[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLV82rExXO2GB6owdxcygQH0o-D1cCI-P9-KCAa_jwFw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1162,"Vaikea tie","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"1162-wilkuna-kyosti-vaikea-tie","1162__Wilkuna_Kyösti__Vaikea_tie","Romaani nykyajalta","romaani",[],[],"fi",1915,null,40454,266614,false,50587,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Vaikea tie: Romaani nykyajalta\" by Kyösti Wilkuna is a novel written in the early 20th century. The book centers on Markus Kaarlela, a university student navigating the bustling life of Helsinki after leaving his quiet rural upbringing. As he seeks a place to live and struggles with his political identity amid the complexities of student life, the story explores themes of social class, personal ambition, and belonging.  The opening of the novel introduces Markus as he arrives in the city, feeling unsettled and out of place among his fellow students. He experiences anxiety and homesickness while searching for affordable accommodation. Markus's interactions reveal his struggle with societal expectations and his affiliation with socialism, which sets him apart from his peers. As he reflects on his unconventional thoughts on politics and social issues, he also encounters two sisters, Olga and Hilma Mustonen, who embody the struggles of working-class women. The initial chapters outline Markus's journey of self-discovery in a rapidly changing society, highlighting his quest for stability and purpose amid the urban chaos. (This is an automatically generated summary.)",[],155,"Markus Kaarlela on maalta kotoisin oleva ylioppilas, joka saapuu Helsinkiin jatkamaan keskeytyneitä opintojaan. Hän etsii edullista yösijaa ja yrittää sopeutua pääkaupungin levottomaan ilmapiiriin. Teos kuvaa nuoren miehen sisäistä kamppailua ja yrityksiä löytää paikkansa yhteiskunnallisten jännitteiden kiristyessä itsenäisyyden kynnyksellä.","Kyösti Wilkunan 'Vaikea tie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1162.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","VAIKEA TIE\n\nRomaani nykyajalta\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n1.\n\n\nTornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas\nMarkus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle.\nHuomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa\nauringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.\n\nHän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta\nkokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt.\nNyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa,\nkiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia\novikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja\noutoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta\njuuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää.\nKuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja\nraitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi\nhermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen\nsuorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat\nluonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.\n\n-- Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan,\nniin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille\ntaskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon\nasuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi\nvain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita\nhän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita\nhänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen\nhuoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.\n\nHän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä\npäätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt\npanna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä\nhankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä\nlukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin\nsuomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta.\nPääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan\ntemmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle\ntuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa,\nkuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta\njärjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla\noli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet\nhänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras\nkieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen\nhäneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän\ntoverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa\nelämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan\nja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja\nsateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan\nvaloisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki\nympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.\n\nOsakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen\naikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin\nylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti\nja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin\nsaapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen\nhavainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta,\nsillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän\nihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai\nhän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa:\n\"akateeminen vapaus!\" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan\nkätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät\nmuutkin keltanokat.\n\nOsakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni\npikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta\ntehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret\nvelvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä\njulkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä\nkunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja\novien läpi marssimista aivan loppumattomiin.\n\nPuolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut\nmitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja\nnuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet\nlahjattomammatkin toverit -- ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli\nmerkille pannut -- varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen.\nYksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä\nhänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja\nmielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana\noli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä\nluettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan\nhänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus\nilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä\njossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten\njohtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret\nja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa\nkiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta\njulmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli\nasettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin\nkävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.\n\nHänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa\nhän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita\nkuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno\nja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa\npikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin\nkäyttävän haukkumanimeä \"pimeä\" itseään paljon lahjakkaammasta ja\netevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa\ntulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen\nvähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg\ntoisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun\nhän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut\nolla kiukkuisesti ärjäisemättä: -- No olet sinäkin mies!\n\nHäpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja\nviettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja\nkaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi\nhuomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti\ntoimivassa koneistossa.\n\nMutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin\ntullut sosialisti.\n\nKuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana\nmuutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys\noli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut\nharjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja\nsen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa\nja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja\nylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle\nharjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen\nyksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten\nihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne.\nYlioppilaana ja ylimalkaan ainoana \"herraskaisena\" oli hän ollut\njoukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla\nhuomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt\nhäntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän\noli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun\nhän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta,\noli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän\noli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä\nnosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa\npyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman\nvoiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja\nhän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli\noikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo\nalaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa\nvalloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti\nveti puoleensa.\n\nLoppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen,\njohon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen\npitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja\nylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään\nsosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista,\nvihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain\nhämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta,\npelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin\nja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät\nihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen,\nympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.\n\nSosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman\nveljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin\ntalonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi\npojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti\nKaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki\nmuun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä\nmäärin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti\nkolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt\nomintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava\nvain noiden kahden välillä.\n\nMutta pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu\nuskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan ja hänessä olivat löytäneet\nkiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka\nvain olivat sotakannalla sitä uskonnonsuuntaa vastaan, johon hänen\nomaisensa kuuluivat. Ja nyt sosialismi ikäänkuin yhdisti ja kruunasi\nhänen erilaiset kapinalliset aatteensa.\n\nKun isä kesän lopulla oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä\npappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi ja sanonut tahtovansa\nsuorittaa kandidaattitutkinnon, valmistuakseen sanomalehtimieheksi.\nSilloin oli isä tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän:\n-- Ei penniäkään! Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä\nankarana ja tinkimättömänä.\n\nMutta kun hän nyt ensi kerran elämässään oli uskaltanut isälle sanoa\nsuoraan eroavat ajatuksensa, oli hän tuntenut kuin miehistyneensä\nsekä ryhtynyt omin päin puuhaamaan pientä lainaa. Sen hän vaivalla\noli saanutkin ja nyt oli hän tullut Helsinkiin panemaan opintojaan\nvakavasti käyntiin.\n\nOli vain nyt mitä pikimmin päästävä asettumaan ja vakiintumaan,\nvoidakseen viivyttelemättä ryhtyä työhön. Hän pani muistikirjastaan\nlähimpänä paikkana merkille Yrjönkadun ja lähti nopeasti astelemaan\nosoitettuun paikkaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nLeveän ja raskaan ovenpuoliskon takaa aukeni avara, viileä ja\npuolihämärä käytävä kiiltävine käsipuineen ja marmoroituine\nporraspylväineen. Korkeat kaksipuoliset ovet katsoivat totisina\nhäneen, sosialistiseen talonpoikais-ylioppilaaseen, ja laajalta\nnimitaululta räpyttivät uhkaavasti silmää arvonimet: enkefriherrinna,\nstatsråd, professor...\n\nHän ei huolinut lähteä tuota aristokraattista käytävää ylemmäs\nkapuamaan, vaan palasi takaisin ja ääneti saranoillaan kääntyvä\novenpuolisko työnsi hänet vihaisesti katukäytävälle.\n\nSeuraava paikka oli Annankadun eteläpäässä. Se oli noita Helsingin\nvanhempia kivirakennuksia, kolmikerroksinen, likaisen tumma talo\nilman mitään rakennustaiteellisia koristeellisuuksia. Kadulta johtava\nahdas ja jyrkkä porraskäytävä teki aivan päinvastaisen vaikutuksen\nkuin edellisessä talossa. Porrasastuimet olivat kuluneet ja likaiset\nja punaiseksi sivutuilla seinillä näkyi lohkeilujen jäljeltä\nvalkeita kalkkitäpliä. Ikkunoille ja nurkissa oleville hyllyille\noli asetettu marjapuurovateja jäähtymään ja toisessa kerroksessa\nlevisi muutamasta avoimesta ovesta vastenmielinen pihvin ja sipulin\nkäry. Oviin kiinnitetyiltä messinkilevyiltä ja paperilipuilta tavasi\nhän nimiä: Lindström, Sergejeff, Lundgren, Kanerva... Vastaan\ntulevalta lihavalta, tohvelijalkaiselta naiselta, jolla oli mustat\nviiksenhaivenet, kysyi hän, asuiko Heinonen tässä porraskäytävässä ja\nsai vastaukseksi: -- Nje ponimaju.\n\nHäntä halutti kääntyä jo takaisin, mutta siitä huolimatta kiipesi hän\nykskaikkisesti kolmanteen kerrokseen. -- Täältä voin hyvinkin saada\nkolmellakymmenellä markalla asunnon ja porraskäytävähän on pikkuasia,\nlohdutteli hän itseään.\n\nKolmannen kerroksen perältä, siitä missä porras kääntyi ullakolle,\nlöysi hän etsittävänsä. Yksipuolisella ikkunattomalla ovella\nkirjelaatikon vieressä oli ilmoituksessa mainittu nimi A. Heinonen.\n\nHän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä\nrinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta\npäänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot,\npussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty\ntukka.\n\n-- Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.\n\n-- Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven\nselälleen.\n\nSiinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli\nkaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi\nnainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä\noli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri\nsisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin\ntyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa\npiironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja\nvuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.\n\n-- Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen\nsilmättyään.\n\n-- Kolmekymmentä markkaa.\n\n-- Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis\nvuokraan tämän jouluun saakka.\n\nHän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen\nporraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin,\nrauhallinen jne.\n\nNainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen\nja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta\ntämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.\n\nMarkus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän\nääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili\nhän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit\npaljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja\nneuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen\nkiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea\nasemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle\njo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.\n\nKun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin\nsisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot,\njoissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän\nmennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin\ntutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä\nnoita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: \"Eräs\npuoli raatajattarien asemassa.\" Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli\npääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla\nja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.\n\nKirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä\noli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan\nmennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään\noli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat\nkoettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä\näänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta\nvanhempi oli pidättänyt häntä, \"saadakseen sanoa herroille muutaman\nsanan\". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori\ntyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän\nnuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei\nkoskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille\nistahtamisesta puhumattakaan. \"Mitä oikeutta teillä on meitä\nahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?\" oli hän silmät\nvihasta säihkyen puhunut.\n\nMarkus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja\ntoverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä\nmielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö\njoutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana\nsisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta\nyhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän\ntoisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän\nehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin\nsuostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä,\nhuolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun\nhe olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että\nsiitä oli kirjoitettava sanomalehteen. \"Työmieheen, kirjottakaakin\nTyömieheen!\" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli\nluvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään\nkirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut\ntalon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna.\nHänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.\n\nTämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä\nja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin\noli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet\nsilloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä\nasiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä,\nsaadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.\n\nTyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa\noli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan\nhän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt\nsosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut\naikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli\noltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu\nkunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä\nkirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan\nyli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja\nkolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta\nkuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän\nkäyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli\nhänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä\npari muuta pienempää kirjaa.\n\nVäsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen\nvalotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään\nniin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen,\npani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan\nhuomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt\nhänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään\nvarjostinta. Ja ovessa -- mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot,\njotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä!\nHän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin.\nPäivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan\nmielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen\ntunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi\nuuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen\npöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan -- puutarhapöydän\nvalurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä\nlisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle\noli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka\neivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli\nsinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia\nöljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan\nvierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla\nankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi\ntyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!\n\nKaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita,\njoita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt\nolivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti\nsilmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain\nkolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja\nkiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku\nsiinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.\n\nÄsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan\npoissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja\nkaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi\nkohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein\nlaittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä,\nettä vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian\npääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. -- Onhan\ntämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat,\nsaahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului\nkuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni.\nOlojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät\nmieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan.\nKahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka\njälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita,\nkäsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta.\nSe oli arvatenkin isäntä, joka palasi \"virkatoimistaan\"\nEsplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle\nmentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.\n\nMarkus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin\nhän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään\nHelsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMustosen sisarukset olivat joutuessaan tekemisiin ylioppilas\nKaarlelan kanssa asuneet Sepänkadulla, mutta viime kesäkuussa he\nolivat muuttaneet Eerikinkadun länsipäähän. Siellä heillä oli\nviidentoista markan kuukausivuokrasta pienenlainen, vinoneliön\nmuotoinen kamari vanhassa ja matalassa puurakennuksessa pihan\nperällä. Auringon säteet eivät juuri koskaan päässeet rakennusta\nhyväilemään, sillä kolmelta puolen ympäröivät sitä korkeat\nkivimuurit, niin että se oli kuin kaivoksen pohjalle litistynyt.\n\nLaajasta ja puolipimeästä eteisestä meni ovia eri suunnille\npieniin asumuksiin, jotka olivat täyteen sulloutuneet vuokralaisia\nja vuokralaisten vuokralaisia. Ensimmäinen ovi vasemmalla vei\ntalonmiehen asuntoon, jossa paitsi tämän kahta täysikasvuista poikaa\nasui vielä pari ulkotyöläistä, niin että miesten suuret ja likaiset\ntyösaappaat yön aikana tyhjinä seisoen täyttivät suurimman osan\nahdasta keittiötä. Ne olivat raakaa väkeä, joiden elämän sisältönä\nolivat roskainen työ, pomppa ja tappelut.\n\nPaljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuvan seppä\nTuomisen perhe. Oikealla asui muuan juutalainen narinkkakauppias\nvaimoineen ja poikineen ja vuokralaisena heillä oli virolainen\npoliisikonstaapeli, raaka, rokonarpinen mies, joka tuli aina\npuoli-juovuksissa kotiin ja jonka läsnäolo ei lainkaan häirinnyt\ntalonmiehen puolella sattuvia kotirauhattomuuksia.\n\nJuutalaisen rinnalla asui muuan räätäli, jonka pienenläntä huone oli\nkuuma kuin pätsi, sillä kahvipannun ja silitysraudan takia paloi\nväkiviinakeittiö aamusta iltaan. Koko perhe, pöydällä kyyröttävä\nyskäinen isä, laiha äiti ja kolme lasta olivat keltaisia kuin\npergamentti, sillä talven ajan, jolloin oli niukalti työtä,\nelivät he pääasiallisesti kahvilla ja leivällä, jonka höystöksi\ntoisinaan ostettiin raakaa lihajauhetta -- sitäkin vain sen\njälkeisinä päivinä kun äiti oli käynyt panttilainakonttorissa ja\nlisännyt yhdellä kappaleella vanhan valokuva-albumin sisällä olevaa\npanttilappupinkkaa. Viimeisenä oikealla asui muuan yksinäinen nainen,\njoka kutoi koneella villaröijyjä ja sivuammatikseen otti vastaan\nherroja.\n\nTällainen oli se ympäristö, jonka keskellä Mustosen sisarukset\nkesäkuun alusta saakka olivat asuneet. Ovi heidän huoneeseensa oli\neteisen perimmäisenä, melkein pimeässä kolkassa. Hämäränlainen oli\nitse huonekin, sillä sylen päässä ikkunasta kohosi nelikerroksisen\nnaapuritalon lohduton takaseinä. Painamalla nenänsä ruutuun saattoi\nylhäällä nähdä parin kämmenen levyisen kaistaleen taivasta ja sitä\ntietä voi huoneesta poistumatta todeta, oliko ulkona pilvinen vai\nselkeä sää. Päinvastaiseen suuntaan kurkistaessaan näki taas parin\nneliösylen laajuisen alan kostean soran peittämää maankamaraa.\n\nHuone oli muutoin hyvin siisti ja hämäryydestään huolimatta näytti\nse varsin kodikkaalta. Sen kalustona oli valkealla raidilla peitetty\nrautasänky, missä sisarukset kahden nukkuivat, piironki pienine\nkoristeineen jne. Hellalla varustetun uunin soppeen oli varjostimen\ntaakse järjestetty vähäiset keitto- ja talousvehkeet.\n\nKeskellä huonetta oli ompelukone, jonka ääressä Olga istui, ja\nkeskentekoisia puvunosia, kankaanpaloja ja tilkkuja oli tuoleilla ja\nläheisellä pöydällä, minkä edessä nuorempi sisko istui, tuskitellen\nmuutaman väärin ompelemansa hihan kimpussa.\n\nHeitä ei olisi voinut juuri sisaruksiksi arvata, siksi erinäköiset\nhe olivat. Vanhemmalla oli selkeät, siniset silmät, vaalea iho ja\ntummahko tukka. Hänen kasvoillaan oli vakava, melkein äidillinen\nilme. Nuoremmalla, joka oli siskoaan paljon hennompi, oli ruskeat\nveitikkamaiset silmät ja yleensä häneltä puuttui siskon ulkomuodolle\nominainen selkeäpiirteisyys.\n\nHäntä ei näyttänyt työ tänään oikein miellyttävän, hän haukotteli,\nsilmäsi piirongilla äänekkäästi ja kiirehtien naksuttavaa\nherätyskelloa, joka läheni kuutta iltapäivällä, ja helähti sitten\ntäysin äänin laulamaan:\n\n    Tula tuulan tuli tuli tei,\n    emme erkane konsana, ei...\n\nOlga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:\n\n-- Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin\nennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina\nja perille vietynä.\n\nHilma nyrpisti nenäänsä.\n\n-- Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti\notettava esille ja sitten taas toinen ja... ja semmoista se sitten on\nmeidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!\n\n-- Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä\nja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.\n\n-- Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen\nolevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.\n\nMutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen\nhukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla\npelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja\nkun kone taas pysähtyi, hän sanoi:\n\n-- Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.\n\nOlga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena\nja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen\nvaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta\nhuoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.\n\nEnnenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään\nvieläkin alemmas:\n\n-- Mennäänkös tänä iltana istumaan vanhan kirkon puistoon?\n\n-- Kuinka sinä ratkot sitä hihaa? tiuskasi vihaisesti Olga, joka oli\nlehahtanut punaiseksi.\n\nHän nousi koneen äärestä, tempasi ompeluksen siskoltaan ja alkoi\ntoruen neuvoa, kuinka oli tehtävä.\n\nHilma ei enää uskaltanut puhua mitään ja sitten ei toville aikaa\nkuulunut muuta kuin koneen raksutusta ja neulan suihketta.\n\nKun Hilma viimein ojensi valmistuneen hihan siskolleen, koputettiin\novelle.\n\n-- Sisään! ja kumpikin sisko katsoi jännittyneenä ovelle. Huoneeseen\nastui Markus Kaarlela.\n\nVasta tänään, viikkoa jälkeen Helsinkiin tuloansa, hän oli lähtenyt\nsisaruksia etsimään. Heidän entisessä asunnossaan oli talonmies\ntiennyt neuvoa hänet tänne. Kun hän talonmiehen suupielessä oli\nollut näkevinään pilkallisen virnistyksen, oli hän jo vähällä ollut\njättää sikseen enemmät etsimiset. Mutta sitten hän oli käynyt\nylioppilaslakkinsa vaihtamassa tavalliseen hattuun ja tullut\nneuvottuun paikkaan. Mutta ei hän siinäkään asussa ollut ilman harmia\nperille saakka päässyt. Kun hän talon pihalle tultuaan oli muualta\nnaiselta kysynyt etsittäviään, oli tämä huutanut lähellä olevaan\npesutupaan, että \"Adamsonska, täällä on yks herra kun kysyy Mustosen\nsisaruksia\" ja sieltä höyrypilven sisältä oli ovelle ilmestynyt\nlihava, ahdasrintainen talonmiehen vaimo, joka paljaiksi käärityt\nkäsivarret puuskassa oli hetkisen tarkastellut häntä ja sitten\nryhtynyt asiaan kysymällä: \"jaa Mustosen sisaruksiako?\" Saatuaan\nmyöntävän vastauksen oli hänen seuraava kysymyksensä ollut: \"onko\nherra niitten sukulaisia vai?\" \"Ei muutoin minulla vain olisi asiaa\",\noli Markus sanonut ja samalla punastunut, peläten tuon pyylevän\nmuijan aikovan asettaa hänet hyvinkin perusteellisen kuulustelun\nalaiseksi. Sitä tämä uhkaavasta alusta huolimatta ei kuitenkaan ollut\ntehnyt, vaan hetken vielä häntä kiireestä kantapäähän tarkasteltuaan\nneuvonut hänet puurakennuksen porraskäytävään. Siksi hän nyt sisään\nastuessaan näytti joltisenkin häiriytyneeltä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPyydän anteeksi, jos tänne tuloni ei ole teille mieluista.\nToivoakseni te vielä tunnette minut? sanoi Markus astuen hämärästä\novensuusta keskemmäs.\n\nOlga punastui korviaan myöten ja nousi hämillään ompelukoneen takaa,\nsopertaen jonkun vastauksen Markuksen anteeksipyyntöön.\n\n-- Kyllä, tokihan me teidät tunnemme, sanoi hän ujosti kätensä\nojentaen ja vapauttaen sitten vaatekappaleiden vallasta tuolin\nMarkusta varten sekä heittäen hätäisen syrjäsilmäyksen siskoonsa,\njonka suuriksi pyöristyneet silmät pahaa ennustavasti vilkkuivat\ntoisesta toiseen.\n\n-- Te lupasitte silloin minun tulla näyttämään kirjoitusta, joka\nminun piti Työmieheen kirjoittaa, alkoi Markus istuttuaan. --\nNyt vasta, lähes vuoden kuluttua, olen täyttänyt lupaukseni ja\nkirjoittanut siitä silloisesta asiasta. Kirjoitus oli nyt syyskesällä\nTyömiehessä, lienettekö huomannut sitä? ja hän rupesi etsimään\npovitaskustaan sanomalehtileikkelettä.\n\n-- Tekö se M.K. kumminkin olitte? Kyllä me sen kirjoituksen luimme.\nKiitoksia vain, siinä oli ihan paikalleen sanottu.\n\nOlga vapautui huomattavasti hämillisyydestään ja yritti jatkamaan\njotakin, kun nuorempi sisar ehätti ennen:\n\n-- Olga osaa kai melkein ulkoa sen kirjoituksen, hän on sitä niin\nmonesti lukenut.\n\nOlga loi sisareensa vihaisen ja tuskastuneen silmäyksen, josta tämä\ntiesi varmasti saavansa kuuman ripityksen heidän kahden jäätyään.\n\n-- Minulta on ollut Työmiehessä useampiakin kirjoituksia, sanoi nyt\nMarkus vapauttaakseen Olgan häiriöstään.\n\n-- Niin, sitä minä juuri aioinkin kysyä, vastasi Olga, -- kyllä minä\nolen kaikki lukenut. -- Teistä on tainnutkin tulla sosialisti? jatkoi\nhän hetkisen kuluttua hiukan arasti.\n\n-- No, jotakin sinne päin, vastasi Markus ja odotti minkä vaikutuksen\nhänen sanansa tekisivät.\n\n-- Sepä on hauskaa... vastasi Olga ilostuen ja hengähti syvään, kun\nei tiennyt mitä vielä olisi sopivaa sanoa.\n\n-- Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen\nkauemmin uteliaisuuttaan hillitä.\n\n-- Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin\nsisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen\nharvinaisuus.\n\n-- Mutta olettekos _te_ sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun\nmieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten\nihmisten uskonnollista kantaa.\n\nSisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:\n\n-- En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme\nja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri\nmuutakaan voivat olla kuin sosialisteja.\n\n-- Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.\n\n-- Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan\nkanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.\n\n-- Hyi sinua!\n\nKaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka\nkestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja.\nSiinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä\ntahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin \"Lammermoorin morsian\",\nKauppis-Heikin \"Viija\" ja Sienkiewiczin \"Quo vadis?\" sekä joitakin\nsisarusten omia kirjoja.\n\n-- Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.\n\n-- Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. -- Minä\nniitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua\nniiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.\n\nHilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan\nkuulumattomasti:\n\n-- Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan \"Elsan\" ja sitä luettaessa\nOlga itki niin...\n\n-- Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.\n\nEteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga\nMarkukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:\n\n-- Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin\nikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun\nkun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään\nhalvalla saada asuntoa.\n\n-- Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus\nosaaottavasti.\n\n-- Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa\nViipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä\ntyöskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan\nhuoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi,\ntäytyy vain tyytyä.\n\nTätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville\nilmestyi väsynyt piirre.\n\nKun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus,\noliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän\nvastauksen, sanoi hän hymyillen:\n\n-- Ehkä minä saan tulla saattamaan, niin ette joudu alttiiksi\nsamanlaiselle tunkeilulle kuin silloin vanhan kirkon puistossa?\n\nTarjous otettiin vastaan ujolla mielihyvällä.\n\nKun Olga oli valmiina lähtemään, katsahti hän kysyvästi sisareensa,\njoka sanoi jäävänsä illallista laittamaan, samalla kuin hänen\nruskeissa silmissään vilkkui taas jotakin vallatonta.\n\nHe lähtivät siis kahden kävelemään keskikaupunkia kohti. Puhelua\noli vaikea saada käyntiin ja Markusta vaivasi tuntiessaan, kuinka\nujona ja jännittyneenä Olga hänen rinnallaan käveli. Mutta toiselta\npuolen tuo ujous häntä miellyttikin ja puhui jossakin suhteessa tytön\npuolesta. Itsensä hän tunsi taas, jolleikaan juuri hajamieliseksi,\nniin ykskaikkiseksi ja ympärillään virtaavasta elämästä irrallaan\nolevaksi. Hän katseli ikäänkuin syrjästä itseään ja ihmetteli, miksi\nhän siinä syysillan hämärässä kävelee tuon oudon tytön rinnalla.\nHeidän tutustumisessaan oli ollut jotakin romanttista, jos kohtakin\nvähemmän kaunista, ja kaikki romanttinen häntä aina veti puoleensa.\nMutta nyt sitä ei enää ollut, vaan kaikki tämä oli mitä tavallisinta\nja jokapäiväisintä.\n\nHerättääkseen itsessään jotakin mielenkiintoa ja päästäkseen johonkin\ntarttumaan, tarkasteli hän syrjästä salavihkaa rinnallaan kävelevää\ntyttöä. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään kiehtovaa kauneutta,\nmutta sen sijaan jotakin lujaa ja äidillisen vakavaa, huolekasta\nja siveellistä kuten tavallisesti nuoressa naisessa, joka varhain\non saanut tutustua elämän ankaruuteen. Markuksen rinnassa tulvahti\ntaas lämmin myötätunnon puuska ja saadakseen keskustelun käyntiin,\ntiedusteli hän, oliko heillä usein tilaisuutta käydä teatterissa.\n\n-- Kyllä me toisinaan käymme työväentalolla ja joskus olemme olleet\nKansallisteatterissakin, vastasi Olga.\n\n-- Saanko minä joskus hankkia teille piletit ja tulla kanssanne\nteatteriin?\n\nOlga katsahti häneen kuin epäillen ja antoi sitten ujon ja\nkiitollisen myönnytyksen. Tarjous teki hänet silminnähtävästi\nonnelliseksi, sillä yhtäkkiä pääsi hän kuin jostakin vapautumaan ja\nalkoi vilkkaasti jutella näytöksestä, jota hän viimeksi oli ollut\ntyöväentalolla katsomassa.\n\nMarkus tunsi mielensä yhä enemmän lämpenevän. Hänestä oli melkein\nliikuttavaa, että niin pienellä asialla saattoi tehdä toisen\nonnelliseksi.\n\nLiike, johon Olgan tuli työnsä viedä, oli Sentraali-pasaasissa\nja Markus jäi Aleksanderinkadulle odottamaan, saattaakseen\nhänet takaisin kotiin. Kun hän käveli siinä edestakaisin omissa\najatuksissaan, havahtui hän epämieluisesti jonkun lyödessä häntä\nvankasti olkapäälle.\n\n-- Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen\nkerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita,\njotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.\n\nKohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi\nOlgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen\nkanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita\nilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä,\nmutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta\nerota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta\npiti uutta samettiliiviään näkösällä:\n\n-- Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.\n\n-- No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?\n\n-- Noo, eipä silti.\n\nKaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se\nsuututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä,\nmilloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.\n\nHieman äreästi sanoi hän:\n\n-- Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin\nistua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä\nisänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä\npoisjätettäviksi.\n\n-- Arvokkaampaa ja intresantimpaa... Saa kirjoittaa piikatytöistä\nartikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.\n\nMarkus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.\n\n-- No elä nyt toki, Markku, tyhjästä suutu. Tule Prinsessiin, siellä\non veikeä ohjelma! ja meluten ja hälyten menivät he jo pasaasin\nportista sisälle.\n\nSamassa palasi Olgakin ja hetken hänen rinnallaan käveltyään puhkesi\nMarkuksen suuttumus lauseeksi:\n\n-- Meikäläiset ylioppilaat ovat järjestään yksiä tomppeleita!\nOlga katsahti häneen kummastuneena ja vähääkään käsittämättä tuon\näkillisen mielenpurkauksen syytä.\n\nÄänetönnä ja mieli yhä kuohuksissa käveli Markus hänen rinnallaan\ntakaisin Eerikinkadun päähän ja kun siellä oli erottu, jatkoi hän\nyksin kävelyään vielä tunnin verran ja palasi sitten kuutamoisia\nkatuja pitkin väsyneenä ja tyyntyneenä asuntoonsa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSeuraavana aamuna käveli Markus edestakaisin pitkin päivänpaisteista\nasemasiltaa, odotellen Pohjanmaan junaa. Siinä piti tulla Veli\nForsbergin, kuten hän kortilla oli Markukselle ilmoittanut.\n\nViime yön oli Markus nukkunut hyvin, eikä viinurin kotiintulo\nollut tällä kertaa häntä häirinnyt. Kun lisäksi ilmakin oli tänään\nharvinaisen herttainen, tunsi hän itsensä tavallista virkeämmäksi ja\niloisemmaksi. Aikaa oli vielä kymmenisen minuuttia junan tuloon, ja\nsydämessä mieluisa jälleennäkemisen tunto käveli hän edestakaisin\npuista asemasiltaa, jossa jalka nousi niin keveästi ja joustavasti.\nSiihen kerääntyi vähitellen toisiakin kotipuolen ylioppilaita\nottamaan vastaan myöhemmin saapuvia tovereitaan.\n\n-- Terve, Markku, Veliäkö sinä odotat? tervehti häntä Heino\nKavander, sama samettiliivinen ylioppilas, joka hänet oli illalla\nSentraali-pasaasin portilla saanut suuttumaan.