[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMKJ-EQp60rt1jD9mZ5y_Ffo09Tw04rdXbkmHoeM9a4g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1164,"Muotoja muistikuvia III","Aspelin-Haapkylä, Eliel",null,"1164-aspelin-haapkyla-eliel-muotoja-muistikuvia-iii","1164__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Muotoja_muistikuvia_III","muistelmat",[],[],"fi",1914,71936,481966,false,50610,[20,21],"Finland -- Civilization","Finland -- Intellectual life",[23,24],"Biographies","History - Other","\"Muoto- ja muistikuvia III\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a historical account written in the early 20th century. This work serves as the third and final volume in a series that reflects on notable Finnish figures and their contributions, particularly focusing on personalities such as Ebba Stenbäck, Kaarle Jaakko Gummerus, and Karl Fredrik Eneberg. The book is likely to appeal to those interested in Finnish literature and history, particularly regarding the cultural and intellectual movements in Finland during the late 19th and early 20th centuries.  The opening of this volume sets the stage by expressing gratitude for the assistance received in documenting the lives and contributions of the individuals featured. It begins with a tribute to Z. Topelius, a prominent Finnish author, emphasizing his lasting impact as one of the \"great sons\" of Finland and discussing his lineage and early life. The text delves into Topelius's development as a writer and the influences in his life, including his familial background, education, and the vibrant cultural milieu of Finnish society that shaped his literary career. Overall, the beginning establishes a reflective tone that seeks to honor the legacy of these historical figures and their influence on Finnish culture. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Kolmas osa elämäkerrallisten esseiden ja muistelmien sarjaa sisältää kuvauksia suomalaisista sivistyssuvuista ja kulttuurivaikuttajista, kuten Z. Topeliuksesta ja Kaarle Jaakko Gummeruksesta. Teos koostuu juhlapuheista ja henkilöhistoriallisista katsauksista, jotka valottavat 1800-luvun aatehistoriaa ja yliopistoelämää.","Eliel Aspelin-Haapkylän 'Muoto- ja muistikuvia III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1164. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUOTO- JA MUISTIKUVIA III\n\nKirj.\n\nEliel Aspelin-Haapkylä\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\n\nEsitelmiä.\n\n  Z. Topeliuksen muisto.\n  Fredrik Cygnaeus.\n  Lauri Stenbäck.\n\nYlioppilaselämää 1835--42.\n\nEbba Stenbäck.\n\nKaarle Jaakko Gummerus.\n\n   I. Koti; koulu- (ja lukio-) aika 1840--61.\n  II. Yliopistoajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861--66.\n III. Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen\n      toinen jakso 1867--74.\n  IV. Gummeruksen elämän loppukausi 1874--98.\n\nKarl Fredrik Eneberg.\n\n       Pieni alkulause.\n    I. Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841--69.\n   11. Eneberg runoilijana.\n  III. Ulkomaanmatkat 1870--71.\n   IV. Viimeiset vuodet kotimaassa 1871--74.\n    V. Viimeinen matka 1874--76.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nSamoin kuin molemmat edelliset sisältää tämä kolmas ja viimeinen\nMuoto- ja Muistikuvasarja sekä vanhempaa että uutta. Kuvaukseni Ebba\nStenbäckistä, Kaarle Jaakko Gummeruksesta ja Karl Fredrik Enebergistä\novat näet kirjoitetut sen jälkeen, kun toinen sarja syksyllä 1912 oli\nilmestynyt.\n\nNäitä mainitutta kirjoituksia varten olen kuvaamieni henkilöiden\nomaisilta ja läheisiltä ystäviltä saanut suosiollista apua, jonka\ntäten kiitollisuudella tunnustan. Erityisesti mainitsen, että\nyksistään professori Jaakko Gummeruksen jo ennen keräämät ainekset\nsetänsä elämäkertaa varten ovat tehneet minulle mahdolliseksi\nseikkaperäisesti kuvata Kaarle Jaakko Gummeruksen elämänvaiheet.\nHelsingissä loppiaisena 1914.\n\n_Eliel Aspelin-Haapkylä_.\n\n\n\n\n\n\nESITELMIÄ\n\n\n\n\nZ. Topeliuksen muisto.\n\n\nArvoisat juhlavieraat.\n\nNuoret pohjalaiset ovat tahtoneet, että tässä muistojen juhlassa\nensimäiset hetket pyhitettäisiin sen miehen muistolle, joka oli\nviimeinen niitä osakunnan entisiä jäseniä, jotka koko kansamme\ntunnustaa suurimmiksi pojikseen, uuden Suomen luojiksi. Mutta\nniin kunniakas kuin minulle annettu tehtävä on, niin vaikea ja\npainava se on, tuo tehtävä vetää suruharso kaivatun runoilijan ja\nisänmaanystävän kasvoilta ja asettaa hänen kuvansa eteenne niin\njalona, niin suurena, niin leveänä kuin sille tulee, jonka sija on\nkansan kalliimpien muistojen Pantheonissa. Minä pyydänkin kohta saada\nrajottaa vaatimuksenne lyhyen ajan ja puutteellisen kykyni mukaan:\ntahdon vain esittää muutamia piirteitä vainajan kehityshistoriasta,\nvarsinkin hänen nuoremmilta ajoiltaan, jotka nykyiselle polvelle ovat\nvähemmin tunnettuja. Enkä luule tämän rajotuksen aineeni käsittelyssä\nketään oudostuttavan, sillä menetteleväthän kansat suuriin miehiinsä\nnähden niinkuin maalaaja, joka muotokuvaa maalatessaan ei koskaan ota\ntyöhönsä tyytyäkseen, vaan lakkaamatta parantelee sitä. Hetkisen hän\nehkä jo pitää kuvaa täysin onnistuneena, mutta sitten hän jälleen\ntarttuu siveltimeensä, milloin lisätäkseen jonkun piirteen, milloin\npoistaakseen jotakin, joka tuntuu loukkaavan totuutta. Samoin\nkansatkin aika ajalta, polvi polvelta pyytävät täydellisentää suurten\nmiestensä kuvia joko lisäämällä uusia tietoja taikka arvostelemalla\nennen tunnettua uudelta näkökannalta. Näin ollen olkoon yksityinen\ntyytyväinen, jos hän kykenee vähänkin täydentämään tai oikaisemaan\nennen tiettyä, ja mitä nyt Topeliukseen tulee -- joka toden totta\non oleva yksi semmoisia yhä uudestaan tutkittavia ja kuvattavia --\nolen minä onnellinen, jos voin lisätä tai selvemmäksi tehdä edes\njonkun piirteen siinä suuren runoilijan kuvassa, jota jo kannatte\nsydämessänne.\n\nEnsin pari sanaa siitä sukupuusta, joka on niin jalon hedelmän\nkantanut.\n\nSuku on kotoisin Limingan pitäjästä, jonka asukkaat alkuaan ovat\nkarjalaista heimoa. Siellä oli muinoin talo, jonka omistajalla\nkarjalaiseen tapaan oli erityinen sukunimi, Toppinen. Siitä\ntalosta lähti 30-vuotisen sodan aikana nuorukainen Jaakko\nToppinen Ouluun, ruvetakseen ensin kauppapalvelijaksi ja sitten\nitsenäiseksi kauppiaaksi. Jo tämä suvun kantaisä muutti nimen\nlatinanpäätteiseksi. Jaakko Toppeliuksen jälkeläiset elivät\nsittemmin mainitussa kaupungissa toista sataa vuotta vaatimattomina\nkauppiaina ja tullivirkamiehinä. Vähitellen tuli talonpojista\nnoussut uusi säätyläisperhe sukulaissuhteihin useiden silloisten\noululaisten perheiden kanssa, mutta luonteeltaan pysyivät\nToppeliukset muuttumatta ahkerina, käytöllisinä, rehellisinä,\nosottamatta erinomaisempia hengenlahjoja. -- Niin on kerrottu\nvainajan jälkeenjättämissä muistiinpanoissa. Hän ei ole yrittänytkään\nselittämään suvussa myöhemmin ilmaantuneita taiteilija- ja\nrunoilijataipumuksia karjalaisesta syntyperästä johtuneiksi, niinkuin\non tehty F. M. Franzéniin nähden, joka samoin oli karjalaista ja\noululaista sukujuurta. Arvattavasti kyllä Topelius ei olisi jättänyt\nhuomauttamatta tätä yhtäläisyyttä -- joka on sitä viehättävämpi,\nkun kummankin suvun etevin edustaja on ollut harvinaisen lahjakas\nlyyrillinen runoilija -- jollei hänellä olisi ollut esiintuotavana\ntoinen ja todennäköisempi perustus sukunsa taiteellisiin lahjoihin.\nTämänlaisia lahjoja tiedetään näet suvussa esiintyneen vasta sitten,\nkun Mikael Toppelius kolmannessa polvessa oli nainut kastetun\njuutalaisneidon, Maria Zebulonin, jonka isä, kauppias Isak Zebulon,\nKaarle XI:n aikana oli Lyybekistä muuttanut Ouluun. Se \"pisara\njuutalaisverta\", joka silloin tuli sukuun, ei ole ainoastaan\njättänyt jälkiä myöhempien Toppeliusten ulkonäköön, vaan on myöskin\nrikastuttanut suvun henkistä perintöä. Mainitun pariskunnan pojalla\nsanotaan jo olleen soitannollisia lahjoja, hänen poikansa oli\ntunnettu maalaaja Mikael Toppelius, jonka kuvausvoiman vilkkautta\nmonet meidän aikaan säilyneet maalaukset Pohjanmaan kirkoissa vielä\ntodistavat, ja tämän pojanpoika oli meidän Sakari Topeliuksemme,\njossa, niinkuin joku on sanonut, Israelin muinaisten tietäjäin henki\nuudistui.\n\nKun runoilijan esi-isiltä saamaa henkistä perintöä luetellaan, on\nvielä huomioon otettava, että isoisä ei ollut ainoastaan maalaaja,\nvaan että hän, niinkuin muutamat hänen pojalleen osotetut, vaihdellen\nsuomen- ja ruotsinkielellä sepitetyt kirjeet näyttävät, myöskin osasi\nilmilausua ajatuksensa yhtä sujuvasti runo- kuin suorasanaisessa\nmuodossa. Pojanpoika on muuten käsittänyt isoisänsä monipuoliset\nlahjat tulevaisuudenenteiksi, mainiten hänestä, että hän syntyi sata\nvuotta ennen Kalevalaa ja runoili suomeksi sata vuotta ennen aikaansa\nsamoin kuin hän maalaustaiteessa esiintyi sata vuotta ennen Suomen\ntaideyhdistystä -- \"semmoiset valonsiinteet taivaanrannalla aikoja\nennen auringon nousua\", lisää hän, \"ennustavat päivän koittoa\". Pikku\nZakke oli vain neljä vuotta vanha, kun isoisä kuoli, eikä hänellä\nsentähden voinut hänestä olla omia muistoja; mutta jälestäpäin on\nhänelle kerrottu, että hän oli ollut ukon lemmikki ja vapaasti saanut\nleikkiä hänen siveltimillään.\n\nMitä runoilijan vanhempiin tulee, ei hän näy heiltä perineen\nerityisiä nerolahjoja. Sen sijaan he antoivat poikansa siveelliselle\nja uskonnolliselle maailmankäsitykselle ensimäisen ohjauksen ja\nmuodostuksen, siksi vakavan ja pysyvän, ettei se kehittyessään\nenää muuttanut kerran saamaansa suuntaa. Sakari Topelius vanh.\n-- ensimäinen, joka alkoi kirjoittaa nimen yhdellä p:llä -- oli,\nniinkuin tiedämme, lääkäri, eikä aivan tavallisia. Hän oli Porthanin\noppilaita ja oli jonkun ajan sihteerintapaisena ollut osallisena\nF. M. Franzénin kirjallisissa töissä. Tämä kai teki, että hän,\nsitten kun ankara ja pitkällinen, lopuksi hautaan vievä tauti oli\nkatkaissut hänen suurella menestyksellä alottamansa lääkärintoimen,\nei kumminkaan jäänyt toimettomaksi, vaan rupesi keräilemään vanhoja\nsuomalaisia runoja toimittaen kotiinsa, Kuddnäsin kartanoon lähellä\nUudenkaarlepyyn kaupunkia, sairasvuoteensa ääreen vaeltavia\nkarjalaisia, n.s. laukkuryssiä, siten myöskin viitaten Lönnrotille\nmistäpäin runsaimmat runolähteet olivat etsittävät. Tauti tuotti\nhänelle niinikään enemmän aikaa kuin hänellä muuten olisi ollut\nlastensa kasvatukseen ja opetukseen. Koko ikänsä runoilija säilytti\nkiitollisen, kunnioittavan muiston isästään, jonka hän 13 vuoden\nvanhana kadotti. Vielä hellempi oli pojan ja äidin keskinäinen suhde.\nÄidilleen hän uskoi kaikki ilonsa ja murheensa, ja me tiedämme kuinka\nvahva ja kehityskykyinen se uskonnollinen perustus oli, jonka äiti,\njoka ilta rukoillen lastensa kanssa, oli laskenut hänen sydämeensä.\nKun äiti kuoli 1868, oli poika jo täyttänyt 50 vuotta, mutta\nheidän keskinäinen rakkautensa oli pysynyt muuttumatta, niinkuin\nnähdään siitä harvinaisen kauniista runoelmasta, jonka runoilija on\npyhittänyt hänen muistolleen.\n\nKouluun lähetettiin Sakari 11-vuotiaana, ei läheiseen Vaasaan, vaan\nsuvun vanhaan kotikaupunkiin, Ouluun, missä poika sai asua setänsä,\nentisen sotalääkärin Kustaa Toppeliuksen perheessä ja missä isä\ntoivoi hänen oppivan suomenkieltä. Tämä sivutarkoitus saavutettiin\nsen verran, että hän oppi jokapäiväistä puhekieltä, mutta kun koulu\noli ruotsalainen ja hän sen jälkeen taas liikkui ainoastaan ruotsia\npuhuvissa seurapiireissä, niin ei siitä sen enempää tullut. Tosin\nTopelius myöhemminkin -- syksyllä 1840 -- varta-vasten rupesi\nsuomea lukemaan, jopa yritteli suomeksi runoilemaankin, mutta kun\njälleen muut toimet ehkäisivät tämän puuhan, jäi kuin jäikin hänen\nsuomenkielen-taitonsa vaillinaiseksi. -- Vanhoilla päivillään\nhän eräässä Porthaninjuhlassa puhui tästä asiasta, selittäen\nmiten ajanhenki ja tavat hänen nuoruutensa aikana vielä olivat\nvastahakoisia tämmöisille harrastuksille ja miten hänkin vaipui\nniiden alle.\n\nMuuten on Oulun ajalta mainittavana, että hän tätiensä luona tapasi\nkaupungin lainakirjaston ja sen romaanivarastolla sai mielinmäärin\ntyydyttää lukuhaluaan. Nämät luvut, kertoo hän, melkein vaarallisesti\nkiillottivat hänen mielikuvitustaan, mutta onneksi vaikutti reipas\ntoverielämä vastakkaiseen, terveellisempään suuntaan. Kumminkin\nhän suuresti rakasti vaipua haaveihiihinsa. Muun muassa hän\nmielellään istui pakkahuoneen rannassa katsellen, miten aurinko\nlaski Pohjanlahteen. Mitä hän siinä haaveili, sen näkee sadusta\n\"Luftslotten\" (Pilvilinnat), jossa eräs kappale alkaa sanoilla:\n\"Usein, kun minä olin pieni, istuin minä meren kivisellä rannalla\nja katselin aaltojen tanssia kaukana illan hohteessa\". -- Ohimennen\nhuomautettakoon tässä, että Topelius enemmän kuin ylimalkaan on\naavistettu on satuihin käyttänyt piirteitä omasta elämästään, omasta\nkokemuksestaan -- seikka, joka suuressa määrässä on syynä niiden\ntosirunouteen ja osaltaan selittää niiden suurta vaikutusta niin\nlapsiin kuin vanhempiinkin lukijoihin.\n\nKesäkuussa 1832 Topeliuksen koulunkäynti päättyi, ja syksyllä\nsamana vuonna hän ensi kerran lähti Helsinkiin, niissä sai asunnon\nRunebergin luona. Runebergin johdolla hän sitten myöskin yhdeksän\nkuukautta jatkoi lukujaan ylioppilastutkintoa varten, jonka hän\nsuoritti 5 p. kesäkuuta 1833. Seuraavana päivänä hänet otettiin\nPohjalaisen osakunnan jäseneksi. \"Efter mötet\", kertoo hän\npäiväkirjassaan, \"tågade afdelningen ut till Sällskapsträdgården\npå den plats, der Kaisaniemi bygdes sex år senare. Sällskapet, som\nmedförde punsch och pipor, roade sig med de homeriska hjeltarnes\nspjutkastning mot oskyldiga träd\".[2]\n\nTopelius oli ainoastaan viisitoista-vuotias, kun tuli ylioppilaaksi.\nHän oli silloin vielä lapsi ja, omien sanojensa mukaan, pysyi lapsena\nseuraavan vuosikymmenen alkuun saakka. Näin arvostellen itseään\nrunoilija tarkottaa kai sitä, että hän koko tämän ajan huolettomasti,\nvaikkakin viattomasti, nautti elämän iloa, tulevaisuutensa toimialan\nselvenemättä hänelle. Perhetraditsionin mukaan piti hänestä tulla\nlääkäri, vaikkei hänellä ollut erityistä taipumusta siihen.\nEnsimäiset seitsemän ylioppilasvuottansa hän sentähden enimmiten\nlueskeli matemaattiseen osastoon kuuluvia aineita. Kumminkaan eivät\nnämä luvut olleet järjestelmällisiä. Niin esim. hän kemiallisessa\nlaboratoriossa piti huvinaan sotkea yhteen mitä erilaisimpia\naineksia, nähdäkseen mitä siitä syntyisi. Hänen runoilijafantasiansa\nhaaveksi silloin muinaisten alkemistien etsimiä salaisuuksia. Ensi\nvuosina hän tosin myöskin jatkoi lukujaan Runebergin johdolla ja\ntodistaa tulleensa hänen kauttansa ensiksi käsittämään mitä historia\non, mutta nähtävästi opettaja ei yrittänytkään vaikuttamaan hänen\nelämänuran-valintaansa. Hän katsoi kai parhaaksi, että Topelius\nsiinäkin kohden oli yhtä vapaa ja itsenäinen kuin runoilussaan, johon\nnähden hän kehotti nerokasta oppilastaan ehdottomasti noudattamaan\nomaa luontoansa.\n\nMutta vaikka Topeliuksen ylioppilasaika ei näytäkään vastaavan\nsitä, mitä vakavan tieteellisyyden kannalta olisi voinut odottaa,\nniin eivät nämä vuodet kumminkaan kuluneet hukkaan. Hänen henkinen\nkehityksensä hyötyi näet suuresti niistä seurapiireistä, joissahan\neli. Hän seurusteli ahkeraan ja häntä pidettiin rakkaana useassa\nhienosti sivistyneessä perheessä (muun muassa vapaaherra Carl\nvon Rosenkampfin, tunnetun \"Koskiparonin\" luona), ja Pohjalaisen\nosakunnan silloiset etevimmät jäsenet tulivat varhain hänen\nystävikseen. -- Topelius on monesti sekä suullisesti että\nkirjallisesti kuvannut ylioppilaselämää ja -oloja 30-luvulla, eikä\nhän ole voinut niitä kiittää. Silloin ei vielä ollut olemassa\nsuurempia valtiollisia kysymyksiä, jotka olisivat kiinnittäneet\nnuorten huomiota, vaan he kuluttivat tarmoansa kapinayrityksiin\nrehtorin omavaltaisuutta ja kaupungin poliisivirastoa vastaan, \"jota\npidettiin kaiken pahan alkujuurena\", puhumatta siitä, että moni\nantautui hurjaan elämään, jossa joko kokonaan menetti tulevaisuutensa\ntaikka ainakin vähensi ruumiinsa ja henkensä voimia. Niin oli kyllä\nlaita Pohjalaisessakin osakunnassa, mutta samalla ilmeni tässä\nylioppilaspiirissä voimakas virtaus tuota hurjistelua vastaan.\nOsakunnan johdossa olivat näet silloin Nervander ja Snellman,\nRuneberg oli sitä vielä lähellä, ja semmoiset kuin M. A. Castrén, C.\nG. von Essen, L. Stenbäck, R. I. Holsti y.m. kävivät toverikunnan\netunenässä jalojen nuorukaisten esikuvina. Näiden mainittujen\npiirissä, johon myöskin Fredr. Cygnaeus liittyi, kypsytettiin\nmielipiteitä, jotka aikaa voittaen tulivat ei ainoastaan yliopiston,\nvaan koko isänmaan tunnussanoiksi.\n\nTätä toverijoukkoa oli Topeliuskin, ja hän tunnustaa, että\nPohjalainen osakunta on kasvattanut hänet niinkuin monen muunkin\nkansalaiseksi. \"Se oli kansanvaltainen tasavalta, joka milloin\nkantoi suuria miehiänsä riemusaatossa, milloin kapinoitsi heitä\nvastaan; mielen muutoksille ja liikutuksille altista, kiittämätöntä\nnuorta väkeä, mutta myöskin suurille aatteille avonaista.\" Miten hän\nhuolimatta nuoruudestaan oli saavuttanut toveriensa luottamuksen,\nnäkee muun muassa siitä, että kun osakunta 31 p. lokakuuta 1837\nNervanderin ehdotuksesta valitsi 10 tarkastajaa (censores),\njoiden tehtävänä olisi ollut valvoa, etteivät kevytmieliset\ntoverit huonolla elämällään tahraisi osakunnan nimeä, niin hän\nsai Castrénin, Piponiuksen ja Lauri Stenbäckin jälkeen useimmat\näänet. Itse puuha jäi muuten sikseen, kun Nervander, suuttuneena\nsiitä, että jotkut hänen vastustajansa olivat antaneet äänensä\nmuutamille pahamaineisille tovereille, samassa kokouksessa luopui\nkuraattorinvirasta.\n\nParhaimman käsityksen Topeliuksesta hänen ylioppilaana ollessaan\nantanevat kumminkin hänen runoelmansa 30-luvulta. Uskonnollisuuteen\nperustuva ihanteellisuus on niiden yleisenä tunnusmerkkinä, ja\nihmetellä täytyy, miten runoilija jo niissä saa täyteläisiä ja\nomintakeisia säveliä soimaan. Eivätkö esim. seuraavat säkeet\nvanhimmasta painetusta runosta \"Vetandets törst\" (Tiedon jano) v:lta\n1833, pari viikkoa ennen ylioppilastutkintoa, näytä olevan täysin\nkypsyneeltä ajalta:\n\n    Eviga ljus, vårt hopp, vårt mål, du ständigt oss lede\n    Han genom nattliga dimmor ditbort, der lefnadens vågor\n    Brytas emot det oändligas strand! Der hamnar vår längtan,\n    Der, obunden och fri, når anden sin svalka och renad\n    Vetandets törst, oändlig sjelf, det oändliga hinner.[3]\n\n                                               (Ljungbl. II.)\n\nUskonnollinen maailmankäsitys ilmenee kenties puhtaimpana kappaleessa\n\"Århundradets natt\" (Vuosisadan yö, v:lta 1835), missä unelman\nmuodossa kerrotaan, miten Jumalan sana on äärimäiseen syvyyteen\nkarkottava väkevän, kammottavan pahan enkelin nimeltä _Uskottomuus_.\nSiinä jo tuomitaan 18:s vuosisata niinkuin useasti myöhemmin\nrunoilijan teoksissa. Edelleen tapaamme jo näissä runoelmissa\nvaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatteen, jonka Topelius\naina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan\nvälttämättömäksi ehdoksi. Runoelma \"Dröm lifvet bort\" (Haaveile\nelämäsi; v:lta 1835) päättyy näet sanoilla:\n\n    Dock ej för mig --\n    Ett ringa grand, --\n    Min ädla and'\n    Förbränne sig;\n    Men tusende upplysande,\n    Den slockne af I natt och graf![4]\n\nOnhan se sama ajatus kuin ylioppilaslaulussa (v:lta 1852) kauniimmin\nja täydellisimmin lausuttu:\n\n    Vårt land, som vi åt ljuset vigt,\n    Skall blifva stort och ärorikt:\n    Vi sjelfva må förgätna dö\n    Som vågen i dess sjö.[5]\n\nPääerotuksen tekevät sanat \"vårt land\", joita ei vielä tavata\n30-luvun runoissa, enemmän kuin isänmaanrakkautta ylipäätään. Että\ntämä tunne jo kumminkin kyti runoilijan sydämessä, on luonnollista,\nja hänen päiväkirjansa sisältää kyllä todistuksia siitä. Niin\nesim. hän loppumietteissään vuoden 1837 johdosta puhuttuansa ensin\nVenäjästä jatkaa seuraavin sanoin:\n\n\"Och du, vårt älskade Finska Fosterland, som i resens armar slumrar\nen okänd framtid till möte! hvilket skall väl ditt öde blifva i dessa\nframtidens töckniga dagar? -- -- -- Ditt andliga lif är ej vaket\nän. Blott här och der höjer en främmande blomma sin ensliga kalk\nöfver den öde ljungen. _Men din tid torde ock komma engång!_ Herren\nupphöjer den ringa och förödmjukar den mägtigas stolthet\".[6] -- --\nJa hän lopettaa rukoillen isänmaan puolesta.\n\nTopeliuksen uskonnollisuus näyttää hänen ylioppilasaikansa\nloppupuolella niin enentyneen, että hän ajatteli ruveta papiksi.\nSiihen vaikutti epäilemättä ainakin jossakin määrin silloin alkanut\nherännäisyys, johon useat hänen toverinsa ja ystävänsä, jopa hänen\nainoa sisarensakin liittyi. Tosin runoilijan terve, raitis luonto\nesti häntä hyväksymästä semmoista ahdasmielistä uskonnollisuutta,\njoka piti kaikkea elämän ihanuutta ja muun muassa runouttakin\nsyntinä, mutta toiselta puolen ei hänenkään herkkä sydämensä\npysynyt tyynenä siinä henkisessä myrskyssä, joka kävi läpi kansan.\nMarraskuussa 1837 hän kertoo käyneensä Lauri Stenbäckin luona,\nmissä oli kiivaasti keskusteltu runoudesta. Stenbäck oli sanonut\nsen olevan hienoa myrkkyä hengelle -- \"en rysligt vriden och\nensidig åsigt\",[7] arvostelee Topelius. Mutta kun 1839 muudan hyvä\nystävä, Olof Helander, oli tullut heränneeksi ja lähettänyt hänelle\ntervehdyksen, että hän (Topelius) on perikadon tiellä, silloin hän\nkirjoittaa ystävälleen kirjeen (ohimennen sanottuna merkillinen näyte\nrunoilijan ihmeen kehittyneestä proosatyylistä), jossa hän ankarasti\nmoittii pietistein tuomitsemishalua, mutta myöskin tunnustaa omankin\nsydämensä olevan uskonnon liikuttaman ja kenties itsekin rupeavansa\npapiksi. Varmaa on, että ystävä käsitti kirjeen niin, että Topelius\nennen pitkää oli liittyvä herännäisiin, ja kehotti häntä noudattamaan\nrintansa sisällistä ääntä. -- Vielä 40-luvun alulla näyttävät\nuskonnolliset kysymykset syvästi liikuttaneen hänen sydäntänsä,\nniinkuin selvästi näkee niistä runoelmista, jotka muodostavat\nkolmannen ryhmän toisessa kokoelmassa \"Ljungblommor\". Niiden joukossa\non pari kolme, jotka suorastaan muistuttavat Stenbäckin uskonnollisia\nrunoelmia. Niin esim. \"Villande vägar\" (Eksyttäviä teitä, v:lta 1840).\n\n    O Gud, min Gud, förbarma dig i natten!\n    Min själ har natt, fast lifvets morgon randas,\n    Min ande törstar, räck mig lifvets vatten,\n    Ty jordens dryck med dödens floder blandas!\n    Fast lifvet ler och skön är ungdomsskatten,\n    Till jorden trycker mig den luft jag andas,\n    Och himlens stjernor slockna bort i natten.\n\n    I töcken går jag; vägen jag ej finner,\n    Som till din kärlek går igenom verlden;\n    Mig villar jordens glans, som snart förbrinner,\n    Jag kan ej trampa rosorna på färden,\n    Och derför aldrig fram till dig jag hinner.\n    En stjerna lik i djupet utaf fjärden,\n    Din herrlighet jag ser och aldrig finner.\n\n    I dina armar, Gud! i dina armar\n    Jag hvila vill. Min själ är trött till döden,\n    Och lifvets lust mig outsägligt härmar;\n    Förbrunnen är den vilda ungdomsglöden,\n    Och jag vill dö, om du dig ej förbarmar.\n    Om du mig flyr, skall jag förgås i nöden;\n    O Gud, min Gud! jag flyr i dina armar.[8]\n\nSittemmin Topelius kumminkin rauhoittui -- ei tullakseen\nvälinpitämättömäksi, vaan vakaantuessaan valoisammassa\nkristillisyydessä kuin herännäisten edustama.\n\nSe pohjavirta, jonka syvyydessä iäisyyden tähdet kuvastuivat, ei\nsuinkaan estänyt pintaa olemasta kirkas, tuhansien ilonsäteiden\npeili. Päiväkirja todistaa miten Topelius ylioppilaana oli iloinen\nseuramies, hauska ja miellyttävä käytöksessään ja puheessaan.\nVarsinkin hän kotiseudullaan aina oli mukana nuorison huveissa.\nTammikuussa 1839 hän vallattomasti luettelee kaupungin nuoret\n\"daamit ja kavaljeerit tanssissa\", sanoen siinä itsestään: \"Zachris\nTopelius, i det hela stor vindbeutel, lofvar att stadga sig om något\ndecennium, ifrig danseur, föga vältalig curtiseur, valsar si och så,\njournalist bättre och sämre\".[9] -- Muutama viikko myöhemmin hän taas\noli Helsingissä, ja tällä kertaa olivat äiti ja sisar seuranneet\nhäntä nähdäkseen pääkaupunkia. Kun hän eräänä päivänä oli näiden ja\nkolmen tutun pohjalaisen neidon oppaana saattanut seuransa yliopiston\nmuseoiden ja lukusalien läpi ja vihdoin saapunut juhlasaliin,\ntekeytyi hän juhlalliseksi ja piti puheen, jonka ponsi oli, \"att\nnärvarande unga damer, som i dag gått genom akademin, äro värdiga att\nbeklädas med lyra och uniform samt således utnämnas till studenter\naf Österbottniska Afdelningen\".[10] Tämä pikku pila oli sekin\ntulevaisuudenenne, sillä tapahtuipa Topeliuksen professorina ollessa,\nettä ensimäiset Suomen naiset vastaanotettiin yliopistoon.\n\nEnnenkuin erotaan 30-luvusta, on mainitseminen pari tilaisuutta,\njotka jättivät Topeliuksen sydämeen katoamattoman muiston Toinen\noli 8 p. toukokuuta 1837 vietetty jäähyväisjuhla Runebergin\nmuuttaessa Porvooseen. Aina siitä saakka kun Topelius pääsi asumaan\nRunebergin luokse ja tämä rupesi hänen opettajakseen, oli hän ollut\ntäynnä kunnioitusta ja ihailua suurta runoilijaa kohtaan. Kun 26\np. helmikuuta 1834 Stenbäck osakunnan vuosijuhlassa oli esittänyt\nyleisen veljenmaljan, tuli, kertoo Topelius, Runeberg, \"Finlands\nära, akademins prydnad och österbottningarnas ljus\",[11] ja selitti\nminulle, että esitys myöskin koski meitä molempia. Miten tämä 14\nvuotta vanhemman toverin ystävällisyys liikutti Topeliusta, huomaa\nhänen sanoistaan: \"Detta ansåg jag som det mest hedrande som mig\nhärstädes vederfarits\".[12] Muistiinpanonsa erojuhlasta hän jälleen\npäättää sanoilla: \"En koskaan unohda tätä hetkeä enkä Runebergiä, nyt\nsydämillemme kaksinkertaisesti rakasta.\"\n\nToinen merkillinen tilaisuus oli Ensimäinen Porthaninjuhla, josta\nhän 1889, viisikymmentä vuotta myöhemmin, antoi meille sen hauskan\nkuvauksen, joka nyt on painettu Joukahaisen XI:een vihkoon.\n\nMolemmat nämä tilaisuudet olivat niitä, joissa varttuva isänmaallinen\nhenki pääsi ilmoille; kolmas tilaisuus, jolle Topelius on antanut\nvielä suuremman merkityksen ja jota hän on pitänyt rajakivenä\nvanhan ja uuden ajan välillä, oli yliopiston riemujuhla 1840.\nTästä juhlasta, jonka aikana hänet vihittiin maisteriksi, hän\nmyöskin luki uuden jakson omassa kehityksessään, \"koska pojan nyt\nvihdoinkin, tahtoi tai ei, täytyi kasvaa mieheksi\". Syksyllä samana\nvuonna hän kesti kovan sisällisen kamppauksen, kun oli päättäminen,\nrupeaisiko hän todella lääkäriksi vai eikö? \"Minä rakastin runoutta\nja kauneutta\", sanoo hän, \"ja anatomiasali synnytti minussa kauhua\".\nSilloin hän, niinkuin jo on mainittu, alkoi opiskella suomenkieltä\nja päätti vihdoin antautua historian alalle. Että hän oli oikein\nvalinnut, sen todisti tulevaisuus.\n\nTopelius oli ylioppilaana ollut niin onnellinen, ettei hänen\ntarvinnut kärsiä aineellista puutetta. Hänen äitinsä oli näet voinut\nantaa pojalleen mitä tämä tarvitsi. Nyt hän oli kuitenkin niin vanha,\nettä piti velvollisuutenaan tulla toimeen omillaan, ja sentähden\nhän joulukuussa 1841 rupesi \"juoru- ja uutislehden -- puuropäivinä,\nkeskiviikkona ja lauvantaina, klo 12 ilmestyvän\" -- Helsingfors\ntidningarin toimittajaksi, aavistamatta että ryhtyi tehtävään, joka\noli sitova hänet 19 vuotta.\n\nTästä ajasta alkaa Topeliuksen kirjailijatoimi, ja alku oli\nvaatimaton. Ylimalkaan saattaa sanoa, että runoilija, kuinka suureksi\nhän kehittyikin, yhä pysyi kirjailijana vaatimattomana. Ensimäisen\nrunokokoelmansa hän julkaisi vasta 1845, jolloin oli 27 vuotta\ntäyttänyt, ja toisen 1850 kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä.\nOhimennen mainiten sanoo hän itse tulleensa araksi siitä, että L.\nStenbäck 1835 oli nauranut muutamille lauseille hänen osakunnan\nsanomissa julkaisemassaan runoelmassa; vasta 23 vuoden vanhana hän\nensi kerran painatti yhden runoelman (\"Rosen och fjäriln\" Helsingfors\nMorgonbladissa). Kun tämän ajan sepitelmiä tarkastaa pitäen silmällä\nniiden syntyvuosia, huomaa, että Topelius 40-luvulla vakaantumistaan\nvakaantui käsityksessään Suomen kansan tulevaisuuden ehdoista\nja luottamuksessaan siihen Isänmaanrakkaus paisuu paisumistaan\nvoimalliseksi säveleksi hänen runoilussaan. Varsinainen käännekohta\nnäyttää hänen v. 1843 tekemänsä Ruotsin-matka olleen. Hän kävi näet\nUpsalassa, jossa silloin pidettiin Ensimäinen skandinaavilainen\nylioppilaskokous. Niinkuin Stenbäck kymmenkunta vuotta ennen, palasi\nTopeliuskin pettynein illusionein -- \"ei Ruotsin vaan ruotsalaisten\nsuhteen\", sanoo hän, \"he kun eivät vastanneet käsitystäni kansasta,\njolla on niin suuri entisyys\", ja tuosta kauniista Tukholmasta\nkertoivat sitten kanervakukkaset, että se \"silkkikengin tanssi\nurhojen haudalla\". \"Siihen saakka\", jatkaa hän, \"olin ollut, enkä\naivan vähänkään, svekomaani, mutta siitä ajasta aloin muuttaa väriä\".\nKansallisuusaate tarttui runoilijaankin, ja värinmuutos ilmaantui\nselvästi 1844 v:n promotsionirunoelmassa, jossa muun muassa lauletaan:\n\n    Ett folk! ett land! ett språk! en sång och en visdom!\n    Från sjö till sjö och från barm till barm gå orden.\n    Ur egna källor Suomis floder rinna:\n    Ur egna källor rinne dess framtid opp!\n    Hvi Lönnrot gick att slocknande sånger samla,\n    Hvi gick Castrén att teckna förvridna dragen\n    Af fjerran hedars sorgsna Suomi-fränder,\n    Om ej för ljudande ord: ett folk! en stam![13]\n\nMe tiedämme, ettei Topelius jäänyt tälle kannalle, vaan että hän\nmyöhemmin, kun hänen sanansa olivat tulleet muita painavammiksi tässä\nmaassa, asettuen taistelevien puolueiden yläpuolelle, opetti, että\nniillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat Suomenniemellä, on\nkummallakin täysi oikeus elää ja kehittyä, mutta että ne muodostavat\nyhden ainoan jakamattoman kansan -- \"kumpaa kieltä kieli puhuukin, on\ntäällä vain yksi kansa, yksi sydän sykkii isänmaan edestä\" (Maamme\nkirja). Tämä hänen kehityksensä loppuaste nojaa järkähtämättömään\nhistorialliseen perustukseen ja on todellisesti se, jolle Suomen\ntulevaisuus on rakennettava.\n\nTopelius ei ollut kutsuttu valtiollisten ja yhteiskunnallisten\nasiain käsittelijäksi, eikä yleisö ollut tottunut semmoista\nsanomalehdentoimittajalta pyytämäänkään. Tästä sai Snellman aihetta\nkurittamaan Helsingfors tidningaria, vaikka niiden toimittaja itse\nasiassa oli hänen hengenheimolaisiaan. Topeliuksen aseet olivat\ntoiset kuin Saimassa ja Litteraturbladissa välkkyvät. Runoelmillaan\nhän herätti ja innostutti, ja niissä hän sai joskus sanotuksi\nmitä proosan miehet eivät kyenneet lausumaan. Todistuksena ovat\nnuo omituiset, puhtaasti Topeliusmaiset runoelmat, joissa hän\nkuvatessaan luonnon elämää lauloi kansan nuoresta mielestä, toiveista\nja kukistumattomasta voimasta. Minä tarkoitan semmoisia sepitelmiä\nkuin \"På hoppets dag\" (Toivon päivänä), \"Den blå randen på hafvet\"\n(Sininen reuna merellä), \"Våren 1848\" (Kevät 1848), \"Islossningen\ni Uleå elf\" (Jäänlähtö Oulujoesta) y.m. Nykyaikainen lukija, joka\non tottunut suorempaan esitystapaan valtiollisissakin kysymyksissä,\nehkä kysynee: tokkohan laulujen tarkotusta ymmärrettiin? Sitä ei\nkuitenkaan tarvitse epäillä. Ankara sensuuri opetti kyllä yleisöä\nlukemaan rivien välitkin.\n\nTopeliuksen ja S. G. Elmgrenin päiväkirjojen mukaan tahdon kertoa\nyhden esimerkin, miten lopuksi tultiin liiankin kärkkäiksi\nvaltiollisesti selittämään sanomissa julkaistuja runoelmia. Keisarin\nsyntymäpäivänä 29 p. huhtik. 1857 Topelius painatti runoelman sen\nvuoden keväästä, joka ensin oli alkanut kauniilla säällä, mutta\nsitten jälleen muuttunut talviseksi. Tekijän mukaan oli runo aivan\nviaton -- \"minä olen monesti\", sanoo hän, \"kätkenyt keihäänkärkiä\nsäkeiden alle, mutta tämä kappale oli niin aseeton ja viaton kuin\nlapsi\". Siitä, huolimatta käsitettiin sepitelmän tarkottavan uutta,\nAleksanteri II:n hallitusta, jolta ensin oli toivottu kaikkea hyvää,\nmutta joka sittemmin, varsinkin kenraalikuvernööri Bergin toimien\ntähden, näytti pettävän toivomukset. Eräs korkea ylimys (E. G. v.\nHaartman) selitti runon tähän tapaan Bergille, ja siitäkös nousi\nmyrsky Topeliusta vastaan! Berg kirjoitti asiasta Armfeltille,\nja Armfelt kirjoitti yliopiston rehtorille, Reinille, että hän\nvarottaisi Topeliusta loukkaamasta korkeinta valtaa, sillä muuten\notettaisiin häneltä pois hänen ylimääräisen professorin palkkansa.\nMutta ei siinäkään vielä kylliksi. Runoelman viimeinen stroofi kuului\nalkuperäisesti näin:\n\n    Jag vet så månget hjerta,\n    Som slog i blommor ren\n    Som du i färger bjerta\n    Och som har vissnat sen.\n    Blef hoppet då oss gifvet\n    Att fly så snart förbi;\n    En tår är hela lifvet\n    Med litet solsken i.[14]\n\nmutta sanomissa se esiintyy seuraavassa muodossa:\n\n    Är du en vinter -- närma\n    Dig då i vinterdrägt,\n    Men ljug ej sol och värma\n    För svikna blommors slägt!\n    Låt skymma eller daga,\n    Vårt öde bära vi;\n    Men vilja ej bedraga\n    Och ej bedragna bli.[15]\n\nja muutos oli tehty sen jälkeen kuin sensori oli runoelman\nhyväksynyt. Tämän johdosta antoi kenraalikuvernööri\nsensuurihallitukselle käskyn nostaa kanteen kirjapainoa vastaan, ja\nkun se sattui olemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino,\nvaadittiin Seuraa asiasta vastaamaan. Juttu kesti elokuusta\njoulukuuhun saakka, ja silloisen sihteerin, Elmgrenin, täytyi Seuran\npuolesta antaa kolme eri selitystä asiassa; tuomio kuului niin, että\nSeura kokonaan vapautettiin edesvastauksesta, mutta faktori Levin\nsakotettiin 25 ruplaan hop.\n\nMelkein koko 40-luvun oli Topelius vielä hyvin läheisessä suhteessa\nosakuntaan. Oltuaan ensin osakunnan kirjaston- ja rahastonhoitajana\nsekä samalla pöytäkirjurina valittiin hänet syksyllä 1843\nPohjoispohjalaisen osakunnan v.t. kuraattoriksi varsinaisen\nkuraattorin M. A. Castrénin poissaollessa, ja koska hän oli hoitanut\nmainitut toimet, joista hän nyt erosi, ilman minkäänlaista palkkaa,\nlahjotettiin hänelle vapaaehtoisen keräyksen tuottamilla varoilla\nostettu kultakello, jonka kuoreen oli piirretty sanat: \"Pohjalaisilta\nZ. Topeliukselle 1/IX 1843.\" Kun sittemmin v:n 1845 alussa osakunnan\npuoliskot jälleen yhdistettiin, niin valittiin tosin ulkomailla\nmatkustava kuraattori Fredr. Cygnaeus uudestaan koko osakunnan\njohtajaksi, mutta Topelius kutsuttiin useimmilla äänillä virkaa\ntoimittavaksi. Tämä vaali oli sitä luonnollisempi, kun juuri Topelius\noli aikaansaanut osakunnan yhdistyksen.\n\nKuraattorinvirassa niinkuin entisissäkin toimissaan Topelius oli\nhyvin harras. Osakunnan huviksi ja hyödyksi hän piti kokouksissa\nesitelmiä ja ehdotteli keskusteluaineita eikä säästänyt kanteleensa\nkieliä juhlatilaisuuksissa. Miten pohjalaisten kunnia oli hänelle\nkallis, näkee muun muassa siitä, että hän kerran luki julki\nlaajanlaisen vastauksen kysymykseen: \"Onko pohjalaisten tähti\nalenemassa?\" koettaen todistaa, että Holsti oli erehtynyt, kun hän\njossakin tilaisuudessa oli väittänyt \"tähden\" olevan laskemaisillaan.\nJoukahaisen ensimäisten vihkojen toimittamisessa oli Topelius myöskin\ntoisia innokkaampi, eikä kukaan ole silloin taikka myöhemmin antanut\ntälle aikakauskirjalle useampia, saatikka arvokkaampia lisiä, jos\nRunebergin \"kuninkaallista lahjaa\", Fjalar runoelman ensimäistä\nlaulua, ei oteta lukuun.\n\nKun Topelius vihdoin erosi kuraattorinvirasta, toimitettiin hänen\nkunniakseen kekkerit, joissa pidettiin sydämellisiä puheita ja\nosakunnan puolesta pyydettiin, että hän yhä edelleen pysyisi sen\njäsenenä. Mutta vähemmän kuin puoli vuotta sen jälkeen oli hänenkin\nkokeminen, miten pohjalaisten eli, käyttääkseni Cygnaeuksen\nimartelevaa mainesanaa, \"Pohjan ateenalaisten\" mielisuosio on\nepäluotettava. Keväällä 1848, vallankumousten aikana, oli Topelius\npilansekaisessa esityksessä Helsingfors tidningarissa kertonut, että\nylioppilaat vähän välittivät päivän valtiollisista kysymyksistä,\nniinkuin saattoi siitä päättää, että hän eräänä päivänä lukuyhtiössä\noli tavannut ylioppilaita pelaamassa shakkia ja yhden lukemassa\nPorvoon sanomia, vaikka uusia Journal des Débats'n numeroita\noli pöydällä. Tämä arvostelma otettiin osakunnassa puheeksi,\nja yksimielisesti pidettiin sitä loukkauksena ylioppilaskuntaa\nkohtaan. Tästä taas Topelius närkästyi niin, että hän paikalla erosi\nosakunnasta, lähettäen sille pitkän kirjoituksen, jossa hän selitti,\netteivät hänen sanansa lainkaan olleet loukkausta tarkottaneet;\nmutta koska osakunta kumminkin oli ne siten käsittänyt, katsoi hän\njohdonmukaisuuden vaativan, että hän eroamalla sen yhteydestä itse\npani toimeen sen rangaistuksen, johon osakunnan olisi oikeuden\nmukaan pitänyt hänet tuomita. -- Onneksi ei tämä ikävä tapahtuma\njättänyt pitempää katkeruutta mieliin. Kohta sen jälkeen toimittivat\npohjalaiset Kaisaniemessä uudet pidot Topeliuksen kunniaksi. Siinä\ntilaisuudessa Cygnaeus ennusti hänen tulevaa suuruuttansa, ja\ntäydellinen sovinto hänen ja nuorempien toverien välillä rakentui\nuudelleen. Sittemmin hänet säännöllisesti kutsuttiin vuosijuhliin\nvieraaksi, ja kun osakunta virallisesti hajotettiin 1852, olivat J.\nV. Snellman, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius viimeisellä surullisella\neronhetkellä saapuvilla pohjalaisten kunnioitettavimpina miehinä.\n(Neljäntenä joukossa olisi tietysti Runeberg ollut, jos hän olisi\nollut Helsingissä.) Kun silloin osakunnan ympyriäinen pöytä\nsahattiin neljään osaan, sai Topelius yhden osan, ja se seisoi hänen\ntyöhuoneessaan piippuhyllypöytänä hänen kuolemaansa, asti. Topelius\npuolestaan luki tässä tilaisuudessa julki ja omisti pohjalaisille\nja ylioppilaille ylipäätään tuon ylevän laulun \"Vi äro andens fria\nfolk\", joka sittemmin F. v. Schantzin säveltämänä on innostuttanut\nniin monta ylioppilaspolvea.\n\nV:n 1850 vaiheilla oli Topelius täysin kypsynyt runoilijana, ja\nsilloin alkava vuosikymmen oli hänen tuotteliain aikansa. Silloin hän\nkirjoitti tärkeimmät draamalliset teoksensa ja useimmat Välskärin\nkertomuksista, silloin hän sepitti Sylvialaulut ja toimitti\nEos-lehteen kenties hauskimmat satunsa, ja silloin ilmestyi myöskin\nlaatuaan verraton Luonnon kirja.\n\nLuonnollisesti ei tässä tule kysymykseen arvostella näitä mainittuja\ntaikka muita Topeliuksen teoksia. Kumminkaan en voi olla sanomatta,\nettä kaikkien ihailemain Välskärin kertomusten merkitystä\nkansallistunnon vahvistamiseen katsoen tuskin vielä on oikeuden\nmukaan tunnustettu. Sekä sisällyksen että vaikutuksen puolesta ne\nmuodostavat suurenmoisen täydennyksen Runebergin Vänrikki Stoolin\ntarinoihin. Ennen näitä runotuotteita oli Suomen historia miltei\ntuntematon suurelle yleisölle, ja ilman niitä olisivat historialliset\ntiedot meidän entisyydestämme jääneet kylmiksi. Runeberg ja Topelius\novat runoutensa taikavoimalla tehneet entisyytemme eläväksi ja\nsamalla antaneet kansalle sen oikeutetun itsetunnon, jonka muinaisten\nsukupolvien kestämät kärsimykset ja kunniakkaat taistelut ovat\nomansa herättämään. Tieteellinen historiankirjoitus ei olisi tätä\nvoinut aikaansaada samassa määrässä eikä varsinkaan yhtä laajoissa\npiireissä, eivätkä myöskään ruotsalaiset kirjailijat. Minkä erotuksen\nsyntyperä ja kansallisuus tässä kohden tekee, näkee selvästi, jos\nvertaa Snoilskyn \"Svenska Bilder\" ja Heidenstamin \"Karolinerna\"\nRunebergin ja Topeliuksen puheena-oleviin teoksiin. Ruotsalaiset\nrunoilijat ovat vain jonkun ainoan kerran ohimennen maininneet\nsuomalaisia. -- Topeliuksen kuolematon ansio on, että hän ensi\nkerran on kertonut pitkiä aikakausia Suomen historiaa suomalaiselta\nkannalta, kumminkin samalla tehden täyden oikeuden Ruotsille, jopa\nsiinä määrässä, ettei kukaan ole enemmän kuin juuri hän meissä\nvirkistänyt ruotsalaisia muistoja ja saanut meitä kunnioittamaan\nveljeskansan jaloimpia henkilöitä ja ominaisuuksia.\n\nOhimennen mainittakoon, että se innostus, millä Välskärin kertomuksia\nluettiin, teki että sensuurikin rupesi niitä pitämään silmällä. Eikä\nse tehnyt sitä ilman syytä, sillä entisiä aikoja kuvatessaan Topelius\nkyllä ajatteli omaansakin. Esimerkkinä olkoon se hymnintapainen\nVaasan kaupungin nimen ylistys, jolla Välskäri alottaa 11:nnen\nluvun toisen sikermän kolmannessa kertomuksessa: \"O, Vasa, du\nstolta, du ärorika namn, det främsta på nordens vapensköld -- du\nstrålande stjerna, till hvilken seklerna skådat upp -- du starka\nfana, kring hvilken hjeltar ha blödt -- du fredliga kärfve af ax,\nsom lofvade odlingens skördar -- det är då här, som du funnit en\ntufva i geografin, der du kunde sätta din fot uppå och der du kunde\nhoppas att lefva från slägte till slägte ännu sedan kronornas glans\nförbleknat!\"[16] -- -- Nämä rivit ja niiden jatko kirjoitettiin ja\npainettiin muutamia päiviä ennen kuin virallinen julistus Vaasan\nkaupungin nimenmuutoksesta ilmestyi sanomiin. Ainoastaan sillä\ntavoin oli siihen aikaan mahdollista julkisesti huomauttaa yleisöä\ntuosta rikoksesta muistojamme vastaan. -- Kertomus Narvan tappelusta\ntaas suututti kreivi Bergiä, niin että hän päätti lakkauttaa\nHelsingfors tidningarin. Ainoastaan suurella vaivalla onnistui\nkenraalikuvernöörin kanslian päällikön, Edvard Walléenin, saada\ntuomio peruutetuksi.\n\nV. 1860 Topelius vetäytyi pois sanomalehtitoimestaan, arvellen\nalkavan uuden ajan vaativan toisenlaisia kykyjä. Jo 1854 oli hän,\nkun keisari Nikolai kruununsa perillisen ja yliopiston kanslerin\nAleksanterin kanssa kävi Helsingissä, nimitetty Suomen historian\nylimääräiseksi professoriksi. Tämä tapahtui kokonaan hänen\nystäviensä, etupäässä Cygnaeuksen vaikutuksesta, niin ettei hän\nitsekään tiennyt, mihin virkaan hän nimitettiin, ennenkuin asia\noli ratkaistu. Täten Topelius pelastettiin yliopistolle, sillä hän\noli jo nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi ja oli lähtemäisillään\nvirkapaikkaan, Pietarsaareen, missä asunto oli häntä varten vuokrattu\nErottuaan sanomalehtityöstä antautui hän yksinomaisesti virka- ja\nkirjailijatoimiinsa ja jatkoi sitten sillä tapaa syksyyn 1878,\njolloin hän täysinpalvelleena sanoi jäähyväiset yliopistolle, jota\nviimeiset vuodet oli rehtorina johtanut. Siitä alkoi hänen viimeinen\nelämänjaksonsa, jolloin hän Koivuniemessä (v:sta 1879) nauttien\nmaaelämän rauhaa, kansansa rakastamana ja kunnioittamana, näki\npäivänsä hiljalleen laskevan.\n\nTopeliuksen kahdesta viimeisestä elämänjaksosta, jotka yhteensä\nmuodostavat enemmän kuin toisen puoliskon hänen toimiaikaansa, eivät\nkäytettävänäni olevat hetket salli minun lausua muuta kuin joitakuita\nyleisiä sanoja.\n\nKoivuniemen aika oli runoilijan varsinainen suuruudenaika -- ei\nsentähden, ettei hän jo sitä ennen olisi tuottanut riittävästi\ntullakseen suureksi tunnustetuksi, vaan erinäisten sivuseikkojen\ntakia. Eläessään Helsingissä kiivaimman puoluetaistelun aikana,\nkumminkaan tahtomatta ottaa siihen suoranaisesti osaa, arvosteltiin\nhäntä usein kohtuuttomasti. Kumpikin puolue toivoi ja tahtoi\nhäneltä osaksi enemmän, osaksi toista kuin hänen kantansa myönsi,\nja siitä johtui, ettei kumpikaan ehdottomasti kannattanut häntä\nhartioillaan. Toiseksi hän oli nuorin uuden Suomen suurista miehistä\nja seisoi senvuoksi niin sanoakseni toisten varjossa. Toista oli,\nkun toiset suuret toinen toisensa perästä olivat laskeneet päänsä\nlepoon ja Topelius oli jäänyt yksinään edustamaan mennyttä suurta\naikakautta ja samalla myöskin muuttanut pois kaupungista. Silloin\nikäänkuin alkoi hänen jälkimaailmansa koittaa. Puolueet yhtyivät\nhäntä kunnioittamaan, vanhat väärinkäsitykset unohtuivat, haihtuivat\nhänen yhäti palavan isänmaanrakkautensa edessä, ja hänestä tuli\nse Jumalan armosta ja elämänkokemuksesta viisaan suomalaisen\nmiehen ihanne, jossa näimme entisyyden muistot ja tulevaisuuden\ntoiveet ruumistuneina, ja kovina aikoina, myrskyn uhatessa, tuntui\nturvalliselta, kun tiesimme hänen suuren henkensä vielä viipyvän\nmuassamme, turvalliselta niinkuin kodissa, missä isä valvoo. --\nKun hän nyt on poissa ja myrsky jälleen uhkaa, yhtykäämme hänen\nrukoukseensa:\n\n    Ja, skydde Gud Allsmäktig så\n    Vår dyra fosterjord.\n    Att folk och furste samman gå\n    Och bygga lag och rätt uppå\n    Det fria mannaord![17]\n\nMillä ilolla ja kunnioituksella hänet vastaanotettiinkaan, kun hän\nkävi Helsingissä! Silloin sydän sykähti, silloin juhla juhlalle\ntuntui, kun harmaahapsinen, hymysuu vanhus astui ovesta sisään\nliittyäkseen nuorten seuraan. Sen ovat useimmat nykyisetkin osakunnan\njäsenet kokeneet, sillä milloin vain voimat myönsivät, tuli hän\npohjalaisten vuosijuhlaan virkistääkseen nuoruutensa muistoja\nnähdessään aikoja sitten poismenneitten ystäviensä lastenlapsia.\n\nJa edelleen, millä uteliaisuudella kuultiinkaan kerrottavan, että\nvanha runoilija aina oli työssä, niillä ihailulla tartuttiin\njokaiseen uuteen kirjaan, jonka hän vielä lähetti meille\nKoivuniemestä! Tosin oli vallitsevan kirjallisuuden henki aivan\ntoinen kuin Topeliuksen tuotteissa, mutta ken ei olisi realistien\nja naturalistien temmellyksessä mielellään vielä kerran kuullut\ntuota vienoa, puhdasta runotarta -- muistuttihan se lapsuusajan\nviattomuutta ja ihanteellista haaveilua. Sillä runoilijana pysyi\nTopelius yhä samana -- samat olivat ihanteet, sama isänmaanrakkaus,\nainoastaan ylevämmin ja hartaammin hän lauloi, sillä elämä oli\nsaattanut hänet lähemmäksi taivaallisia \"esikartanoita\", ja hän oli\nkypsynyt lausumaan julki \"uskontunnustuksensa\" niin yksinkertaisesti\nja suuresti, kuin vain ihmiskunnan viisaimmat osaavat.\n\nEntäs Topeliuksen suuruus: onko se siinä, että hän lyyrillisenä\nrunoilijana seisoo Franzénin ja Runebergin rinnalla, onko se siinä,\nettä hän kertojana on täydentänyt Runebergin työn, onko se siinä,\nettä hän satujen sepittäjänä on maailmankirjallisuuden suurimpia,\njollei suurin, taikka onko se siinä, että hän kansankasvattajana\nylipäätään on ollut valon luoja ja levittäjä, jonka vertaista\nmeillä ei ole nähty? Kaikessa tässä, mutta enemmän kuin hänen\ntoimensa hämmästyttävässä monipuolisuudessa ja runsaudessa on\nhänen suuruutensa siinä, että hänen toimensa ja persoonansa aina\non edustanut sitä, mitä meidän kansassamme on parasta, jalointa ja\nkorkeinta. Elää, puhua ja toimia kansansa puhtaimpien ihanteiden\nmukaan ja jättää teoksensa ja oma muistonsa samojen ihanteiden\nikuisiksi elähyttäjiksi -- se on kai suurinta maan päällä, ja tämän\nsuuruuden mitan on Sakari Topelius täyttänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopuksi sananen nuorisolle, jonka povessa tämä suuri muisto on\npalava: Tämmöisestä muistosta ei sovi ylpeillä, sillä ennen kaikkea\nse velvoittaa. Kiittäkäämme Jumalaa hänestä, niinkuin hän itse kiitti\nJumalaansa siitä, mikä oli hänelle annettu. Sakari Topeliuksen muisto\non elävä, mutta älkää te, nuoret, enemmän kuin me vanhemmatkaan\nottako siitä osaksemme muuta kuin kehotuksen jatkamaan hänen työtänsä\nisänmaan edestä, lausuen omasta puolestamme hänen sanansa:\n\n    Ja maamme, päivän morsian,\n    Saa suuruuden ja kunnian.