[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQmLHhq7DcbIhth9br3K0iLRqLwJ0PkzCjgkyUswt6Hc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1161,"Muoto- ja muistikuvia III","Aspelin-Haapkylä, Eliel",1847,1917,"1161-aspelin-haapkyla-eliel-muotoja-muistikuvia-ii","1161__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Muotoja_muistikuvia_II",null,"muistelmat",[],[],"fi",1912,62424,428173,false,50610,[22,23],"Finland -- Civilization","Finland -- Intellectual life",[25,26],"Biographies","History - Other","\"Muoto- ja muistikuvia III\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a historical account written in the early 20th century. This work serves as the third and final volume in a series that reflects on notable Finnish figures and their contributions, particularly focusing on personalities such as Ebba Stenbäck, Kaarle Jaakko Gummerus, and Karl Fredrik Eneberg. The book is likely to appeal to those interested in Finnish literature and history, particularly regarding the cultural and intellectual movements in Finland during the late 19th and early 20th centuries.  The opening of this volume sets the stage by expressing gratitude for the assistance received in documenting the lives and contributions of the individuals featured. It begins with a tribute to Z. Topelius, a prominent Finnish author, emphasizing his lasting impact as one of the \"great sons\" of Finland and discussing his lineage and early life. The text delves into Topelius's development as a writer and the influences in his life, including his familial background, education, and the vibrant cultural milieu of Finnish society that shaped his literary career. Overall, the beginning establishes a reflective tone that seeks to honor the legacy of these historical figures and their influence on Finnish culture. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Aspelin-Haapkylän muistelmateos sisältää esseitä ja henkilökuvia suomalaisista kulttuurivaikuttajista. Kirjoitukset käsittelevät muun muassa Aleksis Kiven elämää ja tuotantoa, taidemaalari Albert Edelfeltiä sekä toimittaja August Hagmania.","Eliel Aspelin-Haapkylän 'Muoto- ja muistikuvia II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1161. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUOTO- JA MUISTIKUVIA II\n\nKirj.\n\nEliel Aspelin-Haapkylä\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\n\nAleksis Kivi.\n\n  Aleksis Kivi.\n  Yhdeksän Aleksis Kiven kirjettä eräälle ystävälle.\n  Aleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta.\n  Liite edelliseen kirjoitukseen.\n  Aleksis Kiven \"Seitsemän Veljestä\" I. II.\n\nAntti Jalava.\n\n  Antti Jalava.\n  Antti Jalava puhujana.\n\nAlbert Edelfelt.\n\n  Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.\n  Edelfelt-muistelmia I-V.\n\nAugust Hagman.\n\n  Syntyperä ja kouluaika.\n  Ylioppilasvuodet.\n  Viipurissa Ilmarisen toimittajana.\n  Pietarissa.\n  Helsingissä Morgonbladetin toimittajana.\n  Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nTämän toisen Muoto- ja Muistikuvasarjan ensi ryhmään olen myöskin,\nsisällystä muuttamatta, ottanut 40 vuotta sitte laatimani esitelmän\nAleksis Kivestä, vaikka itse myöhemmin olen laajentanut alkupuolen\nsiitä johdannoksi runoilijan valittuihin teoksiin. Ymmärrettävästi\nse on monessa kohden heikko ja puutteellinen, mutta vasta-alkajan\nerikoistuotteenakin se on ensimäinen koe luoda kokonaiskuva\nkirjailijasta, jonka hahmo silmissämme on vuosikymmen vuosikymmeneltä\nyhä kirkkaammaksi ja mahtavammaksi kasvanut, niinkuin vuoren\nrajapiirteet selvenevät samassa määrässä kuin me siitä tasangolle\netenemme. Toiset kirjoitukset Kivestä pitänevät tässä paikkansa\nsentähden, että nekin sisältävät alkuperäisiä tietoja hänestä ja\nettä tutkijalle on mukavaa tavata kaikki yhdessä. Sitä vastoin en\nole kokoelmaan ottanut mainittua johdantoa enkä siihen liitettyä\nrunoilijan kuoleman ja hautajaisten kuvausta, syystä että ne kolme\nkertaa painettuina valittujen teosten kanssa ovat laajalle levinneet.\n\nKirjoitukseni Antti Jalavasta ja Albert Edelfeltistä esiintyvät\nsamoin kuin edelliset ilman mainittavia muutoksia.\n\nViimeinen, laajin kuvaus, jossa pyydän uudistaa August Hagmanin\nmuistoa, on aivan uusi, tänä vuonna syntynyt. Rauhalahdella elokuulla\n1912.\n\n_Eliel Aspelin-Haapkylä_.\n\n\n\n\n\n\nALEKSIS KIVI\n\n\n\n\nAleksis Kivi.[1]\n\n\nEsitelmäni esineenä on _runoilija Aleksis Kivi_.\n\nTätä esitelmää kirjoittaessani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan\ntoivo joissakin määrin ansaita kunniaa vuorostani astua\nesitelmöitsijän paikalle pohjalaisten vuosijuhlassa; monta vertaa\nenemmän on minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa\nme, hänen aikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.\n\nMiksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä\nsyypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi\nsynkistynyt? Miksi ovat hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö\nne lähempää tuttavuutta ansaitse?\n\nJos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttävän vastauksen viimeiseen\nkysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisiin\nkysymyksiin tulee, tavattaneen kentiesi joku viittaus vastaukseen\nesitelmässäni; mutta parhaimmat viittaukset saanee jokainen, joka\ntahtoo, omasta sydämestänsä.\n\nRunoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu.\nAineellisesti emme enää voi hänelle kunnioitusta ja kiitosta osottaa;\nmutta henkinenkin velka on maksettava; jopa olemme siihen katsoen\nonnellisemmat kuin saattaisi olla. Kiven aikalaiset voivat, näetten,\nvielä lieventää jälkimaailman tuomiota sillä, että he rientävät\nottamaan huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on\nkansallensa jättänyt. -- --\n\nMinä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnäolevalle\nseuralle. Meidän piiriimme kuuluvat jo ennestään useimmat kovaonnisen\nrunoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä luottamuksella\npyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.\n\n_Aleksis Stenvall_ syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjässä, 10\np. lokakuuta 1834. Vanhemmat olivat räätäli _Eerikki Juhana Stenvall_\nja hänen vaimonsa _Anna Stiina Ramberg_, sepäntytär Nahkilan kylästä,\nTuusulan pitäjästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt Helsingissä,\njosta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa 1811 oli muuttanut\nNurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin käynyt,\noli Stenvall Nurmijärvelle tullessaan kieleltään ruotsalaistunut;\nmutta suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri\nsamasta pitäjästäkin), ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti\nsuomalaiseksi, että Aleksin täytyi käydä ruotsinoppia, ennenkuin\npääsi kouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär;\nnuorin sisaruksista ja kaikkien lempilapsi oli Aleksis. Sisar, Agnes,\nkuoli nuorena, 14-vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.\n\nKuulemani kertomukset ja muistot Aleksin lapsuudesta ja nuoruudesta\novat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette minun niin\nsanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun nousevan neron.\n\nJos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja\nnäkee (Helsingistä tullen) oikealla puolen tietä taitekattoisen,\nkaksikerroksisen tuparakennuksen, niin ottakoon vaivaksensa käydä\nAleksis Kiven lapsuuden kodissa. Seinässä uunin kohdalla näette\nAleksin ensimäisen nerontuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi\n-- taivaan ja helvetin! Värien vaihtelu tosin ei ole mainittava,\nsillä hän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä\nkäyttänyt tätä vaillinaisuuttakin; pirujen tulihangot, joiden\nkuvaamiseen värivarat paraiten riittivät, on esitelty pelottavalla\ntodenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle\nmaalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko\nkylän nuorison \"iloiset tarpeet\" maalaustaiteeseen nähden. -- Kaksi\nkertaa sanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Aleksis\nnaurahti vain: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen\nsijaan pyssyn seinältä ja lähti metsästämään. Kas, mitä tapahtui\n-- ei aikaakaan ennenkuin Aleksis astui hohtavin poskin tupaan,\ntuliluikku kädessä ja aika teerirötkäle selässä. Silloin hän oli\nkahdentoista vuoden vanha. -- Kylän poikien leikeissä oli Aleksis\naina päämiehenä. Mäelle tuvan takana hän rakennutti kivikirkkoa.\nAleksis oli arkkitehti ja johtaja, ja kaikki palkattomat,\nvapaaehtoiset työmiehet tottelivat mielellään hänen käskyjänsä. Hän\noli oikeutta harrastava, toisia älykkäämpi ja silloin vielä iloinen,\nkuten leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.\n\nEräs Aleksin parhaimpia lapsuuden ystäviä lausui päätteeksi, näistä\nsuruttomista päivistä kerrottuansa: \"kaikista hänen toimistaan ja\nkäytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman\".\n\nRäätälin vaimon sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja \"viisas\"\nihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja maailmankin asioista.\nHänen kertomuksiansa Aleksis hartaasti kuunteli. Hellyydellä hän\näitiänsä jälestäpäinkin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili\nniitä hartaushetkiä, joita äidin toimesta pidettiin sunnuntaisin\niltapäivillä. Isästänsä Aleksis ei koskaan puhunut. Isä rakasti\nsamoin kuin äitikin hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin hänen\nhyvän päänsä vuoksi; mutta räätäli oli viinaan menevä ja, luultavasti\nkyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia muistoja,\njoita Aleksis ei mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli muuten\nkynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa kysyttiin\nvelkakirjantekoon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun. Isältä sai\nsiis Aleksis tämänkaltaisia tietoja. Paitsi opetusta kotona harjotti\npoika jonkun aikaa lukemista pitäjän kiertokoulun opettajan, tunnetun\nMalakias Costianderin luona, joka asui lähellä kirkkoa.\n\nJuhannuspäivänä 1851 astui Aleksis ensi kerran Herran pyhälle\nehtoolliselle, jonka hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa\nrunoelmassaan \"Rippilapset\". Samaan aikaan hänet laskettiin kouluun\n\"kaupunkiin\" (s.o. Helsinkiin). Hänen isänsä oli niin varakas, että\naluksi voi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi\nsiitä sen enempää tullut; ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli\nhyvänlainen kauppapalvelijan virka kaupungissa, olisi voinut Aleksia\nautella. Vanhemmat olivat yksimieliset siinä asiassa, että Aleksis\noli koulutettava, vaikka äidillä ja isällä oli erilaiset toiveet\npojastansa. Äiti toivoi näkevänsä rakkaimman, nuorimman poikansa\npöntössä paukuttelevan; isästä taasen tiedetään, ettei hän papeista\npaljon huolinut, vaikkei siltä olekaan tietoa miksi \"herraksi\" hän\nAleksia aikoi.\n\nKuinka varhain Aleksis alkoi runoilijalahjojansa näyttää, en tiedä.\nHänen nuoruutensa ajoilta kotona ei siitä mitään mainita. Mutta kun\ntiedämme hänen jo ennenkuin hän pääsi ylioppilaaksi tuoneen Fredr.\nCygnaeukselle erään ranskalaisaiheisen draamallisen kappaleen, niin\nvoimme päättää hänen jo aikaisin runoilijakynään tarttuneen, sillä\ntuskin hän olisi uskaltanut ensimäistä kokoelmaansa tarjota maamme\nankarimmalle esteetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin\ntoteutui nytkin sananlasku \"rohkea rokan syöpi\". Nuori runoilija sai\nmainion taiteensuosijan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan,\nkun hän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengenvaaralliseen yritykseen,\njota sanotaan ylioppilastutkinnoksi.\n\nEnsimäisinä ylioppilasvuosinaan oleskeli Aleksis Stenvall vielä\npaljon kotonaan. Hänen sanotaan siihen aikaan yhä enemmän rakastaneen\nyksinäisyyttä. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion viljaa\ntavottelemassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimilla.\nLähellä kotikylää on Vantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan,\njossa istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja\nkravun pyyntiinkin ja koskessa hän usein väänteli kivilohkareita,\nrakastaen veden salamielistä kohinaa. Kotona kun oli, hän muittenkin\nsuomalaisten ylioppilasten tavalla asui pienessä vinttikamarissa,\njonka akkunasta nähdään lavea näköala kylän peltojen ja niittyjen\nylitse aina noille ylängöille saakka, jotka kuusien ja lehtipuiden\nvalloittamina ympäröivät lakean kotilaakson. Tässä kamarissa hän\nehtoopäivillä kirjoitteli, aina tavantakaa tehden kävelyn ulkona\nsyvissä ajatuksissa. Erittäin halukas hän oli kuulemaan kaikenmoisia\ntarinoita, ja hänen omaisensa toimittivat usein erään vanhan ukon,\njoka oli mainio satujen tietäjä, vinttikamariin Aleksin huviksi.\nSuuria seuroja hän kartti. Ainoastaan harvoin hän kävi toisten kanssa\nhäissä taikka maahanpaniaisissa.\n\nErittäin kauniin muiston näkyy runoilija jättäneen\nkotiseurakuntaansa. Joka mökissä hänestä ystävällisesti jutellaan,\nja sääli hänen kurjasta kohtalostansa on teeskentelemätön. Hänen\nsanotaan esim. olleen niin anteliaan, että hän saattoi takin\npäältänsä taikka ainoan ruplan taskustansa kerjäläiselle antaa.\nHän ei mielinyt kuulla kulkupuheita muista ihmisistä; \"on synti\",\nhän sanoi, \"toisista ihmisistä joutavia jaaritella\". Hänen\nhellätunteisuutensa omaisiansa kohtaan havaitaan siitä, ettei hän\nsilloin, eikä nytkään mielipuolena, suvaitse itseänsä nimitettävän\n\"Kiveksi\"; Stenvall oli hänen isänsä nimi, siis hänenkin -- \"Kivi\"\nainoastaan hänen kirjailijanimensä.\n\nÄiti kuoli 1863, isä 1866.\n\nÄidin hellin toivo ei täyttynyt. Useamman \"ihanan\" saarnan kuuluu\nAleksis kirjoittaneen, mutta ei hän koskaan tullut menneeksi\npastorilta saarnalupaa pyytämään.\n\nNuo ajat kotona olivat runoilijan onnellisimmat. Noita päiviä,\nvinttikamariansa, lehtimajaansa Vantaan kosken partaalla,\nmetsänkäyntiänsä ja kalastamistansa hän nytkin aina muistelee,\nsydäntä vihlovalla äänellä lausuen: \"silloin olin minä onnen poika,\nnyt olen minä surun poika!\"\n\nAleksis Stenvallin elämäkerta tarjoaa aivan surullisiakin kohtia.\nNe synkät pimennot, jotka vihdoin runoilijamme ruumiin ja sielun\nvalloittivat, alkoivat jo varhain häntä piirittää. Tunnustan\nsentään, etten ole kylläksi tutkinut Stenvallin elämää viimeisellä\nkymmenluvulla, uskaltaakseni ryhtyä laajempaan esitykseen. Jätän siis\nkertomatta sen surkuteltavan sieluntaudin kehkeämisen ja mahdolliset\nsyyt, jonka uhrina hän nyt omistaa jokaisen suomalaisen hartaimman\nsäälin. Tässä seuraa ainoastaan muutamia huomautuksia hänen\nelämästään ja mielenlaadustaan.\n\nYlioppilastutkinto, jonka hän suoritti syksyllä 1857, oli hänen\nensimäinen ja viimeinen opinnäytteensä. Järjestykselliseen lukemiseen\nStenvallin levoton runoilijaluonne ei kyennyt. Ihan lukematta hän\nei kuitenkaan ollut. Ruotsalaisina käännöksinä hän oli lukenut\nHomeroksen, Tykydideen ja muita kreikkalaisia kirjailijoita, Ossianin\nja Tasson; mutta hänen mielikirjansa olivat sentään Kalevala,\nShakespeare ja Cervantes. Shakespearen näytelmiä hän taisi osaksi\nulkoa, niin esim. Cordelian osan Kuningas Learista. Jos joku muukin\nmiellyttävä Kirja sattui hänen käteensä, tutki hän sen perinjuurin\nkannesta kanteen. Tällä keinoin hän kokoili monenlaisia tietoja,\njoita hän mietiskeli ja hyväksensä käytti. Niin muodosteli hän\nitselleen oman omituisen kauneusopin, jota hän syystäkin neron\noikeudella parhaimpana piti.\n\nKovin kurja oli useimmiten hänen toimeentulonsa. Teoksistaan hän\ntosin sai palkintoja, ja monet hänen ystävänsä, joiden nimille\nrunoilijan elämäkerrassa kerran on sija annettava, todistivat\nystävyyttänsä tuontuostakin ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin;\nmutta kaikki tämä ei kuitenkaan voinut hänen tilaansa paljon\nparantaa. Hän oli kylläksi runoilija, ettei hänessä itsessä\nnimeksikään ollut tarpeellista mielenvakavuutta aineellisen\ntoimeentulon rakentamiseen. Surkea on kertoa, mutta totta on, että\nKiveltä joskus puuttui välttämättömimmätkin tarpeet. Hänen täytyi\nkärsiä nälkää, kun hänellä ei ollut leivänpalaa, ei ropoa millä olisi\nruokaa ostanut!\n\nYleisissä ylioppilasseuroissa Stenvall ei menestynyt. Hänellä\noli ylioppilaskunnan etevimpiä ystävinänsä, mutta samalla hän\nseurusteli kehnojenkin kanssa. Aivan lukuisat eivät hänen ystävänsä\nkuitenkaan olleet, eikä hän ollut juuri kerkeä ystävyyteen.\nLuonteeltaan hän näet oli hyvin epäluuloinen. Seurassa hän oli\nenimmiten synkkämielinen. Koomillisia kohtia havaitsemaan hänellä\noli erinomaisen tarkka silmä, ja ainoastaan joku lystillinen\nkertomus tai tekemänsä havainto voi saada hänet nauramaan. Hänen\nhiljainen käytöksensä saattoi jolloinkulloin, kun joku loukkasi hänen\ntunteitansa, ja erittäin kun hän oli Bakkos-jumalata liiallisesti\npalvellut, muuttua hurjaksi ja vallattomaksi.\n\nToiveissaan hän oli vaatimaton. Tulevaisuudestansa ja\ntarkoituksistansa hän harvoin puhui. Mutta lausuipa hän kuitenkin\njolloinkulloin hiljaisella, syvämielisellä tavallaan toivovansa\njotakin hyvää, hänkin puolestansa, kansallensa tuottaa,\ntodenmukaisesti kuvailemalla sen luonteita ja ominaisuuksia.\n\nV:sta 1865 Stenvall oleskeli Siuntion pitäjässä erään vanhan\nrouvasihmisen luona, joka kunnioitti hänen runoilijalahjojansa\nja mieli hänen kivistä polkuansa tasoittaa. Täällä runoilija\npäivänlaskunsa lähetessä kirjoitteli yhä edelleen, kunnes yö hänet\nsaavutti.\n\nKun vertailee Aleksis Stenvallin teoksia hänen elämäänsä, näyttää\nsiltä, kuin hän olisi niihin pannut mitä edellisinä aikoina oli\nkokoillut, uutta lisää saamatta. \"Onnen poikana\" kotona, lapsuuden\nystäväin seurassa hän oli varustanut polttoainetta neronsa tulelle.\nKun sitten ajat muuttuivat ja hän tuli toisiin, eduttomampiin\noloihin, loimusi tuli kirkkaalla liekillä, kunnes varustetut aineet\nolivat kulutetut -- vaan ei kauemmin.\n\nKoska runoilijan elämä ja olot eivät enää voi mitään ilahduttavaa\ntarjota, niin astukaamme nyt niille ilon ja kauneuden lähteille,\njotka hän Jumalan antamalla sauvallaan on meille herättänyt, jollei\njuuri kallioon, niin kuitenkin ahoon, jota kuivuutensa vuoksi on\npidetty ihannekukkia kasvamattomana.\n\nEräs nimittämätön oli 1858 lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuralle 100 ruplaa ja seuraavana vuonna vielä lisäksi 50 ruplaa\nannettavaksi palkinnoksi parhaimmasta suomalaisesta näytelmästä.\nTätä palkintoa varten sai Seura vastaanottaa kolme näytelmää,\njoista yksi oli Kullervo, alkuperäinen 5-näytöksinen murhenäytelmä.\nLausunnossaan tästä näytelmästä tutkijakunta moitti tapausten\nhajanaisuutta (1:sessä näytöksessä kuvailtiin Kullervon lapsuutta 20\nvuotta ennen pääjuonen alkua), aineen draamallista pukua, etteivät\nnäet ajatukset, puheet ja teot olleet kuvatun ajan mukaisia, kieltä,\njoka oli muka jokapäiväistä ja alhaista, mutta myönsi kuitenkin\nteoksen erinomaiseksi sattumaksi Suomen kielen ja kirjallisuuden\nalalla, kiitti tekijän rohkeutta tarttua niin ankaraan aineeseen\nja päätti siitä taitavuudesta, jolla näytelmä yleensä oli tehty,\n\"että tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa\".\nTämän nojassa määrättiin 16 p. maaliskuuta 1860 palkinto Kullervon\ntekijälle, joka kun nimilippu avattiin nähtiin olevan ylioppilas\nAleksis Stenvall. Tämä ensimäinen Kullervo-näytelmä oli kirjoitettu\nrunomuotoon. Tutkijakunta sanoi säkeitä kehnoiksi ja lausui suovansa\n\"tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamisesta siksi, että näyttää\nparemmin harjaantuneensa kielen käyttämiseen runollisessa puvussa\".\n\nAlussa vuotta 1864 Kullervo tarjottiin ihan uudestaan ja\nsuorasanaiseksi kirjoitettuna Seuralle painettavaksi. Tämä uudistus,\njoka otettiin Näytelmistön 3:nteen osaan, on vapaa useimmista\nyllämainituista moitteen syistä ja ansaitsee senvuoksi samat ja\nkorkeammatkin kiitoslauseet kuin edellinen. Kivi on Kalevalan\nKullervonjutusta tehnyt näytelmän, joka tosin osottaa hänen suuria\nlahjojaan, mutta samalla todistaa aineen epädraamallisuutta. Aine on\nnäet niin Kalevalan epilliseen kertomatapaan juurtunut, että jos joku\nmielii sitä väkivaltaisesti mukailla draaman korkeimman lain mukaan\n(sen nimittäin, joka vaatii toiminnan jyrkkää yhteyttä), niin on\nsamassa \"Kullervo Kalervon poika\" kadonnut. Tämän Kivi on käsittänyt.\nOikein astuu Kullervo siis näytelmässä eteemme täysi-ikäisenä\nmiehenä, eikä kätkyessä taikka vielä varhemmin, niinkuin Kalevalassa;\nmutta oikein on sekin, että nuot surulliset osat Kullervon elämästä,\nkohtaukset Ilmarin emännän ja onnettoman Ainikki sisaren kanssa, on\nsäilytetty, vaikka ne, koska nimittäin Kullervon kosto on pääaiheena,\njuuri tuota mainittua draaman lakia loukkaavat. Syy on siis suureksi\nosaksi aineessa, ettei lukija tunne draamallista jännitystä, vaan\nseuraa kovaonnisen Kullervon elämänjuoksua samalla tyvenellä innolla\nja säälimyksellä kuin Kalevalassakin.\n\nEnsimäinen näytös expositsionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan\nkatsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella\nonnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa\nkatkeruutta, joka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen\ntäytyy, kantaen irvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella\nperheensä surmaajata. Ettei Kullervo vihassaan riehuen meitä\npelottaisi, antaa runoilija hänen taasen heltyneenä ihanasti\nkuvailla, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin. Todellisesti\nrunolliset ovat Kullervon lauseet, jotka alkavat: \"Voimallinen aika,\nlievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen\nrevittiin!\"... Kuka voi tästälähin säälimättä seurata Kalervon poikaa\nhänen kolkolla tiellään. -- Mestarin kädellä on koko näytelmän meno\nja loppu osotettu seuraavin lausein:\n\n    _Kullervo_ ... mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?\n\n    _Kimmo_. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy; muisto riutuu\n    ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.\n\n    _Kullervo_. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja\n    _arvellut mitä tekisin_.\n\nKullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti eteenpäin.\nSeuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja\ndraamallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin\neksyneeksi aina siihen saakka, kun pääaihe kolmannen näytöksen\nlopulla jälleen pääsee valtaan.\n\nViides näytös kuvailee Kullervon takaisintuloa kotiin ja kuolemaa.\nKolkko on Kullervon käynti autiossa kodissaan. (Huomatkaa tässä\nkuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet\nmielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.)\nSydäntäliikuttava on hellän äidin haamun sääli ja rukoukset\narmottoman poikansa edestä, sovitusta saattava Kalevan sankarien\nesiintyminen. \"Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla\npunertavat; kaikki hengittävi rauhaa\", kun kovaonninen mies on\nkiusatun henkensä ruumiillisista siteistä päästänyt. -- Tässä\nloppunäytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva\nmuuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi\nrauhaksi on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilijakyvystä.\n\nMeidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina\ntarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan, \"madonnan tapaisen\"\näidin. Niihin katsoen tulee meidän runoilijaa kiittää, että hän\nei ole heitä (ainakaan sanottavasti) heikontanut -- parantaa ei\nnäitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan\nkonsanaan voi. Erinäistä luomisvoimaansa on Kivi täten voinut\nosottaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja\nkielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet.\nMutta jokapäiväinen ja jumalaistarullinen maailma, se tausta,\njosta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella\nihanteellisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla\nläsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän.\nYksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: \"Tässä\nmaailmassa tapahtuu niin paljon asioja!\" Nyyrikki on koomillisessa\nsuhteessa runoilijan parhaimpia, varsin sattuva vastakohta\ntraagilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta\nkannalta. Nummisuutarit heimolaisinensa ovat kotonurkista kotoisin,\njoka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.\n\nKieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin\najan- ja luonnonmukaista.\n\nMinä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi,\nettä se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren _toinen_\naskel draamallisella alalla -- \"Silmänkääntäjä\" oli ensimäinen!\n\nNyt seuraisi ajan mukaan Nummisuutarit, mutta runolaadun tähden\nhuomatkaamme ensin näytelmä _Karkurit_.\n\nKalevalasta runoilija oli saanut Kullervo-näytelmänsä aiheen;\nKarkureita varten, joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin,\nhänellä ei näy muuta lähdettä olleen kuin voimakas, runollinen\nmielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vastedes saamme nähdä,\netupäässä realistinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä\nhiukan vieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla\ntoiminta liikkuu. Itse pääjuonessa ei ole mitään omituisuutta,\neivätkä sivuseikatkaan (esim. Tykon ja Paulin arvaamaton ilmestyminen\nkaukamatkoiltaan, valepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma)\nole uusia taikka onnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat\njuonet tuoreilla väreillä kaunistanut ja omituisella tavalla\nniitä käyttänyt. Hän on saanut aikaan oivallisen näytelmän,\njoka melkoisesti laventaa ja vakauttaa hänen runoilijaneroansa\ntraagilliseen suuntaan.\n\nParonit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toistakymmentä\nvuotta eläneet ilmivihassa keskenään. Heidän lapsensa, Tyko ja Elma,\njotka rakastavat toisiansa, ovat näytelmän päähenkilöt, joiden\npäälle rangaistus isien synnistä lankeaa. Ettei perikato saavuttaisi\nElmaa ja Tykoa aivan syyttöminä, runoilija taitavasti tekee heidät\nvelkapäiksi siten, että molemmat rikkovat toisiansa kohtaan. Elma\nsuostuu pelastaakseen isäänsä Niilon naimisehdotukseen, vaikka hän\npyhällä valalla oli Tykolle lupautunut; Tyko taasen vähäpätöisistä\nsyistä päästää sydämeensä epäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan\nkehitys on henkilöiden luonteista johtuva ja rientää harvalla\npoikkeuksella (noita-akan ennustus ja Paulin ja Hannan rakkaus)\nyhtenäisenä ja sidottuna edelleen, herättäen lukijassa todellista\ndraamallista jännitystä.\n\nElma on henkilöistä merkillisin.\n\nKivi on harvoin naishenkilöltä luonut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan\nLea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin\nsamanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia\nkuin suomalaisia taikka pohjoismaisia. Elma, josta tässä on puhe,\non hehkuva, innokas nainen. Hänen rakkautensa on tulinen, eikä hän,\nsitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa, vaan etsii.\nHänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet ja suloiset\nhaaveksimiset ovat sentään Elman pohjoismainen perintö. Tyko,\nElman lemmitty, on jalo, ritarillinen nuorukainen ja onnellisesti\nluotu vastine hänelle. Vakavin piirtein ovat Markus ja Maunokin\nkuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno\ntaas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän\nvihaa täytymyksestä. Maunon luonne astuu parhaiten esiin toisessa\nnäytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen\nrehellisyys hyvin kuvattu, kun näet Mauno on kyllä joutuisa myömään\ntyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuuntelee\nuskollisen pehtorin yksinkertaista pelastusneuvoa, nimeksi lahjoittaa\nomaisuus hänelle, siksi kuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti\non sukua Ravenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan\nkoomillisen, vanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä\nmuistoon. Niilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta\nhuonosti onnistunut, koska hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa.\n\nTämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on käyttänyt\nrunomitallista lausetapaa, kuitenkin suorasanaisella vaihetellen.\nPahasti kyllä, vaihtelu on kokonaan satunnainen. Jambit soivat niin\nsomasti, että lukija valittaa, ettei runoilija ole useammin sitä\nrunomuotoa käyttänyt. Otan näytteeksi muutaman säkeen ilman erityistä\nvalitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan retkiltänsä, etäältä\nnäkevät kotokartanot, lausuu Tyko:\n\n    \"Ei, Tornivuorella me seisomme\n    Ja tuossa toivon ompi valtakunta.\n    Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,\n    Käy, riehu, iloistasi hurjapäänä\n    Ja siipes ihanasti jähdyttäköön\n    Tät' otsan ihanata polttoa!\n    Käy, tuuli, lempeästi liehutellen\n    Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,\n    Mi kenties käyskelee nyt kankahalla\n    Tuoll' kultaisella hämärässä illan!\n    Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on!\"\n\nKullervo ja Karkurit eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmät\nnäytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua.\nKäykäämme nyt niitä katselemaan. -- Nummisuutarit, 5-näytöksinen\nkomedia, ja romaani Seitsemän Veljestä ovat tällä alalla mainioimmat\nja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.\n\nHuomattavaa on, että molempien perusjuoni on hyvin kauan runoilijan\nmielessä elänyt, ja että hän ne useammat kerrat on uudestaan\nkirjoittanut. Ensimäinen muodostus Nummisuutareista oli ruotsiksi\nkirjoitettu, nimeltä \"Bröllopsfärden\", ja ensimäinen laitos seitsemän\nveljeksen historiasta oli ainoastaan lyhyt tarina, johon kansan\nkertomukset eräästä rosvojoukosta, joka noin 50 vuotta takaperin oli\nNurmijärven metsissä mekastellut, olivat olleet alkujuurena.\n\nNykyisessä muodossaan ilmestyi _Nummisuutarit_, paras komedia, joka\nSuomessa on tehty, 1864 ja voitti heti ansaitun huomion.\n\nItse näytelmän perustus on erittäin onnistunut. Häämatkan\ntarkoituksella on se tärkeys ja ylevyys, jota tarvitaan oivallisen\nkoomillisen liikunnon aikaansaamista varten. Matkakertomus luonnistuu\nyleensä paremmin eepilliseen esitystapaan, eikä toiminta olekaan,\nkylläksi draamallisesti sidottua näyttämön vaatimuksiin katsoen;\nmutta kokonaisuudessaan on komedia kuitenkin taiteellisesti\nmuodostettu. Ekspositsioni ilmituo päähenkilön luonteen, ja toiminta\nalkaa siten, että Esko lähtee Mikon kanssa naimisretkelle. Samassa\nilmoitetaan Iivarin lähtevän kaupunkiin häätarpeita tuomaan, ja\nsopivasti osotetaan, kuinka retket ovat päättyvät. Tämän mukaan\ntoiminta jakaantuu siten, että toisessa näytöksessä kuvaillaan\nEskon vastoinkäymiset, kolmannessa Iivarin kaupunkimatkan surkeus.\nNiko, Jaanan isä, ilmestyy, josta voimme aavistaa, kuka korpraalin\nviisisataa riksiä lopulta perii, ja saammepa vielä samassa tietää,\nkuinka toivoton se saalis itsessään on, jolla Iivari varmaan luulee\nvoivansa äitinsä lepyttää; neljännessä näytöksessä kertomuksen haarat\ntaasen yhtyvät; Eskon kurjuuden korkeimmilleen noustua sattuvat näet\nveljekset yhteen, ja tarttuupa nyt Eskokin hätääntyneen epätoivolla\nIivarin lepytyskeinoon; viidennen-näytöksen alkaessa on hääpöytä\nEskolle ja hänen vaimollensa katettu, Topias, Martta ja Sepeteus\nodottavat, suurella hälinällä varrottu joukko tulee, veljesten\nviimeiset ylpeät toiveet raukeavat, mutta nyt kääntää onnellisten,\nJaanan, Kriston ja Nikon, hyvyys nummisuutariparkoja kohtaan kaikki\njälleen ihanaksi sovinnolliseksi rauhaksi.\n\nToinen näytös on etevintä mitä Kiven kynästä on lähtenyt ja\ntuottaisi kunniaa kelle draamankirjoittajalle tahansa. Eskon\nsaapuminen haarapussi olalla Karrin taloon, juuri kun siellä paraikaa\nhänen toivotun morsiamensa häitä vietetään, on niin draamallinen\nsituatsioni, kuin nero koskaan on keksinyt; samaten ovat häät ja\nEskon ja Teemun riita erittäin taitavasti kuvatut. Toiminta edistyy\nnopeasti, ja vuoropuhelu on lyhyttä, sattuvaa ja sydäntä ilmituovaa.\n\nHenkilöiden luku on sangen runsas, ja miltei kaikki jäävät\nelävinä lukijan muistoon. Ne ovat näet kaikki omituisessa\ntodenperäisyydessänsä voimakkaalla kädellä temmatut meidän\ntalonpoikaisen kansan riveistä. Kirjanoppinut, vakava Sepeteus, joka\nvertaa akkavaltaa nummisuutarien töllissä Rooman vallan viimeisiin\naikoihin, jolloin \"portot, narssut ja naasikat vallitsit\", ja uhkaa\nnummivaltaa samalla häviöllä, Topias, rehellisten nummisuutarien\nalku ja juuri, ankara, toimelias Martta, jonka pamppu ei koskaan\ntoisen lasta koske, arkatunteinen viulunsoittaja Teemu, avulias,\nhyväsydäminen klaneetinpuhaltaja Antres, kunnioitettava talon isäntä\nKarri y.m. ovat kaikki tuota laatua todellisia kunnon ihmisiä, joihin\nilolla tutustuu.\n\nMerkillisin on kuitenkin päähenkilö Esko, joka varmaan on\nrunoilijamme mainioin ja omituisin tuote. Sven Dufva ja Esko ovat\nveljeksiä, joista edellinen korpraaliltaan on oppinut yhdessä rivissä\ntoisten kanssa ryntäämään vihollista vastaan, vaan ei peräytymään,\njälkimäistä taasen, jonka korpraalina Martan pamppu on ollut, voidaan\ntosin pahaan viekoitella, mutta ei ansaittua rangaistusta pakenemaan.\nEsko on typerä ja yksinkertainen, mutta hänen oikeudentuntonsa on\ntarkka. Hän on itsepäinen, vallaton ja hurja, kun häntä ärsytetään,\nmutta kerkeä sovintoon. Hän on hidas ja kankea luonnoltaan,\nmutta kuitenkin herkkätunteinen ja arka hyvästä maineestaan.\nIhmeellistä millä mielihyvällä me seuraamme Eskoa hänen onnettomalla\nhääretkellänsä! Jos joku todistus luonteen inhimillisyydestä ja\n-- suomalaisuudesta on paikkansa pitävä, niin on se kai juuri tuo\nmielihyvä.\n\nKun minä mietiskelen Eskon luonnetta, muistuu Kullervo mieleeni,\nkuinka ääretön matka onkin heidän välillänsä. En uskalla päättää,\nonko se yhtäläisyys, jonka luulen havaitsevani heissä, tuo\ntodellisten koomillisten ja traagillisten henkilöiden yleinen\nsukulaisuus, vai, kuten minusta varmemmalta näyttää, syvempikö,\nperustuen siihen, että molemmat ovat _saman kansan hengen tuottamia_.\nAjatelkaamme viattoman Eskon maistaneen hyvän ja pahan tiedon puusta\nja siten alusta alkain saaneen traagillisen kasvatuksen, niin\nhän kyllä olisi kyennyt traagillista kohtaloa kantamaan ja hänen\nluonteensa olisi muodostunut erinomaisen Kullervon-kaltaiseksi.\nOnneksensa kasvoi Esko nahkasuutariksi Topiaksen töllissä kumisevalla\nnummella; ja minä kiitän hänen puolestansa Luojaa, ettei hänen\nelämänsä merkillisin yritys tuottanut traagillisempaa seurausta kuin\ntämä järkähtämätöin päätös: \"Minä neuloskelen täällä isäni kanssa,\nenkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun.\nPetturia ovat he.\"\n\nNummisuutarien komediaa on kaksi mainittavaa kunnianosotusta\nkohdannut. Ensiksi on Cygnaeus siitä kirjoittanut arvostelun, joka on\nhänen parhaimpiaan, ja toiseksi määrättiin Kivelle samasta teoksesta\n1865 suuri valtion antama kilpapalkinto, 2500 markkaa.\n\nNummisuutareista olisi vielä paljon sanottavaa, mutta aika käskee\nrientämään eteenpäin.\n\nRehelliset suutarit ovat saaneet osakseen ansaitun huomion; mutta\nansaitsevatpa räätälitkin sijan näyttämöllä, \"joka on maailma\".\nYksinäytöksisessä ilveilyssä Kihlaus on räätälien, Aapelin ja\nEenokin, vuoro astua esiin sillä erinomaisella oman arvon tunnolla,\njonka tämä virka harjottajillensa antaa. Paha kyllä ovat he joutuneet\nerään pahasisuisen Eevan kynsiin, joka ei ensinkään käsitä eikä\nkunnioita heidän ylevyyttänsä. Kuvaaminen on tässä pienessä teoksessa\nrivakkaampi kuin Nummisuutareissa. Kihlaus muistuttaa jotakuta\nluonnosta, johon taideniekka muutamalla harvalla rohkealla piirteellä\non kiinnittänyt jonkun äkkinäisen, nerokkaan aatteen, jättäen sen\nheti paikalla siksensä.\n\nKiven vähimmin tunnettu ja senvuoksi erilaisimmin arvosteltu teos\non romaani _Seitsemän Veljestä_. Runoilija itse piti tätä laajaa\nteosta muita etevämpänä. Me muutamme lauseen siten, että sanomme\nNummisuutarit ja Seitsemän Veljestä etevimmiksi, määräämättä heidän\nkeskinäistä arvoansa.\n\nSeitsemän Veljestä on painettu Novellikirjastoon 1870. Koska romaani\nei ole kirjakaupassa saatavana ja senvuoksi useimmat eivät ole\nsitä lukeneet, pyydän saada lyhyesti kertoa sen sisällön, joten\npääajatuskin parhaiten tulee näkyviin.\n\n\"Kasvatti emo kanoja.\"... Jukolan talossa on seitsemän poikaa, joista\nvanhin on 25, nuorin tuskin 18 vuotta. Isä on innokas metsämies,\nviidenkymmenen karhun tappaja, äiti suora ja karkealuontoinen,\nmutta kuitenkin hellä lapsilleen. Pojat ovat saaneet lapsuudestansa\nmetsissä mekastella, nuorempana metsoille ansoja virittäen,\nvanhempana otsojen kimpussa; sokea eno heille ehtoisin on kertoellut\nmatkoistansa ja raamatusta -- siinä heidän ainoa kasvatuksensa.\nVanhempien kuollessa on Jukolan talo häviöllä, ja veljesten on nyt\nsen hoitamiseen ryhtyminen. Rovasti heitä samaan aikaan ankarasti\nvaatii lukkarille lukemaan, sillä ei kellään veljeksistä ole tätä\ntarpeellista taitoa. Ostetaan siis 7 punakantista aapista ja\npäätetään mennä lukkarille. Tämä retki on onneton. Ensin miehissä\nkositaan Männistön muorin Venlaa, johon kaikki ovat rakastuneet;\nVenla antaa rukkaset. Tiellä tulee Toukolan pojat vastaan, laulaen\npistävää pilkkalaulua veljeksistä. Toukolaiset saavat aika lailla\nselkäänsä, mutta lukkari rääkkää kovapäisiä poikia, niin että he\nviimein karkaavat akkunasta ulos. Toukolan pojat ovat väijyksissä\nja lyövät ja repivät veljekset vähiin henkiin. Yöllä palaa sauna,\njoten koto jää \"ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan kohisevaa\nlöylyä\". Vihdoin tulee vielä lautamies Mäkelä rovastin lähettiläänä\nja uhkaa veljeksiä jalkapuulla, jossa kovan sallimuksen juonesta on\nniin monta läpeä kuin tähteä Otavassa ja Jukolassa poikaa. Näin monen\nvastoinkäymisen jälkeen ei juuri kummastuta, että Juhani kysyy: \"Eikö\nole miehellä valta elää rauhassa tahtonsa mukaan omalla kannallansa,\nkoska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?\"\nRauhalliset metsät, Impivaaran suojat heitä houkuttelevat, ja\nhe päättävät: \"Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman!\"\nNahkapeitturi saa talon kymmeneksi vuodeksi arennille, ja nyt alkaa\nvapaa elämä humisevien metsien kohdussa. Tämä elämä ei sentään\nolekaan niin ihanaa ja ilman vastuksia kuin he ensin kuvittelivat.\nAhne tuli polttaa jouluyönä veljesten pirtin tuhaksi. Miltei\nalastomina he hirveällä vauhdilla pelastaakseen henkensä kiitävät,\nnälkäisten susien ajamina, korven kautta Jukolaan. Mutta keväällä\nrakennetaan uusi, uhkeampi pirtti, ja hauska metsäelämä alkaa\nuudestaan. Onni vaan ei kestä. Äkisti nostaa ankara kohtalo miehet\nkamalalle Hiidenkivelle, hirmuiseen koettelemukseen. Siinä veljekset,\n33:n härän piirittäminä, nälässä ja surkeassa tuskassa viettävät\nneljä armotonta päivää, kunnes viimein pelastuvat siten, että ampuvat\nhärät kuoliaaksi. Lepyttääksensä Viertolan herraa härkien häviöstä\ntekevät veljekset huikean kasken. Mutta saatuansa jyviä miehet\nryhtyvät viinanpolttoon. Viina saattaa heidät kadotuksen partaalle.\nSimeonin kummallinen hengennäkö ja Laurin uni hämmästyttävät\nveljeksiä. Päätetään kääntyä synnin tieltä ja lähdetään kirkkoon.\nMutta pahaksi onneksi on päivä, jota he pyhänä pitävät, maanantai.\nToukolaiset pilkkaavat heitä, ja Tammiston pihalla syntyy hirveä\ntappelu. Tästä arvelevat miehet tuhon armotta tulevan, sillä\nkomsarjus itse oli nähnyt koko kahakan. Päinvastoin on nyt onnen\npäivä koittava. Nimismies kieltäytyy vetämästä asiaa käräjille.\nRovastiltakin kuuluu hyvää; hän näet ei enää huoli pakottaa heitä\nlukemaan, vaan sanoo iloitsevansa, jos veljekset joskus omasta\npäätöksestään hänen luoksensa tulevat. Ansaitsematon hyvyys murtaa\nuppiniskaisten miesten mielen. Eero oppii ensin jahtivoudin luona\nlukemaan ja rupeaa toisten opettajaksi. Monen itkun ja tuskan\nperästä saavat kaikki aapiset päähänsä ja käydään nyt rovastinkin\nluona lukemassa. Ahkerasti tehdään samaan aikaan maallistakin\ntyötä: pulska Impivaaran talo nousee \"iloiselle päivänkaltevalle\naholle\". Hallavuosia ja nälkää kärsitään, mutta tuleva aika on\nveljeksillä aina \"Hyvän onnen niemi\", eikä heidän toiveensa pety.\nKun kymmenen vuotta on kulunut, on veljesten arvo ja kunnia mainio\nkoko pitäjässä. Ihana on veljesten matka takaisin Jukolaan. Heidän\nvanhat vihollisensa, lukkari, Rajamäen rykmentti, Männistön muori\nja Venla, tulevat tiellä vastaan. Sovinto tehdään kaikkien, jopa\nToukolaistenkin kanssa; kaikki käsketään Jukolaan, jossa iloiset\ntuliaispidot vietetään.\n\nKunnioitettuina miehinä veljekset yhä pysyvät, vaurastuvat ja naivat,\nja heidän elämänsä päivä kulkee rauhaisesti puolipäivän korkeudelle\nylös ja kallistuu rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen\nauringon kiertäessä.\n\nJo tästä selostuksesta selvinnee, että romaanin pääjuoni on\nmerkillinen ja suurenmoinen. Kuten Don Quijote ja kaikki todelliset\nromaanisankarit lähtevät nämä seitsemän veljestäkin harhaluuloisina\nkokemusmatkallensa elämän kautta. Metsissä kun ovat vallattomina\nkasvaneet, luulevat he, niin pian kuin heidän huoletonta vapauttansa\nhäiritään, koko maailman yhtyneen heitä yksin mielin kiusaamaan --\nluulevat aapiset, komsarjukset, lukkarit ja rovastit, s.o. koko\nyhteiskunnan, keksityksi \"kristittyjen\" vaivaksi ja tuskaksi.\nKokemukset erämaissa ja varsinkin ihmisten hyvyys heidät kääntää\ntunnustamaan aapisten, kaiken opin ja järjestyksen tarpeellisuuden.\nSivistys ja inhimillisyys harvoin käyvät moista riemukulkua, kuin on\nseitsemän veljeksen vaellus takaisin Jukolaan heidän rakentaessaan\nsovintoa ja rauhaa jokaisen vastaantulevan vihollisen kanssa.\n\nVarmaan todistaa runoilija itsensä suomalaiseksi ja kansan\nkeskuudesta lähteneeksi, kun hän tekee ihmisten _hyvyyden_ veljesten\nkääntymisen pääaiheeksi. Jos jollakin saa itsepintaisen, karkean\nsuomalaisen luonteen murtumaan, niin on se todellisesti juuri hyvällä\neikä pahalla.\n\nKoko kirjan \"sens-moral\" on lautamies Mäkelän lause: \"Mutta\naapiskirjasta täytyy teidän alkaa päästäksenne kristillisen\nseurakunnan oikeiksi jäseniksi\", vaikka ei siinä merkityksessä, että\nrunoilija olisi jotakin \"opettavaista\" tendenssiromaania tarkottanut.\n-- Samoin kuin Don Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, on näiden\nseitsemän veljeksen metsäelämä viimeinen yritys meidän kansassamme,\nsaada viettää rehellistä, vapaata elämää järjestetyn yhteiskunnan\nulkopuolella.\n\nSamaa runollista rohkeutta kuin itse aatteen keksiminen todistaa\ntoiminnan asettaminen oloihin ja luontoon, jotka ovat kaikin puolin\nalkuperäiset ja raittiit. Runoilija on täten saanut aikaan oivallisen\nkansankertomarunoelman meidänkin aikakautena, jolta tavallisesti\nsanotaan puuttuvan tarpeeksi alkuperäisyyttä kertomarunoelman\nluomiseen. Taiteellinen muodostus ei yleensä ole aivan yhtä\nkiitettävästi toimitettu; mutta sivuseikat tarjoavat paljon erittäin\nhuomattavia ja onnistuneita kohtia.\n\nVeljesten erinkaltaiset, mutta yleensä yksinkertaiset, suorat,\nalkuperäiset luonteet on runoilija vakavalla, voimakkaalla kädellä\nkuvannut. Elävinä ja koristelemattomina toimivat ja keskustelevat\nveljekset lukijan nähden ja kuullen. Hurja Juhani, kovapäinen ja\nkarkeatukkainen vanhin veli, harteva, hiljainen Tuomas, viisas,\npapiksi syntynyt toisten aaroni Aapo, jumalinen fariseus Simeoni,\nTimo, vakava ja tyyni kuin talven suoja, harvasanainen mietteliäs\nLauri, sekä nuorin veli Eero, teräväpäinen, irvihammas, pitkä kanto\nkaskessa, ovat tarkasti luonteensa mukaiset joka tilassa.\n\nNoiden luonteiden suomalainen omituisuus on niin mahtava, että tuskin\nmuu kuin suomalainen lukija voi niitä käsittää.\n\nKohtausten keksimisessä, joissa veljesten erinkaltaiset luonteet\nilmestyvät, on runoilija antanut rikkaan mielikuvituksensa ihan\nvapaasti menetellä. Seuratakseen veljeksiä heidän oloissaan ja\nvehkeissään on lukijan tosin kauas heittäminen hentomielinen\n\"etiketti\" ja sievätapaisuus; mutta se, joka sen tekee, saa nähdä,\nettei runoilijallamme ole ainoastaan tuota todella merkillistä,\nvaikka kuitenkin tavallisempaa vis comica'a, joka ilmestyy hänen\nkomedioissaan, vaan lisäksi kykyä ja rohkeutta keksimään, perin\nburleskia kohtauksia jommoisia eivät nykyajan \"fiinit\" kynäniekat\nyritäkään.\n\nVeljesten sivistyksellinen maltti on niin vallan mitätön, että se\nharvoin voi heidän himojansa ja päähänpistojansa hillitä. Se olisi\nsiis runoilijan tehtävä; mutta hän ei siihen rupea. Hän antaa\nveljesten puhua ja menetellä heidän mielensä mukaan; sillä juuri\nsemmoisina on hän oppinut heidät tuntemaan ja heitä -- rakastamaan.\nKaikessa sivistymättömyydessään ovat veljekset todellisia ihmisiä;\nheidän sielunsa omistavat inhimillisiä tunteita ja tarjoavat\nhedelmällistä maata kylväjälle. Kauhistukoon lukija, kun veljekset\nhurjapäisinä käyvät hirveään tappeluun, milloin keskenänsä, milloin\nyhteisiä vihollisia vastaan, mutta antakoon hän myöskin arvoa sille\nahkeruudelle, jolla he tutkivat maailmallisia ja taivaallisia\nkysymyksiä, sille taipuvaisuudelle, jolla he järjellisiä neuvoja\nvaarinottavat. Juhani nostaa vihan vimmassa halon veljeänsä kohtaan,\nmutta sama mies voi yletä sille itsetiedon kannalle, jolla hän\ninnostuneena lausuu: \"Ken taitaa viskellä verkkoja aatoksen teille!\"\n\nSama omituinen alkuperäisyys ilmestyy luonnon kuvaamisessa. Ensi\nkerran peräti suomalainen runoilija kuvaa Suomen luontoa, sen\niloista ihanuutta ja synkkää jylhyyttä. Kun esim. lukee Teerimäen\nnäköalasta, Sompiosuosta, Impivaaran humisevista metsistä, niin\nsykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, kapeita suoportaita\ntai salaluonteisia metsiä. Varsin onnistuneella tavalla runoilija\nkuvailee laveita näköaloja. Hänen maisemakuvillaan on taiteellinen\nperspektiivi, jonka tapaista minä puolestani en muista kenelläkään\nrunoilijalla tavanneeni. Monta esimerkkiä tapaa, ei ainoastaan\ntässä romaanissa, vaan muuallakin (Lean kertomuksessa rukoilevasta\nvapahtajasta y.m.).\n\nMutta oikeastaan lienee väärin eriksensä puhua ihmisluonteiden ja\nluonnon kuvauksesta. Ne kuuluvat yhteen. Nämä seitsemän veljestä ovat\nsiinä määrässä sen luonnon lapsia, jossa elävät ja oleskelevat, että\neroittaminen olisi kuolettavainen. Tämä seikka on luettava romaanin\nsuurimmaksi ansioksi.\n\nKertomustapa on yleensä tyynesti eepillinen, vaikka se usein\nvaihtelee pitkien draamallisten keskustelujen kanssa. Keskustelut\novat välistä pitkäpiimäisiä ja ikäviä. Itse eepillinen kertomus\ntaasen on niin omituisen raitista ja selvää, että sen venyminen\nharvoin ikävältä tuntuu, jollei sitä voikaan taiteen kannalta\npuolustaa. Muutamin kohdin on kertomus erityisen pontevaa ja\nvoimakasta, niin esim. kertomus veljesten paosta sydäntalven\nyöllä korvesta ja susien suusta Jukolaan, härkien verisaunasta\nHiidenkivellä ukkosen ajaessa (tämä kohta sopisi Amerikan\naarniometsiin) y.m. Taula-Matin, ensimäisen suomalaisen kertovan\nmetsämiehen, jutteluissa Pohjanmaalta on luonnon mukainen, erittäin\nomituinen mieliala. Viehättäviä episodeja muodostavat Aapon\nrunolliset tarinat. Esimerkiksi minkaltaisia lempeän runollisiakin\nkohtia kirjassa on tavattavana, pyydän saada näytteeksi lukea\nseuraavan lyhykäisen otteen:\n\n    \"Oli Kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä; Impivaaran\n    avatusta ovesta virtasi sisään auringon heleä paiste, kuvaten\n    kultaisen kaavan tuvan lehvitetylle laattialle. Pöydän ääressä\n    istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uutta\n    testamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona\n    viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän\n    kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta\n    Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä\n    kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa\n    lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen\n    pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla\n    laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa\n    tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen.\n    -- Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät\n    pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta\n    ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa,\n    joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen\n    poutaisella katolla hyppeli päivän hopeankimmeltävä lämmin.\n    Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat\n    lehditettyyn väljään tupaan.\"\n\nSuloista \"rauhaa taivaassa ja maassa\" ovat Runeberg ja Stenbäck\nvoineet kuvata niinkuin Aleksis Kivi tässä, vaan eipä moni muu.\n\nEntäs romaanin moitteenalaiset kohdat, kysynee joku kuulijoistani,\neikö niitä olekaan? -- Kirjassa on todella kohtia, jotka lukijaa\nloukkaavat; mutta ne ovat vähäpätöiset ansioiden suhteen. Ne pistävät\njokaisen silmään ja ovat jo saaneet tilastollisen tutkijansa; suokaa\nminulle onni olla ensimäinen, joka edes ylimalkaisesti saa huomauttaa\njoistakuista kirjan ansioista.\n\nKiven teoksista ovat vielä mainitsematta yksinäytöksiset näytelmät\nLea, Yö ja Päivä ja Margareta, sekä hänen lyyrilliset runoelmansa.\n\nNiinkuin näimme tuosta vastaluetusta otteesta Seitsemän Veljeksen\nromaanista, koittaa työmiehelle viikon kuluttua sunnuntaipäivä, joka\ntuottaa suloisen rauhan hänen mieleensä ja nostaa hänen ajatuksensa\nihaniin korkeuksiin. Semmoinen sunnuntaipäivä koitti Aleksis Kivelle,\nkun hänen innostuneen sielunsa silmät ensi kerran näkivät Lean kuvan.\n\nYlen ihana on tämä itämainen idylli, jonka runoilija on meille\nLea-näytelmässään tuottanut. Pyhällä hetkellä salli korkea runotar\nhänen kanteleensa suloisimpien sävelten yhtyä sointuun, jolle\nihanuutensa vuoksi suotiin silmin, korvin käsitettävä, ikuinen muoto.\nTämä tuote tuntuisi meille aivan oudolta, ellemme Kiven edellisissä\nteoksissa olisi havainneet hänen puhdasta rakkauttaan kuvailunsa\nesineihin ja rikasta mielikuvitustaan ja ellemme tietäisi hänen\nhurskaan äitinsä suusta saaneen pyhiä opetuksia, joita ei elämän\nmyrskyt voineet hänen sielustansa iäksi hävittää. -- Mutta etupäässä\non runoilija Lean tuottanut oman kansansa poikana. Ihana todistus on\ntämä runoelma meidän kansamme syvästä uskonnollisuudesta. Vai onko\ntähän aikaan kenenkään muun kansan keskuudesta runoilija lähtenyt,\njoka olisi laatinut runoelman, jossa uskonnon ihmistä pyhittävä voima\ntunnustettaisiin niin välittömästi ja ihanasti kuin Leassa?\n\nNäytelmä on Kiven tunnetuin, eivätkä arvostelut siitä suuresti\neriä. Yhteisesti kiitetään näytelmän draamallisuutta (kiitos olkoon\nCharlotta Raan, se seikka on todistettukin) kiitetään sitä erinäistä\nansiota, että eri henkilöt, yksilöisyyttänsä kadottamatta, edustavat\nniitä jokaisen tuntemia lahkokuntia, joihin juutalaiset vapahtajan\naikana jakaantuivat, ja vihdoin draaman tavattoman onnistunutta,\najanmukaista itämaista pukua. Itse päähenkilöstä on joskus sanottu,\nettä hänen muuttumaton, innostunut mielentilansa ja sen mukainen\nalati korkealentoinen, innostunut puhetapansa himmentää hänen\nluonteensa kuvaa; mutta jos muistamme hänet ihmeellisen aikakautensa\nlapseksi, niin tuskin voimme epäillä hänen kaikenpuolista\ntodellisuuttansa.\n\nMuistutukset, joita olisi tehtävä esim. ihmetyön epäiltävästä\nkelvollisuudesta draamalliseksi pääaiheeksi, ovat juuri tämän\nnäytelmän suhteen vähäarvoiset ja mitättömät.\n\nLea on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja se sopiikin\nonnettoman runoilijan joutsenlauluksi.\n\n_Yö ja Päivä_ on vähäpätöinen runoelma, paremmin sanottava\ndraamalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin 1867 ja\non sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. -- Vanha\nviha kahden perheen kesken on (samoin kuin Kullervossa ja Karkureissa\n-- siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä\nkummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön\nkautta, kun noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus,\njolla tytön ensimäinen silmäys maailman ihanuuteen on kuvattu, on\nnäytelmän mainittava ansio.\n\nViimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme\n_Margareta-näytelmässä_. Itse perusjuoni on Emlekylin keksimä.\nHenkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman\ntoisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar\neniten vaikuttanut. Margaretassa hän ei kuitenkaan ole peräti\nuutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättään,\njäljitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan\npalava intohimo. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin\nrunoilijan innostuksella vielä olleen alkuperäistä voimaa. Ja ne\nlauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeutuu, ovat pidettävät\nrunoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena\nseikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaanrakkaus\noli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.\n\nPari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän\non painattanut Kuukauslehteen ja runoelmavihkoon _Kanervala_.\nYleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole\nsyytä sitä kummeksia, sillä runoilija ei ole niissä voinut antaa\naatteillensa läheskään tyydyttävää muotoa. Kuitenkaan eivät nekään\nole aivan vähäarvoisia ilmeitä hänen voimakkaasta omituisesta\nrunoilijalahjastaan. Heti pistää silmiin, että runoelmien\naiheet ovat suurenmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten\ntavallisten runonsepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat:\nKanervakankaalla, Karhunpyynti, Helavalkea, Mies, Eksynyt impi,\nRuususolmu ja Lintukoto. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan\nvertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätyt.\nErittäin kauniita ja sulotunteisia ovat kolme viimemainittua, joista\nLintukoto on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen\nvuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma.\nIhan yksinäinen laatuaan on runoelma Ikävyys. Runoilija suo siinä\nkauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:\n\n    Turha vaiva täällä,\n    Turha onpi taistelo\n    Ja kaikkisuus mailman turha.\n\n    En taivasta\n    Mä tahdo, en yötä Gehennan,\n    Enp' enään neitosta syliini suo,\n    Osani vaan olkoon:\n    Tietämisen tuskast pois,\n    Kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.\n\nRunoelma on painettu 1866; Lea kolme vuotta myöhemmin!\n\nNyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Aleksis Kiven teokset,\non minun yrittäminen yhdistämällä hajanaiset piirteet muovaella\nhänen runoilijakuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten\ntarkastuksessa.\n\nRunoilija Aleksis Kivi on meidän realistisen, joskin samalla\nvälillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Tarkasti hän\nvaarinottaa todellisuuden pienimmätkin piirteet, siinä lujassa\nuskossa, että niissäkin henki ja aatteellisuus ilmenee. Tämä usko\nherättää rakkautta kaikkeen olevaisuuteen ja saattaa sovinnollisen,\naatteellisen mielialan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista,\njoissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun\ntämä katsantotapa on todella luontoperäinen, eikä miettimisen kautta\nsaatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman henkisen,\ns.o. Jumalan voiman ilmestymiseen ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä).\nRunoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, reaalista\naatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin\nsuunnalle liian kauas, mutta ei milloinkaan vaipua siveettömyyteen.\n\nNäillä sanoilla luulisin lyhyesti julkilausuneeni, millä silmillä,\nteoksistansa päättäen, Kivi yleisesti katseli maailmaa, ja samalla\nhänen tuotteensa huomattavimman ominaisuuden.\n\nAleksis Kivellä oli runsaat ja laajat runoilijalahjat. Koomillisesta\nkyvystään hän on meille mainioimmat todistukset antanut, mutta ei\nsuinkaan paljoa halvemmaksi ole arvosteltava hänen traagillista\nkykyänsä ja kykyänsä kuvata yksinkertaisen ihania elämänilmiöitä.\nSiis on suureksi osaksi hänen taiteellisen kasvatuksensa\npuutteellisuutta syytettävä siitä, mitä moitteenalaista hänen\nteoksissansa tavattaneen.\n\nMerkillisin on runoilijamme kuvatessaan talonpoikaista kansaamme,\nluontoa ynnä niitä oloja ja luonteita, joiden keskellä hän oli\nkasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä. Hänen ei tarvitse\nniitä todellisesti käsittääksensä muuttaa katsantotapaansa niiden\nkannalle, sillä hän on alkuansa ja elää vieläkin henkisessä\nyhteydessä niiden kanssa. Tämä seikka sekä aivan tavaton\nobjektiivisen kuvaamisen voima tekevät hänen luomansa luonteet\nsekä hänen luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti\nsuomalaisiksi. Hänen realistinen esitystapansa on syynä siihen, että\nkaikissa ja erittäinkin hänen koomillisissa teoksissansa, niin usein\ntavataan pitkäveteisiä venytettyjä kohtia ja sivuseikkoja; mutta\nvaikka ne ovat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne\nkuitenkaan luonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu\nrunoilijan henkinen yhteys kuvaamiensa esineitten kanssa. Joka\nluonteenpiirteellä on todellinen, runoilijan käsittämä pohja; eikä\nhän siis menettele monen muun realistisen taiteilijan tavalla, joka\nkokoaa tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullen siten voivansa korvata\npuuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.\n\nKivi ei koskaan kuvaa pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee\nyleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt puhuvat ja menettelevät\nnaurettavasti ihan itseksensä itse siitä tietämättä. Seitsemän\nveljeksen romaanissa ovat sankarit usein burleskisen huumorin\nesineinä. Muistutan tuosta kuuman ja pakkasen kohtalosta jouluyönä,\naiotusta sorsanpyynnistä Kourusuolla, onnettomasta kirkkomatkasta;\nuseimmissa tappelukohtauksissa sitävastoin ei synny koomillista\nliikuntoa.\n\nJo mainittu puuttuvaisuus runoilijan kasvatuksessa on toiseksi\nsupistanut hänen aiheittensa piiriä. Paitsi talonpoikaiselämää\noli kolme lähdettä häntä lähellä: Kalevala, Raamattu ja hänen oma\nmielikuvituksensa.\n\nNäistä kaikista on hän runoutta ammentanut. Ensimäisen ja runsaimman\nlähteen tuotteista, Kiven koomillisista teoksista, olen jo puhunut;\nmitä toisiin tulee, ilmenee niissä useimmiten erinomainen mielen\nsuloisuus, samalla kuin niissä yleensä ilmaantuu samanlaatuiset edut\nja moitteen syyt kuin edellisissä. Mainiolla mielikuvituksen voimalla\non hän runollisen todenmukaisesti kuvannut kaukaisia aikoja ja\nvierastakin luontoa, niinkuin Kullervossa ja Ideassa näkee. Näissäkin\nhavaitaan sama nerollinen keksintökyky kuin hänen koomillisissa\nteoksissaan. Pelkän runollisen mielikuvituksen tuotteissa (Karkurit,\nYö ja Päivä) on sekä keksintä heikompi, että ajat ja olot (Karkurit)\npuuttuvaisella todellisuudella kuvatut. Tämä soveltuu juuri hänen\nrealistiseen katsanto- ja kuvaustapaansa. Mitä lähempänä aihe on\nhänen omaa kokemustansa, sitä edullisempi se on hänen runoudellensa.\n\nLean, kirjallisuutemme itämaisen helmen tuottamisessa näyttävät Kiven\ntaiteelliset pääominaisuudet parhaiten yhtyneen.\n\nAleksis Kiven henkilöt ovat reheviä, voimakkaita luonteita.\nMieshenkilöitä hän kernaimmin on luonut ja niitä onkin aika galleria\nEskosta ja Tykosta alkaen aina Nyyrikkiin ja pikku Eeroon saakka.\nEtevimmät naishenkilöt, Lea, Elma ja Margareta, ovat, kuten jo olemme\nnähneet, oikeastaan samaa luonnetta, ainoastaan eri intohimojen\ntäyttämiä.\n\nRunoilijan kieli on useinkin kieliopin kannalta virheellistä. Sitä ei\nkäy kieltäminen, vaikka hän itse oli vakuutettu käyttämänsä kielen\nkaikenpuolisesta kelvollisuudesta. Kuitenkin hän on oivallisesti\nedistänyt kielemme käytäntöä korkeammissa runollisissa tehtävissä.\nJa varma on, ettei kukaan suomalainen mies ole jalon kielemme varoja\nniin nerokkaasti suorasanaisessa kerronnassa käyttänyt kuin Kivi\nsuuressa romaanissaan. Sillä on oleva vastaisille suomalaisille\nkertojille sama merkitys kuin Oksasen runoelmilla nuorille\nlaulurunoilijoillemme.\n\nSuurenmoisella tavalla on Aleksis Kivi meidän draamallista\nkirjallisuuttamme edistänyt. Hänen maineensa on Suomessa pysyvä, niin\nkauan kuin runoutta meidän saloilla ja tasangoilla rakastetaan.\n\nKiittämätön ja kurja on kovaonnisen runoilijamme elämä ollut; mutta\nhän on kuitenkin korvan kuulematta rohjennut korottaa äänensä lauluun\nomalla omituisella tavallaan. Se olkoon hänen ikuinen kunniansa!\n\nHän on rohjennut koristelematta kuvata kansaansa, kertoa sen hyviä\nja pahoja puolia. Ja Jumalan kiitos! katsoja ja kuulija on lausuva:\nvahva kerros kansaani on vielä raakaa ja sivistymätöntä, mutta\ntämä kansa on rakastettavaa ja ansaitsee, että sille uhraamme\nelämämme ja henkemme, sillä se on kansa, joka voi runsaasti kaiken\nsivistyksen siemeniä kasvattaa. Sivistymättömässäkin tilassa omistaa\nse ihanuutta, samoin kuin vaeltaja synkeimmässä erämaassamme kohtaa\nnäköaloja, joiden kauneutta viljelys ei voisi parantaa. Se olkoon\nAleksis Kiven ikuinen kunnia!\n\n\n\n\nYhdeksän A. Kiven kirjettä eräälle ystävälle.[2]\n\n\nSyksyllä 1873 sain haltuuni metsänhoitaja August Robert Svanströmiltä\nne hänelle osotetut Aleksis Kiven kirjeet, jotka tässä ensi kerran\njulkaistaan. Minä keräilin silloin aineksia sitä runoilijan\nelämäkertaa varten, joka myöhemmin painettiin johdantona Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran toimesta (ensi kerran 1877) ilmestyneeseen\nkokoelmaan A. Kiven valittuja teoksia, ja siinä on useita\notteita näistä kirjeistä. Vaikka siis kirjeet eivät ole kokonaan\ntuntemattomia, katson niiden kuitenkin ansaitsevan tulla täydellisinä\njulkisuuteen. Ovathan tietomme runoilijan persoonallisista\nolosuhteista siksi vaillinaisia, että vähätkin lisät ovat arvossa\npidettävät.\n\nSvanström oli syntynyt Helsingin pitäjässä 1 p. huhtikuuta 1838 ja\nkävi teknillisen reaalikoulun läpi, josta hänet laskettiin 1854.\nSen jälkeen hän useita vuosia palveli konttoristina yksityisten\nliikemiesten luona. Se uusi paikka, jonka johdosta Kivi ensimäisessä\nkirjeessä onnittelee häntä, oli Osberg ja Baden konttorissa, ja\nsinne lähinnä seuraavat kirjeet olivat osotetut. Myöhemmin Svanström\nkääntyi aivan toiselle uralle: hän rupesi näet maanmittariksi ja kävi\nsitte Tukholman kunink. metsänhoito-opiston, jonka jälkeen hän 1861\notettiin metsäkonduktööriksi Suomen metsävirkakuntaan. Toimitettuaan\nalimetsänhoitajan virkaa silloisessa maanmittauksen ja metsänhoidon\nylihallituksessa v:teen 1864 saakka, hänet nimitettiin Hyrynsalmen\npiirin metsänhoitajaksi, mistä hän 1873 muutti samanlaiseen virkaan\nKuohatin piiriin, Kuopion läänissä. V. 1885 Svanström nimitettiin\nmetsänhoitajaksi metsähallitukseen ja tuli takaisin Helsinkiin.\nTäällä hän sitten eli ja toimi siksi kuin hän pitkänlaisen\nkivulloisuuden perästä kuoli 19 p. maaliskuuta 1901.\n\nSvanströmin sanotaan olleen tunnollisen virkatoimissaan sekä\nolennoltaan hiljaisen ja ystävällisen, mutta Kiven arvostelun\nmukaan oli hänellä \"luonnossaan jotakin tavallista enemmänkin\".\nHänen kuolemansa jälkeen kerrottiin sanomissa, että hän\nerittäin oli harrastanut soitantoa. Luonto oli varustanut hänet\nkauniilla lauluäänellä, ja hän oli aikoinaan arvossa pidetyn\nkäsityöläis-laulukunnan innokkaimpia jäseniä. Sitä paitsi kuuluu hän\nolleen harras jäsen yhdistyksissä \"Arbetets Vänner\" ja \"Helsingfors\nyrkes- och industriidkareförbund\", osottaen silläkin haluansa\nvapaaseen toimintaan virkatehtävien ulkopuolella. Mitä tulee\nkirjallisiin taipumuksiin, joista Kivi puhuu yhdessä kirjeessä, ei\nSvanström näy niitä kehittäneen huomattavammalle asteelle. Kumminkin\nhänellä oli tapa lähettää kirjoituksia milloin mistäkin aineesta\nsanomalehtiin, -- niin Gabriel Laguksen toimittamaan Östra Finlandiin\nja samoin Helsingfors Dagbladiin. Hänen runoilunsa sitä vastoin\nrajoittui tilapääsepitelmiin perheen ja ystäväpiirin merkkipäivinä.\n\nKiven ja Svanströmin ystävyys juontui kouluajoilta saakka.\nEnsimäisestä kirjeestä päättäen oli se jo 1857 vanhaa alkuperää.\nSanoohan Kivi neljä vuotta nuorempaa Svanströmiä paraaksi ystäväkseen\ntunnustaen olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle. Ja että\nystävyys oli tosisydämellistä laatuaan, näkyy sen kestävyydestä.\nViimeinen kirje on tosin v:lta 1868, jonka jälkeen runoilija vielä\neli neljä vuotta, mutta muistettava on että hänen terveytensä näinä\nviimeisinä vuosina oli niin huono, että kirjeenvaihdon ylläpitäminen\narvatenkin kävi hänelle rasittavaksi, lopulta mahdottomaksi. Tultuaan\nylioppilaaksi oli Kivi saanut paljon uusia ystäviä, mutta niiden\ntähden hän ei unohtanut Svanströmiä eikä hän näy heille kirjoittaneen\nnoin vain sydämen kyllyydestä ilman erityistä \"asiaa\".\n\nSilmällä pitäen muutamia kirjeissä mainituita henkilöitä tahdon\nedelliseen lisätä joitakuita tietoja.\n\nSvanström ja Kivi olivat molemmat hyvin tuttuja varakkaan räätäli\nmestari Albin Palmqvistin sivistyneessä perheessä. Palmqvist, jonka\nmukaan vieläkin on tapa nimittää suurta kivitaloa Fabianin ja\nPohj. Esplanaadin katujen kulmassa, oli itse Oulun tienoilta (isä,\ntalonpoikainen mies, oli nimeltä Palokangas, äiti Stjerncreutz),\nmutta hänen vaimonsa Anna Nilssen oli Kööpenhaminasta kotoisin ja\ntanskalainen synnyltään, joskin oikeastaan hollantilaista sukuperää.\nLapsia oli perheessä kolme tytärtä, joista tässä mainittakoon kaksi\nnuorempaa, Albina ja Hilma, sekä kaksi poikaa, joista toisen,\nEdmundin, nimi tavataan kirjeissä. Edmund Palmqvist oli kouluajoilta\nystävyyssuhteissa Svanströmin ja Kiven kanssa, ja arvattavasti nämät\nhänen kauttaan tulivat perheen tuttavuuteen, missä Kiveä kohdeltiin\nsuurella myötätuntoisuudella. \"Rouva P.