\n\nMarkus vastasi lyhyesti ja vetäytyi hänestä etäämmäs. Alunpitäin\noli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Kavanderia kohtaan,\njonka hän oli huomannut itsekkääksi, viekkaaksi ja kateelliseksi\nluonteeksi. Tällä kertaa lisäsi hänen vastenmielisyyttään se,\nettä hän huomasi entisen koulutoverinsa kasvoilla selvät jäljet\nPrinsessissä vietetystä yöstä. Hän oli edellisenä talvena itsekin\nkäynyt ahkerasti mainitussa kapakassa, mutta nyt häntä inhottivat\nsen punssitunnelmat ja rivot varieteehoilaukset. Eikä hän mielessään\nvoinut kyllin tuomita ylioppilaita, jotka sellaisissa huveissa\niltojaan kuluttivat.\n\nMarkuksen luokkatovereissa oli useitakin talonpoikaispoikia. Mutta\nne olivat aatteettomia ja materialistisia keskinkertaisuuksia,\njotka tuon tavallisen, pelkkään läksyjen toistamiseen tarvittavan\nhyväpäisyytensä takia olivat joutuneet koulutielle. Heillä oli\njo koulunpenkillä ollut virkaura valmiiksi viitoitettuna eikä\nMarkuksella ollut koskaan syntynyt mitään lähempää toverisuhdetta\nheidän kanssaan. Yksi niistä oli torpparin poika hänen kotiseudultaan\nja häntä Markus suorastaan vihasi tämän paksun aistillisuuden ja\nluonteen mataluuden takia. Tätä toveriaan ajatellen oli Markus\nkerran suuttuneena selittänyt Forsbergille, että papit ovat\ntehneet paljon syntiä keksiessään kylänluvuilla ja koulutielle\ntoimittaessaan noita \"hyväpäisiä\" kansan lapsia, jotka useinkin\novat mitä karkearakeisimpia materialisteja ja joiden henkiset avut\nilmenevät siinä, että he katekismusläksynsä lukevat kuin vettä\nvalaen. Hienommat kyvyt sen sijaan jäävät useinkin huomaamatta ja\nvain harvemmin aukenee heille mahdollisuus korkeampaan sivistykseen.\n\nVältellen tovereitaan käveli Markus asemasillan äärimmäiseen\npäähän ja pysähtyi siihen katsomaan pitkin ratapihaa, jolla\npäivystäjäveturit liikkuivat edestakaisin. Kaisaniemen puut kylpivät\npäivänpaisteessa ja niiden juurelta kuului iloisia lasten ääniä.\nMarkus tunsi mielialansa niin keveäksi ja suonissaan pulppuava\nelämänilo silmäili hän joka puolella leviävää pääkaupunkia\nmonisokkeloisine kivimuureineen ja puistoineen kuin valloittaja,\njoka tekee mielessään lupauksen anastaa sen itselleen. Hän tunsi\nensimmäisen askeleen jo ottaneensa, sillä Helsinki ei enää tehnyt\nhäneen niin luotaan työntävää ja vierasta vaikutusta kuin edellisenä\nsyksynä ja vielä äskenkin hänen kaupunkiin saapuessaan. Joka\ntapauksessa oli hänellä jo Helsingissä muutamia kiinnepisteitä.\n\nTöölön sillan takaa kuului jyrinää ja sitten pitkä vihellys. Kohta\nsen jälkeen porhalsi Eläintarhan kallioleikkauksesta esiin veturi\nsakeata kivihiilen savua tupruttaen. Raskaasti puhkuen vieri pitkä\nmatkustajajuna asemasillan viereen ja tuskin oli se ehtinyt pysähtyä,\nkun silta tulvahti täyteen kapsäkkejään laahaavia matkustajia.\nVastaanottajat etsivät tuttaviaan, tervehdyksiä vaihdettiin ja\nkuuluvina lennähtelivät naisten suukkoset.\n\nMarkus harppasi pitkin vaunujonoa ja etsi katseillaan Veli\nForsbergia. Etummaisen toisen luokan vaunun portaalla keksi hän\ntämän raahaamassa ulos suurta matkalaukkuaan. Markus riensi luo ja\ntoverukset puristivat toistensa kättä. Kumpikin he olivat siksi\ntäynnä jälleennäkemisen iloa ja kummankin mieli oli siksi tulvillaan\nsanottavaa ja kysyttävää, että aluksi oli vaikea päästä sananvaihdon\nalkuun.\n\n-- Saanko minä tarjota sinulle aamiaista jossain ulkona? kysyi Veli,\nkun he yhdessä olivat vieneet matkatavarat hänen väliaikaiseen\nasuntoonsa.\n\nTietysti suostui Markus tarjoukseen ja hetken neuvoteltuaan päättivät\nhe mennä Kappeliin syömään.\n\nVeli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen,\njonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus\nsekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli\nkaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta\nnuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat\nkuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä\nkuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömäksi.\nKun Markus oli välillä ollut yhden vuoden pois koulusta, olivat he\nvasta kahdeksannella luokalla joutuneet välittömämpään kosketukseen\ntoistensa kanssa. Heti ensi tutustumisesta olivat he alkaneet tuntea\nvetovoimaa toisiaan kohtaan ja sisäinen sukulaisuuden tunto oli\najanoloon yhä vahvistunut. Parina edellisenä lukukautena olivat\nhe Helsingissä olleet joka päivä toistensa seurassa, sillä paitsi\nmolemminpuolista myötätuntoa yhdistivät heitä yhteiset opinnotkin.\nKumpikin olivat he vieraantuneet entisistä koulutovereista ja\nmuodostivat oman suljetun piirinsä harrastaen estetiikkaa ja\nkeskustellen kirjallisista kysymyksistä.\n\nKuten edellä olemme maininneet, oli Veli jo koulussa ollut\nselväpiirteinen ja kiivas vanha fenno ja hän halveksi sydämensä\npohjasta kagaaleja. Markus saattoi välistä miltei kadehtia\nystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut\nomaksumaan. Usein oli Veli vaativasti käynyt hänen kimppuunsa\ntehdäkseen hänestä vanhan fennon ja Markus oli nähnyt hänen\nkatseessaan suuttumuksen sekaista pettymystä, kun hän oli huomannut\nsaaliin lujasta otteesta huolimatta luisuvan käsistään. Tämä oli\nsiihen saakka ollut arkana kohtana heidän toveruussuhteessaan ja\ntuntiessaan ystävänsä vallanhimoiseksi ja helposti ärtyväksi oli\nMarkus ainoastaan varovaisuudella ja peräänantavaisuudella onnistunut\nvälttämään ilmiriitaisuuksia. Mutta tästä oli taas johtunut,\nettä hänessä ei ilmennyt mitään varmaa kantaa ja että hän siinä\nsuhteessa tunsi itsensä hajanaiseksi ja ilmassa riippuvaksi. Nyt\nluuli hän kuitenkin sosialismista löytäneensä pelastuksen kallion ja\nvaikkei hän ollut varma, kuinka Veli pohjaltaan suhtautuisi tähän\nliikkeeseen, tiesi hän tämän kuitenkin olevan tyytyväisen, kun hän,\nMarkus ei enää lukeutunut kagaaliin. Muistipa hän Veljen kanssa\nedellisenä talvena mielihyvällä lukeneensa Työmiehestä erään pitemmän\nartikkelisarjan, nimeltä \"Kultainen ketju\", joka oli suunnattu\nruotsalais-nuorsuomalaista yhtymää vastaan.\n\nKun he olivat päässeet mukavasti sijoittumaan Kappelissa ja Veli oli\ntilannut syötävää, työnsi Markus esiin suuren uutisensa, lausuen\nnaiivilla itsetunnolla:\n\n-- Tiedätkö, että minusta on tullut sosialisti?\n\n-- Elä nyt! huudahti Veli, mutta noissa sanoissa ei ollut mitään\nivaa, vaan ainoastaan pelkkää veljellistä ihmettelyä.\n\n-- On kyllä, vahvisti Markus. -- Viime kesän kuluessa minä kirjoitin\nTyömieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia\navustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun\nmuassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita\nalkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei\nainoa. Kyselivät mitä tutkintoja minä aion suorittaa ja olivat\nhyvillään kuullessaan minun aikovan valmistua sanomalehtimieheksi,\nsillä niistä sanoivat heillä olevan puutteen.\n\n-- Mutta sehän on mainiota, että sinusta on tullut sosialisti!\nhuudahti jälleen Veli ja katseli toveriaan täynnä veljellistä\nmyötätuntoa. -- Siinähän sinulle aukenee tavattoman laaja vaikutusala.\n\n-- Eikö totta, puhkesi Markus sanomaan iloissaan toverinsa\nosoittamasta vilpittömästä myötätunnosta, -- että sosialismissa on\njotakin vahvasti puoleensa vetävää? Se käy suorastaan uskonnosta.\n\n-- Niin, uskontona se onkin työläisjoukoilla, myönsi Veli, -- ja\nsiitä johtuu sen suuri voima.\n\n-- Meillä koettavat perustuslailliset vetää sosialisteja puolelleen,\nmutta se on saatava pysymään täysin itsenäisenä puolueena, sanoi\nMarkus, antaakseen toverilleen vastalahjan tämän osoittamasta\nmyötätunnosta ja osoittaakseen, ettei hänessä enää ollut jäljellä\nmitään vanhasta hapatuksesta.\n\n-- Tietysti, vakuutti Veli, -- sillä ovathan työväenluokan edut\nkokonaan ristiriidassa ruotsalaisen puolueen kanssa.\n\nHetken vaiti oltuaan jatkoi Markus:\n\n-- Minä olen innolla ryhtynyt syventymään sosialismin oppeihin\nja kansantalouden olen yliopistossa päättänyt ottaa yhdeksi\noppiaineeksi. Toissa päivänä kirjoittauduin jo kansantalouden\nluennoille.\n\n-- Sehän onkin sinulle nyt välttämätöntä, myönsi Veli. -- Mutta et\nkai silti estetiikkaa jätä?\n\n-- Ehkä minä suoritan siinäkin arvosanan, arveli Markus, -- sillä\nsittenhän voin toimia kirjallisuusarvostelijana sosialistisissa\nsanomalehdissä.\n\nVeli piti tätäkin oikein harkittuna ja siten vallitsi toverusten\nkesken mitä suotuisin mieliala. Mutta Markuksen sydämellä liikkui\nvielä monta asiaa ja tärkein niistä oli hänen suhteensa Olgaan. Hän\noli tottunut avomielisesti ripittämään itsensä tälle lähimmälle\ntoverilleen ja niinpä alkoi hän hetken kuluttua:\n\n-- Eräs minun Työmieheen kirjoittamistani artikkeleista sai alkunsa\nhyvin omituisista asianhaaroista.\n\n-- Mitenkä niin, kerrohan! innostui Veli ja asettui tarkkaavasti\nkuuntelemaan.\n\nJa Markus kuvasi nyt toverilleen ensi tutustumisensa Mustosen\nsisaruksiin ja kuinka hän sen johdosta myöhemmin kesällä oli\nkirjoittanut kiivaan artikkelin Työmieheen ja nyt Helsinkiin tultuaan\nkäynyt uudistamassa tuttavuuttaan sisarusten kanssa. Veli, jolle\nkaikki tämän luontoiset seikkailut olivat tuiki outoja, ihaili niitä\naina toverissaan eikä hänen myötätuntonsa jäänyt nytkään julki\ntulematta. Siitä innostui Markus perinpohjin kuvailemaan Olgaa, niin\nettä neitonen hänen omissa silmissäänkin kasvoi ja verevöityi.\n\nKappelista lähdettyään viettivät he koko päivän yhdessä, keskustellen\ntapansa mukaan kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan\nvälillä. Kun he kävivät katsomassa Markuksen asuntoa ja Veli,\nkiinnittämättä huomiotaan sen varjopuoliin, antoi sille siunauksensa,\ntunsi Markuskin itsensä jälleen tyytyväiseksi. Ja kun hän illan\ntullen toveristaan erottuaan jäi yksin, kiehui hänen päänsä niin\ntäynnä ajatuksia ja mielikuvia, että hänen oli mahdoton keskittyä\nlukemiseen tai kirjoittamiseen. Hän tunsi halua ihmisseuraan\npurkamaan itseään ja koska Olgan kuva oli tänään entistä eloisampana\nasettunut hänen mieleensä, päätti hän nyt jo lähteä häntä uudelleen\ntervehtimään.\n\nSen enempää harkitsematta lähti hän siis matkaan ja toivoi\nmennessään, että nuorempi sisko olisi kotoa poissa ja että hän siis\nsaisi olla Olgan kanssa kahden.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKun Markus pimeässä eteisessä koputti sisarusten ovelle, ei sieltä\nkuulunut mitään vastausta. Hän hapuili avainta, mutta huomasi sen\nolevan pois suulta. Pettymystä tuntien kääntyi hän lähteäkseen, mutta\nsilloin aukeni viereinen, seppä Tuomisen huoneeseen johtava ovi ja\nOlga pisti päänsä ulos.\n\n-- Hyvänen aika! ihastui hän Markuksen tuntiessaan ja riensi\navaamaan ovea. -- Minä olin sisareni kanssa tuolla naapurin isännän\nnimipäivillä, toimitti hän lamppua sytyttäessään.\n\n-- Mutta nythän teidän vierailunne tuli keskeytetyksi, pahoitteli\nMarkus. -- Palatkaa toki takaisin sinne, minä lähden kotiini ja tulen\nuudelleen sopivammalla ajalla.\n\n-- Ei, ei, kielteli Olga ja siitä tunsi Markus tulevansa hyvilleen.\n-- Olkaa vain hyvä ja istukaa. Minä käyn Tuomisen puolella sanomassa,\nettä meille tuli vieras.\n\nOvea lähestyessään lisäsi hän hieman arkaillen:\n\n-- Oikeastaan minusta on tänään tuntunutkin, että te illalla tulette\nmeitä tervehtimään. Siksi minä heti ehätinkin ovelta kurkistamaan,\nkun kuulin askelia eteisestä.\n\n-- Niinkö? hymähti Markus. -- Se johtuu ehkä siitä, että minun\najatukseni tänään ovat paljon askarrelleet teissä.\n\n-- Te ilman vain! sanoi Olga ja pyörähti samalla ovesta ulos. Markus\nehti kuitenkin huomata, että hän punastui ja se sai hänen mielensä\nlämpimästi ailahtamaan.\n\nPian palasi Olga takaisin ja oven suuhun pysähtyen virkkoi empien:\n\n-- Tuominen pyysi herra Kaarlelaa tulemaan heidän puolelleen.\n\n-- Minuako? ihmetteli Markus ja tunsi vastenmielisyyttä lähteä.\n\n-- Niin, hän on kuullut meiltä, että te olette se M.K., joka on\nkirjoittanut Työmieheen ja sen vuoksi hän... -- koetti Olga selittää.\n-- Mutta ellette halua, niin...\n\nMarkuksesta tuntui, että Olgakin olisi mieluummin jäänyt heidän omaan\nhuoneeseensa. Mutta kuultuaan vaikuttimen seppä Tuomisen kutsuun,\nmuutti hän äkkiä mieltään ja lausui:\n\n-- Mennään vain. Onhan se hauska tutustua helsinkiläiseen\ntyömieskotiin.\n\nSeppä Tuomisen huone oli suunnilleen saman kokoinen kuin\nsisarustenkin asunto. Sekin oli varustettu hellauunilla ja sen\nkalustoon kuului leveä, kahden maattava sänky, piironki ja\nkeinutuoli. Ainoan ikkunan alla oli kaappipöytä, jolle nyt oli\nasetettuna kahvivehkeet sekä valokuva-albumi.\n\nTuominen oli keskikokoinen ja laiha mies sekä iältään nähtävästi\npuolivälissä neljääkymmentä. Hänellä oli hiukan ulkonevat poskipäät,\nmustanruskeat silmät sekä saman väriset viikset ja tukka. Iho oli\nepäpuhdas ja ikäänkuin noen syövyttämä.\n\nKun Olga esitti Markuksen, kiirehti Tuominen itse sanomaan oman\nnimensä ja esitti sitten vaimonsa, joka oli jonkun verran miestään\nnuorempi, kalvakka ja vakavailmeinen työläisnainen sekä näytti olevan\nviimeisillään raskaana. Tämä teki Markukseen kiusallisen vaikutuksen\nja vasten tahtoaan tuli hän kuvitelleeksi Olgaa samanlaisessa tilassa.\n\nPaitsi Olgan sisko oli nimipäivävieraana myös eräs Tuomisen\ntyökumppani ja vuokralainen, vahvaraajainen ja hitaan näköinen\nnuori mies, jonka nimen Markus luuli kuulleensa Virtaseksi. Hän oli\nistunut keinutuolissa, mutta vetäytyi nyt tavalliselle tuolille\novipuoleen. Hänen olemuksensa synnytti Markuksessa epämääräistä\nvastenmielisyyttä, jota vastoin Tuominen vilkaseleisenä ja puheliaana\nmiehenä teki häneen heti alussa miellyttävän vaikutuksen.\n\nKehottaen Markusta istumaan tyhjäksi jääneeseen keinutuoliin lausui\nhän:\n\n-- Herrahan kuuluu olevan sosialisti.\n\n-- No jaa, ehkäpä hiukan sinnepäin, myönteli Markus.\n\n-- Eipä niinkään hiukan! väitti Tuominen tuttavallisesti. --\nKirjoituksistanne päättäenhän te olette ihan niitä punaisimpia.\n\nMarkus katsahti Olgaan, joka silmät hymyilevinä katsoi vastaan.\nTuominen jatkoi innoissaan:\n\n-- On se hyvä, että ylioppilaitakin alkaa liittyä meidän joukkoomme,\nsillä kyllä ne tietomiehet ovat aina tarpeeseen. Mutta mikä teidät on\noikein saanut työläisiin liittymään, jos tässä saa luvan olla utelias?\n\nMarkus joutui hiukan hämilleen, mutta päätti pelastua tilinteosta\nleikillä ja vastasi:\n\n-- Kysykää tuolta neiti Mustoselta, hän se oikeastaan on minut\nkäännyttänyt.\n\nKaikki hymyilivät ja loivat silmänsä Olgaan, joka nyt vuorostaan\njoutui hämilleen ja huudahti:\n\n-- Minäkö! Hyvänen aika, mitä te puhuttekaan! Kuinkas minä nyt olisin\nherra Kaarlelan käännyttänyt!\n\n-- Saanko minä sanoa? tarttui nyt Hilma odottamatta.\n\n-- Sinäkö? hätääntyi Olga. -- Ole sinä vaiti tai saat mennä heti\nkotiin neulomaan!\n\n-- Ähää, on siinä sittenkin jotain takana, nauroi Tuominen, antaen\nkatseensa kääntyä Olgasta Markukseen.\n\nMutta viimemainittu pelkäsi, ettei Hilma malttaisi hillitä kieltään\nja virkkoi sen vuoksi, ottaen jälleen vakavan sävyn:\n\n-- Kaipa se on vaisto ajanut työväen leiriin, minä kun itsekin olen\nkansan lapsi.\n\n-- Mutta ihme se sittenkin on, sillä kyllähän niitä on paljon\nkansasta tulleita ylioppilaita ja tunnen minäkin muutamia, mutta\neivätpäs vain ole sosialisteja. Niihin taitaa jo koulussa tarttua\nsellainen yläluokkalaishenki.\n\n-- Kyllä kai se on sellaista ja siksipä meidän on saatava\nkoululaitoskin perinpohjin uudistetuksi, myönsi Markus ja tunsi\nolevansa tyytyväinen saadessaan tuoda esiin kumouksellisia\nmielipiteitään.\n\nTuomisen vaimo tarjosi tällä välin kahvia, kantaen leveän tarjottimen\nleipäkoreineen erikseen kunkin eteen. Kun kupit oli tyhjennetty,\nsanoi Tuominen toveriaan osoittaen:\n\n-- Me sitä olemme tästä aamusta lähtien työlakossa.\n\n-- Jassoo, kyllä kai eilisessä Työmiehessä taittiin kertoakin lakon\npuhkeamisesta eräällä tehtaalla, vaikkei minun tullut sitä tarkempaan\nluetuksi, vastasi Markus.\n\n-- Joo, puhkesihan se, jatkoi Tuominen. -- Herrat pantiin ahtaalle\nja kun eivät ruvenneet hyvällä palkkoja korottamaan, niin pistettiin\npyörät seisomaan. Sillä meistä se voima lähtee!\n\n-- Mahtaakohan tulla pitkällinenkin lakko? tiedusteli Markus.\n\n-- Eivät olleet herrat luvanneet hellittää, niin että kyllähän se\ntaitaa venyä pitkällekin sillä hevillä emme mekään anna jälkeen.\n\n-- Mutta kun nälkä pakottaa, huomautti tähän Tuomisen vaimo.\n\n-- Kiristetään suolivyötä, virkkoi Tuominen huolettomasti. -- Mutta\nonhan meillä sitä ennen lakkorahasto, lisäsi hän kuin vaimoaan\nrohkaisten, -- ja toisista ammattikunnista on jo luvattu avustusta,\nniin ettei tässä nyt ihan heti tarvitse nälkäremmiin tarttua.\n\n-- Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. -- Mutta voi siinä\nniinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat\nottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina\nlöytyy.\n\n-- Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti!\nsanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli\nhänellekin hieman arka. -- Kyllähän sen tietää, että aina niitä\nrikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten\nryhdytty toimenpiteisiin.\n\n-- Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin\nosansa keskusteluun.\n\nNuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan\nliikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi\npaperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.\n\n-- Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan\nmitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.\n\n-- Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen\nsilmäyksen. -- Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta\nhalustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja\nheillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä\nkäyttää.\n\n-- Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.\n\n-- Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta\npelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria\nsäästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta\nkuin häneen vedoten.\n\nTähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.\n\n-- Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta\ntoivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä\neihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä\nHelsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.\n\n-- No niinpä minustakin! puhkesi Tuominen vapautuneesti, mutta vaimo\nkaatoi jälleen kylmää vettä hänen innostuksensa päälle, huudahtaen:\n\n-- Voi, voi, kyllä tässä kylässä on monta kurjaa, joilla aamulla\nherätessään ei ole eineestä tietoa enempää kuin taivaan linnuilla.\nJa kyllä minä uskon, että täällä usein kuolee ihmisiä suorastaan\nnälkäänkin.\n\nNäitä sanoja seuranneen äänettömyyden vallitessa katsahti Olga\nMarkukseen ja nousi lähteäkseen. Markus seurasi hänen esimerkkiään ja\nkun hän oli Tuomiselta tiedustellut, milloin työväenyhdistyksellä oli\nkokouksia, että hänkin voisi tulla ja liittyä jäseneksi, heitti hän\nhyvästit, luvaten tulla vastakin tervehtimään.\n\nHilma oli, nähtävästikin tahallaan, syventynyt katselemaan Tuomisten\nvalokuvia, joten Markus ja Olga joutuivat kahdenkesken. Tätä\noli Markus toivonutkin, mutta kumpikin alkoivat he kahdenkesken\njäätyään tuntea ujoutta ja keskustelu kävi väkinäisesti. Tuomisten\nluona oli Markukselta haihtunut se tuuli, jonka vallassa hän oli\nlähtenyt Olgaa tapaamaan ja saamattomuuttaan pahotellessaan muuttui\nhän yhä jurommaksi. Itsepintaisesti selaili hän kirjoja, jotka\njo edellisellä kerralla oli käynyt läpi. Olga liikkui levotonna\nhuoneessa, tietämättä millä huvittaisi vierastansa tai kuinka saisi\nkeskustelun käyntiin. Markus puolestaan ponnisteli myös löytääkseen\nkeskusteluaiheen. Kun hänen mielessään pyöri vielä äskeinen\nlakkokeskustelu, johtuivat hänen ajatuksensa Olgan työoloihin ja\nyhtäkkiä kysyi hän varsin kuivasti:\n\n-- Kuinka paljon te päivässä keskimäärin ansaitsette?\n\nOlga joutui tuosta suorasukaisesta kysymyksestä hieman hämilleen.\n\n-- Se on hyvin eri tavalla, vastasi hän viivytellen. -- Toisinaan,\nkun neuloo oikein ahkerasti, saa enemmän ja toisinaan menee taas\nvähempään.\n\n-- Niin, mutta keskimäärin? tiukkasi Markus hiukan äreästi, sillä\nhäntä suututti se, että ihmisiltä, ja varsinkin oppimattomilta, sai\njotakin keskimäärää tiedustellessaan aina tuon tapaisen epämääräisen\nvastauksen, jolla Olga nyt viattomuudessaan oli tullut hänelle\nmuistuttaneeksi olevansa oppimaton työläisnainen.\n\nMarkuksen töykeys sai Olgan punastumaan, mutta alistuvaisesti vastasi\nhän kuitenkin:\n\n-- Ehkä noin puolitoista markkaa, jos sitäkään.\n\n-- Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen\ntuon puolitoista markkasen?\n\n-- Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on\nkiire, viisikintoista tuntia.\n\n-- Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että\njuutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi\nMarkus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. -- Ettekö te ole ryhtyneet\nvaatimaan parempia palkkoja?\n\n-- Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen\nei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä\non niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka\nhalvasta.\n\nTämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.\n\n-- Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus\nvielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.\n\nSiten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä\nsuuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:\n\n-- Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä\nikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden\nomaan asuntooni murjottamaan.\n\nHän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:\n\n-- Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?\n\n-- Tietysti, tervetulemaan vain, milloin teille itsellenne suinkin\nsopii, kiiruhti Olga vastaamaan, katsoen häntä avonaisesti silmiin.\n\nHän sieppasi lampun pöydältä ja näytti ovelta valkeaa, että Markus\nnäki mennä pimeän eteisen läpi.\n\n-- Voi, voi, mitä rähinää ne taas pitävät! päivitteli hän talonmiehen\npuolelta kuuluvaa hoilotusta.\n\nTalonmiehen kyökinovi oli raollaan ja portaita laskeutuessaan kuuli\nMarkus jonkun humalaisella äänellä laulavan:\n\n    Mikäs se meitillä suutaripojilla on hätä ja hätä,\n    kun helvetin pellit suletaan, niin perkele kuolee\n    häkään ja häkään.\n\nPäästyään loppuun kuului sama ääni kysyvän:\n\n-- Eikös meill' oo reilu marssi, häh?\n\nSitten remahti hanuri soimaan ja sen räikeä ääni seurasi Markusta\naina portille saakka.\n\n\n\n\n7.\n\n\nMarkus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin\nAleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen\nsyysilma, koleatuulinen ja sateinen.\n\nMarkus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone\noli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja\nnyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.\n\nLuennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi\nruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti.\nLuennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan\nkuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla:\n\"mina damer och herrar\", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan\nollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä,\nkatsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin\nhän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa.\nNäytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla \"mina\ndamer och herrar\" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka\nauditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen\nkehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat,\njoita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet\nja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä\nluentosalissa.\n\nMarkus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan,\nsaadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten\nkansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän\nitsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla.\nNe katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen\nvalloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä,\nniin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat\nohimot.\n\nHän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän\nhuomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi\nhäntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi\npäätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.\n\n-- Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. --\nMinne sinä vaellat?\n\n-- Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka\nkatse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.\n\n-- Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. -- Mitä sinä\nsinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä\nminäkin olin juuri päivälliselle menossa.\n\nVeli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt\nja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan\nhuolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä\nväentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi.\nSitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan\nruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä,\nsanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen\nsyöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin\nheijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään\nkatkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan\ntotta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä\nvaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten\npöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai\ntahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan\nsäästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys,\nminkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai\nmuihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon\nrenkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.\n\nKuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän\nleimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista,\njoita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan\nläheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän\nainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja\nsiis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin\nkernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin\njäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin\nkaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.\n\nValmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa\nehdotukseen:\n\n-- Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu\nOsmolaan.\n\n-- Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei\nitsesi tarvitse maksaa.\n\nVeli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen\ntaipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää\nVeljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.\n\nPäivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja\nmukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli\naito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu\nei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen\nasunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan\nlisäämään kodikkuuden tuntua.\n\nOtettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan\npaperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä\nmelkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän\nkuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä\nja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken\nivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui\nheidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli\nyleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.\n\nKoko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta,\noli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat\nkielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut\nkansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen\nnousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista,\nkankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä\nrunsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti\nsäilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat\nhe nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä\njälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys.\nLämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä\njohdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden\nsarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.\n\nNyt oli -- siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet\n-- kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei\nnuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja\nsiksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat\ntyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja,\nkeskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja\npuoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat\nvaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä\nlopulta johti kaiken kieltämiseen.\n\nVeli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja\nkyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa,\npuoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo\nasento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut\nmitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:\n\n-- Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?\n\n-- Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus,\nkoettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan\npainostavaksi.\n\nMutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei\närtyisesti:\n\n-- Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?\n\n-- Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla\nnuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.\n\nHän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta --\neikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan\nenemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta\nvelvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa\nolisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin\nusein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten\nluonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut,\nolkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi\nsuomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän\nitsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos\nväittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi\nloukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty\njoukko syytöksiä.\n\n-- Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. -- Emmehän\nme tee mitään!\n\n-- Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka\ntekevät.\n\n-- Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. -- Enhän minä nyt virkamiesten\nvirkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä.\nTekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita\nkuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään\npsykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet\nne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!\n\n-- Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti\nniitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. -- Mehän elämme nykyään\naallonpohjassa, mutta...\n\n-- Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. -- Me\nelämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan\nole mitään historiaakaan...\n\n-- Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa\nole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja\njatkoi purkaustaan:\n\n-- Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän\nkansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei\nkoskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä\nhistoriaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka\nperäytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi.\nPiilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.\n\nMarkus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään\npuhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan,\naina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä\nvilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen\neteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta\nhän oli lähtenyt -- työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve\nkansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys\nuskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä\nolisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt\nheitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä\nkatseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen\nkansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus\ntiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä\nperustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä.\nMutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä\nomaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen\nitsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla\nolisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri\ntuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan\nonnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja\nVeljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen\nsieluunsa.\n\nKun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä\nkiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä\ntäältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään.\nMutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut\npaikaltaan liikahtaneeksi -- eipä edes katsettaan irroitetuksi sen\nalkuperäisestä suunnasta.\n\nLopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi\nvälttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän\nsiis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:\n\n-- Siellä yhä sataa.\n\nVeli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä\ntuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen\nkuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi\njotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti\nnyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin\nsynkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus.\nKokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:\n\n-- Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä\nja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?\n\n-- Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi\nMarkus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan\nsilmiin.\n\nVeli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut\nmyskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista\nleikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen\nsaattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa,\nsaamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.\n\nNiin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin\npistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin\nlikomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHuoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu\nlämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi\nhän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden\nhetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin\ntilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan\njonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui\nmitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat\nsamalla kertaa nousivat eteen.\n\nHän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä\nsohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat\ntahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja\nmielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa\nmennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen,\nmutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.\n\nEntä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen?\nHänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut\nolla innostusta sellaiseen.\n\nOlga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin\nhänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän\ntoissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa\nkotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia\nsykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan\npolkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.\n\nSisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä\ntästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä\nsaava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin.\nMutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä\nvähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän\nihan voimaton sitä vastaan -- puuttuipa häneltä, vastoin sisintä\ntietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava\npäänsä aallon harjalle.\n\nLankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa\nhyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli\nhänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär,\njoka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen\nkulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain\nkypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi\nsyvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi\nsen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan\njoku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää\nja humalaista keskustelunsorinaa.\n\nTyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan\nvedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen\nmiltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista\nsäveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan\nlämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina\nraskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan\natavistiseen mielikuvaan.\n\nMutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä\nkeskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi,\npalauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana\npuhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi.\nIsäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:\n\n-- Du... du kan int' finska lika bra som ja.\n\n-- Kyll' minä suomee osaan ja olen osannut tuon korkuisesta, väitti\ntoinen ääni.\n\n-- Mutta sinä olet kuitenkin helsinkiläinen syntyjäsi, vaan minä\nolenkin Hämeestä kotoisin.\n\n-- Is nu int', August! kuului matalampi naisen ääni. -- Om Henrikson\ninte kan finska som du, så kan han svenska bättre än du.\n\n-- Hörru, säger du att... att... huusi toinen, mutta nainen hyssytti\nja sanoi jotakin, mihin hänen miehensä äkäisesti vastasi:\n\n-- Kuulkoon, mitä se haittaa!\n\n-- Gå och bjud honom på konjak, sanoi vieras, mihin isäntä kuului\nlisäävän:\n\n-- Niin tosiaankin, menepäs ja kutsu se tänne yhteen joukkoon. Ei\nne ylioppilaat sivu suunsa pane ja ikävähän sen on siellä yksinään\nturjottaa.\n\n-- Viitsiikö sitä nyt, kun toi Augustkin on jo niin humalassa,\nvastasi vaimo, mutta mies korotti jälleen äänensä ja huusi:\n\n-- Minäkö humalassa, kuule! minkä johdosta vaimo jälleen hyssytti,\ntuntuen samalla lähtevän pöydän äärestä liikkeelle.\n\nOvi eteiseen narahti ja heti sen jälkeen kuului arkaa koputusta\nMarkuksen ovelle. Markus käski sisään ja kohoten vastenmielisesti\nsohvan nurkasta ryhtyi sytyttämään lamppua.\n\nRouva Heinonen astui sisään, toivotti hyvää iltaa ja sanoi:\n\n-- Ei suinkaa herra Kaarlela tykkää pahaa, kun noin miehet tuolla\nlaulavat? Minun miehelläni on vapaapäivä ja hänellä on siellä\nvieraana yks kun palvelee samassa paikassa...\n\n-- Ei häiritse, sillä eipä minulla ole tässä mitään tekemistä,\nvakuutti Markus.\n\nVaimo oikoi hiukan hämillään pöytäliinaa, mutta Markuksen\nvastauksesta rohkaistuneena jatkoi hän:\n\n-- Mieheni pyysi, että jos herra Kaarlela tykkäis tulla tuonne meidän\npuolelle ottamaan lasin konjakkia.\n\n-- Kiitoksia vain... tuota, voinhan minä tulla, vastasi Markus empien.\n\nToisissa oloissa olisi hän joko jyrkästi kieltäytynyt tai noudattanut\nmielihyvin kutsua, saadakseen tutustua elämään seinän takana. Nyt\nhänestä oli vastenmielistä liikkua paikaltaan, mutta passiivisessa\nykskaikkisuudessaan noudatti hän kuitenkin kutsua. Hän ei ollut\nvielä käynyt isäntäväkensä puolella. Se oli avara, kaksiakkunainen\nhuone, josta yksi nurkka oli punaisella verholla erotettu keittiöksi.\nIkkunain välissä oli sohva ja sen edessä pöytä, jonka ääressä\nmolemmat miehet istuivat. Pöydällä oli konjakkipullo, muutamia laseja\nsekä pari soodapulloa.\n\nHerra Heinonen nousi tervehtimään Markusta. Hänen\nkasvonsa punoittivat eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä\nkohmelohermostuneisuudesta, jonka vallassa Markus oli hänet ensi\nkerran nähnyt. Hän pyysi Markusta istumaan pöydän ääreen ja kysyi,\nsaiko olla lasi konjakkia. Molemmat miehet ponnistelivat salatakseen\nhumalaansa ja kun Markus oli saanut täyden lasin eteensä, syntyi\nhuoneessa kiusallinen äänettömyys. Markus huomasi heidän arkailevan\nhäntä, tarttui sen vuoksi kursailematta lasiinsa ja kilisti miesten\nkanssa.