\n    Vaan aallon lailla uinumaan\n    Me käymme unholaan.\n\n\n\n\nFredrik Cygnaeus.\n\nHänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[18]\n\n\nArvoisa juhlayleisö,\n\nLönnrotin, Runebergin, Nervanderin ja Snellmanin syntymän\nsatavuotisjuhlien jälkeen vaatii vuorostaan Fredrik Cygnaeuksen\nsamanlaatuinen muistopäivä nykyisen sukupolven huomiota. Onhan\nvanha tapa mainita Cygnaeus yhdessä edellisten kanssa, kun\nkansallisen herätysajan suurmiehet luetellaan, ja se tietysti on\nsaanut ylioppilaskunnankin toimeenpanemaan juhlanvieton hänen\nkunniakseen. Kumminkaan en suuresti erehtyne olettaessani, ettei\nnykyiselle nuorisolle suinkaan ole täysin selvänä, mistä syystä\ntämä viides nimi yhä edelleen asetetaan toisten rinnalle. Jokainen\ntietää mitä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ovat olleet Suomen\nkansalle ja mitä verrattomia aarteita meillä on heidän kokoomassaan\nja jälkeenjättämässään henkisessä perinnössä, jokainen tietänee\nniinikään, että Nervander oli nerokas tiedemies, jonka vertaista\nmeillä ei ole nähty, mutta Cygnaeuksesta tiedetään tuskin muuta,\nkuin että hän on sepittänyt runoja, joita ei lueta, että hän oli\nsuuri puhuja, jonka lennokkaita lauseita jotkut harmaapäät ukot vielä\nmuistelevat, ja että hän oli olennoltaan eriskummainen, niinkuin\nmonet perinnäismuistoina elävät kaskut todistavat -- onko hän noitten\ntoisten suurmiesten tapaan suorittanut jotakin suurta, luonut jotakin\npysyvää, jolla on arvoa ja merkitystä meille jälkeläisille, se on\nepätietoista ja hämärää. Tositeossa Cygnaeuksen muisto on himmennyt\ntavallista pikemmin ja suuremmassa määrässä kuin me vanhemmat,\njoiden suosima ja ihailema hän oli elämänsä viimeisellä jaksolla,\nkonsanaan olisimme voineet aavistaa, mutta aivan selittämätöntä se ei\nkuitenkaan ole.\n\nPääsyy Cygnaeuksen unohtumiseen on kai se, että hän oli niin\ntykkänään toisen ajan mies, että hän niin sanoakseni liikkui aivan\ntoisessa henkisessä ilmapiirissä kuin nykyinen sukupolvi. Cygnaeuksen\nhenki -- niin Snellman lausui muistopuheessaan vanhassa kirkossa 11\np. helmik. 1881 -- Cygnaeuksen henki eli alati ja toimi iäisessä\nmaan päällä. Ja puhuja selitti, että ikuinen ja pysyvä katoovaisen\nkeskellä on toiselta puolen luonnonelämässä ilmenevä järjellinen\nluonnonjärjestys ja toiselta puolen historiassa esiintyvä siveellinen\nmaailmanjärjestys. Oikeus on, hän sanoi, iäti katoamaton ja\nniinikään kauneus ihmishengen tuotannon päämääränä, ihanteena. Siinä\nCygnaeuksen toimiala. Sitä vastoin hän piti mitättömänä ja ylenkatsoi\nyksityisen ihmisen harrastuksia ja erehdyksiä, iloja ja suruja, jotka\nhänen kuoltuaan haihtuvat tietymättömiin niinkuin unelman varjokuvat.\n\nKuinka oudolta tämä kuuluukaan kohta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen\nmeilläkin alkaneella ja yhä jatkuvalla realismin ja individualismin\naikakaudella, jolla muka tiedetään, että koko ihmiselämä sisältyy\njuuri siihen, mitä Snellman vertasi haihtuvaan unelmaan, jolloin\nei uskota mihinkään pysyvään eikä tunnusteta iäistä päämäärää tai\nihanteita olevankaan! Kun elämän- ja maailmankatsomus on näin\nmuuttunut, onko ihme, että suurin ihanteiden mies, mikä meillä on\nelänyt, on hävinnyt nykyajan mielestä?\n\nMutta kumminkin olette pyytäneet minua palauttamaan hänen muistoansa\nja elähyttämään hänen himmennyttä kuvaansa. Ryhdyn siis tehtävääni,\nvaikka hyvin tiedän, että käytettävänäni olevat hetket eivät riitä\nenempään kuin ääriviivojen piirtämiseen.\n\nCygnaeuksen suku on savolaista syntyä, ja nimessä säilyy muisto\nsen alkuperäisestä kotiseudusta, joka oli Joutsenon pitäjä. Suvun\njäsenet ovat olleet mitkä pappeja mitkä virkamiehiä, mutta Fredrik\nCygnaeuksen esi-isät olivat neljässä polvessa peräkkäin pappeja,\nkaksi vanhempaa kirkkoherroja, kaksi nuorempaa piispoja -- suuri\nmaallinen puhuja oli siis kirkollisten puhujain jälkeläinen. Isä,\nZakarias Cygnaeus nuor., Porvoon piispan Zakarias Cygnaeus vanh:n\npoika, oli Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherra, kun _Fredrik_\nsyntyi, mutta muutti neljä vuotta myöhemmin Hollolaan, joten\npoika tuli viettäneeksi lapsuusaikansa Vesijärven rannalla.\nFredrik oli 12-vuotias, kun isä nimitettiin Porvoon ja vielä\nsamana vuonna (1819) Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien\npiispaksi ja asettui perheineen Pietariin. Niin tapahtui, että\nCygnaeuksen lapsuuden- ja varhaisempi nuoruudenikä kului hyvin\nerilaisessa ympäristössä, eikä se ollut syvästi vaikuttamatta\nhänen kehitykseensä. Toisin kuin Runeberg, Nervander ja Snellman\nhän oleskeli lapsuusaikansa sisämaassa suomalaisen kansan\nkeskellä. Siitä häneen jäi sammumaton rakkaus tähän kansaan ja\nsuomenkielentaito, joka tosin ei, koulut ja korkeampi sivistys kun\nolivat ruotsalaisia, saanut häntä suomenkieliseksi kirjailijaksi,\nmutta kuitenkin teki hänelle mahdolliseksi välittömästi ymmärtää\nkansaa ja erittäin myöskin suomalaista kansanrunoutta. Toiselta\npuolen Cygnaeus Pietarissa, oppien vieraita kieliä ulkomaalaisten\nsuusta sekä piispan poikana seurustellen ylhäisissä, korkeasti\nsivistyneissä perheissä ja ainakin näkijänä vastaanottaen vaikutelmia\nsuurkaupungin loistavasta, yleismaailmallisesta elämästä, sai\nluonteeseensa ja elämänkäsitykseensä erään ylimysmielisen ja\nsamalla yleismaailmallisen piirteen, joka oli hänen huomattavimpia\nerikoisominaisuuksiaan. Cygnaeus oli aina \"grand seigneur\", sanoi\nSnellman hymyillen kertoessaan heidän yhteisestä ylioppilasajastaan.\nPieni hymy Snellmanin huulilla merkitsi, että Cygnaeuksen\nylimysmielisyys kumminkin oli sangen viatonta laatua. Se näyttäytyi\nnäet osaksi halussa pukeutua sirosti ja aistikkaasti -- muistutan\nvenetsialaisesta viitasta, jota ilman hän ei mielellään pitänyt\npuhetta taivasalla --, osaksi kehittyneessä seurustelukyvyssä ja\ntaipumuksessa etsiä ylhäisten ja mainehikkaitten seuraa, mutta ennen\nkaikkea järkkymättömässä itsetunnossa, josta Cygnaeuksen jaloimmat\nsamoin kuin heikommatkin ominaisuudet juontuivat. Mainituita\nlapsuus- ja nuoruusajan vaikutelmia tärkeämmät olivat tietysti\narmaasta kodista, rakkaista omaisista lähteneet. Koti, jonka sieluna\noli hurskas, lämminsydäminen äiti, päänä jaloluontoinen isä, pojan\nensimäinen innostuttava historian ja kreikankielen opettaja,\nilahuttajina herttaiset siskot ja nuoremmat veljet, tämä koti se\nkasvatti herkkäluontoisen runoilijanalun kaiken hyvän ja ylevän,\nkaiken tosi-inhimillisen rakastajaksi ja tunnustajaksi, joskin se\ntoiselta puolen, siinä kun vallitsi joku suvun perinnäinen taipumus\niloineen ja suruineen sulkeutua itseensä, näyttää hänessä synnyttäneen\nviehtymyksen yksinäisyyteen, joka teki, että Cygnaeus ei lähimmille\nystävilleenkään avannut sydämensä sisimpiä sopukoita, vaan mieluummin\neli erakkona heidän keskellään.\n\nTämänlaiset luonteenominaisuudet oraalla Cygnaeus Pietarista saapui\nTurkuun ja suoritti ylioppilastutkinnon 1823. Hän ilmoittautui\nviipurilaiseen osakuntaan, mutta kohtalo ohjasi hänet kuitenkin\naivan toiseen piiriin. Cygnaeus sai asuntonsa pohjalaisten\nkuraattorin J. J. Tengströmin luona ja niin hän yliopisto- ja koko\nelinajakseen tuli Snellmanin, Nervanderin ja Runebergin toveriksi ja\nystäväksi. Mitä tämä merkitsi Cygnaeukselle, ei kaipaa selityksiä.\nSe ihanteellinen ja isänmaallinen maailman- ja elämänkatsomus, joka\noli näiden tulevien suurmiesten, tuli Cygnaeuksenkin omaksi. Eikä\nihme, että niin kävi, sillä hän oli kuin luotu sen vastaanottamiseen\n-- taikka oikeammin se oli hänessä jo alulla; hänen ei tarvinnut\nelää henkisellä lainatavaralla, hänellä kun oli alkuperäisen neron\nitsenäisyys ja aavistavainen katse tulevaisuuteen. Muutoin oli hänen\nisänmaanrakkautensakin jo Pietarissa herännyt itsetietoisuuteen. Se\noli hänen oman tunnustuksensa mukaan tapahtunut eräänä päivänä, kun\nhänen isänsä, piispa Cygnaeus, koottuansa kirkon täyteen silloin\nvielä enemmän kuin nykyään ympäristönsä ylenkatsomia suurkaupungin\nsuomalaisia, oli lempein sanoin rohkaissut ja kehottanut näitä\nhyljätyitä pitämään isänmaatansa kunniassa sekä teoillaan ja\ntoimillaan pakottamaan muukalaisia suomaan sille ja heille itselleen\nkunnioitusta. Silloin oli totuus: _Oma maa mansikka, muu maa\nmustikka_ ensi kerran tunkeutunut Cygnaeuksen sydämeen, eikä hänen\nsiis tarvinnut oppia sitäkään uusilta ystäviltään. Mutta kuitenkin\nheidän seurassaan, ensin Turussa ja sitte Helsingissä, hänelle\navautui häikäiseviä näköaloja yhtä hyvin ihmiskunnan kuin oman\nkansakunnan entisyyteen ja tulevaisuuteen, ja niin Cygnaeus, samalla\nkun hän lukemalla hankki itselleen laajat tiedot etenkin historiassa\nja suurten sivistysmaiden kirjallisuudessa, toisten rinnalla\nvalmistui tehtäväänsä.\n\nMutta mikä oli Cygnaeuksen tehtävä? Oliko se historioitsijan, joksi\nhän nuorempana aikoi ja jona hän todella on luonut huomattavia\nteoksia, vaikka hänen suurimmat suunnitelmansa jäivät toteuttamatta.\nOliko se runoilijan, jona hän kieltämättä on suuriarvoista tuottanut,\njoskaan ei semmoisessa muodossa, että hänen runoelmansa olisivat\nsaaneet laajemman lukijakunnan suosiota? Oliko se kaunotieteilijän,\nkirjallisuuden arvostelijan, jona hän niinikään on varsin merkillistä\nkirjoittanut ollen ensimäinen, joka täydellä ymmärtämyksellä ja\nmerkillisellä laajanäköisyydellä on arvostellut Runebergin, Kalevalan\nja Aleksis Kiven runoutta? Oliko se kuvaamataiteitten ja taiteilijain\nsuosijan, jona hän on tukenut ja ohjannut taiteen ensimäisiä horjuvia\naskeleita Suomessa kuitenkaan saamatta toimeen taideakatemiaa, jota\nhän uneksi elämänsä suurtyönä? Ymmärtääkseni Cygnaeuksen varsinainen\ntehtävä ei ollut yksikään näistä toimihaaroista erikseen, vaan kaikki\nyhteensä ja vielä muutakin sen lisäksi. Hän oli kutsuttu aatteiden\nkylväjäksi ja ihanteiden esittäjäksi mitä erilaisimmilla henkisen\nelämän aloilla, hän oli kutsuttu Suomen aamukauden airueksi.\n\nKullakin muista suurmiehistämme oli määrätty alansa; Cygnaeuksen\ntoimi suuntautui sitä vastoin eri aloille -- yhtenäistä oli siinä\nvain ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka erehtymättömästi\npysyi samana. Tämä henki se luo hajanaisilta näyttävät harrastukset\nkokonaisuudeksi. Me kohtaamme tämän hengen hänen kirjatuotteissaan,\nolkoot ne runomittaisia taikka suorasanaisia, mutta aivan\nerikoisen vaikuttavasti se ilmeni hänen puheissaan. Harvinaisessa\npuhelahjassaan oli Cygnaeuksella välikappale, millä hän tehokkaammin\nkuin yksikään muu kykeni vaikuttamaan aikalaisiinsa. Kirjailijana\nja runoilijana johti hänet tuo ennen mainittu itsetunto siihen\nharhaluuloon, että hänen oli sallittu noudattaa kaikkia erinomaisen\nvilkkaan mielikuvituksensa ja herkän tunteensa oikkuja, sanalla\nsanoen että hän improvisoimalla, muodosta huolimatta, kykenisi\nluomaan täysarvoista ja pysyvää, ja liian myöhään hän surukseen\nhuomasi erehtyneensä. Ainoastaan kun hän puhui, oli hänen\nalkuperäinen, vapaa, neron siivittämä improvisoimisensa paikallaan,\nja sentähden hän aikana, jolloin sanomalehdistömme vielä oli\nkehittymätön, puheillaan nosti, lämmitti ja tulistutti kuulijoitaan\nniinkuin ei kukaan muu. Vastustamattomasti hän sai kuulijansa\nnäkemään elämää ja sen ilmiöitä niinkuin hän itse katseli niitä,\nnimittäin _suuresti_. Ennen kaikkea rakastaen historian jaloja\nluonteita hän halusta esitti niitä esikuviksi kansalaisilleen,\nmutta vaatimattomissa ja näöltään jokapäiväisissäkin ilmiöissä hän\nhuomasi tosi-inhimillistä, ylevää ja iäistä piilevän ja asetti\nsen kirkkaaseen valoon kuulijainsa ihailtavaksi. Näin tehdessään\nhän käytti milloin henkevästi keksittyjä mainesanoja, milloin\nhämmästyttäviä mielikuvayhdistyksiä ja vertauksia, joita varten\nainekset usein olivat mitä etäisimmistä maista ja ajoista -- sillä\nhänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista --, milloin häikäiseviä\nrunollisia kuvia, taikka hän veti vastakohdat esiin musertavalla\nivalla ja äärettömällä ylenkatseella tallaten jalkoihinsa henkisesti\nmitättömän ja alhaisen. Mutta kun puhe erittäin koski kotimaata,\nsilloin sanoja kannatti hehkuva isänmaanrakkaus, ja puhuja avasi\nsilmät näkemään, että meilläkin on ollut arvokasta ja suurta ja\nettä edellytyksiä on olemassa yhä suuremmalle. Niin hän levitti\nihanteellisen hohteen sen yli, jota hän rakasti ja katsoi muittenkin\nrakkauden arvoiseksi, ja niin hän loi yksityisille ja koko kansalle\nharrastuksen päämääriä, innostuttavia ihanteita.\n\nLuokaamme nyt katsaus Cygnaeuksen elämänvaiheisiin ja elämäntyöhön,\njoka kauttaaltaan todistaa mitä edellisessä olen sanonut hänen\nluonteenlaadustaan ja kutsumuksestaan ajalla, jolloin Suomen\nkansallisen elämän perustukset laskettiin.\n\nCygnaeuksen ensimäinen julkinen toimi tuli Haminan kadettikoulun\nhyväksi, jossa hän viisi vuotta oli historian, maantieteen\nja taloustieteen opettajana. Jos hänen ylimysmielisyytensä\nolisi ollut tavallista laatua, josta toinen puoli on ahdasta\nennakkoluuloisuutta ja toinen turhaa itserakkautta, niin hänen\ntoimensa tässä aatelisnuorukaisten sotilaskoulussa tietenkin olisi\njäänyt jotenkin hedelmättömäksi; mutta tositeossa nuori tuntematon\nmaisteri loi oppilaisiinsa aivan uuden hengen -- sen ihanteellisen\nja isänmaallisen, joka oli hänen omansa. Sen hän sai aikaan toiselta\npuolen henkevällä, innostuttavalla tavalla esittäen maailmanhistorian\nvaihtelevia kuvaelmia, toiselta puolen puhuen oppilailleen isänmaasta\nennen kuulumattomilla sanoilla. Toista kymmentä vuotta ennen Vänrikki\nStoolin tarinoita Cygnaeus näille nuorille kertoi 1808--09 vuosien\nsodasta, jonka taistelussa monen kuulijan isä oli vuodattanut\nvertansa, ja pani heidän sydämelleen, että heidän kansansa, \"jossa\"\n-- niinkuin sanat kuuluivat -- \"piilee mitä ihanimmat taipumukset\nkaikkeen jaloon ja hyvään\", pitää heitä, joita se \"auliisti\nkasvattaa hiellään ja vaivallaan, kalliisti ostamansa sankarimaineen\nhoitajina\". Semmoiset lauseet putosivat itävinä siemeninä nuoriin\nsydämiin, ja Cygnaeus sai osakseen kunnioituksen ja rakkauden, joka\nvielä vihannoi hänen haudallaankin.\n\nHaminasta Cygnaeus palasi Helsinkiin aikoen lähteä ulkomaanmatkalle.\nHänen mielensä paloi ulos \"suureen maailmaan\", jonka kansalaiseksi\nhän sivistyksensä perustuksella tunsi itsensä; hän halusi tutkia\ntaidetta ja nauttia siitä, perehtyä henkisiin rientoihin siellä,\nmissä sivistyselämä voimiltaan ja muodoltaan oli rikkainta\nja kehittyneintä, mutta, varaton kun oli ja sangen saamaton\nkäytännöllisten ahdinkojen piirittämänä, hänen täytyi odottaa kuusi\nvuotta, ennenkuin hänelle kävi mahdolliseksi tyydyttää kaihonsa ja\nmatkustaa etelään. Kumminkaan eivät nämä vuodet menneet hukkaan,\npäinvastoin Cygnaeus tänä aikana kypsymistään kypsyen ulotti\nvaikutuksensa yhä laajempiin piireihin.\n\nJo 1831 Cygnaeus oli ennustanut Runebergin suuruutta. \"Suomi on\npian kuuleva säveliä, jommoisia ei ole kuultu sen jälkeen kuin\nihana Franzénimme jätti kotimaan ja muutti vieraalle rannalle\", oli\nhän lausunut ja kehottanut runoilijaa: \"Viritä kanteleesi kielet\nkorkealentoiseen lauluun, jolla on miehen voima ja naisen lempeys,\n-- ja kerran se on helähtävä kautta maailman.\" Kun Runeberg sitten\noli löytänyt oikean alansa, Cygnaeus 1837 julkaisi kirjoituksensa\n\"Hirvenhiihtäjistä\" ja \"Hannasta\", joka oli siksi merkillinen,\nettä ani harvat aikalaiset, niinkuin Snellman ja herkkätunteinen\nnuoriso, ymmärsivät taikka aavistivat sen arvon. Se oli ensimäinen\nkotimainen arvostelu runoilijasta, ensimäinen, jossa julkilausuttiin\nRunebergin suuruus runoilijana ylipäätään ja eritoten kansallisena\nlaulajana. Cygnaeus valittaa tosin, että Runeberg ei täysin tuntenut\n\"äidinkieltään\" -- s.o. suomenkieltä, sillä 60-lukuun saakka\npidettiin suomea jokaisen kansalaisen varsinaisena äidinkielenä,\nkatsomatta siihen, osasiko hän sitä vai eikö --, mutta näyttää\nsamalla, kuinka hänen runoutensa sittenkin oli aitokansallista,\nja tulee vihdoin siihen nerokkaaseen päätelmään, että jos kerran\ntulevaisuudessa Suomen \"runollinen, voimakas, ihana sukukunta\" on\nhäviävä, niin on jälkimaailma Kalevalasta ja \"Hirvenhiihtäjistä\"\noppiva uudestaan tuntemaan kadonneen kansakunnan, niinkuin\nroomalais-elämä on noussut päivän valoon Herkulanumista ja Pompejista.\n\nSeuraavana vuonna Cygnaeus, puhuen savokarjalaisille ylioppilaille\nRabbe Wreden muistoksi, ennusti mitä myöhemmin Vänrikki Stoolin\ntarinoissa oli kansallemme annettava. Hän näet huomautti, että\n1808--1809 vuosien sodan _ulkonaisten_ tapausten rinnalla olisi\n_sisällinen_ sota kuvattava, _ihmiset_ olisivat astuvat esiin; eivät\nainoastaan päälliköt inhimillisen jaloutensa ja ylevämielisyytensä\nloistossa ja heidän ympärillään ritarilliset sankarit -- Duncker,\nMalm, veljekset Ramsay, Kulnev y.m. -- vaan sadat _alhaiset_ --\nalhaiset arvoasteelta, mutta ei tosiarvolta --, jotka rohkealla\nurhoollisuudellaan, neuvokkuudellaan, päättäväisyydellään ja\nvuodattamallaan verellä olivat valloittaneet itselleen oikeuden tulla\nhuomioon otetuiksi. Tähän hän liitti sen muistutuksen, että tämä sota\noli Suomelle äärettömän tärkeä siinäkin kohden, että maamme, miltei\nkokonaan jätettynä oman kohtalonsa ja omien poikiensa aseiden varaan,\nkuitenkin kauan ja kunnialla kesti suhteettomassa taistelussa,\nennenkuin se voitettiin, ja siten oppi tuntemaan oman voimansa ja\njossakin määrin luottamaan itseensä, mihin ruotsalaisen holhouksen\nperin patriarkalliset olot olivat tarjonneet varsin vähän aihetta\nja tilaisuutta. Kun Vänrikin tarinain edellinen sikermä ilmestyi\nkymmenen vuotta myöhemmin, niin sen synnyttämä ääretön innostus\nperustui juuri siihen kansalliseen itsetuntoon, jonka esi-isien\nkestämät kärsimykset ja sankariteot olivat omansa herättämään. Toisin\nsanoen Cygnaeus ennusti yhdellä kertaa tarinoiden sisällyksen ja\nvaikutuksen.\n\nEdelleen on tältä ajalta mainittava, että Cygnaeus nyt tuli\nläheiseen yhteyteen yliopistonuorison kanssa, kun hän 1838\nvalittiin eteläpohjalaisen ja 1840 pohjoispohjalaisenkin osakunnan\nkuraattoriksi. Hänen ensimäinen merkkitekonsa tässä uudessa asemassa\noli Porthanin syntymän satavuotisjuhlan toimeenpano 9 p. marrask.\n1839. Siinä juhlassa, jota on sanottu käänteentekeväksi, hän piti\nloistavan puheen suurin piirtein kuvaten sen elämäntyön, josta\nPorthanille oli annettu nimi \"isänmaan yhteinen opettaja\", mutta\njosta hän puhujan mielestä ansaitsi sitäkin kunnioittavamman nimen:\n\"isänmaan isä\". Sillä, hän sanoi, enemmän kuin kukaan muu on Porthan\nsaanut eloon mitä parhainta ja ihaninta kansakunnan sydämessä sykkii;\nhän on elähyttänyt sen aikakirjoja, hän on metsien ja erämaiden\nkätköistä tuonut päivän valoon sen muinaiset runot ja sen povesta\ntunteen, joka tekee, että se näkee rakkauden arvoisen isänmaan\nsiinä, missä kylmä katse huomaa ainoastaan soita ja rämeitä taikka\nsekavan kasauman lampia, metsiä ja kivimäkiä. Puhuja määritteli siten\nkaikiksi ajoiksi Porthanin aseman kansallisen elämämme perustajana.\n\nTämä ensimäinen Porthaninjuhla, jossa muittenkin osakuntien edustajia\noli vieraina, tuli lukemattomien samanlaatuisten isänmaallisten\njuhlien esikuvaksi. Toinen Cygnaeuksen alkuunpanema yritys, joka\nniinikään tuli esikuvaksi muille samanlaisille, oli ensimäisen\nkirjallisen ylioppilasalbumin, Joukahaisen, julkaiseminen\nYliopiston kaksisatavuotisjuhlassa 1840 oli Cygnaeuksella kaksi\nluottamustointa, jotka todistavat, kuinka nuori polvi katsoi häntä\nhenkevimmäksi edustajakseen: hän oli ylioppilaskunnan tunteitten\njulkilausujana, kun Franzén viimeisen kerran toivotettiin\ntervetulleeksi kotimaahansa, ja hän sepitti myös tervehdysrunon\nnuorille maistereille. Etenkin promotsionirunoelmassa Cygnaeus\nentistä selvemmin ilmitoi mitä ajassa liikkui. Hän loi siinä\nkatsauksen Suomen kansan vaiheisiin 30-vuotisen sodan ajoilta asti\nläpi aikakausien, joita myöhemmin Välskäri oli kertomuksissaan\nkuvaava, tullen siten aikaan, jossa elettiin, \"Hannan\" ja\n\"Hirvenhiihtäjäin\", Kalevalan ja Kantelettaren aikaan, aikaan,\njolloin \"Hällström pani kirjaan luonnon lait ja Snellman ajatteli\".\nTässä ajassa runoilija näkee Suomen koittavan aamun -- joksi mekin\nnyt sen tunnustamme -- ja hän panee nuorten sydämelle, että heidän\ntulee uhrata työnsä kansan tulevaisuudelle. -- Näin Cygnaeus lauloi\nriemujuhlassa, ja Z. Topelius, joka oli mukana seppelöityjen\njoukossa, on todistanut runoilijan tällä runoelmallaan luoneen\nkorkeakoululle entistä selvemmän ja varmemman isänmaallisen päämäärän.\n\nMutta ei ainoastaan juhlissa Cygnaeus kehottanut työhön kansan\ntulevaisuuden eteen. Silloinkin kun hän oli niin sanoakseni\nkahdenkesken ylioppilaitten kanssa, oli se hänen virtensä ponsi. --\n\"Ei millään kansalla\", hän innostuneesti laulaa pohjalaisilleen,\n\"ei millään kansalla ole jalompaa ja kauniimpaa päämäärää kuin se,\njoka näinä aikoina kutsuu Suomen nuorisoa rientämään kirkkauttaan\nkohti. Tunne, puhdas ja lämmin kuin ensi lempi, vavahtaa tämän\nnuorison sydämessä ja yhdistäen mitä muistolla on ylevintä ja\ntoivolla jalointa se sulkee syliinsä isänmaan. -- Ken on se, joka\nei parhaimpina hetkinään tuntisi itseään autuaaksi ilosta, että on\njuuri tähän aikaan nähnyt päivän valon! Ken ei riemuitsisi saadakseen\nelää ja toimia juuri nyt, miten vähäiset voimat hänelle suotiinkaan!\nKuinka rohkeita olemmekaan, kellä olisi rohkeutta heittää pois\nparas perintönsä: oikeutensa ja velvollisuutensa päivän kestäessä\nrauhallisesti taistella ajatuksen ja toiminnan aseilla -- olkoon\ntanner ahdas tai laaja -- sinun onneksesi, armas isänmaa, jolla\nkätkyemme on keinunut ja joka on suojaava hautaamme! Raskasta ei ole\npitkinä vaivojen ja kieltäymyksien vuosina uhrata sinulle elämänsä.\n-- Ja miten olisikaan helppoa ihanan toiminnan juhlahetkenä antaa\nhenkensäkin sinun onneksesi, äiti!\" --\n\nTodellisuudessa tulee harvoin kysymykseen uhrata henkensä isänmaan\nhyväksi, ja puhe siitä voi sentähden helposti tuntua kaunopuhujan\nkorulta, mutta Cygnaeuksen runoudessa ajatus palaa niin usein,\nettä tuskin on epäiltävä hänen kuvitelleen sen toteutumisen\nmahdollisuutta. Ehkä ihanimmin hän esittää sen runoelmassa\n\"Kansakunnan hauta\". Hän on unessa näkevinään Suomen kansan\nhävinneenä, haudattuna, ja kun hänen etsiessään sen jälkiä eräs ääni\nkysyy: Tahdotko kuolla, jotta kansasi eläisi? hän vastaa juhlamielin:\njos mulla olisi vaikka sata henkeä, antaisin ne mielelläni\nlunastaakseni kansani elohon! Ääni lausuu silloin, että hänen\ntoivonsa on toteutuva. Ja kansa nousee uuteen eloon, mutta lunastajan\nhenkeä ei otetakaan, kuinka hän sitä odottaakin. Vihdoin unelman\nsyvä tarkotus selviää hänelle: ainoastaan se ansaitsee elää kansansa\nhyväksi, joka on valmis kuolemaan sen edestä.\n\nV. 1843 Cygnaeus pääsi ulkomaanmatkalleen, jolla hän viipyi\nkoko neljä vuotta. Jos aika myöntäisi seurata häntä hänen\nvaelluksillaan etelämaissa, niin oppisimme tuntemaan ennenmainitun\nyleismaailmallisen puolen hänen luonteestaan; me näkisimme, kuinka\nhän suomalaisessa miehessä harvinaisella esiintymiskyvyllään tuli\nlukuisien silloisen Europan kuuluisimpien henkilöitten tuttavuuteen\nja samalla kuinka hänen runoihinsa aiheiltaan ja hengeltään sai\nyleiseurooppalaisen leiman. Napoleonin, Byronin, Victor Hugon, George\nSandin, Lamartinen, Silvio Pellicon, Adelaide Ristorin y.m. muistoksi\ntai kunniaksi hän lauloi, ja yleismaailmallisen sisällyksensä vuoksi\nhänen runoutensa muodostui täydennykseksi Runebergin runoudelle,\njoka ylipäätään pysyi vieraana aikansa yleisille riennoille.\nMutta toiselta puolen me myöskin saisimme yhä uusia todistuksia\nsiitä, kuinka Cygnaeus sittenkin oli erottamattomasti kiintynyt\nsyntymämaahansa -- siellä ja ainoastaan siellä pulppusi hänen\nhenkensä oikea elämänvesi.\n\nSentähden tapahtuikin, että Cygnaeus palattuansa kotimaahan\nhuomattiin samaksi kuin ennen, ja keväällä 1848, tuona maailman\nvapauden keväänä, hän jälleen piti Suomelle aamunairut-puheen,\njopa ihanimman ja nerokkaimman kaikista puheistaan. Minä tarkotan\nhänen kuuluisaa puhettaan 13 p. toukokuuta, kevätjuhlassa, jossa\nMaamme-laulu ensi kerran laulettiin Paciuksen sävelmällä ja\näärettömällä innostuksella tervehdittiin Suomen kansallislauluna.\nCygnaeuksen laatuaan yksinäinen, kokonaisen tunnin kestänyt puhe oli\nsamoin kuin useat hänen parhaimpansa improvisoitu, ja se tunnetaan\nainoastaan saapuvilla olleitten rajattomista ylistyslauseista sekä Z.\nTopeliuksen viittauksesta sen sisällykseen.\n\nLähtökohtana oli \"Suomen nimi\" -- kuinka sen kaiku saavutti meidät\nkaukaa satujen yöstä, kuinka se pelotti muukalaisia ja ihastutti\nmeikäläisiä; kuinka se oli kaiken sen syntysana, mitä meillä on pyhää\nja kallista maan päällä; kuinka se kasvamistaan kasvoi vuosisatojen\nkautta, milloin pilkattuna, milloin kunnioitettuna; kuinka se valui\nolentomme sisimpään kätkyestä hautaan saakka; kuinka se tulistutti\nsotilaan mieltä hänen vuodattaessaan verta tappelutanterella ja\nloi uutta voimaa väsyneeseen maanviljelijään hänen kamppaillessaan\nEuropan sivistyksen puolesta Pohjan jäätäviä valtoja vastaan; kuinka\ntämä nimi oli luovuttamaton kuin henki, jopa enemmän kuin henki;\nkuinka se painoi kavaltajan maahan ja nosti rehellisen kansalaisen\nvoiman; kuinka se oli pojillensa kaikki kaikessa, vaati kaikki, antoi\nkaikki, ja kuinka meidän tämän nimen kunnian tähden, sen kunnioitetun\naseman tähden nykyajassa ja sen himmentymättömän elämän tähden\nvuosisatojen kautta täytyy elää ja kuolla. --\n\nCygnaeuksen puhuessa tähän tapaan, Topelius kertoo, oli laskeva\naurinko kullannut Vanhankaupungin lahdelman vedenpinnat, ja puhuja\nojensi kätensä -- en muista hänen sanojaan -- mutta ne kävivät edellä\nsilloin tuntemattomia, sydäntä kouristavia sanoja runosta \"Heinäkuun\nviides päivä\": _Maan eestä kuolisitko tään?_\n\nNäin Cygnaeus vihki Maamme laulun kansallislauluksemme. Laulussa\nja puheessa oli korkeimpaan ilmaisumuotoonsa kehittynyt se\nisänmaanrakkaus ja kansallinen henki, joka tänä aamukautena oli\ninnostuttanut puhujaa ja tehnyt hänen sanansa sytyttäviksi. --\nMutta puhuessaan taivasalla tuhansille kuulijoille Cygnaeus samassa\nkevätjuhlassa särki äänensä. Se pysyi sen jälkeen aina käheänä,\nniin että hän ei enää voinut entisellä tavalla hallita suurempaa\nkuulijakuntaa. Olihan se suuri uhraus, mutta tositeossa Cygnaeus\nviimeisellä puheellaan oli loppuun suorittanut aamunairut-tehtävänsä.\nEi niin, ettei hän myöhemminkin olisi pitänyt merkillisiä puheita,\neikä myöskään niin, että hän hengeltään olisi ollut vähemmän\nihanteellinen ja isänmaallinen. Muutos tuli itse ajan muuttuneesta\nluonteesta. Kevättä seurasi takatalvi kansan elämässä, ja Cygnaeus,\nsaavuttuansa miehuutensa myöhempään jaksoon, suuntasi harrastuksensa\neri aloille henkistä elämäämme, yrittäen mikäli mahdollista toteuttaa\nihanteitaan taikka ainakin viittoa tietä niitä kohti.\n\nTavallaan oli takatalven aika. -- 40-luvun lopulta 60-luvun alkuun\n-- Cygnaeuksen toimeliain ja tuotteliain. Silloin alkoi hänen\nopettajatoimensa yliopistossa, josta kuitenkin näkyvät jäljet ovat\nvarsin vähään supistuneet, syystä että hänen vapaasti pitämänsä\nluennot ovat iäksi kadonneet; silloin hän myös alkoi vaikuttaa\ntaideharrastusten herättäjänä ja johtajana; silloin hän kirjailijana\ntuotti useat arvokkaimmat teoksensa ja silloin hän, niinkuin ainakin,\nesitti tulevaisuuden aatteita, joista nopeimmin toteutuneita\noli ylioppilastalon rakentaminen. Cygnaeus se näet lausui tämän\nylioppilasnuorison kodin syntysanat, kodin, jonka tapaista ja\nvertaista ei ainoallakaan ylioppilaskunnalla maailmassa ole.\n\nEri taiteista, joita Cygnaeus harrasti, on näyttämötaide ensi\nsijassa mainittava. Totta on, että hän ei tullut kansallisen\nnäyttämön luojaksi, vaikka hän kaikella innolla ajoi ensin toisen\nja sitte toisen kiviteatterin rakentamista Helsinkiin. Mutta hän se\nkuitenkin ensiksi julkilausui rohkean ajatuksen, että oma kansallinen\nteatteriseurue ehkä helpoimmin saataisiin siten, että \"näyttämö\nkerrassaan tehtäisiin täysin _suomalaiseksi_, niin kielen kuin\nmuunkin puolesta\". Tämän ajatuksen toimeenpanijaksi tuli niinkuin\ntiedämme eräs hänen oppilaitaan, Kaarlo Bergbom. Sitä vastoin\nCygnaeus ensimäisenä on sepittänyt kansallishenkisiä historiallisia\nnäytelmiä -- \"Klaus Flemingin ajat\" ja \"Juhana herttuan\nnuoruudenunelmat\" --, joita teatterimme kyllä eivät ole pystyneet\nesittämään, mutta jotka kuitenkin laatuaan ovat suurenmoisimpia\nkirjallisuudessamme. Molempia leimaa runoilijan kansallinen itsetunto\nja rakkaus maahan, \"jota kohtaan kunnia niin harvoin on noudattanut\noikeutta\", molemmissa hän puolustaa maata ja kansaa muukalaisten\nylimielisyyttä vastaan. \"Siihen katsoen on jälkimäisen draaman\nviimeisen näytöksen ensi kohtaus, niin sanoaksemme, cygnaeusmaisin.\nSiinä ylpeä Katarina Jagellonica ensiksi halveksien katselee\nkansankokousta, oppimattomia, juroja, sarkatakkisia suomalaisia\ntalonpoikia, mutta kun herttua on puhutellut kokoontuneita heidän\n_omalla_ kielellään -- jotta ei jäinen viima pääsisi tunkemaan kansan\nja ruhtinaan sydämen väliin -- ja kansa innostuneena lupaa puolustaa\nja suojella ruhtinatarta, silloin tämän mieli muuttuu, sydän heltyy\nja hän puhkee sanoihin: 'Tosiaan, sanomattoman ihanaa. Kuni kirkkaita\ntimantteja kiiltää kyyneleitä vakavien miesten silmissä; ja käsiä,\nlujia kuin vuori, nostetaan vakuuttamaan valaa, jonka sydän vannoo.\nSielun sisästä leviää kirkastus ihmisjoukon yli, jota ihmisyyden\nkorkeimmat, parhaat tunteet innostuttavat. En luullut mahdolliseksi,\nettä _kansa_ voisi näyttää niin ihanalta ja niin ylevämieliseltä;\ntahtoisin sulkea heidät kaikki syliini'.\"\n\nNäyttämötaiteen rinnalla Cygnaeus innokkaasti harrasti\nkuvaamataiteita. Nyt me hieman hymyilemme Suomen 50- ja 60-luvun\ntaiteelle ja ripustamme senaikuiset taulut hämärään nurkkaan\ntaikka eteiseen valmistaaksemme tilaa 20:nnen vuosisadan mestarien\nteoksille. Mutta muistakaamme, että silloin jos koskaan taide oli\nhellän hoidon tarpeessa, silloin jos koskaan taiteilijat tarvitsivat\nkehotusta ja rohkaisua. Sillä jos taide oli heikko ja kehittymätön,\nniin oli yleisön mielenkiinto ja halu kannattaa taidetta vielä\nkehittymättömämpi. Juuri sinä aikana oli Cygnaeuksen suoma suosio\näärettömän tärkeä taiteelle, jopa sen kehitykselle välttämätön\nehto. Aina optimistisena, aina ihanteellisena Cygnaeus kykeni\nantamaan arvoa harrastukselle ja tahdolle silloinkin, kun tulos oli\nverraten vähäarvoinen, ja niin tämän suuren taiteenystävän hoidossa\ntaide vähitellen otti juurtuakseen karuun maaperäämme, ja ilman\nhäntä meidän kuvaamataiteemme tuskin olisivat saavuttaneet niitä\nennätyksiä, joista me nyt iloitsemme.\n\nMerkillisin Cygnaeuksen yrityksiä taiteen alalla oli hänen\nalottamansa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimessä ja avulla\nkunnialliseen loppuun ajettu puuha pystyttää Porthanin kuvapatsas\nTurkuun -- ensimäinen laatuaan maassamme. Kun hänessä ajatus syntyi,\nei Suomessa ollut kuvanveistotaidetta nimeksikään, mutta silti\nCygnaeus ei epäillyt yrityksen mahdollisuutta. Hän tapasi Tukholmassa\nnuoren, innokkaan kuvanveistäjän, Kaarle Eneas Sjöstrandin, sai\ntämän muuttamaan Suomeen, ja Cygnaeuksen innostuttamana Sjöstrand\nei ainoastaan luonut Porthanin muistomerkkiä, vaan muovaili toisen\ntoisensa perästä uuden isänmaansa suurmiesten muotokuvia ja antoi\nmeille sarjan Kalevalanaiheisia veistokuvia sekä oli vihdoin\nValter Runebergin ja Johannes Takasen ensimäinen opettaja tullen\nsiten kuvanveistotaiteen perustajaksi maassamme. Ilman Cygnaeuksen\nluottamusta ihanteelliseen pyrkimykseensä olisi tämä, jollei\nkokonaan, niin kumminkin epämääräiseksi ajaksi jäänyt tekemättä.\n\nCygnaeuksen kirjailijatoimesta aika ei salli laajemmin puhua, mutta\nviittaan kuitenkin erinäisiin suuriarvoisiin teoksiin. Kiitä on\nhänen tutkimuksensa \"Traagillisesta aineksesta Kalevalassa\", joka\nepäilemättä on etevin ja syvällisin kansanrunouttamme tarkottava\nesteettinen tutkielma, mikä meillä on ilmestynyt, ja joka muun muassa\non, jollei suoranaisesti aiheuttanut, kumminkin suuresti vaikuttanut\nensimäisen suomenkielisen murhenäytelmän, Aleksis Kiven \"Kullervon\",\nsyntyyn; niitä on Cygnaeuksen kenties enimmin luettu kirja, Joachim\nZakarias Dunckerin elämäkerta, jossa tekijä pystytti unohtumattomalle\nsankarille pysyvän muistopatsaan jo ennenkuin Runeberg oli luonut\ntoisen runoelmassaan \"Heinäkuun 5 päivä\"; niitä on hänen kirjansa\nVänrikki Stoolin tarinoista, jolla hän täydensi varhain alottamansa,\nymmärtämyksessä ja nerokkaisuudessa verrattoman arvostelun niistä\nRunebergin runoteoksista, jotka kansallisessa suhteessa ovat kaikista\ntärkeimmät; ja niitä on myöskin historiallinen tutkimus nimeltä:\n\"Hans Henrik Gripenbergiä kohdanneen yleisen mielipiteen langettaman\ntuomion tarkastus.\" Koska tämä viimeksi mainittu teos aivan\nerikoisella tavalla valaisee Cygnaeuksen luonteenlaatua, on siitä\nvähän enemmän sanottava.\n\nRuotsalaiset olivat ankarasti arvostelleet Seivin sopimusta,\njonka mukaan Suomen armeijan viimeiset tähteet heittäen aseensa\nluopuivat vastarinnasta, ja syyttäneet sen allekirjoittajaa kenraali\nGripenbergiä pelkuruudesta ja kavalluksesta. Kun asiantuntevalta\ntaholta tätä väärää tuomiota oli turhaan koetettu oikaista, otti\nCygnaeus seikkaperäisesti tarkastaakseen kysymystä, ja hän suoritti\ntehtävänsä ei ainoastaan innostuksella ja nerolla, jotka olivat\nhänelle ominaisia, vaan sanan varsinaisessa merkityksessä ensimäisenä\nsuomalaisena historioitsijana. Nojaten tietoihin ja asiakirjoihin,\njotka hän oli saanut mukana olleilta tai heidän läheisiltään, hän\nhavainnollisesti kuvaten sotilaalliset olosuhteet ja selvittäen\ntapahtuman psykologiset edellytykset näyttää, kuinka ruotsalaiset\nvallanpitäjät olivat ilman riittävää harkintaa määränneet joukkojen\nsijoituksen, kuinka he kerrassaan laiminlyöden oman maansa\npuolustuksen olivat jättäneet tautien ja ankaran talven harventamat\nsuomalaiset oman onnensa nojaan, kuinka varsinaisten päällikköjen\npoistuttua ylin johto oli uskottu Gripenbergille, joka tosin koko\nsodan aikana säästämättä enemmän vaivojaan kuin vertansakaan oli\nollut mukana, mutta aina alipäällikön asemassa, sekä edelleen\nkuinka tämä urhoollinen mies, ylivoimaisen vihollisen saartamana\nja jätettynä ilman suoranaisia tietoja Tukholmassa tapahtuneesta\nvallankumouksesta ja uuden hallituksen tarkotuksista, ratkaisevalla\nhetkellä ei nähnyt edessään muuta kuin kaikki uhranneitten\nsotilaittensa kuoleman ilman voiton mahdollisuutta. Kun Gripenberg\nsilloin neuvottelussa upseeriensa kanssa lyöden nyrkkinsä pöytään\nhuudahti: \"Hyvät herrat! Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä\ntappelen, niin, Jumal'auttakoon, minä tappelen; kyllä olen ennenkin\ntapellut\" -- eikä kukaan hiiskunut sanaakaan, silloin ei hänkään enää\nvaatinut turhaa verenvuodatusta.\n\nLukiessa tätä kertomusta tapahtumien traagillinen yhteenliittyminen\nei kiinnitä meitä enemmän kuin kertojan intomieli. Cygnaeus puhuu\nsuomalaisena ja suomalaisena hän puolustaa suomalaista miestä\nruotsalaisia vastaan, jotka peittäen oman syynsä asiain onnettomaan\nmenoon olivat heittäneet syyn taakan viattoman päälle. Hän etsii\nkauttaaltaan totuutta, ja myöhempi tutkimus onkin pääasiassa\nhyväksynyt hänen esityksensä, mutta silti hänen kertomuksellaan ei\nole sitä objektiivista tyyneyttä, jota pidämme historiankirjoituksen\nihanteena. Cygnaeus oli ennen kaikkea tunteen ja intomielen mies, ja\ntässä se tulee sitä enemmän näkyviin, kun väärä tuomio Gripenbergiä\nkohtaan oli yhtä paljon loukannut hänen inhimillisyystuntoaan kuin\nhänen kansallista itsetuntoaan. On muistettava, että teos ilmestyi\nVänrikki Stoolin tarinain jälkeen, ja siihen nähden saattaa sanoa,\nettä siinä on ensi kerran teoksi muuttunut se kansallinen itsetunto,\njonka tarinat olivat herättäneet.\n\nKumminkin on tunnustettava, että Cygnaeus vähemmän kuin kukaan\noli Vänrikin tarinain sytyttävän vaikutuksen tarpeessa. Hänen\nylimysmielisyytensä oli näet kehittynyt itsetietoisuudeksi, joka\noli arka arvostaan eikä koskaan epäillyt puhua suutansa puhtaaksi,\nkun hänen oikeuden- tai ihmisyyden- tai kansallista itsetuntoansa\noli loukattu. Paitsi Gripenbergin puolustuskirjoituksessa tuli\ntämä monesti näkyviin. Niin esim. 1850 vuoden sensuuriasetus,\njoka kielsi painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskontoa,\ntaloutta ja kansanrunoutta tarkottavia kirjoja, koski häneen kuin\npersoonallinen häväistys, ja hän kirjoitti siitä suorin sanoin\nministerivaltiosihteerille, kreivi Armfeltille. Sama kansallinen\nitsetunto aiheutti niinikään sen puheen, jonka Cygnaeus piti\njäähyväisjuhlassa yliopiston ruotsalaisille vieraille 1857 ja joka\ntavallaan on hänen kuuluisimpiaan. Se oli sangen lyhyt ja kieltämättä\nmaltillinen ja kohtelias, mutta vaikutti kuitenkin kuin jonkinlainen\nsodanjulistus. Eräässä juhlassa Tukholmassa oli julkilausuttu runo,\njossa Suomelle annettiin mainesana \"orjuuden kultainen pesä\". Puhuja\nvalitti, että juhlassa ei kukaan ollut noussut ja vastannut noihin\nsanoihin: \"Sinä valehtelet!\" Hän oletti vieraitten havainneen, ettei\nSuomessa kuitenkaan eletä eikä puhuta niinkuin voidaan ajatella\norjuuden pesässä elettävän ja puhuttavan, ja päätti toivomalla,\nettä meille Ruotsissa ja muualla Europassa suotaisiin kunnioitusta\neikä sääliä, sillä edellinen on meille tarpeen useinkin vaikeissa\noloissamme.\n\nVaikka varmaankaan ei kukaan tässä maassa ole suoremmin ja kauniimmin\npuhunut Ruotsin suurista muistoista ja erittäin ruotsalaisten\nansioista Suomeen nähden, sai tämä puhe kaikki unohtumaan. Se\nkäsitettiin ja selitettiin julkeaksi solvaukseksi Ruotsia kohtaan,\nja Cygnaeus joutui hänkin vuorostaan, semmoisen häväistystulvan\nesineeksi, jolla meillä on tapana aika ajoin koetella ja karaista\nmerkkimiestemme luontoa. Tietysti hän kärsi siitä, kärsi syvästi ja\nkatkerasti -- mutta vähitellen sekin tulva juoksi kuiviin.\n\nEhkä kysytte edellisen johdosta, oliko Cygnaeus suomen- vai\nruotsinmielinen? Kysymys on anakronismi Cygnaeukseen nähden.\nHänen kansallistuntonsa kehittyi aikana, jolloin ei vielä tietty\nsuomen- eikä ruotsinmielisistä. Hän oli _suomalainen_ Lönnrotin\nja Runebergin tapaan, niinkuin kaikki meidän parhaimmat olivat\n1830- ja 40-luvuilla. Silloin täällä vielä oltiin eheä, jakamaton\nkansa, ja kun puolueriidat olivat alkaneet, hän toivoi vain eheyden\npalaavan. Niin hän alkajaisrunossaan suomalaiseen Preciosa-näytäntöön\nkeväällä 1870 lausuu: \"Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa\nkuin karkottaa veljesvihan, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on\nyhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja\nsaaneet yhteisen päämäärän; kumpaa kieltä puhummekin, on kohtalomme\nyhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä,\njollei -- me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan\nsointuun, se joka häiritsee sointua, rikkoo ei vain itseänsä, vaan\nkokonaisuutta vastaan.\"\n\nOli kuin Cygnaeuksen työpäivä olisi ollut ohi, kun 60-luvulla\nensimäisten valtiopäivien johdosta ja jälkeen valtiollinen ja\nyhteiskunnallinen elämä puhkesi aavistamattomaan virkeyteen. Hänen\nelämänsä viimeinen jakso oli alkanut, jolloin hän pääasiassa\nkatsojana seurasi ajan pyrintöjä. Mutta vaikka Cygnaeus yhä harvemmin\nesiintyi julkisesti, eivät hänen sanansa olleet menettäneet\ntenhovoimaansa. Kuoriin 60- ja 70-luvun ylioppilaspolviin, jotka\nsäännöllisesti 1 p. huhtikuuta kävivät häntä laululla tervehtimässä,\nvaikuttivat hänen puheensa aina innostavasti. Me ymmärsimme hänen\nkanssaan, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä; hän oli meille\nkunnioitettava patriarkka, jonka sanoista yhä säteili se Suomen\naamun kirkkaus, jota hän nuorena oli julistanut. Todistuksena\nihastuksestamme mainitsen vain yhden piirteen. Tunnen ylioppilaan,\njoka saatuaan eräästä sanomalehtikirjoituksesta 30 markkaa,\nensimäiset mitä hän eläissään oli ansainnut, käytti ne ostaakseen\nCygnaeuksen runoelmat. Huhtikuun 1 päivä tuli meille henkiseksi\nkevätjuhlaksi, joka uudistui joka vuosi yhtä varmaan kuin Vapunpäivän\nvietto, mutta erosi tästä siinä, että se kesä ihanteellisine\nrientoineen, jonka Cygnaeus meissä herätti, oli kestävämpää laatua\nkuin luonnon kesä -- monessa se ei ole tiennyt syksystä eikä\ntalvesta, vaan on pysynyt kautta elämän.\n\nVaikken läheskään ole tyhjentänyt ainettani, on jo aika lopettaa. Ja\ntällä hetkellä kysyn itsekseni, riittääkö esitykseni todistamaan,\nettä Cygnaeus yhä edelleen ansaitsee sijansa toisten suurmiestemme\nrinnalla, huolimatta siitä, että hänen muistonsa on niin himmentynyt\nnykyisessä polvessa? Toivon että niin on laita. -- Herätystyö vaati\nmonenlaisia voimia, ja Cygnaeuksenkin osuus oli siinä tarpeellinen,\njopa välttämätön. Ajalla, jolloin sanomalehtiä ja kirjallisuutta\nlevisi ja luettiin vähän, oli äärettömän tärkeää, että ilmaantui\nmies, joka ollen saman hengen elähyttämä kuin muut tulevaisuuden\nmiehet, elävin nerokkain sanoin julkilausui mitä ajassa liikkui\nja avasi varsinkin nuorille aavistamattomia näköaloja ja kuvasi\nihanteita, jotka vastustamattomasti innostuttivat totuntatavasta\neroaviin harrastuksiin. Näin Cygnaeus täydensi ja teki suurten\nystäviensä työn tulokset kuulijoilleen mieskohtaisiksi ja\nvelvottaviksi. Samalla hän enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut\nhenkisen sivistyksen kohottamiseksi maassamme, hän on tehnyt\neläväksi käsityksen meidän sivistyksellisestä yhteydestämme suurten\nkulttuurikansojen kanssa ja vaatinut, että meidän tulee kaikilla\naloilla -- eritoten taiteenkin alalla, joka silloin näytti niin\ntoivottomalta -- edustaa suomalaista kansallisuuttamme, jopa uskaltaa\najatella kilpailua muitten kanssa. Yksi syy miksi me enää harvoin\nmuistamme Cygnaeusta on se, että niin paljo siitä, mitä hän ensiksi\nharrasti ja vaati, on jo muuttunut sivistyneitten kansalaisten\nyhteisomaisuudeksi, tullut lihaksemme ja vereksemme -- mutta onko\nhänen ansionsa silti vähempi?\n\nHuomautin alussa, että elämme individualismin aikakaudella,\njolloin yksilön hyvinvointia ja menestystä katsotaan inhimillisen\nharrastuksen oikeaksi päämääräksi ja jolloin vähät välitetään\nihanteista, jotka vaativat yksityisten pyyteitten uhraamista yleisen\nhyväksi, kansakunnan onneksi. Mutta yhtä varmaa kuin se on, että\ntuo nykyajan oppi ei ole aikojen viimeinen viisaus, yhtä varmaa on,\nettä Suomen kansan tulevaisuus yhä edellyttää, että sillä on poikia\nja tyttäriä, jotka Cygnaeuksen tapaan pitävät korkeimpana onnenaan\nuhrata elämänsä työn sen eteen. Kuinka ajat vaihtelevatkin, on\nsemmoisia aina nouseva, ja koska heidän toimintansa ehtona on, että\nhe ajattelevat suurta kansastansa ja että heillä on ihanteellisia\npäämääriä, niin on Fredrik Cygnaeus, tämä suurien ajatusten ja\nihanteiden mies, tämä kansallisen itsetunnon mies, aina oleva heille\nrakastettu ja kunnioitettu opas ja tietäjä.\n\n\n\n\nLauri Stenbäck.\n\nHänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[19]\n\n\nSiihen pitkään sarjaan merkkimiesten satavuotismuistoja, joita\njo olemme tällä vuosisadalla viettäneet, tulee tämän lokakuun\nloppupuolella kaksi muistopäivää lisää. Yrjö Aukusti Wallin ja Lauri\nStenbäck syntyivät näet molemmat lokakuulla 1811, edellinen 24 ja\njälkimäinen 26 p. Miten erilaisia harrastuksiltaan nämä miehet\nolivatkaan, ansaitsee kuitenkin toisen niinkuin toisenkin muisto\nkirkkaana elää heidän kansalaistensa mielissä, ja sentähden Aikakin\ntahtoo puolestaan heihin kiinnittää lukijakuntansa huomion.\n\nTämä Lauri Stenbäckin muistolle omistettu kirjoitus on alkuaan\nlaadittu esitelmäksi Kolmisointu-yhdistyksen iltamaan viime\nkeväänä (10/3 )eikä pyydä esittää mitään uusia tietoja, joita ei\ntavattaisi siinä runoilijan seikkaperäisessä elämäkerrassa, jonka\ntekijä kymmenkunta vuotta sitte julkaisi. Tarkotuksena on vain\nollut pikaisin piirtein hahmotella miehen kuva, jonka toiminnasta\nja luonteesta varsinkin nuoremmalla polvella lienee sangen hämärä\nkäsitys, mutta joka on omansa herättämään mielenkiintoa ja\nkunnioitusta samassa määrässä kuin häneen tutustuu.\n\nLauri Stenbäck syntyi Kuortaneen pappilassa. Isältään, kirkkoherra\nKaarle Fredrik Stenbäckiltä, hän, mikäli päätettävissä on,\nsai perinnöksi runoilijalahjansa, mutta äidiltään, Eva Maria\nGummerukselta, luonteensa vilkkaan, avoimen, rakastettavan\nlapsellisen peruspiirteen; kotiseutu ja sen kansa opetti häntä\nkunnioittamaan ja rakastamaan maamme suomalaista väestöä, josta\nhänen sukunsa polveutuu. Tämä viimeinen seikka -- tutustuminen\nsuomenkieliseen kansaan -- oli sitä tärkeämpi, kun perhe Laurin\nollessa 12:nnella, muutti Vöyrin ruotsalaiseen pitäjääseen.\nKotipaikan muutto sekä silloiset kouluolot vaikuttivat, että ruotsi\ntuli Stenbäckin runoilijakieleksi, mutta kiitos Kuortaneen-ajan\nhän ei sentään koskaan vieraantunut kansamme pääaineksesta, vielä\nvähemmän menetti suomalaista henkeään.\n\nStenbäckin lapsuuden- ja varhemmasta nuoruudenajasta tulee\nhuomioonottaa varsinkin kaksi seikkaa, joilla oli määräävä merkitys\nhänen kehitykseensä nähden. Toinen on se, että hän, ollen alusta\naikain ruumiiltaan hento ja heikko, sai kovien sairauskohtausten\nkautta pysyviä vammoja, joista johtui, että hänen terveytensä\naina oli huononlainen, -- se tietysti enensi hänen tunne-elämänsä\nherkkyyttä; toinen on syvä uskonnollinen heräys, jonka ensimäinen\nripilläkäynti hänessä aiheutti. Huolimatta hänen omaistensa\nkertomuksista emme osaisi oikein arvostella tämän henkisen\nmullistuksen laatua ja merkitystä, jollei hän itse olisi jättänyt\nsiitä epäämättömiä todistuskappaleita, nimittäin kuusi runoa, jotka\nnimellä \"Rukouksia ensi kerran käydessäni Herran ehtoollisella\",\nmuodostavat sekä sisällyksen että hämmästyttävän kypsän muodon\npuolesta mitä arvokkaimman runollis-uskonnollisen tunnustuksen.