\", jonka taholta runoilija\nsanoo kokeneensa ainoastaan anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta, ei\nnäet ole kukaan muu kuin Anna Palmqvist. Perheen tyttäristä kuuluu\nAlbina, jolle Kivi kerran lähettää \"kunnioittavan tervehdyksen\",\nerityisesti vaikuttaneen häneen. Tämä Kiveä viisi vuotta vanhempi\nneiti oli oleskellessaan sukulaistensa luona Kööpenhaminassa\nmuun muassa oppinut vieraita kieliä ja kotonaankin hän -- jolle\nkivulloisuuden takia seuraelämä oli vähemmän otollinen -- hartaasti\nlueskeli saksalaista, englantilaista ja muuta kirjallisuutta. Häneltä\nKivi sai lainaksi suurten runoilijain teoksia, ja yhdessä ollen oli\nheillä tapana keskustella siitä, mitä olivat lukeneet. Vähemmän\ntuttu oli Kivi Hilma Palmqvistin kanssa, sillä tämä neiti oli häntä\npaljon nuorempi, kävi sitä paitsi koulua Kööpenhaminassa ja oli\nsieltä palatessaan jo kihloissa. Hän menikin 1868 naimisiin pastori\nBrauneiserin kanssa Flensburgista, joka kumminkin kuoli seuraavana\nvuonna; palattuansa leskenä Suomeen meni hän 1874 uusiin naimisiin\nmetsänhoitaja Svanströmin kanssa. Edmund Palmqvist, jonka Kivi\nkertoo 1865 naineen neiti Dorthe Rylingin, oli tilanomistaja ensin\nLohjalla (Koskis) ja sitten Rantasalmella (Lammasmäki); mutta kuoli\nLuostan kurituslaitoksen johtajana 1870. V. 1863 kirjoittaa Kivi\nvanhemmilleen, että Palmqvist oli kutsunut hänet luokseen Lohjalle\nviettämään siellä kesää, vaikka hän silloinkin mieluummin asettui\nSiuntioon. -- Näistä tiedoista käy selväksi, että Kivellä Palmqvistin\nperheessä oli hyvä seurustelu- ja turvapaikka, joka hänenlaiselle\nkodittomalle nuorelle miehelle oli sangen kallisarvoinen. -- Toinen\npaikka, jossa hän arvattavasti myöskin oli tavannut ystävällistä\nkohtelua, oli peruukintekijä August Weckströmin perhe. Rouva\nWeckström oli tunnettu herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Kivi\nlähettääkin molemmille sydämellisen tervehdyksensä. -- Kolmesta\nkirjeissä mainitusta ystävästä, Lindforsista, Lindbladista ja\nHolmstenista, ei ole varmoja tietoja.\n\nEnsimäinen kirje, joka on kirjoitettu erittäin tuskallisessa\nmielentilassa, sisältää ainoan rakkautta ilmaisevan tunnustuksen\nnäissä kirjeissä. Kivi ei mainitse nimeltä sitä \"enkelinsuloista\"\nolentoa, jota hän toivottomasti rakastaa ja josta hän öisin näkee\nunta. Se olikin tarpeetonta, sillä Svanström tiesi kyllä ystävänsä\nsalaisuuden. Tuo neitonen, \"lumivalkea silkkihuivi päässä\", oli\nhelsinkiläisten silloinen suosikki, tanssijatar Alina Frasa. Tämä\nneiti, joka 1850-luvun lopulla oli hempeimmillään, oli talvella\n1847--48 ensi kerran tullut Helsinkiin Frasan lapsitanssijajoukon\nmukana. Hän oli silloin noin 8-9 vuoden vanha ja esiintyi tanssien\njoko yksin taikka pojan kanssa, jota sanottiin hänen veljekseen.\nAug. Schaumanin muistelmien mukaan oli hän mainittuna vuonna jo\n14-vuotias ja tanssi näytösten välillä A. Köhlerin saksalaisen\nteatterijoukon näytännöissä. Miten lieneekään sen asian laita, käyvät\nkertomukset yhteen siinä, että Alina herätti suurta mieltymystä\nja myötätuntoisuutta yleisössä. Hänestä juteltiin, että hän oli\nBaierista kotoisin, pienenä varastettu vanhempiensa luota ja oikealta\nnimeltään Helena Anderlé. Kuinka asiat selvitettiin hänen \"isänsä\"\nkanssa, on tuntematonta, mutta varmaa on, että Alina jäi kuin jäikin\nSuomeen: eräs neiti Tammelin otti hänet kasvatikseen ja oli hänen\nholhoojansa, kunnes hän meni naimisiin kauppias J. R. Ahreniuksen\nkanssa.[3] Tämä uusi Mignon ei ollut loistavan kaunis enemmän kuin\nGoethenkään, mutta hän tanssi erinomaisesti ja oli sulavaliikkeinen\nja viehättävän kiehtova olennoltaan. Oliko kumma, että Kivi,\njoka ennen oli nähnyt vain Hämeen jäntteriä tyttöjä, mutta jonka\nsisässä piili luontainen kauneuden kaiho, tuossa romanttisessa,\nyksinäisyydessään säälittävässä neitosessa oli näkevinään ihanteensa?\n-- Myöhemmin Alina Frasa rouva Ahreniuksena tuli tuttavallisiin\nväleihin Palmqvistinkin perheen kanssa, mutta silloin oli runoilijan\npäivä jo alkanut pimentyä.\n\nLopuksi on sanottava, että kaikki nämä kirjeet alkuaan ovat ruotsiksi\nkirjoitetut, syystä että Svanström ei osannut suomea. Käännös on\ntietysti mahdollisuuden mukaan sanasta sanaan toimitettu.\n\n    1.\n\n    Ingvallsby[4] 25 p. heinäkuuta 1857.\n\n    Paras ystäväni ja veljeni!\n\n    Häveten alotan tämän kirjeen. Mutta sinun ei pidä liian tylysti\n    arvostella minun laiminlyömistäni kirjoittaa sinulle. Ei se ole\n    johtunut unohduksesta taikka välinpitämättömyydestä, ei suinkaan\n    -- kuinka se olisi mahdollista? Syy on aivan yksinkertaisesti,\n    etten ole tullut kirjoittaneeksi, vaikka alituisesti olen\n    nuhdellut itseäni siitä.\n\n    Ota nyt kumminkin vastaan nämä harvat, kiireessä, mutta aina\n    kiitollisen ja veljellisen käden kirjoittamat rivit.\n\n    Ensiksi kiitän sinua tervetulleesta kirjeestäsi; minun\n    kiitollisuuteni sinua kohtaan kaikesta muusta ei mahdu tähän\n    kirjeeseen. -- Sitten onnittelen sinua uuden paikkasi johdosta.\n    Oletan että viihdyt hyvin. Sinulle on siis vihdoin valjennut.\n    Mutta minä, mitä minä sanonkaan! Sama levottomuus, herkeämättä\n    samat sisälliset myrskyt, samat, niin, kenties vielä vaikeammat\n    ulkonaiset olosuhteet. Oi, ei mitään virvoitusta, ei mitään\n    rauhaa! Suuri Jumala, ole armollinen! -- Usein olen toivonut että\n    elämäni jo laskisi ehtooksi ja että saisin paneutua levolle,\n    sillä minä väsyn. Täällä olen seisonut koko kesän kokonaan\n    turvatonna. Ei kopeikkaakaan ole käteeni tullut. Isäntäni karhuaa\n    minua ja vaatteeni kuluvat hajalle. -- Heikkohermoisuuteni on\n    enentynyt, kylmä hiki valuu jäsenistäni, kun minun pitää lukea\n    ja seurata luonnottoman pitkiä läksyjä. -- Ja kaiken tämän\n    ohessa loistaa hän toivottomassa rakkauskuvituksessani \"niin\n    ihanana ja enkelin-suloisena\". -- Kolme kertaa olen nähnyt unta\n    hänestä. Kerran oli minusta kuin olisimme yhdessä olleet uudessa\n    rakennuksessa, joka oli hyvin sekava ja ahdas ja meitä vainottiin\n    kovasti; mutta pian katosi rakennus, ja me istuimme pitkällä\n    penkillä eräällä aholla kotiseudullani. Kevätaamu oli kylmä, maa\n    ja metsät olivat huurteen peittämät. Hänellä oli jälleen päässään\n    lumivalkea silkkihuivi, hän tarjosi minulle kahvia ja painautui\n    rintaani vastaan, sillä hänen oli vilu. Hän oli hyvin kalpea, hän\n    katsoi minuun surumielisillä, kyyneleisillä, mutta levollisilla\n    silmillä ja puhui elämän suruista ja tulevista päivistä. Oi, että\n    tuska voi kuvautua niin taivaallisen ihanaksi! Hänen kasvonsa\n    olivat surevan enkelin.[5]\n\n    2.\n\n    Siuntiossa[6] 2 helmikuulla 1858.\n\n    Ystäväni ja veljeni!\n\n    Olisin aikaa sitten kirjoittanut sinulle, mutta ylellinen\n    hermojen heikkous, joka saa minut värisemään kun kirjoitan, on\n    estänyt minua. Tämä näyttänee sinusta mahdottomalta, mutta niin\n    on kumminkin laita. Minä oleskelen nyt veljeni luona Siuntion\n    pitäjässä ja olen huvitellut itseäni ketunpyynnillä, vaikkei\n    sakseni vielä ole saanut ainoatakaan hengiltä, mutta tämä kuu\n    on yleensä sopimaton siihen; vasta tammikuulla (sic!) toivon\n    parempaa onnea. Mielelläni lukisin myös romaaneja, mutta se on\n    kerrassaan mahdotonta, niin heikko minä olen. Kumminkin toivon,\n    että lähestyvä suloinen kevät on virkistävä elinvoimani; pääasia\n    on että saan olla levossa ja hiljaisessa rauhassa. -- Ainoastaan\n    2 1/2 sivua \"Maisteri Virokannusta\" on nähnyt päivän valon. --\n    Jos tapaat Lindforsin, niin sano paljo terveisiä minulta, niin\n    myös Lindbladille.\n\n    Minun täytyy nyt lopettaa tämä hätäinen kirje, kumminkin pyydän\n    että kirjoitat minulle niin pian kuin voit, äläkä huoli tehdä\n    \"kunniaa kunniaa vastaan\", vaan kirjoita vähän laajemmin, jos\n    sinulla on aikaa, sillä hyvin hauskaa olisi kuulla yhtä ja\n    toista sinulta. Voi hyvin, voi hyvin! sitä toivottaa ikuisesti\n    uskollinen ja kiitollinen veljesi\n\n                                           Alexis Stenvall.\n\n    P.S. Siuntion pitäjä ja Purnuksen talo on asuntoni. -- Vie\n    kirjeeni kauppias Nyströmin myymälään sataman lähellä, sieltä se\n    kyllä tulee tänne.\n\n    3.\n\n    Nurmijärvellä kesäkuulla 1858.\n\n    Hyvä veli!\n\n    Olen jälleen jättänyt Siuntion ja oleskelen kesän ihanimman ajan\n    kotipitäjässäni.\n\n    Hauskan kirjeesi olen saanut, mutta yksi seikka harmittaa\n    minua, nimittäin se, että veljeni sattumalta sai tietää minulle\n    uskomasi salaisuuden sinun ja Lindforsin kirjoituksesta\n    Helsingfors Tidningar'issa. Mutta ole vakuutettu siitä, että\n    se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kun salaisuutesi tulee\n    ilmi minun kauttani. Hauskaa olisi minun kuitenkin saada lukea\n    mainittu kirjoitus nota bene, jos se on julaistu. Nyt on minulla\n    myöskin tilaisuus sanoa sinulle pari sanaa, jotka ovat olleet\n    sydämelläni: jatka aate-esittelyjäsi (idéfixioner), sillä siitä\n    vähästä mitä olen saanut tietoa taipumuksistasi olen todella\n    ollut huomaavinani luonnossasi jotakin tavallista enemmän.\n    Mutta älä kuitenkaan ole vielä varsin myöntyväinen näyttämään\n    tuotteitasi usealle ja ennen kaikkea älä pidä kiirettä niiden\n    esittämisellä yleisön silmien eteen. Minä tarkoitan nimittäin\n    runollisia tuotteitasi. Totta kyllä et sinä ole turhamielinen,\n    mutta en kuitenkaan voi olla varoittamatta. Vaikken minä vielä\n    ole kirjailija, olen vähän viisastunut vahingosta, kun nimittäin\n    olen usealle esitellyt ensimäiset aatteeni. Se ilmaisee enemmän\n    itserakkautta kuin halua tulla kritiseeratuksi. Mutta palatkaamme\n    ensin sanottuun. Tutki paraimpia kirjailijoita laajentaaksesi\n    siten mielikuvituksesi piiriä.\n\n    Voi hyvin ja kirjoita niin pian kuin ennätät ystävällesi\n\n                                                Alexis Stenvall.\n\n    P.S. Kylä, jossa asun, on nimeltä Palojoki. Jätä kirjeesi\n    Nyströmin myymälään.\n\n    4.\n\n    Siuntiossa[7] (kesällä 1862?)\n\n    Veli!\n\n    Kirjeesi sain 31 p. tammikuuta. Minä luin sen ilolla,\n    eikä kumma, kun me melkein vuoden olemme olleet erillään\n    ollenkaan kirjoittamatta toisillemme. Mutta enhän minä\n    olekaan tiennyt missä sinä olet ollut, ja hauskaa on oleva\n    kuulla matkakertomuksesi; minulla ei ole mitään kerrottavana\n    kokonaisesta vuodesta elämääni.\n\n    Niinkuin sinulle on ilmoitettu, asun minä todella Siuntiossa eikä\n    sen pitäisi olla tuntematonta tuttavilleni kaupungissa; sillä\n    joka kerta kun veljeni on käynyt siellä, on hän myöskin tavannut\n    Holmstenin. -- Osan kesää oleskelin saaristossa ja voin hyvin.\n    Muutoin olen terve ja reipas ja asun nyt paikassa, jonka nimi on\n    Qvarnby ja jonka omistaa tilanhaltija Wiens. Neljästä ruplasta\n    kuukaudessa on minulla kaikki tarpeeni. Selvää on siis, että minä\n    -- koska toimeentulo täällä on niin halpaa ja koska minä täällä\n    voin toimittaa mitä olisi tekeminen kaupungissakin, nimittäin\n    uudistaa (upparbeta) Kullervoa -- mieluummin oleskelen vielä\n    jonkun ajan maalla.\n\n    Olen vähän miettinyt mimmoinen nyt mahtaa olla asemasi valtiossa.\n    Kirjoitat kesällä oleskelleesi Orivedellä, mutta nyt olet\n    Skatalla.[8] Luultavasti on kuitenkin kaikki hyvin, tulee ainakin\n    hyväksi.\n\n    Sinä kirjoitat kirjeessäsi: \"Jos jollakin tavoin olen loukannut\n    sinua, niin kaiketi annat sen anteeksi\"; semmoisista lauseista,\n    sanotut enemmän pilalla kuin todella, luonnollisesti emme välitä;\n    sillä me olemme ystäviä, eikä mikään valta voi katkaista niitä\n    siteitä, jotka yhdistävät meitä. -- Mutta sinä sanot myös,\n    että rouva P. ajattelee samoin suhteestani häneen. Olisiko hän\n    loukannut minua anteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan?\n    Muuta en ole saanut kokea häneltä. Kumminkaan en usko hänen\n    todella niin ajattelevan; ja esitä sinä hänelle sydämelliset\n    terveiseni. On oleva hauska hetki syksyllä, kun minä jälleen saan\n    nähdä hänen avonaiset, iloiset ja raittiit kasvonsa. --\n\n    Sano terveisiä kaikille ystävilleni kaupungissa, varsinkin\n    niille, joista puhut kirjeessäsi.\n\n    En tiedä mitä enempää kirjoittaisin sinulle, vaan päätän\n    toivossa että tapaamme toisemme syksyllä Helsingissä, ja jonakin\n    iltahetkenä totilasin ääressä vaihdamme ajatuksia ja aatteita;\n    mutta sitä ennen on meidän kuitenkin silloin tällöin annettava\n    tietoja toisillemme. -- Vastaa tähän kirjeeseeni niin pian kuin\n    aika myöntää, enkä minä puolestani myöskään unohda tehdä samoin,\n    kun vuoroni taas tulee. Jos tahdot että kirje tulee nopeasti\n    perille, niin jätä se postikonttoriin kirjoituksella: seuraa\n    possessionaatti J. Stenvallin [Wiensin?] sanomia. -- Voi hyvin!\n\n                                                  Alexis Kivi.\n\n    5.\n\n    Siuntiossa u p. heinäkuuta 1863.\n\n    Veli!\n\n    Kiitos kirjeestäsi ja vaivastasi rahakirjeen kanssa, jonka olen\n    saanut.\n\n    Paikka missä asun on nimeltä Fanjunkars; mutta sitä ei tarvita\n    päällekirjoituksessa, vaan on semmoinen osoite kuin viime\n    kirjeessäsi riittävä. -- Kotikyläni nimi on Palojoki, ja on se\n    ensimäinen kylä, joka tiellä Porvoosta Turkuun kohtaa sinua\n    sitten kun olet tullut Nurmijärven alueelle. Veljeni omistaman\n    paikan nimi taas on Myllymaa ja on se kaksi (venäjän) virstaa\n    kirkolta. Käy ensin hänen luonaan sekä sitte hänen seurassaan\n    vanhempieni kodissa.\n\n    Muutoin tahdon, edeltäpäin sanoa sinulle, ettei Nurmijärvellä\n    ole mitään taiteen eikä luonnon puolesta, joka voisi sinua\n    erityisesti miellyttää: ei näköaloja eikä ylänköjä ja laaksoja\n    romanttisissa ryhmityksissä; ja kuitenkin ovat nämät seudut\n    minulle ihanimmat maan päällä; semmoinen taikavoima on lapsuuden\n    muistoilla. Paljaita ahoja olet sä näkevä, ykstoikkoisia metsiä\n    ja metsien keskellä jonkun tiheästi rakennetun kylän.\n\n    Kirkko on sinusta oleva hyvin vähäpätöinen: mutta huomaa\n    kuitenkin tornin tasaiset suhteet, kellojen syvämielinen\n    sointu, saarnastuolin, mutta varsinkin alttarin symmetria ja\n    yksinkertainen sulous, mystillinen majesteettisuus Kristuksen\n    kuvassa, kun hän väikkyy pilvissä taivaaseen astuessaan. Huomaa\n    myöskin neitsyt Maaria, lapsi sylissä: hänen kasvonsa ovat\n    minusta aina olleet naiskauneuden ihanteena, varsinkin kun\n    katselee etäältä. Minun mielestäni neitseellisyys ja äidillisyys\n    niissä yhtyvät mestarillisella tavalla. -- Jos haluaa ruveta\n    hieman haaveksimaan ja lapsettelemaan, niin voisi itseksensä\n    huudahtaa: millä suloisuudella nukahtaisi tuolla rinnalla! Mutta\n    arvostele itse kaiken tämän nähtyäsi; minä olen kenties liian\n    puolueellinen ja puolueellisiahan enimmiten ollaan asioissa,\n    jotka koskevat kotiseutua ja lapsuutta.\n\n    Minun pistää vihaksi, etten voi viettää tätä kesää sinun\n    kanssasi. Olisi omituisen suloista niin suuressa arvossa pidetyn\n    ystäväni keralla, pyssy olkapäällä, vaeltaa kotimetsissä,\n    esimerkiksi lempiseudussani Kanaanissa, jossa lapsena olen\n    paimentanut isäni lehmiä, virittänyt satimia ja pauloja sekä\n    vanhempana aina syksyllä metsästänyt. Siellä istuisimme\n    jonkun korkean männyn juurelle, sytyttäisimme piippumme,\n    sepustelisimme runoja ja filosofeeraisimme. Se olisi hauskaa.\n    Minä puolestani olen lujasti päättänyt, että me kerran, ennenkuin\n    nuoruudenpäivämme ovat menneet, nautimme tätä huvia. -- Ilmoita\n    minulle kuitenkin, mihin aikaan tulet oleskelemaan Nurmijärvellä;\n    sillä me voisimme mahdollisesti tavata toisemme siellä.\n\n    Eräässä kirjeessäsi minulle näytit sinä toivovan, että\n    asuisimme yhdessä Helsingissä; se olisi minunkin hartain\n    toivomukseni. Voisimme syksyllä ruveta asuintovereiksi,\n    jollei sinun olosuhteesi jo ole muuttuneet niin, että se on\n    mahdotonta. Kaikesta tästä voit minulle kirjoittaa. Jatkakaamme\n    kirjeenvaihtoa sittenkin kun olet asettunut maalle. Lähetä kirje\n    vain Appelrotille; kyllä se sieltä saapuu tänne.\n\n    Voitko lainata minulle muutamia vihkoja Shakespearea (ei\n    kuitenkaan 4:ttä vihkoa eikä sitä, joka sisältää Timon\n    Ateenalaisen, ne on minulla itsellä, toiset on lainassa\n    Nurmijärvellä ja Helsingissä) ja jättää ne, hyvässä kääreessä,\n    Weckströmille. Varsinkin toivoisin saada ne, jotka sisältävät\n    Hamletin, Kaksi nuorta herraa Veronasta sekä Henrik 4:nnen.\n    Minä lukisin niitä ääneen muutamille naisille täällä, vaikka\n    tietysti täytyy jättää pois paljon. Se olisi luullakseni hyvin\n    terveellistä minulle. Siis: jos voit toimittaa mitä pyydän, niin\n    tee se.\n\n    Kiitos Suomen lipusta: minä pidän siitä paljon ja pitäisin\n    enemmänkin, jos se olisi yksinkertaisempi ja jos sillä olisi\n    perinnäinen merkitys oletellun sijasta. Sen pitäisi olla symboli\n    jostakin omituisesta suomalaisesta kansakunnassa taikka Suomen\n    luonnossa. Mikä kansa ei ole vuodattanut verta ja mikä kansa\n    ei olisi valmis puolustamaan isänmaatansa? -- Muutoin voisivat\n    minusta punaiset tilkut kulmissa olla poissa, niin olisi lipun\n    miellyttäväisyys puhtaampi ja yksinkertaisempi. Mutta olkoon\n    tämän laita kuinka tahansa. Pääasia on että saamme oman lipun.[9]\n\n    Voi hyvin ja kirjoita pian minulle.\n\n                                                  A. Kivi.\n\n    P.S. Sydämellinen tervehdys herra Weckströmille ja hänen\n    rouvalleen. Minä uskallan myöskin lähettää kunnioittavan\n    tervehdyksen Albina Palmqvistille.\n\n    6.\n\n    Helsingissä 16 p. kesäkuuta 1864.\n\n    Veli!\n\n    Kiitos kirjeestä, johon vihdoinkin ryhdyn vastaamaan, minkä, paha\n    kyllä, olen liian kauan laiminlyönyt.\n\n    Minua ilahduttaa suuresti, että elämä pohjoisessa on sinusta\n    enemmän miellyttävä kuin päinvastoin. Toivon että nyt rauhassa\n    voit työskennellä tulevaisuutesi ja onnesi eteen, joka tähän\n    saakka ei vielä ole suonut kummallekaan meistä hymyileviä\n    katseitaan. Minä onnittelen sinua myöskin yhä lähempään ja\n    lähempään tuttavuuteen jonkun seudun \"musikaalisen tyttären\"\n    kanssa!\n\n    Minun tulostani teidän seuduillenne en vielä voi sanoa mitään,\n    mutta että minä kerran tulen käymään Hyrynsalmella sekä myöskin\n    saamaan tuntea tuulahduksen Lapin taikailmasta, sen olen varmasti\n    päättänyt.\n\n    Muutoin kirjoitan minä vielä novelliani, jonka minä -- niinkuin\n    sinä muistaakseni jo tiedät -- aion myydä följetongiksi\n    suomalaiseen lehteen Maiden ja Merien takaa. Kullervoa painetaan\n    paraikaa, ja kesäkuun lopulla taikka heinäkuun alulla on kirja\n    ilmestyvä.\n\n    Vasta nyt ovat valtiopäivät kokonaan lopussa; ja hauska oli aika,\n    jolloin ne oli olemassa. Enimmin ylentävää ja ihanaa niihin\n    nähden oli säätyjen kaunis yksimielisyys. Talonpoikaissääty\n    lienee kuitenkin ollut se sääty, joka enimmin veti yleisön\n    huomiota puoleensa. Minäkin pidin enimmin siitä säädystä. Se\n    herätti toivorikkaita ajatuksia Suomesta ja sen tulevaisuudesta;\n    kumminkin on muistaminen että siinä oli valittuja yksilöitä.\n    -- Mutta olkoon miten tahansa; varmaa on kuitenkin, että\n    valtiopäivät jättivät miellyttäviä muistoja.\n\n    Minä matkustan pian Siuntioon, kesä-olopaikkaani. Kun taas olet\n    hyvä ja kirjoitat minulle, niin lähetä kirje mainittuun pitäjään.\n    Ja kirjoita niin pian kuin voit; minä lupaan vastedes tavallista\n    nopeammin vastata kirjeisiisi. Ole varma siitä. Kirjoita vähän\n    tarkemmin olosuhteista pohjoisissa metsissä: esim. mitä lajia\n    riistaa siellä eniten tavataan, oletko nähnyt karhuja taikka\n    peuroja, mitä lintuja siellä useimmin näkee, onko jäniksiä\n    runsaasti j.n.e. Jos haluat, niin kuvaa minulle joku seutu\n    siellä, semmoinen, joka sinusta on enimmin pohjoinen ja jylhä.\n    Suuresti minua huvittaisi, jos sinä myöskin antaisit muutamia\n    piirteitä kansan tavoista ja luonteesta.\n\n    Mutta nyt täytyy minun päättää ja toivottaa sinulle onnea ja\n    menestystä.\n\n    Varmuuden vuoksi ilmoitan tulevan osoitteeni: Helsinki, Siuntio,\n    jätetään Bollstadin kestikievariin.\n\n                                                 Ystäväsi\n                                                 Alexis.\n\n    7.\n\n    Helsingissä 3 p. maaliskuuta 1865.\n\n    Veli!\n\n    Kiitos kirjeestäsi. Se saapui käteeni vasta viimeisenä päivänä\n    helmikuuta tänä vuonna, vaikka se oli päivätty 12 p. joulukuuta\n    1864.\n\n    Onnittelen sinua varsinaiseksi forstmestariksi! sillä olen nähnyt\n    että olet siksi ehdotettu.\n\n    Kirjeessäsi kuvaat Pohjan luontoa hyvin viehättäväksi; jotenkin\n    siihen tapaan olen minäkin kuvitellut ylhäistä Pohjaa. Kuvauksesi\n    kiihoitti halua käydä luonasi Hyrynsalmella; kumminkaan ei\n    tänä vuonna vielä tule mitään matkasta, mutta kenties ensi\n    vuonna. -- Olen mielissäni että jo vähän olet perehtynyt\n    suomenkieleen, ja minä toivon, että me pian voimme kirjoittaa\n    toisillemme äidinkielellämme. -- Palmqvist on naimisissa erään\n    mamsellin kanssa Ruotsista nimeltä Ryling; kuitenkin on hänen\n    kansallisuutensa vaivoin määrättävissä, sillä hänen isänsä\n    kuuluu olevan tanskalainen ja äiti saksalainen. Muutoin sanotaan\n    Edmundin katseiden loistavan autuudesta. Vahinko vain, ettei muut\n    voi olla yhtä onnellisia.\n\n    Minä kirjoittelen viisinäytöksistä näytelmää, jonka toivon\n    saavani valmiiksi ensi jouluksi. -- Ahlqvist on julmasti\n    haukkunut Kullervoa kriitillisissä kirjoituksissaan\n    Suomettaressa. Mutta hyvä on, että täällä yleiseen nauretaan koko\n    arvostelulle. Vielä on hänellä Nummisuutarit jälellä, ja olen\n    kuullut hänen aikovan vielä pahemmin pidellä sitä kappaletta.\n\n    Minä lähden nyt Siuntioon, mutta tulen toukokuulla takaisin pian\n    jälleen palatakseni samaan paikkaan. -- Voi hyvin! sitä toivoo\n    veljesi\n\n                                                     A. Kivi.\n\n    8.\n\n    Helsingissä 5 p. tammikuuta 1868.\n\n    Veli!\n\n    Ensiksi toivotan sinulle hyvää uutta vuotta sekä terveyttä että\n    iloa! ja käyn sitten kohta varsinaiseen kirjeeni aiheeseen.\n    Jos voit, niin auta minua kovasta pulasta ja lainaa minulle 60\n    markkaa. Minun on maksettava korkoja; mutta jollen voi, niin\n    täytyy takausmiesteni maksaa, ja sitä en mitenkään tahtoisi.\n    Täällä on hirveän vaikea saada rahoja enkä tiedä mistä nyt saisin\n    kysymyksessä olevan summan, ennenkuin taas saan vähäsen töistäni.\n    Vaikea on kai rahapula sielläkin, mutta sinä olet kumminkin yksi\n    niitä onnellisia tänä aikana, sinä olet virkamies; ja tiedän,\n    ettet sinä kieltäydy antamasta minulle mitä minä sinulta pyydän.\n    Helmikuun alussa menen postiin ja kysyn -- vakuutettua kirjettä\n    minulle. Osoitteeni on: Kirjailija A. Stenvall, Helsinki. Jos\n    saan rahat, niin lähetän kohta velkasitoumuksen niistä, takaus\n    alla.\n\n    Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä kun me viimein kirjoitimme\n    toisillemme! Minä olisin ehkä vieläkin jonkun ajan ollut\n    kirjoittamatta, jollei tämä taloudellinen aihe kirjeeseen olisi\n    ilmaantunut. Kumminkin olen aina ollut aikeessa jälleen alkaa\n    kirjeenvaihtomme, jopa entistä vilkkaamman. Pian me myöskin\n    voimme kirjoittaa toisillemme äidinkielellämme!\n\n    Olen usein haaveksinut matkaani Hyrynsalmeen, joka tapahtuisi\n    meritse Tornioon, mutta rahanpuute on aina pakottanut lykkäämään\n    sen tuonnemmaksi. Mutta kerran on matka tapahtuva. Et voi\n    uskoa kuinka minä ikävöin nähdä vilahduksen Lapin luontoa sekä\n    hengittää tuulahduksen sen taikailmaa. Monta kerjäävää vaeltajaa\n    Kajaanin seuduilta olen tavannut, ja ne ovat viehättäneet\n    minua suuresti, muiden muassa eräs Paavo Karjalainen ja Eljas\n    Sigfrinpoika Pesonen, jotka eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä,\n    vaan hakivat työtä. Heidän kotonsa oli vain pari peninkulmaa\n    Hyrynsalmesta, mutta eivät he tunteneet sinua mieskohtaisesti,\n    vaikka olivat kuulleet puhuttavan sinusta. Näitä muuttolintuja\n    kohtaan olen aina ollut hyvin kyseliäs sekä koettanut kestitä\n    niitä niin hyvin kuin olen voinut. Saatan sanoa menneellä\n    vuodella Siuntiossa, missä olen oleskellut, nähneeni edustajia\n    kaikista Suomen seurakunnista käyvän paraadissa ohitseni.\n\n    Muutoin olen täysin terve ja reipas, vaikka \"olen raivonnutkin\".\n    Mutta viime aikoina olen taas viettänyt melkein spartalaista\n    elämää ja niin tulen jatkamaan Tuonelan portille saakka; sillä\n    monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta\n    onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa. Vaikeinta on\n    ollut luopua tupakanpolttamisesta, joka jo oli 18-vuotinen\n    intohimo; mutta nyt en enää kaipaa sitä.\n\n    Minulla on nyt valmiina suurin teos, jonka tähän saakka olen\n    kirjoittanut, nimittäin Seitsemän veljestä, lähes 600 sivua\n    pitkä, mutta se ilmestyy vasta ensi jouluksi. Mutta sitäpaitsi\n    saan pian valmiiksi 5-näytöksisen murhenäytelmän, joka tapahtuu\n    Italiassa Arnon rannalla. Se tulee ehkä pian painetuksi. Jos niin\n    tapahtuu, niin on minulla halu postissa lähettää sinulle yksi\n    kappale.\n\n    Muuten ei minulla ole mitään tärkeää kerrottavana. Yleisesti\n    mieltäkiinnittävän olet nähnyt sanomissa.\n\n                                                 Ystäväsi\n                                                 A. Kivi.\n\n    9.\n\n    Siuntiossa 12 p. kesäkuuta 1868.\n\n    Veli!\n\n    Kiitos rahoistasi, jotka lähetit minulle, ja anna anteeksi, että\n    olen niin kauan laiminlyönyt toimittaa sinulle velkakirjan, joka\n    nyt vihdoin seuraa tämän muassa. Muistan nyt vasta, että päivä\n    oikeastaan olisi pitänyt olla 8 helmikuuta. Mutta toivon ettei\n    mitään laillisia toimenpiteitä tässä kohden tule kysymykseen! --\n    Minä oleskelen Siuntiossa, mutta syyskuulla olen Helsingissä,\n    ja luultavasti painetaan silloin \"Seitsemän miestä\". Se on\n    luultavaa; mutta pimeältä näyttää nykyään kirjailijoille.\n    Se kappale, jonka mainitsin viime kirjeessäni, on riippuva\n    epämääräisestä tulevaisuudesta. -- Oli minulle ilahduttavaa\n    kuulla, että sinä pidät suomalaisesta kansasta; ja siis voin\n    toivoa, että sinä pian opit sen kieltä, sekä kirjoittamaan että\n    puhumaan. Muista, että se joka ei ole täysin yhdenvertainen\n    suomalaisten kanssa on aina tunteva heidät enemmän heidän\n    huonolta kuin hyvältä puoleltaan (kommer alltid att känna dem\n    mera till deras nack- än fördel). -- Myötäseuraavan velkakirjan\n    tähden täytyy minun nyt lähettää sinulle tämmöinen lappu-kirje.\n    Mutta kenties voin kuitenkin odottaa sinulta vastausta tähän.\n    Mutta liukkaampi olen vastedes oleva. Jos kirjoitat ennen\n    syyskuuta, niin on osotteeni: Helsinki, Siuntio, Bollstadin\n    kestikievari.\n\n    Voi hyvin.\n\n                                                  A. Kivi.\n\n\n\n\nAleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta.[10]\n\n\nVuodenvaihe palauttaa aina mieleen onnettoman runoilijamme muiston,\njoka vapautui elämän taakasta vuoden viimeisenä päivänä 1872.\nSiitä on nyt vierinyt 34 vuotta. Tämä luku ei ole niitä tasaisia,\njotka tavallisesti antavat aihetta riemujuhliin ja muistelmien\nesittämiseen, mutta kuitenkin tahdon kertoa muutamia piirteitä\nAleksis Kiven viime ajoista. Laatuaan ne ovat niin vähän riemullisia,\nettä niitä ei kannatakaan säästää riemuhetkeen, vaikka ne kenties\neivät sentään ole aivan arvottomia vainajan kokonaiskuvaan nähden.\n\n\nI.\n\nKevättalvella 1871 Kivi tuotiin Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän\noli uudessa klinikassa ja myöhemmin Lapinlahden hulluinhuoneessa.[11]\nEdellisestä paikasta hän kirjoitti kaksi ruotsinkielistä kirjettä\nneiti Charlotte Lönnqvistille Siuntioon, jonka luona hän oli asunut\nviimeiset 7 vuotta. Lukuisista korjauksista päättäen on jälkimäinen\nnäistä kirjeistä suurella vaivalla kirjoitettu, vaikka itse käsiala\nei ole huonoa. Kirjeet, joista edellinen on kokonaan päiväämätön,\novat keväältä 1871.\n\n    Hyvä Charlotta!!\n\n    Suurimmalla kiireellä Riikan odottaessa. -- Älä puhu suurempien\n    suunnitelmien unohtamisesta. -- Pian kirjoitan laajemmin, ja\n    olisin sen tehnyt aikoja sitte, jollen olisi ollut niin sairas.\n    Et voi uskoa kuinka olen kärsinyt näinä aikoina. Kaikki toivo\n    on jo ollut raukeamaisillaan. Usein on minusta ollut kuin ei\n    olisi elämässä enää mitään, joka houkuttelisi minua jäämään\n    tänne. Mutta kenties voi vielä käydä paremmin. -- Voi hyvin! Pian\n    kirjoitan.\n\n                                                     Alexis.\n\n    Helsingissä 12 p. toukokuuta; Charlottan päivänä.\n\n    Onnittelen!\n\n    Hyvä, hyvä Charlotta! On kuin voisin vähän paremmin. Mutta minä\n    hourailen tavasta vähän, hyvin vähän. Olen heikko, heikko!\n    Charlottan ei pidä tulla luokseni, kun Charlotta matkustaa\n    kaupunkiin. Älä tule, älä tule! Sillä vaikutus olisi liian\n    valtava. Älä tule! Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti\n    ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen\n    terveenä ja reippaana syksyllä maalle, olemmehan silloin\n    molemmat paremmassa maassa. Minä olen kovin heikko, kovin.\n    Useimmat yöt unettomat. Älä kirjoita minulle, älä ollenkaan. Ja\n    jos Charlotta sairastuisi ja sattuisi kuolemaan (josta laupias\n    Jumala varjelkoon Charlottaa). Mutta jos niin tapahtuisi, niin\n    kaikki kaupungissa ja maalla salatkoot minulta sen surun. Mutta\n    ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan! Voi hyvin!\n    Terveisiä Amandalle\n\n                                             Teidän Alexilta.\n\n    Elä hurskaasti, Charlotta, niin tässä kuin toisessakin,\n    maailmassa! Minä olen uudessa klinikassa. Professori Hjelt ja\n    toinen nuorempi lääkäri --\n\nTämä kirje, joka päättyy näin keskellä lausetta, näyttää jo\nilmaisevan mielenhäiriötä. Luultavasti se onkin viimeinen, minkä Kivi\non kirjoittanut. Neiti Lönnqvist, jolta olen saanut nämä kirjeet, ei\nainakaan tiennyt muista.\n\n\nII.\n\nValittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni\nottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana\nsyksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden\najoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa \"kraatari\"\nAlbert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.\n\nAamulla k:lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme\nkoko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona\nja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa\nvalkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli\nnäet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli\nkiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla\nolimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä\nelämästä.\n\nMielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli\nsiitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut\nvinttikamarissa. \"Silloin olin minä onnen poika\", oli hänen tapansa\nsanoa, \"nyt olen surun poika\". Monesti hän näytti pitävän nykyistä\nkamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli\nsuurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä\ntähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli\npassaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: \"Karoliina!\", ja\nkun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski.\n-- Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se\noli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä.\nAinoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä\npestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti\njärveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. -- Enimmäkseen\nhän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan\ntakana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin\nlähellä asuvan herrasväen luona ja siellä hetken aikaa istunut.\n-- Veljensä lapsista -- joita oli kaksi poikaa ja tyttö -- -- hän\npiti paljon, ja oli näiden sanominen häntä Aleksiksi eikä sedäksi.\nVanhimman pojan nimi oli Ernst Aleksis, ja häntä hän ei sallinut\nnimitettävän Aleksiksi, vaan antoi hän hänelle nimen Erkki. -- Usein\nhänen sanottiin huutavan ja kirkaisevan. Hän hoki Mattia, Aapoa ja\nmuita nimiä, ja kertoja luuli, että hänen mielensä oli kiintynyt\nteoksiinsa, silloin kun hän ei puhunut nuoruudestaan.\n\nSillä aikaa kun veli jutteli meille näitä, oli kamarista tuvan takaa\nkuulunut huokauksia ja heikonlaisia huutoja, ja yht'äkkiä ovi aukeni\nja sairas astui tupaan. Omituinen pelonalainen tunne valtasi minut,\nkun mielipuoli iski katseensa meihin, vieraisiin. Nervanderin hän\nkuitenkin heti tunsi, kun tämä ystävällisesti tervehtien meni häntä\nvastaan. -- \"Nervander! Nervander!\" hän lausui pari kolme kertaa\nomituisella väreellä, jota en voi sanoin kuvata. Oli kuin ilon säde\nolisi välähtänyt kalpeilla, surkastuneilla kasvoilla, ja äänessä oli\nystävyyttä, ikäänkuin haudasta nousseen hämmästystä ja samassa jotain\nnuhtelevaa. Vielä vuosikymmenien, takaa tuo ääni väräjää korvissani.\nNervander sanoi terveisiä Bergbomilta ja Krohnilta. Kivi toisti\nnimet, ja näytti kuin olisi hän ne tuntenut. Sitten hän laskeutui\ntuolille istumaan. Hänellä oli ainoastaan paita, alushousut ja sukat\nyllä, ja seisoessaan hän näytti pitkältä, joskin hartiat olivat vähän\nkumarassa. Kun minä, joka olin hänelle aivan tuntematon, tervehdin\nhäntä ja hän kuuli nimeni, hän pari kertaa lausui \"Aspelin\". Näkyi,\nettä hän oli nimen kuullut, mutta hän ei tiennyt oliko ennen tuntenut\nminua vai eikö.[12] Åströmiä (Emil Elias, nuorta lääkäriä, joka oli\nhoitanut häntä klinikassa) hän aivan itsestään kysyi. Sen jälkeen\nhän istui mitään puhumatta, ja hänen synkät silmänsä harhailivat\ntoisesta esineestä toiseen. Minua, outoa herrasmiestä, hän hiukan\nepäluuloisesti katseli.\n\nTällä välin Albertin 13--14-vuotias, sievä tyttö oli keittänyt\nkahvia, ja kun sitä tarjottiin, se nyt, niinkuin usein on laita,\nkevensi raskasta tunnelmaa. Juotiin siis kahvia, josta Aleksis\npaljon piti (niin että häntä monesti saatiin pestäkin, kun luvattiin\nkahvia palkinnoksi). Meidän kyytimiehemme käytti silloin tilaisuutta\nottaakseen puheenvuoron ja sanoi Albertille, että hän oli tavannut\nJuhani Stenvallin kravustamassa. Tämä viimeinen sana herätti Aleksin\nhuomion. \"Kravustaa\" hän toisteli, ja kun Nervander sen johdosta\nmainitsi Vantaan kosken ja kysyi lehtimajasta sen partaalla, Aleksis\nkertoi siellä oleskelleensa. -- \"Jag var en stor skytt och satte ut\n(olin suuri pyssymies ja viritin) pauloja och (ja) satimia\", hän\njatkoi sekoittaen molempia kieliä.[13] Nervanderin kysymykseen, saiko\nhän riistaa pyydyksillään, Aleksis virkkoi: \"Jo, jag var då lycklig!\"\n(sain kyllä, olin silloin onnellinen). Äänessä oli jälleen ilme, joka\ntiesi, että onnellisuus ei tarkottanut ainoastaan pyydystämistä. --\nKun me nousimme lähteäksemme, Aleksis näytti jälleen virkistyvän, ja\nhän mainitsi ystäviä, joille Nervanderin piti viedä terveisiä. \"Ja,\nhelsa åt alla!\" (niin, vie terveisiä kaikille) sanoi hän viimeksi,\nosottaen että hän sillä hetkellä oli täydessä tajussaan.\n\nSiihen päättyi käyntimme Aleksis Kiven luona, se oli kestänyt\npuolitoista tuntia. -- Albert kuvasi sen hoidon, joka tuli sairaan\nosaksi, mahdollisen parhaaksi; mutta toiselta puolen on totuuden\nmukaan sanottava, että Tuusulassa ei oltu aivan yksimielisiä asiasta.\nHuhuiltiin näet, että mielipuolta olisi joskus pahoinkin kohdeltu,\nettä tämä oli tavasta ollut suljettu sisään ja kauan huutanut ja\nparkunut yksinään, jopa olisi ruuankin anto ollut niukanpuolista.\nEn kumminkaan luule, että näille huhuille on kovin suurta arvoa\nannettava. Että hoito monessa kohden oli puutteellinen, on itsestään\nymmärrettävää, semminkin kuin mielisairaan hoitaminen enimmäkseen\nusein on ylen vaikeaa. Pääasia on, että nähtävästi ei ole mitään\nsyytä olettaa hyvän tahdon puutetta taikka erityistä huolimattomuutta\nhoitajissa. Varsinkin Karoliina, jolla tietysti oli päätehtävä,\nnäytti hyvänluontoiselta ihmiseltä. Hänen pienet, harmaat silmänsä\nilmaisivat pelkkää hyväntahtoisuutta, käytökseltään hän oli\nmaalaistapaan yksinkertainen ja nöyrä.\n\n\nIII.\n\nJoku aika Nervanderin ja minun käyntimme jälkeen Kiven luona alkoi\nhänen terveytensä silminnähtävästi huonontua, lääkäriä taikka\nlääkkeitä ei haettu. Loppuaikana vaivasi sairasta kova kuume. Pää\noli milloin kuuma, milloin jääkylmä. Kuitenkaan hän ei suuresti\nvalittanut. Tuli sitten joulujuhla, jota hän aina erittäin oli\nrakastanut. Nytkin, vaikka oli hyvin heikko, hän käski jouluaattona\nsytyttää pystyvalkean tuvan takkaan. Lattia oli olkien peitossa,\nvalkea loimusi valaisten ja lämmittäen tupaa, ja Aleksis istui\ntuolilla takan ääressä. Niin vietettiin jouluiltaa. Mutta silloin\nhän yht'äkkiä valittaen huudahti: \"Enkä löydä kotoani! enkä löydä\nkotoani!\" Hän näytti olevan semmoisessa hädässä, että toiset\nriensivät hänen \"avukseen\", lohduttamaan häntä sanomalla, että hän\noli kotona.[14]\n\nNäinä päivinä sairas alkoi sanoa kuolevansa, ja usein hän oli\nosottaen kamariansa -- \"vinnikamariansa\" -- lausunut: \"Tuossa\nminä kuolen.\" Ennen hän oli kiroillut eikä ollut tahtonut kuulla\nkuolemasta puhuttavankaan. Kuoleman hetki tulikin 31 p. jouluk. Läsnä\noli veli Albert ja tämän vaimo Karoliina. Kuoleva kätteli ensin\nveljeään, ja painoi sitten Karoliinan kättä rintaansa vastaan lausuen\nviimeiset sanansa: \"Minä elän!\" Oli k:lo 4 aamulla.\n\nVielä samana aamupäivänä Albert Stenvall toi kuolinsanoman\nHelsinkiin. Minä menin Cygnaeuksen luokse pyytämään, että hän\nkirjoittaisi Morgonbladetiin muistosanoja runoilijan poismenon\njohdosta, ja siihen hän kohta suostuikin. Kirjoitus, jonka nimi oli\n\"Hyvästi jättö\" (Ett farväl) ja jonka alle on merkitty: \"Uuden vuoden\nyönä 1872--3. Fredr. Cygnaeus\", alkoi seuraavin sanoin:\n\n    \"Onnellisempien suloisin toivo on saada kauan elää maan päällä;\n    onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä\n    on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne, jotka\n    toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta\n    ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista\n    samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon\n    sammuttamista.\"\n\n    \"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen\n    vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään hyvin onnettoman miehen\n    myrskyisen elämän viimeinen.\"\n\n    \"_Runoilija Aleksis Kivi_ on tänä aamuna vapautettu siitä\n    elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on\n    oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle,\n    mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan\n    on maassamme syntynyt.\" -- --\n\nLauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan\nkirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko,\nparikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle.\nEnnenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, (sittemmin\nsenaattori) Ernst Albert Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen\nmuotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitsi\nkasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään\nmuodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä\nmuotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen jalon runoilijaotsan,\nmutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja\nkuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck\n(nyk. senaattorin rouva Donner) olivat kumpikin lähettäneet\nlaakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun\nsisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien ohella arkun\nkanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu\n(helsinkiläisten joukossa oli tarpeeksi laulajia), surusaatto\nlähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua\nkirkolle saakka (noin 3 kilometriä). Siunauksen toimitti pitäjän\niäkäs rovasti, C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti t:ri J.\nV. Calamnius ja yksinkertainen ylioppilaskvartetti lauloi Paavo\nCajanderin tilaisuutta varten sepittämät, nykyäänkin hautalauluna\nkäytetyt säkeet, jotka alkavat: \"Vaipuos, vaivu Synnyinmaasi helmaan!\"\n\nHautauspäivän ilma ja koko luonto oli murheellisen toimituksen\nmukainen. Järvi oli kyllä jäässä, mutta maa oli paljas, taivas\npilvessä ja kylmä tuuli sai turkittomat värisemään. Kumminkin\nTuusulan pitäjäläiset, joita oli lukuisasti saapuville tullut,\npitivät hautajaisia \"hyvin juhlallisena käytöksenä\", jopa\nmainitsivat, että niin juhlallista \"hautauskomentoa\" siellä ei oltu\nennen nähty.\n\n\nIV.\n\nSe mitä nyt on kerrottavana on ainoastaan välillisessä yhteydessä\nAleksis Kiven kanssa, mutta kumminkin siksi asiaan kuuluvaa, että se,\njoka kerran kirjoittaa seikkaperäisen runoilijan elämäkerran, ei voi\njättää sitä mainitsematta. Koska sitä paitsi seuraava arvatenkin on\naivan uutta nykyiselle polvikunnalle, en epäile jatkaa.\n\nJotenkin samaan aikaan kuin kuolema vapautti Kiven elämän tuskista,\ntuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa\npiireissä, joissa se oli ollut sangen vieras, jollei kokonaan\ntuntematon. Filos. kand. Raphael Hertzberg oli näet ruotsalaista\nteatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit, ja\nsen ensi-ilta oli ilmoitettu 13 p:ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom,\njoka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita,\nKiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista\ntekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja\noli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta\nhyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa,\nettä tämä suorittaisi välin tekijän taikka hänen edusmiehensä\nkanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut hankkinut lupaa\nkäännökseensä, vaan päinvastoin Bergbomille selittänyt, että hän\nei ollut velvollinen mitään maksamaan. Asian näin ollen Bergbom\nmainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan _\"protestin\"_ eli\nvastalauseen:\n\n    \"Kaupungin sanomissa ilmoitetaan, että Uudessa Teatterissa tänä\n    iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven Karkurit näyttämöä varten\n    mukailtuna ja käännettynä. Niin paljon kuin minua ilahuttaakin,\n    että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan\n    teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää\n    hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden\n    vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä\n    asiassa on osottanut.\n\n    Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat\n    omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä\n    lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi\n    ovat he, täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja\n    meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on\n    omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava,\n    kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka\n    heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin\n    johtokunnan rahallisen neuvokkuuden (finansiell förslagenhet) ja\n    runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis\n    Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin\n    johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään\n    tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on\n    heitä muistutettu kaikista näistä seikoista.\n\n    Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi\n    sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa\n    hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää\n    sitä edukseen. Niinkuin tiedetään, sisälsi painolaki vuodelta\n    1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin,\n    runoilijan ja taitelijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872\n    vuodenkin säädyt anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin\n    käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei\n    vielä ole saanut lain voimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen\n    tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää,\n    ovat kunnian lait sitovia -- näiden valvoja on yleinen mielipide,\n    ja sen edessä allekirjoittanut sekä runoilijan lähimpien\n    valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien\n    esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen\n    omistusoikeutta.\"\n\nSeuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa\nHertzberg ja Bergbom esittivät mitä heidän välillään oli tapahtunut.\nEdellinen väitti, että hänen lauseensa, että hän ei ollut velvollinen\nkorvaamaan tekijälle, ei suinkaan ollut tarkottanut sitä, että hän\nkieltäytyi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom sanonut, että hän ei\ntahtonut keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti,\nettei hän lainkaan ollut vetäytynyt puhumasta Hertzbergin kanssa,\nvaikka hän kyllä oli sitä mieltä, että teatterin johtokuntakin oli\nvelvollinen vastaamaan draaman näyttelemisestä sekä että hän -- mikä\noli pääasia -- oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi\njäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen 29 p. jouluk.\njulkaisi Helsingfors Dagblad tiedon, että ruotsalaisen teatterin\njohtokunta -- konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja\nasessori F. Krogius -- olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin\nraastuvanoikeuteen \"protestin\" johdosta, jota he pitivät kunniaansa\nloukkaavana.\n\nJuttu oli ensi kerran esillä raastuvan oikeudessa 21 p. tammik.\n1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka\nsyytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka\nmuka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava\nkunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9\n§§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).\nSittemmin käsiteltiin asiaa 11 p. helmik., 11 p. maalisk. ja vihdoin\n1 p. huhtik., jolloin oikeus julisti päätöksensä tuomiten Bergbomin\n_herjauksesta_ (smädelse) 700 markan sakkoihin.\n\nTässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon\nvain sanottuna, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui\nsiihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä, että teatteri\nei aikonut myöntää korvausta tekijälle, vai oliko hän, niinkuin\nasessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin\nkuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko\najan oli lakitieteen kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan\nKiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus -- kantajan\nvastustuksista huolimatta -- suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin\nesityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti\nvastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä, mitä heidän välillään\noli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi\njutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että\nHertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että\nse seikka, että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä\nkuulusteltavaksi, selvästi todisti, että hän oli toiminut bona fide.\n-- Kun asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden\ntutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan solvaukseen\n(förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin\njohtokunta puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen\neteen saamatta muutosta aikaan.\n\nEdellisen yhteydessä on kerrottava, että Hertzberg, \"protestin\"\nilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113\nmarkkaa (s.o. _kaikki_, mitä hän itse oli käännöksestä saanut!). Tämä\nmaksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi\nrahat vainajan Albert-veljelle hautajaiskustannuksiin. --\n\nVaikka Albert Stenvallia neuvottiin toimittamaan yksinkertaiset pidot\nkutsutuille vieraille, tilasi hän Saksan emännältä mitä komeimmat,\nniin että menoihin tarvittiin lisää 115 mk. Vajaus täytettiin siten,\nettä ystävien kesken kerättiin 5 mk. mieheltä. Ne jotka -- olematta\nitse saapuvilla hautajaispidoissa -- täten ottivat osaa Kiven\nhautauskustannuksiin olivat: A. Almberg, E. Aspelin, J. V. Calamnius,\nC. W. Churberg, W. K. Cronström, A. Boehm, K. Elmgren. P. E. Ervast,\nC. W. Forsman, E. A. Forssell, B. F. Godenhjelm, A. Hagman, K. F.\nIgnatius, A. W. Jahnsson, Y. Koskinen, J. Krohn, V. Löfgren, E.\nNervander, F. Perander, Th. Rein, C. G. Svan ja E. E. Åström.\n\nMitä tulee Karkurien ruotsinnokseen -- \"Flyktingarna\" -- annettiin\nse ruotsalaisella näyttämöllä 13 ja 15 p. jouluk. 1872 saavuttamatta\nmenestystä: \"yleisö vastaanotti sen kylmästi, ja myötävaikuttavat\ntaiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta\". Nämä sanat on\notettu Bergbomin kirjoittamasta arvostelusta (Mbl. n:o 296), jossa\npääsyynä huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta.\n\"Henkilöt ovat samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma\nvähintäin kolmas osa alkuteosta lyhempi.\" Lyhentäminen oli miltei\nyksinomaisesti suoritettu pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys\nja luonteet olivat suuresti kärsineet. Kaiken päälliseksi mukaili\nja oli tehnyt draaman päätöksen \"onnelliseksi\" -- kumminkaan\nmuuttamatta traagilliseen ratkaisuun ajavia aiheita ja luonteita!\nArvostelija lausuu lopulta, \"että 'Karkurit' ruotsalaisessa asussaan\nei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta näytelmästä eikä\ntekijän runoudesta ylipäätään\". -- Tähän liitämme ainoastaan\nsen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka (34\nvuotta myöhemmin!) lienee _ainoa_ yritys tehdä Suomen suurinta\nsuomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle\nyleisölle.[15] Kaukana täällä eletään toisistaan.\n\n\n\n\nLiite edelliseen kirjoitukseen.\n\n\nKerätessäni aineksia esitelmääni Kivestä 1872 kävin myöskin\nSiuntiossa, missä hän oli niin monta vuotta oleskellut, ja erittäin\ntapaamassa hänen jalomielistä suosijatansa nti Charlotta Lönnqvistiä.\nSilloin kuulin kaikenlaista runoilijan olosta siellä, mutta kun minun\nmyöhemmin oli kirjoitettava lyhyt elämäkerta Valittujen teosten\nalkuun, kaipasin kuitenkin tarkempia tietoja erinäisistä seikoista.\nSen johdosta kirjoitin nti Lönnqvistille pyytäen niitä häneltä ja\nvastaukseksi sain seuraavan kirjeen. Käsialasta päättäen on ruotsiksi\nlaadittu kirje luultavasti jonkun miehisen tuttavan kirjoittama,\nmutta sisällys on tietenkin neidin sanelema. Koska kirje paitsi\nrunoilijan omia kirjeitä on tietääkseni ainoa asiakirja, joka koskee\nKiven oloa Siuntiossa, ansainnee sekin pienenä lisänä runoilijan\nelämäkertaan tulla painetuksi.\n\n    Siuntio 27 p. heinäk. 1877.\n\n    Korkeasti kunnioitettava Herra Tohtori!\n\n    Herra Tohtorin arvoisan kirjeen viime juhannuspäivältä olen\n    kiitollisuudella vastaanottanut ja ryhdyn nyt vastaamaan siinä\n    esittämiinne kysymyksiin, joihin nähden, mikäli kykenen,\n    suurimmalla mielihyvällä tahdon tyydyttää Herra Tohtoria. Mitä\n    Alexius (sic!) Kiveen tulee, kesti hänen olonsa Siuntiossa\n    kaikkiaan 10 vuotta, joista hän ensi aikoina asui osaksi\n    veljensä Juhani Stenvallin luona, jolla silloin täällä oli\n    arennilla maatila nimeltä Purnus, ja osaksi Qvarnby'ssä erään\n    maanviljelijä Wiens'in luona, joiden seurassa hän joskus\n    huvikseen otti osaa johonkin metsästysretkeen, mutta enimmäkseen\n    hän lueskeli (sysselsatte sig med sina studier). Viimeiset\n    7 vuotta hän asui minun luonani, paitsi parina lukukautena,\n    jolloin hän oli Helsingissä, siksi kuin hän keväällä 1870,\n    silloin sattuneen mielisairautensa tähden, oli pakotettu\n    lähtemään sairaalaan; täällä Fahnjunkars'illa, joka oikeastaan on\n    Sjundbynkartanoon kuuluva torppa, vaikka isäni täällä rakennutti\n    omat rakennukset ja laittoi puutarhaistutuksia, kului hänen\n    aikansa pääasiallisesti kirjailijatöissä; terveytensä tähden hän\n    joka päivä otti kylmiä sisäkylpyjä ja teki kävelyjä mieluimmin\n    havumetsässä; syksyisin oli hänellä tapana huvikseen pyytää\n    lintuja ansoilla; suurempia seuroja hän vältti ja ainoastaan\n    silloin tällöin hän kävi jonkun lähemmän tutun ystävän luona\n    pitäjällä, mikä luultavasti johtui taloudellisista olosuhteista.\n    Kirkossa hän ei tällä ajalla käynyt, eikä hänellä myöskään\n    täällä ollut tilaisuutta olla häissä taikka maahanpaniaisissa,\n    paitsi eräissä pienemmissä häissä, jotka tapahtuivat minun\n    luonani; myöskin oli hän saapuvilla muutamissa toimeenpanemissani\n    nimipäiväkutsuissa; nälkävuosina, kun kokonaisia perhekuntia\n    kerjäten kuljeskeli edes ja takaisin, hän mielellään antautui\n    puheisiin varsinkin suomenkielisten kanssa kysellen heidän\n    olojaan sekä eri paikkakuntien tapoja; muuten hän minun\n    mielestäni oli luonteeltaan hyvin luja ja päättäväinen. Herra\n    Tohtori toivoo saada tietää lähimmän täkäläisen järven nimen.\n    Kyllä täällä läheisyydessä, melkein saman matkan päässä, on\n    kaksikin pienempää lampea, toinen Bollstadträsk ja toinen\n    Wiksträsk, vaikkei Alexiuksella minun tietääkseni ollut\n    mitään tekemistä kummankaan kanssa, sitävastoin hän sillä\n    ajalla kuin hän asui mainitun Wiens'in luona parina kesänä\n    oleskeli merenrannikolla kylpemässä ja piti hän silloin asuntoa\n    Svinö-saarella. Siuntiossa ei ole Ingvallsbro-nimistä paikkaa,\n    mutta naapuripitäjässä Kirkkonummella on kylä nimeltä Ingvallsby,\n    jossa Alexius oleskeli kesällä 1858 n.s. ylioppilaspakarissa,\n    sieltä arvattavasti on Herra Tohtorin saama hänen tekemänsä\n    kirje. Veljen Juhani Stenvallin pois muuttamisesta Siuntiosta\n    minulla ei ole muuta mainittavana kuin että hän täällä\n    arentiajan umpeen kuluttua kunniallisesti luovutti tilan ja\n    lähti kotiseudulleen, Nurmijärvelle, siellä vastaanottaakseen\n    toisen arentipaikan. Mitä minuun ja minun esi-esiini tulee,\n    niin oli isoisäni kersantti Viaporin linnanrykmentissä, mutta\n    oli myöskin ollut mukana Pommerin sodassa ja kuoli täällä v.\n    1824. Isäni oli syntynyt 2 p. elok. 1782, palveli fanjunkkarina\n    Uusmaan rakuunarykmentissä 1808 vuoden sodassa, mutta oliko hän\n    mukana missään tappelussa sitä en voi sanoa, ja kuoli täällä 12\n    p. maalisk. 1850. -- Minä taasen olen syntynyt 2 p. helmik. 1815\n    myöskin täällä. Tällä hetkellä en nyt muista mitään muuta, joka\n    voisi Herra Tohtorille valaistukseksi olla, vaan on minulla siis\n    kunnia edelleen olla Herra Tohtorin\n\n                                            nöyrin palvelija\n                                          Charlotta Lönnqvist.\n\n    J. K. Koska huomaan unohtaneeni mainita isoisäni ja isäni nimet,\n    täytyy minun tässä lisätä, että kumpaisenkin nimi oli Jonas\n    Lönnqvist. Juh. Stenvall luovutti arentitilansa 1861. Oikeastaan\n    on sen paikan nimi, jossa asun, kirkonkirjan mukaan Bruses.\n\n                                                 Sama.\n\n\n\n\nAleksis Kiven \"Seitsemän Veljestä\".[16]\n\nI.\n\n\nJoulun aikana meillä ollaan tavattoman kirjallisia. Suuret\njokapäiväiset lehtemme tarjoskelevat lukijoilleen neljän, viiden\nviikon kuluessa satoja palstoja arvosteluja, mutta merkillistä on\nettä niissä puhutaan enimmäkseen vain kaunokirjallisista tuotteista.\nOn kuin katsottaisiin jokaisen runokokoelman ja novellipahasen\nesittelemistä yleisölle aivan välttämättömäksi asiaksi, jota\nvastoin vakavampi ja eritoten tieteellinen kirjallisuus miltei\npoikkeuksetta \"kunnioittaen sivuutetaan\". Jos joku joululahjani\nostaja ehkä ajattelee jälkimäistä lajia kirjoja, niin noudattakoon\nomaa päätään; ainoastaan ne, jotka kysyvät \"kevyttä\" lukemista,\nansaitsevat -- niin näyttävät sanomalehtimiehet arvelevan --\nneuvoa ja johtoa. Kieltämättä on tämä asianlaita yksi todistus\nlisää henkisen kulttuurimme heikkoudesta, sillä jos osattaisiin\npanna arvoa vakavammankin kirjallisuuden tunnetuksi tekemiselle\nlaajemmissa piireissä, niin olisi kai mahdollista kiinnittää lehtiin\nsemmoiseenkin tehtävään kykeneviä voimia.\n\nTieteellisten julkaisujen joukossa ovat n.s. akateemiset\nväitöskirjat erityisesti halveksittuja. Ne ovat muka pakosta\nsyntyneitä opinnäytteitä, joista ei kannata puhuakaan sen jälkeen\nkuin ne ovat tulleet virallisesti hyväksytyiksi, ja yleisön ei\nniistä anneta tietää enempää kuin nimi. Ja kumminkin käsitellään\nniissä monesti aineita, jotka olisivat omansa herättämään\nyleisempääkin mielenkiintoa -- puhumatta siitä että luulisi\nkelvollisen tieteellisen tutkimuksen tekijän ainakin yhtä hyvin\nkuin jonkun \"rakkauden uhrien\" kuvailijan ansaitsevan tulla\nyleisölle esitellyksi. -- Nämä mietteet heräsivät minussa, kun\npäätin ottaa kääntääkseni \"Ajan\" lukijakunnan huomion maisteri\n_V. Tarkiaisen_, joulun edellä ilmaantuneeseen väitöskirjaan,\n_Aleksis Kiven \"Seitsemän Veljestä\"_. Koska erityisestä syystä\nolen siihen tavallista tarkemmin tutustunut, tulee kirjoitukseni\njotenkin seikkaperäiseksi. Kumminkaan ei tarkoitukseni ole vapauttaa\nkirjallisuutemme ystäviä sitä lukemasta, vaan päinvastoin,\nhuomauttamalla sen ansiopuolista ja ottamalla keskustelun alaiseksi\nerinäisiä mielenkiintoisia kohtia, herättää heissä halua siihen.\n\nTämä kirjallinen tutkimus on ensimäinen laatuansa, jossa\nsuomenkielinen runoilija ja runoteos on otettu tieteellisesti\nkäsiteltäväksi. Yksistään sentähden on se merkille pantava\nilmiö, mutta vielä enemmän senvuoksi, että se sisältää paljon\nuusia tietoja ja ansiokkaasti erittelee ja valaisee erinäisiä\npuolia Kiven runoudesta. Tutkimus alkaa johdannolla, jossa tekijä\npyytää yleispiirtein osottaa runoilijan aseman kirjallisuutemme\nkehityksessä. Siksi on esitys minusta kuitenkin liian suppea.\nEnsiksikin olisi Kiven esiintyessä vallalla oleva kirjallinen suunta,\njolle tekijä -- silmällä pitäen Runebergiä -- antaa mainesanan\n_klassillinen_, ollut tarkemmin, täsmällisemmin määriteltävä. Eihän\nedes Runeberg, miten paljon hän olikin vastaanottanut vaikutuksia\nvanhan ajan runoudesta, ollut ehdottomasti \"klassillinen\" siinä\nmerkityksessä, jossa tätä sanaa yleisessä kirjallisuushistoriassa\nkäytetään. Mitä taasen hänen aikalaisiinsa Lauri Stenbäckiin, Fredr.\nCygnaeukseen ja Z. Topeliukseen tulee, olivat he luonteeltaan\npääasiassa romantikoita, ja samoin oli vähemmän mainioitten,\nnuorempien runoilijain laita. Eiköhän Ahlqvistkin, joka tekijän\nmielestä edustaa klassillista (oikeammin olisi ollut sanoa\ndoktrinääristä, se on rikkiviisasta ja sovinnaista) estetiikkaa\nKiveä vastaan, vahvassa subjektiivisuudessaan ollut paremmin\nromantikko; varmaankin sitä olivat Wecksell, Julius Krohn, K. E.\nEneberg, E. Nervander, A. Törneroos, A. Rahkonen, K. J. Gummerus\nj.n.e. Tästä näkyy kuinka vähän oikeutettu nimitys \"klassillinen\" on,\nvaikka toiselta puolen \"romanttinenkin\" olisi ollut harhaanvievä,\njos sitä olisi käytetty samassa merkityksessä kuin (ulkomailla)\nvuosisadan alussa. -- Toiseksi olisi syytä ollut luoda lyhyt katsaus\nulkomaiden kirjallisuuteen ja huomauttaa niistä ilmiöistä eri\nmaissa, jotka, niinkuin Flaubert ja Goncourt-veljekset Ranskassa,\nHebbel ja Otto Ludwig Saksassa, Björnstjerne Björnson Norjassa,\nGogol Venäjällä, osottivat uuden mahtavan, realistisen eli\nnaturalistisen suunnan olevan tulossa. Totta on että Kivi ei tiennyt\nmitään näistä kirjailijoista, mutta juuri siitä olisi saatu oikea\npohja muistutukselle, joka olisi ollut erikoisesti painostettava,\nettä näet runoilijamme ei koskaan kohonnut aikansa kirjallisen\nsivistyksen tasolle ja että hän sentähden realistisen suunnan\ntienraivaajana meillä oli naiivi, se on noudatti yksistään luontaista\nvaistoaan. Ettei hän \"halveksinut\" taiteellisempaa runoutta, sen\nnäkee siitä että hän, etupäässä Shakespearen vaikutuksen alaisena,\nKarkureissa, Canziossa y.m. teoksissa pyrki ahtaan, luontaisen\npiirinsä ulkopuolelle. Näin laajennettuna olisi johdanto rakentanut\ntutkimukselle taustan, jota vasten nähtynä sen tulokset olisivat\nesiintyneet selvempinä, ja niin olisi osotettu, mikä asema Kivelle on\nmyönnettävä maailman kirjallisuudessa yleensä, sillä emmehän epäile\nhänen ansaitsevan tulla siinäkin lukuun otetuksi.\n\n_Ensimäinen luku_ on sekin vielä johdantoa, sillä sen aineena on\nKiven elämä ja tuotanto ennen \"Seitsemää Veljestä\". Fredr. Cygnaeus\non ainoa aikalainen, jonka tekijä mainitsee myötätuntoisesti ja\nvaikuttavasti ohjanneen runoilijan kehitystä. Hän muka neuvoi Kiveä\nlukemaan Shakespearea ja Cervantesta, kehotti häntä kirjoittamaan\nsuomenkielellä j.n.e. -- En tahdo vähentää Cygnaeuksen ansiota ja\nmerkitystä -- olenhan minä niitä harvoja, jotka enää häntä ihaellen\nmuistavat --, mutta kuitenkaan en voi olla sanomatta, että mielestäni\nollaan taipuvaisia kuvittelemaan hänen ja Kiven suhdetta toisiinsa\nläheisemmäksi ja vaikuttavammaksi kuin se todellisuudessa on ollut\ntai on saattanut olla. Miten suuri taiteenystävä olikaan suosiollinen\ntaiteilijan- ja runoilijanalkuja kohtaan, on huomioon otettava, että\nhän ei koskaan asettunut toverilliselle kannalle heihin nähden.\nHänen tapansa oli päinvastoin kohdella nuorempia omituisella, niin\nsanoakseni, olympolaisella ylemmyydellä ja häntä lähestyttiin\nniinkuin jotakin majesteettia, jonka puolelta yksistään hymyilevä\nkatse ja ystävällinen sana olivat mieleenpainuvia armonosotuksia.\n(Tämän olen monelta kuullut ja itsekin kokenut, ja ainoastaan silloin\nkun kävin hänen luonaan ilmottamassa Kiven kuolemasta ja pyytämässä\nhäntä kirjoittamaan Morgonbladetiin muistosanat onnettomasta\nrunoilijasta, hän näytti unohtavan tavallisen grandezzansa.)\nNäin ollen Cygnaeus voi, siitä syystä että häntä, kaikessa\nhänen erikoisuudessaan, todella kunnioitettiin ihanteellisena\nisänmaanystävänä, vähälläkin paljon vaikuttaa; mutta jos kysytään\nkenen kanssa Kivi saattoi vapaasti keskustella runoilija-aikeistaan,\nkenen seurassa hän tapasi kansallista tunnelmaa ja innostusta, niin\non itsestään selvää että siihen on vastattava: silloisten nuorten\nkansallismielisten kanssa ja seurassa. Hänellä oli näet ystäviä\nnäitten joukossa, ja kun ottaa lukuun hänen luonteenlaatunsa --\njosta alempana enemmän -- on helppo ymmärtää, että niin oli laita\nainoastaan _heidän_ ansiostaan. Vaatimattomana ja ujona Kivi\nolisi pysynyt heistä loitolla, jolleivät he olisi etsineet hänen\ntuttavuuttaan sentähden että hän oli suomalainen runoilija. Juuri\nnäiden ystävien (en enää muista kenen) olenkin kuullut kertovan,\nettä Kivi toverien kesken silloin tällöin julkilausui toivomuksen,\n\"että hänkin puolestaan voisi kansalleen tuottaa jotakin arvokasta\ntodellisuuden mukaisesti kuvaamalla sen luonteita ja ominaisuuksia\".\nJa tietenkin häntä siihen kehotettiin, samalla kuin muistakin\nkansallisista tehtävistä keskusteltiin. Semmoisia nuoria, jotka tässä\novat muistossa pidettävät, olivat Julius Krohn, veljekset Theodor ja\nE. A. Forssell, jonka jälkimäisen kanssa runoilija asuikin yhdessä\n(noin 1859--60), E. Nervander, Jaakko Forsman, Fritiof Perander,\nKaarlo Bergbom, joka v:sta 1864 oli Kiven uskollisin ystävä j.n.e.\nPaitsi Nervanderia lienee näistä tuttavista nykyään elossa ainoastaan\nTh. Rein ja Emil Böök.[17]\n\nSen johdosta mitä tekijä lausuu Kiven eri teoksista mainitsen\nseuraavaa: Kullervon ensi laitos oli v:lta 1859 (eikä 1860), sillä\nkilpakirjoituksena se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle\njätettävä ennen uudenvuoden päivää 1860. -- Nummisuutareja tarkottava\nhuomautus, että \"talonpoikaismaailma sinänsä, ilman Runebergin\nkansallisia ihanteita ja hiottuja taidekeinoja, oli monen mielestä\nliian raaka ja matala\", ei ole aivan tosiasiain mukainen, sillä kun\n\"Hirvenhiihtäjät\" ilmestyivät 1830-luvulla, Runeberg ei suinkaan\npelastunut siitä moitteesta, että hän oli ottanut kuvatakseen\n\"epärunollisia\" torppareja ja talonpoikia. -- Väite, että Karkureista\nannettiin \"yhtä runsas tunnustus\" kuin Nummisuutareista, ei myöskään\noikein pidä paikkaansa. Bergbomin arvostelu K. Kuukauslehdessä\non kyllä kiittävä, mutta syystä on oletettava, että siihen on\nvaikuttanut hänen hyvä sydämensä. Ahlqvist oli niin pahoin pidellyt\nKiveä, että Bergbom tahtoi olla mahdollisimman suopea, semminkin\nkun Karkureilla todella onkin näyttämöllisiä ansioita. Toisellainen\noli sentään Bergbomin ihastus Nummisuutareihin -- sen huomaa hänen\nkirjeistään Otto Florellille Parisiin 1865: \"Ainoastaan Stenvallin\nNummisuutarit nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi\nvaikuttaa minuun.\" -- \"Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten\nsyvällisiä yksityiskohtia! Helsingin esteettisille herkkusuille se\nei kuitenkaan ole mieleen.\" -- Tekijän arvelu, että \"Yö ja Päivä\"\nja \"Leo ja Liina\" ovat kirjoitetut vartavasten seuranäytelmiksi, on\naivan oikea. Sen todistaa eräs hallussani oleva kirje silloiselta\nkirjakauppiaalta ja kustantajalta Stolpelta.[18]\n\nVasta _toisessa luvussa_ tekijä ryhtyy varsinaiseen aineeseensa\nesittäen aluksi, mitä tietoja on olemassa \"Seitsemän Veljeksen\"\nsynnystä. Romaani ilmestyi painosta 1870, mutta uskottavaa on että\nse jo 1860:n vaiheilta on ollut runoilijan mielessä, vaikkeivät\ntodistukset ole ehdottomasti luotettavia. Muun muassa maisteri\nC. G. Svan muistaa E. A. Forssellin siihen aikaan sanoneen, että\nKivi mietti suurta romaania. Tahtomatta asettaa tätä muistitietoa\nepäilyksen alaiseksi mainitsen kuitenkin, että Forssell, kun hän\n1872 minulle kertoi Kivestä, ei hiiskunut mitään siitä asiasta. Mitä\nhän jutteli siltä ajalta, jolloin he asuivat yhdessä, otan tähän\nsanasta sanaan muistiinpanoistani -- vaikkei se koskekaan romaanin\nsyntyä, luo se sentään valoa siihen runoilijan elämänjaksoon,\njolloin hän luultavasti sitä ensin ajatteli. \"Kiven seurustelupiiri\noli harvalukuinen eikä hän koskaan ottanut osaa varsinaiseen\nylioppilaselämään, niin että hän olisi käynyt kokouksissa, joissa\nylioppilaskunnan asioita käsiteltiin. Hän erosi tavallisuudesta, niin\nettä huomio kiintyi häneen. Hänen tietonsa olivat hyvin heikot, eikä\nhän muutenkaan ollut niin sivistynyt, että hän olisi voinut ylläpitää\npitempää keskustelua; mutta kun hän vilkastui, herätti hän huomiota\nsukkeluutensa ja alkuperäisten havaintojensa kautta. Erittäinkin oli\nhänellä terävä silmä koomilliseen nähden. Jollekin anekdootille,\njollekin koomilliselle sattumukselle tai tapaukselle hän saattoi\nnauraa sydämestään ja kauan, silloinkin kun toiset eivät nähneet\nsiinä mitään erityisen naurettavaa. Hän oli vaatimaton eikä näyttänyt\netsivän ylhäisiä tuttavuuksia taikka sentapaista. Hän seurusteli\nmyöskin usean ei-ylioppilaan kanssa. Moni hänen lähimpiä tuttujaan\noli renttu taikka siksi tulemaisillaan, eikä hän kuitenkaan liittynyt\nkeneen tahansa. Hänellä oli näet hyvin voimakas myötä- tai vastatunto\neri ihmisiä kohtaan. Hän ei harjottanut mitään opinnoita, vaikka\nhänkin kai ensiksi oli ajatellut kursseja ja tutkintoja. Hän luki\nainoastaan Shakespearea. Siihen aikaan hän ei kirjoittanut varsin\npaljon, mutta hän istui usein pitkät kuurot sohvallansa mietiskellen\nja haaveillen. Hän oli alituisesti rahanpuutteessa. Hän ei silloin\nmainittavasti juopotellut, ja jos niin tapahtui, oli aiheena se, että\ntoverit tarjosivat hänelle.