\n\n-- Tällaisena iltana onkin konjakki paikallaan, virkkoi hän\nmaistettuaan.\n\nMiehet vapautuivat hämmingistään ja alkoivat jutella. Samalla\npaljastui heidän humalansa uudelleen. Heillä oli puolelta päivin\nollut lomaa, kertoi Heinonen, ja siitä saakka olivat he istuneet\ntäällä, pelanneet korttia ja maistelleet konjakkia.\n\n-- Se on sellaista koiran virkaa tämä kyypparin toimi, virkkoi\nHeinonen, täyttäen uudelleen lasit.\n\n-- Juomarahoilla juomista, lisäsi hänen toverinsa Henrikson\nhirtehishuumorilla. -- Skool!\n\n-- Mikäs siinä, toimi kuin toimi, koetti Markus vakuuttaa.\n\n-- Herra Kaarlela puhuu nyt ulkopuolelta hammastensa, väitti\nHeinonen, sillä varmastikaan herra Kaarlela ei pidä meitä\nsamanarvoisina kuin muita. Kyyppari!\n\nHänen äänessään oli katkera sävy ja todellisesta säälistä koetti\nMarkus vakuuttaa, ettei hän pitänyt kyyppareita sen halvempina kuin\nmuitakaan ammattilaisia.\n\n-- Ja yksinpä senkin takia, että minä olen sosialisti, ei minun sovi\nasettaa toisia ihmisiä ylemmäs kuin toisiakaan, lopetti hän.\n\nKumpikin miehistä vilkasi Markukseen ja sitten toisiinsa, samalla\nkun heidän kasvoillaan vilahti epäilevä hymy -- sama minkä Markus\nharmikseen oli nähnyt niin monen muunkin kasvoilla, ilmoittaessaan\nolevansa sosialisti. Mutta rouva Heinonen, joka hänkin oli asettunut\npöydän ääreen, sekä täyttänyt itselleen lasin, puhkesi kummastuneena\nsanoiksi:\n\n-- Onko herra Kaarlela sitten ihan tosissaan sosialisti?\n\n-- Kyllä, vakuutti Markus painavasti.\n\n-- Minä olenkin ihmetellyt, että herra Kaarlelalle tulee\nTyömieslehti, kertoi rouva ja katsoi Markusta ikäänkuin olisi nähnyt\nhänet kokonaan uudessa valossa.\n\nHeinonen täytteli ahkerasti laseja ja hän alkoi tovereineen\nkäyttäytyä yhä vapaammin. Markuksellakin oli konjakki jo kihonnut\npäähän. Mutta iloisemmaksi se ei saanut hänen mielialaansa,\npäinvastoin ärsytti se hänen aistejaan, synnytti epämääräisiä haluja\nja lisäsi sisäistä rikkinäisyyttä. Kiihtyneet hajuhermot kärsivät\nhuoneen ummehtuneesta ilmasta, samalla kuin hänen ärtyneille\nnäköaistimilleen paljastui noiden ihmisten kuluneisuus. Häntä alkoi\nyhä enemmän ellottaa, mutta hän ei saanut lähteneeksi poiskaan,\nkun pelkäsi sillä loukkaavansa toisia ja tekevänsä tyhjäksi vasta\nesittämänsä sosialistiset tasa-arvoisuusperiaatteensa. Hänen\npelastusenkelikseen ilmestyi huoneeseen kuitenkin isäntäväen tytär,\njoka Markukseen katsoen kuiskutti jotakin äidilleen.\n\n-- Elli ilmoittaa, että sedälle on tullut sinne joku vieras, julisti\nvuorostaan äiti.\n\nMarkus ponnahti seisaalleen, heitti hyvästit ja lähti kiiruusti omaan\nhuoneeseensa. Mennessään koetti hän arvailla, kuka se olisi.\n\nEihän vain Olga? vilahti ensiksi hänen mieleensä. Mutta ei, Olga se\nei voinut olla -- eikä kaiketi Velikään, sillä vastahan he olivat\neronneet.\n\n-- Kas, Jussi! ällistyi Markus sisälle tultuaan ja nähdessään\nlihavahkon, prillisilmäisen miehen istumassa sohvalla. -- Terve\nmieheen!\n\nJussi Paavolainen oli Markusta pari vuotta vanhempi ylioppilas.\n\nHän oli luonteeltaan peräti tyyni sekä joltinenkin humoristi. Markus\noli kouluaikana jonkun verran seurustellut hänen kanssaan sekä\nalkanut hänestä hieman pitää. He eivät olleet tavanneet pitempään\naikaan, sillä koko viime vuoden oli Paavolainen ollut Lapin\nperukoilla, kotiopettajana eräällä sikäläisellä virkamiehellä.\n\n-- Tuletko sinä suoraan Lapista? tiedusteli Markus uteliaana.\n\n-- Kutakuinkin suoraan, vastasi Jussi. -- Tänä aamuna tulin\nHelsinkiin, niin että olen vasta ehtinyt kirjoittautua yliopistoon\nsekä etsiä itselleni asunnon. Pistäydyin juuri ylioppilastalolla ja\nkun näin siellä sinun osoitteesi, niin tulin heti tapaamaan.\n\n-- Sepä olikin mainiota, sillä minä olen koko päivän ollut niin\nturkasen pessimistisellä päällä. Mutta... ja Markus silmäili surkean\nnäköisenä ympäri huonettaan.\n\n-- Kolkolta tuntuu tämä sinun poksisi, virkahti Jussi tämän johdosta\navomielisesti, jospa lähdettäisiinkin ulos istumaan ja juttelemaan?\n\nTätä kohti oli Markuskin pyrkinyt, sillä yhtäkkiä oli hänessä vastoin\nhyviä päätöksiä herännyt halu heittäytyä suinpäin hurjastelemaan.\n\n-- Lähdetään vain! sanoi hän äskeiseen passiivisuuteensa nähden\nodottamattomalla valmiudella, nousi ylös ja alkoi kiskoa palttoota\npäälleen.\n\nJussi seurasi hänen esimerkkiään ja hetken kuluttua olivat he\nkatukäytävällä matkalla keskikaupungille.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKello yhden aikaan yöllä, jolloin vieraat kapakoista alkoivat\ntyhjentyä kadulle, oli sade jo kokonaan lakannut ja valju täysikuu\nkatsoi vinhasti kiitävien pilvien lomasta pitkin Esplanaadia.\nKosteat katukäytävät välkkyivät kuutamossa ja niillä liikkuivat,\nkokoontuivat ryhmiin ja taas hajaantuivat vallattomat yövaeltajat.\nKapakoista tulleisiin miehiin liittyivät katunymfit, jotka kuin\nyöperhoset olivat lähteneet liikkeelle laitakaupunkikätköistään ja\nkeskiyön varjojen suojassa uskaltautuneet kaupungin hienoimpaan\nosaan saalistamaan. Julkeata kaupanhierontaa säestivät äänekkäät\nnaurunkikatukset ja rivot sukkeluudet. Kaapuihinsa kääriytyneet\npoliisikonstaapelit mittelivät hiljalleen keskikatua kuin elävät\npatsaat. He nauttivat siitä vaihtelusta, jota heidän yksitoikkoiselle\nmaleksimiselleen tuotti vallaton näytös katukäytävillä, vaanien\nsamalla tilaisuutta päästä jonkun liiaksi juopuneen keralla\npoliisiasemalle lämmittelemään ja tupakoimaan.\n\nKäsi Jussin kainaloon pistettynä, äänekkäänä ja remuisena kulki\nMarkus pitkin Pohjois-Esplanaadia. Heihin yhtyi ennen pitkää\nkokonainen liuta tuttuja osakuntatovereita ja melu kävi yhä\nkovemmaksi. Markus oli kaikista äänekkäin, iloisin ja riehakkain.\nTottunut silmä saattoi kuitenkin huomata, että tuon riehakkuuden\npohjana oli vain synkkä apeamielisyys. Hän oli täynnä hurjia\nehdotuksia ja Jussi hänen rinnallaan koetti tukahduttaa hänen remuaan\nkatkeamattomalla naurulla. Mutta Markus, luullen hänen naurullaan\nkannattavan itseään, kiihtyi yhä pahemmin mekastamaan.\n\nKun oli puoli tuntia sekavana ryhmänä ilman mitään tarkoitusta\nhuojuttu edestakaisin katukäytävää, pysäytelty tuntemattomia\nvastaantulijoita, rakennettu näiden kanssa tilapäisiä tuttavuuksia ja\ntasattu tupakkavarat, naurettu ja hoilattu, huudahti joku Markuksen\ntovereista:\n\n-- Pojat, lähdetäänpä Sandran poksiin!\n\n-- Lähdetään! oli Markus ensimmäisenä valmis, vaikka hän ei ollut\nkoskaan tuota nimeä kuullut eikä tiennyt, missä sellainen \"poksi\" oli.\n\nEnempää asiasta neuvottelematta riensivät he nyt joukolla Mikonkadun\nkulmaan, ottivat haltuunsa pari ajuria ja yks kaks oltiin liikkeessä\nHietalahden puoleista kaupungin osaa kohti. Heitä istui sylitysten\nrattailla ja jotkut olivat vierähtäneet poikittain pitkälleen, niin\nettä kummastakin kuormasta pisti näkyviin ulkona roikkuvia jalkoja\nja huitovia käsiä. Niin mennä keinuttiin eteenpäin iloisesti remuten\nja hoilaten. Toisia samanlaisia kuormia ajoi samalle suunnalle,\nkunnes joku pimeä porttikäytävä nieli ne näkyvistä. Tuolla ja täällä\nseisoi taas hevonen kyydittävineen katuvierustalla, samalla kun\najuri läheisen pihan perällä koputteli ruoskanvarrellaan ovia tai\npuhui jotakin avatusta oviluukusta sisään ja kehui matkassaan olevan\n\"kilttejä herroja\".\n\nHe ajoivat pitkin Punavuorenkatua ja siinä kohti, missä se kääntyy\nHietalahteen, poikkesivat ajurit erään kaksikerroksisen talon pihaan.\nPortista oikealle oli rakennuksen päädyssä kaksiovinen, leveä ja\nrapistunut lautaeteinen. Kadun puoleisesta ovesta tunkeutuivat\nylioppilaat sisälle ja se, jonka ehdotuksesta tänne oli tultu,\nkoputti sisemmälle ovelle.\n\n-- Kuka siellä? kuului sisältä naisen ääni.\n\nKoputtaja mainitsi toverinimensä, minkä jälkeen ovi aukeni raolleen\nja koko poikajoukko työntyi sisälle.\n\n-- Jessus, kuinka suuri lauma! sanoi oven avaaja tyytymättömällä\näänellä.\n\n-- Muistakaakin olla hiljaa, sillä minut on uhattu ajaa pois, jos\ntäällä vielä kerran melutaan. Tuolla ylhäällä asuu niin kronkelia\nihmisiä.\n\nPäästyään kynnyksen yli tirkisteli Markus uteliaasti ympärilleen.\nSe oli avara kellarikerroksen huone, josta hellauunin puoleinen osa\noli punaisella esiripulla erotettu keittiöksi ja makuusuojaksi.\nEtummaisessa osassa oli kulunut sohvakalusto, piironki peilineen ja\nkeinutuoli.\n\nKeskellä lattiaa seisoi huoneen omistajatar, noin\nkolmenkymmenenvuotias, pitkä ja solakka nainen, päällään punainen,\nlöysänä riippuva leninki. Hänen tuuhea, ruskea tukkansa oli kierretty\nniskaan isolle solmulle. Iho oli kalvakka ja hänen soikeissa, miltei\nylimyksellisissä kasvoissaan oli Markuksen mielestä jotakin tuttua,\nvaikkei hän jaksanutkaan muistaa, missä ja milloin hän oli tuon\nnaisen ennen nähnyt.\n\n-- Elä pelkää, Sandra! vastasi heidän opastajansa Sandran\nvaroitukseen ja pyörähti hänen kanssaan pari kertaa ympäri. -- Onko\nsinulla mitään suuhun pantavaa?\n\n-- On minulla yks konjakkihalva ja muutamia olut- ja portteripulloja.\nMutta konjakkiani, se kun on ainoa pullo, minä en anna -- hän mietti\nhetkisen -- kymmenen markan alle. Oluesta saatte maksaa markan\npullolta ja portterista kaksi.\n\n-- Maksetaan, maksetaan, hae vain esille! kuului useammasta suusta.\n\nPojat olivat heittäneet päältään ja nopeasti kotiutuneet. Sandran\nmennessä eteisen kätköistä hakemaan juomatavaroita, oli muuan pojista\npistäytynyt esiripun taakse ja huusi sieltä:\n\n-- Hei pojat, tulkaas katsomaan, mikä neekeri täällä on! Koko joukko\nkavahti jalkeilleen ja esirippu työnnettiin syrjään, niin että\nnäkyviin tuli Sandran messinkinuppinen rautasänky, jonka reunalla\nistui pieni, mustapintainen ja tihrusilmäinen mies, koettaen\navuttomalla hymyllä peittää hämminkiään. Naurun kaikuessa vedettiin\nhänet huoneen etuosaan.\n\n-- Guten Abend! soperteli mies, kumarrellen pelokkaana ympärilleen.\n\n-- Ohoo, se on saksalainen, huusi joku. -- Wie geht es Ihnen? Samassa\npalasi Sandra pulloineen ja nähdessään pikku saksalaisen toisten ilon\nesineenä huusi vihaisena:\n\n-- Mitä te hänestä tahdotte? Antakaa sen olla rauhassa, se on minun\nsulhaseni!\n\n-- Hurraa, me olemme löytäneet Sandran sulhasen! riemuitsi koko\npoikajoukko.\n\n-- Niin niin, elkää virnuilkokaan! kiivasteli Sandra. -- Se on\nsirkuksen musikantteja ja minun sulhaseni.\n\nHänen äänessään ja kasvonilmeissään ei ollut mitään leikkiä ja itse\nasiassa puhuikin hän totta. Kuten useimmat katunaiset, kaipasi\nSandrakin sisimmässään jotakin pysyvämpää ja ihanteellisempaa\nsuhdetta. Kaiken sen naisellisen hellyyden ja taipumuksen miehisen\nolennon hoitamiseen, mikä heidän rappeutuneisuutensa pohjalla oli\nsäilynyt, saattoivat he useinkin liikuttavalla tavalla kohdistaa\njohonkin mitä kurjimpaan hylkiöön. Siten oli Sandrakin tärveltyneen\nsydämensä sopukassa säilyneiden tosi naisellisten vaistojensa\nesineeksi valinnut tämän taudin syömän ja värisevän sirkusmusikantin.\n\nSandran paluuta hyväkseen käyttäen luikki musikantti tiehensä\npoikajoukon keskeltä ja pujahti ovesta ulos. Sandra meni häntä\nsaattamaan eteiseen ja kun hän poikain mielestä viipyi siellä liian\nkauan, raotti heistä eräs ovea ja kurkisti sen taakse.\n\n-- Totta vieköön syleilevät toisiaan! julisti hän toisille. -- Se\ntaitaa sittenkin olla hänen sulhasensa.\n\n-- Oletko sinä, Sandra, oikein kihloissa hänen kanssaan? pitkitti\nhän, kun Sandra palasi huoneeseen.\n\n-- Olinpa mitä olin! tuiskahti Sandralta vihainen vastaus. -- Hän on\npaljon parempi mies kuin te, mokomat familjin herrat, jotka kyllä\nkäytte täällä öisin mekastamassa, mutta jos päivällä vastaan tulette,\nniin nenä pystyssä kuljette ohi kuin ei ikinä olisi tavattu. Mutta\nhän tulee päiväsydämenäkin minun kanssani Espikselle.\n\nAlahuuli pitkällä ryhtyi Sandra vetämään korkkia konjakkipullosta.\n\n-- Skool ny sitt', sanoi hän, äänessään vieläkin äkää, ja tyhjensi\nensimmäisenä lasinsa pohjaan. Sen sisällys tyynnytti hänet kuitenkin\npian ja leppyneenä istahti hän erään polvelle sekä sytytti\npaperossin. Hänen katseensa kiintyi vastapäätä istuvaan Markukseen,\njoka tähän saakka oli pysynyt ääneti ja vakavana, mietiskellen\nnäkemiään ja kuulemiaan. Hetken häntä hymyillen tarkasteltuaan kysyi\nSandra:\n\n-- Kukas se toi totinen mammanpoika on? Onko sillä suussaan ikävä?\n\n-- Ei ole, havahtui Markus, -- skool!\n\n-- Skool, skool, tuleehan siitä mies sentään. Mutta mikä teidän\nnimenne on, kun näytätte niin tutulta?\n\n-- Markus.\n\n-- Entäs sukunimi? tiukkasi Sandra.\n\n-- Ei minulla muuta nimeä olekaan, vastasi Markus ja nousi kävelemään.\n\n-- Mutta mistäs te olette kotoisin? Vai eikö teillä ole\nkotipaikkaakaan? pitkitti Sandra toisten nauraessa.\n\nMarkus kuuli jonkun tovereistaan mainitsevan hänen kotipitäjänsä\nnimen sekä Sandran sen johdosta sanovan: -- Hoo, nytpä minä tiedänkin!\n\nItse kiintyi hän katsomaan piirongin päälle jalustoihin asetettuja\nvalokuvia. Yhtäkkiä tempasi hän yhden niistä käteensä ja Sandraan\nkääntyen kysyi kovin jännittyneenä:\n\n-- Mistä te tämän olette saanut?\n\nKaikki kääntyivät katsomaan valokuvaa ja päästivät äänekkään\nnaurun, nähdessään sen esittävän papinkauluksella varustettua,\ntuuheatukkaista miestä.\n\n-- Sandran suojeluspyhimys! tokaisi joku joukosta.\n\n-- Minun entinen heilini, hihitti Sandra itse.\n\nMutta Markusta ei ollenkaan naurattanut, sillä hän oli valokuvasta\ntuntenut yhden kotipuolensa heränneistä papeista. Hän katsoi\nkiinteästi Sandraa, odottaen tältä jotakin selitystä, mutta Sandra\nnauroi vain hänen hämmästykselleen ja virkahti sitten odottamatta:\n\n-- Muistattekos te, kun Kaarlelan tuvassa veisattiin näin ja samassa\nalkoi hän heränneiden nuotilla kimeästi veisata: -- Ah, mik' ompi\nelomm' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'.\n\nHän veisasi ensimmäisen värssyn loppuun ja pillahti sitten sävelen\nnostamien muistojen ja mielikuvien vaikutuksesta yhtäkkiä humalaisen\nitkuun.\n\nMarkus oli yhtä hämmästynyt veisuusta kuin siitäkin, että Sandra\nodottamatta mainitsi hänen kotitalonsa nimen. Tuo tuttu sävel oli\nyhtäkkiä loihtinut hänen eteensä kotoisen kuvan iltahartauteen\nkeräytyneine vakaisine ihmisineen, jotka totisina veisasivat virsiä\nja lukivat ankarasanaisia kirjoja ja seinällä käveli harvakseen\nvanha kello ja heläytti lyöntinsä sointuvammin aivankuin sekin\nolisi hartauteen yhtynyt. Veisaavan väen joukossa näki hän nuoren,\nsolakkavartaloisen tytön ja yhtäkkiä muisti hän, että hänen poikasena\nollessaan oli hänen kotonaan palvellut Sandra-niminen tyttö, joka\nsitten myöhemmin oli ollut palveluksessa tuon valokuvan esittämällä\npapilla. Että Sandra oli sittemmin joutunut Helsinkiin sekä luisunut\nnykyiselle asteelleen, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.\n\nSandra lakkasi itkemästä yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja\nvirkahtaen: -- Höpsis kaikkiakin! alkoi hän jälleen nauraa ja\ntäyttää laseja. Markuksen toverit, jotka kohtauksen aikana olivat\nällistyneinä tuijotelleet Sandraan, pääsivät hekin lumouksestaan ja\ntarttuivat laseihin.\n\nJuominki jatkui entistä remuisempana. Huone oli täynnä tupakansavua,\näänten sorinaa ja välistä kajahti vallaton laulu, jonka kuitenkin\naina keskeytti milloin ylhäältä, milloin sivuseinäin takaa kuuluva\nvihainen koputus.\n\nMarkus riehui toisten mukana, vaikka hänen mielensä pohjalla elikin\näskeinen yllättävä kohtaus, jonka lähempään selvittelyyn hän tunsi\npakottavaa tarvetta. Mutta tällä kertaa ei siihen näyttänyt olevan\ntilaisuutta, sillä Sandra tuntui välttelevän häntä, käyden hetki\nhetkeltä yhä remuisemmaksi. Markuskin alkoi olla jo niin juovuksissa,\nettä hän tajusi enää vain hämärästi ja katkelmaisesti, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Kaikki kävi kuin unennäössä. Jostakin ilmestyi\npöydälle voileipiä, jotka nopeasti hävisivät nälkäisiin suihin.\nNiiden tilalle ilmestyi jälleen olut- ja portteripulloja. Yksi\npulloista kaatui, vuodattaen sisällystään lattialle. Kuin sumun läpi\nnäki Markus parin toverinsa syleilevän toisiaan, samalla aikaa kuin\nSandra oli kavunnut jonkun olkapäille seisomaan ja katosta kiinni\npidellen nauroi hurjasti.\n\nJussin näki Markus kuorsaavan sohvalla, käsi ojona ja sormien välissä\npaperossin pätkä. Takki oli reuhahtanut auki ja povitaskusta oli\nlompakko vierähtämäisillään lattialle. Itselleen tunsi Markus tekevän\npahaa ja vaistomaisesti haparoitsi hän ovea kohti.\n\nHetkisen kuluttua löysi hän itsensä keskeltä autiota katua,\ntajuamatta aluksi missä hän oikein olikaan. Täällä raittiissa ilmassa\nhän vasta tunsi, kuinka perinpohjin juovuksissa hän oikeastaan oli.\n\nTolkuttomasti lähti hän kulkemaan katua eteenpäin ja omasta\nvarjostaan näki hän, kuinka hän horjahteli puolelle ja toiselle.\nHän koetti turhaan ponnistella kulkeakseen kohtisuoraan. Viimeisen,\nhiipuen palavan järjenkipinänsä avulla tarkasteli hän itseänsä\nikäänkuin syrjästä sekä näki siinä ryhtinsä menettäneen miehen\nvierasten ja pahansuopain voimain hallittavana. Ja sydämensä pohjalla\ntunsi hän häpeätä ja sääliä sekä itseään että Sandraa kohtaan.\n\n\n\n\n10.\n\n\nOlga oli koko päivän ollut alakuloinen, istuen työnsä ääressä\näänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Saatuaan muutamia haluttomia ja\näreitä vastauksia, ei sisar lopulta uskaltanut häntä puhutella, vaan\ntyytyi tavantakaa salavihkaa häntä silmäämään.\n\nOlga oli herkällä vaistollaan huomannut, että Markus viime\nkäynnillään oli jostakin loukkaantunut sekä ollut pois lähtiessään\ntyytymätön ja kylmä. Tämä koski häneen sitä kovemmin, kun Markuksen\nkuva oli jo ehtinyt juurtua hänen sydämeensä sekä saada ympärilleen\nhyvyyden ja jalouden sädekehän.\n\nHän oli mielikuvituksessaan elänyt jo kokonaisen romaanin Markuksen\nkanssa, sisustanut ja pienimpiä yksityisseikkoja myöten järjestänyt\npienen kodin ja häärinyt siinä onnellisena emäntänä. Tämä ruusuinen\nhaaveilu oli keventänyt hänen yksitoikkoista raatajaelämäänsä,\nlyhentänyt pitkiä päiviä ja tehnyt valoisammaksi heidän ahtaan\nasuntonsa.\n\nHän kävi jälleen mielikuvituksessaan läpi kaikki ne harvat kerrat,\njotka hän oli Markuksen seurassa ollut, palauttaen mieleensä jokaisen\nhänen sanansa, eleensä ja kasvonilmeensä sekä koettaen niistä tehdä\njohtopäätöksiä. Muutamia päiviä aikaisemmin oli hän tuntenut rintaa\npaisuttavaa riemua tietoisuudesta, että Markus ei ole häneen nähden\nvälinpitämätön, mutta nyt tuo varmuus oli kokonaan kaikonnut eikä hän\nmuisteluistaan kyennyt tekemään mitään myönteisiä johtopäätöksiä.\nMutta Markus saattoi pian tulla käymään, sillä hän muisti hänen\nluvanneen tänä iltana mennä Tuomisen kanssa työväenyhdistykseen.\n\nKiihkeästi odotti hän siis iltaa ja löi mielessään arpaa, että jos\nMarkus Tuomista hakiessaan tulee heidänkin luonaan pistäytymään,\nniin silloin on kaikki hyvin, mutta ellei, niin on varmaa että jokin\nvihamielinen voima on iskenyt heidän alkavaan suhteeseensa. Hitaasti\nkuluivat hetket ja herkin korvin kuunteli Olga askelten ääniä\neteisestä. Hän säpsähti joka kerta, kun joku läheni heidän oveaan,\nmutta avaimeen ei kuitenkaan kukaan tarttunut.\n\nIlta pimeni ja täytyi sytyttää lamppu. Kun Olga oli juuri saanut\nsen palamaan, koputettiin heidän ovelleen. Värähdys kulki\nläpi Olgan ruumiin ja Hilman täytyi hänen puolestaan ääntää\nsisäänastumiskehotus. Sitä suurempi oli Olgan pettymys, kun ovelle\nilmestyikin vain Tuominen, joka tuli kysymään herra Kaarlelaa, sillä\noli aika lähteä työväentalolle.\n\n-- En minä tiedä... ei hän ainakaan täällä ole käynyt, vastasi Olga\nvaisusti.\n\n-- Ei tainnut sitten tullakaan, arveli Tuominen. -- Minä ainakin\nlähden ja jos hän sattuisi tulemaan, niin neuvokaa työväentalolle,\nkyllä hän sieltä minut löytää.\n\nOlga lupasi ja niin jäi hänelle vielä pieni toivonkipinä, että Markus\nsaapuu ehkä myöhemmin.\n\nKun Tuomisen lähdöstä oli kulunut noin neljännestunti, kaikui\neteisestä reippaat askeleet, jotka lähenivät suoraan heidän\noveaan. Niitä seurasi yhtä reipas koputus, joka jälleen sai Olgan\nhermoissa aikaan väristyksen. Mutta tällä kertaa ilmestyi oviaukkoon\nposteljooni.\n\nKirje Markukselta! välähti Olgan mielessä. Mutta posteljooni virkkoi\nkysyvästi:\n\n-- Neiti Hilma Mustonen? sekä ojensi kirjeen nuoremmalle siskolle,\njoka oli ehättänyt häntä vastaan.\n\nKun posteljooni oli sulkenut oven jälkeensä, valtasi pettymyksen\ntunne Olgan niin syvästi, että hän laski otsansa ompelukoneen\npöydälle ja purskahti itkuun.\n\nHilma, joka ilosta punastuen oli ryhtynyt kirjettään avaamaan,\nkatsahti säikähtyneenä sisareensa. Hänen herkillä kasvoillaan\nkuvastui säälivä osanotto ja lohduttavalla äänellä virkkoi hän:\n\n-- Elä nyt itke, Olga, saattaahan hän vielä tulla tai on hänellä\nsitten joku este.\n\n-- Mitä sinä höpiset, kuka tässä on ketään odottanut! vastasi Olga\nvihaisesti, sillä hänen mielestään ei nuoremman siskon tarvinnut\ntietää mitään hänen sydänasioistaan.\n\nHän kuivasi päättävästi kyyneleensä ja ryhtyi työtään jatkamaan. Nyt\nvasta tuli hän kiinnittäneeksi huomionsa Hilman saamaan kirjeeseen.\nSe oli jo toinen lyhyen ajan kuluessa ja salaa häntä silmäillessään\nhuomasi Olga värin sisarensa kasvoilla kirjettä lukiessa vaihtelevan.\nHän oli jo kysymäisillään, mistä kirje on, kun muisti Hilman\nkieltäytyneen edellisestä kirjeestäkään mitään ilmaisemasta. Jos hän\nnytkin alkaisi sitä udella, kävisi Hilma vain sen varovaisemmaksi.\nMuuta keinoa käyttäen hänen siis oli saatava selko sisarensa\nkirjevaihdosta, sillä siihen katsoi hän vanhempana siskona ja\nikäänkuin äidin sijaisena itsensä velvolliseksi. Täten tunkeutui\nhänen sydämeensä yhtäkkiä huoli sisaren asioista, työntäen hänen omat\nmielihaikeansa hetkeksi syrjään.\n\nHän oli siis syventyvinään työhönsä, mutta piti kuitenkin salaa\nsilmällä, minne Hilma panee kirjeen. Lopetettuaan lukemisen kääri\nHilma sen kokoon ja pisti, sisareensa vilkaisten, esiliinansa\ntaskuun. Hänen silmänsä loistivat ja nähtävästi jostakin syystä hyvin\nlevotonna ryhtyi hän päivän työtä lopettamaan.\n\nSillä aikaa mietti Olga, kuinka hän pääsisi käsiksi sisarensa\nkirjeeseen. Pian juolahtikin hänen mieleensä hyvä keino ja Hilmaan\nkääntyen virkkoi hän:\n\n-- Kuule, voisitkohan sinä tänä iltana yksinäsi viedä nämä\nneulomukset keskikaupungille, sillä minun on pääni niin raskaana ja\nhiukan viluttaakin, niin että minä en mielelläni nyt lähtisi ulos?\n\n-- Voi, miksenkäs minä nyt saata niitä viedä! vastasi Hilma\nodottamattoman valmiisti ja iloisesti, mikä kohta pani Olgan\nepäilemään, että kysymyksessä oli joku kohtaus tai muuta tuosta\nkirjeestä johtuvaa.\n\nKun päivän urakka oli saatu suoritetuksi, ryhtyi Hilma kiiruusti\npukeutumaan. Olga huomasi hänen suorittavan sen tavallista\nhuolellisemmin sekä sitä tehdessään tavallista useammin kurkistavan\npeiliin, mikä yhä vahvisti hänen epäilyksiään. Mitään ei hän\nkuitenkaan huomioidensa johdosta puhunut.\n\n-- Et kai sinä siellä kauan viivy? kysyi hän noin vain muodon vuoksi,\nkun Hilma oli valmiina lähtemään.\n\n-- Mitäpäs minä hänessä, vastasi Hilma epämääräisesti ja pyörähti\nsamassa ulos.\n\nKun joitakin hetkiä hänen lähdöstään oli kulunut, lukitsi Olga\noven ja nykäisi vuoteen päästä Hilman esiliinan, jonne tämä\noli pukeutuessaan sen pannut. Kirje oli taskussa ja heti ensi\nsilmäyksellä huomasi Olga, että hänen sisarensa nimi ja osoite\nkuoressa olivat kirjoitetut siistillä ja tottuneella käsialalla.\nKiihkeästi veti hän kirjeen ulos ja luki siitä seuraavaa:\n\n\"Oma haikeasti ikävöity mesimarjani! Et kai pahastune, että käytän\nnäin tuttavallisia nimityksiä, vaikka en ole vielä nähnytkään Sinua\nmuuta kuin valokuvassa.\"\n\n-- Valokuvassa! kertasi Olga lukemisen keskeyttäen ja tempasi esiin\nheidän pienen valokuva-albuminsa, jossa muun muassa oli heidän\nkummankin valokuva. Hilman kuva oli poissa.\n\n-- Kas sitä! hymähti Olga harmistuneena ja alkoi lukea edelleen.\n\n\"Mutta minulla on Sinua niin ikävä -- olen valokuvasikin suudellut\njo himmeäksi -, että toisinaan tunnen ihan pakahtuvani. Eikö olekin\nihmeellistä, että ihminen voi pelkän valokuvan perusteella niin\nsilmittömästi rakastua? Mutta nyt Sinun, oma kaivattuni, on minulle\nvihdoinkin näyttäydyttävä, ellet tahdo minua tehdä hulluksi. Etkö\nsiis voisi tänä iltana kello kahdeksan tulla vanhan kirkon puistoon,\njossa löydät minut keskikäytävällä lähellä kirkkoa? Tule, kultani,\ntule kaikin mokomin, säästä ja mistään piittaamatta, tule!!! Siinä\nautuaallisessa toivossa, että tänä iltana saamme suullisesti jutella,\nen huoli tämän pitemmin kirjoittaa. -- Siis vanhan kirkon puistossa\nkello 8 löydät Sinä oman, ikävöivän Heinosi.\"\n\n-- Vai sillä lailla! sanoi Olga itsekseen. -- Mutta minäpä tahdon\nmyös olla kohtauspaikalla läsnä. Vaan otetaanpas sitä ennen selvä\ntoisistakin kirjeistä ja ehkäpä löytyy jostain valokuvakin.\n\nHän ryhtyi penkomaan sisarensa laatikoita ja aivan oikein löysi\nhän kaikenlaisten pikkutavarain alta kaksi samalla käsialalla\nkirjoitettua kirjettä kuin tänään saapunutkin. Toisen kuoressa oli:\n\"Nimimerkki 'Orvokki'. Bulevardin postitoimisto.\"\n\n-- Ahaa, tuttavuus on siis alkanut sanomalehti-ilmoituksen\nperusteella! virkkoi Olga harmista punehtuen. -- Mutta onko tyttö\nitsestään pannut ilmoituksen sanomalehteen?\n\nTähän kysymykseen sai hän kuitenkin pian selityksen. Kummankin\nkirjeen välissä oli nimittäin Työmiehen ilmoitusosastosta\nleikattu palanen, jossa oli muun muassa seuraava ilmoitus: \"Kaksi\nyksinäisyydessä ikävöivää neitoa, joiden yhteenlaskettu ikä on 35\nvuotta, haluaa päästä tuttavuuteen iloisten nuorten herrain kanssa.\nVastaukset valokuvineen Bulevardin postitoimistoon nimim. Kaiho ja\nOrvokki.\"\n\n-- Kas niin, siinä on siis ollut opastajana joku meidän\ntuttavistamme, harmitteli Olga.\n\nVetäessään ensimmäistä kirjettä kotelosta vierähti sieltä valokuva.\nHämmästyksekseen näki Olga siinä kuvatulla nuorella miehellä\nylioppilaslakin päässä. Mies oli Olgalle muutoin aivan outo ja\nkasvojen ilme, vaikka hän kyllä olikin komeahko mies, teki Olgaan\nyhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen mesikielinen kirjeensäkin.\n\n-- Vai aiot sinä vietellä minun sisareni! sanoi Olga kuvaa katsellen.\n-- Mutta siitäpä ei tule mitään! ja hän repi kuvan palasiksi ja\nviskasi uuniin.\n\nSitten silmäsi hän läpi molemmat kirjeet. Ne olivat täynnä\nsamanlaisia ikävän ja rakkauden vakuutteluja kuin äsken saapunut\nkirjekin. Ensimmäisessä ilmoitti ylioppilas nimensä olevan\nHeino Kavander, mainiten samalla osoitteensa, jonne siis Hilma\nnähtävästikin oli hänelle kirjoittanut ja valokuvansa lähettänyt.\nSitä lapsi poloista! Olgaa sekä säälitti että suututti sisarensa\nkäytös ja hiljaisessa mielessään päätti hän tästä lähin entistä\ntarmokkaammin paimentaa kevytluontoista siskoaan. Siihen oli äitikin\nhäntä velvoittanut.\n\nKaikki kolme lemmenkirjettä saivat saman kohtalon kuin valokuvakin.\nViskattuaan palaset uuniin katsahti Olga kelloon, mutta se oli\nvasta seitsemän ja aikaa oli siis vielä kokonainen tunti kirjeessä\nmäärättyyn kohtaukseen.\n\n-- Tulisipa herra Kaarlela nyt tänne, huoahti Olga, istuutuen pöydän\nääreen ja nojaten päänsä käsiin, niin purkaisin huoleni hänelle.\nMutta voisinko minä hänelle niitä purkaa, sillä onhan tuttavuutemme\nvasta alussa? kysyi hän epäillen itseltään. -- Voisin, varmasti\nvoisin nyt, päätteli hän ja samassa valtasi hänet rajaton ikävä ja\nyksinäisyyden tunto.\n\nMitäpä jos kirjoittaisin hänelle! välähti sitten yhtäkkiä hänen\nmieleensä. -- Mutta eihän se käy päinsä, se näyttäisi vain\ntungettelulta, epäili hän kohta perään. -- Mutta voisinhan minä\nkuitenkin jostakin asiasta lyhyesti kirjoittaa, eihän se nyt mitään\nsopimatonta liene, -- päätteli hän ja samassa juolahti hänelle sopiva\nasiakin mieleen. Markus oli nimittäin ensimmäisellä käynnillään\nluvannut toimittaa hänelle jotakin luettavaa, mutta unohtanut\ntoisella kertaa tuoda. Hänellähän oli siis syytä muistuttaa häntä\nsiitä, varsinkin kun hänellä nykyään ei todellakaan ollut mitään\nlukemista.\n\nAjatus kirjeen kirjoittamisesta oli jo ehtinyt häneen juurtua, niin\nettä hän, hetkisen vielä itsensä kanssa kiisteltyään, otti esille\npaperia ja kirjoitusvehkeet. Monta kertaa sai hän kuitenkin yrittää,\nennenkuin hän tuon pari kolme lausetta sisältävän kirjeen sai\nmieleiseensä muotoon. Hän muistutti siinä vain Markusta lupauksestaan\nja ilmoitti nykyään olevansa lukemisen puutteessa. Luettuaan sen\nvielä pariin kertaan läpi, sulki hän sen kuoreen ja kirjoitti\nhuolellisesti päällekirjoituksen.\n\n-- Ellei hän viime kerralla ole jostakin perinpohjin kyllästynyt,\nniin tulee hän nyt varmastikin, ajatteli hän toivorikkain mielin.\n-- Ja silloin saan minä puhua hänelle tuosta Hilman asiasta sekä\ntiedustella, tunteeko hän sitä Heino Kavanderia sekä minkälainen se\non miehiään.\n\nKelloon kurkistaessaan säpsähti hän, sillä se läheni jo kahdeksaa.\nKiiruusti heitti hän palttoon päälleen ja kietaisi liinan päähänsä.\nHän ei tahallaan ottanut hattua, sillä liina päässä tiesi hän Hilman\ntuntematta pääsevänsä heitä mahdollisimman lähelle.\n\nOttaen Markukselle menevän kirjeen mukaansa ja sammutettuaan lampun\nlähti hän matkaan pamppailevin sydämin, mutta täynnä äidillistä\nvelvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKiivaasta kävelystä hengästyneenä saapui Olga vanhan kirkon puistoon.\nKun ilta oli kolea ja sateinen, olivat kaikki penkit tyhjinä ja\nainoastaan ristiin kulkevia käytäviä pitkin kiirehti jokunen\nläpikulkija. Lyhtyjen valo tunki vaisuna ja autereisena kosteiden\npuiden keskelle.\n\nOlga jännitti silmiään nähdäkseen paremmin ja hän alkoi jo pelätä\nmyöhästyneensä. Mutta samassa keksi hän kirkon varjossa miehen ja\nnaisen, jotka hiljalleen ja lähekkäin painautuneina kävelivät lyhyttä\nvälimatkaa edestakaisin, suojaten itseään yhteisellä sateenvarjolla.\nLähemmäs tultuaan tunsi hän vartalon muodosta ja hatusta sisarensa,\nvaikka hän ei voinut kasvoja nähdäkään.\n\nSuojaten itseään sateenvarjolla istui Olga yhdelle niistä penkeistä,\njoiden ohi rakastavaiset kulkivat. Mutta nähdessään, että mies\noli kietaissut kätensä hänen sisarensa vyötäisille, alkoi Olgassa\nkuohua ja hän oli vähällä kavahtaa uudestaan jalkeille ja komentaa\nsisarensa heti kotiin. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja päätti\nodottaa, lähtisivätkö he heille päin, jolloin hän kulkisi perässä ja\nmiehelle näyttäytymättä ripittäisi Hilman vasta kahdenkesken kotona.\nSitä paitsi halutti hänen kuulla heidän keskusteluaan, päästäkseen\nselville miehen aikomuksista.\n\n-- Huh, kun täällä on kylmää ja kolkkoa! kuuli hän miehen sanovan,\nsamalla kun kumpikin pysähtyi kirkon puoleiseen päähän käytävää.\n\n-- Niin on, vastasi siihen Hilma, -- mutta minun pitääkin lähteä jo\nkotiin.\n\n-- Nyt jo kotiin! huudahti mies. -- Ei niistä mitään! Vai raskisit\nsinä tällaisena iltana jättää minut yksin! ja hän kietoi uudelleen\nkätensä Hilman ympärille.\n\n-- Mutta minä en uskalla viipyä kauemmin, kun sisko jäi yksin kotiin,\nkoetti Hilma väittää, vaikka Olgan mielestä hyvin vaisusti.\n\n-- Nuorempi siskoko? kysyi mies.\n\n-- Ei kun vanhempi, oikaisi Hilma.\n\n-- No sittenhän ei hätää, kyllä hän siellä toimeen tulee. Mennään me\nhetkeksi istumaan johonkin kahvilaan tai ravintolaan.\n\n\"Vai ravintolaan!\" kertasi Olga itsekseen.\n\n-- En minä ravintolaan uskalla lähteä, epäili Hilma.\n\n-- Ja miksi et, ihmisiä vartenhan ne ovat.\n\n-- Vaikka... mutta...\n\n-- No mennään sitten tavalliseen kahvilaan... tai, kuule, mennään\nminun asuntooni, me voimme saada sielläkin teetä.\n\n-- Mutta en minä sittenkään taida uskaltaa lähteä, empi Hilma yhä. --\nMitä minä sitten osaan sanoa sisarelleni viipymisen syyksi?\n\n-- Sano vaikka tavanneesi jonkun ystävättäresi ja sen kanssa hiukan\nkävelleesi.\n\n-- Voi, voi, kun te opetatte minua valehtelemaan! nauroi Hilma.\n\n-- Elä sano te, vaan sinuttele niinkuin minäkin.\n\nTämän sanottuaan lähti mies liikkeelle ja enempää vastustelematta\nseurasi Hilma hänen kynkässään. Mutta käytävien risteyksessä ehätti\nheidät Olga, joka lujalla äänellä sanoi sisarelleen:\n\n-- Hilma, nyt sinä lähdet kotiin!\n\nPari erkani äkkiä toisistaan. Punaiseksi lehahtaen, säikähtyneenä\nja osaamatta mitään sanoa tuijotti Hilma sisareensa. Mies tointui\nkuitenkin varsin pian hämmästyksestään.\n\n-- Taitaa olla sisar, toinen neiti Mustonen? virkkoi hän sekä\nlisäsi Olgaa läheten: -- Saanko esittää itseni? Nimeni on Kavander,\nylioppilas.\n\nHän otti hatun päästään ja ojensi kätensä Olgalle, joka\nvaistomaisesti pisti siihen omansa, virkkamatta kuitenkaan mitään.\n\n-- Näytätte olevan hieman pahalla tuulella siitä, että tapasitte\nminut yhdessä sisarenne kanssa, jatkoi Kavander. -- Mutta eihän siinä\ntoki pitäisi mitään pahaa olla. Me olemme sattumalta aikaisemmin\ntulleet tuttaviksi ja niinikään sattumalta kohtasimme äsken toisemme.\n\n-- Eipä niinkään sattumalta, kyllä minä tiedän, sanoi Olga tylyllä\näänellä.\n\n-- Lähde nyt kotiin minun kanssani, lisäsi hän hieman säyseämmin\nsisarelleen ja otti tätä kädestä.\n\n-- Anteeksi, mutta kai sallitte minun saattaa, että saatte kulkea\njuopuneilta rauhassa? ehdotti Kavander ja asettui kävelemään heidän\nrinnalleen.\n\n\"Kylläpä on julkea!\" ajatteli Olga vastaamatta mitään hänen\ntarjoukseensa.\n\nHilma oli vihaisesti nykäissyt kätensä Olgan kädestä, mutta asteli\nkuitenkin hänen rinnallaan, vaikka allapäin ja nähtävästi itkua\nvastaan taistellen. Herra Kavander koetti aloittaa keskustelua\nensinnä ilman koleudesta ja sitten yhdestä ja toisesta muusta\naiheesta, mutta kun hän ei saanut Olgalta muuta vastausta kuin\nkorkeintaan lyhyen kyllä- tai ei-murahduksen, näki hänkin parhaaksi\nvaieta kokonaan. Siten kävi hänen asemansa sangen noloksi, mutta\nilman muuta hän ei voinut takaisinkaan palata ja niin jatkettiin\nmatkaa kolmisin ja ääneti.\n\nKun oli tultu sisarusten asunnon portille nyökäytti Olga hiukan\npäätään herra Kavanderille sekä sanoi lyhyen: -- Hyvästi! kääntyen\nsamassa portista sisälle. Mutta Hilma pysähtyi ja ojentaen kätensä\nherra Kavanderille kuului sanovan jotakin.\n\n-- Tule, Hilma! kiirehti Olga pihalta.\n\nHän oli ehtinyt jo huoneeseen sekä sytyttänyt lampun, kun Hilma tuli\nsisälle. Päällysvaatteitaan riisumatta heittäytyi hän tuolille ja\nhuusi rajuun itkuun purskahtaen:\n\n-- Kyllä sinä olet niin hävytön ja ilkeä ihminen, että... Tulla sillä\ntavalla käyttäytymään sivistyneen herrasmiehen edessä! Jo minä sinuna\nhäpeisin silmät päästäni.\n\n-- Ole nyt vaiti sinun sivistyneinesi! sanoi Olga ankarasti. --\nEn minä mitenkään olisi voinut uskoa sinua niin lapselliseksi ja\nkevytmieliseksi, että noin vain antaudut kaikenlaisten roikaleiden\nnarrattavaksi.\n\n-- Roikaleiden! huusi Hilma itkunsa seasta. -- Se ei ole mikään\nroikale, vaan sivistynyt mies ja ylioppilas ja niin kohtelias ja\nveljellinen...\n\n-- Ko-ohtelias! venytti Olga. -- Sitä ne kylläkin osaavat olla,\nmokomat tyttöjen pyydystäjät.\n\n-- On se niin hyvä kuin sinunkin ylioppilaasi! tiuskasi tähän Hilma.\n\n-- Minun ylioppilaani, mikä se on, en minä ainakaan sellaisesta\nmitään tiedä, sanoi Olga.\n\n-- Se sinun Kaarlelasi, jonka perään sinä itket ja huokailet,\npitkitti Hilma pahankurisesti.\n\n-- Kuule, ole nyt nopeasti vaiti ja ala riisua päältäsi! komensi Olga\nniin kiivaasti, että Hilma katsoi parhaaksi totella.\n\nKun hän yhä niiskuttaen vähenteli vaatteitaan, jatkoi Olga äänellä,\njonka mielenliikutus sai vapisemaan:\n\n-- Jos sinä vähänkään perustat itsestäsi ja tulevaisuudestasi,\nniin sinä tottelet minua ja katkaset kerrassaan seurustelusi sen\nylioppilaan kanssa. Etkö sinä jo hänen kasvoistaan ja kirjeistäänkin\nhuomaa, minkä laatuinen mies hän on?\n\n-- Kirjeistään? tuli Hilmalta uhkaavasti.\n\n-- Niin juuri! Hyi olkoon sellaista mesikielistä sukoilua!\n\n-- Oletko sinä minun kirjeitänikin penkonut? kysyi Hilma valmiina\nuuteen itkuun.\n\n-- Mokomatkin kirjeet! Tuolla ne ovat uunissa palasina ja samoin\nvalokuva.\n\nTähän vastasi Hilma uudella itkun puuskalla. Hän oli tällä välin\nriisuutunut ja heittäytyi nyt vuoteeseen, kaivautuen syvälle\npeittoihin ja itkien tyynyä vasten.\n\nKun hän oli jonkun verran tyyntynyt, jatkoi Olga ripitystään hiukan\nsäyseämmin:\n\n-- Tuommoiset sanomalehti-ilmoitusten kautta tehdyt tuttavuudet ovat\naina kevytmielisiä. Niissä ei ole mitään oikeata rakkautta eivätkä ne\noikein pääty.\n\n-- Miksei siinä saata olla oikeata rakkautta niinkuin muussakin!\nnyyhkytti Hilma puolustukseksi.\n\n-- Eikä ole! kielsi Olga tiukentaen jälleen ääntään. -- Se ei ole\nmuuta kuin -- kiimaa!\n\n-- Uhuu! kuului sängystä ja Hilma veti peitteen päänsä yli tahtoen\nsuojella korviaan vanhemman sisaren kovilta sanoilta.\n\nOlgaa halutti vielä ottaa selvää, kenen kanssa Hilma oli pannut\nsellaisen ilmoituksen Työmieheen, mutta hän jätti kuitenkin tällä\nkertaa sisarensa rauhaan. Puuhattuaan vielä hetkisen kaikenlaisissa\npienissä ilta-askareissa riisuutui hän itsekin ja paneutui levolle\nsisarensa viereen.\n\nHilma tuntui olevan jo unessa, sillä välistä hengähti hän syvään\nja vavahdellen kuin lapset ankaran itkukohtauksen jäljeltä. Olgan\nvaltasi sääli sisartaan kohtaan ja äidillisellä hellyydellä korjasi\nhän tämän peitettä, samalla kuin hänen sydämensä täytti huoli siitä,\nmiten hän saisi Hilman vastedes estetyksi tuon ylioppilaan kanssa\nseurustelemasta. Sillä hän aavisti, ettei kaikki ollut vielä siihen\nloppunut.\n\nUni pakeni hänen silmiään ja ajatukset ajoivat toisiaan. Kun hän\nmuisteli äskeistä kohtausta kirkkopuistossa, joutui hän vertaamaan\nherra Kavanderia \"omaan ylioppilaaseensa\". Hänen täytyi myöntää, että\nedellisellä oli paljon sujuvampi ja herrasmaisempi käytös, mutta\nsiitä huolimatta tuntui hänestä Markus rehellisessä kömpelyydessään\npaljon jalommalta ja miellyttävämmältä. Lämpimästi läikähti hänen\nrinnassaan, kun hän palautti mieleensä Markuksen avoimen ulkomuodon\nja ilmeikkäät silmät, joista hän toisinaan saattoi lähettää niin\nhellän katseen, että se ihan värisytti.\n\n\"Mitähän hän mahtanee ajatella siitä minun kirjeestäni?\" johtui\nsitten hänen mieleensä. \"Ei kai hän voine pitää sitä tungetteluna,\nsillä olihan se vain yksinkertaista asiaa. Kunpa hän nyt tulisi pian,\ntulisi jo huomenna!\"\n\nKun hän viimeinkin puolenyön tienoissa vaipui kevyeen unenhorrokseen,\noli hän kuulevinaan kimeän naisäänen huutavan pitkään ja\nläpitunkevasti. Huutoa jatkui lyhyin väliajoin ja se synnytti\nunikuvia taisteluista ja tulipaloista. Äkkiä havahdutti hänet\nkuitenkin hereille ovelta kuuluva kiivas koputus.\n\nHän kavahti istualleen vuoteessa. Seinän takaa kuului vihlovaa huutoa\nja samassa koputettiin uudestaan ovelle.\n\n-- Hyvä Jumala, onko nyt tuli irti! hätääntyi Olga ja tyrkkäsi Hilmaa\nkylkeen. -- Kuka siellä? huusi hän, kun ovelle jälleen koputettiin.\n\n-- Tuominen tämä on, avatkaahan vähän, kuului eteisestä.\n\nSe hiukan rauhoitti Olgaa. Saatuaan lampun palaamaan ja hiukan\nvaatetta ympärilleen riensi hän avaamaan.\n\n-- Meidän muijalle siellä taisi tulla synnytykset, ilmoitti Tuominen\nhätääntyneesti, -- ja se alkoi heti niin rajusti, ettei sitä voi enää\nkuljettaa synnytyslaitokselle. Minun täytyy juosta kätilöä hakemaan\nja minä pyytäisin neiti Mustosta olemaan niin hyvä ja tulemaan siksi\naikaa sen luokse, sillä eihän sitä voi yksinään jättää ja Virtanenkin\non missä lie omilla teillään. Ja noita toisia asukkaita minä en taas\nviitsisi mennä pyytämään.\n\nOlga lupasi tulla ja Tuominen riensi kaupungille. Pantuaan enemmän\nvaatetta päälleen kiiruhti hän naapuriensa huoneeseen, jättäen Hilman\nsäikähtyneesti tuijotellen vuoteelle istumaan.\n\nTuomisen vaimo väänteli vuoteessa ja päästi aina väliin parahtavan\ntuskanhuudon, samalla kuin kasvot eläimellisesti vääntyivät ja silmät\njäykkinä ja kauhistuneesti tuijottivat tyhjyyteen.\n\nHätääntyneenä ja itku kurkussa pysähtyi Olga vuoteen ääreen,\ntietämättä mihin ryhtyä. Uuden poltekohtauksen sattuessa tarttui\nTuomisen vaimo hänen käteensä ja pusersi sitä niin rajusti, että\nhänenkin täytyi kivusta huudahtaa. Kun tuskat vähäksi aikaa\nhellittivät, napisi sairas katkonaisella ja voihkivalla äänellä sitä,\nettä naisten osalle yksistään oli pantu noin kova vaiva.\n\n-- Voih! Voih! Vo-iiih! kaikui Tuomisen huoneesta läpi seinien yhä\nlyhemmin väliajoin. Lopussa muuttui huuto aina järjettömyyteen\nrajoittuvaksi kirkunaksi. Olga ei voinut sitä kestää, vaan\npurskahti hillittömään itkuun ja antoi vaimon mielinmäärin pusertaa\nkäsivarttaan. Sydän tuskaa täynnä luki hän hetkiä, odottaen Tuomista\npalaavaksi ja toivoen, että toisista huoneista sitä ennen jokukaan\nehättäisi apuun, sillä hän luuli vaimon kuolevan siihen paikkaan.