\nEnsimäisessä hän tunnustaa syntinsä, toisessa hän julkilausuu\nluottamuksensa anteeksiantoon, kolmas saa meidät aavistamaan jonkun\nkatkeran kokemuksen ihmisten puolelta, neljännessä hän laulaa pyhästä\nhetkestä, \"tärkeimmästä elämässään\", jolloin liitto taivaallisen\nIsän kanssa uudistettiin, viides on riemulaulu tapahtuman johdosta\nja samoin kuudes, vaikka se on tyynempi ja tulevaisuuteen viittaava.\nSiitä ovat nämä säkeet:\n\n    Oi, kuinka olen iloinen,\n    Mä Herrassani riemuitsen.\n    Mä laulan lapsuuslauluan',\n    Sen laulan moneen kertahan\n    Ja taasenkin. -- -- --\n\n    Luo Herran paeta mä voin,\n    Kun loistaa säteet aamunkoin;\n    Kun ilta saapuu pimeten,\n    Niin nukun syliin hänellen\n    Kuin äidin luo. -- -- --[20]\n\nHeräys tapahtui syksyllä 1827, jolloin Stenbäck oli 16-vuotias ja,\ntultuansa keväällä ylioppilaaksi, oleskeli kotona. Näennäisesti\nse kyllä oli ohimenevää laatua, mutta kumminkin se selittää,\nettä hänen varhemmissakin runoelmissaan ja mietelmissään niin\nusein soi uskonnollinen pohjasävel, sekä että hän ajan tullen oli\nvalmis avaamaan sydämensä toiselle, paljoa syvemmälle ja pysyvälle\nherätykselle.\n\nLuonnollinen taipumus vei Stenbäckin vastustamattomasti esteettisten\nja kirjallishistoriallisten opintojen alalle. Hän lueskeli hartaasti\nsaksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, ja jälkimäinen herätti\nhänessä, niinkuin monessa muussakin sen ajan nuoressa, halun päästä\nRuotsiin, jossa toivottiin tapaavan virkeämpää, loistavampaa henkistä\nelämää kuin sodan jälkeen yhä vielä henkisesti lamaantuneessa\nkotimaassa. Kaksi vuotta (1830--32) Stenbäck harjottikin opintoja\nUpsalan yliopistossa, mutta lukuunottamatta sitä, että hän Puolan\nkapinan aikana ruotsalaisten toveriensa kanssa innostuneesti seurasi\nvapaustaistelun menoa ja suri sen kukistumista vereen, oli matka\ntäydellinen pettymys. Sen on runoilija julkilausunut runosikermässä\n\"Matkamuistelmia\". Hän oli lähtenyt, hän laulaa, etsimään \"kunniata\n\n        ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;\n    Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,\n    Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,\n        Vaan muuta siellä nähnyt en\".\n\nStenbäckin kokemus oli siis sama kuin Topeliuksen kymmenen vuotta\nmyöhemmin, se näet että suomalaisen isänmaa ja kansa ovat _tällä_\npuolen merta.\n\nHelsingissä Stenbäck liittyi läheisesti Pohjalaisosakunnan\nsilloisiin etevimpiin jäseniin, joista paitsi häntä itseään\nseuraavat ovat tulleet mainioiksi Suomen sivistyshistoriassa: M. A.\nCastrén, nerokas kielentutkija, E. A. Ingman, yksi lääkintätieteen\nuudistajia maassamme ja harras suomenkielen ystävä. F. A. Ehrström,\nensimäinen säveltäjämme, ja C. G. von Essen, yksi herännäisyyden\npäämiehiä. Tämän toveripiirin johtava henkilö ei kumminkaan ollut\nkukaan mainituista, vaan J. J. Östring, Stenbäckin paras, uskottu\nystävä. Vuosi 1834 oli näitten ystävysten onnellisin aika. Silloin\nhe innokkaasti ja menestyksellisesti koettivat kohottaa oman\nosakuntansa ja välillisesti koko ylioppilasnuorison yhteiselämää\naatteelliseen ja isänmaalliseen suuntaan -- ja silloin Stenbäck\nsepitti useat kauniimmat runoelmansa; mutta heidän ilonsa oli\nlyhyt. Mielenosotuksen aikaansaamiseksi erästä opettajaa kohtaan he\nomin päin toimeenpanivat ylioppilaskokouksen, ja syytettyinä tästä\nyliopiston järjestystä loukkaavasta omavaltaisuudesta heidät kaikki\n(paitsi Esseniä) karkotettiin puoleksi vuodeksi. Tämä tapaus oli\nkäänteentekevä Stenbäckin elämässä.\n\nLähtiessään kotia Stenbäck otti mukaansa ystävänsä Östringin,\neivätkä he olleet Vöyrin pappilassa kauan nauttineet pakollista\nvapauttaan, ennenkuin täydellinen mullistus oli tapahtunut heidän\nmaailman- ja elämänkatsomuksessaan. Oli näet juuri se aika,\njolloin Paavo Ruotsalaisesta johtuva herännäisyys oli alkanut\nlevitä Pohjanmaalla, ja tämän henkisen liikkeen valtaan molemmat,\nniin Stenbäck kuin Östringkin, antautuivat. Seuraus oli, että\nhe palatessaan Helsinkiin olivat kokonaan muuttuneet ja että he\nkieltäen ja hyljäten entiset harrastuksensa vetäytyivät syrjään\ntoverien iloisesta seurasta ja suunnittelivat ei ainoastaan\nyksityiselämänsä, vaan koko elämänsuuntansa ja -päämääränsä\nmuuttamista. Aluksi Stenbäckin uskonnollisuus sentään vielä näyttää\nolleen verraten valoisa, mutta kun Östring kevättalvella 1836,\nhänen äärettömäksi surukseen, oli kuollut keuhkotautiin, se muuttui\nsiksi synkäksi, kaikkea maailmallista tuomitsevaksi, sanoisinko,\nkiihkomielisyydeksi, jommoisena herännäisyys ensi aikanaan esiintyi\nlukuisissa uskovaisissa ympäri maata. Tämmöisiä kääntymyksiä\ntapahtui silloin tuhansittain, mutta kumminkin Stenbäckin kääntymys\non meille muita merkillisempi, jopa yksinäinen laatuaan, sentähden\nettä hän erityisessä runosarjassa on kuvannut mielenmuutoksensa eri\nasteet, julkilaulanut mitä hän kärsi ja miten hän tuskallisesti\ntaisteli kukistaakseen entisen itsensä ja sen kauneudenmaailman,\njonka runoilijaunelmansa ja -haaveilunsa olivat hänen sisässään\nrakentaneet. Suorasanaisesti kerrottuna tämä kääntymys kyllä ei meitä\nliikuta enemmän kuin muut senlaatuiset historialliset tosiasiat,\nmutta sydämemme heltyy ja värisee myötätunnosta, kun kuulemme\nrunoilijan itsensä purkavan tuskansa, esim. runoelmassa \"Huokaus\",\njoka arvattavasti on kirjoitettu Östringin kuoleman jälkeen.\n\n    Kuin synkkä koto kuoleman on tää!\n    Mun taivaani on iäks' suljettuna.\n    Sen kultahohdett' en mä enää nää\n    On riemu mailman multa murjottuna.\n    Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,\n    Niin rauhatonna vaellan ma vain,\n    Vain varjo olen aikain parempain. -- --\n\n    Oi, miks' on koskaan rintan' paisunut,\n    Sen miksi suuret aavistukset täytti?\n    Miks' riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?\n    Miks' siitä valonsäde mulle näytti\n    Valaisten syömen syvät, mailman piirin\n    Ja rintani sai ilmitulehen,\n    Mut hetken vain, oi, hetken lyhyen?\n\n    Tuo säde tunki sielun syvyyteen,\n    Se entisaikaan oli elämäni,\n    Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen\n    Näin elon valoisana edessäni.\n    Mut päivä laski, yö on noussut musta,\n    Ja tallattu on mailma syömeni,\n    Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. -- --\n\n    Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,\n    Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!\n    Oi perintöni, saatu aikaiseen,\n    Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,\n    Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle.\n    Ansaittu, vaikk'en tunne syytä sen,\n    Mut pantu kantaakseni kärsien?\n\n    Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan\n    Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.\n    En elää tahdo horroksissa vaan,\n    Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;\n    En tahdo, että keväästäin, mi loisti,\n    Tää musta muisto nyt vain jäljell' on\n    Ja rinnan rauhattomuus rajaton. -- --\n\nAlistuvaisempi ja sovinnollisemmin päättyvä on lähinnä seuraava,\nihmeen kaunis runo nimeltä \"Murheelle\". Siinä Murhe eli Surutar,\n\"kuningatar elämän\", viittaa rauhattomalle laulajalle tien rauhan\nmaahan. Mutta kahta tuskallisempi on, erittäinkin alkupuolelta,\nrunoelma \"Katumus\":\n\n    Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,\n    Se valon riistää elon taivahalta,\n    Se kauheana minuun tuijottaa,\n    Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa. -- --\n\n    Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran\n    Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?\n    Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,\n    Oo toivoa, ei kuolemassakaan.\n\n    Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,\n    Mi mulle voitto oli, mullaks' muuttuu,\n    Ja paljastettuna mä syntinen\n    Nyt Herran tuomiota vapisen.\n\nNäin vaikerrellessaan hänelle muistuu mieleen, miten hän oli\nonnellinen lapsuudenpäivinään, jolloin Jeesus oli hänen ystävänsä, ja\nhäneen, sovittajaan ja vapahtajaan, hän nytkin turvaa --\n\n    Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;\n    Ja luotan lujasti sun armoos suureen.\n    Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!\n    Sun tähtes syntinen viel' armon saan.\n\nPitkä kamppailu päättyi sovintoon ja rauhaan, ja saavuttamansa onnen\non runoilija julkilaulanut eri lauluryhmässä nimeltä \"Sointuja\".\nEnsimäinen näitä sointuja on tämä:\n\n    Olen Jumalan laps';\n    Oi autuas rauha ja riemu!\n    Olen Jumalan laps';\n    Oi kelle mä riemuni kerron?\n    Oi Luojalle riemuni kerron.\n    Olen Jumalan laps';\n    Oi autuas rauha ja riemu!\n\nEnsimäiset soinnut ovat vuodelta 1837. Edellisenä syksynä\nStenbäck oli alkanut suorittaa filosofiankandidaatti-tutkintoa,\nmutta äkkiä sairastunut lavantautiin. Siitä hän toipui vasta\nkevätpuolella mainittuna vuonna ja silloin, parantuen yhdellä\nkertaa sekä ruumiillisesti että sielullisesti, hän antoi soinnuissa\nvoitonriemunsa helähtää. Samana keväänä hän tuli kandidaatiksi ja\nmuutti teologiseen tiedekuntaan; hän oli päättänyt ruveta papiksi.\n\nMutta Stenbäck oli liian tulinen sielu ollakseen tunnustamatta\nja levittämättä muihinkin riemuisaa uskoaan jo ennenkuin oli\nvirallisesti oikeutettu pukeutumaan papinkauhtanaan. Ystäviensä\nEssenin ja Julius Berghin kanssa hän esiintyi heränneitten\nylioppilaitten johtajana, ja ystävysten luona nämä kokoontuivat\n\"seuroihin\", joissa yhdessä luettiin ja veisattiin; sitä paitsi hän\nkirjailijana edusti herännäisyyttä taitavammin ja voimakkaammin kuin\nkukaan muu. Ensiksi se tapahtui, kun Runeberg \"Vanhan puutarhurin\nkirjeissä\" oli heränneitä arvostellut kannalta, joka muinoin\noli ollut Stenbäckin oma, ja hän sepitti \"Vastauksensa Vanhalle\npuutarhurille\"; toiseksi ja vaikuttavammin hän sen teki, kun\nalkoi Essenin avustamana 1839 toimittaa viikkolehteä \"Evangeliskt\nVeckoblad\". Tässä julkaisussa hän kolmatta vuotta raamatullisen\nkristinopin kannalta yhtä suurella innolla kuin kyvyllä taisteli\najan järkeilevää ja laimeaa kristillisyyttä vastaan, ja aina väliin\nsiinä nähtiin joku hänen sepittämänsä sointu tai muu runoelma, joka\nmuistutti, että lehden takana seisoi lämminsydäminen runoilija.\nEttei Stenbäck kauemmin jatkanut tätä kirjallista yritystä -- johon\nverrattavaa silloin ei ollut toista olemassa -- johtui sensuurin\nankaruudesta. Silloin nimittäin kirkolliset viranomaiset pitivät\nherännäisyyden äänenkannattajaa yhtä kovalla kuin konsanaan\nvaltiollinen sensuuri myöhempinä aikoina on pidellyt maallisia\nlehtiä. Kirjoitukset olivat täältä Helsingistä lähetettävät\nPorvoon tuomiokapitulin tarkastettaviksi, ja hyvin usein ne sieltä\npalautettiin joko pahanpäiväisesti silvottuina taikka kokonaan\nkiellettyinä. Mutta kun toimitus ei väsynyt, vaan jatkoi työtään\nmuuttumattomalla innolla, niin arkkipiispa Melartin kääntyi itse\nkenraalikuvernöörin puoleen pyytämään apua, ja tulos oli, että\n\"Evangeliskt Veckoblad\" 1841 kokonaan kiellettiin ilmestymästä --\nensimäinen tapaus laatuaan maassamme.\n\nMiten Stenbäck olikaan säälimättömästi tuominnut entisyytensä, ei\nhän sentään vielä ollut lakannut silloin tällöin runoilemasta.\nHänen kanteleensa ääni oli tosin muuttunut, mutta vielä sen kielet\nsoivat. Jopa hän 1839 Pohjalaisosakunnan ensimäistä Porthaninjuhlaa\nvarten sepitti yhden kauniimpia runoelmiaan, joka päättyi Runebergin\nmaljan esittämiseen. Tässä verrattomassa runopuheessa Stenbäck ensin\nylistää Porthania, Suomen historian isää, joka antaessaan meille\nmuinaisuutemme antoi meille tulevaisuuden; toiseksi hän kiittää\nnuoruuden ääretöntä voimaa ja vihdoin viittaa siihen sisälliseen\nrikkauteemme, jota ei mikään ulkonainen mahti voi meiltä ryöstää.\nUlkonaisen loiston ja maineen sijasta, runoilija näet sanoo, me\n\n    -- saimme sisällisen elon rikkauden,\n    Ja hengen maailma on meille avoinna\n    Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,\n    Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.\n\nV. 1840 vietettiin suurenmoisesti, lukuisten ulkomaalaistenkin\nvieraitten läsnäollessa, yliopistomme 200-vuotisjuhla. Juhlan\nkunniaksi valmistettiin erinäisiä julkaisuja, ja silloin Stenbäckkin,\ntoverien kehotuksesta, ensi kerran painatti runoelmansa koottuina.\nKokoelma muodosti pienen vihkosen, ja vaikka myöhemmin uusia\npainoksia toimitettaessa siihen on tullut hiukan lisää, eivät\nrunoelmat nytkään täytä enemmän kuin noin 11 painoarkkia, s.o.\nei täyteen 180 sivua. Siitä huolimatta runokokoelma arvoltaan on\nverrattava Runebergin ja Topeliuksen teoksiin, jotka täyttävät\nmonta nidosta. -- Jo kouluaikanani muistan kuulleeni kerrottavan,\nettä joku saksalainen kirjallisuudentuntija (niin sanottiin, vaikka\nruotsia osaavat saksalaiset ovat harvinaisia) oli lausunut, että\njos Runebergin runoelmat pannaan toiseen vaakakuppiin ja Stenbäckin\ntoiseen, niin jälkimäiset huomataan yhtä painaviksi. Epäilen suuresti\njutun historiallista todenperäisyyttä, mutta jos se onkin kokonaan\nkeksitty, ei se sentään ole aiheettomasti syntynyt, vaan se antaa\nmeille syytä kysyä, mikä se tuottaa Stenbäckin runoille niin suuren\narvon, tekee ne niin painaviksi, että mainitunlaista vertailua on\nvoitu edes ajatella.\n\nVastaukseksi riittää yksi ainoa sana: _tunne_, taikka selvemmin\n_tunteen voima_. Tunteessa nimittäin on runouden arvo. Miten kaikki\nmaailmassa ja ihmiselämässä liekään muuttuvaista, ovat kuitenkin\nihmisten tunteet, joissa kyllä ensi hetkessä luulisi kaikkein\nvähimmän pysy väistä tapaavansa, eri aikakausina ja eri kansakunnissa\nlaadultaan pääasiassa muuttumattomia. Satojen ja tuhansien vuosien\nväliajat eivät enemmän kuin tuhansien peninkulmien välimatkat estä\nilon ja itkun aiheita ihmisten kesken olemasta samoja. Siitä johtuu,\nettä voimakas tunne julkilausuttuna runoudessa aina ja kaikkialla\nymmärretään, ja Stenbäckillä oli erinomaisen voimakas tunne-elämä.\nToinen runouden arvon ehto on täydellinen muoto, jonka tunnusmerkki\non se, että laulun sanoissa ja soinnussa tunne ilmenee mahdollisimman\nvälittömästi, voimakkaasti ja vaikuttavasti, ja Stenbäckin runoudella\non tämäkin ansiopuoli. Kun sydän avoinna, mieli vapaana luemme hänen\nrunoelmiaan, niin liikutus valtaa meidät, ja laulun syvät tunnearvot\nherättävät sielussamme saman väreilyn, joka muinoin sai runoilijan\ntarttumaan kanteleeseen. Mainitut ominaisuudet tekevät Stenbäckin\nrunoelmat niin painaviksi, kohottavat hänen runoutensa yhtä korkealle\nkuin Runebergin ja Topeliuksen. Mikä taasen on erotus hänen ja näiden\ntoisten runoilijain välillä, huomaamme jos otamme tarkastaaksemme\nmitä hän on laulanut.\n\nStenbäck oli yksistään lyyrikko, laulurunoilija, ja hänen\naihepiirinsä rajottui hänen omaan persoonalliseen tunnepiiriinsä eikä\nse ollut laaja. Tietysti rakkauden tunne tavallisessa merkityksessä\nei ollut hänelle tuntematon, mutta ainoastaan kahdessa runossa se\nesiintyy, ja toisessa niistä hän sen mainitsee ainoastaan sanoakseen\njäähyväiset maalliselle rakkaudelle turvatakseen Jumalaan, joka on\noikea rakkaus. Rakkautta korkeammalle hän asettaa ystävyyden, jonka\nehtona hän pitää yhteisharrastusta elämän ylevimpiin päämääriin\nkatseen, eikä hänen laulunsa koskaan ole soinut sydäntäkouristavammin\nkuin runossa \"Eräs yö\", jossa hän valittaa ja tuskittelee rakkaimman\nystävänsä kuoleman johdosta, vihdoin saadakseen lohdutuksen ja\nrauhan siitä ajatuksesta, että ystävä ei uinukaan pimeässä haudassa,\nvaan on noussut taivaan valoisaan asuntoon. Myöskin kodin- ja\nisänmaanrakkauden tapaamme Stenbäckin runoissa, mutta nekin tunteet\nhän on, niin sanoakseni, sulkenut ahtaisiin puitteisiin. Koti on\nennen kaikkea \"äidin maja\", ja suomalaisen isänmaansa hän näkee\n\"syrjäisten majain suojassa\", turmeltumattomassa kansassa, joka on\nmeidän voimamme. Luonnossa hän eniten rakastaa aamua, päivänkoittoa,\nauringon kultaista valoa -- sanalla sanoen valoa ylipäätään, joka\non näennäisesti aineettomin puoli luontoa. Mutta kaiken mainitun\nyli runoilija asettaa totuuden etsinnän, pelastuksen ja sovinnon\ntoivon, eikä vain yksityisen, vaan koko luomakunnan, niinkuin\nnähdään runoelmasta \"Luontokappalten huokaus\", joka minusta on\nsuurenmoisin ja syvällisin kaikista Stenbäckin sepitelmistä. Kuinka\nhän julkilauloi omat uskonnolliset tunteensa, siitä on jo ennen\nlyhyesti mainittu. Puhtaasti runolliseltakin kannalta arvostellen\novat \"Öiset sävelet\", joissa hän kuvaa kääntymyskamppailunsa vaiheita\nja lopullista voittoa, erittäin suuriarvoiset. Tietääkseni ei kukaan\nole ennen senlaatuista kamppailua runoudessa esittänyt, ja nämä runot\novat sentähden kerrassaan alkuperäisiksi tunnustettavat, samalla kun\nniillä on täydessä määrässä ne ansiopuolet, jotka olen maininnut\nStenbäckin koko runouden tunnusmerkkeinä. Vaikk'emme olisikaan samoja\ntunteita kokeneet, emme epäile niiden todellisuutta, että elävä\nihmissielu on niistä kärsinyt ja riemuinnut, sillä vieläkin niissä\npiilee sytyttävä ja liikuttava voima.\n\nSe aihepiirin ahtaus, laulun rajottaminen persoonallisten tunteitten\npurkamiseen, joka on Stenbäckin runoudelle ominainen ja josta\nnyt olen puhunut, erottaa hänet Runebergistä ja Topeliuksesta.\nNämä jälkimäiset ovat omien tunteittensa ohella julkilaulaneet\nmitä parasta enemmän tai vähemmän hämäränä liikkui koko kansamme\ntunne-elämässä heidän aikanaan, ja siihen heidän ääretön\nmerkityksensä kansallisina runoilijoina perustuu. Stenbäckin\nkansallinen merkitys on heihin verrattuna vähäinen, mutta se ei\nlainkaan koske hänen arvoansa runoilijana ylipäätään -- semmoisena\nhän on heidän vertaisensa.\n\nOlen jo sanonut, että Stenbäckin kanteleen ääni muuttui, kun hän oli\nliittynyt heränneisiin. Kuitenkaan hänen kehityksensä ei pysähtynyt\nsiihen. Stenbäckillä oli se Jumalan lahja, jonka Goethe antaa Tasson\nsanoa korkeimmaksi, nimittäin lahja lausua julki, laulaa julki\nmitä kärsi. Mutta kärsimyksensä, tunteensa purkaminen lauluun ei\nainoastaan tuota helpotusta runoilijan sydämelle, vaan on samalla\nmyöskin korkeinta nautintoa, ja tämä sai heränneen runoilijan\nepäilemään, eikö runous ehkä ollut vaarallinen viettelijä, joka\nhoukutteli häntä pois Kristuksesta. Näin ymmärrämme, että Stenbäck\nkerran väitellessään Topeliuksen kanssa sanoi runouden olevan \"hienoa\nmyrkkyä\" kristitylle -- mielipide, jonka Topelius päiväkirjassaan\nmainitsee \"kauhean yksipuoliseksi\". Kumminkaan ei Stenbäck vielä\nluopunut runoudestaan, kun oli lausunut tuon väitteen, enkä luule,\nettä hän koskaan olisi siitä luopunut, jos hänen heränneet ystävänsä\nolisivat ymmärtäneet antaa sille arvoa. Mutta siksi he olivat liian\nahdasmielisiä. Heistä oli kaikki n.s. maailmallinen hyljättävä, ja\nsiihen he ehdottomasti lukivat myöskin runouden samoin kuin muunkin\ntaiteen. Ajattelematta, että Stenbäck juuri runoudellaan kykeni\ntehokkaammin ja voimakkaammin kuin ainoakaan saarnaaja vaikuttamaan\nsen asian hyväksi, joka heistä oli kallein ja korkein kaikista,\nhe ylenkatseellisesti ja loukkaavasti arvostelivat runoutta --\nnimenomaan sanotaan N. K. Malmbergin niin tehneen. Arvattavasti\ntämä johtui siitä, että heillä itsellään ei ollut runoilijalahjaa\neikä myöskään kykyä kohota omaa itseänsä korkeammalle. Olisi ehkä\nvoitu odottaa, että Stenbäck olisi pysynyt lujana ja puolustanut\ntaidettaan, mutta niin hän ei tehnyt. Syynä kai oli hänen oma\nepäilynsä. Ystävien välinpitämättömyys ja ymmärtämyksen puute toi\nhänen epäilyynsä sen lisän, joka oli tarpeen ratkaisevan päätöksen\nperusteeksi, ja päätös oli se, että hän ripusti kanteleensa naulaan,\nsiitä lähtien sulkeakseen tunteensa ja kärsimyksensä sydämeensä,\nniinkuin meidän tavallisten ihmisten aina on tehtävä.\n\nTässä Stenbäckin elämän käännekohdassa on jotain syvästi\ntraagillista. Kirjallisuutemme kannalta emme voi muuta kuin\nvalittaa asiaa, mutta runoilijaa itseään meillä ei sentään ole\nsydäntä tuomita, sillä millään muulla uhrilla hän ei olisi voinut\nselvemmin osottaa, kuinka täydellisesti tahtoi antautua Jumalalleen.\nVastustamattomasti tulee mieleen seuraava hänen oma mietelmänsä\nEvangeliskt Veckobladissa: \"Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa;\nse, joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa, on Abraham.\" Stenbäck uhrasi\nrakkaimpansa, kun luopui runoudestaan.\n\nEn aio kauan viipyä Stenbäckin myöhemmissä elämänvaiheissa, vaikka\nne ovat kylläkin tärkeitä ja mieltäkiinnittäviä. Mainitsen siis vain\nlyhyesti, että hän uskonnollisen vakaumuksensa tähden sai kärsiä\npaljon muutakin kuin että hänen viikkolehtensä kiellettiin. Mentyään\nnaimisiin nti Ebba Arpen kanssa, joka vielä elää 95-vuotiaana\nVaasassa, hän vihitti itsensä papiksi, mutta jatkoi silti opintojaan\ntullakseen yliopiston dosentiksi. Kun hänen väitöskirjansa oli\nhyväksytty ja konsistorin enemmistö oli puoltanut häntä virkaan, niin\nse kuitenkin häneltä kiellettiin. Samoin häntä estettiin pääsemästä\nVaasan lukion lehtoriksi. Peljättiin näet, että hän heränneenä\nmiehenä olisi vaarallinen nuorten opettaja ja johtaja! Vasta 1846 hän\nvihdoin nimitettiin Vaasan ylialkeiskoulun rehtoriksi.\n\nStenbäck oli 9 vuotta koulun rehtorina, ja se aika oli hänen elämänsä\nonnellisin. Hänen terveytensä oli ylipäätään tyydyttävä, ja toimi oli\nhänelle mieluinen. Hän näet rakasti nuorisoa, ja vaikka hän ylläpiti\nankaraa järjestystä, niin hän oikeamielisyydellään, suoruudellaan ja\nmyöskin herttaisella ystävällisyydellään voitti oppilaitten sydämet.\nOpettajanakin hän erosi tavallisuudesta tahtoen ennen kaikkea\nherättää nuorisossa isänmaallista ja uskonnollista mieltä. Samoin\nkuin itseltään hän vaati muilta opettajilta täydellistä antaumista\ntehtäväänsä. Opettajan tuli hänen mielestään vaikuttaa nuorisoon\nei ainoastaan tietojen antajana, vaan myös esimerkillään, ja hänen\noli sentähden oltava vakaumuksen mies, jonka puhdas ja harras mieli\nesiintyi hänen käytöksessään ja koko olennossaan. Itse koettaen\nparhaimman mukaan toteuttaa kasvatusopillisia periaatteitaan Stenbäck\noli uudemman koulun tienraivaajia maassamme.\n\nKun Vaasan kaupunki 3 p. elok. 1852 paloi, oli Stenbäck Munsalossa\nkesää viettämässä. Kun hän sieltä riensi Vaasaan, tapasi hän kotinsa\nja muun muassa arvokkaan kirjastonsa hävinneenä. Palon jälkeen\nkoulu muutettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Siellä ollessaan Stenbäck 1853\nkutsuttiin Runebergin ja professori B. O. Lillen kanssa osalliseksi\nruotsalaisen virsikirjan uudistamistyöhön. Aluksi hänellä ei\nkuitenkaan sen johdosta ollut paljon työtä, sillä Runeberg otti\npäätehtävän ensimäisen virsikirjaehdotuksen laatimisessa. Näin ollen\nStenbäck saattoi noudattaa ystäviensä kehotusta ja hakea silloin\nvastaperustettua kasvatusopin professorinvirkaa yliopistossa. V. 1855\nhän nimitettiinkin professoriksi, ja saman vuoden syyslukukauden hän\noli Helsingissä tätä virkaansa hoitamassa; kumminkaan hän ei sen\nkauemmaksi tänne jäänyt. Epätietoisena saisiko professorinviran sekä\nsiitäkin, oliko hänellä enää voimia ja kykyä tieteelliseen työhön,\njosta niin kauan oli ollut erillään, Stenbäck näet oli samaan aikaan\nhakenut Isonkyrön kirkkoherranvirkaa, ja kun hän joulukuulla 1855\nnimitettiin tähänkin virkaan, niin hän otti sen vastaan luopuen\nprofessorinvirastaan. Syyt tähän päätökseen, joka aikoinaan herätti\nmelkoista huomiota, olivat pääasiallisesti terveydellistä laatua --\nhänen kuulonsa oli käynyt huonoksi, eikä hänen rintansa ollut täysin\nparantunut erään Uudessakaarlepyyssä sairastamansa keuhkotulehduksen\njälkeen. Muuttamalla Isoonkyröön Stenbäck tuli viettämään\nloppuelämänsä, samoin kuin oli elämänsä alottanut, suomenkielisen\nkansan keskellä. Suuren pitäjään esipappina Stenbäck ensi vuosina\ntoimi tavallisella innollaan, ja pannen alkuun kansankirjasto- ja\nkoulupuuhia hän näyttäytyi kansanvalistusharrastuksessa olevansa\naikansa edistyneimpiä pappeja; mutta pian enentyvä sairaalloisuus\nehkäisi hänen toimintansa seurakunnan opettajana. Koko talvikaudet\nhänen täytyi pysytellä huoneissaan. Mutta vaikka hän ruumiillisesti\noli raihnainen, oli hän edelleen henkisesti virkeä, ja niin saattoi\ntapahtua, että hän tällä viimeisellä elämänsä jaksolla palasi\nrunoilijatoimeensa, siten nimittäin, että hän, sitte kun Runebergin\nvirsikirja 1857 oli julkaistu ja huomattu kaipaavan korjauksia,\nryhtyi laatimaan kokonaan itsenäistä virsikirjaehdotusta. Uusia\nvirsiä Stenbäck tosin sepitti hyvin vähän, mutta hän pani koko suuren\nkykynsä liikkeelle luodakseen hyvät vanhat virret uuteen, nykyajan\nvaatimuksia tyydyttävään muotoon sekä niiden lisäksi ruotsintaakseen\nparhaimpia vanhoja saksalais-protestanttisia virsiä, sillä hänestä\nnykyaika ei pystynyt semmoista tuottamaan, joka olisi voittanut sen\nmitä entisaikain hurskaat laulajat olivat sepittäneet.\n\nSyvästi Stenbäckiin koski, ettei hänenkään virsikirjansa semmoisenaan\ntullut hyväksytyksi, vaikka kyllä yksityiset asiantuntijat asettivat\nsen erittäin korkealle, mutta silti hän kiitti onnelliseksi sitä\naikaa ja työtä, jonka oli siihen uhrannut.\n\nVanhanakin Stenbäck oli herkkätunteinen niinkuin nuoruudessaan, jopa\nsaattoi hän vielä osottaa entistä tulisuutta ja kiihkomieltä. Mutta\nkuitenkin hän oli suuresti muuttunut. Yksipuolisuus uskonnollisissa\nasioissa oli poissa; hän arvosteli ihmisiä lempeämmin, ja jos hän\nkiihtyikin, niin hän pian taas leppyi ja tunnusti erehdyksensä.\nRunouteen nähden yleensäkin hän oli muuttanut mielensä. Kun 1868\nhänen runoelmiensa kolmas painos ilmestyi, oli hän niihin liittänyt\nrunollisen \"Epilogin\" (jälkilauseen) ystävilleen ja siinä hän\ntunnustaa:\n\n    Ei konsaan rikost' olla voi,\n    Kun runo kaunis, tos' on vaan!\n    Ja lahjaa, jonka Luoja soi,\n    Hän käyttäköhön omanaan;\n    Hän saa ja hänen täytyy\n    Vapaasti laulaa tunteitaan. --\n\nNämä sanat sisältävät liikuttavan ja täydellisen hyvityksen\nrunoudelle; mutta selittääkseen oman kantansa, vaikenemisensa, hän\njatkaa:\n\n    Mut yhden paljon suuremman\n    Kuin runo tiedän päällä maan.\n    Se suur' on totuus Jumalan,\n    Mi kulkee pyhää kulkuaan\n    Ja tempaa ihmissielut\n    Ja päästää heidät kuolostaan. --\n\nSe, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja\njos hän on voittanut elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja koettaa\nlaulaa ilmi mitä tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan\nsanattomassa rukouksessa, sillä\n\n    Viel' sanoiss' soinut konsanaan\n    Ei laulu uuden elämän,\n    Mut Herran ystävänä\n    Sen taivaass' saapi laulaa hän. --\n\nJos kellään vielä olisi ollut halua moittia Stenbäckiä siitä, että\nhän oli jättänyt runoilunsa, niin kyllä tämä runoilijan jälkilause\nsai moittijan vaikenemaan. Siinäkin taistelussa, jonka runoilija\nkesti runouden tähden, hän siis lopulta saavutti voiton ja sovinnon,\nja samoin -- saatamme lopuksi sanoa -- koko elämänsä kamppailussa;\nhänen viimeisiä lauseitaan oli: \"Tahdon langeta Kristuksen jalkojen\njuureen ja kiittää Häntä kaikesta -- kaikesta!\"\n\nLauri Stenbäck kuoli 21 p. huhtik. 1870. -- Toivon esityksestäni\nkäyneen ilmi, miksi hänen muistonsa ansaitsee elää polvesta\npolveen. Se on muisto eräästä kansamme suurimmasta runoilijasta,\nmuisto rehellisestä uskonsankarista, miehestä, joka joskus erehtyi,\nniinkuin kuka tahansa meistä, mutta joka toiselta puolen harrasti\ntotuutta, sydämen puhtautta ja hengen kirkkautta semmoisella\njohdonmukaisuudella ja kestävyydellä, että tuskin yksikään meistä\nkykenee hänen kanssaan kilpailemaan.\n\n\n\n\n\n\nYLIOPPILASELÄMÄÄ 1835--42\n\n\n\n\nYlioppilaselämää 1835--42.[21]\n\n\nJoku aika sen jälkeen kuin olin kirjoittanut Lauri Stenbäckin\nelämäkerran, sain käsiini päiväkirjan, jonka tekijä, Jooseppi\nReinhold Hedberg, oli hänen ylioppilastovereitaan. Stenbäckin nimi\nmainitaan siinä usein, ja useita lisäpiirteitä hänen kuvaansa\nolisin siitä saanut, jos se ajoissa olisi joutunut käytettäväkseni.\nKumminkaan päiväkirja ei sisällä mitään oleellisesti uutta\nrunoilijasta; sen arvo on etupäässä siinä, että se luo valoa\nsilloiseen ylioppilaselämään yleensä ja varsinkin heränneitten\nylioppilasten elämään 1830-luvun loppupuolella. Omistajan luvalla\nolen poiminut siitä semmoisia piirteitä, joissa ajan tavat ja\nelämänkäsitys ilmenevät.\n\nPäiväkirjan tekijä oli syntynyt Oravaisissa 25 p. helmikuuta 1817,\nja hänen isänsä oli Kimon rautaruukin kirjanpitäjä Elias Reinhold\nHedberg. Hän oli tullut ylioppilaaksi 11 p. kesäkuuta 1834, samana\npäivänä kuin hänen kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik. Veljekset\nnäyttivät alusta aikain olleen selvillä elämänurastaan: molemmat\nolivat ilmoittautuneet teologiseen tiedekuntaan. Käytännöllisiin\ntoimiin harjaantuneelta isältään he olivat perineet ehdottoman\ntaipumuksen samanlaisiin tehtäviin; he pystyivät vaikka minkälaisiin\nkäsitöihin ja tekivät itse mitä vain tarvitsivat. Paitsi sitä,\nettä he tarpeen tullen auttoivat isäänsä raudan punnitsemisessa\nja myynnissä ynnä muissa toimissa, tekivät he puukkoja terästä\nalkaen tuppeen saakka, korjasivat pyssynsä, valmistivat koukkuja ja\nkaikenlaisia pyydyksiä veden ja metsän viljaa varten, nikkaroivat ja\nmaalasivat huonekaluja, tapiseerasivat huoneita, ja, kun hätä käski,\npaikkasivat saappaansa ja parsivat sukkansa. Tämän ohella he olivat\nsynnynnäisiä luonnontutkijoita. He tunsivat kotiseutunsa kaikki\nelävät ja kasvit ja keräilivät niitä ahkerasti; linnut täytettiin\nja kasvit kuivattiin. He pitivät silmällä ja panivat muistiin,\nmilloin linnut keväisin ensiksi ilmaantuivat, ja työskentelivät\nmielellään puutarhassa. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Hedberg\nveljekset ehkä olisivat ruvenneet joko lääkäreiksi taikka vartavasten\nluonnontieteilijöiksi; herännäisyyden aikakaudella oli itsestään\nselvä asia, että vakavamielisestä kodista lähtenyt nuorukainen rupesi\npapiksi.\n\nJo ennenkuin pääsivät yliopistoon, veljekset olivat joutuneet\nherännäisyyden piiriin. Vaikkei sitä päiväkirjan lyhyessä johdannossa\nsuorastaan sanota, on kumminkin tiettynä, että se oli tapahtunut\nruukinhoitajan Otto Mauritz von Essenin pojan, Kaarle Kustavin,\nvaikutuksesta. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa on mainittu, palasi\ntämä, joka jo 1830 viisitoistavuotiaana oli tullut ylioppilaaksi,\nloppukesällä 1832 Jonas Laguksen luota Ylivieskasta, missä oli\nollut kotiopettajana, heränneenä ja täynnä palavaa intoa levittää\nuskoaan muillekin. Lähinnä hänen oma kotinsa sekä Hedbergin ja\nruukin toisenkin kirjanpitäjän, Johan Fredrik Reuterin, perheet\ntarjosivat vaikutusalaa nuorelle parannussaarnaajalle, ja kaikissa\nnäissä kodeissa hän toimikin hyvällä menestyksellä. Reinhold\nHedberg puolestaan kertoo, että hän nauttiessaan yksityistä\nopetusta ylioppilastutkintoa varten pastori Matthias Achrénin luona\nKarvatin kylässä \"jo vähin harrasteli uskontoa (äflades smått med\nreligionen), rukoillen aamuin ja illoin\", ja sentähden hän kai samoin\nkuin Fredrik veljensä päätti ruveta papiksi.\n\nPäiväkirjan muistiinpanot rajottuvat päivän pikku tapahtumiin\nsekä ilmanlaadun mainitsemiseen. Siitä huolimatta taikka osaksi\njuuri sentähden on niillä arvonsa. Hedberg ei koskaan antaudu\nmielikuvituksen johdettavaksi, vaan pysyy kiinni jokapäiväisessä\nasiallisessa. Lukija tutustuu pikkuseikkoihin, jotka kaikessa\nvähäpätöisyydessään muodostavat melkoisen osan elämää. Siinä kohden\ntäydentää tämä päiväkirja semmoisia lähteitä kuin Lauri Stenbäckin\nkirjeet, joissa tuskin ollenkaan kosketellaan elämän käytännöllisiä\npuolia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiväkirja alotettiin syksyllä 1835 Lapualla, minne Hedberg veljekset\nolivat lähteneet marraskuun loppupuolella oppiakseen suomea. He\nviipyivät siellä ainoastaan yhden kuukauden, jonka tähden edistys\nei voinut olla suuri, semminkin kun he asuivat yhdessä. Opettelu\ntapahtui niin, että luettiin kielioppia, harjoteltiin puhumista\ntalonväen kanssa ja käännettiin ruotsalaisesta virsikirjasta\nsuomeksi; muuan ylioppilastoveri, joka lapualaisena osasi suomea,\nkorjaili käännöksiä. Väliaikoina ammuttiin harakoita y.m. lintuja,\njotka Fredrik täytti. Joka päivä Reinhold puhuu uskonnollisista\nmurheistaan, huokaa ja rukoilee lukien Uutta Testamenttia, Belteriä\nja virsikirjaa. Hän kaipaa henkilöä, jonka kanssa voisi puhua\nuskonnollisista asioista (\"om religionssaken\"); Fredrikillä näyttää\nolleen muuta ajateltavaa. Kun joulukuun keskivaiheilla sairaana\nmakaava äiti kotoa kirjoittaa saavansa lohdutusta huolissaan, jos\npojat ovat hyvin oppineet suomea, vaikuttaa se Reinholdiin kuin\nukkosen isku. Hän valittaa ääneensä, sillä hän rakastaa äitiänsä\nylenmäärin -- \"eivätkä he osaa suomea\"!\n\nJouluksi veljekset palasivat kotiin. Joulutavoista mainittakoon\nseuraavat: 24 p. käydään saunassa, \"koska oli jouluaatto\". Lahjoja\njaettiin, mutta joulukuusta ei mainita. Joulupäivänä, jolloin\noli -32 astetta, noustaan k:lo 4:ltä ja ensi tehtäväksi sytytetään\nkynttilöitä akkunoihin ja pihalla \"hissataan\" lyhtyjä jouluriukuun\n(julstång), joka pari päivää ennen oli tuotu metsästä ja pystytetty\npihalle. Sen jälkeen mennään kirkkoon, missä Achrénit, isä ja\npoika, saarnaavat. Uuden vuoden aattona valetaan tinaa, ja lyhdyt\njouluriu'ussa ovat jälleen sytytetyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vuodelta 1836_ on päiväkirja vaillinainen: koko alkupuolivuotta\non revitty pois, jo muistiinpanojen alkaessa Hedbergit ovat\nkotona kesälomalla. -- Tänä kesänä, niinkuin myöhemminkin miltei\nsäännöllisesti loma-aikoina, näyttävät opinnolliset huolet suuressa\nmäärässä unohtuneen. Veljesten aika kuluu näet enimmältään reippaiden\npoikien tavallisiin huvituksiin. Milloin heitetään kiekkoa tai\nkeilaa, milloin hoidetaan sirkkuja tai muita häkkilintuja ja kanoja,\nmilloin kerätään kasveja taikka tehdään pitempiä purjehdus- ja\nkalaretkiä, taikka käydään metsästämässä tai marjassa. Heinäkuun\nlopulla \"Kalle\" (von Essen), joka koko lukuvuoden oli ollut\nkotiopettajana Puhoksen tehtaalla Karjalassa, tulee käymään kotona.\nJonkun päivän päästä hän matkustaa pariksi viikoksi Ylivieskaan.\nPalattuaan sieltä hän jälleen virkistää Reinholdin uskonnollisia\nharrastuksia. He puhuvat keskenään uskonnollisista asioista, ja Essen\nlainaa toverilleen \"Armon järjestyksen\" luettavaksi. Paitsi tätä\nkirjaa Reinhold lueskelee Retziuksen saarnoja, Freseniuksen kolmea\nautuuden sääntöä, puhumatta Uudesta Testamentista; joskus veisataan\nkodissa yhteisesti virsikirjasta.\n\nSyyskuun 13 p. veljekset lähtevät Helsinkiin. Ero kodista on\n\"katkera\", vaikka isä omalla hevosella saattaa poikiansa Härmään.\nTiellä puhutaan uskonnosta. Härmästä pojat jatkavat kyytihevosella,\nmutta omissa ajoneuvoissa. Lapualla he poikkeavat yöksi pappilaan,\nmissä heidän ystävänsä ja serkkunsa Lauri Achrén on apulaisena\nrovasti Hildénillä, ja samoin Hämeenlinnassa rehtori Gabriel Borgin\nluokse, jossa Reinhold \"pakotetaan\" juomaan illalla lasi totia\nsekä aamulla eineen jälkeen lasi viiniä ja punssia. Tässä niinkuin\nmuulloinkin huomataan Reinhold Hedbergistä, että siihenkin aikaan oli\nylioppilaita, jotka harrastivat raittiutta. Matka, joka kaikkiaan\nkesti viisi vuorokautta, oli päiväkirjan mukaan tunnelmaltaan\nsurullinen. \"Matka meni\", Reinhold kirjoittaa, \"Jeesuksen avulla\nhyvin, mutta lystiä se ei ollut, sillä me olimme murheellisia\" --\nja hän \"rukoilee Jumalaa köyhyydessään ja surussaan\". Huutijärven\nkestikievarissa Kangasalla veljekset tapaavat hurskaan, ystävällisen\npapin, jonka seurassa pysyttäytyvät lähelle Hämeenlinnaa, mutta\nReinhold on vaitelias eikä avaa sydäntään hänelle. -- Helsingissä\nHedbergeillä oli asunto vuokrattuna lääninkonttoristi Björkellin\nluona \"Estnäsin mäellä\", ja sinne he suoraan ajoivat.\n\nOli sunnuntai, kun saavuttiin perille, ja koska ei ollut ruokaa\nkotona, syötiin päivällinen erään toverin luona. Sieltä mentiin\nyhdessä iltapäivällä Lauri Stenbäckille, missä tavattiin R. I. Holsti\nja Z. Gallenius sekä myöhemmin veljekset Kaarle ja Aug. Heikel, jotka\npaitsi ensinmainittua kuuluivat Hedbergien lähimpään tuttavapiiriin.\nPalattuaan kortteeriinsa Reinhold \"lukee päivän evankeliumin ja\nrukoilee Herraltaan Jeesukselta Kristukselta valoa, rohkeutta ja\nvoimaa surussaan\". -- Seuraavana päivänä käydään ilmoittautumassa\nrehtorin, inspehtorin ja kuraattorin luona.\n\nHedbergien asunnosta ei saada tietoa, mutta muutoin käy heidän\njokapäiväinen elämänsä selville. Päivällinen tuodaan jostakin\nruokapaikasta (spisqvarter) porttöörillä. Aamuin ja illoin syödään\nniin kauan kuin piisaa kotoa tuotua leipää, lihaa ja voita, jonka\njälkimäisen säilyttämiseksi veljekset itse tekevät suolavettä. Kun\nkotoiset ruokavarat ovat lopussa, ostetaan uutta kaupungin torilta.\nMarkkinoilla ja joskus muulloinkin ostetaan omenia ja nisuleipää\nja silloin syödään aikalailla (dugtigt). Usein ostetaan perunoita,\nmunia, nahkiaisia y.m. ja keitetään tai paistetaan. Myöskin on\ntapana keittää puuroa. Kahvin juonti ei näy olleen säännöllistä;\nteestä puhutaan useammin ja sitä juodaan illoin. Vieraanvaraisuus\non yleinen: veljekset syövät ja juovat usein teetä toveriensa\nluona ja toiset heidän luonaan. Komeudesta elämässä ja puvussa ei\nilmaannu merkkiäkään, jollei semmoisena pidetä sitä, että Reinhold\neräänä päivänä ostaa kiiltovoiteen aineksia ja valmistaa itselleen\nsaapasmustetta. Se oli nähtävästi kuitenkin poikkeus tavallisuudesta,\nsillä useimmin hän ostaa ihraa voidellakseen jalkineitaan. Talvella\nkäytettiin \"kaprokkia\" päällysvaatteena, mutta kalosseja ei koskaan\nmainita. Tulitikkuja ei ostettu, vaan tehtiin omakätisesti. Rahan\npuutetta veljekset eivät ensinkään kärsineet; päinvastoin he joskus\nlainasivat muille. Rahana liikkui kehnoja riksin setelejä, jotka\nhelposti hajosivat käsissä; sentähden mainitaan aika ajoin päivän\ntapahtumien joukossa: \"liimasin muutamia setelejä\".\n\nPäiväkirjasta päättäen veljeksiä ei voi syyttää laiskuudesta. Aamusin\nnoustaan kello 5:ltä tai 6:lta, jopa joskus varemminkin, lukemaan;\nkun unta riittääkään tai 8:aan, on omatunto levoton. Edelleen\nkäy ainakin Reinhold ahkerasti luennoilla, tietysti etupäässä\nteologisilla; mutta hän kuuntelee myöskin professori Reiniä Suomen\nhistoriassa. Sitä paitsi ainekirjoitus latinan- ja ruotsinkielellä\nvie runsaasti aikaa. Varsinaisten opintolukujen rinnalla luetaan\ntuskin muuta kuin hengellistä kirjallisuutta, nimittäin joka päivä jo\nennen mainituita hartauskirjoja ja niiden ohella Willcockin kalliita\nhunajapisaroita (lahja toverilta Joh. Wegeliukselta), Hengellisiä ja\nLähetyssanomia y.m.s. Maallista kirjallisuutta mainitaan aluksi vain\nNilssonin Fauna.\n\nYlioppilaitten tavalliset huvitukset ja iloinen seuraelämä näyttävät\nolleen jotenkin vieraita Reinhold Hedbergille -- Fredrik oli kaikesta\npäättäen vähemmin askeettinen. Kun joku päivä tai iltakausi on\nkulunut toverien kanssa iloisessa pakinassa, niin Reinhold valittaa\ntunnonvaivoja. Joskus kiihtyy hänen levottomuutensa tavattomasti,\nniinkuin näkyy seuraavasta otteesta: \"19 p. lokakuuta -- -- Luin\nArmon järjestystä (jonka oli kirjahuutokaupasta ostanut), itkin ja\nrukoilin uskottomuuttani, kun en jätä tämän maallisen huolenpitoa\nJumalalle, vaan murehdin lukuja enemmän kuin sieluni tilaa. Sentähden\nei minulla ole rauhaa, ja eilen ehtoolla olin kovin peloissani ja\nrukoilin luullen olevani ilman Jeesuksen ansiota. Jos kuolen tänä\nyönä, minä ajattelin, niin on puolustajani tuomarin edessä vaiti, ja\nminä joudun kadotukseen. Surumielinen koko päivän; pieni rauhankipinä\nnäyttäytyi ehtoolla.\" Näistä suruistaan Reinhold oli kirjoittanut\nEssenillekin Karjalaan. Tämä puolestaan kehottaa häntä \"ainoastaan\nuskomaan\". Mutta siinä se vaikeus olikin, päästä pysyvään uskoon!\n\nSunnuntaina käydään aamupäivällä kirkossa ja ollaan ehtoolla\ntavallisesti Lauri Stenbäckin luona, missä luetaan joku Lutheruksen\ntaikka Schartaun saarna ja keskustellaan uskonnollisista asioista.\nYhdessäolo, jonka ainoana ruumiillisena virkistyksenä on tee,\nkestää noin k:lo 9:ään. Nämä sunnuntai-illanvietot, jotka ovat\npidettävät alkuna myöhempiin säännöllisempiin heränneitten\nylioppilasten seuroihin, viehättivät nähtävästi osanottajia, sillä\nReinhold mainitsee usein illan olleen \"hauskan ja mieltä ylentävän\"\n(trefligt och uppbyggligt). Läsnäolijoina luetellaan Julius I.\nBergh, Gallenius, Birkman, Jakob Wegelius, harvemmin Holsti y.m.\nKerran ollaan samalla tavoin yhdessä tohtori A. Borgin luona.\nHedbergien tuttavien joukossa on myöskin heidän serkkunsa F. G.\nHedberg mainittava, joka joskus Lohjalta kävi Helsingissä. M.m. he\nsyyskuun lopulla hänen kanssaan kävivät katsomassa kirkkoa, s.o.\nNikolainkirkkoa, jota paraikaa rakennettiin.\n\nTeatterista, konserteista y.m. yleisistä huveista ei sanaakaan\npuhuta. Kumminkin oli toverien joukossa muutamia musikaalisiakin,\nniinkuin Kust. Appelberg, Gallenius ja Jak. Wegelius, jotka soittivat\nhuilua ja sillä huvittivat toisiakin. Myöhemmin kerrotaan parista\nillasta Lauri Stenbäckillä, jolloin neljä huiluniekkaa soitteli\ntoverien iloksi. Lukukauden lopulla Reinhold Hedberg osti itselleen\nvirsikanteleen ja rupesi sillä soittamaan. -- Yhtä vähän kuin\nmyöhempinä aikoina näyttävät pohjalaiset 1830-luvulla etsineen\nseurustelua toveripiirin ulkopuolelta. Kumminkin kävivät Hedbergit\npari kertaa lukukaudessa kamreerinrouva Tengströmin luona. Usein he\ntapasivat siellä J. L. Runebergin ja J. J. Tengströmin rouvineen sekä\nkaksi Runebergin sisarta ja veljekset Kaarle ja Fredrik Tengströmin.\n\nJoulukuun 7 p. Reinhold sanoo kuulleensa Stenbäckin sairastuneen\n(lavantautiin), ja että tämä sentähden oli pakotettu jättämään\nkandidaattitutkintonsa seuraavaan lukukauteen. Hän käy sitten\nuseamman kerran sairaan luona, joka oli \"hyvin kipeä\". -- 14 p.\nHedbergit lähtevät kotimatkalle, jolla käydään vierailemassa samoissa\npaikoissa kuin tullessa, ja 19 p. saavutaan \"riemulla ja ilolla\"\nkotia. Jo seuraavana päivänä laitetaan ketunraudat, jäniksen- ja\nrotanpyydykset kuntoon, ja loma-aika kuluu niitä hoitaessa sekä\nmuissa tavallisissa kotiaskareissa. Niinkuin kesällä näyttävät nytkin\nopinnolliset huolet tykkänään kadonneen. \"Vähän tulee nyt Jumalaa\najatelluksi\", sanotaan päiväkirjassa. Uuden vuoden aattona valetaan\ntaas tinaa, ja muistiin pannaan, että \"valukuvat tulivat jotenkin\nsynkkiä\" (stöpen blefvo mera mulna).\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Uusi vuosi 1837_ alkoi sillä merkkitapauksella, että veljekset\ntammikuulla ensi kerran saarnasivat: Fredrik ensin, Reinhold sitten.\nJälkimäinen sekaantui vähän suspiriumissa, mutta kun hän siitä oli\nselvinnyt, meni kaikki Jumalan avulla hyvin loppuun saakka. \"Jumala\noli liiankin armollinen\", sanoo hän, \"hän ei rangaissut minua ansioni\nmukaan\". Hän oli tietysti opetellut saarnansa ulkoa.\n\nHelmikuun 7 p.: \"Nyt on minulla taas ollut lystiä, mutta tänään\ntulee jälleen suru, kun meidän täytyy Helsinkiin.\" Ero oli \"kauhea\"\nja ajaessaan isänsä kanssa, joka nytkin saattoi poikiaan Härmään\nasti, Reinhold valittaa kotona viettämäänsä syntistä elämää. Isä\nlohduttaa häntä, ja poika \"toivookin vielä tulevansa Jumalan lapseksi\nja päättää ahkerasti lukea ja veisata Jumalan sanaa kotonakin\", mikä\nennen oli jäänyt tekemättä. Lapualla he tapaavat Lauri Achrénin,\njoka iloisena kertoo heille lokakuulla menneensä kihloihin Lotta\nStenbäckin kanssa. Matka meni sitten \"hyvin ja surullisesti\" (!) --\n\nTällä kertaa ei veljeksillä ollut asuntoa varattuna, ja heidän täytyi\nsentähden maata erään toverin luona kolme yötä \"kapsäkkien päällä\nlattialla\". Sen jälkeen he saivat huoneen muutamassa paikassa,\njossa annettiin päivällisruokaakin. Kun ensi kerran syötiin uudessa\nkodissa, panee Reinhold muistiin: ruoka huononpuoleista, vanhoja\nmateita ja tympeänmakuista velliä. Päiväkirjassa mainitaan,\nmilloin kotoa tuotu leipä loppui, ja siihen lisätään: \"nu äro\nsötebrödsdagarna slut\". Joskus valitetaan nälkääkin, ja huone on niin\nhatara, että henki näkyy, vaikka kolme kertaa päivässä lämmitetään.\nKerran moititaan muuatta toveria, joka ei antanut ruokaa, vaikka\nveljekset tulivat hänen luokseen juuri kun hän söi einettä, ja heidän\noli \"hyvin nälkä\". Samana päivänä ehtoolla Reinhold vielä lisää:\n\"Hyvin nälkä ja huonolla tuulella.\" Sitä paitsi on mieli raskas\nsuurien menojen tähden.\n\nOpintoja jatketaan entiseen tapaan ahkerasti. Uskonnollinen\nlevottomuus on muuttumaton. Huolimatta Jumalan sanan lukemisesta\n-- uutena hartauskirjana mainitaan Stenbäckiltä lainatut Schartaun\nkirjeet, \"jotka ovat hyviä\", -- ei rauha ota rakentuakseen. Toverien\nkanssa keskustellaan hengellisistä asioista, mutta säännöllisistä\nkokoontumisista ei puhuta. Joskus Reinhold Fredrikin kanssa kotona\nveisaa virren. Toverienkin seurassa hän on erikoinen. Pari kertaa\nmainitaan yhdessäoloista ystävien luona, missä juotiin totia, ja\nReinhold sanoo yksin olleensa juomatta. Maaliskuun 20 p. vietetyssä\nOsakunnan juhlassa (Nationskalaset) hän oli niinikään saapuvilla,\nmutta ainoat tiedot, jotka hän siitä antaa, ovat seuraavat: \"Minä\njoin 4 kuppia teetä, 1 lasin punssia ja 1 lasin karoliinaa; minä\nseurustelin August Heikelin kanssa ja oli aika hauskaa. Tulin kotia\n1/2 3 aamulla. On iloista olla raitis, kun kaikki muut ovat päissään\n(!)\" -- Osakunnan kokouksissa Reinholdilla oli tapana käydä, mutta\nhän jättää kertomatta mitä siellä tapahtui. Sitäpaitsi hän silloin\ntällöin kävi osakunnan kokoushuoneissa (nationsrummen) lukemassa\nsanomia (Andliga tidningar). Opintojen ulkopuolella hän mainitsee\nlukeneensa Adlercreutzin ja Holmin kirjat 1808--09 vuosien sodasta ja\nRunebergin Hannan.\n\nHarvinaisempia tapahtumia kerrotaan vähän. Semmoisina lueteltakoon\nseuraavat. Maaliskuulla näytellään poroa Kluuvinlahden jäällä (på\nGloet). Oudoksuen väen paljoutta ei se tahtonut juosta. -- F. G.\nHedbergin häät neiti Eklundin kanssa Lohjalla vietetään 12 p.\nhuhtikuuta. Tohtori Borg lähtee sinne Helsingistä, mutta eivät\nHedberg serkut. Sulhanen oli sanonut, ettei hän katso voivansa\nmuistuttaa rovasti Forsmania, joka toimittaa hääpidot, heidän\nkutsumisestaan. Reinhold on siitä pahoillaan. -- Toukokuun 8 p.,\njoka on maanantai, vietetään Runebergin jäähyväisjuhla. Reinhold ei\nmene juhlaan, mutta seuraa Heikelejä ja Fredrikiä kasvitieteelliseen\ntarhaan, \"ja he menivät Wahllundin huvilaan pitoihin, jotka koko\nylioppilaskunta on pannut toimeen Runebergille, koska hän nyt\nmatkustaa Porvooseen. Astelin vähän puutarhassa, menin sitte kotia,\nkävin siellä taas k:lo 9 ja kuuntelin soittoa etäältä. Oli jotenkin\nkaunis ilma, mutta tuuli oli kylmähkö, niin että yhden kuuron\nheitteli vähän luntakin.