\"\n\nKun tietty on, että Kullervon toinen laitos ja Nummisuutarit\nvalmistuivat 1864 sekä että Kivi 1866 tarjosi romaaninsa\ntilattavaksi, niin voinee päättää, että edellä mainitut kaksi teosta\npääasiassa kiinnittivät hänen mieltään 60-luvun alkuvuosina ja että\nSeitsemän Veljeksen historian varsinainen syntyaika oli 1865--66,\nsillä tuskin runoilija olisi uskaltanut luvata sitä tilaajille,\njollei se olisi ollut täysin suunniteltuna ja muutenkin hyvällä\nalulla. -- Kysymys, onko Kivi ensiksi aikonut käsitellä aihetta\nnäytelmän muodossa, niinkuin joku on kertonut ja pitkät vuoropuhelut\nnäyttävät todistavan, jäänee iäksi ratkaisematta. Tekijän arvelu,\nettä varsinkin kosimisjuttu alussa viittaa komediaan, ei minusta\ntodista sitä eikä tätä, koska näet itse pääkohtaus (kosinta\nVenlan tuvassa) ainoastaan kerrotaan. Jos runoilija olisi sen\nnäytelmäkohtauksena kirjoittanut, hän arvattavasti olisi ottanut\nsen vuoropuhelun muodossa taikka täydellisempänä romaaniinsakin.\nSemmoisena kuin tämä episodi nyt todellisuudessa esiintyy saattaa\nsanoa sen sommittelultaan olevan hyvin homerolais-eepillisen\nlaadultaan -- siinä nimittäin että pitkiä valmistuksia seuraa aivan\nlyhyesti esitetty pääkohtaus.[19] -- Tässä luvussa olisi tekijän\npitänyt myöskin toisiinsa verrata romaanin eri painoksia. Itse hän\nluonnollisesti siteeraa vanhinta painosta, mutta useimmilla muilla\non vain joku myöhempi painos käytettävänä. Totta on, että erotus\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemien painosten välillä, se\non tarkemmin sanoen ensimäisen ja sitä myöhempien, on hyvin vähäinen,\nmutta koska tietääkseni useilla tahoilla lienee vallalla se luulo,\nettä suuriakin muutoksia on tehty, olisi senkin vuoksi painosten\nsuhde toisiinsa ollut valaistava.\n\n_Kolmannessa luvussa_ tekijä tutkii \"Seitsemän Veljeksen\"\ntodellisuuspohjaa ja esittää runsaasti uusia tietoja. Jokaiselle\nKiven romaanin lukijalle ja hänen elämänvaiheittensa tuntijalle\non ollut selvää, että runoteos nojautuu kirjoittajansa nuoruuden\nkokemuksiin ja muistoihin. Kuinka läheltä -- sen hra Tarkiainen\nmeille nyt osottaa. Hän on näet mitä kiitettävimmällä ahkeruudella\nkerännyt tietoja Nurmijärven mökeistä ja tuvista, kirkon- ja muista\narkistoista sekä verrannut kotipitäjän ja naapuripitäjien paikkain\nnimiä romaanin nimiin ja tullut siihen loppupäätelmään, että\nkuvausten taustana ovat olot Nurmijärvellä runoilijan nuoruuden\naikana (1830- ja 1840-luvuilla), että tapahtumapaikaksi on\najateltava hänen syntymäseutuansa, Palojoen kylää, lähitienoineen,\nja että henkilöissäkin on selviä paikallisia piirteitä, mutta\nettä itse kertomuksen juoni on vapaasti keksitty. Tätä vastaan\nei helpostikaan voitane muistutuksia tehdä; mutta toisin on\nerään johtopäätöksen laita, jonka tekijä julkilausuu kuvattuaan\nsen tapojen villiytymisen, joka puheena olevana aikana oli\nNurmijärvellä valtaan päässyt. Historialliset tosiasiat (jotka tuon\nvilliytymisen todistavat) muka \"repivät myös rikki sen kaunistavan\nverhon, johon senaikuinen estetiikka ja kansantieto tahtoi kietoa\nsuomalaisen, etenkin juuri hämäläisen luonteen, ihannoidessaan\nRunebergin ja Topeliuksen suulla vain sen jaloja ja kauniita\nominaisuuksia\". Tällä hieman epäloogillisella lauseella (eihän\njalot ja kauniit ominaisuudet kaivanneet ihannoimista!) tekijä\nilmeisesti tarkottaa, että hämäläiset (ja suomalaiset ylipäätään)\ntavoiltaan kaikkialla olivat samallaisia kuin Nurmijärvellä, mutta\novat runoilijat ihannoidessaan todellisuutta jättäneet näkymättömiin\nkaikki varjopuolet. Epäilemättä on tekijä tässä melkoisesti\nerehtynyt. Mikäli minä tiedän, oli ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla\nsamanlaatuinen tapojen turmelus jotenkin yleinen. Todistukseksi\nviittaan erääseen kirjoitukseen Runebergin toimittamassa Helsingfors\nMorgonblad'issa 1832 n:o 23. Kirjeessään Grotille Runeberg osottaa\nhyvin tunteneensa tämän raaistuneenkin kansan, koska hän näet sanoo\nennen Saarijärvellä-oloaan luulleensa suomalaisten sisältäpäinkin\nolevan samallaisia kuin ulkonaisesti heidän kaupunkimatkoillaan,\nmutta sisämaassa hän oli oppinut toista. Minkälaisen kansan hän\nsiellä tapasi, on hän seikkaperäisesti kuvannut suorasanaisessa\nkirjoituksessaan Saarijärven luonnosta ja kansasta. Tästä\ntodistuskappaleesta, jonka luotettavaisuutta ei kukaan voine epäillä,\nnäkee että sikäläinen kansa eli vielä alkuperäisissä oloissa, kaukana\nsiitä tapojen turmeluksesta, joka oli levinnyt rannikkoja lähemmällä\nasuviin suomalaisiin[20] ja joka luultavasti, niinkuin kokemus\ntodistaa, oli aiheutunut uusien kulttuurivirtausten taistelusta\nvanhempien, perinnäisten kanssa. Runeberg huomaa saarijärveläisten\ntavoissa piirteitä, jotka muistuttavat häntä Homeroksen\nkreikkalaisista, ja juuri tämä sai hänet kansaan ihastumaan.\nLuultavasti hän Ruovedellä ja Kurussakin kohtasi jotenkin yhtä\nturmeltumatonta kansaa, ja varmana voinemme pitää, että Runebergin\nrunoilijainnostus olisi suuntautunut toisaalle, jos hän sisämaassa\nolisi tavannut semmoista todellisuutta kuin Kivi on kuvannut. Toinen\nasia on että nuorempi runoilija on tavoiltaan turmeltuneessakin\nkansassa huomannut rakastettavia ominaisuuksia. Se oli mahdollista\nsentähden, että hän niin syvälti tunsi sen luonnonlaadun.\n\nSaman luvun loppupuolella tekijä viittailee erinäisiin kirjallisiin\nvaikutuksiin, näyttäen kuinka romaanissa on jälkiä uudemmasta ja\nvanhemmasta kansanrunoudesta, raamatusta y.m. Runebergistä Kivi\ntekijän mukaan ei ole vaikutuksia saanut, vaan ovat yhtäläisyydet\naiheen itsensä tuottamia. Kumminkin on minusta luultavaa, että Kivi\nehkä helpommin Runebergin Hirvenhiihtäjien välityksellä on saanut\nsen vaikutuksen antiikkisesta runoudesta, joka esim. vertauksissa on\nhuomattavana, kuin suorastaan Homeroksesta. Lisänä yhtäläisyyksiin\nsopii mainita senkin, että veljekset kaksi vuotta peräkkäin näkevät\nhallan vievän heidän viljansa, ja että he nurkumatta kaivamalla\nsyvempiä ojia vihdoin karkottavat hallan.\n\n_Neljäs luku_ käsittelee romaanin rakennetta, luonteita,\nvuoropuheluita ja luonnonkuvauksia. Tämän luvun alussa on minusta\ntekijän esitys vähemmän tyydyttävää kuin missään muualla. Se johtuu\npääasiassa siitä, että hän on väärin käsittänyt romaanin pääaiheen\nsanoessaan, että siinä esitetään \"päähenkilöiden kehitys raakuudesta\nsivistykseen, kuvitellusta vapaudesta todelliseen, metsäläisyydestä\nyhteiskuntaan\". Tämä lähtökohta on saanut hänen heikkoutena pitämään,\nettä kertomuksessa ei tule näkyviin \"draamallista kehittelyä\"\neikä \"draamallista johdonmukaisuutta\". Nämä puutteet olisivat\ntodellisia puutteita ainoastaan _jos_ tarkotus olisi ollut kuvata\nmainitunlaista kehitystä ja _jos_ kyseessä olisi ollut draama; mutta\nnäin ei suinkaan ole laita. Kaikkein ikävintä on että \"kehitys\nraakuudesta sivistykseen\" j.n.e. laadultaan moraalisena aiheena\non ristiriidassa humoristisen käsittelyn kanssa. Sentähden onkin\nvälttämätöntä etsiä toinen selitys romaanille, ja sen tapaamme\nJuhanin sanoissa: \"Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa\nmukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei\nloukkaa kenenkään oikeutta? Kuka voi sen kieltää? Mutta sanonpa\nkerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa\novat ihmisten häijyt henget\" Kun sitten veljekset ovat kuvitelleet\nImpivaaran metsien rauhaa, Juhani lopullisesti päättää: \"Sinne\nsiirrymme ja rakennamme uuden maailman\"! Tästä päättäen on romaanin\npääaiheena kapinayritys yhteiskuntaa vastaan taikka toisin sanoin\nyritys vapautua yhteiskunnan siteistä ja järjestyksestä. Ja tämä on\ntodella humoristin keksimä. Samoin kuin Cervantes seisoo Don Quijotea\nylempänä, seisoo Kivi elämänkokemuksessa veljeksiä korkeammalla, hän\ntietää yrityksen turhuuden, mutta niinkuin espanjalainen runoilija\nantaa vaeltavan ritarinsa kokea lukemattomia seikkailuja ennenkuin\nhänen silmänsä avautuvat näkemään maailman todellisuutta, niin antaa\nsuomalainenkin runoilija veljesten harhaluulonsa sokaisemina lähteä\nmetsään ja kokea mitä oudoimpia seikkailuja, kunnes he itse huomaavat\nmiten ovat riippuvaisia muista ihmisistä ja kypsyvät kääntymykseen.\nAlusta ainoastaan runoilija tietää seikkailujen päämäärän, myöhemmin\nse selviää veljeksillekin, ja Aapo sen julkilausuu erityisessä\npuheessa. Kääntymys -- se on kertomuksen päätapahtuma, \"pääakseli\"\n-- alkaa siitä hetkestä, kun he sanoissa ja teossa tunnustavat\noikeaksi lautamies Mäkelän sanat: \"Mutta aapiskirjasta täytyy teidän\nalkaa päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.\"\nKun pidämme silmällä nämä runoilijan omat viittaukset ja sen\nohella muistamme, että odottamattomat, vaihtelevat seikkailut sekä\nkaikellaiset episodit vanhastaan kuuluvat romaanin luonteeseen,\nniin huomaamme tekijän käsittävän asian aivan väärin saneessaan,\nettä Kivi \"antaa veljesten ajelehtia hetkellisten päähänpistojensa\nmukaan\" ja että hän (ikäänkuin hän pitkäksi aikaa olisi unohtanut\npääajatuksensa) vasta myöhemmin on \"tuntenut halun tarttua\nvoimakkaammalla otteella juonen lankoihin kiinni\". Erotus \"Seitsemän\nVeljeksen\" ja Don Quijoten välillä on kyllä äärettömän suuri,\nmutta oikeastaan se on ajan, maiden ja kansojen erilaisuudessa,\nja sentähden me kumminkin lopulta voimme sanoa, että samoin kuin\nDon Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, oli Seitsemän veljeksen\nmetsäänmuutto viimeinen yritys maassamme asettua elämään yhteiskunnan\nulkopuolelle.[21] -- Jos kysymme, mistä Kivi on pääajatuksensa\nsaanut, niin voimme yksinkertaisesti vastata: todellisesta elämästä.\nOnhan sangen tavallista, niin maalla kuin kaupungissa, että koulun\ntai ensi opetuksen vaatima ja aluksi ikävä työ herättää pojissa\nsamallaisia kysymyksiä kuin Juhanin: eikö voi päästä tästä vaivasta\nja elää vapaasti luonnon helmassa? Kivi on hymyillen antanut poikain\nnoudattaa haluansa.\n\nMitä muuten kertomuksessa esiintyviin vaikuttimiin tulee, on\nvarsin pätevänä pidettävä sitä, joka lähinnä aiheuttaa veljesten\nkääntymyksen -- se on nimismiehen ja rovastin hyvyyttä ja\nsuvaitsevaisuutta heitä kohtaan. Mutta tekijä on jättänyt\nhuomauttamatta, että runoilija on unohtanut sanallakaan selittää,\nmistä syystä nuo mahtajat siten kohtelivat veljeksiä. Se on\nlaiminlyönti Kiven puolelta, joka osottaa, että hän kaiken\nrealisminsa ohella saattoi menetellä romanttisen mielivaltaisesti.\n-- Muita vaikuttimia silmällä pitäen tekijä yleiseen sanoo, että\ntapahtumat \"näennäisen kömpelösti, mutta kuitenkin kieltämättömällä\neepillisellä tahdilla liittyvät yhteen\" -- mikä kuuluu jotenkin\nristiriitaiselta. Se mikä on eepillisen tahdikasta ei minusta\nhelpostikaan voi olla edes näennäisen kömpelöä. Minusta Kivi erittäin\nluontevasti johtaa toisen tapahtuman toisesta. -- Samassa yhteydessä\nhuomautetaan erinäisistä tekotavan ominaisuuksista, jotka ylipäätään\novat eepillisen esityksen luonteeseen kuuluvia. En kuitenkaan luule\ntekijän olevan oikeassa, kun hän niihin myöskin lukee samanlaisten\nsituatsionein, keskusteluaineiden ja näköalain toistamisen esim.\ntulipalot, tappelukohtaukset j.n.e. ja arvelee runoilijan tarkotuksen\nolevan siten painaa asia mieleen. Toistamiset Homeroksessa ja\nKalevalassa ovat näet säe säkeeltä yhdenlaisia, jota vastoin Kiven\nmainituissa toistamisissa ainoastaan sama aihe toistuu, mutta aina\nuudessa muodossa. Mainitsematta on jäänyt se varsin eepillinen\nmenettelytapa, että vuosien kulku jätetään tarkemmin merkitsemättä:\nveljekset viipyivät 10 vuotta metsässä, mutta milloin mikin seikkailu\ntapahtui, jää hämäräksi. Tämä on tahallista runoilijan puolelta\nniinkuin sekin, että veljekset paluumatkallaan tapaavat entiset\nvihollisensa, toisen toisensa jälkeen.\n\nKäsitellessään Kiven luonnekuvaustaitoa tutkija tekee runsaasti\noikeita, sattuvia huomautuksia ja hyvin hän osottaa veljesten eri\nluonteet. Kuitenkin on kirjoitusvirheeksi katsottava että veljeksiä\nmainitaan _panteisteiksi_; he olivat näet \"animisteja\", se on\nluonnonihmisiä, jotka sielustuttavat luonnon ilmiöineen. Jo Juhanin\nluonteesta puhuessaan ja erittäinkin vuoropuhelutapaa eritellessään\ntekijä siteeraa esimerkkejä siitä, miten usein veljesten lauseissa\ntapaa omituista liioittelua, ylenpalttisuutta. Epäilemättä oikein\nhän tässä näkee ilmauksen runoilijan lyyrillisestä perustunnelmasta.\n\"Kirjailijan oma lyyrillinen tuntema- ja lausumatapa on huomaamatta\nsekaantunut veljesten repliikkeihin.\" Tämä on oikein ja sattuvasti\nsanottu. Sitä vastoin en voi hyväksyä sitä, että hän selitykseksi\ntuo esiin myöskin \"humoristin vapauden\", sillä kuuluuhan tyyneys\nja mielenmaltti, vaikka \"ilostelevakin\", humoristin luonteeseen.\nOikeammin olisi ollut huomauttaa, että mainitunlaatuiset\ntyylittömyydet ilmeisesti johtuvat siitä ja todistavat, että Kivi\nei ollut taiteilijaksi kehittynyt. Hänellä ei ollut riittävässä\nmäärässä koulutettua aistia välttääkseen liioittelua, karttaakseen\nkuvaukselle tarpeettoman raakoja lauseita, pysyäkseen valitsemansa\nesitystavan eli tyylin rajoissa. Tähän saattaa kyllä sanoa, että me\npidämme Kivestä juuri semmoisena kuin hän on, että me ihailemme hänen\nvaistomaisesti menettelevää neroansa. Aivan oikein, niin me teemme;\nmutta voimmeko sentähden väittää, ettei hän olisi ollut suurempi ja\nihailtavampi, jos hän myöskin olisi ollut valmis taiteilija?\n\nSattuvia huomautuksia tekijä vihdoin esittää Kiven\nluonnonkuvauksista. Ne ovat todella erittäin havainnollisia (ei\n\"plastillisia\", niinkuin yhdessä kohden on väärin kirjoitettu).\nHänen maisemansa ovat kerrassaan suomalaisia, metsästäjän silmällä\ntarkasti nähtyjä. Eikä runoilija ainoastaan ole maisemia näin\nnähnyt, hän on yhtä tarkka, yhtä havainnollinen kaiken todellisuuden\nkuvaamisessa. Niin muun muassa veljesten asuntoon, heidän pukuunsa\nja töihinsä nähden. Tekijä on puolestaan vain unohtanut erikoisesti\nviitata siihen, kelvottomiksi hoettujen veljesten ansioon, että he\nnäyttäytyvät täysin perehtyneiksi kaikkiin maalaistöihin.\n\nLuvun lopussa tekijä, mainittuaan Seitsemän Veljeksen runouden\nolevan \"viljelemättömien, riistarikkaiden salojen ja voitollisen\nuutisasutuksen runoutta\", sanoo Kiven runoilleen veljeksiin\n\"romanttisen yksinäisyydenkaipuun\". Romaanin runouden määrittely\ntässä kohden on sangen sattuva, mutta kerrassaan väärin on minusta\nolettaa veljeksissä ilmestyneen romanttista yksinäisyydenkaipuuta.\nKun ollaan seitsemän yhdessä, niin ei olla yksin! Oikeampi olisi\nehkä sanoa, että heissä oli voimakas \"vapaudenkaipuu\", mutta\nsitäkin oikeampi on minusta käyttää sanaa \"eristäytymishalu\".\nEristäytymishalu on yksi suomalaisen kansanluonteen omituisimpia,\nsyvimpiä ja -- vaarallisimpia vaistoja. Se on tänä päivänäkin syynä\nkansamme hajanaisuuteen. \"Erotaan pois!\" huudetaan meillä liian\nhelposti, milloin asiat eivät ole mielemme mukaisia. Jos me tähän\ntapaan käsitämme Seitsemän Veljeksen historian perusmotiivin, saa\nKiven runoteos syvemmän kansallisen merkityksen kuin tähän saakka on\naavistettukaan.\n\n_Viidennessä luvussa_ tekijä on ottanut eritelläkseen \"Seitsemän\nVeljeksen\" huumoria, ja on se täynnä itsenäisesti tehtyjä\nhuomautuksia. Epäillä saattaa kuitenkin onko runoilijan huumori\nsuorastaan syntynyt hänen kärsimyksistään -- niinkuin tekijä\nnäyttää olettavan -- noista kärsimyksistä, jotka todellisuudessa\nsekä henkisesti että ruumiillisesti musersivat hänet, vai eikö se\noikeammin (niin ainakin minä luulen) ole kehittynyt (E. A. Forssellin\nylempänä mainitsemasta) luontaisesta taipumuksesta huomata ja antaa\narvoa elämän naurettaville ilmiöille. Tämän taipumuksen ihmeteltävä\nvoima näyttäytyy siinä, etteivät raskaimmatkaan kokemukset voineet\nsitä tukehduttaa -- niistä se vain syventyi. Toiseksi olisi juuri\ntässä luvussa ollut oikea paikka selvittää romaanin pääaihe sillä\nhumoristiseen elämänkäsitykseen soveltuvalla tavalla, jonka ylempänä\nolen esittänyt. Yksityiskohtaisempien huomautusten joukkoon olisi\nollut lisättävä sekin tärkeä piirre, että Kivi ylipäätään aniharvoin\nantaa ilostelevan mielikuvituksensa kosketella eroottisia seikkoja.\nMeidän aikana, jolloin sekä mies- että naispuoliset kirjailijat\nkilpailevat rohkeudessa liikkua juuri sillä alalla, ansaitsee panna\nmerkille Kiven mielikuvituksen puhtaus ja kainous. Epäilemättä\njohtui tämä kotoa saadusta hienotunteisuudesta, joka voitollisesti\nkesti sekä hänen oman elämänkokemuksensa että Shakespearen esimerkin\nvaikutukset.\n\n_Kuudes luku_ on kaikkein ansiokkaimpia, siinä kun ensi kerran\nverraten seikkaperäisesti tehdään selkoa Kiven suorasanaisesta\ntyylistä. Pidän sitä erittäin tärkeänä sentähden, että runoilija\njuuri tyylinsä kautta on vaikuttanut kirjallisuutemme kehitykseen.\nTyhjentävä tutkimus tosin ei ole, sillä aine olisi yksistään\nvoinut täyttää useita lukuja, mutta silti se on tyydyttävä sekä\nperusteellisuuden että näkökohtien täydellisyyden kannalta.\nSiinä näet on otettu tarkastettavaksi mitä vertauksia, mitä\nsanoja, alkusointuja y.m. keinoja Kivi on käyttänyt koomillisessa\ntarkoituksessa, mitä sääntöjä on havaittavissa runoilijan\npoljennollisessa kielessä, hänen käyttämäänsä omituista\nsanajärjestystä sekä vihdoin hänen sanavarastoansa. Tässä ei voi\ntulla kysymykseen lähemmin selostaa tätä tutkimuksen osaa eikä\nmyöskään esiintuoda niitä pikku muistutuksia, joita saattaisi olla\ntehtävänä. Ainoastaan se olkoon sanottuna, että tekijä tuskin\non osannut oikeaan arvellessaan, että Kivi käyttäessään laajoja\nvertauksia koomillisessa tarkoituksessa samalla olisi tahtonut\n\"suorastaan parodierata\" sen tapaisia vertauksia Homeroksessa\nja hänen jäljitteli joissaan. En luule Kivellä olleen enemmän\nedellytyksiä kuin haluakaan kirjalliseen ivailuun. Tutkimuksen\nmerkillepantavana lopputuloksena on se, että \"yksistään suomalaisen\ntyylin mestarina on Kiven sija kielemme suurimpien vakaannuttajien\nMikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla. Hänen kauttansa voittaa\nsuomenkieli romaanin ja näytelmän alalla 'äänenmurroskautensa'\".\n\nSiihen hra Tarkiaisen tutkimus oikeastaan päättyy. _Viimeisessä_\nluvussa hän näet vain kertoo, miten Kiven romaani aikoinaan otettiin\nvastaan, ja mainitsee lyhyesti, miten sitä on myöhemmin arvosteltu\nja kuinka se on kirjallisuuteen vaikuttanut. Koska tässä puhutaan\ntutkimuksen edellisistä ajoista, olisi minusta oikeinta ollut\nsovittaa luvun sisällys kirjan alkuun. Silloin olisivat uudet tiedot\nja johtopäätökset selvemmin esiintyneet Kiven-tuntemuksen, ajankin\npuolesta viimeisinä tuloksina. -- Mitä muuten esitykseen tulee on\nminusta tekijä erehdyttävästi, jopa ilmeisesti väärin kuvannut\nKiven aseman 1880-lukua vanhemman polven tietoisuudessa. Hänen\nmukaansa oli Kivi silloin \"pannajulistuksen\" alaisena, josta hän\npääsi vapaaksi vasta \"kun 1880-luvulta lähtien sivistykseen nousee\nsukupolvi toisensa jälkeen umpisuomalaisista kodeista\". Tässä tekijä\non luopunut tutkijan tarkkuudesta ja umpimähkään ottanut omakseen\nnuoremmissa polvissa vähitellen kehittyneen uskonkappaleen, että\nhe ovatkin löytäneet Kiven, ennen ei häntä ymmärretty eikä pidetty\narvossa. Tosiasiat kuitenkin todistavat toista. Ahlqvistin hylkäävä\narvostelu vaikutti ylipäätään vain Kiveä silloin niinkuin nytkin\ntuntemattomaan ruotsalaiseen yleisöön, jonka kielellä se ensiksi\nesiintyi, ja kenties myöskin -- niinkuin tekijä nimenomaan sanoo\n-- savokarjalaisiin ylioppilaihin, joiden inspehtori Ahlqvist oli.\nVarmaa on ettei se suurestikaan vaikuttanut suomenmielisiin yleensä,\nsillä näiden kesken pidettiin Ahlqvistin säälimättömyyttä Kiveä\nkohtaan ainakin osaksi ilmauksena siitä kasvavasta katkeruudesta,\njolla hän samoihin aikoihin kohteli fennomaanien valtajoukkoa, jonka\npäämies Yrjö Koskinen oli. Erittäin tiedän Kiven olleen suositun\npohjalaisten kesken, ja niiden piireissä kuultiin anivarhain\nkäytettävän nimiä ja lauseita Kiven teoksista puheen höysteenä,\nja tämä selittänee, että juuri pohjalaisessa osakunnassa jo ennen\nrunoilijan kuolemaa pidettiin ensimäinen esitelmä hänen elämästään\nja teoksistaan. Mutta ennen kaikkea on tässä huomioonotettava\nSuomalainen teatteri (jonka tekijä, ihme kyllä, on kokonaan\nunohtanut), sillä se on enemmän kuin mikään muu herättänyt rakkautta\nKiveä kohtaan ja vakaannuttanut hänen mainettaan. Kihlaus liitettiin\nsen ohjelmistoon jo ensi syksynä 1872 ja Nummisuutarit 1875, ja\nsitten ne kauan olivat kaikkein suosituimpia kappaleita. Edellinen\npikku komedia näyteltiin Bergbomin aikana 102 ja Nummisuutarit 122\nkertaa, ja suurin osa näitä näytäntöjä kuuluu teatterin alkuaikoihin.\nJokainen silloin mukana ollut muistaa vielä, kuinka ihailtiin Benj.\nLeinon Eskoa, Vilhon Topiasta ja Aapelia, Kallion Sepeteusta ja\nEenokkia, Bruno Böökin Mikko Vilkastusta, rva Aspegrenin Herrojen\nEevaa j.n.e. ja kuinka verrattomaksi Kiven huumoria arvosteltiin.\nKun edelleen ajattelee, että teatteriseurue silloin kierteli ympäri\nSuomenniemeä eikä missään unohtanut esittää Kiven huvinäytelmiä, niin\ntuskin tahdotaan tyhjäksi tehdä väitettäni kansallisen näyttämön\nansiosta Kiveen nähden. Jos kuitenkin halutaan huomauttaa, että\ntämä ei koske \"Seitsemää Veljestä\", niin vastaan: koskee kyllä.\nKun teatteri oli opettanut runoilijaa ihailemaan, niin tahdottiin\nhäntä lukeakin, ja jos kysytään silloisilta kirjastonhoitajilta,\nniin saadaan kuulla, että monella paikkakunnalla Kiven romaani\noli enimmin luettuja kirjoja, usein aivan hajalle luettu! Tekijän\nesityksen mukaan Kivi pääsee \"pannajulistuksestaan\" 1880-luvulla.\nHyvä! Kuinka on niin ollen ymmärrettävissä, että hänen mainitsemansa\nvarhaisin esitelmä nuorten puolelta on vasta v:lta 1899 ja seuraavat\nviimeiseltä vuosikymmeneltä. Totta on, että näissä esiintyy uusi\nkäsitys Kivestä. Hänestä tahdotaan nykyään tehdä kansallisrunoilija,\njoka on asetettava Runebergin sijalle. Jääköön sikseen kysymys, onko\nKivellä ominaisuuksia (lähinnä ajattelen aatteellista kantaa) --\nnerosta puhumatta --, jotka tekevät hänet sopivaksi siihen asemaan,\nmuistutan vain, että tämä kehitysaste runoilijan arvostelemisessa\non hyvin myöhäinen ja ettei se mitenkään kumoa sitä, mitä minä\ntässä olen koettanut todeksi näyttää -- nimittäin, että vanhempi\npolvi jo 1870-luvulla hyvin laajoissa piireissä on Kiveä kunniassa\npitänyt ja ihaillut. Ennen, se on 1860-luvulla, hänen varsinaisena\ntuottamisaikanaan, valitettavasti harvat ymmärsivät hänen\nmerkitystään, mutta sille, joka tutkii tuota alkuaikaa, jolloin\nsuomalaisuuden harrastajat miltei olivat nimeltään lueteltavissa, ei\nsekään ole kovin ihmeteltävää. Ettei Kiven vaikutus kirjallisuuden\nkehitykseen ollut kohta huomattavissa, on niinikään luonnollinen asia.\n\nNäin olen läpikäynyt hra Tarkiaisen tutkimuksen. Saattaa ehkä sanoa,\nettä olen enemmän itse puhunut Kivestä ja hänen romaanistaan kuin\nsuonut sanavuoroa tekijälle. Syyn siihen olen jo alussa maininnut.\nToivon, että ne, jotka ovat tämän kirjoitukseni lukeneet, hankkivat\nitselleen tarkastelemani kirjan ja lukevat sen. Muistutuksillani\nolen tahtonut toiselta puolen herättää heidän uteliaisuuttaan ja\nmielenkiintoaan, toiselta puolen oikaista, mikä minusta oikaisemista\nkaipaa, sekä sen ohella tuoda edes vähän lisää runoilijan tuotannon\ntutkimukseen.\n\n\nII.\n\nLisätessäni pari muistutusta V. Tarkiaisen kirjoitukseen tästä\naineesta (maaliskuun vihossa) olen jo maininnut itsekin aikovani\nvielä palata siihen. Tammikuulla julkaisemani kirjoituksen johdosta\nolen näet saanut useita kirjeitä, joissa kirjoittajat julkilausuvat\nhyväksymisensä siitä, mitä siinä olin esittänyt, mutta yhdessä sitä\npaitsi annetaan sangen arvokkaita lisiä erinäisten Kiveä koskevien\nseikkojen valaisemiseksi. Vaikkei kirje semmoisenaan ole julkisuuteen\naiottu, olen varma siitä, että sen tekijä, vanha ystäväni,\nkanslianeuvos _Oskar Hynninen_, ei pane pahaksi, että minä tässä\nalempana niin paljon kuin mahdollista käytän hänen omia sanojaan.\n\nSiihen mitä olen lausunut Kiven nuoremmista ystävistä ja suosijoista\nHynninen täydestä syystä sanoo: \"Olisit niihin voinut lisätä Viktor\nLounasmaan. Hän ainakin vuodesta 1866 auttoi Kiveä rahoilla,\nneuvoilla, lohdutuksilla ja moraalisella kannatuksella. Kevättalvella\n1866 tapasin Lounasmaan Kasarminkadulla, jonka varrella hän\nmuistaakseni silloin asui toverimme Balthasarin kanssa. Melkein\nkyyneleet silmissä ja mielentilassa, jossa hän aivan kuin olisi\nomassa ruumiissaan tuntenut Kiven kärsimyksiä, hän kertoi tämän\nkurjuudesta. Hän oli tullut Kiven luokse, joka makasi vuoteessaan\nmiltei jääkylmässä huoneessa ja juopottelun jälkeen semmoisessa\ntilassa, ettei tahtonut päästä jaloilleen. Lounasmaa oli kumminkin\nsaanut hänet ylös pöyhötetyksi, mutta hän vapisi kuin haavan lehti\nja kykenemättä pukeutumaan hän pyysi Lounasmaan Jumalan tähden\ntoimittamaan hänelle olutta. Talossa ei ollut puita eikä ruokaa.\nLounasmaa hankki ensin olutta ja sitten noita muita tarpeita ja sai\nhänet taas virkoamaan inhimilliseen tilaan. Lounasmaa puhui hänen\nnerostaan ja surkutteli että häntä tuskin voisi auttaa, vaikka\ntuntuvampiakin uhrauksia tekisi, onneton kun oli luonteeltaan niin\nheikko. Ymmärsin Lounasmaan puheista, vaikka hän ei sitä sanonut,\nettä hän useamminkin oli käynyt Kiven luona ja häntä auttanut --\nsillä Lounasmaa oli niitä ihmisiä, jonka vasen käsi lähimmäistä\nauttaessa ei tietänyt, mitä oikea teki! Täydelleen hän tajusi Kiven\narvon, ja juuri se teki hänet niin alakuloiseksi. Tapahtuman muistan\nyhtä tarkkaan kuin tämän päivän. Ainoa, missä voin erehtyä, on\nvuosiluvussa. Mutta onko niin, se on helposti kontrolleerattava;\nLounasmaa kuului historialliskielitieteelliseen osastoon ja asui\nBalthasarin kanssa, joka kuului fyysismatemaattiseen.\"\n\nHynnisen tiedot Lounasmaan suhteesta Kiveen voin todistaa\noikeaksi, sillä minullekin Lounasmaa on kertonut samasta käynnistä\nrunoilijaparan luona, vaikken sitä muistanut edellistä kirjoitusta\nlaatiessani. Sen lisäksi on vuosilukukin oikea, sillä yliopiston\nkirjojen mukaan asuivat G. W. Balthasar ja V. Löfgren lukuvuonna\n1865--66 Souranderin talossa Kasarminkadun varrella 36. -- Paitsi\nLounasmaata tahdon itse puolestani täydentää Kiven ystävien\nluettelon B. F. Godenhjelmin nimellä. Niinkuin Suomalaisen\nTeatterin historiassa (I. s. 126) olen kertonut, oli Godenhjelm\nse, jolle Kivi keväällä 1868 ensiksi lähetti Lean ja pari muuta\npientä näytelmäkappaletta pyytäen, että hän korjaisi kieltä näissä\nteoksissa.[22]\n\nFredr. Cygnaeuksesta Hynnisellä on sama käsitys kuin minulla.\n\"Mitä Cygnaeuksesta sanot, on aivan kuin naulan päähän iskettyä --\nsemmoinen hän oli ja semmoiseksi hän käsitettiin.\"\n\nNiinikään kirjoittajasta on \"säntilleen oikeata\", mitä puhun Kiven\nveljistä. \"Jo 1870 kantoi Kiven -- minun käsitykseni mukaan kelvoton\n-- vanhin veli haavia omaksi hyväkseen veljensä nimessä ja hänen\nansioittensa nojalla. Kerjääminen kohdistui ei ainoastaan Kiven\nsuosijoihin, vaan ventovieraisiinkin. Niinpä hän minuakin, Erkkylässä\nollessani, jutkahutti Hyvinkäällä. -- Kuvaavana tahdon mainita,\nettä hän koetti rautateilläkin kulkea jäniksenä! Hän pyysi kapteeni\nUgglalta lupaa päästä maksutta Hyvinkäältä Järvenpäähän. Kun Uggla\nkielsi, hän asettui asemasillan Järvenpään puoliseen päähän, ja\njunan päästyä niin hyvään vauhtiin, ettei sitä enää pysäytettäisi,\nhän hyppäsi vaunun sillalle ja teki Ugglalle mitä kohteliaimman\nreverensin. Näin miehen sitten useamman kerran. Minun käsitykseni\non, että nuo 'hellät sukulaiset' Kiven tultua ylioppilaaksi viisi\ntiesivät ja huolta hänestä pitivät. Sentähden katson häneltä saadut\ntiedot vähäarvoisiksi. -- Joka varmaan Kivestä enemmän tiesi ja\nhäntä tosiaankin rakasti, vaikka ei apuun kyennyt, oli Nurmijärven\nkoulumestari (kiertokoulunopettaja) Malakias Costiander -- juoppo\nhänkin, raukka, ja murhattu rautatien radalla aivan lähellä\nJärvenpään asemaa, kuten tahdon muistaa 1878 kesällä.\"\n\nEdelleen Hynninen oikeaksi todistaa mitä kirjoituksessani, F. A.\nForssellin mukaan, on mainittu Kiven renttumaisista tuttavista.\n\"Muistan erään aamupäivän\", hän esimerkiksi kertoo, \"jolloin toverini\nhovineuvos Carl Ignatiuksen -- kuollut Suomen Pankin pääkamreerina\n-- seurassa tulin Magiton konditoriaan (siinä huoneustossa, missä\nnykyään Pohjoismainen kotitarpeiden makasiini on, Pohjois-Esplanaadin\nja Fabianinkadun kulmassa) suurustelemaan. Siellä oli Kivi kahden\nrentun kanssa ja jo täydessä tuulessa; nähdessään meidät hän tokasi:\n'hvad herrarna se menlösa ut'\".\n\nSen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi Nurmijärven pitäjän\nsiveelliset olot, joista hänellä on sama käsitys kuin Tarkiaisella,\nainoastaan sillä erotuksella, että hän tietää niiden vielä 19:nnen\nvuosisadan loppupuolellakin olleen huonot. Ja samassa yhteydessä\nhän koskettelee oloja ja tapoja Savossa, jotka melkoisesti erosivat\nlänsisuomalaisista ja erittäin hämäläisistä. Tämä eroavaisuus\nselittää ainakin osaksi, miksi Ahlqvist niin ankarasti arvosteli\nKiven romaania. Hynninen myöntää siis oikeaksi minun tekemäni\nhuomautuksen, että Tarkiainen on erehtynyt olettaessaan, että\nkansanelämä ja -tavat olivat muuallakin maassa samanlaiset kuin\nNurmijärvellä. Kuinka erilaiset olot olivat rannemmalla ja sisämaassa\non, ohimennen mainiten, julkaisemani kirjoituksen johdosta myöskin\nnimimerkki O. I. L(ehtonen) Historiallisen aikakauskirjan viimeksi\nilmestyneessä vihossa (n:o 2, s. 186) osottanut esittämällä otteita\nLönnrotin matkakertomuksista.\n\nHynnisen kirjeestä otan tähän asiata koskevat pääkohdat.\n\"Nurmijärven pitäjä oli siihen aikaan suoraan sanoen _siivoton_\nseutu. Rajapitäjässä -- Hausjärvellä -- nurmijärveläisiä suoraan\nylenkatsottiin. Ne olivat, sanottiin, raakoja, juoppoja, tappelijoita\nja sukuelämässä riettaita. Sukupuolitauteja sairastavia sanottiin\nkuormittain kuljetettavan Helsingin klinikkaan. Nurmijärveläisiä ei\ntahdottu ottaa palvelijoiksi eikä torppareiksi. -- -- -- Hyvinkään\naseman läheisyydessä pidettiin Nurmijärven talossa aivan avointa\nsalakrouvia, jossa sekä portot että varkaat majailivat. Semmoista oli\nelämä Nurmijärvellä vielä 1870-luvun alussa. Nyt se lienee jonkun\nverran parantunut. Puheissaan nuo eläjät olivat raakoja, vieläpä\nruokottomiakin, joskin joukossa oli hieman naivisuuttakin, niinkuin\nNummisuutari Topiaksen puheessa.\"\n\n\"Tämä asiaintila selittää jonkunverran Ahlqvistin ankaruuden Kiveä\nkohtaan. Ahlqvist oli savolainen, ja itse ollen samaa heimoa kykenen\nkäsittämään Ahlqvistin kannan. Vakka kotitarpeen poltto minun\nnuoruuteni aikana kukoisti Savossa, oli elämä yleensä raitista.\nRyyppy ja kaksikin otettiin, mutta isäntämiehet olisivat pitäneet\näärettömänä häpeänä esiytyä juovuksissa -- etenkin julkisissa\npaikoissa ja toimituksissa. Talonisäntää, joka juopotteli,\nkatsottiin menneeksi mieheksi, eikä sille enää annettu luottoa\nmuutoin kuin kiinnitystä vastaan. Juopuneita isäntiä näin vain\npidoissa eikä niissäkään sikahumalassa -- käyttääkseni savolaista\nsanantapaa -- vaan noin 'rohkeimmillaan' olevia. Juopotteleminen\nsopi vain rengeille, irtolaisille ja 'huonoille herroille'. Yleinen\nkeskustelun sävy oli sentähden Savossa jo 1850-luvulla sopivaa,\netten sanoisi sivistynyttä. Semmoisia nimityksiä kuin 'klöntti',\n'könsikkä' y.m. olisi pidetty kerrassaan sopimattomina yksin kansan\nkesken, ja herrasväen kuullen semmoisia lausuessa olisi punastuttu\nkorvia myöten. Kirjaan pantaviksi olisi niitä pidetty mahdottomina.\nOn siis etsittyä selitystä, kun tahdotaan Ahlqvistin kannalle\nlöytää selitystä Runebergistä y.m. Kyllä savolainen on luonteensa\npohjalta kyynillinen. Tuskin muualla kuultaneekaan niin kyynillisiä\nkuvannollisia ja vertauksellisia lauseparsia kuin Savossa ja\nsemmoisia ruokottomuuksia kuin savolaisissa rekivirsissä. -- -- --\nMutta semmoista pidetään kaukana yhteisestä keskustelusta. Semmoisia\nlauseparsia käyttävät ja rekivirsiä veisaavat vain _rengit_ ja muut\nraakureiksi tunnetut. Osaksi siitä johtuu Ahlqvistin ankaruus.\nMutta ken vähänkin lähemmin tunsi häntä, tiesi kuinka jyrkkiä\nanti- ja sympatiioja hänellä oli ilman asiallista perustusta. Hänessä\nasui isän (N--min) jyrkkä ja yrmeä luonto. Miten kohtelikaan ja\nkirjallisestikin pitelikään hän Sipi Europaeus parkaa![23] Sitä paitsi\nKiven kieli ei ollut kirjakieltä, ei Savon eikä Karjalan soinnukasta,\nkorvia hivelevää, alkusoinnullista ja muuten koristettua, kuvarikasta\nkieltä. Se oli siis pahasta ja ankarasti tuomittava.\"\n\n\"Uudemman herännäisyyden henki oli 1840- ja 1850-luvuilla\nvoimakkaasti virrannut läpi koko Savon väestön ja etenkin Kuopion\nseudut, kiitos olkoon Paavo Ruotsalaisen ja Julius Immanuel Berghin\nvaikutuksen. Lapsuuteni sattui siihen aikaan. Vaikka kotini ei\nsuorastaan lukeutunut herännäisiin, olivat naapurimme sitä ankarampia\nheränneitä. Vanhempani olivat kyllä harrasmielisiä kristityitä,\nmutta heidät esti ja erotti herännäisten joukosta se huomio, että\nniiden oppi ja vaatimukset olivat ristiriidassa heidän elämänsä\nkanssa; he näkivät herännäisyydessä ulkokullaisuutta. Ajan henki\nsiis ei, mitä Jumalan ja hänen sanansa kunnioittamiseen tulee,\ntuntenut leikkiä, lukutaitokin tuli niin yleiseksi, että sitä,\njoka keski-ikäisen polven riveissä ei kyennyt lukemaan Jumalan\nsanaa, pidettiin puolittain pakanana ja ylenkatsetta ansaitsevana.\nSentähden Jukolan veljesten puheet Jumalan pellon jyräämisestä\nja salamoista hänen piiskansa iskuina oli savolaisen silmissä ja\nkorvissa kauhistus. Jukolan veljesten laiskankoulun jutut tekivät\nsentähden Ahlqvistiin inhottavan vaikutuksen. Eikä se suinkaan ollut\nAhlqvistin auktoriteetti inspehtorina, joka vaikutti savolaisiin.\nSe oli heille yhteinen ja luonnollinen tunnelma. He eivät kyenneet\nKiven realismia ja sen kauneuksia ja huumoria käsittämään -- se oli\nheistä vastenmielistä ja karkeaa. Savolainenkin on tosin synnynnäinen\nhumoristi, mutta hänen huumorinsa on sievää muodoltaan ja juureltaan\nilkeästi purevaa. -- Ei kukaan ole enemmän taipuisa kaikkea\npilkkaamaan ja parodieraamaan kuin savolainen. Kyllä siitäkin, mitä\nkunnioitettavinta uskonnon alalla on, parodioja on olemassa, esim.\n'Isä meidän istu puussa, kujan suussa kuivassa puussa, lampaan\nkäpälä käissä, sian kinttu kainalossa' ja 'Laupias Jumala kuvalla\nistuu, pitkällä puikolla hapanta pistää' j.n.e. Me nuoret nulikat\nuskalsimme kyllä keskenämme semmoisia lasketella, mutta olisimmepa\nniitä edes yrittäneet vakavien isäntien läsnä ollessa, olisimme kyllä\ntunteneet lämpimää korvien seudussa, vaikkeivät omat isät olisikaan\njoukossa olleet. Ja kun se kodeissamme olisi tunnetuksi tullut,\nolisimme saaneet lisää, sillä semmoisista lateluista olisi katsottu\nkodeillekin häpeää koituvan. Niin! kyllä minun täytyy suoraan\ntunnustaa, etten minäkään Kiveä enkä hämäläisiä oikein ymmärtänyt,\nennenkuin olin 3 vuotta oleskellut Hausjärvellä.\"\n\nTämä Hynnisen esitys savolaisten edellytyksistä taikka oikeammin\npuuttuvista edellytyksistä ymmärtää ja nauttia Kiven runoutta on\nminusta erittäin mieltäkiinnittävä. Kirjallisesti sivistyneiltä\nja eritoten niiltä, jotka julkisesti esiintyvät kirjallisina\narvostelijoina, on kieltämättä oikeus vaatia vapaa- ja avaramielistä\nymmärtämystä uusia ja outoja ilmiöitä kohtaan. Kumminkin nähdään\nniidenkin, jopa mitä kehittyneimmissä oloissa -- muistutan vain,\nkuinka vaillinainen ja rajoittunut se ymmärtämys on, jonka esim.\nIbsen ja Björnson ovat kohdanneet Ranskassa -- olevan riippuvaisia\nperinnäisistä, tottumukseen perustuvista taikka muuten kunakin\naikana voimaan päässeistä näkökohdista. Onko niin ollen ihmeellistä,\nettä meillä, joilla vielä nytkin kirjallinen sivistys on tuskin\nmuuta kuin alulla, semmoiset kirjailijat kuin Kivi ja myöhemmin\nMinna Canth ensiksi ovat saaneet niin vähän tunnustusta. Kaikesta\npäättäen täytyy pitää yleisenä -- ja luonnollisena -- sääntönä, että\njokainen uusi kirjallinen suunta, jokainen kirjailija, joka jyrkästi\nasettuu esiintymisajallaan vallitsevaa taiteellista käsitys- ja\nesitystapaa sekä tunnelmaa vastaan, ainoastaan kiivaan ja verraten\npitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa ymmärtämystä ja voittoa. Että\npohjalaiset, niinkuin ennen olen huomauttanut, pikemmin ja yleisemmin\nkuin savolaiset ymmärsivät Kiven merkityksen ja ihailivat häntä, se\ntuskin johtui siitä että heissä kirjallinen sivistys olisi ollut\nsyvempi tai laajemmalle levinnyt, vaan kaiketikin siitä, että he\ntavoiltaan, elämänkatsomukseltaan, luonteeltaan ja kieleltään olivat\nrunoilijaa ja hänen kuvaamiansa hämäläisiä lähempänä.\n\nKirjeensä lopulla Hynninen vielä mainitsee hyväksyvänsä erinäisiä\nmuistutuksiani. Niin esim. sen, joka tarkoitti \"Seitsemän Veljeksen\"\nhumoristista perusajatusta. \"Olet ehdottomasti oikeassa. Se on,\nniinkuin enimmätkin muut Kiven teokset, neron, välittömän tunteen\nja synnynnäisen syvän huumorin välitöntä purkausta aivan kuin\nCervantesin Don Quijote. Loppu molemmissa on hellän myötätuntoisen\nsydämen yli kokonaisuuden heitetty, sovittava kirkkaan ilta-auringon\nlasku. Vähän olen minä kaunokirjallisuuteen tutustunut, mutta\nsemmoista kieltä puhuu 'mitt enkla bondförstånd'.\" -- Niinikään hän\non samaa mieltä kuin minä Tarkiaisen väitteestä, että 1880-luku oli\nKiven ylösnousemuksen aika. \"Minä sanoisin\", Hynninen kirjoittaa,\n\"että se vuosikymmen on hänen taivaaseen astumisensa aika. Sinnehän\nhäntä silloin ruvettiin kohottelemaan Runebergin rinnalle.\nKyllähän Kivellä merkityksensä -- ja ylen suuri -- onkin, mutta\nei kaikkien etevien tarvitse Runebergin vertaisia olla. Voi sitä\ntyytyä vähempäänkin, sillä jo sekin on riittävää saattamaan ihmisen\nkuolemattomien joukkoon ja seuraan. -- Kyllä sitä jo 1860-luvun\nlopulla ja 1870-luvun alusta alkaen käsitettiin Kiven merkitys ja\narvo. Kaikki mitä suomalaista intelligenssiä pääkaupungissa oli\n-- paljonhan sitä ei ollut -- Kivelle tunnustuksen antoi, paitsi\nAhlqvistia. Kyllä se Ahlqvistissakin oli osaksi vastaansanomisen\nhalua, hän kun piti itseänsä ylimpänä -- melkein sanoisin ainoana\n-- auktoriteettina ja vartijana versovan suomalaisen kirjallisuuden\nuutispelloilla.\"\n\n\"Eivät kaikki savolaisetkaan olleet niin pahkapökkelöitä kuin\nAhlqvist ja minä. Lankoni Bertel Nohrström -- kuollut piirilääkärinä\nJoensuussa -- osasi Nummisuutarit melkein kokonaan ulkoa ja oli\nkaikkiin Kiven teoksiin ihastunut. Vaimoni, joka silloin oli\nkodissaan Savonlinnassa, kertoi, että veljekset Bertel ja Arndt aina\ntoivat Kiven teoksia kotiin joululahjaksi ja niitä lukivat ääneen\nvanhemmilleen ja sisarilleen ja selittelivät vaikeammin tajuttavia\nkohtia, jotka olivat savolaisille kieleltään outoja.\" --\n\nKysymykseen Kiven kunnioittamisesta 1860- ja 1870-luvuilla lisään\nlopuksi erään tiedon Yrjö Koskisesta. Vastauksessaan minun\nensimäiseen kirjoitukseeni Tarkiainen on C. G. Svanin kirjeen mukaan\nmaininnut, että \"Kivi ylipäänsä kokonaan oli 'jungfennomaanien'\nsuojatti\", mutta että heidän johtajistaan A. Meurman ei voinut\n\"Seitsemää Veljestä\" sulattaa ja ettei Yrjö Koskinenkaan liene\nollut varsin ihastunut siihen. Luultavasti on Svan oikeassa\nMeurmaniin nähden, sillä osottihan hän myöhemmin Ibsenin ja Minna\nCanthin teoksista kirjoittaessaan, että hän arvostelijana ennen\nkaikkea otti huomioon, missä määrin kaunokirjallinen uutuus oli\nsopusoinnussa tai ristiriidassa hänen hyväksymiensä siveellisten ja\nuskonnollisten mielipiteitten ja perinnäisen säädyllisyyden kanssa.\nMitä taasen Yrjö Koskiseen tulee, on hän ainakin kerran antanut\nmitä suurimman tunnustuksen Kiven runoudelle. Se oli näet hän, joka\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vuosikokouksessa 1876\navajaispuheessaan ehdotti runoilijan koottujen teosten julkaisemista.\nHän sanoi tehtävää \"kansalliseksi velvollisuudeksi\", ja muistuttaen\nettä juuri siihen aikaan koottiin varoja Kiven hautapatsasta\nvarten hän lisäsi: \"Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän\nnerokkaan runoilijahengen tuotteet, jotka niissä kirjallisuudessa\nhyvänsä olisivat kalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä\nja vast'aikuisessa.\" Syystä saattaa kysyä, olisikohan Yrjö Koskinen\nkäyttänyt tämmöisiä sanoja Kivestä ja hänen teoksistaan, jollei\nhän jo aikoja ennen olisi käsittänyt ja tunnustanut runoilijan\nmerkitystä? Varmaankaan ei. Koskinen oli siksi suora ja häikäilemätön\nmielipiteittensä julkilausuja, että hän ei lainkaan olisi epäillyt\ntässäkään tilassa esittää niitä, jos hän olisi ollut sitä mieltä,\nettä joku osa Kiven teoksia ei vastannut sitä ehdotonta arvonantoa,\njota hänen sanansa tiesivät.\n\n\n\n\n\n\nANTTI JALAVA\n\n\n\n\nAntti Jalava.[24]\n\ns. 18/7 1846 k. 3/7 1909.\n\n\nHeinäkuun viidentenä, laulun pyhittämänä, kuolemaan uskollisen\nisänmaanrakkauden juhlapäivänä, luonnon kukoistaessa, lintujen\nviserrellessä laskettiin Antti Jalavan maalliset jäännökset\nhaudan lepoon. Toimitus puheineen, lauluineen, omaisten hillitty\nsuru ja ystävien kaihomieli, sydämestä puhjenneet jäähyväissanat\nhaudan muuttuessa kukkakummuksi -- kaikki suli eheäksi, lempeäksi\ntunnelmaksi; mutta niin että tietoisuus säilyi kuoleman vakavuudesta,\nsitä kohtaan kun tyynenä astuu vain se, joka niinkuin vainaja on\ntaistellut hyvän taistelun ja kestänyt elämän harhat ja kärsimykset\nluopumatta ijäisyydentoivostaan.\n\nMutta elämä käy menoaan hautojen ylitse, ja tässä olisi nyt\nnuoremmille ja etäämmille ainakin ääripiirtein esiin luotava\npoismenneen kuva. Koetan sen tehdä, mielellänikin koetan, vaikka\ntunnustan, että tehtävä on vaikea. Sillä mitä enemmän sitä\najattelen, sitä selvemmäksi minulle käy kuinka paljon Antti Jalava\nerosi tavallisuudesta. Että niin oli laita, todistaa yksistään\nhänen elämäntyönsä laatu, sen ihmeellinen monipuolisuus. Onhan\ntyönjaon tarkoituksenmukaisuus ja välttämättömyyskin ihmisellisessä\nyhteiselämässä tietopuolisesti ja käytännöllisesti niin oikeaksi\nosotettu, että syystä moititaan niitä, jotka \"sekaantuvat kaikkeen\",\ntahtovat olla kaikkialla mukana ja siten hajottavat voimansa. Antaudu\nyhdelle määrätylle alalle, joka on lahjojesi ja kykysi mukainen\n-- niin elämänkokenut vanhempi mies neuvoo nuorukaista --, pane\nkaikki alttiiksi valitsemasi päämäärän saavuttamiseksi, ja työsi\non tuottava arvokkaita, pysyviä tuloksia. Ja neuvo on kieltämättä\nviisas; mutta muistettakoon, ettei ole sääntöä poikkeuksetta. Antti\nJalava oli poikkeus säännöstä -- hän toimi monella alalla, eikä\nmillään turhaan, tuloksettomasti. Kumminkin on kohta lisättävä, että\nhänen monipuolinen työnsä epäilemättä tuli niin hedelmälliseksi\nsentähden, että kaikilla hänen harrastuksillaan oli yksi ainoa\nperustus, palava isänmaanrakkaus. Siinä oli hänen innostuksensa alku\nja loppu, siinä hänen elämänsä paatos, siinä se voimalähde, joka teki\nettä monipuolisuudessa sittenkin oli yhtenäisyyttä ja että, niinkuin\nsanoin, työ ei tyhjään rauennut.\n\nOliko Antti Jalava kodistaan, maalaispappilasta, saanut paitsi\njo mainittua, sydämen pohjassa säilyttämäänsä, ijäisyydentoivoa\nsekä luonteensa pääpiirteitä, suoruutta, totuudenrakkautta,\nihmisystävyyttä ja vaatimattomuutta, myöskin tietoisuuden elämänsä\ntehtävästä, velvollisuudesta työskennellä kansansa, suomalaisen\nkansansa hyväksi, sitä en tiedä, mutta varmana saattaa pitää, että\nse hänelle oikein selveni vasta hänen yliopistoaikanaan. Antti\nJalava oli länsisuomalainen, mutta toveriensa A. V. Jahnssonin,\nOskar af Heurlinin ja K. F. Wahlströmin kanssa hän tutustui varhain\nsiihen innokkaitten suomenmielisten, J. V. Snellmanin oppilaitten\npiiriin, joista useimmat olivat pohjalaisia, mutta joihin\nlänsisuomalaisista oli ennen liittynyt ainakin F. V. Rothsten. Tässä\npiirissä länsisuomalaisia yleiseen ei pidetty suuressa arvossa,\nheiltä puuttui -- semmoinen oli käsitys -- vakaumuksen lujuutta, he\nolivat muka vapaamielisiä ja tasapuolisia ja osasivat tunnustaa niin\nsuomalaisuuden kuin ruotsalaisuuden oikeutusta, mutta kun ratkaisu\nei ollut vältettävissä, silloin he aina kallistuivat jälkimäisen\npuolelle. Jalavaa pidettiin kyllä \"pohjalaisen veroisena\", mutta\nusein häntä leikillä härnäiltiin hänen länsisuomalaisuudestaan,\nja kun hän palasi kotoa, Maskusta, oli tapana tiedustella uutisia\n\"Turkinmaalta\". Ei sillä kuitenkaan pahaa tarkoitettu eikä hän sitä\npahaksi pannut, sillä hänestäkin oli Turku suomalaisuuteen nähden\nTurkinmaa, se on jotain sinnepäin kuin \"pimein Afrikka\" nykyisen\nsanontatavan mukaan. Ja hän jäi kun jäikin siihen toveripiiriin,\njossa hän pian oli ensimäisiä miehiä.\n\nJos Antti Jalava olisi valinnut tiedemiehen uran, niin olisi hänestä\narvatenkin tullut suomalaisen kielitieteen tutkija. Siinä aineessa\nhän näet opintovuosinaan hankki itselleen perusteellisimmat tiedot,\njoita hän ei ainoastaan pitänyt voimassa, vaan yhä kartutti, niin\nettä häntä aina katsottiin asiantuntijaksi sillä alalla ja semmoisena\nkäytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja muutenkin sekä\njulkisesti että yksityisesti. Mutta hän ei ollut luotu tiedemiehen\nyksinäistä kammiota varten; julkisessa ja käytännöllisessä elämässä\nhänet oli kutsuttu tietojaan ja kykyään käyttämään. Niinollen\nhän tuli koulunopettajaksi, sanomalehtimieheksi, kirjailijaksi\nja suomenkielen kääntäjäksi senaatissa, eikä ole helppo sanoa\nmissä toimessa hän oli parhaimmin paikallaan, sillä niin toisessa\nkuin toisessakin hän oli itsenäinen, uutta henkeä, uusia muotoja\nharrastava.\n\nJa mihin Antti Jalava ryhtyi, siitä hän ei enää luopunut. Että hän\npysyi kielenkääntäjävirassaan kuolemaansa saakka, 33 vuotta, ei ole\nniinkään outoa; mutta oudompaa lienee, että hän oltuaan ainoastaan\npuolentoista vuotta (1868--69) Uuden Suomettaren päätoimittaja ei\nkoskaan lakannut mitä tehokkaimmalla tavalla avustamasta lehteä, ja\nettä hän kymmenvuotisen (1868--78) varsinaisen koulutoimensa jälkeen\nviimeiseen asti, jopa enimmän aikaa ilmaiseksi, yliopiston lehtorina\nantoi opetusta unkarinkielessä.\n\nUnkari! Niin, unkarinkielessä ja kaikessa, joka Unkaria koski,\nsiinä Antti Jalavalla kumminkin oli erikoisala, jolla hänellä ei\nkilpailijaa ollut. Ennenkuin hän 1875 ensi kerran kävi Unkarissa,\noli tieto ja tunto suomalaisten ja magyarein heimolaisuudesta\nvasta alulla. Kielitieteilijät olivat kyllä todistaneet unkarin ja\nsuomenkielen sukulaisuuden, Budenzin vaikutuksesta oli Budapestin\nyliopistossa ruvettu harrastamaan suomenkielen oppimista, mutta\nmeillä oltiin vähemmän edistyneitä. Oskar Blomstedt, ensimäinen\nunkarinkielen dosentti yliopistossamme, oli nimittäin kuollut (1871),\nennenkuin oli ennättänyt mainittavaa aikaansaada. Antti Jalavan\nansioksi on luettava, että asiat nyt ovat toisin. Hänen sisältörikas,\npirteästi kirjoitettu teoksensa _Unkarin maa ja kansa_ (1876),\njoka likimaille 400:lla sivulla antaa mitä monipuolisimpia tietoja\nUnkarin entisyydestä ja nykyisyydestä, loi yleisössä perustukset\nheimolaistunnolle, ja sen jälkeen Antti Jalava on koko ikänsä\nyhä uusilla kirjoilla ja sanomalehtikirjoituksilla ylläpitänyt\nja jatkanut silloin alkamaansa työtä, heimokansojen lähentämistä\ntoisiinsa. Samaa tarkoitusta varten hän, opittuaan täydellisesti\nheimokansan kielen, yhdessä J. Szinnyein kanssa, kun tämä 1879--80\noleskeli Helsingissä, kirjoitti unkarin kieliopin suomalaisia varten,\nja sen avulla hän sitten, niinkuin jo on mainittu, yliopistossa\non tätä kieltä opettanut, osaten suurella opettajakyvyllään ja\ninnostuksellaan koota vapaaehtoisia oppilaita ympärilleen.[25]\n\nMikä se oli, joka sai Antti Jalavan tälle erikoisalalleen, mikä se\noli, joka sai hänet uhraamaan niin paljon ulkonaisesti palkatonta\ntyötä tehdäkseen Unkarin ja sen kielen meillä tunnetuksi, se näkyy\nhänen yllämainitun kirjansa lämpimistä loppusanoista. Otamme niistä\nseuraavat:\n\n    (Viitattuaan Unkarin historiaan hän jatkaa:) \"Tämä kaikki\n    todistaa, että unkarilaisissa löytyy henkistä voimaa ja\n    jäntevyyttä, kansallista itsetuntoa ja valtiollista kykyä enemmän\n    kuin monessa muussa kansassa. Se todistaa myöskin, että tuo\n    'turanilainen' kansanheimo, jolta muutamat rikkiviisaat ja ylpeät\n    kirjailijat ovat tahtoneet riistää kaiken kyvyn korkeampaan\n    sivistykseen ja edistykseen, voipi siinä kohdin aivan hyvin vetää\n    vertoja millekä sivistyksen yksinoikeudella muka varustetulle\n    arjalaiselle kansakunnalle hyvänsä.\"\n\n    \"Meillä suomalaisilla on sentähden aivan paljon oppimista\n    unkarilaisilta. Me olemme kyllä mekin käyneet kovan onnen koulua\n    ja yltäkyllin saaneet kärsiä vastuksia ja onnettomuuksia,\n    jottemme siis suinkaan ole siinä suhteessa kokemattomia. Mutta\n    meillä voi sentään vieläkin olla paljon opittavaa tuon vaikean\n    taidon suhteen seisoa kukistamatonna kovan onnen päivinä,\n    erittäinkin valtiollisessa katsannossa. Unkarilaisten käytös\n    niinä kahtena vuosikymmenenä, jotka seurasivat vuotta 1848,\n    on meille aina ylevänä esimerkkinä siitä, miten valtiollista\n    oikeuttaan ja vapauttaan on suojeleminen ja niiden edestä\n    taisteleminen, olkoonpa asema kuinka synkkä ja kamala\n    tahansa. Vielä suuremmassa määrässä voimme ottaa unkarilaisia\n    esikuvaksemme tulisen isänmaanrakkauden sekä kansallisen\n    itsetunnon ja sen kaikenpuolisen kehittämisen suhteen. Kuinka\n    kaukana olemme tässä kohden heidän jälessänsä! Heitetyt keskelle\n    vieraita ja vihollisia sekä heitä kahta vertaa lukuisampia\n    kansanheimoja ovat unkarilaiset ymmärtäneet ei ainoastaan\n    suojella omaa kansallisuuttaan, vaan vieläpä hankkia sille\n    ylivallankin kaikkien noiden muiden yli. Me sitä vastoin olemme\n    yhä vielä, niinkuin vuosisatoja takaisin, siinä alentavassa\n    tilassa, että annamme pienen, ei seitsemättä osaakaan meistä\n    tekevän muukalaisen kansallisuuden sortaa meitä ja julkisesti\n    polkea pyhimpiä kansallisia oikeuksiamme jalkainsa alle.\n    Häpeän puna nousee tätä ajatellessa jokaisen suomalaisen\n    otsalle, jonka rinnassa edes vähäisen löytää kansallista\n    itsenäisyyden-tuntoa.\" --\n\nOnko tähän mitään lisättävää, eikö sanat kuvaa kirjoittajaa![26]\n\nEn ole vielä maininnut kaikkia eri aloja, joille Antti Jalavan\nmielenkiinto ja toiminta ulottui, mutta arvaan että lukija nyt\njo kysyy, mistä hän sitte sai aikaa kaikkeen, semminkin kun hän\ntunnetusti oli erinomaisen tarkka ja täsmällinen töissään ja\ntoimissaan? Siihen on vaikea vastata muuten kuin viittaamalla hänen\nihmeelliseen kykyynsä voida vitkastelematta käydä tehtäväänsä käsiksi\nja samalla aikaa pitää tulessa ja takoa monta rautaa. Voin tämän\ntodistaa hänen omilla sanoillaan.\n\nTultuaan kielenkääntäjäksi senaattiin 1876 hän 20 p. huhtik. alkoi\nkirjoittaa minulle, joka silloin olin ulkomailla, kirjettä, joka\nuseiden lykkäysten jälkeen valmistui toukokuulla. Kirje oli päivätty\n\"Keis. Suomen senaatissa\" ja alkaa näin: \"Niinkuin ylläseisovasta\nnäet, olen minäkin jo joutunut niitten lukuun, jotka käyttävät\nvirkatuntejansa yksityisiin toimiin. Minun on määrä joka päivä olla\nyksi tunti (12--1) senaatissa, vaikkei minulla siellä ole juuri\nmitään tekemistä, sillä varsinainen työni on tietysti kotityötä.\"\nSen jälkeen hän selittää, miksi kirjeen laadinta on myöhästynyt\nja syyttää työn paljoutta. -- \"Ajatteleppas, veikkoseni, 1:o\ntranslatorin-virkani, joka vie hiiden paljo aikaa, sillä paitsi\ntavallisia asetuksia ovat vielä keis. ehdotukset tulevia valtiopäiviä\nvarten suomennettavat, 2:o kirjapainon hoito, joka tätä nykyä on\nilkeintä ilkeimpää, sillä latojat viftaavat kuin hullut; 3:o tuntia\nnormaalikoulussa, naiskoulussa ja naisakatemiassa; 4:o Meurmanin\nranskalaisen sanakirjan manuskriptin läpikäyminen ja korrehtuurin\nlukeminen; 5:o artikkelien kirjoittaminen Uuteen Suomettareen; 6:o\nsuomalaisessa oopperassa käyminen -- ja -- ja, mutta pelkään sinun jo\nkyllästyneen.\"\n\nSillä tavoin hän yht'aikaa teki monen miehen työn ja kyhäsi siinä\nvälissä koko (ei posti- vaan kirjoitus-) arkin pituisen kirjeen\ntäynnä vakavaa ja pilaa yleisistä ja yksityisistä oloista ja\nhenkilöistä, lisäten lopuksi: \"Mitä itseeni tulee, niin olen minä\nyhtä hauska ja iloinen poika kuin ennenkin\". --\n\nYllämainittuihin \"momentteihin\" lisättäköön, että kirjapaino, jota\nAntti Jalava kauan aikaa hoiti, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nnimellä tunnettu. Siinä hän saavutti sen kokemuksen, jonka johdosta\nhänelle myöhemmin uskottiin senaatin kirjapainon hoito, jota hän\npiti käsissään kuolemaansa asti. Meurmanin sanakirjan tarkastus\nviittaa hänen töihinsä ja toimeensa Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran puolesta ja hyväksi, joista hän ei myöskään luopunut\nennen poismenoaan, ja vihdoin suomalaisessa oopperassa käyminen\nsiihen kaikkeen, mitä hän on puuhannut ja vaikuttanut suomalaisen\nnäyttämötaiteen eduksi. Tällä viimeiselläkin alalla oli Antti\nJalavan toimi niin kestävä, ettei kukaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin\nrinnalla ja yhdessä heidän kanssaan ole niin kauan ja niin väsymättä\nharrastanut tätä kulttuuriasiaa maassamme.\n\nTotta tosiaan ei loppua näy, jos olisi kaikki lueteltava missä\nAntti Jalava oli mukana. Mainitsen toki vielä Kansanvalistusseuran,\njonka johtokunnassa hän oli kymmeniä vuosia jäsenenä ja jolle hän\non kirjoittanut useita teoksia, varsinkin Unkaria koskevia; mutta\njääkööt muut seurat ja yhdistykset sikseen. Sillä saattaahan jo\nedellisen nojassa päättää, että missä suomalaista kulttuuria ja\nsuomalaisuutta harrastettiin, siinä nähtiin Antti Jalavakin.\n\nKoetan nyt huomioon saattaa erinäisiä Antti Jalavan luonnonlahjoja\nja luonteenpiirteitä. -- Kuinka hän oli kestävä ja johdonmukainen\ntoiminnassaan, se näkyy jo edellisestä, siinä nimittäin että hän koko\nelämänsä pysyi uskollisena sille mihin hän kerran oli ryhtynyt. Tämä\non sitä merkillisempi, kun hän oli niin virkeä ja nopea kaikessa\ntyössä, kuulisi näet että työnteon helppous olisi houkutellut hänet\naina uuteen ja uuteen, mutta hän ei rakastanut semmoista vaihtelua,\njoka olisi vienyt hänet pois outoon, hänen elämänpaatokselleen\nvieraaseen. Vaikka hän teki nopeasti työtä, tuli se kuitenkin hyvää,\nsiitä oli takeena terve järki ja sukkela ajatuskyky. Kun hän oli\npappissäädyn sihteerinä, kuuluu olleen tavallista, että pöytäkirja\noli valmis kun istunto päättyi, niin että tarkistus voitiin kohta\npaikalla toimittaa. Tämä kyky nopeasti panna ajatuksensa paperille\nteki hänestä myöskin niin kelpo sanomalehtimiehen. Hän kyllä paljon\nkorjaili kirjoitustansa, sitte kun hän oli sen kirjoittanut kuin\ntuulessa, mutta niin siitä syntyi sujuvaa, selvää, joka oli ei vain\nkirjanoppineen vaan kansanmiehenkin luettavaa. Mitä tulee kuuluisiin,\nUuden Suomettaren yleisön rakastamiin Helsingin-kirjeisiin,\njoita hän säännöllisesti sepitti yhden viikossa viidentoista\nvuoden aikana -- kestävyysnäyte, jolla lienee vertansa ainoastaan\nranskalaisissa sanomalehtimiehissä -- niin olivat ne luullakseni\nvarhemmin pirteämpiä, tyylillisesti etevämpiä kuin myöhemmin.\nEttä kehitys meni tähän suuntaan, riippui kuitenkin vähemmän\ntekijän käsitystavan muuttumisesta kuin tuosta loppumattomasta\nvirallisesta kääntäjätyöstä, joka pakotti hänet täyttämään satoja\narkkeja satojen perästä kuivan kuivalla esityksellä, jota ei\nmikään kielitaito tai -aisti voinut viehättäväksi sulattaa. Miten\nlieneekään, sisältävät \"Matinkirjeet\" niin paljo suomalaisuuden\nhistoriaa, että valikoima niitä kannattaisi tulla kirjanmuodossa\njulaistuksi. Olkoon että esitys on leikillistä taikka vakavaa, on\nAntti Jalavan Helsingin kirjeillä se verraton ansio, että ne ovat\nasiallisia ja todenperäisiä, ettei niissä ole tahallista vääristelyä\ntaikka parjausta eikä ilkeää ivaa. Kun hän ei voinut olla purkamatta\nnärkästystään vastustajia kohtaan, silloin tuntee sanoista rehellisen\nsuomalaisen, jonka herkkä kansallinen itsetunto oli syvästi loukattu.\n\nSamoin kuin kirjoittajan oli Antti Jalavalla puhujankin lahja. Hän\npuhui keveästi, sujuvasti, selvästi. Enemmän kuin kirjoittaessa\nkäytti hän puhuessa leikillisiä, sukkelia käänteitä -- sitaatteja\nKivestä y.m. hupaisia lausetapoja, mutta pääsävel oli asiallisuuteen\nnojaava miehekäs tunne. Seuramiehenä Antti Jalavalla oli meillä\nsuorastaan harvinaisia ominaisuuksia. Hänessä ei ollut ollenkaan\ntuota meissä suomalaisissa niin tavallista kankeutta, jörömäisyyttä,\njoka ilmaantuu vaitiolossa ja odotuksessa että meitä ensin\npuhutellaan. Antti Jalava puhutteli vapaasti, luonnollisesti,\niloisesti tuttuja ja vieraita ja sai aina vilkkaan puhelun syntymään,\nsillä puheliaisuuden ohella hänellä oli toinenkin oikean seurustelun\nehto -- taito kuunnella muitten puhuvan. Tämänlaisena seuramiehenä ja\nvielä lisäksi kohteliaana, hienotunteisena, vakavuus ja leikillisyys\nvaihdellen huulilla, ystävällisyys silmissä, hän voitti suosiota\nja ystävyyttä kaikkialla, niin kotimaassa kuin ulkomailla, niin\nylhäisten kuin alhaisten, niin vanhojen kuin nuorten piirissä.\nUnkarissa esim. hän menestyi mainiosti ylimystenkin seurassa,\nollessaan tulkkina talollissäädyssä hän sai monesta kansanmiehestä\nelinaikaisen ystävän, ylioppilasten ja yleensä nuorten, niin\nmies- kuin naispuolisten piireissä hän oli aina erittäin suosittu. Ja\nAntti Jalava oli herttainen, uskollinen ystävä. Sen todistaa muun\nmuassa se ahkeruus, millä hän aina ylläpiti kirjeenvaihtoa useiden\nulko- ja kotimaalaisten kanssa. Eivätkä hänen kirjeensä sisältäneet\nturhaa lavertelua tai tunteenpurkauksia -- varsinkin ulkomaalaisille\nystävilleen hän niissä antoi asiallisia, valaisevia tietoja\nmeikäläisistä oloista, tietoja, jotka vastaanottajan julkaisemina\nlevisivät laajalle. -- Kun on puheena Antti Jalavan seurustelukyky ja\n-halu, en voi olla erittäin muistuttamatta Suomalaisesta teatterista.\nNiinkuin tiedetään, oli suurin osa näyttelijöistä kotoisin Helsingin\nulkopuolelta ja sitäpaitsi yksinkertaisista, vaatimattomista oloista\nlähteneitä. Ei ole kumma, että monikin heistä täällä tunsi itsensä\nvieraaksi ja yksinäiseksi. Bergbom-sisarukset kehottivat sentähden\ntuttaviansa lähestymään heitä, puhuttelemaan ja seurustelemaan heidän\nkanssaan. Ei kukaan tässä kohden tyydyttänyt heidän toivomuksiaan\nniinkuin Antti Jalava. Hän yksin osasi tulla tutuksi kaikkien kanssa,\nosottaa kaikille vilpitöntä myötätuntoisuutta, tehdä heille\ntarvittaessa kaikenlaisia palveluksia, ja jos teatteriväki puolestaan\npiti hänestä, luottavaisesti kääntyi hänen puoleensa neuvonpyynnöillä,\nniin se tapahtui siinä tunnossa ettei heillä parempaa ystävää ja\nsuosijaa ollut. Ja se oli totta. Sittenkin kun Antti Jalava oli\nluopunut lähes 30-vuotisesta jäsenyydestään teatterin johtokunnassa,\nhänet usein nähtiin teatterissa -- tuossa rakkaassa kansallisessa\ntaidelaitoksessa, jonka luomisessa hänkin oli ollut mukana.\n\nAntti Jalavan virkeys ja iloisuus, joka vaikutti elähyttävästi\nmuihinkin, ei kuitenkaan ollut niin tukevasti perustettu koko\nhänen olentoonsa kuin outo saattoi luulla. Hänen ruumiillinen\nterveytensä näet ei ollut lujinta laatua. Nuorempana, 1860-luvulla\nja 1870-luvun alulla, hänen rintansa huolestutti -- pelättiin\nettei hän pitkäikäiseksi tulisi. Noudattamalla lääkärin määräämää\nelantojärjestystä vaara pääasiassa vältettiin; mutta jo\ntoistakymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän alkoi varsinkin ajoittain\nkärsiä yhä enenevästä hengenahdistuksesta. Sen lisäksi saattoi häntä\naika ajoin vaivata jostakin ehkä perinnäisestä hermostonheikkoudesta\njohtuva mielenmasennus, jolloin hän vetäytyi erilleen toisten\nseurasta. Näin täytyi siis Antti Jalavankin kärsimyksillä maksaa\nelämänilonsa, joka kuitenkin oli niin viatonta laatua.\n\nLopuksi asettautuu vastattavaksi kysymys, mikä se oikeastaan\noli, joka teki Antti Jalavan siksi tavallisuudesta eroavaksi\nmerkkimieheksi, joka hän todellisuudessa oli ja jona hän muistossakin\non elävä? Minusta vastaus ehdottomasti muodostuu tähän suuntaan,\nmiten sanat muuten voivatkin vaihdella: suuret ovat hänen ansionsa\nsuomenkielen ja erittäinkin virallisen kielemme kehittäjänä,\nyksinäinen laatuaan \"sydämensä neron\" työ sytyttää unkarilaisten\nja suomalaisten keskinäiset heimolaistunteet, suuriarvoinen hänen\nsanomalehtimies- ja kirjailijatoimensa; mutta unohtumattomin hän on\nisänmaanrakkauden innostamana, kansallisen itsetiedon läpitunkemana\nSuomen kansan miehenä. Semmoisena miehenä, aina valppaana, aina\nvalmiina panemaan voimansa, kykynsä, koko tarmonsa alttiiksi,\nkun kansallinen sivistys, kun kansallisen elämän edistys oli\nkyseessä, hänellä tuskin on meillä vertaa ollut. Semmoisena, se on\nkansalaisena, ja toiseksi myöskin jalona lämminsydämisenä ihmisenä\nAntti Jalava on aina esikuvaksi kelpaava. Oikein ja kauniisti\nrunoilija huudahti hänen hautansa partaalla:\n\n    Niin kaunis elämä! Kuin satu saatu\n    ajoilta, mailta, tätä paremmilta,\n    elämä, jonka harvoin nähty laatu\n    loi mieleen lämpöä kuin kesän ilta.\n\n    Niin täyteläs, niin altis, tunneherkkä,\n    kaikelle sykkivä, mi hyvää, suurta -- --\n\n\n\n\nAntti Jalava puhujana.[27]\n\n\nOlen jo ennen koettanut piirtää Antti Jalavan luonnekuvan, näyttäen\nmiten hänen isänmaanrakkautensa oli palava, miten hän väsymättömällä\ninnolla harrasti suomalaisuutta, miten hän verrattomalla reippaudella\noli mukana kaikissa kansallisissa riennoissa ja miten hän\niloisuudellaan, suoramielisyydellään ja ystävällisyydellään herätti\nmyötätuntoisuutta missä hän liikkui. Samassa osotin myöskin miten\nhän oli monipuolisesti kyvykäs: sanomalehtimiehenä, kirjailijana,\npuhujana. Nyt tahdon erittäin huomioonottaa tämän viimeisen puolen\nhänen julkisesta esiintymisestään, vaikka luonnollista on, että\nsamalla tulen alinomaa koskettelemaan ja uusilla todisteilla\nvarmentamaan noita toisiakin hänen olentonsa piirteitä. Sillä hän ei\nollut kaunopuhuja, joka kehottaisi tarkastajaa pelkkiin tyylillisiin\nja esteettisiin tutkimuksiin, vaan oli hänen puheissaan sisällys\nmuotoa mieltäkiinnittävämpi, ja yksistään aiheiden laatu kuvaa miestä.\n\nJalava puhui niin keveästi ja luontevasti, että kuulijat eivät muuta\najatelleet kuin että kaikki oli hetken tuottamaa. Todellisuudessa hän\ntavan mukaan kotona valmisti puheensa. Sen todistaa kokoelma puheita,\njoka on tavattu hänen erinomaisen huolellisesti järjestämiensä\njälkeenjääneiden muistiinpanojen, kirjeiden y.m. paperien joukosta.\nKokoelma käsittää noin puoli sataa puhetta 45 vuoden ajalta,\nolematta sentään täydellinen. Käsikirjoituksista puuttuu suuriakin\npuheita, niinkuin esim. Uudessa Suomettaressa painettu puhe\nKansallisteatterin peruskiven laskemisjuhlassa, ja samoin pienempiä,\njoita hän piti ex tempore. Mutta siitä huolimatta kokoelma on niin\nrunsas, että se tarjoaa meille tilaisuuden luoda katseen Jalavan\nkoko elämän harrastuksiin ja nähdä kuinka hänen lähtökohtansa\nmuuttumattomasti oli rakkaus suomalaiseen kansaan ja isänmaahan.\n\nVanhimmat neljä puhetta ylioppilasajalta, 1860-luvulta (\"Ensimäinen\npuhe eläissäni 22/10 1864\"), ovat n.s. virallisia puheita\nLänsisuomalaisen osakunnan vuosijuhlista. Ajatuksen ja muodon\npuolesta ne eivät ole parempia eikä huonompia kuin semmoiset\npuheet tavallisesti ovat. Ne todistavat, ettei meillä (niinkuin\nesim. amerikkalaisissa kouluissa) anneta nuorisolle mitään johtoa\npuhumistaidossa. Sentähden ylioppilaamme niin harvoin osaavat\nselvästi, lyhyesti, vaikuttavasti julkilausua sanottavansa. Jalavakin\noli autodidakti puhujana, ja vasta aikaa myöten hänen taitonsa tuli\nhuomattavaksi ja huomatuksi. -- Ensimäisissä puheissa ei vielä tavata\nvarsinaista \"fennomaniaa\", mutta kieli todistaa kuitenkin, että\npuhuja oli osakunnan suomenmielistä vähemmistöä.\n\nV:sta 1870 alkaen Jalava esiintyy toisessa ympäristössä, hän oli\nottanut varman aseman suomalaisuuden esitaistelijain rintamassa\nollakseen koko sydämellään osallinen sen voitoissa ja tappioissa.\nMainittuna vuonna hän 22/5 pitää nti Ottilia Meurmanille puheen,\njossa hän kiittää tätä Agaton Meurmanin veljentytärtä siitä että\nhän, välittämättä epäsuosiosta, jota monella taholla osotettiin\nkansallista teatteriharrastusta kohtaan, oli suomalaisissa\nPreciosa-näytännöissä esiintynyt kappaleen päähenkilönä, ja 16/12\nhän esittää rva Charlotte Raan maljan kiittäen, että ruotsalainen\ntaiteilijatar samoin oli avullaan edistänyt suomenkielisen näyttämön\naikaansaamista maassamme. Edellinen puhe oli ruotsinkielinen -- ainoa\nlaatuaan kokoelmassa -- luultavasti sentähden että saapuvilla oli\nnti Meurmanin omaisia, jotka eivät ymmärtäneet suomea. Että Jalava\nkuitenkin esiintyi puhujana, ei ole kumma, sillä hän oli suuri\nnaiskauneuden ihailija, ja tämä Preciosa oli harvinaisen suloinen\nsekä lisäksi Turusta kotoisin -- länsisuomalainen niinkuin Antti\nitsekin! Toisesta puheesta mainittakoon, että pääaiheena siinä oli\nLea-näytäntö (10/5 1869), joka aina palautettiin muistiin kun rva\nRaata juhlittiin. Eikä se ollut harvinaista. Milloin vain sattui joku\nteatterijuhla, silloin muistettiin tätä taiteilijatartakin, ja jollei\nkukaan muu sitä tehnyt, niin teki sen Antti Jalava. -- Seuraavana\nvuonna 7/6 Jalava V. Löfgrenin ja Betty Avellanin häissä esittää\nmorsiusparin maljan, toivottaen heille \"sitä hiljaista rauhallisuutta\nja tyytyväistä mielialaa, joka seuraa ahkeraa työtä ja rehellistä\nvelvollisuuksien täyttämistä\". -- Toisenlaisia aiheeltaan on kaksi\nseuraavaa puhetta, nimittäin 25/5 1872 koululaisille kevätyhdistyksen\njuhlassa pidetty, jossa Jalava kuvaten Suomen kevään kauneutta\npanee kuulijainsa sydämelle velvollisuuden täyttää lupaus suosia ja\nsuojella pikkulintusia, jotka laulullaan tuottavat meille iloa, ja\ntoinen, päiväämätön, missä puhuja kertoo virolaisten harrastuksesta\nperustaa vironkielinen oppikoulu orjuuden lakkauttamisen muistoksi\nja kehottaa suomalaisiakin rahankeräyksellä avustamaan yritystä.\nVaikka juuri silloin omat kouluolomme kysyivät kansalaisten varoja ja\ntarmoa, kehotusta noudatettiin ja apua lähetettiin. Toinen asia on\nettä sittemmin venäläinen natsionalismi ja väkivalta teki virolaisten\npuuhan tyhjäksi: kootut rahat anastettiin ja koulu tehtiin\nvenäläiseksi!