\n\nKun Tuominen vihdoinkin palasi seurassaan kookas ja lihava nainen,\njoka vuoteeseen silmätessään ei osoittanut mitään hätääntymisen\nmerkkejä, pujahti Olga ovesta ulos, kysymättä tarvittiinko häntä\nvielä vai ei. Omaan vuoteeseensa päästyään kuoppasi hän itsensä\numpipäähän peitteisiin, mutta siitä huolimatta kuuli hän Tuomisen\npuolelta tulevat vihlovat huudot ja näki ilmielävänä edessään\nkuivahuulisen vääntyneen suun, selkosen selälleen jäykistyneet silmät\nlaajenneine terineen ja valkoiselle tyynylle hajonneen tukan.\n\n-- Voi hyvä Jumala, kylläpä se on kauheaa! kuuli hän Hilman\nnyyhkyttäen sanovan.\n\nHän kietoi kätensä Hilman ympärille ja puhkesi itsekin uudestaan\nitkemään. Hän näki tällä kertaa oman luokkansa elämän entistä\nharmaampana ja painavampana ja kuin apua hakien pakenivat hänen\najatuksensa Markukseen, sillä ainoastaan hänen rinnallaan kykenisi\nhän kohoamaan keveämpään ja valoisampaan elämään.\n\n\n\n\n12.\n\n\nYrityksestään päästä Sandran luota omaan asuntoonsa olisi Markus\nvoinut huudahtaa: \"Incidit in Scyllam, qui vult vitare Charybdin!\",\njos hänellä sen apaattisen ja murjottavan mielialan sijasta, mihin\nvajonneena hän vietti seuraavat päivät, olisi ollut hitunenkaan\nhuumoria, jonka valossa hän olisi vaellustaan tarkastellut.\n\nYöllisestä retkeilystään muisti hän ainoastaan unenomaisia\nkatkelmia. Kuljettuansa ties kuinka kauan käyrän viivan suunnassa\numpimähkään eteenpäin, tunsi hän rinnallaan jonkun tukevan toverin,\njonka käsipuolessa riippuen hän tarpoi pitkin autiota katua. Mistä\ntuo avulias toveri oli siihen ilmestynyt ja mitä varten se häntä\noli ryhtynyt saattamaan, sitä hän ei tiennyt eikä liioin siitä\nvälittänytkään. Jossain kadunkulmassa muisteli hän itsensä ja\nsaattajansa välillä syntyneen erimielisyyttä matkan suunnasta.\nKinastelu ja siitä aiheutunut pieni rynnistely päättyi kuitenkin\nsiihen, että tuo järkähtämätön toveri piti päänsä ja saattoi Markusta\nomalle suunnalleen...\n\nNoustiin sitten ylös joitakin portaita, joissa Markus kompastui\nja olisi suistunut nenälleen, ellei saattaja olisi käsipuolesta\nkiskonut häntä ylös. Sen jälkeen seisoi hän saattajineen jossakin\nvalaistussa huoneessa jonkun aition edessä. Häneltä kysyttiin jotakin\nja hän selitteli jotakin laajasti... Huoneessa kuului naurua ja joku\ntyrkkäsi häntä hartioihin...\n\nSeuraava muiston katkelma alkoi siitä, että joku raskas ovi hänen\ntakanaan paukahti kiinni. Edessään näki hän pienen umpiseinäisen\nhuoneen, jonka lattialle oli levitetty olkia. Niiden keskeltä pisti\nnäkyviin jalkoja ja päitä ja sieltä kuului vahva kuorsaus. Tätä\nnäyttämöä valaisi himmeästi ulkopuolella oleva lamppu, jonka valo\npääsi huoneeseen oviseinässä olevan, rautaristikolla varustetun aukon\nkautta. Hämärästi tajusi Markus olinpaikkansa luonteen ja että hänen\nvapautensa oli toistaiseksi rajoitettu näiden neljän seinän väliin.\nSe herätti hänessä rajatonta kiukkua. Raivostuneena alkoi hän potkia\novea, vaatien ulospääsyä sekä julistaen olevansa ylioppilas, jota\nheillä ei ollut oikeus niin vain sulkea lukkojen taa.\n\nMutta hänen äänekkäät vaatimuksensa, joita oveen sattuneet potkut\nryskien säestivät, eivät ulkopuolelta saaneet mitään vastakaikua\nosakseen. Niiden ainoana seurauksena oli se, että pehkujen keskeltä\nalkoi kuulua karkeata mörinää, samalla kuin kädet ja jalat alkoivat\nliikahdella, muodostuen kokonaisiksi, istualleen kömpiviksi ja\nhäirityn unensa takia äreiksi miehiksi.\n\nLähinnä ovea istui tavattoman vahvaraajainen ja paksupiirteinen mies,\nnäköjään teurastajanrenki, joka molemmin käsin kynsi oljenryönästä\nkirjavaa tukkaansa muristen kiroillen.\n\n-- Mitäs rähinää se toi herra p--le täällä pitää ja häiritsee\nihmisten yörauhaa! ärähti hän raa'alla äänellä, kuullessaan uuden\nhuonetoverinsa olevan ylioppilaan.\n\nSanojaan säesti hän Markusta kohti tähdätyllä potkulla. Vimmassaan ei\nviimemainittu kuitenkaan arvannut takaapäin uhkaavaa vaaraa kyllin\nsuureksi, vaan pommitti edelleen ovea, niin että autiot käytävät\nulkopuolella kumahtelivat, huutaen samalla kiukkuisesti:\n\n-- Millä oikeudella te suljette ihmisiä yhteen kaikenlaisten\nhampuusien kanssa!\n\n-- Luuleks snää s--na sitten olevas täss' parei kuin muutkaan ihmiset?\nkarjui teurastajanrenki hänen takanaan, heittäytyen pitkäkseen\noljille ja lähettäen raskailla saappaillaan kokonaisen potkuryöpyn\nMarkusta kohti.\n\nViimemainitun vapauspyrinnöt ja vastalauseet katkesivat kerrassaan,\nhän keikahti pitkäkseen oljille, sai vielä ylimääräisiä tyrkkäyksiä\nraivostuneen teurastajan nyrkeistä ja kyynärpäistä, kierien\ntoisten yövierasten ylitse seinän viereen. Mutta vimmastunut renki\njatkoi rajua potkimistaan umpimähkään, niin että pehkut pöllysivät\nkorkealle ja raudotettujen saapasten kolke permantoa ja kynnystä\nvasten muistutti pilttuussaan teutaroivaa hevosta. Samalla ryöppysi\nhänen kurkustaan kokonainen tulva ärjyviä sakarapäitä ja rivoja\nhaukkumasanoja kaikissa niissä äänilajeissa, joihin hänen korvansa\nteurastuslaitoksessa olivat tottuneet.\n\nTämä särmikäs meteli sai osakseen hiukan enemmän huomiota kuin\nMarkuksen äskeiset vastalauseet, Ristikkoluukulle ilmestyi nimittäin\nyövartijan rypyläiset kasvot pystynenineen ja epäluuloisine\nsilmineen. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ääneti\nsisälle, mutta huomasi nähtävästikin oman asiaan sekaantumisensa\ntarpeettomaksi, sillä hetken kuluttua poistui hän aukolta ja hänen\netääntyvät askeleensa kajahtelivat käytävässä.\n\nKauhu yhdessä itsesäilytysvaiston kanssa saivat Markuksen tyyten\nvaikenemaan tuon luonnonvoimain riehuntaa muistuttavan metelöimisen\nedessä. Vetäen kauluksen niin ylös korvilleen kuin sai makasi hän\nhievahtamatta alallaan, toisella puolellaan kylmä kiviseinä, toisella\nyksi tilapäisistä yötovereistaan, josta pöyhiintyneet oljet olivat\njättäneet näkyviin ainoastaan käsivarren ja osan toista jalkaa. --\nKylläpäs se ruoja meluaa! kuuli Markus tämän vieruskumppaninsa puoli\nnukuksissa ärisevän.\n\nMutta potkut ja ärjyntä taukosivat ja pian alkoi teurastajanrenki\njällen kuorsata, niin että seinät tuntuivat sen voimasta tärisevän.\nSamaan kuoroon liittivät toisetkin yövieraat oman röhinänsä,\nvinkunansa ja piipityksensä. Markus vain ei nukkunut. Hänen\nkiihtyneissä aivoissaan häilähteli kirjavia mielikuvia köyhälistön\nnostattamisesta ja vallankumouksesta, joka lakaisee olemattomiin\ntyrannillisen poliisivallan. Hän tunsi kärsineensä suunnatonta\nvääryyttä ja hänen kielellään pyörivät jo valmiina voimalauseet,\njoilla hän aamulla oli hyökkäävä poliisiherrain kimppuun. Illan\npitkään nautitut erilaiset juomat huumasivat häntä vielä siinä\nmäärin, ettei asian häpeällinen puoli häntä painostanut.\n\nKäytävästä kuului askeleita ja ääniä. Läheisyydessä avattiin joku ovi\nja kohta taas suljettiin. Lankkuseinän takaa kuului olkien kahinaa,\nminkä jälkeen sieltä kajahti laulu:\n\n    Suutarin sälli on suuri herra\n    ja rahoja paljon se ansaitsee.\n    Mitäpä siitä, jos ryyppää se kerran\n    ja likkoja hiukkasen halailee.\n\nKun tämä iloinen renkutus oli loppunut muutamiin säännöttömiin\nlurituksiin, helähti jossain etäämpänä ja ikäänkuin ylempänä sointuva\nnaisääni laulamaan:\n\n    Jos sinä heila minut heität\n    yksin maailmalle,\n    niin pois minä tahdon täältä kuolla\n    ja nukkua nurmen alle.\n\nLaulu päättyi nyyhkytykseen. Mutta äskeinen miesääni alkoi siihen\nvastaukseksi laulaa hartaalla antaumuksella:\n\n    Ellös sä kultani sentään sure,\n    kerran se päivä loistaa,\n    riemunpäivä se ruskottaa\n    ja murhepilvet poistaa.\n\nVuorolaulua näiden kahden välillä jatkui edelleen ja sitä\nkuunnellessaan vaipui Markus levottomaan uneen.\n\nTunnin tai parin kuluttua heräsi hän kuitenkin siihen, että\nrautamäärlyinen ovi kolisten aukeni. Toiset yövieraat olivat jo\nvalveilla ja yksi heistä meni juuri yövartijan seurassa jonnekin.\n\nOli harmaan kalsea aamuhetki ja lamppu käytävässä oli jo sammutettu.\nKello mahtoi siis olla kuuden tai seitsemän vaiheilla.\n\nKyhnien ja päätään raappien istuivat useimmat oljilla ja ainoastaan\nteurastajanrenki loikoi vielä selällään, haukotellen pitkään ja\näänekkäästi.\n\n-- On se toi ruunu sentään poikaa, kun se toimittaa ihmiselle\ntämmöisen frii yösijan, ilmaisi hän tyytyväisyytensä olotilaansa.\n\n-- Luuletko täällä ilmaiseks yötä viettänees? huomautti siihen joku.\n-- Kympin siitä saat maksaa ja hyvässä lykyssä enemmänkin, jos olet\nkonstaapelin kanssa rähjännyt.\n\n-- Kyll mää sen tierän, mut mistäs ne multa ottaa, vastasi\nteurastajanrenki. -- En mää ensi kertaa ole pappia kyydissä.\n\n-- Jollet maksa, niin saat käydä tiilenpäitä lukemassa.\n\n-- Eipä ole ennenkään käyty enkä aio nytkään mennä. Äskeinen mies\npalasi takaisin ja ovi sulkeutui jälleen.\n\n-- Kuulkastis faari! huusi teurastajanrenki yövartijalle, ei sunkas\nteill' mahra olutta olla?\n\n-- Vieläkö pitäisi olutta olla? sanoi yövartija ristikon taakse\npysähtyen.\n\n-- No nythän se vasta paikallaan olis. Mutta jollei ole, niin antakas\nsitt vähän vettä.\n\nHetken kuluttua ojensi vartija ristikon läpi suuren läkkikannun,\njonka kylki oli kirjavanaan ruostepilkkuja.\n\nJuotuaan kyllikseen ja annettuaan kannun toisille sanoi renki\nyövartijalle:\n\n-- Kyll me ollaan jo tarpeeks nukuttu, niin että avatkaa vain ovi.\nTarttis täsä joutua töihin, mestari siellä ilmankin noituu.\n\n-- Kyllä se avataan kun komisarius tulee, vastasi yövartija.\n\n-- Milloinkas se sitten tulee?\n\n-- Tuossa kahdeksan tienoissa.\n\n-- No voi turkanen, mitä tässä nyt vielä komisariuksia tarvitaan!\nAntakaa sitten yks paperossi, että saa ajan kulumaan.\n\n-- Ei passaa, on kielletty! vastasi yövartija päätään pudistaen ja\nsaatuaan tyhjän vesikannun takaisin poistui hän aukolta.\n\n-- Perhanan rähjää, kun on nuuka! noitui teurastajanrenki. -- Mutta\ntuolla toisessa sellissä poltetaan varmastikin tupakkia.\n\nHän kömpi jalkeilleen ja väliseinässä olevien poikkipienojen avulla\nalkoi kiivetä ylös, asettuen vatsalleen seinän päälle, joka ei\nylettynyt kattoon saakka.\n\n-- Kuules, kaveri, mistäs sinä tupakkia sait? puhui hän alas seinän\ntoiselle puolen.\n\n-- Kyll'hän sitä ai saa kun elää hissuksis, vastasi ääni toiselta\npuolen.\n\n-- Kattos sitä kränää, kun ei mulle antanut, vaikka niin korjasti\npyysin!\n\n-- Mut mää sain heti kaks. Tosa on toinen naapureille!\n\n-- Heppuli-hei! kiitti teurastajanrenki. -- Annas vielä tultakin.\nSaatuaan tulen toisen paperossista alkoi hän kiivetä alas.\n\n-- Voi jumaliste, kun se maistuu! ähki hän mielihyvästä ja veti\nsavuja silmät pakarallaan.\n\n-- Elä hemmetissä kaikkia polta! ehättivät toiset hätäytyneinä.\nSiemaistuaan vielä pitkän savun ja upotettuaan sen keuhkojensa\npohjaan ojensi teurastajanrenki rutistuneen ja hikeä tihkuvan\npaperossin lähimmälle miehelle, heittäytyen itse huumautuneena\noljille selälleen.\n\n-- Anna jo tännekin! hätäilivät jäljellä olevat sormet harillaan\npaperossia kohti, joka intohimoisista imasuista käpristeli sinne\ntänne, samalla kun se uhkaavasti pieneni.\n\nSiten suusta suuhun kulkien joutui se ihan Markuksen vieressä\nistuvalle miehelle. Vedettyään siitä kyliänsä ojensi tämä pari haikua\nsisältävän jäännöksen toverillisesti Markukselle.\n\nTuntien polttavaa kiihotusaineen kaipuuta ja muutoin\nvälinpitämättömänä kaikelle tarttui Markus epäröimättä\npaperossinpätkään ja imi sen saiturin tarkkuudella aina pumpuleihin\nsaakka. Väkevät pohjasavut saivat hänet uudestaan humaltumaan. Hän\ntunsi olonsa keveämmäksi sekä samalla päässeensä ikäänkuin lähemmäs\nyötovereitaan.\n\nNousten istualleen alkoi hän tarkastella näitä lähemmin. Vieressään\nkököttävä mies näytti syrjästä katsoen tutulta ja kun se käänsi\npäänsä häneen päin, tunsi Markus hänet Virtaseksi, seppä Tuomisen\nasuin- ja työtoveriksi.\n\nSe oli harmillinen kohtaus Markukselle. Virtanen näkyi myös tuntevan\nhänet, mutta ei tuntunut olevan siitä tietävinään, vaan kysyi,\nnähdessään Markuksen hierovan otsaansa:\n\n-- Porottaakos päätä?\n\n-- Kyllä hieman, vastasi Markus ja hänen sydämessään heräsi\ntoivonkipinä, että Virtanen ei ehkä ole häntä tuntenutkaan.\n\nLähempänä ovea näki Markus ihmeekseen istuvan oljissa vanhan ukonkin.\nSe oli puettu kuluneisiin ja paikattuihin vaatteisiin ja näytti\nolevan Helsingin tupakkaukkoja. Äreän ja tyytymättömän näköisenä\nistui se polvet koukussa alallaan ja tuijotti eteensä. Kun eräs\nnuori ja siististi puettu mies nousi seisaalleen ja ristikkoaukon\nedessä alkoi huolellisesti poistaa vaatteitaan oljentörkyä, ärähti\nukko hänelle vihaisesti: -- Mitäs nuolet siinä, anna lakeijan\nharjata vaatteesi. Tämä ylimyksellinen mielenpurkaus sai toiset\nnauramaan, mutta ukko itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui\nyhtä äkämystyneenä, liikutellen päässään ties mitä kuninkaallisia\nmielikuvia, samalla kun oljenkorret saivat kaikessa rauhassa roikkua\nhänen tukassaan ja parrassaan.\n\nTaaempana käytävässä helähti yöllinen naisääni jälleen laulamaan ja\nsen johdosta huomautti yksi miehistä:\n\n-- Jopas siellä sirkkunenkin heräsi!\n\nMutta teurastajanrenkiin, joka yhä polvet koukussa loikoi selällään\npehkuissa, vaikutti naisäänen kuuleminen nähtävästi kovin\nkiihottavasti, sillä yhtäkkiä päästi hän kurkuntäydeltä tulemaan\nkirouksilla höystetyn, hermoja karmivan rivouden. Se teki kaikkiin\nepämieluisan vaikutuksen ja naisääni herkesi heti laulamasta.\n\n-- Mylvii kuin sonni siinä! murisi ukko äkäisesti ja kömpi\nseisoalleen, sillä yövartija avasi juuri oven ja käski miehiä\nperimään tavaroitaan.\n\nMarkus koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta juro ja synkkä\nilme hänen kasvoillaan ilmaisi kyllin, ettei hän kyennyt asemaansa\nkeveästi ottamaan. Pudistettuaan enintä oljentörkyä vaatteistaan\nlähti hän viimeisenä kopista.\n\nKulkiessaan miesjoukon jatkona pitkin käytävää huomasi hän erään\nristikon takana nuoren naisen, jolla oli kauniit siniset silmät\nja poskilla selvät kyynelten jäljet. Se oli varmastikin sama\nnainen, joka yöllä oli niin kauniisti laulanut. Hän oli nähtävästi\npuhdistanut juuri vaatteitaan, sillä hänellä oli harja vielä\nkädessään.\n\nKun Markus katsoi häneen kummastuneena, kysyi nainen osaaottavasti:\n\n-- Kuinka tekin olette tänne joutunut? Hämillään mutisi Markus\njotakin epäselvää.\n\n-- Voi kun teidän selässänne on roskia, antakaas kun minä harjaan,\njatkoi nainen.\n\nMarkus asettui selin aukon eteen ja nainen alkoi ristikon läpi\nhuolellisesti puhdistaa hänen takkiaan. Markuksen sydämen täytti\nlämmin myötätunto tuota naisellista osatoveriaan kohtaan, joka\narvatenkin oli yöpynyt tänne ensi kertaa kuten hänkin ja jonka\nnaiselliset vaistot niin luonnollisesti ja välittömästi pulpahtivat\nesille.\n\nHän oli aloittamaisillaan keskustelun huoltajansa kanssa, kun\nyövartija käytävän päästä viittoi häntä joutumaan muiden mukaan.\nKiittäen nyökäytti hän siis päätään hyvästiksi tuolle kovan onnen\nneitoselle, joka pää kallellaan jäi surumielin katsomaan hänen\njälkeensä.\n\nKonstaapelien oleskeluhuoneeseen kerääntyi nyt eri kopeista sangen\nkirjava seurakunta. Kirjoitettuaan kuittauksen suureen kirjaan sai\nkukin takaisin ne tavarat, jotka hänen taskuistaan oli yön ajaksi\ntyhjennetty.\n\nEräs tavattoman kookas mies, joka pölyisestä puvustaan päättäen oli\neilen kantanut jauhosäkkejä satamassa ja jonka suuripalkkaisten\nhousujen toinen lahje oli repeytynyt auki reidestä aina pohkeeseen\nsaakka, virkkoi veitsensä ja kukkaronsa saatuaan:\n\n-- Piti minulla olla aapinenkin mukana, minnekähän se lienee joutunut?\n\nHartioitaan kyhnien sanoi hän tämän niin totisin kasvonilmein, että\ntavaroita jakava konstaapeli ei näyttänyt tietävän, laskiko toinen\nleikkiä, vai pitikö hänen todellakin ruveta etsimään kaivattua\naapista.\n\nTuolla halkihousuisella satamajättiläisellä oli iso mustelma toisen\nsilmän alla ja sen johdosta virkkoi eräs:\n\n-- Onpa kaveri tainnut olla ottelussa, koska toinen akkuna on ollut\nvaarassa mennä rikki.\n\n-- Joo! myönsi jättiläinen ja alkoi rauhallisella perusteellisuudella\nkynsiä toista kylkeään. -- Vaikka minä en ryypännyt kuin litran\nverran tenttua, niin miten lie niin päähän kihahtanut, että jouduin\ntappeluun kaverien kanssa.\n\nPaitsi tupakka-ukkoa oli joukossa toinenkin vanhus. Se oli\nkumaraselkäinen äijä, jolla oli pienet, tuuheakulmaiset silmät\nja jonka alasriippuvat viikset ja harmaa leukaparta olivat kuin\nhyytyneet. Päällään hänellä oli liasta kiiltelevä kauhtana, jota\nainoastaan yksi nappi piti kiinni. Epäluuloisesti ympärilleen\ntähyillen läheni hän Markusta ja hetken häntä silmiin tuijotettuaan\nkysyi:\n\n-- Onko tämä se herra, joka minua syyttää?\n\n-- Ei, ei! kielsi Markus päätään pudistaen.\n\n-- Tappelukaveriaankos vaari etsii? kysyi joku ja kaikki räjähtivät\nnauramaan.\n\nMutta siitä piittaamatta jatkoi vaari etsintäänsä, tirkistellen\nhuolestuneena silmiin jokaista siistimmin puettua miestä.\n\nJoukossa oli eräs, joka puvustaan ja käytöksestään päättäen oli\nherrasmies ja hänen läsnäolonsa huojensi hiukan Markuksen painunutta\nmieltä. Mutta herrasmies ei nähtävästikään ollut ensi kertaa pappia\nkyydissä, sillä hän tuntui ottavan asian varsin huolettomasti. Samoin\ntekivät muutkin Markusta ja noita kahta ukkoa lukuun ottamatta.\nKaikki laskettelivat sukkeluuksia ja naljailivat yönvietostaan\njälkipäivähuolettomuudella. Siten kuluivat heiltä hauskasti hetket\nodoteltaessa komisariusta, jonka kanssa viimeinen selvittely oli\ntapahtuva.\n\n\n\n\n13.\n\n\nKello kävi yhdeksää, kun Markus tuli poliisikamarista ulos\nkadulle. Aamu oli siis verrattain varhainen helsinkiläis-aamuksi.\nSanomalehtipojat huutelivat vielä päivän numeroita, kaduilla liikkui\netupäässä asioilleen rientävää porvariyleisöä, torilta palaavia\nnaisia ja myöhään nukkuneita katutyttöjä, jotka kuin päivänvaloa\nhäveten katse maahan luotuina kiiruhtivat kortteereihinsa. Hiukan\nsamalla tavoin oli Markuksenkin laita, sillä vaikka hänen ei\nvielä tarvinnut pelätä tuttuja tapaavansa, teki häneen päiväsaika\ntoimissaan häärivine ihmisineen luotaan työntävän vaikutuksen.\n\nKomisariusta odotellessaan oli hänen kolkostunutta mieltään hitusen\nlämmittänyt muisto kaunisäänisestä ja kyynelposkisesta tytöstä, joka\nristikon läpi niin hellällä huolella oli siistinyt hänen nuttuaan.\nUlos tullessaan oli hän päättänyt poliisikamarin edustalla odottaa\ntyttöä, sillä hän arvasi tämän pääsevän viimeisenä pois. Mutta\nkadulle ehdittyään tuntui hänestä mahdottomalta jäädä ohikulkijain\nhuomion esineenä seisoskelemaan tuon laitoksen läheisyydessä.\n\nOikopäätä lähti hän siis harppailemaan asuntoaan kohti. Hän heitteli\nepäluuloisia silmäyksiä vastaantuleviin ja synkistyi synkistymistään,\nsillä kaikki näyttivät tänään katsovan häneen merkitsevämmin. Lopulta\nvetäytyi hän kokonaan kuoreensa ja kulki kyräten tietänsä etukumarana\nja kiirehtivin askelin.\n\nTultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai\nhän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen,\naivankuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja\nollut asumatonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa,\nkasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota\npäältään. Sen jälkeen kurkisti hän arastellen peiliin, sillä kadulla\noli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan\nmustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa ei hän\nniissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se\njonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin\nedelleen ja häntä halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata\nvaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen\npäähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin\nhän ulkonaisen olemuksensa olisi puhdistamatonna tuntenut olevansa\nparemmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.\n\nSohvaa lähestyessään huomasi hän pöydällä kirjeen. Olgalta! välähti\nhänen mieleensä kohta, kun hän oli osoitetta silmännyt.\n\nHän oli repäisemäisillään kirjeen auki, kun hänen mieleensä juolahti\nVirtanen. Säikähtyneenä viskasi hän kirjeen takaisin pöydälle,\nheittäytyi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa\naivankuin joltakin piiloutuakseen. Pian huomasi hän kuitenkin, että\nOlgan oli täytynyt kirjoittaa tuo kirje jo eilisiltana, joten hän ei\nmitenkään ollut voinut kuulla hänen yönvietostaan. Siitä huolimatta\nei hän kajonnut kirjeeseen, vaan virui liikkumatonna piilossaan.\n\nEilen oli hän lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään\nrepelöivänä. Tänään tunsi hän tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun\nsisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä. Sillä\ntavallisuuden mukaan suurenteli hänen mielikuvituksensa vierailun\npoliisiasemalla aivan suunnattomiin. Hän piti itseään suorastaan\nrikollisena eikä jaksanut tällä haavaa käsittää, kuinka hänen\nHelsinkiin lähtiessä viitottu uransa saattoi enää lainkaan jatkua.\n\nKaiken tämän ohella jäyti hänen mieltään entistä selvempi tietoisuus\nkansansa valtiollisesta alennustilasta. Sen aiheuttivat erinäiset\npoliisiasemalla mieleen jääneet huomiot. Konstaapeleista puhuivat\nuseimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat\nraakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään\nvahva tökötinhaju. Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä\nkutsuttu, oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja\ntummin silmänalustoin. Sen tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi\nja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien\ntuoksu. Heittäen Markukseen kylmän ja vihaisen katseen oli hän\nlausunut jotakin venäjäksi. Kun Markus oli ollut vaiti, oli hän\ntoistanut sanansa huonolla ruotsinkielellä. Siihen oli Markus\njurosti huomauttanut, että hänen äidinkielensä oli suomi, jolloin\nylikonstaapeli oli ryhtynyt tulkitsemaan. Häntä oli syytetty siitä,\nettä hän oli ollut kadulla juovuksissa ja sanonut konstaapelia\nryssäpiruksi.\n\n-- Siitä lähetetään raportti yliopiston rehtorille! oli komisarius\nlopettanut oikeudenkäyntinsä ja heittänyt poistuvan Markuksen jälkeen\nilkeän silmäyksen.\n\nMarkus oli aikonut valittaa siitä, että hänet ylioppilaana oli\npidätetty koko yöksi poliisiasemalle ja lisäksi suljettu samaan\nputkaan sellaisen raakalaisen kanssa, joka olisi saattanut häneltä\nvaikka hengen nitistää. Mutta komisariuksen olemus oli saanut sanat\ntyrehtymään hänen huulilleen ja hän oli tuntenut huojennusta,\npäästessään mitä pikimmin ulos sieltä äitelän hajuveden, tökötin ja\nvenäjänkielen täyttämästä ilmapiiristä.\n\nPäivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset\nkiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti\nkuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin\nsiirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti\nkammoksuen takaisin. Yhtäältä uhkasi poliisikamarista rehtorille\nmenevä raportti ja toisaalla näki hän Virtasen kertomassa Tuomiselle\nja Olgalle, kuinka hän poliisiputkan pahnoilla oli tavannut sen\nylioppilas Kaarlelan. Kuvittelu muuttui lopulta niin eläväksi, että\nhän saattoi nähdä Olgan kuulemansa johdosta syvästi punastuvan sekä\nkuulla Tuomisen vaimon huudahtavan: -- Semmoinenko sekin on!\n\nUh! Häntä ihan karsivat vilunväreet ja kädellään huitaisten kuin\njotakin luotaan karkottaen käänsi hän kylkeään. Kirje oli yhä\nkoskematonna pöydällä ja se palautti aina uudelleen mieleen Olgan\nja sitten Virtasen kertomassa huomioitaan. Hän soimasi nyt itseään\nsiitä, ettei hän sittenkin ollut saanut lähenneeksi Virtasta sekä\npyytäneeksi häntä vaikenemaan asiasta.\n\nHän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin\nkääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja\nhäntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno\ntuntui aivan mahdottomalta. Ei hän myöskään saanut lähteneeksi ulos,\nhankkiakseen kotiin jotakin syötävää. Väliin otti hän käteensä jonkun\nkirjan, mutta saamatta siitä mitään irti viskasi sen jälleen pöydälle.\n\nMerkillistä, ettei Jussikaan tullut hänen luokseen, jotta olisi\nsaanut juttelulla viihdyttää itseään. Minne lienee sekin huvennut\nuusille rymyretkille!\n\nVihdoinkin läheni ilta ja sen mukana alkoi eteisestä jälleen kuulua\npikku tytön alakuloinen nukkelaulu. Markus kuunteli sitä hetkisen\nsilmät ummessa, mutta se vaikutti häneen tällä kertaa suorastaan\ntuskallisesti. Se synnytti tunteen kuin olisi hän paikalleen\nsidottuna maannut äärettömän pitkän ajan ja kuullut korvissaan tuon\nsaman säveleen sekä saisi sitä eteenpäin kuunnella loppumattomiin.\nTuskastuneena heitti hän viltin päältään ja kavahti istualleen.\nSamassa kuuli hän ovikellon eteisessä kilahtavan -- ensimmäistä\nkertaa koko tänä pitkänä päivänä. Hän kuuli avattavan ovea sekä\nmainittavan nimeään. Kyypparin vaimo kurkisti hänen huoneeseensa ja\nsanoi sitten jollekin ulkopuolella: -- Kyllä hän on kotona, herra\non hyvä ja käy sisään. Jännittyneenä jäi Markus tähystämään ovelle.\nHäneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kynnykselle ilmestyi Veli\nForsberg, sillä hän oli tulijaa kuvitellut yliopiston rehtorin\nlähetiksi tai joksikin vielä pahemmaksi.\n\nVeli pysähtyi ovelle ja tähysti pimenevään huoneeseen.\n\n-- Terve! Käy vaan peremmäs! kehotti Markus, kohoten vihdoinkin\nsohvalta ja käyden häntä vastaan.\n\n-- Terve! Oletko sinä ollut sairaana? ja Veljen äänessä oli\nosaaottava sävy.\n\n-- No, en ihan juuri sairaana, vaikkei tosin paljon muutenkaan,\nvastasi Markus, jonka mieli oli ehtinyt jo hiukan lämmetä parhaan\ntoverinsa tulosta sekä hänen osaaottavasta käytöksestään.\n\n-- Minä kävin sinua eilen illallakin tapaamassa, mutta sinä et ollut\nkotona, ilmoitti Veli.\n\nTämä sulatti yhä enemmän Markuksen mieltä, sillä hän arvasi Veljen\ntahtovan hyvittää sitä, että hän eilen oli pahottanut hänen mieltään.\n\n-- Minä olin hiukan ulkona, vastasi hän ja heitti toveriinsa\nepäluuloisen silmäyksen.\n\nVeljellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan Markuksen retkistä.\nPienellä mustasukkaisuudella tiedusteli hän, kenen kanssa Markus oli\nollut matkassa.\n\n-- Jussi Paavolaisen kanssa, ilmoitti Markus. -- Se oli eilen\nsaapunut kaupunkiin ja tuli illalla minua tapaamaan. Menimme yhdessä\nulos ja päädyimme lopuksi erääseen poksiin, jossa minua kohtasi\ntavaton yllätys.\n\nVeli tuli uteliaaksi ja pyysi Markusta kertomaan lähemmin\nseikkailustaan ja Markus alkoi kuvata Sandraa sekä tämän luona\nsattuneita kohtauksia. Hän innostui ja lämpeni omasta kuvauksestaan\nja esitti asiat yhä värikkäämmin. Viime yön kokemukset ihan\nkumpusivat hänestä esiin.\n\n-- Elä nyt! huudahti Veli tavantakaa, täynnä korkeimmilleen\njännittynyttä mielenkiintoa.\n\n-- Mennäänpä yhdessä sinne! innostui Veli yhtäkkiä, kun Markus oli\nlopettanut kuvauksensa.\n\n-- Tuskinpa sinne viitsii, esteli Markus, sillä hän oli tottunut\nVeljeä pitämään kuin hauraana korukaluna, jota ei mitenkään sopinut\nviedä sellaisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiesi hän myös, että jos\nVeli mielikuvituksessaan saattoikin innostua johonkin seikkailuun,\nvetäytyi hän kuitenkin avutonna kuoreensa, kohta kun tuli\nkosketuksiin alastoman todellisuuden kanssa.\n\nMutta Markus oli vasta kertonut puolet viime yön vaiheista. Joitakin\nhetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa\nmuille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle\nVeljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli\njossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne\nkeveämmässä valossa. Samalla tunsi hän pakottavaa tarvetta kertoa\nniistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle\ntoverilleen sekä keventää mieltään.\n\n-- Sieltä Sandran luota palatessani jouduin minä vielä poliisin\nkanssa tekemisiin, sanoi hän hetken mietittyään arastellen.\n\n-- Niinkö! huudahti Veli, jonka mielenkiinto virisi uudelleen.\n\n-- No, kuinka se päättyi?\n\n-- Siten, että minä jouduin poliisiasemalle yöksi, jatkoi Markus\nrohkaistuneena, äänessään kuitenkin vielä tunnusteleva sävy.\n\n-- Elä nyt! Kylläpä sinulla on ollutkin kirjavat seikkailut! innostui\nVeli. -- Minkälaista siellä oikein oli, kerrohan.\n\nMarkusta ei tarvinnut toistamiseen kehottaa. Hän tyhjensi nyt itsensä\nkokonaan, kuvaten poliisikamariretkensä kaikkia yksityisseikkoja\nmyöten, viivähtäen erikoisella lämmöllä laulavassa neitosessa, joka\nristikon läpi oli harjannut hänen takkiaan. Veljen katseesta luki hän\npelkkää myötätuntoa. Siinä ei näkynyt paheksumisen jälkiäkään, vaan\nhän kuunteli suurimmalla mielenkiinnolla kuin jotakin romaania.\n\nKun Markus oli vihdoinkin lopettanut, puhkesi hän sanomaan: --\nSinähän olet sitten viime näkemämme elänyt läpi kokonaisen odysseian.\n\n-- Mutta onnistumatta Odysseuksen tavoin välttää Skyllaa, lisäsi\nMarkus, joka tunsi saattavansa ottaa asian jo joltisenkin keveästi.\n\n-- Mutta kyllä sinä oletkin mainio, kun menet suoraan konstaapelia\ntituleeraamaan sillä tavalla, lausui Veli ja nauroi sydämensä\npohjasta.\n\n-- Sitä minä en ollenkaan muista, koetti Markus puolusteleida,\nhämillään nauraen toisen mukana.\n\nHänen silmänsä kostuivat tuon tuostakin, sillä hän tunsi mielensä nyt\nkokonaan keventyneeksi. Viime öisten kokemusten rumat puolet olivat\nyhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja\nseikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa.\nHänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta\npainajaisesta. Samalla tunsi hän suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta\nja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta.\n\n\"Näin minä taas yhtäkkiä ja odottamatta huljahdin aallon harjalle\",\najatteli hän sydän täynnä lämmintä kiitollisuutta Veljeä kohtaan,\njoka tulollaan oli vapauttanut hänet painajaisestaan.\n\nHuoneessa oli jo lähes täysipimeä ja Markus ryhtyi sytyttämään\nlamppua.\n\n-- Mutta mitäs hittoa tämä on! huudahti hän harmistuneena, sillä\npöydältä oli hävinnyt entinen lamppu ja sijalle oli ilmestynyt\nseinään kiinnitettävä kuvuton käytävän lamppu.\n\nVeli nauroi sydämestään, kun Markus oli sytyttänyt lampun. Se näytti\ntosiaankin naurettavalta siinä sohvapöydällä ja levitti kovin\nniukasti valoa huoneeseen.\n\n-- Lähempi tutustumiseni isäntäväkeeni näyttää käyvän minulle\nkalliiksi, lausui Markus. -- Tämä olisi saanut jo riittää, ja\nhän osoitti Veljelle säkkikankaisia oviverhoja, hellauunia sekä\nsohvapöydän valurautaisia jalkoja.\n\n-- Kyllä sinun oikeastaan olisi muutettava asuntoa, virkkoi nyt Veli\nvakavaksi muuttuen. -- Lähin ympäristöhän merkitsee niin paljon,\nvarsinkin henkisen työn tekijälle. Tällaisessa poksissahan sinä\nväkisinkin lamaannut.\n\n-- Muun olisi vielä voinut sietää, mutta tuo lamppu! päivitteli\nMarkus. -- Ja toiseksi lämmin. Pelkään, että täällä ilmain kylmettyä\nei kykene muuhun kuin viltti ympärillä sohvan nurkassa värjöttämään.\n\n-- Muuta, veikkonen, pois, muuta jo huomispäivänä, hoputti Veli.\n\n-- Mutta käyneeköhän se laatuun? epäili Markus. -- Voivat vaatia\nvuokran koko lukukaudelta.\n\n-- Millä oikeudella ne sitä voisivat vaatia ja jos nurisevat, niin\nvoithan nakata niille kympin hyvittäjäisiksi, neuvoi Veli.\n\n-- Tosiaankin, innostui nyt Markus. -- Minäpä panenkin sen heti\nhuomispäivänä toimeksi. Mutta nyt minun täytyy ennen kaikkea saada\nruokaa, sillä minä en ole koko päivänä maistanut yhtä suupalaa.\n\n-- Mitä, etkö ole syönyt koko päivänä! ällistyi Veli. -- Lähdetään\nnyt sitten heti syömään yhdessä illallista.\n\nHe hankkiusivat lähtemään, mutta aikoessaan sammuttaa lampun, osui\nMarkuksen katse Olgan kirjeeseen. Hän repäisi sen auki ja luki\nnopeasti läpi.\n\n-- Joudu jo, muutenhan sinä menehdyt siihen paikkaan! kiirehti Veli\novelta.\n\n-- Odotahan vielä pari silmänräpäystä, pyysi Markus, istahti palttoo\npäällä pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:\n\n\"Neiti Olga Mustonen. Valitettavasti en nyt muutamaan päivään voi\ntulla Teitä tervehtimään ja kirjoja tuomaan, sillä minun on vähäisen\nsairauden takia pysyttävä huoneessani. Mutta ettekö Te sen sijaan\nvoisi esim. huomenillalla -- tai mihin aikaan päivästä hyvänsä --\ntulla minun luokseni. Olisitte sangen tervetullut. Sydämellisin\nterveisin Markus Kaarlela.\"\n\nLuettuaan Olgan kirjeen, oli Markuksen mieleen välähtänyt lähteä\nheti illallisen syötyään Olgan luo. Mutta sitten muisti hän Virtasen\nja hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata tätä tai Tuomisia.\nSitä mahdollisuutta välttääkseen turvautui hän tähän pieneen\nviekkauteen ja hätävalheeseen. Olgan kohtaamista ei hän nyt enää\ntuntenut pelkäävänsä, vaikka Virtanen olisi tälle kertonutkin hänen\nseikkailuistaan.\n\nOttaen kirjeen mukaansa postilaatikkoon pantavaksi sammutti hän\nlampun ja kiiruhti Veljen jälkeen.\n\n\n\n\n14.\n\n\nVirkeänä ja levänneenä heräsi Markus seuraavana aamuna hyvissä ajoin.\nJuuri kun hän päättäväisesti haukotteli unentähteitä itsestään,\nryhtyäkseen illalla suunnittelemaansa päivän ohjelmaa toteuttamaan,\nsoi ovikello ja kohta sen jälkeen koputettiin hänen ovelleen.\n\n-- Sisään! huusi Markus reippaasti, kohentaen peitettään ja päättäen\nkatsoa vaikka itse kuolemaa silmiin.\n\nSisään työntyi vanha, ystävällisen näköinen ukko, kainalossaan\nsalkku. Tämä viimemainittu esine sai Markuksen säpsähtämään, mutta\nkohta tajusi hän kuitenkin mistä oli kysymys. Ukko otti salkustaan\nison paperiarkin, jossa oli lyhyt kutsumus Markukselle saapua sinä\npäivänä tasan kello kaksitoista yliopiston rehtorin kansliaan. Alla\noli rehtorin nimi.\n\nKun Markus oli merkinnyt paperiin, että hän on nähnyt sen, poistui\nukko ja muistutti vielä mennessään Markusta saapumaan kansliaan\nmäärätyllä ajalla.\n\nNiin välinpitämättömältä kannalta kuin Markus koetti asian\nottaakin, tunsi hän salaisen huolen kuitenkin hiipivän sydämeensä.\nLoikoen vielä vuoteessa koetti hän kuvitella, kuinka kaikki\ntulisi tapahtumaan. Se ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen\nhuolestuneisuuttaan, sillä yliopisto ja varsinkin yliopiston\nkanslia vihreäverkaisine pöytineen ja juronnäköisine, äänettömine\nvirkamiehineen oli hänestä kovin juhlallinen paikka. Ja siellä piti\nhänen sitten tehdä selvää rumasta poliisijutusta rehtorille, jota hän\noli tottunut pitämään hienosti sivistyneen miehen perikuvana. Uh!\n\nMutta hänen elämänintonsa oli sitten eilisillan liian suuri, että hän\ntästä seikasta olisi voinut lamaan painua.\n\n-- Onnettomuutta vastaan pitää käydä rautarinnoin! toisti hän Fredrik\nSuuren sanat, jotka kouluaikana olivat historian oppikirjasta jääneet\nhänen mieleensä ja joita hän tällaisissa tapauksissa aina käytti.\n\nNoilla sanoilla itseään sonnustettuaan kavahti hän vuoteesta,\npeseytyi ja pukeutui kiiruusti sekä kävi päättäväisyydellä käsiksi\npäivän ohjelmaan.\n\nEnsiksi meni hän isäntäväkensä puheille ja ilmoitti halunsa muuttaa.\nViinurin väki tuli tästä tiedonannosta huomattavasti pahoilleen,\nmutta kun Markus lupasi hyvitykseksi maksaa heille lähtiessään puolen\nkuukauden vuokran eteenpäin, tulivat he tyytyväisiksi eivätkä panneet\nmitään esteitä hänen aikomuksilleen. Asia oli siis sitä myöten selvä\nja iloisena tästä päivän ensi menestyksestä lähti hän etsimään uutta\nasuntoa.\n\nHän löysi sen heti ensi yrityksellä Rauhankadulta, Säätytaloa\nvastapäätä. Siellä asui isonlaisessa huoneustossa kolme iäkkäämpää\nneitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea. Niistä toinen, joka\nvasemmalla silmällään katsoi pahasti kieroon, lähti Markukselle\nnäyttämään huonetta. Se oli pitkän, kapean ja pimeän käytävän päässä,\njonka pari suurta vaatekaappia teki vieläkin kapeammaksi. \"Oikea\nluostarin käytävä\", ajatteli Markus, mutta se tuntui hänestä hyvin\nsoveltuvan tieksi lukumiehen kammioon. Itse huone oli täydellisesti\neristetty, rauhallinen ja valoisa. Huonekalut olivat vaatimattomat\nja jonkun verran kuluneet, mutta niillä oli kuitenkin sivistyksen\nleima, sillä ne oli koottu vakiintuneen herrasperheen kalustosta. Kun\nvuokrakin oli sangen kohtuullinen, teki Markus nopean päätöksen ja\nilmoitti ottavansa huoneen.\n\nSillä välin oli tultu takaisin varsinaiseen eteiseen ja Markuksen\nodottaessa vastausta, saisiko hän ja milloin muuttaa huoneeseen,\nvaihtoivat sisarukset keskenään muutaman sanan hiljaa ruotsiksi. Sen\njälkeen kiinnitti kierosilmäinen neiti katseensa Markukseen ja kysyi:\n\n-- Oleko te suometariaani?\n\nMarkus ällistyi tällaista kysymystä, mutta päätti sitten ottaa asian\nleikin kannalta ja kysyi vuorostaan hymyillen:\n\n-- Mutta mitäs se asiaan vaikuttaa, mitä puoluetta minä olen?\n\n-- Jaa, se vaikuttaa! huudahtivat molemmat neidit yhteen ääneen. --\nMe ei tahdo suometariaani huoneesemme. Ne ovat sellaisia... ja Markus\nsai kuulla kokonaisen luettelon mitä pimeimpiä mainesanoja.\n\nEi ollut epäilystäkään, etteivätkö sisarukset puhuneet mitä\nvilpittömintä vakaumuksen kieltä. Sen näki heidän katseestaan ja\nkuuli heidän äänestään. Niin hämmästyneeksi kuin Markus tunsikin\nitsensä, saadessaan taas uuden todistuksen siitä, kuinka syvälle\npuolue-ennakkoluulot olivat ihmisiin syöpyneet, halutti hänen\nkuitenkin vielä hieman leikitellä sisarusten kanssa.\n\n-- No niin, minä en kylläkään kuulu suomettarelaiseen puolueeseen,\nsanoi hän, -- mutta minulla on suomettarelaisia tovereita. Saisivatko\nhe käydä täällä minun luonani?\n\nSisarukset joutuivat hämilleen ja toinen heistä mutisi:\n\n-- No jaa, tietysti.\n\nHe eivät kuitenkaan sanoneet uskaltavansa päättää huoneen\nvuokraamisesta, ennenkuin heidän vanhin sisarensa palaa virastosta.\nSen tähden pyysivät he Markusta tulemaan uudestaan illalla.\n\n\"Haluavat varmaan neuvotella siitä, sopiiko heidän antaa huonettaan\nsuomalaiselle\", ajatteli Markus ja häntä halutti jo jättää\nkaikkityyni siihen. Mutta samassa saapui vanhin sisar, oven\ntäyteineen, lihava ja vahvasti hajuvesillä priiskotettu neiti.\n\n-- Va' sku' de' gälla? kysyi hän nähdessään eteisessä vieraan\nmieshenkilön.\n\nNuoremmat sisaret riensivät selittämään hänelle asian. Kuultuaan,\nettä Markus on ylioppilas, ei hän asettanut mitään lisäehtoja ja asia\noli pian päätetty. Ensi viikon alusta ilmoitti Markus muuttavansa\nuuteen asuntoonsa.\n\n\"Nyt on siitäkin huolesta päästy\", ajatteli hän tyytyväisenä,\nlaskeutuessaan kadulle. \"Mutta pahin päivän velvollisuuksista on\nvielä edessäpäin.\"\n\nKäytyään aamiaisella käveli hän edestakaisin Aleksanterilla ja sitä\nmukaa kuin kellonviisari läheni kahtatoista, lisääntyi puristus hänen\nsydämessään. Jos hänellä eilen tai toissapäivänä olisi ollut tämä\nsama velvollisuus, niin asia olisi näyttänyt hänestä niin synkältä,\nettä hän luultavastikaan ei olisi saanut menneeksi yliopiston\nkansliaan, vaan piiloutumisella pilannut kokonaan asiansa. Kaikki\nne laiminlyönnin synnit, joita hän elämässään oli tehnyt, olivat\nsattuneet tuollaisina sisäisen lamaantumisen aikoina. Mutta nyt oli\nhänen joustavuutensa ja elämäntarmonsa siksi suuri, ettei mikään\nolisi voinut pidättää häntä menemästä rehtorin puheille.\n\nKun hän kolmannen kerran pysähtyi senaatintorin kulmalle, osoitti\nNikolainkirkon kello viittä vaille kaksitoista. Hän veti syvään\nhenkeään ja lähti päättävästi nousemaan yliopiston portaita, tuntien\nkuinka sydämensä alkoi askel askeleelta yhä kovemmin lyödä. Kaikista\nvastaan ponnistuksista huolimatta kohosi hänen hermostuneisuutensa\ntoiseen kerrokseen kiivetessä siihen määrään, että hän melkein\nsaattoi nähdä kahtena vastaan tulevat henkilöt. Hän ei kuitenkaan\npysähtynyt kertaakaan epäröimään, vaan hokien ajatuksissaan: -- Ja\nNapoleon tempasi lipun käteensä ja kuulien vinkuessa ympärillään\nmarssi suoraan sillalle, kulki hän päämääräänsä kohti. Kanslian oven\ntakana veti hän vielä kerran syvään henkeään ja astui sisälle.\n\nRehtoria ei näkynyt tavallisella paikallaan pitkän kansliapöydän\npäässä ja muut saapuvilla olevat virkamiehet kirjoittivat\npäätään työstä nostamatta. Markus pysähtyi oven läheisyyteen\nodottamaan. Takanaan, vielä lähempänä ovea, huomasi hän kaksi\nnuorta ylioppilasta, jotka olivat siinä seisseet hänen tullessaan.\nNe olivat nähtävästi samantapaisella asialla kuin hänkin, sillä\nkummankin kasvoista näki selvästi, että he olivat äärimmilleen\nhermostuneet. Tämä huomio rauhoitti Markusta suuresti, jopa koetti\nhän huolettomalla asennolla ja muilla eleillä näytellä levollista ja\narkailematonta miestä noille poloisille.\n\nHetken kuluttua astui rehtori jostakin sivuhuoneesta kansliaan. Kolme\nylioppilasta ovensuussa kumarsi syvään, mihin hän vastasi sirolla ja\nkohteliaalla tavallaan. Istuttuaan paikalleen viittasi hän Markuksen\nluokseen.\n\n-- Herra Kaarlela kai? kysyi hän, ennenkuin Markus oli ehtinyt\nnimeään mainita. -- Hm, taisi olla kysymys jostain poliisiraportista,\nja hän avasi lähellä olevan suuren seinäkaapin.\n\nEräällä hyllyllä oli paksu pinkka papereita ja niiden\njoukosta valitsi hän yhden. \"Jos nuo kaikki ovat samanlaisia\npoliisiraportteja, niin enpä totisesti ole yksinäni tässä\nkadotuksessa\", ajatteli Markus, tuntien suurta huojennusta.