti piti salvettaman. Liisa\ntuli minua siinä työssä auttamaan. Hän oli voimakas, melkein yhtä\nvoimakas kuin minä, ja kun hän asetti kangen toiseen päähän hirttä ja\nminä toiseen, niin kolisten se pyöri alas ja katkoi mennessään pienet\npuut ja pensaat maata myöten. Minusta se kolina oli niin hupaista, että\nsanoin siitä Liisallekin, mutta ei siinä hänen mielestään näyttänyt\nolevan niin mitään erinomaisen hupaista, jos hirsi alamäkeä vyöriessään\nvähän kolisemaankin sattuu.\n\nSitten kun oli hirret saatu pirtin sijalle siirretyiksi, rupesin\nperustusta laskemaan ja nurkkia salvamaan. Yksinäni minä korven\nkeskessä kalkuttelin, ja hupaista oli minusta siellä yksin olo. Liisa\nkutoi kotona kangastaan ja valmisteli muita talon tarpeita.\n\nMutta minulla oli tuolla salvoksella, tuoreen pihkan hajun tuoksunassa,\nniin hyvä ja helppo olla! Syksyinen metsä oli raitis ja puhdas. Yön\nminä lepäsin havumajassa, ja aamulla varhain jo kaiku vastaili minun\nkirveeni kalkkeeseen. Orava kurakehteli välistä aivan pääni päällä,\nteeret kuhertivat joka aamu lammen rantakoivussa pitkän aikaa, ja monta\nkertaa kyykki jäniksen poikakin kuulostellen aivan minun jalkaini\njuuritse; eikä se raukka minua kuitenkaan huomannut, kun minä seisoin\nliikahtamatta. Monesti olisin saattanut sen käsiini kopata, mutta en\nraatsinut, vaan annoin sen mennä. Mutta Liisa sen kuitenkin tappoi. Oli\nminulle evästä tuomassa, ja kun jänis tuli, nakkasi hän sen kuoliaaksi\nnyytillään. -- \"Sainpahan minäkin riistan kerran\", sanoi hän iloissaan,\nja kun lähti kotiin, sanoi hän, että \"tästähän saadaan sunnuntaiksi\nmainio rokka\". --\n\nSiihen aikaan tuossa nurkkia nakutellessani muistui minulle monta\nlaulua mieleeni ja yhden uudenkin minä tein. En ollut minä kaukaan\naikaan laulanut enkä lauluja laatinut, mutta sekö käden käynti\nkirvesvarren ponnessa, sekö se lienee muunkin luontoni yhdenlaiseen\nliikkeeseen pannut. Se laulu, jonka siinä kirvestä heilutellessani\ntein, se on viimeinen oikea laulu, jonka olen tehnyt. Minä laulan siinä\nitsestäni ihan, vaikka en sano omaa nimeäni. Yksikin värssy on siinä\ntämmöinen ja sillä värssyllä se alkaa koko laulu:\n\n    Ol' Junnu renki pappilan,\n    sen päähän pisti kerran,\n    jos taloks' oisi ruveta\n    ja muille heittää herra.\n\n    Ois' oma sauna sornempi\n    kuin toisen suuri suoja\n    ja siitäpähän suurentais',\n    jos auttais hyvä Luoja.\n\n    Ei mua enää miellytä\n    työ vieraan vaivaloinen\n    ja terveen miehen häpeä\n    on olla laiska loinen.\n\nNiin on toinen ja kolmas värssy ja muut värssyt ovat tämmöisiä:\n\n    Ei sula routa korvesta,\n    ei haihdu hyinen halla,\n    jos kaikki miehet makaavat\n    vain toisen orren alla.\n\n    Näin Junnu mietti mielessään\n    ja kirvehensä otti,\n    ja aprikoiden asteli\n    hän korpimaita kohti.\n\n    Jo keksi paikan pirtilleen,\n    jo tuumihinsa taipui,\n    ja kohta koivut keikahti\n    ja ikihongat vaipui.\n\n    Muut silloin vietti keyriään\n    ja tanssi nuori kansa,\n    mut Junnu jyski metsässään\n    ja aattel' Annuansa.\n\n    Ol' Annu impi ihana,\n    ol' monen mielitietty\n    ja moneen aika-talohon\n    ois' miniäks' jo viety.\n\n    Mut Annu piika pappilan\n    vain kutoi kangastansa\n    ja sunnuntaisin katsomaan\n    kävi korpeen kultoansa.\n\n    Ja ennen joulun pyhiä\n    jo lämpis' Junnun pirtti,\n    ja Annu kangastuolinsa\n    het' sinne sitten siirti.\n\n    Näin kylän akat arveli,\n    kun Annu muutti majaa:\n    \"Tuo hullu tyttö onneaan\n    se umpisilmin ajaa;\n\n    ois' toki paljon parempi,\n    jos pappilaasi jäisit,\n    ois' ollakses' niin mukava\n    ja selvän leivän söisit.\n\n    Oi, elä mene korpehen,\n    on ruokas siellä pettu,\n    on susi lapsenpiikanas\n    ja vieraanas käy kettu!\"\n\n    Mut Annu arvel' akoille:\n    \"Koti oma on nyt mulla --\n    ja ehkä Luojan avulla\n    tok' toimeen tuolla tullaan.\n\n    Jos kaikki karttais korpia,\n    ei kylät kohoaisi,\n    jos nuoret pelkäis pettua,\n    ei kukaan selvää saisi.\"\n     --   --   --\n\nSitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä\nmetsässä onnellisesti elelivät, vaikka \"puutekin joskus puristi\",\nkuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä\ntekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan\nkokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on\nmistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin\nLiisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin\nnoutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin,\nperäkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua\nlaulamaan ja lauloin sitä mennessäni. -- \"Mitähän Liisa tästä ajattelee,\nkun kuulee\", arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin,\nei Liisa virkkanut mitään.\n\n-- Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.\n\n-- Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.\n\n-- Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.