\n\nV. 1876 perustettiin Suomalainen klubi, ja kun Jaakko Forsman\nkieltäytyi rupeamasta sen johtokunnan puheenjohtajaksi, valittiin\nsiksi Antti Jalava, joka klubin \"ensimäisessä yleisessä kokouksessa\"\n18 p. syysk. piti avajaispuheen. Hän toivoo, että klubi osottautuu\nsyntyneeksi, niinkuin Ilmarinen,\n\n    Vaskinen vasara käessä\n    Pihet pikkuiset piossa,\n\njoilla voidaan paljon aikaansaada, kansalle Sampokin takoa.\nKlubihuone oli jo ollut kaksi kuukautta avoinna, mutta siellä ei\noltu paljon käyty, vaikka jäsenten luku jo oli 40 paikoilla. Jotta\nsinne osattaisiin, oli klubisalin pöydälle iltasella asetettu \"palava\nkynttilä, jonka, niinkuin muinen Heron tulisoihtu Seston tornissa,\npiti valollaan sisään johdattaa ulkona yön pimeydessä kulkevia klubin\njäseniä\". Puheen pääsisällys oli kuitenkin valtiollista laatua.\nPuhuja näet huomautti siitä, kuinka maamme suhde suureen Venäjän\nvaltakuntaan oli arkaluontoinen ja kuinka sentähden ylen tärkeää\noli että rajan takana meidän valtiollisia ja kansallisia elojamme,\nmeidän oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme, meidän pyrintöjämme\nja rientojamme oikein tunnettaisiin. Valitettavasti ei meidän\npuoleltamme oltu mitään tehty tämän asian hyväksi. Venäläiset\nsanomalehdet sisälsivät alinomaa vääriä tietoja maastamme, ja\ntietysti niiden yleisö uskoi niitä oikeiksi. Mitä tähdellisintä\nolisi, että tiedot oikaistaisiin, mutta ei vain omissa lehdissämme,\njoita venäläiset eivät lue, vaan _Venäjän_ lehdissä. Asiasta\nolisi klubissa keskusteltava ja toimeen ryhdyttävä, ja aika oli\npuhujasta erittäin sopiva sentähden, että juuri silloin Suomen\nensimäinen teollisuusnäyttely oli kääntänyt venäläisten huomion\nmeihin ja valtiopäivät pian kokoontuivat käsittelemään tärkeää\nasevelvollisuuskysymystä. -- Tuskin olisi voitu painavampaa asiaa\nottaa puheeksi, kuin Jalavan tässä mainitsema, mutta lähempiä\ntehtäviä oli niin paljon, että se jäi sikseen. Ja kuka osasikaan\nsilloin uneksia mitä tulossa oli!\n\nSeuraavat kaksi pientä puhetta palauttavat muistiin Suomalaisen\noopperan loistoajat. Arkadian lämpiössä toimeenpannuissa kekkereissä\n4/9 1877 Jalava lausuu kiitokset ja jäähyväiset kapteeneille,\nvapaaherra G. A. Gripenbergille ja A. von Knorringille, sekä\nkapellimestari A. F. Leanderille, jotka kaikki olivat avustaneet\noopperanäyttämöä ja joiden nyt oli kaartinpataljoonan kanssa\nlähdettävä Turkin sotaan. Hän toivottaa heille kuulien tuimassa\nvinkunassa samaa intoa ja kestävyyttä kuin suloisten sävelten\nsoidessa Arkadiassa. Puoli vuotta myöhemmin, 11/3 1878, hän samassa\npaikassa toivotti Ida Basilierin tervetulleeksi vierailemaan\noopperassa. Siinä tilaisuudessa oli ennen jäähyväismalja juotu\n\"nuorimmalle laulajattarellemme\", Alma Fohströmille, joka oli juuri\npäättänyt loistavan esiintymisensä, ja hänen sijaansa tuli nyt\n\"ensimäinen laulajattaremme\", hän, jonka avulla ensimäinen ooppera\nkansan omalla kielellä oli saatu toimeen ja joka siis täydestä syystä\nvoitiin lukea suomalaisen oopperan perustajiin.\n\nV. 1879 J. Szinnyei ensi kerran oleskeli Suomessa, ja syksyllä,\n4/10, Jalava ensi kerran näki hänet vieraana perheessään. Silloin\nisäntä sydämellisellä puheella lausui hänet tervetulleeksi, hän\nkun oli tullut tutustumaan kansaamme ja kieleemme, ja toivoi,\nettä hän täällä viihtyisi. \"Me emme voi sinua kestitä Tokaijerin\nhurmaavalla nesteellä, etkä sinä täällä voi kohdata sitä säihkyvää\ntulta, joka kotimaasi kaunottarien lumoavissa silmissä ja\nhehkuvilla poskilla palaa. Mutta sen sijaan saatat sinä täällä\nkaikkialla, mihin tulet, löytää sitä harrasta ystävyyttä, jota\nveli tuntee veljeänsä kohtaan, sitä sydämellistä rakkautta,\njoka toisiinsa yhdistää kahden heimolaiskansan jäseniä. Ja\nmitä kaunottariin tulee, et sinä siinäkään kohden sentään ole\nmihinkään noitien maahan joutunut. Sinun ei tarvitse muuta\nkuin katsella ympärillesi, huomataksesi, että Pohjan naisenkin\nsinisilmissä saattaa löytyä lempeyttä, suloutta, viehättävyyttä,\nvaikka tosin toista laatua kuin magyarein tytöissä; se ei polta,\nniinkuin heidän, mutta se sen sijaan lämmittää eikä sammu niin\näkkiä.\" -- Samassa perheiltamassa isäntä piti toisenkin puheen,\nnimittäin nti Kaarola Avellanille, joka oli palannut ulkomaiselta\nopintomatkalta jatkaakseen työtään Suomalaisessa teatterissa. Tämän\npuheen vakavassa osassa hän yhtyy siihen mielipiteeseen, jonka\nnäyttelijätär oli julkilausunut eräässä matkakirjeessään U. S:een,\nnimittäin että näyttämötaiteemme \"meillä niinkuin muualla tulee\nolla _kansallinen_, s.o. ettei meidän näyttelijämme saa näytellä\nruotsalaisen, eikä saksalaisen, eikä ranskalaisen mallin mukaan,\nvaan suomalaisen.\" Toisessa, humoristisessa, osassa puhettaan Jalava\n\"teatterin johtokunnan jäsenenä\" huomauttaa, kuinka paljon harmia\nja vastusta näyttelijättäret tuottavat teatterille menemällä\nnaimisiin. Sen johdosta puhuja hartaasti pyytää nti Avellania olemaan\nseuraamatta Aura-sisarensa esimerkkiä: \"anna ilman armotta rukkasia\noikealle ja vasemmalle, kuinka paljon kyyneliä ja huokauksia se\nmatkaansaattaisikaan. Suoraan sanoen, minä olenkin sinun suhteesi\njotensakin rauhallinen, sillä tietääkseni et sinä pane liioin suurta\narvoa meihin miehiin. Mutta koska rakkaus, niinkuin vakuutetaan, on\nsokea, ei liene haitaksi järkevimmällekin joskus huutaa: silmät auki!\"\n\nSzinnyei jäi sitte koko talveksi Suomeen, eläen veljellisessä\nseurustelussa suomenmielisten kanssa. Paitsi kieltämme ja\nkirjallisuuttamme hän oppi tuntemaan ajan kansalliset harrastukset.\nNäistä oli tällöin oppikoulujen perustaminen ehkä kaikista tärkein,\nja Jalava kykeni häntä tutustuttamaan tähän kysymykseen. Sen näkee\nkahdesta asiata koskevasta puheesta. Kupittaalla, kun 2/9 1879\njuhlittiin yksityisen lyseon, ensimäisen suomalaisen oppikoulun\nperustamista Turkuun, Jalava esitti eläköönhuudon kuudelle toiselle\nuudelle koululle, nimittäin Viipurin, Porin, Lappeenrannan lyseoille\nsekä Oulun, Kuopion ja Mikkelin tyttökouluille. Hän muistuttaa\nensin kouluhallituksen joku aika ennen julkilausumasta väitteestä,\nettä \"useamman kuin kolmen korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen\nperustaminen maahamme ei sovellu sivistyksen todellisiin etuihin\".\nVäite näytti puhujasta lähteneen yhtäläisestä katsantotavasta,\nkuin se mainio määräys, jonka kautta kiellettiin muita kirjoja\nsuomenkielellä painattamasta kuin semmoisia, jotka koskivat\nuskontoa tai maanviljelystä. Kansan vastalause oli pukeutunut\nmahdollisimman jyrkkään muotoon, kun nyt oli olemassa yksitoista\noppilaitosta niitten kolmen julkisen lisäksi, jotka valtio todellakin\noli katsonut hyväksi perustaa. Näistä oli tänä syksynä mainitut\nseitsemän avattu. \"Seitsemän uutta koulua, puolen vuoden kuluessa\nperustetut, yksityisten kansalaisten lahjoittamilla varoilla,\nköyhässä Suomenmaassa, taloudellisessa suhteessa kovana aikana\n-- se on todellakin ihmeellinen ilmiö, ilmiö, joka Suomen kansan\nsivistyshistoriassa aina on pysyvä erinomaisena tapauksena --\nniinkuin myöskin ne syyt ja olosuhteet, jotka ovat tämän ilmiön\naikaansaaneet.\" -- Puhuja ei kuitenkaan tahtonut viipyä katkerissa\nmuistoissa, vaan sen sijaan antaa ilon vallita. \"Iloitkaamme ja\nriemuitkaamme tänä kansallisten pyrintöjemme juhlapäivänä, joka\ntuleville sukupolville on todistava, että kansallinen itsetunto,\nisänmaallinen innostus, alttiiksi paneva uhraavaisuus ovat\nelähyttäneet Suomen miehiä ja naisia aikana, jolloin sitä enemmän\nkuin koskaan ennen tarvittiin. Toivokaamme, että nämät jalot\ntunteet, jotka ovat kansallisuutemme elinehtona, eivät kansassamme\nkoskaan sammu, vaan alituisesti yhä runsaampia hedelmiä kantavat.\"\n-- -- \"Niinkuin Otavan seitsemän kirkasta tähteä Pohjolan tummalla\ntaivaalla loistakoot nämät seitsemän opistoa kirkkaasti kansallisen\nsivistyksemme vielä hämärällä, mutta yhä valkenevalla taivaalla!\"\nToista kuukautta myöhemmin, 11/10, klubin kokouksessa, jossa\nSzinnyei, niinkuin Jalavan tervehdyssanoista näkyy, oli ensi kerran\nsaapuvilla, hän puhuu samasta asiasta, mutta koulujen perustamisen\nsynnyttämää iloa häiritsivät uudet huolet: kouluja uhkasi mullistus,\nniitä kun tahdottiin muuttaa \"utiliteetti-prinsiipin\" mukaan;\ntoiseksi oli tietoon tullut, että vaikutusvoimaisella taholla\nkoetettiin rakentaa esteitä suomenkielen asettamiselle täysiin\noikeuksiinsa, joka neljän vuoden päästä olisi tapahtuva, ja\nkolmanneksi uudet koulut, sanomalehdet ja teatteri vaativat entistä\nenemmän kannatusta kansalaisten puolelta. Siinä seikkoja, jotka\ntekevät ettei lepoa ole ajatteleminenkaan, vaan on aina oltava\n\"valmiit väsymättömään työhön ja melkoisiin uhrauksiin\". Ensimäinen\nmenestymisen ehto on se että pysytään, yhdessä, kootaan rivit ja\ntoimitaan määrätyn ohjelman mukaan. --\n\nEnsimäisessä puheessaan Szinnyeille Jalava oli kehottanut häntä\nkatselemaan ympärilleen Suomen neitosten piirissä, ja vieras oli\nniin kiltisti noudattanut tätä neuvoa, että lähti täältä nuori vaimo\nseurassaan. Kun nuori pari oli vihitty vanhassa kirkossa, vietettiin\nhäät Arkadian lämpiössä 9/5 1880. Siinä tilaisuudessa Jalava esitti\nUnkarin maljan, ja koska puhe on lyhyt, mutta täysin miehen hengen\nmukainen, otan sen tähän näytteeksi täydellisenä:\n\n        \"'Jos kypäriksi Luojan\n        Ma mailman sanoisin,\n        On Unkarini kaunis\n        Sen töyhtö varmaankin!'\n\n    \"Näin lauloi kerran innoissaan Unkarin suurin runoilija Petöfi.\n    Tämmöinen käsitys omasta maasta, että se on maista kaikista\n    kaunihin, kallihin, ei ole ainoastaan Unkarin runoilijalla,\n    se tavataan koko Unkarin kansassa, kaikissa sen jäsenissä,\n    ylhäisistä alhaisimpaan, rikkaimmasta köyhimpään asti. Se\n    tunne, jonka liekki kirkkaimmin, tulisimmin palaa jokaisen\n    unkarilaisen povessa, on isänmaanrakkaus, rakkaus omaan\n    kansallisuuteensa ja omaan kansalliseen kieleen. Se on, tämä\n    isänmaan, tämä kansallisen itsenäisyyden rakkaus kaunein ja\n    viehättävin puoli unkarilaisten kansallisluonteessa, ja se\n    se myöskin on suojellut ja pystyssä pitänyt Unkarin kansaa\n    niissä monissa kovissa myrskyissä, jotka ovat rajunneet heidän\n    ihanan maansa ylitse, se se on, joka on tehnyt, että Unkarin\n    valtio muutaman vuoden kuluttua saattaa viettää tuhatvuotista\n    olemassaolonsa riemujuhlaa. Minä en suinkaan liioittele,\n    jos väitän, että harvassa, kovin harvassa on se kansa, joka\n    tulisessa isänmaanrakkaudessa ja kansallisessa itsetunnossa\n    voisi magyareille vertoja vetää. Heidän isänmaanrakkautensa,\n    heidän kansallinen itsetuntonsa ei ilmesty paljaissa sanoissa,\n    kauneissa puheissa, koreissa runoelmissa -- vaan se ilmestyy\n    työssä, teoissa, uhrauksissa; kun tarve vaatii, kun vaara uhkaa\n    omaa maata, omaa kansallisuutta, heittää runoilija kanteleensa,\n    kirjailija kynänsä, talonpoika auransa ja kaikki tarttuvat\n    miekkaan, hengellä ja verellä noita kalliista kalliimpia\n    aarteitaan puolustaaksensa, niinkuin tiedämme esim. vuosina\n    1848--49 tapahtuneen. Minä pyydän, että me tässä tilaisuudessa\n    tyhjennämme sydämellisen maljan tälle jalolle, mainehikkaalle\n    sankarikansalle, rakkaalle heimolaiskansallemme. Eljen a magyar\n    nèp, eläköön Unkarin kansa!\"\n\nMilloin Jalava piti jonkun puheen lähimmässä toveripiirissä, tapahtui\nse luonnollisesti ilman valmistusta. Mutta on kumminkin olemassa\nyksi semmoinen kirjoitettukin. Se on huhtikuun 16 p:ltä 1884,\njolloin August Hagmanin ystävät olivat kutsuneet hänet päivällisille\nlausuakseen hänelle jäähyväiset, kun hän pitemmäksi aikaa lähti\nulkomaille. Hagman oli vuosikausia, melkein yksin, erinomaisen\ntarmokkaasti hoitanut ja ylläpitänyt suomenmielistä ruotsinkielistä\nlehteä, Morgonbladetia, jonka merkitystä kansallisen asian hyväksi\nkestetyssä taistelussa tuskin voidaan liian suureksi arvata. Nyt\nhänen terveytensä oli heikontunut ja voimat väsähdyksissä, ja\nsydämestään ystävät soivat hänelle sitä levollisempaa elämää, jota\nhän Suomen pankin edustajana valvoessaan setelinpainattamista\nKööpenhaminassa saisi nauttia. Jalavan puhe jakaantuu neljään\nosaan. Ensiksi hän mainitsee Hagmanin ansiot hänen varsinaisessa\ntoimessaan ja esittää maljan \"sanomalehdentoimittajalle\", toiseksi\nhän julkilausuu kaipauksen, jonka Hagman on jättävä ystäväpiiriin,\nja esittää maljan \"ystävälle\", kolmanneksi hän esittää maljan\n\"pohjalaiselle\" ja neljänneksi \"vanhalle pojalle\", Näissä\njälkimäisissä puheenosissa voimme tutustua Jalavan leikilliseen ivaan\nja siihen tapaan, millä hän ja hänen pohjalaiset ystävänsä keskenään\npilalla pistelivät toisiaan. Näytteeksi otan tähän kolmannen jakson:\n\n    \"Veli Hagmanissa emme kunnioita ainoastaan etevää\n    sanomalehdentoimittajaa ja hyvää ystävää, vaan vieläpä jotain\n    muutakin, jotain, jos niin saan sanoa, korkeampaa. Hän on myöskin\n    _pohjalainen_. Te kaikki, kunnioitettavat ystävät, tiedätte,\n    mikä ylevä ominaisuus tämä ihmiselle on, sillä olettehan Te\n    miltei kaikki pohjalaisia, joko Pohjanmaalla taikka täällä\n    Helsingissä syntyneitä. 'Mi miehen kunto, mikä uljuus', niinkuin\n    runoilija laulaa, pohjalaisessa! Kuka muu -lainen tahi -läinen\n    meidän maassa saattaa hänelle vertoja vetää? ei savo- eikä\n    lappalainen, ei hämäläinen eikä länsisuomalainen, uusmaalaisesta\n    puhumattakaan. Varmaankin olisi Runeberg antanut Adlerereutzin\n    lausua Munterista: 'hän oli pohjalainen', jos ei hän itse olisi\n    ollut pohjalainen ja siis, niinkuin kaikki pohjalaiset, suuressa\n    määrässä nöyrä ja vaatimaton. Minä, jolla ei ole kunnia lukea\n    itseäni tuohon 'suurenen sukuhun', tuohon laajahan lajiperähän',\n    ja jonka siis ei myöskään tarvitse antaa vaatimattomuudentunteen\n    hillitä innostustani, minä saatan korkealle liehuttaa 'aatteen\n    lippua' -- ei, vaan korkealle julistaa pohjalaisten mainetta ja\n    kunniaa ja suuruutta -- tietysti kuitenkin sillä tarpeellisella\n    muistutuksella, että Länsisuomesta se toki on, kuin ensimäinen\n    valo ja sivistys on Pohjanmaallekin tullut. Hyvät herrat,\n    ihastuksen, ihmettelyn malja _pohjalaiselle_ Hagmanille!\"\n\nEttä Antti Jalavalla jo tähän aikaan oli puhujan maine, nähdään\nsiitä tosiasiasta, että hän 1884 valittiin samana vuonna\nperustetun puheyhdistyksen esimieheksi. Ensimäisen ajatuksen\nperustaa tämmöinen yhdistys oli maisteri J. A. Lyly ilmituonut\nKotikielen seuran kokouksessa 14/3, ja kohta sen jälkeen tuuma\ntoteutettiin. Vielä samana kevätkautena pidettiin 6 kokousta\npuhe- ja deklamatsioniharjotuksia varten ja seuraavina lukukausina\nniitä yhä jatkettiin; vuosijuhla vietettiin huhtikuun 1:senä, Suomen\nmainioimman puhujan, Fredr. Cygnaeuksen, syntymäpäivänä. Ainakin\nkaksi semmoista juhlaa vietettiin, 1885 ja 1886, ja kummassakin piti\nJalava alkajaispuheen. Edellinen sisältää seikkaperäisiä tietoja ensi\nvuoden vilkkaasta toiminnasta, jälkimäisessä valitetaan, että\ntoisena vuonna jäsenten harrastus on ollut melkoista vähempi. Kun\nyhdistyksessä oli huomattu retoriikan oppikirjan tarve, pyydettiin\nprofessori Fritiof Peranderia semmoista kirjoittamaan. Hän lupasikin\nkäydä työhön käsiksi, mutta odottamaton, äkillinen kuolema esti häntä\ntäyttämästä lupaustaan. Vuosijuhlassa 1886 Jalava myöskin lausui\nsuomennoksen L. Kossuthin tulisesta puheesta kansankokouksessa\nSzeged'issä 4 p. lokak. 1848, ja sen jälkeen lähetettiin Kossuthille\nTuriniin unkarinkielinen tervehdyssähkösanoma.\n\nPaitsi puheyhdistyksessä Jalava näinä vuosina esiintyi puhujana\nKalevalan 50-vuotisjuhlassa Kaivopuistossa 28/2 1885, jossa hän\nluotuaan katsauksen kansalliseepoksemme vaikutukseen taiteen alalla\nerittäin kohdisti huomionsa Robert Kajanuksen silloin uusiin ja\njuhlassa soitettuihin Kalevalan-aiheisiin sävelteoksiin ja lopetti\nesittämällä säveltäjän maljan, sekä Arkadia-teatterin näyttämöllä\n19/4 1886, lausuen jäähyväissanat teatterista eroavalle vanhalle\nnäyttelijälle Ismael Kalliolle. Jälkimäisessä puheessa Jalava\nmainittuaan Kallion ansiot näyttelijänä erityisesti kiittää häntä\nkahdesta ominaisuudesta, jotka olivat vähemmän tunnetut ulkopuolella\nteatterin likeisimpiä piirejä: hänen rakkaudestaan kieleemme ja\nhänen säästäväisyydestään. Tästä puheen loppupuolesta otamme\nseuraavan kohdan, joka näyttää kuinka siihenkin aikaan arvoa pantiin\nsuomenkielen viljelykseen:\n\n    -- \"Minä tarkoitan Kallion innokasta kansallista mielialaa\n    ja hänen vilpitöntä rakkauttaan kansalliskieleemme. Tämä on\n    ilmestynyt muun muassa siinä, että hän aina on lämpimästi\n    harrastanut ja ahkeroinut kielen käyttämistä teatteritoveriensa\n    kesken, ulkopuolella näyttämöäkin. Ja tämä ei ole minkään\n    vähäpätöinen asia, kuin moni ehkä puusta katsoen saattaisi\n    luulla. Jos oman kielen viljeleminen on tärkeä kaikille, jotka\n    kansallisia pyrintöjä ja niitten voitolle pääsemistä harrastavat,\n    niin se on kahta tärkeämpi näyttelijälle, varsinkin jos hän,\n    niinkuin meillä usein on laita ollut, ei ole lapsuudestaan\n    asti siihen täysin perehtynyt. Kaikkialla maailmassa pidetään\n    kansallisteatteria kansallisen kielen ja sen viljelyksen\n    mitä tehokkaimpana edistäjänä. Me tiedämme että esim.\n    théâtre-français'ssa saadaan kuulla parasta, kauniinta franskaa.\n\n    Tämä kielellinen tehtävä ei saa olla vieras meidänkään\n    teatterillemme. Meilläkin on jo se aika tullut, jolloin\n    kielemme puhtaudesta ja kauneudesta voi ja täytyy ruveta\n    entistä enemmän huolta pitämään, suurempia vaatimuksia kuin\n    tähän asti asettamaan. Mutta etupäässä sopii tätä, niinkuin\n    sitä jo on julkisuudessa tehtykin, kansallisteatteriltamme\n    vaatia. Siinä, jos missään, pitää saada kuulla virheetöntä,\n    sujuvaa, kaunista, sanalla sanoen mallikelpoista kieltä. Tämän\n    sekä kansallisessa että taiteellisessa suhteessa perin tärkeän\n    tarkoitusperän saavuttamiseksi on muun muassa välttämättömän\n    tarpeellista, että näyttelijät ja näyttelijättäret niin keskenään\n    kuin mahdollisuuden mukaan muittenkin kanssa aina puhuvat sitä\n    kieltä, jolla heidän on näytteleminen, sillä alituinen harjoitus\n    on tässä, niinkuin niin monessa muussakin asiassa, paras\n    opetusmestari. Ja tässä suhteessa on, kuten jo sanoin, hra Kallio\n    ollut hyvänä ja kiitettävänä esimerkkinä kumppaneilleen.\n\n    Vielä toisessakin suhteessa kunniavieraamme on jättänyt jälkeensä\n    kauniin esimerkin, jota ei ainoastaan hänen teatteritoverinsa,\n    vaan kaikkien meidän muittenkin ansaitsisi noudattaa. Tunnettu\n    on että meidän köyhissä oloissamme näyttelijäin palkat eivät\n    ole saattaneet olla liioin suuret. Mutta siitäkin pienestä\n    palkasta, mikä Kalliolla on ollut, hän on ymmärtänyt ja voinut\n    säästää niin paljon, että hän säästövaroillaan on voinut ostaa\n    itselleen vähäisen maatilan, jonne hän nyt saattaa asettua\n    huoletonna loppu-ikäänsä viettämään. Meidän nautinnonhimoisessa\n    aikakaudessamme moinen säästäväisyys on yhtä harvinainen kuin\n    kunnioitusta ja seuraamista ansaitseva ilmiö.\"\n\nKaksi lähinnä olevaa puhetta on Jalavan pitänyt Suomalaisessa\nklubissa ollen yhä edelleen sen esimiehenä, edellisen 17/9 1887.\nSilloin oli saatu huoneisto Kämpin hotellissa, ja puhuja kertoo\nlyhyesti mitä vaikeuksia klubi oli varsinkin tyydyttävän huoneiston\nhankkimisessa kokenut olemassolonsa 11 ensimäisenä vuonna. Sen\njohdosta on klubielämä ollut lamassa, ja hän kehottaa hartaasti\njäseniä käymään klubissa ja arvelee, että melkoinen syy siihen\neripuraisuuteen, joka on alkanut suomenmielisten piireissä ilmaantua,\non se, että ei ole ollut lähempää seurustelua kansallismielisten\nvälillä. \"Nuoremmat eivät ole olleet tilaisuudessa päästä likempään\ntuttavuuteen vanhempien kanssa ja siten on suuremmassa tai vähemmässä\nmäärässä vieraannuttu toisistaan, väärinkäsityksiä ja epäluuloja on\nsyntynyt molemmin puolin, ja asiat ovat siten vähitellen joutuneet\nsille ikävälle kannalle kuin ne ovat.\" -- (Sanat tarkottavat\nsitä hajaannusta, joka vei \"nuoren puolueen\" syntyyn.) Toisessa\npuheessa, 1/3 1888, Jalava tervehtii niitä eduskunnan jäseniä, jotka\nolivat klubiin liittyneet, ja huomauttaa miten tärkeää on, että\nmaaseutulaiset ja helsinkiläiset toisiinsa tutustuvat; siitä on niin\ntoisille kuin toisillekin hyötyä.\n\nPuheena olevan vuosikymmenen lopulta mainittakoon vielä puhe\nkansalaiskokouksessa 8/11 1888, jossa Jalava innokkaasti kehottaa\nsuomalaisen teatterin avustamiseen, ja toinen häissä Ilmajoen\npappilassa 23/4 1889 -- puhe morsiamen vanhemmille, harras Suomen\nvakavien kotien ylistys.\n\nSeuraavalta vuosikymmeneltä ei ole kokoelmassa muuta kuin kaksi\npuhetta, toinen teatterin 20- (13/10 1892) ja toinen saman laitoksen\n25-vuotisjuhlassa (13/10 1897), molemmat saattaen mieleen rva\nRaa-Winterhjelmin ansiota kansallisen teatterin syntymisestä ja\nedistymisestä.\n\nTullaan sitten vuosisadan vaihteeseen ja tukaliin valtiollisiin\noloihin. Että sekin aikakausi olisi kuvastuva Antti Jalavan\npuheissa, on itsestään ymmärrettävää. Se tapahtuu ensi kerran\n28/8 1900 pienessä juhlassa Kaivopuiston ravintolassa, johon\nolivat kutsutut J. Szinnyei ja hänen rouvansa. Nämä olivat näet\noleskelleet Suomessa sukulaisten ja ystävien luona ja olivat nyt\nlähtemäisillään paluumatkalle Unkariin. Lämminmielisessä puheessaan\nrakkaille vieraille Jalava kertoo läsnäoleville mitä he kotimaassaan\nolivat tehneet maamme asian hyväksi, esittäen samalla venäläisen\nsortopolitiikan aiheuttamia mielialoja meillä. -- Vuotta myöhemmin,\n17/11 1901, Jalava taas puhuu teatterin puolesta. Hän näet onnittelee\nKasimir Leinoa sen menestyksen johdosta, jonka runoilija oli\nsaavuttanut suurella historiallisella draamallaan, \"Jaakko Ilkka\nja Klaus Fleming\". Lähtökohtana on siinä kansallisen ohjelmiston\nääretön tärkeys kansallisteatterille. -- Kovimmilta sortovuosilta ei\nole mitään puhetta säilynyt, mutta alkaessaan ensimäisen luentonsa\nsuurlakkoviikon jälkeen, 8/11 1905, Jalava puhuttelee kuulijoitaan\nseuraavaan tapaan:\n\n    \"Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme\n    yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette\n    saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.\n\n    Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun\n    päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut\n    kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli\n    yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto\n    Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa,\n    niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen\n    vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät\n    ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista\n    hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö,\n    yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen\n    sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo\n    vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä,\n    ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten\n    vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella\n    vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja\n    riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.\n\n    Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen\n    vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava,\n    ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset\n    liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin\n    reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä\n    hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset\n    tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan,\n    alottaen vapaussotansa 1848--49, jossa olisivatkin päässeet\n    voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He\n    sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi\n    vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin\n    heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja\n    santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla\n    taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.\n\n    Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi\n    Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän\n    kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi\n    ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt\n    sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään\n    yhdistetyn Suomenkin vapaus -- ulospäin.\n\n    Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu\n    se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi\n    kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään,\n    että maassamme nyt on alkanut _kansanvaltaisuuden aatteen_\n    valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen\n    palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen\n    alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen\n    kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät\n    asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan.\"\n\nSeuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti\nsen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven\nrannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä\nenää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta\nhänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina\nelivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen\nsanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen\naikaan.\n\n    -- \"Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon\n    ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut\n    vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen\n    terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei\n    kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta\n    sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti\n    minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen\n    sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua\n    surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi,\n    että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien\n    suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.\n\n    Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät\n    ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään\n    hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä,\n    muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä\n    sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors\n    Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä\n    suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua\n    elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria\n    ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että\n    kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee\n    sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän\n    lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan\n    kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'\n\n    Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se\n    tuli ensi kerran näkyviin -- 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin\n    muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin\n    sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa\n    puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella\n    sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi\n    sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien\n    surullisin ilmiö.\n\n    Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus,\n    mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen\n    hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue\n    on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua\n    lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut\n    nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja\n    suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti\n    ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman\n    hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan,\n    kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen\n    saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman\n    esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin\n    seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien\n    sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö\n    näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.\n\n    Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan,\n    kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja\n    ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa\n    asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja\n    menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi,\n    jotta kerrankin tunnussanamme _Suomi suomalaisille_\n    pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien\n    suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin\n    pienempien -- sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita\n    'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa -- suomalaisen\n    sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon,\n    varttukoon!\"\n\nVielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta\nasiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta\nmyöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena\ntähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5\n1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta\non säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen,\nhartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi\nniin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen\nTapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: \"Te olette\nkansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy\ntaikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja\nelämää\" -- hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen\nuuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti\nolevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa\ntulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. --\n\n    \"Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella\n    tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on\n    heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia\n    suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee\n    sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' --\n    sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti -- niin,\n    jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto\n    taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala\n    tahtoo.\n\n    Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi\n    työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan\n    liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen\n    soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet\n    monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa.\n    Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä\n    päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja\n    välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja\n    vahvistamisessa.\n\n    Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole\n    liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja\n    sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni:\n    _eläköön innostus_, vaan: _syntyköön innostusta_ kansallisuutemme\n    kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran\n    Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin\n    sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa,\n    rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi.\n    Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän\n    vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta\n    jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me\n    poistumme ikuiseen lepoon.\" --\n\nKeväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta,\nmutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä.\nSentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa\njoukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan\ntoimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin\npuheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom,\njoita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi\npoistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin;\nmutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon\nkansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä,\nSuomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja\nkääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta\nBergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä\nmaaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta\nnähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin\njulkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva\nosallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. -- Toisenkin kerran\nJalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä\n21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla\ntaiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. --\n\nViimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys\nnojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1\n1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat\nkäytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta,\njoita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että\nne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous\npäätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian\nhaltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi\nsanomalehtimiestenkin osalle.\n\nNäin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa\nasti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu\nnäet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este\nilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin.\nKokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on\nmerkitty: \"ei pidetty\". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt\nsyynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen\nmorsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili\nSuomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta -- \"E. G. Palmen\nehti ennen (!)\".\n\nNiin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat\notteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että\nniistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi\npaikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen,\nmutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy\nvakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään\nkorutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin\naina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa\nsitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta\ntaikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo\nerittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan\nunkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi\nvarsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi\nliian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta\nhän oli _hyvä puhuja_. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen,\nhänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama,\nsanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä\noli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.\n\n\n\n\n\n\nALBERT EDELFELT\n\n\n\n\nAlbert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.[28]\n\n\nSuomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna\n[1910] toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1\np. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada\nmahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan\nhänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi\nkunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö\ntäyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet\novat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu\nnäyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa\nyrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä\nsydämestään toivoo.\n\nVäärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta\nkiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä\nkun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä\nvuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella\nen niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on\njulkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme\nlunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan\nulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen\npersoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta\nvielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.[29]\nEdelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan\nmyöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on\nverraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä,\npersoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella\nsitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla,\nmissä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen\nosan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin\ntehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän\neheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme\nmerkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan\nvieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?\n\nTaiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän\nmeillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan\nnaturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin\nnimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille\nosotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä\nalkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta\ntavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa\nhän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä\ntaidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta\nhengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat\nhänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen \"aateyhteys\" äidin\nkanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun\nmuassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa\nmaltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka\nhänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla\n(jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän\noli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti\nhämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan\nryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin,\nse on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän\notti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin\nKuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään\nnoudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa\nnähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin\nnuoruuden vaikutelmiin. -- Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on\ntärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana\nluettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.\n\nMihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle\npantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, _Henri\nAmic_, julkaissut kirjan,[30] joka sisältää muistelmia erinäisistä\ntaiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä -- ja yksi näitä\ntaiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän,\ntekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä\nkirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden\nsuomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta\nvaloa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on\nomansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja\ntoiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä\noli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan.\nViimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja\nniissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille\nkirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen\nhienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa\nselittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin\ntuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta\nnäkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt\ntutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä,\njohon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa\nTukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin\nhuomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku\nystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista\nmerkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen\nystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä\nkun taulu \"Jesus ja Mataleena\" oli valmistunut, Edelfelt tapasi\nDagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli\näitinsä, m:me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää\ntaulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in\nläsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia\nkorjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon)\nnoin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän\narvosteluun oli ehdoton.\n\nMitä kirjeiden muotoon tulee, Amic huomauttaa Edelfeltin \"melkein\ntäydellisestä\" ranskankielen taidosta ja hänen esitystapansa\n\"sirosta yksinkertaisuudesta\". Tunnettua on että taiteilijamme osasi\nranskaa erinomaisen hyvin; kun ranskalainen kirjailija kuitenkin\nkäyttää arvosanaa \"_melkein_ täydellinen\", niin lienee syynä\nsiihen itse ajatustapa, joka tietenkin on suomalainen tai ainakin\npohjoismaalainen. Tunteiden ilmaisun suoruudessa ja vilpittömyydessä\nnäet tunnemme oman kansalaisemme, miten hän tavotteleekin\nranskalaisen siroa sanontatapaa.\n\nKaikki kirjeet, joista ei muuta sanota, ovat osotetut Henri Amic'ille.\n\n    Helsingissä 1 p. tammikuuta 1894.\n\n    Rakas ystäväni!\n\n    Kuukausia sitte herään joka aamu vakaalla aikomuksella kirjoittaa\n    sinulle, mutta tapani mukaan annan ajan juosta sormieni\n    välitse ja panen iltasin maata kiroten saamattomuuttani.\n    Vasta uudenvuodenpäivä on karkottanut velttouteni, ja käytän\n    tätä hetkeä toivottaakseni sinulle kaikkea onnea ja vielä\n    kiittääkseni sinua ystävyydestä, jota lakkaamatta olet minulle\n    osottanut. Tiedämme kaikki että sinä, ystävä Amic, olet ystävistä\n    paras, enkä voi sanoin lausua kuinka viimeinen todistus tästä\n    hienotuntoisesta ja epäitsekkäästä ystävyydestä on minua\n    liikuttanut: tarkotan sitä että kutsuit luoksesi sairaan ystäväni\n    Sparren. Vietettyään pari viikkoa Bouleaux'ssa hän on sinulle\n    ikuisesti kiitollinen; että hän terveeksi tulleena on voinut\n    mennä naimisiin sen viehättävän nuoren neiden kanssa, joka nyt on\n    rva Sparre, se on suureksi osaksi sinun ansiosi.[31]\n\n    Koska ikuisuus on siitä kulunut kun sinut näin -- seitsemän\n    kuukautta, luullakseni -- aion nyt väsyttää sinua kertomalla mitä\n    kaikkea olen tällä ajalla tehnyt.\n\n    Kesä oli kovin levoton. Ensiksi oleskelin vaimoni ja poikani\n    kanssa kuukauden Norjan vuoristossa. Tulos oli sangen hyvä\n    vaimooni nähden: hän on alkanut tulla entiselleen, niin että\n    luulen voivani perheineni asettua Parisiin... Sen jälkeen\n    matkustin Tanskaan maalatakseni muotokuvia eräässä sikäläisessä\n    linnassa. Palattuani Suomeen tapasin äitini vaarallisesti\n    sairaana ja koin monta tuskallista hetkeä ennenkuin hän parani.\n    Kiitän Jumalaa, että hän jälleen on terveenä niinkuin ennen,\n    vaikka taudin uusinta uhkaa meitä kuin mikä Damokleen miekka.\n\n    Ryhdyin silloin rohkeasti tuohon äärettömään kankaaseen, viisi\n    metriä korkea ja puolikolmatta leveä, (Jesuksen syntymä,[32]\n    josta olen sinulle puhunut), ja kaikki meni hyvin puolitoista\n    kuukautta, kunnes appeni sairastui, huononi huononemistaan\n    ja kuoli 14 p. joulukuuta. Murheen painamana ja valvomisesta\n    uupuneena vaimoni silloin sairastui influenssaan, ja poikani\n    samoin. Nyt he sentään, Jumalan kiitos, ovat toipumassa! Viime\n    ajat ovat, niinkuin näet, olleet surullisia ja synkkiä.\n\n    Aion ensiksi maalata suuren tauluni valmiiksi; matkustan sitten\n    Tanskaan, jossa yksi muotokuva on viimeisteltävänä, ja jatkan\n    sieltä Parisia kohti, jossa toivon olevani keväällä. Siinä\n    suunnitelmani.\n\n    Ei olisi totta, jos sanoisin olleeni kaipaamatta Parisia ja\n    sikäläisiä ystäviäni. Mikä minua lohduttaa, on tieto, etteivät\n    he unohda minua; eivät he ainakaan vielä ole sitä tehneet.\n    Luulen ettei minulla missään ole uskollisempia ystäviä, ja\n    puhe ranskalaisen epäluotettavaisuudesta on noita perin vääriä\n    lauseparsia, joita vain tyhmyrit, kateelliset ja tietämättömät\n    toistavat.\n\n    Totta puhuen juuri parisilaisia ystäviäni ja heidän\n    muodostamaansa henkistä piiriä minä kaipaan. Sitävastoin minä\n    tuskin ajattelenkaan sikäläistä seuraelämää ja bulevardin\n    asfalttia. Ja miksi niin tekisinkään, jos ikävöin Emile Blavet'n\n    tai Armand Silvestre'n proosaa, niin saahan _Figaron_ ja _Gil\n    Blas'n_ jokaisessa Helsinginkin kahvilassa; ja mitä seuraelämään\n    tulee, en tarvitse muuta kuin avata paronitar Staff'in _Le\n    savoirvivre_ saadakseni kohta kylläkseni siitä puolesta Parisin\n    elämää.\n\n    Sillä rauhalla, joka vallitsee syrjäisessä maassa, semmoisessa\n    kuin meidän, on myöskin viehätyksensä. Täällä tekee työtä\n    ilman tilaisuutta liiaksi puhua taiteesta, tällä tottuu hyvään\n    järjestykseen, joka pelastaa pienissä rahoissa tuhlaamasta\n    innostuksensa ja luomisvoimansa pääomaa. Ainoastaan hyvin\n    harvoin näen täällä taiteilijoita, mutta kun se tapahtuu,\n    huomaan ilokseni, että minä, vaikka pian täytän neljäkymmentä\n    vuotta, kumminkin olen \"nuorta polvea\". Olemme tositeossa\n    saaneet syntymään nuoren koulun, aitomodernin, ja pääasiassa\n    hyvän. Kirjailijat, maalaajat, säveltäjät, kaikki viimeistä\n    kuosia, melkein symbolisteja, mutta paremmin norjalaisen kuin\n    Sâr Peladanin koulua. Varsinkin on merkittävä nuori säveltäjä,\n    Jean Sibelius (älä unohda tätä nimeä, se on kerran tuleva\n    kuuluisaksi, ja Parisissa häntä soitetaan kaksikymmentä vuotta\n    hänen kuolemansa jälkeen), joka, minun mielestäni, on erinomainen\n    taiteilija.\n\n    Suuri dekoratiivinen tauluni _Jesuksen syntymä_ ei voi tulla\n    näytellyksi Parisissa, se on vaadittu asetettavaksi kirkkoon\n    toukokuulla. Salonkiin minulla siis ei ole muuta kuin uusi äitini\n    muotokuva ja yksi lumimaisema (effet de neige) -- näet että\n    noudatan neuvojasi --, \"jos\" huomaan nämä taulut hyviksi, ja\n    \"jos\" ne saavuttavat varsinkin Dagnanin hyväksymisen.\n\n    Kuinka Dagnan voi? Mitä hän tekee? Olen juuri kirjoittanut\n    hänelle, mutta odottaessani [vastausta] olisin hyvin kiitollinen,\n    jos antaisit tietoja hänestä ja kaikista ystävistämme.\n\n    Olen lukenut kirjasi George Sandista täällä erään naisen\n    luona. Ilmaisematta että tunsin tekijän minä kysyin, mitä hän\n    siitä piti: \"Kirja on vakavan, teeskentelemättömän tunteen\n    läpitunkema, hän vastasi; se on niitä harvoja teoksia, joita me\n    pohjoismaalaiset täysin ymmärrämme.\" Arvaapas, olinko iloinen.\n\n    Onko tänä vuonna Bouleaux'ssa vietetty jouluyötä?[33] Surullisina\n    juhlina, joita minä olen elänyt, on ajatukseni usein harhaillut\n    aina vieraanvaraiseen taloon saakka Gouvieux'n lähellä.\n\n    Mitä tekee Gunnar Vennerberg?[34] Onko hänen parannuksillaolonsa\n    Uriage'ssa tuottanut hyviä tuloksia?\n\n    Vaimoni ja minä lähetämme M:me Borget'lle parhaimmat,\n    vilpittömimmät onnentoivomuksemme uudeksi vuodeksi.\n\n    Minä uudistan onnitteluni sinulle, ja pyydän anteeksi, että olen\n    koko ajan puhunut itsestäni. Luja kädenpuristus aina hartaalta\n\n                                     Albert Edelfeltiltäsi.\n\nSeuraava kirje on kirjoitettu nuorelle Jean-Baptiste Pasteurille\nhänen isänsä, mainion tiedemiehen, kuoleman jälkeen:\n\n    Helsingissä 2 p. lokakuuta 1895.\n\n    Rakkahin ystäväni.\n\n    Kaikki maailman sanat ilmaisisivat ainoastaan hyvin\n    vaillinaisesti mitä minä tunsin, kun sanomalehdissämme kohtasin\n    onnettoman sähkösanoman Mr Pasteurin kuolemasta. Tiesin kyllä\n    mitä isänne, jota viisitoista vuotta olen ihaillut, kunnioittanut\n    ja rakastanut, minulle merkitsi, mutta vasta nyt on minulle\n    selvinnyt, mikä sija, mikä ääretön sija hänellä oli sydämessäni,\n    sillä minä itken häntä niinkuin isääni, ja maailma on minusta\n    tyhjä kun hän on poissa. Hänen minulle alituisesti osottamansa\n    ystävällisyys, jonka arvoinen niin hartaasti olisin tahtonut\n    olla, hänen minulle tuhlaamansa hyvyys, tuo hyvyys, joka monena\n    synkän surun hetkenä on minulle ollut ainoa valonsäde, olisivat\n    riittäneet herättämään minussa ikuisen kiitollisuuden. Mutta\n    sitäkin enemmän olen hänelle velkaa: tämä suuri mies, jonka sydän\n    oli hänen neronsa laatuinen, on minussa elähyttänyt uskoa hyvän\n    lopulliseen voittoon, hän on todistanut, että elämä ansaitsee\n    elämisen vaivan, koska tämän kurjan maan päällä meidän kaltainen\n    mies voi olla niin todellisesti suuri, koska täällä vielä on\n    tavattavissa semmoinen älyllinen ja siveellinen kauneus, joka\n    mitä välittömimmin virtaa Jumalasta.\n\n    Tiedän että Ranska ja koko ihmiskunta itkevät hyväntekijäänsä,\n    mutta en voi vielä kiinnittää mieltäni heidän suruunsa: tämän\n    avatun haudan edessä olen liian täynnä omaa ja teidän suruanne.\n    En voi lakata ajattelemasta teitä kaikkia, jotka kannatte hänen\n    nimeään ja joille hän oli kaikki: isä, keskipiste, ylpeys ja\n    hellyyden esine. Miten hän teitä rakastikaan, ja miten te häntä\n    ihailitte! Kunpa olisin Parisissa voidakseni tällä hetkellä\n    seisoa tämän ruumisarkun edessä, jonka kaikista maailman maista\n    tulleet laakerit peittävät, ja sanoakseni sille, joka siinä\n    nukkuu pitkän, kunniakkaan työpäivänsä jälkeen, kuinka harras\n    kiitollisuuteni häntä kohtaan on syvä ja ikuinen, kuinka siunaan\n    hänen muistoaan.\n\n    Sanokaa, rakas ystävä, m:me Pasteurille, m:me Jean-Baptistelle,\n    m:me Vallery-Radot'lle, hänen miehelleen ja lapsilleen, että me\n    mitä vilpittömimmin otamme osaa heidän äärettömään suruunsa, ja\n    että me kaikki käsitämme tämän korvaamattoman tappion, niinkuin\n    olisi suru kohdannut omaa perhettämme.\n\n    Syleilen teitä sydämellisesti. Teidän aina harras\n\n                                Albert Edelfelt.\n\nNyt seuraava kirje on osotettu René Vallery-Radot'lle:\n\n    Helsingissä 11 p. syyskuuta 1901.\n\n    Rakkahin ystäväni.\n\n    Tiedätte Jean-Baptisten kautta ja lähettämästämme\n    ilmotuskirjeestä mikä julma suru on meitä kohdannut. Isku on\n    sitä kauheampi, kun me kuukauden ajan olimme huomanneet äitini\n    terveyden ilmeisesti paranevan. Jopa olivat lääkärit sanoneet,\n    että voisin ajatella lokakuulla matkustaa Ruotsiin (muutaman\n    tärkeän muotokuvan tähden).\n\n    Lauantaina 24 p. elokuuta äitini oli ollut erittäin iloinen ja\n    hyvissä voimissa. Hän kertoi minulle paljon kihlajaisistaan,\n    olostaan Marseillessa, toisen keisarikunnan synnystä,\n    isästäni. Hän istui pianon ääreen ja soitti suureksi iloksemme\n    musiikkikappaleita, jotka hän ennen muinoin oli säveltänyt ja\n    jotka me niin hyvin tunsimme. Vaimoni saapui illalla erään\n    ystävättären kanssa, ja me ryhdyimme tavallista suurempiin\n    valmistuspuuhiin viettääksemme äitini syntymäpäivää 25 p.\n    elokuuta. Olin antanut sidottaa kuvittamani _Runebergin Vänrikki\n    Stoolin tarinat_. Olin antanut painattaa kirjan loistopaperille\n    ja illalla sepitin omistuskirjotuksen, \"sille, joka oli minua\n    opettanut lukemaan tätä kirjaa sekä rakastamaan isänmaata ja\n    runoutta\".\n\n    Olimme jo panneet maata, kun sisareni klo yksitoista tuli\n    minulle sanomaan, että äidilläni oli kuume. Molemmat lääkärit,\n    jotka olivat läheisiä naapurejamme, riensivät meille. Mutta he\n    antoivat kovin vähän toivoa. Tauti oli ankara vatsakuume (fièvre\n    gastrique), ja sydän toimi kovin huonosti.\n\n    Kertoa teille kuinka hädissämme olimme niinä neljänäkymmenenä\n    tuntina, jotka tauti kesti, onhan se tarpeetonta, vai miten?\n\n    Tiedätte mitä äitini on ollut meille kaikille. Olemassaolomme\n    aurinko, keskipiste, epäjumala! Hänen persoonallisuutensa\n    oli erinomaisen voimakas ja mukaansa tempaava, parhaimmat\n    taiteilija-ponnistukseni johtuvat hänestä. Äitini oli\n    kaksikymmentä vuotta minua vanhempi: hän oli luonteeltaan hyvin\n    nuori ja minä olen viisitoista vuotta sisariani vanhempi.\n    Siten hän oli minulle vanhempi sisar yhtä paljon kuin äiti,\n    ja me olemme koko ikäni eläneet läheisessä aateyhteydessä.\n    Ihanteellinen henki, joka täytti hänen olentonsa, luja\n    luottamuksensa Jumalaan ja oikeuden lopulliseen voittoon,\n    hänen iloinen rohkeutensa ja ylevä tapa käsittää taidetta ja\n    elämää, kaikki tuo oli minulle ihan välttämätöntä vastapainoksi\n    sille, mitä minussa itsessäni on epäröivää ja pessimististä.\n    Sisarparkani ovat kuitenkin paljon surkuteltavammat. Kunpa me,\n    vaimoni ja minä, voisimme sulostaa heidän kauheaa yksinäisyyttään!\n\n    Kuinka usein onkaan äitini puhunut teistä kaikista tänä kesänä!\n    Hän luki usein kaunista kirjaa[35] Mr Pasteuristä, jonka olette\n    antanut sisarelleni, ja hänen katseensa loisti aina kun hän\n    mainitsi tämän suuren nimen.\n\n    Selaillessaan Parisista tuotuja albumejani hän erittäin kiinnitti\n    huomionsa nti Camillen piirustuksiin: \"Kas tuossa silmät, jotka\n    ovat mieleni mukaiset\", hän virkkoi. Minä luin hänelle kirjeenne\n    jälkikirjoituksen: \"Camille pyytää, että lähetätte kirjeenne\n    ilman postimerkkiä: se on hänen tapansa ilmaista vastalauseensa\n    kotkaa vastaan.\"\n\n    \"Oi, mikä kelpo nuori tyttö!\" äitini lausui nuorekkaan vilkkaasti\n    nousten nojatuolistaan, \"sitä minä häneltä odotin\".\n\n    En voi jatkaa, sillä kaikki nuo muistot liikuttavat minua enemmän\n    kuin voin sanoa. Ilmottakaa minulle vain, oletteko saanut tämän\n    maksamattoman kirjeen, ja minä kirjotan teille laajemmin.\n\n    Kreivi Snoilsky, Ruotsalaisen akatemian jäsen, kirjotti minulle\n    kesäkuulla: \"Tunsin jo Mr Vallery-Radot'n oivallisen kirjan.\n    Hän on asetettu vakavien ehdokkaitten luokkaan, joita on sangen\n    vähän\".[36]\n\n    Näkemiin asti, rakas ystäväni; vaimoni, joka on ollut ihailtava\n    tänä koetuksen aikana, sillä hän on huolimatta suuresta\n    murheestaan hoitanut kaikki käytännölliset asiat, palauttaa\n    itsensä hyvään muistiinne ja samoin sisarenikin. Pyydän että\n    esitätte kaikille omaisillenne vilpittömät ja kunnioittavat\n    tervehdykseni, ja luottakaa suuren ja muuttumattoman\n    kiintymykseni tunteisiin.\n\n                                   Vanha, harras ystävänne\n                                       Albert Edelfelt.\n\n    Helsingissä 17 p. syyskuuta 1901.\n\n    Rakas ystäväni!\n\n    En osaa koskaan sanoa mitä kaikkea hyvää kirjeesi on minulle\n    tehnyt. Semmoisina elämänhetkinä on avun tarpeessa ja sentähden\n    sana lausuttuna ystävän sydämestä vaikuttaa paljon enemmän\n    kuin kaikki maailman filosofiset tutkielmat. Tunnen itseni\n    hirmuisen yksinäiseksi! Tämä voi kuulua oudolta perheenisän\n    suusta, mutta äitini oli minulle isä ja äiti, veli ja sisar. Olen\n    sisariani paljon vanhempi. Isäni kuoli, kun he olivat lapsia.\n    Sitäpaitsi elin lähimmässä aateyhteydessä äitini kanssa, joka\n    oli luonteeltaan niin nuori, niin taiteilija, niin luottava\n    tulevaisuuteen sekä hyvän ja oikeuden lopulliseen voittoon.\n    Häntä kaipaan yhtä paljon Ranskassa kuin täällä, sillä pian\n    kolmenakymmenenä vuotena olemme lakkaamatta kirjeissä vaihtaneet\n    ajatuksiamme. Pitkiä aikoja olemme kirjoittaneet toisillemme joka\n    päivä. Harvoin olen tavannut hänen vertaistaan taiteilijasielua,\n    en koskaan, luullakseni, päivänpaisteisempaa, iloisemmin rohkeata\n    persoonallisuutta. Epäröiminen ja pessimismi luonteeni pohjalla\n    tarvitsivat välttämättömästi sitä nuoruuden lähdettä, joka hänen\n    sydämensä oli, -- tämä sydän, joka ei koskaan vanhentunut!\n\n    Suomen onnettomuudet antoivat ensimäisen iskun äitini\n    terveydelle. Hän joka oli kasvanut maamme kauniina kirjallisena\n    aikakautena, suurimman suomalaisen runoilijan, Runebergin,\n    silmien edessä, hän joka iloiten oli nähnyt miten tätä\n    kaunista rakennusta rakennettiin: vapaata, koulunkäynyttä,\n    taiteellista, ihanteenpalvelukseen antautunutta Suomea, hän\n    kärsi liian julmasti nähdessään, miten riehui taantumus- ja\n    venäläistyttämisinto, jonka aitotatarilaisen hävityshengen oikku\n    oli alkuunpannut.\n\n    Kunpa voisin tehdä työtä, tehdä työtä unohtaakseni kiehuvan\n    tuskan! Mutta se on hyvin vaikeaa, ja siveltimet putoavat\n    käsistäni.\n\n    Olemme paljon ajatelleet Gunnar Vennerberg parkaa. Äitiäni, joka\n    suuresti ihaili hänen isänsä kykyä, koski läheltä tämän sairaus.\n    Skandinaavian sanomalehdet julkaisivat tavantakaa tietoja hänen\n    terveydentilastaan.\n\n    Uskotko? äitini oli hyvin, hyvin voimissaan toissa päivänä\n    ennen kuolemaansa, mutta hänen mielensä oli aivan kiintynyt\n    Nordenskjöldin kuolemaan ja Vennerbergin, hänen nuoruutensa\n    mielisäveltäjän, sairauteen. Hän oli erittäin ihastunut\n    musiikkiin, jonka Gunnar Vennerberg oli säveltänyt Davidin 23:tta\n    psalmia varten, ja me olemme kaiverruttaneet muutamia sanoja\n    siitä psalmista hänen ruumisarkkuunsa.\n\n    Ystäväsi Baldensperger, joka onnekseni on minunkin ystäviäni,\n    on hyvin herttainen, ja sanon sen painolla: meistä, vaimostani\n    ja minusta, tuntuu ikävältä, että olemme tavanneet hänet niin\n    surullisissa oloissa ja voineet niin vähän tehdä hänen hyväkseen.\n\n    Vaimoni on ollut ihailtava tällä murheellisella ajalla. Hän on\n    niin huolehtinut kaikista käytännöllisistä asioista, että hän\n    nyt väsymyksestä nääntyneenä on vuoteen omana. Sisareni, joita\n    on syytä enemmän surkutella kuin minua -- sillä he ovat yksin\n    maailmassa, ovat osottaneet uskaliaisuutta, joka muistuttaa\n    äitiäni. Esitä kunnioittavin ja myötätuntoisin kiitollisuutemme\n    m:me Borget'lle ja tervehdi sydämestä Dagnania ja kaikkia\n    ystäviämme. Kirjoitan jonkun päivän päästä Dagnanille. Puserran\n    lämpimästi käsiäsi ja kiitän sinua yhä uudestaan. Anna tietoja\n    itsestäsi hartaalle ystävällesi\n\n                                          Albert Edelfeltille.\n\n    Firenze, 28 p. huhtikuuta 1903.\n\n\n    Rakkahin ystävä.\n\n    Aikoja sitten olen sinulle kirjoittanut Suomesta lausuakseni\n    kuinka vaimoni ja minä otamme osaa suruun, joka on sinua\n    kohdannut, ja kuinka me pidimme hänestä, jonka poismenoa itket.\n    Emme koskaan unohda sitä suoraa ja todellista myötätuntoisuutta,\n    jota m:me Borget on meille osottanut.\n\n    Saan vilpittömästi kiittää sinun kauniista kirjastasi _En\n    regardant passer la vie_, jonka me molemmat olemme lukeneet\n    mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Usein ovat kyyneleet nousseet\n    silmiini uudestaan eläessäni Bastien-Lepagen aikaa, niin täynnä\n    innostusta ja toivoa.\n\n    Sairaina, influenssan vaivaamina, epätoivoisina nykyisen\n    hallitussuunnan tuottamista valtiollisista vainoomisista ja\n    rettelöistä, janoten aurinkoa, taidetta ja rauhaa lähdimme\n    kuusi viikkoa sitten Italian matkalle. Mutta nautinto ei ole\n    täydellinen. Ensiksikin kauhea ilma (Ranskassakin olette sitä\n    kokeneet), toiseksi mitä pahimpia valtiollisia uutisia kotoa.\n\n    Tsaari on tosiaan nimittänyt hirmuisen Bobrikoffin Suomen\n    diktaattoriksi. Hän on alkanut diktatuurinsa -- joka antaa\n    hänelle oikeuden ilman tutkimusta, ilman tuomiota karkottaa\n    ja lähettää Siperiaan kenen hän tahtoo -- ajamalla maanpakoon\n    kymmenen Suomen etevintä miestä, joiden joukossa muutamia\n    lähimpiä ystäviäni. Sisareni, jotka ovat kotona poikani kanssa,\n    kertovat törkeästä raakuudesta, millä santarmit tekevät\n    tarkastuksia karkotettujen äitien ja omaisten kodeissa. Etkö\n    tuntenut kreivitär Mannerheimia Parisissa? Häntä, jolla oli niin\n    kaunis ääni, m:me Marchesin oppilasta? No niin! hänen miehensä\n    ja hän itse ovat ensimäiset karkotuslistalla. Ne jotka aiottiin\n    lähettää Siperiaan ovat onneksi päässeet pakoon; toiset lähtevät\n    ulkomaille, mutta melkein kaikki joutuvat vararikkoon maanpaon\n    kautta.\n\n    Tähän aikaan saa tottua kaikkeen, mutta isku on kuitenkin ollut\n    meille kauhea. Vaimoni, joka tahtoi seurata minua Parisiin,\n    palaa kotiin suoraan Baselin kautta, terveydeltään huonompana ja\n    rasittuneempana kuin lähtiessään.\n\n    Minun on maalattava toisinnos Pasteurin muotokuvasta Parisissa.\n    Vihdoin on minulle luvattu, että alkukuva on asetettava\n    Luxembourgiin -- myöhäinen oikeus! -- Minulle on oleva suuri\n    ilo jälleen nähdä teidät kaikki Parisissa ja muutamia kuukausia\n    tuntea olevani taiteilija ja ajatteleva ihminen!\n\n    Suo anteeksi tämä murheellinen kirje! Mutta kun murhe painaa\n    mieltä, silloin puhuu mieluimmin ystäville, joissa tietää\n    kohtaavansa ymmärtämystä. Sinä itket äitiäsi, minäkin olen\n    kadottanut omani ja isänmaani. Kaikki on mustaa, mustaa, mustaa\n    ympärilläni. Esitä Dagnanille ja Courtois'lle parhaimmat\n    tervehdykseni.\n\n    Puserran kättäsi ja sanon sinulle sydämellisesti: näkemiin asti.\n\n                                           Hartaudessa\n                                         Albert Edelfelt.\n\n    Grosses Palais. Meiningen. 25 p. lokakuuta 1903.\n\n    Rakkahin ystäväni.\n\n    Miten oletkaan herttainen, kun kirjoitit minulle! Sain\n    tervetulleen kirjeesi juuri astuessani rautatievaunuun tullakseni\n    tänne. Olenko kertonut, että Meiningenin perintöruhtinatar,\n    Saksan keisarin sisar, on tahtonut, että maalaisin hänen\n    muotokuvansa. Lenbach on hänet maalannut en tiedä kuinka\n    monasti, -- ja nyt asun minä jo neljättä päivää linnassa etsien\n    luontehikkaita asentoja ja miettien miten on suunniteltava tämä\n    muotokuva, jonka tahdon tehdä niinkuin parhaiten osaan; tahdon\n    että sillä on oleva oikein taiteellinen ryhti, sillä sitä ilman\n    ei olisi kannattanut tulla niin kaukaa.\n\n    Neljän maanmiehen kera on minulla oleva yksityisnäyttely\n    Berlinissä 15 p:stä marraskuuta 15 p:ään joulukuuta. Käynkö\n    siihen aikaan Parisissa? Sitä en vielä tiedä, sillä Suomessa\n    olen jättänyt kesken useita töitä ollakseni täällä prinsessan\n    määräämänä päivänä, lokakuun 22:ntena.\n\n    Sain uutisia Dagnanista Coquelinin kautta, joka esiintyi\n    Helsingissä. Minua haluttaa suuresti käydä Parisissa nähdäkseni\n    teitä kaikkia, sillä, mitä sanottakoon, ei ole taiteilijaelämää\n    muualla kuin Parisissa!\n\n    Vaimoni on sairas; jätin hänet Tukholmaan, jossa hän parannuttaa\n    nivelreumatismiansa. Suokoon Jumala, ettei hänen tautinsa olisi\n    niin vaarallinen kuin hän itse luulee.\n\n    Ja Suomessa on surkeaa, surkeaa, surkeaa. Mielivalta kaikkialla.\n    Urkkijoilla on riemuaika. Lähes kaikki kunnon miehet ovat maasta\n    karkotetut. Prinsessa, mallini, kysyy minulta usein: \"Tietääköhän\n    keisari Nikolai, mitä hän tekee taikka antaa tehdä teillä?\" --\n    Täytyy uskoa, että hän ei tiedä, sillä muuten hän ei sallisi niin\n    vihattavaa ja raakaa hallitusta.\n\n    Miten tehdä työtä semmoisissa oloissa? Olenkin käyttänyt\n    tilaisuutta vaihtaa ilmaa tulemalla tänne. Olet hyväntahtoisesti\n    osottanut mielenkiintoa maatani ja poikani tulevaisuutta kohtaan.\n    Oli kysymys tehdä hänet Sveitsin tai Ranskan alamaiseksi; mutta\n    ensiksikin nuorukainen ei tahdo kuulla puhuttavankaan kansastaan\n    luopumisesta, ja toiseksi ovat kaikki ne, jotka ovat anoneet\n    oikeutta muuttaa lapsensa toisen maan kansalaisiksi, tulleet\n    pitemmittä mutkitta karkotetuiksi. Toivokaamme että kuusi vuotta\n    tämän jälkeen olot ovat parantuneet, sillä onhan jo menty\n    mahdollisimman kauas taantumushullutuksessa. Täällä, Saksassa,\n    kaikki ihmiset surkuttelevat meitä, mutta ei kukaan voi antaa\n    hyvää neuvoa.\n\n    Kumminkin on kerrassaan ilahduttavaa, että kaikesta huolimatta\n    maalaus näyttää meillä edistyvän. Näyttely, jonka juurikaan\n    olemme avanneet Helsingissä, ei ole ollenkaan huono.\n\n    Ota Toledo-kynäsi ja kirjoita minulle pari sanaa. Puhu itsestäsi,\n    ystävistä, Parisista, se on oleva hyvä teko.\n\n    Minua kohdellaan täällä ihastuttavasti, mutta elämä on\n    järjestetty minuutin mukaan, preussilaiseen tapaan, ja minä\n    kaipaan suuresti sitä rajatonta vapautta, johon puolen vuosisadan\n    aikana olen tottunut.\n\n    On jo myöhäistä, panen maata ollakseni raittiilla, hyvällä\n    tuulella ja voidakseni tehdä työtä huomenna. Luota aina vanhaan\n    ja vakavaan ystävyyteeni.\n\n                                                Sinun harras\n                                             Albert Edelfeltisi.\n\n    Berlin, Hôtel Windsor (Behrenstrasse 65).\n\n    8 p. joulukuuta 1903.\n\n    Katsoppas, rakas ystäväni, kuinka vääryys vallitsee tässä\n    maailmassa! On jo kuukausi siitä kun kirjoitit minulle herttaisen\n    kirjeen, ja minä, hirveä pahus, en ole vielä vastannut!\n\n    Dagnan on hyvissä voimissa, ja hänen _Parnassinsa_ tekee hyvän\n    vaikutuksen Sorbonnessa! -- se on juuri niinkuin pitää. Ja sinä\n    näytät tekevän työtä kuin hullu, -- se on ihailtavaa.\n\n    Sinä ihmettelet että vielä olen Berlinissä: samoin teen itsekin.\n    Olen ollut niin tyhmä, että tällä pimeällä vuodenajalla olen\n    alottanut maalata erään nuoren juutalaisneiden, pankkiirin\n    tyttären, muotokuvaa. Olen tahtonut maalata sähkövalolla: tulos\n    on surkea. Olen pakotettu tekemään kaikki uudestaan taikka\n    jättämään kuvan sikseen ja se harmittaa minua hirveästi.\n\n    Neljän suomalaisen maalaajan näyttely on ollut sangen onnistunut.