\n\nRehtori luki puoliääneen hymisten raportin, joka oli kirjoitettu\nruotsiksi. Suomeksi olivat siinä kuitenkin nuo tuhoisat sanat, jotka\nMarkuksen kerrottiin eräälle konstaapelille lausuneen. Raportti teki\nkoomillisen vaikutuksen ja sivuuttaessaan nuo suomalaiset sanat näki\nMarkus rehtorin kasvoilla vilahtavan hyväntuulisen hymyn, jonka hän\nkuitenkin nopeasti kätki partaansa.\n\n-- Kuinka tämä asia nyt oikeastaan on? kysyi rehtori ja Markus kertoi\nolleensa juovuksissa sekä joutuneensa poliisin kanssa tekemisiin,\nmutta noita sanoja ei hän sanonut muistavansa.\n\n-- Onko teillä tapana hyvinkin ahkerasti istuskella ravintoloissa?\nkysyi rehtori tämän jälkeen.\n\n-- Kyllä minä niissä toisinaan käyn, mutta ei se minulla tapana ole,\nvastasi Markus.\n\n-- Koettakaa nyt vasta välttää tällaista, se on ikävätä sekä\nyliopistolle että teille itsellenne.\n\nTämän sanottuaan nyökäytti rehtori päätään hyvästiksi. Markus kumarsi\nparhaan taitonsa mukaan ja riensi kuin vietereillä matkaansa,\nheittäen ohi mennessään säälivän katseen niihin kahteen poloiseen\novensuussa, josta toinen sai juuri viittauksen astua vuorostaan\nrehtorin eteen.\n\nUlos tultuaan tunsi Markus mielialansa niin keveäksi ja valoisaksi,\nettä hän olisi halunnut syleillä koko maailmaa. Ja merkillistä,\nkuinka valoisalta ja ystävälliseltä nyt näytti myös koko ulkomaailma.\nSen sijaan että toissapäivänä olivat kaikki ihmiset näyttäneet\nsynkiltä ja vihaisilta, kohtasi hän nyt kadulla pelkästään iloisia ja\nhymyileviä ihmisiä.\n\n\"Muuttuuko ulkomaailma aina minun mukanani vai miten tämä on\nselitettävä?\" ajatteli Markus Aleksanteria kävellessään. Hänen\nsisällään sykähteli ja silmät loistivat ja hänen teki mieli\npuristaa jokaisen vastaantulijan kättä. Yksinpä juutalaisetkin ja\nvenäläiskuosiset konstaapelit saivat osakseen hänen myötätuntonsa.\n\nTultuaan asuntoonsa ei hän tiennyt, mihin oikein ryhtyä, sillä päässä\nsurisi ja kiehui tuhansia ajatuksia. Olgaa oli hänellä kiihkeä\nikävä ja ensi kerran tunsi hän voimakasta ja terveesti aistillista\nvetovoimaa hänen puoleensa. Kunpa nyt aika kuluisi nopeasti, että hän\npian tulisi! Mutta entäpä hän ei tule ollenkaan? Silloin menee hän\nitse Olgan luo piittaamatta mitään Virtasista ja Tuomisista.\n\nHän käveli pitkin askelin edestakaisin lattialla ja poltti paperossin\ntoisensa jälkeen, tyynnyttääkseen mieltään. Kun hän oli saanut\nriehuvat ajatuksensa jonkun verran talttumaan, päätti hän pitkästä\naikaa valmistaa Työmieheen jonkun kirjoituksen. Siten saisi hän\nparhaiten ajan kulumaan, sillä kirjoihin syventymään hän ei tällä\nkertaa tuntenut kykenevänsä.\n\nHetken mietittyään, mistä kirjoittaisi, juolahti hänen mieleensä\nasia, josta hän viime kerralla oli Olgaa niin kuivakiskoisesti\nkuulustellut. Neulojattarien asema sopi sitäkin paremmin kirjoituksen\naiheeksi, kun hän kohta oli tapaava Olgan ja saattoi siis lukea sen\nheti tuoreeltaan hänelle. Hän istui siis kirjoituspöydän ääreen,\nleikkasi valmiiksi joukon kapeita käsikirjoitusliuskoja, kirjoitti\nyhdelle niistä otsakkeen: \"Neulojattaret, yhtykää parantamaan\nasemaanne!\" ja alkoi sitten miettiä itse kirjoitusta. Pian pääsi hän\nalkuun, ajatukset toimivat vilkkaasti ja lause lauseen jälkeen syntyi\npaperille. Päivällisajan ehdittyä oli hänellä valmiina puoliväliin\ntoistakymmentä liuskaa käsittävä artikkeli.\n\nKun hän hämärässä palasi päivälliseltä ja aikoi ryhtyä käymään\nkirjoitusta läpi, saapui hänen luokseen Jussi Paavolainen. Markus\ntunsi mielensä happameksi tästä toverinsa odottamattomasta tulosta,\nsillä kohta saattoi hän ruveta Olgaa odottamaan. Mutta Jussi\nei piitannut toisen kylmäkiskoisuudesta mitään, sillä hän tuli\nnähtävästikin suoraan kapakasta. Rennosti sijoittautui hän sohvalle\nja kysyi:\n\n-- Mihin sinä, kuule, katosit sieltä Sandran luota?\n\n-- Tulin kotiin nukkumaan, vastasi Markus lyhyesti, sillä häntä\nei tällä kertaa lainkaan haluttanut ruveta tekemään selkoa\ntoisenyöllisistä vaiheistaan.\n\n-- Minä nukuin koko yön siellä Sandran sohvalla ja aamulla mentiin\nsitten poikain kanssa piiskaryypyille ja niin sitä on oltu sitten\nyhtä menoa remmissä, kertoi vällötteli Jussi hiukan sammaltelevalla\näänellä.\n\nHän tuoksahti vahvasti väkijuomilta ja se teki Markukseen kovin\nvastenmielisen vaikutuksen, jopa hänestä tuntui tällä kertaa\nkäsittämättömältäkin, miten ihmiset saattoivat kapakoissa uisakoida.\n\n-- Me olemme istuneet tämän päivää polyteekkarein talolla ja minä\ntulin sinuakin hakemaan sinne yhteen joukkoon, jatkoi Jussi.\n\n-- En minä voi nyt mitenkään lähteä, kiirehti Markus ilmoittamaan,\npannen samalla aivonsa nopeaan toimintaan, keksiäkseen jonkun\npätevältä näyttävän verukkeen, millä hän pääsisi Jussista pian eroon.\n\n-- Mikset voi, mitä kiireitä sinulla nyt on? tiukkasi Jussi.\n\n-- Minun täytyy kuudelta olla kansantalouden seminaariharjoituksissa.\n\nMarkus katsahti kelloansa ja jatkoi:\n\n-- Ai hiivatissa, sehän onkin kohta kuus! Suo anteeksi, mutta minun\ntäytyy nyt lähteä.\n\n-- Kuinka kauan sinä siellä viivyt? -- Ainakin pari tuntia ja voipa\nmennä enempikin.\n\n-- Jos minä jään tähän sinun sohvallesi siksi aikaa lojumaan, arveli\nJussi rauhallisesti. -- Mennään sitten yhdessä ulos.\n\n\"Senkin rankkitynnyriä, minkä vastuksen heitti!\" harmitteli Markus\nmielessään, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja koetti pusertaa uusia\nhätävalheita.\n\n-- Minä en tule sieltä suoraan kotiin, vaan lupasin mennä Veli\nForsbergia tapaamaan.\n\nTämän kuultuaan ei Jussin auttanut muu kuin vääntyä ylös sohvalta ja\nlähteä Markuksen mukana ulos.\n\nHe kävelivät ääneti Roopertinkatua alas. Jussi käveli velttona ja\npäämäärätönnä Markuksen rinnalla ja tämä ärtymistään ärtyi. Kun he\nolivat tulleet Erottajalle, alkoi Markusta pelottaa, että Jussi\nseuraa kuin varjo hänen matkassaan aina yliopistolle saakka. Mutta\nniin kauas ei hän tuntenut uskaltavansa lähteä, sillä Olga saattoi\njo piankin tulla. Hän pysähtyi yhtäkkiä, löi näppiään ja huudahti:\n-- Mutta hitto soikoon, minähän unohdin alustukseni pöydälle. Minun\ntäytyy juosta takaisin ja ajaa sitten ajurilla yliopistolle. Terve\nnyt!\n\nHän pisti nopeasti kättä ällistyneelle Jussille ja lähti taakseen\nkatsomatta harppomaan takaisin Annankadulle.\n\n\n\n\n15.\n\n\nPöydällä olivat valmiina leivokset ja hedelmät, jotka Markus kotiin\npalatessaan oli hankkinut. Itse istui hän kirjoituspöydän ääressä\nkäyden läpi artikkeliaan. Mutta hänen huomionsa ei tahtonut pysyä\naiheessa. Kaikki rappukäytävästä kuuluvat äänet saivat hänet\npysähtymään ja heristämään korviaan.\n\nKun hän lukuisin keskeytyksin oli päässyt käsikirjoituksen\npuoliväliin, helähti ovikello hiljaa ja arasti. Markus tunsi\nsydänalassaan levottoman sysäyksen, sillä hän vaistosi soitosta, että\noven takana oli Olga. Kiiruusti kohosi hän seisaalleen, mennäkseen\navaamaan, mutta kuuli jo askeleita eteisestä. Ulko-ovi avattiin ja\nhän kuuli rouva Heinosen äänen:\n\n-- Kyllä hän on kotona.\n\nOvelle koputettiin ja rouva ilmoitti:\n\n-- Täällä on yks neiti, kun tahtoo tavata herra Kaarlelaa.\n\nOlga ujona ja hämillään. Rouva Heinonen heitti huoneeseensa\npalatessaan heihin hymyilevän katseen.\n\n-- Hyvää iltaa. Tulittepas te toki! Mutta elkää nyt kynnyksen taka\njääkö! ja Markus tarttui Olgaa molemmista käsistä ja veti hänet\nhuoneeseen, pyörittäen häntä samaa vauhtia kerran ympäri.\n\nTämän teki Markus harkitusti ja onnistuikin laskussaan. Hän vapautui\nsiten yks kaks siitä hellävaraisesta, miltei saamattomasta ujoudesta,\njoka häntä edellisillä kerroilla oli Olgan seurassa kahlehtinut ja\njoka vähällä oli nytkin päästä heitä kangistamaan. Yhtä vapauttavasti\nvaikutti se nähtävästi Olgaankin, sillä häneltä helähti iloinen nauru.\n\n-- Mutta olettepas te koko sairas! huudahti hän.\n\n-- Ai tosiaankin, minunhan piti ollakin sairas! oli Markus\nhavahtuvinaan. -- Mutta asia on niin, että minä paranin juuri\nsilloin, kun kirjoitin teille sen kirjelipun ja tänään minä olen\nollut maailman tervein mies.\n\n-- Kyllä sen näkeekin, mutta mitä tautia sellainen on, josta niin\näkkiä paranee?\n\n-- Mutta heittäkäähän ensin päältänne, ettette ole niin kovin\nlähtevän näköinen, niin minä kerron siitä teille.\n\nSamassa päästeli Markus kursailematta Olgan hatun ja ryhtyi sitten\npalttoota päältä auttamaan. Mutta kun Olgan valkeaihoinen ja\ntäyteläinen kaula tuli näkyviin, valahti Markuksen yli ikäänkuin\nlämmin aalto ja yhtäkkiä sulki hän Olgan syliinsä sekä suuteli\nhäntä kiihkeästi ensin kaulalle ja sitten suulle. Olga oli niin\nhämmästynyt, että hän salli sen vastustelematta tapahtua. Sitäpaitsi\noli se käynyt niin nopeasti ja sähköisesti, että hän ei ehtinyt tehdä\nmitään, vaan nojautui raukeana Markuksen käsivarteen.\n\nVasta jäljestäpäin ehti Markus itsekin joutua hämilleen. Hän hellitti\nOlgan syleilystään ja tarttuen häntä molemmista käsistä sopersi:\n\n-- Elähän suutu, Olga, mutta minulla on ollut näinä päivinä sinua\nniin tulinen ikävä ja... ja sinä näytit niin kauniilta... Meidän\npitää tästä lähin sinutella toisiamme, sehän on luonnollista meidän\nvälillämme, eikös niin?\n\nOlga oli lehahtanut punaiseksi aina hiusmartoa myöten, mutta mitään\nmoitetta ei Markus huomannut hänen katseessaan eikä hän vetänyt\nkäsiään pois Markuksen käsistä. Tästä oli seurauksena, että Markus\nkatsoessaan häntä silmiin haltioitui uudestaan ja tarttuen häntä\nohimoista suuteli tällä kertaa otsalle.\n\n-- Rakas, rakas... ethän ole vihainen minulle? sopersi hän. --\nMutta minähän seisotan sinua keskellä lattiaa! ja hän talutti Olgan\nsohvalle istumaan, asettuen itse hänen rinnalleen ja ottaen hänen\ntoisen kätensä omaansa.\n\nOlga salli kaiken tämän vastustelematta tapahtua. Hän ei ollut\npuhunut vielä mitään siitä lähtien kun Markus sulki hänet syliinsä.\nNyt vapautui hän hämmingistään ja katsoen hymyillen Markukseen kysyi:\n\n-- Entäs se teidän sairautenne?\n\n-- Kenen teidän?\n\n-- Sinun, korjasi Olga ja loi ujostelevan katseensa alas. Kysymystä\ntehdessään oli Olga Markuksen mielestä hymyillyt hieman omituisesti\nja se herätti hänessä epäluuloa. Mahdollisesti oli Virtanen ollut\nkielimässä. Hän päätti tarttua härkää sarvista ja olla rehellinen.\n\n-- Minä sairastin kohmeloa ja murjotin, aloitti hän ja tarkkasi\nsanojensa vaikutusta.\n\n-- Vai sellaista se sairaus olikin! naurahti Olga.\n\n-- Mutta ei se ollut tavallista yksinkertaista kohmeloa, vaan... minä\nmurjotin häpeästä ja harmista ja...\n\n-- Kuinka olitte päissänne?\n\n-- Mutta minä keskeytän rippini, jollet sinä lakkaa minua\nteitittelemästä.\n\n-- Se tapahtui epähuomiossa, puolusteli Olga.\n\n-- Niin, tuota, en minä sen takia murjottanut, vaan... hän venytti\nsanojaan ja syöksi sitten nopeasti tulemaan: -- siksi, että jouduin\npoliisin kynsiin.\n\nHän pusersi lujasti Olgan kättä, ikäänkuin estäen tätä karkuun\nlähtemästä. Kun Olga katsoi häneen epäilevästi hymyillen, jatkoi hän:\n\n-- Mutta tietysti Virtanen on Tuomiselle kertonut ja Tuomisen vaimo\nsinulle?\n\n-- Mutta mitä ihmeessä Virtasen sitten olisi pitänyt kertoa? kysyi\nOlga, samalla kuin hänen kasvoillaan kuvastui vilpitön kummastus.\n\nMarkus huomasi nyt, ettei Olga tiennyt asiasta tämän taivaallista\nja häntä alkoi harmittaa, että oli ollenkaan ruvennut tunnustuksia\ntekemään. Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että jollei Olga nyt\ntiedäkään, niin mahdollisesti saa hän sen kuitenkin jäljestäpäin\ntietää ja siinä tapauksessa on viisainta, että hän ehättää edelle.\nHän jatkoi siis:\n\n-- Niin, minä jouduin poliisin kynsiin ja sain sattumalta viettää\nyöni samoilla... samoilla oljilla Virtasen kanssa.\n\nTätä sanoessaan oli hän niin huolestuneen näköinen, että Olga\npurskahti nauramaan ja huudahti:\n\n-- Mutta mitä maailmassa te... sinä minulle syötätkään! Markus ei\ntiennyt oikein, pitikö hänen nauraa mukana vai pysyä vakavana. Olga\noli ilmeisesti saattanut hänet pulaan.\n\n-- Niin, totta se on! vakuutti hän puoli äkäisesti ja ryhtyi\nsitten juurta jaksain kertomaan, kuinka kaikki oli tapahtunut ja\nkuinka hänen paras toverinsa, Veli Forsberg, jota hän ylistelevin\nsanoin kuvasi Olgalle, oli tulollaan päästänyt hänet synkästä\nmurjotustilasta, niin että hän oli uskaltanut avata Olgan kirjeenkin\nsekä lähettää siihen vastauksen.\n\n-- Kaiketi sinä nyt sydämestäsi halveksit minua? kysyi hän lopuksi,\nkatsoen Olgaa silmiin ja pitäen yhä hänen kättään omassaan.\n\nMutta Markuksen kuva avoimine kasvoineen ja elämänintoisine silmineen\noli jo ehtinyt niin pysyvästi painua Olgan sydämeen, että hän olisi\nsaanut istua siinä kertomassa itsestänsä mitä ryövärijuttuja tahansa,\nilman että tuo kuva Olgan silmissä olisi saanut siitä mitään tahroja.\nMarkus näki sen Olgan katseesta ja vastaten itse omaan kysymykseensä:\n-- Et, kulta tyttöseni! kietoi hän kätensä Olgan ympärille ja veti\nhänet lähemmäs itseään. Punehtuen ja ujosti kallisti Olga päänsä\nhänen olkaansa vasten. Siten istuivat he moniaan hetken mitään\npuhumatta.\n\n-- Mutta minähän en muista sinulle mitään tarjotakaan, havahtui\nMarkus. -- Ole hyvä! ja hän asetti Olgan eteen hedelmät ja leivokset.\n\n-- Ja onpa minulla jotain muutakin tarjota, jatkoi hän ja haki\nkirjoituspöydältä käsikirjoituksen.\n\n-- Tuleeko se Työmieheen? kysyi Olga.\n\n-- Sitä varten minä olen sen kirjoittanut. Se koskee neulojattaria.\nHaluatko sinä kuulla, niin minä luen?\n\nTietysti Olga sanoi haluavansa ja hänen kuoriessaan appelsiinia alkoi\nMarkus lukea. Mutta itse asiassa ei Olgan mieleen jäänyt montakaan\nsanaa, sillä hänen sydämensä oli siksi täynnä äsken tapahtunutta.\nMarkuksen lopetettua lukemisen joutui hän sen vuoksi hämilleen, kun\nei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt kirjoituksesta sanoa. Mutta\nMarkus ei odottanutkaan hänen arvosteluaan, vaan pannen paperit pois\nsanoi:\n\n-- Se on kiireessä kirjoitettu ja muutenkin ylimalkainen, mutta\nvoinee mennä jonkunlaisena herätyshuutona. Ja oikeastaan minusta ei\nolekaan kirjoittamaan muuta kuin tulipaloartikkeleja.\n\n-- Tarvitaanhan sitä niitäkin aikanaan, huomautti Olga, kasvoillaan\nmiellyttävä pikku järkevän piirre, jonka Markus oli niillä usein\nennenkin huomannut.\n\nKun hän oli lopettanut appelsiinin, nousi hän sohvalta ja sanoi:\n\n-- Mutta nyt minä olen viipynyt jo liian kauan. Täytyy rientää kotiin.\n\n-- Miksi sellainen kiire? ihmetteli Markus. -- Ethän sinä tänä iltana\ntoki enää työtä tehne! Vai käykö siellä pikku sisko tyytymättömäksi?\n\nViimeinen huomautus sai Olgan vakavaksi. Hän muisti yhtäkkiä Hilman\nseikkailun ja että hän oli sen johdosta halunnut keskustella\nMarkuksen kanssa.\n\n-- Olin vähällä unohtaa erään asian, jota minun piti sinulta kysyä,\nvirkkoi hän hämillään, sillä hänen oli vaikea tottua niin yhtäkkiä\nsinuttelemaan Markusta.\n\n-- No? valmistui Markus kuulemaan.\n\n-- Tunnetko sinä erästä ylioppilas Kavanderia?\n\n-- Heino Kavanderiako? kysyi Markus ihmeissään.\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Miksenkäs minä häntä tuntisi, kun hän on minun koulu- ja\nluokkatoverini. Mutta kuinkas sinä hänet tunnet?\n\nMarkus katsoi epäluuloisesti Olgaan.\n\n-- En minä häntä tunne juuri nimeksikään, vastasi Olga empien. --\nMuuten vain halusin tietää, minkälainen mies hän on.\n\n-- Hyvin ikävä luonne, sanoi Markus kiivaasti, -- kateellinen,\nsalakavala ja ulkokullattu. Elostelee itse salassa, mutta on aina\nensimmäinen toitottamaan julki toveriensa kompastuksia.\n\n-- Niinkö? huudahti Olga, käyden kovin huolestuneen näköiseksi.\nMarkuksen epäluulo kasvoi.\n\n-- Miksi sinä hänestä tiedustelet? kysyi hän ja tähysteli terävästi\nOlgaa.\n\n-- Kun minä voisin sen sinulle kertoa? virkkoi Olga hiljaa ja näytti\nolevan itkuun puhkeamassa.\n\nMarkus synkkeni synkkenemistään.\n\n-- Kerrohan nyt kuitenkin, hoputti hän Olgaa.\n\n-- Hän, se Heino Kavander, on ollut kirjeenvaihdossa minun sisareni\nkanssa, ilmaisi Olga hetken mietittyään.\n\n-- Niinkö? huudahti Markus keventyneenä. -- Mutta kuinka hän on\njoutunut sisaresi tuttavuuteen?\n\nPunastuen vastasi Olga:\n\n-- Sisareni, joka on aina ollut sellainen ajattelematon hälläkkä,\noli yhdessä jonkun naistuttavansa kanssa pannut Työmieheen sellaisen\nkirjevaihtoilmoituksen, tiedäthän sinä ne sellaiset, ja sitä tietä\nhe ovat joutuneet kirjevaihtoon. Toissa iltana kun sisareni sai\ntaas kirjeen, luin minä sen salaa ja kun hän siinä pyysi sisartani\ntulemaan vanhan kirkon puistoon, menin minäkin sinne ja ajoin Hilman\nkotiin.\n\n-- Se oli oikein, ihastui Markus. -- Tee vastakin niin, sillä siitä\nei varmastikaan seuraa hyvää, että hän seurustelee Kavanderin kanssa.\n\n-- Minä pelkään, että se ei suinkaan jäänyt siihen, arveli Olga,\n-- sillä hän tuntui olevan kovin häikäilemätön mies. Vaikka minä\nkäyttäydyin niin töykeästi kuin taisin, tunkeutui hän kuitenkin\nsaattamaan meitä kotiin.\n\n-- Sellainen hän on, vahvisti Markus. -- Mutta mitä sinun sisaresi\nsanoo asiasta?\n\n-- Hän on niin kovin lapsellinen, puolusteli Olga. -- Hän itkee nyt\nkovasti ja murjottaa minulle ja minä pelkään, että hän on senkin\njälkeen kirjoittanut sille. Siksi minun täytyy nytkin joutua ajoissa\nkotiin, sillä tiesi vaikka hän olisi tullut sinne, kun hän kerran on\nniin häpeämätön.\n\nOlga ryhtyi asettamaan hattua päähänsä ja Markus pukeutui myös\npalttooseensa, lähteäkseen häntä saattamaan.\n\nKun he laskeutuivat portaita alas, kysyi Markus:\n\n-- Kuinkas Tuomisella voivat? Minulta ei silloin tullut lähdetyksi\nhäntä tapaamaan.\n\n-- Heillä on nyt kaksi pikku Tuomista lisäksi, vastasi Olga.\n\n-- Mitä, kaksosetko? ihmetteli Markus.\n\n-- Niin, toissa yönä ne tulivat.\n\n-- Onpas se. Ja kuinka mahtanee lakko päättyä?\n\n-- Taitavat entiset työmiehet jäädä työttömiksi, sillä rikkureita\nkuuluu olevan paljon. Tuomiska siitä on kovin huolissaan, niin että\nhäneltä käy paraneminenkin hitaasti.\n\n-- Vai niin nolosti se päättyykin. On sentään sääli Tuomista, sillä\nhän teki minuun rehdin ja miellyttävän vaikutuksen.\n\nTuomisen asia ei kuitenkaan voinut kauan pitää heitä alakuloisuuden\nvallassa. Oli lauha ja kuutamoinen ilta, kuten oli ollut Markuksen\nensi kertaa Olgan luota palatessa. Mieli sykähtelevänä kävelivät he\nkäsikkäin katua, kunnes Markus puhkesi puhumaan:\n\n-- Minä muistelin sinua lakkaamatta koko viime kesän. Entäs sinä,\nOlga, muistelitko sinä kertaakaan minua?\n\n-- Ei sellaisia asioita sanota, vastasi Olga.\n\n-- Jaha, sinä siis muistit! ja Markus kietasi äkkiä kätensä Olgan\nympärille ja suuteli häntä.\n\n-- Kattos noita, kun pussaavat keskellä katua! huomautti ohikulkeva\njuopunut toverilleen.\n\n-- Odottakaahan, senkin... kiukustui Markus ja yritti miesten\njälkeen, mutta Olga tarttui hänen käteensä ja kiskoi nauraen mukaansa.\n\nKisaillen ja ilakoiden jatkoivat he sitten matkaansa. Kun he\npysähtyivät Olgan asunnon portille, huudahti Markus: -- Mutta sinun\nluettavasihan unohtui kokonaan.\n\n-- Itse asia, jonka vuoksi minun piti tulla, jäi siis suorittamatta,\nnauroi Olga.\n\n-- No, meillä oli muuta niin paljon tärkeämpää selviteltävää, sanoi\nMarkus, ja sitä paitsi se oli hyväkin, että kirjat unohtuivat, sillä\nsen varjollahan minä pääsen pian luoksesi.\n\n-- Tuotko sinä ne jo huomenna? kysyi Olga.\n\n-- Vähintäänkin huomenna, vakuutti Markus.\n\n-- Mutta nyt minun on mentävä eli muuten me jäämme koko yöksi tähän\nportille. Hyvää yötä!\n\nHän ojensi kätensä Markukselle, joka viivytti sitä omassaan\nmahdollisimman kauan.\n\n-- Näe nyt minusta kaunista unta!\n\n-- Ja sinä minusta!\n\nKeveästi pyörähtäen lähti Olga pihan halki astumaan. Muutaman\naskeleen otettuaan katsoi hän taakseen, nyökäytti hymyillen päätään\nja hävisi sitten pimentoon. Markus tähysi vielä hetkisen hänen\njälkeensä, kääntyi sitten ja lähti mieli eloisana astelemaan takaisin.\n\n\n\n\n16.\n\n\nKun Markus havahtui ruusuisista unelmistaan, huomasi hän kulkeneensa\nsivu oikean suunnan ja saapuneensa juuri Albertin- ja Punavuorenkadun\nkulmaan. Hän oli aikeissa lähteä astelemaan jälkimmäistä katua\nFredrikintoria kohti, mennäkseen sitä tietä asuntoonsa, kun hän\nsamalla muisti olevansa aivan lähellä Sandran asuntoa. Uteliaisuus\nsai hänet lähtemään Punavuorenkatua vastakkaiseen suuntaan,\nkurkistaakseen, oliko Sandra kotona ja minkälaista elämää siellä tänä\niltana vietettiin.\n\nKohdalle tultuaan näki hän tulen pilkottavan Sandran akkunasta.\nUlko-ovi oli auki ja Markus kiipesi pimeään porstuaan. Sisältä\nkuului ainoastaan hiljaista hyräilyä, joka hetken kuluttua yleni\napeamieliseksi lauluksi: Oven lähelle siirtyen erotti Markus sanat:\n\n    Papallani on mökkikin\n    ja pari papusarkaa,\n    mutt' surun maljalla juotettu\n    on tätä tyttöparkaa.\n\nMarkus tunsi Sandran äänen. Hänet valtasi sääli tuota elämänsä\ntärvellyttä tyttöpoloista kohtaan, joka oli syntynyt ja kasvanut\nhänen omalla kotiseudullaan, vieläpä jonkun aikaa asunut saman\nkatonkin alla hänen kanssaan. Hän huomasi hetken soveliaaksi\ntoteuttaakseen aikeen, joka eilispäivän kuluessa oli kerran\ntullut hänen mieleensä: koettaa saada Sandra muuttamaan takaisin\nkotikyläänsä, alkaakseen siellä uutta elämää. Sitäpaitsi kiihotti\nhäntä uteliaisuus päästä selville, kuinka Sandra, sellaisista oloista\nlähteneenä, oli liukahtanut näille luonnottomille jäljille. Kun laulu\noli tauonnut, koputti Markus ovelle.\n\n-- Kuka siellä? kuului sisältä raukealla ja välinpitämättömällä\näänellä.\n\n-- Markus.\n\nKului vielä hetkinen, jonka jälkeen laahustavat askeleet lähenivät,\novi risahti auki ja työntyi raolleen.\n\nMarkuksen sisään astuessa meni Sandra sohvalle, heittäytyi velttoon\nasentoon ja alkoi sekoittaa kortteja, joita hän asetti pöydälle\npovausjärjestykseen. Hänen kasvonsa näyttivät veltoilta ja poskilla\noli kyynelten jälkiä. Tyhjä viinipullo pöydällä osoitti, että hän oli\näsken juopotellut.\n\nVasta peremmäs astuessaan huomasi Markus, että huoneessa oli\ntoinenkin henkilö. Se oli pyöreäkasvoinen, tummaihoinen ja\nhinterä nainen, jolla oli ohkainen palttoo päällä ja tiukkaan\nkääritty valkoinen liina päässä. Hän oli polvillaan lattialla ja\nhänen ympärillään oli huiskin haiskin kirjekortteja, valokuvia,\nhiusneuloja, kellonperät, tukkatäyte ja muuta pikkutavaraa, joita hän\nsovitteli edessään lattialla olevaan piirongin laatikkoon. Arasti\nsilmäsi hän Markusta ja jatkoi sitten ääneti työtään. Sohvalla\nhuoletonna lojuva Sandra ja hän tekivät sen vaikutuksen kuin olisivat\nhe olleet valtiatar ja orjatar.\n\nKun Markus hiukan kummastuneena katsoi naisen työtä, virkkoi Sandra\nhuolettomasti naurahtaen:\n\n-- Minä äsken etsin erästä kahdenkymmenmarkkasta ja kun sitä ei\nmistään löytynyt, paiskasin minä tuon laatikon lattiaan ja olisin\npannut kaikki nurin, ellei toi Fiffi olisi tullut väliin.\n\n-- Voi jes, minkälaista elämää se piti, puhkesi lattialla askarteleva\nnainenkin puhumaan. -- Ihan vissiin se olisi ilman minua hajoittanut\nkoko talon.\n\nHän nauraa hihitti ja katsoi jo Markusta tuttavallisesti silmiin.\n\n-- Mutta sill' on vasta lujat käsivoimat tuolla Fiffillä, vaikka se\non noin pikkanen ja keveä, innostui Sandra auttajaansa ylistämään.\n\n-- Minulla on ihan mustelmia kaulassa, kun se kuristi minua kurkusta.\n\n-- Mitä kun sinä et muuten asettunut, puolusteli Fiffi.\n\n-- Ja minä olin jo aivan tiedotonna, ennenkuin se hellitti, jatkoi\nSandra.\n\nHe nauroivat rynnistelylleen. Fiffi sovitti piironginlaatikon\npaikoilleen ja rupesi sitten muuten huonetta järjestelemään. Hän\nasetteli tuolit paikoilleen, pyyhki tomut piirongilta, nouti\nverhon takaa kihvelin ja harjan ja kumartui lattiaa lakaisemaan.\nKetterästi ja ääneti pyörähteli hän askareissaan ja teki Markukseen\nsen vaikutuksen kuin olisi hän ollut puoleksi aineeton, ilmassa\nliihotteleva olento. Kun Sandra komensi hänet jotakin syötävää\nhakemaan, jätti hän kerkeästi harjan kädestään, otti rahat ja pujahti\nääneti ulos. Hän oli nähtävästi myös katunainen, jolla oli Sandraan\nalistuvaisen ihailijattaren suhde.\n\n-- Mutta minne se seteli sitten oli joutunut? palasi Markus äskeiseen\nasiaan, saadakseen jostakin asiasta keskustelun käymään.\n\n-- Ei minnekään, vastasi Sandra. -- Se oli minun sukassani, jossa\nminä aina talletan viimeisiä tienistejäni.\n\nHän nosti toisen jalkansa tuolille ja nauroi. Kun hänen äänessään\noli jotakin tahallista ilkeyttä, käänsi Markus katseensa häneen ja\nhuomasi hänen alahuulensa olevan omituisesti lerpallaan. Sen ja\nikenen välistä näkyi jotakin mustaa.\n\n-- Mitä sinulla on huulessa? kysyi hän vastenmielisyyttä kuvastavin\nilmein.\n\n-- Se on nuuskaa. Saako luvan olla? ja Sandra ojensi Markusta kohti\nnuuskatötteröä. -- Loppui viinikin, niin täytyi turvautua tähän\ntavaraan. Menee se tämäkin päähän, kun aikansa imeskelee.\n\nMarkusta inhotti.\n\n-- Hyi, pane pois se suustasi! pyysi hän. -- Jos tietäisit, kuinka\ninhottavalta sinä näytät, niin et hetkeäkään pitäisi sitä suussasi.\n\nVastaukseksi työnsi Sandra alahuulensa vielä enemmän lerpalleen, niin\nettä nuuskamälli näkyi kokonaan.\n\n-- Hyi! toisti Markus Sandran nauraessa ja käänsi inhoten katseensa\ntoisaalle.\n\nHäntä kadutti, että oli lainkaan tullut tänne, sillä Sandra ei\nollut siinä mielentilassa, että hänelle olisi voinut tehdä mitään\nvakavampia ehdotuksia. Hän tuntui olevan erikoisen katkeralla päällä,\nmikä muun muassa ilmeni haluna käyttäytyä inhottavasti ja muita\nkiusaavasti.\n\nFiffi palasi ja laski Sandran eteen paketin voileipiä, jotka hän\nkertoi ostaneensa eräästä kahvilasta. Sen jälkeen rupesi hän\njatkamaan keskeytynyttä työtään.\n\nSeurasi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus itsepintaisesti\ntuijotti verhossa näkyvään likatahraan, vihellellen hiljaa ja\nhermostuneesti viiksiään nyplien.\n\nYhtäkkiä kysyi Sandra: -- Milloin te olette viimeksi ollut\nkotikylässä?\n\nKummastuneena kääntyi Markus kysyjään, sillä tämän äänessä oli\nkokonaan toisenlainen sävy kuin äsken. Ja hänen kummastustaan lisäsi\nhuomio, että Sandra oli salaa poistanut huulestaan nuuskamällin,\njoten hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden äskeinen vastenmielinen\nilme. Hän silmäsi pikimmältään Markusta ja loi sitten arasti\nkatseensa alas, ikäänkuin häpeillen sitä, että hänen ajatuksensa\nolivat hiipineet kotikylään.\n\nMarkus oli iloissaan tästä Sandran mielialassa tapahtuneesta\näkillisestä muutoksesta sekä siitä, että hän itsestään oli lähennyt\nasiaa, josta Markus oli halunnut hänelle puhua.\n\n-- Syyskuulla ennen Helsinkiin lähtöäni minä olin kotona. Entäs\nmilloinka te olette viimeksi siellä ollut?\n\nHän teititteli tahallaan Sandraa, saadakseen keskustelulla\nedelleenkin säilymään vakavan sävyn. Sandra vilkasi häneen\nepäluuloisesti, mutta nähdessään hänen kasvoillaan totisen ilmeen,\nvastasi hän huoahtaen:\n\n-- Siitä on jo aikaa... kuinka kauan liekään. Itsestäni minusta\ntuntuu olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun minä siellä viimeksi\nolin.\n\n-- Kai teillä on sinne joskus, ja ehkä useinkin, ikävä?\n\n-- Mitäpä siitä jos onkin! vastasi Sandra uudelleen huoaten.\n\n-- Mutta jos on ikävä, niin mikäs estää menemästä sinne, kiinnitti\nMarkus.\n\n-- Voi, voi, kyllä sinne olisi tällaisen ihmisen kamala palata,\nkauhisteli Sandra. -- Jokainenhan siellä sormellaan osoittelisi.\n\nMarkus huomasi, että Sandra oli ainakin ajatellut kotikylään\npalaamista.\n\n-- Se on vain turhaa kuvittelua, rohkaisi hän. -- Mistä ne siellä\nsaakka tuntisivat teidän vaiheenne?\n\n-- Kyllä ne pahat kielet kerkeävät.\n\n-- En minä ainakaan ole kuullut teistä siellä mitään kerrottavan. Jos\nne jotain tietäisivät, niin kyllä minä joskus olisin kuullut kotonani\nnaisväen siitä puhuvan. Täällä teidän omassa huoneessannehan minäkin\nsain vasta tietää, millä jäljillä te olette.\n\nKun Sandralla ei ollut tähän mitään huomauttamista, jatkoi Markus:\n\n-- Ja eikö teillä elä äitikin vielä siellä kotikylässä?\n\n-- Elää kyllä, vastasi Sandra ja hänen suupielissään värähteli.\n\n-- Ja hänellä on oma asunto?\n\n-- Onhan se sellainen pieni ja matala tölli.\n\n-- Teillä on siis kuitenkin siellä paikka, mihin mennä, ettei\ntarvitse heti vieraisiin turvautua. Ja mikä onkaan kodikkaampi asunto\nkuin sellainen neliseinäinen matala tölli, joka on sisältä vuorattu\nsanomalehdillä ja jonka pienellä ikkunalla kasvaa palsami.\n\nSamassa juolahti Markuksen mieleen eräs Erkon parhaimpia runoja ja\nhetken mielialan virittämänä alkoi hän hartaudella lausua:\n\n    Kasteli kukkaa vanha mummo,\n    kukkaa ikkunalla.\n    -- Missä on tyttösi, vanha mummo?\n    -- Kaukana maailmalla.\n\n    -- Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,\n    vaivainen mummo kulta?\n    -- Tiedä en, -- maailma taisi niellä,\n    taikka jo peittää multa.\n\n    -- Kastelen kukkaa, armastani,\n    muistelen tyttölasta.\n    Tuskinpa jälleen puhdastani\n    löytänen maailmasta.\n\nSandra oli nostanut kädet silmilleen ja itki ääneensä. Fiffi, joka\nsilmät suurina oli seurannut edellistä keskustelua, oli harja\nhelmassaan kyyristynyt lattialle istumaan ja alkoi Markuksen tauottua\nnyyhkyttää kuin lapsi, joka seuraa aikuisten esimerkkiä.\n\nNähdessään nuo yhteiskunnan ulkopuolelle liukuneet naispoloiset omaa\nalennustaan ja koti-ikäväänsä itkemässä edessään, tunsi Markuskin\nsilmäinsä kostuvan.\n\nFiffi kuivasi kyyneleensä ja puhkesi yhtäkkiä sanomaan:\n\n-- Voi, voi, Sandra, kyllä minä sinuna lähtisin kotiin!\n\n-- Ei suinkaan se mitään ihanaa ole tämä tällainen elämä, ettei sitä\nraskisi jättää, vastasi Sandra nyyhkytysten katkomalla äänellä. --\nNythän minä sitä paitsi olen kohta ilman kattoakin, kun tästäkin on\nkäsketty muuttamaan.\n\nMarkus huomasi Sandran mielialan varsin alttiiksi ja kiirehti sen\nvuoksi yllyttämään:\n\n-- Silloinpa on viisainta lähteä vitkastelematta. Ellei teillä ole\nmatkarahoja, niin minä ostan piletin.\n\nSandra loi Markukseen kummastuneen ja epäilevän silmäyksen, mutta\nkohtasi katseen, jossa ei näkynyt jälkiäkään leikinlaskusta.\n\n-- On minulla sen verran rahoja ja näistä huonekaluista saan vähän\nlisää, kun myön ne, vastasi hän.\n\n-- No silloinhan teidän ei tarvitse ihan tyhjänä äidin luo tulla.\nRyhtykää nyt heti huomispäivänä myymään huonekalujanne.\n\n-- Mitähän jos minä todellakin rupeaisin tässä puuhaamaan kotimatkaa,\nsanoi Sandra hetken vaiti oltuaan ja hänen silmiinsä virisi\ntoivorikas ilme.\n\n-- Rupea vain ja ihan heti, kyllä minä autan sinua\nmatkavalmistuksissa, riensi Fiffi hänen aikomustaan kannattamaan.\n\nMarkus nousi lähteäkseen. Hän ojensi kätensä Sandralle ja sanoi:\n\n-- Luvatkaa nyt minulle varmasti, että lähdette.\n\n-- Olkoon menneeksi! vastasi Sandra ja antoi hänelle kätensä.\n\n-- Minä lähetän teidän mukananne kotiini jotakin Helsingin terveisiä.\nIlmoittakaa sen vuoksi minulle lähtöpäivänne, että minä tiedän tulla\nasemalle tuomaan.\n\nTämä juolahti Markuksen mieleen keinona, jolla hän voisi rohkaista\nSandraa sekä samalla päästä varmuuteen, matkustiko tämä todellakin\nHelsingistä. Sillä hänen mielensä saattoi vielä monestikin kääntyä ja\nkotiinmeno jäädä ikipäiviksi.\n\nOvella kääntyi Markus vielä varoittamaan:\n\n-- Elkää nyt vain laskeko tänne enää ketään elostelijoita!\n\n-- En laskisi, vaikka kuka tulisi koputtamaan, vastasi Sandra.\n\n-- En ole nyt sillä tuulellakaan.\n\nHän sanoi sen sillä äänensävyllä, että Markus ehdottomasti uskoi\nhänen sanoihinsa. Toivotettuaan vielä onnea matkavalmistuksille lähti\nMarkus huoneesta, jossa hän parilla käynnillään oli saanut kokea niin\nomituisia mielialoja.\n\n\n\n\n17.\n\n\nSe tuli yhtäkkiä kuin mahtava hyökyaalto idästä, lakaisten kaikki\ntieltään, sotkien umpeen vanhat rajat ja repien ylös vuosisataisia\njuuria sekä meuroen siinä tuokiossa koko yhteiskunnan kaaokselliseen\nalkutilaansa. Ja se tuli nopeasti. Tuskin olivat viestit ehtineet\nsiitä mainita, kun se jo itsekin oli perillä, yllättäen kuin humaus\npääkaupungin ja koko maan.\n\nViimeiset puolikymmentä vuotta oli eletty kiduttavan painostuksen\nalla. Vieras sortovalta lepäsi koko yhteiskunnan yllä kuin\ntukahduttava painajainen. Se pimitti kaikki laajemmat näköalat ja\ntukki yhteiskunnalliset ilmatiehyeet. Henkinen elämä ja kaikenlainen\nyritteliäisyys olivat lamassa ja mieliä jäyti yleinen epävarmuuden\ntunto. Ilma oli myrkyttynyttä ja yhteiskuntaruumiiseen ilmestyi\nepäterveitä kasvannaisia. Huonot ainekset, jotka terveissä ja\nsäännöllisissä oloissa pysyivät enemmän tai vähemmän näkymättömissä,\nolivat näinä vuosina kohonneet pinnalle ja rehottivat tuossa heidän\nelimistölleen suotuisassa ilmanalassa. Kuin ihmisruumista tärvelevät\nloiselävät työnsivät halpamainen ilmianto- ja kätyrijärjestelmä\nlonkeroitaan yhä syvemmälle yhteiskunnan sisälmyksiin.\n\n-- Meiltä puuttuu edellytyksiä säännölliseen työntekoon, oli Markus\nkuullut kerran sanottavan eräässä toveripuulaakissa, jossa aikaa\ntapettiin ryyppäämisellä ja kortinpeluulla.\n\nSe oli tietysti hirtehismielessä lausuttu sukkeluus, mutta pohjaltaan\nse oli kuitenkin totta. Ylioppilasnuorison elämä oli ihanteetonta\nja aatteetonta varsinkin sen jälkeen kun isänmaallinen innostus,\njoka tämän routakauden alussa oli kaikkien sydämiä avartanut, oli\nalentunut puoluevimmaksi ja toistensa pikkumaiseksi nälvimiseksi.\nElettiin kuin kannen alla, ilkeässä puristuksessa ja kiusallisen\nlähelle toisiaan sullottuina.\n\nMutta paine synnyttää aina vastapaineen ja kaikkien näiden vuosien\nkuluessa oli kannen alle kerääntynyt runsaasti räjähdysaineita.\nTarvittiin vain ulkonainen sysäys niiden sytyttämiseksi.\n\nNyt oli tuo sysäys äkkiarvaamatta tapahtunut.\n\nKun Markus lauhana pilvisenä aamupäivänä lähti uudesta asunnostaan\nRauhankadun varrella, tunsi hän kadulle tullessaan ilmassa jotakin\nerikoisempaa, näki samaa vastaan tulevien ihmisten kasvonilmeissä ja\nhuomasi sitä heidän kiirehtivässä käynnissään. Jotakin erinomaisempaa\ntäytyi olla tekeillä tai jo tapahtunut, vaikka kaupunki ulkonaisesti\nolikin ennallaan.\n\nSenaatintorin halki kulkiessaan näki hän koululapsia opettajainsa\njohdolla kulkueina marssivan Aleksanterinpatsaalle ja laulavan siinä\nisänmaallisia lauluja. Mitä olikaan tapahtunut, sillä eilen vielä ei\ntällaista olisi sallittu?\n\nAleksanterinkadulle tullessaan tapasi Markus muutamia tuttavia ja sai\nensimmäiset alkeistiedot kehittymässä olevista asioista: Venäjällä\noli puhjennut valtava yleislakko ja täällä piti nyt liityttämän\nmukaan.\n\nTapaukset seurasivat päivän kuluessa nopeasti toisiaan. Koulut\nja virastot lakkasivat toimimasta, tehtaiden pyörät pysähtyivät,\nhöyryhevoset herkesivät junia kiidättämästä ja sähkölangat\nvälittämästä tietoja. Oli kuin joku näkymätön käsi olisi yhtäkkiä\nlamauttanut kaikki ne tuhannet jänteet, jotka yhteiskuntaa ja\nsen laitoksia pitävät vireessä. Helpotuksesta huoaten, mutta\nsamalla täynnä jännittynyttä odotusta riisuivat ihmiset päältään\nyhteiskunnalliset valjaansa. Etiketit putosivat pois, ei ollut enää\nsenaattoreja, poliisipäälliköltä eikä tuomareita, yhtä vähän kuin\nmestareita, kisällejä, palvelijoita tai juoksupoikia. Oli vain\npelkkiä ihmisiä, jotka eivät aluksi näyttäneet tietävän, kuinka\nsuhtautua tähän uuteen olotilaan.\n\nSantarmit ja poliisit olivat ykskaks kadonneet kuin kaste maahan ja\nsen huomatessaan hengähti Markus monen muun kanssa syvään. Tuntuipa\nkuin koko yhteiskunta olisi sen johdosta helpotuksesta huoahtanut.\nKäden käänteessä siirtyi hallitus- ja käskyvalta niille, jotka siitä\nvielä eilen eivät olleet osanneet uneksiakaan.\n\nTyöväentalolla pantiin erilaisista aineksista kokoon ylin\nhallitusvalta: lakkokomitea. Se otti kaikki ohjakset käsiinsä ja\njakoi ihmisille välttämättömimmät tiedot lyhtytolppiin päivittäin\nkiinnitetyillä julistuksillaan. Kun Markus ei ollut vielä ehtinyt\nlähemmin kotiutua Helsingin järjestäytyneen työväen pariin, jäi hän\ntämän merkillisen viikon vaiheissa vieraaksi lakkokomitean toimille\nsekä yleensä tapahtumille työväentalolla. Hänen pääkortteerinaan oli\nkoko ajan ylioppilastalo.\n\nMainitussa paikassa oli iltapuolella ensimmäistä lakkopäivää\nylioppilaskunnalla suuri kokous, jossa pidettiin toinen toistaan\nradikaalisempia puheita, huudettiin eläköön ja alas ja nautittiin\nvapauden ensi huumauksesta. Mutta siellä päätettiin myöskin\nkäytännöllisistä asioista. Muun muassa perustettiin ylioppilaskaarti,\njonka työväen kaartin rinnalla tuli pitää yllä järjestystä\nkaupungissa. Osakunnat jakautuivat komppanioihin ja valitsivat\nitselleen päälliköt. Merkkinä kaartilaisilla oli valkoinen side\nvasemman käsivarren ympärillä ja aseena kävelykeppi, jolla sellainen\noli. Markus kirjoittautui erääseen pohjalaisten komppaniaan, jonka\nseuraavana aamuna tuli lähteä kaduille \"passiin\".\n\nSähkövalot eivät palaneet ja ulkona oli miltei säkkipimeä, kun\nMarkus laskeutui ylioppilastalon portaita alas. Kuin kiiltomatoja\nvilkkui tuolla ja täällä käsilyhtyjä ja välistä hulmahti kaupungin\nyli Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu kuin\nkohtalonsilmä, joka levotonna seurasi tapahtumia tuossa kaikki\nsiteensä katkoneessa, poreilevaan käymistilaan joutuneessa ja kaikkia\nmahdollisuuksia kätkevässä kaupungissa, mikä oli verhonnut itsensä\npimeydellä kuin synnyttävä vaimo.\n\nÄänten sorina ja satojen jalkain kapse pimeillä kaduilla ilmaisivat\nkuitenkin laadullaan, että odottamattomat tapaukset eivät olleet\nsuomalaista tyyneyttä tasapainostaan järkyttäneet, vaan että\nvaljaansa riisuneet ihmiset suhtautuivat pohjoismaalaisen kylmällä\njärkevyydellä tähän eriskummaiseen olotilaan. Turvallisin mielin\nsukeltautui Markus kaduilla lainehtivaan kansanjoukkoon ja\nkäsivarressaan jo kansalliskaartilaisen merkki suuntasi hänen\naskeleensa Eerikinkadulle.\n\nAinoastaan kerran oli hän pikimmältään tavannut Olgaa sen ihanan ja\ntäyteläisen illan jälkeen, jolloin he olivat yhtäkkiä päässeet niin\nlähelle toisiaan. Hän oli sen jälkeen muuttanut uuteen asuntoonsa,\nhoitanut opinnoitaan ja kirjoittanut jälleen pienen artikkelin\nTyömieheen. Ja nyt olivat viime näkemisen lisäksi tulleet vielä tämän\npäivän merkilliset tapahtumat. Sydän tulvillaan päivän kokemuksista\nja ensimmäisen vapauden tuulahduksen juovuttamana tunsi hän\npakottavaa halua tavata Olgaa ja nauttia yhdessä hänen kanssaan siitä\nvapauden huumasta, jonka vallassa hän oli koko päivän elänyt. Kun hän\nkaartilaisvelvollisuuksistaan oli vielä huomen-aamuun saakka vapaa,\npäätti hän rientää suoraa Olgan luo, ajattelematta ollenkaan, että\ntämä saattoi olla ulkona kuten lähes koko Helsinki.\n\nEerikin ja Fredrikin katujen kulmassa ojensi joku vastaantulija\nheijastuslyhtynsä vasten hänen kasvojaan ja häikäisi hetkeksi hänen\nsilmänsä. Sen verran kuin hän ehti tuota häikäilemätöntä lyhtyniekkaa\nnähdä, luuli hän tunteneensa Heino Kavanderin, joka kulki jonkun\nnaisen seurassa.\n\n\"Se olikin juuri hänen tapaistaan!\" ajatteli Markus kiukustuneena\nlyhdyn häikäisystä.\n\nHän pysähtyi kuuntelemaan ja tunsi nyt selvästi Kavanderin äänen.\nHänen jutteluunsa vastasi silloin tällöin pehmeä naisääni.\n\n\"Varmaankin Hilma!\" välähti Markuksen mieleen ja hänen tuli ilkeä\nolla, ilkeä sekä itsensä että Olgan takia. Sillä hänestä tuntui,\nettä Kavander noudattaa hänen omia askeleitaan ja jäljittelee hänen\neleitään kuin kateellinen varjo. Hänen mieleensä muistui siinä kadun\nkulmassa seistessään, kuinka toverit kerran kouluaikana olivat\nyksimielisesti kiittäneet erästä hänen kirjoitustaan toverikunnan\nlehdessä ja kuinka Kavander oli hiipinyt miehestä mieheen ja\nkoettanut uskotella, ettei hän, Markus, ole sitä itse kirjoittanut,\nvaan jostakin plagieerannut. Ja sitten oli hän itse kirjoittanut\nseuraavaan lehteen samasta aiheesta sekä ollut kiukussaan, kun hänen\nosalleen ei tullutkaan toverien kiitosta.\n\nJos Kavanderin seurassa ollut nainen oli todellakin Hilma, niin mihin\nhänen oli nyt ryhdyttävä? Äänet ja askelten kapse olivat jo häipyneet\npimeyteen ja jos hän tavoittaisikin heidät, niin millä oikeudella\nvoisi hän käydä riistämään Hilmaa Kavanderin seurasta? Hän tunsi\ntässä asiassa itsensä kykenemättömäksi ja mieli masentuneena lähti\nhän jatkamaan matkaansa.\n\n\"Mutta mitä syytä minulla on uskoa pahaa heidän suhteestaan?\" kysyi\nhän itseltään. \"Miksei hänellä saattaisi olla yhtä rehelliset\naikomukset Hilmaan nähden kuin minulla Olgaan? Ja että hän tällä\nhetkellä on etsinyt Hilman seuraa, siihenhän saattaa hyvinkin olla\nsamanlaiset syyt kuin minulla tavata Olgaa.\"\n\nMutta vakuutetuksi ei hän saanut itseään ja äskeinen voimakas\nmielenlento oli auttamattomasti lauennut.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi Olgan asunnon portille kuin empien astua\nsisälle tässä nolossa mielentilassa. Katu oli täällä saakka\naivan tyhjä ja pimeä. Keskikaupungilta kuului liikkeellä olevien\nkansanjoukkojen aiheuttama, taukoamaton kohina, mikä muistutti\nkäyntiin joutuneen meren henkäilyä. Tuon tuostakin hipaisivat\nlinnoituksen levottomasti häilähtelevät valosoihdut savupiippuja ja\nalhaalla riippuvia syksyisiä pilviä.