\" Fredrik tuli kotiin kello 4 ja sanoi, että\njuhlassa oli kovasti juotu, niin että tuskin yksikään oli selvällä\npäällä.\n\nKoko kevätkauden Hedbergit käyttävät pyhäpäivät ja joskus osan\narkipäivääkin liikkuakseen luonnon helmassa. Lintujen ja kukkasien\nensi esiintyminen merkitään niin tarkoin, että päiväkirja siinä\nkohden kenties ansaitsee Helsingin eläimistön ja kasviston\ntutkijain huomiota. Linnun pesiä haetaan ja kaikenlaisia lintuja\nammutaan ja joitakuita täytetäänkin. Täten saadaan usein muutosta\nruokalistaankin. Niin esim. Vapunpäivänä, jota ei vielä vietetty\nnykyiseen tapaan, Reinhold keittää kolme variksen munaa ja syö ne\nsuuhunsa ilman suolaa ja leipää. Eräänä lauvantaipäivänä Hedbergit\nHeikelien, vapaaherra C. G. Wreden ja C. Trappia kanssa lähtevät\nkello 5 i.p. pitkälle purjehdus- ja metsästysretkelle saaristoon.\nKun saarilla turhaan on kuulusteltu ruokaa ja yösijaa, täytyy\nmetsästäjäin sytyttää nuotio rannalle ja asettua levolle sen ympäri.\nIlma on kumminkin niin kolkko, ettei unta saada, ja k:lo 2 aamulla\nlähdetään taas liikkeelle. Noustuaan maalle muutamalle saarelle\nhe vihdoin k:lo 6 eräältä kalastajalta saavat ruokaa ja kahvia.\nSen jälkeen jatketaan matkaa saarelta saarelle. Muutamia lintuja\nammuttiin, mutta ylipäätään oli saalis huono. Kun löydettiin oravan\npesä, jossa oli neljä silmätöntä poikaa, otti Reinhold kiinni emän,\njoka puri häntä sormeen, ja aikoi viedä sen poikineen elävänä\nkotiin, mutta kun arveltiin, että niiden hoitamisesta tulisi liian\nsuurta vaivaa, pantiin oravaperhe takaisin pesäänsä. Kotimatka kävi\nvaikeaksi, kun tuuli oli kääntynyt vastaiseksi ja kiihtynyt vinhaksi,\nniin että vettä kosolta tuli veneeseen. \"Oli kuitenkin kovin\nhauskaa.\" K:lo 7 i.p. saavuttiin kaupunkiin.\n\nViikkoa myöhemmin, pyhänä (28 p. toukok.) k:lo 4 aamulla, lähtivät\nHedberg veljekset Heikelien ja W. Pippingin kanssa uudelle retkelle\nnimittäin Sillbölen rautakaivoksille noin puolitoista penikulmaa\nkaupungista. Kun pyssyt olivat muassa ja monta mutkaa tehtiin,\ntultiin vasta k:lo 10 perille. \"Siellä oli neljä kaivosta, joista\nkävimme kolmessa. Ensimäinen oli syvin ja siihen laskeuduttiin pitkin\nneljää pitkistä kuusista tehtyä tikapuuta (toinen toisen jatkona).\nAlhaalla oli hyvin kylmä ja jäätäkin ja pimeä, ilma oli kosteaa ja\npahanhajuista. Toiset eivät olleet niin syviä, mutta kuitenkin oli\nkummassakin kolmet tikapuut. Yhdessä oli avattu holvi sivulle päin\nja tultu vedelle, joka nyt oli jäässä. Neljäs oli niin matala, että\npohja näkyi. Näiden lähellä näimme vielä yhden kaivoksen, joka viime\nvuonna oli alotettu ja sentähden vain kuopantapainen.\" Vasta k:lo 8\ni.p. tultiin kotia.\n\nYmmärrettävää on, että Reinhold jälestäpäin katui hukanneensa\naikaa tämmöisiin retkiin. Viimeksi kerrotun jälkeen hän kirjoittaa\npäiväkirjaansa: \"Olen pahoillani, kun olen vetelehtinyt niin paljon,\neikä luvuista tahdo tulla mitään enkä ole kilvoitellut sieluni\nautuuden tähden.\" -- Kesäk. 9 p. Reinhold oli kuulemassa Lauri\nStenbäckin julkista filosofiankandidaattitutkintoa.\n\nLukukauden viime päivistä mainittakoon, että Reinhold Lauri\nStenbäckin kanssa eräänä iltana joi teetä Nervanderin luona ja sitte\nsamassa seurassa kävi myöskin \"Härmän Snellmania\" (J. V. Snellmania)\ntervehtimässä. Kun 16 p. oli lähdettävä kotimatkalle, oli matkustajia\nniin paljo, että Hedbergien täytyi odottaa aamusta k:lo 3:een i.p.\nsaadakseen kyytihevosen kaupungin kestikievarista. --\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kesäkausi 1837_ kului taas enimmältään tavallisiin huvituksiin.\nVieraita nähtiin usein, ei ainoastaan läheisiä vaan kaukaisempiakin,\nsillä ajan tapoihin kuului, että matkalla poikettiin sukulaisiin\nja tuttaviin. Siten F. G. Hedberg kävi nuoren rouvansa kanssa pari\nkertaa Kimon ruukilla, mennessään syntymäseudulleen Raaheen ja\nsieltä palatessaan. -- Heinäkuun 5-8 p. piti Riisbakan lautamies\nkomeat nelipäiväiset häät tyttärelleen, Marialle. Sinne olivat\npitäjän säätyläisetkin kutsutut, ja Reinhold kertoo kaksi päivää\ntanssineensa polskaa maalaistyttöjen kanssa. Hän huomasi niiden\nolevan säädyllisempiä kuin oli luullut, ja hänen oli niin lysti,\nettä hän mielellään olisi jäänyt kauemmaksikin aikaa häihin, jollei\nkaikki herrasväki olisi lähtenyt pois. -- Toinen verraten harvinainen\ntapaus oli Uuskaarlepyyn herrojen omistaman laivan teloiltalasku\nOkskangarissa syyskuun 16 p. Nuori väki ruukilta purjehti sinne, ja\nkun laiva, Emilie nimeltä, oli \"majesteettisesti\" luistanut veteen,\nkutsuttiin kaikki kaupunkilaisten pitoihin, joissa viivyttiin k:lo\n12:een yöllä. Reinhold sanoo juoneensa teetä ja yhden lasin punssia,\nmutta toiset nauttivat runsaammin. \"Talonpojat tappelivat aika\nlailla; me koetimme rakentaa rauhaa ja onnistuimmekin lopuksi.\"\nSitte maattiin oljilla. Aamulla ennen lähtöä juotiin vielä kahvia\nja syötiin einettä Okskangarissa. \"Minä olin hyvin tyytymätön\nUuskaarlepyyn herrojen seuraan, sillä heidän puheensa ja menettelynsä\noli kauttaaltaan säädytöntä.\"\n\nKesäkuun 22 p. Kalle (von Essen) palasi Karjalasta, ja näyttää siltä,\nkuin hänen olonsa kotona olisi jälleen vaikuttanut virkistävästi\nuskonnolliseen elämään ruukilla. Loppukesällä ilmaantuu siitä monta\ntodistusta. Elokuun 2 p. mainitaan \"Stoolin Maijan (joku talon\nväestä) olleen semmoisessa hengellisessä hädässä, että pelättiin\nhänen tulevan hulluksi\". Hedbergillä isäntäväki yhdessä palvelijain\nkanssa veisaa virsiä, ja herätyksiä tapahtuu sukulaisten ja kotoisten\npiirissä. S.k. 27 p. oli \"Anna Liisa Ulfsson täällä ja sanoi nyt\nlöytäneensä kalliin helmen ja tulleensa uskoon; meidän piikamme\nAnna Olavintytär on niinikään voimallisesti herätetty ja hänellä on\nvakava murhe\". 28 p. \"Luin vähän Armon järjestystä. Muistelin sieluni\nparasta, syystä että on niin ankaria muistutuksia. Meidän toinen\npiikamme, Anna Liisa, tuli nyt niin voimakkaasti herätetyksi, että\nhän huusi monta tuntia. Kalle ja (Jonas) Lagus meillä.\" -- 29 p.\n\"Nousin k:lo 6. Olin Kallen luona, missä Stenbäckiltä sain ansaittuja\nnuhteita. Luin sitten koko päivän Armon järjestystä ja Huutavan\nääntä korvessa, jonka lainasin Kallelta. Olin jotenkin murheellinen,\nitkin ja rukoilin valistusta; soitin virsikanteleella Oli niinkuin\npyhäpäivä, niin että sekä me että piiat saivat vähän tehdyksi.\" -- 30\np. \"K:lo 6 ylhäällä. Luin Huutavan ääntä korvessa. Kävin Kallen luona\nja ostin semmoisen [kirjan]. Olin niin iloinen siitä armosta, joka\non tullut tämän huoneen ylitse, että en voinut muuta kuin ylistää\nJumalaa.\"\n\nSeuraaviltakin päiviltä on muistiinpanoja, jotka viittaavat yhä\njatkuvaan uskonnolliseen innostukseen. Syyskuun 1 p. Reinhold puhuu\nuskonnosta talonväen kanssa, mutta mainittuaan tämän hän lisää:\n\"olin muutoin hyvin kevytmielinen\". -- 2 p. \"Oli Kalle täällä\njäähyväiskäynnillä. Maria (neiti Achrén, joka oleskeli Hedbergillä)\noli niin iloinen Jumalassa, että tuskin jaksoi kantaa iloansa.\" -- 3\np. \"Nousin k:lo 6. Olin kirkossa; Kalle saarnasi. Kuulin iltapäivällä\n(ruukin) konttorissa luettavan julki saarnan Nohrborgista. Kalle\npiti sitte kauniin jäähyväispuheen. Luin vähän Armon järjestyksestä\nja rukoilin synnintuntemusta; soitin virsikanteleella virren.\" -- Se\ninnostus, joka oli huomattu neiti Achrénissa, kiihtyi kiihtymistään,\nja 7 p. Reinhold panee muistiin: \"Tämä ilta on merkillisin, minkä\nolen elänyt. Maria näyttää menettäneen järkensä liiallisesta uskonnon\nasiain mietiskelemisestä, meillä oli täysi työ hyvällä pitää häntä\nsisällä, vaikka oli k:lo 11 yöllä. Minä olin niin huolestunut, että\nen tiennyt mitä tehdä. Luutnantti (v. Essen) ja Anna Liisa Ulfsson\ntäällä ehtoolla. Maria puhuu aivan sekaisin. Vasta k:lo 12 päästiin\nlevolle.\" -- Seuraavana päivänä Marian omaiset noutavat hänet, ja\nme saamme tietää, että hän sittemmin oleskeli sukulaisissa sekä\nMaalahdella että Vöyrillä ollen ajoittain vielä enemmän häiriössä\nkuin ruukilla. Myöhemmin syksyllä hän kumminkin vähitellen toipui.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Syyskuun_ lopulla lähtevät Hedbergit jälleen Helsinkiin, ja ero\nkodista oli sitä katkerampi, kun oli päätetty, että he viipyisivät\npoissa yhtä mittaa seuraavaan kesään saakka. Kun 24 p. saavuttiin\nHelsinkiin, kirjoittaa Reinhold: \"Nyt ollaan jälleen tässä ikävässä\nkaupungissa!\" -- Jo seuraavana päivänä oltiin Stenbäckillä, ja\n\"siellä oli hyvin hauskaa, sillä siellä puhuttiin ainoastaan\nuskonnosta, ja me lauloimme kaksi virttä Siionin lauluista. Minä\nitkin paljon, sentähden etten oikein tunne syntiä, ja rukoilin\nhartaasti Jumalaa siitä.\" Kolmantena päivänä \"käväisin Schaumanilla.\nHän sanoi, ettei hän tiennyt, voisimmeko tulla papeiksi. Minä olin\nkovin murheellinen sen johdosta, mutta sain vihdoin lohdutusta\najatellessani, että tämä elämä ei kumminkaan ole niin pitkä, ja\nvoinhan Jeesuksen kautta tulla osalliseksi paremmasta elämästä tämän\njälkeen. Kyllä kai minä kelpaan joksikin täällä; samahan se on mitä\non.\" Tyynnyttyään kävelee hän sitte nuoremman veljensä Kustavin[22]\nkanssa kasvitieteellisessä puutarhassa syöden maahan pudonneita\nomenia, nousee uuden kirkkorakennuksen telineille, josta näkee Vanhan\nkaupungin tuolle puolelle ja katselee höyrylaivoja \"Storfurstenia\"\nja \"Lentäjää\", edellinen iso, jälkimäinen pienoinen alus, ja viettää\niltansa Heikelien luona, missä Julius Bergh lukee Nohrborgista ja\npuhuu \"kääntymysjärjestyksestä\" -- ja \"oli siellä hyvin hauskaa\".\n\nTällä kertaa oli tavallista vaikeampi saada asuntoa. Vasta toisella\nviikolla Hedbergit vuokrasivat kaksi kamaria (heitä oli nyt kolme)\nrakennuksessa, joka ei vielä ollut täysin valmis. Sitten alkoi\nelämä sujua entiseen tapaan, ja päiväkirjaan merkitään milloin\nmitäkin. Niin esim. huomataan eräänä päivänä matoja liikkiöissä,\njoka oli ikävää, mutta sitäkin ikävämpää oli, että toisena päivänä\nnähtiin vieraan veitsen vähentäneen varastoa; edelleen saamme tietää\nReinholdin parsineen veljensä sukkia, että hän tänä lukukautena\nniinkuin kerran ennenkin arvelee syövänsä liika paljon ja sentähden\njoskus illoin ja aamuin on kokonaan syömättä, että hän kenties siitä\nsyystä pitkin syksyä käy kasvitieteellisessä tarhassa syömässä\npihlajanmarjoja j.n.e.\n\nTänä lukukautena tapahtuivat tunnetut rettelöt pohjalaisessa\nosakunnassa, kun kuraattori Nervander luopui, ja osakunta jaettiin\nkahtia. Kaikesta mainitaan niin lyhyesti, ettei mitään uutta\npiirrettä ilmaannu. Hedbergit joutuivat pohjoispohjalaiseen\nosakuntaan, jonka jäsenille toverien kesken annettiin nimi\n\"Norrbaggar\". Suurta melua ylioppilasmaailmassa herätti se, että\nyöllä vasten lokakuun 25:ttä p. muuan santarmi tavattiin kuolleena\nKatajanokalla ja kolme ylioppilasta, Sevon, Wacklin ja Sjöberg,\npantiin kiinni epäiltyinä murhasta. Muutaman päivän päästä heidät\nkuitenkin vapautettiin, kun lääkärit todistivat miehen kuolleen\nhalvaukseen.\n\nUskonnollinen elämä heränneitten ylioppilasten piirissä näyttäytyy\nentistä vilkkaammaksi. Useammin kuin ennen, pari kolme kertaa\nviikossa, veisataan ja luetaan yhdessä, milloin harvempien, milloin\nuseampien koossa ollessa. Päämiehinä tässä elämässä ovat Lauri\nStenbäck ja C. G. von Essen, jotka viimemainitut asuvat yhdessä,\nsekä Julius Bergh. Näistä mainitaan, että he joskus saarnasivat\njulkisestikin. Useimmiten kokoonnuttiin hartaushetkiin Stenbäckin\nluo, ja sunnuntaina 18 p. lokakuuta sanoo Reinhold päiväkirjassaan\nensi kerran, että siellä oli paljo väkeä koossa (mycket folk\nsamladt). Muutoin Hedbergit tai ainakin Reinhold usein Heikelienkin\nluona kuuli luettavan Nohrborgin postillaa, jota samoin kuin\nTollesonin saarnoja luettiin Stenbäckilläkin. Sitä paitsi esiintyy\nennen mainitsemattomia hartauskirjoja, niinkuin Lutheruksen selitys\nGalatalaiskirjeeseen, Pontoppidanin Uskon peili, Lutheruksen opin\nydin j.n.e.\n\nJoulukuun 5 ja 29 päivän välillä on päiväkirjassa aukko, joka\nmyöhemmin on lyhyesti täytetty. Reinhold sairasti silloin\narvattavasti lavantautia, vaikka ei taudin nimeä sanota. Jäljestäpäin\nhän muistelee hourailukohtausten välillä pelänneensä, että joutuisi\nkadotukseen, jos kuolisi, sillä hän ei katsonut voivansa lähestyä\nJeesusta elävästi tuntematta syntejään, taikka myöskin, että\nmenettäisi järkensä ennenkuin oli saanut Jumalalta syntinsä anteeksi\nja armoa. Ajoittain hän taudinkin kestäessä luki hartauskirjoja.\nJouluaattona olivat veljet muualla, mutta Essen ja Gallenius pitivät\nseuraa sairaalle ja lukivat hänelle virsikirjasta ja Uudesta\nTestamentista.\n\nUudenvuoden aaton veljekset viettivät August von Essenin seurassa\nkäyden yhdessä Björkströmillä (joku ravintola) syömässä illallista.\n\"Siellä juotiin viiniäkin, mutta minä en juonut; ruoka maksoi 24\nkill. mieheen.\" Vuoden muistiinpanot päättyvät hartaaseen rukoukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vuoden 1838_ Hedbergit siis alottivat Helsingissä. Tämä ei\nestänyt heitä saamasta uusia muonavaroja kotoa. Tuttavat, niinkuin\nVegeliukset Maalahdelta, Z. Topelius Uuskaarlepyystä ja vielä muuan\nylioppilas Fellman, jotka olivat viettäneet joulunsa Pohjanmaalla,\ntoivat näet muassaan \"paketteja\", jotka avattaessa huomattiin\nsisältävän sianlihaa, makkaroita, voita, leipää y.m. Todella\npatriarkallisia tapoja! -- Loppiaisaattona Reinhold käy kaupungilla\nostamassa kahvia ja sokeria, korppuja ja kermaa sekä lainaamassa\nteekeittiön Heikeleiltä. Loppiaisena hän näet tahtoi viettää\nnimipäiväänsä kahvinjuonnilla. Ja niin tapahtuikin. Kukin vieras\njoi kolme kuppia! Samana päivänä Essen saarnasi iltakirkossa \"aika\nhyvin\", sanoo Reinhold, \"ja minä olin hyvin liikutettu\". -- Tästä\nlähtien puhutaan tavantakaa kahvinjuonnista milloin kotosalla,\nmilloin \"Kahvineitsyen\" luona (Kaffejungfrun, joku yksinkertainen\nkahvila, jossa paitsi kahvia myöskin saatiin teetä). Turhaan\nhuudahtaa Reinhold kerran tämmöisen käynnin johdosta: \"olkoon tämä\nviimeinen kerta tänä lukukautena!\" -- Maaliskuun 20 p. oli von\nEssen kutsunut Hedbergit pieniin kekkereihin. Vieraitten joukossa\noli professori Laurell ja lisensiaatti Schauman, ja kestitykseksi\ntarjottiin teetä ja punssia. Illan kuluessa puhuttiin uskonnollisista\nasioista ja luettiin ääneen vähän Lutheruksen teoksista. Sen ohella\nlaulettiin äänissä \"Hosianna\" ja \"Koko maailma iloitkohon\". --\n\"Tulimme kotia noin 1/2 12.\" -- Huhtikuun 5 p. Hedbergit olivat\nkutsutut kamreerinrouva Tengströmin hautajaisiin. Rouva oli\nkuollut 67 vuoden iässä maaliskuun 31 p. Vihdoin on tässä jaksossa\nmainittava, että Hedberg toukokuun 18 p. \"saattoi Kaarle Niklas\nKeckmania hautaan\". -- Erikoisena merkkitapauksena on mainittava,\nettä Reinhold tammikuun 31 p. Heikelien kanssa oli Julius Berghin\nluona ja siellä näki \"kuuluisan, vahvan kristillisen miehen\", Paavo\nRuotsalaisen.\n\nUskonnolliseen elämään nähden oli kaikki entisen tapaista.\nReinhold taistelee lakkaamatta uskottomuutta vastaan. Joskus hän\non levollisempi, mutta sitten taas painuu tunnelma aivan alhaalle.\nKuvaavana kohtana siteerattakoon seuraava muistiinpano, joka on\ntehty Essenin pitojen jälkeisenä päivänä. \"Makasin k:lo 7:ään. Olin\nkauhean murheellinen herätessäni, luin rukouksen virsikirjasta, mutta\nmurhe ja suru eneni niin, että minun täytyi mennä Kalle von Essenin\nluokse. Puhuin kauan hänen kanssaan synneistäni ja uskottomuudestani\nsekä vaarallisesta tilastani. Hän sanoi, että minun piti uskoa\nJeesuksen sanoihin ja taistella epäuskon ajatuksia vastaan. Puhuin\nsitten opinnoistani ja papiksi tulemisestani; hän kehotti minua vain\nlukemaan Jeesuksen tähden ja rukoilemaan häneltä voimia, niin kaikki\nkävisi hyvin. Saatoin sen jälkeen päivällä uskoa ja olla tyytyväinen\nJumalassa.\" -- Kerran Reinhold itkee sentähden, että hän on niin\n\"kylmä ja välinpitämätön verrattuna toisiin eläviin kristittyihin\".\nSitä vastoin hän ei koskaan tuomitse toisia eikä arvostele maailman\nlapsia menoineen -- niinkuin kumminkin heränneitten sanotaan tehneen.\n-- Paitsi ennen mainituita hartauskirjoja esiintyvät seuraavat uudet:\nGossner, Tie autuuteen; Sokea ja sotamies; Boosin elämäkerta, L.\nAchrénin kääntämänä; Arndtin Tosi kristillisyys.\n\nHartausharjotuksista ei ole muuta lisättävää kuin että nyt ensi\nkerran puhutaan myöskin yhteisestä rukouksesta. Stenbäckillä näet\nkerran yhteisesti rukoiltiin, niin että läsnä olevat laskeutuivat\npolvilleen. -- Ohimennen huomautettakoon, että Stenbäck ei tällä\nkertaa viipynyt Helsingissä lukuvuoden loppuun. Saatuansa tiedon\nisänsä kuolemasta hän lähti toukokuun 12 p. kotiin. Reinhold oli\nhäntä auttamassa valmistuksia tehdessä.\n\nTänä lukukautena Reinhold suoritti kirjoituskokeensa ruotsin kielellä\nja sai alhaisimman arvolauseen: admittitur. Hän oli siihenkin\ntyytyväinen. Vähän myöhemmin, jo ennen toukokuun loppua, Hedbergit\nlähtivät kotimatkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kesällä_ kotona ollessaan Reinhold pari kertaa pahoittelee sitä,\nettei hän tapaa muissa halua yhteiseen hartaustoimitukseen, jota hän\npuolestaan ikävöi. Muutoin on lomakauden huomattavin tapaus matkustus\nKalajoelle kuuluisain käräjien tähden. -- \"Nyt on merkillinen\naika\", kirjoittaa Reinhold, \"sillä N. G. Malmberg, F. O. Durchman,\nJonas Lagus, Jak. Hemming ja Lauri Laurin, jotka kaikki ennen ovat\nolleet pappeja Kalajoen pitäjässä, sekä suuri joukko heränneitä\ntalonpoikia ja säätyläisiä mainitusta pitäjästä on haastettu\nkäräjiin sentähden, että ovat joko toimeenpanneet taikka olleet\nsaapuvilla kristillisissä seuroissa ja että papit ovat asettaneet\nesille lähetys-säästölaatikoita. Ensimäiset käräjät olivat jo 6 p.\nheinäkuuta ja kestivät muutamia päiviä, mutta asia lykättiin 6:nteen\np. elokuuta.\" Sunnuntaina 29 p. heinäkuuta Reinhold vanhempainsa\nkanssa kävi Vöyrin kirkossa ja pappilassa ja siellä sovittiin, että\nhän ajajana seuraisi rouvia Ulla Stenbäckiä, Lotta Svania ja Betty\nSchroderusta (kaikki kolme Maalahden rovastin, tohtori Wegeliuksen\ntyttäriä) Kalajoelle. Elokuun 1 p. lähdettiin matkalle tohtorin\nrillavaunuissa ja 5 p. saavuttiin Kalajoen pappilaan, jossa Hemming\noli väliajansaarnaajana. Toiset jatkoivat matkaansa Ylivieskaan,\nmutta Reinhold jäi Kalajoelle, jonne noin k:lo 7 i.p. Lagus, Durchman\nja Malmberg tulivat Hemmingin luokse. \"He olivat hyvin iloisia ja\nhupaisia.\" Seuraavana päivänä alkoivat käräjät. \"Minä sain olla\nsisällä koko ajan. Siellä todistettiin myötä ja vastaan. Muun muassa\nettä Laurin oli sanonut, etteivät kaikki 50-60 vuotta vanhat saata\ntulla autuaiksi ja että hän kielsi lapsia tottelemasta vanhempiansa.\nTämän toiset todistajat kumosivat. Muutoin olivat tuomari ja\nvirallinen syyttäjä ilmeisesti puolueellisia. Muun muassa siinä, että\ntahtoivat kieltää pappeja esittelemästä todistajia puolustuksekseen;\nmutta lopulta siihen pakostakin suostuttiin. Mielipide on tämä:\nkääntymättömät luulevat heränneiden harjottavan haureutta uskonnon\nverhon alla sekä pappien keräilevän lähetys-säästölaatikoilla rahaa\nomiin tarpeisiinsa ja saavan niillä mahdottomia summia. Yhteensä\nedellisissä ja näissä käräjissä kuulusteltiin 110 todistajaa. Käräjät\nkestivät maanantaista perjantai-iltaan (elokuun 10:nteen p.) noin\nk:lo 6. Asia lykättiin syyskuun 25:nteen p., sillä vielä oli useampia\nhaastettava, mikä asian tähden, mikä todistajana; muiden muassa Paavo\nRuotsalainen asian tähden.\"\n\nLauvantaina Reinhold lähti Ylivieskaan Jonas Laguksen luokse. Hän\npuhutteli tätä yksityisesti uskonnollisen tilansa johdosta ja sai\nkuulla, että ei häneltä \"puuttunut mitään muuta kuin uskoa -- mikä\non kyllä paljo\", lisää Reinhold. -- Pyhänä hän kuuli Laguksen\nsaarnaavan, mutta jo maanantaina tämä lähti Ruovedelle F. O.\nDurchmanin ja rovasti Bergrothin tyttären häihin, joten Reinhold ei\nsaanut tällä kertaa kauemmin nauttia kokeneen opettajan ohjausta.\nHän itse seurueineen matkusti torstaina Kruununkylän pappilaan,\nmissä sunnuntaina (19 p.) vietettiin toisen etevän saarnamiehen ja\nherännäisjohtajan, Fredrik Östringin, ja rovasti Alceniuksen tyttären\nhäitä. Reinhold oli yhtenä teltanpitäjänä. Näissä häissä tarjottiin\npunssia, mutta ei tanssittu.\n\nTätä kesää kiitetään muutoin päiväkirjassa erinomaisen hauskaksi ja\nyhtenä pääsyynä mainitaan \"laulu- ja soittokollegiot\" Reuterilla.\nViimeisenä iltana, ennen Helsinkiin lähtöä, syyskuun lopulla,\nlaulettiin \"Nu hvilar hela jorden\", ja Reinholdista se oli\n\"jumalallista ja ylentävää\".\n\nNäiltä ajoilta saakka päiväkirja käy entistä suppeammaksi. Usein\nkuluu päiviä ja viikkojakin ilman muistiinpanoja, puhumatta siitä,\nettä tiedot ovat vähemmin mieltäkiinnittäviä. Siitä syystä ovat\nseuraavat otteetkin hajanaisemmat kuin ennen.\n\nHelsingissä Hedbergit yhdessä Odert Reuterin kanssa vuokraavat ison\nsalin ja kamarin \"Kluuvilla\" (i Gloet) kammantekijä Veckströmin\ntalossa Vuorikadun varrella[23] ja Reinhold ostaa itselleen huilun,\njolla alkaa soitella. Syksyn kuluessa saapuu surullisia tietoja\nkotoa. Kimon ruukilla on lavantauti päässyt leviämään, niin että työt\non täytynyt keskeyttää, kun miehet järjestään ovat vuoteen omana.\nMyöskin rouva Hedberg oli sairastunut samaan tautiin, ja marraskuun\n12 p. tuli Kalle von Essen poikain luokse kertomaan, että heidän\näitinsä oli kuollut. Katkeraa surua lieventää ainoastaan tieto, että\nhän on autuaallisella hetkellä eronnut elämästä. -- Pari viikkoa\nmyöhemmin kerrotaan kirjeessä kotoa vielä sekin onnettomuus, että\ntalon renki lavantautia sairastaessaan oli joutunut omantunnon\nvaivoihin ja eräänä yönä hartaasti rukoiltuaan ensin nukahtanut,\nmutta seuraavana aamuna löydetty hukkuneena kaivosta. \"Tekikö hän\ntämän epätoivossa vai houreissa?\" kysyy Reinhold.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Tammikuulla 1839_, loma-ajalla, molemmat taas saarnaavat, ja\nReinhold sanoo saarnansa olleen alusta loppuun saakka omasta päästä.\nSamaan aikaan ovat he myös Schwartzbergin ja Laura Stenbäckin häissä\nVöyrillä.\n\nKevätlukukaudella Reinhold sanoo pääsiäispäivänä olleensa Essenin\nluona seuroissa (\"på en sammankomst\"). Tuo nimitys, jota ennen ei ole\nkäytetty ylioppilasten hartauskokouksista, osottaa, että seurojen\npito, niinkuin muutoinkin tiedetään, nyt oli tullut säännölliseksi;\nmutta valitettavasti Reinhold ei anna niistä tarkempia tietoja.\n-- Huhtikuun 2 p. oli osakunnan juhla, jossa Reinhold ei juonut\nmuuta kuin 4 kuppia teetä ja vähän karoliinaa, mutta josta muutamat\nvähemmin raittiit toverit palasivat vasta k:lo 9 seuraavana aamuna.\nOli siellä vähän tapeltukin, ja yksi oli kaatuessaan kadottanut\nhampaan suustansa!\n\nKesästä s.v. mainittakoon, että Reinhold heinäkuun keskivaiheilla\nkäydessään Achrénilla Karvatissa, vilustumisesta sairastui kovaan\nkuumeeseen. Hourailukohtausten välillä hän murehti sielunsa tilaa.\nPaitsi Lauri Achrénia kävivät Lauri Stenbäck ja Julius Berg, jotka\nkesällä olivat matkustaneet Pohjanmaalle, hänen luonaan. Noin\npuolentoista viikon päästä hän kuitenkin oli niin toipunut, että\nkykeni lähtemään kotia. -- Syyskuulla ennenmainittu Stoolin Maija\njälleen tulee kuin mielipuoleksi. Hän puhuu hengistään, jotka\nilmaisevat hänelle, milloin kääntymätön ihminen astuu huoneeseen ja\nmitä hänen tulee milloinkin tehdä, niinkuin veisata, lukea, rukoilla,\nseisoa, maata ääneti taikka tanssia.\n\nHelsingin matkoista näinä aikoina on mainitseminen, että Hedbergit\nsaatuaan enemmän tuttavia miltei säännöllisesti poikkeavat\npappiloihin yöksi. Kun he siten viipyvät jonkun päivänpuoliskon\nkussakin paikassa, Vähässäkyrössä, Lapualla, Alavudella, Ruovedellä\nja muuallakin, saattaa matkaan joskus mennä toista viikkoa. Sitä\npaitsi ei vauhti muulloinkaan voinut olla suuri. Kuorma oli näet\nraskas: kaksi miestä lukuunottamatta kyyditsijää sekä laukkuja ja\narkkuja, jotka olivat täynnä painavaa tavaraa, vaatteita, kirjoja ja\nruoka-aineita puoleksi lukukaudeksi! Ei saata mitenkään oudoksua,\nettä kestikievareissa, niinkuin Reinhold kertoo, monesti kinattiin\nhevosista. Hollimiehet tahtoivat panna kaksi hevosta kuorman\neteen, matkustajat taasen inttivät vastaan, sillä, jos kerran\nsiihen suostuttiin, täytyi yhä edelleen ajaa kahdella hevosella.\nEtelä-Hämeessä ja Uudellamaalla olivat nämä kinastukset varsinkin\ntavallisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Syyslukukaudella 1839_ Reinhold m.m. kertoo suuresta tulipalosta\n18 p. lokakuuta, jolloin 2 kaksikerroksista kasarmirakennusta\nTöölössä paloi poroksi. Veljekset istuivat k:lo 1/2 10 i.p. kotona\nlukien, Reinhold Boosin elämäkertaa ja Fredrik Fryxellin historiaa,\nkun he äkkiä huomasivat ympärillä olevien talojen seinäin hohtavan\nvalkean valosta. He riensivät paikalle ja näkivät siellä, miten\nsammutuskeinot olivat kelvottomia. Kolmas samassa ryhmässä oleva\nkasarmi pelastui kuitenkin, ja pääansio siitä oli Turun osakuntaan\nkuuluvan ylioppilaan Pettersonin, joka koko ajan istui rakennuksen\nkatolla syytäen vettä ympärilleen.\n\nS.k. 21 p. Reinhold puhuu rettelöistä, jotka tapahtuivat ennen\nensimäistä Porthaninjuhlaa. \"Nyt on hirmuinen hälinä meidän kesken\nsen johdosta, että Thesleff kieltää meitä pitämästä Porthanin\nmuistojuhlaa ja uhkaa, että kuraattorimme Cygnaeuksen onni on siitä\nkärsivä, jos se tapahtuu. Me lähetimme 18-miehisen lähetyskunnan\nhänen luokseen, mutta Thesleff suuttui ja kielsi ja uhkasi Cygnaeusta\nperikadolla.\" -- \"Ja sitten\" jatkaa hän lisäten yhteen joukkoon\ntoisenkin levottomuuden syyn, \"Gadolin alkaa luennon jälkeen tutkia,\nkutka ovat olleet saapuvilla, kutka eivät, ja sanoo tekevänsä sen\nkonsistorion käskystä\". -- Marraskuun 9 p. \"osakuntajuhlamme ja\nsamalla Porthanin muistojuhlakin vietettiin\". Paitsi muuta mainitaan\nohjelmasta Runebergin malja, jonka, vaikka tämä ei ollut saapuvilla,\nStenbäck esitti \"hyvin komeassa runossa\". Tilaisuus oli varsin\njuhlallinen ja päättyi noin k:lo 4 aamulla.\n\nSunnuntaina 24 p. marraskuuta Reinhold oli kauhistuttavan tapahtuman\nnäkijänä; hän kertoo siitä seuraavasti: \"Olin kirkossa, missä\nylioppilas Sandbäck, joka juurikaan on tullut mielenhäiriöön,\nensiksi graduaalivirren aikana astui alttarin eteen, mutta kun\neräs kirkonpalvelija käski hänet pois, lankesi polvilleen kuorin\nastimille. Sitten hän näytti aikovan nousta saarnastuoliin,\nmutta kirkonpalvelija talutti hänet ulos. K:lo 6 i.p. tulin minä\nStenbäckille, ja siellä oli ennestään Holsti ja Sandbäck. Holsti,\nStenbäck ja minä istuimme puhellen ulommassa huoneessa, ja Sandbäck\nmakasi vuoteella sisemmässä, jossa oli pimeä. Jonkun ajan päästä\nSandbäck nousee ja pyytää partaveistä, Stenbäck lähtee hakemaan\njotakin toveria lisäksi, mutta Holsti menee kynttilä kädessä\nSandbäckin luokse ja näkee hänen olevan aivan verissään. Me\nhuomaamme nyt hänen yrittäneen kynäveitsellä leikata poikki kurkun\nja vasemman käsivarren valtasuonet, mutta se ei ollut onnistunut.\nKun veitsi otettiin pois, aikoi hän heittäytyä ulos akkunasta, mutta\nestettiin siitä. Sitten hän arvattavasti voimattomana paljosta\nverenvuodatuksesta asettui rauhallisesti makaamaan sohvalle, missä\nlepäsi, kunnes lääkärejä oli ehtinyt tulla sitomaan haavat, jonka\njälkeen hänet vietiin klinikkaan.\"\n\nSeuraavana yönä Reinhold mielenliikutuksesta ei saanut unta ja\npäivälläkin hän oli hieman sairas.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vuodelta 1840_ on vielä vähemmän merkille pantavaa. --\n\nNäinä vuosina Reinhold ei ole uskonut päiväkirjalleen uskonnollisen\nelämänsä vaiheita, mutta marraskuun 1 p. hän kirjoittaa: \"Tänä\npäivänä (sunnuntai) olin Stenbäckillä ja puhuin hänen kanssaan\nhengellisistä asioista. Silloin armon salaisuus selvisi minulle\nsuuresti, ja minä saatoin nyt antautua ehdottomasti Jumalan armoihin\nja uskoa, että Herra tekee minut lapsekseen ja on minulle yhtä\nlaupias ja armahtava katsomatta siihen, kuinka paljon olen rikkonut\nja kuinka hartaasti olen rukoillut, lukenut ja taistellut syntiä\nvastaan; sillä ei se riipu minusta, vaan yksistään Jumalan armosta.\nSiis tahdon minä turvata Jumalan armoon ja kaikessa ainoastaan\nodottaa armoa.\" -- Saman päivän illalla hän oli (rva) Fabritiuksella\n(Essenin tulevan vaimon luona), missä oli paljon herroja ja naisia.\nBergh luki Lutheruksesta, jonka jälkeen veisattiin muutamia virsiä.\n\nJoulukuun 2 p. Hedberg on luistelemassa ja auttamassa, kun jäihin\najanut ajuri pelastetaan Blekholman lähellä. Illalla Julius Berghin\nluona hän tapaa Laguksen ja Malmbergin, joka s.p. ovat tulleet\nHelsinkiin jättämään senaattiin valituksen hovioikeuden tuomiosta,\njoka seurojen pitämisestä määräsi heidät puoleksi vuodeksi\nerotettaviksi virasta. -- Torstaina 3 p. ovat Lauri Stenbäckin\nhäät. \"Siellä oli aika hauskaa; tulin kotiin klo 1 yöllä.\" -- 12 p.\nReinhold lähtee kotimatkalle yhdessä seurassa Laguksen ja Malmbergin\nkanssa.\n\nLomakautena 29 p. joulukuuta Hedberg matkustaa m.m. Vöyrin käräjiin\nollakseen saapuvilla, kun pastori J. M. Stenbäckiä oikeuden edessä\nsyytetään ruokottomien sanojen käyttämisestä saarnoissa sekä väärästä\nopista. Syytöksiä kumminkaan \"ei voitu toteen näyttää\".\n\nTämän jälkeen jatkuu päiväkirja vielä kaksi vuotta eteenpäin; mutta\npikkutietojen joukossa on tuskin mitään merkillisempää huomattavana.\nYleisistä ylioppilastavoista ansaitsee kuitenkin mainita, että näinä\nvuosina näyttää kenties entistä enemmän tulleen tavaksi käyttää\nkaikkia suurempia ja pienempiä aiheita kekkerien pitämiseen, joissa\nsäännöllisesti väkeviä -- useimmin puhutaan punssista -- nautittiin.\nMitä taas erittäin pohjalaisiin pietisteihin tulee, tekivät he usein,\nkolme, neljä miestä yhdessä joukossa, kävelyretkiä Essenin luokse,\njoka papiksi vihittynä ja naineena miehenä oli asettunut asumaan\nostamalleen Nygårdin tilalle Espooseen. Hedbergit puolestaan eivät\njatkaessaan teologisia opintoja kadottaneet luonnonrakkauttaan\nja taipumustaan kaikenlaiseen urheiluun. Aina tavan takaa\nmainitaan luistelu- (useimmin Kluuvin lahdella, siis nykyisellä\nrautatientorilla), hiihto-, metsästys- ja kalastusretkiä tapahtuneen.\nNiin Helsingissä, missä he pitivät viheriävarpusia häkissä (useat\nkerrat sanotaan, että semmoisia ostettiin), mutta varsinkin kotona,\njossa he kesyttävät oudompiakin \"kotieläimiä\" (esim. kalalokkeja).\nHeidän kokoelmansa kasvoivat vihdoin melkoisen suuriksi ja näkyvät\nsaavuttaneen jonkunlaisen kuuluisuuden, sillä vieraita käy varta\nvasten katsomassa niitä, nimittäin täytetyitä lintuja, joita varten\nFredrik oli tehnyt erityisen kaapin, ja kasveja, joiden hoito ja\njärjestäminen oli etupäässä Reinholdin osana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vuodelta 1842_ en voi olla siteeraamatta, mitä Reinhold kertoo\nLauri Achrénin hautajaisista. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa\non esitetty, tämä nuori pappi, yksi heränneitten lahjakkaimpia\nja innokkaimpia opettajia, kuoli 13 p. elokuuta. Hänen viimeinen\nvirkapaikkansa oli Munsalo, joten Reinhold läheisestä kodistaan\nsaattoi käydä siellä hänen sairautensa aikana ja valvoakin jonkun\nyön sairaan luona. Hautajaiset olivat 18 p. \"Kahdeksan pappia kantoi\narkkua, ja Malmberg toimitti haudansiunauksen. Se oli juhlallisin\nhautaus, minkä koskaan olen nähnyt. Malmberg piti ruumissaarnan sillä\ntavoin, etten luule kuivaa silmää olleen koko kirkossa -- niin,\nluulenpa, että kivet muurissa itkivät. Seuraavana päivänä Malmberg\npiti seuroja muutamassa talossa lähellä Achrénin asuntoa. Me olimme\nkaikki siellä, ja hän luki ja puhui erinomaisesti.\" -- S.v. veljekset\nvihdoin -- nuorempi ensin, vanhempi vähän myöhemmin -- suorittivat\npäästötutkintonsa, ja joulukuun 14 p. heidät Turussa yhdessä\nmuutamien muitten kanssa vihitään papeiksi. Fredrik sai apulaispaikan\nMunsalossa, siis lähellä lapsuutensa kotia, mutta Reinhold määrättiin\nkappalaisen apulaiseksi Inkooseen Uudellemaalle. Vietettyään\nviimeisen joulunsa yhdessä kotona lie tammikuulla 1834 lähtivät\nvirkapaikkoihinsa. Että päiväkirjan tekijä hengelliseltä kannaltaan\nja sydämeltään oli muuttumaton, todistaa eräs hänen viimeisiä\nmuistiinpanojaan, joka on yleisestikin heränneille kuvaavaa.\nTammikuun 20 p. hän tulee Inkooseen ja sanoo olevansa \"hyvin\nmurheeellinen\". Seuraavana päivänä hän jatkaa: \"Olin katselemassa\nkirkkoa. Tullessani kotia oli täällä eräs pappismies, Vaden, joka\ntulee viransijaiseksi Degerbyhyn ja on pietisti. Kun hän ilmotti\nitsensä siksi, tulin minä niin iloiseksi, että purskahdin itkuun.\"\n\n\n\n\n\n\nEBBA STENBÄCK\n\n\n\n\nEbba Stenbäck.[24]\n\n\nI.\n\n\nYhdeksänkymmenenviiden ja puolen vuoden ikäisenä Ebba Stenbäck kuoli\n10 p:nä viime tammikuuta (1912). Kun minä v. 1900 kirjoitin hänen\nmiesvainajansa, Lauri Stenbäckin, elämäkerran, hän 83-vuotiaana oli\nniin hyvissä hengen ja ruumiin voimissa, että saattoi edistää työtäni\nsekä suullisilla että kirjallisilla tiedonannoilla. Tehtävääni nähden\nse oli minulle melkoinen onni, mutta toiselta puolen se esti minua\nmuuta kuin ohimennen mainitsemasta häntä itseään. Miten vilpittömästi\ntotuutta harrastaakin, on näet arveluttavaa, jollei suorastaan\nmahdotonta, kuvata elossa olevaa henkilöä, varsinkin kun tämä ei\nkoskaan ole julkisesti esiintynyt. Nyt kun Ebba Stenbäck on poissa\nelävien mailta, en epäile koettaa ainakin ääriviivoin piirtää hänen\nkuvaansa. Sillä miten hiljaisuudessa ja syrjässä hänen elämänsä\nkuluikin, ansaitsee hän huomiota ei ainoastaan unohtumattoman\nmerkkimiehen puolisona, vaan myöskin yhtenä herännäisyysajan\nnaispuolisena edustajana.\n\nEbba Stenbäckin lapsuus- ja tyttövuosilta on vähän tietoja säilynyt.\nHänen alkuperäinen nimensä oli Ebba Katarina Wilhelmina Arppe,\nja hän oli syntynyt Kiteellä 16 p. heinäkuuta 1816. Vanhemmat\nolivat Karjalan alisen tuomiokunnan tuomari, myöhemmin laamanni\nNiilo Arppe ja hänen kolmas vaimonsa, Amalia Beata Cairenius. Ebba\noli vain 8-vuotias, kun isä kuoli, mutta äidin luona ja viiden\nvanhemman ja nuoremman sisaruksen parissa ei hän sentään tuntenut\nyksinäisyyttä. Sisaruksista mainittakoon tässä kymmenen vuotta\nvanhempi Katalina Sofia, syntynyt isän ensimäisestä aviosta, sekä\nkaksi vuotta nuorempi veli Adolf Edvard, myöhemmin kemian professori,\nyliopiston rehtori ja senaattori, ja neljä vuotta nuorempi sisar\nAleksandra.[25] Koulua Ebba kävi Haminassa, missä v:sta 1811 saakka\noli saksalainen \"Töchterschule\". Koulussa oli vain yksi kahteen\nosastoon jaettu luokka, eikä siis opetus voinut olla erittäin\nlaajaperäinen. Kumminkin oppivat tytöt, jotka, niinkuin Ebba, tulivat\nruotsinkielisistä kodeista, saksaa, jota paitsi koulun antamat\nvähäisetkin tiedot historiassa, luonnonhistoriassa ja maantieteessä\ny.m. siihen aikaan olivat kylläkin arvokkaita. On näet huomattava,\nettä Länsi-Suomen kaupungeissa ei ollut tyttökouluja ensinkään. --\nEbban ollessa 9-vuotias meni edellä mainittu vanhempi sisar naimisiin\nmaisteri Johan Fabritiuksen kanssa, joka oli varakas mies ja muun\nmuassa omisti Puhoksen tehtaan Kiteellä Fabritius kuoli jo 1833,\ntuskin 33 vuoden ikäisenä, ja jätti jälkeensä paitsi leskeä kolme\ntytärtä, joista vanhin oli kahdeksanvuotias ja nuorin viidennellä.\nAntaakseen näille lapsille ensimäistä opetusta muutti Ebba lankonsa\nkuoleman jälkeen sisarensa luokse, ja se seikka aiheutti, niinkuin\nkohta saamme nähdä, ratkaisevan käänteen hänen elämässään.\n\nArvattavasti rouva Fabritius ei pitänyt Ebban opettajakykyä taikka\n-intoa riittävänä, koska hän 1835 tiedusteli Helsingistä miespuolista\nkotiopettajaa pikku tyttärilleen. J. V. Snellman, silloinen\npohjalaisen osakunnan kuraattori, suositteli virkaan ylioppilas C.\nG. von Esseniä, jonka vanhemman Otto-veljen kanssa hänen sisarensa\nvähän ennen oli joutunut kihloihin. Fredr. Cygnaeus, saatuansa kuulla\nsiitä, varotti rva Fabritiuksen asiamiestä, Edvard Arppea, ottamasta\nEsseniä, syystä että tämä oli antautunut ajan uskonnolliseen\n\"fanatismiin\", yltiöpäisyyteen; mutta Arppe ei välittänyt\nvarotuksesta, vaan arveli, että semmoiset houreet pian haihtuisivat.\nSiis sopimus tehtiin, ja Essen lähti Karjalaan Puhoksen tehtaalle,\njossa hän tapasi paitsi pieniä oppilaitaan ja heidän äitiänsä neidit\nEbba ja Aleksandra Arppen. Uuden opettajan tultuakin jatkoi näet\nEbba vielä opetustointaan, vaikka hänen alansa nyt oli supistettu\nkäsitöihin ja soittotaidon alkeisiin.\n\nLuonnostaan vilkas ja iloinen, puheissaan sukkela ja ivallinen Essen\noli sittenkin vaarallinen tulija semmoiseen ympäristöön, jossa\ntahdottiin \"rauhassa\" jatkaa entistä, totuttua surutonta elämää.\nTultuaan jo 15-vuotiaana ylioppilaaksi (1830) hän oli viettäessään\nkaksi suvikautta Ylivieskan pappilassa Jonas Laguksen luona (joka oli\nnaimisissa hänen tätinsä kanssa) herännyt ja sen jälkeen osottanut\ntavatonta intoa levittämään uutta käsitystään elämästä ja \"ainoasta\ntarpeellisesta\". Ei ainoastaan omassa kodissaan Oravaisten Kimon\nruukilla, jonka hoitaja hänen isänsä oli, vaan monessa vieraassakin\nhän jo oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen, ja niin oli\ntapahtuva siinäkin perheessä, johon hän nyt tuli. Essen toi näet\nsinnekin muassaan palavan vakaumuksensa ja halunsa sytyttää muihin\nsaman tulen, joka hehkui hänessä itsessään, ja siitä johtui, että\nkotiopettaja ei rajottanut opetustointaan pikku tyttöihin, vaan\nväliaikoina teki parastaan ohjatakseen kotipiirin vanhempiakin\njäseniä uudelle tielle. Paitsi innostuneilla puheillaan hän vaikutti\nheihin antamalla heille luettavaksi uskonnollisia saksalaisia\n(Gossnerin y.m.) kirjoja, ja seuraus oli, että ei ainoastaan talon\nemäntä, rouva Fabritius, vaan myöskin sisaret, Ebba ja Aleksandra,\nennen pitkää liittyivät herännäisiin. Kun tieto tästä levisi laajaan\nsukuun, synnytti se suurta hämmästystä ja mielipahaa, mutta asia ei\nollut autettavissa. Paitsi Esseniä syytettiin Snellmaniakin perhe- ja\nsukurauhan häiritsemisestä, ja hän kuuluu sanoneen, ettei hän enää\nsuosittele ketään kotiopettajaksi edeltäkäsin tiedustelematta, oliko\ntarjokas \"pietisti\".\n\nSyksyllä 1837 Essen jälleen asettui Helsinkiin jatkaakseen lukujaan\nja rupesi silloin Lauri Stenbäckin asuintoveriksi. Stenbäck, joka\nmaaliskuulla 1836 oli äärettömäksi surukseen kuoleman kautta\nmenettänyt entisen asuintoverinsa, parhaimman, uskotun ystävänsä J.\nJ. Östringin, sai nyt Essenistä uuden uskotun ystävän, joka totta\nkyllä ei ollut hänen sydämelleen vainajan veroinen, mutta kumminkin\nlievensi hänen kaipaustaan. Samana syksynä tapaamme Helsingissä\nrouva Fabritiuksenkin tyttärineen ja sisarineen. Hän vuokrasi\n5-huoneisen asunnon Uudenmaankadun varrella, ja siinä perhekunta\nasui neljä vuotta, jonka jälkeen se hajaantui niinkuin alempana on\nkerrottava; Karjalaan ei yksikään sen jäsenistä enää palannut, syynä\npääkaupunkiin-muuttoon sanotaan olleen pikku tyttöjen koulunkäynnin,\njota oli siellä jatkettava; mutta sangen luultava on, että siihen\nosaksi vaikutti myöskin sisarusten heräys ja sen johdosta syntynyt\nkireä suhde lähimpiin sukulaisiin. Oliko sitäpaitsi jo alkanut\nrva Fabritiuksen ja Essenin välinen suhde, joka johti heidän\navioliittoonsa, on tietymätöntä.\n\nVasta Helsingissä Ebba Arppe tutustui tulevaan puolisoonsa, joskin\nEssen jo ennen oli sisaruksille paljon kertonut Lauri Stenbäckistä\nja kenties myöskin ääneen lukenut kohtia niistä pitkistä kirjeistä,\njoita ystävällä oli tapana hänelle kirjoittaa ja jotka olivat täynnä\n\"hehkuvaa uskonnollisuutta loistavan runollisesti esitettynä\". Ensi\nkerran hän näki hänet kaartinkirkossa. Kaartinpataljoonan silloinen\npappi, Fredrik Melart, oli etevänä saarnaajana niin suosittu, että\ntungoksen estämiseksi oli alettu jakaa pääsylippuja niille, jotka\npyrkivät häntä kuulemaan. Kerran Essen oli hankkinut sisaruksille\nlippuja kuitenkaan sanomatta, ettei sinä sunnuntaina saarnannut\nMelart, vaan eräs toinen; se joka ilmestyi saarnaamaan oli, niinkuin\nEssen heille kirkossa kuiskasi, Lauri Stenbäck. Silloin Stenbäck ei\nvielä ollut papiksi vihitty, mutta saarnasi sentään silloin tällöin\nsydämensä pakosta. Nytkin hän oli saarnannut suurella lämmöllä, joka\nvarsinkin saarnan loppupuolelle oli antanut omituisen viehättävän,\ninnostuneen luonteen. Joku aika sen jälkeen Essen esitti Stenbäckin\nrva Fabritiukselle ja hänen sisarilleen, ja Stenbäck alkoi sittemmin\nystävänsä seurassa käydä heidän luonaan, joskin hyvin harvoin.\n\nNäin Ebba Stenbäck kertoi minulle tutustumisestaan Stenbäckiin.\nSamalla hän myöskin kuvasi tulevan miehensä ulkonäön ja olennon\nsiihen aikaan. Hän oli ollut laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus oli\njyrkästi eronnut mustasta tukasta, ja rokonarvet olivat olleet\nselvemmät kuin vanhemmalla iällä. Kovan lavantaudin jälkeen, jota\nhän oli sairastanut alkupuolella vuotta 1837, hän oli kauan heikko\nja hermostunut, niin että hänen oli vaikea tauota, kun oli alkanut\nnauraa. Seurassa hän oli luonteenomaisen persoonallisuutensa vuoksi\nja puheessaan ollut viehättävä (\"intressant\"); kristillisyydessään\nhän oli ollut iloinen. Yleensä hän oli ankarasti arvostellut toisia,\nja harvat ne olivat, joita hän oli hyväksynyt; eikä ole luultavaa,\nettä hän oli läheisessä suhteessa tovereihinsa (paitsi ani harvaan)\n-- niiden täytyi aina olla varoillaan häntä kohtaan.\n\nSe joka on lukenut kirjoittamani Stenbäckin elämäkerran ja\nmuistaa mitä siinä on sanottu heränneitten avioliitoista, miten\nne säännöllisesti solmittiin ystävien välityksestä ja miten\nyksimielisyyttä uskon asioissa pidettiin niiden rakentamisen\nainoana välttämättömänä ehtona, se arvaa ja ymmärtää, että Lauri\nStenbäckin ja Ebba Arppen keskinäisessä seurustelussa ei ilmaantunut\nhituistakaan \"flirttiä\", kuhertelua. Että niin oli laita, ei\nkuitenkaan johtunut yksistään heränneitten kesken vallitsevasta\nhengestä, vaan toisestakin syystä. Mikäli tiedetään, ajatteli\nStenbäck heidän tuttavuutensa ensi vuosina kosia erästä toista\nneitiä, johon hänen sydämensä pitemmän aikaa oli ollut kiintynyt.\nTämä toinen oli runoilijan lapsuudenystävien Kaarle ja Kustaa\nAdlercreutzin sisar, Amelie. Häntä oli Stenbäck päättänyt kosia,\nmutta -- niin jutellaan -- viime hetkessä, juuri kun hän oli\nmenossa neidin kotiin, muuan tuttava kohtasi hänet ja kertoi nti\nAdlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän häitään.[26] Että\nneitikin puolestaan oli ollut kiintynyt Stenbäckiin, on sangen\nluultavaa. Ainakin olen eräältä vanhalta rouvalta, joka oli sukua\nAdlercreutzin perheen kanssa, kuullut, että nti Amelie oli naimisiin\nmennessään tukehduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka\nrakastanut perheessä ollutta \"kotiopettajaa, josta oli paljon\ntoivottu\". Kertoja ei tiennyt mitään Stenbäckistä eikä myöskään että\ntämä oli pienenä poikana ollut Adlercreutzillä Pälkäneen Myttylässä\nlasten luku- ja leikkitoverina, jonka tähden ei mitenkään ole\nmahdotonta, että hän muistitiedossa oli muuttunut kotiopettajaksi.\nMiten lieneekään, ei tämä jutelma ole kokonaan perätön, sillä\nonnettomasti rauenneen kosintatuuman johdosta runoilija on sepittänyt\nrunoelman \"Hyvästi\", jossa hän sanoo rakkauttaan \"suloiseksi,\nsyntiseksi unelmaksi\" ja jonka hän lopettaa sanoilla, \"Jumala on\nrakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti! Onnellinen\nminä, jos vain saan siinä levätä iäti.\" -- Mitä Ebbaan tulee, hän ei\nminulta salannut, että hän puolestaan kyllä oli sydämessään tuntenut\nmieltymystä Stenbäckiin, mutta oli voimiensa mukaan koettanut\ntukahduttaa tunteensa. Kun Stenbäck sitte häntä kosi, oli hän siitä\nsuuresti hämmästynyt. Se oli hänelle aivan odottamatonta, sillä\nheidän välillään ei ollut mitään sattunut, joka olisi antanut hänelle\naihetta aavistaa semmoista käännettä.\n\nKosinta tapahtui kesällä 1840 Pohjanmaalla. Rva Fabritius,\njoka silloin oli salakihloissa Essenin kanssa, oli jo ennen\nyliopiston riemujuhlaa (15-20 p. heinäk.) Ebba-sisarensa kanssa\nlähtenyt Pohjanmaalle tutustuakseen tuleviin sukulaisiinsa.\nEnsiksi pysähdyttiin kirkkoherran sijaisen J. F. Berghin luokse\nNurmijärvelle, jonne Essen ja Stenbäck seurasivat sisaruksia,\nedellinen ajaen morsiamensa, jälkimäinen Ebban kanssa, ilman\nettä siinä mitään erikoista tulevaisuuteen viittaavaa puheeksi\ntuli. Nurmijärven pappilassa oli ollut muitakin vieraita, ja\nsiellä pidettiin tavanmukainen \"seura\". Sen jälkeen palasivat\nystävykset Helsinkiin ollakseen saapuvilla riemujuhlassa ja\nmaisterinvihkiäisissä, mutta sisarukset jatkoivat matkaansa\npohjoiseen päin. Kun juhlat olivat ohi, matkusti Essen kotiinsa\nOravaisiin, jossa tapasi morsiamensa ja Ebban; Stenbäck taasen\nteki matkan Pohjanmaalle yhdessä Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka\nhänen kehotuksestaan oli riemujuhlan ajaksi tullut Helsinkiin.\nEdeltäkäsin oli sovittu, että kaikki yhtyisivät Ylivieskassa Jonas\nLaguksen luona, josta yhdessä seurassa matkustettaisiin Alavieskaan,\nkappalaisen Vilhelm Österbladhin virkaanasettajaisiin. Tätä sopimusta\nnoudatettiinkin, ja Ylivieskassa Stenbäck ja Ebba Arppe menivät\nkihloihin.\n\nHäät olivat 3 p. jouluk. Helsingissä rva Fabritiuksen luona. Oli\nkyllä tuumittu, että sisarukset vihittäisiin samana päivänä, mutta\nkun vanhempi leskirouvana tarvitsi enemmän aikaa kuin arvattu\noli saadakseen asiakirjansa lailliseen järjestykseen ja kun\nsitäpaitsi Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg sattuivat käymään\nHelsingissä, päätettiin asettaa Stenbäckin ja Ebban häät päivään,\njolloin nämä ystävät saattoivat olla läsnä. Vieraitten joukossa\nnähtiin Arppen perheen sukulaisia (Nordenheimit y.m.) ja Stenbäckin\nyliopisto-tovereita ja ystäviä, kaikkiaan noin 40 henkeä. Morsian\nesiintyi valkoisiin puettuna. Mustaakin oli ajateltu, osaksi\nsentähden, että sulhasen äiti oli kuollut 17 p. marrask., osaksi\nsenvuoksi, että se olisi ollut enemmän heränneitten mukaista; mutta\nEbba oli valinnut valkean puvun, syystä että musta väri olisi\nmuistuttanut hautajaisia, eikä Helsingissä oltu niin tarkkoja\npukuun nähden kuin Pohjanmaalla. Vihkimisen toimitti Malmberg, joka\nmyöhemmin myöskin luki ääneen saarnan Lutheruksen postillasta. Häät\nvietettiin näet heränneitten tapaan jonkinlaisena seurana, jossa\nvirsiä veisattiin ja Jumalan sanaa julistettiin. --\n\nOhimennen huomautettakoon, että Ebba siis oli ensimäinen, joka rva\nFabritiuksen luota meni naimisiin. Essenin ja rva Fabritiuksen häät\nolivat noin puolitoista kuukautta myöhemmin, 21/1 1841. Aleksandra\nArppe, joka yhä oli asunut sisarensa luona, meni 3/7 1843 naimisiin\nSäämingin lukkarin Pietari Venellin kanssa, ja samana päivänä\nvihittiin vanhin nti Fabritius, Hilda Elisabet, Pihlajaveden\nkappalaisen, sittemmin Keuruun rovastin Frans Henrik Bergrothin\nkanssa. Toinen nti Fabritius, Lina Sofia Amalia, vietti 24/12 1844\nhäitä filos. maisteri, sittemmin professori A. W. Ingmanin ja kolmas,\nAngelika, 7/9 1846 Kruununkylän kirkkoherran apulaisen, myöhemmin\nnormaalikoulun rehtorin Alfred Kihlmanin kanssa. Näin tapahtui,\nettä Essenin kotiopettajana-olo Karjalassa johti kuuden avioliiton\nperustamiseen heränneitten kesken. Neidit Fabritius menivät kaikki\nnoin 18-vuotiaina naimisiin.