\n    Muutamat berliniläiset, \"nuorten\" puolueen arvostelijat ovat\n    minua kuitenkin kiusanneet. Varsinkin yksi, josta sanotaan että\n    hän edustaa Max Libermannia (joka persoonallisesti on ollut\n    äärettömän rakastettava ja joka tervehtii sinua), väittää etten\n    koskaan ole ollut maalaaja, ettei minulla ole temperamenttia ja\n    että olen vanha maailmanmies, rakastettava ja pintapuolinen. On\n    surullista kuulla huudettavan koko maailmalle mitä joskus aivan\n    hiljaa on valittanut itselleen, silloin kun kaikki on näyttänyt\n    mustalta. Minulla alkaa täällä tulla hirveän ikävä, kaukana\n    kotoa, hotellissa eläen, kaupungissa, joka lopulta, huolimatta\n    täällä vallitsevasta miehekkäästä tarmosta ja järjestyksestä,\n    on minulle syvästi vastenmielinen. Berliniläiseltä puuttuu\n    kokonaan saksalaisen rakastettavat ominaisuudet hyväluontoisuus\n    (bonhomie) ja romanttisuus. Taiteella täällä ei ole mitään\n    erikoista merkitystä; keisari ratkaisee kaikki taiteelliset\n    kysymykset, muuttaa palkintolautakunnan päätökset, oikaisee\n    rakennussuunnitelmat, piirustaa lisäkuvia Wagnerin\n    muistopatsaaseen; sanalla sanoen hän menettelee niinkuin hän\n    olisi taiteen suurmestari samoin kuin armeijan ylikomentaja.\n\n    Olen melko usein käynyt teatterissa. Siinä on suuresti edistytty,\n    kiitos olkoon Meiningenin herttuan harrastuksien ja kiitos\n    Parisin esimerkin. Täällä näytellään kahdessa modernissa\n    teatterissa sangen hyvin Oscar Wilden _Salomea_ sekä erästä\n    Sofokleen kappaleen mukailua, _Electraa_. Yhtä sotilaskappaletta\n    _La Diane'a_[37] esitetään niinikään hyvin. Siinä on upseereja,\n    sotilaita, sotaneuvosto y.m. Nämä kohtaukset herättävät\n    täydellisen illusionin, niin yleinen on sotilaallinen kasvatus\n    täällä, niin osaavat näyttelijätkin pukeutua ja esiintyä\n    preussilaisina upseereina.\n\n    Vaimoni voi vähän paremmin: minä palaan Suomeen viettääkseni\n    pari kuukautta hänen ja poikani seurassa: toivon voivani tehdä\n    työtä, huolimatta jokapäiväisistä valtiollisista ikävyyksistä.\n    Olen saanut kylläkseni tästä matka- ja laukkuelämästä: tahdon\n    työskennellä omassa atelierissani.\n\n    Teen mitä voin päästäkseni Parisiin vähän varhemmin tänä\n    vuonna. Parisi! sitä rakastan enemmän joka päivä, eikä se ole\n    sähkövalojen, myymäläin, ravintolain taikka naikkosten tähden,\n    sillä niitä on täälläkin, jopa enemmän kuin Parisissakin -- ei!\n    minä kaipaan Parisin verrattoman taiteen ja vapauden henkeä.\n    Täällä ollaan liian kuuliaisia, liian nöyriä.\n\n    Näkemiin asti, rakas ystäväni; kirjoita minulle vielä, se tuottaa\n    minulle suurta iloa; olen pakotettu viipymään Berlinissä vielä\n    ainakin kahdeksan päivää tuon ikävän muotokuvan tähden. Ei\n    minulta puutu halua tulla suoraa päätä Parisiin, oh! ei suinkaan!\n    mutta velvollisuus kutsuu minua. Sano sydämellisiä terveisiä\n    Dagnanille ja kaikille ystäville. Puserran lämpimästi kumpaakin\n    kättäsi.\n\n                                               Vanha ystäväsi\n                                               Albert Edelfelt.\n\n\n\n\nEdelfelt-muistelmia.[38]\n\n\nI.\n\nAlbert Edelfeltin kirjeet ranskalaisille ystävilleen, jotka lyhyellä\njohdannolla varustettuna julkaisin Ajan tammikuun numeroissa, ovat\nsaaneet minun tavallista useammin ajattelemaan taiteilijavainajaa\nja samalla herättäneet halun lisätä siihen, mitä hänestä silloin\nlausuin, muutamia persoonallisia muistelmia. Kun tässä sen ohella\nmainitsen yhtä ja toista muutakin, teen sen sentähden, että hänestä\non niin vähän suomenkieliselle yleisölle kirjoitettu.\n\nTaiteilijan isä, Karl Albert Edelfelt, joka 1866 nimitettiin\nyliarkkitehdiksi ja seuraavana vuonna ylitirehtööriksi\nRakennusylihallitukseen, mutta jo 1869 kuoli 51-vuotiaana, oli\nsynnyltään ruotsalainen, kauppiaan poika Blekingen Karlshamnista.\nHän oli kuitenkin jo 10-vuotiaana muuttanut Suomeen, mihin hänet\ntoi hänen enonsa, toistakymmentä vuotta ennen maahamme tullut,\nTurussa ja Helsingissä merikoulunopettajana toiminut kapteeni Erik\nAlbert Benzelstjerna. Arkkitehti Edelfelt, jonka kasvatuksen sama\neno oli kokonaan kustantanut sitte kun hänen isänsä oli kuollut ja\njättänyt lukuisan perheensä verraten vähävaraiseen asemaan, oli\ntullut ylioppilaaksi Helsingissä 1838 ja ylipäätään ennättänyt meillä\ntäysin kotiutua, kun hän 1852 nai 19-vuotiaan neiden, kauppiaan ja\nlaivanvarustajan tyttären Alexandra Augusta Brandtin Porvoosta.\nTuleva taiteilija, Albert Gustaf Aristides, syntyi 21 p. heinäk.\n1854, vanhempainsa ensimäisenä lapsena, Kiialan kartanossa Porvoon\npitäjässä, joka oli hänen äitinsä lähimpäin omaisten hallussa ja\njossa lähes sata vuotta ennen sotasankari Kaarle Juhana Adlercreutz\noli ensi kerran nähnyt päivän valon, mutta vuodesta 1855 hänen\noikea kotinsa oli Hämeenlinnassa, niissä isä lääninarkkitehtinä\nasui kunnes poika oli 12 vuotta vanha ja perhe muutti Helsinkiin.\nTämän johdosta on muistissa pidettävä, että Edelfeltin lapsuuden\nja poikaijän muistoissa porvoolaisiin ja helsinkiläisiin (koulua\nkäydessä saamiinsa) vaikutelmiin sekaantui hämäläisiäkin,\nsisämaalaisia. Ettei tässä kohden kuitenkaan ole ajatteleminen mitään\nlähempää tutustumista suomalaiseen kansaan ja kieleen, on sitä\nluonnollisempaa, koska tietenkin yksistään perheen aatelinen nimi\noli avannut sille hämäläisen ylhäisön piirin, jolla yleensä ei liene\nmitään kansanvaltaisuuden saatikka suomalaisuuden mainetta.\n\nVarhaisimmat, hämärät muistoni Edelfeltistä taikka oikeammin hänen\nkodistaan ovat välillistä laatua ja liittyvät erääseen koulu- ja\nylioppilastoveriini, Erik Albrecht Benzelstjernaan, joka oli kotoisin\nUuskaarlepyystä Pohjanmaalta. Sinne oli näet ylempänä mainitun\nkapteeni Benzelstjernan veli, Johan Benzelstjerna, Ruotsista tullen\nasettunut apteekkariksi, ja hänen poikanaan Erik Benzelstjerna\nläheisenä sukulaisena vastaanotettiin mitä ystävällisimmin Edelfeltin\nkodissa Helsingissä. Mitä kaikkea hän tästä kodista kertoi, on\ntosin muististani häipynyt, mutta se vaikutelma on minuun jäänyt,\nettä hyvä ystäväni, luonteeltaan ja tavoiltaan herkkätuntoinen\nja hienoutta, siroutta rakastava -- miltei ainoa senlaatuinen,\nvanhan aatelissuvun myöhäinen jälkeläinen pohjalaisten toverieni\njoukossa -- oli varsin ihastunut sukulaisiinsa ja että hänellä oli\npaljon sanottavaa sekä lahjakkaasta pojasta että hänen herttaisesta\näidistään. Benzelstjerna oli terveydeltään heikko ja kuolikin pian\nkeuhkotautiin. Kun hivuttava tauti teki hänet vuoteen omaksi, vietiin\nhänet silloin vastaperustettuun Diakonissalaitokseen Katajanokalle.\nTietääkseni hänen sukulaisensa eivät unohtaneet häntä tällä hänen\nviimeisellä ajallaan. Kuitenkin sairas antoi ei heille vaan\nminulle, kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, sanan vietäväksi\neräälle neidille, jonka kuvan hän säilytti sydämessään armaimpana\naarteena, mistä hänen elämästä erotessa oli luopuminen. Minulle\noli asia ennestään aivan tuntematon, mutta onhan se vanha kokemus,\nettä kuoleman läheisyys karkottaa sovinnaisuuden ja avaa sydämet!\nAlbert Edelfelt säilytti hyvän muiston hienotunteisesta, varhain\npoismenneestä sukulaisestaan.\n\nTaiteilijan isästä muistan vain, että ylioppilaitten kesken juteltiin\nhänen aina olleen frakkipuvussa, kun hän kävi tarkastamassa\nkorjaustöitä kenraalikuvernöörin palatsissa, mihin kreivi Adlerberg\noli muuttanut (1866). Meistä se oli hirveän hienoa!\n\nEn tiedä nähneeni Albert Edelfeltiä hänen kouluajallaan, mutta\ntodisteeksi siitä mitä toiveita hän jo silloin herätti semmoisessakin\nhenkilössä, joka ensi kerran oli sattunut hänen seuraansa, otan tähän\nseuraavan kohdan eräästä silloisen maisterin Otto Florellin kirjeestä\nKaarlo Bergbomille 16 p:ltä heinäk. 1870:\n\n    \"Kohta sen jälkeen kun olit matkustanut, lähdimme Nervander,\n    nuori Edelfelt ja minä Hämeenlinnaan. Oltuani siellä illalla\n    ruotsalaisten oopperakonserttinäytännössä (ne tulivat samassa\n    junassa kuin me) ajoimme seuraavana aamuna Hattulan vanhalle\n    kirkolle, jossa vietimme koko päivän. Jollei se nyt ole kuvattu,\n    mitattu ja kerrottu, niin varmaankaan ei siitä sen parempaa\n    tule. Nervanderin päähänpisto pyytää Edelfeltiä tulemaan mukaan\n    oli onnen tuoma, sillä se on nuorukainen, jolla ehdottomasti\n    on tulevaisuus avoinna. Hän kuvasi vanhat herrat ja daamit\n    kirkonkatosta, ja ikuistettuina ne nyt muodostavat hyvän\n    ainesvaraston vertailevaa tutkimusta ja vastedes laadittavaa\n    historiallista kertomusta varten. Olen vakuutettu, että etenkin\n    vaatteusten laskoksissa on mieltäkiinnittävää. Piirustus,\n    värit y.m. on suuressa määrin alkuperäistä ja vaatimatonta.\n    Edelfelt piirustaa kuin mies, ja työ sujuu häneltä niin, että\n    on ilo sitä nähdä. Jos nämä hänen ensimäiset piirustuksensa\n    voitaisiin liittää [Muinaismuisto-] yhdistyksen ensimäisiin\n    julkaisuihin, tulisi meidän 17- [pitää olla 16-] vuotiaamme kohta\n    tunnetuksi. Hänellä on vielä vuosi jälellä normaalikoulussa, hän\n    tulee ylioppilaaksi ensi keväänä ja antautuu todennäköisesti\n    maalaustaiteen alalle. Ja kyllä me tarvitsemmekin nuoren\n    henkilömaalaajan ('figurmålare'), sillä Becker oivallisine\n    väreineen on sentään hyvin köyhä, Löfgrenistä vinoine,\n    punaposkisine kanslianeuvoksineen en tahdo enää puhuakaan.\n\n    Että Nervander vanhassa kirkossa oli 'elementissään', ymmärräthän\n    sen. Koko päivän hän oli kuin porsas, ja monesti hymyilevät\n    jumalanäidinkuvat, pyhimykset ja piispat olivat romahtamaisillaan\n    hänen päähänsä, kun vanhat 'herrskapit' muutettiin ulos\n    kaapeistaan ja sisään.\n\n    Aikomuksemme oli jatkaa kaikki yhdessä ensin Vanajan kirkolle\n    ja sitte Sääksmäelle, mutta kun molemmat höyrylaivat olivat\n    rikki ja minä auttamattomasti kammoksun kyytirattaita, palasin\n    perjantaina junassa Helsinkiin (jälleen ruotsalaisten seurassa,\n    joiden tuttavuuteen en kuitenkaan pyrkinyt). Molemmat toiset\n    lähtivät Vanajalle, missä Edelfelt teki muutamia piirustuksia ja\n    Nervander mittauksia, jonka jälkeen Edelfeltkin palasi Helsinkiin\n    ja Nervander matkusti Sääksmäelle.\"\n\n\nII\n\nPieni retki, jonka Nervander Edelfeltin kanssa teki Hattulan ja\nVanajan kirkoille, oli edelläkävijä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen\ntoimeenpanemalle ensimäiselle taidehistorialliselle tutkimusretkelle\nkesällä 1871. Ollen samoin kuin Edelfelt retkikunnan jäsen minä\nsilloin opin hänet tuntemaan, ja kahtena kauniina kesäkuukautena,\nyhdessä työtä tehdessämme, yhdessä nauttiessamme matkan runsaista\nilonaiheista ja yhdessä kärsiessämme sen pienistä vastoinkäymisistä,\nrakentui keskinäinen ystävällinen suhteemme, jonka vasta kuolema\nkatkaisi. Vaiherikkaasta matkasta olisi paljon sanottavaa senkin\nkertomuksen lisäksi, jonka E. Nervander 1873 julkaisi nimellä\n\"Sommarresor i Finland\", mutta luonnollisesti on esitykseni tässä\nsupistettava nykyisen aineeni mukaan.\n\nRetki tarkotti Turun seutujen ja Ahvenanmaan vanhojen kirkkojen\nja aateliskartanojen tutkimista taidehistorialliselta kannalta,\nja retkikunnan eri tahoilta tulevien jäsenten yhtymäpaikaksi\noli Paraisten pitäjä määrätty. Yhtyminen tapahtuikin Kuitian\nvenelaiturilla aamulla 26 p. kesäk., jolloin Helsingistä tullut\npääjoukko jo oli käynyt Taalintehtaalla sekä Dragsfjärdin, Kemiön\nja Sauvon kirkoissa ja pari muualta päin saapunutta (joista minä\nolin toinen) oli, odottaen toisia, Juhannuksena nauttinut Reuterin\nperheen rakastettavaa vieraanvaraisuutta Paraisissa. Ensimäinen\ntuttavuus retkeilijäin välillä -- mikäli se näet ennestään oli\ntekemättä -- tehtiin siis veneessä, jossa kohta lähdimme Karunan\nkirkolle, vielä samana iltana palataksemme Kuitiaan, missä luutnantti\nWolmar af Heurlin oli meille mitä kohteliain isäntä ja missä\nFleming-suvun vanha, monikerroksinen linna herätti meissä juhlallisen\nhistoriallisen tunnelman.\n\n\"Retkikunnassa oli\", sanoo Nervander, \"seitsemän nuorta miestä,\nijältään 17 ja 30 välillä\", mutta noudattaen ajan sovinnaista\nkäsitystapaa, jonka mukaan varsinaisesti persoonallinen ei sopinut\njulkisuuteen, hän jättää heidät nimeltä mainitsematta. Vanhin oli\nNervander itse, häntä lähinnä oli arkkitehti V. Vestling (26 v.),\nsen jälkeen tämän kirjoittaja ja Oskar Lilius (24--23 v.), Jonathan\nCollander ja Reinhold Fabritius (kumpikin 20 v.), sekä vihdoin Albert\nEdelfelt nuorin, mutta samoin kuin muut (arkkitehtiä lukuunottamatta)\n\"akateeminen kansalainen\". Mitä kunkin tehtävään tulee, oli Nervander\njohtaja, joka järjesti työn ja teki laajat, tarkat kirjaanpanot\nkaikesta huomattavasta; minun asiani oli avustaa häntä sekä\nsitäpaitsi kerätä muistoperäisiä tietoja ja tarinoita; Vestlingin\nasiana oli tutkia kirkkoja puhtaasti rakennustaiteelliselta puolelta;\nLilius, joka oli retkeen liittynyt \"vapaaehtoisena\", antoi apuansa,\nmissä sitä tarvittiin, mutta erittäin hän helpotti Nervanderin\ntyötä siten, että tämä sai ainoastaan lausua mitä näki ja toinen\npikakirjoittajana pani sen paperille; Collanderin erikoisala oli\nkirkonarkistojen tutkiminen; Fabritius ja Edelfelt piirustivat mitä\nkatsottiin tarpeelliseksi kuvata, sillä valokuvausta ei silloin vielä\nkäytetty. -- Niinkuin Jukolan veljesparvessa oli retkikunnassakin\nerilaisia luonteita. Vaikka ijästä päättäen saattaisi toista\nluulla, oli Nervander, punainen merimiespaita yllä ja pieni musta\nhattu päässä, pirteimpiä ja iloisimpia koko seurassa; Vestling,\nlyhytkasvuinen, hentovartaloinen mies, jonka kiharatukkaa harmaa\nleveälierinen hattu kätki, oli sitävastoin hiljainen olennoltaan;\nsamanlaatuinen oli Liliuskin (muistaakseni valkoinen ylioppilaslakki\npäässä, niinkuin muilla nuoremmilla), vaikka hän suuremmalla\nosanotolla oli mukana hupaisessa yhteiselämässä; kolmas hiljais-,\njopa vakavaluontoinen oli Collander, johon juuri sentähden enemmän\nkuin muihin leikkipuheita kohdistettiin (varsinkin hän närkästyi,\njos lausuttiin jotain vähemmän kunnioittavaa hänen ihanteestaan,\nKaarle XII:sta); olennoltaan ja käytökseltään siroimmat olivat\nsolakkavartaloiset Fabritius ja Edelfelt, joka viimemainittu\nepäilemättä, niinkuin nuorimmalle sopiikin, oli iloisin ja se, jonka\nsielunelämä vilkkaimmin ja monipuolisimmin tuli ilmi. (Minkälainen\nminä itse olin siihen aikaan, on minun mahdoton tarkoin sanoa; -- kun\neräs vanha mummo Sundin pitäjässä, jota koetin kaikin tavoin kehottaa\nkertomaan satuja, nimitti minua \"pratmakare till profession\",\nammatti-lavertelijaksi, herätti se suurta iloa tovereissa, mikä\ntodistanee, etten oikeastaan sitä ansainnut; mutta en kumminkaan\nluule vaitiololla tai muutenkaan häirinneeni hyvää seuraa.)\n\nSanoakseni kohta enemmän Edelfeltistä merkitsen muististani\nseuraavaa. Vaikka Wrightien sisarenpoikakin, Fabritius, oli hyvä\npiirustaja, oli Edelfelt kuitenkin häntä paljoa etevämpi, ja siroa\noli se työ, joka lähti hänen kädestään. Sentähden jälkimäinen\nsaikin piirustettavakseen mitä kauneinta löydettiin, niinkuin\nFinnbergin apostolit Kemiössä, muutaman venetsialaisen taulun\nKarunassa j.n.e. Että hän oli nopea työssään ja ahkera, on tuskin\ntarpeen sanoa; ahkeria me sitäpaitsi olimme kaikki. Seurusteluun\noli silti riittävästi tilaisuutta illoin ja aamuin, ruoka-a\nkoina sekä matkoilla kirkolta kirkolle, jotka usein tapahtuivat\nsoutamalla kaikkien istuessa yhdessä veneessä. Kun ajattelen mitä\nEdelfeltin puheista huomasi hänen mielessään liikkuvan, niin en\nepäile sanoa, että se etupäässä oli Runebergin (Vänrikki Stoolin)\nja ruotsalaisten historiallisten (varsinkin Kustaa III:n ja\nBellmanin ajan) mielikuvien maailma. Sen ohella hän, ikäänsä nähden\ntavallista kehittyneemmin, kertoi tarinoita Porvoon tienoilta sekä\nvanhan Turun ajoilta, Porthanista y.m., ja oli näiden jälkimäisten\njoukossa semmoista, jota hän oli kuullut muutamalta perheen vanhalta\npalvelijattarelta -- siltä samalta, jonka hän usein on maalannut\nja joka muun muassa nähdään taideyhdistyksen galleriassa kuvattuna\nsuuri pärekori sylissä. Tämä kaikki käy yhteen sen kanssa, mitä\ntaiteilijan vanhimmat poika- ja nuorukaisijän sommitteluyrityksetkin\ntodistavat, nimittäin että hän silloin ajatteli Runeberg- taikka\nruotsalaishistoriallisia aiheita ja että hän jo silloin oli hyvin\nperehtynyt mainittujen aikojen kulttuurimuotoihin, pukuihin y.m.\nMutta rupeaisiko hän taiteilijaksi, siitä hän ei vielä ollut varma.\nMeistä toisista se tuntui luonnolliselta, mutta yliopistolliset\nopinnotkin houkuttelivat häntä. Eikä kumma että hän oli epävarma\ntulevaisuudestaan, olipa hän juuri tullut ylioppilaaksi ja ainoastaan\n17-vuotias! Ja semmoisena hän oli rakastettava. Hänen iloisuuteensa\nyhtyi avonaisuus ja suoruus, hänessä oli jotain päivänpaisteista,\nkirkkaan kesäpäivän omaista, joka oli voinut kehittyä ainoastaan\nkaikin puolin onnellisessa kodissa. Hän oli vuoroin leikkisä\nsanoin ja piirustimin, vuoroin vakava, vuoroin innostunut, mutta\nei sentimentaalinen, hänellä oli tarkka silmä huomaamaan naiivia,\nnaurettavia kohtia monenlaisissa ihmisissä, joita kohtasimme, ja\nmeidän muitten iloksi hän mielellään jäljitteli heidän sanojaan\nja lausumistapaa -- humoristisesti, ei ivallisesti. Pianolla hän\nosasi soittaa rämpyttää ainoastaan marsseja ja laulusävelmiä,\neikä hän laulajanakaan ollut merkittävä, joskin hän retkikunnan\nvaatimattomassa \"kvartetissa\" edusti ensimäistä bassoa; sitävastoin\nhän lausui runoelmia ponnekkaasti ja ajatusvärityksellä.\n\nErityisiä episodeja, joissa Edelfelt olisi huomattavammin\nesiintynyt, on minulla tuskin kerrottavana. Kumminkin mainitsen\npiirteitä retkeltämme, jotta huomattaisiin kuinka vaihteleva se oli.\nParaisista soudettiin Kakskerran kirkolle, jossa löysimme Finnbergin\nmieltäkiinnittävän alttaritaulun, ja vietimme yön kaikki seitsemän\nyhteisellä, seinästä seinään ulottuvalla olkivuoteella ovettomassa\nladossa, ukkosen käydessä. Sieltä lähdettiin Turkuun, josta meidän\noli höyrylaivalla matkustettava Ahvenanmaalle. Odottaessamme\nlaivan lähtöä kävimme eräänä kauniina iltapäivänä Ruissalossa.\nEnsin istuttiin pari tuntia Choraeuksen lähteellä, jonka Edelfelt\npiirusti muistikirjaani, ja sen jälkeen lähestyimme ravintolaa,\njonka yläkerrassa meidän tietämättämme paraikaa oli hra Crichtonin\ntoimeenpanemat pidot venäläisen sotalaivan, \"Rurikin\", upseereille,\njoihin myöskin Turun ylhäisöä molempaa sukupuolta oli kutsuttu.\nKun kaikessa viattomuudessamme olimme asettuneet pöydän ympärille\nravintolan edustalla tilataksemme jotakin virkistävää, meidät\nhuomattiin, ja isäntä itse tuli kutsumaan retkikuntaa pitoihin.\nOlimme arkipuvussa (joskaan ei punaisissa merimiehenpaidoissa),\nmutta epäkohteliasta olisi ollut vastata kieltämällä. Ei siis muuta\nkuin hienoon seuraan, jossa meidät esitettiin läänin kuvernöörille,\nkreivi Creutzille, sekä muille, ja sitte tanssiin! Alkuun päästyämme\ntulimme niin uhkarohkeiksi, että \"kvartettimmekin\" esiintyi, mutta\nmenestys oli niin epäiltävä (ei kuulunut applodeja eikä kehotusta\njatkamaan, kun olimme laulaneet: Sjung om studentens lyckliga dar!),\nettä itsetuntomme sai syvän haavan, jota jälestäpäin koetimme hoitaa\nparhaimmalla huumorillamme, mutta joka ei tahtonut parata. Pidoista\nme muitten vieraitten kanssa lempeänä kesäyönä palasimme kaupunkiin\nhra Crichtonin laivalla, musiikin soidessa.\n\nKreivi Berg -- höyrylaiva nimittäin -- vei meidät 3 p. heinäk.\nTurusta Degerbyhyn. Lähtö tapahtui k:lo 1/2 3 aamulla ja\nmatkalippumme oikeuttivat oleskelemaan ainoastaan peräkannella. Siinä\nsitä iloa pidettiin, samalla kuin meistä yksi vuorostaan turhaan\nkoetti nukkua puisella sohvalla. Perille oli toivottu päästävän\nk:lo 9 aamulla, mutta, sumu venytti matkamme k:lo 10:een illalla!\nNukuttuamme Degerbyn majatalossa kuin miehet ainakin, matkustimme\nseuraavana päivänä vesitse ja maitse Maarianhaminaan. Granbodan\nkevarin ja Norrgårdin välillä ajoivat talon emäntä, Nervander ja\nFabritius yksissä kääseissä -- ja olen tämän sentähden kertonut, että\nEdelfelt on ikuistanut tapahtuman piirustaen kolmiluvun semmoisena\nkuin se meille, perästä tuleville, näyttäytyi.\n\nMaarianhamina ei meitä suuresti kiinnittänyt, sillä turhaan siellä\netsittiin ja kysyttiin kaunista neitoa, jolle olisimme voineet pitää\nserenaadin, siten korjataksemme musikaalista tappiotamme Turussa.\nMutta muutoin Ahvenanmaa meitä kyllä miellytti. Rikas kasvullisuus,\nhyvin rakennetut talot, jotka ulkoasultaan muistuttavat Pohjanmaan\nvarakkaimpia seutuja, vaihtelevat, joskaan ei erittäin kauniit\nnäköalat, enimmältään yhtämittaisesti herttainen kesäilma -- eikö\nsiinäkin olisi ollut kylläksi. Mutta oli muutakin viehätystä.\nKirkoissa tapasimme paljon mieltäkiinnittävää, vaikken siihen\nlähemmin kajoa. Pappiloissa kohtasimme kaikkialla täydellisintä\nvieraanvaraisuutta, joskin muuten vaihtelevissa muodoissa. Ajan\ntapoihin kuului, että illoin tarjottiin \"totia\", johon ei kuitenkaan\nkukaan meistä ollut erittäin mieltynyt, ja sattui eräässä pappilassa\nniinkin, että isäntä aamupäivällä otti työhuoneensa kulmakaapista\nkonjakkipullon ja tarjosi meille siitä voimanestettä. Se oli\nkumminkin poikkeus samoin kuin sekin, että toisessa pappilassa\npäivällisten jälkeen meille kullekin annettiin virsikirja käteen,\njotta yhteisesti veisattaisiin virsi. Silloin oli vapaaherra M. W.\naf Schulténkin joutunut seuraamme, eikä Edelfeltin terävä silmä\nollut merkitsemättä kuinka toinen tai toinen meistä menetteli ja\nmiltä hän näytti seisoessaan vakavana pappilan salissa, ottaessaan\nosaa tähän hurskaaseen, mutta useimmille sangen harvinaiseen\ntoimitukseen. -- Edelleen teimme siellä täällä jonkun muistettavan\ntuttavuuden. Jomalan pappilassa esim., rovasti Roslinin luona,\ntapasimme nti Irene Åströmin, ensimäisiä naisia, joille yliopistomme\non avannut ovensa, vaikka hänen juuri silloin, aikoessaan keväällä\nsuorittaa ylioppilastutkinnon, vielä oli täytynyt peräytyä, varsin\nvähäisellä toivolla odottaakseen parempia aikoja. Finströmissä meidät\nystävällisesti vastaanotti 79-vuotias, mutta silti vielä hyvin\nvirkeä rovasti, tohtori Knorring, joka muun muassa esitti meille\nkeksimiänsä uusia yksinkertaisia todistuksia Euklideksen väittämiin.\nTaiteilijoita emme tavanneet kuin yhden, jollen niihin lue tulevaa\nlääkäriä Schulténia, joka nuorena harjotti maalaustaidetta ja oli\nAhvenanmaalle tullut tekemään maisemaharjotelmia. Tarkottamani\nvarsinainen taiteilija oli K. E. Jansson, jonka kohtasimme\nKöökarissa. Sitä ennen olimme kuitenkin paljon kuulleet hänestä\nFinströmissä, josta hän oli kotoisin. Muun muassa oli hänen\nveljensä meitä kyyditsemässä Finströmistä Saltvikiin, ja hän kertoi\nveljensä saaneen ensimäisen herätyksen ruveta taiteilijaksi erään\ntukholmalaisen maalarinkisällin kautta, joka muutaman toverin kanssa\noli ollut kutsuttu suorittamaan joitakin korjaustöitä Finströmin\nkirkossa. Tuolla kisällillä oli ollut joku aavistus korkeammastakin\nmaalaustaiteesta ja oli hänellä tapana illoin kertoa Janssonille\nTukholmassa näkemistään tauluista. Jansson oli silloin alkanut\npiirustaa omin päin, sillä maalaistöihin hänellä ei koskaan ollut\nhalua. Niinkuin tunnettu on, sai sitte t:ri Knorring kuulla\ntästä ja nähdä Janssonin piirustuksia. Arvellen pojassa olevan\ntaiteilijalahjoja hän lähetti muutamia niistä Fredr. Cygnaeukselle,\njoka puolestaan kehotti lähettämään pojan R. W. Ekmanin luokse\nTurkuun, luvaten toimittaa hänelle taideyhdistykseltä 40 mk.\nkuukaudessa. Niin Jansson pääsi alkuun. Kun me tapasimme hänet, oli\nhän noin 25:n vaiheilla ja oli jo maalannut kymmenkunnan vuotta, eikä\nollut enään epäilystä hänen kyvystään. Hän oli pitkä ja rotevanlainen\nkasvultaan, hiljainen olennoltaan, mutta poskilla oli liian hehkuva\npuna, merkki siitä taudista, joka oli armottomasti katkaiseva hänen\nuransa.\n\nOlen unohtanut kertoa, että ainoastaan pari päivää oltuamme\nAhvenanmaalla tapahtui muutos retkikunnan sisäisessä elämässä.\nSilloin näet yhtyi siihen ruotsalainen taiteilija ja kirkollisen\ntaiteen tutkija N. M. Mandelgren. Hänen tulonsa herätti\nmeissä kaikissa ajatuksen, että nyt on suloinen vapauden aika\nohi. Todellisuudessa asia ei ollut niin vaarallinen. Kun\nmuinaismuistoyhdistys päätti kehottaa Mandelgrenia liittymään\nretkikuntaan, oli tarkotus hänestä saada oivallinen johtaja\nyritykselle. Siksi hän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti\nsopiva. Tähän aikaan noin 58:n vaiheilla oleva herra oli näet\nalkuaan maalarinkisälli, joka erikoisalallaan oli autodidakti.\nUlkomaanmatkoilla sekä jäljentäessään ja tutkiessaan varsinkin\nkirkkomaalauksia Ruotsissa hän oli kerännyt tietovarastonsa, mutta\nopettajaksi ja ohjaajaksi tutkimustyössä hän oli verraten vähän\notollinen. Liiaksi olisi sanoa, ettei hän ollenkaan ollut meille\navuksi ja opiksi, mutta toiselta puolen olisi ollut ilmeinen\nvahinko, jos olisi noudatettu hänen esimerkkiänsä muinaisia kuvia\njäljennettäessä ja piirustettaessa, sillä tottuneena käyttämään\n\"käytännöllisiä menettelytapoja\" hän ei läheskään ollut niin\ntarkka kuin meistä oli oltava. Se mikä meistä oli luonteenomaista\nvanhoissa keskiaikaisissa kuvissa, hävisi miltei tykkönään hänen\nkäsistään. Vaikka Mandelgren ei siis retkikunnan nuoremmissa\njäsenissä herättänyt sitä kunnioitusta, joka hänen osakseen olisi\ntullut, jos hän tutkijana ja taiteilijana olisi paremmin tyydyttänyt\nodotuksiamme, oli hän yleensä sävyisä, hyväntahtoinen mies, joka ei\nhäirinnyt meidän elämäämme.\n\nAhvenanmaan kansaan me tietysti myöskin tutustuimme. Jomalassa\nolimme talonpoikaisissa häissäkin, ja useasti me mieluummin asuimme\ntaloissa lähellä kirkkoa kuin pappiloissa -- olimme siten vapaammat.\nMieltäkiinnittävä oli ahvenanmaalaisissa yleinen tapa käsittää\n\"maatansa\" erityiseksi, sanoisinko, valtakunnaksi, joka on erillään\nsekä Ruotsista että Suomesta. Siellä puhutaan Suomeen matkustamisesta\nsamoin kuin Ruotsiin lähdöstä j.n.e. luonnollista on muutoin, että\ntapasimme paljon kelpo ihmisiä -- varsinkin naisväkeä, sillä miehet\novat enimmältään merellä kesäaikana -- mutta toiselta puolen me\nhuomasimme monesti, että kansan luonteeseen on sangen epäedullisesti\nvaikuttanut se tosiasia, että Ahvenanmaa vuosisatojen halki on ollut\nkaikellaisten matkustajain kulkutienä. Kitsaus, oman voiton pyynti\nja halu pettääkin vieraita on kovin yleinen. Eikö sitä todista esim.\nettä Sundissa muuan pieni poika ensi päivänä tuli luoksemme ruusuja\nkädessä ja tarjosi niitä kaupaksi; kun ei niitä ostettu, tarjosi\nhän seuraavana päivänä samoin kaupaksi kuvallisen aapisensa (!), ja\nvihdoin kolmantena päivänä tarjosi vanha akka sadun vaatien yhden\npennin joka sanasta. Oikein pahan kepposen tekivät meille muutamat\nKumlingeläiset, joiden piti soutaa meidät määrättyyn kylään Turun\nsaaristossa, mutta sen sijaan veivät meidät toiseen saareen, josta\nvielä oli usean tunnin matka määräpaikkaamme, ja ottaen täyden\nsovitun maksun lähtivät paluumatkalle niin nopeasti, että he olivat\njo kaukana, kun huomasimme miten meitä oli petkutettu.\n\nEdelfeltin merkillisin seikkailu Ahvenanmaanmatkalla oli se, että\nhän sekä Fabritius ja Collander Ekkerööstä lähtien tekivät muutaman\npäivän Tukholmanmatkan. Kun ei heillä ollut ulkomaanpassia eikä\nviranomainen uskaltanut sitä ylioppilaille antaakaan, kävi asia niin\npäinsä, että ahvenanmaalainen laivuri otti heidät palvelukseensa ja\nhankki laivaväelleen passin ilmottamalla nuoret merimiehensä mainiten\nheidät: Albert Albertsson, Reinhold Wilhelmsson ja Jonathan Paulson.\nMatka kävi onnellisesti, ja niin Edelfelt muiden muassa näki ensi\nkerran Ruotsin pääkaupungin.[39]\n\nTurun saaristossa ja mannermaalla jatkettiin tutkimustyötä; mutta\nkoska minulla ei ole enää mitään erikoista Edelfeltistä mainittavaa,\nniin päätän tähän. -- Lopuksi asetan vain kysymyksen, oliko tällä\nretkellä mitään merkitystä Edelfeltin kehitykselle? Luullakseni se\nei ollut aivan merkityksetön. Saattaa näet olettaa, että miltei\nkokonaisen kesäkauden oleminen tekemisissä taidemuistojen kanssa ei\nollut kypsyttämättä hänen taiteilijataipumuksiaan. Sen ohella on\nvarmaa, että hän matkallaan paljon oppi, sillä sitä ennen hän ei\nollut juuri mitään keskiaikaista taidetta nähnyt. Vihdoin se avasi\nhänen silmänsä, niinkuin meidän muittenkin, näkemään kuinka paljon\nmeillä sentään on kulttuurimuistoja, ja semmoinen näkeminen samoin\nkuin tutustuminen ennen tuntemattomiin maan osiin on omansa tekemään\nisänmaanrakkautemme itsetietoisemmaksi.\n\n\nIII.\n\nLuonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten\npitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 -- siksi\nkävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin\nkokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa,\nmilloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin\nsattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme\nluona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun\nkerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä\nvietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi\ntehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei\nEdelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää\nja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa\nvaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä\nesitettävänä.\n\nJos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa\nvaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi\nhuomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti\nperin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja \"suuren maailman\"\nvaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti.\nHuolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan\ntaiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle\nostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan,\nVenäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että\nhäntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä\nkohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana\ntottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin\nhoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama\nkuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä,\nvaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja\nrakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin,\nhänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen\nkuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan\nei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin\nsattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä\nkutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): \"Hänellä\non kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä.\n-- -- -- Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon\nolemassaolon taistelussa -- kenties hän on menettänyt jotakin\nitsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole.\"\n\nEdelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi\nsisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin\nhän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen\nisän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli\npääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin\ntilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli\nkotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen\nhänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta.\nEn koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita,\nväärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä\nvastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden\nharrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä\nkulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin\nhän -- se oli mainittuna päivänä Vaasassa -- minun mielestäni\nmelkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten\nnaisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen\nheidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden\nturhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti.\nMyönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa\najatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin\npuhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se\njohti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen\nsemmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne\nmagyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän\nneljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on\nminun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti\nperustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle\nystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v:lta 1871 ilman että\nse häntä minusta vieroitti,[40] halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät\nsopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään.\n-- Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja\nymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen\navaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän,\nniinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan\nmukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi\nkansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti\noleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä\nalkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun\nlopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan\nerilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden\noli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin\nmuistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä\näitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu\noli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma\nsiitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu\nolisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä\ntuota ajan merkkiä kohtaan.\n\nEdellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun\nvalita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa\nsiinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän\ntiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten\nmielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa\nmestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa,\nheille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli\nhuomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli\njohtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet\nolivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen\nkäsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta\nrannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin.\nSiitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat\nlapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa\nvielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki\nStoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin\nMalmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin\ntosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä\noli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli\nja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja\nhuomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin\nhänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.\n\nVihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa\nmonesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky\nkuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja\nmerkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia\nteoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän\noli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen\nluomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen\nsuuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi\nhäneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen\nluonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee\nmainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä.\nEdelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka\nsisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen\ntuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti\naina _kaunista_, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen\nnaturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa\nluonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa\ntavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen\nparhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa\nvastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui,\nkun kuuli puhuttavan \"kauniista\". Luullakseni Edelfelt, samalla\nkuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret\ntaiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä\nnuorempaa toveria -- sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.\n\nEi minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen\nsiihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan\nsuomenkieliselle yleisölle (U. S:ssa ja Valvojassa). Ainoastaan\nyhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan\nmuutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v:n taide-elämästä, jossa\notin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin\ntaitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat.\nEdelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän\npääasiassa oikeana:\n\n    \"Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei\n    myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen\n    persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa\n    luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään\n    siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan\n    on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta\n    herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille\n    esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen\n    kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme,\n    miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen\n    sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille\n    ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia\n    kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet\n    haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina\n    taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle\n    tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut\n    Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan\n    kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan\n    pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen\n    peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja,\n    ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet\n    häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin\n    kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa,\n    näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt\n    häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin\n    esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian\n    sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän\n    naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema\n    maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa.\n    Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50\n    vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin\n    kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt\n    syrjemmälle.\"\n\nSitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja\nvoimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. --\nKun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli\njulkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin,\nmutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se\noli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin\nja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. --\nOhimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut\npuolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä,\njopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät\nkulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat\npysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme\nsekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin\nhävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi\nmahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan\ntaiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää\nniinkään kysytä _mitä_ kirjoitetaan kuin _kuka_ kirjoittaa!\n\n\nIV.\n\nEn epäile että taidetta on kiittäminen siitä että Edelfeltin ja\nminun välini pysyi niin muuttumattomana -- taide oli hänen elämänsä\nsisällys, ja hän tiesi myöskin miten minä sitä rakastin. Että minä\nerittäin pidin hänen taidettaan suuressa arvossa, huomasi hän siitä,\nettä niin halusta koetin kotiini saada hänen teoksiaan. Juuri tämä\nseikka aiheutti monta yhtymistämme.\n\nKun 1875 olin mennyt kihloihin ja tahdoin antaa kauniin joululahjan\nmorsiamelleni, ostin Edelfeltiltä ensimäisen taulun. Pyynnöstäni hän\nsilloin maalasi minulle kapteenin kotiintulokohtauksen Runebergin\nJouluillasta. Sommittelultaan on kuva samallainen kuin taiteilijan\njulkaisemassa, kuvitetussa saman runoelman painoksessa, mutta\nkooltaan on se isompi ja tietenkin somat värit enentävät sen\neloisuutta ja vaikutusta. Se on nuoruudenteos, mutta juuri sentähden\non siinä joku aito-edelfeltiläinen, runollinen sävy (jotenkin\nsamanlaatuinen kuin \"Kuningatar Blankassa\"), jommoista ei yhtä\nnaiivina nähdä hänen myöhemmissä tauluissaan. Hinta oli 200 markkaa,\njonka mainitsen lisätäkseni että taiteilija, mikäli minä sain kokea,\noli hintojensa puolesta paljon vaatimattomampi kuin nykyään ollaan.\n\nNiinkuin tunnettu on, oli Edelfelt ensimäisellä kehityskaudellaan,\n1870-luvulla, \"historiamaalaaja\", ja semmoisena hän maineensa\nperustikin ylempänä mainitulla taululla sekä toisella, \"Kaarle\nherttua herjaa Klaus Flemingin ruumista\", joka oli näytteillä\nsalongissa 1878. Olin Parisissa talvikauden 1877--78 ja sentähden\ntiedän hyvin, ettei hän silloin vielä ajatellut mitään suunnan\nmuuttamista, vaan mietti \"Kohtausta Nuijasodasta\", joka valmistuikin\n1879 v:n salonkiin. Maailmannäyttelyssä 1878 opin tuntemaan J. P.\nLaurensin historialliset maalaukset, ja minusta on epäilemätöntä,\nettä juuri tämän taiteilijan omituinen aiheenvalinta oli saanut\nEdelfeltin käsittelemään semmoista aihetta kuin Kaarle herttua\nFlemingin ruumiin edessä. Lähinnä näyttää taiteilijamme esikuvana\nolleen se Laurensin maalaus, jossa nähdään paavi Formosan\nhaudasta otettu ruumis istuvassa asennossa nojatuolissa, vieressä\nmustapukuinen asianajaja, joka on vastaava vainajan puolesta, sekä\ntaustalla kardinaaliensa kanssa Tapani II, joka käsi ojennettuna\nuhkaavasti syyttää kuollutta. Itse asiassa oli aiheen kaameus\njotakin Edelfeltin luonnolle perin vierasta; mitä hän teoksessaan on\nmieluimmin maalannut on kai Ebba Stenbock nuoren seuranaisen kera ja\nmuut sivuhenkilöt (esim. nuorukainen, joka pitelee arkun kantta --\nnuoren maalaajan Aukusti Uotilan muotokuva). Kevättalvella taiteilija\nmaalasi vaimoni muotokuvan atelierissaan lähellä Montparnassen\nasemaa, ja hauskat ja vilkkaat olivat istunnot, joihin seurasin\nvaimoani ja joissa keskusteltiin parisilaisista taideoloista y.m.\n\nV. 1880 tapahtui käänne, ja Edelfelt sai taulustaan \"Ruumissaatto\nsaaristossa\" 3:nnen luokan kultamitalin, ensimäinen Parisin\nsalongissa suomalaiselle taiteilijalle annettu kunniamerkki. Suomessa\nEdelfeltin vanhemmat ystävät ja suosijat eivät pitäneet siitä, että\nhän luopui historiamaalauksesta ja noudattaen uutta naturalistista\nsuuntaa alkoi käsitellä nykyaikaisia aiheita. Se oli muun muassa\nsyynä siihen, että taideyhdistys antoi niin monen etevän maalauksen\nmennä ulkomaille, joka olisi voitu saada sangen huokeasta hinnasta.\nJos luetaan pois Ruokolahden taulu (valtion tilaama), niin saattaa\nsanoa että vasta 90-luvulla alettiin ymmärtää, kuinka tärkeätä oli\nkotimaalle pelastaa suuren taiteilijan teoksia. -- Seuraavan vuoden\n(1881) alkupuolella Edelfelt oleskeli pari kuukautta Espanjassa.\nSieltä tuotujen luonnosten joukossa oli huomattavimpia tanssiva\nmustalaistyttö, jonka ostin sitten kun taiteilija oli täydentänyt\nkädet. Varsinkin tytön pää on viehättävä etelämaisen tummassa\nverevyydessään.\n\nV. 1886 pyysin Edelfeltiä piirustamaan minulle muutamia kuvia Takasen\nelämäkertaa varten. Hän piirustikin yhden varsin kauniisti, mutta\noli estetty enemmästä, niinkuin näkyy seuraavista kirjeistä, jotka\nkoskevat sitä asiaa.\n\n    \"Helsingissä 18 p. marrask. (1886).\n\n    H. V.\n\n    Tämän ohella lähetän ääripiirustuksen Takasen Wäinämöisestä. En\n    ole ennättänyt piirustaa Venusta. Matkustan nimittäin huomenna,\n    ja minulla on nyt monta rautaa tulessa. Onhan Gallén tottunut\n    piirustamaan kynällä, ja voi hän sentähden hyvin piirustaa\n    Venuksen ja muutakin. Pääasia on että tekotapa on mahdollisimman\n    yksinkertaista, jäljentämisen tähden. Jollemme enää tapaa\n    toisiamme ennen lähtöäni, sanon sinulle nyt jää hyvästi.\n\n    Onko Sinulla Snoilskyn osote Dresdenissä?\n\n                                               Harras\n                                         Albert Edelfeltisi.\"\n\n    H. V\n\n    Mikään korvaus ei tule kysymykseen tästä vähäpätöisestä työstä.\n    Olen päinvastoin tyytyväinen että voin olla Sinulle avuksi. --\n    Kiitos kirjasta! Matkani on myöhästynyt muutamia päiviä. Tervehdi\n    vaimoasi ja au revoir.\n\n    Helsingissä lauantaina 20 p. marrask. 1886.\n\n                                               Harras\n                                         Albert Edelfeltisi.\n\nV:n 1890 vaiheilla Edelfelt palaa historiallisiin aiheisiin ja ensin\nuskonnollisiin. Tämän uuden kehitysjakson alulta on minulla pari\nerittäin arvokasta taiteilijan teosta: harjotelma Mataleenan kuvaa\nvarten suuressa taulussa \"Jesus ja Mataleena\" sekä \"Porilaisten\nmarssi\".\n\nEdellisen ostin suorastaan Edelfeltin atelierista täällä Helsingissä,\nja kertoi hän siitä seuraavaa. Viettäessään kesäänsä huvilassaan\nPorvoon tienoilla hän oli malliksi saanut merimiehen morsiamen, jonka\nsulhanen vähän ennen oli hukkunut. Joka kerta kun puheeksi tuli tämä\nonnettomuus, tyttöparan silmät täyttyivät kyynelillä, ja Edelfelt\nsaattoi siten aivan luonnon mukaan maalata naisen, jonka sydän on\nsurusta pakahtua. Todellisuudessa onkin harjotelma välittömämmin\nsuoritettu ja vaikuttavampi kuin valmis Mataleenan kuva.\n\n\"Porilaisten marssin\" synnystä taasen taiteilija jutteli, että hän\njohtui siihen yhdessä niistä jättiläiskonserteista, joita Suomen\nasevelvollisten pataljoonain yhdistetyt soittokunnat talvella\n1892 toimeenpanivat. Kun eräässä konsertissa Palokunnan talolla\nsoitettiin Porilaisten marssia, voimalla joka ehdottomasti tulistutti\nkuulijoita, taiteilija yht'äkkiä sisässään näki sen kuvan, jonka hän\nsitte kohta jälestäpäin maalasi. Sommitelma on maalattu paperille,\nja nähtävästi oli Edelfeltin aikomus ensin tehdä vain harjotelma,\njonka hän sitten suorittaisi kankaalle; mutta teos näyttäytyikin niin\nhyväksi, että olisi ollut ilmeinen vahinko ruveta sitä uudestaan\nmaalaamaan. Tosiaan maalaus onkin mestarin kaikkein etevimpiä, enkä\ntiedä onko yksikään muu hänen suurempia teoksiaan niin välittömän\ninnostuksen leimaama.\n\nVielä on minulla tältä samalta ajalta eräs akvarelliharjotelma, joka\nesittää nuoren tytön pään ja on tehty Vaasan kirkon alttaritaulun\nneitsyt Marian kuvaa varten. Sen taiteilija minulle lahjoitti\n\"vanhan ystävyyden\" osotteeksi jouluna 1896, ja kertoi hän\nmaalanneensa sen erään 15-, 16-vuotiaan tytön mukaan, joka kävi\nsuomalaista tyttökoulua ja jonka hienot, henkevät kasvonpiirteet\nnäyttivät hänestä sopivan Marialle. Että Edelfelt valitsi mallinsa\nsuomalaisesta koulusta, johtui siitä että hän tahtoi maalauksessaan\nnoudattaa moderneja perusohjeita eikä tavottaa mitään alkuperäisen\nhistoriallista, joka tietenkin olisi vaatinut juutalaisia malleja.\nMutta tämä alttaritaulu vaatii näissä muistelmissa oman lukunsa,\nsillä sen johdosta jouduin pitkälliseen kirjeenvaihtoon taiteilijan\nkanssa.\n\n\nV.\n\nAppivanhempani, Gabriel ja Amanda Revell, halusivat Vaasan kaupungin\nkirkkoon lahjottaa alttaritaulun, ja heidän puolestaan ryhdyin\nminä 1890--91 keskusteluihin Edelfeltin kanssa. Hän oli kyllä\nviehättynyt semmoisesta tehtävästä, mutta ennenkuin ratkaiseva\npäätös syntyi, meni kuitenkin aikaa. Helsingissä tuumattiin\nalttaritaulun tilaamista uuteen kirkkoon, ja toimeenpantiin sitä\nvarten kilpailukin. Jos taulu olisi tilattu Edelfeltiltä, niinkuin\nyhteen aikaan luultavalta näytti, niin hänen olisi täytynyt lykätä\nVaasan taulu tuonnemmaksi; vasta kun selvisi, että aie Helsingissä\noli raukeava tyhjiin, taiteilija tarjosi Vaasan kirkkoa varten\nuseita eriaiheisia luonnoksia. Jouluaamu eli paimenten kumarrus,\nJesus Getsemaneessa, Jesus kantaa ristiänsä ja Ylösnousemus, joista\nensinmainittu katsottiin muita otollisemmaksi.[41] Ennenkuin Edelfelt\noli työhön käsiksi käynyt, kuoli kuitenkin appi-isäni. -- Kuinka asia\nsitten kehittyi, näkyy seuraavista taiteilijan kirjeistä minulle.\nOtan ne tähän, koska ne sisältävät kaikenlaista mieltäkiinnittävää\nja erittäinkin näyttävät, kuinka erinomaisen tunnollinen Edelfelt\ntyössään oli.\n\n    Hanko 27 p. heinäk. 92.\n\n    Veli Eliel Aspelin.\n\n    Kiitos ystävällisestä kirjeestäsi ja tarkotuksesta toteuttaa\n    suunnitelma alttaritauluun nähden, vaikka appi-isäsi on\n    kuollut. En ollut lukenut kuolemantapauksesta, sillä olen vain\n    poikkeukselta nähnyt suomalaisia sanomalehtiä kolmikuukautisen\n    ulkomaallaoloni aikana.\n\n    Palasin kotimaahan viime sunnuntaina, ja minun täytyy viipyä\n    täällä Hangossa muutamia päiviä, osaksi nähdäkseni vaimoani ja\n    lastani (vaimoni tulee luultavasti oleskelemaan täällä koko kesän\n    parannuksilla), osaksi lepuuttaakseni aivan liiaksi kiihtyneitä\n    hermojani. Rydbergin muotokuva oli nimittäin väsyttävimpiä mitä\n    olen yrittänyt, osaksi sentähden että malli on ylen vaikea\n    esittää semmoisena kuin hänet kuvittelee hänen teostensa\n    mukaan, osaksi senvuoksi että ilma oli niin kauhean synkkää ja\n    olin valinnut auringontehon à la Rembrandtin Faust. Sitäpaitsi\n    olin läpi vilustunut noina 14 päivänä Djurholmilla. Kumminkin\n    matkustan perjantaina Porvooseen tervehtiäkseni äitiäni, ja sen\n    jälkeen tulen Vaasaan muutamaksi päiväksi. En pyydä parempaa kuin\n    alottaa taulun, minkä aiheen valitsenkaan. Porvoosta kirjoitan\n    tai sähkötän Sinulle joku päivä ennen lähtöäni.\n\n    Rydberg kirjoittaa Kristuksesta ja Magdaleenasta ensi vuoden\n    Sveaan [kalenteriin]. Hän tahtoo sentähden kerätä kaikki\n    ainekset mitä saa, sekä [legendaa esittävän] runon että muita\n    keskiaikaisia runoja esim. Klaus Kurjesta [s.o. Elinan surma].\n    Hän lupasi sen ohella nyt taas alkaa tutkia Kalevalaa, jonka hän\n    muutoin tuntee aika hyvin Zach. Cajanderin ja Julius Krohnin\n    kautta, jonka jälkimäisen kanssa hän on ollut kirjeenvaihdossa.\n    Pyydän Sinua auttamaan minua lähettämässä V[iktor] R[ydbergille]\n    kirjoja ja aikakauskirjallisia kirjoituksia, jotka voivat olla\n    hänelle hyödyksi. Me tapaamme siis toisemme pian, toivon minä.\n    Tällä hetkellä olen aivan mahdoton, niin väsynyt kuin en pitkiin\n    aikoihin ole ollut ja kykenemätön perusteellisesti asettumaan\n    mihinkään uuteen aatesuuntaan. Olen tekevä uuden Getsemaneen,\n    niin myöskin ristiänsä kantavan Kristuksen. V[iktor] R[ydberg]\n    keskusteli melkein joka päivä minun kanssani näistä tulevista\n    tauluista. Hänestä oli ei ainoastaan hyvin mielenkiintoista, vaan\n    myöskin esimerkiksi soveltuvaa, että yksityiset henkilöt meidän\n    aikaan ajattelevat kirkkojen kaunistamista. Uhden uusi suunta oli\n    erityisesti hänen ajatuksissaan ja tämä uskonnollisen maalauksen\n    uudestasyntyminen näyttäytyi hänelle yhdeksi merkillisimmistä\n    ilmiöistä viimeisellä vuosikymmenellä, joka oli niin täynnä\n    elämää ja aatteita.\n\n    Hyvästi kunnes tavataan ja kiitos! Terveisiä vaimollesi hartaalta\n\n                                        Albert Edelfeltiltäsi.\n\nLupauksensa mukaan Edelfelt sitte kävikin Vaasassa. Hän tahtoi näet\nnähdä kirkon ja minkälaiseen valoon alttaritaulu oli asetettava, ja\nteki väriluonnoksen itse paikalla, jotta hän osaisi oikein virittää\nmaalauksen väriasteikon. Samalla sovittiin myöskin lopullisesti\naiheesta. Niinikään otti Edelfelt itse toimittaakseen taululle\nkehyksen, joka mainittakoon sentähden että siitä paljon puhutaan\nkirjeissä.\n\n    Parisi 5 p. kesäk. 1893.\n\n    Torstaina toukokuun 25 p. lähetettiin Bon Marché'sta kankaat,\n    jotka olin ottanut valitakseni sinulle.[42] Koko siitä suuresta\n    paljoudesta kuoseja, jotka näin, olivat nämä kauneimmat ja\n    tyylikkäimmät. Tosin oli huokeampiakin kretonneja, mutta värit\n    ja kuosit olivat paljon huonompia. Kaikki yhteensä maksaa 118\n    fr. 25 cent. niinkuin myötäseuraava lasku osottaa. Omin luvin\n    panin kääryyn myöskin pienen harmaan puvun pojalleni, ja pyydän\n    sinua hyväntahtoisesti maksamaan etukäteen tullin, joka ei voi\n    olla erittäin korkea. Kirjeesi mukaan 30 p:ltä maalisk. olen\n    ottanut 20 metriä raitaista, viheriään vivahtavaa kangasta, 25\n    samankuosista, mutta punertavaa, uutimiksi, sekä 20 varalle. Olen\n    harvoin nähnyt kauniimpia ja tyylikkäämpiä kretonneja kuin nämät,\n    ja toivon että olet niihin tyytyväinen.\n\n    Tahdon lyhyin piirtein kuvata omituisen Parisissaoloni tällä\n    kertaa. Saavuttuani 15 p. maalisk. alan kohta tehdä harjotelmia\n    alttaritauluun, malli joka päivä -- teen 2 suurta harjotelmaa\n    madonnaa varten -- 25 p. valittu jurymieheksi Marskentän\n    [näyttelyä varten] -- menetän sen johdosta aikaa ja saan\n    ikävyyksiä-- häiriinnyn työssäni. Piirustan alttaritaulun\n    äärettömän suurelle kartongille -- sairastun influenssaan 10 p.\n    huhtik. -- sairas ja mahdoton työhön koko huhtikuun -- ryhdyn\n    jälleen työhön toukokuun alussa, sitte kun lääkäri oli tuominnut\n    minut täydelliseen toimettomuuteen ja vegeteeraavaan elämään\n    maalle 5:ksi päiväksi. Vernissagepäivä 9 p. toukok. Sparre\n    tulee 13 p. Münchenistä, asettuu asumaan atelieriini. Sairastuu\n    kovasti keuhkokuumeeseen (lungkongestion) 14 p. Hoidan häntä\n    viikon päivät täällä kotona, vien hänet sitte, lääkärin neuvosta,\n    sairaalaan, jossa hän oleskelee 10 päivää -- kuljetan hänet 1 p.\n    kesäk. maalle, erään ystäväni luokse -- ja toivon, että hän nyt\n    toipuu lopullisesti.\n\n    Sinä näet etten ole _voinut_ maalata alttaritaulua, niinkuin\n    olisin tahtonut. Olen kuitenkin tehnyt huolellisia harjotelmia\n    kaikkiin kuviin ja toivon, että itse maalaaminen sen kautta on\n    tuleva helpoksi. Kehys on tuottanut minulle paljo huolta. Olen\n    kääntynyt 2 arkkitehdin puoleen, mutta _en_ ole tyytyväinen\n    heidän työhönsä. Asia on niin, että 5,5 metrin korkuinen\n    goottilainen kehys on jotain mieletöntä, samoin kuin _iso_\n    taulu goottilaisessa kirkossa on jotain mieletöntä -- sillä\n    suurin, puhtaasti goottilainen maalaus, jonka olen nähnyt, on\n    \"das Dombild\" Kölnissä, jossa henkilöt eivät ole luonnollista\n    kokoa. Ajattele Van Eyckiä, aina pieniä tauluja! ajattele\n    Memlingiä! Olen sentähden miettinyt, että _en_ teetä kehystä,\n    joka on varustettu huipuilla ja kukkakoristeilla (sitä vähemmän\n    kuin työn täytyy olla _erinomaista_, ettei se olisi kömpelöä),\n    juuri sentähden että tämä muoto tavataan [ainoastaan] vähemmässä\n    mitassa taikka kivessä. Sitä vastoin olen jäljentänyt useita\n    _pyörö_kaarisia, mutta kuitenkin goottilaisia kehyksiä Cluny'stä\n    [museosta], ja mietin antaa piirustaa nämä suureen kokoon.\n\n    Memlingin pyhäinjäännöslippaassa Brüggessä nähdään sivuseinissä\n    puhtaita puolipyöröjä ja olen hämmästyksellä huomannut\n    senaikaisissa italialaisissa ja flamilaisissa kehyksissä\n    runsaasti _puhtaita puolipyörökaaria_, joita solakat goottilaiset\n    pylväät kannattavat. Suippokaarta on näet mahdoton päättää\n    ylhäälläpäin ilman kukkakoristeita ja niitä on hirmuisen vaikea\n    saada _hyvin_ tehdyiksi suuressa mitassa. Tiedät paremmin kuin\n    minä, että kaikki taikka miltei kaikki goottilaiset taulut\n    olivat kolmijakoisia [triptykoita] ja alttarikaapintapaisia.\n    Ei Louvressa eikä Clunyssä eikä täkäläisissä vanhoissa\n    goottilaisissa kirkoissa ole ainoatakaan _isoa_ goottilaista\n    kehystä. Champs Elysées salongissa on Roybet'lla äärettömän\n    iso taulu: Kaarle rohkea toimeenpanemassa verilöylyä eräässä\n    kirkossa. Kehys on goottilainen fialeilla [koruhuipulla]\n    varustettu, ja juuri se, miten kallis ja hyvätekoinen se liekään,\n    on paremmin kuin mikään muu osottanut minulle, että koko tämä\n    koristus terävine kulmineen, kukka- ja kiekurakoristeineen\n    suuressa määrässä häiritsee maalausta.\n\n    Eräs arkkitehti, Bastien Lepage, maalaajan veli, oli myöskin sitä\n    mieltä, että kaksi suippokaarta (akkunan ja taulun sen alla) ei\n    tekisi hyvää vaikutusta. Olen itse tehnyt ehdotuksen, jossa on\n    suippokaari sisällä, mutta suorakulmainen kehys yläpuolella.\n    Tukholmassa ja Kööpenhaminassa aion edelleen pyytää neuvoa\n    arkkitehdeiltä. _Kaikki_ yhdestä suusta sanovat, että akkuna\n    takana on _peitettävä_. Useimmat ystäväni pitävät luonnoksista ja\n    harjotelmista. -- Kumminkin huomaan nyt, kuinka vaikea on tehdä\n    jotain niin suurta. Itse aineellinen työ vie paljon enemmän aikaa\n    kuin olen arvioinut. Kun kerran on kysymys semmoisista suhteista,\n    tulee kaikki suunnattomaksi -- värin paljous -- jopa kangas\n    maksaa jo 200 frcs. Lähtien määrätystä leveydestä 2,27 on korkeus\n    laskettava vähintään 5 metriksi.\n\n    Olen tekevä kaikki niin hyvin kuin voin ja suoritan taulun\n    kotona Suomessa, jonne matkustan Kööpenhaminan ja Tukholman\n    kautta. Viimemainitussa kaupungissa on minulla onneton Rydbergin\n    muotokuva viimeisteltävänä. Minua värisyttää kun sitä ajattelen.\n    Pää, joka ei herätä mielenkiintoa, maalattu ilman innostusta,\n    ja tämä surkeus on ikuisina aikoina riippuva museon seinällä\n    kertomassa ihmisille, kuinka kehno minä _saatoin_ maalaajana\n    olla. Porilaisilla on niinkuin näet ollut suuri menestys\n    Ruotsissa. Olen siellä pyytänyt taulusta 2,500 kruunua. Jollen\n    saa sitä hintaa, on maalaus sinun omasi, sopimuksen mukaan, ja\n    kaupanpäälliseksi saat vielä Blanchin teettämän kauniin kehyksen.\n    Jonkun päivän päästä matkustan Berliniin (yhdeksi päiväksi\n    nähdäkseni näyttelyn) ja sitte Kööpenhaminaan. En voi vielä sanoa\n    milloin tulen kotia.\n\n    Toivotan sinulle iloista ja kaunista kesää uudessa Tusculumissasi\n    ja esitä kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi.\n    Hyvästi ja voi hyvin. Jos tahdot kirjoittaa sanan, niin on\n    osotteeni _Pietro Krohn_, Marstrandsvej 4, Rosenvaenget,\n    Kjöbenhavn.\n\n                                          Vanha ystäväsi\n                                          Albert Edelfelt.\n\n    Porvoo, Haikko 24 p. elok. 93.\n\n    Veli Aspelin.\n\n    On hauskaa kuulla, että \"Porilaisten marssi\" vahingoittumatta\n    on saapunut sinulle. Raha-asialla ei ole kiirettä. Tee niinkuin\n    sinulle on paras ja mukavin. Olen iloinen että taulu jää sinun\n    luoksesi ja Suomeen.\n\n    Norjassa en ole tehnyt erittäin paljon. Muutamia\n    tunturiakvarelleja ja yhden nuoren, vaaleaverisen\n    Gudbrandinlaakson tytön (Harald Kaunotukan jälkeläinen, selitti\n    hän itse) -- taulu, jonka luullakseni nimitän Solvejgiksi. Siinä\n    kaikki. Menee aina aikaa, ennenkuin oikein perehtyy kokonaan\n    vieraisiin oloihin.\n\n    Täällä on minulla tekeillä kartongi alttaritaulua varten. Saat\n    nähdä sen Helsingissä. -- Minä käännyin arkkitehti A. Lindegrenin\n    puoleen Tukholmassa -- (saman, joka on niin oivallisesti\n    uudistanut Upsalan tuomiokirkon sisäpuolelta) -- kehysasiassa.\n    Hän otti piirustuksen ja valokuvan, teki joitakuita kyhäelmiä\n    -- mutta kun hän oli matkoilla nyt toisen kerran käydessäni\n    Tukholmassa, niin en saanut tietää, kuinka kauas työ oli\n    edistynyt. -- Hänen mielestään oli koko akkuna peitettävä, ei\n    kankaalla vaan lautaseinällä, joka muodostaisi jonkunlaisen\n    alustan taululle. Hän sanoi, että semmoinen lautaseinä oli aivan\n    välttämätön yksistään käytännöllisistä syistä, sillä muuten\n    aurinko 10 vuoden kuluessa polttaisi yläpuolen kangasta hajalle.\n    Hän ajatteli, että kehys voisi osaksi olla maalattu, niin\n    että taulun yläpuoli, enkelit, voitaisiin maalata tyylitellen\n    yläpuolelle hienoa goottilaista holvia. -- Niin, se oli vain\n    yksi aate niistä monista, jotka hänellä oli. Mutta akkuna _on_\n    peitettävä, se oli hänen a ja o:nsa. Toivon pian saavani hänen\n    piirustuksensa.\n\n    Pietro Krohnille osottamasi kirjeen olen aivan oikein saanut --\n    kiitos siitä. Hän kirjoitti minulle nykyisin Münchenistä, että\n    hän sattumalta oli Saksassa tavannut tanskalaisen meriupseerin,\n    joka sanoi olevansa malli erääseen Takasen tekemään lapsen\n    rintakuvaan -- tiedätkö mitään siitä?[43]\n\n    Vaikka viivyn täällä maalla niin kauan kuin suinkin voin,\n    käyn luultavasti Helsingissä jonakin päivänä syyskuulla ja\n    toivon silloin tapaavani sinut. Minä asun yhä huvilassa 12 B,\n    Kaivopuistossa, ja olemme siis yhä edelleen naapureja.\n\n    Paljon terveisiä rouvallesi vanhalta ystävältäsi\n\n                                       Albert Edelfeltiltä.\n\n    Helsingissä 15 p. tammik. 94.\n\n    Hyvä veli!\n\n    Vihdoinkin toivotan sinulle ja vaimollesi onnellista uutta\n    vuotta. Olen jättänyt kirjoittamisen niin myöhäseen, koska\n    tahdoin voida ilmottaa sinulle, että taulu on 3/4:ksi valmis. Sen\n    minä nyt voinkin. Ainoastaan enkelit ovat jälellä, ja ne olen\n    maalannut eri kartongille, niin että ne ovat vain jäljennettävät\n    kankaalle. Vaikka minua on paljon häirinnyt appi-isäni kuolema,\n    vaimoni sairaus sekä viimeksi influenssanpuuska, josta en\n    vielä ole päässyt, on työ edistynyt reippaasti. Joulukuun 1\n    p. aloin maalata suurelle kankaalle: 5 metriä korkea, 2,20\n    leveä, luultavasti suurin taulu, mikä Suomessa on maalattu.\n    Sommittelu on osaksi parantunut, niin esim. on se paimen, joka\n    nähdään selänpuolelta, muutettu enemmän keskelle. Olen saanut\n    hyviä malleja. Tosin ne ovat puhtaasti suomalaisia, mutta ne\n    viehättävät sentään muutenkin kuin etnografisina tyyppeinä. Puvut\n    ovat ylen yksinkertaisia. Stigell, joka joku päivä sitten oli\n    luonani, sanoi: \"Olet saanut siihen jotain hienoa firenzeläistä\"\n    -- ja se ilahdutti minua paljon. Väri on freskontapainen ja\n    vaalea. Vuorion kanssa, joka on luvannut suorittaa vernissauksen,\n    olen sopinut, että hän käyttää himmeää ja samalla kestävää\n    vahavernissaa. Madonnan tyyppi on jotenkin sama kuin pienessä,\n    Parisissa tekemässäni luonnoksessa. -- Kolme enkeliä tulee\n    pitämään lausenauhaa, jossa luetaan:\n\n        Gloria in altissimis Deo, pax in terra hominibus,\n        bona voluntatis.\n\n    Tischendorfin painoksen mukaan Hieronymuksen käännöstä.\n\n    Kreikkalaisessa tekstissä kuuluu lause:\n\n        Doza en ufisiois Theo, kai epi gaes eirinae\n        en anthropois eudoxia. --\n\n    niinkuin näet ovat nämä tekstit vähän erilaisia, mutta olen\n    huomannut eroavaisuuksia kaikissa painoksissa. Ruotsalaiset\n    eroavat paljon toisistaan. Vanhoissa on \"en god vilje\", toisissa\n    \"Guds välbehag\", viimeisissä \"åt menniskorna välbehag\". --\n    Välimerkintä alkutekstissä on niinkuin ylempänä, s.o. ainoastaan\n    yksi pilkku lauseenosan jälkeen: kunnia olkoon Jumalalle\n    korkeudessa. -- No, tämä on vähäpätöistä ja voidaan vielä viime\n    minuutissa kirjoittaa niinkuin parhaana pidät -- pääasia on että\n    nuottikäärön sijaan on pantu tämä lausenauha raamatunsanoineen.\n    Enkelitkin saavat valonsa Kristuslapsesta. Itse tauluun olen\n    onnistunut saamaan enemmän yliluonnollista valoa kuin yhteenkään\n    luonnokseen.\n\n    Huolimatta rukoilevista kirjeistäni en ole arkkitehti\n    Lindegreniltä onnistunut saamaan uutta ehdotusta kehykseksi\n    enkä myöskään vanhoja piirustuksia. -- Sentähden teen minä itse\n    piirustuksen kehystä varten, käyttäen esikuvana firenzeläisiä\n    valokuvia. Tikkanen on ollut ystävällinen ja etsinyt minulle\n    sopivia aineksia, ja Gripenberg on luvannut oikaista mahdollisia\n    rakenne-virheitä. Nikkari Galetzki on luvannut tehdä kehyksen\n    tammesta, pannen kultausta sisimmälle. Olisiko Sinusta\n    täyskultaus parempi? Kun kehys tulee tämännäköiseksi, ovat\n    kulmat A. B. maalattavat. En ole vielä selvillä siitä mitä sinne\n    on maalattava. Tikkanen väitti olevan tyylinmukaisinta tehdä\n    2 profeettaa lausenauhoineen, Esaias ja Hesekiel, ne lauseet\n    nauhoissa, jotka ennustavat taulun ainetta. Taulu on valmis 3\n    viikon päästä, Jumalan avulla. Olen saanut maalata sen yliopiston\n    piirustussalin _uudessa_ huoneistossa, Elisabetinkatu 27, suurin\n    atelieri kaupungissa -- juuri niin korkea, että taulu mahtuu\n    sinne. Sekä Estlander että Ahlstedt ovat olleet hyvin avuliaita.\n    Ei kukaan muu maalaaja kuin Ahlstedt ole nähnyt taulua, Järnefelt\n    on kyllä pyytänyt saada tulla katsomaan sitä, mutta en tahdo\n    näyttää teostani hänelle ennenkuin enkelit, jotka muodostavat\n    niin tärkeän osan sommitelmaa, ovat maalatut. -- Tämä suuri taulu\n    on paljon viehättänyt minua, ja minä olen varma, että olen siitä\n    paljon oppinut. Se on ollut minulle suureksi hyödyksi tuleviin\n    yliopistomaalauksiini nähden ja on herättänyt minussa suurta\n    mielenkiintoa uskonnolliseen maalaukseen.\n\n    Ulkonaisesta maailmasta en tiedä kertoa mitään -- en näe ketään\n    paitsi Söderhjelmiä (hän oli täällä eilen) ja Otto Schaumania,\n    ukko parkaa, jonka luona käyn silloin tällöin.\n\n    Gallén, jota en ole nähnyt moneen aikaan, maalaa hyvin\n    kummallista taulua, symbolistista, luonnollisesti. Kajanus --\n    saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. -- -- -- Hän\n    on näyttänyt minulle taulun, ja minä neuvoin häntä maalaamaan\n    sen uudestaan. -- -- -- En minä täysin ymmärrä tätä symbolismia,\n    mutta vika on kai _minussa_. Eivät Botticelli, Fr[ancesco]\n    Francia eikä Mantegna tarvinneet semmoisia keinoja saadakseen\n    esiin mystillisen ja runollisen tunnelman. Omituisinta on että\n    kaikki kuvatut ovat ihastuneita aatteeseen, joka heistä on\n    käänteentekevä. Järnefelt pysyttäytyy jotenkin skeptillisenä,\n    mutta maalaa siitä huolimatta itsekin symbolistista taulua. Arvid\n    J[ärnefeltin] tapaan silloin tällöin täällä Kaivopuistossa. Hän\n    tulee yhä enemmän tolstoilaiseksi, ja meidän kesken on ollut\n    pitkiä keskusteluja hänen mielipiteittensä toimeenpanemisen\n    mahdollisuudesta. Vastaiseksi hän tekee työtä erään sepän luona.\n\n    Juhani Ahon Papin rouvalla on ollut suuri menestys kaikkien\n    luona, jotka todella välittävät kirjallisuuden taiteellisesta\n    puolesta. Minä olen aivan ihastunut siihen.