\n\n-- En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.\n\n-- Etkö kuunnellut?\n\n-- Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.\n\nMinä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin\ntiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä\nsitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen\nkoommin laulanutkaan paljon milloinkaan ... itsekseni välistä vain.\nMutta hänen kuultensa en milloinkaan.\n\nKeyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty\nkirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.\n\nJa siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla\nkerran kuolemakin tulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä\nkasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt\nusein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas\nojentautunut ja jatkanut kertomustaan.\n\nMinä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan\nkuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa\njo lopussa.\n\n-- Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.\n\n-- Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut\n\n-- Eipä paljon mitään.\n\n-- Olette siis tullut hyvästi toimeen?\n\n-- Ei ole ollut ruuasta puutetta.\n\nHän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.\n\n-- Kuulkaas ... mitenkäs oli muuten ... luitteko sitten mitään? kysyin\nminä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.\n\n-- Minä poltin Kantelettareni.\n\n-- Poltitteko -- mutta miksi?\n\n-- Ilman vain.\n\n-- Entäs omat laulunne -- ettekö enää koskaan runoillut?\n\n-- Johan sanoin, että en. -- Niin, kyllä kerran vielä -- hän veti kädet\nkasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa. -- Kyllä kerran vielä lauloin --\nuusia lauluja en ole sen koommin tehnyt -- vanhoja ne vain olivat. -- Kun\nlapset alkoivat kasvaa suuremmiksi -- meillä on kaksi tyttöä -- opetin minä\nniille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä\nsen kuuli, sanoi hän minulle: \"Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille,\nopettaisit heitä edes lukemaan.\"\n\nLiekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää\nmilloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen\nolivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä\nkertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä\nkirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.\n\nTaas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten\nja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi\nluhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat\nhiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku\nviimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä.\nMinä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se\nrämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.\n\nHän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten\nseisoalleen.\n\n-- Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n-- Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.\n\n-- Jo on aika lähteä -- tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui\nottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.\n\nHän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.\n\nMutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.\n\n-- Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo\nnostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?\n\nHän katseli minua suurin silmin.\n\n-- Ettekö te sitä jo käsitä -- ja minä olen teille koko elämäkertani\nkertonut. Vai eikö se koske mieheen, kun sitä kunnioitetaan siitä,\nmistä se itseään moittii, ja kun sille nauretaan silloin, kun se\ntahtoisi, että häntä totisena kuunneltaisiin. Sillä laillahan on ollut\nkoko minun elämäni ... jo siitä alkaen ... ettekö muista? ... kun\nkerroin, että ne kylän pojat nauroivat minun hyville lauluilleni, mutta\nilosilmin kuuntelivat noita rivoja pilkkalauluja. Ja sillä lailla on\nvielä nytkin ... eivät ihmiset näy sen paremmiksi muuttuvan.\n\nHän kääntyi lähtemään.\n\n-- Ka, enhän minä ollut muistaa hyvästiäni heittää -- hyvästi nyt vain,\nhyvä herra, ja kiitoksia paljon.\n\n-- Mutta minne te nyt näin pimeässä osaatte? ... siellä on aivan pimeä\nulkona.\n\n-- Kyllä minä kortteeriini osaan.\n\n-- Mutta ettehän muista, missä se onkaan?\n\n-- Muistan minä sen nyt -- se on Roinisen talo Pumpputorin kulmassa.\n\n-- Vaan ehkä minä tulen saattamaan?\n\n-- Ei sitä tarvitse -- hyvästi nyt vain.\n\n-- Kuulkaa, mutta ettekö tahtoisi tätä Kanteletarta omaksenne -- se kyllä\njoutaisi minulta?\n\n-- En, hyvästi nyt vain.\n\n-- Hyvästi, hyvästi -- mutta hattuanne ette sittenkään...\n\n-- Ka niin, ka niin...\n\nMinä näytin hänelle rappusissa tulta. Kumarat olivat hänen hartiansa,\nkun hän laskeutui alas kartanolle, ja juuri kun hän pistäytyi portista\nkadulle, rykäisi hän pari kertaa kuivahkon yskän. Hän katosi\npilkkopimeään tuonne kadulle, enkä minä häntä ole sen koommin nähnyt\nenkä hänestä mitään kuullut, eläneekö vielä, vai joko lienee kuollut.\n\n\n\n"]