\n\n\nII.\n\nEbba ja Lauri Stenbäckin avioliitto kesti miltei tasan 30 vuotta\n-- ainoastaan 7 kuukautta puuttui täydestä luvusta. Sillä ajalla\nEbballa ei ollut ulkonaista historiaa, joka olisi eronnut hänen\nmiehensä elämästä; hänen sisällinen elämänsä taasen oli niin kauan\nkuin hän maan päällä liikkui pääasiassa suljettu kirja, jonka hän\nkuollessaan vei hautaan. Kun minä siitä huolimatta koetan läheisten\nhenkilöitten antamien tietojen pohjalla luoda valoa aviopuolisojen\nyhteiselämään, johtaa minua vilpitön kunnioitus heidän muistoansa\nkohtaan ja vakaumus, että se kaikessa erikoisuudessaan kärsimyksineen\nja iloineen on ollut laatuaan esikuvallista.\n\nEn tullut koskaan kysyneeksi niiltä, jotka olisivat voineet\nvastata, millainen Ebba Stenbäck oli ollut tyttönä. Päättäen hänen\nluonteenlaadustaan myöhempinä aikoina on luultavaa, ettei hän\nnuorenakaan ollut erittäin iloinen, saatikka vallaton. Umpimielisyys\nja harvapuheisuus, jotka myöhemmin olivat hänelle niin ominaisia,\nlienevät varmaan jo tyttöiässä ainakin jossakin määrin olleet hänen\nluonteensa tunnusmerkkejä. Eikä hänellä myöskään ollut ulkonaista\nkauneutta, joka olisi herättänyt huomiota ja, niinkuin monesti\ntavallista on, enemmän tai vähemmän piristävästi vaikuttanut hänen\nesiintymistapaansa ja suhtautumiseensa ympäristöönsä. Oletan siis,\nettä hän alkuaankin oli vakava, hiljainen ja vaatimaton. Kun hän\nsitten, vallan nuorena vielä, ehdottomalla antautumisella liittyi\nherännäisiin, niin mainitut ominaisuudet saivat ikäänkuin pysyvän\nvahvistuksen, etten sanoisi pyhityksen. Niin yleensä, mutta luultavaa\non myöskin, että uusi uskonnollinen elämä sai hänet ajoittain\npuheliaammaksi asioissa, jotka sitä koskivat, ja silloin huomattiin,\nettä hiljainen, vaatimaton tyttö ei suinkaan ollut yksinkertainen,\nvaan järkevä ja selvä ajatuksissaan ja puheissaan. Tällaisena Ebba\nArppe kohtasi Lauri Stenbäckin, ja me ymmärrämme hänen lauseensa:\n\"yhteinen asia vei meidät yhteen\".\n\nAikaisin Ebba Stenbäckin muotokuva on tehty 8 vuotta hänen\nnaimisensa jälkeen. Heinäkuulla 1848 tuli Vaasaan eräs (kotimainen)\ndagerrotypian-tekijä nimeltä Rehnström ja viipyi siellä vuoden ajan.\nTällöin Stenbäckitkin käyttivät ennen kuulumatonta tilaisuutta\nteettää kuvansa, he nimittäin valokuvauttivat itsensä hopealevylle,\nja sitä on kiittäminen, että meille on säilynyt aviopuolisoiden kuvat\nvarsinaiselta herännäisyysajalta.[27] Silloisella koulunrehtorilla,\njolla on papin virkapuku yllä, on heränneitten tapaan jakaus keskellä\npäälakea, mikä antaa parrattomille kasvoille omituisen naisellisen\ntaikka ehkä oikeammin intiaania muistuttavan sävyn. Rouvan tukka on\njaettu ja kammattu aivan samalla tavoin; leninki on musta ja samoin\nolkapäitä peittävä, rinnalle neulalla kiinnitetty silkkihuivi. Puku\non mahdollisimman yksinkertainen, siinä ei huomaa kaulusta eikä\nminkäänlaista koristetta. Kuva esittää Ebban 32-vuotiaana, joten\nsen nojalla voidaan arvata hänen ulkonäkönsä kymmenkunta vuotta\naikaisemminkin.\n\nLauri ja Ebba Stenbäckin aviolla ei ollut mitään romanttista\nalkusoittoa. Runoilija oli muitten nuoruuden ihanteittensa kanssa\nmyöskin hyljännyt sen ihanteen, jonka hän muinoin oli luonut\ntulevasta morsiamestaan ja sanoin sisarilleenkin kuvannut, ja hän\nkosi Ebbaa tuntematta häntä kohtaan sitä hellää tunnetta, jota\nsanotaan rakkaudeksi. Omaksuttuaan heränneitten yleisen mielipiteen,\nettä yhtäläinen uskonnollinen kanta oli ainoa tarpeellinen\nonnellisen avioelämän ehto, hän näin noudatti \"Vanhan testamentin\npatriarkkain esimerkkiä\", ja pitäen maallista rakkautta turmeltuneen\nluontomme ilmauksena hän arvattavasti ei myöskään antanut arvoa\nEbban rakkaudelle häntä kohtaan, jos hän näet oli jonkun kipinän\nhuomannut tämän salatusta tulesta. Että tämä esitys on oikea, siitä\non olemassa useita todistuksia -- vaikka en tässä muistuta muusta\nkuin että hän itse välitti erään sisarensa naimisen tälle ennen\ntuntemattoman pappismiehen kanssa. Mitä Ebbaan tulee, hän tuskin\nsisimmässään ajatteli aviosta samalla tavalla. Miten uskonnollinen\ninnostus saattaakaan ihmisen muuttaa, on kuitenkin rakkaudenkaipuu\nniitä naisluonteen perusominaisuuksia, jotka eivät koskaan katoa,\nja sen vuoksi voimme päättää että mikäli Ebba havaitsi rakkauden\npuutetta miehessään, sikäli hän siitä naisena kärsi. Ken se oli, joka\nsai Stenbäckin kosimaan Ebba Arppea, siitä on eri lailla juteltu. On\nnäet sanottu, että Malmberg kehotti häntä siihen, ja toinen kertomus\non, että Essen oli avioliiton välittäjä. En ollenkaan epäile, että\njälkimäinen tieto on oikea, sillä onhan aivan luultavaa, että Essen\njouduttuaan kihloihin rva Fabritiuksen kanssa ehdotti ystävälleen,\nettä tämä kosisi nuorempaa sisarta. Sitä vastoin Malmberg tiettävästi\nei ollut Ebbaa nähnytkään, ennenkuin tämä matkusti Pohjanmaalle,\nja vaikka kosinta juuri siellä tapahtui, on syytä olettaa, että\nStenbäck jo ennen matkalle lähtöään oli päättänyt asian. Kun minä\nEbba Stenbäckiltä kysyin, miksi Malmberg vihki parin eikä Jonas\nLagus, joka oli vanhempi ystävä, vastasi hän: \"Malmbergilla oli aivan\nerikoinen kyky asettautua ensi sijalle, muitten edelle; hän oli\niloinen, reipas ja yritteliäs.\" -- Semmoisena hän kyllä oli monen\navioliiton alkuunpanija, vaikka ei sentään tämän puheena olevan.\n\nNyt on edessämme kysymys, miten menestyi tai minkä kaltaiseksi\nmuodostui tämä avioliitto, jonka synty tässä on kerrottu?\n\nNiinkuin tiedetään, on moni avioliitto, jonka onnen edellytykset\novat olleet epäiltävää laatua -- tarkotan että se on syntynyt ilman\nrakkautta, milloin mistäkin sovinnaisista syistä --, kuitenkin\ntullut onnelliseksi lasten kautta. Yhteinen rakkaus lapsiin ja\nyhteinen huolenpito niistä sekä siitä johtuneet ilot ja surut ovat\nyhdistäneet vanhemmat keskenään läheisemmin ja sydämellisemmin kuin\nmikään muu vaikutin olisi voinut. Lauri ja Ebba Stenbäckin aviolle ei\nollut tätä onnenaihetta suotu, ja joskin he molemmat vilpittömästi\njakoivat sydämensä hellyyttä ja uhrautuvaa huolenpitoa ottolapsille,\njoita he useampiakin kodissaan vaalivat ja kasvattivat, ei näiden\ntuottama korvaus näytä olleen heille riittävä. Stenbäck, joka ei\nkoskaan tunteitaan salannut, lausui näet jonakin katkerana hetkenä:\n\"Ottolapset ovat oikeiden lapsien ivamukailu ('parodi')\" niin,\nvaikka hän heitä kohteli liikuttavan sydämellisesti! Mutta miten\ntämän laita lieneekään, on silti huomioonotettava, että mainitun\nonnenaiheen puutteen ei suinkaan välttämättömästi tarvitse vaikuttaa\nvierottavasti, erottavasti puolisoihin; kokemus nimittäin todistaa,\nettä sekin voi päinvastoin heitä toisiinsa lähentää, milloin vain tuo\npuute käsitetään ja tunnetaan yhteisesti kestettäväksi.\n\nEttä Lauri ja Ebba Stenbäck olivat rakentaneet avioliittonsa siinä\nhartaassa mielessä, että he maallisessakin elämässään koettaisivat\nylläpitää samaa sopua, samaa yksimielisyyttä, kuin heidän välillään\noli olemassa uskonnollisessa elämässä, siitä ei ole vähintäkään\nepäilystä -- olihan heidän käsiksensä se, että jälkimäisen laatu\nehdottomasti määräsi edellisen laadun. Todellisuudessa he saivat\nkokea, että asia ei ollut niinkään helppo tai yksinkertainen. He\nolivat niin erilaisia luonteeltaan! Stenbäck oli tunteenilmaisuissaan\nniin välitön kuin mahdollista on, sanoissaan niin ajattelemattoman,\nsanoisinko lapsellisen suora, että hän ei lainkaan edeltäkäsin\nmiettinyt, miten ne vaikuttaisivat kuulijaan; Ebba taasen oli\ntässä kaikessa hänen vastakohtansa, hillitty, suljettu. Sangen\nymmärrettävää on siis, että Stenbäck usein suoruudellaan saattoi --\ntietysti tahtomattaan -- loukata vaimoansakin niinkuin hän loukkasi\nmuita, ja siitä johtui, että Ebba, niinkuin hän itse on tunnustanut,\nei voinut olla kohtelematta häntä jonkinlaisella pelonalaisella\nvarovaisuudella. Varsinkin oli niin laita vieraiden läsnäollessa, ja\nse saa käsittämään, että hänen umpimielisyytensä aikaa voittaen ei\nsuinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin enentyi. Tämä selittää miksi\nEbba Stenbäck yleensä teki epäedullisen vaikutuksen vieraisiin.\nSamalla kun Stenbäck iloisena ja vilkkaana koetti huvittaa vieraita,\ntuntui hänen harvapuheinen vaimonsa jäykältä, kylmältä. Muistan\nitsekin saaneeni hänestä sellaisen vaikutelman, kun poikana 1860:n\nvaiheilla joskus omaisteni kanssa olin Isonkyrön pappilassa: isäntä\nse oli, joka meitä alaikäisiäkin huomasi, jota vastoin emäntä ei\nnäyttänyt meistä välittävän. Vasta ikämiehenä, kun jälleen jouduin\ntekemisiin Ebba Stenbäckin kanssa, sain toisen käsityksen hänestä, ja\nminussa heräsi myötätuntoa ja syvää kunnioitusta häntä kohtaan.\n\nItse asiassa Ebba Stenbäck ei sisältään kaikin puolin ollut\nsellainen, miltä hän ulkoapäin näytti, eikä hänen avionsa ollut\nniin onnea ja suloa vailla kuin edellisestä luulisi. Essen,\njoka tässä asiassa epäilemättä kelpaa todistajaksi, on oikein\nsanonut, että hän oli puolisolleen \"uskollinen elämäntoveri, hellä\nhoitajatar pitkänä kärsimyksen aikana ja harras osallinen hänen\npyrkimyksissään\". Ei ainoastaan \"yhteinen asia\", joka oli heidät\nyhteen vienyt, vaan myöskin hänen sydämessään piilevä rakkaus ja\nkunnioitus miestänsä kohtaan antoi hänelle voimia kestää kaikki\nja viimeiseen saakka täyttää kaiken sen, mihin asemansa hänet\nvelvotti. Hänen luonteenlaatunsa teki hänelle mahdolliseksi, kenties\nhelpoksikin välttää pistävää, katkeraa vastausta, kun Stenbäck\noli antanut ärtyisen mielensä tulla ilmi. Päinvastoin hän saattoi\nsemmoisina hetkinä tavata humoristisen sanan tai lauseen, joka\nlauhdutti toisen. Niin esim. kun Stenbäck kerran tultuaan huoneeseen,\nmissä hänen vaimonsa ja sisarensa istuivat neulomuksineen, oli\npaheksunut sitä, että pöytä ja istuimet olivat täynnä vaatekappaleita\ny.m. työtarpeita, Ebba tyynesti lausui: \"Eihän sitä sentään voi\npiironginlaatikossa neuloa!\" -- Toisen kerran, kun Stenbäck\nsuomenmielisyydessään oli vaatinut, että kodissa oli puhuttava\nsuomea, oli Ebba vain sanonut: \"Jos sitä vaatimusta on noudatettava,\ntaitaa käydä niin, että minun sanasäkkini, joka muutenkin vaivoin\naukeaa, jää tykkänään umpeen.\"\n\nMitä Stenbäckin kirjallisiin harrastuksiin tulee, pystyi Ebba\nottamaan niihin osaa. Nuorena hän oli ollut huvitettu lukemisesta\nja vanhempanakin hän luki verraten paljon ruotsalaista ja\nsaksalaista kirjallisuutta -- tietysti pääasiassa uskonnollista,\njollei kuitenkaan yksinomaisesti sitä -- ja läheiset ovat\nkertoneet, että oli hauskaa kuulla heidän keskustelevan lukemistaan\n\"oppineista\" kirjoista, ja oli silloin huomattu, että Stenbäck\nilmeisellä tyydytyksellä ja kunnioituksella oli varteenottanut\nvaimonsa älykkäitä huomautuksia. Edelleen Ebba, huolimatta siitä,\nettei luonteeltaan ollut käytännöllinen, myöskin teki parastaan\nemännän toimien täyttämisessä. Isossakyrössäkin hän, miten\nhajamieliseltä toisinaan olikaan näyttänyt, tunnollisesti hoiti\npappilan monipuolista taloutta, eikä ainoastaan käskemällä lukuisia\npalvelijoita, vaan itsekin ottamalla osaa askareihin, niinkuin maidon\nsiivilöimiseen ja sen semmoiseen. Vihdoin Ebba ei väsynyt hoitamaan\nmiestänsä tämän pitkällisen kivulloisuuden aikana.\n\nSellaisena vaimona kuin tässä on kuvattu Ebba Stenbäck kolmekymmentä\nvuotta eli ja toimi miehensä rinnalla, ja sellaisena hän vähitellen\ntuli tälle yhä tarpeellisemmaksi, eikä vain sitä, hän juurtui\njuurtumistaan hänen sydämeensä. Sitä todistaa kärsivän suusta\nlähtenyt huudahdus: \"Ei kukaan voi asettaa päänalusta niin hyvin\nkuin Ebba\", mutta vielä enemmän eräs toinen sitä ennen kuultu\nhämmästyttävän avomielinen tunnustus: \"Oikeastaan minä en koskaan\nole Ebbaa rakastanut, mutta merkillistä on, että mitä kauemmin me\nolemme yhdessä eläneet, sitä paremmin minä olen hänen kanssaan\nviihtynyt.\" Nämä sanat heittävät mitä kirkkaimman valon puolisojen\nyhteiselämään. Niihin sisältyy myönnytys, että Stenbäck elämänsä\nloppupuolella, jolloin hänen käsityksensä muinoin hylkäämänsä\nrunoudenkin arvosta ja ehdoista selkeni, oli huomannut avioliitoltaan\nalkuaan puuttuneen riittävää perustusta, mutta myöskin että tuo puute\naikaa voittaen korjautumistaan korjautui. Ainoastaan tämä seikka\ntekee ymmärrettäväksi, että ne läheiset, jotka pitemmillä käynneillä\ntäysin perehtyivät Lauri ja Ebba Stenbäckin kotiin, veivät siitä\nmuassaan mitä parhaimman muiston. Niin esim. kirjoittaa minulle eräs\nnyt jo itsekin manalle mennyt Stenbäckin serkuntytär, 30 vuotta tämän\nkuoleman jälkeen, \"että heidän kotinsa, huolimatta varjopuolistaan\",\nhänen muistissaan yhä eli \"ihannekotina\". Että ansio aviopuolisoiden\nyhteiselämän onnellisesta tuloksesta pääasiassa oli hiljaisen,\nvaatimattoman Ebban, sitä ei hänen puolisonsa vähän ylempänä\nsiteeraamassani lauselmassa tullut suoraan sanoneeksi, mutta edellä\nkerrotun nojalla on se kuitenkin ilmeisenä tosiasiana pidettävä.\n\n\nIII.\n\nVaikka edellinen esitykseni olisikin niin oikea, ettei siinä\nolisi mitään korjattavaa, niin ymmärrän ja tunnen kuitenkin,\nettä se antaa ainoastaan vaillinaisen käsityksen Ebba Stenbäckin\npersoonallisuudesta. Senvuoksi tahdon, täydentääkseni kuvausta\nja hankkiakseni lukijalle tilaisuuden vastaanottaa hänestä\nmahdollisimman välittömän vaikutuksen, ottaa tähän erään hänen\nlaatimansa merkillisen kirjeen. Se on kirjoitettu kuusi kuukautta\nhänen miehensä kuoleman jälkeen C. G. von Essenille, joka oli\npyytänyt tietoja vainajasta Pohjalaisten Porthaninjuhlassa pidettävää\nesitelmää varten. Essen samoin kuin myöhemmin minä itsekin\nolemme kirjeestä ottaneet monta kohtaa sepittämiimme Stenbäckin\nelämänkuvauksiin, mutta sittenkin se epäilemättä on mielenkiinnolla\nluettava. Kun näet leski kertoo rakkaasta vainajasta, hän\ntietämättään luo valoa heidän yhteiselämäänsä ja omaan olemukseensa.\nMe huomaamme hänen luontaisen älykkäisyytensä ja arvostelukykynsä\nsiinä, että hän kirjoittaa niin asiallisesti ja osaa valita niin\nkuvaavia piirteitä; me tunnemme, miten lämpimästi hän rakasti\nvainajaa; me näemme, miten hän rakkaudesta ja kunnioituksesta häntä\nkohtaan puolustaa poismennyttä epäsuotuisia muistutuksia vastaan;\nja vihdoin me havaitsemme, kuinka syvästi hän oli eläytynyt siihen\nnäkymättömään yhteiseen, joka oli heidän liittonsa alkuna ja pohjana\nollut. -- Mari ja Lotta, jotka kirjeessä mainitaan, olivat Stenbäckin\nsisaret, leskirouvat Mari Ottelin ja Charlotte Achrén, jotka molemmat\nlapsineen miltei koko Isonkyrön ajan, s.o. toistakymmentä vuotta,\nenimmäkseen taikka ainakin pitkät ajat kerrallaan asuivat veljensä\nja kälynsä luona; Mari Achrén taasen oli Charlotten käly. Muuta\nselitystä kirje tuskin kaipaa.\n\n    Isossakyrössä 25 ja 26 p. lokakuuta 1870.\n\n    Rakas Lanko!\n\n    Kirjeesi lokakuun 10:nneltä sain 17 tai 18 p:nä. Minulla oli\n    juuri silloin tulinen kanto, joka kesti useita päiviä, ja kun\n    minun itse täytyi se toimittaa, en voinut mitään tehdä siihen\n    nähden, jota toivot minulta saavasi. Kirjeeni on todella pannut\n    pääni pyörälle, ja vähäinen lienee se lisä, jonka voin sinulle\n    antaa. Vaikka tosin minulle pitäisi olla sangen tärkeää vetää\n    pieni korteni hänen elämänkuvaukseensa, tunnen kuitenkin\n    kykenemättömyyteni saada mitään kokoon, joka olisi valaisevaa\n    ja jota et itse tietäisi paremmin kuin minä. -- Sitä paitsi\n    oli Mari Vaasassa ja Lotta Karvatissa (Oravaisissa), joten ei\n    minulla ollut heidän muistiansa apuna. Eilen tuli tosin Mari\n    kotiin, ja me aloimme silloin miettiä, emmekö sentään saisi\n    mitään aikaan. Sitä varten Mari lähti tänä aamuna Karvattiin\n    Lotta Achrénin luokse, jolla meistä kaikista on paras muisti ja\n    myöskin kyky käsittää kaikenlaisia karakteristisia piirteitä.\n    Saa nyt nähdä onnistuivatko muistamaan mitään, joka ansaitsee\n    sijaa muistokuvauksessa. Olemme myöskin aikoneet tässä postissa\n    lähettää kyhäelmämme, muuten se olisi liian myöhäistä.\n\n    Siltä ajalta, jolloin tulin hänen vaimokseen, tunnet kaiken\n    tärkeimmän yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä itse. Ja se,\n    mikä yksityisesti koskee meidän keskinäistä suhdettamme, ei\n    kuulu julkisuuteen. Siis voin minä hyvin vähän esiintuoda.\n    Kirjallisissa tuotteissaan hän selvimmin esittäytyy\n    jälkimaailmalle. Kummallista on, että hänellä on niitä niin\n    vähän tallella. Olen katsonut hänen papereitaan ja kirjeitään.\n    Mutta täällä ei ole muuta kuin hänen kirjeenvaihtajainsa\n    kirjeitä hänelle, hänen ansioluettelonsa, joku hänen kirjeensä\n    Östringille, saarnoja ja erinäisten kirjoitusten alustelmia.\n    Kummallista on nähdä, kuinka tarkasti hän on säilyttänyt\n    jokaisen saamansa kirjelipun ja missä järjestyksessä kaikki\n    hänen paperinsa olivat. Kaikessa hän olikin järjestyksen mies,\n    sekä ulkonaisissa yrityksissään että sisällisessä elämässään.\n    Hänen sanansa ja ajatuksensa olivat aina selviä ja naulaan\n    sattuvia, seurustelussa hän saattoi olla hyvin viehättävä, ja\n    se johtui melkoisessa määrässä hänen hyvästä muististaan; tämän\n    sinä kyllä tiedät. Hän oli kummallinen yhdistymä rakastettavaa\n    lapsellisuutta ja läpitunkevaa terävyyttä, niin että vaikka\n    täytyi häntä rakastaa, vaikka täytyi hänestä pitää, tunsi\n    kuitenkin olevansa vähän sidottu ja ikäänkuin orjuudessa hänen\n    suhteensa. Hänen tapansa joka tilaisuudessa suoraan lausua julki\n    saamansa vaikutelmat teki kenties, että hänen suorasukaisuutensa\n    ja kaunistelematon olentonsa ja selväpuheisuutensa loukkasi\n    monta. Vanha Aatami sai alituisesti kolauksia. Varsinkaan ei\n    nykyajan nuoriso oikein viihtynyt hänen seurassaan, vaikka\n    hän itse suuresti nuorisoa rakasti; hän oli tottunut usein\n    ahdistamaan nuoria, eikä sitä aina kärsitty. Kummallista on\n    sentähden havaita, kuinka nuoriso nyt, hänen kuolemansa jälkeen,\n    osottaa mielenkiintoa häntä kohtaan, vaikka aikalaisensa hänen\n    elämänsä loppupuolella näyttivät miltei kokonaan unohtaneen\n    hänet, ja ani harva kävi hänen luonaan sinä pitkänä vankeuden\n    aikana, jolloin hän monivuotisen kivulloisuutensa vuoksi oli\n    ikäänkuin Herran vanki. Mutta ihmeellisintä oli, että hänen\n    sielunsa joustavuus kuitenkin kesti hänen elämänsä kaikkein\n    viimeiseen aikaan asti. Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat\n    melkein kokonaan hävinneet, välähti hänen elävästä hengestään\n    salamoita, jotka hämmästyttivät ympäristöä. Ja kuoleman\n    lähestyessä hän iloitsi niinkuin lapsi, joka pian pääsee\n    kauan kaivattuun isänkotiin. -- Niin, hänen kuolemattomuuden\n    toivonsa oli palava ja voimakas, ja sen perustuksena oli ikuinen\n    kallio Kristus, jonka rakkaus lopun lähestyessä yhä enemmän\n    kirkastui hänen sydämessään. Ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka\n    sydämellisesti hän puhutteli jokaista ja kuinka nöyrästi hän\n    saattoi pyytää anteeksi halvimmaltakin ympäristössään, jos hän\n    luuli kärsimättömyydellään taikka muuten loukanneensa häntä.\n    Monesti hän lausui julki ilonsa siitä, että oli löytänyt\n    Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja hän ihmetteli ihmisten\n    mielettömyyttä, \"etteivät elämänsä aikana etsineet Jumalaansa ja\n    vapahtajaansa, jotta heillä olisi lohtua elämässä ja kuolemassa\"\n    -- sanat ovat hänen omansa. -- Mielessäni on lukemattomia\n    sellaisia lauseita hänen sairausaikansa tai kivulloisuuselämänsä\n    viimeisiltä vuosilta, jolloin hän niinkuin pian poimittava\n    hedelmä kypsyi iäisyyttä varten. Tämä aika on minulle muistissa\n    rakas, ja aina minä tahdon palata siihen. Vaikka oli tuskallista\n    olla niin monipuolisen kärsimyksen ainainen todistaja,\n    tuotti meille sentään yhteinen kristillisyystoivomme monta\n    suloista hetkeä. -- Olihan elämämme muuten jotenkin kuivaa ja\n    yksitoikkoista -- meiltä kun puuttui sitä, joka tavallisimmin\n    on avioliiton korkein ilo. Sairautensa aikana hän kerran sen\n    johdosta lausui: \"Sydämeni on ollut vieras isänilolle, mutta\n    siitäkin voidaan sanoa: kurita täällä, säästä siellä.\" --\n    Arvatenkaan ei tämmöistä sovi panna Joukahaiseen;[28] mutta minun\n    täytyy antaa ajatukseni kulkea omaa tietään, muuten ei tästä tule\n    mitään.\n\n    Minun pitäisi kai muistoissa palata varhaisempiin aikoihin.\n    Oikeastaan lienee hän runoilijalahjallaan herättänyt enintä\n    mielenkiintoa, mutta sinä tiedät kyllä, kuinka paljon hän\n    eräänä aikana sai sen vuoksi kärsiä, ja luultavasti se vaikutti\n    tyrehdyttävästi hänen runosuoneensa. Itse hän joskus lausui: \"Jos\n    on Jumalalta saanut jonkun lahjan, miksi ei voi kiitollisuudella\n    tunnustaa sitä? Tiedättekö miksi runojani on niin ylistetty? --\n    sentähden että niissä on hitunen totuutta.\" Kaikessa hän tahtoi\n    selvyyttä ja totuutta, ja sentähden hän ei pitänyt hämäryydestä\n    ja voivottelevasta onnettomuusteeskentelystä useiden nuorempien\n    runoilijoiden tuotteissa. \"Pitää olla todenperäinen\", sanoi\n    hän monesti, \"tulee antautua semmoisena kuin on. 'Turhuutta\n    paljon uskotahan'.\" -- Lukeminen oli hänelle rakkainta tehtävää.\n    \"Hyvä kirja on paras seura, mikä saatavissa on\", hän lausui.\n    Mielenkiinnolla hän luki Fredrika Bremerin kirjoja, mutta hän\n    sanoi häntä nerokkaaksi hupsuksi, eikä hänellä ollut suurta\n    luottamusta hänen kristilliseen suuntaansa. Sinä tunnet hänen\n    ajatuksensa Topeliuksen runoudesta, ja miten hän arveli sen\n    vaikuttaneen vahingollisesti nuorempaan polveen.\n\n    Hänen heikkouksiinsa on luettava halu kurittaa toisia ja\n    käyttää liian teräviä ja kovia sanoja, yhä pysyen näöltään\n    mitä viattomimpana; kun hän oli saattanut hätyytetyn melkein\n    epätoivoon, tiesi hän tuskin mitään sanoneensa. Hänen\n    \"kärsimättömyytensä\", josta Vasabladetkin puhui, ei kuitenkaan\n    ollut ylen suuri verrattuna hänen kärsimykseensä; koettapas\n    kaksitoista vuotta joka talvi olla 8 à 9 kuukautta suljettuna\n    neljän seinän sisään, olla kykenemätön ryhtymään virkatoimiin\n    sekä seurustella ainoastaan muutamien naisten kanssa. Siitä\n    huolimatta hän sentään joka ilta 6:n ja 7:n välillä tuli\n    ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvalle, jonka oli varta\n    vasten teettänyt mukavaksi ja sopivaksi kipeälle rinnalleen.\n    Jollemme kaikki silloin olleet paikalla, saattoi hän tulla\n    oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin asettaa niin, ettei\n    ketään kaivattu. Pikku Inezen [Alcenius] kanssa, joka pienestä\n    lapsesta saakka ajoittain oli meidän luonamme, hänellä silloin\n    oli tapana paljon jutella, hän leikkasi hänelle paperinukkeja\n    ja muita kuvia; joskus leikittiin ominaisuusleikkiäkin\n    (egenskapsleken), ja silloin tuli kaikkien olla mukana. Toisinaan\n    alotti hän myöskin vakavampia keskusteluja sekä hengellisistä\n    että maallisista aineista. Hänen puheensa olivat säännöllisesti\n    laadultaan painavia, syvällisiä, sillä tyhjää lavertelua hän\n    ei voinut kärsiä eikä hän semmoiseen koskaan antautunut. Hänen\n    huomautuksissaan oli aina suolaa ja terävyyttä.\n\n    Kesäaikoina oli hänen huvinaan hoitaa kukkia ja pieniä [kasvi-]\n    laitoksia. Kumminkaan ei voi sanoa hänen hyvin menestyneen\n    kukkien istuttamisessa. Hänen kukkansa olivat yksinkertaisinta\n    ja jokapäiväisintä lajia, mutta sittenkin hän niitä rakasti, ja\n    olihan niin ollen yhdentekevää, olivatko ne toistenkin silmissä\n    kauniita vai eivätkö. Ne vaativat kuitenkin huolellista hoitoa.\n\n    Myöhempinä vuosina oli virsikirja hänen rakkain työnsä, ja\n    sillä aikaa, kun se antoi hänelle tehtävää, oli kuin hänen\n    ruumiinvoimansakin olisivat virkistyneet. Joka aamu oli se hänen\n    kahvipöydällään, ja hän luki siitä ääneen eniten rakastamiansa\n    virsiä, niinkuin muutamia pääsiäisvirsiä, jotka hänestä olivat\n    oikeita voittolauluja, muutamia kuolemaan valmistusvirsiä, esim.\n    383, ja monta muuta. -- Monivuotisen kivulloisuutensa tähden hän\n    ei voinut toivomuksensa mukaan työskennellä seurakunnassaan.\n    Mutta hän käytti kumminkin joka tilaisuutta puhuakseen ihmisten\n    kanssa. Ja mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, mikä\n    seurakuntaa koski. Köyhinä vuosina hän oli niinkuin muutkin papit\n    avunhakijain piirittämä. --\n\n    Luullakseni on minun nyt paras lopettaa. En tiedä, kelpaako\n    tämä kaikki mihinkään, mutta en ole voinut saada enempää\n    taikka parempaa toimeen ja sentähden päätän nyt sydämellisillä\n    terveisillä rakkaalle ympäristöllesi ja pysyn hartaana kälynäsi.\n\n                                                    Ebba.\n\n    En löydä Östringin kirjeitä. Minun olisi pitänyt kirjoittaa\n    uudestaan tämä sotku, mutta en enään ennätä, sillä posti menee\n    pian. --\n\n    Vielä tahdon lisätä vähän hänen virantoimituksestaan, mikäli\n    muistan. Sitä aikaa, jolloin hän oli rehtorina Vaasassa, piti\n    hän itse onnellisimpanaan. Hänellä oli silloin mieluinen virka\n    ja, lapsista kun piti, hän rakasti poikiansa, ja nämä pitivät\n    myöskin hänestä. Kun hän tuli Isoonkyröön, oli hänellä paljon\n    suuria suunnitelmia, ja vilkasluontoisena    hän kävi asiaan käsiksi\n    liian kiihkoisesti, niin että hän lukukinkereillä saattoi jatkaa\n    k:lo 6:een tai 7:ään illalla, mutta ei hän sitä kauan kestänyt,\n    hänen terveytensä murtui, ja jo 1857 oli hän niin heikko,\n    että hän vaivalla saattoi saarnata. Se oli hänelle suureksi\n    ristiksi, hän valitti sitä usein ja hän mietti paljon, kuinka\n    voisi päästä lähemmäksi kansaa. Eräänä syksynä hän määräsi yhden\n    päivän viikossa taikka kuukaudessa, jolloin ken tahansa saisi\n    tulla hänen luokseen, ja silloin puhuttaisiin kaikenlaisista\n    asioista. Mutta ei sitä kestänyt kauan, vähitellen jäi toinen\n    toisensa perästä tukematta, niin että lopuksi tuli ainoastaan\n    yksi, ja silloin hänen täytyi lopettaa. Ja niin kävi monen hänen\n    suunnitelmansa. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan kaikki\n    näytti niin helpolta toteuttaa, mutta yritykset törmäsivät\n    jokapäiväisyyden koviin kallioihin. -- Mutta ei hän silti\n    masentunut, vaan koetti sirottaa siemeniä, milloin vaan sopi.\n    Nyt hänen kuolemansa jälkeen kuuleekin monen kiitollisuudella\n    muistelevan hänen sanojaan ja puheitaan. Ja harvoin hän päästi\n    ketään luotansa tekemättä jotakin omalletunnolle käypää\n    kysymystä: Oletkos herännyt ihminen? tuletkos autuaaksi, kun\n    kuolet? j.n.e.\n\n    Mari on nyt kotona ja toi todella muassaan vähän [tietoja] Laurin\n    lapsuudesta ja nuoruudesta, joka kenties on mielenkiintoista.\n    Lotta ja Mari Ottelin olivat ensin panneet muistonsa paperille.\n    Mari Achrén toimitti sen sitte runolliseen tyyliinsä, mutta me\n    lähetämme myöskin Lotan proosamaisen kyhäelmän täydennykseksi\n    Mari Achrénin kukkasesitykseen, joka on laadittu korkean\n    runolliseen henkeen. Myötä seuraa Laurin kirje isälleen Östringin\n    kuolemasta y.m. sekä myöskin eräs Laurin kirje Östringille. Muuta\n    ei meillä ole lähettää. Hyvästi!\n\n                                                     Ebba.\n\nTuskin on tarpeen huomauttaa, että tämä kirje ei ainoastaan\nliikuttavasti todista, kuinka rakkaana vainajan kuva eli\njälkeenjääneen puolison sydämessä, vaan myöskin esityksen puolesta\non perin huomattava. Helposti näkee, että se on kirjoitettu suoraan\npaperille, mutta antaessaan, niinkuin itse sanoo, ajatuksensa kulkea\nomaa tietään on tekijä luonut miehensä luonteesta sekä ulkonaisesta\nja sisällisestä elämästä kuvauksen, jonka eheyttä ja täydellisyyttä\nhän suuressa vaatimattomuudessaan ei arvannutkaan.\n\n\nIV.\n\nEn tiedä mitkä salaiset syyt sen vaikuttavat, mutta jotenkin\nsäännöllistä näyttää olevan, että merkkimiehen nimi hänen kuoltuansa\nodottamattomalla tavalla ensiksi peittyy unhon verhoon. Hänestä\npuhutaan ja kirjoitetaan niin vähän, että saattaisi luulla hänen\nmuistonsa tuomitun iäksi katoamaan. Niin ei kuitenkaan ole laita.\nJonkun ajan, noin kolmisen kymmenen vuoden päästä -- joskus varemmin,\njoskus myöhemmin -- alkaa muistoa pimennys hälvetä, vainajaa\naletaan jälleen muistella, hänen tekojaan ja luonnettaan esitellä\nja arvostella, jopa ottaa joku seikkaperäisesti kuvatakseen hänen\nelämäänsä ja toimiansa, siten palauttaakseen hänet kirkastettuna\nhahmona kansan tietoisuuteen. Toisin sanoen: on kuin samanikäiset\nharvoin haluaisivat kuvata poismenneen merkkimiehen elämää, vaan se\njää lähinnä seuraavan polven asiaksi.\n\nSemmoinen oli Lauri Stenbäckinkin kohtalo. Se mikä sai minut\nkirjoittamaan hänen elämäkertansa oli lähinnä, että vähän ennen olin\ntutkinut ja kertonut isokyröläisen Elias Brennerin elämänvaiheet;\nvanhemmat Isonkyrön-muistot toivat mieleeni myöhemmätkin, joista\nStenbäck oli minusta merkillisin. Että hänen kuolemastaan juuri\nsopiva aika, 30 vuotta, oli umpeen kulumaisillaan, sitä en silloin\najatellut. -- Lauri Stenbäckin ohella muistui mieleeni myöskin hänen\nleskensä, joka vielä oli elossa, ja ensimäisiä tehtäviäni oli lähteä\ntapaamaan häntä.\n\nEbba Stenbäck oli miehensä kuoleman jälkeen, nautittuaan yhden\narmovuoden, v. 1871 muuttanut Vaasaan. Siellä hän oli vuokrannut\nasunnon kamarineuvos Herman Rosenbergin talossa, joka on viimeinen\nKoulukadun pohjoisessa päässä. Sekä läntiseltä että pohjoiselta\npuolelta on talo Marian puiston koivujen ja kuusien ympäröimä,\nainoastaan katu välillä. Avaran pihan pohjoispuolella on pienehkö\nrakennus, jossa \"tohtorinna\" oli asuttavakseen saanut salin, kaksi\nkamaria ja keittiö. Ja siinä hän sitten pysyi koko elämänsä, vaikka\ntalo useat kerrat vaihtoi omistajaa. Rosenbergin kuoltua 1874 se\njoutui H. F. Antellin haltuun, ja kun hän oli kuollut 1893, osti sen\nmerikapteeni, asessori Alfred Burman, joka hänkin vuorostaan kuoli\njättääkseen talon leskelleen, joka nykyään sen omistaa.\n\nVuokralaisen ja talon omistajien väli oli aina mitä parhain.\nRosenbergin rouvan (Katarina Kristina Kaskas) sanotaan olleen\nStenbäckin serkku, ja vaikka hän jo oli kuollut (1859), selittää se\nosaltaan, että kamarineuvos ystävällisesti seurusteli Ebba Stenbäckin\nkanssa; joskus heidän nähtiin yhdessä ajavan kirkollekin. Yhtä\nkohtelias vanhaa rouvaa kohtaan oli Antell. Vaasassa ollessaan hän ei\nlaiminlyönyt käydä hänen luonaan sekä silloin tällöin kutsua luokseen\nhänet sekä täysihoitolaisen (joku kansakoulunopettajatar), jolle\nEbba Stenbäck oli luovuttanut toisen kamarinsa, ja matkustaessaan\nulkomaille hän varotti palvelijoitaan mitenkään häiritsemästä\nvuokralaista; heidän tuli aina kunnioittavasti kohdella häntä.\n\nAsettuessaan kaupunkiin Ebba Stenbäck arvatenkin oli ajatellut\nsaavansa pian seurata puolisovainajaansa. Tosin hän ei vielä ollut 55\nvuotta vanhempi, mutta hän oli niin paljon kokenut, että hän syystä\nsaattoi olettaa saavuttaneensa elämän iltapuhteen. Todellisuudessa\nhänellä oli edessään uusi elämä -- niin pitkäksi tuo puhde venyi.\nMitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se kyllä turvattu. Tietääkseni\noli hänen eläkkeensä 1,000 markan suuruinen, jota paitsi hänelle\nmiehensä jälkeen oli jäänyt noin 30-40,000 markan pääoma.\n\nKun minä 1870- ja 1880-luvulla säännöllisesti vietin kesäkauteni\nVaasassa, näin usein Ebba Stenbäckin, kuulin myös hänestä puhuttavan,\nmutta en muista silloin kertaakaan sattuneeni hänen seuraansa. Eikä\nse ollut kumma, sillä hän eli mahdollisimman hiljaista elämää,\nollen enimmäkseen kotona. Kirkossa hän sentään kävi säännöllisesti\njoka sunnuntai, välittämättä ilmoista. Mitä seurusteluun tulee, oli\nse jotenkin rajotettu. Hänen aikaisempia ystäviään ja tuttaviaan\nVaasassa olivat lehtorinrouva Paulina Friberg (A. Meurmanin sisar),\nlehtorinrouva Fredrika Lovisa Laurén, rehtorinrouva Sofia Vilhelmina\nHallsten, pastorinrouva Karolina Forsman, neidit Hilda ja Anna\nHellman, Stenbäckin serkuntyttäret kauppaneuvoksenrouva Mari Hartman\nja hänen sisarensa Karolina Malmberg (sittemmin rovastinrouva Borg)\ny.m. Ystäviensä kanssa Ebba Stenbäck perusti lukuyhdistyksen, joka\nkokoontui määräpäivinä ja jossa yhdessä luettiin vakavanlaatuista\nkirjallisuutta. Myöhemmin hän myöskin, oli jäsenenä n.s.\nraamattukeskustelu-yhdistyksissä, joissa joku pappi oli keskustelua\njohtamassa.\n\nNäissä ja muissakin samanlaisissa yhdistyksissä Ebba Stenbäck aivan\nluonnollisesti ja ikäänkuin itsestään sai johtavan aseman. Vaikka\nhän esiintymisessään oli vaatimaton kuin ennenkin, hänen tietonsa,\nlukeneisuutensa ja kokemuksensa hengellisissä asioissa sekä lisäksi\nselvä ja johdonmukainen esitystapansa vaikuttivat, että häntä\nerityisellä kunnioituksella kuunneltiin. Kun hänen kuulonsa aikaa\nmyöten heikontui, oli muitten tapana lukiessa ja keskustellessa\nasettua istumaan hänen ympärilleen, joten hän, niin sanoakseni,\nruumiillisestikin tuli muodostamaan pienen seurapiirin keskipisteen.\n\nYmmärrettävää on, että Ebba Stenbäckin ystäväpiiri, josta olen\njoitakuita luetellut, ei pysynyt koossa ja muuttumattomana läheskään\nniin kauan kuin hän itse pysyi elossa. Jollei se olisi uudistumistaan\nuudistunut, olisi hän vihdoin jäänyt aivan yksikseen. Toiset\nmuuttivat pois paikkakunnalta, toiset kuolivat taikka tulivat\nmuuten kykenemättömiksi olemaan mukana, mutta aina ilmestyi toisia\nsijaan, ja nämä myöhemmin tulleet olivat yhä nuorempia Ebbaan\nverrattuina. Aivan erikoisen, entisen pappilanrouvan tuttavapiirin\nmuodostivat eräät Isonkyrön ja Ylistaron köyhät muorit ja mummot\nsekä myöskin samankaltaiset vieraat Klemetsöön \"Vapaakodista\"\n(kaupungin köyhäintalosta), joiden oli tapana käydä hänen luonaan\nsaamassa vaate- ja raha-apua. Nekin kuolivat ennenkuin heidän\nsuosijansa, joten niitä viime aikoina ei enää nähty. Eräs Ebba\nStenbäckin nuoremmista ystävistä on minulle kertonut kaikenlaista\nhänen loppuelämästään, mutta ennenkuin puhun siitä, tahdon mainita\npari sanaa siitä persoonallisen tuttavuuteni uudistumisesta hänen\nkanssaan, jonka yritykseni kirjoittaa Lauri Stenbäckin elämäkerta\naiheutti.\n\nJoulunaikana 1896 kävin ensi kerran vanhan rouvan luona, jota en\nollut tavannut sen jälkeen kuin koulupoikana olin ollut Isonkyrön\npappilassa. Astuessani eteisestä vasemmalle, suureen saliin, jossa\noli akkuna sekä pohjois- että eteläseinässä, lehahti vastaani oikea\nmaalaispappilan tunnelma. Matot lattialla, yksinkertaiset, pitkin\nseiniä asetetut huonekalut, ruukkukasvit, kaikki muistutti monesti\nennen nähtyä. Vastaanottamaan ilmestyi palvelijatar eli emännöitsijä.\njolle ilmaisin nimeni ja toivomukseni tavata tohtorinnaa. Hän\nmeni toiseen niistä kahdesta kamarista, joiden ovet nähtiin salin\nperällä, ja pian tuli näkyviin se, jota olin kysynyt. Ebba Stenbäck\noli silloin 80 täyttänyt, valkohapsinen, vuosien kutistama mummo,\nmutta vakavin askelin hän astui minua kohti, tervehti minua vanhana\ntuttuna ja vaati minua istumaan keinutuoliin. Itse hän istuutui\naivan lähelle, sillä hänen kuulonsa oli heikko, vaikkei vielä siinä\nmäärässä, että keskustelu olisi ollut vaikea. Kun selitin käyntini\ntarkotuksen, hän luonnollisesti tarjoutui antamaan kaiken avun, minkä\nsuinkin voi, ja haastattelu alkoi. Mitä Ebba Stenbäck silloin ja\nmyöhemmin minulle kertoi, on tarpeetonta tässä esittää, sen olen jo\npannut Lauri Stenbäckin elämäkertaan. Mitä minä sitävastoin tahdon\ntässä painostaa, on se erinomainen muistintarkkuus, se selvyys ja\ntäsmällisyys tiedoissa, se vaatimattomuus itseensä ja hienotunteisuus\nmuihin nähden, jonka huomasin hänen puheissaan. Niinkuin jo ennen\nolen maininnut, sain nyt aivan toisen käsityksen Ebba Stenbäckistä\nkuin mikä minulla ennestään oli, ja sentähden minä täysin ymmärsin\nrehtori Alfred Kihlmanin, joka, kun minä Helsinkiin palatessani\nsatuin yhteen matkaan hänen kanssaan, lausui aina mielihyvällä\nkäyneensä vanhan sukulaisensa luona, sillä hän oli henkisesti\nharvinaisen etevä nainen ja elämänkokemukseltaan rikas. --\n\nSeuraavina vuosina kävin vielä useita kertoja Ebba Stenbäckin\nluona, sillä paitsi elämäkertaa oli siihen muitakin aiheita; olin\nnäet myöskin ottanut julkaistakseni Stenbäckin runoelmat uutena\nlisättynä painoksena. Toisinaan kun en voinut persoonallisesti häntä\ntavata, tein kysymykseni kirjallisesti, ja hänen kirjeensäkin olivat\nniin selvästi ja virheettömästi kirjoitettuja, että oudon olisi\nollut mahdoton ajatella tekijän olleen yhdeksännellä kymmenellä.\nViimeisellä käynnilläni -- silloin hän jo aikoja ennen oli saanut\nkäteensä puolisonsa elämäkerran -- Ebba Stenbäck uskoi minun haltuuni\nvainajan jälkeenjääneet paperit, jotka minä sittemmin lupaukseni\nmukaan, ennen hänen kuolemaansa, olen toimittanut yliopiston\nkirjastoon. Sekin, että hän luovutti nämä paperit -- enimmäkseen\nyksityisiä kirjeitä -- jälkimaailmalle säilytettäväksi, osottaa\nvalistunutta mieltä, jommoista ei suinkaan aina tapaa. Kuinka paljon\nsivistyshistoriallisesti arvokkaita kirjeitä ja asiapapereita onkaan\nmaassamme hävitetty sulasta yksinkertaisuudesta ja ahdasmielisyydestä!\n\nVihdoin tulee minun tähän kuvaukseeni Ebba Stenbäckistä lisätä\nerinäisiä piirteitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen olen kuullut\nhänen ylempänä mainitun ystävänsä suusta.\n\nUskonnolliselta kannaltaan Ebba Stenbäck muuttumatta pysyi\nraamatullisella ja kirkollisella pohjalla, itsekseen lukien J.\nT. Beckin ja M. F. Roosin teoksia. Jo Stenbäckin eläessä oli hän\nsamoin kuin tämäkin vapautunut herännäisyyden yksipuolisuudesta --\nhuomaahan sen jo kuvastakin, joka esittää hänet keski-ikäisenä --,\nja edelleenkin hän, niinkuin yleensä entiset vanhat heränneet, oli\nvapaamielisempi kuin ennen. Muun muassa se näyttäytyi siinä, että\nhänellä oli tapana käydä kuuntelemassa vapaakirkollisia saarnaajia.\nVäärin olisi kumminkin luulla hänen olleen taipuvaisen liittymään\ntoiseen tai toiseen lahkoon. Hänen mielenkiintonsa vapaakirkollisiin\njohtui nimittäin yksinkertaisesti harrastuksesta oppia tuntemaan\nmaassamme ilmaantuvien eri uskonsuuntien laatua ja luonnetta. Sillä\nalalla hänellä kuuluukin olleen sangen laaja- ja seikkaperäisiä,\ntietoja, ja se saa kysymään, perustuuko tässä ilmenevä, laadultaan,\nniin sanoakseni, tieteellinen mielenkiinto johonkin alkuperäiseen\ntaipumukseen vai Stenbäckin vaikutukseen? -- Charlotte Achrén,\njoka myöskin eli 90-vuotiaaksi, piti puolestaan ankarasti kiinni\nvanhasta herännäisyydestä, ja sentähden hänen sanotaan tulleen\nhyvin levottomaksi, kun hänelle oli kerrottu, että Ebba kävi\nvapaakirkollisten kokouksissa, jopa oli hän keventänyt sydäntänsä\nkirjoittamalla kälyllensä varottavan kirjeenkin.\n\nJoskin hengelliset asiat aina olivat Ebba Stenbäckistä tärkeimmät, ei\nhän sentään ollut tietämätön maailmankaan menosta. Niin kauan kuin\nvoimat suinkin sallivat, hän luki sanomia ja ylläpiti kirjeenvaihtoa\nsukulaistensa kanssa, siten seuraten sekä julkista että läheisempien\nyksityistä elämää. Toiselta puolen ei häntäkään unohdettu, kun\ntoista tai toista tarkotusta varten vedottiin yleisön myötätuntoon.\nPaikkakuntalaisten oli näet tapana esittää hänellekin listoja,\njoihin oli merkittävä apua milloin minkin asian hyväksi. Yleensä\nhän ei pitänyt \"listoista\" -- eikä ihme, sillä kukapa on kuullut\nkenenkään niistä pitävän? Hän tiesi näet mitä tahtoi avunannollaan\nedistää eikä sentähden halunnut avustaa semmoista, joka oli\nulkopuolella hänen omaa harrastuspiiriänsä. Kuvaavana piirteenä\nmainitsen, että hän esim. kieltäytyi merkitsemästä mitään Vaasaan\npystytettävää Z. Topeliuksen muistopatsasta varten, mikä luullakseni\ntapahtui uskollisuudesta miehensä muistoa kohtaan. Stenbäck näet ei\nihaillut Topeliuksen runoutta: hänestä se oli liian kevyttä, jopa\ntyhjän helkkyvää, ilman sitä ajatuksen ja tunteen syvää totuutta\nja hehkua, jotka olivat hänen oman runottarensa tunnusmerkit.\nSitä paitsi hän ei voinut hyväksyä niitä perusjohteita, jotka\nnuorempi runoilija, myöhemmin kutsuttuna ruotsalaisen virsikirjan\nuudistamiskomiteaan, oli ottanut noudatettavakseen. Ebba oli vielä\nvanhanakin puhunut siitä pettymyksestä, jonka Stenbäckille tuotti\nhänen virsikirjaehdotuksensa hylkääminen, ja siihen oli ensi sijassa\nTopelius ollut syypäänä. Jollei Ebba, niinkuin on hyvin mahdollista,\nyleensä pitänyt muistopatsaita pelkkänä turhuutena, riittää tämä\nselittämään, miksi hän kieltäytyi antamasta ropoansa sellaiseen\ntarkotukseen. Missään tapauksessa ei ole oletettavissa, että hänen\nmenettelynsä olisi johtunut kostonhalusta Topeliusta kohtaan;\npikemminkin on se osotuksena hänen rakkaudestaan puolisovainajaansa,\njonka kanssa hän tunteessaan yhä oli yhtä maata.\n\nMuuten näkee Ebba Stenbäckin testamentista, minkälaisia yrityksiä\nja laitoksia hän tahtoi auttaa. Paitsi eräälle ottotyttärelle ja\nerinäisille sukulaisille oli hän siinä määrännyt annettavaksi\nmiltei poikkeuksetta 2,000 markan eriä Isonkyrön ja Ylistaron\nkansakouluille, pyhäkoululaitokselle, pakanalähetykselle, köyhille\nsäätyläisille (pauvres honteux), köyhille polttopuiksi, varattomien\nsäätyläisnaisten kodille j.n.e. -- Pari omituista lahjotusta\nosottaa, kuinka tarkkamuistinen Ebba Stenbäck oli. Hän sanoo\nsaaneensa sisareltaan naimisiin mennessään 2,000 assignationi-ruplaa\n(2,000 mk.) sekä myöhemmin, kun Stenbäckin ja hänen toimeentulonsa\nensi aikoina oli hyvin niukka, sisarentytärtensä miehiltä, Frans\nBergrothilta ja A. W. Ingmanilta, kummaltakin 1,000 ass.-ruplaa, ei\nlainaksi, vaan palkkioksi siitä, että hän oli ollut sisarentytärtensä\nopettaja, ja nyt hän noiden aikoja sitten kuolleitten antajien\njälkeläisille määrää niin suuren summan, kuin hän muinoin (noin 70\nvuotta sitten) oli saanut.\n\nKun Ebba Stenbäck teki viimeiset muutokset ja lisäykset\ntestamenttiinsa, oli häntä kohdannut se suuri suru, että hänen\nottopoikansa, tohtori Jakkus Stenbäck, oli kuollut. Kiistä monista\nottolapsista, jotka Lauri ja Ebba Stenbäck olivat hoitaneet ja\nkasvattaneet, oli Jakkus ollut heille rakkain, ja hänelle he olivat\nalkuaan määränneet isoimman osan omaisuuttaan. Myöhemminkin oli Ebban\nja hänen ottopoikansa väli erittäin hyvä, ja he vaihtoivat usein\nkirjeitä. Jakkus oli näet joutunut piirilääkäriksi Pudasjärvelle,\nsiis niin kauas Vaasasta, ettei seurustelusta voinut olla\npuhettakaan. Vuosien päästä Jakkus kuitenkin haki Uudenkaarlepyyn\nkaupunginlääkärin-virkaa ja saikin sen. Sen johdosta hän syksyllä\n1899 kirjoitti ja kysyi äidiltään neuvoa, möisikö omaisuutensa\nPudasjärvellä vai muuttaisiko tavaransa Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti\noli neuvonut häntä myymään kaikki, mikä oli vähemmin arvokasta, ja\nkuljettamaan ainoastaan parhaimmat huonekalunsa uuteen asuinpaikkaan.\nKirjeeseen ei kuitenkaan tullut vastausta, ja äiti luuli hänen jo\nmuuttavan ja alkoi odottaa häntä jouluksi käynnille, josta poika ei\ntahtonut edeltäkäsin ilmottaa, jotta ilo olisi sitä suurempi. Mutta\nhän ei tullutkaan. Silloin äiti odotti Jakkustaan uudeksi vuodeksi,\nmutta yhtä turhaan. Vasta tammikuun lopulla saapui Pudasjärven\napteekkarin kirjoittama kirjekortti, joka sisälsi lyhyen ilmotuksen:\nTohtori Stenbäck kuoli tänä aamuna (24/1). Ebba Stenbäckille tämä oli\nkova isku. \"Minun poikani! minun tohtorini!\" oli hän huudahtanut,\nja palvelijatar sanoo silloin ensi kerran nähneensä hänen itkevän,\nkatkerasti itkevän. Hän oli menettänyt mitä hänellä oli rakkainta\nollut maan päällä. Jakkus kuoli keuhkotulehdukseen, jonka hän lienee\nsaanut tehdessään pitkän matkan jonkun sairaan luokse; jo sitä ennen\noli hänen nuori vaimonsa kuollut samaan tautiin.\n\nMerkillistä on, että useat, jotka ovat tunteneet Ebba Stenbäckin\nhänen keski-iällään, ovat lausuneet julki sen havainnon, että\nhän vanhana oli vähemmin umpimielinen. Silloin hän näet oli\nollut puhelias, jopa iloinenkin ja mielellään käyttänyt hupaisia\nsananlaskuja ja puheenparsia. Hän oli usein kertonut entisistä\najoista ja ihmisistä, Laurista (\"Lars\", sanomatta häntä miehekseen)\ny.m. Kaikkein viimeisinä aikoina hän oli mieluimmin puhunut\nlapsuudenkodistaan ja sisaruksistaan. Oli kun iän enentyessä\nyhä varhaisemmat muistot olisivat hänessä virkistyneet. Niistä\njutellessaan oli hän kerran hymyillen sanonut: \"Tiedätkös, äitini oli\nnimeltään A. B. C!\" Epäilemättä oli sillä hetkellä vanhuksen mieleen\njuolahtanut vanha, äidin nimen alkukirjaimia tarkottava sukkeluus,\njoka ennen muinoin oli kotipiiriä huvittanut.\n\nEbba Stenbäckin uskollinen palvelijatar muistaa vielä monta lausetta,\njotka ilmaisevat hänen humoristista mielenlaatuaan. Kun hän noin\npuoli vuotta ennenkuin tuli aivan vuoteen omaksi, oli maannut\nniin kauan, että söi einettä vasta kl:o 1 p:llä, oli palvelijatar\nlausunut: \"Kylläpä ollaan ylhäisiä, kun syödään einettä näin\nmyöhään.\" Vastaus kuului: \"Kunpa vaan en tulisi niin ylhäiseksi,\netten enää nouse ollenkaan.\" Eräänä toisena päivänä hän sanoi:\n\"Ingenting hör jag, ingenting gör jag och inte dör jag.\" (En kuule\nmitään, enkä tee mitään, enkä minä kuolekaan.)\n\nVoimat heikkenivät heikkenemistään. Viime kerran hän oli ulkona\nkesällä 1910. Eräs tuttava oli pyytänyt valokuvata hänet, ja hän\npukeutui ja asettui istumaan asuntonsa portaille. Usein hän istuskeli\npitkät tovit haaveissaan ja lausui sitte havahtuessaan: \"Minä uneksin\nvalveilla houreissani.\"\n\nUsein on jo mainittu Ebba Stenbäckin vaatimattomuus. Erittäin\nse tuli näkyviin siinä, ettei hän halunnut puhua puolisonsa\nrunoilijamaineesta eikä hänen runoelmistaan. Kuitenkin huomattiin\nviime aikoinakin, että jonkunlainen valo kirkasti hänen kasvojansa,\nmilloin hän kuuli jotakin virttä veisattavan Stenbäckin\nvirsikirjasta. Myöskin oli Stenbäckin elämäkerta ollut viimeinen\nkirja, jota hän käsissään piti; kumuunkaan hän ei enää voinut sitä\nlukea, hän ainoastaan käänteli kirjan lehtiä. Kun runoilijan syntymän\n100-vuotis-päivänä eräästä tutusta perheestä oli lähetetty kysymään,\nsaisiko muuan naiskuoro tulla laulamaan, hän oli hiljaisesti\nvastannut: \"Kyllä saavat laulaa, jos tahtovat.