\n\n    Minulle on hyvin hauskaa, että tauluillani on ollut menestys\n    Berlinissä ja että pesijättäreni on siellä myyty. Kritikit, jotka\n    lähetit B. O. S[chaumanille], ja kaikki ne leikkelyt sanomista,\n    jotka Schulte on minulle lähettänyt, ovat niin kiittäviä, että\n    todella uskallan luottaa yleiseen tunnustukseen. Hyvästi ja\n    enemmän vastedes. Toivon että olet tyytyväinen työhösi ja ettette\n    ole kärsineet liiaksi pakkasesta, joka, Parisissa ainakin,\n    näyttää olleen siperialainen. Täällä on suvi-ilma, kosteaa,\n    sumuista ja pimeää. Esitä kunnioitukseni rouvallesi ja kirjoita\n    pari sanaa vanhalle ystävällesi\n\n                                          Albert Edelfeltille.\n\n    Parisissa 5 p. kesäk. 1894.\n\n    Vanha ystävä,\n\n    Kun saat tämän, on alttaritaulu, niinkuin toivon, jo asetettu\n    paikalleen Vaasan kirkossa. Vuorio on sanonut äidilleni, että hän\n    tämän kuun 2 p. aikoi matkustaa sinne taulun ja kehyksen kanssa.\n    -- Tämä kehys on tehty minun luonnokseni mukaan, jonka arkkitehti\n    Lindegren Tukholmassa on täydentänyt ja jota varten Ahrenberg on\n    tehnyt detaljipiirustuksia.\n\n    Olen varma siitä, että taulu on tekevä paremman vaikutuksen\n    kirkossa, oikeassa paikassaan, kuin missään muualla. Värit ja\n    sommitelma ovat kokonaan lasketut paikkaa varten.\n\n    Jos tapaat Vuorion, niin puhu hänen kanssaan vahavernissauksesta.\n    Jos hän luulee, että _toinen_ voi suorittaa sen, niin olisi ehkä\n    syytä lykätä se siksi kun itse olen nähnyt taulun ja tehnyt\n    (jota kuitenkin oletan tarpeettomaksi) jonkun korjauksen. Jos\n    sitävastoin hän yksin voi suorittaa vernissauksen, niin kysy\n    häneltä, enkö minä voisi sekoittaen _vahaa_ väriin jälestäpäin\n    tehdä mahdolliset, kevyet korjaukset.\n\n    Helsingissä taulu herätti mieltymystä. Tukholmassa teki\n    Kansallismuseo ja Taideakatemian praeses, parooni Nordenfalk,\n    monta yritystä saadaksensa minua panemaan taulun näytteille\n    siellä. Minä kielsin kuitenkin -- osaksi senvuoksi etten voinut\n    itse olla saapuvilla ylösasettamisessa, osaksi sentähden\n    että mielelläni samaan aikaan olisin tahtonut näytellä sitä\n    Kööpenhaminassa, eikä siellä ollut tällä hetkellä sopivaa\n    huoneistoa.\n\n    Kehys, tehty tammesta ja varustettu goottilaistyylisillä\n    kultauksilla, niin yksinkertainen kuin mahdollista, on maksanut\n    yli 1000 markkaa. -- Nähtyäni näyttelyt täällä ja mahdollisesti\n    Antverpenissä, palaan Lyybekistä taikka Kööpenhaminasta suoraan\n    Suomeen, jossa lienen noin 15--20 p. Jos mahdollista on, tulen\n    Vaasaan laulujuhlaan 18 p. -- -- -- On minulle ollut suuri\n    suru, etten ole saanut näytellä taulua täällä Champ de Mars\n    [salongissa] -- mutta onhan se mahdotonta, kun näyttely täällä\n    kestää aina 30 p:ään kesäk.\n\n    Koko kevään (huhti- ja toukokuun) olen tehnyt työtä maalaten\n    kreivitär Moltken onnetonta muotokuvaa. Kaikki ovat siihen\n    tyytyväisiä paitsi hänen miehensä, joka vielä kaipaa siinä\n    jotakin sielullista (\"af det sjaelelige\"). Hän ei vielä pidä sitä\n    valmiina ja minun täytyy matkustaa sinne _jos_ kerta syksyllä.\n    Muotokuvaajan (varsinkin ympäri matkustavan) leipä on kovaa\n    leipää, usko pois vaan.\n\n    Sitä vastoin olen iloisin mielin ja menestyksellisesti kymmenessä\n    päivässä toukokuulla tehnyt pastellimuotokuvan Tanskan\n    prinsessasta Mariesta, syntyään Orleansin prinsessa. Hän on\n    henkevä, taiteilija joka säikeessä, hyvä ja kiltti, ja olematta\n    kaunis on hänellä ihmeellinen, ylhäinen sulous. Aion panna tämän\n    muotokuvan ensi vuoden salonkiin. Toivoakseni tapaamme toisemme\n    pian. Jos sinä nyt jo olet Vaasassa, pyydän että hyväntahtoisesti\n    puhut taideyhdistyksen asiamiehen kanssa, että hän ottaa\n    tullista ja asettaa seinälle Parasken ja 2 akvarellia, jotka\n    Schulte pyynnöstäni on lähettänyt suoraan Vaasaan. Hyvä olisi,\n    jos voisit näille tauluille hankkia hyviä paikkoja näyttelyssä.\n    Jos akvarellein valkoiset kehykset ovat kovin pahoin pidellyt,\n    voitaisiin ne maalata himmeällä valkoisella värillä. En tiedä\n    kuka asiamies on, muuten kirjoittaisin hänelle. Pyydän Sinua\n    esittämään kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi\n    ja olen edelleen vanha, harras\n\n                                          Albert Edelfeltisi.\n\nTäydentääkseni sen alttaritaulun syntyhistorian, jonka nämä\ntaiteilijan kirjeet sisältävät, tahdon siihen liittää otteen eräästä\nomasta kirjeestäni B. O. Schaumanille, jossa aikoinaan kerroin taulun\nvaikutuksesta, kun se oli paikalleen asetettu Vaasan kirkkoon.\n\n    \"Taulu asetettiin paikalleen laulujuhlan lähinnä edellisinä\n    päivinä, ja oli se ensi kerran seurakunnan nähtävänä\n    lauantaina 16 p. kesäk., kun rippikoulunuoriso meni Herran\n    ehtoolliselle, ja 17 p., kun oli tavallinen Jumalanpalvelus\n    ja rippi. Itse juhlapäivinä -- maanantaista torstaihin --\n    oli oratoriokonserttien tähden kuoriin rakennettu lava, ja\n    se esti yleisön näkemästä taulun alempaa osaa. Kun laulajat\n    seisoivat lavalla, näkyi heidän päittensä yltä tuskin muuta kuin\n    enkelikuoro. Tämä ikävä seikka aiheutti, että vieraitten suuri\n    joukko ei saanut mitään tyydyttävää käsitystä maalauksesta.\n    Siitä huolimatta on merkillisenä tapauksena mainittava, että\n    etevin alttaritaulu, minkä suomalainen taiteilija on maalannut,\n    vihittiin sarjalla kirkkokonsertteja, jotka kokonaisuudessaan\n    myöskin voittavat kaikki mitä ennen on meillä siihen suuntaan\n    aikaansaatu.\n\n    Näin taulun sekä sunnuntaina että perjantaina aamupäivällä,\n    semmoisena kuin se nykyään aina näyttäytyy vaasalaisille.\n    Ensimäkien seikka, jonka huomasin, oli oivallinen sopusointu\n    maalauksen värityksen, yksinkertaisen mutta tyylikkään\n    goottilaisen tammisen kehyksen sekä kirkonseinien värien,\n    keltaisenruskean ja sinisen, välillä. Taiteilijan aikaisempi\n    käynti Vaasassa selittää, kuinka hän on osannut niin hyvin laskea\n    taulun värivaikutuksen paikan mukaan. Huolimatta epäedullisesta\n    molemminpuolisesta sivuvalaistuksesta on siis taulun vaikutus\n    hyvä, ja sen näkee selvästi kirkon etäisimmistä osista. Tähän\n    nähden on sekin eduksi, että tammisen kehyksen luonnonväri on\n    himmennetty tummemmalla vernissalla.\n\n    Mitä muuten maalaukseen tulee, en voi muuta kuin asettaa sen\n    hyvin korkealle taideteoksena. Herkkä aisti ja kunnioittava\n    hienotunteisuus, jolla taiteilija on osannut uudenaikaisesti\n    käsitellä muistoperäistä ainetta, on erittäin suuri. Siihen\n    nähden huomattakoon hengellistetty 'realismi' sekä madonnan että\n    paimenten hahmoissa. Ne ovat pohjoismaisia, jopa suomalaisia\n    tyyppejä, mutta ilman mitään uhmaavaa. Marian hiljainen sulous\n    ja paimenten innostunut hartaus on todellista laatua ja kohottaa\n    tyypillisen jokapäiväistä ja etnografista siksi korkeammalle,\n    että ainoastaan kriitillinen tarkastus huomaa alkuperän.\n    Härkä ja aasi tallissa ovat poistetut, sillä tuo ikivanha,\n    naiivi sommitelman piirre olisi häirinnyt hengellistetympää\n    käsitystapaa. Sitä vastoin taiteilija on säilyttänyt\n    yliluonnolliset piirteet, lapsesta lähtevän valaistuksen ja\n    enkelikuoron. Edellinen on hyvin onnistunut, lempeä valo kun\n    leviää etualan hahmojen yli, ilman että siinä enemmän kuin\n    muussakaan huomattaisiin tahallista tehovaikutusta. Enkeleistä\n    on muistutettu, että ne ovat liian suuria verrattuina muihin\n    henkilökuviin. Minua se ei ole häirinnyt. Päinvastoin tuntuu\n    minusta keskiaikainen motiivi -- laulavat enkelit lausenauhoineen\n    -- oleellisesti enentävän kohtauksen naiivia, raamatullista\n    tunnelmaa. Oikein arvostellakseen miten hieno ja hengellistetty\n    Edelfeltin käsitys tässäkin kohden on, verrattakoon hänen\n    tauluansa Correggion maailmankuuluun 'Pyhään yöhön'.\n    Jälkimäisessä tulvii aistillinen kauneus. Katso esim. enkeliä,\n    joka kääntää katsojaan päin pyöreät reitensä ja vielä muutakin\n    ja vertaa häntä kalpeihin, hurskaisiin, melkein askeettisiin\n    enkeleihin Vaasan alttaritaulussa. Ei tarvitse lisäksi tarkastaa\n    tunnetyhjää, jättiläismäistä paimenhahmoa taikka Marian\n    upeaa kauneutta Correggion taulussa, tunnustaakseen, että\n    Edelfeltin maalaus on edellistä melkoisesti korkeammalla ainakin\n    _hartauskuvana_. Ja sen luen taiteilijallemme ansioksi, sillä hän\n    on, sentähden loukkaamatta taiteellista omaatuntoaan, tahtonut\n    maalata ja todella maalannut taulunsa kirkkoa ja uskovaista\n    seurakuntaa eikä näyttely-yleisöä varten.\"\n\nEdelfelt itse ei tullut laulujuhlaan, eikä hän tietääkseni koskaan\nnähnyt tätä merkkiteostaan sen oikeassa ympäristössä. --\n\nPäätän tähän kirjoitukseni taiteilijavainajasta ja ystävästä. Aikani\nei tällä kertaa myönnä jatkamista, ja tärkeimmät muistelmani olen\nkumminkin esittänyt. -- Jonakin hyvästijättönä lisään vain seuraavan\npiirteen. Eräänä iltana 1900 tai 1901 istui pieni taiteilijaseura\nja minä, ainoa ei-taiteilija, \"Pirtissä\" Vaasanpankin talossa.\nKeskusteltiin tuosta silloin julkisestikin käsitellystä kysymyksestä\nSuomen kansan muuttamisesta pois onnellisempaan maahan, missä se\nsaisi vapaasti elää ja kehittyä. Minusta oli ajatus kerrassaan\nmahdoton toteuttaa enkä sentähden monellakaan sanalla ottanut\nosaa väittelyyn. Kumminkin minä, muistellen Edelfeltin läheistä\nsuhdetta Ranskaan ja Ruotsiin, kysyin häneltä: \"Jos olot todella\nmuodostuisivat semmoisiksi, että lähteminen kävisi välttämättömäksi,\nmihin maahan sinä silloin mieluimmin asettuisit?\" -- \"Mihinkä minä\nmuuttaisin? en mihinkään, en koskaan, tänne minä kuulun ja tänne minä\njään!\" Näin vastatessaan hänen silmissään välähti kirkas tuli, ja\nkoko turhanpäiväinen keskustelu päättyi siihen.\n\n\n\n\n\n\nAUGUST HAGMAN\n\n\n\n\nAugust Hagman.\n\n\nIkivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä\nvirkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy,\njoka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta \"muoto- ja\nmuistikuviani\" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on \"Suomalaisen\nteatterin historian\" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin\nsyventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan\naikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin\nmukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin\nkätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin\non toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien,\netten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka\nkenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista\nvaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin\nvuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen\nuhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän\nkuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa\noli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan\ntuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen\ntapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet\nkirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä\nheittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan\nkätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin\nlopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän -- ainoastaan\nniissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka\npäivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän\npersoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.\n\n\n_Syntyperä ja kouluaika_.\n\nSatuseppä Tyko Hagman julkaisi viime vuonna pienokaisyleisöänsä\nvarten sommittelemansa kirjasen,[44] jossa hän hupaisesti kertoo\nlapsuudenmuistelmiaan. Pikku tapahtumien ja persoonallisten\nkokemustensa ohella hän siinä kodistaan ja ympäristöstään antaa\ntietoja, jotka pitävät paikkansa perheen muihinkin jäseniin ja siis\nmyöskin hänen kahdeksan vuotta vanhempaan veljeensä, Augustiin,\nnähden. Näin ollen voin aluksi -- jollen yksinomaankaan, niin\nkumminkin pääasiassa -- nojata tähän kirjalliseen lähteeseen.\n\nMainitussa kirjassa samoin kuin Nimikirjassa, jonka tiedot\narvattavasti ovat August Hagmanin itsensä antamat, sanotaan\nHagman-suvun olevan ruotsalaista alkuperää. Kantaisä, teurastaja\nammatiltaan, muutti muka 1700-luvulla Ruotsista Vaasaan, missä hän\nnai neuvosmies Nagelin tyttären. Hän taikka hänen isänsä, kerrotaan\nedelleen, oli ottanut nimen Hagman muistoksi siitä että hän kuningas\nKustaa III:lle oli myynyt sen maan, jolle 1786 Hagan huvilinna\nperustettiin. Myyjä oli maan luovuttamisen ehdoksi muun muassa\npannut senkin, että kuningas rupeisi hänen lapsensa kummiksi. Siihen\noli Kustaa III suostunut, ja oli hän kummilahjaksi antanut suuren\nhopeamaljan, jonka piti mennä perintönä vanhimmalle pojalle polvesta\npolveen.\n\nValitettavasti tämä perintätieto on ilmeisessä ristiriidassa niiden\ntietojen kanssa, jotka olen saanut Vaasan kirkonkirjoista.[45]\nNäissä näet mainitaan suvun edustajia v:sta 1723 asti. Ensimäinen\nja vanhin oli ruokakauppias (hökare) Eerikki Hagman, kuollut\n52-vuotiaana 1753. Nähtävästi hän oli muualla syntynyt ja kaupunkiin\nmuuttanut kohta Ison vihan jälkeen. Oliko hän Ruotsista kotoisin?\nPerhetraditsionin pohjalla pidän sen luultavana, vaikkei nimi sitä\ntodista, sillä Hagmanneja on Suomessa ollut vanhempinakin aikoina;\nsitä vastoin viitannee Eerikki Hagmanin ensimäisen vaimon nimi,\nKatarina Rockstadius, ulkomaalaiseen syntyperään. Ilman tätä meillä\nehdottomasti outoa nimeä olisi yksinkertaisinta olettaa pariskunnan\ntulleen jostakin Pohjanmaan ruotsalaisesta rannikkopitäjästä.\nMuuten mainittakoon, että tämä ensimäinen vaimo, joka kuoli 1731,\noli miestään 29 vuotta vanhempi. Eerikki Hagmanin toinen vaimo oli\nKatarina Waselius, jonka nimi tietääkseni on vanhaa pohjalaista\nalkuperää, ja tästä aviosta syntyi 1735 poika Juhana. Tämä Juhana\nHagman antautui teurastajan ammattiin ja nai 1756 neuvosmies Niilo\nIsakinpoika Nagelin tyttären Anna Margaretan. Heille syntyi 1770\npoika Niilo, joka kävi Vaasan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi\n1793, toimi v:sta 1799 koulunopettajana Vaasassa ja sittemmin,\nvihittynä papiksi 1807, kappalaisena Koivulahdella v:sta 1810\nkuolemaansa saakka, 1837. Hänkin oli samoin kuin isoisänsä kaksi\nkertaa nainut, ensiksi Katarina Elisabet Elfgrenin ja sitte\ntalollisen tyttären, Anna Knip'in, kanssa Koivulahdelta. Edellisestä\naviosta syntyi 1811 poika Niilo Juhana Eerikki, joka oli August\nHagmanin isä.\n\nTämä ehkä muutamista lukijoista liian seikkaperäinen suvunselvitys\nosottaa, että suvun nimi ei mitenkään voi olla muisto Hagan\nhuvilinnan perustamisesta, eikä myöskään näytä uskottavalta,\nettä Kustaa III on tälle Hagman-suvulle, jos kellekään,\nkummilahjana antanut hopeamaljan. Todellisuudessa ei tätä jutelman\ntodistuskappaletta olekaan olemassa. Mutta näin ollen, kuinka on\nymmärrettävissä, että semmoinen tarina on voinut syntyä? Olisikohan\nteurastaja Hagmanissa jo asunut se vilkas mielikuvitus, joka\nmyöhemmin on ilmennyt hänen pojanpojanpojassaan, satusepässä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAugust Hagman oli syntynyt Vaasassa 26 p. huhtik. 1841, mutta hänen\nlapsuus- ja poikaikänsä kului enimmäkseen Kälviällä. Saadaksemme\nkäsitystä kodista on ensin tutustuttava isään ja äitiin. -- Isä,\nJanne Hagman, oli nimismies, mutta ei aivan tavallisia, eikä hän\nalkuaan ollut siksi aikonutkaan. Papin poika kun oli, hän kävi\nvaan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1829 ja alkoi lukea\nlakitiedettä. Jos hän olisi suorittanut tutkinnon, olisi hänestä\nkai tullut joko kihlakunnantuomari tai hovioikeuden jäsen ja siis\narvon ja toimeentulon puolesta edullisemmassa asemassa oleva\nvirkamies kuin se, miksi hän joutui, mutta hän jätti lukunsa kesken.\nTyko arvelee, \"useista viittauksista päättäen\", niin tapahtuneen\n\"valtiollisista syistä\". Turhaan olen kuitenkin ylipiston kirjoista\nhakenut vahvistusta tälle arvelulle. Noin kuuden vuoden aikana\nHagman oli Helsingissä ainoastaan kaksi syyslukukautta (1829 ja\n1832), eikä hän siis ollut osallinen ylioppilasrettelöissä Puolan\nkapinan aikana 1830 ja 1831 eikä tiettävästi muulloinkaan. Muuten\non merkitty, että hän ensin oli kotiopettajana Vaasan tienoilla ja\nsitte seurasi tuomaria käräjillä; viimeksi hänelle myönnettiin lupa\nolla poissa syyslukukauteen 1835, mutta silloinkin hän jäi tulematta.\nLuultavinta on, että varattomuus, ellei haluttomuus lukemiseen, sai\nHagmanin luopumaan yliopisto-opinnoista ja että hän edelleen toimi\nkäräjäkirjurina ja asianajajana, siksi kunnes 1841 tuli v.t. ja 1843\nvakinaiseksi lääninkanslistiksi Vaasaan. Seuraavana vuonna 1844\nhänet nimitettiin nimismieheksi Pietarsaaren pitäjään, josta hänet\n1846 määrättiin Kälviälle. Täällä hän toimi 19 vuotta. Sen jälkeen\nhän 1865 tuli Raippaluodon nimismieheksi, jona hän kuoli 1868.\nOpinkäyntinsä mukaan Hagman oli enemmän huvitettu piiriläistensä\navustamisesta lakiasioissa kuin virkansa varsinaisista tehtävistä,\npoliisi- ja ulosottotoimista. Muuten hän virkamiehenä oli aikansa\ntasolla siinä, ettei hän osannut suomea, jopa kuuluu hän, joka\nkouluajoiltaan osasi latinaa ja kreikkaakin ja sen lisäksi, ties\nmissä, oli oppinut ranskaakin, väittäneen mahdottomaksi perehtyä\nsuomenkieleen, jollei sitä ollut, lapsena omakseen saanut. Tämä\nväite, jolla kieliriitojemme kuumimpina aikoina niin moni kielemme\nvastustaja puolusti velttouttaan, on siis kielikiistaa vanhempi,\njoskin se Hagmanilla ja hänen aikuisillaan tuskin vielä johtui\nitsetietoisesta vastahakoisuudesta kansankieltä kohtaan, vaan\nyksinkertaisesti haluttomuudesta nähdä vaivaa kielestä, jota ilman\noli totuttu tulemaan toimeen. Käytännöllisesti nimismies suoriutui\npulasta kutsumalla vaimonsa tulkiksi, milloin talonpojat eivät\nosanneet solkata ruotsia. -- Ulkonäöltään Hagman samoin kuin hänen\npoikansa August oli keskikokoinen ja tanakka sekä ruumiinvoimiltaan\ntavattoman väkevä. Kuvaa ei ole säilynyt, mutta hänen sanotaan\nolleen niin Napoleonin näköinen, että toverit keskenään nimittivät\nhäntä suuren keisarin nimellä. Jotain napoleonimaista oli hänen\nluonteessaankin. Hän oli näet äkkipikainen ja tulinen, mutta onneksi\nmyöskin pian lauhtuva ja, hyvällä tuulella, leikkisä. Tämänlainen\nluonne ja kaunis lauluääni tekivät hänestä hupaisen seuramiehen,\njonka yhteydessä on mainittava, että hyvä nimismies ajan tapojen\nmukaan mielellään, jopa liiankin mielellään virkisti elinvoimiaan\nryypyillä. Niin tapahtui myöskin metsästysretkillä, jotka olivat\nhänen mielihuvituksiaan. Metsästäjänä ja pyssymiehenä hän oli\ntaitava, kokenut ja kuulu koko keski- ja etelä-Pohjanmaalla.\n\nNaimisiin Janne Hagman oli mennyt jo Vaasassa ollessaan. Rouva --\ntyttönimeltään Sofia Margareta Nordman -- oli syntynyt Torniossa;\nhänen isänsä oli vaskiseppä, joka puolestaan oli ruotsalaisen\naliupseerin poika. Että Sofia Nordman huolimatta ruotsalaisesta\nsyntyperästään oppi suomea, sen selittää suomalainen kotiseutu;\nmutta arvotuksellisemmalta näyttää ensi hetkessä, miten hän joutui\nvaasalaisen lääninkanslistin vaimoksi. Pulma selviää sentään\nkun saadaan tietää, että Tornion kihlakuntaan 1823 tuli Vaasan\nhovioikeudesta lähtenyt uusi tuomari, Johan Gustav von Knorring,\nettä vaskisepän tytär aivan nuorena otettiin hänen perheeseensä ja\nsiinä pääsi semmoiseen suosioon, että hänet vietiin mukana, kun\ntuomari 1834 muutti takaisin Vaasaan. Näin Sofia Nordman tottui\nhienompiin tapoihin kuin ehkä isän kodissa olisi ollut mahdollista\nja näin hän joutui Hagmanin havaintopiirin sisälle. Nuorempana rouva\nHagmankin oli luonnostaan vilkas ja tulinen, joskin lievemmässä\nmuodossa kuin hänen miehensä. Toisin oli tietenkin laita, kun minä,\nhänen käydessään seitsemättä kymmentä, tutustuin häneen täällä\nHelsingissä Augustin luona. Silloin hän oli hiljainen, elämänkokenut\nvanha rouva, sydän täynnä palavaa rakkautta lapsiansa kohtaan, ja\nystävällinen heidän tuttavilleenkin tarjoillessaan aamupäiväkahvia\npienessä kamarissaan Morgonbladetin toimitussalin sisäpuolella. Ei\nole epäiltävissä, että ennen kaikkea tämän äidin on kiitos siitä että\nlapset kehittyivät kelpo ihmisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiitä oli kaikkiaan viisi. Kun perhe muutti Kälviälle, oli August\njo saanut ensimäisen sisarensa, Sofian, Vaasassa 1842 ja toisen,\nAugustan, Pietarsaaressa 1844; Kälviällä syntyivät Tyko 1849 ja\nLucina 1853. Koti oli sangen vähävarainen, johon syynä oli ei\nainoastaan palkan pienuus -- se näet ei ollut 1000 markkaa suurempi\n-- vaan arvattavasti toimeliaisuudenkin puute, mikä osottautuu\nsiinä, ettei nimismies hankkinut itselleen omaa taloa, vaan asui\nvuokralaisena ensin Hyypän, sitte Pernun ja jälleen Hyypän talossa.\nMutta tämäkin koti todisti vanhan totuuden, ettei perheen onni\nniinkään ole varallisuudessa kuin rakkaudessa, joka jäsenet toisiinsa\nsitoo; ja onhan nuorille monesti pelkäksi eduksi, etteivät he totu\nelämältä vaatimaan enemmän kuin se tavan mukaan antaa. Molemmat\nmainitut talot olivat joen rannalla, noin kilometri toisistaan, ja\nkuuluivat kirkonkylään. Tästä johtui ettei naapureita eikä seuraa\npuuttunut. Perhe taikka ainakin lapset elivät ja kasvoivat keskellä\nkansaa, he kun saivat leikkitoverinsa ja tuttavansa naapuritaloista\nja -mökeistä. Niin he oppivat ei ainoastaan kansankieltä puhumaan,\nvaan myöskin tuntemaan itsensä kansaan kuuluviksi. Mutta oli\ntoisiakin naapureita, nimittäin ennen kaikkea kappalaistalo,\nSimokkala, jossa samoin kuin nimismiehenä oli sekä vanhempaa että\nnuorempaa väkeä. Simokkala sijaitsi joen rannalla, Hyypän ja Pernun\nkeskivälillä, joten mainittu Hagmanien asunnon muutto ei mitenkään\nhäirinnyt seurustelua nimismiehen ja kappalaisen perheen kesken.\nPappilan hallitsija oli tähän aikaan Berndt Gustav Hällsten, jonka\nvaimo tyttönimeltään oli Susanna Sofia Stenbäck ja jonka lapsista\ntässä mainitsen August Hagmanin viisi vuotta vanhemman toverin\nKonradin. Konrad Hällsten, joka vielä elää täysinpalvelleena\nprofessorina ja valtioneuvoksena, on puolestaan todistanut, mikä\nläheinen suhde perheiden välillä vallitsi kertomalla Augustin aikoja\nmyöhemmin hänelle kirjoittaneen muistelevansa Simokkalaa toisena\nkotinansa.\n\nPoikien päähuvituksia olivat metsästys- ja kalaretket. Jo ennenkuin\nsaivat haulikkoa käyttää, he käsin ja kepein ajoivat takaa\nsorsanpoikia ja saattoivat joskus palata kotiin tusina semmoisia\nsaaliinaan. Myöhemmin he säännöllisesti seurasivat nimismiestä\nhänen metsästäessään. Ja toisin kuin nykyään metsästettiin silloin\nminä vuodenaikana tahansa. Riistan rauhoitus oli tuntematon asia,\nja jäniksiä oli vaikka kuinka paljon. Kalaretkiä tehtiin milloin\nmetsäjärville, milloin merenrannalle ja -saarille. Mitään yhteyttä\nluvuissa ei ollut Konrad Hällstenin ja August Hagmanin välillä,\nsillä ikäero oli siksi liian suuri. Kumminkin saattaa olettaa, että\nHällstenin taipumus luonnontutkimukseen sai Hagmanin yliopistossa\nensin menemään matemaattiseen osastoon, josta hän kuitenkin aikaa\nvoittaen luopui.\n\nAugust Hagman oli jo täyttänyt 10 vuotta, kun hänet syksyllä 1851\npantiin Vaasan kouluun ja kirjoitettiin ensimäiselle luokalle.\nSyy siihen, että hän niin myöhään alotti koulunkäyntinsä, kuuluu\nolleen isässä, joka itsepäisesti oli vastustanut pojan lähettämistä\nlukutielle. Sitävastoin äiti oli toista mieltä, ja hänen lujaa\ntahtoaan ja tarmoaan oli Augustin kiittäminen siitä, että pääsi\nkouluun. Kun ei isä mitenkään ottanut, niinkuin tapa oli, viedäkseen\npoikaa kouluun, istui äiti itse esikoisensa kanssa kärryille ja\nniin sitä ajettiin viisitoista peninkuormaa vanhaan Vaasaan.\nMutta ei ainoastaan siihen päättäväisyyttä tarvittu; monta vertaa\nvaikeampi oli pojan ylläpitäminen, asunnon ja elannon maksaminen\nkoulukaupungissa. Senkin äiti sai aikaan, vaikka viisainta on olla\nyrittämättäkään kuvata mitä toimeliaisuutta, mitä järkevyyttä ja\nkestävyyttä se vaati, kun ymmärrettävästi mies ja nuoremmat lapset\nkodissa eivät sentähden kaivanneet vähempää huolenpitoa. -- Kun\nseuraavana vuonna elokuun 3 p:nä Vaasan kaupunki oli palanut,\nmuutettiin koulu Uuteenkaarlepyyhyn, kymmenkunta peninkuormaa\nlähemmäs Kälviää. Siitä oli tietysti rva Hagmanille vähän helpotusta,\noli näet mukavampi lukukaudenkin aikana tyydyttää pojan tarpeita.\nKoulun rehtorina oli siihen aikaan (kevääseen 1855 saakka)\nLauri Stenbäck, ja on siis Hagman koulunkäyntinsä ensi vuosina\nvastaanottanut vaikutelmia tämän etevän johtajan ja opettajan\nsanoista ja esiintymisestä. V. 1856 muutettiin koulu takaisin\nVaasaan, ja tuli Hagman siten jälleen siellä viettäneeksi viimeisen\nvuotensa tässä oppilaitoksessa. Silloin olin minä koulun ensimäisellä\nluokalla ja opin tuntemaan Hagmanin ulkonäöltä; lähempää tuttavuutta\nmeidän kesken ei sentään syntynyt. Lukio, joka kaupungin palon\njälkeen oli muutettu Pietarsaareen, oli yhä edelleen siellä, ja tässä\nkaupungissa Hagman suoritti koulunkäyntinsä loppuvuodet. Hän tuli\nylioppilaaksi syksyllä 1860.\n\n\n_Ylioppilasvuodet_.\n\nEi koulusta enemmän kuin yliopistostakaan ole siihen suuntaan käyviä\ntietoja, että Hagman olisi ollut ahkera lukumies. Hän sai kyllä\nkorkeimman arvolauseen ylioppilastutkinnossa ja tuli myöskin keväällä\n1867 filosofian kandidaatiksi, mutta miten hyväpäinen hän olikaan\nei hänessä ilmaantunut mitään tieteellisiä harrastuksia. Toiselta\npuolen varattomuus toiselta puolen kansallinen innostus saivat hänet\nvarhain ryhtymään muihin toimiin, joiden rinnalla luvut jäivät\nenemmän tai vähemmän syrjään. Sentähden ei näistä jälkimäisistä\nole juuri muuta mainittavaa kuin että hän, niinkuin jo on ylempänä\nsanottu, ensin ilmoittauduttuaan matemaattiseen osastoon syksyllä\n1866 muutti historiallis-kielitieteelliseen osastoon ja seuraavana\nvuonna suoritti kandidaattitutkinnon, saaden korkeimman arvolauseen\nsuomenkielessä.\n\nYmmärtääksemme Hagmanin muun toiminnan ylioppilasvuosina on\nhuomioonotettava erinäisiä asianhaaroja. Mitä ensiksi hänen\nluonteenlaatuunsa tulee, oli hän nuorena erittäin iloinen ja\nleikkisä, mutta samalla myöskin yritteliäs. Hagman viihtyi hyvin\ntoverien seurassa ja milloin hän oli mukana, oli hänen kanssaan\naina leikinlasku käymässä. Kuitenkaan ei seurustelu hänelle\nkoskaan muodostunut pääasiaksi, niinkuin niin monelle iloiselle\nylioppilaalle, vaan pelasti hänet siitä vaarasta luontainen\ntoimeliaisuus, jolla hän ensi kädessä ja yleensä hyvällä\nmenestyksellä koetti ansaita mitä toimeentuloonsa tarvitsi. Toiseksi\non merkille pantava aika, milloin hän ylioppilaaksi tuli, ja\ntoveripiiri, johon hän Helsingissä liittyi, sillä niiden vaikutus\nantoi Hagmanin elämäntyölle suunnan, josta hän ei koskaan luopunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä 1860-luku merkitsee kansallisen elämämme kehityksessä on siksi\ntunnettua, ettei se kaipaa pitempiä selityksiä. Silloinhan meillä\nvaltiollinen elämä ja yhteiskunnalliset harrastukset oikeastaan\nalkoivat, ja mitä erittäin kansallisuusaatteeseen tulee, niin saattaa\nsanoa, että se sitä ennen oli ollut olemassa ainoastaan kirjallisessa\nmuodossa ja että sitä vasta silloin ruvettiin elämässä toteuttamaan.\nSe takatalvi, joka oli seurannut 1840-luvun näennäisesti pettävää\nkevättä, oli vihdoin voitettu, ja se osa nuorta polvea, jonka\nsydämessä J. V. Snellmanin kylvö oli itänyt, tunsi sisässään mitä\nvoimakkaimman pakotuksen isänmaalliseen työhön ja toimeen, ja moni\nkävi siihen käsiksi jo ennenkuin oli säännöllisen oppiaikansakaan\npäättänyt. Vastustajat, jotka samalla aikaa järjestivät taajat\nrivinsä joko kokonaan tukehduttaakseen taikka ainakin sulkeakseen\nsuomalaisuuden sen entisiin rajoihin, sanoivat näitä nuoria\n\"jungfennomaaneiksi\",[46] nuorsuomenmielisiksi, tahtoen siten erottaa\nheidät heidän edelläkävijöistään ja opettajistaan ja soimaten heitä\nsiitä, että he muka vain pitivät suurta ääntä mitään tekemättä. Mutta\nsyytös oli väärä. Soimaajat kuulivat vain ne kehotushuudot ja ne\nvastustajiin kohdistetut vaatimushuudot, jotka ovat kansan nousun\ntunnusmerkkejä, mutta eivät nähneet taikka eivät tahtoneet nähdä mitä\ntosityötä tehtiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on tällöin alotettu\ntyö huomattu ja tunnustettu verrattomaksi kansalliseksi suurtyöksi.\n\nHagman liittyi kohta nuoriin kansallismielisiin -- sitä\nluonnollisemmin kuin ne enimmäkseen olivat pohjalaisia -- ja\nennen pitkää hän oli heidän piirissään tunnettu ei ainoastaan\nkelpo toverina, vaan myöskin lupaavana sanomalehtimieskykynä,\nsillä, niinkuin alempana on kerrottava, hänen taipumuksensa\nsanomalehtityöhön esiintyi varhain. Jo kouluajalla oli K. J.\nGummerus hänen lähimpiä ystäviään, mikä on mainittava sen yhteistyön\nvuoksi, josta pian tulen puhumaan. Tykonkin kirjassa on kohta,\njoka viittaa Hagmanin ja Gummeruksen toveruuteen. Siinä näet\ntekijä muistelee kävelyretkeä, jonka hän [nähtävästi kesällä 1862]\nteki Ylikannukseen, joka silloin oli johtajan kappelina, noin\nkolme peninkulmaa Kälviältä. \"Sen tein\", hän kertoo, \"yhdessä\nveljeni Augustin kanssa, joka nuorena ylioppilaana ollen lähti\ntervehtimään Kaarle Jakob Gummerusta, entistä luokkatoveriaan,\nsittemmin yleisesti tunnettua suomalaisen kirjallisuuden virittäjää\nja viljelijää, romaaninkirjoittajaa, supisuoraa suomalaista ja\nerittäinkin pohjalaista. Tältä retkeltä on minulla monta muistoa,\nkuten esim. ettemme saaneet mäikätä emmekä pitää elämää Ylikannuksen\nrauhallisessa pappilassa niinkuin tahdoimme, sillä pappi-isäntä eli\nK. J. Gummeruksen isä oli hirveän täsmällinen herra, joka melkein\naina tahtoi nukkua keskellä päivääkin. Mutta muuten oli meillä\nnuorilla pojilla, s.o. K. J. Gummeruksen veljillä ja minulla hauskaa\nja jännittävää. Kuuntelimmepa sen ohessa vanhempain veljiemme\ninnokkaita, lentäviä toiveita ja tuulentupia suomalaisuuden\nkohottamisesta, sen nousemisesta maailmanvallaksi ja niin edespäin,\n-- ja jäipä tuosta heidän keskustelustaan sielun pohjalle yhtä ja\ntoista. He olivat innokkaita, tulisia pohjalaisia.\" -- --\n\nMuuten ei Hagmanin ystävien ja toverien luetteleminen voi tulla\nkysymykseen. Panen tähän vain erään ryhmäkuvan, jossa nähdään Hagman\nitse kahdeksan ystävän kanssa, joista useimmat ovat nimeltään niin\nyleisesti tunnettuja, ettei mieskohtainen esittely ole tarpeen.\nValokuvassa ei ole vuosilukua, mutta en suuresti erehtyne, jos\noletan sen olevan v:lta 1865. Miksi nämä yhdeksän ovat antaneet näin\nyhdessä valokuvata itsensä, on tietymätöntä. Ainoastaan sen voi\nsanoa, että jollei siihen muuta aihetta olisi ollut kuin keskinäinen\nystävyys taikka suomenmielisyys, olisi ryhmä saattanut olla melkoista\nsuurempi. Kaikessa tapauksessa on enemmän kuin puoli ryhmää \"junkien\"\nhuomatuimpia miehiä.\n\nVielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus\nei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä.\nPäinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa\nelämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa\ntapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa\nolikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet,\nmutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten\nmuissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli\ntoiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat\nmaltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli\nmuiden muassa August Hagman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän\naikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli\npoissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti\nJ. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1\n1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla\nPietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin\nkahdeksannella. \"Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään\nhelppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin\".[47]\nRuununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät\nhän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin\nsovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi.\nMuuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli\nensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin.\n-- Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t.\nkielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863--67 apuopettajana\nHelsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän,\nniinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin,\nosaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi\ntyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli \"'_Luonnotar_', kuukauslehti\nkansan hyödyksi ja huviksi\", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K.\nJ. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin\njoulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti\nilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60,\nmaaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi\ntunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja\nGummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa,\nettä lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V.\nSnellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään\ntarkotustaan alkaa näin: \"Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka\nantaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys?\nSivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta\nvoi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta\nitseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan,\nsivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan\" -- eikö tämä ole\nselvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja\nLitteraturbladissa?\n\nEräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että\nkirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa\nhän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20\np:ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä.\nPostikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, \"jotka\nolen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!!\nElä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin\nsama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä\naikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista\ntilaajista tavallisesti ilmestynyt. -- Hyvin on meille onnistunut.\nKaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa\nsitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!\" --\n\nYleensä oli Luonnotar, jonka \"koto oli työmiehen kädessä\", hyvin\ntoimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa\nmitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat \"uutelot\",\nMerimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka\njatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J.\nV. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun\nmuinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska\nhän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen\nluonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi\nluonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa\ny.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat\nkokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin\nHallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä,\nViinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea,\nsaattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt\nkuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan\nettä ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat\nnämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä\nihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita,\njoista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät\ntulossa! tammikuulla: heinäkuun 1:sestä päivästä tulee Suomen oma\nraha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden\nkielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva,\nsillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen\nyhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto;\nhuhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän\nseminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri\nII:n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa\nallekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla:\nvaltiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta\nkäynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö\nKoskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.\n\nOlivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa\nsemmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki,\nniin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se\njätti häviämättömiä vaikutelmia.\n\nJoulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se\nlakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa,\nmutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea\nylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä\nkahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista\nmihin nojata. -- Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin\nluonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki\nitselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors\nTidningarin toimitukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta,\noli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä\nsitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v:sta\n1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden\nomistaja, kirjakauppias ja -kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut\nuudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa.\nSilloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava\nsuomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen\näänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä\nvuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin.\nTämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök\nuudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan\nei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että\nhän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa\ntehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti\nsyksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna\ntullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa\n(jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi)\nja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin\nmatkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto\nollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E.\nA. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen\njoutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin\nnuorelle miehelle, ja 1865 v:n alusta astui W. Eneberg toimituksen\npäähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök,\nHagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors\nTidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat\nkokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen\nnuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että\nhänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle\nhän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin\nmarraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner\ntoimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää\nmukana. -- Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina\nmyöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun\nKirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari\nkirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana\nollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin\nkirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan\nmonessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt\nseurusteluakaan -- tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella.\nUseimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään\nkaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon\nkaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että\nhalua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia\npääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin\nalalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän\nkyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä\noli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla \"fruntimmerstycke\",\ntoisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin\nmieleistä. Usein on tämä \"jokin\" sanoin selittämätöntä, mutta mitä\nHagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä\nteeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja\nluonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, \"ettei hän naistenkaan\nseurassa lörpötellyt tyhjiä\". Muun muassa hän oli tullut tutuksi\nkenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä\ntosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan.\nTämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi\nei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä\nvanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista\nmaassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet\nolivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan\nsekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin\nylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa\nmyös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli\nvastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella\noli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä\nsilloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat\nja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli\nseurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi\nsäännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde\nperheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin\nopettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä\noli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja\nhänellä toverit aina härnäilivät \"Krassea\" eli \"Hackea\" -- \"Krasse\"\nja \"Hacke\" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen\nelämänsä ajan. Neiti \"Olja\" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar\nkuin hienotarkaan, mutta -- huolimatta siitä, että hänellä samoin\nkuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli \"hovineiden\" arvo -- hän oli\nvaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on,\nettä Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta\npuolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin\nsuomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin\nmerkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga\nneidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että\nHagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä,\ntoisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman\npääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä\nneitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä\napilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle\nniin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta\nhupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan\ntorjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja\nvitseillään -- semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa\npiillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä\ntalvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa\ntoimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen\nsemmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne\nmarkat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen\nkaikin puolin comme il faut!\n\n\n_Viipurissa Ilmarisen toimittajana_.\n\nSyksyllä 1866 Hagman alkoi suorittaa tenttejä\nfilosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Samaan aikaan hän sai\nViipurista tarjouksen, joka moneksi vuodeksi vei hänet pois\nHelsingistä. Se näkyy eräästä kirjakauppias N. A. Zilliacuksen\n10/11 päiväämästä kirjeestä. Zilliacus oli päättänyt perustaa uuden\nsuomenkielisen \"kansanlehden\", jonka tarkotus olisi Itä-Suomen\nkansassa herättää mielenkiintoa yleisiin ja paikallisiin asioihin, ja\nHagman oli hänen pyynnöstään luvannut ruveta lehden toimittajaksi,\nniin pian kuin oli kandidaattitutkintonsa suorittanut. Siihen\nehtoon Zilliacus ilmottaa suostuvansa, sitte kun kauppakonttoristi\nR. Mallenius oli sitoutunut vastaamaan toimituksesta siksi kuin\nHagman saapuisi Viipuriin. Nyt hän lähettää painoylihallitukselle\nosottamansa anomuksen saada luvan julkaista lehteä ja antaa\nHagmanille vallan lopullisesti määrätä uuden lehden nimen, kumminkin\nsillä ehdolla, että se tulee \"lyhyeksi ja sointuvaksi\" (kort och\nklingande). Itse hän oli ajatellut sentapaisia nimiä kuin Ilmari,\nVellamo, Kalervo, mutta niistä ei tarvinnut välittää. Kumminkin\nHagman piti ensinmainittua soveliaana, ja muodossa _Ilmarinen_ hän\nsen lehdellensä antoi.\n\nKoska Hagmanin julkinen tutkinto oli vasta 18/5 1867, oletan\nhänen toukokuun lopulla matkustaneen Viipuriin. Kuinka hänen kävi\nvieraalla paikkakunnalla, siitä tapaamme muutamia tietoja eräässä\nkirjeessä, jonka hän syyskuun alkupuolella on Jaakko Forsmanille\nlähettänyt. Hagman sanoo jotakuinkin menestyvänsä. Viipurissa\n\"pelätään julkisuutta kuin pahaa henkeä\", ja sentähden lehden\ntoimittajaa kumarretaan, mutta myöskin katsellaan karsain silmin, kun\nhän, muukalaisena, koskettelee arkoihin kohtiin. Aihetta siihen ei\npuuttunut. Muun muassa poliisit, viskaalit y.m. venäläiseen tapaan\nottavat lahjoja siitä, että ummistavat silmänsä kaikenlaiselle\nlaittomuudelle. Toiselta puolen hänellä on legioona takanaankin, ja\nhän tuntee jo miltei kaikki, virkapohatoista käsityöläisiin saakka.\nVarsinkin hänellä oli tuttavia liikemiesten joukossa, ja Lydeckenin\n(toiminimi Lydecken & Harling) kanssa hän tuumiskeli lentokirjasta,\njonka hän kirjoittaisi Lydeckenin antamien ainesten nojassa ja jossa\nkehotettaisiin ja neuvottaisiin kauppiaita edistämään ja välittämään\nmaalaisteollisuustuotteiden menekkiä. -- Elokuun viime päivinä\noli piispa (F. E. Schauman), rovasti A. E. Borenius ja notaari\nfilosofianlisensiaatti J. V. Calamnius hänen seurassaan, käynyt\nViipurissa tarkastusmatkalla. Calamnius oli asunut Hagmanilla, ja\nsilloin oli ollut hupaisia jutteluhetkiä. Niinikään oli Hagmanin\nluona asunut tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen ne pari\npäivää, jotka hän kiertomatkallaan Suomessa vietti Viipurissa. --\nPiispan käynti oli ollut erittäin tärkeä sentähden, että hän yhdessä\nkoulun inspehtorin kanssa oli määrännyt Hagmanin v.t. ylimääräiseksi\nlehtoriksi, jonka tuli opettaa suomenkieltä koko lyseessä, s.o.\nseitsemällä luokalla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten 2400 markalla.\n\"Olen siis kokonainen lehtori!!\" Mutta työtä on, että oikein pelkään\n-- 24 tuntia viikossa, kirjoitusten korjausta y.m.\n\nVaikka Ilmarinen ilmestyi ainoastaan arkinkokoisena ja kerran\nviikossa, oli sen merkitys verrattomasti suurempi kuin minkään\nnykyisen maaseutulehden. On näet huomioon otettava, että Suometar --\njoka oli perustettu 1847 ja jolla 1856 oli ollut 4700 tilaajaa, sitä\nennen kuulumaton luku -- oli v:n 1866 päättyessä tilaajain puutteesta\nlakkautettu. Syynä siihen, että ennen niin kunnianarvoisa lehti sai\nniin kurjan lopun, ei ollut ainoastaan kova aika, vaan, niinkuin\nIlmarisen helsinkiläinen kirjeenvaihtaja kertoo, se \"kummallinen\nkeikkaus\", että lehti lopulta oli joutunut ruotsikiihkoisten\njohtomiesten haltuun ja tullut \"vieraaksi suomalaiselle kansalle\".\nNiin sattui että kovimpina nälkävuosina 1867 ja 1868 oli henkinenkin\nkato semmoinen, että Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä\nsanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti; kansallismielisten ainoa\näänenkannattaja pääkaupungissa oli siis aikakauskirja Kirjallinen\nKuukauslehti, joka, niinkuin nimi sanoo, esiintyi vain 12 kertaa\nvuodessa. Näissä oloissa ja koska muut suomenkieliset maaseutulehdet\nolivat kovin vähäpätöisiä, Ilmarinen ilmoitti koettavansa \"järjestää\nsisältönsä koko maan yhteiselle sanomalle pantavain vaatimusten\nmukaan\", s.o. kertoa kuulumisia laajemmaltakin kuin omalta\npaikkakunnalta ja ottaa \"koko maan yhteiset asiat\" puheeksi. Eikä\ntämä ollut tyhjää prameilua. Jos ottaa lukuun lehden ahtaan tilan,\non tunnustettava että Ilmarinen ansiokkaasti suoritti tehtävänsä.\nEttä lehti aikalaisissa herätti huomiota, sen voi päättää silloin\ntällöin muissa lehdissä tavattavista tunnustavista lauseista tai\nmainesanoista, jotka merkitsevät sitä enemmän, kun sanomalehdet\nyleensä ovat vastahakoisia sanomaan hyvää toisistaan. Itä-Suomen\ntietoja lehdessä annettiin ajan tavan mukaan lukijakunnan puolelta\nlähetettyjen kirjeiden muodossa.\n\nVuoden alkupuolella, jolloin Hagman vielä oli Helsingissä, tapaamme\nlehdessä säännöllisesti kirjeitä pääkaupungista; mutta suurin\ntila on annettu tiedoille valtiopäivien toiminnasta. Varsinaisen\nvirkeytensä Ilmarinen kuitenkin sai vasta sitte kun Hagman oli\ntullut Viipuriin. Silloin näet uutisten monipuolisuudessa samoin\nkuin artikkeliosastossa ilmestyi ylempänä mainitun päämäärän\nharrastaminen. Eikä suinkaan puuttunut ainetta pääkirjoituksiin, kun\npian selväksi kävi, että kesä oli pettävä kaikki hyvän vuodentulon\ntoiveet. Kysymys miten yleinen uhkaava hätä oli torjuttava, miten\nkansa oli pelastettava nälkäkuolemasta, se oli tänä kaameana vuotena\nkysymyksistä tärkein, ja sitä Hagman yhä uudestaan käsitteli\nkoko sillä hartaudella, jota asia vaati ja joka oli luonnollinen\nhehkuvalle isänmaan ja yhteisen kansan ystävälle. Ilmarisessa\nsiis keskenään vaihtelivat kehotukset avunkeräyksiin pienemmissä\nja laajemmissa piireissä, osotukset työansioon, kaikenlaisten\npienten tavarain kokoilemiseen ja kaupaksi toimittamiseen,[48]\nneuvot hätäleivän valmistamiseen y.m. semmoiset esitykset. \"On\nkunniallisempaa koettaa jotakin ansaita kuin suorastansa kerjätä\nja viimein kuolla onnettomuuteen! -- Meidän _pitää_ pelastua\nnälkäkuolemasta!\" Niin Ilmarinen huudahtaa pakahtuvasta sydämestä.\nMutta koska ihminen ei elä ainoastaan leivästä, Hagman marraskuulla\njulkaisee kaksijaksoisen kirjoituksen: \"Opetuslaitosten muutos\nsuomalaisiksi\", jossa hän innokkaasti taistelee niitä verukkeita\nvastaan, joilla siihen aikaan niin sitkeästi vastustettiin\nsuomenkielisiä kouluja.\n\nIlmarisen toinen vuosikerta (1868) alkaa pitkällä kirjoituksella\n\"Maan varallisuus ja virkalaitos\", jonka tekstinä on erään\nkummassakin virallisessa lehdessä julkaistun \"lähetetyn\" kyhäelmän\nalkusanat: \"Vähänpä hyötyä siitä on, että menneissä ajoissa,\nlainsäädännössä ja tavoissa haetaan syytä työttömyyteen\" [s.o.\nköyhyyteen]. Hagmanista nuo virallisen tekijän sanat ovat\nmielettömiä. Hän väittää päinvastoin että ylellisissä tavoissa\nsekä asetuksissa, joita säätäessä ei ole silmällä pidetty kansamme\nelinehtoja, on yksi pääsyy kurjuuteen, ja erittäin hän ankarasti\narvostelee virkamiesten palkkoja, jotka meillä ovat korkeampia kuin\nsuurissa kulttuurimaissa, niinkuin seikkaperäisillä tiedoilla eri\nmaista todistetaan. -- Muita painavampi ja ehkä merkillisin nuoren\nsanomalehtimiehen kirjoituksista oli toukokuun 15 p. esiintynyt\nnimeltä \"Mitä vaatii nykyinen hätä maassa?\" lyhyesti kuvattuaan mihin\noli tultu, siihen nimittäin että ihmisiä todella oli kuollut ja joka\npäivä kuoli nälkään, että monessa kohden maata tavallinen kylvö oli\njäänyt tekemättä ja että siis pellot, parhaimmassakaan tapauksessa,\neivät voineet antaa riittävästi leipää, kirjoittaja ehdottaa,\n\"_että maan säädyt kutsutaan kokoon valtiopäiville_ neuvottelemaan\nmitä on tehtävä, mitä varustettava kovaa hätää vastaan\". --\n\"Ennenkuin säädyt ovat olleet koossa, ei ole tehty mitä olisi voitu\nhädän vastustamiseksi. -- Jos kysytään: mitä voivat säädyt? niin\nvastaamme: ne voivat pelastaa maan perikadosta. Millä lailla? Ne\nvoivat esim. suostua varallisuuden mukaan maksettavaan suureen,\n10- tai 20-prosentiseen, veroon, jolla hätää lievennettäisiin esim.\nsiten, että maanviljelijöille annetaan vuodessa maksettavia, joko\nkorollisia tai korottomia lainoja, taikkapa lahjojakin, ja nämä\nmaanviljelijät voivat antaa työtä maattomalle kansalle. Voidaan\nsanoa, että tämmöistä suurta veroitusta ei ole kuultu. Olkoonpa niin.\nMe sanomme: mutta tämmöistä hätääpä ei ole kuultu järjestetyssä\nvaltiossa. Se on myös kyllä tosi, että suurimman osan tätä veroa\ntulisivat palkansaajat, s.o. virkamiehet maksamaan, joskin muutamilta\nrahamiehiltäkin vähän karttuisi. Vaan onpa se parempi ja oikeampi,\nettä virkamiehet näin, säätyjen päätöksestä ja suostumuksesta,\nantavat uhriksi maan hädälle osan palkoistansa, kuin että kuitenkin\npakosta ja ilman suostumuksetta heidän palkkansa jäävät maksamatta,\nmikä kyllä tapahtuu, jos eivät tavalliset verot, niinkuin näyttää,\ntule maksetuiksi.\" -- --\n\nOlihan se rohkea ehdotus pienen maaseutulehden puolelta, mutta sitä\nmerkillisempi on että muu sanomalehdistö siihen yhtyi, ei ainoastaan\nOulun Viikko Sanomat ja Åbo Underrättelser, vaan myöskin Helsingfors\nDagblad ja Kirjallinen Kuukauslehti. Niin Ilmarinen itse huomauttaa\n3 p. heinäk., jolloin se jälleen ottaa asian puheeksi. Kuitenkaan\nei siitä sen enempää tullut, joko senvuoksi ettei hallitus katsonut\nehdotuksen toteuttamista mahdolliseksi taikka että suotuisat\nkesäilmat tekivät toimenpiteen tarpeettomaksi. Hagmanille itselle\nasiasta koitui se ikävyys, että hän joutui kiistaan Kirjallisen\nKuukauslehden kanssa. Ilmarisessa tavataan nimittäin 16 p. lokak.\nankaranlainen kirjoitus, \"Puolustusta\", jossa Hagman puolustautuu\nmuutamaa loukkaavaa lauselmaa vastaan, jolla aikakauskirjan\n(syyskuun) \"kuukauskirjeessä\" oli viitattu hänen ehdotukseensa.\nKun näet siinä oikeutetulla kansallisella itsetunnolla moititaan\n\"kerjäämiseen tottumusta\", joka kirjoittajan (Yrjö Koskisen?)\nmielestä meillä on sekä yksityisissä että yleisemminkin kansassa\nilmaantunut, pistetään väliin seuraava lause: \"Mihin kurjuuteen ja\nkehnouteen onkaan jouduttu, kun eräs sanomalehti, joka tähän asti\nei ole näyttänyt olevan kaikkea ajatusta vailla, luulee voivansa\npuolustaa valtiopäiväin tarpeellisuutta sillä mietteellä, että\nkansan edusmiesten olisi asia säännöllisesti jakaa nuo ulkomailta ja\nomasta maasta kerjättävät armolahjat! Kenties heidän pitäisi sitä\nvarten vielä lähettämän ulos julkinen kerjuuproklamationi kaikkiin\nmaailman ääriin, jotta ylevä valtiollinen kantamme tulisi joka\npaikassa tiettäväksi!\" Tätä hyökkäystä -- siltä se näet ehdottomasti\ntuntuu -- ei voine muuten selittää kuin että kirjoittaja, erikoista\nainettaan ajatellessaan, vain hämärästi muisti mitä Ilmarisessa\noli lukenut eikä kenties ollut ollenkaan huomannut, että lehdessä\nnimenomaan oli puhuttu ulkomaan armolahjoja vastaan.[49] Että\nHagmanin oli mahdotonta hyvänään pitää noita sanoja, jotka loivat\naivan väärän valon hänen tarkotuksiinsa semmoisessa sydämenasiassa\nkuin kansan hätä hänelle oli, on ymmärrettävää, ja sentähden on hänen\nkirjoituksensa ankaruuskin käsitettävissä. -- Yksityisistä kirjeistä\nnäkee, että tämä kiista herätti melkoista huomiota jungfennomaanien\npiirissä, mutta niinikään, että loukkaavien sanojen takana tuskin oli\nminkäänlainen mietitty isku Hagmania vastaan. Calamnius, joka oli\nKuukauslehden lähimpiä miehiä, kirjoittaa esim. E. A. Forssellille,\njoka tänä syksynä samoin kuin Hagman oli Pietarissa, että Hagmanin ei\nolisi pitänyt välittää asiasta, ja jatkaa: \"Terveisiä hänelle, sano,\nettä ei kukaan häntä vihaa, me pidämme Krassesta paljon.\"\n\nVielä mainitsen yhden Hagmanin kirjoituksen Ilmarisessa, nimittäin\nsyyskuun 4 p. ilmestyneen, jonka on aiheuttanut J. V. Snellmanin\neroaminen hallituksesta. Luotuaan katsauksen Snellmanin edelliseen\nelämäntyöhön kirjoittaja puhuu hänen toiminnastaan hallituksen\njäsenenä. Kaunis ja lämmin kirjoitus päättyy: \"Niin kauan kuin\nSnellman oli hallituksessa, oli tällä hallituksella kansan luottamus.\nKansan silmät olivat käännetyt häneen ja jokaisen huulilla oli aina:\nmitä Snellman asiassa sanoo? Mitä hän tekee? Hänessä oli kansan\nturva. Kun hän taas on hallituksesta poissa, niin on ikäänkuin se\nväkevin pylväs, joka kannatti olojamme, olisi kadonnut.\"\n\n\n_Pietarissa_.\n\nKun Hagman julkaisi viimemainitut kirjoitukset, oli hän jo muuttanut\npois Viipurista. Hänen sielläolonsa tuli näet todellisuudessa\npaljon lyhemmäksi kuin hän oli ajatellut, sillä ennenmainitusta\nkirjeestä Jaakko Forsmanille näkyy, että hän syksyllä 1867\noli miettinyt mahdollisuutta päästä vakinaiseksi opettajaksi\nlyseehen. Itse asiassa kävi niin että hän jo tammikuulla 1868 sai\nvirallisen kutsumuksen Pietarin P. Marian suomalaisen seurakunnan\nkirkkokoulujen tarkastajaksi. Kenen toimesta tai välityksestä se\ntapahtui, on tietymätöntä, mutta arvatenkin Hagman jo oli suostunut,\nennenkuin mainittujen oppilaitosten kouluneuvosto virallisesti\npäätti kutsua hänet virkaan. Kutsumuskirjeessä, jonka varaesimies,\nkenraalimajuri O. Furuhjelm on allekirjoittanut, pyydetään, että\nHagman mahdollisimman pian ryhtyisi toimeensa. Luonnollisesti hän\nei kuitenkaan keskellä lukuvuotta voinut erota opettajavirastaan ja\ntoiseksi hänellä kesäaikana ei ollut mitään tehtävää Pietarissa,\nsentähden hän luultavasti vasta elokuulla lähti sinne, jättäen\nIlmarisen nytkin Malleniuksen hoidettavaksi. Pietarissa hän siis oli\nkirjoittanut viimeiset artikkelinsa Ilmarista varten.\n\nHagmanin Pietarissa-olo, joka kesti neljä vuotta, muodostaa hyvin\ntärkeän jakson hänen elämässään; paha vain että lähteeni ja tietoni\nsiitä eivät ole niin täydelliset kuin suotavaa olisi. Sen verran on\nminulla kumminkin siitä kerrottavana, että selvästi tulee näkyviin,\nmiten hän sielläkin pysyi uskollisena kansallisille harrastuksilleen,\nmiten hän sielläkin osotti tarmokasta toimeliaisuutta sekä siten\nvaikutti herättävästi, jopa tavallaan aikaansai käänteen suomalaisten\nelämässä Venäjän pääkaupungissa.\n\nP. Marian seurakunnalla oli silloin vain kaksi varsinaista koulua,\nnimittäin toinen poikia ja toinen tyttöjä varten, kumpikin\n3-luokkainen. Näihin laitoksiin liittyi yksi valmistava luokka,\njoka oli yhteinen pojille ja tytöille. \"Viikkokoulun\" ohella\noli vielä olemassa sunnuntaikoulu, useampiin osastoihin jaettu,\nmutta suoritettavan kurssin puolesta aivan vaatimaton.[50] Liian\nlyhyeksi oli viikkokoulunkin kurssi huomattu. Keväällä 1867 eräs\nkirjeenvaihtaja kertoo Ilmarisessa, että oli päätetty toimeenpanna\nneljäs luokka poikakoulun jatkoksi sekä kolme valmistavan luokan\napuosastoa eri kaupunginosissa. Seurakunta oli ehdottanut erityisen\nverotuksen tapahtuvaksi, jotta saataisiin tarpeelliset varat näitä\nuudistuksia varten. Nähtävästi tämä kiitettävä puuha kuitenkaan\nei saanut viranomaista vahvistusta, sillä kun Hagman tultuansa\nPietariin todella perusti toivotun jatkoluokan, tapahtui se siten,\nettä koulujen inspehtori itse, koulun kolme entistä opettajaa\n-- pastori Piispanen, hrat Friman ja Glantz -- sekä lakitieteen\nkandidaatti E. A. Forssell ja maisteri vapaaherra Johannes Gripenberg\nvapaaehtoisesti suostuivat _palkatta_ antamaan opetusta. Näin\nsyntynyt neljäs luokka oli voimassa kaksi vuotta (1868--70), mutta\nlakkautettiin sitten arvatenkin niiden rettelöiden johdosta, joista\nalempana kerrotaan.\n\nEpäilemättä Hagmanin toimeliaisuus jatkoluokan aikaansaamisessa\ntuotti hänelle monta ystävää seurakunnassa. Luokan hyöty oli näet\nsilmiinpistävä: ennen oppilaat, 12--13-vuotiaina suoritettuaan\nkurssin, eivät välittömästi päässeet mihinkään muuhun kouluun\nopinkäyntiään jatkamaan; nyt he sitä vastoin jatkoluokasta voivat\nmuuttaa Jyväskylän alkeiskouluun, niinkuin moni tekikin. Sitäpaitsi\ninspehtorin epäitsekäs menettely osotti, että seurakuntaan oli\ntullut mies, joka todella harrasti yleishyvää ja asetti aatteelliset\npäämäärät aineellisten edelle, sanalla sanoen semmoinen mies,\njonka tapaisia ylempänä mainittu Ilmarisen kirjeenvaihtaja\nvalittaa sieltä kokonaan puuttuneen. Luonnollista muuten on että\nyrityksen mahdollisuus oli ei ainoastaan koulun entisten opettajien\nauliudessa, vaan myöskin siinä onnellisessa sattumassa, että kaksi\nniin etevää ja innostunutta kotimaista avustajaa kuin Forssell ja\nvapaaherra Gripenberg oli tarjona. Forssell oli suoritettuansa\nlakitieteenkandidaatti-tutkinnon (18/5 1868) tullut Pietariin\noppiakseen venäjänkieltä sekä, mikäli tiedän, aikeissa koettaa\npäästä palvelemaan ministerivaltiosihteerin virastoon. Kumminkin\nnousi hänelle tie pystyyn, ja muistan sangen hyvin, miten hänen\nystävänsä Helsingissä sen johdosta ivallisesti selittivät, että siinä\nvirastossa ei tarvittu niin tietorikkaita, niin teräväjärkisiä ja\nkyvykkäitä miehiä kuin Forssell kieltämättä oli. Todellisuudessa\nlienee sentään hänen suomenmielisyytensä ollut se ominaisuus, jota\nkatsottiin vähimmin soveliaaksi. Kesällä 1869 tiedän Forssellin\nmatkustaneen Moskovaan, jossa hän muun muassa Yrjö Koskisen\npyynnöstä arkistosta etsi tekeillä olevaa Suomen kansan historiaa\nvarten tietoja \"pikku vihasta\". Vuoden lopulla tai seuraavan alussa\nForssell asettui Viipuriin ruvetakseen hovioikeuden auskultantiksi\n(11/3 1870). Vuodeksi 1871 hän otti hoitaakseen Ilmarista, silti\nluopumatta lakimiesuraltaan. -- Kaiken tämän olen maininnut syystä\nettä seuraavassa Forssellin nimi usein on esiintyvä.\n\nVapaaherra Johannes Gripenbergistä tahdon antaa vieläkin\nseikkaperäisempiä tietoja, sillä hän oli Hagmanin paras ystävä\nPietarissa ja on nykyiselle polvelle jotenkin tuntematon.\nGripenberg, myöhemmin senaattori vapaaherra Joh. Ulrik Sebastian\nGripenbergin poika, oli syntynyt Sääksmäen Voipalassa 17/2 1842.\nKäytyään ensin Haminan kadettikoulua hän sieltä muutti Kuopion\nlukioon, josta 1861 tuli ylioppilaaksi. Suunnitellen lukunsa\nfilosofiankandidaatti-tutkintoa kohti hän valitsi yleisen historian\npääaineekseen ja tuli siten olemaan Yrjö Koskisen ensimäisiä\noppilaita, kun tämä 1863 oli nimitetty professoriksi. Gripenberg\noli erittäin lahjakas -- muun muassa runollisestikin, vaikkei hän\ntiettävästi ole mitään julkaissut[51] -- ja lisäksi ahkera töissään,\nja hän edistyi samanmukaisesti. Jopa olen kuullut sanottavan,\nettä Yrjö Koskinen oli niin tyytyväinen hänen tietoihinsa ja\nhistoriallisen arvostelukykynsä kypsyyteen, että hänestä Gripenberg\nolisi ollut mies paikallaan hänen seuraajakseen, jos näet hän itse\nolisi poistunut ja oppilas antautunut tiedemieheksi. Sitä tämä\nei kuitenkaan liene ajatellutkaan. Tutkintonsa hän sentään oli\nsuorittava, mutta ennenkuin hän sen teki sattui eräs seikka, joka\nasiaa myöhästytti. Nuorelle paroonille tapahtui se onnettomuus, että\nhänen toiveensa muutamassa sydämenasiassa pettyivät, ja se koski\nhäneen niin syvästi, että hän lähti vuodeksi ulkomaille suruansa\nhaihduttaakseen ja terveyttään vahvistaakseen, mutta myöskin\njatkaakseen lukujaan Montpellierissä Etelä-Ranskassa. Palattuaan\nkotimaahan hän suoritti kandidaattitutkintonsa 21/1 1867, ja siihen\nhänen varsinainen yliopistoaikansa päättyi. Sen jälkeen hänen ensi\ntehtävänsä oli oppia venäjänkieltä, ja siihen hän täydellisesti\nperehtyikin muun muassa ollessaan vuoden ajan 1867--68 kirjoitettuna\nKasanin yliopistoon. Vähän ennen häntä oli Kasaniin asettunut\neräs hänen tovereitaan Kuopion lukiosta, tarkotan maisteri Emil\nHårdhia, joka sitä ennen Pietarissa tutkittuaan arapiaa nyt tahtoi\noppia tatarinkieltä. Koko vuoden Kasanissa he asuivat yhdessä, ja\nymmärtäähän sen että kummallekin olo kaukana kotimaasta siten kävi\nhupaisemmaksi. Vuoden loppupuolella 1868 tapaamme Gripenbergin\njälleen Pietarissa, missä hän, niinkuin jo tiedämme, otti\nauttaakseen Hagmania suomalaisen seurakunnan koulun jatkoluokalla\nja jouluaattona nimitettiin ylimääräiseksi virkamieheksi keisarin\nkansliassa Suomea varten. Tästä virastosta hän kuitenkin pian\nmuutti samaan asemaan Venäjän ulkoasiainministeriöön ja vähän\nenemmän kuin vuoden päästä hänet (13/3 1870) nimitettiin Venäjän\nkonsuliksi Norjan Hammerfestiin. Tuolla kaukana, jäämeren rannikolla,\nGripenberg oleskeli yhden vuoden, kunnes hän, 28/3 1871 nimitettynä\ntoimitussihteerin apulaiseksi ministerivaltiosihteerin virastoon,\npalasi Pietariin. -- Edemmäksi minulla ei ole aihetta tässä seurata\nGripenbergin elämän vaiheita.\n\nJohannes Gripenbergistä on sanottu, että hän, jos ken meillä, oli\nluotu valtiomieheksi. Jo siinä nuoressa iässä, jota tässä etupäässä\ntarkotan, hänellä oli kaikki tarpeelliset ominaisuudet menestyäkseen\nhienoissa salongeissa ja ylhäisissä piireissä. Hänen esiintymisensä\nnäet ei ollut vain ulkonaisesti täydellisen gentlemannin ja ylimyksen\nvaan herätti hän missä tahansa huomiota sujuvapuheisuudellaan,\nälykkäisyydellään ja tietojensa runsaudella. Erittäin hän oli\nmainio kertoja, jonka lahjan hän sanoi isältään perineen samalla\nkuin huomautti, että kertomuksen vaikutus oli täsmällisissä\ntiedoissa. Ruumiiltaan Gripenberg oli pitkähkö ja solakkavartaloinen\nja käytökseltään, ryhdiltään tavallisuudesta niin eroava, että\nAleksanteri II kreivi Armfeltin hautajaisissa oli huomannut hänet\nmuitten joukosta ja sanonut, ettei hän siviilivirkamiehessä ohut\nsemmoista ryhtiä nähnyt. Kuultuaan tämän Gripenberg oli nauraen\nvirkannut: \"Enhän minä toki suotta ole kadettikoulussa ollut!\" --\nYstävien ja toverien seurassa oli kuin Gripenberg olisi kokonaan\nunohtanut ylimyksellisyytensä; hän oli suorapuheinen, avomielinen,\niloinen, yksinkertaisesti inhimillinen, käsitystavaltaan --\nhuolimatta jo mainituista runollisista taipumuksistaan --\nrealistinen, mielipiteiltään oikeutta rakastava ja kaiken päätteeksi\nvilpitön ja lämmin isänmaanystävä ja suomenmielinen. Olen vartavasten\nkoettanut päästä selville siitä, mitkä vaikutukset olivat hänen\nsuomenmieliseksi tehneet. Ei ole oletettavissa että hän kodissaan\nolisi saanut johdatusta kansallisen asian ymmärtämiseen, joskin\nsiellä isänmaallinen henki yleisemmässä merkityksessä vallitsi. Yhtä\nvähän hän on voinut kadettikoulussa tulla suomenmieliseksi, mutta\nsitävastoin ei ole mahdotonta, että kuopiolainen ympäristö sekä\nsemmoiset opettajat kuin apulaislehtori Eero Salmelainen (Rudbäck) ja\nrehtori Z. J. Cleve ovat siihen suuntaan vaikuttaneet. Luultavinta\nlienee sentään, että vasta yliopistoaikana asia hänelle selvisi\nja että hänen tutustumisensa Yrjö Koskiseen oli merkitykseltään\nratkaiseva. Näin voisi käsittää, että hän myöskin tuli tutuksi\nnuorempien suomenmielisten kanssa, joiden varsinaiseen seurapiiriin\nHelsingissä hän kyllä ei kuulunut, mutta jotka -- sen muistan\nitse -- puhuivat hänestä tunnettuna, omana miehenä. Ainoastaan\nsiten on sekin ymmärrettävissä, että hän Pietarissa näyttää ensi\nhetkestä olleen mitä ystävällisimmissä väleissä August Hagmanin\nja Forssellin kanssa, puhumatta muista suomenmielisistä (K. F.