\n\nSiinä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Markus äskeisen harmin\naiheen häipyvän omaan mitättömyyteensä. Hän pääsi jälleen samaan\nmielen vireeseen, jossa hän oli matkalle lähtenyt. Sydän avartuneena\nastui hän portista sisään ja alkoi hapuilla portaita kohti.\n\nEteisen seinässä palaa kituutti pieni lamppu ja sen valossa näki\nMarkus avaimen sisarusten ovella. Hän koputti ja astui vastausta\nodottamatta sisälle.\n\nOlga istui pöydän ääressä käsi poskella. Hän oli yksinään huoneessa\nja hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Markuksen nähdessään\nilostui hän kuitenkin huomattavasti, kohosi nopeasti paikaltaan ja\nastui häntä vastaan.\n\n-- Mitä, etkö sinä tiedä mitään tämän päivän tapahtumista, koska\nistut täällä yksinäsi ja murjotat? huudahti Markus ja veti hänet\nsyliinsä.\n\nVastaukseksi painautui Olga hänen rintaansa vasten ja purskahti\nitkuun. Vaikka Markus arvasikin syyn Olgan mielihaikeaan, joutui\nhän tästä kuitenkin ikävästi hämilleen ja tunsi korkean mielialansa\njälleen luisuvan käsistään.\n\nOlga itki kauan ja hillittömästi aivankuin hän Markusta odottaessaan\nolisi viimeiseen saakka taistellut sitä vastaan.\n\nTyytymättömällä, miltei äreällä äänellä virkkoi Markus, korjaten kuin\nvelvollisuudentunnosta hänen otsalle valahtaneita hiuskiharoitaan:\n\n-- Mutta mitä sinä noin itket? Mikä sinulla on?\n\n-- Kun minä äsken pistäydyin Tuomisen vaimon luo, oli Hilma\nsilläaikaa mennyt kaupungille.\n\n-- Mutta mitä vaarallista siinä nyt vielä on? oli Markus olevinaan.\n\n-- Hän on taas mennyt tapaamaan sitä Kavanderia, vastasi Olga ja\nkatsoi Markukseen sellaisella ilmeellä, kuin olisi hän tahtonut\nsanoa, että etkö jo ymmärrä, miksi minä olen huolissani.\n\n-- Onko Kavander käynyt täällä vai mistä sinä sen tiedät? jatkoi\nMarkus kyselyään kuin asia yhäkin olisi ollut hänelle uusi.\n\n-- Ei, mutta Hilma sai häneltä aamulla kirjeen ja sen johdosta on hän\nkoko päivän ollut niin levoton.\n\n-- Oliko kirje sitten varmasti juuri Kavanderilta?\n\nSe kuiva kuulustelusävy, jolla Markus lateli kysymyksiään, oli\nsaattaa Olgan uudestaan itkemään.\n\n-- Varmasti se oli häneltä, minä näin sen jo Hilman silmistäkin, kun\nhän luki kirjettä, vastasi hän loukkaantuneena.\n\nMarkus oli yhä äissään siitä, että tämä kiusallinen pikku-asia,\nkuten hän tällä kertaa sitä mielessään nimitti, oli särkenyt hänen\njuhlamielensä. Sen vuoksi ei hän puhunut mitään kadulla tekemästään\nhuomiosta, vaan jatkoi hetken kuluttua:\n\n-- Mutta miksi sinä niin kovin pelkäät Kavanderia? Ehkäpä hänellä on\nhyvinkin rehelliset aikomukset.\n\n-- Ei ikinä! huusi Olga sisäisestä vakuutuksesta värisevällä äänellä.\n\n-- Minä näin sen heti hänen kirjeestään ja sitten hänen silmistään ja\nkäytöksestään.\n\nNiin vakuutettu kuin Markus olikin siitä, että Olga oli oikeassa,\nhalutti hänen edelleenkin purkaa äkäänsä sanomalla:\n\n-- Naiset luottavat aina liiaksi aavistuksiinsa ja vaistoihinsa.\n\nOlga ei vastannut siihen mitään, vaan tuijotti loukkaantuneen\nnäköisenä eteensä.\n\nSeurasi painostava äänettömyys. Tuomisen huoneesta kuului hyssytystä\nsekä kaksoslasten ärtyisä ja läpitunkeva itku. Milloin se hetkeksi\ntaukosi, täytti sen sijan heti räätälin puolelta tuleva, katkeamaton\nköhiminen ja kakisteleminen. Markus ärtyi ärtymistään ja vaikka\nääni hänen sydämessään kehottikin osoittamaan myötätuntoa Olgan\nsisarhuolia kohtaan, pääsi kuitenkin voitolle halu olla tyly ja\nkostaa äskeinen juhlamielen rikkuminen.\n\nSeisaalleen ponnahtaen ja kätensä hyvästiin ojentaen sanoi hän\nlyhyesti ja päättävästi:\n\n-- Minun täytyy nyt lähteä.\n\nOlga loi häneen säikähtyneen katseen, samalla kuin hän vaistomaisesti\nantoi kätensä.\n\n-- Mihin sinulla sellainen kiire on? sopersi hän hätääntyneenä. Hän\npuristi arasti Markuksen kättä kuin tahtoen pidättää häntä.\n\nMarkus tunsi sen johdosta hellän kosketuksen sydämessään, mutta hän\noli ehtinyt jo ikäänkuin kangistua tylyyteensä. Kätensä pois vetäen\nvirkkoi hän:\n\n-- Minä olen ylioppilaskaartissa ja aamulla täytyy minun jo kello\nkahdeksalta olla talolla valmiina palvelukseen. Hyvää yötä! ja hän\nastui ulos, tuntien sydämessään katkeran suloista tuskaa.\n\nPortille tultuaan pysähtyi hän hetkeksi, sillä ilmielävänä näki hän\nedessään, kuinka Olga on jälleen kumartunut pöytää vasten ja itkee\nhaikeasti. Sääli ja hellyys kaihersivat hänen sydäntään, mutta hän\npaadutti uudelleen mielensä, huitaisi ykskaikkisuuden merkiksi\nkädellään ja lähti päättävästi astelemaan keskikaupungille josta yhä\nkuului taukoamaton kohina kuin salaperäisyydellään kiehtovan meren\nulapalta.\n\n\n\n\n18.\n\n\nYlioppilastalo oli muuttunut täydelliseksi kasarmiksi. Se oli\nylioppilaista muodostetun kansalliskaartin pääkortteerina.\nSieltä lähti ja sinne palasi yhtä mittaa läpi vuorokauden pieniä\nvahtipatrulleja. Niiden päälliköt ottivat lähtiessään kansliasta\nohjeet ja jättivät sinne palatessaan selonteon toimistaan. Yläkerran\nruokasali oli yötä päivää miehiä täynnä. Siellä söivät he ateriansa\nja lepäilivät väliajoin. Penkeillä näkyi aina loikoilevia siiviksiä\nja pöytien ympärillä istui taajoja ryhmiä vilkkaasti jutellen, kahvia\njuoden tai korttia pelaten. Huoneen täytti aina huumaava äänten\nsorina ja tupakansavu. Pitkän ravintolapöydän takana liikkuivat\ntarjoilijattaret nääntyneinä ja unisina, koettaessaan tyydyttää\nnälkäisten ja janoisten kansalliskaartilaisten tarpeita.\n\n-- Pohjalaisten ensimmäinen komppania! -- Hämäläisten toinen\nkomppania...! kuului yhtämittaa huutoja, kun päälliköt vahtivuoron\nlähetessä kokosivat kahvi- ja korttipöytien ääreen hajaantuneita\ntai penkeille venähtäneitä miehiään. Kiiruusti kavahtivat nämä\njalkeilleen, järjestyivät eteisessä riveihin ja sotilaallista\nryhtiä tavoitellen marssivat päällikköjensä jäljessä ulos, aseinaan\nkävelykepit ja järjestysvallan merkkeinä nuo vasempaan käsivarteen\nsidotut valkeat liinat. Vakavampien tapausten varalle saattoi lisäksi\nyhden ja toisen taskuun kätkettynä olla revolveri tai kummibatonki.\n\nKello oli neljänneksen yli kahdeksan, kun pohjalaisten toinen\nkomppania, johon Markus kuului, marssi kaksimiehisissä riveissä\nylioppilastalon portaita alas. Aamuvarhaisesta huolimatta oli talon\nedustalle kokoontunut jo taaja väkijoukko. Rauhallisina ryhminä\nseisoskelivat siinä ihmiset, keskustellen viime tapauksista ja\nodottaen saavansa kuulla uutisia tai nähdäkseen ohi marssivia\nylioppilaskaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet päästä yleisön,\nvarsinkin sivistyneemmän osan suosikeiksi. Joka kerta kun joku\nylioppilasosasto läheni, avasivat he keskelleen leveän käytävän ja\nseurasivat myötätuntoisin silmäyksin noita nuoria isänmaan toivoja,\njotka kaaokselliseen tilaan joutuneen pääkaupungin kaduilla pitivät\nyllä järjestystä.\n\nVäkijoukon halki marssiessaan sai Markus yhtäkkiä tunteen, että Olga\nseisoo siellä muiden joukossa, katse häneen kiinnitettynä. Hän tunsi\nrinnassaan lämpimän ailahduksen, mutta sen sijaan että olisi etsinyt\nsilmillään Olgaa, palasi hän itserakkaan turhamaisuuden yllytyksestä\neilisiltaiseen ohjelmaansa ja marssi sivuilleen katsomatta eteenpäin,\ntahdissa pysyäkseen hokien mielessään: -- yks, kaks, yks, kaks...\n\nKomppanian oli määrä kello kahteentoista saakka valvoa järjestystä\nKorkeavuoren-, Kasarmin- ja Fabianinkaduilla. Markuksen osasto sai\nosakseen Kasarminkadun ja kaksimiehisinä ryhminä alkoivat he kävellä\nsitä edestakaisin.\n\nPäivä oli lenseä ja tyyni ja aina väliin kurkisti aurinko pilvien\nraosta, alakuloisen lempeästi hyväillen suvivärinsä heittäneitä\npuistoja ja nurmikenttiä. Kaikki tavallinen suurkaupungin melu oli\nkokonaan vaiennut. Ei kuulunut tehtaiden ja veturien vihellyksiä,\nraitiotievaunujen vonkunaa tai rattaiden räminää. Ilmassa oli\ntuntu kuin suurena juhlapäivänä ja odottava juhlailme oli ihmisten\nkasvoilla, heidän hiljalleen soljuessaan pitkin katukäytäviä tai\nkeräytyessään lyhtytolppien ympärille lukemaan niihin kiinnitettyjä\nlakkokomitean tiedonantoja.\n\nKapakat ja kaikki väkijuomalähteet olivat suljetut ja kun yleisö\nkäyttäytyi rauhallisesti ja mallikelpoisesti, ei nuorilla\nkansalliskaartilaisilla ollut järjestyksen ylläpitämisestä\nmitään vaivaa. Markuksesta muuten tuntui, että tämä heidän\nkaartilaistoimensa olikin jonkunlaista leikkinäytöstä, jota\nnäyteltiin vakavin naamoin ja totisin mielin. Hän ei voinut\nuskoa, että heillä yleisön silmissä olisi mitään järjestysvallan\nauktoriteettia. Että niin kuitenkin oli laita, sen tuli hän\nhuomaamaan jo tällä ensimmäisellä vartiovuorollaan Kasarminkadulla.\nLakkokomitea oli antanut tarkat määräykset siitä, minä aikana\npäivästä ja kuinka pitkään ruoka- ja maitokaupat saivat olla auki.\nNäitä määräyksiä oli kuitenkin huomattu rikottavan ja \"esikunnasta\",\nkuten Markus tovereineen nimitti lakkokomiteaa, tuli kaikille\nvahdissa oleville kansalliskaartilaisille käsky valvoa ankarasti,\nettä kaikki kaupat pysyvät luvattomana aikana visusti suljettuina.\nVähän tämän jälkeen huomasi Markus toverinsa kanssa, että eräs\nruoka- ja sekatavarakauppa oli auki ja että siellä kävi ostajia.\nMitäs muuta kuin noudattaa käskyä ja mennä vaatimaan sen sulkemista.\nMielessään epäillen, tulisiko puodinomistaja olemaan millänsäkään\nheidän, sivilipukuisten nuorukaisten antamista käskyistä astui Markus\nvakavana puotiin, toverin seuratessa ihan kintereillä. Kauppias loi\npelästyneen silmäyksen heidän kansalliskaartimerkkeihinsä ja siitä\nrohkaistuneena kysyi Markus:\n\n-- Miksi te pidätte puotianne auki, vaikka se on tähän aikaan\nkielletty?\n\nMarkus ei ollut uskoa silmiään, nähdessään puodinomistajan selvästi\nvapisevan. Epäselvällä ja änkyttävällä äänellä mutisi hän jotakin,\nmistä Markus ymmärsi niin paljon, että hän lupasi heti sulkea\npuotinsa. Kun toverukset olivat palanneet kadulle, riensi hän\ntodellakin täyttämään lupauksensa.\n\nNyt vasta käsitti Markus, etteivät he olleet näyttelijöitä missään\nleikkinäytöksessä, vaan että he olivat jonkun uuden ja salaperäisen\nmahdin edustajia -- mahdin, jonka edessä yleisö vaistomaisesti\ntaipui ja alistui. Tehdessään itselleen selväksi, että tämä mahti\npohjaltaan oli kansantahto, ei siinä arkipäiväisessä ja alasrepivässä\nmielessä, missä räyhäävät joukot sitä jumaluutenaan käyttävät,\nvaan korkeammassa ja pyhemmässä, koko yhteiskunnan ja isänmaan\nparasta tarkottavassa mielessä, -- tehdessään tämän itselleen\nselväksi, tunsi Markus rintansa laajenevan. Hän ei ollut enää\nmikään leikkinäyttelijä, joka valkoinen side käsivarressaan ilman\ntosi tarkoitusta mitteli katuja, vaan tärkeän ja mahtavan vallan\npalvelija. Kun kauppapuodin ovi paukahti kiinni, hengähti hän syvään\nja tunsi itsensä vaikuttavaksi tekijäksi keskellä tätä kaaosta.\n\nAstellessaan näissä mietteissä mäkeä ylös, huomasi hän kirurgisen\nsairaalan kohdalle tultuaan katukäytävällä Olgan, joka silmät maahan\nluotuna kulki samaan suuntaan. Markus kiinnitti katseensa häneen,\nmutta Olga ei kääntänyt päätään. Toveristaan erkaantuen läheni hän\nkatukäytävää ja virkkoi:\n\n-- Olga!\n\nOlga säpsähti, pysähtyi ja kääntyi häntä kohti. Hänen katseessaan\nluuli Markus huomaavansa samalla kertaa surua, arkuutta, ikävöintiä\nja uhmaa. Olga ei puhunut mitään, katsoi vain Markukseen, silmissään\ntuo monivivahteinen ilme.\n\nMarkus käsitti heti, että Olga oli seisonut väkijoukossa\nylioppilastalon edustalla, kuten hän oli vaistonnutkin, sekä sitten\nseurannut heidän osastonsa jäljessä tänne Kasarminkadulle. Lämmin\nhellyyden tunto sekä katumus illallisesta käytöksestään täyttivät\nhänen sydämensä.\n\nKätensä ojentaen lausui hän:\n\n-- Olga, annatko sinä minulle anteeksi sen, että minä eilenillalla\nolin sinulle niin tyly, vaikka sinulla ilmankin oli surua ja huolta?\nEn tiedä mikä minuun meni, mutta minä olin sellainen ikäänkuin vasten\ntahtoani. Ulos tultuani oli minun suorastaan paha olla, kun olin\nvarma, että sinä jäit yksinäsi itkemään.\n\nVastaukseksi ojensi Olga kätensä ja hänen silmiinsä kohosivat\nkyyneleet, kun hän lämpimästi ja luottavasti puristi Markuksen kättä.\nHänen katseessaan kuvastui nyt pelkkää onnellisuutta. Sen tenhoamana\nunohti Markus hetkeksi sen omituisen tilanteen, jossa nyt elettiin ja\nhänellä oli täysi työ hillitä itseään tempaamasta Olgaa syleilyynsä.\n\n-- Voi, sinä rakas, rakas... hoki hän sen sijaan ja pusersi rajusti\nOlgan kättä. -- Koko yön ajan minä olen ajatellut vain sinua ja äsken\nylioppilastalolta lähtiessämme tunsin minä, että sinä olet siellä\nväkijoukossa. Etkös ollutkin?\n\n-- Olin, myönsi Olga hiukan ujosti, -- mutta sinä olit vihainen etkä\nkatsonut sinne päinkään.\n\n-- Vihainenko? Enhän toki, mistä minä olisin voinut vihainen olla,\nse oli vain sellaista... ja kun hän ei osannut käytöstään selittää,\nkäänsi hän äkkiä päinvastaiseen suuntaan: -- Mutta ethän ole, Olga,\nsiitä vihoissasi minulle?\n\n-- Mitä syytä minulla olisi siitä vihotella, naurahti Olga.\n\n-- Kaikki on siis hyvin jälleen ja sinä olet minun oma Olgani,\nlopetti Markus. -- Ja nyt sinä saat tehdä vartiopalvelusta yhdessä\nminun kanssani. Eteenpäin mars!\n\nHe lähtivät rinnan kävelemään mäkeä alas. Samalla juolahti Markuksen\nmieleen jotakin ja hän virkahti:\n\n-- Mutta maltahan, minäpä jätänkin tämän osan katua hetkeksi toverini\nhuostaan ja me teemme sillaikaa pienen retken ylös tähtitorninmäelle,\nnähdäksemme hiukan ympärillemme.\n\nHän tavoitti toverinsa, ilmoitti tälle parilla sanalla aikomuksensa\nja lähti sitten Olgan kanssa kaartinmaneesin sivutse oikaisemaan\nmainitulle näköpaikalle.\n\n-- Kuinka kaunis pääkaupunki meillä sentään onkaan! huudahti Markus,\nkun he olivat tulleet perille ja pysähtyneet haaksirikkoisten patsaan\nluo. -- Kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista kuin maalla\njonakin suurena kirkkojuhlana. Katsopas, kun merenpintakin on aivan\nrasvatyynenä. Mutta mitäs tuo on?\n\nHän oli kääntänyt katseensa eteläsatamaan päin ja huomannut samalla\nsenaatintalon katolla Suomen leijonalipun.\n\n-- Näetkö sinä? kysyi hän henkeään pidättäen Olgalta.\n\nMutta Olga ei tajunnut heti, mitä Markus tarkoitti ja pieni\ntyytymättömyyden väre äänessään selitti hän lähemmin asian. Olga ei\nkuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa samalta kannalta kuin Markus, jonka\nsydämen tuon kauan kätkössä olleen lipun näkeminen sai kiivaasti\nsykkimään. Kuten tuhannet muutkin suomalaiset olivat tänään tehneet,\nsäpsähti hänkin ensinnä sen nähdessään sekä tunsi sydämessään outoa\nhuumausta. Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni\nsielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti.\nKuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon\njotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä.\n\n-- Uskotko sinä, Olga, että tämä kaikki päättyy onnellisesti? kysyi\nhän äänellä, joka tuli kuin kaukaa jostakin korkeuksista, niin että\nOlga ihmetellen käänsi katseensa häneen.\n\n-- Kuka sen tietää, vastasi hän epätietoisuuttaan arastellen.\n\n-- Usko sinä vain, sillä kyllä tämä kaikki päättyy onnellisesti,\nsanoi Markus varmasti. -- Vaikka me olemmekin monien kärsimysten\nkansa, niin me olemme myöskin onnen kansa, sillä itse Jumala valvoo\nmeidän kohtaloamme kuin holhooja alaikäisen asioita.\n\nMarkus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan.\nSellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen\nkansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista.\nHän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen\nhän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista\nrakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: -- suomalaiset!\nsuomalaiset! -- kuten äsken kadulla oli Olgalle hokenut: -- rakas!\nrakas!\n\nKun he hetken kuluttua palasivat Kasarminkadulle, laskeutui\nMarkus takaisin maanpinnalle ja maanpinta muistutti heti omista\nvaatimuksistaan. Hän alkoi nimittäin yhtäkkiä tuntea huikeata nälkää\nja sen johdosta lausui hän:\n\n-- Aamulla lähtiessä en voinut syödä ja nyt minulla on nälkä kuin\nmetsärosvolla. Mutta eihän täällä saa mistään ruokaa.\n\n-- Vaan jospa minä lähden hankkimaan sinulle voileipiä? ehdotti Olga.\n\nMarkus suostui tähän muitta mutkitta ja Olga lähti heti matkaan.\nKuinka kauan hän viipyi poissa, sitä ei Markus voinut arvioida, sillä\nkoko ajan käveli hän toverinsa rinnalla omiin ajatuksiinsa vaipuneena\nsekä vastaamatta juuri mitään tämän kysymyksiin. Siitä kun Olga\nlähti, tuntui hänestä kuluneen vain monias silmänräpäys siihen, kun\nhän jälleen ilmestyi heidän kohdalleen katukäytävälle, kainalossaan\npieni paketti. Siitä löytyi siistejä ja maukkaita voileipiä, jotka\nMarkus tasasi toverinsa kanssa.\n\nKädessään nopeasti häipyvä voileipä katsoi Markus hymyilevin silmin\nOlgaa.\n\n-- Sinun ensimmäinen emäntänäytteesi on arvosteltava korkeimmalla\nkiitoksella, ei hän voinut olla mielihyväänsä purkamatta.\n\n-- Sinua! mumisi Olga ja loi katseensa alas.\n\n-- Nyt minun on lähdettävä Hilmaa paimentamaan, ilmoitti hän hetken\nkuluttua.\n\n-- Milloin minä saan tulla ensi kerran sinua tapaamaan? kysyi Markus,\nsillä yksin jäätyäni tulee minulle heti sinua ikävä.\n\n-- Milloin hyvänsä. Sinä olet aina tervetullut, ja Olga katsoi häntä\nrohkeasti silmiin.\n\n-- Elä katso minua noin tahi minun on vaikea pysyä tässä alallani!\n\nIloisesti naurahtaen heitti Olga hyvästi ja lähti astumaan\nkeskikaupungille päin. Mielihyvin seurasi Markus häntä silmillään.\nTuon pienen ja kiinteän, somaan harmaaseen kävelypukuun verhotun\nvartalon liikkeissä sekä nopeassa käynnintahdissa ilmeni niin paljon\nlujaa luonnetta ja äidillistä huolekkuutta, jotka Markus oli aina\nOlgan seurassa vaistomaisesti pannut merkille.\n\nTultuaan seuraavaan kadunkulmaan pysähtyi Olga ja katsoi taakseen.\nMarkus heitti hänelle intomielisen lentosuukon, mihin Olga vastasi\nhansikastaan huiskuttamalla, kadoten jo seuraavassa tuokiossa\nväkijoukkoon.\n\n\n\n\n19.\n\n\nSeppä Tuomista ei Markus ollut ensi tutustumisensa jälkeen ollenkaan\ntavannut. Toisena lakkopäivänä kohtasi hän hänet odottamatta.\n\nIltapuoleksi päivää oli Markuksen komppania komennettu vahtiin\nkenraalikuvernöörin palatsin luo. Mainitun talon kummallekin\nEsplanaadin puoleiselle kulmalle oli poikki kadun asetettu\nkaksinkertainen vartioketju. Liike oli siltä kohtaa katua siis\nkokonaan katkaistu ja kansalliskaartilaiset osoittivat kulkijoita\nkiertämään Kappeliesplanaadin kautta. Näistä vartioista oli puolet\ntyöväestön muodostamasta kansalliskaartista, joka käytti merkkinään\npunaista sidettä käsivarressa ja jonka pääkortteeri sekä ylin\npäällystö olivat ensimmäisellä poliisiasemalla.\n\nNäiden työväenkaartilaisten joukossa oli Tuominenkin. Hän teki\niloisen, miltei innostuneen vaikutuksen.\n\n-- Suuria asioita on ehtinyt tapahtua sitten kun viimeksi tavattiin,\nlausui Markus tervehdittyään.\n\n-- Niin on ja vielä suurempia on tulossa, vastasi Tuominen. -- Valta\non nyt kokonaan meillä.\n\nTämän viimemainitun sanoi hän tuttavallisesti, aivankuin kysymys\nolisi ollut yksinomaan heistä kahdesta. Markus hymähti siihen sekä\njoutui samalla aprikoimaan, kuinka hänen oman sosialisminsa laita\npohjaltaan olikaan, sillä tämän nykyisen tilanteen oli hän ottanut\nhieman toisin, nimittäin kokonaan suurisänmaalliselta kannalta sekä\nsivuuttaen kaikki luokkanäkökohdat.\n\n-- Teillä niitä on sattunut onnellisia perhetapauksia sitten viime\nnäkemän, muutti hän keskustelun aihetta.\n\n-- On niin, kokonaista kaksi poikaa tulla hurahti samalla kertaa.\nTätä sanoessaan koetti Tuominen näyttää iloiselta ja terhakalta,\nmutta Markus huomasi kuitenkin, että tämä kaksinkertainen väenlisäys\noli myös tuonut joukon uusia huolia Tuomisen perheeseen. Eikä\nkummakaan, sillä olihan mies parasta aikaa lakossa. Sen muistaen\nvirkkoi Markus:\n\n-- Te sitä olette saanut siirtyä lakosta lakkoon. Kuinkas sen\nensimmäisen lakon kävi, tokko se ehti vielä päättyäkään?\n\nTuominen synkkeni huomattavasti vastatessaan:\n\n-- Eiköpä se lie ollut jo päätöksissä. Herrat ottivat\njärjestymättömiä tilalle ja omasta joukostakin ilmestyi muutamia\nrikkureita.\n\n-- Te menetitte siis työpaikan?\n\n-- Mennyttä se on, mutta sillä ei väliä nyt, kun köyhälistö nousee\nvaltaan.\n\n-- Te uskotte siis, että niin käy?\n\n-- No varmasti! innostui Tuominen unohtaen samalla omat\nyksityishuolensa ja vastoinkäymisensä. -- Vanha virkavaltahan on\nkokonaan jo pyhkäisty pois ja valta on meidän käsissämme.\n\nMarkuksella oli omat epäilyksensä tämän vallan pysyväisyyteen nähden,\nmutta hän ei hennonut niitä tuoda esille. Hän antoi Tuomisen pitää\nhaaveensa, kuten hänellä itselläänkin oli omansa, sekä nauttia\neheästä juhlatuulesta keskellä painavia arkihuolia.\n\nMaan ylimmällä hallitusmiehellä oli sentään muitakin vartioita kuin\nkansalliskaartilaiset. Palatsin pihalle oli sijoitettu muutamia\nkomppanioita venäläistä sotaväkeä. Markus huomasi sen vahdinmuutoksen\naikana ja samalla sai hän yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.\nHän oli juhlahuumauksessaan monien muiden tavalla miltei kokonaan\nunohtanut venäläisen sotaväen olemassaolon. Sotilashenkilöitä ei\nnimittäin ollut lainkaan näkynyt kaduilla, vaan he olivat pysyneet\nvisusti kasarmeissaan.\n\nVahdista lähtevä sotaväen osasto marssi, kansalliskaartilaisten\nantaessa tietä, palatsin editse kauppatorille. Upseerit olivat\nnähtävästi kehottaneet miehiä näyttämään ryhtiään, sillä he astuivat\ntavallista paljon jäykempinä ja polkivat jalkansa vihaisesti katuun.\nJokaisen kasvoissa kuvastui hermostunutta jännittyneisyyttä ja uhkaa.\nKatu tömisi, kun he syrjilleen katsomatta marssivat ohitse ja ilman\ntäytti hetkeksi aikaa sakea tökötinhaju.\n\n-- Näyttivät siltä, ettei niitä ole hyvä mennä ärsyttämään, virkkoi\nmuuan vanhempi työläiskaartilainen.\n\nSiihen ei kukaan puhunut mitään ja kaikki tuntuivat miettivän,\nettei asema ollut niinkään vaaraton kuin miltä se ensi silmäyksellä\nnäytti. Mutta yleisessä humussa oli suurin osa ihmisiä sen kokonaan\nunohtanut ja varsinkin nuoremmat olivat laskeneet mielikuvituksensa\nvalloilleen sekä leikkivät innostuneesti vallankumousta aivankuin\naseman herruus olisi vastaan kiistämättä ollut heidän. Että melkoinen\nosa vanhempaakin ikäluokkaa otti asian siten, osoitti kuinka\nlapsenkengissä Suomen kansa valtiollisiin tosiasioihin nähden vielä\nkulki.\n\nMuutoin oli järjestys kaduilla ja kaikkialla yleisön keskuudessa\nerinomainen. Kenraalikuvernöörin palatsia vartioivien\nkansalliskaartilaisten tehtävä supistui siihen, että he neuvoivat\nsiitä ohitse pyrkivää yleisöä kiertämään keskiesplanaadin\nkautta. Innokkain tässä toimessa oli eräs kuuromykkä mies, joka\ntyöläiskaartiin kuuluvana oli sitonut käsivarteensa punaruutuisen\nnenäliinan. Käsillään hosuen ja mölisten ehätti hän jokaisen eteen,\njoka läpimenon aikomuksissa läheni vartioketjua. Piittaamatta\nvähääkään säikähtyneiden naisten kiljauksista tai niistä vihaisista\nsilmäyksistä, joita häneen heitettiin, jatkoi hän väsymättömällä\ninnolla hosumista, mölyämistä ja viittilöimistä, herättäen\nkansanjoukoissa sekaisin naurua ja paheksumista.\n\nIltahämärissä marssi Markuksen komppania pois kenraalikuvernöörin\ntalolta ja sijalle tuli toinen. Syötyään ylioppilastalolla voileipiä\nja kylmiä piirakoita lähti Markus käymään asunnossaan, sillä seuraava\nvartiovuoro alkoi vasta kello kahdeltatoista yöllä.\n\nPaljosta kävelystä ja seisomisesta väsyneenä heittäytyi hän\nkeinutuoliin, lepuuttaakseen hiukan jäseniään. Unta hän ei kuitenkaan\ntuntenut kaipaavansa, sillä päivän vaikutelmista oli hänen mielensä\nvielä virkeänä ja valppaana.\n\nOlgan kuva, sellaisena kuin hän oli esiintynyt äsken Kasarminkadulla,\npalasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Sen huolekkaan ja äidillisen\npiirteen johdosta, joka Olgassa oli yhä enemmän alkanut Markukselle\nselvetä, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet oman kodin\nperustamiseen. Tähän saakka oli yhteiselämä Olgan kanssa ja oma koti\nesiintyneet hänelle ainoastaan tulevaisuuden mielikuvana. Mutta\ntänään, Olgan lähdettyä hänen luotaan Kasarminkadulta, oli hänessä\nentistä voimakkaampana herännyt oman kodin kaipuu ja hän oli tehnyt\nitselleen kysymyksen, eikö sen perustaminen voinut jo kaikista\nlähimmässä tulevaisuudessa käydä päinsä. Yhä uudelleen ja uudelleen\nolivat hänen ajatuksensa päivän kuluessa palanneet tähän asiaan ja\nse oli alkanut näyttää yhä mahdollisemmalta. Nyt teki hän muutamia\nkäytännöllisiä laskelmia ja huomasi, että hän hyvin voi mennä\nnaimisiin jo ennen opintojen päättymistä.\n\nKuten tavallista, valtasi hänet, asiasta kerran selville päästyään,\nrajaton kiihko viedä se mitä pikimmin perille. Hän ponnahti ylös\nkeinutuolista ja varustautui lähtemään Olgan luo, esittääkseen\nhänelle asian heti tuoreeltaan.\n\nLaskeuduttuaan alas kadulle tunkeutui hänen mieleensä kuitenkin\npieni epäilys. Oliko tämä nyt laitaa, kysyi hän itseltään,\nettä hän keskellä tätä yleistä kaaosta, jolloin kaikkien\nmieliä jännitti yksinomaan isänmaan asia, takertui yhtäkkiä\nkodin perustamisajatuksiin? Näitä epäilyksiä torjuessaan sai\nhän odottamatonta apua itse Goetheltä, sillä yhtäkkiä muistui\nhänen mieleensä runoelmasta \"Hermann und Dorothea\" eräs kohta,\njonka hän kouluaikana oli erikoisella mielihyvällä ja ikäänkuin\nennakkovaistolla mieleensä painanut. Pimeätä katua astellessaan\nkertasi hän ääneensä säkeet, joilla Hermannin äiti rohkaisi lemmen\nkahleisiin joutunutta poikaansa:\n\n    \"Darum lob' ich dich, Hermann, dass du mitt reinem Vertrauen\n    Auch ein Mädchen dir denkst in diesen traurigen Zeiten,\n    Und es wagtest zu frein im Krieg und über den Trümmern.\"\n\nLämpimästi ja voimakkaasti sykähyttivät nämä säkeet Markuksen\nsydäntä. Kaikki epäröimiset olivat kuin pois puhalletut. Pitkin\naskelin harppasi hän säkkipimeässä eteenpäin, törmäten tavan takaa\npahki vastaantulijoihin sekä aiheuttaen äkäisiä sisunpurkauksia.\nMutta mistään piittaamatta kulki hän eloisin mielin halki pimeän\nkaupungin.\n\nMinua kuljettaa kohti päämäärääni \"vividus impetus\", ajatteli hän\nhymyillen, kun mieleensä muistuivat sanat, joilla Horatius eräässä\noodissaan kuvaa nuoren kotkan eloisata viettiä.\n\n\n\n\n20.\n\n\nKyllä se on surkeata, että sitä pitää vielä noita lapsia laittaa\ntähän kurjuuteen! puhui Tuomisen vaimo harmaalla äänellä, istuen\npesän edessä ja kuivaten rievulla toista kaksospoikaa, joka sylkeä\nkakistellen makasi tyytyväisenä hänen helmassaan.\n\nHänen kuulijanaan oli Olga, joka oli pistäytynyt auttamaan häntä\nlasten kylvetyksessä. Pyöreät ja valkoiset käsivarret paljaina\nkyynärpäihin saakka istui hän kahden tuolin varaan asetetun soikean\npesuastian ääressä, sivellen sienellä toista kaksospoikaa, joka\nmakasi vatsallaan haaleassa vedessä, rinta nojaten Olgan vasempaan\nkämmeneen.\n\n-- Ja mikä ihme siinä pitää olla, jatkoi Tuomisen vaimo, -- että\nnoita lapsia annetaan niin runsaasti juuri köyhille, joilla usein on\ntietämistä siinä, että itse pääsevät päivästä toiseen. Kyllä vain\nolisi meillekin tämmöisenä aikana ollut yhdessä tarpeeksi.\n\n-- Noo, siinä samassahan niitä menee kaksikin, koetti Olga lohduttaa.\n-- Tällaisia kilttiä palleroita! Ihan huvikseen sitä käsittelee, kun\non ihokin niin pehmoista kuin sametti.\n\n-- Voi, voi, kyllä sitä on hyvä puhua sellaisen, jolla ei itsellään\nole lapsia. Mutta kun ne yökauden vuorotellen poraavat ja välistä\nyhteen ääneen, niin ettei tiedä kumman niistä syliinsä sieppaa, niin\nkyllä siinä jo johtuu toisenlaisiinkin ajatuksiin. Entäs sitten, kun\nne vähän kasvavat ja alkavat vaatia muutakin syömistä kuin rintaa!\nIhan hirvittää ajatellessa, että lapsijoukon kanssa joutuu kokemaan\ntällaista työttömyyden aikaa.\n\nVaimon ääni sortui itkun sekaiseksi valitukseksi, kun hän jatkoi:\n\n-- Kohta tässä ei ole kuin paljaat seinät jäljellä, kun on täytynyt\npanttiin kantaa kaikki, jolla on jonkunkaan markan irti saanut.\nViimeksi vei Antti minun kihlakelloni ja kauanko nekään rahat enää\nkestää!\n\nSäälien silmäili Olga hänen kelmeitä ja laihtuneita piirteitään sekä\nluisevia käsiään, joilla hän kapaloitsi lasta. Annettuaan sille\nrintaa asetti hän sen varovasti pärevasuun, jossa molemmat pojat\nnukkuivat rinnan. Vasun yli kumartuneena piispitti hän hetken hiljaa,\nkunnes poika ummisti silmänsä, minkä jälkeen hän otti Olgalta toisen\nja alkoi sitä vuorostaan pesän edessä kuivailla. Olgasta näyttivät\nhänen huulensa alituisesta piispittämisestä venyneen torvelle ja\nmuutoinkin se äkkiä vanhentuminen, mikä Tuomisen vaimossa näkyi niin\nselvänä, teki häneen aina painostavan, miltei itkettävän vaikutuksen.\nTällä kertaa lauloi hänen sydämensä kuitenkin siinä määrin omaa\nonnentunnettaan, että hän näki nämä seikat ainoastaan puolella\nsilmällä ja kuuli Tuomisen vaimon harmaat valitukset vain puolella\nkorvalla. Vaikka Markus ei ollut tiennyt sanoa, milloin hän ensi\nkerran pääsee tulemaan, oli hän kuitenkin pitkin iltaa odottanut\nhäntä. Korvat herkkinä tarkkasi hän eteisestä kuuluvia askeleita\nsekä kykeni ainoastaan vaillinaisesti tajuamaan Tuomisen vaimon\nsydämenpurkauksia.\n\nKun viime mainittu oli saanut toisenkin kaksospojan kapaloiduksi,\nhavahdutti Olgan eteisestä kuuluva koputus unelmistaan.\n\n-- Eikös meidän ovelle joku koputtanut? kysyi hän seisomaan nousten.\n\n-- Kyllä kai, koska teidän oveanne kuulutaan avattavan, arveli\nTuomisen vaimo katsettaan lapsesta nostamatta.\n\n-- Pitää mennä katsomaan, kuka sinne tuli, ja Olga ryhtyi hihojaan\nsuoristamaan.\n\n-- Taitaa olla se ylioppilas, sanoi Tuomisen vaimo, saaden\nkasvoilleen puserretuksi vaisun hymyn.\n\n-- Mitä joutavia! sanoi Olga moittivasti, sillä hän ei mielellään\nkuullut viittailuja suhteeseensa.\n\nEnnenkuin hän ehti lähteä omalle puolelleen, tuli Hilma Tuomisen\nhuoneeseen.\n\n-- Se on siellä, hän sanoi sisarelleen, viitaten päällään heidän\nhuonettaan kohti.\n\nSisarusten välillä oli eilen illalla, Hilman palattua kaupungilta,\nollut jälleen kiivas kohtaus. Sen johdosta oli Hilma koko päivän\npaikannut mökönturkkia ja sen takia hän nytkin niin ynseällä tavalla\nilmoitti siskolleen Markuksen saapumisen.\n\n-- Kuka _se?_ oli Olga vähällä kivahtaa, mutta Tuomisen vaimon takia\njätti hän asian sikseen ja lähti mitään puhumatta huoneesta.\n\nTultuaan omaan kamariinsa ei hän aluksi huomannut siellä ketään\nvierasta. Hän luuli Hilman narranneen häntä ja tunsi jo mielessään\nsuuttumuksen sekaista pettymystä. Mutta peremmäs astuessaan huomasi\nhän uunin takaa pistävän näkyviin miehen palttoonhelman. Mieli\niloiseksi sykähtäen astui hän löytöään kohti, huudahtaen nauravalla\näänellä:\n\n-- Ahaa, löysinpäs!\n\nSamassa tuli Markus esiin piilostaan, kaappasi hänet riehakasti\nsyliinsä ja nosti kohoksi lattiasta.\n\n-- Voi, voi, pudotat vielä! oli Olga hätäilevinään.\n\n-- Niinkö mitättömänä sinä minua pidätkin! Tässä rangaistus, ja hän\nsuuteli Olgaa kaulaan, kun ei sillä kertaa ylettänyt ylemmäs.\n\nHän istahti lähimmälle tuolille, asetti Olgan polvelleen ja katsoen\nhäntä koomillisen vakavasti silmiin jatkoi:\n\n-- Kuulehan, Olga, sinustako siis tulee minun pikku vaimoni ja emäntä\nminun talooni ja minun lukuisain lasteni äiti ja...\n\nSamassa painoi Olga kämmenensä hänen suulleen.\n\n-- Mutta mitä nyt, Olga, etkö sinä siis rakastakaan minua, työntäen\nOlgan käden syrjään suuteli hän häntä.\n\n-- Kuulehan nyt kuitenkin, mitä minä olen miettinyt koko päivän ja\nmitä minä tulin sinulle ehdottamaan, jatkoi Markus tosissaan.\n\n-- Minä olen päättänyt perustaa oman pienen kodin ja tehdä sen\nmahdollisimman pian. Mitä sinä siihen sanot?\n\n-- Mitäpä minulla olisi siihen sanottavana, vastasi Olga\nteeskennellyn epätietoisena.\n\n-- Mutta kysymys on siitä, suostutko sinä tulemaan sen kodin\nvaltiattareksi?\n\nMarkus katsoi Olgaa vakavasti silmiin. Olga ei puhunut mitään, mutta\nyhtäkkiä kietoi hän kätensä luottavasti Markuksen kaulaan.\n\n-- Sinä siis suostut, rakkaani! riemuitsi Markus ja likisti Olgan\nrintaansa vasten. -- Mutta eikö sinua pelota, että me kuolemme\nnälkään?\n\n-- En minä sinun kanssasi pelkää mitään! vastasi Olga ja kätki\nkasvonsa Markuksen olkapäälle.\n\n-- Kiitos siitä! Mutta kuulehan kuitenkin, miten minä olen ajatellut,\nja Markus alkoi selvittää Olgalle laskelmiaan, joiden pohjana oli\nse, että kaksi henkeä voi kalustamattoman huoneen vuokraten ja itse\nruuan laittaen elää samalla kuin yksineläjä, joka vuokraa kalustetun\nhuoneen ja syö ulkona. Ja varakeinona oli Markuksella se, että hän\ntarpeen vaatiessa rupeaa vakinaiseen sanomalehtityöhön jo ennen\nopintojen päättymistä.\n\n-- Mutta minä olen aikonut toteuttaa tämän mahdollisimman pian,\njatkoi hän. -- Heti kun tästä sekasorron tilasta päästään taas\nsäännöllisiin oloihin. Hyväksytkö sinä sen?\n\nOlgalla ei ollut siihenkään mitään vastaan sanottavaa.\n\n-- Kaikki on siis sitä myöten selvää! lopetti Markus ja sinetöitsi\nasian suutelolla.\n\nKun Olga oli irtautunut hänen syleilystään ja ryhtynyt teetä\npuuhaamaan, virkkoi Markus hetken mietittyään ja hiukan arastellen:\n\n-- Tietysti me emme suostu kirkolliseen avioliittoon?\n\n-- Kuinkas sitten? kysyi Olga säikähtyneenä ja pysähtyi\naskartelussaan.\n\n-- Kuinka hyvänsä muuten, mutta papin eteen minä en rupea\npolvistumaan! kiihtyi Markus. -- Ja yhtä vähän sopii sinunkaan sitä\ntehdä, koetti hän hetken kuluttua korjata yksipuolista ja tylyä\nlausettaan.\n\n-- Mutta eihän siitä muutenkaan voi tulla oikeaa avioliittoa, sanoi\nOlga hiljaa.\n\n-- Miksei voi? Ei suinkaan pappi avioliittoa avioliitoksi tee.\nSehän on yhteiskunnallinen laitos ja kokonaan miehen ja naisen\nvälinen asia, jonka kanssa mustatakeilla ei ole mitään tekemistä.\nJa jos joitakin muodollisuuksia tarvitaan, niin voimmehan me solmia\nsiviliavioliiton raastuvanoikeuden edessä.\n\nSellaisia oli viime aikoina muodostettu muutamia ja Markus oli\näskettäin lukenut eräästä vapaamielisestä aikakauslehdestä\nartikkelin, jossa niitä puolustettiin sekä kehotettiin\nraastuvanoikeutta käyttäen välttämään kirkollista vihkimistä. Olga\noli nähtävästi myös kuullut mistä sekä tiesi, mikä naista alentava\nseikka siihen kätkeytyisi, sillä punastuen vastasi hän:\n\n-- Eihän toki sellaista, hyi!\n\nMarkus oli näkevinään Olgassa uuden piirteen: vaistoihin ja\nennakkoluuloihin nojautuvan itsepäisyyden. Häntä suututti ja mitään\npuhumatta murjotti hän alallaan.\n\nArastellen ja äänessään lepyttelevä sävy virkkoi Olga hetken kuluttua:\n\n-- Miksemme me voisi antaa papin vihkiä itseämme? Onhan se niin\nkaunis tapa ja... ja kuulehan, minä tahtoisin sitä ennen kaikkea\näitini tähden.\n\nHän katsoi pyytävästi Markusta silmiin.\n\n-- No niin, siitähän me ehdimme lopullisesti vielä tuonnempana sopia,\nsanoi Markus, jonka jäykistyneen mielen Olgan katse sai sulamaan ja\njoka tällä kertaa päätti voittaa itsensä, ettei syntyisi sellaista\npainostavaa murjotuskohtausta kuin hänen parilla edellisellä\nkäynnillään.\n\nOlga hengähti helpotuksesta ja ryhtyi asettelemaan teekuppeja\npöydälle.\n\nKun he hetkistä myöhemmin istuivat vastapäätä hämmennellen höyryäviä\nteekuppejaan, sanoi Olga hymyillen:\n\n-- Me olemme tässä sopineet jo miltei kaikesta, eikä minun\nmieleenikään ole juolahtanut kysyä, mitä sinun omaisesi tästä\nkaikesta sanovat.\n\n-- Ja minä puolestani olen unohtanut tiedustella, hyväksyykö sinun\näitisi minua vävypojakseen, vastasi Markus.\n\n-- Mitä siitä, hän on sellainen yksinkertainen vanha mummo, joka\nvarmastikin on iloinen, saadessaan kuulla asiasta, sanoi Olga\nvaatimattomasti.\n\n-- Minun äitini on kuollut, ilmoitti nyt Markus, -- mutta jos hän\neläisi vielä, niin mieltyisi hän varmastikin heti sinuun. Muutoin\nminä olen täysi-ikäinen mies enkä kysy tässä asiassa kenenkään\nmieltä. Minä otan vaimon itselleni enkä omaisilleni.\n\nOikeastaan oli Markus ehtinyt jo ajatella isänsä ja veljensä\nsuhtautumista tähän asiaan ja hän oli vakuutettu heidän\nvastustuksestaan. Mutta kaikesta huolimatta oli hän päättänyt\ntoteuttaa aikomuksensa. Haihduttaakseen viimeisetkin huolten tähteet\nOlgan sydämestä jatkoi hän:\n\n-- Mitä isääni ja veljeeni tulee, niin olen varma, että hekin\npitäisivät sinusta, jos he nyt yleensä sosialismini takia haluavat\nminua lainkaan enää nähdä.\n\nSitä ja tätä jutellen jatkoivat he teen juontia. Hilma pysyi\nkoko ajan visusti Tuomisen puolella. Olgan kerrottua viimeisestä\nriidastaan siskonsa kanssa, johtuivat he neuvottelemaan siitä, miten\nHilman elämä olisi viisainta järjestää sen jälkeen kun Olga asettuu\nMarkuksen kanssa yhteiseen kotiin. Lopulta pitivät he parhaimpana\nsitä, että Hilma asuu heidän luonaan.\n\nPuoliyön lähetessä heitti Markus hellät hyvästit ja lähti\npääkortteeriinsa, kuten hän nykyään nimitti ylioppilastaloa.\nVaeltaessaan halki pimeän kaupungin, tunsi hän mielensä iloiseksi\nja tyytyväiseksi, vaikka kodin perustamisen tiellä olikin vielä tuo\navioliiton solmiamismuotoa koskeva kiusallinen erimielisyys. Mutta\nhän toivoi sille löytävänsä onnellisen ratkaisun.\n\n\n\n\n21.\n\n\nKaaoksellista olotilaa jatkui päivästä toiseen. Markus pysyi\nuskollisesti toimessaan, milloin yösydännä seisten tovereineen\nvartijana yliopiston portilla, aseena tukeva kummibatonki, milloin\npatrulleeraten eri osissa kaupunkia. Lyhyet lomahetket vietti hän\nylioppilastalolla tai kävi keski-yötä nukahtamassa jonkun lähellä\nasuvan toverin asunnossa. Olgan luona tai omassa huoneessaan ei hän\ntullut pariin vuorokauteen käyneeksi.\n\nEpävarmuuden tunto ja odotuksen jännitys kasvoivat päivä päivältä. Se\njuhlamielinen innostus, jolla koko kansa oli lakkoon liittynyt, ei\nvoinut ajan oloon suojata ihmisiä syvälle syöpyneen puoluekatkeruuden\npurkauksilta. Kenraalikuvernöörin palatsin edustalla puhkesivat\neräänä päivänä ihmisten puolueintohimot näkyviin vähemmän kauniilla\ntavalla ja sen jälkeen sattui rettelöitä ylioppilaskaartilaisten\nja punakaartilaisten välillä, mikä nimitys työväen muodostamasta\nkansalliskaartista alkoi päästä käytäntöön. Jälkimmäiset, joiden\nkunniaksi kuitenkin on luettava hyvä järjestys ja ankara kuri,\nanastivat vähitellen haltuunsa koko järjestysvallan, niin että\nylioppilaskaarti kävi kokonaan tarpeettomaksi. Komppania toisensa\njälkeen jäi pois vahtipalveluksesta ja niin lakkasi hiljalleen koko\nkomento.\n\nIlmassa risteili mitä kirjavimpia ja toinen toistaan\neriskummallisempia huhuja, jotka saivat varsinkin\narvostelukyvyttömäin ihmisten päät pyörälle. Milloin kerrottiin\nsosialistijohtajain panneen toimeen sen ja sen hullutuksen,\nmilloin taas satapäinen huhu tiesi tarkkaan määrätä ajan, jolloin\nHelsinkiä alettaisiin Viaporista käsin pommittaa. Ja tiedot, joita\nPietarista päin saapui, olivat vieläkin päättömämpiä. Tämä sähkön ja\nsanomalehtien seisausaika loi ilmapiirin, jossa huhu yks kaks puhkesi\nmitä rehevimpään kukintaansa. Lakkokomitea koetti kyllä taistella\nlyhtytolppiin kiinnitetyillä tiedonannoillaan näitä päättömiä juttuja\nvastaan, mutta ihmiset uskoivat sellaisia aina mieluummin kuin kuivaa\ntotuutta, ja jos yksi huhu osoittautuikin perättömäksi, kuten aina\nvähän ajan kuluttua kävi, niin ilmestyi heti tilalle toinen kahta\nkummempi. Jos koskaan, niin vilisi tuona merkillisenä viikkona\nhyvien helsinkiläistemme päässä mitä kirjavin ja levottomin lauma\nmuurahaisia -- kuten suuremmassa tai vähemmässä määrin oli laita yli\nkoko maankin.\n\nSen jälkeen kun ylioppilaskaarti lakkasi toimimasta, kulutti Markus\naikansa yksinomaan ylioppilastalolla. Hän oli perinpohjin kyllästynyt\nkaikkiin huhuihin ja ikäänkuin tylsistynyt niiden vaikutuksille. Ei\nedes se verisen mylläkän uhka, joka tuon hullunkurisen torisenaatin\nvalitsemisen edellä äärimmilleen kiihotti ihmisten mieliä, kyennyt\nhänessä herättämään juuri sanottavaa vastakaikua. Kyllästyneenä\nkaikkeen tyytyi hän rauhassa odottamaan, mitä tuleman piti ja mihin\nuusiin muotoihin yhteiskunta tästä kaaostilastaan oli selkiintyvä.\nHän ei tuntenut itsessään mitään kutsumusta vaikuttamaan tapausten\nkulkuun ja häntä tympäisi nähdä ympärillään tuhansien höyrypäiden\ntärkeinä häärivän ja soittavan suutaan ikäänkuin tuo käynnissä oleva\njättiläisprosessi olisi heidän eleistään ja huudoistaan riippunut.\nHänen isänmaallinen juhlamielensäkin oli alentunut ja hän katseli\ntapauksia ympärillään jonkinlaisella filosofisella resignatsionilla\n-- mikäli hän ylenmääräiseltä henkiseltä ja ruumiilliselta\nväsymykseltä enää lopulta siihenkään kykeni. Viitsimättä juuri\nmistään keskustellakaan, istui hän järkähtämättä alallaan lähellä\ntarjoilupöytää ja pelasi korttia. Paikaltaan liikkumatta tyydytti\nhän nälkänsä kylmillä piirakoilla ja kahvilla. Pelitoverit hänen\nympärillään vaihtuivat yhtä mittaa, mutta hän pysyi uskollisena\ntuolillaan.\n\nSiten oli hän yhteen menoon ollut sijallaan vuorokauden ympäriinsä,\nkun Veli Forsberg odottamatta ilmestyi siihen hänen läheisyyteensä.