\"\n\nMainittua merkkipäivää viettäessä (26/10 1911) oli Ebba Stenbäck\njo enemmän kuin vuoden ajan, s.o. edellisestä syksystä asti, ollut\nvuoteen omana. Vuosien taakka ja siitä johtuva ruumiillinen heikkous\npainoi vanhuksen vuoteelle; mitään erikoista tautia hänellä ei\nollut. Henkisesti hän pysyi selvänä viimeiseen saakka, mutta kuulo\noli hyvin huono, joten häntä oli vaikea puhutella. Lopulta tuli\nhänen äänensäkin niin heikoksi, että hänen puhettaan tuskin kuuli.\nSairautensa aikana hän ei koskaan valittanut, eikä hän suvainnut\nmuuta hoitoa kuin uskollisen, 60-vuotisen palvelijattarensa -- Sofia\nHellmanin -- tarjoomaa.\n\nEbba Stenbäckin viimeinen hetki tuli aamulla 10 p:nä tammikuuta\n1912. Joku aika ennen hän oli vastaanottanut pyhän ehtoollisen.\nSittemmin oli enemmän nähty kuin kuultu, että hän itsekseen lausui\njotakin. Kun koetettiin sanoja erottaa, huomattiin että kuoleva luki\nvirren säkeitä, joista erittäin merkittiin sanat: Jag flyr till Dig,\nförskjut ej mig! (Sinuun minä turvaan, älä hylkää minua).[29]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin eli ja kuoli Ebba Stenbäck, josta tässä olen luonut niin\ntäydellisen kuvan kuin ainekseni ovat sallineet. Esi-isiltään hän oli\nperinyt ihmeteltävän ruumiillisen ja henkisen elinvoiman, joka kesti\nharvinaisen korkeaan ikään; nuoruudessa tapahtuneen herätyksen kautta\nhän oli saanut yhtä kestävän, järkkymättömän maailmankatsomuksen\nja elämänpäämäärän. Näine ominaisuuksineen hänen hahmonsa esiintyy\nvoimakkaana aikalaistensa kesken, mutta varsinkin siinä nuoremman\npolven muodostamassa ympäristössä, jossa hän eli viimeiset\nvuosikymmenensä. Kysyä saattaa, mikä merkitys on kuvauksella\nnaisesta, joka itse ei koskaan ajatellut ja vielä vähemmän toivoi,\nettä hänestä julkisesti puhuttaisiin? En tiedä -- kenties vähäinen,\nkenties aivan mitätön nykyisten naisten silmissä, jotka tahtovat\nvaikuttaa ja toimia julkisuudessa, mutta miten sen lieneekään, varmaa\non, että Ebba Stenbäckin kuva valaisee äitiemme ja isoäitiemme\naikoja. Hän ei silloin ollut laatuaan yksinäinen, vaan yksi lukuisien\nsamanluontoisten ja samanhenkisten rinnalla. Kaikki he elivät yhtä\nhiljaista elämää, yhtä näkymättöminä, vaikuttaen ainoastaan lähimpään\nympäristöönsä; mutta niinkin oli heidän vaikutuksensa sellainen, että\nse mitä on parasta, jalointa ja puhtainta jälkeläisissä, välittömästi\njuontuu heistä. Eiväthän he enää kelvanne esikuviksi nykyajalle,\nmutta kun kysymykseen tulee arvioida entisten polvikuntien\nsielullista perintöä, ei liene haitaksi, että edes joku noista\nhiljaisista naisista on kätköstänsä asetettu päivänvaloon.\n\n\n\n\n\n\nKAARLE JAAKKO GUMMERUS\n\n\n\n\nI.\n\nKoti; koulu- (ja lukio-)aika 1840--61.\n\n\n\"Kun Kokkolasta matkustaa pohjoiseen päin, näkee viisi virstaa tuolla\npuolen Lohtajan emäkirkkoa tienviitan, jonka kolmesta osottimesta\nyksi, varustettuna kirjoituksella 'Ylikannuksen ja Toholammin\nkirkoille' viittaa kapealle pitäjäntielle. Jos matkustaja poiketen\nsille jättää valtamaantien, ei yksinäisyys ole häntä väsyttävä;\nkolmatta penikulmaa juoksee häntä vastakkaiseen suuntaan oikealla\npuolella tietä kirkasvetinen puro pienine putouksineen, ja vasemmalla\non oivasti rakennettuja taloja ja niiden välimailla vihantia niittyjä\nja peltoja. Tämän matkan kuljettuaan, juuri siinä missä puro katoaa\nnäkyvistä, hän huomaa taivaanrannalla Ylikannuksen kirkontornin\nhuipun. Kun hän sitten on jatkanut jonkun virstan pelkkää metsätietä,\non hänellä edessään loiva mäki. Päästyään sen päälle matkustaja,\njoka jo on ennättänyt unohtaa nähneensä kirkontornin, kerrassaan\nhämmästyy. Hänen eteensä aukeaa näet laaja tasanko sinne tänne\nsiroteltuine taloineen, ja kirkko on aivan käden koskettavissa --\ntavallinen puukirkko, v. 1817 rakennettu entisen, ukontulen polttaman\nkirkon sijaan kiviaidan ympäröimälle kummulle. -- -- Jätettyään\nkirkon taakseen matkustaja näkee vasemmalla rantatörmien välissä\nRaumanjoen ja edessään koivikon. Koivujen suojassa on joen rannalla\npappila, leikkieni ja ilojeni kotipaikka.\"\n\nNämä Walter Scottista juontuvaan novellityyliin kirjoitetut rivit\novat otetut eräästä Kaarle Jaakko Gummeruksen, lukion ylimmällä\nluokalla, laatimasta ainekirjoituksesta, jossa hän on kuvannut\nkotiseutuansa. Ylikannus eli Kannus -- jälkimäinen lyhempi nimi tuli\nkäytäntöön sen jälkeen, kun kappeli 1859 oli muutettu eri pitäjäksi\n-- ei kuitenkaan ollut hänen syntymäpaikkansa, vaan hän oli ensi\nkerran nähnyt päivän valon Kokkolan kaupungissa. Hänen isänsä\nAleksanteri Jaakko Gummerus[30] oli näet, 24-vuotiaana tultuaan\npapiksi (1831), saanut ensimäisen toimialansa Kokkolassa, missä\naluksi oli kirkkoherran, Kaarle Juhana Nordlingin, apulainen, sitten,\nesimiehensä kuoltua, armovuodensaarnaaja ja vihdoin pitäjänapulainen.\nKummassakin ensinmainitussa virassa nuori pappi oli yhtä läheisessä\nsuhteessa kirkkoherran perheeseen, ja seuraus oli tuo varsinkin\nennen aikaan tavallinen, että hän nai esimiehensä tyttären, 5 vuotta\nnuoremman Emma Nordlingin. Ennen Kannukseen-muuttoa (1846) syntyi\npariskunnalle neljä lasta, nimittäin _Kaarle Jaakko_ 13 p:nä huhtik.\n1840, Emma Maria 1841, Sofia Augusta 1843 ja Aleksanteri 1845.\n\nMaallemuutto tuli määrääväksi perheen tulevalle kehitykselle, sillä\nvaikka suku tiettävästi, niinkuin nimikin muistuttaa, on puhdasta\nsuomalaista alkuperää -- Loimaan Pihkalasta (pihka lat. gummi)\n-- ja esi-isät useassa polvessa olivat olleet pappeja Pohjanmaan\nsuomenkielisillä seuduilla, olisivat lapset kuitenkin kaupungissa\nruotsalaistaneet. Niin olisi sitä varmemmin käynyt, kun äiti,\nKokkolassa kasvaneena, oli ruotsinkielinen. Suomalainen ympäristö\nehkäisi vaaran: Kannuksessa oppi äitikin suomenkieltä, ja kansan\nkeskellä lapset eivät ainoastaan tottuneet sen kieleen, vaan oppivat\nsitä omanaan pitämään ja rakastamaan.\n\nYllämainitusta kirjoituksesta otettakoon vielä muutamia piirteitä\nuudesta ympäristöstä: \"Ylikannuksen väestö on puhtaasti\nsuomalaista, niin että sen keskeltä tuskin tapaa ainoatakaan\nruotsalaista siirtolaista. Kansa on avomielistä, hyväntahtoista ja\nvieraanvaraista; se noudattaa uskollisesti vanhoja totuntatapojaan,\nepäilee kaikkea uutta, harrastaa itsepintaisesti mitä on päähänsä\nsaanut, on elämäntavoiltaan puhdasta ja naapuripitäjäläisiä\nvaatimattomampaa. Ystävyydessä tämä kansa on uhrautuvaa, vihassaan\nkauheaa, jonka vuoksi varsinkin muutamia kymmeniä vuosia sitte murhat\neivät olleet harvinaisia. Varkauksia on minun aikanani Ylikannuksessa\ntapahtunut ainoastaan kolme -- ja olen kuitenkin siellä asunut\nenemmän kuin 15 vuotta (!)\"\n\n\"Ylpeyttä\", jatkaa nuori kuvaaja-edelleen, \"havaitaan ainoastaan\ntaipumuksessa rakentaa komeasti: kaikkialla nähdään korkeita, usein\nkaksikerroksisia asuinrakennuksia. Kumminkaan ei niiden sisäpuoli\nvastaa ulkonäköä, sillä siisteyden harrastus ei ole kiitettävä.\nKansan toimeentulo nojautuu pääasiassa maanviljelykseen, vaikka\npellot ovat pieniä, mutta osaksi myöskin tervanpolttoon. Jälkimäisen\nelinkeinon syyksi on luettava, että laajat metsämaat nykyään kasvavat\nvain pientä metsää. Männyt kolotaan nuorina, koivuja ei säästetä,\nja kuusia on harvassa. Paitsi jokivarsilla ovat viljellyt maat\nhallanarkoja. Sentähden sattuu tavan takaa katovuosia, joskaan ei\nsentään pettuleipää ole pitkiin aikoihin syöty.\" -- --\n\nOtteessa mainittu ajanmäärä, 15 vuotta, ilmaisee kirjoituksen\nolevan keväältä 1861, jolloin sen tekijä pääsi lukiosta tullakseen\nylioppilaaksi. Kuvaus tarkottaa siis oloja puoli vuosisataa ennen\nnykyaikaa, ja luonnollista on, että ne ja koko seutu, jonka läpi nyt\nrautatiejunat ajaa porhaltavat, ovat muuttuneet. Mutta juuri tuo\nentinen Kannus meille tärkeä onkin. Siellä kirjoittaja kuudennesta\nvuodestaan alkaen vietti varsinaisen nuoruutensa, ja sieltä hän vei\nmukanaan syvimmät, unohtumattomimmat vaikutelmat kodistaan sekä\nPohjanmaan luonnosta ja kansasta.\n\nSilloinen Kannuksen pappila ei lainkaan ollut mikään\nseurakuntalaisten ylpeyden todistaja, mutta se olikin\nperussuunnitelmaltaan ja rakennuksiltaan vanha, edellisiltä\nvuosisadoilta peräisin. Pihaan ajettiin etelän puolelta,\n\"portin alta\", s.o. hämärän ja kolkonlaisen solan läpi keskellä\nmaantienpuolista rakennusta, jonka alakerrassa olivat talon\nruoka-aitat ja yläkerrassa palkollisten kesäasunnot, \"renkien\nluhti\" ja \"piikain luhti\", joiden edessä olevalle käytävälle jyrkät\nportaat veivät. Vastapäätä luhtirakennusta oli suorakulmaisen pihan\ntoisella puolella kaksi rakennusta, joista isompi käsitti; asuin- ja\nleipomatuvat sekä maitokamarin ja pienempi oli n.s. \"prykytupa\",\nmissä näihin aikoihin muun muassa viinaakin poltettiin; pohjoisella\npuolella pihaa oli talli ja vaunuliiteri, karjapiha takana, ja\nvastapäätä näitä oli kirkon puolella pihaa talon päärakennus,\njonka paanuista tehty taitekatto ilmaisi sen korkeaa ikää ja jota\nlänsi- ja pohjoispuolella joen rantaan ulottuva puutarha ympäröi.\nKorkeita portaita nousten tultiin avonaiselle, katetulle kuistille\nja siitä porstuaan, joka oli yhteinen keittiölle ja asuinhuoneille,\njoita alhaalla oli, niinkuin tavallista vanhoissa pappiloissa, vain\nsali ja kolme kamaria ja ylhäällä kaksi \"vintti\"- eli yliskamaria.\nHuoneet olivat tietysti pieniä meidänaikaisiin verraten, joskaan\neivät matalia, ja sentähden pastori Gummeruksen täytyi, kun perhe\nenentymistään enentyi, rakennuttaa kaksi kamaria lisää rakennuksen\njatkoksi maantienpuoliseen päähän. -- Vaikka pappila rakennusten\naseman puolesta muistutti muinaisia umpikartanoita, eivät ne\nkuitenkaan ympäröineet pihaa umpeen; missä aukeama oli, oli se\naidalla suljettu, ja tuparakennuksen päässä oli \"krinti\", veräjä,\njoka johti läheiselle joenrannalle. Näin oli, paikoittain ruohoa\nkasvava, piha oivallinen leikkitanner lapsille, ja vanhempien\noli mukava akkunoista tai kuistilta luoda tarkkaava katse heidän\npuuhiinsa.\n\nTutustuttuamme kodin ulkopuoliin on nyt huomio käännettävä sisempiin.\n\nJo mainittiin, että perhe enentyi enentymistään. Entisten kahden\npojan ja kahden tytön lisäksi syntyi näet Kannuksessa vuosina\n1846--55 viisi poikaa, Yrjö, Jonathan, Valentin, Otto ja Julius,\nsekä sen jälkeen vielä kaksi tyttöä, Alba ja Irene; viimeinen,\nkahdestatoista sisaruksesta, Inez, syntyi puheena olevaa ajanjaksoa\nmyöhemmin, Karkussa, ja hän oli 23 vuotta vanhinta veljeään nuorempi.\nLapsena kuoli sisaruksista ainoastaan Yrjö ja Sofia Augusta,\njälkimäinen 8-vuotiaana 1851.\n\nNäin suuren perheen elättäminen ja kouluttaminen olisi arvatenkin\nollut perin vaikeaa, jos kodin toimeentulo olisi yksistään ollut\nkappalaisviran tuottamissa tuloissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita.\nGummeruksella oli alusta aikain perintötietä saatuja varoja, ja\nelämänsä loppupuolella hän samalla tavalla sai enemmänkin, joten\nperhekunnan taloudellinen kanta aina oli parempi ja varmempi kuin\npappisperheitten tavallisesti on, joskaan ei siinä määrässä, että\nminkäänlainen ylellisyys olisi tullut kysymykseen.\n\nVanhemmista kerrotaan seuraavaa. Isä oli luonteeltaan jäykkä ja\nkiivas, elämänkäsitykseltään itsenäinen; äiti lempeä, tunteellinen.\nMolemmat liittyivät Kannuksessa herännäisiin, mutta siitä\nhuolimatta osottautui varsinkin edellinen tavallisia uskonveljiään\nvapaamielisemmäksi. Pastori kirjoitti huolellisesti saarnansa,\nluki ne ulkoa ja saarnasi sitten, näennäisesti aivan vapaasti,\nvoimakkaasti ja liikuttavastikin. Mieskohtaisesti hän lämmöllä ja\nreippaasti puhutteli heränneitä ystäviään, mutta arvonannolla hän\nkohteli suruttomiakin seurakuntalaisia. Säännöllistä kotihartautta ei\npidetty pappilassa, mutta seuroja joskus. Niihin isä ei kuitenkaan\nvaatinut lapsiaan tulemaan, yhtä vähän kuin hän heille antoi\nuskonnollisia opetuksia tai ohjeita; hänestä oli herätys Jumalan\nvaikutuksessa eikä ihmisen -- ei isänkään -- tyrkytyksessä. Muutenkin\nisä vähemmän kuin äiti näytti huolehtivan lasten kasvatuksesta; hän\neli omissa toimissaan jättäen kodin sisäisen elämän vaimonsa käsiin.\nHarvoin hän siis lapsiaan torui, mutta järjestystä hän vaati ja,\nmilloin niiksi tuli, hän saattoi vesojaan vakavastikin kurittaa.\nTällaisena, tasaisena, ankaranakin -- joskaan ei enemmän muita\nkuin itseänsä kohtaan -- paraasta päästä antaen jokaisen vapaasti\nhoitaa asiansa hän saavutti sekä kunnioitusta että rakkautta niin\nlapsiltaan kuin seurakuntalaisiltaan. Heränneistä on sanottu,\netteivät he ymmärtäneet lasten luonnetta, vaan pitivät niitä liian\nahtaassa ja kovassa kurissa, ja seurauksena siitä oli, että moni\nnäistä päästyänsä vapaampiin oloihin ei kyennyt pidättämään itseään,\nvaan hukkui hurjisteluihin. Gummerus menetteli toisin ja totuttaen\nlapsiaan vapauteen hän säästyi moisista katkerista kokemuksista.\n\nJos isältä näytti lempeyttä puuttuvan, hän kun esim. ei koskaan\nlapsiaan hyväillyt, niin oli sitä yllin kyllin äidillä. Aina\nhän kohteli lapsiaan sydämellisesti, hellästi, olematta silti\nhemmotteleva tai leväperäinen kasvatuksessaan. Häneen lapset lähinnä\nturvasivatkin, ja täydestä syystä; kaikessa vaatimattomuudessaan\noli Emma Gummerus erinomainen äiti. Kaupungissa syntyneenä hän oli\nsaanut paremman kasvatuksen kuin tavan mukaan papintyttärille oli\ntarjona maalla, ja olihan se tarpeen, koska vanhempien tehtävänä\nmyöskin oli antaa lapsille se alkuopetus, jota kouluunpääsy\nedellytti -- niin ainakin kunnes vanhemmat sisarukset kykenivät\nopettamalla nuorempiansa heitä auttamaan. Sitä tärkeämpi oli äidin\nluontainen lahjakkuus, joka ei ollut vähempi pään kuin sydämen\npuolesta. Hänen kirjeensä ovat esitystavaltaan sujuvia, välittömiä\nniinkuin mahdollista on vain silloin kun kirjoittajan ajatus- ja\ntunne-elämä on vilkas ja herkkä. Vaikkei olisikaan tiettynä, että\nhän joskus puki mietteensä ja tunteensa runomittaankin, saattaisi jo\nhänen kirjeistään päättää, että vanhin poika oli äidiltään perinyt\nkirjailijalahjansa. Mutta kaiken mainitun kruunasi ylitsevuotava,\nuhrautuva äidinrakkaus. Uskonnollisuudeltaan äiti oli hyvin harras\nja, niinkuin naiset ainakin, milloin ovat täydestä sydämestään\njohonkin suuntaan antautuneet, vähemmin taipuvainen myöntämään\noikeutta vapaalle katsantotavalle. Hänen mielestään tuli lasten\nottaa osaa hartausharjotuksiin, hän vastusti huvituksia, jotka isän\nmielestä olivat luvallisia ja viattomia, ja aina hän myöskin lastensa\nkanssa puhui uskonnollisista seikoista. Sanotaan, ettei ollut sitä\niltaa, jolloin hän ei olisi kulkenut vuoteelta vuoteelle puhutellen\nja siunaten joka lasta. Sen tehtyään hän usein istui pianon ääreen\nsoittamaan ja laulamaan, joskus kyyneliin saakka heltyen, ja suloista\noli lasten ollut sävelten viihdyttäminä vaipua uneen. Niinkuin tämä\nviimeinen piirre todistaa, oli äiti kumminkin, miten innokas olikaan,\nkaukana kuivasta nuhtelemisesta ja saarnaamisesta. Kaikista hänen\ntoimistaan ja puheistaan loisti rakkaus, ja vaikka lapset tuhannet\nkerrat menettelivät toisin kuin hän olisi toivonut, eivät he koskaan\nnähneet, että hänen sydämensä olisi hetkeksikään toista tai toista\nkohtaan kylmentynyt.\n\nPaitsi isää ja äitiä ja lapsia tavattiin muinoin tällaisissa kodeissa\nmiltei säännöllisesti joku naimaton naissukulainen, joka eläen ja\nkohdeltuna perheen jäsenenä avusti lasten hoidossa y.m. Gummeruksella\noli niitä kaksikin: Maria täti ja Emma täti. Edellinen, sukunimeltään\nNordling, oli rouvan serkku, jälkimäinen, nimeltä Riska, orvoksi\njoutunut nuoruudenystävä Kokkolasta. Maria täti pysyi perheessä\nkuolemaansa asti, mutta Emma täti muutti noin kymmenen vuoden päästä\nPietarsaareen (myöhemmin Vaasaan) elääkseen pitämällä lukiolaisia\ny.m. nuoria täysihoidossa. Molemmat tädit olivat heränneitä,\nhiljaisia ja vaatimattomia; häiritsemättä perheen sopusointua he\nvoimiensa mukaan puuhasivat kodin hyväksi ja maksoivat siten sen\nsuojan ja turvan, jota he siinä nauttivat.\n\nKodin elämäntavat, ruuat ja juomat olivat yksinkertaisinta laatua.\nKuitenkin juotiin aamuin ja iltapäivin kahvia, jota annettiin\nlapsillekin kullekin puoli kupillista. Vieraille tarjottiin\ntotia -- ajan tapa oli semmoinen -- mutta isäntä kun oli täysin\nkohtuullinen, eivät muutkaan liikoja juoneet. Muuten olivat vieraat\nharvinaisia syrjäisessä pappilassa. Kun pojat olivat koulussa, oli\nelämä sangen hiljaista. Mutta sitä hartaammin odotettiin perheen\nkokoontumista täyteen lukuunsa. \"Nyt on se iloinen päivä tullut,\njolloin saamme lähettää teitä noutamaan\", äiti kirjoitti rengin\nlähtiessä omalla hevosella tuomaan poikia Vaasasta. Ja kun tulijat\n21 penikulman matkustettuansa lähestyivät kotia, oli äiti jo tiellä\nvastaanottamassa ja sulkemassa lapsensa lämpimään syliinsä, eikä\nisäkään ollut ilmestymättä tervehtimään poikiansa, toverillisesti\nkysymään koulusta ja opettajista ja katsomaan, oliko hevonen pitkällä\nmatkalla laihtunut. Kauan poissa olleita lapsia kohdeltiin kuin\ntervetulleita vieraita ainakin, ja tulopäivä muodostui perhejuhlaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aika on kääntyä kuvaukseni sankariin.\n\nKaarle Jaakko eli Kalle oli luonnostaan herkkätunteinen, vilkkaalla\nmielikuvituksella varustettu, iloinen ja kujeikas miehenalku.\nHänen lähin leikkitoverinsa oli vuotta nuorempi Emmi sisar, ja he\nkiintyivät toisiinsa erityisellä ystävyydellä. Kun veljet olivat\npaljon nuorempia eikä säätyläisperheitä ollut likimaillakaan, Kalle\nvalitsi poikatoverinsa samanikäisistä kansan lapsista, ja näiden\nkanssa hän täysin määrin nautti kaikista niistä huvituksista,\njotka vaihdellen vuodenaikojen mukaan ovat maalaisille tarjona.\nSuhteestaan näihin tovereihin on hän samassa kirjoituksessa, josta\njo olen antanut pari otetta, esittänyt kuvaavia piirteitä. Se\nmikä ensiksi häiritsi heidän seurusteluaan oli Kallen puolelta\nStrelingin latinan kielioppi ja toisten puolelta heidän osanottonsa\nkotoisiin maalaistöihin. Kun Kalle ylpeillen leikkitoveriensa kuullen\nsijoitteli mensaa, he katselivat häntä ihmetellen, ja tuttavallisuus\nheidän välillään sai ensimäisen kolauksen. Kun sitte Kalle oli\nlähtemäisillään kouluun, he kyynelsilmin kättelivät toisiaan, ja\ntoverit sanoivat: \"Kun sinusta tulee herra, niin et saa olla niinkuin\nmuut herrat; sinä et saa ylenkatsoa meitä, vaan sinun pitää olla\nsellainen kuin nytkin.\" Tietysti Kalle lupasi, ja parhaimmalle\nystävälleen hän kuiskasi: \"Kun tulen papiksi, pitää teidän ottaa\nminut.\" Koulun väliaikoina he vielä joskus luistelivat yhdessä tai\npitivät muuta lystiä, mutta luonnollisesti vain silloin, kun nuo\ntoiset olivat työstään vapaat. Kun Kalle saarnasi ensi kerran, hänen\ntoverinsa itkivät, ja niin teki hän itsekin. Vihdoin kun Kalle\noli pääsemäisillään lukiosta, ja perhe samaan aikaan oli muuttava\ntoiseen, kaukaiseen seurakuntaan, hän tapasi toverinsa täyskasvuisina\nmiehinä, minkä nuorena talon isäntänä, minkä renkinä. Vielä kerran\nyhdessä käytyään leikkitantereillaan he lausuivat toisilleen haikeat\nhyvästit, tietämättä näkisivätkö toisiansa enää koskaan.\n\nYmmärtääksemme Kalle Gummerusta hänen kouluaikanaan täytyy kuitenkin\nhaihduttaa se haavemielinen tunnelma, joka huokuu tästä hänen omasta\nkuvauksestaan. Totta on, että hän väliin oli tunteellinenkin, ja\ntotta on, että häneen jäi pysyvä muisto lapsuudentovereistaan ja\nrakkaus kansaan, mutta sittenkin hän poikana oli kaikkea muuta kuin\nsellainen, sanoisinko, pyhäkoulukertomuksen sankari, joksi häntä\nnoista piirteistä päättäen voisi luulla. Päinvastoin viittaavat\nmuut tiedot siihen, että Kalle oli kerrassaan pahankurinen\npoikaviikari. Onpa hän itsekin kertonut erään muistelman, joka\nkelpaa todistukseksi.[31] -- Alkaessaan 7-vuotiaana lukea Strelingin\nlatinan kielioppia hän ensin ahkerasti luki läksynsä, niin että isä\nkiitti häntä, mutta ennen pitkää hän siihen väsyi, mieli ja katseet\nkiintyivät kaikkeen muuhun kuin kirjaan, ja hän mietti vain miten\npäästä toverien pariin. Eräänä päivänä isä lähti sairaan luokse\nkäskien äidin luettaa Kallea. Välittämättä äidin varotuksista Kalle\nankaran isän poissaollessa otti täyden vapauden velvollisuuksistaan.\nHän juoksi ulkona ja leikki suruttomasti koko päivän; mutta illan\nsuussa isä tuli kotia, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli: \"Oletko\nlukenut läksysi?\" Silloin Kalle vastasi: \"Äiti on luettanut minua ja\nminä osasin.\" Valhe pelasti pojan hetkeksi, mutta se vaivasi häntä\nkuitenkin, ja hän arveli parhaaksi mennä tunnustamaan asian äidille.\nMutta tavatessaan tämän häntä kohtasi uusi kysymys: \"Osaatko nyt\nläksysi?\" Silloin Kalle unohti aikeensa tunnustaa ja vastasi uudella\nvalheella: \"Isä luetti minua ja minä osasin.\" Jo samana iltana Kalle\njoutui kiinni valheistaan, ja \"minä sain\", niin hän kertomuksensa\npäättää, \"minkä laiskuuteni ja valheeni olivat ansainneet\". -- Jos\nKalle olisi ottanut opikseen tämän kokemuksen, niin ei hairahdukseen\nolisi painoa pantava; mutta tosiasia on, että hän kouluaikanaan\nosottautui ihan samaksi kuin tässä omassa kuvauksessaan. Oppikirjat\neivät lainkaan huvittaneet häntä, vaan hän oli aina valmis ja\ninnostunut kaikenlaisiin kepposiin sekä juttu-, romaani- ja\nrunokirjojen ahmimiseen, puhumatta siitä, että hän liian varhain\noppi tupakkaa polttaa tupruttamaan ynnä muitakin pahoja tapoja.\nTämä selittää hänen koulunkäyntinsä tavattoman hitauden. Hänet\nkirjoitettiin syksyllä 1849 Vaasan koulun 1:selle luokalle, mutta\nvasta kolmen vuoden päästä hän pääsi 2:selle, jolla viipyi kaksi\nvuotta; 3:s luokka vaati niinikään kaksi vuotta, ja vasta 4:nnen\nluokan hän suoritti yhdessä vuodessa. Lukio taasen, johon hän tuli\n1857, vei häneltä neljä vuotta, joten hän ylioppilaaksi tullessaan\noli käynyt koulua 12 ja täyttänyt 21 vuotta.\n\nKalle Gummerus on Suomettaressa (joulukuulla 1865) julkaissut sarjan\n\"Koulumuistelmia\", jotka pääasiassa tarkottavat ainoastaan hänen\nensimäistä vuottansa Vaasassa, mutta kumminkin sisältävät niin paljon\nkuvaavaa, että me sen avulla voimme käsittää millainen veitikka hän\nyleensä koulun aikana oli. Niistä otettakoon seuraavat piirteet:\n\nIsä itse saatti poikansa Vaasaan, ajaen omalla hevosella\nyhdenistuttavissa kieseissä, Kalle takaistuimella. Perille tultiin\neräänä iltana elokuun lopulla, kortteeri saatiin sukulaisissa, ja\nseuraavana aamuna isä Kallen kanssa meni rehtorin luokse, joka\nkohta paikalla suoritti sisäänpääsytutkinnon. Rehtori -- Lauri\nStenbäck -- oli ystävällinen, niin että pelko pian katosi ja Kalle\nsai kertoneeksi, kuinka Taavetti surmasi Goljatin, hänen mielestään\nhauskin juttu koko raamatussa. Huonommin hän suoriutui latinasta,\nmutta hyväksyttynä hän sentään rehtorin luota lähti, saatuaan\nkuulla, että kouluun oli tultava seuraavana aamuna klo 7. Rehtorin\nporstuassa Kalle oli nähnyt monta toveria, jotka olivat samalla\nasialla, ja myöskin erään entisen tuttavan, nimeltä Jussi,[32]\njoka oli samasta pitäjästä kotoisin. Jussin kanssa hän sitte,\nrehtorilta päästyään, lähti kaupunkia katselemaan. Toverukset, joista\nKalle oli \"pitkä hotikka\" ja Jussi pieni, olivat monesti yhdessä\nleikkineet, mutta myöskin tapelleet, ja nytkin sattui niin, että\nhe katseltuaan kauppapuoteja ja outoja ihmisiä ja tultuaan kanavan\nrannalle joutuivat riitaan, ja samassa oli tappelu käymässä. Kalle\noli alussa voitolla, ja huolimatta pyhävaatteistaan molemmat kierivät\nmaassa, isompi koettaen pitää pienempää allansa. Silloin tunsi Kalle\nyht'äkkiä selässään kipeän polton ja kuuli sanat: \"Hunsvotti, kehtaat\nnoin pikkuista lyödä!\" Hän ponnahti ylös, ja hänen edessään seisoi\nouto herra keppi kädessä. Pojat saivat aika \"läksyn\" -- ja sillä he\npääsivät. Semmoinen oli Kallen ensimäinen seikkailu koulukaupungissa.\n\nEnsi päivänä koulussa -- tuossa vanhassa \"rottatallissa\", joka\nyksisuojaisena, pieni torni katolla, muistutti maalaiskappelin\nristikirkkoa ja joka hävisi kaupungin palossa -- ei sen pahempaa\ntapahtunut kuin että Kalle tultuaan sisään asettui istumaan\nlähimmälle penkille, joka pahaksi onneksi kuului neljänteen\nluokkaan. Siinä hänet huomasivat muutamat koulun vanhimmat oppilaat,\nja ihmetellen he kysyivät mitä hän oli lukenut, kun oli valinnut\nitselleen niin arvokkaan paikan. Kohta selvisi, että Kalle oli liian\nkorkealle joutunut, ja suurella melulla, koko koulun nauraessa, hänet\nsaatettiin salin vastakkaiseen kulmaan, ensimäiseen luokkaan!\n\nLatinan kirjoitus tuotti Kallelle ensi kerran patukkaa, s.o.\nsopivan määrän iskuja paljaalle kämmenelle koivun varvuista\npunotulla pampulla (\"klobba\"). Pojat käänsivät lauseita Snellmanin\nharjoitusesimerkeistä ja käyttivät salaa apunaan edeltäjiensä\nkeräämiä oikaistuja kirjoituksia. Jotta opettaja ei sitä huomaisi,\ntehtiin joskus tahallinen virhe. Niinpä kirjoitti Kalle, kun oli\nkäännettävä sanat _lehmän häntä_ (cauda vaccae), tahallaan väärin:\n_vakka haude!_ Siitä tuli kuin tulikin viisi lyöntiä kummallekin\nkämmenelle. \"Opi siitä\", sanoi rehtori, jonka luona Kalle asui\nkolmen muun pojan kanssa, \"että salaiset vehkeet eivät onnistu\".\n-- Ymmärrettävää on, että Kalle oli innostunut sankari siinä\nloppumattomassa sodassa, joka Vaasassa riehui katupoikain ja\n\"rottien\" (koulupoikain) välillä. Rehtori oli ankarasti kieltänyt\ntappelut, mutta aina kun viholliset kohtasivat toisensa, kuultiin\nhaukkumasanoja puolelta ja toiselta, ja samassa olivat aseetkin,\ntervatut köydenpätkät eli pamput, esillä ja tulinen ottelu syttynyt.\n-- Tappeleminen poikain kesken oli ainakin silloin ja myöhemminkin\nniin tavallista, ettei siitä kannata enempää sanoa; mutta\nomituisempia olivat toiset kepposet. Patukkaa käytettiin koulussa\nahkerasti ja kovin sitä peljättiin, mutta silti moni ja varsinkin\nKalle oli vastahakoinen turvaamaan ainoaan varmaan keinoon pelastaa\nsiitä, nimittäin lukemiseen. Kun hän jälleen kerran oli laiskotellut\nja koulutunnin läheneminen toi patukan mieleen, pisti hänen\npäähänsä ihka uusi keino. Hän repi napit irti toisesta liivistään,\navasi koulun taka-akkunan, kömpi siitä sisään ja tukki kaikkien\nluokkapöytien lukot napeilla. Kun sitten opettaja rangaistakseen\nKallea, joka ei ollenkaan osannut läksyänsä, käski sensorin ottaa\npatukan esiin pöytälaatikosta, ei tämä mitenkään saanut lukkoa auki.\nSilloin opettaja käski hänen mennä lainaamaan patukan toisesta\nluokasta, mutta sielläkään ei päästy laatikkoon, ja pian huomattiin,\nettä kaikkialla oli samoin. Helppo oli arvata, että joku pojista oli\nsyypää tähän, mutta kun syyllistä vaadittiin tunnustamaan, hän ei\nhiiskunut sanaakaan. Eikä asiaa myöhemminkään saatu selville. Sinä\npäivänä Kalle siis pelasti nahkansa, ja seuraavaksi päiväksi, jolloin\nseppä oli korjannut lukot, hän oli lukenut läksynsä niin hyvin, että\nopettaja antoi anteeksi edellisenkin laiminlyönnin. -- Toisen kerran,\nkun Kalle taas oli ollut läksyään lukematta, hän tunnin aikana,\nopettajan seisoessa selin häneen päin, avasi kirjansa katsoakseen\njotain läksyn kohtaa. Rehtori, joka opetti neljännellä mokalla,\nhuomasi tämän ja huusi: \"Kalle Gummerus ensimäisellä luokalla, pane\nkirja kiinni!\" Se oli viittaus opettajalle luettaa Kallea, joka ei\nasiasta selvinnyt ilman patukkaa. Tämä suututti poikaa kovasti,\nja kun \"Ilmarinen\", kaupungin ruotsalainen lehti, painettiin\nnaapuritalossa, päätti hän oikein kirjailijan tavalla kostaa\nrehtorille. Hän sepitti kirjoituksen, joka alkoi kysymyksellä: \"Onko\nrehtorilla lupa silmätä ensimäiseen luokkaan ja nähdä mitä siellä\ntapahtuu?\" ja sisälsi ankaran muistutuksen koulun johtajalle olla\nsekaantumatta toisten asioihin! Suljettuansa nimettömän kyhäelmänsä\nkuoreen hän pisti sen Ilmarisen kirjelaatikkoon. Mutta mikä pettymys!\nKirjoitusta ei painettukaan lehteen eikä edes mainittu, että\nsemmoinen oli tullut. Kun Kalle oli väsynyt odottamaan, hän mietti\nkeinoa, joka näytti mahdolliselta sentähden, että kirjapaino oli\nniin lähellä ja että hän ollen tuttu latojain kanssa oli oppinut\nvähin latomaankin,-- hän päätti omin päin toimittaa kirjoituksen\nlehteen! Eräänä päivänä -- keväällä 1850 -- jolloin oli painettu\nStenbäckin tervehdysruno Edvard Bergenheimille, joka vastanimitettynä\narkkipiispana oli tuleva koulua tarkastamaan, oli Ilmarisen latominen\nmyöhästynyt, niin että sitä oli jatkettava illallisen jälkeen. Kun\nsilloin faktori ja latojat noin klo 7:n ajoissa menivät syömään,\nhiipi Kalle, joka tiesi avaimen piilopaikan, kirjapainoon latoakseen\ntekeleensä. Ennen pitkää hän kuitenkin huomasi, ettei hän ennättäisi\nsuorittaa tehtäväänsä ennen faktorin tuloa, ja silloin hän suuttui\nja kiukuissaan sekotti kirjakkeet latojain kasteissa ja juoksi\ntiehensä, pois kotoa erään toverin luokse. Tietäähän sen mikä\nmellakka siitä syntyi. Latojat näkivät kohta mitä tapahtunut oli\nja vimmastuivat ylityöstä, jonka kirjakkeiden järjestäminen heille\ntuotti, ja vihaisia olivat myöskin faktori ja painon omistaja.\nEi kukaan ollut Kallea nähnyt, mutta kaikki epäilivät häntä, ja\nrehellinen kirjanpainaja P. Lundberg meni rehtorille valittamaan.\nRehtori toimeenpani ankaran tutkimuksen, mutta Kalle kielsi ja\nsanoi koko illan olleensa toverinsa luona. Kirjanpainaja ei uskonut\npoikaa, mutta Stenbäckistä oli mahdotonta, että Kalle uskaltaisi\nniin röyhkeästi valehdella. Kuullessaan tämän päätelmän poika\nkipeästi tunsi, että oli pettänyt rehtorin luottamuksen, mutta ei hän\nsentään tunnustanut. Ilman rangaistusta Kalle ei kuitenkaan päässyt.\nEräänä lupapäivänä muuan latoja tekeytyi ystäväksi, narrasi hänet\nviheliäiseen kellariin pienessä talossa lähellä Korsholmaa, ja siellä\nveitikan täytyi lujan lukon takana virua suuri osa päivää. --\n\nEdellisiin juttuihin lisättäköön toisesta lähteestä vielä yksi,\njoka laadultaan on viattomampi, mutta ei silti vähemmin kuvaava.\nKerran -- Uudessakaarlepyyssä, siis Gummeruksen ollessa toisella tai\nkolmannella luokalla -- hän tuli myöhään kouluun. Opettaja, \"Matti\"\nLaurén, kysyi, mikä oli syynä myöhästymiseen. \"Oli niin liukasta\",\nKalle vastasi, \"että luiskahdin kaksi askelta taaksepäin, kun otin\nyhden eteenpäin\". -- \"No kuinka sinä siinä tapauksessa ensinkään\npääsit perille?\" kysyi opettaja. -- \"Minä käännyin selin kouluun\npäin!\" -- Matti oli humoristi, ja hänen suustaan kuultiin usein\nleikillisiä lauseita, mutta ei hän kuitenkaan hyväksynyt Kallen\nselitystä, vaan komensi patukan esille.\n\nNämä esimerkit riittänevät osottamaan, miten Kalle Gummerus oli\nrohkea, vallaton ja sukkela puuhissaan ja puheissaan ja miten\nhäikäilemättä hän veti opettajiaan nenästä. Asuiko hän vielä\nUudessakaarlepyyssäkin, jonne koulu Vaasan palon jälkeen 1852\n(neljäksi vuodeksi) muutettiin, Stenbäckin luona, siitä ei ole\ntietoa, mutta yhdentekevä, näkyyhän edellisestä, ettei rehtori\nkyennyt pitämään häntä kurissa. Tosiasia on, että Kallen edistys\nviisaudessa ei käynyt rinnan iän enentymisen kanssa.\n\nLukuvuoden 1856--57 Gummerus jälleen oli Vaasassa, ja silloin minä\n-- ollen ensimäistä vuottani koulussa -- pintapuolisesti tulin hänet\ntuntemaan. Kun hän sitte muutti lukioon, joka koko hänen aikansa\nvielä oli Pietarsaaressa, Vaasan palon aiheuttamassa \"maanpaossa\",\nhän katosi silmistäni, kunnes tuttavuutemme uudistui Helsingissä.\nLukion ajalta on hänestä runsaammin tietoja, ja varsinkin sisältävät\nhänen jälkeenjääneet paperinsa sekä lukiolaisten toverikunnan\nkäsinkirjoitetut sanomalehdet, Pohjalainen ja Tapio, lukuisia\nnäytteitä hänen varhaisimmasta kirjallisesta tuotannostaan.\nTotta kyllä ei näillä näytteillä ole vähintäkään kirjallista\narvoa, mutta koska niillä kumminkin on merkitystä nuoren tekijän\nkirjailijataipumusten tuntemiseen nähden, ei niitä voi kokonaan\nmainitsemattakaan jättää.\n\nVarhaisin vihkonen sisältää 17 runoa. Vanhimmat merkityt ovat\nv:lta 1855, jolloin tekijä oli 15-vuotias ja siis vielä koulun\nkolmannella luokalla. Yksi ainoa on suomenkielinen, kaikki muut\nruotsalaisia, josta huomaa, että koulu ja tarjona oleva runollinen\nkirjallisuus olivat Gummerukseen tehneet tavallisen vaikutuksensa.\nEnnen kouluuntuloa oli hänelle niinkuin useimmille papinpojille,\njotka olivat kotoisin suomalaisilta seuduilta, suomenkieli tutumpi,\nmutta koulunaikana ruotsi astui etusijaan. Ja eihän runoilijanalulla\nsilloin ollut nimeksikään esikuvia, jos olisi halunnut suomeksi\nrunoilla. Turhaan etsii mitään alkuperäistä Gummeruksen kokeista;\nsitä vastoin näkee, että hän oli lukenut Franzénia, Runebergia,\nTegnériä, Braunia y.m., joiden teoksia oli saatavissa 4:nnen luokan\ntoverikirjastosta. Pisin runo, Antti ja Hilma, kesältä 1857, on\nkertova laatuaan ja ilmeisesti syntynyt Runebergin vaikutuksesta;\nmuut lyhyemmät viittaavat eri tahoille. Kuinka naiivisti koulupoika\nvoi ponnistella epäkypsiä tunteitaan julkilausuessaan, sen osottakoot\nseuraavat säkeet:\n\n    O! hvarför ej tala?\n            O! hvarför blott skrifva?\n    O! hvarföre kyssa\n            Mitt papper, som förer\n    Till dig dessa rader?\n            O! hvarföre kyssa\n    Blott papper, blott papper?\n            O! hvarföre kyssa\n    Blott papper, ej dig?[33]\n\nNiin \"Carlos\" huokailee sepittäessään runoa \"Selmalle\"! -- Jo näiden\nrunojen alla on merkki --l--b--s. (loppukirjaimet ruotsalaisesta\nnimestä Karl Jakob Gummerus), jota hän myöhemminkin säännöllisesti\nkäytti.\n\nLukiossa Gummeruksen runosuoni oikein alkoi tulvia, ja siihen nähden\nvuodet 1858--59 ovat erittäin merkille pantavat; v:n 1860 alussa\ntapahtui hänessä mielenmuutos, joka osaksi ehkäisi hänen kirjallista\ntoimintaansa, osaksi muutti sen suuntaa. Paitsi erikseen kirjoitettua\nkertomarunoa \"Suomen ensimäinen luostari\" tavataan muut mainitun\nkahden vuoden tuotteet kolmessa vihossa Kaikenlaista I-III. Kaikki\nnämäkin ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, ruotsinkielisiä ja\n(paitsi yhtä kertomusta) runomittaisia. Kovin kypsymättömiä ovat\nkyhäelmät edelleenkin, ja ainoastaan kertovien runojen kasvava\nluku viittaa siihen, että tekijän luontainen taipumus kertomukseen\nvähitellen vahvistui. Aiheiltaan ovat runot aitoromanttisia ilman\nmuita todellisuuspiirteitä kuin joku suomalainen henkilön- ja\npaikannimi; kaikessa tuntee romaanien tai muunlaisen runouden\nvaikutelmia. Erikseen on merkittävä, että muutamissa sepustuksissa\njälleen tapaa Runebergin vaikutusta. -- Pisimmät runoelmansa Gummerus\nsepitti kotona, väliaikoina, ja kerrotaan hänellä olleen tapana lukea\ntekeleensä ääneen äidin, ja sisaren kuullen. Miten suopeamielinen\ntämä pieni kuulijakunta yleensä olikin, oli enimmäkseen käynyt\nniin, että se kertomuksen saavuttua intohimoisimpiin ja julmimpiin\nkohtauksiin oli purskahtanut nauruun. Siitä runoilija puolestaan oli\nniin loukkaantunut, että hän paikalla keskeytti istunnon ja pakeni\nkäsikirjoituksilleen yliskamariinsa. Kumminkaan Kalle ei kauan\nkantanut kaunaa arvostelijoitansa vastaan, vaan jonkun ajan päästä\nturvasi uudestaan heidän myötätuntoonsa. Tietenkin on luultavaa, että\nhän epäili sekä äidin että sisaren arvostelukykyä, mutta mistäpä ne\nparemmat arvostelijat otti! Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei\njälkimaailma voi muuta kuin yhtyä heihin.\n\nVaikka Gummerus vuoden päästä (keväällä 1858) pääsi lukion toiselle\nluokalle, ei tiedetä hänen halunsa läksyjen lukemiseen olleen entistä\nsuuremman. Kaikesta päättäen hän oli sama iloinen toveri kuin ennen,\nkaikenlaisiin koirankureihin kärkäs. Epäilemättä hän oli niitä, jotka\nalituisesti rettelöivät lievästi sanoen omituisen venäjänkielen\nopettajan, G. W. Passelbergin, kanssa, ja muutenkin aina mukana,\nmilloin jotain oli tekeillä, joka soti virallista järjestystä\nvastaan. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän jo ensimäisenä vuotena sai\nistua pari päivää karserissa. Tapauksen hän on ikuistanut runossa,\njoka ei ole ollenkaan surullinen tunnelmaltaan, vaan jossa hän\nkertoo miten toverit klo 11 illalla ilahduttivat vankia pujottamalla\nhänelle savupiipun kautta tupakkaa y.m. hyvää! Tämä osottaa, että\n\"Mutter\" (Gummeruksen toverinimi koulusta saakka -- johdettu\nsukunimen kahdesta ensimäisestä tavusta: Gumme -- Gumma -- Mutter)\noli toveriensa suosima. Semmoisena hänet myöskin valittiin erinäisiin\nluottamusvirkoihin: Pohjalaisen toimittajaksi, (syyslukukautena\n1858) toverikunnan rahastonhoitajaksi ja (viimeisenä lukuvuotenaan)\nkonventin puheenjohtajaksi.\n\nHuolimatta toverien tunnustuksesta Gummeruksen kirjoitukset konventin\nlehdissä ovat tuskin kypsyneempiä kuin ennen mainitut. Ainoastaan\nkaksi lyhyttä suoranaista jutelmaa ansaitsee huomiota, sentähden että\nne ovat kansan suusta saadut, toinen Hailuodolta, toinen Oravaisista.\n-- Edellinen kertoo nuorukaisesta, jonka luultiin hukuttaneen itsensä\nja joka haudattiin, sitte kun turhaan oli koetettu palauttaa hänet\nhenkiin. Nuori tyttö, vainajan morsian, meni haikeassa surussaan\nyöllä hänen haudalleen, kuuli sieltä ääntä, josta arvasi armaansa\nheränneen valekuolemasta, ja kaivaen haudan auki vapautti sinne\nkätketyn. Tuultu itsemurhaaja ilmotti sitte kaikelle kansalle,\nettä tytön äiti se oli, joka tehdäkseen nuorten liiton tyhjäksi,\noli tahtonut hänet hukuttaa. Vanha vaimo vangittiin ja pantiin\nrautoihin, mutta tytär joutui siitä epätoivoon ja surmasi itsensä.\nKertomus päättyy ilmotukseen, että sulhanen vielä eli 90-vuotiaana\nruotiukkona, ja että hänellä koko elämässään ei ollut toista\nmorsianta ollut kuin se, joka niin surkeasti lopetti päivänsä. --\nJälkimäinen juttu, jonka hämärästi muistan itsekin muinoin kuulleeni,\nkertoo muutamasta oudosta näystä seuraavaan tapaan. Eräänä iltana\nnoin klo 10 oli Oravaisissa erääseen kievariin saapunut matkustava\nrakennusmestari, joka kohta tahtoi jatkaa matkaansa. Juuri ennen\noli talon ilkeä, juoppo isäntä aivan päihtyneenä kannettu sisään\npihalta. Talon väki toimitti hevosen matkustajalle, ja isäntä\npakotti pienen poikansa lähtemään yön selkään kyytiin. Kuljettuaan\nkuutamolla muutaman virstan matkustajat näkivät suuren rakennuksen\ntien varrella. Mies kysyi pojalta kenen se oli, mutta hämmästyneenä\npoika sanoi, ettei hän sitä tiennyt ja että hän kolme päivää ennen\nkulkiessaan samaa tietä ei ollut nähnyt koko rakennusta. Oudoksuen\nvastausta ja huomaten valon virtaavan kolmesta akkunasta päätti\nrakennusmestari mennä sisään ottaen mukaansa kauhistuneen pojan. Kun\ntulijat astuivat suureen saliin, näkivät he siellä kolme henkilöä,\njoista yksi kirjoitti pöydän ääressä ja kaksi palvelijantapaista\nseisoi oven suussa. Vieraitten ihmeeksi eivät sisällä-olijat olleet\nheitä huomaavinaankaan, ja kaikki oli haudanhiljaista, kunnes\nkirjoittaja kohottaen päätänsä ääneen kysyi palvelijoilta: \"Eikö hän\njo tule?\" -- Siihen palvelijat vastasivat: \"Pian, herra!\" Sen jälkeen\nkirjoittaja jatkoi kirjoittamistaan, vähän ajan päästä uudistaakseen\nkysymyksensä ja saadakseen saman vastauksen. Vielä kolmannenkin\nkerran kysymys uudistui, ja silloin palvelijat vastasivat: \"Tulee,\nherra, nyt hän tulee!\" Samassa ovi avattiinkin, ja kaksi miestä\ntalutti väkisin sisään kievarin isännän, joka oli kuoleman kalpea\nja itki. Silloin kirjoittaja nousi seisomaan, avasi paperinsa ja\nluki siitä ääneen isännän elämäkerran. Kuultuaan tämän ja nähtyään,\nmiten lukija päättäessään lukemisensa kaameasti katsoi isään,\npoika pyörtyi. Kauhistuneena rakennusmestari otti pojan syliinsä,\nkantoi hänet rekeen ja ajaen täyttä laukkaa hän klo 2 aikana saapui\nseuraavaan kievariin. Näky oli hänen arvelunsa mukaan sattunut\nnoin klo 12:n ja 1/2 2:n välillä. Perillä hän huomasi unohtaneensa\nmatkalaukkunsa edelliseen kievariin ja palasi aamulla sitä noutamaan.\nPoika oli tietenkin mukana, mutta hän oli vielä niin tyrmistynyt,\nettei hänen suustaan sanaakaan lähtenyt. Kievarissa heille kerrottiin\njärkyttävä uutinen, että isäntä klo 1 yöllä oli äkkiä kuollut.\n\nLukioaikansa ensimäisenä vuotena Gummerus oli kokenut arestia;\ntoisena vuotena häntä kohtasi ankarampi tuomio, nimittäin kolmen\nkuukauden karkotus, luettuna maaliskuun 28 p:stä 1859. Sinä\npäivänä rehtori, olennoltaan ja ryhdiltään enemmän kenraalin kuin\ntavallisen koulunopettajan näköinen, Fredrik Julius Odenwall, oikein\nesiintyi sinä ankarana kurittajana (\"castigator severus\"), jona\nhän aikanaan oli tunnettu. Ja olihan siihen syytä. Ensiksikin oli\n22 oppilasta, tyytymättöminä karkotustuomioon, joka oli kohdannut\nerästä toveria, syystä että hän alinomaa oli nenäkkäillä puheillaan\nhäirinnyt Passelbergiä (m.m. kerran kysyä tokaissut: \"Eikö ole\nhauskaa olla ihminen?\"), saattanut tuomittua Sundbyn kievariin\nja siellä laulamalla, puheita pitämällä ja maljoja tyhjentämällä\nviettänyt erohetkeä. Toiseksi oli kolme oppilasta saatu kiinni\nkortinlyönnistä kaupunkilaisten toimeenpanemissa tanssiaisissa.\nSeisoen kateederissaan rehtori alotti jylisevän rangaistuspuheen,\njoka vapisutti kuulijoita, ja julisti lopuksi kaksi uutta\nkarkotustuomiota. Muistiinpanossa, josta nämä tiedot on otettu,\nsanotaan, että kortinpelaajista rangaistiin kaksi (kolmas oli salaa\npyytänyt anteeksi rehtorilta, jonka tähden hän, kun asia tuli ilmi,\nerotettiin eli ekskommunisoitiin toverikunnasta), mutta nimiä\nei mainita. Kumminkaan ei ole epäiltävää, että toinen oli Kalle\nGummerus, sillä tiettyä on, että hän muutama päivä myöhemmin erään\nkarkotetun toverin ja sisarensa Emmin kanssa, joka samaan aikaan oli\nollut käymällä Pietarsaaressa, saapui kotia Kannukseen, missä heidän\nodottamaton ilmestymisensä oli kaikkea muuta kuin iloinen yllätys\nvanhemmille. Vuotta myöhemmin äiti muutamassa kirjeessä muistuttaa\nsiitä päivästä, lisäten että se oli ollut \"raskas aika\". Sitä\nvastoin Kalle itse ei näytä olleen masentunut, vaan nautti täysin\nsiemauksin vapaudestaan, niinkuin näkyy eräästä hänen Pohjalaiseen\nlähettämästään tunteenpurkauksesta, \"Karkotetun kevätlaulusta\" (Den\nreligertes vårsång). Se on päivätty: \"Ylikannus 20 p. toukokuuta\" ja\nsen kertosäe kuuluu:\n\n    \"Allt andas blott glädje, blott trefnad och fröjd\n           Om våren (!)\"[34]\n\nTästä vapauden suruttomasta nautinnosta oli luonnollisena\nseurauksena, ettei hän syksyllä päässytkään kolmannelle luokalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Kalle oli 19 vuotta täyttänyt, eli hän niinkuin edellisestä\nnäkyy yhä edelleen kevytmielisesti, etten sanoisi lapsellisesti,\npäivästä päivään. Monta murheellista hetkeä ja unetonta yötä hän\noli tuottanut vanhemmilleen ja varsinkin äidille, jonka sydäntä\niloinen ja lahjakas esikoinen oli, jos mahdollista, toisia lapsia\nlähempänä. Turhaan he olivat vuosi vuodelta toivoneet, että\nKallessakin tapahtuisi sellainen kääntymys, joka monesti havaitaan\nvilkasluontoisissa pojissa, nimittäin että ne kauan oltuaan laiskoja\nja huolettomia yht'äkkiä vakaantuvat ja alkavat ahkerasti harrastaa\ntehtäviänsä. Onhan tapana sanoa: \"Antakaapas vain ymmärryksen tulla,\nkyllä se vielä -- -- --!\" Kalle vain ei näyttänyt saavan ymmärrystä;\nvanhempien huokaukset, varotukset, uskonnolliset ja muunlaiset\nopetukset olivat kuin hukkaan heitetyt. Mutta sittenkin oli hänen\nhetkensä tuleva, jopa koulupojalle (sillä se hän vielä oli) jotenkin\nharvinaisessa muodossa. Miten suruttomasti hän olikaan elänyt,\nolivat kodin vaikutelmat kuitenkin painuneet hänen sydämeensä,\nja niin on käsitettävissä, että eräänä päivänä Pietarsaaressa\nhänen nuoruudensyntinsä näyttäytyivät hänelle niin suurina, niin\nkauheina, että hän jähmettyen peräytyi sisäisen näkynsä edestä.\nMurtunein sydämin hän ei ainoastaan tunnustanut kelvottomuuttaan\nJumalalle, vaan syyllisyydentunto pakotti hänet myöskin kirjoittamaan\nvanhemmilleen ensin yleisempään muotoon laaditun katumuskirjeen\nja viikon päästä toisen, joka sisälsi laajan, seikkaperäisen\ntunnustuksen kaikesta siitä, mikä hänen omaatuntoansa painoi. Näin\nasettaen syntinsä päivän valoon hän samalla kertaa rukoili armoa ja\nanteeksiantoa taivaalliselta isältään ja maallisilta vanhemmiltaan.\nSanalla sanoen hänessä tapahtui heräys, jonka ilmaisumuoto oli\nsamanlainen kuin ajan heränneissä yleensä.\n\nKääntymyksen päivä oli helmikuun 16:s v. 1860. Maaliskuun ensi\npäivästä Gummerus alotti päiväkirjan, jota hän jatkoi kevätkauden\nloppuun merkiten siihen sieluntilansa laadun päivä päivältä.\nSiinä tapaa synnintunnustuksia ja rukouksia, valituksia sydämen\nkylmyydestä, antautumista Jeesukselle, epätoivoa, luottamusta\nJumalan armoon -- kaikkea vaihdellen niinkuin säännöllistä on\nsellaisissa uskonnollisissa mielenpurkauksissa. Toisinaan huomaa\nfantasiaihmisen, kirjailijanakin, Hiottelua, mutta teeskentelyä\nsiinä ei ole. -- Paitsi tähän vihkoseen Kallella oli tapana purkaa\nsydämensä kirjeisiin äidille, mutta ne ovat kaikki hävinneet. Sitä\nvastoin hän on säilyttänyt äidiltä saamansa kirjeet, ja siten ovat\nnekin tallella, jotka tulivat vastauksena hänen kirjoittamiinsa\nensimmäisiin, missä hän tunnustaen syntinsä oli ilmottanut\nheräyksensä.\n\nKirjeet viipyivät jotenkin säännöllisesti yhden viikon Pietarsaaren\nja Kannuksen välillä, ja sentähden Kalle tiesi minä päivänä ja\ntuntinakin vanhemmat lukivat hänen tunnustuksensa. Hän kuvitteli\nniiden vaikutusta aivan hirveäksi. \"Kärsin tuntemattomia tuskia\",\nhän kirjoittaa päiväkirjaansa, \"olenko vielä tuleva -- jollen jo\nsitä ole -- isän ja äidin murhaajaksi? Olen epätoivossa. Jeesus,\nJeesus, Jeesus, auta minua!\" Miten lohdullinen olikaan sitä vastoin\näidin ääni. \"Sydämellisesti rakastettu Kalle!\" -- niin alkaa hänen\nkirjeensä (23/2). -- \"Juuri sain tärisyttävän kirjeesi! Kirjoitin\npar'aikaa sinulle -- mutta en lähettänekään sitä kirjettä -- sillä\nmerkillinen kirjeesi vaatii toisenlaista vastausta. -- Tokkohan voit\nkuvitellakaan niitä tunteita, jotka lukiessani kirjettäsi valtasivat\nkipeän, niin kipeän sydämeni. Joka sana, joka rivi oli parantavaa\nbalsamia kirveleville haavoille. Voi, kuinka minusta uskottomasta\nlapsiparasta tuntuu vaikealta uskoa, että Jumala on kuullut ja\ntäyttänyt hartaimman maallisen toivoni! Oi, minä näen, ettei mikään\n-- mikään ole mahdotonta kaikkivaltiaalle Jumalalle. Rukoillut,\nrukoillut olen Jumalaa, että hän sinua hengellisesti valistaisi --\nmilloin suuremmalla, milloin vähemmällä toivolla. Kumminkin on se\nrukous käynyt muun edellä, etten minä väsyisi enkä uskottomuudessani\nlakkaisi rukoilemasta sinun edestäsi. Jumala on kuullut minua\nkurjaa tomua -- kuinka voinkaan nyt nöyrtyä ja arvottomuuteni\ntunnossa kiittää häntä! -- -- Erehdyksesi taikka, sanojesi mukaan,\nrikoksesi, tahdon sydämestäni anteeksi antaa -- niin, sen voin,\nvaikk'en tiedä enkä edes aavista mitä tarkotat. Mutta joskin olisit\nrikkonut kaksinkerroin -- moninkerroin -- niin tahdon ja voinkin\nniin tehdä. Niiden syntien tunnossa, jotka Jumala joka päivä antaa\nminulle anteeksi, voin minä, rakas lapseni, antaa sinulle anteeksi.