\nEneberg, J. R. Aspelin j.n.e.), jotka eri aikoina oleskelivat\nsiellä tutkimuksia varten. Erinäisiä tuttavuuksia suomenmielisten\npiirissä hän kuitenkin lienee myöhemminkin tehnyt, nimittäin kun\nhän Hagmanin kanssa tuli Helsinkiin ottaakseen osaa 1869 vuoden\nmaisterivihkiäisiin. Miten läheinen Gripenbergin ja Hagmanin ystävyys\noli, todistanee paraiten se, että he asuivat yhdessä sekä ennen\nettä jälkeen edellisen Hammerfestissä-oloa sekä että he näyttävät\naina olleen kirjeenvaihdossa, milloin asuivat eri paikkakunnilla.\n-- Valitettavasti ei Johannes Gripenberg valitsemallaan uralla\nnoussut niin vaikuttavaan asemaan kuin toivottavaa oli, 1:senä\ntoimitussihteerinä, jona hän kauan oli, hän olisi voinut\nhuomattavampaa aikaansaada ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen\npäällikkönsä olisivat kaivannut tietoja Suomen laeista ja oloista ja\naina tahtoneet maamme parasta edistää. Että hänen siitä huolimatta\njoskus, jopa mitä tärkeimmillä hetkillä, onnistui valppaudellaan\nvälillisesti vaikuttaa isänmaansa hyväksi, on kyllä tiettyä. Niin\nesim. tulee hänelle ansio siitä, että vapaaherra Stjernvall-Walleen\nAleksanteri II:n kuoleman jälkeen viipymättä hankki Aleksanteri\nIII:n vahvistuksen Suomen valtiosäännölle. Sitä paitsi Gripenbergin\nalkuaankin heikonlainen terveys huonontumistaan huonontui Pietarin\nvaarallisessa ilmastossa. Mutta silti hän olisi sinne jäänyt, jollei\n1880-luvun lopulla Venäjällä nouseva vihamielisyys Suomea kohtaan\nolisi vienyt häneltä viimeisetkin toiveet voida siellä mainittavasti\nisänmaataan hyödyttää. Sentähden hän palasi kotimaahan, missä ensin\ntoimi Mikkelin läänin kuvernöörinä ja sitte senaattorina, kunnes\nkuolema hänet saavutti 52-vuotiaana (20/5 1893). Että hän aina pysyi\nuskollisena ja hartaana nuoruutensa ihanteille, todistaa hänen\nkirjeenvaihtonsa August Hagmanin ja Yrjö Koskisen kanssa.\n\nKäänteentekeväksi Venäjällä asuvien suomalaisten elämässä on toinen\nHagmanin yritys arvosteltava. Tarkotan sitä, että hän v:n 1870\nalusta alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä, ensimäistä\nSuomen rajojen ulkopuolella, nimeltä _Pietarin Sanomat_. Asiaa\noli kyllä ajateltu ennen Hagmanin tuloa, mutta hänen tarmonsa sen\ntoteutti. Eikä kumma että lehteä oli ajateltu ja kaivattu. Yksistään\nkäytännöllisistä syistä, tavaranhintojen ja muitten, liikemiehille\nvälttämättömien tietojen välittäjänä oli suomenkielinen lehti\nVenäjällä tuhansille tarpeen, puhumatta omakielisen äänenkannattajan\nmerkityksestä henkisenä yhdyssiteenä, etten sanoisi pelastusköytenä,\nrannattomaan venäläiseen mereen uppoavien suomalaisten kesken sekä\nnäiden ja entisen kotimaan välillä. Ettei yleisöä puuttunut, huomaa\nsiitä, että Pietarissa jo 1870:n vaiheilla oli 20,000 suomalaista,\njoten se, niinkuin Kaarlo Bergbom sanoi, oli suurin _suomalainen_\nkaupunki, että Inkerissä asui 90,000 suomalaista sekä että lukijoita\noli odotettavissa myöskin Itä-Suomesta, Karjalasta ja Savosta. Kuinka\npaljon tilaajia Pietarin sanomille todellisuudessa karttui, sitä en\ntiedä, mutta jos se ensi vuonna olikin verraten runsas, niin ilmestyi\njo toisena vuonna kilpailija hajottamaan lukijakuntaa.\n\nAlkulauseessaan, \"Lukialle\", Hagman sanoo ajavansa \"kansallisen\nsivistyksen\" asiaa, ja samoin kuin ennen Luonnottaressa nytkin\nhänen sanoistaan tuntee J. V. Snellmanin oppilaan. Oppi-isän tapaan\nhän näet muun muassa lausuu: \"Yhteisten asiain harrastaminen,\nniin että työllä ja teolla niihin ottaa osaa ja niiden hyväksi\nantaa oman itsensä, omat yksityiset etunsa alttiiksi -- kas siinä\nsivistyksen korkein kukkula.\" Huolimatta siitä ei Pietarin sanomat\nsuurestikaan muistuta kotimaisia sanomalehtiä -- selvästi näkyy,\nettä se ilmestyi vieraassa ympäristössä, jossa varovaisuus oli\npakollinen. Kansallisuusaatetta taikka valtiollisia kysymyksiä\nkävi tuskin kosketteleminen. Mutta yksistään se, että lehdessä\npuhuttiin suomalaisten oloista, tavoista ja elinehdoista Pietarissa\nja Inkerissä, että siihen painettiin kirjeitä ja tiedonantoja,\njotka valaisivat heidän elämäänsä, ja että sen ohella ainakin\npääkohtia myöten seurattiin Suomen ja ulkomaitten valtiollista\nelämää, vaikutti herättävästi, yhdistävästi lukijoihin, joilla\nennestään oli tuiki vähäsen, jos ollenkaan, tietoa toisistaan ja\njotka eivät koskaan olleet säännöllisesti saaneet edes vihiä aikansa\nyleisistä riennoista. Jopa saattoi herättävä opetus kätkeytyä\n\"följetongiinkin\", niinkuin ensimäiseen kertomukseen, _Tyhménit_,\njossa kuvataan alkuperästään vieraantunutta käsi työläisperhettä.\nSiinä tapaa m.m. seuraavan, kuvaavan lauseen: \"Te, herra Sorveliin,\naina suomen kielestänne puhutte; mutta missä sivistyneessä talossa\nsitä puhutaan? Valtioneuvos Ahrenbergin perhe puhuu saksaa, översti\nDegenfeldtin talossa puhutaan ruotsia, hovineuvos Hedströmin\njoukko puhuu franskaa. Kaikissa näissä perhekunnissa lapset tuskin\nsanaakaan osaavat suomea, ja hyvin kyllä ovat oikeassa, sillä\nsuomen kieli pilaa kaikkinensa lapsien 'ulospuheen'.\" Taloon tuli\nsattumalta kansallismielinen suomalainen ylioppilas ja hän palautti\nperheen oikealle tielle, saaden samalla mestariväen ihmisellisesti\nkohtelemaan työväkeään. -- Tarkotusperäinen novelli on nähtävästi\nerään Pietarissa syntyneen suomalaisen ylioppilaan tekemä. Toisen\nkertomuksen, \"Otteita ihmissydänten salaisuuksista\", on K. J.\nGummerus lähettänyt vanhalle toverilleen. Sen tarkotusperä on\nyleissiveellinen. Siinä näytetään miten hovineuvos ja luutnantti,\nsetä ja veljenpoika, saavat rangaistuksensa samanlaisesta rikoksesta\n-- kumpikin oli vietellyt ja pettänyt köyhän tytön.\n\nTietenkin Pietarin sanomista huokuva kansallinen mieli ja uudistuksen\nhenki herättivät iloa ja innostusta lukuisissa lukijoissa,\nmutta käsitettävissä on toiselta puolen että ne myöskin saivat\nvastavoimia liikkeelle. Hagman ei ollut ainoastaan tunnettu\n\"fennomaani\" tavallisessa merkityksessä, vaan hän oli luonteeltaan ja\nvakaumukseltaan demokraatti, kansan mies. Sentähden hän asetuttuaan\nPietariin ja tultuaan sikäläisen seurakunnan jäseneksi oli katsonut\nvelvollisuudekseen ottaa osaa sen asioiden käsittelyyn ja erittäinkin\ntaistella sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka näyttää liiaksikin\npäässeen tavaksi niiden hoidossa. Jos hän jo sen kautta ennenkin oli\nsaanut vastustajia, niin nämä, sen jälkeen kuin hän lehdessään oli\nuskaltanut arvostella taikka oikeammin vain valaisevalla tavalla\nkertoa erinäisiä tapahtumia seurakunnan kokouksissa, entistä enemmän\nkiihtyivät, ja niin syntyi loppumaton sarja rettelöltä, joiden\nkeskustana hän oli. Kun kysymys Hagmanin vastustajien puolelta\nkohdistui hänen olemiseensa taikka ei-olemiseensa tai toisin sanoin\nkun he panivat kaikki voimat liikkeelle saadakseen hänet pois tieltä,\non luonnollista että hänen, vähäpätöisen suomalaisen maisterin, jolla\nei ollut mahtavia suhteita taikka tuttavuuksia saatikka tukevaa\naineellista pohjaa, lopulta oli pakko väistyä ylivallan edestä;\nmutta silti hänen toimintansa ei voinut olla jälkiä jättämättä,\nherättämättä itsetietoisuutta, arvostelukykyä ja halua yleisiin\nharrastuksiin siinä osassa seurakuntalaisia, jotka muutamina vuosina\nnäkivät Hagmanissa oikeuksiensa hartaan edustajan. Näin ollen tahdon\nkoettaa luoda ainakin yleiskatsauksen sekaviin juttuihin. Lähteenäni\novat erinäiset yksityiset kirjeet sekä Hagmanin jälkeenjääneiden\npaperien joukosta löytämäni asiakirjat ja alustelmat.\n\nKirjeistä valaisevin on eräs Gripenbergin juuri ennen Hammerfestiin\nlähtöänsä (10/4 1870) E. A. Forssellille kirjoittama, mutta hänen\nsanansa ovat osalta niin suoria ja repäiseviä, etten voi sitä\nkäyttää muuten kuin selostamalla ja -- lieventämällä. Sen mukaan,\nsamoin kuin kaikesta muusta päättäen, oli P. Marian seurakunnan\nsilloinen pääpappi, rovasti J. Öhqvist, Hagmanin varsinainen\nvastustaja. Koulu- ja kirkkoneuvostojen kokouksissa oli 1868 ja 1869\nsäännöllisesti käynyt niin, että Hagmanin ehdotukset ja mielipiteet\nolivat päässeet voitolle ja Öhqvistin joutuneet vähemmistöön.\nKirkkoneuvoston esimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm, oli Hagmanin\nkanssa ystävällisissä väleissä, ja he olivat yksimielisiä siitä,\nmiten seurakunnan asioita oli ajettava, ja tämä tietysti enensi\nÖhqvistin katkeruutta kärsimiensä tappioiden johdosta. Kun sitte\nvielä tuli tunnetuksi, että Hagman aikoi perustaa sanomalehden,\njommoista Öhqvist ennen oli puuhannut kykenemättä viemään tuumaansa\nperille, näyttää hän päättäneen millä keinoin tahansa syöstä\ntieltään henkilöt, jotka eivät ainoastaan olleet vähentäneet hänen\nvaikutusvaltaansa, vaan uhkasivat tehdä sen kerrassaan mitättömäksi.\nSaavuttaakseen päämääränsä Öhqvist etsi tukea saksalaisesta\nkenraali-konsistorista syyttäen ensiksi Furuhjelmia mieskohtaisesta\nsolvauksesta. Aikaisin käsillä olevista asiakirjoista onkin eräs\nEvankelisluterilaisen kenraalikonsistorin kirjelmä 5 p:ltä jouluk.\n1869 kenraalimajuri Furuhjelmille. Siinä mainitaan pastori Öhqvistin\nesittäneen konsistorille, että muudan neuvoston jäsen esimiehen\nloukkaamana oli eronnut ja että esimies -- sitte kun pastorin oli\nonnistunut estää häntä käyttämästä poliisin apua erään toisen jäsenen\nulosajamiseen, joka ei mitenkään ollut järjestystä häirinnyt --\noli kohdistanut vastenmielisyytensä pastoriin ja kokouksessa 6 p.\nlokak., lyöden nyrkkinsä pöytään, käskenyt hänen pitää suunsa kiinni\nsekä kokouksessa 3 p. marrask. kieltänyt häntä puhumasta neuvostossa\nja sekaantumasta seurakunnan talouteen ja kouluasioihin. Näistä\nsyytöksistä tuli kenraalimajurin viipymättä antaa selityksensä\nja vastaiseksi pysyä erillään esimiehyyden toimista, sillä juttu\noli rikosasiana jätettävä oikeuden käsiteltäväksi. -- Mitä\nFuruhjelmillä oli syytteiden johdosta sanottavaa, ei papereista\nnäy, mutta epäilemättä hänellä oli ollut syytä suuttumukseensa,\nvaikka Öhqvist esittää asiat niinkuin olisi kenraalimajuri raivonnut\nvallan viattomia vastaan. Hagman puolestaan arvostelee julkisesti\nFuruhjelmia kirkkoneuvoston esimiehenä seuraavin sanoin: \"Tunnettu\non millä jalolla hartaudella ja uhraavaisuudella nykyinen esimies\non kokenut edistää kaikkea hyvää, josta hänelle olisi suotava\nparempi palkinto kuin riita\" -- ja totta puhuen kuuluu tämä aivan\nuskottavalta lausuttuna hienosti sivistyneestä miehestä, joka Suomea\nkoskevien historiallisten asiakirjojen kokoilijana ja ylevämielisenä\nlahjoittajana on saavuttanut pysyvän suomalaisen isänmaanystävän\nmaineen.\n\nKun Furuhjelm tällä tavoin oli estetty olemasta kirkkoneuvoston\nesimiehenä, olisi asetusten mukaan seurakunnan pitänyt valita\njoku toinen hänen sijaansa, mutta siitä välittämättä Öhqvist\ntahtoi omavaltaisesti anastaa puheenjohtajatoimen. Niin tapahtui\nensi kerran seurakunnan kokouksessa 1 p. helmik. 1870. Silloin\nHagman osotti kokouksen olevan laittoman, kun ei sillä ollut\nlaillisesti valittua esimiestä, ja kokouksen täytyi hajaantua.\nMutta ei sekään johtanut lailliseen menettelyyn. Päinvastoin hankki\nÖhqvist kenraalikonsistorilta jonkinlaisen (ei suinkaan mihinkään\nlakiin perustuvan) määräyksen itse kirkonpatruunalle, h. ylh.\nkreivi Armfeltille, olla puheenjohtajana uudessa 12 p:nä maalisk.\npidettävässä kokouksessa. Nytkin Hagman aikoi esittää vastalauseen\nkokouksen laittomuuden johdosta eikä häntä olisi sekään estänyt,\nettä hän ei ollut tavannut kreiviä kotona, kun hän ennen kokousta\ntahtoi hänelle ilmoittaa aikeensa, mutta jäi se tekemättä syystä\nettä Armfelt kohta, ilman mitään selitystä, käski sihteerin lukea\nvuosikertomuksen, ja Hagman huomasi puoluelaistensa olevan poissa.\nVastustajat iloitsivat, mutta hämmästyivät joltisestikin, kun Armfelt\nkokouksen loputtua lähestyi Hagmania ja alkoi häntä hiljaa puhutella\n-- älykäs diplomaatti, joka arvasi mitä Hagmanin mielessä liikkui,\ntahtoi julkisella läheisen tuttavuuden ilmaisulla lepyttää häntä.\nKomediakohtaus!\n\nPian sai Hagman mieskohtaisesti kokea kuinka vaarallista oli\nsekaantua vallanpitäjäin totuntatapoihin järjestää asiat mielensä\nmukaan. -- Saman kuun 23 p. Hagman sai Öhqvistiltä kutsumuksen\ntulla kouluneuvoston kokoukseen samana iltana. Sen johdosta\nHagman menee Armfeltilta kysymään, tuleeko hän johtamaan puhetta\nkokouksessa. Vastaus on kieltävä. Silloin Hagman sanoo, ettei\nhänkään sinne mene, ja lähettää Öhqvistille vastauksen, jossa hän\nesittää vastalauseen kokouksen laittomuutta vastaan. Pari päivää\nmyöhemmin Hagman sai kouluneuvostolta (24/3) päivätyn kirjeen,\njossa sanotaan rovasti Öhqvistin ilmoittaneen, että vaikka hänen,\nkoulujen johtajana (Direktor), lähinnä tuli pitää niitä silmällä,\noli Hagman kaikin tavoin koettanut estää häntä siitä, ottanut uusia\nopettajia antamatta hänelle siitä tietoa, eikä kokonaiseen vuoteen\ntehnyt esitystä kouluneuvoston kokoonkutsumisesta, jonka johdosta\npyydetään selitystä. Omituisinta tässä oli, että kirjelmän olivat\nallekirjoittaneet Ch. Em. Frosterus ja V. Grönqvist, joista ei\nkumpikaan ollut neuvoston puheenjohtaja taikka sihteeri. -- Hagman\nei voinut muuta tehdä kuin kirjoittaa näille herroille yksityisinä\nhenkilöinä, että heillä ei ollut oikeutta puhua kouluneuvoston\nnimessä, sekä osotti samalla Öhqvistin syytökset perusteettomiksi.\nMitään kirjelmää kouluneuvostolta Hagman ei sen koommin saanutkaan,\nmutta tiistaina ennen pääsiäistä (12/4) Armfelt ilmoitti hänelle,\nettä kirkkoneuvosto edellisenä iltana oli päättänyt sanoa hänet\nirti virasta. Se oli siis tapahtunut ilman että Hagman oli saanut\nantaa mitään selitystä häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, ja\nsentähden ymmärtää, että asianomaiset vähän epäilivät antaa\nhänelle virallista tietoa päätöksestään. Vasta toista kuukautta\nmyöhemmin hän sai kirkkoneuvostolta J. Öhqvistin ja A. Stråhlmanin\n15/5 allekirjoittaman kirjeen, joka sisälsi ilmoituksen, että\n\"esiintulleesta syystä\" oli päätetty sanoa hänet irti koulujen\ninspehtorinvirasta.\n\nYksityisistä kirjeistä saadaan tietää, että \"esiintullut syy\" oli\nse, että Hagman oli kirjoittanut lehteensä seurakunnan asioista!\nSen ohella sanotaan Öhqvistin edeltäkäsin sopineen kirkkoneuvoston\njäsenten kanssa, että Hagman oli saatava pois ja sijaan otettava\neräs titulus Wahlström, joka jo ennen oli ollut koulujen\ninspehtorina, mutta juopottelun tähden oli virasta erotettu. --\nTietysti syyttömästi tuomittu ei ilman muuta tyytynyt kohtaloonsa.\nHagman kääntyi kahdella eri kirjoituksella kenraalikonsistorin\npuoleen selittääkseen, miten häntä oli mielivaltaisesti kohdeltu\nja miten yksinkertaisimpiakin laillisia muotoja oli laiminlyöty,\nmutta sieltäpäin hän ei näy saaneen mitään vastausta, ja Armfeltin\nkäytös oli kaksimielinen. \"Kun sanoin, että Armfelt on esiintynyt\nkaksimielisesti\" (tvetydigt), Gripenberg kirjoittaa, \"tarkotan\nminä, että hän on näyttänyt puolustavan Hagmania, joka useita\nkertoja sekä kutsuttuna että kutsumatta on ollut hänen luonaan.\nKirkkoneuvostossa hän sitä paitsi on vastustanut Hagmanin\nirtisanomista, mutta, niinkuin tietty on, voimakkaat toimenpiteet\neivät ole hänen mieleensä -- on sentähden luultavaa, että hän\nmyöntyy.\" Tämä Gripenbergin arvelu oli aivan oikea, sillä 8-9\nviikkoa myöhemmin sai Hagman kirkkoneuvostolta uuden, Armfeltin ja\nStråhlmanin (9/6) allekirjoittaman kirjeen, jossa \"täydennyksenä\nkouluneuvoston (sic! pitää olla: kirkkoneuvoston) kirjelmään 15 p:ltä\ntoukok.\" ilmoitetaan, että inspehtorin virka lukukauden loputtua\nlakkautetaan (\"kommer att indragas\")! -- Tämä kirje \"täydentäville\"\nilmoituksineen on minusta kaikista kuvaavin. Tosin se näyttää, että\nArmfelt ei ollut suostunut Wahlströmin kutsumiseen inspehtoriksi,\nmutta mitä itse ilmoitukseen tulee, niin se luonnollisesti merkitsi,\nettä viranomaiset olivat päättäneet kerrassaan lakkauttaa viran,\njotta Hagman ei edes siinä tapauksessa että hänen erottamisensa\nhuomattaisiin laittomaksi voisi siihen takaisin päästä! On vieläkin\nalustelmia, joista huomaa Hagmanin yhä yrittäneen saada oikeutta,\nmutta tiettävästi oli kaikki turhaa vaivaa.\n\nMutta rettelöt eivät siihenkään loppuneet. Syksyllä Öhqvist\nkirkossa luki ääneen erään kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että\nkoulujen menosäännössä oli tehty muutoksia, jotka tuottivat 500\nruplan \"hyödyn\", tehdessään Hagman osotti tämän vääräksi, mainiten\nettä muutoksiin oli myös luettu neljännen luokan lakkautus,\nvaikka opettajat olivat palkatta opetusta antaneet. Seuraavana\nsunnuntaina apulaispappi Tornell kirkossa puolusti edellistä\nkuulutusta ja varotti seurakuntalaisia kuulemasta niitä, jotka\nyrittävät selittämään asioita toisin. En tiedä miten tämäkin juttu\ntuli kenraalikonsistorin eteen, mutta Hagmanin paperien joukossa\non alustelma, jossa hän konsistorille selittää Öhqvistin esityksen\nmuutoksista kouluissa olevan harhaanvievän. -- Että melkoinen osa\nseurakuntalaisia oli Hagmanin takana, on itsestään selvää, ja tuli\nse usein näkyviin. Niin esim. kun lokakuun lopulla kirkkoneuvoston\njäsenten ja esimiehen vaali toimitettiin, oli Hagman asetettu\nehdokkaaksi kreivi Armfeltia vastaan. Kumminkin jälkimäinen tuli\nvalituksi, niinkuin Hagman itse, ehdokkuudestaan eräässä kirjeessä\nmainitessaan, edeltäkäsin oli olettanut. Muuten oli vaalitoimitus\nollut niin mielivaltainen ja valvontaa vailla, että senkin johdosta\nvalitus tehtiin kenraalikonsistorille. Vielä merkitsevämpää oli että\nHagman maaliskuulla 1871 valittiin toiseksi tilintarkastajaksi, jopa\nniin yksimielisesti että ainoastaan seitsemän oli äänestänyt vastaan.\nKirkkoneuvosto oli turhaan ilmoittanut mitä ankarimman vastalauseen\nvaalia vastaan. Kun sitte tarkastus oli tapahtuva, sama neuvosto\nkieltäytyi antamasta pöytäkirjojaan tarkastajien nähtäväksi. Näin\nestettyinä tehtäväänsä suorittamasta ei tilintarkastajilla ollut\nmuuta neuvoa kuin siitäkin asiasta valittaa kenraalikonsistorille! --\nLopuksi mainittakoon vielä, että Hagman 1871 parissa kirjoituksessa\nyhtä asiallisesti kuin ankarasti arvosteli seurakunnan kirkossa\ntoimeenpantuja muutos- ja korjaustöitä. Ne olivat maksaneet paljon,\ntuottamatta toivottua hyötyä, siitä puhumatta että ne taiteelliselta\nkannalta arvostellen olivat enemmän rumentaneet kuin kaunistaneet\nkirkkoa.\n\nSaatuaan Hagmanin pois inspehtorinvirasta näyttää Öhqvist aikoneen\ntehdä hänelle sanomalehtitoimenkin Pietarissa mahdottomaksi.\nHän perusti näet uuden suomenkielisen lehden nimeltä \"Pietarin\nsunnuntailehti\", jonka näytenumero, \"hyvin kurjana sisältä ja\nulkoa\", ilmestyi joulun edellä ja joka oli alkava säännöllisesti\nilmestyä 1871 v:n alusta. Lehden toimittajaksi ilmoittautui Thomas\nFriman, eräs koulun opettajista, joka näin luopui Hagmanista --\ntämä nimittää häntä eräässä kirjeessä \"kavaltajaksi\". Pietarin\nSanomat tervehti tulokasta vähän myrkyllisesti: \"Lehden kustantaja\nkuuluu olevan yksi kirkkoherroista P:n Marian seurakunnassa, pastori\nÖhqvist, joka on lehteä varten palkannut muutamia kirjoitusmiehiä.\n-- Hengellinen sanomalehti\", lisätään sitte, \"on itsessään\nilahuttava ilmiö, ja semmoinen lehti voi olla suureksi hyödyksi ja\npaljon vaikuttaa kansaan, jos, näet, kristillinen ja uskonnollinen\nhenki todella elähyttää ja täyttää itse toimittajia.\" Tervehdys\npäättyy väitteeseen, että lehti on alkanut vaikutuksensa \"pienillä\nvalheilla\", nimittäin antamalla vääriä tietoja koulujen oppilaiden\nluvusta seurakunnan kouluissa. Valittuna tilintarkastajaksi saattoi\nHagman, joku kuukausi myöhemmin, koulujen kirjoista todeta, että\nhänen tekemänsä huomautus oli ollut oikea.[52] Maaliskuulla Hagman\nmainitsee Pietarin Sanomilla olevan 700 tilaajaa, jonka lisäksi\nnoin 300 irtonaiskappaletta säännöllisesti myytiin. Pietarin\nsunnuntailehdellä oli, mikäli hän tiesi, samalla aikaa vaille 300\ntilaajaa. Kovin suurta hallaa kilpailija siis ei tehnyt, mutta\ntietysti se sittenkin vaikeutti Hagmanin toimeentuloa. Sentähden\nei ole ihme, että hän 9/3 kirjoittaa ystävälleen K. F. Enebergille\nLeipzigiin: \"Kuinka tulen toimeen vuoden loppuun, sitä minä en\ntodellakaan tiedä, jollei mitään olosuhteiden muutosta tapahdu. Kolme\nkuukautta eteenpäin elän kai vielä, mutta sitten -- -- --.\"\n\nSamoilta ajoilta asti, jolloin Hagmanin toimeentulo Pietarissa, viran\nmenettämisen takia, alkoi muuttua arveluttavaksi, näyttää hänen\nelämänsä muutenkin käyneen raskaaksi. Noin puoleentoista vuoteen\nhän ei ollenkaan kirjoita kotiinsa, arvatenkin siitä syystä, että\nhänellä ei ollut mitään kerrottavana, joka olisi tuottanut iloa\nvanhalle äidille, ja kirjeissä ystäville, joita on useita säilynyt\ntalvikaudelta 1870--71, hän valittaa ikävää. Hänellä oli kyllä hyviä\npietarilaisia tuttavia, esim. pastori A. J. Piispanen, joiden kanssa\nhän paljon seurusteli, mutta hän kaipasi niitä läheisiä, uskotuita\nystäviä, jotka varhemmin olivat tehneet Venäjällä-olon hupaiseksi,\nnimittäin Forssellia, Gripenbergiä ja K. F. Enebergiä, joka edellisen\nlähdettyä Hammerfestiin oli asunut yhdessä Hagmanin kanssa,\nkunnes syksyllä 1870 muutti Leipzigiin jatkaakseen itämaalaisten\nkielten tutkimuksia, joita Pietarissakin oli harjottanut. Lähinnä\nnäistä ystävistä oli Forssell Viipurissa, ja hänen luonaan Hagman\ntavantakaa pistäytyi. Erittäin mainittakoon, että hän oli Viipurissa\nmyöskin niinä \"iloisina päivinä\" joulukuun keskivaiheilla, jolloin\nKaarlo Bergbom siellä esitti ensimäistä oopperaa suomenkielellä,\nTrubaduuria, Ida Basilier Leonorana. Toisen kerran Bergbom tuotti\nvirkistystä ja iloa Hagmanille, kun hän ensimäiselle suurelle\nulkomaanmatkalleen lähteneenä tuli Pietariin tammikuun lopulla 1871\nja asui kaksi viikkoa ystävän luona. Tietenkin Bergbom nyt sai\ntyystin perehtyä Hagmanin oloihin, ja sen johdosta hän kirjeissään\nkotia surkuttelee sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää\ntoimialansa Pietarissa.[53] --\n\nVaikkei tiettävästi mitään huomattavaa \"olosuhteiden muutosta\"\ntapahtunut, jäi Hagman edelleen Pietariin, ja näyttää hän yhä\najatelleen mahdolliseksi siellä toimeenkin tulla. Suuren helpotuksen\nikävyydessä tuotti hänelle Gripenberg-ystävän palaaminen Pietariin\nkeväällä 1871. Nyt Hagmanilla jälleen oli kenen kanssa iloista\npakinaa pitää ja vakaastikin neuvotella milloin mistäkin.\nToimeentuloon nähden pysyivät kai asiat jotenkin ennallaan. Hagmanin\nyrityksistä niitä parantaa on tässä ainoastaan pari seikkaa\nmainittavana. Vuoden lopulla hän ensiksikin julkaisi _\"Pietarin\nSuomalaisen kalenterin karkausvuodelle 1872\"_, jommoista ennen ei\noltu nähty. Kalenteri, 120 sivua kooltaan, oli tarkotukseltaan\nyksistään käytännöllinen, se kun sisälsi Pietarin kaupungista ja\nInkerinmaan seurakunnista semmoisia tietoja, osotteita y.m., jotka\nolivat välttämättömiä kaikille suomalaisille, jotka siellä asuivat\nja joilla siellä oli asioita ajettavana. Näennäisesti oli tämä\njulkaisu hyvinkin mitätön, mutta Venäjällä asuville suomalaisille\nse epäilemättä oli erinomaisen tervetullut ja ansaitsee sentähden\ntulla huomioon otetuksi, kun muistellaan, mitä Hagman on vaikuttanut\nsuomenkielisten pietarilaisten ja inkeriläisten hyväksi. Toinen\nmerkille pantava seikka on se, että Hagman ei suinkaan ajatellut\nlehtensä lakkauttamista, vaan päinvastoin laajentamista. Sitäpaitsi\nhän lupasi, ilman lisämaksua, joka toinen kuukausi liittää Pietarin\nSanomiin lisälehden, joka sisältäisi uskonnollisia kirjoituksia,\ntietoja kirkollisista oloista y.m.s., ja oli pastori A. J. Piispanen\nsitoutunut tätä lisälehteä toimittamaan.\n\nNäin näyttää siis Hagman jollakin luottamuksella vastaanottaneen\nuuden vuoden (1872); mutta että hän sittenkin oli saanut kyllänsä\nPietarista eikä enää suuria odottanut tulevaisuudestaan siellä, sen\nhuomaa siitä, että hän, niinkuin pian on kerrottava, kohta oli valmis\nmyöntymään, kun häntä kehotettiin tulemaan Helsinkiin ruvetakseen\nsuomenmielisten vastikään perustaman ruotsinkielisen lehden\ntoimittajaksi.\n\n\n_Helsingissä Morgonbladetin toimittajana_.\n\nEnnenkuin jatkan kertomustani on tarpeen tutustua siihen lehteen\nja tehtävään, jota varten Hagman Pietarista palasi, se on puhua\n_Morgonbladetin_ synnystä ja tarkoituksesta. Tosin olen jo ennenkin\nsiitä jutellut, nimittäin Suomalaisen teatterin historiassa\nkuvatessani sitä valtiollista taustaa, jota vasten nähtynä\nkansallisen näyttämön synty esiintyy oikeassa merkityksessään; mutta\nen voi sitä tässäkään syrjäyttää. Onhan Morgonbladet nyt melkein\nvarsinaisena pääaineenani, koska näet lehden ja Hagmanin olemassaolo\npian sulivat yhteen.\n\nSiitä saakka kuin Helsingfors Tidningar lakkautettiin, olivat\nsuomenmieliset kipeästi kaivanneet ruotsinkielistä lehteä, joka\nedustaisi heidän asiaansa. Nälkävuosina 1867 ja 68 ei semmoisen\nperustamista kuitenkaan voitu ajatella, sillä eihän puolueella\nsilloin ollut edes suomenkielistä äänenkannattajaa Helsingissä.\nKovan ajan ohimentyä olikin ensi tehtävä uudestaan henkiin herättää\nSuometar, ja \"Uusi Suometar\" alkoi toimintansa 1869. Mutta jos\njoku oli, jonka mielestä sen enempää ei tarvittukaan, niin kyllä\naika pian toista opetti. Vuosi vuodelta kävi kansallisuustaistelu\nkiihkeämmäksi, ja siinä oli U. S. ensi aikoinaan ja kauan\neteenpäinkin sangen tehoton ase, vaikka sitä, sensuurin tuimuudesta\npäättäen, kylläkin vaarallisena pidettiin. Todellisuudessa olot\nvielä olivat sellaiset, että hyvänkään suomenkielisen lehden\nmerkitys ei voinut olla suuri, ei ainakaan välittömään vaikutukseen\nnähden. Näin oli ei ainoastaan sentähden että U. S:lla, joka\nensin ilmestyi vain kaksi ja v:sta 1871 kolme kertaa viikossa,\noli vain noin 6-800 tilaajaa, vaan paljon enemmän senvuoksi että\nvirkamiehet ja sivistyneet yleensä joko eivät ollenkaan osanneet\ntaikka olivat aivan tottumattomia suomea lukemaan. Sanalla sanoen\nsuomenkielinen äänenkannattaja oli niin sanoakseni olematon\nsuurimmalle osalle niitä kansalaisia, joilla vastaiseksi oli enimmän\nsanottavaa maan valtiollisessa ja sivistyselämässä. Jos sentään\nsenaikuiset ruotsinkieliset olisivat olleet samanhenkisiä kuin\nnykyaikaiset, nimittäin etteivät olisi juuri tahtoneetkaan mitään\nsuomenmielisten puolelta kuulla, niin olisi kai ollut siihenkin\ntyydyttävä, mutta itse asiassa kuului heidän joukkoonsa runsas\nmäärä todellisia suomalaisuuden ystäviä ja harrastajia, vaikka he\nkasvatuksensa takia puutteellisesti osasivat suomenkieltä. Kysymys\nruotsinkielisestä kansallismielisestä lehdestä oli siis kysymys:\neikö ole suomea osaamattomille puoluelaisille tehtävä mahdolliseksi\nolla mukana ja ottaa osaa julkiseen taisteluun suomalaisuuden\nhyväksi; edelleen, eikö ole saatava kansallispuolueen vaatimukset ja\nmielipiteet kaikkien ruotsinkielisten kuuluville, ja vihdoin, eikö\nole pyrittävä voittamaan uusia puoluelaisia niistä piireistä, joille\nisänmaan tulevaisuus on kallis, vaikka he nurjien olojen vuoksi\novat vieraantuneet kansamme pääosasta? Tämä saa ymmärtämään, että\nsellaisen lehden aikaansaantia jo pohdittiin syksyllä 1869, vaikka\nsilloin vielä arveltiin voitavan tyydyttää tarvetta julkaisemalla\nsarja lentokirjasia: Ettan, Tvåan j.n.e. Todellisuudessa ilmestyi\nvain yksi semmoinen kirjanen (\"Ettan\"), ja seuraavana vuonna\notettiin lehden perustamiskysymys uudestaan puheeksi ja katsottiin\nsen toimeensaaminen aivan välttämättömäksi. Siihen päätökseen\ntultiin näet 17 p. syysk. 1870 B. F. Godenhjelmin luona pidetyssä\nkokouksessa, jossa saapuvilla olivat Yrjö Koskinen, Th. Rein, Oskar\nBlomstedt, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, J. V. Calamnius, C. G.\nSvan, F. W. Rothsten, Fritiof Perander y.m. Toimittajaksi ajateltiin\njoko W. Enebergiä taikka E. A. Forssellia, mutta koska edellinen\njuuri oli tullut nimitetyksi Porvoon tuomiokapitulin sihteeriksi,\npäätettiin kirjoittaa jälkimäiselle. Sen tekikin Jaakko Forsman.\nKuitenkin Forssell kieltäytyi, ja asia jäi sentähden vieläkin\nsikseen. Syksyllä 1871 kysymys herätettiin kolmannen kerran, Forsman\nkirjoitti taas Forssellille, ja nyt tämä antoi myöntävän vastauksen\n-- ja Morgonbladet syntyi.\n\nTotta puhuen ei syntyminen sentään ollut niin tuskaton kuin tästä\nluulisi. Monta kokousta pidettiin, monta askelta astuttiin ja monta\nkirjettä kirjoitettiin, ennenkuin siihen päästiin. Vaikeinta oli\ntietysti saada kokoon tarpeellinen kannatus- eli takuumäärä, joka\nensin ajateltiin 20,000, mutta lopulta nousi 30,000 markaksi, ja\njonka arvioitiin riittävän kahdeksi vuodeksi. Läheltä ja kaukaa\nlisiä tuli, mutta useimmat 500 markan \"osakkeet\" merkittiin\ntietenkin Helsingissä, ja Bergbomin perhe hankki suurimman osan.\nOli niitä epätoivoisiakin kokouksia, joissa viisaimmat arvelivat\nparhaaksi luopua koko puuhasta, mutta aina olivat innostuksesta\nuskaliaat enemmistönä. Todistuksena ettei lopullinen menestys\nollut vastapuoluetta hermostuttamatta kerrottiin, että Dagbladin\npäätoimittaja, R. Lagerborg, oli eräälle lainanpyytäjälle vastannut:\n\"Kääntykää Morgonbladetin toimituksen puoleen, sillä näyttää\nolevan rahoja(!).\" Aputoimittajain ja avustajain hankinta vaati\nsekin aikaa. Z. Topelius epäili kauan antaisiko nimensä mainita,\nja J. V. Snellman suorastaan kieltäytyi siitä. Edellinen pelkäsi\njoutua liian räikeän fennomaaniseen seuraan, ja jälkimäinen taasen\noli sillä kannalla, ettei hän tahtonut enään ollenkaan kirjoittaa\njulkiseen sanomalehteen. Kumminkin Snellman lopulta lupasi antaa\napua, jos huomaisi lehden esiintymisen tyydyttäväksi. Itse asiassa\nhän ensi vuosina pysyi Morgonbladetista jotenkin erillään, ja kun\nhäneltä kysyttiin mitä hän siitä piti, oli hän kärtyiseen tapaansa\nivallisesti lausunut: \"Inte tycks di just vara synnerligen snillrika\"\n(eipä ne juuri näytä erittäin nerokkaita olevan), tarkottaen\ntoimittajia; miten sen liekään, tuli hänestä myöhemmin kaikista\nahkerin avustaja. Toimittajina mainittiin ilmoituksessa: E. A.\nForssell, K. Bergbom (ulkomaanosasto) ja O. Donner sekä avustajina Z.\nTopelius, A. F. Granfelt, C. G. Ehrström, Th. Rein ja (yliopettaja)\nH. E. Melander. Minäkin tulin vakinaiseksi toimituksen jäseneksi\n(teatteria, kirjallisuutta y.m. varten), mutta olin liian nuori ja\ntuntematon nimeltä mainittavaksi. Olin sentään ollut alusta aikain\nmukana neuvotteluissa ja ehdotin myöskin nimen, joka lehdelle\nannettiin. Minusta nimessä, joka muistutti Runebergin lehteä\n1830-luvulta, oli jotain nuorekkaan tunnelmallista ja menestystä\nlupaavaa. Näytenumero ilmestyi 5 p. jouluk., ja oli onnistunut\nohjelmakirjoitus Th. Reinin tekemä.\n\nJa niin sitä alettiin. Ei ollut kirjoitusten puutetta. Rein kirjoitti\nuskonnonvapaudesta polemisoiden Dagbladia vastaan, joka turhanpäiten\noli alkanut repiä erästä sangen viatonta ohjelmakirjoituksen\nlausetta, Donner kaupunkien kunnallishallinnosta eri maissa,\nMelander kasvatusopillisista seikoista (Pedagogiska strökorn),\nBergbom katsauksia menneen vuoden valtiollisiin päätapahtumiin,\nHagman Pietarin kirjeitä venäläisestä politiikasta, Rein ja Fredrik\nCygnaeus tekivät alotteen F. M. Franzénin syntymän 100-vuotismuiston\njuhlalliseen viettämiseen, Topelius ivaili H. D:n ajattelematonta\nehdotusta pystyttää Eläintarhan mäntymäelle muistopatsas Runebergille\n(hänen eläessään! -- ehdotus keksittiin vastapainoksi Franzénin\nmuiston elvyttämiselle Morgonbladetissa). Helmikuusta alkaen\nvaltiopäivät tuottivat yltäkyllin palstantäytettä, niin että\nmuita kirjoituksia tuskin tarvittiin; kuitenkin Rein sepitti\n\"Valtiopäiväkirjeitä\", Topelius \"kirjekortteja\" taikka \"kalleudesta\nHelsingissä\", josta on ääntä pidetty niin kauan kuin minä muistan;\nföljetongina annettiin m.m. A--ï--a'n tendenssikertomus: \"Monta\ntytärtä! (Många döttrar), kuvia todellisuudesta\".\n\nKumminkaan eivät asiat olleet hyvällä kannalla. Forssell oli\nmyöntynyt ystävien vaatimukseen, vaikka häntä oli epäilyttänyt ei\nainoastaan poikkeaminen rauhallista toimintaa ja varmoja tuloja\nlupaavalta lakimiehen uralta, vaan myöskin heikonlainen terveys. Tämä\njälkimäinen epäilyksen aihe osottautui pian liiankin perustetuksi.\nItse asiassa Forssell ei ollut luotu siihen sisyfustyöhön, jota\njokapäiväisen lehden toimitus laatuansa on. Kun hän sai rauhassa\ntehdä työtä, niin hän sepitti mitä etevimpiä kirjoituksia,\najatukseltaan teräviä, esitykseltään sitovan loogillisia, tyyniä,\nmutta tarpeeksi ivan suolalla maustettuja, sanalla sanoen\nkirjoituksia, joita nautinnolla luettiin. Mutta toimitustyö, tehden\njokapäiväisen täyttämisen levoton valvonta ja tietojen hankinta\nhermostutti ja väsytti häntä niin, että hän jo maaliskuulla itse\nhuomasi ja muutkin näkivät, että hän ei jaksaisi pysyä aisoissa.\nSilloin (13/3) päätettiin kääntyä Hagmanin puoleen ja pyytää,\nettä hän tulisi Forssellia vapauttamaan. Kumminkin katsottiin\ntarpeelliseksi sitä ennen tiedustella Z. Topeliuksen mieltä, sillä\nvanhastaan tiettiin runoilijan pitävän Hagmania liian kiivaana. En\nmuista mitä Topelius vastasi, mutta arvatenkin hän suostui, sillä\nkirje meni Pietariin, ja Hagman ilmoitti tulevansa, niin pian kuin\nvain pääsisi irti. -- Niin hän kirjoitti Forssellille, mutta vähän\nmyöhemmin hän tarkemmin selitti asiansa Bergbomille: Mielellään\nhän lähtisi Pietarista, mutta hän ei voinut jättää Pietarin\nSanomia tuuliajolle; \"1:ksikin olisi tilaajain ryöstämistä, jos\nviivyttelemättä ilmoittaisin lehden lakkaavan, 2:ksi on minulla\nja täkäläisellä yleisöllä luja vakaumus lehden tarpeellisuudesta,\nvaikk'ette te siellä käsitä sen merkitystä. Olisi anteeksiantamatonta\njättää ilman hoitoa ne herätyssiemenet, jotka lehti -- niin väitän\nehdottomasti -- menestyksellisesti on kylvänyt, sekä luovuttaa\nhyvä saalis vastustajien ja obskuranttien käsiin.\" Hagman pyytää\nneuvoa miten suoriutua pulmasta. \"Eikö Kaarlo (Alfred) Castrén,\nniinkuin hän itse on halunnut ja O. Furuhjelm toivoo, voisi tulla\nPietariin historiallisia tutkimuksia varten -- ainakin siksi kuin\nK. Suomalainen valmistuu? Niinkuin sanottu, en voi mitenkään nyt\ntulla; se on aivan mahdotonta, vaikka kuinka tahtoisin. Muuten\nminä paraikaa erään toisen kanssa puuhaan suomalais-venäläisen\nasiatoimiston perustamista täällä (mitä siitä arvelet?).\" -- Vihdoin\nkysymys ratkaistiin niin, että Tyko Hagman lähti Pietariin hoitamaan\nveljensä lehteä vuoden loppuun, ja August tuli Helsinkiin kesäkuun\nalkupuolella.\n\nKevätkauden loppuun oli siis Morgonbladetin tultava toimeen entisine\nvoimineen, ja menihän se. Pääsiäisviikkona Forssell kokonaan vetäytyi\nlepoon, ja lehti jäi Bergbomin ja minun niskoilleni, toisin sanoen\nminä hoidin parhaimman mukaan päätoimittajan tehtäviä, tarpeen\ntullen neuvotellen Bergbomin kanssa, jolle ulkomaanosasto antoi\nriittävästi työtä, varsinkin kun paraikaa valmistettiin viimeisiä\nseuranäytäntöjä ennen Suomalaisen teatterin perustamista. Parin\nviikon päästä Forssell palasi virkistyneenä ja kirjoitti muun muassa\nhyvän (Dagbladille osotetun) artikkelin \"julkisten henkilöiden\narvostelemisesta\". Muuten oli K. Bergbomin kirjoitussarja Helsingin\nteatterioloista merkillisintä, huomattavinta, mitä lehtemme\ntänä keväänä yleisölleen tarjosi. Ilman omaa äänenkannattajaa\nBergbom tietysti ei mitenkään olisi saanut näitä kirjoituksia\nruotsinkielisten luettavaksi.\n\nOltuani alkupuolen kesää Pohjanmaalla lähdin sen loppupuolella\nensimäiselle pienelle ulkomaanmatkalleni, kulkien Tukholman kautta\nkanavatietä Göteborgiin ja sieltä Kööpenhaminaan, jossa sinä kesänä\noli skandinaavilainen taide- ja teollisuusnäyttely. Kirjoitettuani\nkolme \"matkakirjettä\", ensimäiset eläissäni, palasin Helsinkiin\nelokuun lopulla. Silloin Hagman oli lähtenyt asioilleen Pietariin,\njosta hän tuli takaisin vasta 15 p. syysk. Näin ollen en voi mitään\nkertoa hänen ensi ajastaan Morgonbladetin palveluksessa, enkä\nsentähden kesäkuukausilta muuta mainitse kuin että silloin lehdessä\nm.m. luettiin S. A. Hedlundin mieltäkiinnittävät kirjeet hänen\nSuomen-matkastaan, E. A. Forssellin arvokas kirjoitussarja \"1872 års\nständer\" ja Axel Boreniuksen (Lähteenkorva) sisältörikkaat kirjeet\n\"Runonkeräysretkeltä\", jotka aineeltaan muistuttivat E. Lönnrotin\nkirjeistä Runebergin Morgonbladissa.\n\nHagman oli innokas työssään -- vaikka Forssell vuoden loppuun\nja vielä seuraavankin vuoden, enimmäkseen nimellisesti, pysyi\n\"vastaavana toimittajana\" -- ja ajan tapaukset olivat jos milloinkaan\nomansa kannustamaan toimintakykyisiä. Kesällä oli Kothenin koululaki\nvahvistettu, ja syyskuun 10 p:nä annettu julistus, joka vastoin\nsäätyjen yksimielistä anomusta määräsi suomalaisen normaalikoulun\nsijoitettavaksi Hämeenlinnaan. Noin kolme viikkoa myöhemmin\nA. Meurman lähetti Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa\nsuomalaista koulun varten Helsingissä, ja siitä se kiihkoisa puuha\nalkoi, joka ei ainoastaan johtanut alkeisopiston perustamiseen\npääkaupunkiin, vaan moneen muuhunkin paikkakuntaan. Koska kumminkin\nLounasmaa muistelmissaan (Elämäni taipaleelta) on näistä asioista\nkertonut, tahdon tässä vain mainita, että Morgonbladet turhaan\nkoetti julkisuuteen saattaa Meurmanin, lahjan mukana lähetettyä\nkirjoitusta. Miten sitä lievennettiinkään, ei sensuuri hellittänyt;\nvasta _neljäs_ painos numeroa hyväksyttiin, ja siinä ei ollut enää\nsanaakaan jälellä! Meurmanin yksityinen kirje alkaa: \"Pitkät puheet\nja päivittelemiset eivät nyt ole paikallaan. Joka mies vallille!\nNormaalikoulu on ylläpidettävä ensi valtiopäiviin saakka -- -- --.\"\nLähettämästään kirjoituksesta hän itse lausuu: \"Se on jotensakin\nlaimea, mutta minä olen lopen laimistunut, jos tahdot, saat sitä\nparantaa.\" Sensuuri arvosteli sitä toisin.[54] -- W. Churberg oli\nensimäinen, joka noudatti Meurmanin esimerkkiä; hänkin lähetti\nMorgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa, ja kun yhä uusia\nlahjoja lähetettiin samalla osotteella, tuli lehti tavallaan suuren\nkansallisen yrityksen alkuunpanijaksi.\n\nTästä huomaa, miten ahtaalla julkista sanaa pidettiin, ja miten\ntärkeätä oli että ruotsinkinkielellä suomalaisuuden asiaa\nedustettiin. Vaikka oli mahdotonta saada lausutuksi mitä tahtoi,\nvoitiin sentään tavalla tai toisella, vaikkapa vain lahjojen\nilmoittamisella näkyvimmällä paikalla ja korpus-kirjaimilla,\npitää mielet vireillä, ja toimittaja tiesi olevansa asetettuna\nmerkitsevälle vartiopaikalle. Senlaatuiset seikat kuin tämä kertomani\novat muistettavat, kun ihmetellään kuinka Hagman niin kauan pysyi\nasemassa, joka oli verraton voimien kuluttaja mutta kehno vaivojen\npalkitsija.\n\nSelailtuani vuosikerran loppuun asti huomautan, että toimitus\nmielellään tarjosi yleisölleen semmoista lukemista, joka\nvalaisi suomenmielisten harrastuksia ja suomalaiskansallista\nsivistyselämää ja johon nähden muut ruotsinkieliset lehdet jo\nsilloin mielellään noudattivat \"sekretessin\" perusjohdetta --\ntietysti tarkottaen lukijoissaan ylläpitää sitä käsitystä, että\nainoastaan ruotsinmielisellä taholla tässä maassa kulttuurityötä\ntehdään. Esimerkkinä tältä ajalta mainitsen O. Donnerin matkakirjeet\nUnkarista, J. R. Aspelinin kirjeet muinaistieteellisiltä\ntutkimusmatkoiltaan Venäjällä ja minun kirjoittamani esitelmä\nAleksis Kiven elämästä ja teoksista -- ainoa myötätuntoinen kuvaus\nrunoilijasta, mikä ruotsinkielellä on painettu, ennenkuin A.\nMörnen tutkimus Kivestä ja hänen suuresta romaanistaan ilmestyi\n1911. -- Aivan vuoden viimeisinä päivinä luettiin lehdessä J. V.\nSnellmanin kirjoitus \"Totuutta painolakisäätämisestämme, arvatenkin\nepämieluista\" -- mikäli tiedän, ensimäinen, jonka Snellman oli\nkirjoittanut vartavasten Morgonbladetissa julkaistavaksi. --\nKiistoja H. D:n kanssa sattui tavantakaa, vaikka aiheet usein olivat\njotenkin mitättömiä. Esimerkkinä semmoisista olkoon mainittuna\neräs, joka syntyi Dagbladin häväisevästä syytöksestä, että E. O.\nStenberg muka Morgonbladetin aputoimittajana oli ylistänyt lehteä\nPorin sanomissa. Tosiasia on, että Stenberg ei ollut toimituksen\njäsen, vaan käytti Bergbom häntä kääntäjänä maksaen erikseen joka\ntyöstä. Kerron tästä senvuoksi, etten voi myötätunnotta muistella\naikoinaan kuuluisaa ylioppilasta, joka parin vuoden aikana usein\nnähtiin lehden toimituspaikassa humoristisilla, sukkelilla jutuillaan\ntuottaen meille monta hupaista hetkeä. Harvinaisen lahjakas ja\ntietorikaskin mies olisi vaikka mihin pystynyt, jos hän olisi osannut\ntavoissaan ja elämässään pitää vakavaa suuntaa. Kun hän pitkät\najat ennen kuolemaansa virui sairaalassa, Bergbom, hyväsydäminen\nkun oli, silloin tällöin kävi hänen luonaan, samalla kun\ntietääkseni Stenbergin varsinaiset toverit tuskin häntä muistivat.\nHänen kuoltuansa kirjoitin minä muutamia muistosanoja hänestä\nMorgonbladetiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen luonut pikakuvan Morgonbladetin ensi vuodesta, mutta vielä\nse on täydennettävä mainitsemalla, että alkuaan tehty tulo- ja\nmenoarvio vuoden loppupuolella huomattiin olevan päin männikköön.\nTämä kaipaa tietysti selitystä, ja samalla kun sen annan, tahdon\nlyhyesti esittää lehden talouden laadun koko sen olemassaolon aikana.\nAluksi hankittu kannatus oli ajateltu takaavan lehden toimeentulon\nkahdeksi vuodeksi; todellisuudessa alettiin jo ensi vuoden lopulla\nepäillä jatkamisen mahdollisuutta. Tilaajia oli tosin karttunut\nnoin 1,100, joka määrä sitte pysyi jotenkin muuttumattomana ja\nyleensä oli toiveiden mukainen. Sitä vastoin ilmoituksista lähtevät\ntulot huonosti vastasivat odotuksia; pääkaupungin ruotsalaiset\nliikemiehet (suomalaisia oli tuskin nimeksikään) joko eivät tahtoneet\ntaikka eivät oikein uskaltaneetkaan ilmoittaa fennomaanisessa\nlehdessä. Kun nyt menot nousivat vähintäin noin 50,000 markkaan\nja tilauksista saatiin 20 à 22,000 (lehden tilaushinta oli 20 mk)\nsekä ilmoituksista, kun hyvin kävi, 10,000 ja vähän päälle, niin\nhuomaa, että kannattajain täytettävä vajaus saattoi vaihdella\n15-30,000 markan välillä. Ainoastaan viimeisinä vuosina päästiin\njoskus vähemmällä, syystä että silloin Hagman melkein yksinään hoiti\nkoko lehden. En kumminkaan luule suuresti erehtyväni, jos lasken\nlehden kannattamiseen uhrattujen varain 13 vuoden kuluessa nousseen\nainakin 300,000 markkaan -- jollei summa pidä paikkaansa, niin se\non mieluummin liian alhainen kuin päinvastoin. Jos kysytään kuka\ntai ketkä nämä sadattuhannet suorittivat, niin kuuluu vastaus, että\nMorgonbladetin kannattajajoukko oli sama piskuinen suomenmielisten\nryhmä, joka -- niinkuin Suomalaisen teatterin historiassa olen\nkertonut -- samalla aikaa ylläpiti nuorta kansallista näyttämöä\nja oopperaa. Totta kyllä oli esim. pappeja ja muitakin, jotka\navustivat lehteä, mutta kieltäytyivät tukemasta teatteria, samoin\nkuin toiselta puolen oli varsinkin oopperan suosijoita, jotka eivät\nliittyneet lehden kannattajiin; mutta suurin osa kummankin yrityksen\nbudjetin vajausta oli helsinkiläisten fennomaanien täytettävänä.\nEttä tehtävä oli raskas, sen tiesivät rahojen kerääjät yhtä hyvin\nkuin maksajat; mutta miten olikaan, rahat saatiin kokoon. Erittäin\nansaitsee W. Churbergin innokas toimi mainitsemista. Jo alussa hän\npuuhasi rahojen hankkimista; mutta myöhemmin -- en voi tarkoin\nsanoa minä vuosina -- hän otti Morgonbladetin kannatuksen niin\nsanoakseni urakalle. Säästämättä omaakaan kukkaroaan hän tuttaviensa\nja muittenkin suomenmielisten tulojen mukaan arvioi, millä määrällä\nkunkin tuli ottaa osaa lehden ylläpitämiseen, ja toimeenpani sitte\nsuoranaisen verotuksen. Hän kävi näet niitten luona, jotka hän oli\nluetteloonsa merkinnyt, ja mieskohtaisesta jokaista puhutellen\nhänen palava innostuksensa voitti arvelut ja estelyt -- ja olihan se\ntotta, että raskaskin kuorma tuntui helpommalta, kun tiesi kaikkien\nhengenheimolaisten olevan mukana sitä kantamassa.[55]\n\nNäyttää siltä, että Morgonbladetin tilikirjat ovat hävinneet, joten\nminä en voi edellistä todistaa esittämällä numeroja eri vuosilta.\nKumminkin on minulla käytettävänä eräs valaiseva, A. Meurmanin\nJaakko Forsmanille lähettämä kirje 10 p:ltä marrask. 1874. -- Siinä\nsanotaan muun muassa: \"Tuli kuin tulikin 1,000 markkaa kirjeestäsi.\nTotta Morgonbladet mahtaa olla ajan tärkeimpiä tarpeita, kun siihen\non uhrattu ja uhrattavaksi kirjoitettu 120,000 markkaa. Ja totta\nfennomania jo on mahti, kun se polkee maasta satojatuhansia, milloin\nvain tarvitaan. Hyvä! Minä yhdessä rovasti Grönbergin kanssa otamme\nyhden osakkeen [maksaen kumpikin 500].\" Samasta kirjeestä näkyy,\nettä merkityt 120,000 oli ajateltu riittävän 4:ksi vuodeksi. --\nMuuten siteeraan: \"Onneksi siis, Morgonbladet eläköön! -- Sano\nveljellisiä terveisiä Yrjö ystävälle. Arvattavasti hän elää, koska\nei muuta ole näkynyt. Ja tervehdi muitakin hulluja fennomaneja, se\non kaikkia, sinun ja heidän ystävältään A. Meurman.\" \"Hulluiksi\"\ntoisin ajattelevat ja välinpitämättömät sanoivat suomenmielisiä, kun\nkuulivat puhuttavan, miten he uhrasivat varoja tarpeettomiin, jopa\nvahingollisiin kansallisiin yrityksiinsä!\n\nPitäen silmällä kirjoitukseni pääainetta -- Hagmania -- on\nennensanottuun lisättävä, että lehden riippuvaisuus kansalaisten\navustuksesta tuntuvasti koski päätoimittajaakin. Ensiksikin hänen oli\ntyytyminen sangen vaatimattomaan palkkaan -- muistaakseni se ei ollut\n-6,000 markkaa suurempi -- ja toiseksi yrityksen taloudellinen\npuoli ei lainkaan ollut niin hyvin järjestetty, että hänkään olisi\nollut vapautettu siitä huolehtimasta. Päinvastoin täytyi Hagmanin\nitsekin olla osallinen rahojen hankinnassa. Todistukseksi otan\neräästä päiväämättömästä kirjeestä K. J. Gummerukselle Jyväskylässä\n(luultavasti 1870-luvun lopulta) seuraavat rivit: \"Asia on, näet,\nettä Morgonbladet häviää, jollei pikaista apua saada joka haaralta;\n800 osaketta à 20 mk [eri aikoina käytettiin erisuuruisia osakkeita]\ntarvitaan -- 350 on jo täällä saatu. Loput odotetaan maaseuduilta,\njoiden ei sovi viskata kaikkia huolia ja maksuja (joita täällä\non kaikenlaisia) pääkaupungin kansalaisten niskoille. -- -- Olen\nkirjoittanut niin lyhyesti, sillä ei _Sinulle_ tarvitse enempiä\nselityksiä antaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ylempänä jotenkin seikkaperäisesti kerroin Morgonbladetin ensi\nvuoden vaiheista, ajattelin ainakin pääkohdittain samaan tapaan\npuhua seuraavistakin vuosista. Pahemmin tehtävää tarkastettuani\nhuomaan sen kuitenkin mahdottomaksi. Pikainenkin katsaus lehden\nsisällykseen olisi sama kuin yhteenveto enemmän kuin kymmenvuotisesta\njaksosta maamme valtiollista, kulttuuri- ja varsinkin suomalaisuuden\nhistoriaa aikana, jolloin puoluetaistelu oli kuumimmillaan. Kaikista\nkysymyksistä Morgonbladet näet lausui sanansa, milloin ei siinä\naivan uusia asetettu keskustelun alaiseksi, ja aina sen kanta oli\nvakavammin ja välittömämmin isänmaallinen kuin H. D:n, jonka kanssa\nmiltei lakkaamatta oltiin taistelukannalla. Ymmärrän kyllä että\ntämä arvosteluni mahtaa kuulua puolueelliselta, mutta kun kaukaakin\nkatselen noita seikkoja, en voi luopua siitä vakaumuksesta, että\nDagbladin miehet pysyessään kansallisuusliikkeen vastustajina ja\nvihamiehinä sekä pyytäessään mitenkuten oloihimme sovelluttaa\nja uudistuspyrinnöissämme väkisin noudattaa \"liberaalisia\"\nperusjohteitaan olivat merkillisesti vieraantuneet kansakunnan\nluonnon- ja todellisuuspohjasta. Jollei niin olisi ollut laita, on\nvaikea käsittää, kuinka puheena olevat lehdet olivat niin erimielisiä\nei ainoastaan suomalaisuuden, vaan useimmissa muissakin asioissa.\nTästä näkyy, että Morgonbladetin merkitys ei lainkaan rajoittunut\nsiihen, että se ajoi kansallisen liikkeen asiaa, vaan edusti\nse muissakin tärkeissä kysymyksissä mielipiteitä, joiden olisi\ntäytynyt jäädä äänettömiksi ilman Hagmanin lehteä. -- Että vetäydyn\nseikkaperäisemmästä esityksestä, lienee anteeksiannettava senkin\nvuoksi, että minä jo Suomalaisen teatterin historiassa olen merkinnyt\nkoko joukon piirteitä, jotka tässä olisivat uudestaan mainittavat,\njos niin laajaperäisesti ainettani käsittelisin. Seuraavassa\nkohdistan siis kertomukseni kireämmin mieheen, jonka kuvan olen\npiirtääkseni ottanut.\n\nSamana vuonna kun August Hagman muutti takaisin Helsinkiin,\nhajaantui lopullisesti hänen lapsuuden kotinsa Pohjanmaalla. Sofia\nsisar oli keväällä 1871 päässyt Jyväskylän seminaarista ja alkoi\nseuraavana vuonna toimia kansakoulunopettajana, Augusta meni 1872\nnaimisiin, ja kolmas sisar, Lucina, oli käytyään Vaasan tyttökoulun\nsyksyllä 1871 alkanut opinkäyntinsä mainitussa seminaarissa. Näin\nollen äiti joulun jälkeen 1872 lähti Helsinkiin asuakseen siellä\nyhdessä poikiensa kanssa. Puolikolmatta vuotta oli Morgonbladetin\ntoimisto kolmessa tai oikeammin kahdessa huoneessa Catanin vanhan\nkahvilarakennuksen itäisessä päässä, Pohj. Esplanaadink. 39; mutta\nkesäkuun alussa 1874 se muutettiin P. Henrikinkadun varrelle 8,\npuurakennukseen vastapäätä uutta teatteria, tontilla, missä nyt on\nvenäläisen kimnaasin talo. Paitsi varsinaista toimistohuonetta,\ns.o. tavallista salia, oli siinä vuokrattuna pienempiäkin huoneita,\njoissa Hagman asui äitinsä ja Tykon kanssa, mutta tilaa oli ainakin\nyhdelle sisarellekin, jos joku heistä kävi Helsingissä. Siellä\nminä, niinkuin ennen olen maininnut, tutustuin rva Hagmaniin ja\nmuihinkin perheen, jäseniin, vaikka he pysyivät näkymättöminä\ntavallisille toimistossa kävijöille. Huolimatta siitä että Hagman\nniin kauan oli elänyt poikamiehen yksinäistä elämää, hän ei ollut\nmenettänyt perhe- ja kotitunteitaan. Päinvastoin yhdessäolo äidin\nja sisarusten kanssa tuotti hänelle sydämen lepoa ja tyydytystä,\nsitä todistaa muun muassa se, että hän aina kohteli omaisiaan mitä\nherttaisimmin, antamatta heidän kärsiä siitä hermojen kiihtymyksestä,\njoka oli luonnollinen seuraus hänen toiminnastaan. Niinkuin muinoin\nkotona äiti nytkin valmisti yksinkertaiset ruuat, ja niitä syödessä\nmuisteltiin mielellään lapsuuden aikoja. Toiselta puolen sisarukset\nesim. 1874, jolloin Lucina vietti kesänsä Helsingissä, halusta\nauttoivat Augustia korjausvedoksia lukemalla ja muutenkin missä\nvoivat. Niin esim. sepitti Tyko joulusatuja Morgonbladetiin, ja kun\njoskus sattui, että toimistoon ilmestyi joku suurisuinen rähisijä,\njoka Augustia väsytti, saattoi tämä tulla sisähuoneisiin pyytämään,\nettä Tyko menisi \"antamaan hänelle kyytiä\". Mielihyvällä Tyko sen\ntekikin; August itse oli kyllä kiivassanainen polemiikissa, mutta\nainoastaan kirjoittaen, suusanallisesti kiistelemään hänellä ei\nollut luontoa. Kauan ei sentään idyllimäinen koti piillyt levottoman\ntoimiston takana; v. 1875 Lucina tuli valmistavan koulun opettajaksi\nHämeenlinnaan, ja silloin äiti muutti hänen luokseen. Sen jälkeen\nHagman tapasi omaisiaan ainoastaan silloin tällöin, kun joku heistä\npistäysi Helsingissä taikka hän itse pikimmältään kävi heidän luonaan.\n\nMorgonbladetin toimisto oli aikanaan suosittu käyntipaikka,\njonkunlainen fennomaanien keskus. \"Tuttavasi (ja tietysti minunkin)\",\nK. F. Eneberg lokakuulla 1872 kirjoittaa Waldemar veljelleen\nulkomaalle, \"oleskelevat enimmäkseen Morgonbladetin toimistossa\". Ja\ntodella harva se päivä, jolloin ei 2-3:n, ja harva se ilta, jolloin\nei 8-9:n aikana siellä tavannut puoluelaisia, ja muulloinkin pitkin\npäivää sinne pistäydyttiin. Tämä oli lehdelle hyödyksi, sillä siten\nsaatiin siihen moni uutinen, ja toimitus pysyi ajan tasalla; ansio\nsiitä taasen oli Hagmanin, joka yleensä aina oli valmis pakinaan,\njollemme mekään, Bergbom ja minä, ketään tylyydellä karkottaneet. U.\nS:n toimistossa vallitsi paljon vakavampi henki. Miten V. Löfgren\n(Lounasmaa) olikin luonteeltaan ystävällinen, niin hän ei työn aikana\nläheskään yhtä helposti antautunut puheeseen, ja apumiehensäkin hän\npiti ankarammassa komennossa. Sentähden kun sinne asialle meni,\nhuomasi pian sen toimitettuansa, että oli paras jättää toimitus\nrauhaan. -- Vanhemmista avustajista Z. Topelius tuskin näyttäytyi\ntoimistossa, vaan lähetti hän kirjoituksensa suljetussa kuoressa;\nsitä vastoin muut (paitsi J. V. Snellman, josta enemmän alempana)\ntavan mukaan itse toivat mitä tarjosivat lehdelle. Niin hiljainen\ndogmatiikan professori A. F. Granfelt, jonka ajattelijaelämä kuvastui\nhänen hienopiirteisissä kasvoissaan ja joka säännöllisesti esitti\nvalitsemansa aineen pitkässä artikkelisarjassa (esim. \"Tankeutbyte\naf fredligt syfte i omtvistadt ämne\", missä hän tunnusti järjen\neikä sydämen saaneen hänen liittymään suomenmielisiin) sekä niin\nmieltyi lehteen, että hän 1874 syksyllä siinä julkaisi koko sarjan\nnuoruutensa aikana, nähtävästi Runebergin vaikutuksesta, syntyneitä\nkuusimittaan sepitettyjä runollisia kertomuksia (\"Nattliga\nberättelser\" ja \"Fosterländska sägner\"), niin myös vilkas ja kyvykäs\nyliopettaja H. L. Melander, joka selvästi eikä aivan kuivasti, pitkän\nkokemuksen nojassa käsitteli mitä erilaisimpia kasvatusopillisia\nkysymyksiä; niin vihdoin Th. Rein ja O. Donner, jotka kuitenkin\nmonesti tulivat ilman erityistä asiaa ja silloin asettuivat istumaan\ntoimituksen pyöreän pöydän ääreen ottaakseen osaa jutteluun. Muuten\nkävijät luonnollisesti eri aikoina vaihtelivat, joten on vaikea\nkaikkia luetella, mutta silti mainitsen muutamia. Uskollisimpia\nystäviä olivat Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Wald. Eneberg,\nAntti Jalava, K. F. Wahlström, J. T. Snellman; hyvin säännöllisesti\nkävi toimistossa, milloin oli Helsingissä, kenraali A. Järnefelt;\nharvemmin siellä nähtiin Yrjö Koskinen, K. F. Ignatius, W.\nLavonius, Axel Borenius, E. G. Palmen, K. W. Forsman, Julius Krohn,\nWald. Jahnsson, A. V. Helander, H. Liikanen ja -- kuka ne kaikki\nmuistaakaan? Ensinmainituissa Hagmanilla oli lähimmät ystävänsä.\nJaakon, Peranderin, Enebergin (milloin hän oli Helsingissä) kanssa\nhän mieluimmin neuvotteli päivän valtiollisista kysymyksistä, ja\nlukemattomat olivat ne iltamyöhät, jotka hän heidän seurassa vietti\noopperakellarissa juoden jonkun lasin punssia ystävällisen juttelun\nhetkeksikään taukoamatta. Ehkä on tässä vielä mainittava, että\nHagmanin ja Johannes Gripenbergin ystävyys ei kylmennyt, vaikka he\neivät enään usein tavanneet toisiansa. He ylläpitivät kirjeenvaihtoa\nkeskenään, ja sitä tietä Hagman sai luotettavia valtiollisia tietoja\nPietarista; kun Gripenberg oli käynnillä Helsingissä, hänellä ei\nollut tapana näyttäytyä toimistossa, vaan kävi Hagman hänen luonaan\nSeurahuoneella. Toinen ystävä, jonka kanssa Hagman ajoittain\nahkerasti vaihtoi kirjeitä, oli E. Nervander hänen ollessaan Åbo\nPostenin toimittajana Turussa 1874--79. Kirjeet koskivat sentään\nvähemmän yleisiä asioita kuin yhteisiä tuttavia ja pikkutapahtumia\nheidän piirissään. Kun Nervander 1880 oli palannut Helsinkiin, hän\nnimettömästi usein kirjoitti Morgonbladetiin teatterista y.m.\n\nKuitenkaan Hagmanin seurustelu ei rajoittunut mainittuihin\npuoluelaisiin. Hänet nähtiin mielellään ja tietääkseni kävikin\nmielellään erinäisissä perheissä (mainitsen vain: Jalavalla\nja J. R. Aspelinilla) ja ylläpiti sitä paitsi tuttavuuksia\nvarsinaisen fennomaanisen piirin ulkopuolellakin. Arvatakseni\nolivat useat hänen naistuttavuuksistaan ylioppilas-, s.o.\nRokassowskijn aikojen perintöä. Niiden joukossa oli muun muassa\nmonta aatelisnimeäkin kantavaa neitiä, joista muutamat kaikessa\nsalaisuudessa työskentelivät Morgonbladetin hyväksi, mitkä kääntäen\nromaaneja englannin ja ranskan kielestä följetongia varten,\nmitkä ruotsintaen valtiollisia kirjoituksia ulkomaan lehdistä.\nMuilta tuntemattomilta tuttaviltaan Hagman suomalaisen oopperan\naikana silloin tällöin hankki arvosteluja, joiden nimimerkkien\nmerkityksestä ei perille päästy. Hän oli näet hyvin hienotuntoinen\ntämmöisissä asioissa, emmekä mekään tahtoneet uteliaisuudellamme\nhäntä vaivata. Avustajista, jotka tuttavuudesta Hagmaniin joskus\nkirjoittivat lehteen, voin sentään mainita seuraavat: nti Adelaide\nEhrnrooth, Fredrik Ahlstedt ja Fanny Churberg -- molemmat\njälkimäiset kirjoittaen taidearvosteluja ja viimemainittu, joka\nlukeutui suomenmielisiin, myöskin suomalaisista kansankuoseista\ny.m. -- Vihdoin olisi tässä yhteydessä ehkä puhuttava semmoisista\nnaistuttavista, jotka eri aikoina sytyttivät sydämen liekkiin\npoikamiehessä, joka ei vielä ollut oikein selvillä siitä, että\nhän oli auttamattomasti tuomittu vanhaksipojaksi. Silloin olisi\nlukuun otettava sekä helsinkiläisiä että turkulaisia, kesäisillä\nNaantalinmatkoilla saatuja tuttavuuksia; mutta ajattelen\noikeimmaksi jättää nämä muistikuvat verhon alle, vaikkei suinkaan\nsentähden, että niissä olisi mitään, joka päivän valoa arastelisi.\nPäinvastoin ne osottaisivat kuinka vähän Hagman huolimatta neljästä\nPietarin-vuodestaan oli veltostunut; mutta sittenkään ei niillä\nole tarpeeksi merkitystä saadakseen tässä sijaa. Sitä paitsi tulen\nalempana viittaamaan yhteen näistä sydämenasioista, joka syvimmin\nhäneen vaikutti. Eräästä toisesta vähemmän tärkeästä mainitsen vain,\nettä Hagman kerran kirjoitti pienen romaanin taikka novellin, jota\nhän Turussa painatti yhden ainoan kappaleen, ja lähetti sen eräälle\nnuorelle neidelle, jolle hän näin harvinaisella tavalla halusi antaa\nmielestään tarpeellisia elämänohjeita. Kertomus, jonka sain lukea\nkorjausvedoksissa, oli siis tarkotusperäinen -- \"sedelärande\" -- ja\nluultavasti laadultaan ainoa yritys tekijältä. On sitä todellista\nromantiikkaa elämässä eikä vain fantasian luomaa!\n\nEdellisestä voisi kenties luulla, ettei toimistossa paljon työtä\ntehtykään. Semmoinen olettamus olisi kuitenkin erehdys. Oli siellä\nhiljaisia työhetkiäkin, ja olihan Hagmanille koti ja toimisto sama\nasia. Pääkirjoituksia hän kyllä, varsinkin ajoittain, kirjoitti\nvähän, ne hän sai avustajilta joko tilaamalla tai tilaamatta.\nMutta silti hänellä oli työtä postin lukemisessa, kirjoitusten\ntarkastamisessa, kiistakirjoitusten sepittämisessä (sillä enimmiten\noli hänen tehtävänään hoitaa polemiikit H. D:n y.m. kanssa) sekä\ntärkeämpien uutisten muodostamisessa, semmoisten näet, joiden\nesittämisessä lehden kanta oli tuleva ilmi. Sitä paitsi Hagman ei\nollut pelkkä sanomalehtimies tavallisessa merkityksessä, vaan niin\nsyvästi suomalaisuuden asiaan ja valtiolliseen elämään kiintynyt,\nettä hän ehdottomasti tahtoi olla mukana vaikuttamassa siihen\ntapaan, millä asioita ajettiin. Sitä varten hän kävi puolueensa\njohtomiesten puheilla suullisesti esittämässä näkökohtiaan, ja niin\ntehden, samalla kuin hän suunnitteli lehtensä sisältöä, hän ei\nlaiminlyönyt asemansa velvollisuuksia, vaikka hän niin sanoakseni\nyksityis-inhimillisellekin puolelle olentoaan myönsi mitä sille\ntuleva oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJ. V. Snellmanin varsinainen toimiaika Morgonbladetissa on luettava\nvuodesta 1876. Niinkuin ennen Suomalaisen teatterin historiassa[56]\nolen kertonut, oli ansio siitä Emilie Bergbomin. Tälle uskolliselle\nystävättärelleen Snellman kerran oli purkanut sydämensä kertoen\nkatkerista kokemuksistaan sekä miten hän niiden vuoksi oli vetäytynyt\npois julkisuudesta. Joku aika sen jälkeen -- joulun edellä 1875 --\nhän oli kysynyt Emilie Bergbomilta mitä tämä mieluimmin haluaisi\njoululahjaksi. Silloin oli neiti vastannut, ettei hän muuta toivo\nkuin että Snellman jälleen alkaisi kirjoittaa sanomalehtiin.\nSnellman ei ollut siihen mitään virkkanut, mutta uuden vuoden\nalusta hän jälleen tarttui kynäänsä, usein ja entisellä voimalla\njulkilausuakseen ajatuksensa päivän kysymyksistä. Tietenkin oli tämä\nkäänne suuri voitto Morgonbladetille, jonka merkitys sen kautta\ntuntuvasti kasvoi, ja luonnollisesti Hagman oli iloinen, milloin\nhän sai jonkun etevän kirjoituksen Snellmanilta, mutta toiselta\npuolen se ei suinkaan helpottanut hänen asemaansa. Kun Snellman\nkerran rupesi lehden avustajaksi, niin hän ei muitten tapaan\ntyytynyt lähettämään toimitukselle kirjoituksiaan, vaan hän tahtoi\nmuutenkin määrätä lehden kannan ei ainoastaan niissä asioissa, joista\nitse kirjoitti, vaan muissakin, jopa semmoisissakin kuin ulkomaan\nosaston hoitamisessa. Tavantakaa hän kutsui Hagmanin luokseen\nilmoittaakseen hänelle ajatuksiaan siitä tai tästä taikka lähetti hän\nkirjapainopojan kanssa pikku kirjeitä tai lippupahasia, joissa hän\njotenkin käskevällä tavalla antoi neuvojansa ja määräyksiään.[57]\nYmmärrettävästi Hagman koetti kaikella kunnioituksella huomioon ottaa\nSnellmanin ohjeet, mutta luonnostaan hän oli hyvin itsepäinen ja mitä\nvarsinkin tuli sanomalehtityön teknilliseen puoleen, niin hän ei\nhelposti siinä myöntänyt olevansa ketään kokemattomampi. Näin ollen\nhankauksia Hagmanin ja Snellmanin välillä välttämättömästi syntyi, ja\nkun edellinen ei hetkeäkään unohtanut velvollisuutta kohdella suurta\nvanhaa miestä hänen arvonsa mukaan, niin hänen toimensa monesti\ntuntui hänestä masentavan raskaalta. Että siihen sentään muutkin\naivan erikoiset seikat myötävaikuttivat, saamme kohta nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMilloin Bergbom luopui toimituksesta en voi tarkoin sanoa, mutta\nluullakseni se oli 1874 vuoden lopussa, vaikka hän teatterin ja\noopperan tähden jo ennenkin oli ollut estetty yhtämittaisesti\ntehtäväänsä toimittamasta. Minä itse olin toimituksessa mukana 1875\nvuoden loppuun, vaikka kyllä palkkani ja sen mukaan velvollisuuteni\neri vuosina vaihteli. Paitsi \"pikkukirjeitä\" olin kirjoittanut\nkirja-arvosteluja (muun muassa 1874 pitkän kirjoituksen Ibsenin\ndramasta Keiser og Galilaer -- varhaisimpia, jollei ensimäinen\nyritys tehdä suuri runoilija tunnetuksi meillä), kirjeitä\nMuinaismuistoyhdistyksen toiselta taidehistorialliselta retkeltä y.m.\nMutta vuoden 1876 alussa lähdin pitkälle ulkomaanmatkalle, josta\nseuraus oli, että minä vain matkakirjeillä saatoin lehteä avustaa\nja kirjeenvaihdon kautta ystävien kanssa pysyä Morgonbladetin ja\nHagmanin elämän tasolla.\n\nEräästä Wahlströmin kirjeestä toukokuulta 1876 otan seuraavat tiedot:\nKevätpuolella oli \"valtiollinen maailma\" ollut kovin kuohuksissa\nYrjö Koskisen ja A. Ahlqvistin väittelyn johdosta Morgonbladetissa,\njoka oli aiheutunut jälkimäisen puheesta Olavinlinnan juhlassa\nedellisenä kesänä ja koski n.s. kiitollisuusvelkaa, joka muka\nSuomella oli Ruotsia kohtaan. Mielissä huomattiin raitista\nvirkeyttä ja rohkeutta, jommoista suomenmielisissä kauan oli\nkaivattu. Ruotsinmieliset puolestaan olivat masentuneet, he kun\neivät voineet puolustautua asiassa. Sentähden H. D:n ääni muka\noli tavallista nöyrempi. Morgonbladetin omat lausunnot olivat Th.\nReinin kirjoittamat; \"Kiittämätön\" oli K. W. Forsman. -- Toinen\ntaistelu oli koskenut Hangon radan obligatsioneja, erinomaisen\ntärkeä kysymys hallitukselle. Olivatko obligatsionit velkakirjoja\nvai osakkeita, siitä kiista. Edellisessä tapauksessa ne olivat\nvaltion lunastettavat, jälkimäisessä oli omistajilla ainoastaan osuus\nvoitossa. Liberaalisen kantansa mukaan H. D. ehdottomasti vaati\nvaltiolta, että se lunastaisi obligatsionit. Morgonbladet esiintyi\nloistavalla J. V. S:n kirjoittamalla lausunnolla ja ratkaisi asian\npäinvastaiseen suuntaan, ja sen mukaan hallituskin toimi asiassa.\n-- Paraikaa väitellään kultarahakannasta; kysymyksen oli J. V. S.\nherättänyt. Toivottiin, että lehti siinäkin pääsee voitolle. --\n\nNäiden valtiollisten uutisten jälkeen tulee kirjeessä Hagmanin\n\"tragedia\", josta tässä vain mainitsen seuraavaa. Jo minun kotona\nollessani Hagman oli joutunut rakkaussuhteeseen, joka kaikesta\npäättäen lähestymistään lähestyi onnellista ratkaisua -- s.o.\nkosintaa, johon vastaus olisi myöntävä. Todellisuudessa oli niin\nkäynyt, että hän erään sattuneen selkkauksen tähden, hienoimmissa ja\npuhtaimmissa tunteissaan loukattuna, oli katkaissut välinsä neiden\nkanssa. Se oli niin syvästi häneen koskenut, että lähimmät, uskotut\nystävät olivat epäilleet jaksaisiko hän enää toipua. Päiväkaudet\nhän oli ollut kykenemätön työhön, jopa ajoittain ollut vuoteen\nomanakin. Sittemmin hän sentään oli alkanut tyyntyä; mutta -- sen\nvoin itse lisätä -- pitkiä aikoja kului, ennenkuin haava arpeutui. --\nKirjeen lopussa mainitaan päätettynä asiana, että Hagman toukokuun\n25 p:nä oli lähtevä Parisiin kuuden viikon lomalle, jolla aikaa J.\nL. Snellman hoitaisi lehteä. \"Hän on niin väsynyt ja heikko, että\nvalittavana on, joko kokonaan luopua tai lähteä pois Helsingistä. Hän\nvalitsee matkan.\" Kuitenkaan ei Hagman voinut tuumaansa toteuttaa,\nsillä J. L. Snellmanin odottamattoman sairastumisen takia hänen\ntäytyi pysyä paikallaan:\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä 1876 Morgonbladetin olemassaolo oli täpärämmällä kuin\nkoskaan ennen. Ennen merkityt kannatusrahat olivat lopussa, ja\nHagman oli päättänyt erota. \"Jos lehteä jatketaan\", kirjoitettiin\nminulle, \"oli J. V. Snellman luvannut maksutta kirjoittaa kaikki\npääkirjoitukset, mutta yksin hän ei voi mitään\". Oli nimittäin\nvaikea saada ketään Hagmanin sijaan. Kumminkin tästäkin pulasta\nselviydyttiin. Suomalaisen alkeiskoulun rehtori, maisteri K. W.\nForsman, rupesi näet päätoimittajaksi, ja kannatus hankittiin\nentiseen tapaan.\n\nKokonaan erillään lehdestä Hagman ei kuitenkaan ollut vuotena\n1877:kään. Ensiksikin hän hoiti sitä vuoden alussa, kunnes Forsman\noli palannut joululomaltaan Pohjanmaalta, toiseksi hän erinäisestä\nsyystä syksypuolella uudestaan alkoi siinä työskennellä. J. V.\nSnellman oli vuoden alusta ottanut osalleen myöskin ulkomaanosaston.\nHän hoitikin sitä, mutta yleisön mielestä kovin kuivasti. Lukijat\nolisivat varsinkin venäläis-turkkilaisesta sodasta toivoneet\nhavainnollisia kuvauksia sotatantereelta, mutta ukko tarjosi\nainoastaan ankaran asiallisia tietoja ja vaihteeksi vain omia\nstrateegisiä arvelujaan. Kun sen johdosta toimistossa pari kertaa\nuskallettiin, ukolta kysymättä, ruotsalaisista lehdistä ottaa\nmainitunlaisia kuvauksia ja muun muassa eräs Archibald Forbesin\nkirjoittama, josta Snellman sanoi, että siitä hyvin näkyi, että\ntekijä ei ollut koskaan ruutia haistanut(!) -- ikäänkuin hän itse\nolisi sodassa ollut --, niin hän suuttui ja luopui koko tehtävästä.\nSilloin Hagman rupesi toimittamaan ulkomaanosastoa.