\nMarkuksen päässä tuntui tyhjältä eikä hän ollut enää selvillä,\nmonesko lakkopäivä oli kulumassa. Veljeä ei hän ollut sitten lakon\npuhkeamisen ollenkaan tavannut, mutta siitä huolimatta ei hän\nosoittanut mitään erikoisempia ihastuksen merkkejä, sillä siihen\nmäärään olivat hänen aistimensa väsähtäneet.\n\n-- Mitä kaikkea sinulle kuuluu? tiedusteli Veli uteliaana.\n\n-- Eipä mitään erikoisempaa, vastasi Markus vallan arkipäiväisesti ja\nryhtyi jakamaan kortteja.\n\nVeli seurasi hetken äänetönnä pelin kulkua, mutta sanoi sitten\nikävystyneenä Markukselle:\n\n-- Kuule, lähdetään pois, täällä on niin kamalan raskas ilma.\n\n-- Taitaa olla, vaikka minä en tiedä siitä mitään. Mutta joutaapa\ntäältä lähtemäänkin.\n\nMarkus heitti kortit kädestään pöydälle ja seurasi toveriaan ulos. He\nlähtivät astelemaan Veljen asuntoa kohti ja matkalla liittyi heidän\nseuraansa eräs kolmaskin toveri.\n\n-- Sinä olet kai ollut kansalliskaartissa? virkkoi Veli heidän\nkävellessään.\n\n-- Niin olen, vastasi Markus. -- Entäs mitä sinä olet puuhannut, kun\nsinua ei ole näkynyt koko lakkoaikana?\n\n-- Olen flaneerannut pitkin katuja, katsellut ympärilleni sekä ollut\nmuutamissa kokouksissa.\n\nVeli oli vakavan, miltei uhkaavan näköinen ja Markus alkoi aavistaa\nhänellä olevan jotakin hampaankolossa. Kun he olivat ehtineet Veljen\nasuntoon, asettuneet istumaan ja saaneet paperossit palamaan,\nalkoi purkaus. Veli oli ollut vanhojen fennojen kokouksissa\nkirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä\närtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat\nsynnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet\nloukkaukset. Varsinkin oli Veli kiihtynyt niistä tiedoista, joita\nhän puolueensa kokouksissa oli kuullut Turun tapauksista; kuinka\nkatuyleisö siellä oli ruokottomasti häväissyt, jopa rääkännytkin\nhovioikeuden virkamiehiä. Kun hän kiihtyneessä äänilajissa oli tehnyt\nselkoa kaikista kuulemistaan, lopetti hän sanottavansa seuraavalla\nkiukkuisella purkauksella:\n\n-- Älkää te luulkokaan, että tämä on viimeinen tilinteko! Pitäkööt\nnyt kagaalit orgioitaan, kyllä se heillekin koittaa tilinteonpäivä,\njahka suomalainen puolue on päässyt vapautumaan siitä painolastista,\njota sen hartioille on näinä vuosina kertynyt. Tämän jälkeen täytyy\njokaisen olla selvillä rajoista!\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan katsoi Veli vaativasti Markukseen.\nTälle oli Veljen kiihko kokonaan odottamatonta, sillä joistakin\nsattuneista häiriöistä ja yleisöjoukon vallattomuuksista huolimatta\noli hän luullut koko kansan puolueisiin katsomatta olleen\nyksimielisen. Hän oli kuin yksinkertainen sotilas, joka näännyksiin\nsaakka oli toimittanut palvelusta rintamassa, luullen koko armeijan\nylimmästä alimpaan tehneen samoin ja samassa mielessä. Mutta nyt\nsai hän hämmästyksekseen havaita, että ylempänä esikunnassa eivät\nasiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä\nleimahtanut entistä katkerampaan paloon.\n\n-- Ei sinunkaan käy enää laatuun hoippua puolelle ja toiselle,\nvaan sinun on merkittävä kantasi selvästi! jatkoi Veli, käyden nyt\navoimesti Markuksen kimppuun ja pitäen kaikupohjanaan toveria,\njoka kadulla oli liittynyt heidän seuraansa ja joka vaieten istui\nsyrjempänä.\n\n-- Mutta eikö minun kantani ole kyllin selvä, sopersi Markus, joutuen\nyhä enemmän hämilleen. -- Olenhan minä sosialisti, mikäli tässä\npuoluerajoja tarvitaan.\n\n-- Sosialisti! kertasi Veli ivallisesti. -- Sosialistinahan sinun\npitäisi kuulua työväen kaartiin, mutta sinä vedätkin yhtä köyttä\nkagaaliylioppilasten kanssa!\n\nEnnenkuin Markus ehti vastata, että hän on ylioppilaskaartissa nähnyt\nmonta vanhaa fennoakin, jatkoi Veli kiihkeästi:\n\n-- Että joku kaupunkilaisnulikka kuuluu kagaaliin, niin sen nyt voi\nvielä käsittää, mutta että sinä maalaisena ja talonpojanpoikana\nlukeudut samaan joukkoon, se on miltei anteeksi antamatonta. Kehtaat\nkuulua joukkoon, joka on häväissyt Yrjö-Koskista ja kuitenkaan sinä\net voisi olla ylioppilas ilman samaa Yrjö-Koskista, koska meillä\nilman häntä ei olisi suomenkielisiä kouluja!\n\nKun Veli näin vain ilman muuta luki hänet kagaaliin kuuluvaksi ja\nsen perusteella ripitti häntä tällä odottamattomalla tavalla, se\nsai Markuksen hämmästyksestä ja loukkaantumisesta sanattomaksi.\nSitäpaitsi saattoi hänet rajaton väsymyskin kykenemättömäksi ja ennen\nkaikkea haluttomaksi antautumaan kiihkeään väittelyyn. Hän tunsi vain\nhalua päästä mitä pikimmin asuntoonsa ja saada hiukkasen levähtää.\n\nHe lähtivät kolmisin alas kaupungille. Veljeä tuntui ärsyttävän se,\nettei Markus vastannut mitään hänen hyökkäyksiinsä. Hän tuhkaili\nnenäänsä ja tuntui latailevan itseään uuteen purkaukseen kuin\npienoispilvi, joka oli imeytynyt täyteen sitä sähköä, mitä vanhain\nfennojen puoluekokous oli nähtävästi ollut täynnä.\n\nMarkus kulkeutui tahallaan edelle molemmista tovereistaan ja kun oli\ntultu Esplanaadille, joudutti hän yhä enemmän askeleitaan, kunnes\nihmisvirta yks kaks erotti hänet näistä. Nyt lähti hän suoraa päätä\nja mistään katukohtauksista piittaamatta astumaan Rauhankadulle.\nPäästyään vihdoinkin omaan huoneeseensa heittäytyi hän riisuutumatta\nvuoteeseen, vaipuen siinä tuokiossa raskaaseen uneen.\n\nNukuttuaan noin tunnin verran heräsi hän siihen, että joku nyki\nhäntä käsivarresta sekä toisti hätäisesti hänen nimeään. Kun hän\nvaivalla sai silmänsä auki sekä pääsi hiukan tajuamaan todellisuutta\nympärillään, huomasi hän vuoteensa vieressä nuorimman talon\nneideistä, joka kovin kiihtyneenä pyysi häntä tulemaan eteiseen.\nKuullessaan samalla muutamia etäisiä tykinjymähdyksiä sekä luullen\njotakin tavattoman vakavaa olevan tekeillä, kavahti Markus\nsiekailematta jaloilleen ja seurasi neitiä unipohmelosta hoippuen\nsekä silmiään hieroen eteiseen, josta kuului riiteleviä ääniä.\n\nPäästyään pimeän käytävän läpi näki Markus ulko-oven edessä rivissä\nseisovan erään hyvin keikarimaisesti puetun miehen, jonka käytös ja\nvielä enemmän puhetapa ilmaisi hänen kuuluvan työväen luokkaan, sekä\npari naista, joista toinen oli talon oma palvelijatar. Miehellä oli\ntulipunainen kravatti sekä punainen side käsivarressa. Vieraalla\nnaisella oli myös käsivarressaan jonkunlainen merkki. He olivat\ntulleet lakkokomitean lähetteinä panemaan herrasväkeä tilille siitä,\nettä palvelustyttö ei oman kantelunsa mukaan ollut saanut täyttä\nlakkovapautta.\n\nHeistä vastapäätä, sisähuoneisiin johtavalla ovella, seisoi\nkeskimmäinen talon neideistä, sillä vanhin sisko oli kaupungilla.\nKun Markus saattajineen asettui hänen rinnalleen, oli heitä silläkin\npuolen kolmihenkinen rivi. Kierosilmäinen neiti ja punakravattinen\nmies pitivät yllä äänekästä keskustelua tai paremmin sanoen\nuhkauksilla ja haukkumasanoilla höystettynä riitaa. Palvelustyttö,\nmustasilmäinen ja liukaseleinen hälläkkä, jonka pahankurisuudesta\nMarkus oli saanut pätevän todistuksen, kuullessaan hänen pesää\nsytyttäessään särmikkäästi kiroilevan, ei nuoruudestaan huolimatta\nhäikäillyt emäntiensä edessä jatkaa kanteitaan, joita hän teki hyvin\näkäisessä ja kiihtyneessä äänilajissa. Kun vanhempi läsnäolevista\nsisaruksista selitti niiden johdosta lujasti, että palvelijattarien\nei ole tarpeellista olla niin perusteellisesti lakossa, että\nkotiaskareet jäävät suorittamatta, menetti punakravattinen,\njolla äsken saavutetun vallan maku oli nähtävästikin kohonnut\narveluttavasti päähän, viimeisenkin mielenmalttinsa.\n\n-- Älkää te luulkokaan, huusi hän astuen askeleen eteenpäin ja\npudistaen nyrkkiään vanhemman neidin kasvojen edessä, -- älkää\nte luulkokaan, että te saatte tästä puolin meitä mielenne mukaan\nkuranssata. Nyt onkin, kuulkaa, valta meitillä ja me näytämme, ettei\nköyhälistön kanssa pelatakaan miten hyvänsä!\n\n-- Näyttä te mitä näyttä! huusi vanhempi neiti miltei yhteen suuhun\nhänen kanssaan. -- Ei me pelkkä teitä eikä te saa tulla räyhämään\nihmisten huoneisiin!\n\n-- Sådant pack! -- säesti nuorempi neiti siskoaan.\n\nPunakravattinen naisseuralainen ja talon palvelustyttö kiihtyivät\nhekin huutamaan yhteen ääneen toisten kanssa ja niin täytti pienen\neteisen tuota pikaa sekava melu. Nuorempi talon neideistä nyki\nMarkusta yhtä mittaa hihasta, kehottaen häntä ajamaan ulos nuo\nkutsumattomat vieraat. Mutta päästyään selville tilanteesta, etääntyi\nMarkus siitä samalla. Hän katseli ikäänkuin kauempaa noita edessään\nriiteleviä ja kiihtyneesti eleileviä ihmisiä. Hänen myötätuntonsa ei\nkallistunut kummallekaan puolelle ja mikäli se jäi seisahduskohtaan,\nsikäli tunsi hän itsensä voimattomaksi ryhtymään aktiivisiin toimiin.\n\nTyhjennettyään itsensä ylivuotavimmasta kiihkostaan ja lausuttuaan\nvielä joukon uhkauksia sekä saatuaan samanlaisia vastaan poistuivat\nlakkokomitean lähetit näyttämöltä. Palvelustyttö pyörähti\nkeittiöön ja räiväsi oven perästään kiinni niin että pihtipielet\npaukkuivat. Molemmat neidit peräytyivät omiin huoneisiinsa,\nheittäen tyytymättömiä silmäyksiä Markukseen, joka lähti viimeisenä\nnäyttämöltä. Astellessaan pimeän käytävän läpi hymähti hän\nnäkemälleen, tuntien samalla kuitenkin apeutta mielensä pohjalla.\n\nTultuaan huoneeseensa ei hän tuntenut enää mitään halua heittäytyä\nvuoteeseen, sillä uni oli kaikonnut kokonaan. Istuttuaan hetken\nkeinutuolissa ja tehtyään muutamia johtopäätöksiä äskeisestä\nkohtauksesta, lähti hän takaisin ylioppilastalolle.\n\n\n\n\n22.\n\n\nKun Markus seuraavana aamuna palasi asuntoonsa, ryhtyi hän heti\nriisuutumaan, pannakseen levolle. Päästyään vuoteeseen ja saatuaan\nitselleen mukavan nukkuma-asennon, lausui hän itselleen:\n\n-- Tästä minä en liiku, vaikka koko maailma menisi nurin, ennenkuin\nolen tarpeekseni levännyt ja ennenkuin tämä sekamelska on jälleen\nselvinnyt säännöllisiin muotoihin!\n\nKoko yön oli hän viettänyt ylioppilastalolla mitä ristiriitaisimmassa\nmielentilassa.\n\nKun hän eilen tuon asuntonsa eteisessä sattuneen tragikoomillisen\nkohtauksen jälkeen oli lähtenyt ulos, oli häntä vastaan\npääpostikonttorin kohdalla astellut Veli, kasvoillaan synkän vakava\nilme. Ollen omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei Veli ollut väen\nvilinässä huomannut häntä, vaan jatkanut matkaansa. Markus oli heti\narvannut Veljen olleen menossa häntä tapaamaan, mutta aamullisen\nloukkauksen muistaen oli hän kylmentyneenä vetäytynyt kuoreensa sekä\ntoveriaan pysäyttämättä kulkenut omaan suuntaansa.\n\nTultuaan ylioppilastalolle oli hän istahtanut entiselle paikalleen\nkorttipöytään sekä kuulumisista piittaamatta ryhtynyt pelaamaan.\nJonkun ajan kuluttua oli, aivan kuten aamupäivälläkin, pöydän\nääreen ilmestynyt Velikin. Markus oli arvannut, että Veli oli häntä\nasunnostaan löytämättä tullut tänne häntä tapaamaan, saadakseen\njollakin tavoin sovitetuksi aamullisen kohtauksen. Mutta huolimatta\nolla häntä näkevinään, oli hän itsepintaisesti tähystellyt\nkortteihinsa. Yhtä itsepintaisesti oli Velikin istunut pöydän\nääressä, ottamatta kuitenkaan osaa peliin ja vaihettaen silloin\ntällöin jonkun sanan toisten kanssa.\n\nIlmassa risteileviin huhuihin nähden oli Markus edelleenkin\npysytellyt järkähtämätönnä, kunnes illan tullen eräs sellainen\noli vihdoinkin saanut hänet turtumuksestaan temmatuksi. Talolle\nkerääntyneiden siivisten kesken oli näet kaamean vakavana alkanut\nkierrellä huhu, että punakaartilaiset ovat ensi yön kuluessa\npäättäneet hyökätä ylioppilastalolle sekä anastaa sen haltuunsa. Huhu\noli saanut yhä uskottavampia lisäpiirteitä ja nostattanut kaikki\ntalolle kokoontuneet ylioppilaat jalkeilleen. Oli päätetty ryhtyä\npuolustamaan taloa, ulko-ovelle oli asetettu vartijoita, jotka\nainoastaan tunnussanalla laskivat väkeä sisälle ja joukko pisimpiä\nmiehiä oli lähtenyt jostakin vissistä paikasta kaupungilta hakemaan\nkiväärejä, mitkä heidän oli päällystakkinsa alla kuljetettava talolle.\n\nTämä kaikki oli saattanut Markuksen omituisen ristiriidan valtaan.\nHänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut se Työmiehen artikkeli, jonka\nhän oli kirjoittanut tutustumisensa johdosta Olgaan ja jossa hän oli\nerikoisesti viittaillut ylioppilaihin työläisnaisten viettelijöinä.\nSen johdosta oli hänen eteensä asettunut vaativana kysymys, eikö hän\nosaltaan ollut tuntuvassa määrin herättänyt sitä katkeruutta, joka\ntyömiehissä vallitsi ylioppilaita kohtaan ja joka ensi yönä uhkasi\npurkautua väkivaltaisuuksiin. Tehdessään siten tiliä itsensä kanssa,\noli hän myöntänyt itsensä syylliseksi, sekä päättänyt sovittaa\nrikoksensa taistelemalla ylioppilasten riveissä ja puolustamalla\nviimeiseen saakka heidän omaa taloaan. Tähän valintaan olivat häntä\npakottaneet jo pelkät tunnesyytkin, sillä olivathan toisella puolen\nolleet kysymyksessä omat toverit, kun taas toisella puolen oli vihan\nkiihdyttämä lauma, josta häämötti ainoastaan sellaisia vähemmän\nmiellyttäviä muotoja kuin sen hänen asuntonsa eteisessä esiintyneen\npunakravattisen työläiskeikarin.\n\nTehdessään valintansa oli Markus kaikesta huolimatta tuntenut\nasemansa traagiseksi. Se oli pakottanut hänet vihdoinkin lähenemään\nVeljeä, saadakseen vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia hetken\ntilanteesta. Mutta Veli oli heittäytynytkin kylmäksi koko huhuun\nja vielä enemmän taisteluvalmistuksiin nähden. Hän oli ivannut\nkiväärinhakijoita ja sanonut koko hommaa kagaali-lapsellisuudeksi.\nMarkus oli ollut vähällä uudelleen loukkaantua, mutta se kaamean\njuhlallinen mieliala, mihin hän oli ehtinyt jo virittyä, oli saanut\nhänet suhtautumaan toverinsa ivaan ikäänkuin joltakin korkeammalta\ntasolta.\n\nKun sitten illan kuluessa eräs puolustuksen johtomiehistä oli\nyläravintolassa kuuluvasti julistanut, että niiden siivisten, jotka\neivät voineet jäädä taloa puolustamaan, oli poistuttava, tarttui\nVeljeenkin hetken romanttinen mieliala. Markus oli nähnyt hänen\nmuuttuneesta kasvonilmeestään, että hänen mielikuvituksensa oli,\nkuten kaikkien muidenkin, alkanut askarrella yöllisessä taistelussa,\njolloin ulkona kaikuvat hyökkääjäin raivoisat huudot ja talon\nakkunoista kajahtelevat kiväärinlaukaukset, valaisten aina hetkeksi\nsäkkipimeätä ympäristöä. Kaikki olivat varmaankin syvimmässä\nmielessään tunteneet, että tämä sittenkin oli vain hieman lapsekasta\nnäyttelemistä, mutta asia oli nyt kerta kaikkiaan otettu niin\nvakavasti ja juhlallisesti, että hetken tunnelma oli saanut jokaisen\nlumoihinsa.\n\nKun Veli kehotusta noudattaen oli varustautunut poistumaan, oli hän\nlähtiessään pyytänyt Markustakin mukaan sekä tehnyt sen sillä sävyllä\nkuin olisi hän peljännyt toverinsa henkeä. Markus oli juhlallisesti\nkieltäytynyt, tuntien samalla sydämestään haihtuvan kaiken närän\ntoveriaan kohtaan, varsinkin nähdessään sen paljon puhuvan\njäähyväiskatseen, jonka tämä poistuessaan oli häneen heittänyt.\n\nHuhu ylioppilastalon valtaamisesta, joka niin päteväpiirteisenä\nja tärkeänä oli ilmestynyt talolle ja saanut kaikki lumoihinsa,\noli osoittautunut yhtä päättömäksi kuin tuhannet edeltäjänsäkin.\nPidettyään talolle jääneiden siivisten mieliä koko yön kaamean\nromanttisessa vireessä, oli se aamun valjetessa häipynyt omaan\ntyhjyyteensä. Yö oli kulunut aivan rauhallisesti ja aamulla oli\nMarkus lähtenyt asuntoonsa \"odottamaan järjestyneitä oloja\", kuten\nhän lähtiessään oli tovereilleen sanonut.\n\nSaatuaan päälleen ja koko ruumiilleen mukavan asennon tyynyjen\nvälissä, tunsi hän ikäänkuin hiljalleen vaipuvansa alaspäin. Aivojen\ntoiminta herpaantui, samalla kuin kuluneiden päivien kirjavat\ntapahtumat himmenivät ja häipyivät kokonaan näkyvistä. Sikeästi,\nunia näkemättä nukkui hän iltapimeään saakka. Havahtuessaan ja\nhuomatessaan, että ympärillä oli pimeätä ja hiljaista, vaihtoi hän\nasentoaan ja vaipui uudestaan uneen.\n\nKun hän seuraavan kerran heräsi, paistoi huoneeseen leppeä\nsyysaurinko. Hän tunsi nyt itsensä selkeäksi ja valppaaksi kuin\nlapsi, joka tarpeeksi nukuttuaan kavahtaa heti istualleen ja\ntarttuu lähimpään leikkikaluun. Hän haukotteli perusteellisesti\nja solahuttaen paidanhihat kyynärpäiden taakse siveli mielihyvin\nlämpimiä ja nuoruuden voimakkaita käsivarsiaan. Jääden mukavaan\nloikoma-asentoon nautti hän henkisestä ja ruumiillisesta\nhyvinvoinnistaan. Samalla koetti hän arvailla, mille kannalle asiat\nulkona kaupungilla olivat kehittyneet.\n\nUlkoa päin ei huoneeseen tunkeutunut minkäänlaisia ääniä. Ainoastaan\nkyökin puolelta päin kuului jotain vähäistä askartelun kolinaa.\nMarkuksesta tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla kesäisenä\nsunnuntaina, jolloin hän muiden kirkkoon mentyä heräsi kirkkaaseen\nauringonpaisteeseen ja syvässä hiljaisuudessa kuuli toisista\nhuoneista kotinaisen askartelun ainoastaan hiljaisena kapsehtimisena.\nHänen oli erinomaisen hyvä olla, niin hyvä, että häntä rupesi\naiheettomasti naurattamaan. Samalla täytti hänet omituinen\nturvallisuuden tunto ja luottamus siihen, että kaikki päättyy mitä\nparhaiten sekä hänelle itselleen että kaikille niille, jotka nyt\ntuolla ulkona häärivät ja huutavat ja turhanpäiten kiihkoilevat...\n\nKäytävästä kuului askelia, hänen ovelleen koputettiin ja sisälle\nastui palvelustyttö, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän mitään\npuhumatta ja äkäisen näköisenä asetti tuolille vuoteen viereen sekä\npoistui samalla. Tämä oli ensi kerta, jolloin Markukselle talon\npuolesta tarjottiin kahvia, mutta se ei ihmetyttänyt häntä ollenkaan.\nPitäen sitä maailman luonnollisimpana asiana ryhtyi hän mielihyvin\ntyhjentämään kahvikannua ja leipälautasta.\n\nJatkaen velttoa loikoilemistaan koetti hän keksiä soveliasta\nratkaisua avioliittokysymykselle, joka viime kerralla oli aiheuttanut\nankaran erimielisyyden hänen ja Olgan välillä. Mutta hänen oli\naivan liian kevyt ollakseen, jotta hän olisi voinut keskittyneemmin\njotakin kysymystä selvitellä. Ajatukset karkasivat yhtä mittaa omille\nteilleen ja seurattuaan jonkun aikaa mielikuvituksensa leikkiä\nrupesi häntä uudelleen raukaisemaan. Käsivarsi pään alla nukahti hän\nhuomaamattaan kuin lapsi, joka hetken vuoteessa leikittyään sekä\ntyhjennettyään lasillisen maitoa vaipuu jälleen unettaren helmaan\nehtimättä edes mukavampaa asentoa itselleen ottaa.\n\nEnsimmäinen havainto, minkä hän täydellisesti havahduttuaan teki, oli\nse, että huone oli puoli pimeä ja että uuninkyljessä näkyi kirkkaana\nikkunankuvio. Ulkona paloivat siis jälleen sähkövalot!\n\nTällä kertaa kavahti Markus jalkeilleen hetkeäkään siekailematta sekä\nalkoi kiiruulla varustautua ulos lähteäkseen. Kun hän tuli eteiseen,\nnäki hän talon neitien vilkkaasti keskustellen istuvan kahvipöydän\nympärillä kirkkaaksi valaistussa vierashuoneessa.\n\n-- Go' dag, herr Kaarlela! huudahti vanhin sisar Markuksen nähdessään\nja riensi juoksujalkaa puristamaan hänen kättään. -- Får gratulera,\nför nu ha vi fått allt igen!\n\nMarkus tunsi olevansa kuin puusta pudonnut. Hän aavisti kyllä,\nmistä oli kysymys, mutta kaikki lähemmät asianhaarat olivat\nhänelle vielä tuiki tuntemattomat. Mutta hänen ei tarvinnut noloa\ntietämättömyyttään paljastaa. Hänet pyydettiin sisälle kahvipöytään\nja toinen toiseltaan suunvuoron riistäen kertoivat sisarukset, kuinka\ntänä aamuna luotsilaiva \"Eläköön\" oli palannut odotetulta Pietarin\nmatkaltaan sekä tuonut hallitsijan manifestin, jolla Suomi sai\ntakaisin vanhat oikeutensa sekä lisäksi lupauksen eduskuntalaitoksen\nuudistamisesta ja yleisestä äänioikeudesta.\n\nSisarukset olivat pelkkää riemua ja päivänpaistetta. Samoin olivat\nkaikki ihmiset, joita Markus hetkistä myöhemmin kadulle tullessaan\ntapasi. Ilmassa oli samanlainen tuntu kuin ensimmäisen lakkopäivän\naamuna, se vain eroa, että silloinen odotuksen jännitys oli nyt\npoissa ja sen sijalla huojennuksen riemu sekä varmuuden tunto.\n\nSenaatintori oli juhlavalaistu ja iloisesti soristen liikkuivat\nihmiset kaduilla, juhlien vapauden päivää. Aikeissa mennä Olgaa\ntapaamaan päättikin Markus Aleksanterilla kävellessään poiketa\nerääseen keskikaupungin kahvilaan, jossa hänen osakuntatoverinsa\ntapasivat kohdata toisiaan. Sillä häntä halutti ennen Olgan luo\nmenoaan heittäytyä hetkeksi yleiseen riemun surinaan sekä imeä\nitsensä täyteen päivän juhlatunnelmaa.\n\n\n\n\n23.\n\n\nAvara kahvilahuone oli kirkkaasti valaistu ja kaikki pöydät olivat\nvieraita täynnä. Jokaisen kasvoilta hohti ilo ja keskustelun aiheena\noli kaikkialla Suomen tulevaisuus, joka hitaimpienkin arki-ihmisten\nmielessä kangasti tällä hetkellä ruusun karvaisessa valossa. Toiset\ninnostuivat ottamaan asian aivankuin Suomi olisi ollut jo itsenäinen\nvaltio. Suoden mielikuvitukselleen täyden vapauden pohtivat he kuinka\nse ja se asia oli tästä puolin järjestettävä, oliko sotalaitos\npalautettava entisessä muodossaan vai asetettava kansallinen miliisi\njne.\n\nErään pikku pöydän ääressä näki Markus Jussi Paavolaisen, jota hän ei\nollut pitempään aikaan tavannut. Jussin pyöreät kasvot olivat pelkkää\nhymyä. Markus pudisti lämpimästi hänen kättään sekä istahti hänen\nseuraansa.\n\n-- Sinun kasvosi loistavat ja hymyilevät kuin täysikuu vuoden\nhedelmällisimpänä aikana, virkkoi hän aluksi.\n\n-- Eikö ole syytäkin niiden loistaa? vastasi Jussi.\n\n-- Onpa kylläkin.\n\n-- Ilmakin tuntuu nyt keveämmältä hengittää, kun kaikenlaiset\nkiipijät, urkkijat ja ilmiantajat ovat hävinneet takaisin\nmaanalaisiin koloihinsa.\n\n-- Ja me saamme uudenaikaisen eduskuntalaitoksen. Kaiketikin\nykskamarisen?\n\n-- Luultavasti. Ja yleisen äänioikeuden. Jos sinusta tulee\nedusmiesehdokas, niin saat minun ääneni, vaikka minä en olekaan\nsosialisti enkä taida sellaiseksi muuttuakaan.\n\nMarkus oli hyvillään siitä, että Jussi tuntui ottavan vakavasti hänen\nsosialisminsa. Hän lämpeni ja innostui yhä enemmän tuon tyynen ja\nhumoristisessa valossa asioita katselevan toverinsa seurassa.\n\nKun he olivat hetkisen jutelleet niistä suurista tapauksista, jotka\nkaikissa pöydissä olivat keskustelun aiheena, siirtyi Markus kuin\nhuomaamattaan omiin asioihinsa, mitkä olivat lähinnä hänen sydäntään.\nJussi ei tiennyt vielä mitään hänen suhteestaan ja kun Markus oli\nhieman arastellen ilmaissut hänelle päätöksensä mennä naimisiin ihan\nkaikista lähimmässä tulevaisuudessa, sanoi hän:\n\n-- Mitäs siinä, mene pois vain naimisiin. Niinhän eräs sananlaskukin\nsanoo, että kaikkea katua saa vaan ei nuorra naimistaan.\n\nYhä enemmän lämmiten tästä toverinsa rohkaisusta jatkoi Markus:\n\n-- Mitäs sinä arvelet siviliavioliitosta?\n\n-- Hm, mutta eihän meillä ole siviliavioliittolakia.\n\n-- Onpahan tavallaan, koska oikeus voi julistaa miehen ja naisen\naviopuolisoiksi. Olethan kai nähnyt viime aikoina tehtävän sellaisia\navioliittoja?\n\n-- Mutta sellainen lakipykälähän on aivan erikoistapauksia varten:\nturvana avioliittolupauksella vietellyille naisille.\n\n-- Niin kyllä, myönsi Markus hiukan hämillään, -- mutta niin kauan\nkuin meillä ei ole varsinaista siviliavioliittolakia, on minusta syy\nkäyttää sitä menettelyä.\n\n-- No miksei sitten käyttää vanhaa vihkimätapaa siksi, kunnes saadaan\noikea siviliavioliittolaki?\n\n-- Minä esimerkiksi en katso voivani polvistua mustatakkien eteen,\njulisti nyt Markus.\n\nJussilla näyttivät yksin silmälasitkin hymyilevän, kun hän vastasi:\n\n-- Onko sinussa vielä jäljellä niin paljon penikkatautia?\n\n-- Sanotko sinä penikkataudiksi pyrkimystä päästä irti pappisvallan\nkahleista? kivahti Markus loukkaantuneena.\n\n-- No rasittavatko sinua kovinkin nuo pappisvallan kahleet? kysyi\nJussi, yhä yhtä hymyilevänä.\n\n-- Rasitti mitä rasitti, mutta minä en suostu olemaan polvillani\npapin edessä!\n\n-- Hi, hi, hi! nauroi nyt Jussi sydämensä pohjasta. -- Sinussa näkyy\nolevan vielä aika lujassakin penikkatauti.\n\nMarkus murjotti mitään puhumatta. Hetken kuluttua jatkoi Jussi\nvakavasti:\n\n-- Entäs morsiamesi, eikö hänkään tahdo kirkollista vihkimistä?\n\n-- Sepä se tässä on, että hän tahtoo sitä, tunnusti Markus onnettoman\nnäköisenä.\n\nJussin kasvot muuttuivat jälleen hymyileväksi täysikuuksi.\n\n-- Miksi et silloin suostuisi sinäkin siihen, sillä sisällisesti\nvapaata miestä eivät muotoseikat sido.\n\nMarkus katsoi ihmetellen toveriaan, joka yhtäkkiä tuntui kuin\nkasvaneen kokonaisen päänsä pituuden sitten viime näkemän. Samalla\ntunsi hän noiden toverinsa lausumien yksinkertaisten sanojen panneen\nhänen vakaumuksensa horjumaan. Hän katseli asiaa ikäänkuin ulompaa\nja silloin hänestä alkoi näyttää, että se ei olekaan mikään oikea\nvakaumus, vaan tosiaankin eräänlaisesta penikkataudista johtunut\npäähän-patoutuma. Ja kun hän moniaan hetken kuluttua oli matkalla\nEerikinkadun päähän, tunsi hän olevansa valmis ilahduttamaan Olgaa\nmyönnytyksellään.\n\nAnnan- ja Eerikinkadun kulmassa tavoitti Markus Tuomisen, joka oli\nmatkalla kotiinsa.\n\n-- Onneksi olkoon! toivotti Markus, puristaen Tuomisen kättä. --\nKaikki on saatu takaisin ja lisän kanssa!\n\nTuominen katsahti hiukan kummastuneena Markukseen, joka jälleen sai\naiheen tehdä itselleen kysymyksen, kuinka hänen oman sosialisminsa\nlaita oikeastaan olikaan. Kahvilassa oli hän juuri kuullut\ntoveriltaan suurlakon loppukohtauksista, jotka olivat sattuneet\n-- hänen nukkuessaan. Kun vapautusmanifestin Pietarista saavuttua\nporvarilliset puolueet olivat julistaneet lakon päättyneeksi, oli\njärjestyneen työväestön puolelta vaadittu sitä vielä jatkettavaksi,\nkoska tulokset eivät tyydyttäneet heitä. Olipa tämän erimielisyyden\njohdosta ollut vähällä syntyä verinen yhteentörmäyskin. Kun lakko\nporvarillisten taholta oli julistettu päättyneeksi, oli eräs\nkeskikaupungin suurimpia liikkeitä avannut myymälänsä. Joukko\npunakaartilaisia oli marssinut sulkemaan liikettä, koska heidän\npuolueensa ei ollut katsonut lakkoa vielä päättyneeksi. Tätä\nmyymälän sulkemista estämään oli rientänyt ylioppilaskaartilaisten\nkantajoukko, joka tämän luontoisten tapausten varalta oli\nviime lakkopäivinä erään entisen upseerin johdolla uudelleen\njärjestäytynyt. Molemmat joukot olivat uhkaavina ja sähköisinä\nseisoneet vastakkain mainitun liikkeen edustalla, revolverit valmiina\nantamaan tulta, ja ainoastaan työväen kaartilaisten maltillisen\nperääntymisen avulla vältettiin viimeisessä silmänräpäyksessä\nverenvuodatus. Myöhemmin iltapäivällä oli sitten työväestön\ntaholtakin virallisesti julistettu lakko päättyneeksi. Mieliin oli\nsillä taholla kuitenkin jäänyt jonkun verran katkeruutta, jota\nvarsinkin tuo ylioppilaskaartilaisten kiihkeä menettely oli omiaan\npitämään edelleenkin vireillä.\n\n-- Niin, tosinhan sitä nyt ei ihan kaikkea saatu, mitä vaadittiin,\nmutta ovathan tulokset sittenkin sentään sangen tyydyttävät, kun\nottaa huomioon eduskuntalaitoksen uudistamisen sekä yleisen ja\nyhtäläisen äänioikeuden, koetti Markus tasotella ensi sanojensa\nvaikutusta.\n\n-- Herrat ne taas juksasivat meitä! sanoi Tuominen lipsauttaen\närtyisästi näppiään.\n\n-- Tänä aamunahan se oli vähällä syntyä tappelukin meikäläisten\nja ylioppilasten välillä, jatkoi hän hetken kuluttua ja silmäsi\nepäluuloisesti Markusta.\n\n-- Niin, ikävä kyllä, vastasi Markus. -- Itse en ollut kohtauksessa\nmukana, joten sain siitä vasta äsken kuulla.\n\n-- En minäkään ollut siinä joukossa, joka lähti ylioppilaita vastaan,\nilmaisi nyt Tuominenkin, tarjoten siten Markukselle vastalahjan.\n\nHänen epäluulonsa oli nyt kokonaan haihtunut. Samalla pulpahti\nhänessä näkyviin tyytyväisyys, jota hän samoinkuin koko työväenpuolue\npohjaltaan tunsi lakon tuloksia kohtaan.\n\n-- Juksashan ne, peijakkaat, mutta ei se pitkälle vie, jahka\ntässä saadaan uusi eduskunta pystyyn ja köyhälistö miehissä ja\nnaisissa marssii vaaliuurnille, tulkitsi hän toivorikkaalla äänellä\ntyytyväisyyttään. Kun he olivat saapuneet eteiseen, virkkoi hän\nepäröiden:\n\n-- Käskisin sisälle tänne meidän puolellekin, mutta kun ei ole mitä\nvieraalle tarjota, niin...\n\n-- Mitäs siitä, ehätti Markus, mutta minulla ei tällä kertaa olisi\naikaa tullakaan, sillä lähdin vain pikimältään tapaamaan neiti\nMustosta.\n\nHe heittivät hyvästi. Lähestyessään omaa oveaan virkkoi vielä\nTuominen:\n\n-- Jahka minä pääsen taas työn päästä kiinni, niin sitten sitä voi\nedes kahvikupin vieraalle tarjota.\n\nHuolimatta siitä, että hän näillä toivorikkailla sanoilla koetti\nryhdistää itseään, näytti hän Markuksesta ikäänkuin arkuudesta\nkutistuvan astuessaan sisälle huoneeseensa, josta puute kaikessa\nalastomuudessaan irvisteli häntä vastaan.\n\nJuuri kun Markus ojensi kätensä, koputtaakseen sisarusten ovelle,\nlennähti se auki ja eteiseen tulla tuiskahti Hilma, pidellen\ntoisella kädellään hattua, jota hän ei nähtävästi ollut ehtinyt\nperusteellisemmin kiinnittää. Heti hänen perässään ilmestyi\nkynnykselle Olga, joka huusi, äänessään sekaisin hätää ja ankaruutta:\n\n-- Kuule, Hilma, sinä et saa mennä!\n\nKäyttäen hyväkseen sitä hämminkiä, jonka valtaan Olga joutui,\nnähdessään odottamatta edessään Markuksen, livahti Hilma pihalle ja\nkatosi pimeään.\n\nMarkus astui sisälle ja sulki oven perässään.\n\n-- Voi, hyvä Jumala, nyt se taas meni sitä tapaamaan! sanoi Olga,\npainaen molemmilla käsillä rintaansa sekä silmät suurina tuijottaen\nMarkukseen kuin hukkuva.\n\n-- Mutta koeta nyt, rakkaani, ottaa asia tyynemmin, lausui Markus ja\nsulki hänet hellävaroen syliinsä.\n\nOlga purskahti itkuun ja painaen päänsä Markuksen olkapäälle vaikeroi:\n\n-- Minä en ymmärrä, mikä häneen on viime aikoina mennyt! Ennen on hän\naina totellut minua ja seurannut kaikessa minun neuvojani, mutta nyt\nhän on kuin vimmattuna sen roiston perään.\n\n-- Kavanderinko?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta eihän hän nyt sentään roisto ole.\n\n-- Liepä mikä hyvänsä, mutta en minä vain jaksa uskoa hänen\naikeistaan mitään hyvää.\n\nKääntääkseen hänen ajatuksensa pois tästä ikävästä asiasta lausui\nMarkus, kun Olga oli ehtinyt jonkun verran tyyntyä:\n\n-- Kuulehan nyt, minä olen päättänyt jo tänä iltana kirjoittaa\nveljelleni sekä pyytää häntä lähettämään kuulutuskirjani. Sen\nsaavuttua toimitamme heti itsemme kuulutuksille Viipurissa sekä\nmenemme itse perässä vihittäviksi siellä sinun äitisi luona. Onko\nsinulla mitään sitä vastaan?\n\n-- Sinä et siis enää tahdokaan sitä siviliavioliittoa? virkkoi Olga\nja kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\n-- En, myönsi Markus ja hänestä tuntui tällä hetkellä miltei\nkäsittämättömältä, että hän oli niin itsepäisesti saattanut kiivailla\nsiviliavioliiton puolesta.\n\nHe viettivät yhdessä koko illan keskustellen ja neuvotellen niistä\nmonista pikku asioista, jotka avioliittoa ja kotia perustettaessa\ntulevat kysymykseen, sekä unohtaen kokonaan ne päivän suuret\ntapahtumat, mitkä muiden mieliä pitivät vireessä.\n\n\n\n\n24.\n\n\nOli kulunut muutamia viikkoja suurlakosta.\n\nSeppä Tuominen istui eräänä aamuna hihasillaan keinutuolissa sekä\nkäänteli kädessään eilisiltaista Työmiehen numeroa. Hänen vaimonsa\nkapaloitsi toista kaksospoikaa. Toinen oli vielä puolipaljaana\nkorissa sängyn päällä sekä huusi täyttä kurkkua. Tuo taukoamaton,\nkimeä ja itsepintainen huuto hermostutti Tuomista, niin ettei hän\nsaanut silmiään ja ajatuksiaan kiinnitetyksi mihinkään erikoiseen\nkohtaan sanomalehdessä, vaan levitteli ja taittoi sitä yhtä mittaa\nsekä käänteli sitä puolelle ja toiselle. Välistä silmäsi hän\npikaisesti vaimoaan ja näki, että hänenkin hermostuneisuutensa nousi\nnousemistaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut\nmennä tyynnyttämään huutavaa poikaa, mutta hän oli ärtynyt sekä\nlapseen että vaimoonsa ja itseensä eikä liikahtanut paikaltaan. Tällä\nkertaa eivät vaimon kuihtuneet ja kalvistuneet piirteet herättäneet\nhänessä sääliä, vaan päin vastoin lisäsivät hänen ärtyneisyyttään.\nHän jäi siis alalleen ja sytyttäen lyhyen ajan sisällä jo kolmannen\najuripaperossin veteli sitä kiihottuneesti, niin että laihat posket\njoka imaisulla painuivat syvälle kuopalle.\n\nHän ei ollut vieläkään onnistunut saamaan mitään vakinaista\ntyöpaikkaa. Kuinka hän yleensä oli perheineen päässyt näiden\nkuluneiden viikkojen yli, sitä hän tuskin itsekään selvästi käsitti.\nPuute oli tietysti kohonnut äärimmilleen. Kaikki mahdolliset\napulähteet oli jo aikoja tyhjennetty ja nälkä irvisteli yhä\nuhkaavampana. Vuokra oli tietysti maksamatta ja talonomistaja oli\njo uhannut karkottaa heidät huoneestaan, ellei sitä lähipäivinä\nsuoritettaisi.\n\nJoka aamu oli hän lähtenyt kaupungille työtä kuulustelemaan ja\npalannut aina iltaisin väsyneenä ja masentuneena. Jos hän joskus\nnäillä tuloksettomilla retkillään oli onnistunut paremmassa asemassa\nolevilta tovereiltaan lainaamaan jonkun markan, oli hän jo ilahtunut\nsiinä määrin, että oli kyennyt vaimoaankin lohduttamaan parempien\npäivien toivolla. Mutta yhä harvinaisemmiksi olivat nämäkin vähäiset\nkosteikkokohdat alkaneet käydä ja hän ei tiennyt, mihin vielä mennä\nja kenen puoleen kääntyä. Lähdettävä sitä kuitenkin oli, sillä kotona\noli hänen mahdoton oleskella niin kauan kuin perheen toimeentulo oli\nkokonaan tyhjän pohjalla.\n\nIkäänkuin etsien Työmiehen numerosta jotakin pelastavaa ajatuksen\nkipinää, käänteli hän sitä yhä kiihkeämmin käsissään, huolimatta\nsiitä, että hän oli jo illalla lukenut sen kutakuinkin tarkkaan läpi.\nVaimo sai toisen pojan juuri kapaloiduksi ja asettaen sen vuoteelle\notti toisen käsille. Se jatkoi äidin hyssyttelystä huolimatta\nhuutamistaan ja yksin jäätyään korotti nyt kapaloitu velikin äänensä.\nÄiti teki kaikkensa, minkä hänen yövalvonnasta nääntyneet voimansa\nsuinkin sallivat, vaientaakseen kaksosia, mutta itsepintaista ja\nläpitunkevaa parkumista jatkui herkeämättä. Se tunkeutui kuin\nvihlova puikko isän ja äidin aivoihin, pannen heidän ärtyneet\nhermonsa äärimmäiselle koetukselle. Tavan takaa silmäsi Tuominen\nvaimoaan ja näki, että hänen hermonsa pettävät siinä tuokiossa ja\nettä koht'siltään tapahtuu jotakin kaameata. Mutta siitä huolimatta\nistui hän kuin loihdittuna alallaan keinutuolissa. Sanomalehti hänen\nkäsissään ratisi yhtä mittaa ja vihaisesti pureskeli hän loppuun\npalanutta paperossin pätkää.\n\nYhtäkkiä näki Tuominen vaimonsa kasvojen pelottavasti vääntyvän, hän\nheitti pojan sylistään vuoteen päälle ja tukkaansa tarttuen huusi:\n\n-- Voi, herra ju-umala tätä elämää!\n\nSe oli läpi seinien tunkeva, kaamea ja hermoja vihlova huuto. Samalla\ntarttui vaimo hurjan hermokohtauksen vallassa tukkaansa, niin että se\nratisi juuriaan myöten ja suuria hiustukkoja irtautui lattialle.\n\nKauhistuneena viskasi Tuominen sanomalehden kädestään ja karkasi\nvaimoaan hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saadessaan hänet\nestetyksi tukkaansa raatelemasta ja vaatteitaan repimästä. Heidän\nrynnistellessään kaatui pöytä suurella ryminällä ja aina väliin\npäästi vaimo vihlovan kiljahduksen, joka kuului yli kaksosten\nparkunan.\n\nEteisestä kuului hätäisiä ääniä ja kiireisiä askeleita. Ovi\ntemmattiin auki ja räätälin eukko sekä talonmiehen lihava ja\nahdasrintainen muija asettuivat kynnykselle siunailemaan. Heidän\ntakaansa kurkisteli räätälin lähimpänä huonenaapurina asuva\nyksinäinen nainen. Hammastaudin takia ajettunutta poskeaan hieroen\nseurasi hän tylsin ilmein huoneessa tapahtuvaa rynnistelyä, parkuen\nlopuksi havaintonsa kysymykseen:\n\n-- Onks toi nainen känniss' vai?\n\nTuominen oli tällä välin saanut vaimonsa istutetuksi keinutuoliin,\nmissä hän alkoi vähitellen tyyntyä. Kuullessaan tuon typerän\nkysymyksen ovelta, huomasi Tuominen vasta noiden syrjäläisten\nläsnäolon.\n\n-- Ei täällä ole mitään kometiaa nähtävänä! äsähti hän heille\nvihaisesti ja läheni sulkeakseen oven.\n\nKun akat olivat poistuneet kynnykseltä, huomasi Tuominen heidän\ntakanaan Olgan, joka hätääntynein ilmein tiedusteli, mitä heillä oli\ntapahtunut. Tuominen pyysi häntä astumaan sisälle, sulkien oven hänen\njälkeensä.\n\nVaimo oli nyt kokonaan rauhoittunut sekä puhjennut vapauttavaan\nitkuun. Kaksosetkin olivat yhtäkkiä vaienneet, tuijotellen\ntypertyneen näköisinä ylös kattoon.\n\n-- Hermokohtaus... hermokohtaus vain... kyllä se... kyllä se\njo asettuu siitä, selitti Tuominen hengästyneenä Olgalle, joka\nhämmästyneenä ja neuvotonna oli pysähtynyt keinutuolin viereen.\n\nHuomatessaan, että pahin oli jo ohitse ja että vaimo alkoi\nitkustaankin tyyntyä, veti Tuominen takin ylleen ja pyysi Olgaa,\njos suinkin mahdollista, viivähtämään vaimonsa seurassa, että hän\nitse pääsisi kaupungilla käymään. Vaikka hänellä ei ollutkaan\nselvillä mitä varten hänen tuli sinne niin kiiruusti lähteä, oli\nhänellä kuitenkin tulinen hoppu päästä ulos raittiiseen ilmaan\nselvitelläkseen ajatuksiaan sekä koettaakseen keksiä jotakin apua\nperheensä tukalaan asemaan.\n\nHän hoippui voimanponnistuksestaan ja päästään oli hän niin pyörällä,\nettei hän ollenkaan tajunnut, mitä päämäärää kohti hänen oli\npyrittävä. Törmäillen pahki vastaantuleviin kulki hän vaistomaisesti\nkeskikaupunkia kohti.\n\nTultuaan Wladimirinkadulle havahtui hän siihen, että kuuli nimeään\nmainittavan. Hän sai kuitenkin hyvän aikaa tuijottaa silmiin edessään\nseisovaa miestä, ennenkuin hänelle selvisi, että se oli Virtanen,\nhänen entinen työ- ja lakkotoverinsa.\n\n-- Oletko sinä humalassa vai? kysyi Virtanen tervehdittyään.\n\n-- Humalassa? sopersi Tuominen. -- Elä, hyvä mies puhu syntiä! Kuka\ntässä humalassa olisi, kun leipäpalasta on kiipeli.\n\n-- No tule sitten pitkästä aikaa juomaan mun kanssani pullo olutta,\nehdotti Virtanen.\n\n-- Onkos sinulla sitten rahoja? kysyi Tuominen ja hänen katseessaan\nvilahti vaisu toivonkipinä.\n\n-- No aina sen verran, vastasi Virtanen vältellen. Tuominen mietti\nhetkisen ja ehdotti sitten arastellen:\n\n-- Mutta jos jätettäisiin oluet parempiin aikoihin ja sinä lainaisit\nosan rahoistasi minulle. Kotona tarvittaisiin kovin kipeästi\nsellaista tavaraa.\n\n-- Ei sitä niin paljon ole, että sillä oikeita reikiä pystyisi\npaikkaamaan, selitti Virtanen. -- Mutta pään täyden olutta me sillä\naina saamme. Enkä minä, hitto vieköön, ole itsekään syönyt moneen\nherran aikaan, mutta ruokatavaroihin minä en sittenkään uhraa näitä\npennejäni. Täytyy panna ne siihen, jota varten ne on hankittukin.\nNiinhän sitä sanotaan, että vaikka tosi tarpeeseen ei saisi rahaa\nitkemälläkään, niin viinaan aina saa. Viina minullakin oli mielessä,\nkun minä näitä rahoja hommasin ja siksi minun nyt täytyy ryypätä.\nTule pois vain sinäkin, kyllä minä tarjoan.\n\nTuominen oli jälleen kuin kokoon painunut ja tahdottomasti seurasi\nhän Virtasta. Tämä pysähtyi erään korkeilla kivijaloilla seisovan\nvanhan puurakennuksen luo, jonka ikkunoissa suurin kirjaimin näkyivät\nvuorotellen sanat: Restaurant -- Ravintola.\n\n-- Jos poikettais tuonne, vai onko se niitä herrain kapakoita?\n\n-- Ei se nyt ainakaan mahda niitä fiineimpiä olla, arveli Tuominen.\n\n-- No mennään sitten, rohkaisihe Virtanen. -- Mene sinä edellä,\nsinulla on vähän herraskaisempi munteerinki, ja hän työnsi Tuomisen\nportaille, jotka jyrkkinä kohosivat ylös.\n\n\n\n\n25.\n\n\nKapakan ovenvartija, lihavahko elähtänyt äijä pussistunein\nsilmänalusin, päällään kuluneisuuttaan kiiltävä kaluunatakki ja\nsuupielessä hajalle pureskeltu sikarinpätkä, kohosi tuoliltaan oven\npielessä ja heitti miehiin epäluuloisen silmäyksen sekä teki eleen\nkuin aikoen palauttaa heidät kynnykseltä takaisin. Mutta sitten hän\nnähtävästi päätteli nopeasti mielessään, että koska miehet ovat\nennestään selviä ja ravintolassa näin aamulla oli vasta harvoja\nvieraita, niin hän saattoi huoleti antaa heidän tyhjentää kolikkonsa\ntalon hyväksi, sillä uloshan hän kykenisi heidät aina saamaan,\njollei muuten niin turvautumalla talon edustalla käyskentelevään\nkonstaapeliin. Hän päästi siis heidät sisälle ja peukalollaan\ntönäisten osoitti heille paikan ränsistyneen pöydän ääressä lähellä\novea, missä he olivat hänen välittömän silmälläpitonsa alaisina.\n\nSe oli tyypillinen toisen luokan helsinkiläiskapakka kuluneine ja\nhieman likaisine kalustoineen, tursistuneine tarjoilijattarineen,\npolyfoonineen ja ränsistyneine biljardi-pöytineen. Niitä tapaa\nkaikista lukuisimmin Henrikin esplanaadin ja Fredrikinkadun\nvälisessä osassa kaupunkia ja kaikki ne ovat paikkoja, joissa\nrappeutuvat herrasmiehet alaspäin painuessaan sekä syvistä riveistä\nporvarisluokkaan kiipeävät nousukkaat kohtaavat toisensa ja ennen\nlopullista sivuuttamistaan hetkisen hankautuvat toisiaan vasten.\n\nLähelle tarjoilupöytää; jonka takana istui sukkaa kutoen lihava\nemäntä, oli sijoittunut viisihenkinen seurue. Sen keskustana ja\nhallitsevana henkilöllisyytenä oli muuan tyypillinen kapakkahuijari,\nlihava, äänekäs ja raakasanainen nousukas. Hänellä oli salkku\nedessään pöydällä ja koska hän nähtävästikin oli se, joka\ntarjosi koko pöytäseurueelle, pitivät toiset velvollisuutenaan\nnauraa hohottaa hänen kömpelöille sukkeluuksilleen sekä kutsua\nhäntä tuomariksi, siten sekä imarrellakseen häntä että samalla\nherättääkseen syrjäisissä kunnioitusta koko seuruetta kohtaan.