\nEtsi, etsi armoa ja anteeksiantoa Jumalaltasi ja Jeesukseltasi.\n-- -- Suurimmalla levottomuudella odotan nyt sinulta kirjettä -- älä\nsalaa mitään meiltä -- kaikki, kaikki tulee sinun tunnustaa hyvälle,\nJeesuksen tähden anteeksiantavalle Jumalalle -- älä sentään myöskään\nsalaa mitään rakkailta vanhemmiltasi.\" -- -- Siihen tapaan äiti; isä\nkirjeen päättää tyynemmin ja jäykemmin, niinkuin hänen käsialansakin\noli jäykempi, mutta pääasiassa yhtä anteeksiantavasta \"Jos Jumala\nantaa anteeksi, niin minäkin voin ja minun tuleekin antaa anteeksi,\nsitä enemmän, kun itse olen anteeksiannon tarpeessa.\"\n\nToinen kirje on maaliskuun 1 p:ltä. Ei siitäkään näe, mikä se synti\neli rikos oli, joka erikoisesti vaivasi Kallen omaatuntoa, mutta\nlienee se ollut kylläkin vakavaa laatua, päättäen tuskallisesta\nvaikutuksesta, jonka se teki vanhempiin. Kun kirje saapui perille,\nsattui Kannuksen pappilassa olemaan vieraita, Lohtajan rovasti\nKeckman rouvineen y.m., mutta kuitenkin isä ja äiti, Kallen\ntoivomuksen mukaan, menivät kahdenkesken yliskammariin lukeakseen\nhänen kirjeensä. -- \"Isä luki kaikki ääneen. Niin, täytyyhän minun\ntunnustaa, että tunteeni sitä kuullessani olivat niin tuskallisia,\netten eläissäni ole sellaisia kokenut. Mutta kuinka moni äiti onkaan\ntuntenut samaa kuitenkaan samassa hetkessä kuulematta toivon enkelin\nkuiskaavan lohdutusta. -- -- Tarpeetonta on minun sanoa enempää\nerehdyksistäsi taikka nuhdella sinua niistä -- onhan Jumala itse\nmitä selvimmin piirtein merkinnyt ne omaantuntoosi, niin ettet sinä\nainoastaan tiedä, vaan myöskin tunnet suuren syntisi ja kuinka\nkauhean väärin tehnyt olet. -- -- Nyt tahdot kai tietää mitä isä\nsanoi. -- Hän ei hiiskunut mitään, vaan oli mykkä kuin kivi --\nmutta ei sentään niin kylmä. Ei, kyllä hän syvästi, syvästi tunsi\nkauhean erehdyksesi ja ylistää meidän, sinun ja minun, kanssamme\nJumalaa suurta armoa.\" -- Isä oli luvannut kirjoittaa myöhemmin,\ntyynnyttyänsä. -- Vaikeaa oli vanhempain ollut palata seurustelemaan\nvieraittensa kanssa, jotka kysyivät uutisia, mutta joille ei sopinut\nmitään puhua siitä, mikä täytti heidän sydämensä. Seuraavana aamuna\näiti vielä jatkoi kirjettään, alottaen näin: \"Hyvää huomenta,\nrakas lapsi! Tänä yönä nukuin sentään vähän paremmin. Mutta et\nvoi uskoa, kuinka vähän olen nukkunut tällä viikolla -- niin, en\ntiedä, saattaako sitä uneksi sanoakaan, sillä olen vain haaveillut.\nOlen vain ollut sinun ympärilläsi siellä vuoteessasi [Emma] tädin\nruokasalissa. Minusta on ihan kuin sinun olisi pitänyt nähdä valkea\nhaamu, joka aina seisoi toinen käsivarsi pääsi ympärillä ja toinen\nojennettuna taivasta kohti kutsuakseen sieltä Kaikkivaltiaan\nsiunausta sinun ylitsesi.\" -- --\n\nViikkoa myöhemmin Kalle kirjoitti päiväkirjaansa: \"Tänään, ei, eilen\nsain ikävöimäni kirjeen äidiltä, täynnä rakkautta ja anteeksiantoa.\nMinä itkin ilosta.\" -- --\n\nNämä otteet ilmaisevat, millä äärettömällä rakkaudella äiti seurasi\npoikansa elämää yleensä ja varsinkin hänen nykyistä kamppailuaan.\nJoka viikko hän kirjoitti uuden pitkän kirjeen, yhtä lämpimän, yhtä\nkehottavan, ja mielelläni ottaisin niistä vieläkin monta herttaista,\nvälitöntä tunteenpurkausta, jollei se johtaisi pois kertomukseni\nvarsinaisesta aineesta. Kumminkin on tässä huomautettava, että samat\nkirjeet todistavat, miten äidin huoli ei suinkaan rajottunut Kalleen,\nvaan miten häneltä riitti sydämen hellyyttä yhtä runsaassa määrässä\nkahdelle toiselle pojalle, Santerille ja Jonathanille, jotka kävivät\nkoulua Vaasassa, pikku lapsille kotona, Emmi tyttärelle, joka,\ntäysikasvuinen kun oli, piti yliskamarissa koulua pikkuveljilleen\nsekä avusti häntä kotipuuhissa ja jota hän tavan takaa surkutteli\nsentähden, ettei hän Kannuksessa koskaan saanut seurustella\nsamanikäisten kanssa, ja vihdoin tietysti puolisolleen, jonka\nrakkaudesta lapsia kehtaan hän usein kirjeissään puhui ikäänkuin\npeljäten, että isä umpimielisyydellään saisi nämät epäilemään hänen\nsydämensä kiintymystä heihin.\n\nMuuten ei Gummerus Pietarsaaressa heränneenäkään ollut yksin, vaan\noli kohta taikka ainakin jo helmikuulla kaksi toveria, Theodor\nCastrén ja Otto Aleksanteri Forsén, yhdessä hänen kanssaan päättänyt\nkääntyä maailman turhuudesta ja turmeluksesta parannuksen kapealle\ntielle. Myöhemmin tuli joukkoon vielä joitakuita lisää, Gustav\nDuwaldt, Gust. Aug. A. Appelgren, Kaarle Aleksanteri Zimmerman\nj.n.e. Niinkuin ennen on sanottu, on luultavaa, että Gummeruksen\nherätys johtui kodissa saaduista vaikutelmista, mutta ei ole sentään\nmahdotonta olettaa ulkonaistakin vaikutusta. Jo ensimäisessä\nkirjeessään hän näet mainitsee käyneensä Pietarsaaren kappalaisen,\npastori Olof Henrik Helanderin luona puhumassa sielunsa tilasta.\nHelander, joka jo 1830-luvun loppupuolella yliopistossa ollessaan\noli liittynyt herännäisiin, kuului näiden johtaviin miehiin, oli\nGummeruksen vanhempain tuttu ja ystävä, ja varmaan Kallekin jo\nennestään hänet tunsi. Hänellä saattoi kyllä olla osansa Kallen\nmielenmuutoksessa, eikä ole outoa että tämä milloin yksin, milloin\njonkun samanmielisen toverin kanssa kävi kokeneen opettajan\npuheilla. Äiti kirjoittaakin sen johdostani erittäin hyvä, että\nmenitte Helanderille, sillä varsinkin heräyksensä alussa joutuu\nniin helposti harhateille. Käy siellä usein, rakas lapsi, -- on\nniin hyödyllistä saada neuvoa ja oppia, kyllä autuuden tie on\nvaljennut minulle ja monelle muulle juuri Helanderin Jumalan hengen\nvalistaman mielen ja puheitten kautta. -- -- Kerran Gummerus kertoo\npäiväkirjassaan valittaneensa Helanderille, ettei osannut hallita\najatuksiansa, \"jotka aina lentävät minne minä en tahdo. Ennen olin\najatusteni herra, mutta en nyt enään. Helanderilla oli nyt niinkuin\naina lohdutuksen sana -- hän toisti Paavo Ruotsalaisen lauselman:\n'Ihmiset surevat, että ajatuksensa eivät heitä tottele, mutta he\neivät ymmärrä, että ajatus on sukkelin kala maailmassa -- ei lintu\nniin lennä kuin ajatus. Esimerkiksi: Kiinassa on muuri, Lontoossa on\njoen alla kulkeva tie -- siinä on hyvä matka kiipata. Kyllä piru on\nsukkela, mutta kiipatkoon nyt senkin matkan!' -- ja niin on todella\nlaita. Ajatus on sukkelinta mitä ajateltavissa on.\"\n\nGummerus ei suinkaan salannut tovereiltaan yleensäkään mikä\nmuutos hänessä oli tapahtunut. Päinvastoin hän innokkaasti koetti\nsaada heitäkin muuttamaan kantaansa, käsitystään elämästä ja\nsen tarkotuksesta. Jo maaliskuun 3 p:nä oli Pohjalaisessa hänen\nlaatimansa kirjoitus, \"Muutamia sanoja toverikunnasta siveelliseltä\nkannalta katsoen\", jossa hän huomauttaen, miten moni toveri oli\nalkanut tottua paheisiin, jotka tulevaisuudessa auttamattomasti\nsitoisivat hänet, kehottaa kaikkia parannukseen. Itsestään hän\nmyönsi, että oli ollut muitten edellä \"paheen tiellä\", mutta nyt\noli uhkaava vaara hänelle selvinnyt, ja se sai hänet varottamaan\ntovereitaan. Myöhemmin tuli koko sarja uskonnollisia kirjoituksia\n-- \"saarnoja\", sanoivat toverit, -- osaksi suorasanaisia, osaksi\nrunomittaisia, jotka antoivat aivan uuden leiman tämän kevätkauden\nPohjalaiselle. Sillä välin Gummerus myöskin yksityisemmin yritti\njärkyttämään toveriensa sydämiä. Niin hän esim. kertoo: \"Eilen\nillalla luin ääneen tovereilleni pienen kirjasen 'Ikuisesti' (För\nevigt). Useat kuuntelivat tarkkaavasti. Eräs ennen paras veljeni\npaheessa koetti häiritä minua, mutta välittämättä siitä minä\njatkoin, vaikka se kenties oli väärin, koska selvästi näin, että\nhän oli päissään. Hän pyysi minulta kirjaa -- minä sanoin, että\nhän saisi sen tänään, jos tahtoi, mutta hän ei ole sitä halunnut.\nTänään olen lehteemme kirjoittanut hänelle osotetun varotuksen.\nHerra Jumala, älä anna hänen suuttua, anna hänen nähdä, etten\nole kirjoittanut sitä vihassa, anna hänen ottaa siitä vaari ja\najatella sen sisällystä -- mutta -- enhän minä ole sen arvoinen,\nettä joku minun kauttani kääntyisi Sinun puoleesi.\" -- Tietenkin\noli monen, kenties useimmankin toverin vaikea käsittää Gummeruksen\nkääntymystä vakavalta kannalta. Eiväthän läheskään kaikki olleet\nennen mitään sentapaista elämässä kohdanneet, ja he olivat liian\ntottuneet hänen ilonpitoonsa ja kujeellisuuteensa. Sitä paitsi on\nluultavaa, että hän monesti saattoi näyttää aivan samalta kuin ennen;\nitse hän valittaa kerran toisensa jälkeen, ettei voinut lakata\ntupakoimasta, miten koettikin vastustaa pahaa tapaa. Näin ollen\nvoidaan käsittää, että hänen kääntymystään naurettiin ja ivailtiin,\njoskin toiselta puolen niitäkin oli, jotka osasivat kunnioittaa\nhänen rohkeuttaan avonaisesti ja julkisesti toverikunnassa puoltaa\nuutta maailmankäsitystään. Ja vaikkei heräys näykään levinneen\nmuuta kuin verraten pieneen piiriin, huomaa kumminkin, että häntä\npidettiin arvossa, sillä, niinkuin ylempänä on ohimennen mainittu,\nkevätlukukauden lopulla hänet valittiin toverikunnan puheenjohtajaksi.\n\nMiten kesä kului kotona, siitä ei ole tarkempia tietoja, mutta\nsaattaahan kuvitella, että Kalle nyt äitinsä kanssa vietti monta\nherttaista hetkeä, jolloin hän avasi sydämensä tälle hellimmälle\nystävälleen saaden häneltä lohdutusta ja vahvistusta, milloin sitä\nkaipasi. -- Muutoin voimme jotenkin varmaan olettaa juuri tänä kesänä\nToholammin Talolassa vietetyn ne häät, joissa Kalle oli päävaatteen\npitäjänä ja joista hän Suomalaisen seuran iltamassa 9 p. maalisk.\n1871 pitämässään esitelmässä on antanut seikkaperäisen kuvauksen.[35]\nHäät olivat mitä komeimmat. Kutsuttuja vieraita oli viidettä sataa,\nja niitä varten oli hankittu neljättä sataa kannua viinaa, puhumatta\nmuusta trahtamentista. Surkeasti pidot päättyivät. Itse sulhanen\njoutui tappeluun erään \"nuukarin\", kuokkavieraan, kanssa, sai\nhaavojensa tähden kauan maata sairaalassa ja palasi sieltä toinen\nkäsi hervottomana. -- Tämä häitten kuvaus samoin kuin monet alempana\nmainitut novellit todistavat, kuinka tyystin Gummerus oli perehtynyt\nsen kansan luonteeseen, elämään ja oloihin, jonka keskellä hänen\nnuoruutensa päivät olivat kuluneet.\n\nSeuraavana lukuvuotena Gummerus ei näy jatkaneen lähetystyötään.\nHän kirjoitti silloin vähän toverikunnan lehtiin, ja sekin vähä oli\nmerkityksetöntä. Olisikohan syynä ollut se, että kevätlukukauden\nlopulla muuan toveri oli Pohjalaisessa esiintynyt häntä vastaan\nja syyttänyt häntä itsevanhurskaudesta. Hän mainitsee asian\npäiväkirjassaan lisäten, että hän ei puolustanut itseään\njulkisesti, vaan meni tuon toverin luokse ja kysyi, oliko hän\nvarma väitteensä oikeudesta? Toinen ei ollut vastannut juuri\nmitään. -- Miten lieneekään, ei hän laannut kirjoittamasta sanomiin\ntuotteliaisuudenpuutteesta yleensä. Gummeruksen jälkeenjääneiden\npaperien joukossa on näet paksu nelitaitteinen vihko nimeltä \"Tankar\npå Lifvet och Döden\" (Ajatuksia elämästä ja kuolemasta), jonka hän\non täyttänyt yhtenä ainoana vuotena (syksystä 1860 syksyyn 1861).\nSiihen on koottu runsas sato yksinomaisesti uskonnollista runoutta\n-- enimmäkseen mieterunoelmia sekä sen ohella muutamia kertovia\nrunoja ja virrentapaisia. Nämä mielenpurkaukset ovat tavallaan\njatkoa ylempänä mainittuun päiväkirjaan, ja joskus tapaa runojen\nvälistä suorasanaisiakin muistiinpanoja kirjoittajan sieluntilasta.\nMuodoltaan ovat sepitelmät tyydyttävämpiä kuin varhaisemmat, mutta\nyleensä niiltä puuttuu tarpeellista keskitystä, ja ani harva on\nniin onnistunut, että sen painattaminen olisi ajateltavissa. --\nLoppuarvostelu Gummeruksen nuoruuden runoilusta on siis se, että\nmiten paljon hän onkaan runomittaista kirjoittanut, ei hänellä näy\nolleen todellista kutsumusta. Ilmeisesti hänen tunteillaan ei ollut\nsellaista alkuperäistä voimaa, joka vastustamattomasti luo itselleen\noman ilmaisumuotonsa, eikä hänessä myöskään ilmaannu erityisempää\nsynnynnäistä taideaistia. Siitä johtunee, ettemme hänen runoilussaan\nkohtaa juuri mitään, joka vaikuttaa uudelta, persoonalliselta.\nSanalla sanoen huolimatta runsaudestaan on Gummeruksen runous\nsentapaista, jota vilkasluontoiset, lahjakkaat nuorukaiset, miltei\nsäännöllisesti tuottavat, ilman että heistä sentään runoilijoita\ntulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistona Gummeruksen toiminnasta toverikunnan puheenjohtajana on\nolemassa hänen kirjoittamansa \"Lukukausikertomus\" kevätlukukaudelta\n1861. Se oli ensimäinen laatuaan ja kenties hänen omasta alotteestaan\nsyntynyt. Siinä tavataan muutamia seikkoja lukiolaisten elämästä,\njotka ehkä ansaitsevat mainitsemista. -- Syyslukukautena oli\nnimimerkki --n--d--n (J. R. Aspelin) ehdottanut, että toverikunta\nryhtyisi kirjeenvaihtoon muitten lukioitten toverikuntien\nkanssa.[36] Kirjeissä kerrottaisiin mitä merkittävää toverikunnan\npiirissä oli tapahtunut, annettaisiin tietoja tavoista ja uusista\nyritteistä sekä esitettäisiin mitä kulloinkin nuorison mieltä\netupäässä kiinnitti, ja siten herätettäisiin henkistä yhteyttä\ntoverikuntien välillä. Kevätlukukauden ensimäisessä konventissa\npäätettiin toteuttaa tämä tuuma, ja viikon päästä Gummerus luki\njulki ehdotuksen kirjeeksi Kuopion lukiolaisille. Se hyväksyttiin\nja lähetettiin 11 p:nä helmikuuta. Aluksi kirjoitettiin ainoastaan\nKuopioon, syystä että sikäläisessä lukiossa oli paljo pohjalaisia.\nKolme viikkoa myöhemmin tuli vastaus, jossa kuopiolaiset lämpimin\nsanoin ilmaisivat tyytyväisyytensä vaasalaisten alotteeseen.\n-- Samana iltana ja saadun kirjeen johdosta toverikunta päätti\nvastedes joka vuosi Concordian-päivänä, helmikuun 18:ntena, viettää\nyhteyden ja sopusoinnun juhlan -- siten noudattaakseen Kuopion\nlukiolaisten esimerkkiä. -- Toverikunnan tärkein päämäärä oli\nkohottaa jäsentensä siveellistä kantaa, ja Gummeruksen aikana\noltiin siinä kohden entistä hartaampia. Joulukuun 1 p:nä 1860 hän\noli kutsunut luokseen seitsemän toveria -- Gustaf Johansson, joka\noli mukana, muistaa saapuville tulleista ainoastaan O. A. Forsénin\nja P. Östringin -- neuvottelemaan pahojen tapojen poistamisesta\ntoveripiiristä. Silloin päätettiin mahdollisuuden mukaan tehdä\nloppu väkijuomien käytöstä, kortinpelistä ja \"lunttaamisesta\",\nja pääasiassa -- jollei pitkäksikään aikaa -- he onnistuivatkin\npyrinnössään. Erittäin mainitsee Gummerus, että syyslukukautena\noli julistettu ankara kielto rahapeliä vastaan. Kumminkin oli\nkevätlukukauden alkupuolella jälleen 8 toveria havaittu syypääksi\ntähän rikokseen, ja asia otettiin konventissa käsiteltäväksi. Kun\nsyyllisiä tutkittaessa selvisi, että kolme oli vain sattumalta\njoutunut joukkoon, nämä vapautettiin edesvastuusta, mutta viidelle\ntoiselle annettiin valittavaksi joko luvata koko lukioaikansa olla\nkorttia pelaamatta taikka tulla suljetuksi pois toverikunnasta. He\npuolestaan väittivät, että asia kuului heidän yksityiseen elämäänsä,\njoka oli toverien arvostelun ulkopuolella, ja kieltäytyivät mitään\nlupaamasta, ja silloin heidät erotettiin muitten yhteydestä. Mutta\njuttu ei päättynyt siihen. Tuomitut kirjoittivat asiasta entisille\ntovereilleen Helsinkiin toivoen saavansa heiltä tukea kannalleen,\nja kun se tuli tunnetuksi konventin puolella, pyydettiin sieltäkin\npäin lausuntoa Helsingistä. Jonkun ajan päästä tuli kolme vastausta,\njoissa kaikissa toverikunnan mielipide tunnustettiin oikeaksi.\nNyt ryhdyttiin uudestaan välipuheisiin erotettujen kanssa, mutta\neivät he vieläkään taipuneet. Silloin päättivät ylimmän luokan\noppilaat, että he tultuansa Helsinkiin yksimielisesti vastustaisivat\nkortinpelaajain hyväksymistä Pohjalaisosakunnan jäseniksi, ja tämä\nuhka vihdoin vaikutti, että uppiniskaiset myöntyivät. Kinastuksen\nlopputulos, Gummerus kirjoittaa, oli siis: 1) että kortinlyönti\nehdottomasti kiellettiin ja 2) että toverikunnan tuomio-oikeus\njäsentensä suhteen siveellisissä asioissa tunnustettiin. -- Lopuksi\non mainittava, että lukiolaiset eroavalle, Sääksmäen kirkkoherraksi\nnimitetylle kreikankielen lehtorille, toht. Cannelinille antoivat\nmuistoksi hopeisen kannun, jonka. O. Donner ja G. Smirnoff olivat\nostaneet Helsingissä. Lahjoittajain toivomuksesta oli Donner myöskin\nvarustanut kannun kreikan- ja suomenkielisillä kirjoituksilla,\njoista jälkimäinen kuului: \"Vanhalle opettajalle Gustaf Cannelin\nkiitollisuudella Vaasan lukiolaisilta 1861.\"\n\nLoppusanoissaan Gummerus arvelee toverien kuluneena lukukautena\nedistyneen siveellisyydessä, \"ja jos vain uusikkokekkerit voitaisiin\nlakkauttaa, niin olisi hyvä tulos pian näyttäytyvä -- Vaasan lukio\ntuottaisi kykeneviä ja nimensä arvoisia kansalaisia isänmaalle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGummeruksen perheen elämässä oli suuri muutos tapahtuva.\nVapunpäivästä 1861 oli näet isä toimiva toisella paikkakunnalla,\nKarkun pitäjässä, mihin hän oli nimitetty kirkkoherraksi, ja\nperheellä oli pitkä muuttomatka edessä. Jo aikoja ennen elettiin\nmuuton merkeissä. Vanhimpien poikien oli jo vuoden alussa, ennenkuin\nlähtivät opintopaikoilleen, sanottava hyvästit Kannukselle. Kalle\noli lukujensa tähden viettänyt joulun Pietarsaaressa, mutta kävi,\narvattavasti juuri hyvästijättöä varten, tammikuun alkupuolella\nkotona. Almanakkaansa hän on merkinnyt, että hän saarnasi 13\np:nä (tietenkään ei ensi kertaa) ja että hän samana päivänä oli\nollut (heränneitten) seuroissa Raasakassa. Sittemmin hän kävi\nkotona pääsiäisviikollakin, mutta se oli vastoin alkuperäistä\nsuunnitelmaa, koska eräästä äidin kirjeestä huomaa hänen erityisesti\npyytäneen lupaa saada tulla. Silloinkin, toisena pääsiäispäivänä\n(1 p:nä huhtik.), hän saarnasi -- \"ensi kerran ex tempore\" (ilman\nedelläkäypää valmistusta), oli samana päivänä Raasakka Iisakin\nhautajaisissa ja \"väitteli illalla isän kanssa, oliko hänen otettava\nosaa erojaiskekkereihin\" (Pietarsaaressa lukiosta erotessaan;\nmyöhemmin Kalle on merkinnyt, _ettei_ ollut kekkereissä). Veljekset\nSanteri ja Jonathan, \"Vaasanpojat\", jotka 12 p:nä tammikuuta\ntaloudenhoitajansa Priitan kanssa olivat lähteneet kouluun, eivät\nenää palanneet entiseen kotiinsa, vaan viettivät pääsiäisensä\nVaasassa. Vaikka siis nämä perheen jäsenet eivät olleet mukana\nmuuttomatkalla, tahdon kumminkin, nojaamalla äidin ja Emmi-sisaren\nkirjeisiin Kallelle, esittää muutamia piirteitä sen valmistuksesta\nja suorittamisesta. Pappien muuttoretket, jolloin he perheineen,\neläimineen, tavaroineen lähtivät liikkeelle entisestä useimmiten\nmitä rakkaimmaksi käyneestä kodistaan tullakseen kymmenien\npenikulmien takana odottavaan uuteen kotiin, olivat näet muinoin\naivan toisenlaisia kuin nykyään rautateitten ja höyrylaivojen aikana.\nNiillä oli jonkunlainen perin vanhanaikainen sävy, joka palauttaa\nmieleen vanhan testamentin patriarkkain muuttoretket, joskaan ei\nenää kamelien selässä keinuttu eikä yöksi leiriydytty taivasalle.\nKun ajattelee \"karavaania\", jossa nähtiin osaksi omien, osaksi\nkyytihevosten vetämiä erilaisia ajoneuvoja suurista matka vaunuista\nyksinkertaisiin häkkirattaisiin saakka kukkuroillaan kaikenlaista\ntavaraa ja matkustajia kumpaakin sukupuolta, sillä paitsi herrasväkeä\noli tavallisesti palvelusväkikin mukana, kun edelleen ajattelee\nalakuloista eroa vanhasta kodista, matkan monenlaisia seikkailuja,\nmatkustajain kuvitteluja ja haaveiluja lähestyvästä uudesta kodista,\ntuntuu kuin kiitollisempaa aihetta humoristiselle kertojalle\ntuskin olisi tavattavissa. Käynnit kievareissa hevosia ja ihmisiä\nsyöttämässä sekä varsinkin vierailut sukulaisissa ja tutuissa\npappiloissa tien varrella lisäisivät kuvattavien paikkojen, ihmisten\nja olojen runsautta loppumattomiin. Oltuani itse kuudenvuotiaana\nmukana tällaisella retkellä olen monta kertaa miettinyt: kunpa olisi\nJuhani Ahon taikakynä taikka Fritz Reuterin, kyllä olisi sen arvoinen\naihe.\n\nEnsi kerran äiti koskettelee muuttoa kirjeessään Kallenpäivältä (28\np. tammik.), joka alkaa hupaisesti: \"Jos nyt olisit ollut kotona,\nniin olisi täällä saatu aamupäiväkahvia -- ja kukaties[37] lättyjä\nillalla -- tämän juhlallisen päivän viettämiseksi -- ehkä olisin\nminä myöskin kirjoittanut sinulle kauniin nimipäivärunon -- niin\nhyvä olisi sinun nyt ollut olla Kannuksessa.\" Sitten äiti kertoo\nHelanderin Pietarsaaresta käyneen heillä; hänen kanssaan oli ollut\nvirkistävää jutella. \"Hän käski meitä poikkeamaan heille, kun\nmuutamme, ja vakuutti ettemme syö häntä kuitiksi, vaikka meitä onkin\nniin monta. -- Tällä viikolla lähtee taasen kolme kuormaa Virroille\n-- meille tulee paljon huokeammaksi lähettää kaikki sinne.\"\n\nPappien huonekalujen ja muun tavaran muutto tapahtui, jollei\nsäännöllisesti, kumminkin usein niin, että siitä seurakunnasta, jonne\nmuutettiin, vapaaehtoisesti tuli kymmenkunta ja enemmänkin miehiä\nhevosineen ja sopivine ajokaluineen, ja silloin saatiin, milloin\nhyvin kävi, kaikki menemään yhdellä kerralla. Kannuksesta Karkkuun\noli matka kuitenkin liian pitkä, että olisi voitu niin menetellä.\nSentähden lähetti Gummerus tavaransa omilla hevosilla Virroille,\njosta karkkulaiset kuljettivat ne määräpaikkaan. Ensimäiset kuormat\noli viety tammikuun alussa, toiset pantiin menemään saman kuun\nviimeisenä päivänä. Siitä Emmi kertoo (3/2): \"Torstaina lähtivät\nneljät hevosemme Virroille. Kyllä näytti hyvin hävitetyltä, kun\nne olivat menneet, mutta kun olemme sovittaneet ja levittäneet\nmitä on jäljellä, on varsinkin isän mielestä koti melkein entistä\nhupaisempi. Molemmat uudet kamarit ovat tyhjät, ja vinttikamariin\njäi vain yksi sänky ja neljä tuolia [jotka tarvittiin 'koulua'\nvarten, jota Emmi piti pikkusiskoilleen], mutta vaikea on saada pitää\nniitäkään. Niin pian kuin alhaalla tulee tuolien puute, muistetaan\nnämä täällä. Porstuakaappi lähetettiin myöskin, joten isän konttori\non vain jatkona eteiselle, joka nyt on yhtä iso kuin tullessamme\ntänne. No, käyhän se vielä päinsä; mutta mitä on tulevana kertana\nlähetettävä? Sano se! Sitä emme vielä tiedä, sillä melkein kaikki\nsuuret huonekalut ovat jo poissa, isän kirjakaappi, isän sänky, salin\nsohva, ruokakamarin suuri kaappi, minun piironkini, sänkyvaatteet\nj.n.e.\" Mitä ei tällä tavoin vähitellen kuljetettu pois, myytiin joko\nyksityisesti taikka julkisella huutokaupalla. Nähtävästi Gummerus möi\nkotieläimetkin, paitsi tietysti hevosia, jotka tarvittiin muuttoa\nvarten. Sitä vastoin muistan, että kun isäni muutti Ylivetelistä\nYlistaroon, niin lähetettiin koko lehmikarja astua tallustamaan\nuuteen asuntopaikkaan. Miten hiljaa kuljettiinkin, kysyi 14-15\npenikulman käveleminen kovalla maantiellä lehmien sorkkia, ja\nsentähden sidottiin niille kullekin tossut jalkoihin, mikä lapsista\noli äärettömän hauskaa.\n\nMahdollisesti on joku kirje hävinnyt, koska emme tapaa uusia tietoja\nmuutosta ennenkuin eräässä huhtikuun 17:ntenä päivätyssä kirjeessä.\n\"Rakas Kalleni! Nyt tahdon kirjoittaa sinulle viimeisen kerran\nmuutamia rivejä täältä vanhasta, rakkaasta lapsuudenkodistasi. -- --\nMe olemme nyt melkein matkalle lähdössä, sillä olemme määränneet\nlähtöpäiväksi joko tiistain taikka viimeistään keskiviikon. Isä\nsaarnaa viimeisen kerran ensi sunnuntaina, 21 p:nä. Kyllä silloin\nkirkossa on oleva itkua ja voivotusta. Tiedän varmaan, että sinä\najatuksissasi olet siellä. Viikon lopulla -- toivoakseni pyhäksi,\nvaikka tuskin niin sopii -- tulemme kai Pietarsaareen, Helanderille.\nIsä, minä ja pikku tytöt saavumme sinne luultavasti kyytihevosella,\nmutta Emmi muun seurueen kanssa ja kaikilla hevosilla matkustaa\nhiljalleen [C. G. von] Essenille Härmään, jossa odottavat meitä --\nniin olemme miettineet, mutta en tiedä tuleeko niin tapahtumaan.\nHuutokaupassa täällä oli kauhean paljo väkeä, eivätkä hinnat olleet\naivan alhaisia. Me möimme kaikki niin tarkkaan kuin mitenkään\nsaatoimme -- mutta näyttää siltä, että meidän täytyy vielä pitää\npieni huutokauppa. Nyt on niin hirmuisen kylmä, että on oikein\nkamalaa kuvitella olevansa matkalla niin pienten lasten kanssa.\nJumala antakoon siksi parempia ilmoja. Minulla on enemmän työtä ja\nhuolia kuin voit uskoakaan -- meillä on nyt ainoastaan 2 piikaa,\nmutta kokonaista 4 mestaria. Saammehan pian Jumalan avulla tavata\ntoisemme.\" -- --\n\nVaikka kolme poikaa oli poissa, kuului perheeseen, joka oli matkalle\nlähtevä, paitsi isää ja äitiä ja täysikasvuista Emmi tytärtä, kolme\npoikasta, Valentin, Otto ja Julius, sekä kaksi heitä nuorempaa\ntyttöä, Alba ja Irene, joista viimemainittu oli vain puolivuotias\n-- \"Lilli\" oli näet syntynyt edellisenä syksynä äidin 40:ntena\nsyntymäpäivänä. Tällaisen ihmisalun kuljettaminen monta kymmentä\npenikulmaa oli ainakin äidille matkan huolestuttavin puoli.\n\nMinä päivänä ja miten matkalle vihdoin lähdettiin, mihin (Lohtajalla\nja Kokkolassa) ensi päivinä poikettiin hyvästille, siitä ei ole\ntietoa, mutta Kallen almanakasta näkyy, ettei matkaseurue ollutkaan\njakaantunut kahteen ryhmään, niinkuin äiti oli kirjeessään\nsuunnitellut, vaan hän sai lauvantaina 27 p:nä, tultuaan kotia\nkonventin kokouksesta, tiedon, että \"kotiväki\", isä, äiti, Emmi\nja pikku siskot, oli saapunut Helanderille, jonne hän itsekin\nkohta meni (Helander asui noin kilometri kaupungin ulkopuolella).\nPyhänä oltiin sekä aamu- että iltakirkossa (edellisessä oli Kalle\nripillä, jälkimäisessä Helander saarnasi), käytiin vieraissa Emma\n(Riska) tädillä, (Alfred) Kihlmanilla ja (pormestari) Tengströmillä,\njota paitsi äiti kävi katsomassa Kallen asuntoa, hän kun tänä\nlukukautena oli vuokrannut uuden, rauhallisemman kortteerin kapteeni\nMalmbergilla. Maanantaina klo 10 a.p. lähdettiin Helanderilta jälleen\nliikkeelle uutta kotia kohti.\n\nMatkan vaiheista äiti on kertonut kahdessa kirjeessä, ensimäisessä\n(päiväämättömässä) lyhemmin, toisessa laajemmin. Seuraava ote on\njälkimäisestä, joka on päivätty: Karkku 21 p:nä toukok. 1861, mutta\nolen sitä täydentänyt lisäyksillä edellisestä.\n\n    \"Rakas lapsi!\n\n    Vaikka minä viimeksi kirjoittaessani sinulle ajattelin sitä\n    viimeiseksi Pietarsaareen meneväksi, olen kuitenkin saatuani\n    kirjeesi (josta sydämestäni kiitän, sillä tulin siitä niin\n    iloiseksi) päättänyt vielä kirjoittaa, koska olet niin huvitettu\n    kuulemaan meistä ja uudesta kodista -- kirje ennättääkin hyvin\n    käteesi, ennenkuin eroat Pietarsaaresta. -- En ollenkaan\n    muista mitä viimein kirjoitin -- mutta pelkään, että se oli\n    kovin vaillinaista, syystä että minulla silloin oli niin monta\n    kirjettä kirjoitettavana. Tahdon sentähden nyt kertoa vähän\n    seikkaperäisemmin. -- Matkamme tänne ei suinkaan ollut niin\n    kauhean ikävä ja vaivalloinen kuin luulet. Meillä oli paha ilma,\n    melkein koko matkalla -- ja kelikin oli huono, mutta -- en tiedä\n    -- minä ajattelen sitä tyytyväisyyden tuntein. Lilli nukkui\n    toisinaan kokonaista 5 tuntia yhteen menoon, ja minä sain silloin\n    istua levossa ja rauhassa ja ajatella, rukoilla, nukkua, laulaa\n    ja levähtää -- jota minä niin sydämellisesti tarvitsinkin --\n    sillä tiedätkös, rakas Kalle, että viimeinen aika Kannuksessa oli\n    ikävin ja vaivalloisin minkä olen kokenut. En usko muuta kuin\n    että Jumala armollisesti oli kuullut alituiset rukoukseni, että\n    hän auttaisi ja keventäisi vaivojani pitkällä matkalla pienen\n    lapsen kanssa, joka niin usein ei mitenkään ollut hiljaa ja\n    viihtynyt lämpimässä kamarissa -- koska matka sujui sangen hyvin,\n    vaikka me toisinaan -- esim. 30 p:nä huhtikuuta -- emme ajaneet\n    hetkeäkään juosten, vaan ainoastaan kävellen -- ja ehdimme paljon\n    lumen tähden vain Munsalosta Vähäänkyröön. Siellä sanottiin\n    meille, että pääsisimme erästä tietä Isonkyrön, Ilmajoen ja\n    Kauhajoen kautta Hämeenkyröön, ja että se tie olisi 10 penikulmaa\n    lyhempi. No, ilman muuta päätimme kulkea sitä tietä -- mutta olla\n    pääsemättä Vaasaan, mihin sydän oli niin kääntynyt -- rakkaitten\n    lasten luokse -- sekin oli vaikeaa -- jonka vuoksi isä minun\n    tähteni (niin uskon varmaan) ehdotti, että jättäisimme kaikki\n    hevoset ja kaikki palvelijat sekä myöskin kaikki kapsäkkimme\n    Vähäänkyröön ja yksistään vaunuilla matkustaisimme kaikki -- koko\n    perhe -- Vaasaan. Niin tapahtuikin. Oli Vapunpäivä. Valentin\n    isän kanssa kuski-istuimella, ja me kaikki muut sisällä. Voit\n    kuvitella minkä hämmästyksen tulomme herätti. Augusta[38] löi\n    seitsemän ristiä ja ihmettä. Pojilla, jotka iloksemme tapasimme\n    terveinä, oli lupa. Me tulimme päivällisaikana ja viivyimme\n    siellä sen päivän. Kaikki pojat makasivat Santerin luona, jossa\n    Priita hoivaili heitä. Amalia [Spolander][39] oli niin kiltti ja\n    kävi meitä tervehtimässä, hän itki melkein koko ajan kun olimme\n    yhdessä -- hän on muuten erinomaisen herkkä. Jumala auttakoon\n    häntä kantamaan murheitaan! Torstai-aamuna matkustimme jälleen\n    Vähäänkyröön, minne Santeri ja Jonathan saivat tulla vaihtaakseen\n    kiesit kofferiin -- jolla teidän pitää tulla tänne. Älä paheksu\n    vaihtoa, sillä kofferissa on oikein hyvä istua, ja se on niin\n    tilava, jota vastoin kieseissä istuminen on epämukavaa, jollei\n    ole isoa miestä takana, puhumatta siitä, että siihen mahtuu vähän\n    kapineita.\n\n    No, sinä päivänä saavuimme Isoonkyröön, jossa meitä kohdeltiin\n    sangen hyväntahtoisesti. Olin tyytyväinen, että kerran\n    maailmassa sain tavata professori Stenbäckin. Hän puhui usein\n    ja mielellään sinusta. Sanoi, että jos sinulla on taipumusta\n    runouteen -- sen hän oli kuullut, mutta ei itse nähnyt -- niin\n    ei sinun pitäisi tukehduttaa semmoista Jumalan lahjaa j.n.e.\n    Minusta oli kuin olisin puhutellut hengellistä ruumista, sillä\n    Evangeliskt Veckobladista muistin mikä elämä hänessä oli ollut\n    -- ja nyt hän oli mielestäni ujosteleva ja kuollut siitä.\n    Jos hän olisi vaarinottanut Apostolin neuvon: Katso ettei\n    valo, joka sinussa on, muutu pimeydeksi -- taikka rukoillut\n    sitä Jumalalta, niin hän ei olisi joutunut pimeyteen.[40] --\n    [Jaakko] Cederberg [Stenbäckin apulainen Isossakyrössä] ja\n    hänen Thildansa tulivat niin iloisiksi, kun tapasivat meidät,\n    että kyyneleet nousivat heidän silmiinsä -- kuinka sentään\n    onkaan vanhalle Aatamille mieleen nähdä olevansa rakastettu.\n    Hän puhui paljon lukioajastaan, sanoen sen olleen kaikkein\n    vaikeimman hänen hengelliselle elämälleen. Sitä vastoin hän\n    Helsingissä oli verrattomasti vapaampi; ja hän ennusti, että\n    jos sinä jaksat vastustaa kaikkia esteitä Pietarsaaressa, on\n    sinun oleva paljon helpompi palvella Herraa Helsingissä. Kuka\n    tietää -- kyllä niitä esteitä aina on -- totta kyllä isompia ja\n    pienempiä. -- -- Täällä saimme kuulla, että se tie, jota aioimme\n    kulkea, oli kelvoton, sillä sitä ei oltu kahdeksaan vuoteen\n    ollenkaan korjattu. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin ajaa takaisin\n    muutamia [ruotsin] virstoja sekä Laihian, Jurvan ja Teuvan\n    kautta pyrkiä Lapväärtiin ja sitten eteenpäin rannikkotietä.\n    Tie Jurvan ja Teuvan välillä, luullakseni kolmen penikulman\n    metsätaipale, oli ylen kapea ja huono. Kaikki meni kumminkin\n    jotenkin hyvin. Yöllä rukoussunnuntaita vasten me olimme Teuvan\n    kievarissa, jossa samana päivänä oli suuret häät. Jo klo 7\n    aamulla ruvettiin morsianta pukemaan. Kaksisataa vierasta oli\n    kutsuttu, jonka vuoksi meidän täytyi lähteä sieltä edemmäs.\n    Päivällisaikana kohtasimme Södermanin[41] Lapväärtissä -- jos\n    sentään olisin tiennyt, että hän niin pian tapaisi sinut, kyllä\n    olisin mennyt puhuttelemaan häntä. -- -- Matkakuvaukseen lisään\n    ainoastaan, että me pyhäiltana tulimme Ömossan kievariin ja\n    vietimme yön tiistaita vasten Noormarkun kievarissa. Se on\n    lähinnä Poria, jonne matkustimme tiistaiaamuna ja jossa otimme\n    asuntomme Otavassa. Me kävimme Sandelinilla, tapasimme hänet\n    ja Rosan[42] terveinä ja iloisina. Sandelin oli minusta niin\n    kohtelias ja vakava. Hakiessamme hyvin varustettua myymälää,\n    missä tehdä ostoksia, minä sanoin: asuuhan tässä kaupungissa\n    Rosa Sandelinkin, ja samassa Emmi näki Sandelinin nimen erään\n    myymälän ovella. Me menimme sisään -- myöskin ostaaksemme\n    Arndtin Paratiisin huvitarhan, jota kauan olin toivonut --\n    sekä tervehtiäksemme Rosaa. Rosa oli erittäin iloinen ja\n    hyvällä tuulella, jopa kertoi esiintyneensä teatterin palkeilla\n    Porissa, kovin kevytmieliseltä hän minusta tuntui, mutta hyvin\n    ystävällinen ja kohtelias hän oli meitä kohtaan. Kauppias\n    Widbomilla me ostimme 40 ruplalla kaikenlaista. Matkustimme\n    yöksi lähimpään kievariin, josta keskiviikkoaamuna otimme kolme\n    kyytihevosta ja tulimme tänne klo 1/2 11 samana iltana (8 p:nä\n    toukok.). -- Siinä on nyt matkakertomuksemme. -- Sinä sanoit,\n    että käyntimme Pietarsaaressa oli kuin lumihiude, joka pian\n    katoaa. Minusta ovat kaikki käynnit ja koko matka kuin unelma.\n\n    Täällä näyttää olevan erittäin hupaista -- joka päivä olemme\n    saaneet tuoretta kalaa. Talonpojat ovat tuoneet meille munia,\n    maitoa, voita, perunoita, puuastioita y.m. Huomenna 6:ntena\n    sunnuntaina isä saarnaa ensi kerran, luultavasti täytyy minun\n    olla kotona, niin että muut pääsevät kirkkoon. -- -- Meillä\n    on täällä vasta yksi ainoa lehmä, mutta emme olisi sitäkään\n    tarvinneet, niin runsaasti olemme saaneet maitoa. -- -- Viihdymme\n    äärettömän hyvin. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista sekä\n    erinomaisen kaunista. Paikkaan mieltyy yhä enemmän. Se muistuttaa\n    Granö'tä Storstrandista katsoen.1 [Ainoastaan] Alba itkee\n    tavantakaa ja tahtoo Kannukseen; muilla on niin hauskaa. --\n\n    Nyt minä panen mieleesi tehtävän, joka sinun tulee toimittaa.\n    Muista kaksi asiaa matkalla tänne Pietarsaaresta. Ensiksi sinun\n    pitää Vähänkyrön kievarissa kysyä kolmijalkaista kuparipannua,\n    jonka me unohdimme sinne, sekä Noormarkun kievarissa tiedustella\n    matamilta mustaa, silkkistä pitkäshalettia, jonka hän lupasi\n    hakea meille, luvaten antaa sen teille, kun sitä kysytte. Ja\n    nyt hyvästi, rakas lapsi, Jumalan haltuun, olet sydämellisesti\n    tervetullut kotia.\" --\n\n\n\n\nII.\n\nYlioppilasajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861-66.\n\n\nVähän ennen juhannusta tulivat pojat Pietarsaaresta ja Vaasasta,\nja kaikki he samoin kuin perheen muut jäsenet mieltyivät uuteen\nkotiinsa, Karkun pappilaan, joka Kuloveden rannalla sijaitsevana\nluonnonihanuudessa on verrattomasti Kannuksen edellä. Sitä paitsi\nensimäinen kesä tarjosi paljon muutakin viehättävää, uusia\ntuttavuuksia ja vaihtelevia tapahtumia. Esimerkkinä mainittakoon,\nettä elokuun alussa Augusta täti tyttärineen (paitsi maalaajattarena\ntunnettua Aleksandraa, sittemmin tohtorin rouva Saltin) tuli pariksi\nviikoksi Karkun pappilaan, ja että heidän siellä ollessaan, 18 p:nä\ns.k., olivat isän virkaanasettajaiset, joiksi paljon pappeja ja\nmuita vieraita kokoontui sinne. Toimitusmies oli Hämeenkyrön rovasti\nYrjö Jaakko Forsman, jota avusti hänen poikansa, tohtori Georg Z.\nForsman (Yrjö Koskinen) sanelemalla valan. -- Vaikka Kalle Gummerus\niloisena ja toimeliaana oli mukana kaikessa, näkee sentään hänen\nmuistiinpanoistaan, että hän mieleltään oli sama kuin viime aikoina\nlukiossa. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa heränneitten toveriensa\nkanssa, jota paitsi hän, kevään loppupuolella saarnattuansa\nPietarsaaren sekä maalais- että kaupunginkirkossa, kesällä saarnasi\nSuoniemen kappeli- ja Karkun emäkirkossa. Elokuun keskivaiheilla\nhän alkoi lukea Homerosta ja hepreankieltä, arvatenkin ajatellen\nylioppilastutkintoa, jota suorittaakseen hän 28 p. lähti Helsinkiin.\nSinne oli Augusta tätikin jo ennen matkustanut, sillä syksystä alkaen\nhän perheineen asettui Helsinkiin asumaan. Isä taasen lähti samaan\naikaan viemään nuorempia poikia kouluun Turkuun, joka oli lähempänä\nkuin Vaasa.\n\nHelsingissä Gummerus ensi ajaksi vuokrasi Duwaldtin kanssa yhteisen\nasunnon. Syyskuun 17 p:nä hänet hyväksyttiin ylioppilastutkinnossa,\nmutta arvolause oli alhaisin -- approbatur. Kotona hän nähtävästi oli\nkuvitellut parempaa tulosta, sillä äiti huomauttaa, että arvolause\nitse asiassa oli luonnollinen seuraus siitä, että hän niin huonosti\noli käyttänyt kouluaikansa; varemmin olisi hänen pitänyt muuttaa\nelämänsä voidakseen korjata mitä ennen oli laiminlyönyt. Muuten äiti\noli kovin huolissaan siitä, kuinka Kalle säilyisi \"vaarallisessa\nmaailmassa, missä hän nyt omin päin vaelsi\", ja iloitsi kuullessaan\nhänen asuvan heränneen toverin kanssa ja viettäneen vaatimattomat\nylioppilaspidot. -- Nämä pidot olivat mainitun päivän iltana\nsilloisen Evijärven kappalaisen, pastori Gustaf Erik Forsmanin\nluona -- klinikassa. Tämä kuuluu oudommalta kuin asia itsessään\noli. Silmätautia potevana Forsman oli tullut Helsinkiin ja asui\nprofessori Jakob Estlanderin hoidettavana sairashuoneessa, jossa\nsali annettiin kekkereihin käytettäväksi. Mahdollista on, että\najatus niiden viettämisestä siellä oli Gummeruksen, joka tahtoi\nvälttää ravintoloita, mutta oli siihen muutakin aihetta. Paitsi\nGummerusta ja Jonathan Johanssonia oli isäntänä myöskin pastori\nForsmanin poika, Gustaf Gideon, ja pitojen vietto klinikassa teki\nsiis isälle mahdolliseksi olla mukana. Muuten sanottakoon, että\npastori, vaikka oli herännyt ja vakava mies, luonnostaan oli,\nniinkuin useat muut Forsmanit, taipuvainen huumoriin ja viattomaan\nleikillisyyteen ja sentähden viehättävä nuortenkin seurassa. Näin\nollen on kyllä ymmärrettävää, että vanhan miehen läsnäolo ja itse\npaikka vaikuttivat, että pidot olivat tavallista hiljaisemmat, mutta\njollei totia juotukaan, oli kuitenkin teen jälkeen sekä punssia\nettä viiniä tarjona ja sen ohella puheita ja iloista pakinaa kuten\nainakin sentapaisissa seuroissa. Kunniavieraina oli kekkereissä Yrjö\nKoskinen ja lääketieteen kandidaatti E. A. Krohn sekä tovereina O. A.\nForsén, G. Duwaldt, G. Smirnoff, Joh. Gabr. Ingman, E. V. Petterson,\nW. Wegelius, \"2 Fellmania\" (Aug. Abrah. ja ?) ja G. Johansson.\n-- Kun Gummerus sittemmin kirjoitti kotia, että toverit olivat\nnauraneet hänelle pitojen johdosta, niin hän lienee käsittänyt asian\ntarpeettoman vakavasti; vähemmästäkin oli tapana Mutterin kanssa\nleikkiä laskea, saatikka laatuaan todella harvinaisista kekkereistä\nklinikassa.\n\nVanhemmat toivoivat Kallen palaavan syksyksi kotia, mutta hän jäi\nHelsinkiin. Hänen aikomuksensa oli suorittaa stipendiaattitutkinto,\nja muutenkin ansaitakseen jotakin toimeentulokseen hän alkoi antaa\ntunteja (à 40 kop.) rva Häggbergin tyttökoulussa sekä myöskin\nopettaa kahta poliisimestari eversti C. J. Tavaststjernan tytärtä.\nSyyskuun lopulla hän muutti asumaan (entisen) yliopistonkamreerin\nA. W. Wegeliuksen luokse, ja tuli siten -- äitinsä suureksi iloksi\n-- heränneeseen perheeseen. \"Äiti ei voi uskoa\", Kalle kirjoittaa\n27/9 (ainoassa kirjeessä, joka näyttää säilyneen niistä sadoista,\njotka hän on kotiin kirjoittanut), \"kuinka hyvän paikan olen\nsaanut, on melkein kuin asuisin Helanderilla Pietarsaaressa.\nKamreerilla on kaksi poikaa, joista toinen (Wilhelm) pian suorittaa\nkandidaattitutkinnon ja toinen (Martin) on lyseolainen. Pari iltaa\nsitten olin jo pannut maata, kun kuulin veisattavan sisällä. Eilen\nillalla laulu alkoi minun vielä ollessani täydessä puvussa. Hetken\nmietin, voisinko enää niin myöhään mennä sisään -- klo oli 10:n\nvaiheilla -- mutta menin. Me veisasimme pari virttä, sitte kamreeri\nluki ääneen, ja sen jälkeen mentiin levolle. Niin minä odottamatta\nolen tullut parhaimpaan kortteeriin, mikä on ajateltavissa, ja saan\ntäällä asua ainakin koko vuoden, vaikka moni haluaisi tänne -- se on\naivan kaupungin laidassa, ja sitä ympäröi mitä irstaisimmat pesät,\njotka poliisi kumminkin kuuluu (pian) tyhjentävän. -- -- Jumalan\nkiitos, että pääsin tänne asumaan. En voi kieltää, että huolehtiminen\nparannuksestani oli laimenemassa -- mutta eilen illalla oli kuin\nolisin saanut uutta rohkeutta ja uutta vakavuutta.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuulla 1860 tapahtunut mielenmuutos oli välittömästi johtanut\nGummeruksen ajattelemaan papinuraa opintojensa päämääränä. Kun\nsamaan aikaan Venäjältä oli tiedusteltu, olisiko joku (tai ehkä\nuseampikin) suomalainen nuorukainen halukas tulemaan Tarton (silloin\nsaksalaiseen) yliopistoon vapaasti tutkiaksensa teologiaa sillä\nehdolla, että sitoutuisi pappina toimimaan Venäjällä luterilaisten\nkesken, meni hän uskonnollisessa innostuksessaan rehtori Odenvallille\nilmottamaan olevansa valmis noudattamaan kehotusta. Kuitenkaan ei\nsiitä sen enempää tullut, luultavasti senvuoksi, että vanhemmat\nehdottomasti vastustivat aietta. Sille harrastukselle, joka näin\npojassa näyttäytyi, he kyllä antoivat tunnustuksensa, mutta\nsitoutuminen jäämään vieraaseen maahan oli heistä pelottavaa\n-- hän tulisi \"kruunun mieheksi\", ja sitä he eivät mitenkään\ntahtoneet. Että Kalle muuten halusi ruveta papiksi, oli kyllä\nheidän mieleensä, ja Helsingissä hän empimättä kirjoittautuikin\njumaluusopilliseen tiedekuntaan. Toinen kysymys oli, osaisiko hän nyt\nolla ahkerampi kuin ennen ja johdonmukaisesti pyrkiä valitsemaansa\npäämäärään? Äiti, joka tunsi poikansa huikentelevan luonteen, ei\nvoinut olla sitä epäilemättä, ja hyvin pian Helsingin elämä ja sen\ntuottamat vaikutelmat saivatkin Kallen ei ainoastaan luopumaan\nparannuspyrinnöistään, vaan panemaan suurimman osan aikaansa aivan\ntoisiin puuhiin kuin teologisiin opintoihin.\n\nJo ensi syksynä (1861) Gummerus tunnustaa kovin halunneensa mennä\nmuutamiin Töölössä (arvattavasti sikäläisessä ravintolassa)\npidettyihin tanssijaisiin sekä teatteriin, mutta hän oli silloin\nvoittanut itsensä. Samaan aikaan hänellä oli tapana heränneitten\ntoveriensa kanssa -- kaikkiaan oli heitä seitsemän -- yhtyä\nlauvantai-iltoina yhteiseen hartausseuraan. Mutta jo kevätlukukautena\ntapahtui muutos. Ensiksikin lienee siihen vaikuttanut se, että Kalle\nmuutti Wegeliukselta Augusta tädin luokse. Ainakin äiti piti tätä\nasunnonmuuttoa arveluttavana asiana. Ei sentähden, ettei hän pitänyt\nsisarestaan tai ettei tiennyt poikansa hänen kodissaan olevan hyvässä\nhoidossa, vaan senvuoksi, että hän pelkäsi hienosti sivistyneen\nFrosteruksen perheen -- \"maailmallinen\" kun hengeltään oli -- saavan\nKallen luopumaan hartausharjotuksista, jotka olivat niin tärkeitä\nhänen hengelliselle elämälleen. Toiseksi pääkaupungin elämä yleensä\nja seurustelu uskonnollisissa asioissa erimielisten toverien\nkanssa vastustamattomasti johti Gummeruksen uusille taikka kenties\noikeammin vanhoille teille. Kolme vuotta myöhemmin hän lyhyessä\nmuistiinpanossa tunnustaa lankeemuksensa tapahtuneen keväällä 1862,\nja sen lähtökohtana oli ollut eräs teatterissakäynti sekä väittelyt\nuskonnosta toverien kanssa.\n\nYmmärrettävää on, että Gummeruksen kotia lähettämät kirjeet\nsisällykseltään muuttuivat, samassa kun hänen mielensä muuttui, ja\nettä äiti sen kohta huomasi. Vaikka Kallen kirjeet ovat hävinneet,\nvoidaan äidin vastauksista käsittää kehityksen meno. Liikuttavasti\nväräjää välittömissä sanoissa äidin sydän, ja täydentääkseni hänen\nkuvaansa panen tähän muutamia otteita.\n\nAavistaen miten pojan oli käyvä äiti kirjoittaa (1/3 1862):\n\"Niinkuin kääntymisesi Jeesukseen on ollut elämäni suurin ilo,\nolisi luopumisesi hänestä korkein tuskani.\" -- Kirjeestä toukokuun\n3 p:ltä (s.v.) näkee, että äiti jo on kaikesta selvillä: \"Rakas\nlapsi! Kiitos kirjeestäsi ja siitä huojennuksesta, jonka se tuotti\nkipeälle sydämelleni [äidillä oli sydäntauti, jonka tuskallisuutta\nsielullinen levottomuus enensi], paljon olisi minulla lisättävää,\nmutta mitä se hyödyttää. Olen tullut siihen vakaumukseen, että on\nyhdentekevä _mitä_ sinulle kirjoitan -- mutta kumminkin tahdot,\nettä kirjoitan -- ja se ilahduttaa minua sangen paljon -- sillä jos\nolisit siitä välinpitämätön -- niin se olisi hyvin tuskallista.\nTokkohan sinä paljonkaan viitsit lukea ja vielä vähemmän panna\nmuistiin ja mieleen muistutuksiani? Epäilen sitä -- mutta kumminkin\npyydän: säilytä kirjeeni, kenties se aika on pian tuleva, jolloin\net koskaan enää saa sellaisia kirjeitä. Jos silloin, kun maailma ja\nmyrskyinen sydämesi mitä rajuimmin pauhaa -- jos silloin kaipaat\nystävää ja hänen neuvoaan ja nuhteitaan ja kaikista hellin sydän\nmaan päällä -- äidin sydän -- on kylmennyt -- ota silloin esiin\nkirjeet, ehkä sinulla silloin on oleva jotakin hyötyä niistä, vaikka\nne nyt ovat sinusta -- kenties ikäviä. -- -- -- Et ole tahtonut\nkirjoittaa mitään itsestäsi -- sitä vastoin olet haalinut kokoon\nkaikenlaisia uutisia, jotka eivät kuitenkaan vähääkään huvita minua,\njoka yksistään ikävöin kuulla jotakin sinusta itsestäsi. Avomielisen,\nujostelemattoman hengen, joka sinulla oli heräyksesi ensi aikoina\nja jolla sinä tunnustit erehdyksesikin, sen olet nyt menettänyt;\norjuuden ja pelon henki on tullut sijaan. Etsi, etsi, rakas lapsi,\nsitä valittujen lasten henkeä, jossa huudamme: Abba, rakas isä. --\nKirjoita, milloin tulet kotia. Oi, kuinka on oleva suloista painaa\nsinua sydäntäni vasten -- miten kaukana lienetkään!\" -- -- Kymmentä\npäivää myöhemmästä kirjeestä vielä seuraavat rivit: -- \"Kiitos\nkirjeestäsi, jonka sain eilen. Oli iloista kuulla, että olet terve,\nettä luet suuremmalla halulla ja että siis toiveesi ovat paremmat.\nMutta -- -- (minun pitäisi kai sen johdosta olla täysin tyytyväinen\neikä toivoakaan sisältörikkaampia kirjeitä) mutta voi, miten sentään\ntuntuu tyhjältä -- minusta on aina kuin semmoiset kirjeet tulisivat\nkädestä -- taikka ruumiista -- taikka kuoresta. Haluaisin kirjettä\nsydämestä, sielusta, ytimestä. Mutta ehkä et ymmärräkään mitä\ntarkotan. Tahdon sentähden vaieta. Kenties koittaa vielä päivä,\njolloin minua ymmärrät. Rukoilen sitä Jumalalta ja toivon -- oikean\npäiväsi vielä tulevan ja aamuauringon hajottavan sumun, joka sinua\nympäröi, että sinussa maallinen elämä pienine murheineen jää toiseen\nsijaan ja Kristus ja hänen armonsa astuu ensi sijaan. Kunnes se\ntapahtuu, kirjoita vain suoraan toiveistasi tähän elämään nähden --\nen tahdo, että teeskentelet ja valehtelet itsesi muuksi [kuin olet].