\n\nMuuten Hagman tämän vuoden valtiopäivillä toimi notaarina\npappissäädyssä C. J. Lindeqvistin ollessa sihteerinä. En luule hänen\nolleen erittäin huvitettu varsinaisesta työstään, mutta tietenkin hän\ntarkasti ja innostuneesti seurasi säätyjen toimintaa, semminkin kun\nmitä mielenkiintoisimpia asioita -- kysymys suomalaisista kouluista,\nasevelvollisuuslaki y.m. -- oli käsiteltävänä. Näistä seikoista hän\nminulle juttelee laajassa kirjeessä kevätkauden lopulta (17/5), josta\nennen olen pannut teatteria koskevan otteen Suomalaisen teatterin\nhistoriaan (II. s. 353 ss.). Hagmanin mielestä suomenmielisten asiat\nolivat joutuneet erittäin huonolle kannalle, muun muassa sentähden,\nettä he olivat antautuneet ruotsinmielisten kanssa yksityisiin\nneuvotteluihin, joissa jälkimäiset viekkaudellaan olivat saaneet\nheidät alakynteen. Tämän mielipiteen hän suorin sanoin oli esittänyt\neräänä iltana Jalavan luona, jolloin siellä oli valtiopäivämiehiä\nkoolla, kerrassaan tuomiten kaikki yritykset koettaa yksityistä\ntietä valmistaa asioita ruotsinmielisten kanssa, ja silloin olikin\npäätetty, että ehdotus yhden miljoonan markan lahjoittamisesta\npunaiselle ristille sodan aikana oli esitettävä pappissäädyssä ilman\nedellä käyviä neuvotteluja. Niin oli sitte tapahtunutkin, mutta 11\noli äänestänyt vastaan, niiden joukossa suomenmielisiäkin, muka siitä\nsyystä, ettei asiasta oltu heille edeltäkäsin ilmoitettu. Hagman\nepäili asian onnistumista -- mutta, niinkuin tiedetään, se sittemmin\nsentään tuli hyväksytyksi. -- Yhtä pessimistisesti Hagman puhuu\nkouluasiasta, jossa ruotsinmieliset teoreettisilla esityksillään\nolivat sekottaneet pääasian. -- Asevelvollisuusasiasta, jonka\nratkaisu oli tapahtuva syksyllä, hän kirjoittaa näin: \"Valiokunta\nkuuluu perusjohteellisesti hyväksyneen asevelvollisuuden, mutta\ntehnyt paljon tärkeitä muutoksia lakiehdotukseen. Aivan varmaan\non onnetonta, ettei esitystä hyväksytä muuttamatta. Minä olen\nsyvästi vakuutettu siitä, ettemme _voi_ saada asiaa paremmin\njärjestetyksi kuin mitä esitys sisältää. Tunnettu on, että senaatti\non tehnyt kaiken mahdollisen puolustaakseen kantaansa venäläistä\nsotaministeriä vastaan, ja että hallitsija vihdoin on, sotaministerin\nmielipahaksi, yhtynyt senaattiin. Emme ole voineet saada lakia\nparemmaksi, se on varmaa. Jos nyt säädyt muuttelevat ehdotusta,\nniin ei sitä vahvisteta, ja sanotaan että olemme kieltäytyneet\nasevelvollisuudesta. On mitä epäviisain valtiollinen teko, jonka\nsäädyt ovat suorittamaisillaan. Muistettakoon painolakiasiaa!\nLakiehdotuksen hyväksyminen olisi tuottanut meille vankan aseman\nkaikkia mahdollisuuksia kohtaan ja lain kautta laskenut tulevaisuuden\nomiin käsiimme.\" -- Kun nykyaikana tämän lukee, voiko olla\nihmettelemättä, kuinka naiivisti meillä on luotettu lain voimaan ja\npyhyyteen!\n\nLopuksi Hagman puhuu itsestäänkin. \"Kyllästyneenä ja vaivattuna ei\nminulla oikein ole halua mihinkään. Tahdotko kuulla neuvon, niin\nse on tämä: pysyttäydy erilläsi päivän rähinästä ja valtiollisesta\nkiihottelusta; se väsyttää, hervaisee ja tylsyttää. Sinä olet sentään\nhyvin onnellinen, joka tyynenä ja rauhallisena pian asetut omaan\nkotiisi -- -- -- ja sitten saat tehdä työtä levollisesti määrättyyn\nsuuntaan. Antaisin monta vuotta kurjasta elämästäni semmoisesta\nonnesta kuin sinun omasi. Et voi uskoa -- olkoon se kerran sinulle\njulkilausuttuna -- kuinka eräs suhde on murtanut voimani. Olin hyvin\nkokematon. Se oli laatuaan ensimäinen elämässäni ja lienee kai\nviimeinen. Tietää ettei koskaan voi unohtaa, on tuskallinen kohtalo.\nKyllä minä koetan johtaa ajatukseni muuanne, mutta siitä se vain\npahenee.\" -- --\n\nMiten sydämen pohjasta Hagmanin viimeksi siteeraamani sanat\nolivatkaan lähteneet, ei hän kumminkaan vielä ollut \"lopussa\",\nniinkuin sanotaan. Ennenkuin vuosi umpeni, hän jälleen oli sitoutunut\nrupeamaan Morgonbladetin päätoimittajaksi, ja siinä toimessa hän\nvielä kesti koko kuusi vuotta -- vasta niiden jälkeen hän oli\nvoimansa loppuun kuluttanut. Että hän palasi rasittavaan työhön,\njohtui kyllä siitä, että hän katsoi lehden ylläpitämisen tärkeäksi\n-- eikä siitä, ettei hän olisi kelvannut muuhunkin. Tiedän hänen\njoskus ajatelleen Pietariinkin palaamista, jossa hän varmaan olisi\nvoinut hankkia itselleen rauhallisemman elämän ja toimeentulon. Mutta\neihän hänelle taloudellinen menestys koskaan ollut mitään merkinnyt\nverrattuna työhön kansallisen asian palveluksessa, ja toiseksi oikea\nsanomalehtimies ei voi olla suoraan sanoen rakastumatta lehteensä.\nLuulen Hagmaninkin rakastaneen lehteänsä, niin ettei hän voinut nähdä\nsen häviävän, niin kauan kuin hän kynnelle kykeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka asiat muuten järjestettiin, sitä en tiedä, sillä talvikauden\n1877--78 olin vielä ulkomailla. Helmikuun lopulla Wahlström minulle\nkirjoitti: \"Morgis [lehden hyväilynimi toverien kesken] menestyy\nparemmin kuin voitiin toivoa. W. Churberg on ruvennut yhdeksi sen\npatruunaksi, ja vaikuttaa paljon hyvää talouteen nähden.\" -- Kotia\npalattuani saatoin todeta, että niin oli laita, ja vaikken enää\nliittynyt toimitukseen, avustin sitä silloin tällöin kirjoituksilla\nja Hagmanin kanssa seurustelin entiseen tapaan. Sentähden voinkin\ntodistaa, että hänen asemansa Morgonbladetin toimittajana melkein\nvuosi vuodelta kävi raskaammaksi. Varojen puutteesta näet viime\nvuosina ei enää lehden toimitukseen sidottu kokeneempia kykyjä,\njoten Hagman sai tulla toimeen mahdollisimman vähillä apuvoimilla,\njopa ajoittain yksinkin! Eikä häntä silloinkaan enimmin vaivannut\nliiallinen työ. \"Olen niin tuskastunut\", hän minulle kirjoitti\nlokakuulla 1880 [jolloin olin Berlinissä], \"että minun todellakin\non vaikea pysyä aisoissa. Ei se ole työ, joka painaa, vaan vastuu\nja levottomuus.\" Silloinkin hän erittäin mainitsi iltasin olevansa\nyhdessä \"Peranderin ja Jaakon\" kanssa -- ja, voin siihen lisätä, kun\nhän aamupuolella yötä tuli kotiin, oli hänen luettava korjausvedoksia\nnoin k:lo 3:een tai 4:äänkin saakka.\n\nMutta viimeksi mainitsemastani kirjeestä näkyy myös, että hän tällä\naikaa kirjoitti pääkirjoituksia enemmän kuin monena aikana ennen.\nJa ehkä sopii juuri tässä antaa näyte Hagmanin esitystavasta. --\nSyyskuun 12 p:nä 1880, jolloin 200 vuotta oli kulunut Pietari Brahen\nkuolemasta, vietettiin Suomessa muistojuhlia hänen kunniakseen.\nSen johdosta ilmestyi ruotsalaisessa Aftonbladetissa kirjoitus,\njossa maastamme puhuttiin yhtä ylimielisesti kuin loukkaavasti.\nSen johdosta kirjoitti ensin Hagman (22/8) ja sitte J. V. Snellman\n(23/9), kumpikin yhden kirjoituksen. Jälkimäinen on miltei\nkokonaisena painettu Snellmanin koottuihin teoksiin (VI, 687 ss.);\nedellisen otan tähän, jotta voidaan nähdä, että oppilaan ei tarvinnut\nhävetä mestarinsa rinnalla.\n\n    Eräs Tukholman lehti on jälleen huolehtinut siitä, että ne\n    myötäiset tunteet, joita meillä on ollut ja on Ruotsia kohtaan,\n    ovat jonkun asteen jäähtyneet. Aftonbladet sisälsi, niinkuin\n    Morgonbladetin lukijat tietävät, päivänä ennen sitä, milloin\n    meillä vietettiin Pietari Brahen muistoa, johtavan kirjoituksen,\n    joka ei ole omansa vahvistamaan ystävyyssidettä ruotsalaisen\n    ja suomalaisen välillä. Oikeastaan kirjoitus tuskin ansaitsisi\n    muuta huomiota kuin vaitiolon kaunopuheliasta; mutta kun useat\n    lehdistämme ilman vastalausetta ovat sen hyvänään pitäneet,\n    ei voi olla tarpeetonta, että sen soimaukset parilla sanalla\n    työnnetään takaisin.\n\n    Kirjoituksen koko sävy oli tarkotuksellisesti loukkaava. Joka\n    rivi antoi meidän tietää miten olemme halpoja Ruotsin rinnalla,\n    ja meille sanottiin, että koko se suunta, johon kansallinen\n    kulttuurityömme oli kulkenut, oli \"lastentauti, joka vuosien\n    kuluessa on täydelleen voitettava\". Ylvästeltiin siitä, että\n    Brahejuhla muka aiheutui \"juurtuneesta kiitollisuudesta\"\n    tietenkin koko Ruotsia kohtaan. Tylyin sanoin saatiin\n    meidät tuntemaan paino siitä, että kuulumme \"vähäosaisiin\n    kansanheimoihin\" (vanlottade folkstammar) ja että Pietari\n    Brahen \"inhimillinen osanotto\" on meidät vetänyt ylös liejusta.\n    Varmuuden vuoksi lisättiin, \"että tshuudilaiset heimot, jolleivät\n    asetu vanhemman ja kypsyneemmän kulttuurin johdettavaksi,\n    helposti vaipuvat synkkään eristäytymiseen (_sic!_), joka\n    hävittää kaikki korkeammat harrastukset ja on ensi askel\n    täydellistä kuolemaa kohti kansakuntana.\" Oikein esittääkseen\n    omaa ylemmyyttään viitattiin siihen, että \"vähemmänkin\n    rikaslahjainen luonto\", semmoinen kuin Pietari Brahe, joka ei\n    kuulunut Ruotsin \"valtiomiesten ja sotapäällikköjen loistavaan\n    piiriin\", oli ollut aivan tarpeeksi meille. Hänet varustettiin\n    vain \"kohtuullisella kyvyllä kaukokatseisesti huomioon\n    ottamaan vieraita omituisuuksia\" -- erittäin kaunis lause ja\n    hämmästyttävän tosi, jos silmällä pitää meidän todellisesti\n    kansallista kehitystä, verrattuna siihen kulttuuriin, jonka\n    Pietari Brahe kuvitteli meidän ainoana autuaaksitekevänä,\n    siihen, joka oli osaksemme tuleva ruotsinkielen ja ruotsalaisten\n    oppilaitosten avulla. Vihdoin toivotetaan onnea siihen aikaan,\n    jolloin Turun kaupungin erikoishistoria on murtanut sen\n    katsantoperustuksen, jolle Yrjö Koskinen on rakentanut Suomen\n    historiansa, haihduttanut ne harhaanvievät mielipiteet, jotka\n    tämä \"surullisen kuuluisa historia on levittänyt\".\n\n    Eikö tämä kaikki ole ensi luokan kansainvälistä kohteliaisuutta\n    -- todistus siitä erinomaisesta sivistystasosta, johon\n    ruotsalaiset ovat _omalla_ kulttuurityöllään kohonneet? Tottahan\n    on, ettei ruotsalaista Aftonbladetia sentään voi pitää aivan\n    ehdottoman ruotsalaisen sivistyksen mittapuuna ylipäätään,\n    mutta suurena pääkaupunginlehtenä lehti kuitenkin joissakin\n    määrin ilmaisee maan sivistyskantaa ja käsitystapaa, vaikkei se,\n    niinkuin me maan itsensä tähden toivomme, edustakaan sivistyksen\n    huippua ja koko maan ajatustapaa. Mutta miten sen liekään, varmaa\n    on, ettemme me tässä maassa pidä itseämme luotuina kuulemaan\n    ja halukkaasti ohjeeksemme ottamaan viittauksia ja osotuksia,\n    joita kerskailevin sanoin ja kömpelöin elein toiselta puolen\n    Pohjanlahtea meille annetaan.\n\n    Alituisesti meitä muistutetaan kiitollisuusvelastamme.\n    _Me_ olemme sitä mieltä, että se joka vaatimalla vaatii\n    kiitollisuutta, ei ole sen arvoinen. Hienotunteinen ja se, joka\n    todella kiitosta on ansainnut, tavan mukaan ei koskaan muistuta\n    semmoisesta velasta. Kun joku itse julistaa ansionsa, saa se\n    kohta epäilemään sen todenperäisyyttä. Jos me noudattaisimme\n    ruotsalaisten veljiemme esimerkkiä, niin me sanoisimme, että\n    meilläkin on osamme Ruotsin suurvallan ajassa, että toisellakin\n    puolen lahtea olisi tunnettava oltavan kiitollisuudenvelassa.\n    Emmekö me taistelleet ja vuodattaneet verta yhdessä Ruotsin\n    kanssa, emmekö kantaneet kuormista osaamme? Miksi vain _me_\n    olisimme tuomitut _ainoastaan_ kiittämään -- ja huokailemaan!\n    Palveluksemme meiltä vaadittiin, -- voitto pidetään omanaan.\n    Ruotsi säilyttää linnoissaan ja museoissaan rikkaita\n    muistomerkkejä loistoajaltaan ja muilta ajoilta. Me olemme olleet\n    mukana niitä valloittamassa. Mikä on meidän osamme saaliista?\n    Ei mitään. No niin, me voimme antaa niiden olla missä ovat. Me\n    voimme myöskin olla puhumatta niistä hävityksistä, jotka maamme\n    on kärsinyt Ruotsin tähden, sen hyväksi ja vaurastukseksi, mutta\n    emme me sentään voi suvaita törkeitä hyökkäyksiä meitä vastaan\n    ja ennustuksia kansallisen elämämme turmiosta. Jos Ruotsissa\n    tahdotaan, että myötätuntomme sitä kohtaan pysyy entisellään,\n    niin jätettäköön solvaavat soimaukset. Senlaatuiset kirjoitukset\n    kuin Aftonbladetin puheena oleva eivät aikaansaa muuta kuin että\n    meidän ja entisen yhteisvaltion väli laajenee.\n\n    Jos kerskailu ja lavertelu siellä nousee liian suuriääniseksi,\n    pakotetaan meidät muistuttamaan, _miten_ Ruotsi on saanut kasteen\n    ja kulttuurin, minkälainen tämä kulttuuri on muitten kansakuntien\n    rinnalla, miten raakalaisuus, joka -- puhuaksemme Tegnérin\n    kanssa -- yksistään on ollut alkuperäisesti isänmaallinen,\n    Ruotsissa hävisi saksalaisen \"kulttuurivaikutuksen\" kautta, miten\n    esim. maan nykyinen kirjallisuus pääasiassa on eklektisismin\n    tulos, miten maa kuninkaissaan on tarvinnut \"vanhempien ja\n    kypsyneempien\" kansakuntien miesten johtoa j.n.e. Mutta että\n    semmoinen jatkettu kansainvälisten kohteliaisuuksien vaihto\n    viimein veisi molemminpuoliseen mielenkatkeruuteen, josta\n    seuraisi \"ystävällisten suhteiden\" täydellinen lakkauttaminen,\n    ollaan -- niin me toivomme -- lopultakin riittävän ymmärtäväisiä\n    älyämään, jotta ei tahallisesti tahdottaisi pysyä pöyhkeilevän\n    kerskailun ja solvausten tiellä.\n\n    Me voimme ystävillemme ruotsalaisille vakuuttaa, että\n    me peruuttamattomasti tulemme jatkamaan kansallista\n    kulttuurityötämme siihen suuntaan, jonka \"fennomaaninen\" liike\n    on sille antanut. Ei mikään ole meitä siitä saava. Ainoastaan\n    se olisi \"kuolemamme kansakuntana\", ettemme onnistuisi. Ja\n    Ruotsin suurin historiallinen kunnia, mitä tulee sen suhteeseen\n    meihin, on epäilemättä se oleva, että me onnellisesti\n    suoritamme kansallisen kehityksemme. Jos ruotsalainen historia\n    tulevaisuudessa voi osottaa meihin eri, itsenäisen kulttuurin\n    omistavana kansakuntana, joka seisottuaan Ruotsin rinnalla\n    sittemmin on kyennyt käymään omia teitään, niin on se totta\n    tosiaan kaunein, saavutettavissa ollut todistus siitä, että se\n    todella on ansainnut kiitollisuutta.\n\n    Puhe toisen tai toisen rodun kulttuurihistoriallisesta\n    mahdottomuudesta on, lyhyesti sanoen, hävytöntä puhetta, joka\n    korkeintaan sopii tyhmien povariakkain suuhun, jotka eivät muuta\n    tiedä, kuin mitä kunakin hetkenä heidän raukeissa silmissään\n    kuvastuu taikka jotka, joltakin näyttääkseen yksinkertaisen\n    yleisön silmissä, lörpöttelevät mitä itsekään eivät usko.\n    Roomalaiset sanoivat kaikkia paitsi itseänsä ja mestarejansa,\n    kreikkalaisia, barbaareiksi ja kielsivät heiltä historiallisen\n    tulevaisuuden. Mutta historia opetti toista. Muuten todistaa se\n    vain kansatieteellistä tietämättömyyttä, kun väitetään, ettei\n    tshuudilaisilla kansanheimoilla ole ollut kulttuuria taikka\n    etteivät ne ole kyenneet hallitsemaan itseänsä. Katso ja lue!\n    Esihistoriallinen aika alkaa yhä enemmän valjeta sivistyneille.\n    Aftonbladetin toimitus olkoon hyvä ja perehtyköön asiaan. Mitä\n    se aika, jota sanomme historialliseksi, muun muassa todistaa, on\n    se, että Ruotsi valtiollisessa merkityksessä on mennyt alaspäin.\n    Valtiollinen suurvallanaika on ohi; maan kirjallisuudesta,\n    verrattuna entisten päivien kirjallisiin ilmiöihin, voitaisiin\n    paljon sanoa.\n\n    Mitä vielä tahtoisin saada Aftonbladetin toimituksen tietämään,\n    on se, että se historiankirjoitus, jonka edustaja Yrjö\n    Koskinen on, on se, joka on ja tulee olemaan meidän. Tämä\n    historioitsijamme on osottanut, että ruotsalainen valta täällä\n    _ei aina_ ollut parasta laatua, että vääryyttä ja sortoa maassa\n    oli olemassa, että kansa joskus liiaksikin tunsi niiden painon\n    eikä aina ollut tyytyväistä, samalla kun hän, milloin totuus\n    käskee, antaa täyden tunnustuksen ruotsalaiselle hallitukselle.\n    Ja se, joka ei häntä usko, hän lukekoon mitä Ruotsin oma\n    etevä historioitsija Fryxell kertoo. Hänkin todistaa, että\n    tyytymättömyys ruotsalaiseen valtaan maassamme kahdeksannentoista\n    vuosisadan keskivaiheilla oli noussut hyvin korkealle ja että jo\n    silloin ero monelle kuvastui lupaavana tulevaisuuden näkynä.\n\n    Mutta emme tahdo jatkaa vastenmielisiä oikaisuja. Yleensä ei\n    mitään hyvää lähde semmoisista väittelyistä kuin Aftonbladetin\n    alkama. Meillä on ja on edelleenkin, kaikesta huolimatta,\n    myötätuntoa Ruotsia kohtaan. Emme voi emmekä tahdo sitä kieltää.\n    Toivottavaa on vain, ettei Ruotsin puolelta kaikkea tehdä niitten\n    ystävyyden ja kunnioituksen tunteitten tukahduttamiseksi,\n    jotka läntistä naapurimaatamme kohtaan yhä edelleen säilyvät\n    varsinaisessa suomalaisessakin osassa kansakuntaa!\n\nTästä kirjoituksesta oppii jotakuinkin tuntemaan Hagmanin\nsanomalehtityylin. Hän ei rakastanut dedusoivaa esitystä, missä\nväitteet esiintyvät varovasti valmistettuina, riittävien todistusten\ntukemina, vaan oli hänen luontonsa mukaista niin sanoakseni paikalla\nratkaista asiat, lausua niin ja niin se on. Näin tehden hän, käyttäen\nlyhyitä lauseita ja voimasanoja tavoitteli mahtipontisuutta ja\ntäsmällisyyttä J. V. Snellmanin tyylin tapaan. Onhankin myönnettävä,\nettä hän esim. tähän ottamassamme kirjoituksessa tarmokkaasti\ntorjuu Aftonbladetin säädyttömyydet ja että hänen esiintuomiensa\nvastamuistutusten sarja on niin täydellinen, että siihen on tuskin\nmitään lisättävää. Sitäkin huomattavampi on se varmuus, millä kaikki\nlausutaan. Saattaisi luulla kirjoituksen historioitsijan kädestä\nlähteneeksi. Historioitsija Hagman ei sentään ollut enemmän kuin\nhän yleensäkään oli paljon kirjoja lukenut mies. Mutta sittenkään\nhän ei ole erehtynyt. Mitä hän muun muassa sanoo ruotsalaisesta\nkirjallisuudesta, oli 1880 vaiheilla aivan oikein; silloin se\ntodella oli eklektinen ja alhaalle aallonlaaksoon vajonnut.\nOudommalta tuntuu se ylemmyys, millä hän neuvoo Aftonbladetin\ntoimitusta tutkimaan esihistoriallisia aikoja, ennenkuin enemmän\npuhuu \"tshuudeista\". Mutta ei sekään ollut ilman perustusta. Juuri\nsilloin oli skandinaavilainen muinaistiede kukoistukseen puhjennut,\nSuomessa olivat tutkijat kirjoittaneet bjarmien muinaisesta vallasta,\nja Hagman oli Pietarissa monet illat kuullut innostuneen veljeni,\nJ. R. Aspelinin, suunnittelevan suomalaisugrilaisen tutkimuksen\ntehtäviä ja kuvittelevan sen mahdollisia tuloksia. Mutta sittenkin,\neikö ole mainio tuo huudahdus: \"katso ja lue!\" Edelleen Hagman\nsyystä naurettavaksi tekee ylimielisen puheen \"vähäosaisista\nkansanheimoista\", jonka takana seisoo enemmän dilettantteja kuin\ntiedemiehiä. Näillä huomautuksilla tarkotan, että Hagman tässä,\nniinkuin yleensäkin sanomalehtikirjoituksissaan, olematta tiedemies\nliikkui varmasti ja harvoin erehtyen. Vaikka hän tietääkseni vain\nsanomalehdistä ja aikakauskirjoista oli tietonsa ammentanut,\nhän osasi jonkunlaisella intuitsionilla täydentää ja järjestää\nnäkemyksensä asioista ja oloista ja pystyi niin, kunnioitusta\nvaativalla tavalla, käsittelemään mitä erilaisimpia aineita. Tyhjiä\nkorulauseita hän halveksi; hän kirjoitti vakaumuksesta eikä hänen\nmahtipontisuutensa koskaan soinut ontolta. Milloin joku kysymys\noli hänelle vieras, hän ei tekeytynyt asiantuntijaksi, vaan tilasi\nkirjoituksen sopivalta lehden avustajalta.\n\nEdellisen yhteydessä lausuttakoon joku sana hänen mielipiteistään\neri kysymyksiin nähden. Mitä kansallisuusaatteeseen ja\nsuomalaisuuteen tulee, on hänen kantansa jo ennestään selvillä.\nSemmoista doktrinääristä, rikkiviisasta liberalismia kuin Dagbladin\nedustama suomenmielisten käsityksen mukaan oli, Hagman ylenkatsoi.\nTulliasioissa esim. hän oli suojelustullien puolustaja, pitäen\n-- kenties Viipurin ajoilta saakka -- kotimaisen teollisuuden\nedistämisen silläkin tavoin hyvin tärkeänä. Edelleen hän perinnäiseen\nsuomalaiseen tapaan antoi arvoa voimakkaalle hallitusvallalle sillä\nehdolla, että se todella piti kansan hyvää päämääränään, enkä\ntiedä hänen tahtoneen vähentää kirkonkaan merkitystä maassamme --\nolematta sentään uskonnollinen. Kun vielä lisään, että hän koulun\nalalla vastusti klassillisten kielten syrjäyttämistä korkeammassa\nopetuksessa, niin arvaan, että moni lukija on valmis tuomitsemaan\nhänet kovin vanhoilliseksi. Kumminkin on toiselta puolen merkille\npantava, että hän valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä\nesiintyi innokkaana uudistuksen miehenä. Mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla ja osanotolla hän seurasi ajan demokraattisia,\nkansanvaltaisia liikkeitä skandinaavilaisissa maissa, ja syynä\nsiihen oli se, että meillä käytiin samaa taistelua, joskin toisissa\nmuodoissa. Meilläkin oli yhteinen kansa nousemassa, ja sen\npuolella hän seisoi, sillä Suomen tulevaisuus oli hänestä kansan\nherättämisessä itsetietoisuuteen, tietojen levittämisessä ja yleisten\nasioiden harrastamisen juurruttamisessa kansaan ja siten perustetun\nkansanvaltaisuuden kohottamisessa vanhan virkavallan rinnalle ja\nylitse. Ettei Hagman ollut taipuvainen hyväksymään uutta realistista\nsuuntaa taiteessa, jonka 1880-luku meilläkin kotiudutti, näkee siitä\nkiivaudesta, millä hän, käyttäen salanimeä Ignotus, keväällä 1880,\nahdisti V. Vaseniusta, joka esitelmissään oli ylistänyt Ibsenin\nNoraa. Tietenkään hän ei pahaksi pannut, että useat lukijat luulivat\nIgnotuksen olevan J.V.S.!\n\nVaikka Hagmanilla oli vakavat mielipiteet suurissa pääkysymyksissä\nja vaikka hän tiesi miten lehtensä oli niissä esiinnyttävä, hänen\n(kun vähäpätöisemmistä asioista oli puhe) kuultiin humoristisesti\nväittävän, että sanomalehtimiehen tulee pystyä käsittelemään\nmitä ainetta tahansa. Todistuksena siitä oli silloin jonkun\nvanhemman toverin tapana, hänen naurusuin kuunnellessaan, hänestä\nitsestään kertoa seuraava kasku, jonka historiallinen perustus oli\nniiltä ajoilta, jolloin hän johti Helsingfors Tidningaria, siis\n1860-luvun keskivaiheilta. Silloin oli kerran tapahtunut, että\nnuori ruotsalainen laulajatar, joka oli tullut Helsinkiin antamaan\nkonserttia, tuli Hagmanin lehden toimistoon esittelemään itseään ja\npyytämään suosiollista mainitsemista julkisessa äänenkannattajassa.\nHagmanista laulajatar oli erittäin viehättävä olento ja vastaanottaen\nhänet mitä kohteliaimmin hän kaikin tavoin lupasi edistää hänen\nyritystään, jonka hän toivoi hyvin onnistuvan. Laulajatar oli\nmielissään, ja Hagman ei laiminlyönyt käydä häntä tervehtimässä\nkonserttiosastojen välillä lausuen silloinkin monta kaunista sanaa.\nMutta seuraavana päivänä oli arvostelu kirjoitettava, ja tavallinen\nmusiikkiarvostelija oli pahaksi onneksi matkustanut maalle. Nyt oli\nHagman helisemässä ja sitä enemmän hän kiihtyi, kun hän samassa\nsai kutsun tulla Rokassowskijlle Degerööhön. Mitä ajatteleekaan\nlaulajatar, jollei lehdessä mitään konsertista sanota! Entä jos\nhän itse kirjoittaisi arvostelun? Niin, mutta onhan se hänelle\nkerrassaan vieras ala! Silloin sattui toimistoon tulemaan pari\nystävää, jotka olivat tarpeeksi musiikintuntijoita, ja huudahtaen\nhelpotuksesta Hagman pyysi heitä kirjoittamaan. Mutta vastaus oli\nkieltävä, sillä eiväthän he olleet laulajatarta kuulleet. Silloin\nHagman päättäväisesti tarttuu kynään ja pyytää toisten mainitsemaan\nhänelle semmoisia musiikkitermejä, jotka voivat tulla kysymykseen, ja\nniin työ alkaa. Nauraen ystävät latelevat: cantabile, mezzo sfogato,\nkorkea ciss j.n.e., ja Hagman kirjoittaa hiki otsassa, sovittaen\ntoisen oppisanan toisensa perään arvosteluunsa. Ja arvostelu\nsyntyi kuin syntyikin, lähetettiin suoraapäätä kirjapainoon, ja\niloisena kuin lintu Hagman lähti Degeröölle. Seuraavana päivänä\noli kummallinen \"resensioni\" lehdessä. Mitä yleisö siitä sanoi, on\nunohdettu, mutta ruotsalainen laulajatar näyttäytyi vielä kerran\ntoimistossa ja kiitti Hagmania erinomaisesta arvostelusta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 1880 oli merkkivuosi Dagbladin puolueen historiassa. Silloin\nnäet siinä selvästi esiintyivät ne hajaannuksen merkit, jotka\njohtivat viikinkipuolueen järjestäytymiseen ja Nya Pressenin\nsyntyyn (1883). Syyskuun 29 p:nä Hagman eräässä kirjoituksessa\ntotesi hajaannuksen ja antoi sille osalle puoluetta, joka yhä\nkoetti pitää kiinni entisistä liberaalisista tunnussanoista, nimen\n\"kansliapuolue\", koska todellisuudessa sen henki oli lähinnä kotoisin\nvirkavallan kanslioista. Myöhemmin samana syksynä sama osa puoluetta\nyritti täyttää vanhat astiat uudella tai uudistetulla viinillä ja\njulkaisi prameilevan \"liberaalisen puolueen ohjelman\". Silloin,\njoulukuun alkupuolella, Snellman julkaisi musertavan arvostelunsa\ntästä ohjelmasta, ja sen jälkeen puolue häviämistään hävisi, sen\njäsenet kun toinen toisensa perästä ja lopulta joukottain liittyivät\nviikinkeihin.\n\nSeuraavana vuonna 4 p:nä heinäkuuta Snellman kuoli, viimeiseen\nsaakka avustettuaan Morgonbladetia. Tästä samasta vuodesta alkaen\nlehden olemassaolo oli enemmän kuin ennen Hagmanin käsissä. Hän\noli näet ottanut yksin vastatakseen lehden hoidosta, sillä ehdolla\nettä hänelle suoritettiin määrätty rahallinen avustus. Ilman muuta\napulaista kuin yksi kertoilija kokouksia varten ja joskus ilman\nsitäkin hän piti lehden pystyssä. Pääkirjoituksiin nähden hänen\nparas turvansa oli vanha ystävä E. A. Forssell, joka silloin oli\nPorvoon tuomiokapitulin sihteeri ja näyttää olleen erittäin virkeissä\nvoimissa. Hagmanin kirjeistä hänelle on melkoinen joukko säilynyt\nja niistä näkyy, kuinka toimittajan työ oli vaivalloista, mutta\nmyöskin kuinka Forssell oli altis häntä auttamaan. Parhaimmatkin\nkirjoituksensa hän nimettömänä lehteen lähetti, ja onneksi he\nuseimmissa asioissa olivat niin yksimielisiä, että yhteistyö\nsujui ilman minkäänlaisia selkkauksia heidän välillään. Ohimennen\nmainitsen, että Forssell se laati nekin kirjoitukset aikoinaan niin\nkuuluisasta juutalaispojan Urenin jutusta, jotka loppupuolella\nvuotta 1881 saivat Turun kuvernöörin Creutzin nostamaan kanteen\nMorgonbladetin toimittajaa vastaan. Oikeudenkäynti päättyi niin, että\nHagman tuomittiin, mikäli muistan, 800 markan sakkoihin. Tietenkin\nrahat kerättiin puoluelaisten kesken. --\n\nKesäaikoina Hagman 1870-luvulla miltei säännöllisesti oleskeli jonkun\najan Naantalissa; 1877 oli Lucina-sisar siellä hänen kanssaan, ja\noli veli silloin ollut iloinen ja täynnä toivoa. Enemmän hän oli\nnäyttänyt levon tarpeessa olevan, kun hän kesällä 1881 omaistensa\nkanssa vietti muutamia viikkoja Hauhossa sekä 1882 Mikkelissä, jossa\nSofia-sisar oli tyttökoulun johtajatar ja johon äiti ja sisarukset\ntulivat kesän suloa nauttimaan. Kummassakin paikassa August oli\nkalastaen ja metsästäen virkistänyt poikaikänsä muistoja Kälviältä.\nValitettavasti lyhyet kesälomat eivät riittäneet muuta kuin\nnäennäisesti ja ohimenevästi uudistamaan hänen voimiansa.\n\nHagmanin ystävät olivat jo kauan olleet sitä mieltä, että hänen\ntaakkansa oli ylivoimainen, mutta ei ollut helppo sanoa, miten hänet\noli siitä vapautettava. Tammikuulla 1884 heräsi kuitenkin, mikäli\nmuistan, W. Enebergissä, joka silloin oli valtiokonttorin johtaja,\najatus, että Hagman voisi saada Suomen pankilta määräyksen valvoa\npankin setelien painattamista Kööpenhaminassa. Paikka oli tuleva\nvapaaksi huhtikuulla, palkkio oli 6,000 markkaa ja tehtävä helppo.\nTietysti Hagman ilolla vastaanotti tarjouksen. \"Olen iloinen kuin\nleivonen\", hän kirjoittaa Forssellille, \"päästäkseni täältä, kaikesta\ntouhusta ja melusta. Parempaa en ole voinut toivoa lennokkaimmissa\nunelmissani.\" Mutta vaikea oli hänen repiä itsensä irti. Lehteä\noli näet jatkettava ainakin vuoden loppuun -- ja mistä saada\nsijainen? No, saatiinhan semmoinen lopulta maisteri (senaattori)\nKaarlo Castrénissa, mutta raskaita olivat Hagmanille sentään nämä\nviimeisetkin kuukaudet. Helmikuun 7 p:nä hän kirjoittaa: \"Raskaita\naikoja minulla on ollut uudesta vuodesta saakka. Kirjapaino-olot\n(Mbl. painettiin viime aikoina Weilin & Göösillä) ovat aivan\nnurinkurin, ja mahdotonta näyttää olevan parannusta aikaansaada.\nUseina öinä olen tuskin ollenkaan nukkunut, mutta mitä se olisi,\njos pääsisi ruumiillisella unettomuudella -- levottomuus ja kiusat\nmerkitsevät enemmän. -- Pimeältä näyttää täältä pääsö; täytyy kai\nluopua toivosta!\" -- Maaliskuun lopulla hän kertoo toipuneensa\n\"toisten mukaan\" vaarallisesta taudinkohtauksesta. Hänellä oli\nollut reumaatillista päänsärkyä, jota paitsi sydämen toiminta oli\nhäiriintynyt (\"valtasuoni löi neljänä päivänä 160 kertaa minuutissa\n-- tänään 80\"). Vihdoin mainittakoon, että Hagmanin yksityiset\nraha-asiat eivät suinkaan olleet niin hyvässä järjestyksessä,\netteivät nekin olisi huolia antaneet. Mutta ajatus \"minun täytyy\nmatkustaa\" oli niin hänen syöpynyt, että kaikki esteet voitettiin.\nOli kuin hän olisi tuntenut, että nyt on yritettävä, jos koskaan;\nmatka voi kenties auttaa, täällä on loppu edessä. Torstaina\nhuhtikuun 10 p:nä toimeenpantiin Hagmanille läksiäispäivälliset,\njoissa Antti Jalava piti jäähyväispuheen, joka ollen osaksi vakava,\nosaksi humoristinen sisällykseltään tyystin osotti, kuinka suuressa\narvossa häntä kaikki pitivät ja kuinka rakas hän oli ystäville,\njoista hän nyt erosi. Seuraavana päivänä hän lähti omaistensa luokse\nHämeenlinnaan, jossa viipyi neljä päivää. Palattuaan Helsinkiin hän\n15 p:nä kirjoitti jäähyväiskirjeen Forssellille, josta otan nämä\nsydämelliset sanat:\n\n    \"Veli Ernst Albert! -- -- Niin, rakas veli, lauantaina lähden --\n    jos mitenkään mahdollista on, sillä 21 p:nä alkaa virkatoimeni\n    Kööpenhaminassa. Kiitos nyt minulle osottamastasi ystävyydestä,\n    kaikesta minulle tekemästäsi hyvästä. Mitä olet tehnyt\n    Morgonbladetin hyväksi, siitä ei oikeastaan minun ole kiittäminen\n    -- sen tunnet itsessäsi ilman selityksittä -- mutta koska sinun\n    työsi ei ainoastaan ole tehnyt sen olemassaoloa mahdolliseksi,\n    vaan myöskin mitä oleellisimmin helpottanut tehtävääni, niin\n    olkoon siihen nähden minulle suotu omastakin puolestani saada\n    kiittää Sinua. Niin, kiitos, kiitos!\n\n    Ihmeellinen on sattuma ollut, että me niin kaikessa olemme olleet\n    yhtä mieltä ja ymmärtäneet toisiamme. Minulle on ollut enemmän\n    kuin sanoa voin, että minä sentään maailmassa olen tavannut\n    jonkun, joka on minua kohtaan ollut täysin suora ja rehellinen\n    ystävä. Ethän pahaksi pane, että lausun sen julki. Vielä kerran:\n    kiitos kaikesta, älä unohda, vaan sääli minua!\n\n    -- Kolme viikkoa olen ollut jotenkin huono, ja olen edelleenkin.\n    Nukkunut vain vähän, ja ainoastaan morfiinin avulla. Kenties\n    sydämen vika. Noudattanut ankaraa dieettiä, lääkärin\n    määräyksestä.\" --\n\n\n_Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan_.\n\nHagmanin Kööpenhaminan-ajalta on seikkaperäisempiä tietoja hänestä\nsäilynyt kuin miltään muulta hänen elämänsä jaksolta. Hän kirjoitti\nnäet miltei joka päivä omaisilleen ja ystävilleen, ja useimmat\nkirjeet ja kirjekortit näyttävät säilyneen. Kumminkaan en näe syytä\nolevan tehdä esitystäni niin laajaksi kuin mahdollista olisi.\nAsianlaita on nimittäin että tarkemmat tiedot ystävämme huonontuvasta\nterveydestä tuskin kuuluvat laajemmalle yleisölle. Riittäneehän\nsanoa, että Hagmanin terveys hänen lähtiessään ulkomaille jo oli\nniin järkytetty, että hän huolimatta hiljaisista elämäntavoistaan ja\nlääkäreistä ainoastaan ajoittain näennäisesti parantui. Enimmäkseen\nhän oli niin heikko, että tavallisen kirjeenkin kirjoittaminen kävi\nhänelle rasittavaksi. Sen lisäksi hän esim. 22 p:nä kesäk. yöllä sai\njonkunlaisen hermo- tai lievän halvauskohtauksen, jonka jälkeen hänen\ntäytyi lähes pari viikkoa olla minkäänlaiseen työhön ryhtymättä.\nSamoin hän joskus muulloinkin oli tavallista huonompi, vaikka hän\ntaas ajaksi toipui, siksi kuin vuoden alussa 1885 ratkaiseva isku\nsattui.\n\nKumminkin Hagman, mikäli huomattavissa on, yleensä säännöllisesti\njaksoi suorittaa tehtävänsä, s.o., joka päivä käydä Thielen\nkirjapainossa laskemassa ja käytettäväksi antamassa paperiarkkeja,\nklisheitä y.m. sekä tarkastamassa valmiiksi painettuja setelejä ja\nkaappiin sulkemassa tavaraa, joka ei saanut olla esillä. Siihen\nmeni häneltä noin 1 1/2 tuntia, jota vastoin hänen edelläkävijänsä,\ntri Grönvik, oli siitä tunnissa suoriutunut. Niinikään hän tarpeen\nmukaan edusti Suonien pankkia erään oikeusjutun sattuessa Malmössä,\nkun eräs sikäläisen pakkahuoneen kuuromykkä palvelija oli yhdestä\nHagmanin, pankille lähettämästä laatikosta varastanut 100 kappaletta\nviidenmarkan seteleitä, joista kaikki paitsi viittä kappaletta\nsaatiin takaisin. Luonnollisesti Hagman vähän saattoi nauttia niistä\nuusista oloista, joiden keskelle hän oli joutunut. Suurimman ilon\nhänelle tuottivat kotimaalaiset, jotka silloin tällöin kävivät\nhänen luonaan. Näistä on ensi sijassa mainittava hänen äitinsä\nja Sofia-sisarensa, jotka vartavasten matkustivat hänen luokseen\nkesäkuulla ja viipyivät äiti noin kuukauden ajan ja sisar vähän\nkauemminkin. Tiedämmehän jo ennestään, että Hagman oli kiintynyt\nomaisiinsa, ja sen tähden on helppo ymmärtää, että tämä käynti\ntuotti hänelle suurta sydämentyydytystä. Nämä lähimmät omaiset\nolivat hänen luonaan silloin kun ensimäinen ylempänä mainituista\nsairauskohtauksista sattui. Muista ystävistä ja tuttavista, jotka\ntänä vuonna kävivät Kööpenhaminassa, mainittakoon hyvä toveri\nPietarista, Bruno Niska, tri O. A. Forsström (Hainari) nuoren\nrouvansa kanssa Sortavalasta, Viktor Forselius Turusta, laulajatar\nnti Alma Fohström, August Hjelt y.m. -- Että Hagman, innostunut\nkun oli valtiollisesta elämästä, ei voinut olla kauan Tanskassa\nkoettamatta päästä tuttavuuteen johtavien miesten kanssa, on\nitsestään ymmärrettävää. Merkillisin mies, jonka hän oppi tuntemaan,\noli etevä poliitikko Kristen Povlsen Berg, joka uudestaan tulleena\n\"yhdistetyn vasemmiston\" johtajaksi paraikaa kävi kiihkeää taistelua\nEstrupin ministeriötä vastaan. Bergin välityksestä Hagman myöskin\nsai kutsun olla saapuvilla \"yhdessä merkillisimpiä valtiollisia\njuhlia Pohjoismaissa\", niinkuin Hagman kirjoittaa minulle (14/9),\ntarkottaen juhlaa Skodsborgissa (6/8), jonka tanskalainen vasemmisto\noli toimeenpannut suuren norjalaisen valtiomiehen ja kansanpuolueen\njohtajan, vastikään konseljipresidentiksi kohonneen Johan Sverdrupin\nkunniaksi. Hagman oli ollut kahden vaiheilla, mennäkö juhlaan vai\neikö, varsinkin kun Berg edeltäpäin oli lausunut, että olisi hyvin\ntervetullutta, jos hän esittäisi tervehdyksensä Suomesta -- mihin\nHagman kuitenkin oli vastannut ehdottomasti kieltäen. Itse juhlassa\nBerg ensin puhui Sverdrupille; sen jälkeen hän oli eri puheella\nosottava huomaavaisuutta muita kunniavieraita kohtaan. Sitä ennen hän\nkuiskasi Hagmanille, että hän \"Venäjän tähden\" ei tahtonut mainita\nhäntä. Siitä tämä oli sanonut olevansa erityisesti kiitollinen,\nsillä \"Jumala ties mitä juttuja siitä olisi syntynyt\". Sverdrupin,\nulkomaalaisen valtiomiehen, juhlimista katsottiin näet Tanskassakin\narveluttavaksi rohkeudeksi, erittäin kun hän, niinkuin G. Brändes\nkertoo, Kööpenhaminassa ei ollut etsinyt muuta kuin vasemmiston\nmiesten seuraa. \"Miten lieneekään\", Hagman kirjoittaa, \"on juhla\nelämäni arvokkaimpia muistoja. Olen saanut pusertaa Sverdrupin kättä\nja myöskin puhua hänen kanssaan muutamia sanoja Suomesta sekä tullut\nesitellyksi usealle tanskalaisen kansanpuolueen johtavalle miehelle!\"\n-- Eräässä seuraavana päivänä lähettämässään lisäyksessä kirjeeseensä\nHagman selittää, että Bergin kuiskaus hänelle tarkotti muutakin kuin\nvain sitä, ettei hän halunnut herättää huomiota Venäjällä. Siihen\nsisältyi näet myös Hagmanin kannan hyväksyminen siinä kohden, että\nSuomi oli kansallisesti jotakin erikoista, skandinaavilaisista\nmaista erillään olevaa, ja että sitä siis (huolimatta Venäjästä)\nsentähden ei voitu mainita. -- \"Semmoisia vahvoja valheita\", hän\nkirjoittaa, \"kuin että kansallisuuskysymys ei ole rotukysymys,\non varovaisinta olla lausumatta. Luultavasti se oli Z. T., joka\nsai sen lauseen ohjelmaan. Vähän auttaa sanoa, ettei _tahdo_ sitä\n_käsitellä_ niin, kun se tosiasiassa, maailmanhistoriallisesti, sitä\non. Suomalaista kansakuntaahan _me_ tahdomme ja tämän harrastuksen\nkautta me siirrymme loitommas skandinaavilaisista kansoista -- se\non selvää eikä siihen voi mitään. Minä olen myöskin monipuolisesti\nnähnyt ja kokenut, ettei meitä, Jumalan kiitos! enään oteta lukuun,\nkun on kysymys näiden kansojen tulevaisuudesta. Se ei laisinkaan käy\npäinsä.\" -- Nämä sanat käsittänevät tuloksen ei ainoastaan Hagmanin\nomasta toiminnasta ja mietiskelystä, vaan myöskin hänen matkalla\nsaavuttamastaan kokemuksesta. Ettei tämä käsitystapa johtunut\nmistään vastenmielisyydestä lähinnä Ruotsia kohtaan, niinkuin ehkä\nvoitaisiin luulla, sen näkee siitä mielihyvästä, jonka hän eräässä\nkirjeessä lausuu julki, kun hän vuoden viime päivinä Suomen pankin\npaperiasioissa kävi Tukholmassa. Ruotsalaisessa ympäristössä hän\nerinomaisesti viihtyi.[58]\n\nHagmanin ollessa Kööpenhaminassa tapahtui onneton tulipalo, joka\nhävitti Kristiansborgin linnan keskellä kaupunkia. Omaisilleen hän\nsiitä kirjoittaa seuraavana päivänä lokakuun 4:ntenä. -- -- \"Menin\nulos noin vähää ennen klo 7, portissa oli tämän talon poika, joka\nsanoi: 'Kristiansborg palaa'. Enpä juuri uskonut, mutta menin\nNytorville katsomaan. Tulin teatterin ohitse, ja näin nyt koko linnan\ntulen vallassa. Hirmuinen näky, julma ja pyörryttävä! Katselin\nja ajattelin: mitähän kaikkea tuossa nyt menee? palaakohan vielä\nThorvaldsenin museokin? Taulugalleria oli jo liekeissä, enkä tietänyt\noliko mitään pelastettu. Koin tunkeutua väkijoukon läpi telegrafiin\nlähettääkseni sanoman Morgonbladetille. Menin syrjäkatuja, mutta\nKöbmagerkadulla oli väentungos semmoinen, etten tahtonut päästä\neteenpäin. Pääsin kuitenkin, mutta levottomuuteni oli suuri, ja siitä\npäätäni rupesi pyörryttämään. Vihdoin sain sähkösanoman annetuksi.\nMenin sitte vielä tulipaloa katselemaan ja istuin vähän aikaa Kongen\naf Danmark nimisessä ravintolassa, lähellä palopaikkaa. Tultuani\nkotia kuului aika pamaus. Mikä se oli? Pitää vielä mennä katsomaan.\nPortailla tapasin naapurini ja sain heiltä kuulla, että insinöörit\nolivat dynamiitilla räjähyttäneet ilmaan erään rakennuksen, jotta\nlinnankirkko ja Thorvaldsenin museo pelastettaisiin. -- Mutta jo on\npääni taas huono, niinkuin se oli eilen illallakin.\" -- Muutamia\npäiviä myöhemmin Hagman vielä palaa tulipaloon, kertoen surkeista\nraunioista, joita oli läheltä katsellut. Sitte hän huudahtaa:\n\"Voi näitä ministeriön lehtiä, miten Bergiä kohtaan menettelevät!\nTulipalostakin on koetettu saada jotakin häntä vastaan; [kun\nnäet hänen kansliahuoneensa oli pelastunut] sanottiin, että hän\npelastustyössä oli koettanut vain pelastaa omaansa j.n.e. Noh,\nnyt ei hänellä linnassa ollutkaan mitään omaa, vaan ovat kaikki\nhuonekalut valtion. Toisaalta kuuluu, että hän kuin mies johti\npelastustyötä _koko_ valtiopäivä-osastossa, ja onhan se selvää ja\narvattavaa.\" Vielä Hagman kertoo kuinka eräs kuvalehti teki pilkkaa\nBergin köyhyydestä, kuvaten hänet huonoissa vaatteissa ja paikatuissa\nsaappaissa. Hän olisi mielellään lähettänyt kuvan, mutta ei tahtonut\n\"antaa hävyttömyydelle rahaa -- enpä osta!\" Semmoiset taistelutemput\nloukkasivat Hagmanin ritarillista mieltä. Tulipalon jälkeen hän kävi\nBergin luona jättämässä nimikorttinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnemmän kuin mitään muuta Hagman Kööpenhaminassa ajatteli kotimaan\noloja ja myöskin omaa lehteänsä. Kumminkaan hän ei, vaikka monesti\nlausuukin toivovansa vielä tulla aivan terveeksi, kertaakaan mainitse\nmitään palaamisesta entiseen toimeensa. Sitä hän vain useamminkin\npainostaa, että Suomessa yhä edelleen ruotsinkielinen fennomaaninen\nlehti on tarpeen. Kaukana oltiin näet lopullisesta voitosta, ja\nturmiollista oli hänestä sentähden luovuttamalla aseet ruveta\nkompromissaamaan tai rakentamaan sovintoa vastustajien kanssa. Siihen\nsuuntaan käyvät tuumat, jotka, mikäli olivat julkisuuteenkin tulleet,\nlähinnä nojasivat olettamukseen, että suomenmieliset ja entinen\nDagbladin puolue voisivat yhteen liittyä, ilmaisivat Hagmanista\nheikontumista ja veltostumista. Eikä hän myöskään onnelliseksi\nkatsonut sitä kristillisten ja suomenmielisten liittoa, joka\ntodella syntyi suureksi osaksi tri Bergenin esitelmäin herättämän\nmielenkuohun tuloksena. Edellisten joukossa oli nimittäin monta\npuhtaasti ruotsinmielistä, ja sen vuoksi hänestä asia ei voinut olla\nkansalliselle puolueelle eduksi. Kun hän sitte sai tietää, että\nainakin aluksi hänen ystävänsä E. A. Forssell rupeisi uuden lehden,\nFinlandin, toimittajaksi, hän katseli seikkaa tyynemmin mielin.\n\nKun päätetty oli, että Morgonbladetin sijaan oli astuva aivan\nuusi lehti, Hagman alkoi valmistaa jäähyväiskirjoitusta vuoden\nviimeistä numeroa varten, ja kun jo tavallisen kirjeen laatiminen\nhäntä väsytti, on ymmärrettävää, että hän kirjoitukseen käytti\npaljon aikaa. Miten lieneekään, tuli siitä kaunis ja liikuttava\njälkilause, jossa elämäntyönsä päättäneen sanomalehtimiehen harras\nisänmaanrakkaus ja harvinaisen vilpitön, miehuullinen luonne eheinä\nkuvastuvat. Tässä seuraa lyhyt selostus noin 4 palstan pituisesta\nkirjoituksesta: Ensin hän lausuu julki ilonsa siitä, että on saanut\nolla mukana tekemässä työtä Suomen kansallisen tulevaisuuden\nhyväksi ja kokemassa odottamattomia voittoja: lukuisat 1872 v:n\njälkeen syntyneet suomalaiset koulut, uusi v. 1883 esiintynyt\nasetus oikeuskielestä, yleisön mielipiteissä tapahtunut muutos --\nnimittäin että enää harvat julkisesti vastustivat suomalaisuuden\ntarkotusperiä, \"asian sisällinen totuus oli pakottanut vastustajat\nainakin ulkonaiseen myöntyväisyyteen\" -- sekä vihdoin että Yrjö\nKoskinen, suomenmielisten etevin mies, 1882 oli kutsuttu hallitsijan\nneuvoskuntaan; ainoastaan yhdessä kohden oli ratkaisu tapahtunut\nlehden mielipiteitä vastaan, siinä nimittäin, että eräistä\noppikouluista ja samalla myöskin monesta yliopistotutkinnosta\nklassilliset kielet oli syrjäytetty. -- Sen jälkeen, kääntäen\nkatseensa valtiolliseen elämäämme yleensä, hän pitää onnena, että\nkansallinen kysymys on sen perustana ollut: \"missä kansallinen\ntunkeutuu esiin, siinä voidaan odottaa tervettä, luonnonmukaista\nkehitystä; ainoastaan se, jolla on kansassa juurensa, voi siinä\nkasvaa ja menestyä\". Kielikysymys on päivän elinkysymys ja niin kauan\nkuin se on ratkaisematta, on maan tulevaisuus huonosti turvattu.\nRuotsalainen kansanaines on rauhassa elävä, Morgonbladetissa ei ole\nsanaakaan sanottu, joka sen turvallisuutta uhkaisi; vastustajat\novat ruotsalaisuuden miehet luonnottomine vallanpyyteineen. Lujasti\nja tarmokkaasti on edelleen työtä tehtävä suomalaisen kysymyksen\nratkaisemiseksi, välittämättä vastustajain väitteistä, välittämättä\nniistä usein halpamielisistä keinoista, joilla he koettavat\nvalta-asemaansa puolustaa. Mutta kaikista tärkeintä on, että\nsuomalais-kansalliset pysyvät yksimielisinä. Yhtenä Morgonbladetin\npäätehtävänä onkin ollut ylläpitää sopua puoluelaisten kesken,\neritoten sillä tavoin, että se mahdollisimman mukaan on pidättäytynyt\nvastalauseista ja hyökkäyksistä pääasiassa samoin ajattelevia\nkohtaan, milloin joku huonosti valittu lause taikka vähemmän mietitty\ntoimenpide olisi siihen aihetta antanut. -- Vihdoin kirjoittaja\npyytää vastustajiltaan anteeksi taistelun telmeessä lausutut\nkatkerat sanat, tunnustaen samalla voimiensa vähyyden. Toiselta\npuolen hän kiitollisuudella muistaa, että useita kansan etevimpiä\nmiehiä, jopa sen suurin johtaja, tienraivaaja ja -viittaaja J. V.\nSnellman on lehteen kirjoittanut. Viimeinen kiitos on lehden talouden\nkannattajille ja nuoremmille avustajille, johon hän pitäen edellisiä\nsilmällä lisää, että toimitukselta ei koskaan oltu vaadittu eikä se\nkoskaan ollut antanut mitään lupauksia sisällykseen katsoen, vaan\non kaikki, mitä siinä lausuttu on, vakaumuksesta lähtenyt. Eikä\nMorgonbladet koskaan ole ollutkaan sanomalehtiyritys tavallisessa\nmerkityksessä. Sitä ei ole koskaan liikeyrityksenä hoidettu, vaan\non se palvellut aatetta, jonka pikainen toteuttaminen on kansamme\nolemassaolon perustus.\n\nJoulukuun 31 p:nä 1884 sai Hagman vastaanottaa seuraavan, häntä\nsuuresti ilahduttavan sähkösanoman: \"Morgonbladetin viimeisenä\npäivänä kiitämme täydestä sydämestä Sinua, sen johtajaa,\nväsymättömästä, tarmokkaasta, hedelmällisestä työstä isänmaan\npalveluksessa. Göös, Meurman, Kihlman, Forssell, Jaakko Forsman,\nEneberg, Löfgren, Almberg, Ignatius.\"\n\nLucina-sisarelle August kirjoitti 5 p:nä tammik.: \"Vai että mamma oli\nsuruissaan, kun Morgonbladetin viimeinen numero tuli. Itkinpä vähän\nitsekin, kun loppukirjoituksen kirjoitin. Mammalle lohdutukseksi\",\nseuraa sitten ylläoleva sähkösanoma.\n\nHagmanin rakkaus omaisiinsa ja etenkin äitiinsä oli saanut hänen\nmelkein jok'ainoa päivä antamaan itsestään tietoja. Uutena vuonna\n1885 oleskeli Lucina Helsingissä äidin ollessa yksin Hämeenlinnassa.\nAugust kirjoitti silloin tavallisesti sisarelleen, sillä 72-vuotiaan\näidin silmät eivät vaivatta pystyneet saamaan selkoa hänen\nkäsialastaan. Tammikuun 31 p:nä August kuitenkin, kuultuaan että\nLucina 7 p:nä helmik. palaisi Hämeenlinnaan, kirjoitti kortin suoraan\näidille -- se oli nähtävästi viimeinen, mikä hänen käsistään lähti!\nSiinä hän enemmän huolehtii äidistään kuin itsestään. Hän pelkää\näidin kärsivän ikävyydestä ja varottaa häntä toimimasta, niin että\nväsyy. Itsestään hän sanoo, niinkuin melkein aina omaisilleen, että\nhän voi \"jokseenkin hyvin\", vaikka \"hengenahdistus taas on ruvennut\nvähän vaivaamaan\".\n\nLuultavasti seuraavana yönä Hagmania kohtasi halvaus. Lähempiä\ntietoja siitä puuttuu, mutta 1 p:nä helmik. hän hotellista Kongen av\nDanmark, jossa oli asunut, muutettiin Kunink. Fredrik-Hospitaliin.\nSiellä häntä hoidettiin maaliskuun 6:een päivään, jolloin hän oli\nniin toipunut, että arveltiin hänen voivan matkustaa kotia yhdessä\nTyko-veljen kanssa, joka oli tullut häntä noutamaan. Tyko, jolla oli\nkoulunopettajan virka Viipurissa, vei veljensä Hämeenlinnaan äidin\nja Lucinan luokse, ja katkeraa oli näiden vastaanottaa rakas vieras,\nsillä ensimäinen silmäys oli ilmaissut, että August oli mennyt\nmies. Asunnon ahtauden tähden muutettiin sairas jonkun ajan päästä\nHelsinkiin, missä ystävä Forssell otti hänet luokseen (Mikonk. 27).\nTietysti lääkärien apua kysyttiin, mutta turhaan, eikä hän itsekään\nenään elämää ajatellut. Kun muutamia päiviä ennen kuolemaa ystävysten\nkesken oli puheeksi tullut Hagmanin kotiatulo Kööpenhaminasta ja\ntulevaisuus, oli hän tyynellä, puoleksi leikillisellä tavallaan\nlausunut: \"Niin, en minä ole tullut kotia elääkseni, vaan kuollakseni\ntäällä. Sehän se merkillinen oli, etten minä _voinut_ kuolla\nKööpenhaminassa. Minun _täytyi_ päästä kotia saadakseni hautani\nSuomessa.\" Keuhkohalvaus kuuluu aiheuttaneen lopun, joka tuli klo 3\np:llä lauantaina 18 p:nä huhtikuuta 1885.\n\nAugust Hagman haudattiin vanhalle luterilaiselle kirkkomaalle\ntiistaina 21 p:nä. Saattajain lukuisassa joukossa nähtiin, paitsi\nvanhaa äitiä ja sisaruksia, valtiopäivämiehiä ja Pohjalainen osakunta\nin corpore. -- Forssell-ystävän jäähyväissanoista otan joitakuita\nkuvaavimpia: Vainajan intohimoinen isänmaanrakkaus oli samalla hänen\nvaivansa ja virkistyksensä. Hänen elämänsä oli raskasta työtä, jopa\nsiihen määrään, että hänen voimansa murtuivat ennen aikojaan; hänen\nelämänsä oli kovaa taistelua, niin ettei hän aina edes todellisten,\nrakkaitten ystäviensäkään kanssa saanut olla yksimielisessä\nyhteistyössä; hän sai kärsiä vastoinkäymisiä ja vääryyttä. Mutta\nhän teki työtä ja taisteli ja kärsi ilolla, sillä hän eli suuren\nasian hyväksi, johon koko hänen sielunsa oli kiintynyt. Hän oli\njärkähtämättömästi vakuutettu harrastuksensa oikeudesta ja ketään\npelkäämättä, säilyttäen sydämensä katkeruudesta vapaana, hän lausui\nsen julki. Hän oli nöyrä, hän ajatteli korkeasti asiastaan, mutta ei\nitsestään. Hän oli itsenäinen luonne, jopa itsepäinenkin, mutta ei\nahdasmielinen. Hänen kykynsä oikein arvostella ilmiöitä eri aloilla\noli tavallista suurempi. Semmoinen hän oli julkisessa toiminnassaan,\nsemmoinen yksityisessä elämässään, paitsi että jälkimäisessä\ntaistelijamieli vetäytyi luonteen hienojen, vienojen piirteiden\ntaakse. -- Siihen tapaan karakterisoi Hagmania se työtoveri, joka\nvarmaankin parhaiten hänet tunsi, ja hän päätti toivomalla, että\nvainajan kaunis muisto kauan eläisi.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Esitelmä Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872.\nKirjallinen Kuukauslehti s.v.\n\n[2] Liitto, 1904.\n\n[3] Seikkaperäisempiä tietoja Alina Frasasta antaa Anders Ramsay\nvasta ilmestyneissä muistelmissaan Från barnaår till silfverhår II, s.\n103 ss.\n\n[4] Kylä Kirkkonummella, missä Kivi oleskeli n.s. ylioppilaspakarissa\nja valmistautui ylioppilastutkintoon, jonka hän syksyllä suorittikin.\n\n[5] Kirje päättyy näin ilman allekirjoitusta.\n\n[6] Kiven veli Juhani Stenvall oli 1857 (?) vuokrannut Purnuksen\ntilan Siuntiossa, ja Aleksis oleskeli usein hänen luonaan.\n\n[7] Sittenkin kun Juhani Stenvall oli luopunut vuokratilastaan (1861)\noleskeli Kivi yhä edelleen Siuntiossa; viimeiset 7 vuotta neiti\nCharlotte Lönnqvistin luona ja avustamana.\n\n[8] Katajanokalla?\n\n[9] Tämä viittaa n.s. \"lippukysymykseen\", jota keväällä 1863 oli\nkäsitelty sanomalehdissä.\n\n[10] Aika 1907.\n\n[11] K. Bergbomin jälkeenjääneitten paperien joukosta olen löytänyt\nlaskun, jonka mukaan \"ylioppilas Alexis Stenvall\" oli ollut\nLapinlahden hoitolassa 214 päivää, eli 1 p:stä kesäk. 31 p:ään\njouluk. 1871. Hoitokustannuksista, yhteensä 184 mk. 4 p., on Julius\nKrohn 23 p. tammik. 1872 suorittanut 120 mk.\n\n[12] Vanhempi veljeni ja eräs samanniminen serkku olivat ennen minua\nylioppilaaksi tulleet, ja mahdollista on että Kivi tunsi heidät\nainakin nimeltä.\n\n[13] Huomattava on, että me puhuttelimme häntä ruotsiksi, jota\nkieltä hän aina oli käyttänyt Nervanderin seurassa. Nervander näet\nainoastaan puutteellisesti puhuu suomenkieltä.\n\n[14] Katso tästä seikkaperäisempää kuvaelmaa runoilijan elämäkerran\nlopussa, joka on liitettynä runoilijan valittuihin teoksiin. Tässä\npidän silmällä lisäpiirteiden antamista. -- Vrt. myöskin Suomalaisen\nTeatterin historia II, ss. 29-36.\n\n[15] Morgonbladetin alakerrassa painettu Lean ruotsinnos ei\nmainittavasti vähentäne syytä huomautukseen.\n\n[16] Aika 1911.\n\n[17] Että Kivi kävi Cygnaeuksen luona muissakin asioissa kuin\nkirjallisissa, todistaa seuraava kirje, josta myöskin näkyy kuinka\njälkimäinen kaikessa hyväsydämisyydessään saattoi asettautua\nvieraalle kannalle runoilijaparkaan nähden. Kirje on osotettu Th.\nReinille:\n\n    \"Herra Professori!\n\n    Alkaa näyttää enemmän kuin luvalliselta ja anteeksiannettavalta\n    hutiloimiselta, jollei Stenvall vielä ole päästänyt odotettua\n    valtakirjaa samasta kädestä, joka aina on osottautunut niin\n    valmiiksi kurottautumaan toisten apua kohti. Minulle itselleni\n    olisi kovin tarpeen se raha, jonka jälleen tyhmyydessäni heitin\n    hänen runolliseen seulaansa; ja on todellinen skandaali,\n    jollei hän riennä hyvittämään ainakin neiti B--mia, sitte\n    kun minä vihdoin olen onnistunut harrastuksissani valmistaa\n    hänelle keinoja siihen. Jollei mikään muu auta, pyydän H:ra\n    Prof:ria olemaan niin hyvä ja antamaan T:ri B--mille tiedon\n    asiasta; toivottavasti hän ei vetäydy vaivasta muistuttaa\n    Aleksis-ystäväänsä inhimillisestä velvollisuudesta tietää huutia\n    ainakin suhteessaan H:ra Professorin hartaaseen ystävään ja\n    palvelijaan\n\n                                         _Fredr. C:seen_.\n\n    Helsingissä 12 p. jouluk. 1869.\"\n\nKoska tek. Cygnaeuksen ja Kiven keskinäiseen väliin nähden\nmuun muassa mainitsee runoilijan veljen tiedonantajana, tahdon\nedelliseen lisätä, että vakaumukseni mukaan runoilijan veljien\nluotettavaisuus tämmöisissä asioissa on vähintäin epäiltävä, ja\nettä heidän antamansa tiedot siis ovat kaikella varovaisuudella\nvastaanotettavat. Vakaumukseni johtuu seuraavista tosiasioista.\nHeiltä puuttui ja puuttuu täydellisesti sitä kirjallista sivistystä,\njota veljen runoilijatoimen ja hänen kehityksensä käsittäminen\nedellyttää. Edelleen ei Kiven eläessä mitään tietty siitä (jota\nhe jälestäpäin ovat kertoneet), että he milloinkaan (jollei hänen\nvarhaisena kouluaikanaan) olisivat tukeneet veljeänsä taikka edes\nolleet erittäin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan, päinvastoin\nhe jo silloin (niinkuin ennen muita K. Bergbom sai kokea) läheisen\nsukulaisuuden perustuksella tavantakaa kävivät Aleksin ystävien\nluona pyytämässä apua itselleen. Vihdoin on merkille pantava että\nhe, kun minä 1872 keräsin aineksia runoilijan elämäkertaan, eivät\ntienneet kertoa minulle mitä he kymmeniä vuosia jälestäpäin ovat\nkertoneet nuoremmille tiedustelijoille. Tämä antaa aihetta olettaa,\nettä heidän myöhemmät tietonsa osaksi johtuvat julkaisemastani Kiven\nelämäkerrasta ja kenties osaksi myöskin siitä että olivat huomanneet\nkuinka suurta arvoa pienimmällekin lisäpiirteelle annettiin.\n\n[18] Kirje kuuluu suomennettuna:\n\n    \"Herra A. Kivi, Siuntio. Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseen t.\n    k:n 22 p:ltä on minulla kunnia ilmoittaa, että minä mielelläni\n    syksyllä kustannan muutamia suomenkielisiä näytelmiä, etenkin\n    semmoisia, jotka sopivat seuranäytelmiksi. Kumminkin painattaisin\n    niitä mieluimmin kappaleittaan, koska se edistää menekkiä.\n    Ulkomuodon ja -näön näytteenä lähetän tämän ohella komedian,\n    jonka nykyisin olen saanut valmiiksi.\n\n    Helsinki 24/4 67.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                           _P. Th. Stolpe_.\"\n\n[19] Kun Kivi antaa draamallisten vuoropuhelujen vaihdella eepillisen\nesityksen kanssa, hän epäilemättä noudattaa romanttisia esikuvia.\nTiedämmehän että romantikot (Tieck y.m.) vartavasten tahtoivat\nyhdistää eri runouden lajit, ja esimerkkejä tästä on Kivi voinut\nnähdä m.m. Almqvistin teoksissa. Almqvist oli siksi tunnettu ja\nluettu meillä, että Kivikin varmaan oli lukenut \"Drottningens\njuvelsmycke\" tai jonkun muun kertomuksen, josta hän saattoi oppia\ntuon menettelytavan.\n\n[20] Huomattava on, että kirjoittaja H. M:ssa ei tee erotusta\nsuomalaisten ja ruotsalaisten välillä, ja 1800-luvun keskivaiheilta\nmuistan minäkin, että esim. vöyriläiset olivat tappeluistaan yhtä\nkuuluisat kuin härmäläiset tai kauhavalaiset taikka muut.\n\n[21] Tämän käsityksen Seitsemästä veljeksestä sekä vertailun\nDon Quijoteen esitin minä jo 1872 esitelmässäni Pohjalaisten\nPorthaninjuhlassa.\n\n[22] Godenhjelmilla on myöskin pari Kiven hänelle kirjoittamaa\nkirjettä tallella. Muutoin minä jo 1872 keräsin useimmat silloin\nsaatavissa olevat Kiven kirjeet (noin 50 kappaletta), ja olen minä,\nalkuperäisten omistajain suostumuksella, myöhemmin antanut ne\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Jos kellään on vielä\njoku Kiven laatima kirje, olisi suotavaa, että se luovutettaisiin\nSeuralle tulevia aikoja varten säilytettäväksi.\n\n[23] Toisessa paikassa Hynninen vielä lausuu Ahlqvistista: \"Hän\noli mitä jyrkin aristokraatti, vaikka hänellä ei ollut kilpeä\nritarihuoneessa\".\n\n[24] Aika 1909.\n\n[25] Antti Jalava tuli yliopiston lehtoriksi 1881. Kuinka monelle\nhän on unkaria opettanut, en voi lähteitten puutteessa sanoa, mutta\nlukuvuodella 1907--08 oli oppilaitten luku syyslukukaudella 10,\nkevätlukukaudella 9.\n\n[26] Esimerkiksi siitä kuinka Antti Jalava piti unkarilaisia\nesikuvallisina, mainitsen seuraavan piirteen. Kun Suomalainen\ntiedeakatemia viime talvikautena alkoi pitää julkisia kokouksiaan,\nnähtiin Jalava niissä aina saapuvilla. Eräänä iltana tervehtiessäni\nhäntä huomautin, että hän oli uskollinen kokouksissa kävijä. --\n\"Niin\", hän vastasi, \"minä aion tulla joka kerta; Unkarissakin on\naina huone täynnä yleisöä tiedeakatemian kokouksissa\".\n\n[27] Suomalainen I. 1910.\n\n[28] Aika 1910.\n\n[29] Jac. Ahrenberg on tosin kuvaussarjaansa \"Tuntemiani ihmisiä\"\nliittänyt Albert Edelfeltinkin, mutta hänen esityksensä ei\ntyydytä kohtuullisia vaatimuksia täydellisyyteen enemmän kuin\nluotettavaisuuteenkaan katsoen.\n\n[30] _Jours Passés ... par Henri Amic et l'auteur d'Amitié\namoureuse_. Paris. Librairie Ollendorf.\n\n[31] Kreivi Louis Sparre (Suomessa toistakymmentä vuotta asunut\nruotsalainen taiteilija) oli toukokuulla 1893 tullut (Münchenistä)\nParisiin, asettunut asumaan Edelfeltin atelieriin ja jo seuraavana\npäivänä sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen. Hoidettuaan häntä\nyhden viikon Edelfelt, lääkärin neuvosta, vei hänet sairaalaan ja\nsieltä sitten kesäkuun 1 p. maalle hra Amic'in luokse.\n\n[32] Kyseessä on Vaasan kirkon alttaritaulu.\n\n[33] Alkusanat \"A-t-on réveillonné\" -- tarkottavat oikeastaan sitä\nylimääräistä ateriaa, jolla Ranskassa on tapana viettää jouluyötä.\n\n[34] Ruotsalainen maalaaja, Glunttien luojan, Gunnar Vennerbergin,\npoika.\n\n[35] Kirjeensaajan kirjottama Pasteurin elämäkerta.\n\n[36] Tarkottaa Nobelin palkintoa.\n\n[37] Näytetty Parisissa nimellä _La Retraite_.\n\n[38] Aika 1910.\n\n[39] Tästä Nervander on erityisesti kertonut julkaisussaan \"Blad ur\nFinlands kulturhistoria\".\n\n[40] Helsingin ruotsalaisissa piireissä oli 1870-luvulla (ja\ntietysti myöhemminkin) tavaksi tullut kuvata fennomaaneja kauhean\nraakamaisiksi olennoltaan ja elämältään. Kun 1873 Gunnar Berndtsonia\npiirustajana kehotettiin liittymään toiseen taidehistorialliseen\nretkikuntaan, jonka johto oli minulle uskottu, tiedustelivat hänen\nomaisensa vartavasten minkälainen mies minä olin; oli nimittäin\nsanottu, että olin fennomaani, ja heitä arvelutti päästää nuorukaista\nniin vaaralliseen seuraan!\n\n[41] Tämä luonnos oli kilpailussa Helsingissä saanut ensimäisen\npalkinnon, ja olisi Vaasan kirkkoa varten valittu toinen, jos taulu\nolisi tilattu pääkaupungin uuteen eli Johanneksen-kirkkoon.\n\n[42] Tarkotus oli saada Louis XVI-tyylistä päällysvaatetta\nsamanaikaisiin huonekaluihin.\n\n[43] Meriupseeri oli nimeltä Fredrik Cold, jonka kuvan Takanen\nmuovaili opintovuosinaan. (Ks. J. Takasen elämäkerta s. 39.)\n\n[44] _Elämäni lapsuus_. Muistelmia Kälviältä ja Kokkolan koulusta.\nPorvoossa 1911.\n\n[45] Tiedot on minulle toimittanut harras tutkija,\nkansakoulunopettaja K. V. Åkerblom Koivulahdella.\n\n[46] Tämä nimi tuli käytäntöön vuosina 1864--65, jolloin Helsingfors\nDagblad sitä ensin käytti kiistellessään Helsingfors Tidningarin\nkanssa, jota se sanoi jungfennomaanien äänenkannattajaksi.\n\n[47] Hagmanin kirje on suomenkielinen ja päättyy kehotukseen:\n\"Kirjoita pian minulle ja suomeksi\". Tämän johdosta muistutan siitä,\nmitä ennen olen kertonut K. A. Castrénista, nimittäin että hän samana\nvuonna oli Kokkolan koulussa ja siellä kirjoitti aineensa suomeksi.\nKälviäläisinä Hagman ja Castrén tunsivat toisensa ja arvattavasti\nmyöskin virkistivät toistensa suomenmielisyyttä. -- Samassa kirjeessä\nHagman kehottaa Gummerusta tovereineen toteuttamaan edellisen\nlukukauden lopulla tehdyn ehdotuksen toimeenpanna \"yhdistyminen tai\nlikeyntyminen toisiin maamme lukioihin\". Se todella tapahtuikin, niin\nettä lukioiden (Vaasan, Kuopion, Hämeenlinnan y.m.) toverikunnat\nalkoivat vaihtaa kirjeitä keskenään. Muistan että kulloinkin joku\nparhaimpia kynäilijöitä sai tehtäväkseen laatia kirjeen kaikkien\npuolesta, ja ennenkuin se lähetettiin se luettiin julki konventissa.\nNiissä kerrottiin lukuvuoden merkkitapaukset ja toverikunnan yhteiset\npuuhat. Esitykseltään ne olivat jotenkin pateettisia, mutta henki\noli vilpittömästi suomalainen, isänmaallinen. En epäile pitää tässä\nomituisessa kirjeenvaihdossa ilmenevää yhteenliittymishaluakin\ntoverikuntien kesken merkkinä kansallistunnon elpymisestä. Saattaahan\nkatsoa ennen kuulumatonta ilmiötä myöhemmän nuorisoliikkeen enteeksi.\n\n[48] Näissä osotuksissa näyttäytyy mistä Hagman ja Lydecken olivat,\nniinkuin ylempänä sanotaan, keskenään tuumailleet. Niinkuin tunnettu\non, oli kotiteollisuuden elvyttäminen ja sen tuotteiden myynti\nliikemiesten välityksen avulla yksi niitä hätäapukeinoja, joihin J.\nV. Snellman hartaasti kansalaisia kehotti.\n\n[49] Kun K. K:ssa vastataan Hagmanin poleemiseen kirjoitukseen,\nviitataan kyllä erääseen hänen lauseeseensa, joka saattoi aiheuttaa\nväärinkäsitystä; mutta tosiasia on että jokaiselle tarkkaavaiselle\nlukijalle olisi hänen kantansa pitänyt olla täysin selvä.\n\n[50] Lukuvuonna 1869--70 oli poikakoulussa 152 ja tyttökoulussa\n131 sekä sunnuntaikoulussa 505 oppilasta. Sinä vuonna oli lisäksi\nPietarporin puolella \"apuosasto\", jossa opetusta annettiin 29\noppilaalle.\n\n[51] Muutamista tilapäärunoelmista päättäen, jotka olen lukenut,\noli hän erittäin näppärä pukemaan ajatuksensa sujuvaan runomuotoon.\nSepitelmät muistuttavat lähinnä Z. Topeliusta; mitään itsenäistä,\nalkuperäistä sävyä niissä tuskin huomaa.\n\n[52] Missä tarkotuksessa tiedot olivat väärennetyt (tahdottiinko\nkenties osottaa, että oppilasluku oli kasvanut Hagmanin poistuttua?),\nsitä en voi sanoa, sillä lehden näytenumeroa en ole käsiini saanut.\n\n[53] Vrt. Suomalaisen teatterin historia I. s. 195.\n\n[54] Koska olen Forssellin jälkeenjääneiden paperien joukosta\nlöytänyt Meurmanin alkuperäisen kirjoituksen, johon Forssell on\ntehnyt ainoastaan muutamia harvoja tyylillisiä muutoksia, otan sen\ntähän kokonaisenaan. Alkuperäisenä sitä näet ei ole koskaan painettu,\nmutta kyllä suomennettuna eräässä Oulun lehdessä.\n\n    Till Red. af Morgonbladet.\n\n    Af ordalagen i H. K. M:s Nådiga kungörelse af den 10 September,\n    deri det heter, att H. K. M. låtit sig föredragas Finlands\n    vid senaste landtdag församlade Ständers underdåniga petition\n    om inrättning och vidmakthållande af en afdelning med finskan\n    till undervisningsspråk vid Normalskolan, framgår icke klart, i\n    hvad mån för H. K. M. blifvit framställd själfva hufvudpunkten\n    i petitionen, nämligen att Normalskolan, enligt Ständernas\n    underdåniga önskan, borde bibehållas i Helsingfors och ej\n    förflyttas till annan ort. Morgonbladet förutsätter som en\n    möjlighet, att petitionen blifvit framställd såsom åsyftande\n    endast ifrågavarande skolas inrättning och vidmakthållande.\n    Verkliga förhållandet torde föga kunna utredas. Men om vårt\n    konstitutionella statsskick skall hafva någon betydelse, är det\n    af yttersta vigt att H. K. M. får inhemta Ständernas önskningar,\n    sådana de framställts. Uti ifrågavarande fall finnes lyckligtvis\n    en enkel utväg dertill, som icke alltid står till buds, och det\n    är: att finska folket bringar sin åsigt till H. K. M:s kännedom\n    genom att själft i Helsingfors underhålla ifrågavarande skola.\n\n    Äro vi verkligen ett enigt folk, eller har språkdualismen redan\n    ohjälpligen söndrat oss i tvänne svaga hälfter, ett rof för hvem\n    som helst? För min del finner jag för närvarande saken icke i\n    första rummet gälla en finskhetsfråga, utan den, om det finska\n    folket, utan afseende på den sak det gäller, anser nödigt att\n    gifva dess representanters enhälligt uttalade önskan något stöd.\n    Det är ur denna synpunkt jag anser, att folket icke bör finna\n    någon uppoffring för stor. Ihågkommas bör dessutom af dem,\n    som möjligen häri vilja se en finskhetens sak, att med våra\n    nuvarande skolförhållanden den tid snart kan vara för handen, då\n    föräldrarne se sig tvungna att enskildt bekosta läroverk för sina\n    barn på båda våra modersmål, och jag tror fast, att ingen då för\n    språkets skull skall undandraga sig.\n\n    Det är frågan: anse de personer, som vid 1872 års landtdag\n    representerat finska folket, sig ega andra skyldigheter än att\n    vistas 4 månader i Helsingfors och tala eller tiga efter råd\n    och lägenhet? Anser finska folket sig ega någon skyldighet att\n    stå för sina representanter? Frågan besvaras med ja genom att\n    underhålla en finsk normal -- eller hvad man vill kalla den --\n    skola i Helsingfors till nästkommande ständermöte, då petitionen\n    i underdånighet kan förnyas eller, om saken af då sammankommande\n    representanter anses af samma vigt som hittills, skolan\n    underhållas med bevillningsmedel, eller ock lemnas att ärligen\n    förfalla.\n\n    Jag behöfver ej tillägga, att min åsigt är, att i första rummet\n    de personer, som utgjort 1872 års ständer, och dernäst hvarje\n    finsk man och qvinna här har sitt dyrbaraste intresse att bevaka.\n    Normalskolans underhåll till nästa landtdag kräfver utan tvifvel\n    summor, som i våra förhållanden äro högst betydliga, men summorna\n    äro stora eller små allt efter de intressen enhvar tror stå på\n    spel. För min del anser jag, att de _måste_ sammanbringas, och\n    tager mig derföre friheten att till Red. för Morgonbladet härhos\n    insända tusen mark till en grundplåt. Beklagligen är jag ej i\n    tillfälle att göra mitt bidrag större och kan sanningsenligt ej\n    påstå, att ju ej äfven denna summa i min ekonomiska ställning\n    utgör en uppoffring, men för dem, som befinna sig i samma\n    ställning som jag, ber jag att få framhålla den kalkyl jag gjort\n    och som öfvertygat mig. Besagda summa kommer att öka vår årliga\n    räntebetalning med 50 à 60 mark. Äfven i ett fattigt hem kan\n    denna summa hushållas in genom några umbäranden af icke allt\n    för väsentlig beskaffenhet. Jag tror, att de, som vilja sålunda\n    beräkna storleken af sitt bidrag, skola finna sig ega mera\n    resurser än de förmodat.\n\n    Liuksiala den 3 Oktober 1872.\n\n                                             _A. Meurman_.\n\n[55] Vuodelta 1879 on tarkempia tietoja. Silloin laskettiin menot\n51,740 markaksi. Kannatusta oli 16,400 mk, josta maaseuduilla\noli merkitty 7,000 ja Helsingissä 5,000, jota paitsi kannattajat\nHelsingissä olivat sitoutuneet lisäksi suorittamaan 2 % tuloistaan,\nmikä verotus tuotti 4,400 mk.\n\n[56] I. s. 58 ss.\n\n[57] Luonnollista kyllä on tämä omituinen, vuosikausia kestänyt\nkirjeenvaihto hävinnyt. Kumminkin olen Hagmanin paperien joukosta\ntavannut siitä yhden näytteen, jäljennös nähdään oheen liitettynä.\nKäännän tähän sisällyksen: \"Pyydän saada kysyä, kuinka paljon\nlikimaille vielä tulee käsikirjoitusta [ennen lähettämäänne]\nkirjoitelmaan. Saako se ehkä jäädä keskiviikon numeroon? Aug. Hagman.\n\n\"[J. V. Snellman:] Noin 1 1/2 arkkia käsikirjoitusta. [A. Hagman:]\nOvatko ensimäiset rivit reunassa (ettei ole kirjoitettu Dagbladia\nvarten) tarkotetut _muistutukseksi_ vai _tekstiin?_ [J.V.S.:]\nMuistutukseksi.\n\n\"Cygnaeus taistelee viimeistä hetkeään. Kuolee varmaan parissa\ntunnissa. Pankaa tieto etumaiseksi tekstissä _mustan kehyksen sisään_\n(Huomaa, ainoastaan tiedon ympärille).\" --\n\nFredr. Cygnaeus kuoli klo 4.45 i.p. 7 p:nä helmik. 1880, joten\nasiapaperin päivämäärä on sama.\n\n[58] Hagman oli ennenkin, 1870-luvulla, käynyt Tukholmassa ja\nsilloin tullut tuttavaksi m.m. Rudolf Wall'in kanssa, joka oli 1864\nperustanut ja v:een 1889 johti vapaamielistä lehteä Dagens Nyheter.\n\n\n\n"]