\nToinen huomattava henkilöllisyys tässä seurassa oli kuluneeseen\nasuun puettu, kaljupäinen ukko, jonka punertavalla bakkusnenällä\noli luusankaiset kakkulat. Hänen käytöksensä ja eleensä osoittivat\nsynnynnäistä herrasmiestä. \"Tuomarin\" sukkeluudet olivat kaikki\nhäneen tähdättyjä ja aina kun ne kävivät liian paksuiksi ja\nylimielisiksi, ryhdisti vanhus itseään ja sutkautteli takaisin\nodottamattoman terävästi ja sattuvasti. Se vaistomainen kunnioitus,\njota raa'inkin ihminen tuntee sivistyksen muotoja kohtaan, sai\nsilloin \"tuomarin\" alentamaan ääntänsä sekä ikäänkuin kutistumaan\nkokoon. Sekä nöyrtymisensä merkiksi että saadakseen valta-asemansa\ntakaisin tilasi hän nopeasti uutta juotavaa. Saatuaan lasinsa täyteen\nheltyi vanhus jälleen ja niin vallitsi jonkun aikaa tasa-arvoinen\nsovinto, kunnes \"tuomari\" taaskin paisui ja entinen leikki alkoi\nuudelleen.\n\nMuut kolme olivat vähäpätöisyyksiä, jotka tarjoilun korvaukseksi\nkatsoivat velvollisuudekseen nauraa hohottaa kaikelle mitä\nlausuttiin, pitäen kuitenkin visusti sen varan, että he\n\"tuomarin\" sukkeluuksille nauroivat äänekkäämmin ja pitempään.\nBiljardihuoneessa, jonne johtava ovi oli auki, oli muutamia kaikesta\npäättäen latojia tai paikattomia kauppa-apulaisia, jotka väliin\nolutta maistaen häärivät pöydän ympärillä hihasillaan ja tärkeinä,\nojennellen sauvojaan ja kalistellen luisia pelipalloja.\n\nTuomisen ja Virtasen pöydän ääreen ilmestyi jostakin tarjoilijatar,\njonka paljaat ja rasvaiset käsivarret näyttivät liiasta\nlihakkuudestaan saaneen sinipunervia täpliä. Mitään virkkamatta\nsilmäili hän ylimielisen näköisenä kumpaakin miestä päästä\nkantapäähän. Virtanen rykäisi ja rohkaistuneena siitä, että\nensimmäinen vaikeus ovenvartijan hahmossa oli kaikella kunnialla\nvoitettu, katsoa luimautti hän kulmainsa alta vinosti tarjoilijatarta\nsekä pyysi pari pulloa olutta.\n\nMitään vastaamatta poistui tämä tarjoilupöydän luo ja miehet näkivät\nhänen puhuvan jotakin emännälle, joka vuorostaan kurottautui\nsijaltaan ja syynäsi heitä katseellaan. Nähdessään ovenvartijan\nlevollisena paikallaan nyykäytti hän tarjoilijattarelle päätään.\nKohta sen jälkeen pamahti kaksi korkkia ja kolahtaen ilmestyi miesten\npöydälle kaksi kokonaista olutpulloa.\n\n-- No kippis nyt sitten! sanoi Virtanen täytettyään molempain lasit\nsekä tyhjentäen omansa yhdellä siemauksella pohjaan.\n\nKun he olivat samaan menoon tyhjentäneet vielä toisetkin lasit\nvaahtoineen päivineen, tunsivat he hieman kotiutuvansa sekä\nvapautuvansa siitä painostuksesta, jota he oudon ympäristön sekä\nvarsinkin monien epäluuloisten katseiden johdosta olivat tunteneet.\nHe kaivoivat ylätaskuistaan paksut pennin paperossit, sytyttivät ne\npalamaan ja koettivat panna keskustelua käyntiin.\n\n-- No sinä sitä olet tainnut onnistua saamaan työtä, koska olet\nrahoissa? tiedusteli Tuominen.\n\n-- Koiranhäntää! vastasi Virtanen. -- En yhtä ainutta päivää ole\nollut työssä sitten sen meidän lakkomme.\n\nOlut oli kihonnut jo tuntuvasti hänen päähänsä, hän tuli\navomieliseksi ja alkoi ripittää itseään Tuomiselle.\n\n-- Kyllä se on oikeata koiran elämää tämä työttömän elämä, alkoi\nhän, -- kun raavaan miehen täytyy melkein kerjäämällä henkeään\nelätellä. Sillä mitäpä muuta se on kuin kerjäämistä, että täytyy muka\nlainan nimellä nyhtää hilkku sieltä, toinen täältä, niin että saisi\nhenkensä niukuin naukuin viedyksi seuraavaan päivään. Kyllä tässä on\njo monasti tullut rasvattu naru mieleen... Ja nyt tässä on lopuksi\njouduttu asunnon suhteenkin ajelulle...\n\n-- Mitenkä niin? tiedusteli Tuominen, jonka tarkkaavaisuus alkoi\nhöltyä, sillä Virtanen puhui jo sammaltaen ja kangerrellen.\n\n-- No kun tässä muuanna iltana tuli kännipäissä vähän rähjätyksi\nkortteeripaikassa, niin ajoivat pois ja ottivat palttoon hyyrin\npantiksi. Sen jälkeen olen viettänyt öitä minkä missäkin. Viime\nyönä makasin kuin koira käppyrässä muutaman uutisrakennuksen\nakkunankynnyksellä. Eihän siinä oikeaa unta saanut ja koko yön minä\nhunteerasin, mistä saada sen verran rahaa, että saisi vielä kerran\nkunnollisen pään täyden... sitten menköön kaikki vaikka päin...\n\n-- Mutta mistä sinä sitten sait rahoja? keskeytti Tuominen.\n\n-- Sainpahan vain, vastasi Virtanen ja iski toista silmäänsä.\n\nTuomista alkoi epäilyttää, että Virtanen on saanut rahansa\nepärehellisellä tavalla. Se lisäsi hänen hermostuneisuuttaan.\nVaikka hän oli juonut yhtä monta lasia kuin Virtanenkin, ei hän\nollut vielä yhtään juovuksissa, aivankuin se levottomuus, joka\nkyti hänen sydämensä pohjalla, olisi lasi lasilta niellyt kaikki\nhumalanmahdollisuudet. Hän näki yhtä mittaa edessään vaimonsa\nkalpeat kasvot sekä kuuli korvissaan kaksosten parkunan ja hänen\nsuonissaan poltteli kiire päästä liikkeelle, etsimään jotakin avun\nmahdollisuuksia.\n\nVirtanen tilasi lisää olutta sekä juopui juopumistaan.\n\n-- Se... se... kuule, sinä Tuominen, mikä se ylioppilas nyt olikaan?\nHän ponnisti muistiaan ja hänen päänsä painui sitä tehdessä yhä\nalemmas.\n\n-- Se... siellä sinun nimipäivilläs? koetti hän sokertaa.\n\n-- Kaarlelako? auttoi Tuominen hajamielisesti.\n\n-- Se juuri! innostui Virtanen ja nosti jälleen päänsä pystyyn. --\nNiin kuulehan, tuota, tiedäks, että me kerran maattiin putkassa\nsamoilla oljilla, tuota...\n\nSeuraavassa hetkessä hairahtui hän jo toiseen asiaan. Tuominen\nkuunteli vain puolella korvalla ja istui enää alallaan ainoastaan\nsen vuoksi, ettei hänen mieleensä ollut välähtänyt minkäänlaista\npäämäärää, jota kohti lähteä pyrkimään.\n\n\"Tuomarin\" käskystä kävi eräs hänen pöytäkumppaneistaan pistämässä\nkymmenen penniä polyfooniin. Se alkoi kähisten ja nilkuttaen\nsoittaa jotakin sentimentaalista kansanlaulun säveltä. Virtanen\ntuli sen vaikutuksesta yhtäkkiä tunteelliseksi, hänen samentuneet\nsilmänsä kostuivat ja laulun sanoja tavoitellen keikutti hän\npäätään edestakaisin. Kaikki se närä, mitä hän aluksi oli tuntenut\nbiljardihuoneessa ja tarjoilupöydän luona olevia herraskaisia\nkohtaan, joita hän oli nähnyt kohdeltavan huomaavaisemmin kuin\nitseään ja Tuomista, haihtui kokonaan ja hän tunsi pelkkää\nmyötätuntoa kaikkia kohtaan. Sen merkiksi alkoi hän yhtäkkiä täysin\nkeuhkoin laulaa:\n\n    Minäpä se olen se veitikka nuori,\n    jolla on rinta kuin tunturivuori.\n\nKun polyfooni samassa lakkasi soimasta, kajahti hänen äänensä\nhuoneessa humalaisen raskaana ja rämeänä. Sillä oli vielä\npelottavampi vaikutus kuin Lemminkäisen laululla samporetkellä. Kun\njälkimmäinen säikytti linnut lentoon, peljästyi Virtasen äänestä\nitse lihava kapakan emäntä, joka nosti kädet korvilleen ja antoi\njulmistuneita merkkejä tarjoilijattarelle mennä hillitsemään tuota\nodottamatonta musikaalista purkausta. Mutta sitä ennen oli jo\novenvartija kavahtanut paikaltaan sekä rientänyt hätään.\n\n-- Mitä, enks mää saa laulaa, häh? sammalsi Virtanen hänen kieltonsa\njohdosta.\n\n-- Ei tämä ole mikään laulupaikka ja varsinkaan täällä ei saa huutaa.\n\n-- Olenkos mää sitten huutanut? tankkasi Virtanen.\n\nHän yritti kaatamaan olutta laseihin, mutta huomasi pullot tyhjiksi.\n\n-- Kaks pulloa tykö, huusi hän tarjoilijattarelle huolimatta Tuomisen\nestelyistä.\n\n-- Ei teille anneta lisää, ilmoitti tarjoilijatar ja palasi pöydän\nluo.\n\n-- Mitä, eiks me saa enää olutta omalla rahallamme? huusi Virtanen.\n\n-- Älkää nyt ruvetko siinä rähjäämään, vaan lähtekää hyvällä ulos eli\nminä käsken poliisin, uhkasi ovenvartija.\n\n-- Luuleks snää senkin pussileuka, että mää pelkään sun lahtareitas,\nmöyrysi Virtanen.\n\nHänen raskas verensä oli pääsemässä kuohumistilaan ja äskeinen\nmyötätunto oli yhtäkkiä muuttunut meuruavaksi vihaksi herraskaisia\nkohtaan, jotka huoneen perällä saivat ryypiskellä ja hoilottaa\nkaikessa rauhassa, kun sen sijaan häneltä ja toveriltaan kiellettiin\nolut. Kulmikkaan vihansa puhdissa tarttui hän pöydän reunoihin kuin\naikeissa heittää sen nurin.\n\n-- Kuule, mitä sinä nyt tyhjää, lähdetään pois ja siirrytään\ntoiseen paikkaan, ehätti Tuominen häntä houkuttelemaan, tarttuen\nhätääntyneenä hänen käsipuoleensa.\n\n-- Tuominen, kuule, vedätkö sinäkin yhtä köyttä noiden haljujen\nkanssa? mörähti Virtanen ja otteensa hellittäen nousi pöydän äärestä.\n\nTuominen oli sillä välin pujahtanut ovesta ulos ja ikäänkuin häntä\nkäsiinsä tavoitellen hoippui Virtanen perässä. Jyrkissä portaissa\nkaatui hän suurella ryminällä nurinniskoin ja vieri melkein\nkatukäytävälle. Synkeästi sadatellen hapuili hän jalkeilleen.\n\n-- Tuominen hoi! Missä sinä olet, tulehan tänne, niin minä oikeilla\naikamiehen kämmenillä hieron sinusta herrasvinkeet! huusi hän\nseisaalleen päästyään.\n\nMutta hän oli niin juovuksissa ja pyörällä päästään, ettei hän\nohikulkevain ihmisten takia äkännyt Tuomista, joka seisoi etempänä\nkatukäytävällä ja levotonna koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä\nriehautuneen toverinsa kanssa. Hän näki konstaapelin kiinnittäneen jo\nhuomionsa Virtaseen ja tuntien itsensä kykenemättömäksi hillitsemään\ntuota vahvaraajaista miestä, pudisti hän huolestuneena päätään ja\nlähti omille teilleen.\n\nVirtanen kulkea toikkuroi pitkin katukäytävää, kiroillen itsekseen,\ntölmien vastaan tulevia ja sisällään kiehuvan vihan pakotuksesta\nväliin hampaitaan kiristäen. Wladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa\nhorjahti hän erästä pönäkkää herrasmiestä vasten, josta kiukustuneena\ntämä tyrkkäsi häntä niin että Virtanen oli kaatua nenälleen katuun.\n\n-- Senkin sika! ärjäisi herrasmies ja jatkoi matkaansa sen enempää\nkohtauksesta välittämättä.\n\n-- H--tin herrat! karjui Virtanen ja päästyään hiukan tasapainoon\nlähti jotakin mielijohdetta seuraten kompuroimaan kadun yli,\npakottaen ohi kiitävän ajurin hetkeksi pysäyttämään hevosensa sekä\nsyytämään hänelle haukkumasanoja.\n\nEnnenkuin hän ehti vastakkaiselle katukäytävälle, tarttui joku\nlujalla otteella hänen käsivarteensa sekä pysäytti hänet siihen\npaikkaan. Kääntyen pysäyttäjäänsä sekä avaten sameat silmänsä\nselkosen selälleen, näki Virtanen edessään poliisikonstaapelin, joka\nkomensi häntä seuraamaan mukanaan.\n\nAivankuin tuo kiiltonappinen ja kaskipäinen järjestysvallan edustaja\nolisi sulkenut itseensä kaikki ne kiusat, jotka Virtasta olivat\nkohdanneet ja aivankuin hän olisi esiintynyt sen herraskaisuuden\nesikuvana, jota kohtaan häneen näinä kuluneina viikkoina oli\nimeytynyt katkera viha, sai konstaapelin äkillinen ilmestyminen ja\nluja kouraisu Virtasen raivon kuohahtamaan yli reunojensa. Mitä\nhänen aivoissaan vielä oli jäljellä selvän järjen kipinää, pimeni\nyhtäkkiä, kouristuksen tapaisella liikkeellä tempasi hän puukkonsa\nsekä mörähtäen: -- s--nan lahtari! -- iskien sen konstaapelin rintaan.\n\nKonstaapeli hellitti otteensa, horjahti ja kaatui maahan. Virtanen\njatkoi lonksavin polvin ja tylsänä matkaansa pitkin keskikatua.\nHänen takanaan kuului huutoja ja ihmisiä riensi paikalle, mutta\nmistään piittaamatta ja olematta edes täysin selvillä siitä, mitä hän\noli tehnyt, toikkarehti Virtanen kadulle, kunnes Länsi-Henrikillä\npaikalle rientäneet konstaapelit ympäröivät ja vangitsivat hänet.\n\n\n\n\n26.\n\n\nOli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun \"uutta Suomea\" rakennettiin.\nEnnen kaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia\npidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia\nyhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus\nvaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen\nja äänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari,\njossa vanhoja huonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan\ntukasta, huudettiin, kiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa\näänilajeissa.\n\nPäätään pudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne,\njotka olivat kasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä\neilen oli ollut kiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki\nkäydä käsiksi, sillä lait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet\npyhyydenloukkauksen, olivat tänään voimattomina vaienneet. Viime\naikojen suuret tapaukset olivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen\nkansan ja nostaneet pinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa.\nSuomalaisen Matin leveät, hyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat\nyhtäkkiä vaihtaneet ilmettä: näkösälle oli tullut piirteitä, joita\nvielä eilen ei oltu uskottu olevan olemassakaan. Se karakteristiikka,\njonka Runeberg, Topelius ym. sekä heidän aikanaan että ennen sitä\nolivat Suomen kansasta antaneet, oli yhtäkkiä mennyt nurin, niin että\nmonet saivat ainaisen pelon ja epäluulon tuota vanhaa, hyvänahkaista\nMattia kohtaan.\n\nMutta jos nämä viimemainitut vetäytyivät ylpeästi erilleen ja\nkatsoivat pessimistisesti tai halveksuen sitä lastenkamaritouhua,\njolta kaikki ensi katsauksella näytti, niin oli sentään paljon\nniitäkin, jotka pelkäämättä olivat laskeneet kätensä auraan ja\nhikipäässä tekivät todellista, positiivista työtä uuden Suomen\nrakentamiseksi. Vaikka toisaalta kaiken karvaisten radikaalien\npiipitys ja suunpieksäntä sekä toisaalta dynamiittisankarien,\npakkoluovuttajain ja temppelinraastajain hurjuudet täyttivät ilman\npauhinallaan, tehden toivottomaksi monen eilispäivien lapsen, oli\nnäillä kuitenkin varma usko siihen, että vuosisataisesta levostaan\njärkytetyn suomalaisen Matin kasvonpiirteet selkiintyvät jälleen\nhyviksi ja ymmärrettäviksi -- ja siinä uskossa he tekivät työtä\ntulevien aikojen varalle.\n\nSillä aikaa kuin muut täten rakensivat tai olivat rakentavinaan uutta\nSuomea, rakensi Markus kaikella kiiruulla ja tarmolla omaa kotia,\nottaakseen sitten hänkin kodin ja perhe-elämän vankalta pohjalta osaa\nyhteiseen työhön.\n\nIltahämärässä pari päivää edellisessä luvussa mainittujen tapausten\njälkeen asteli hän pitkin Tehtaankatua Neitsytpolulle päin,\nkainalossaan lähes kymmenen metrin mittainen kattolistan pätkä. Hän\nhymyili käydessään, sillä hänen mieleensä oli juuri juolahtanut\nmuurahainen, joka raahaa pitkää kortta kekoonsa. Aivan samoin oli\ntällä kertaa hänenkin laitansa. Viikko sitten oli hän Neitsytpolun\nvarrelta vuokrannut avaran, kaksiakkunaisen huoneen, joka piti\nverholla jaettaman kahtia. Siihen tarpeeseen oli hän juuri ostanut\nlistan eräältä puuseppätehtaalta Hietalahden puolella.\n\nViime viikolla oli hän, vuokrakuukauden päättyessä, jättänyt vanhan\nasuntonsa Rauhankadulla ja menoja säästääkseen asettunut jo uuteen\nkotiinsa, jonne hän oli hankkinut välttämättömimmät huonekalut.\n\nSaatuaan ovissa hankalasti kuljetettavan ostoksensa kunnialla\nperille, ryhtyi hän sitä heti kiinnittämään paikoilleen. Olgan piti\nmyöhemmin illalla tuoda valmistamansa verho, jonka he sitten yhdessä\nkiinnittäisivät listaan. Sitä ennen oli Markuksen oltava vielä\neräässä kokouksessa.\n\nSitten suurlakon oli hän antanut opintojensa levätä, pysyen samalla\nmyös erillään kaikista yleisistä asioista. Tänään oli hän kuitenkin\npäättänyt mennä sosialistisen ylioppilasyhdistyksen kokoukseen.\nSellainen yhdistys oli äskettäin perustettu ja pitänyt jo muutamia\nkokouksia. Markus ei ollut niissä ollut vielä mukana ja koko yhdistys\noli herättänyt hänessä eräänlaista ennakkovastenmielisyyttä. Olipa\nmuutenkin näinä kuluneina viikkoina yhä useammin asettunut hänen\neteensä kysymys, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan\nolikaan. Varsinkin iltaisin, luettuaan päivän Työmies-numeron,\noli hän saanut käydä tilille itsensä kanssa. Mainitun lehden sävy\noli kokonaan muuttunut sen jälkeen kuin sosialistinen puolue\nsuurlakon vaiheissa oli saanut ilmaa siipiensä alle sekä kehittynyt\nmerkitseväksi yhteiskunnalliseksi mahdiksi. Niin kiivaasti kuin\nTyömies olikin ennen käynyt yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun,\nniin oli se tehnyt sen kuitenkin varmalla tahdilla. Nyt oli tuo\ntahdikkuus muuttumassa ylimielisyydeksi ja röyhkeydeksi sekä\nkiivaus räähkyydeksi. Lukiessaan sellaisia kirjoituksia, joissa\nkatupoikamaisella riihattomuudella käytiin kaiken vanhan kimppuun,\noli Markus monta kertaa aivankuin itse huomaamattaan asettunut\nvastahankaan. Hän oli itsekin usein mitä tulisimmin kiivaillut\nesimerkiksi kirkonoppia ja pappeja vastaan, mutta nähdessään näitä\nnyt suorastaan loalla ryvetettävän, olikin hänen myötätuntonsa\nyks kaks asettunut niiden puolelle. Ne patriarkkaalispietistiset\nvaistot, jotka hänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka\nolivat uinuneet myrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat\nalkaneet kohota näkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä\ntäysin selvillä.\n\nKun hän ajatteli monia todellisia epäkohtia yhteiskuntaelämässämme\nsekä muisti sellaisia työläisluokan yksilöitä kuin seppä Tuominen,\nOlga ja useat muut heidän kaltaisensa, oli hän täynnä sosiaalista\nkiivautta ja parannusintoa. Niillä perusteilla uskotteli hän vielä\nedelleenkin olevansa sosialisti ja koetti riepata tämän parasta\naikaa mahtiinsa nousevan puolueen liepeissä. Siinä mielessä oli hän\npäättänyt mennä tutustumaan sosialistiseen ylioppilasyhdistykseenkin,\njonka hän oli saanut kuulla olevan taas tänä iltana koolla\nylioppilastalolla.\n\nHän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei muistanut katsoa kelloa\nennenkuin lista oli paikoillaan. Aika, jolloin kokouksen oli\nilmoitettu alkavan, oli jo hiukan ohi ja hän lähti kiiruusti\nrientämään määräpaikkaan.\n\nPujotellessaan Aleksanterinkadun yli yhytti hän Tallbergin\nrautakaupan edustalla Tuomisen, joka kiireesti astellen oli juuri\naikeissa lähteä oikaisemaan Kolmikulman halki. Hän huomasi myös\nMarkuksen ja nostaen suuressa kaaressa lakkiaan tervehti häntä.\n\n-- Hyvää iltaa, herra Kaarlela!\n\nHän oli pelkkää hymyä ja hyväätuulta koko mies. Mielihyvin pysähtyi\nMarkus puristamaan hänen kättänsä.\n\n-- No jo se viimeinkin nykäsi! ilmoitti Tuominen ja katsoi\nMarkusta aivankuin hän olisi juuri-ikään saanut tiedon suuresta\narpajaisvoitosta.\n\nMarkus ei ollut ensinnä huomata mitä hän tarkoitti. Mutta sitten\nmuisti hän Tuomisen pitkän työttömyyden ja kysyi:\n\n-- Oletteko saanut työpaikan?\n\n-- Olen kun olenkin! vakuutti Tuominen, silmäillen Markusta\nyhä voittajan katsein. -- Tulihan sitä viimeinkin. Mutta kyllä\ntässä, kissa vieköön, onkin joka päivä saanut olla juoksussa\nkuin lintukoira. Ja nälkävyötä on pitänyt kiristää kiristämästä\npäästyäänkin.\n\n-- Pääsittekö johonkin tehtaaseen?\n\n-- Ei kun muutamaan hevosenkengityspajaan tuolla lähellä Hermannia.\nMutta ei sillä väliä, pääasia että saa tässä taas tarttua vasaran\nvarteen. Silloin sitä aina heruu sen verran, että on mitä pistää\nhammasten väliin. Huomenaamulla saa vetää taas vanhat työvaatteet\npäälleen ja kyllä sen nähdessään muijankin suupieliin ilmestyy\npitkästä aikaa hymyn väreet.\n\nYhtäkkiä vaihtui ilme hänen kasvoillaan alakuloiseksi. Arastellen\njatkoi hän:\n\n-- Mutta Virtas-parkahan se teon teki! Olette kai nähnyt\nsanomalehdistä?\n\n-- Ai todellakin, eräs Virtanenhan murhasi Wladimirinkadulla\nkonstaapelin, muistui äkkiä Markuksen mieleen. -- Oliko se juuri sama\nVirtanen, joka ennen lakkoa asui teidän luonanne?\n\n-- Sama mies. Ja mikä ihme lie satuttanut, että minun vähää ennen\nsitä tekoa piti yhyttää hänet tuolla kadulla. Tahtoi minua kivenkovaa\nkapakkaan ja minä aivan vasten tahtoani lähdin matkaan. Siellä se\nherja tuli niin humalaan, että menetti kaiken tolkkunsa. Sehän\nminun mieltäni painostaa, että minä kadulle tultua jätin sen omiin\nhoteisiinsa enkä sittenkin koettanut häntä seurailla ja hillitä. Se\nnäet jo siellä kapakassa riehautui ja ulos tullessa alkoi minunkin\nkanssani riitaa jauhaa ja kun se on vankka mies ja humalassa\npahapäinen, en minä suoraan sanoen uskaltanut jäädä hänen seuraansa.\nMutta kyllä se nyt jäljestäpäin painaa minun mieltäni, että minä\nsittenkin jätin hänet.\n\n-- Kyllähän sen käsittää, mutta eihän se kuitenkaan millään tavalla\nole teidän syynne, koetti Markus lohduttaa. -- Se oli nyt kerta\nkaikkiaan Virtasen kohtalo ja onneton sattuma saattoi teidät vain\nhetkistä aiemmin hänen seuraansa.\n\n-- Onhan se niinkin, onhan se niinkin. Ja se oli se Virtanen aina\nsellainen yksisarvinen mies, joka kulki omaan suuntaansa ja jolle\ntoinen ei mahtanut mitään, puheli Tuominen kuin itseään vakuutellen.\n\nHetken perästä palasi kuitenkin tyytyväinen ilme jälleen hänen\nkasvoilleen, kun hän hyvästiä heittäessään virkkoi:\n\n-- Täytyy tässä rientää viemään muijalle ilosanomaa, että\nleivänkannikka on tullut taas näkösälle.\n\nHän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Markus pysähdytti hänet\nhuudahtamalla:\n\n-- Tuominen, kuulkaahan!\n\nKun Tuominen oli uudelleen asettunut hänen eteensä, kysyi hän:\n\n-- Tokko te vielä tiedättekään, että minä aion piakkoin asettua saman\nkaton alle Olga Mustosen kanssa?\n\nTuominen sai suuret silmät.\n\n-- No kyllähän minä olen vähin aavistellut, että sinne päin se tuuli\nkäy, mutta en minä ole osannut uskoa, että te jo niin pitkällä\nolisitte. No, onneksi olkoon, kyllä te siitä Olgasta saattekin oikein\ntosi hyvän frouvan. Minä oikein tykkään siitä ihmisestä.\n\nMarkus tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi tästä Tuomisen antamasta\ntodistuksesta.\n\n-- Viekää nyt vaimollenne paljon terveisiä ja tervetuloa sitten\nmeidän vieraiksemme, jahka me olemme asettuneet yhdeksi taloksi.\n\n-- Kiitos, kiitos, kyllä me tulemme! ja heilauttaen jälleen suuressa\nkaaressa lakkiaan lähti Tuominen pitkin askelin ilosanomaansa kotiin\nkiidättämään.\n\nMarkus katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Ja lähtiessään jatkamaan\nmatkaansa ylioppilastalolle tunsi hän jälleen itsensä miltei\nluokkatietoiseksi sosialistiksi.\n\n\n\n\n27.\n\n\nEnsimmäinen huomio, minkä Markus kokoukseen tullessaan teki, oli\nhänelle melkoinen ja samalla vastenmielinen yllätys. Kokous oli jo\nalkanut ja puheenvuoroa käytti parhaillaan -- Heino Kavander.\n\nMarkus asettui erilleen muutamaan nurkkaan ja alkoi tehdä\nhavainnoita. Hän oli sekä kuullut että nähnyt sanomalehdistä, että\nsuurlakon jälkeen oli melkoinen joukko ylioppilaita liittynyt\nsosialistiseen puolueeseen. Nyt näki hän heidät kaikki koolla.\nKavanderia lukuunottamatta olivat he kaikki muista osakunnista ja\nhänelle ennestään kokonaan vieraita. Että Kavander kuului myös näihin\nmarraskuun sosialisteihin, kuten heitä oli alettu nimittää, sitä hän\nei ollut osannut aavistaakaan.\n\nKavanderilla oli kaulassaan punainen kravatti, kuten useimmilla\nmuillakin kokouksen jäsenillä, ja hänen puheensa vilisi voimasanoista\nsekä toinen toistaan radikaalisemmista mielipiteistä. Kokouksessa\nei tuntunut olevan mitään erikoista keskustelukysymystä, vaan\njokainen teki vuorostaan selkoa niistä vaikuttimista, jotka hänestä\nolivat tehneet sosialistin. He kilpailivat voimasanoillaan ja\nradikaalisuudellaan, aivankuin peläten toisten ja varsinkin parin\nsaapuvilla olevan sosialistijohtajan epäilevän heidän kääntymyksensä\nvilpittömyyttä. Lisäksi huomasi Markus usean esityksessään\ntavoittelevan sitä sanonnan sävyä, mikä nykyään alkoi yhä räikeämpänä\nilmetä Työmies-lehdessä.\n\nMarkus kuunteli noita proselyyttien todistuksia hyvin sekalaisin\ntuntein. Jotkut vaatimattomimmat joukosta tekivät häneen hyvän ja\nvilpittömän vaikutuksen, mutta useimmat punaisine kravatteineen\nja kuohuvine kiihkoineen herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja\nepäluuloa. Vaikka hänen täytyikin myöntää luonnolliseksi asiaksi\nettä suurlakko, samalla kuin se oli järkähyttänyt niin monta\nmuutakin vanhaa perustetta, oli ihmisten ja vallankin nuorten\nmielissä saanut aikaan täydellisiä vallankumouksia, niin ei\nhän voinut estää mieleensä hiipimästä epäilystä, että useilla\nläsnäolijoista oli sosialistiksi kääntyessään häämöttänyt mielessä\neduskunta ja vaikutusvaltainen asema köyhälistöpuolueen johdossa.\nVarsinkin herätti hänessä Kavander tällaisia epäilyksiä. Hänen oli\naluksi miltei vaikea uskoa silmiään ja korviaan, nähdessään täällä\nKavanderin punaisessa kravatissa ja kuullessaan hänen kiivailevan\nsorretun köyhälistön puolesta -- saman Kavanderin, joka parisen\nkuukautta sitten oli ylimielisesti loukannut Markusta hänen\ntyöläisnaisten puolesta kirjoittamansa artikkelin johdosta.\n\nMutta kun hän lähemmin ajatteli asiaa, soveltui kaikki vallan\nhyvin yhteen Kavanderin luonteen kanssa. Siihen saakka kuin\ntyöväenpuolue oli ollut vähäinen ja vailla valtiollista mahtia,\noli hän halveksinut siihen kuulumista, mutta kohta kun osat olivat\nmuuttuneet ja toisaalta sosialismi oli yhtäkkiä saavuttanut ikäänkuin\nkäyvän rahan arvon, toisaalta taas siihen kuuluminen alkoi olla jo\nmelkein muotiasia, oli Kavander pitänyt soveliaana liittyä mukaan.\nSosialisteihin lukeutumisessa ei nyt enää ollut mitään alttiiksipanon\nvaaraa, päinvastoin yhtä ja toista voitettavana. Että Kavanderin\nkääntymiseen olisi millään tavoin vaikuttanut hänen suhteensa\nHilmaan, sitä ei Markus ottanut ollenkaan uskoakseen, koska hän\nensinnäkään ei, paremmin kuin Olgakaan, uskonut tuota suhdetta\nKavanderin puolelta vakavaksi.\n\nMarkus oli panevinaan merkille, että hänen sisälle astuessaan\nilmeni Kavanderissa jonkunlaisia levottomuuden oireita. Kun\nkokouksen virallinen puoli päättyi ja yhdessä oloa jatkui vapaasti\nkeskusteltaessa, läheni Kavander hiukan epäröiden Markusta, joka\nedelleenkin istui yksinään nurkassaan.\n\n-- Sinä et käyttänytkään puheenvuoroa? lausui hän aluksi, kun olisi\ntervehditty.\n\n-- Eipä minulla ollut mitään niin tärkeätä sanottavana, vastasi\nMarkus, -- tai jos olikin, niin se olisi vain ikävystyttänyt herroja\nja häirinnyt niitä liikuttavia todistuksia, joilla herrat kilpailivat\nkeskenään.\n\nItse asiassa oli hänen mieleensä juolahtanut Tuomisesta erotessaan\npuhua kokouksessa, jos siihen tilaisuutta tarjoutuisi, työttömyyden\naiheuttamista surkeuksista ja mainita tuoreeltaan Virtasen\nesimerkki sekä kuinka taloudelliset parannukset ensi kädessä olisi\nkohdistettava siihen, ettei kenenkään yhteiskunnassa tarvitsisi\njoutua kärsimään pitemmästä työttömyydestä. Mutta ne vastenmieliset\nvaikutelmat, jotka hän oli kokouksessa saanut, olivat tyrehdyttäneet\nsanat hänen suuhunsa.\n\nHänen ivalliseen huomautukseensa ei Kavander osannut vastata mitään.\nNolouttaan peittääkseen hymähti hän ylimielisesti ja sytytti\npaperossin ja toinen peukalo pistettynä samettiliivin olka-aukkoon\npuhalteli lyhyitä savutupruja ylös kattoa kohti, keikauttaen joka\npuhallukselle päätään taaksepäin. Tuo hänen paperossinpolttotapansa\noli aina omituisesti ärsyttänyt Markusta. Nyt se yhdessä hänen\nsamettiliivinsä ja punaisen kravattinsa kanssa sai hänet suorastaan\nvihan valtaan. Olgan takia oli hän jo kauan halunnut vetää hänet\ntilille ja nyt päätti hän ottaa asian esille.\n\n-- Kuulehan, mikä tarkoitus sinulla oikeastaan on sen Hilma Mustosen\nsuhteen? kysyi hän äänessään uhkaava sävy.\n\nKavander säpsähti, mutta naamioitsi sitten äkkiä itsensä suuttuneeksi\nja vastasi:\n\n-- Mutta mitä ihmeessä se sinulle kuuluu?\n\n-- Se kuuluu paljonkin, sillä minä menen piakkoin naimisiin hänen\nvanhemman siskonsa kanssa ja niin ollen minun velvollisuuteni on\nkatsoa, ettei tuleva kälyni joudu hunningolle.\n\nKavander koetti nyt ottaa leikillisen äänilajin vastatessaan:\n\n-- Vai aiot sinä naimisiin hänen kanssaan. No, onneksi olkoon! Minä\naion myös naimisiin Hilman kanssa.\n\nTuo nulikkamainen sanaväännös suututti yhä enemmän Markusta. Hän\nponnahti seisaalleen ja lyöden rystysensä joka sanalla pöytään lausui:\n\n-- Kuule sinä, jos sinä vain saatat sen tytön hunningolle, niin minä\ntotisesti vedän sinut siitä kerran tilille ja sitä tilintekoa sinä\ntulet ikäsi muistamaan!\n\nSana sanalta, jonka hän lausui, nousi hänen vihansa, niin että hänen\nlopulta oli vaikea hillitä itseään käymästä Kavanderiin käsiksi.\nKohtaus oli herättänyt huomiota ja yhä useampia katseita kääntyi\nheihin.\n\nKavanderin kasvoilla vaihtelivat pelko ja viha.\n\n-- Höpsis, kun tyhjästä suuttuu! mutisi hän ja vetäytyi toveriensa\nluo.\n\nMarkus näki hänen kertovan heille jotakin, minkä johdosta häneen\nheitettiin kummastuneita, epäluuloisia ja pilkallisia katseita.\nHänet valtasi suuri halu purkaa heille vasten silmiä kaikki se, mitä\nhänen mielessään kokouksen aikana oli liikkunut sekä julistaa heille\nhalveksumisensa. Mutta hän sai hillityksi itsensä ja lähti sen sijaan\nlujin askelin huoneesta.\n\n-- Kiekuvat kiipijät! mutisi hän hammastensa välitse, painaessaan\noven jäljessään kiinni.\n\nLaskeutuessaan alas ylioppilastalon portaita selveni hänelle askel\naskeleelta, että hän oli nyt kääntänyt selkänsä sille puolueelle\njohon hän viimeksi oli koettanut kotiutua. Mutta tällä kertaa ei\nhän tuntenut mitään tuuliajolle joutumisen pelkoa, vaan sisäistä\nvarmuutta ja lujentumista sekä samalla eräänlaista vapautuksen riemua.\n\nIlta oli kostea ja sumuinen ja katulyhdyt tuikkivat kuin kellertävän\nverhon sisältä. Markus nosti palttoon kauluksen pystyyn ja lähti\ntyhjentyneitä katuja pitkin astelemaan uutta asuntoaan kohti.\n\nKun hän Mikonkadulta tullen oikasi Esplanadin poikki Kasarminkadulle,\nsivuutti hän Runebergin patsaan luona erään naisen, jota humalaisella\näänellä puhutteli silinteripäinen herra. Kuljettuaan jo kappaleen\nmatkaa heidän ohitseen, herätti hänet ajatuksistaan naisen ääni. Hän\npysähtyi vaistomaisesti ja kuullessaan naisen uudelleen puhkeavan\npuhumaan, säpsähti hän epämieluisasti tuntiessaan Sandran äänen.\n\nYmpäri kääntyessään näki hän herran juuri lähtevän matkaansa, naisen\njäädessä seisomaan paikalleen. Nopeasti lähestyi häntä nyt Markus,\npäästäkseen selville, oliko nainen todellakin Sandra vai eikö hän\nkuitenkin ollut erehtynyt.\n\n-- No mutta... Sandra! ilmaisi hän hämmästyksensä, pysähtyessään\nhänen eteensä. -- Pitääkö minun nyt todellakin uskoa silmiäni, että\nsinä seisot siinä ilmielävänä, vaikka minä silloin olin asemalla\nnäkemässä, kun sinä lähdit äitisi luo?\n\nMarkus sanoi tämän vakavasti, äänessään pettynyt ja nuhteleva sävy.\nSandra, joka näytti olevan jonkun verran juovuksissa, joutui ikävästi\nhämilleen. Hän koetti pelastua siitä lyömällä asian leikiksi.\n\n-- Mitä ihmettä siinä on, jos minä tässä seison, sanoi hän\nhuolettomuutta tavoitellen. -- Kävin kotona ja tulin takaisin, siinä\nkaikki.\n\n-- Suistuaksesi entisille raiteillesi. Ja saatoit jättää äitisi!\n\n-- Hitto hänessä rupesi maatumaan ja olemaan ihmisten\ntöllisteltävänä! vastasi Sandra ärtyisesti.\n\nMarkuksen katse piinasi häntä nähtävästi ja pelastuakseen tästä\npainostavasta tilanteesta, heittäytyi hän äkkiä ylimieliseksi ja\nvirkkoi:\n\n-- Täytyy lähteä ottamaan kiinni toi herra tuolla Kämpin nurkalla, se\nvarttoo just minua. Hyvästi sitten!\n\nHän pyörähti nopeasti ympäri ja lähti astumaan mainitsemaansa paikkaa\nkohti. Markus tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hänen korkea ja\nsolakka vartalonsa häipyi sumuun.\n\n-- Ei maailmaa niin vain radaltaan käännetä, hymähti hän\nsurumielisesti, kääntyi ja lähti mietteisiinsä vaipuen astelemaan\nylös Kasarminkatua.\n\n\n\n\n28.\n\n\nSisälle tullessaan tapasi Markus siellä Olgan istumassa leposohvalla\nitkettynein silmin.\n\n-- Mitä nyt taas on tapahtunut? huudahti hän, istuutuen Olgan\nrinnalle ja kietoen kätensä hänen vyötäisilleen.\n\n-- Hilma... änkytti Olga ja alkoi uudelleen itkeä.\n\n-- Mitä Hilma on tehnyt? kysyi Markus, muistaessaan että Kavander oli\nhänen lähtiessään jäänyt ylioppilastalolle.\n\n-- Hän ei lähdekään Viipuriin äidin luo, vaan uhkaa asettua sen\nKavanderin kanssa yhdessä asumaan, nyyhkytti Olga. -- Tänä iltana\nsanoi hän sen minulle.\n\nKun Olga ja Markus olivat ehdottaneet Hilmalle, että hän tulisi\nheidän luoksensa asumaan, jota varten he olivat vuokranneet kyökin\nja kamarin, oli Hilma kieltäytynyt ja aikonut yksin jäätyään lähteä\nViipuriin äidin luo. Sen vuoksi oli Markus heidän tulevaa kotiaan\nvarten vuokrannut vain yhden huoneen.\n\n-- Se Viipuriin lähtö täisikin olla vain tekosyy, virkkoi Markus.\n\n-- Kaiketikin. Enkä minä ymmärrä, mitä minä voisin hänelle tehdä,\nsillä hän ei tottele minua enää ollenkaan. Äidille minä en henno koko\nasiasta mainita eikä siitä olisi mitään apuakaan.\n\n-- Tiedätkö sinä, että Kavanderista on tullut muka sosialisti?\n\n-- Pyh! ja Olga keikautti ylenkatseellisesti niskaansa.\n\n-- Minä tapasin hänet kokouksessa ja puhuin siitä Hilman asiasta.\n\n-- No mitä hän sanoi? kysyi Olga jännittyneenä.\n\n-- Sen verran kuin sain selvää hänen vällötyksestään, niin aikoi hän\nnaimisiin Hilman kanssa.\n\n-- Naimisiin! huudahti Olga. -- Jospa he menisivätkin edes oikeisiin\nnaimisiin, mutta sitäpä he eivät tee, vaan aikovat ilman muuta\nasettua yhdessä elämään. Siten kuuluvat päättäneen tehdä muutkin\nsosialisti-ylioppilaat. Siis aivankuin mustalaiset!\n\nOlga tuijotti tuskastuneena eteensä. Sisaren kohtalo painoi raskaana\nhänen sydäntään. Markus veti hänet syliinsä ja koetti lohduttaa.\n\n-- Ehkäpä he hyvinkin mukautuvat toisiinsa ja muodostavat ajanoloon\noikean avioliiton, varsinkin jos saadaan siviliavioliittolaki.\nJa sehän on sama asia. Elleivät, niin silloin otamme me Hilman\nhoivaamme. Onhan meitä kaksi, jotka muodostamme lujan kokonaisuuden.\n\nHe istuivat moniaan hetken sylitysten ja mitään puhumatta. Sitten\nhavahtui Olga kuin unesta ja virkkoi:\n\n-- Sinulle on tullut tänne kirjekin. Se on tuolla pöydällä.\n\n-- Se on varmaankin kotoa, huudahti Markus ja riensi kirjettä\navaamaan. -- Viimeinkin he suvaitsevat vastata.\n\nHeti suurlakon päätyttyä oli hän kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt\ntätä lähettämään hänen kuulutuskirjansa, ilmoittaen menevänsä\nnaimisiin. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, oli hän lähettänyt\ntoisen, ärtyisästi kirjoitetun kirjeen.\n\n-- Katsopas! huudahti hän riemuiten ja veti kotelosta papinkirjan.\nHän ojensi sen Olgalle ja pöydän ääreen istuutuen alkoi itse lukea\nkirjettä. Se alkoi:\n\n\"Rakas veljeni! Samalla kun lähetän sinulle tämän pyytämäsi\nkuulutuskirjan, ilmoitan sen surusanoman, että isämme ainoastaan pari\npäivää sairastettuaan nukahti täältä pois yöllä eilistä vasten --\"\n\nMarkuksen sisällä jysähti ja hänen silmänsä himmenivät. Hän muisti\nkylmän, miltei vihamielisen eronsa isästä ja uskaltamatta lukea\npitemmälle siirtyi hän Olgan rinnalle istumaan sekä osoitti hänelle\nkirjeen alkua. Luettuaan siitä ensimmäisen lauseen kietoi Olga\nlujasti kätensä Markuksen ympärille samoin kuin Markus oli äsken\ntehnyt hänelle.\n\nAivan kuin tästä rohkaistuneena otti Markus kirjeen uudestaan\nkäteensä ja luki:\n\n    \"Hänen loppunsa oli rauhallinen ja muun muassa käski hän sanoa\n    sinulle viimeiset terveisensä sekä toivomuksensa, että sinusta\n    tulisi mies --\"\n\nMarkuksen rinnasta tunkeutui nyyhkytyksen kaltainen ääni. Hänen\nsilmänsä tulvahtivat kyyneliä täyteen, niin että hänen täytyi laskea\nkirje polvilleen.\n\nTyynnyttyään luki hän edelleen:\n\n    \"Hän ehti kuulla sinun päätöksesi mennä avioliittoon ja piti sitä\n    hyvänä merkkinä sekä toivoi, että sinä olisit löytänyt itsellesi\n    oikean elämänkumppanin --\"\n\n-- Katsopas! kuiskasi Markus ja osoitti näitä sanoja Olgalle.\nLuettuaan ne pusersi Olga hänen käsivarttaan ja Markus näki hänenkin\nsilmiensä kyyneltyneen.\n\nEdelleen oli kirjeessä pyyntö, että Markus matkustaisi heti kotiin,\nehtiäkseen isän hautajaisiin.\n\n-- Minä lähden heti huomenna! ilmoitti sen johdosta Markus. Kirjeensä\nlopetteli veli näin:\n\n\"Ja toivottaessani nyt omasta puolestani onnea aikomallesi\navioliitolle, liitän minä tähän pari lausetta kirjasta, josta sinä\nnykyään et taida paljon välittää, mutta jonka arvon sinä elämän\nvarrella varmaankin opit tuntemaan: 'Joka toimellisen vaimon löytää,\nse on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä\nsydän uskaltaa häneen: hänen elatuksensa ei puutu häneltä.'\"\n\n-- Kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt! kertasi Markus ja\nkumartui suutelemaan Olgaa. -- Minä olen menettänyt isän ja sinä\nsiskon, mutta jäljellä on meillä kuitenkin toinen toisemme.\n\nYö oli kulunut jo huikean matkan yli puolen, kun he saivat Olgan\ntuoman verhon kiinnitetyksi paikoilleen.\n\n-- Katsohan, kuinka somalta tämä meidän alkava kotimme nyt näyttää!\nihasteli Markus. -- Tällä puolen verhoa on minun työhuoneeni ja\nvierashuone, tuollapuolen taas makuuhuone, ruokasali ja keittiö. Siis\nneljän seinän sisällä kokonainen huoneusto.\n\nHetkisen kuluttua lisäsi hän ajatuksissaan:\n\n-- Jos isäni olisi elänyt ja nähnyt tämän meidän kodin alkumme,\nniin hän olisi varmaankin sanonut, että joka lusikalla aloittaa, se\nkauhalla lopettaa.\n\nKun Markus kellon kolmea käydessä palasi saattamasta Olgaa ja\npaneutui levolle, ei hän saanut vielä pitkään aikaan unen päästä\nkiinni. Kuluneen päivän vaikutelmat olivat olleet siksi moninaiset ja\nmuutamissa suhteissa syvälle käyvät, että hän tunsi välttämättömäksi\nselvitellä niitä mielessään.\n\nLähtönsä sosialistisesta ylioppilasyhdistyksestä, Sandran löytäminen\nentisiltä jäljiltään sekä veljen kirje uutisineen isän kuolemasta --\nkaikki nämä seikat olivat saattaneet loppuunsa sen kypsymisprosessin,\njonka hän viime aikoina oli vaistomaisesti huomannut itsessään\ntapahtuvan. Täysi-ikäisen miehen varmuudella tunsi ja tunnusti hän\nnyt omikseen ne isiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot,\njoiden olemassaoloa hän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin\naavistaa. Nyt hän tunsi olevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla\ntunsi hän jalkainsa alla lujan pohjan.\n\nSe, että hän nyt lopullisesti oli luisunut kaikkien puolueiden\nulkopuolelle, ei huolettanut häntä ollenkaan.\n\n-- Minulle riittää se, että tiedän olevani suomalainen ja isäni\npoika, lopetti hän tilintekonsa, -- ja sellaisena on minun paikkani\nkaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja yleisen\nalasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä kunnollista,\nlujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi jättäneet.\n\n\n\n\n29.\n\n\nKaarlelan vanha isäntä oli haudattu ja kaikki kuolinpesän selvittelyä\nkoskevat asiat oli kunnialla saatu järjestykseen. Markus seisoi\nsyntymäkotinsa pihalla, valmiina nousemaan rattaille veljensä kanssa,\njoka tuli saattamaan häntä asemalle.\n\nOli auringonpaisteinen myöhäsyksyn päivä. Maassa ei ollut vielä lunta\nja se oli roudasta vapaa. Tuvan ikkunasta katsoi sedän lähtöä veljen\npikku poika punaposkisena ja hymyilevänä. Markus hymyili hänelle\nvastaan ja nyökytti päätään. Se oli Kaarlelan tuleva isäntä ja Markus\ntoivotti sydämessään, että hän tulisi kulkemaan samoja teitä kuin\nisänsä ja vasta haudattu iso-isänsä. Eikä hän itse asiassa tuntenut\nmitään epäilyksiä siitä, etteikö niin tulisi käymään. Sillä kaikki\ntäällä ympärillä henki tyyntä rauhaa, terveyttä ja voimaa.\n\n-- Paljon ne nyt huutavat ja meluavat, virkkoi veli keskustelun\naluksi, kun he istuivat rinnan rattailla ja hevonen lähti liikkeelle,\n-- mahtanevatko sitten saada maailman sijoiltaan väännetyksi?\n\nVeljen koko olemus, se tapa, millä hän piti suitsia ja määräsi\nhevosen juoksun juuri sellaiseksi, että he parahiksi ehtivät junalle,\nsamoinkuin koko se ympäristö, missä hän eli ja hallitsi -- kaikki se\ntodisti tällä hetkellä voimakkaasti Markukselle, että Suomen kansassa\noli vielä paljon lujaa ja tervettä, jota hetken tuulet eivät pysty\njärkyttämään ja jonka pohjalla todellinen uusi Suomi voi seisoa\nlujana.\n\nVeli oli kyllä vaistoissaan huomannut, että Markus ei ollut enää sama\nmaailmankaataja kuin syyslukukauden alussa Helsinkiin lähtiessään.\nVaikka veli ei ollut nimenomaan siitä puhunut, huokui tuo tietoisuus\nhänestä Markukseen lämpimänä myötätuntona ja luottamuksena.\n\n-- Voisithan sinä nyt naimisiin mentyäsi palata kotiinkin, lausui\nveli hetken kuluttua, kyllähän täällä olisi tilaa ja toimialaa\nsinullekin.\n\n-- Kyllä kai minun on sittenkin mentävä Helsinkiin ja valloitettava\npääkaupunki itselleni, vastasi Markus ajatuksistaan havahtuen.\n\nKun veli ei tuntunut käsittäneen hänen sanojaan, vaan katsahti häneen\nhiukan kummastuneena, lisäsi Markus:\n\n-- Minä tarkoitan: meille, meidän henkisillemme, meidän rodullemme.\n\nNyt tuntui veli käsittävän, sillä hetken kuluttua sanoi hän:\n\n-- Niin, tarvitseehan maa pääkaupungin aivankuin talo isännän.\nLämminneenä jatkoi Markus:\n\n-- Jos minä voin täyttää sijani siellä yhtä hyvin kuin sinä täällä,\nniin -- me olemme luja kansa.\n\nKun Markus seisoi vaunun ikkunassa ja veli rattaille noustuaan\nnyökäytti hänelle päätään viimeiseksi hyvästiksi, luki hän veljen\nkatseesta lujan luottamuksen hänen kutsumukseensa. Ja kun hän\ntuttujen maisemien jäädessä jäljelle istuutui vaununpenkille, tunsi\nhän laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata\ntietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä.\n\n\n\n"]