\"\n-- --\n\nKumminkaan ei Gummeruksen palaaminen entiseen suruttomuuteen\nollut niin äkkinäinen ja ehdoton kuin edellisestä luulisi. Vielä\ntalvella 1862--63 hän oli kirjeenvaihdossa uskonnollisista asioista\nsukulaisensa, silloisen ylioppilaan (sittemmin rautatieinsinöörin)\nHerman Gummeruksen kanssa, joka oleskeli kotiopettajana Kemiössä,\nHermanin pitkistä kirjeistä päättäen Kalle koetti vakavasti\npuolustaa raamatullista ja kirkollista kantaansa, jota vastoin\nhän itse nojaten Ignelliin ja (Viktor) Rydbergiin rohkeasti ja\nhuomattavalla esityskyvyllä osotti sovinto-opin y.m. uskonkappalten\nristiriitaisuuksia ja heikkoutta terveen järjen kannalta. Edelleen\non myöhemmiltä ajoilta monta todistusta siitä, ettei heräyksen\nsytyttämä tuli Kalle Gummeruksen sisässä koskaan kokonaan\nsammunut, vaan kyti kytemistään tuhkankin alla, ja vaikkei se enää\nnoussutkaan ilmiliekkiin, juontunee sentään siitä se, mikä hänen\nelämäntyössään ilmaisee vakavaa ja syventynyttä sielunelämää.\nToisin sanoen, jos onkin ymmärrettävissä, että hänen vilkas\nluonnonlaatunsa, mielenlujuuden puutteensa ja taipumuksensa\nkirjalliseen toimeen johtivat hänet pois herännäisyydestä, niin\nolivat ne kaksi vuotta, jolloin hän oli sen vallassa, sittenkin\ntärkeä jakso hänen kehityksessään, jopa niin, että ne tuntuvasti\nmääräsivät hänen myöhempien harrastuksiensa suunnan. Erään toverin\nkirjeestä näkyy, että Gummerus jo keväällä 1862 ajatteli muuttamista\nhistorialliskielitieteelliseen osastoon, mutta luultavaa on, ettei\nhän kirjoittanut siitä kotia; äidin kirjeissä ei mainita sanaakaan\nasiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1861 Gummerus vielä entiseen tapaansa oli sepittänyt\nruotsinkielisiä runoja -- muuan pitkä, hurskas kyhäelmä ajan\nkalleudesta on osotettu Emmi sisarelle. Ylioppilaaksi tultuaan hän\notti suomen kirjailijakielekseen, samalla kun hän siitä lähtien\njulkisuudessa enimmäkseen esiintyi kertojana; runoillessaan hän\nyksityisesti vielä toisinaan käytti ruotsia, mutta milloin hän\nrunoelman painatti, oli sekin suomenkielinen. Arvatenkin tämän\nmuutoksen aikaansaivat uusi ympäristö, uudet ystävät. Jo kesällä hän,\nkäydessään Hämeenkyrön pappilassa, oli tutustunut Yrjö Koskiseen\nja hänen veljiinsä, ja syksyllä hän joutui muittenkin innokkaitten\nsuomenmielisten piiriin. Näiltä hän tietysti sai kuulla mitä\nSuomettaressa luettiin, että näet \"tänä kansamme uudestasyntymisen\naikana, joksi voimme nykyisyyttä sanoa, tarvitaan kaikki suomen\nkielen taitajat kirjoitusmiehet julkisuuden palvelukseen\", ja miten\nolisi Gummerus, joka niin sanoakseni luonnostaan kuului heidän\njoukkoonsa, vastustanut kehotusta. Suomea hän osasi lapsuudesta\nsaakka, eikä se seikka, että hän kirjailijana oli tottumaton sitä\nkäyttämään, ollut mikään pätevä syy vetäytymään siitä. Olivathan\nkaikki muutkin kansallismieliset samassa asemassa, nimittäin että\nolivat olleet taikka olivat pakotetut luopumaan entisestä koulu- eli\nsivistyskielestään. Hankalaa ja vaivalloista se tietenkin oli, mutta\nsen korvasi tyydytyksen tunne, jonka herätti tieto siitä, että oltiin\nmukana oman kansan tulevaisuutta luomassa.\n\nÄidin kirjeistä näkyy, että Kalle maaliskuun lopulla 1862 oli\nkertonut alkaneensa suomentaa jotakin komediaa, osaksi raha-ansion\ntähden, osaksi harjaantuakseen suomenkielen käyttämiseen. Luultavasti\ntämä tarkottaa Holbergin Jeppe Niilonpoikaa, jonka suomennos\nseuraavana vuonna ilmestyi Näytelmistössä II. Vähän myöhemmin\nGummerus vielä (lyhentämällä) suomensi John Bunyanin teoksen,\nKertomus hengellisistä kokemuksistani (pain. 1863), Holbergin Don\nRanudo de Colibrados (Näytelmistö IV, 1867) ja Heibergin Katsokaa\npeiliin (Maiden ja merien takaa, 1866), ottaen siten osaa siihen\nahkeraan kääntämistyöhön, jolla tähän aikaan koetettiin laskea\nperustusta suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Nähtävästi juuri\nennenkuin oli ryhtynyt ensinmainittuun suomennostyöhön, hän kävi J.\nV. Snellmanin luona neuvottelemassa mitä ottaisi käännettäväkseen.\nKäynnin aiheena oli kenties seuraava kohta eräässä äidin kirjeessä\nedelliseltä syksyltä: \"Kyllä sekä isä että minä tunnemme Snellmanin\",\näiti kirjoittaa ikäänkuin vastaten johonkin kysymykseen. \"Isä\nihailee hänen suurta kirjailijakykyään. Hän oli häissämme. Sinulle\nolisi varsin hyödyllistä tulla lähempään yhteyteen hänen kanssaan.\nSano hänelle terveisiä isältä, jos tapaat hänet. Jos tarvitset\nneuvoa kirjoitustöissäsi, niin käänny hänen puoleensa\".[43]\nGummeruksen paperien joukossa on Snellmanin kirje, joka koskee\nheidän neuvotteluansa. \"Ehdotettu novelli\", hän siinä sanoo, \"on\nliian hupsutteleva ansaitakseen tulla käännetyksi. Sellaisella pitää\nolla taiteellista arvoa, jotta suomennos rikastuttaa suomalaista\nkirjallisuutta.\" Kuitenkaan ehdottamatta toista parempaa teosta hän\nlähettää Gummerukselle _ruotsinnettavaksi_ otteita ranskalaisesta\nteoksesta \"L'idée Napoleonienne\". Luultavasti Gummerusta sentään\njotenkin vähän huvitti semmoinen tehtävä, sillä siihen aikaan Vaasan\nlukiosta tulleet ylioppilaat harvoin osasivat niin hyvin ranskaa,\nkuin siihen epäilemättä olisi ollut tarpeen. Siitä syystä kai\nGummerus ryhtyi Jeppe Niilonpoikaan, jota ehkä Kaarlo Bergbom oli\nsuomennettavaksi suositellut.\n\nMutta Gummerus ei tyytynyt pelkkään käännöstyöhön. Toukokuun\nalussa nähtiin Suomettaressa nimimerkki --l--b--s. pienen, kahteen\nnumeroon jaetun jutelman alla nimeltä \"_Hän oli Venäläinen_\". Se on\nmuistelma siltä ajalta, jolloin tekijä oli \"pikkuinen, pahankurinen\npoika\", ja kertoo vanhasta ukosta, joka asui mökissä Raumajoen\nrannalla, jolla oli tapana pyhäaamuina kirkkomatkallaan pistäytyä\npappilan renkituvassa ja joka eräänä juhannuspäivänä saatuansa\nhalvauksen pappilassa kuolikin. Sitä ennen hän kuitenkin pastorille\ntunnusti olevansa venäläinen sotilas, joka Porrassalmen tappelussa\nhaavoittuneena ja toisen silmänsä menettäneenä oli siitä saakka\npiillyt Suomessa. Hän oli muinoin murhannut kapteeninsa ja myöhemmin\nSuomessa ottamansa vaimonkin, mutta myöskin pelastanut kuolemasta\nerään venäläisen, joka sittemmin kiitollisuudesta vuosittain oli\nlähettänyt hänelle raha-apua. Kerran kuultuansa pastorin saarnaavan\nukko oli alkanut etsiä sovintoa Jumalan kanssa, ja nyt hän erosi\nelämästä luottaen vapahtajaansa. Epäilemättä on kertomuksella perää\ntodellisuudessa, joskin kertoja lienee siihen omiansakin lisännyt.\nMiksi mies oli vaimonsa surmannut, jää selittämättä, samoin kuin\nlukijalta salataan, kenen hän oli pelastanut ja miten. Sellainen\nperustelun puutteellisuus ei ollut myöhemminkään harvinainen kertojan\njutelmissa, hän kun enimmäkseen liikkui mielikuvituksensa varassa\nlaiminlyöden sekä luonteenkuvauksen että sommittelun.\n\nTuskin paria kuukautta myöhemmin nähtiin Gummeruksen nimimerkki jo\npienen kirjasenkin nimilehdellä. Heinäkuulla 1862 ilmestyi näet P.\nTh. Stolpen kustannuksella hänen esikoisensa \"_Veljekset_, uutelo,\nkertoeli --l--b--s.\", kenties ensimäinen kirja, jonka hinta on\npenneissä (60) määrätty. Vihkosessa, joka sisältää vain 48 sivua\npienintä 8:oa, kerrotaan, Pietarsaari toimintapaikkana ja Ison\nvihan veriset melskeet ja hävitykset taustana, julma murhenäytelmä.\nSiinä esiintyy kaunis mustalaistyttö, joka kolmeen murhaan syypäänä\nmestataan, kaksi veljestä, joista toinen murhataan ja toinen murhaa\nitsensä, sekä vihdoin kaksi hullua tyttöä! Tuokko (A. Törneroos),\njoka Suomettaressa ilmotti novellin ja huomautti tapausten perustelun\nriittämättömyydestä, ei myönnä sille suurta taiteellista arvoa,\nmutta miten kieli onkin virheellistä, ovat, hän sanoo, \"lauseet\nselvät ja sujuvat\", ja harjoittamalla voi tekijästä tulla \"hyväkin\ntyömies suomalaisen kirjallisuuden niin vähän viljellyllä vainiolla\".\n-- Kuinka harvinainen näinkin vaatimaton kertomus 1860-luvulla\noli, huomaa siitä, että J. V. Snellmankin otti siitä mainitakseen\nLitteraturbladissa. Tekijä ei näy selvittäneen itselleen, hän\nlausuu, mitä jokapäiväiseltäkin novellilta vaaditaan. \"Henkilöt\novat varjokuvia, joita sattumalta kuulee, mutta ei näe. Kenties\nne seisovat yksilöityinä tekijän mielikuvituksessa, mutta hän on\nunohtanut maalata niitä lukijalle. -- -- Meistä on ollut syytä\nlausua julki arvostelumme teoksesta, sentähden että nuori tekijä\nosottaa vilkasta mielikuvitusta ja että esityksessä on reippautta ja\nlentoa, jotka eivät ole tavallisia. Sen vuoksi voi häneltä toivoa\nparempiakin tuotteita kuin tämä hurja, säännötön luonnos. Liioittelu\non kirjailijanalussa aina lupaavampi ominaisuus kuin säännönmukainen\nvelttous.\"\n\nPaavo Tikkanen, joka jälleen vuosina 1861--63, samoin kuin parina\najanjaksona ennenkin, yksinään toimitti Suometarta, näyttää kohta\nhuomanneen, mikä oiva apumies Gummeruksessa oli tarjona, sillä jo\nsyyskauden alussa hän sopi tämän kanssa, että hän säännöllisesti\nantaisi lehteen kaunokirjallisia lisiä, ja lokakuun alusta siinä\ntavataankin sentapaisia kirjoituksia, varustettuina tunnetulla\ntekijänmerkillä. Saatuansa tiedon sopimuksesta äiti kirjoittaa (24/10\n1862): \"Rakas lapsi, minkä tilaisuuden onkaan Jumala suonut sinulle\nantaa kynttiläsi loistaa -- jollei muuten pimeys jo ole ympäröinyt\nsinua -- kun saat kirjoittaa julkiseen lehteen. Rukoile Jumalalta\narmoa voida kirjoittaa niin, että siitä on toiselle tai toiselle\nhyötyä; turhanpäiväistä on kaikissa sanomalehdissä yllinkyllin. Onpa\nsiitä sinulle hyvä tulokin.\" --\n\nPaitsi yhdellä runolla (\"Onnettoman huokaus\" 14/11) Gummerus\nsyyskautena 1862 kartutti Suomettaren sisällystä kolmella\nkertomuksella. Ensimäinen näistä, _\"Rakkaus kaikki voittaa\"_ (4\nnumerossa 3/10--31/10) muistuttaa sommittelultaan kansansatua.\nEräs pappi ottaa vaeltavan ylioppilaan, köyhän torpparin pojan,\nkotiopettajaksi perheeseensä. Samassa seurakunnassa on Ilolan suuri\ntalo, jonka isäntä, peläten että hänen nuoren tyttärensä kosijat\npitävät ainoastaan perintöä silmällä, pastorin neuvosta on ottanut\ntavakseen kosijoille vastata, että hän kyllä antaa tyttärensä,\nmutta että talo ei kuulu myötäjäisiin, vaan on tuleva eräälle\nkaukana asuvalle perilliselle. Tämä odottamaton tieto saa rikkautta\ntavottelevat peräytymään. Sillä välin on ylioppilaskin rakastunut\nIlolan tyttäreen, ja kosiessaan hän kestää koetuksen, joten hän saa\nsekä tytön että talon. \"Siitä päivästä\", kertomus päättyy, \"jona\ntapaukset Ilolassa tulivat ilmi, ruvettiin L--järvellä rakkautta\npitämään suuremmassa arvossa kuin rikkautta.\" -- Toinen lyhyt\nkertomus, _\"Mistä leipää?\"_ (9/12), näyttää miten Jumala kuulee\nköyhän rukouksen, joskin toisin kuin rukoilija on ajatellut -- ja oli\nsiis sekin niinkuin edellinen tekijän äidin toivomusten mukainen. --\nKolmas jutelma, _\"Mukava kosto\"_ (2 n:ssa 12/12--16/12) on toista\nlaatua, nimittäin jotenkin venytetty hullunkurinen kasku majurista,\njonka ahneus ja ilkeys sotamiehiä kohtaan kostetaan niin, että hänet\npäihtyneenä saadaan luullun kenraalin tuomiosta maksamaan 25 ruplaa\nsakkoa erään uhrinsa hyväksi. Kun myöhemmin H. D:ssa juttua oli\nmoitittu, Gummerus vastatessaan sanoo tarkotettujen henkilöitten\nvielä elävän. Luultavasti oli kasku muistelma Vaasasta, koska siinä\nviitataan \"kaupungin paloon\".\n\nJoululomalla kotona Gummerus nähtävästi otti puheeksi ennenmainitun\najatuksensa muuttaa historialliskielitieteelliseen osastoon, jolla\nhän ei kuitenkaan vielä tarkottanut sitä, että kokonaan luopuisi\naikeestaan ruveta papiksi. Mikäli kerrotaan, kuuluu äitikin katsoneen\ntuuman järkeväksi, muun muassa sentähden, että hän kirjailijana\noli laajempien yleistietojen tarpeessa. Itse asiassa Gummerus\nkevätlukukauden alussa (12/2 1863) ilmottautui mainittuun osastoon ja\nsuunnitteli tästä lähtien opintonsa filosofiankandidaatti-tutkintoa\nkohti. Hän alkoi kuunnella latinan ja arabian kielien luentoja\nja yhdessä K. E. Enebergin kanssa näitä kieliä lukeakin. Eneberg\noli yhtä kyvykäs kuin ahkera, ja jos Gummerus oli pysyttäytynyt\ntieteellisissä harrastuksissaan hänen rinnallaan, olisi tulos\nvarmaankin ollut hyvä. Mutta kaikesta päättäen hänen lukuintonsa\nnytkin pysyi entiseen tapaan heikkona; kirjailijatoimi oli hänelle\nverrattomasti rakkaampi.\n\nAlotettuansa sanomalehtimies-uransa, niinkuin ylempänä kerrottu on,\nGummerus vuodeksi 1863 antautui Suomettaren toimituksen varsinaiseksi\njäseneksi, ollakseen lehden \"kaunokirjoittaja\", s.o. hoitaakseen\nsen kaunokirjallista osastoa. Kun hän sitä paitsi, niinkuin\nennen kertoessani August Hagmanista olen maininnut, tämän kanssa\noli päättänyt uudesta vuodesta alkaen julkaista aikakauslehteä\nnimeltä \"Luonnotar, kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi\",\nniin näemme, että kirjallinen toimi yhä enemmän kietoi hänet\npauloihinsa. Varustaessaan kahta säännöllisesti ilmestyvää julkaisua\nalkuperäisillä novelleilla ja jutelmilla Gummeruksella tästä lähtien,\nmiten helposti tuotteleva hän muuten olikin, välttämättömästi oli\npää täynnä kertomusaiheita ja kohtauksia. Ei ole ihme, että entiset\nvakavammat mietteet ja lukuinto supistumistaan supistuivat, jolleivät\nkokonaan haihtuneet.\n\nKaikkiaan tapaamme Suomettaressa v:lta 1863 ja Luonnottaressa, joka\neli ainoastaan yhden vuoden, kaksitoista pitempää tai lyhempää\nkertomusta.[44] Toinen puoli näistä on aivan vähäarvoisia kyhäelmiä,\nniin _\"Ahkeruus ja laiskuus\"_, joka oikean pyhäkoulukertomuksen\ntapaan opettaa, että \"ahkeruus ja Jumalan pelko saattaa kunniaan,\nmutta laiskuus vie häpeään\"; niin _\"Houkuttelija\"_ (= viettelijä),\njossa elostelijan, parooni Leistin, irstas elämä ja surkea loppu\ntodistaa, että \"miten ihminen kylvää, siten saa hän myöskin niittää\";\nniin _\"Juutalainen\"_, jossa luultavasti saksalaisen alkuteoksen\nmukaan kerrotaan, miten köyhä, jalo nuorukainen saa rikkaan\njuutalaisen ja hänen tyttärensä kääntymään kristinuskoon, jonka\nkautta nuorten maallinenkin onni käy mahdolliseksi; niin _\"Äidin\nrakkaus\"_, jossa näemme äidin turhaan koettavan estää harhateille\njoutuneen poikansa tuomitsemista ja rankaisemista varkaudesta\nsekä tuskallisessa hädässään satuttavan itsensä niin että kuolee\n-- mistä kuitenkin on se onnellinen seuraus, että poika luopuu\npaheen tieltä; niin _\"Muistin kukka haudalla\"_, joka kuvaa, miten\njulkea rikoksentekijä Siperiasta kotimaahan karanneena vihdoin\ntulee synnintuntoon, kun näkee erään tuntemattoman naisen panevan\nmuistokukan haudalle, jossa karkuri luulee surmaamansa lapsen ruumiin\nlepäävän; ja niin vihdoin _\"Mitä koivu taitaisi kertoa\"_, missä\npuhutaan aikoja sitten hävinneestä (!) koivusta, jonka juurella Ella\nistui sulhonsa kanssa illalla, ennenkuin tämä sai surmansa Juuttaan\ntappelussa.\n\nEnemmän huomiota ansaitsevat toiset, laajemmat. Ensiksi mainittakoon\n_\"Merimiehen morsian\"_, joka nähtävästi on huolellisemmin\nsommiteltu kuin muut, vaikka aiheeltaan kovin sovinnaisromanttinen\nja luonteenkuvaukseltaan heikko. Saarelan Ainan sulho, Maunu,\nlähtee merelle luvaten palata syksyksi, mutta ei tulekaan, joten\nsurunpainaman morsiamen täytyy yksin kärsiä niitä kovan kohtalon\niskuja, jotka häneen sattuvat. Markkinoilla annetaan hänen isälleen\njyväkuormasta väärää rahaa, ja kun isä, petosta aavistamatta, tarjoo\nnäitä rahoja kauppiaalle, hänet vangitaan. Silloin kunnoton nimismies\nkoettaa vietellä turvatonta tyttöä, ja kun tämä ei ota häntä\nkuullakseen, niin kelvoton kostaakseen hankkii vääriä todistajia\nviattoman Saarelan tuhoamiseksi. Hädässään on Aina kuitenkin pappilan\nnuoressa maisterissa saanut jalomielisen puolustajan, joka, kun\nerään kuolevan tunnustus on paljastanut oikeat syylliset, pappilan\nrenkien avulla ottaa nämä kiinni. Ainan isä vapautetaan, ja Maunu\npalaa terveenä. Sitä ennen on maisterinkin kohtalo täyttynyt tuoden\nsurumieltä Ainan ilon maljaan: hän oli näet rakastunut neitoon saaden\nliian myöhään tietää tämän olevan toisen morsiamen; mielen järkytys\nja vilustuminen konnien vangitsemisyönä veivät hänet hautaan.\n\nSeuraavissa novelleissa huomaa hutiloimista sommittelussa ja\nesityksessä, joka nähtävästi johtuu siitä, että kertomusta on\nkyhätty numero numerolta. Ainoastaan siten on selitettävissä,\nettä esim. novellissa _\"Onnen sattuma\"_ talon nimi, jossa pääosa\ntoimintaa tapahtuu, on alussa Ollila ja loppupuolella Orpola!\nAiheeltaan on sama kertomus romaanimainen. -- Parooni Edler on\nvastoin isänsä tahtoa nainut alhaissäätyisen Elinan. Sodan aikana\nElina rouva pienen Antti poikansa kanssa katoaa tietymättömiin. Hän\nnäet kätkeytyy ei ainoastaan muilta ihmisiltä, vaan mieheltäänkin,\nsiten välttääkseen, että tämä hänen tähtensä karkotettaisiin isänsä\nkodista. Vasta kun poika on täysikasvuinen, äiti ennen kuolemaansa\nantaa hänelle todistukset hänen syntyperästään, kuitenkin kieltäen\nhäntä ilmottautumasta isälleen niin kauan kuin tämän toisessa aviossa\nsaama poika, Woldemar, elää. Antti palaa isänsä kotiseuduille,\nrupeaa siellä rengiksi Ollilaan, rakastuu talon tyttäreen Hannaan\nja saa hänen vastarakkautensakin, mutta ylpeä lautamies Ollila ei\nmitenkään suostu antamaan tytärtään rengille, vaan tahtoo naittaa\nhänet papille, jota suuri talo houkuttelee. Pyhäaamuna, jolloin pappi\nja Hanna ovat ensi kerran kuulutettavat, Antti mielenkiihotuksessaan\ntunnustaa lautamiehelle olevansa Riemulan paroonin poika. Ollila\nluulee häntä pettäjäksi ja panettaa hänet köysiin, mutta itse hän\najaa Riemulaan. Huolimatta siitä, että Woldemar makaa toivottomasti\nsairaana, rientää parooni Ollilaan. Mutta nyt Antti kieltää mitä\nennen oli tunnustanut (sillä onhan Woldemar elossa!), ja seuraavana\npäivänä isäntä käskee hänen lähteä talosta. Ennenkuin Antti on\nehtinyt käskyä noudattaa, tulee kuitenkin tieto, että nuori parooni\nyöllä oli kuollut. Olihan se \"onnen sattuma\"! Antti meni nyt suoraa\npäätä Riemulaan, parooni tunnusti hänet pojakseen, ja rakastavaiset\nsaivat toisensa -- papin tyytyessä toiseen puoliskoon Ollilan taloa\nhyvittäjäisinä!-- Toista maata ja alkupuolelta todellisempi on\nsankari novellissa _\"Minä tahdon kostaa, sanoo Herra\"_. Varhain\ntultuaan orvoksi Jaakko kasvaa kunnon setänsä ottopoikana,\nmutta kehittyy salaa varkaaksi ja ilkiöksi. Mustasukkaisuudesta\nhän murhaa \"Enkelin\" (Angelika) sulhasen, karkaa pelastuakseen\nrangaistuksesta ja antautuu Ruotsin sotaväkeen, josta kumminkin aikaa\nmyöten pakenee Venäjälle. V:n 1788 sodassa Jaakko kasakkajoukon\npäällikkönä (!) palaa entisille kotitienoilleen saadakseen surmansa\nsamassa paikassa, missä muinoin oli murhan tehnyt. -- Lähempänä\nvarsinaista kansankuvausta ovat _\"Ilmaisen ukko\"_ ja _\"Noituri\"_.\nTöllissä Kulojärven rannalla asuva salaperäinen Ilmaisen ukko on\nsaituri, jolle raha-arkkunsa on kaikki kaikessa. Tuntien kuoleman\nlähenevän hän kaivaa sen maahan, mutta hänen poikansa vaimo on\nsattumalta nähnyt mihin ukko kätki aarteensa, ja niin se joutuu\npojan käsiin tehden hänet yhtä armottomaksi saituriksi. Samoin\nolisi vielä pojanpojankin käynyt, jolleivät asiat olisi kehittyneet\nniin, että rahat hänen tahtomattaan jaettiin köyhille. -- Noituri\nnimeltä Klaaramuori on tavallista älykkäämpi kansannainen, joka\nedukseen käyttää ihmisten taikauskoisuutta ja muun muassa pakottaa\nylpeän Pynnän isännän antamaan tyttärensä nuorelle rengille,\njoka on Klaaran pojanpoika. Kertojan tarkotus on osottaa, miten\nhämmästyttävillä näyillä ja muilla oudoilla ilmiöillä, joita luullaan\nnoitien aikaansaamiksi, säännöllisesti on luonnolliset syynsä. --\nHistoriallisena novellina eroaa _\"Katarina Ensimäinen\"_ kaikista\nmuista. Nojaten jonkun edelläkävijän romanttisoituun kertomukseen\nGummerus siinä kuvaa, miten alhaissäätyinen tyttö kohosi Pietari I:n\nrinnalle Venäjän valtaistuimelle.\n\nYleensä on näistä kertomuksista sanottava, että ne ovat\ntaiteellisesti heikkoja. Yhtä vähän kuin tekijä esim. perustelee\nsitä, miten Jaakko oli tullut kasakkain päälliköksi, yhtä vähän\nhän katsoo tarpeelliseksi sanoa, kuinka hän harharetkillään oli\nsisällisesti kehittynyt, ja kun on kerrottavana, kuinka Katarina\npääsi tsaarin puolisoksi, on tekijästä riittävää tehdä hänet\nkauniiksi, hyväluontoiseksi naiseksi, joka kiltin koulutytön\ntavoin nöyrästi taipuu ympäristön ja tapausten mukaan. Mutta siitä\nhuolimatta Gummeruksen jutelmat kieltämättä pystyivät tyydyttämään\nyleisöä. Hän kertoi sujuvasti ja luontevasti, ilman pitkäveteisyyttä,\nhänen elämänkäsityksensä oli kerrassaan kansanomainen, eikä koskaan\ntullut kysymykseenkään, että lukija olisi jäänyt epätietoiseksi\nsiitä, mikä on hyvää, mikä pahaa. Kun tekijä näissä tärkeissä\nseikoissa oli lukijoilleen mieliksi, kuinka olisivat nämä, joista\nharva oli lukenut muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, moittineet\nkertomuksia, joissa ensi kerran kohtasivat heidän omalla kielellään\nluotuja hupaisia kuvauksia kirjavasta ihmiselämästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 1863 on viimeinen, jolta äidin kirjeitä Kallelle on säilynyt.\nJoskus niissä kosketellaan pojan kirjailijatointakin, mutta miltei\naina tavalla, joka ilmaisee, ettei äiti antanut sille suurta arvoa.\nNiin hän esim. kirjoittaa 18/2: -- \"Kiitos riveistäsi! Kyllä\nlyhytkin kirje on tervetullut -- kun vaan saan kuulla, että olet\nterve. Varsinkin kun et ehdi kirjoittaa enemmän. Enimmin meitä\nilahdutti, että niin ahkerasti käyt Enebergin luona -- totta kai\nsinä luet siellä -- niin että siitä on hyötyä tuleville ajoille.\nSillä kirjoituspuuhaasi minä pidän sivuasiana.\" -- -- \"Olen näinä\npäivinä tavaillut kertomustasi ['Minä tahdon kostaa, sanoo Herra']\nSuomettaressa -- mutta huu -- kuinka sinä aina olet hirveä. Näytäpäs\nnyt vaan, ettei 'Merimiehen morsian', joka alkaa niin nätisti,\nmyöskin pääty julmasti.\" Edelleen 28/3: \"Viikko sitten kävivät meillä\nYrjö Koskinen ja Caloander[45] -- he olivat täällä päivällisillä.\nJutellessani Koskisen kanssa aloin puhua sinusta ja kysyin, eikö\nollut esteeksi opinnoillesi, että sinä kirjoitat niin paljon? --\nTietysti, vastasi hän, sillä se vie liiaksi aikaa, varsinkin kun sinä\nolet liian tuottelias. Hän tarkotti, ymmärtääkseni, että aatteet\nloppuu ja mieli väsyy, kun niin paljon kirjoittaa. Hänestä olisi\nkylläksi, jos kirjoittaisit ainoastaan Luonnottareen -- mutta nyt\non sinulla Suometarkin. Hän sanoi -- niinkuin Litteraturbladissakin\nlausuttiin -- että se on aikaa vaativaa ja kiittämätöntä työtä. Hän\nsanoi varottaneensa sinua, ettet kirjoittaisi itseäsi tyhjäksi, ja\nhuomautti, että Litteraturblad ja Hämäläinen niinikään olivat sinua\nvarottaneet -- hyväntahtoisuudessa, niinkuin tiedät. -- Minä pyysin\nhäntä vielä varottamaan sinua suullisesti, sillä se koskee vähemmän\nkunniantuntoon, ja hymyillen hän lupasi niin tehdä. Hän odotti\nuteliaasti kuulevansa, kuinka hänen professorinviranhakemuksensa oli\nratkaistu. Hyvä olisi, jos pääsisit Suomettaresta -- koeta [päästä\nsiitä irti].\" -- Kirjeestä 8/5 otan vain seuraavan pienen arvostelun:\n\"'Äidin rakkaus' ei ollut juuri minkään arvoinen, semmoinen kuin se\näiti olisin minäkin (!)\"\n\nSyyskuulla, jolloin keisari Aleksanteri II kävi Helsingissä avaamassa\nensimäisiä valtiopäiviä, tekivät Gummeruksen isä ja Emmi sisar matkan\npääkaupunkiin. Kumminkin he viipyivät niin lyhyen ajan, ettei heillä\nollut juuri mitään kerrottavaa Kallesta äidille. \"Emmehän me\", oli\nisä sanonut, \"ehtineet muuta kuin juosta keisarin jäljissä eikä häntä\nsittenkään oikein nähnyt.\"\n\nJo on ylempänä mainittu, että Gummerus tänä vuonna (1863) julkaisi\nsuomennoksen eräästä Bunyanin pienestä teoksesta. Sitä hän lähetti\ntuttavilleen ympäri maata ja myöskin kotiinsa useita kymmeniä\nkappaleita myytäväksi, mutta menekki ei näy olleen loistava. Sen\nhuomaa äidin kirjeistä: (30/10) \"Voi kuin sinä mahdat olla köyhä ja\nrahan puutteessa! 20 kpl. kirjaasi toimitimme [V. A.] Bergrothille\nPöytyälle, 10 Suoniemeen; [A. O.] Törnuddille Vintalaan ja\n(Jak.) Cederbergille Isoonkyröön pitäisi sinun lähettää. [J. F.]\nSilviukselle [Sieviin] lähetit liian paljon.\" -- (21/11) \"7 tai 8\nkpl. olemme myyneet. Voi kuinka tyhmä olit ryhtyessäsi koko asiaan.\"\n--\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuometar, joka 1863 oli ilmestynyt kaksi kertaa viikossa (sitä\nennen vain yhden), ei semmoisena enää tyydyttänyt ajan vaatimuksia.\nRohkeasti päätettiin, että se v:sta 1864 alkaen oli ilmestyvä\njoka arkipäivä; päätoimittajaksi kutsuttiin Viipurista silloin\n50-vuotias kirjailija Pietari Hannikainen, ja Gummerus jäi edelleen\ntoimitukseen. Kun samaan aikaan Luonnotar lakkasi, oli jälkimäisen\nhuoli tästä lähtien kohdistunut yhteen ainoaan lehteen. Varsinaista\nkirjallisen työn supistusta ei se kuitenkaan tietänyt, sillä vaatihan\nSuometar nyt kolme kertaa niin paljon käsikirjoitusta kuin ennen.\nSiitä huolimatta Gummerus tänä vuonna ei kirjoittanut enempää\nkuin kolme uutta kertomusta, mutta yksi näistä oli kaikkia muita\nlaajempi.[46]\n\nEnsimäinen näistä novelleista, _\"Palkinto eli turhallisuuden\nseuraukset\"_, liittyy läheltä niihin edellisiin, jotka ovat\nluonteeltaan tarkotusperäisiä, etten sanoisi opettavaisia. Rehellisen\nOlli-suutarin turhamainen vaimo yllyttää 17-vuotiasta sievää\ntytärtään, Elsaa, virittämään ansojaan ensin rikkaan Mattilan\npojalle ja sitte eräälle \"herralle\", joka tuntemattomana ilmestyy\npaikkakunnalle (toiminta tapahtuu Suoniemen kappelissa) ja sanoo\nolevansa Turun hovioikeuden virkamies, mutta todellisuudessa on\nkuuluisa varas ja rosvo, \"Pitkä Pekka\". Tämä varastaa Mattilasta\nisännän rahat, menetellen niin, että Olli perheineen, syyllisiksi\nluultuina, vangitaan. Suutarin oppipoika Kaarle, jonka rakkauden\nElsa oli ylenkatsonut, onnistuu kuitenkin toimittamaan Pitkän\nPekan ja hänen toverinsa kruununmiesten käsiin, mutta saa\nitse kahakassa kuolinhaavan. -- _\"Laulajatar\"_ kertomuksessa\nGummeruksen mielikuvitus liitelee entistä laajemmalla. Muuan\nnuorallatanssija-seurue varastaa kaunisäänisen, pappilassa\nopetusta saaneen torpantytön ja vie hänet muassaan ulkomaille.\nTerveydellisistä syistä matkusteleva suomalainen herrasmies näkee\nItaliaan kulkevassa laivassa tytön, joka laulaen kerää rahoja\nkuljettajalleen, ilkeälle rouvalle, ja huomaa muutaman laulun\nsanoista, että hän on Suomesta kotoisin. Jopa tytön onnistuu\nherralle salaa ilmottaakin, että hänet on kodistaan varastettu,\nmutta ennenkuin herra on ennättänyt ottaa hänet turviinsa, ovat\nrouva ja tyttö kadonneet. Vuotta myöhemmin sama herra Parisissa\njälleen tapaa tytön ja yhdessä erään ystävän kanssa pelastaa hänet\nrosvojen käsistä. Tuo ystävä toimittaa sittemmin tytölle hyvän\nkasvatuksen ja nai hänet. Everstiksi kohonneena mies kuitenkin\nsaa surmansa sodassa, ja \"laulajatar\" kuolee surusta. -- Tuskin\nyhdessäkään toisessa novellissa on niin runsaasti sentimentaalisuutta\nja niin kamalia seikkailuja kuin tässä. Luku, jossa kuvataan, miten\nystävykset pelastaakseen tytön ajavat takaa rosvoja vanhan luostarin\nmaanalaisissa käytävissä, muistuttaa Eugéne Suen ja Alex. Dumas\nvanh:n romaaneja. -- Kolmas kertomus, _\"Johannes, töllin lapsi\"_,\non tekijänsä laajaperäisin yritys alallaan; se on nimittäin sama\nteos, jonka hän 1870 julkaisi eri kirjana nimellä \"_Ylhäiset ja\nAlhaiset_. Alkuperäinen romaani kahdessa osassa.\" Kun vertaa kirjaa\nkertomukseen, semmoisena kuin se ensi kerran ilmestyi Suomettaressa,\nhuomaa joitakuita muutoksia lukujen jaossa ja nimityksissä sekä\nkielellisiä ja muitakin vähäisiä korjauksia, mutta enimmäkseen on\nkertomus sanasta sanaan muuttamatta.\n\nNimi, jonka Gummerus antoi romaanilleen, kun hän julkaisi sen\nkirjana, saa ajattelemaan, että hän oli ottanut käsitelläkseen eri\nyhteiskuntakerrosten suhdetta toisiinsa, siis aihetta, joka oli\ntavallisimpia romanttisuuden aikana. Onhan se, melkein sanoisin,\npysyvänä aiheena Topeliuksen Välskärin kertomuksissakin, missä\ntavantakaa kuvataan rakkautta alemmista säädyistä lähteneitten ja\naatelis- taikka ruhtinaalliseenkin säätyyn kuuluvien henkilöitten\nvälillä sekä niitä esteitä, joita sovinnaiset säätyrajat\nasettivat rakastavien onnelle. Toisia esikuvia Gummeruksella oli\nruotsinmaalaisessa romaani- ja novellikirjallisuudessa, jota\nahkerasti luettiin, sillä suurten sivistyskansojen kielet olivat\nsilloin vähemmin tuttuja ja kirjojen saanti vaikeampaa kuin\nnykyaikana. Lähinnä johtuu mieleeni rva Schwartzin \"Mannen af börd\noch Qvinnan af folket\". Muuten oli hän itsekin, niinkuin ylempänä\nantamistani viittauksista novellien sisällykseen huomaa, jo usein\nkuvannut avioon vieviä lemmensuhteita erisäätyisten välillä,\nvaikkei asianomaisilla kuitenkaan ollut mainittavia vaikeuksia\nvoitettavana. Todellisuudessa on \"Ylhäiset ja alhaisetkin\" vain\nnäennäisesti probleemiromaani. Siinä on näet kyllä erisäätyisiä\nvastatusten: Johannes, töllin poika, nousee lukutietä herraksi\nja saa omakseen majurin tyttären, kauniin Marian, jota paitsi\nparooni Klaus ja ompelijatar, Johanneksen serkku Anna, tulevat\nmitä läheisimpään keskinäiseen ystävyyteen, mutta näin tapahtuu\nilman taistelua säätyennakkoluuloja vastaan. Sillä vaikka vanha\nparooni ja majuri pari kertaa väittelivät säätyerotuksista, eivät he\nkuitenkaan, kun Marian rakkaus Johannekseen oli heille selvinnyt,\nmitenkään olisi vastustaneet avioliittoa, jollei jälkimäinen itse\narkatuntoisuudessaan olisi paennut paikkakunnalta ja maastakin.\nSaattaa siis sanoa, että tekijä, jos hän onkin aikonut kuvata\nsäätyerotuksista johtuvia ristiriitoja, ei ole osannut niin\nsuunnitella romaaniaan, että ne toiminnassa esiintyisivät. Tässä\nsamoin kuin kaikissa edellisissäkin Gummeruksen kertomuksissa on\nhuomattavana sama kanta kuin Topeliuksenkin omaksuma, nimittäin\nettä jalo ihmisyys ei mitään välitä säätyerotuksista. Että\nsivuhenkilönä muiden muassa esiintyy elostelija-kreivi, joka\nviettelee maalaistytön ja haukkuu Johannesta \"talonpojaksi\" (ensi\nlaitoksessa!), ei muuttane asiaa. Luonteenkuvaukseen nähden\novat Johannes ja Maria tekijän onnistuneimpia henkilöitä, ja me\nnäemme kummankin kehittyvän niin, että toisen nousukas-arkuus ja\ntoisen kevytmielinen uhmailu kuluu pois, mutta toiselta puolen\non romanttinen välinpitämättömyys tosielämästä niin suuri, että\nsanomatta jää mitä Johanneksesta lopulta tuli ja millä hän vaimonsa\nja perheensä elätti, vaikka nimenomaan mainitaan, että Maria Turun\npalon jälkeen oli yhtä köyhä kuin \"töllin lapsi\". Sujuva kertomistapa\nsaavuttaa ehkä huippunsa Turun palon kuvauksessa. Esityksen pääansio\non kuitenkin se, että lukijassa herää tunne siitä, että kaikki on\nlähtenyt sydämen vakaumuksesta. Tekijä on kuvattavistaan pitänyt,\nja sentähden lukijakin myötätunnolla seuraa heidän kohtaloltaan.\nOlisihan helppo mainita nykyaikaisia romaaneja, joiden kirjoittajat\nhalveksien kohauttavat olkapäitään vanhoille \"romantikoille\" ja joita\narvostelijat kiittävät heidän sanataiteestaan, mutta joilta puuttuu\ntuo runouden ensimäinen ja viimeinen tunnusmerkki, että näet saavat\nsydämen värähtelemään myötätunnosta.\n\nPaitsi novelleja tavataan Suomettaressa 1864 muutakin Gummeruksen\nkynästä lähtenyttä. Tammikuun 14 p:nä luettiin siinä kirje Karkusta,\njossa hän ensin kertoo 80-vuotisen sotavanhuksen, Antti Kantin,\nkuolemasta. Kant (jonka kuoleman johdosta Gummerus myöskin on\nkirjoittanut paperiensa joukossa säilyneen kirkossa luettavan\n\"siunauksen\") oli oltuaan mukana Viaporin antautumisessa palannut\nkotiseuduille, mutta kohta jälleen pahasti paleltunein jaloin\nlähtenyt sotaan ja liittynyt Gyllenbögelin vapaajoukkoon. Toiseksi\nkirjeessä puhutaan joulun edellä Lavian kappelissa tapahtuneesta\nkauheasta murhasta, jonka uhriksi olivat joutuneet Majaveden\nuutistalon kaikki asukkaat, isä, äiti, poika ja tytär. Tästä\ntapauksesta Gummerus oli kuullut ollessaan joululomalla kotona; kun\nhän toukokuulla taasen tuli sinne, sai hän aihetta uudestaan ja\nlaajemmin kertoa murhasta. Epäiltyinä rikoksesta oli näet sillä välin\nkaksi nuorukaista, serkukset Juho Tuomisaari ja Juho Seppä, pantu\nkiinni, ja kun heidät kuljetettiin murhapaikalle, seurasi Gummerus\ntuomaria ja nimismiestä ollakseen läsnä välikäräjillä syytettyjä\ntutkittaessa. Seppä oli jo ennen tunnustanut, että Tuomisaari ja\nhän olivat yhdessä murhanneet perheen ja ryöstäneet 80 ruplaa\nsekä että Tuomisaari oli hänet houkutellut kamalaan tekoon; mutta\nkäräjissä tämä kielsi kaikki huolimatta siitä, mitä todistuksia häntä\nvastaan esitettiin. Kuvatessaan murhakohtausta Sepän tunnustuksen\nmukaan, yksinäistä Majaveden taloa ympäristöineen sekä tutkintaa\non Gummerus kerran luonut novellin, joka kokonaan perustuu\ntodellisuuteen. \"Novellin\", sanon, sillä verrattuna nykyaikaiseen\nreportterikertomukseen samantapaisesta asiasta ansaitsee kahteen\nnumeroon (144 ja 155) jaettu selostein todella paremmin sen\nnimityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuulla 1861 Gummerus oli luopunut päiväkirjansa jatkamisesta;\ntammikuulla 1865 sattui vihkonen hänen käteensä ja silloin hän\nkirjoitti siihen muutamia rivejä, täynnä itsensäsyyttämistä.\nHän tunnustaa jälleen langenneensa syntiin, samoin kuin hänen\nentiset toverinsa paitsi Forsénia (joka vuoden alulla 1865 tuli\nmielisairaaksi ja joulukuulla s.v. kuoli keuhkotautiin). Olen\nsuomalainen novellisti, joka kirjoittaa pötyä rahan edestä. Enköhän\nminä koskaan enää tule Jumalan yhteyteen? hän kysyy, samassa myöntäen\nettä hän ei kykene voittamaan syntiä eikä aina yritäkään. Olin\nJumalan lapsi, nyt olen paholaisen!\n\nUudenvuoden päivänä 1865 Gummerus alotti uuden päiväkirjan, jota hän\nei kuitenkaan jatkanut kauemmas kuin helmikuun loppupuoleen. Siinä\nei ole muistiinpanoja hänen sisällisestä elämästään, niinkuin tuossa\nedellisessä, vaan päivän puuhista ja tapahtumista. Me näemme, että\nGummerus ollessaan kotona avusti isäänsä tämän virkatoimissa, luki\nitsekseen Möllhausenin romaania \"Pakolainen\" ja yhdessä muitten\nkanssa Runebergin kertomuksen \"Tulipalo\"; eräänä päivänä mainitsee\nhän myöskin lukeneensa Granfeltin dogmatiikkaa, mutta enin aika\nmeni seurusteluun. Oudolta tuntuu \"dogmatiikka\" kaiken keskellä ja\nniin myös lause: \"Keväällä tulen papiksi\". Lukihan Gummerus v:sta\n1863 alkaen filos. kandidaattitutkintoa varten, jonka hän todella\nmyöhemmin suorittikin, kuinka oli nyt papintutkinto tullut mieleen?\nLuultavasti hän oli kahden vaiheella, mitä tehdä, mihin ruveta.\nKenties oli äiti herättänyt hänessä ajatuksen viipymättä suorittaa\npapintutkinto, sillä, niinkuin ennestään tiedämme, kotona ei Kallen\nkirjailijatointa arvossa pidetty, ja vuodet kuluivat. -- -- -- Miten\ntämän lieneekään, ei tuumasta tullut sen enempää. -- Seurustelu\nKarkun pitäjän säätyläisten kesken oli vilkasta. Pappilassa oli\nusein vieraita, ja pappilan väki, varsinkin nuorempi osa, oli usein\nliikkeellä käymässä milloin missäkin herrasperheessä. Tammikuun 2\np:nä oli pappilassa paljo vieraita. Nuoret leikkivät, ja Santeri\nesiintyi amiraali Pikkolominina, lausuen Kallen sepittämiä säkeitä\n\"huononlaisesti\". -- Mielellään Gummerus merkitsi päiväkirjaansa\nmitä toinen tai toinen tapaamansa henkilö oli kertonut itsestään\ntai muista. Niin hän esim. on siltavouti Ålgrenin elämästä pannut\nmuistiin seuraavaa: Hänen isänsä oli sotilas, joka Viaporin\nantautumisen jälkeen tuli kotia, mutta viivyttyään siellä ainoastaan\nyhden päivän lähti Pohjanmaalle, missä sai surmansa. Perhe jäi mitä\nsuurimpaan kurjuuteen; sen oli elettävä pettu- ja survejauholeivällä\nja mustikoilla. Pojat -- siltavouti Ålgren oli silloin 7-vuotias\n-- lähetettiin kerjuulle. Ålgren sai evääksi puuroa taskuunsa (!),\njotta hänen ei tarvitsisi ensi nälkäänsä kerjätä, mutta tiellä\nhe tapasivat poikia, jotka löivät kiekkoa, liittyivät heihin ja\npalasivat illalla kotia. Siellä heille annettiin selkään, ja heidän\ntäytyi uudestaan lähteä matkaan. Muutamien päivien vaelluksen päästä\ntuli vanhin pojista sairaaksi, ja veljesten maatessa takanarinalla\nsairas, kylki kyljessä Ålgrenin kanssa, kuoli. Silloin tämä oli\nitkenyt. Sittemmin Ålgren meni suutarinoppiin, josta kumminkin\npuolentoista vuoden jälkeen karkasi. Hän oli silloin 9-vuotias. Hän\nsuuntasi kulkunsa Turkuun, kuvitellen suuren kaupungin myymälöistä\nsaavansa tarpeeksi rahaa, mutta hänelle annettiinkin kyynäräkeppiä.\nKerjäten hän palasi Suoniemelle ja rupesi Kiparin rengiksi. Sieltä\nhän 14-vuotiaana joutui parooni Mellinille ja oli hänen palvelijanaan\nPietarissa 7 vuotta. -- \"Hyvin hauska mies\", Gummerus lisää, \"enemmän\njuttuja hänestä toisessa paikassa\" (arvattavasti jutut jäivät\nkirjaan panematta). Novellistina Gummerus oli huvitettu tällaisista\nkertomuksista; hän sai niistä tosielämän piirteitä omiin jutelmiinsa.\n\nMuutoin eivät muistiinpanot sisällä mitään merkillistä; mutta\nkuvaavathan ne sentään ylioppilaan elämää, jolta ei aikaa puuttunut.\nOtettakoon niistä sentähden vähän enemmän.\n\nTammikuun 19 p:nä Gummerus lähti Helsinkiin. Matkalla hän tapasi pari\npohjalaista toveria, ja yhdessä yövyttiin Hämeenlinnan kievariin.\nSiellä oli paraikaa taiteilijaperhe Hagemeister, herra, rouva ja\ntytär, toimeenpanemassa soitannollista iltamaa. Neljä vuotta ennen\nGummerus oli nähnyt perheen Pietarsaaressa, jossa se esiintyi\ntoht. Cannelinin ja lukion laulunopettajan, Gestrinin, avustamana.\nJuodessaan totiaan Gummerus katseli karmista 15-vuotiasta nti\nHagemeisteria, kuvitellen mitkä vaarat uhkasivat nähtävästi vielä\nviatonta tyttöä. Sitte hän meni levolle, mutta toverit esiintyivät\npohattoina kutsuen perheen illallisille, joka maksoi 6 ruplaa.\nAamulla jatkettiin Turenkiin, mihin jäätiin, syystä että Brusilassa\nja Kerkkolassa oli tuttuja ylioppilaita. Näiden seurassa vietettiin\nhupaisesti koko päivä ja vasta seuraavana saavuttiin Helsinkiin.\n\nNiin matkalla; Helsingissä näin: Gummerus käy sukulaisissa,\nForsteruksella, Sanmarkilla, Bergbomilla; Paavalin päivänä hän on\nTikkasella, jonka luona nimipäivänä on paljon vieraita, toisen\nillan hän viettää Polénin luona Ahlqvistin, Yrjö Koskisen ja Jaakko\nForsmanin seurassa; 30/1 hän on mukana, kun ylioppilaat käyvät\nkunniatervehdyksellä sijaiskanslerin, paroni R. Munckin luona, joka\ntäytti 70 vuotta, hän käy lukuyhdistyksessä lukemassa sanomia ja\ntapaamassa tuttavia, niinikään pohjalaisen osakunnan kokouksissa\n(12/2 hän -- \"huonosti, kun oli väsynyt\" -- puolusti esittämäänsä\nväitettä: \"Suomen kansan nykyisellä sivistysasteella on valtiokirkko\nvälttämätön sivistyksen levittäjänä\"), Helsingfors Tidningarin\ntoimituspaikassa, Suom. Kirjallisuuden Seuran kokouksissa ja\nteatterissa -- ruotsalaisessa nimittäin, sillä eihän suomalaista\nvielä ollut olemassakaan. Päivällä ja illoin hän usein pistäytyy\nEkbergillä, Forsströmillä, Magitolla, Catanilla, Clopattilla y.m.\nkahviloissa ja ravintoloissa. Ystävistä ja tovereista mainitaan K. F.\nEneberg, Juho Forsman, Kaarlo Bergbom, J. V. Calamnius, Kristoffer\nCronström, Kaarlo Blomstedt, Albert Forssell, K. Bergstedt, muita\nvähemmin tunnettuja luettelematta. Seurassa kun ollaan, juodaan\nkahvia, punssia, totia, pelataan dominoa ja korttia (siihen eivät\nkuitenkaan mainitut toverit ottaneet osaa) ja ennen kaikkea\njutellaan. Lukemisesta ei anneta tietoja, mutta arvatenkin Gummerus\nsitä varten eräänä aamuna nousi ja klo 1/2 5 -- kun hänellä silloin\nei ollut kynttilää -- meni hän ulos, koputti ihmiset hereille\neräässä venäläisessä \"lafkassa\" ja osti kynttilöitä (!); useammin\nhän kuitenkin oli liikkeellä myöhään illalla kuin varhain aamulla.\nNähtävästi ajatus keväällä suorittaa papintutkinto oli haihtunut.\n\nTammikuulla 1865 ilmestyi ensimäinen vihko Gummeruksen _Alkuperäisiä\nSuomalaisia Uuteloita_, C. J. Wikbergin kustannuksella. Se sisältää\nnovellit: Sovitus haudalla, Palkinto ja Merimiehen morsian\n(yhteensä 130 sivua), jotka olivat ennen tunnetut Suomettaresta ja\nLuonnottaresta. Ensinmainittu on näet sama kertomus kuin \"Onnen\nsattuma\" (ks. ylemp. siv. 219), vaikka se on uudestaan kirjoitettu.\nPääpiirteiltään on juoni muuttamatta, paitsi että Ollilan Hannan\nensimäinen kosija nyt on velkaantunut ylioppilas Lager, joka\nvalheillaan herättää lautamiehen luottamuksen, mutta sitte\nsaatuaan tietää, että Hanna ja Antti rakastavat toisiaan, luopuu\nmorsiamestaan, ja joka syntyperältään on Riemulan paroonin avioton\npoika. Tätä viimeistä piirrettä ei voine pitää parannuksena, sillä\nolisihan riittänyt, että parooni Antissa tapasi kadonneen pojan.\nItse tapausten esitys on entistä selvempi ja luontevampi, joten\nvertaamalla laitoksia toisiinsa näkee, kuinka Gummerus oli kahdessa\nvuodessa edistynyt. -- Helmikuulla luettiin Helsingfors Tidningarissa\nK. Bergbomin[47] kirjoittama laajanpuoleinen arvostelu näistä\nnovelleista. Alottaen tunnustamalla, että Gummeruksella oli \"suuri\nkyky, kenties etevin mikä novellistilla saattaa olla, nimittäin\nkertojan kyky\", arvostelija sanoo hänen kirjailijaluonteensa\nomituisuuden olevan siinä, että hän mietteineen ja tunteineen niin\nsydämellisellä osanotolla seuraa henkilöitään heidän vaihtelevissa\nkohtaloissaan, että siitä jonkunlainen päivänpaisteinen lämpö\nleviää kuvauksen ylitse. Esimerkkinä hän mainitsee oikeuskohtauksen\nMerimiehen morsiamessa. Huolimatta siitä, että kuvaukselta puuttuu\ntarkempaa realistisuutta, saa tekijä kuitenkin omalla tavallaan\nmenetellen kohtauksen jännittäväksi ja mielenkiintoiseksi,\nluonteenkuvaukseen nähden arvostelija tunnustaa muun muassa\nylpeän Ollilan isännän johdonmukaisesti kuvatuksi, mutta osottaa\ntoiselta puolen, että esim. maisteri \"Merimiehen morsiamessa\" on\nnaurettava, varjomainen hupakko. Yleensä ovat hänestä Gummeruksen\nnovellit luettavat \"kyläkertomuksiin\", ja hän neuvoo tekijää, jonka\nkansantuntemusta ei käynyt epäileminen, koettamaan novelleissaan\npäästä lähemmäs kansan todellista elämää ja olla kohdistamatta\npäämielenkiintoa lemmenjuttuihin, joissa enimmiten tapaa vaikutelmia\nulkomaisesta kertomakirjallisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun 25 p:nä Gummerus mainitsee vieneensä yhden \"kuvauksen\nelämästä\" Polénille, ja jo seuraavana päivänä hän alkaa kirjoittaa\ntoista. Tämä johtaa meidät 1865 v:n tuotantoon, joka oli erittäin\nrunsas. Suomettaressa tapaa näet paitsi _\"Kuvauksia elämästä\"_,[48]\njoita on kaikkiaan yhdeksän, kolme muuta novellia sekä jo ennen\nmainitun sarjan _\"Koulumuistelmia\"_. Kun näihin vielä luetaan\nkuvalehdessä \"Maiden ja merien takaa\" julkaistu _\"Sotilaan tytär\"_,\nnousee tänä vuonna syntyneiden kertomusten luku neljääntoista.\n\nAiheiltaan ovat novellit entiseen tapaan sangen vaihtelevia.\n_\"Veripisara sormuksessa\"_ on kuvaus kaupunki- ja liikemiespiireistä.\nPankinjohtaja Greiswallilla on tuhlaavan vaimonsa takia vaillinki\nkassassa. Kun huhu siitä leviää, hänen tytärtänsä Emilietä\nkosiva luutnantti vetäytyy syrjään, ja pankinjohtaja aikoo\nsurmata itsensä. Silloin ilmestyy auttajana uusi kosija, rikas\nkamarineuvos, ja pelastaakseen isänsä Emilie on valmis uhrautumaan.\nMutta kun kamarineuvos näkee neiden sormessa sormuksen, jonka\nkannassa on punainen pilkku, hän hätääntyy. Emilie on sen saanut\nliikkeen palveluksessa olevalta nuorelta Ernst Feltmanilta, jonka\nisä, kauppaneuvos Feltman, 20 vuotta ennen oli murhattu. Sitte\nselviää, että kamarineuvos itse oli murhaaja, ja hän oli uhriltaan\nryöstämällään kassalla karannut ulkomaille, josta nyt vasta\noli palannut. Pankinjohtaja perii ulkomailla kuolleen veljensä\nomaisuuden, jota kamarineuvos myöskin oli koettanut saada käsiinsä,\nja Emilie tulee onnelliseksi Ernstin kanssa. -- Mutkikas juoni;\nhenkilöt varjomaisia. _\"Kahdentoista tuhannen markan vahinko!\"_\nRovasti Grandt sairastaa kuolintautiaan, turhaan hänen rouvansa\ntoivoo ja saa lääkärin panemaan taitonsa alttiiksi, että sairas\neläisi toukokuun 1:seen p:ään; hän kuolee 22 tuntia ennen aikaa.\nSilloin leski ja lääkäri tahtovat salata kuolemantapauksen, jotta\nperilliset saisivat nauttia yhden virkavuoden tulot; mutta tytär\nja hänen sulhonsa, nuori pappi, eivät suostu petoksella pyytämään\nmaallista etua. -- Epäilemättä tosielämästä otettu aihe, joskin\naivan vapaasti käsitelty. -- _\"Meidän pikku mullikkamme\"_, soma,\npsykologisesti mielenkiintoinen jutelma juomarista, joka rakkaudesta\nlapseensa (jota vanhemmat nimittivät 'pikku mullikakseen') lakkaa\njuomasta, mutta joka lapsen kuoltua surusta jälleen alkaa juoda\nja juo kunnes henki menee. Syntyi avioparille toinenkin poika,\nmutta hänestä isä ei välittänyt. Tästä toisesta pojasta leski sai\nturvan ja onnen kärsimyksissään. -- Tämän kertomuksen Yrjö Koskinen\nluki ääneen suomenmielisten iltaseurassa 21 p:nä helmik. 1865. --\n_\"Isoisän testamentti.\"_ Isä on muonaa vastaan luovuttanut talonsa\nKyösti pojalleen, joka hoitaa sitä huonosti ja kohtelee isäänsä\npahasti. Noudattaen isänsä esimerkkiä on Kyöstin poika, Antero, yhtä\nsydämetön isoisää kohtaan. Kumminkin ukko rahoillaan pelastaa talon\nhäviöstä ja tekee sitte testamentin, jonka mukaan Kyösti saa talon ja\nAntero rahat, jos palvelee pappilassa renkinä 5 vuotta. Tällä ajalla\nKyösti menettää talon, mutta Antero tulee kunnon mieheksi, ja vaikka\nhän sai ainoastaan \"tolpan\" perinnöksi, hän nyt menestyy hyvin ja\nkohtelee köyhtynyttä isäänsä hyvästi. -- Opettavainen tarkotus selvä.\n-- _\"Pata-ässä\"_, muistelma kouluajalta. Kertomus alkaa kuvauksella\nmiten tekijä tovereineen mennessään vanhassa Vaasassa varastamaan\nkoivunmahlaa Eliselundista sai selkäänsä. Samalla matkalla hän ensi\nkerran näkee hra Manderbergin, \"Pata-ässän\", jonka hän jälestäpäinkin\npari kertaa tapaa ja joka oli auttamaton juoppo. -- _\"Minun nuori\nsisareni\"_, yksinkertainen, vaikuttava kertomus. Veli esittää\nnuoruudenmuistelman, miten muuan lapsuuden leikkitoveri luutnantiksi\ntultuaan viettelee hänen 14-vuotiaan sisarensa, ja miten hän itse\nluutnantin kodissa tämän kihlajaisjuhlassa julkisesti syyttää häntä\nkonnantyöstään. Turhaan luutnantin äiti pyytää rahalla sovittaa\npoikansa rikosta; petetty tyttö suree, riutuu, kuolee. -- _\"Kainin\nomatunto\"_, romaanintapainen, sekava juoneltaan. Alkaen köyhän\nylioppilaan Lauri Annalan tulosta kotiopettajaksi parooni Ellenin\nomistamalle Kotkan tilalle kertomus tutustuttaa lukijan kamaliin\nsuhteisiin. Parooni luulee mustasukkaisuudesta murhanneensa veljensä\nEliaksen, joka kuitenkin on salaa pelastettu. Eräs petollinen ystävä,\njoka on kaiken onnettomuuden aikaansaaja, tuo vihdoin kuolleeksi\nluullun takaisin aikeessa pelottaa Kainin omantunnon vaivaamaa ja\nkostaa hänelle, että hän aikoinaan on voittanut hänet kilpailussa\nnaisen rakkaudesta. Kun veljekset kumminkin nähdessään toisensa\nunohtavat vihansa, tuo ystävä ampuu paroonin. Lauri on Eliaksen poika\nja tulee onnelliseksi serkkunsa Matildan kanssa. -- _\"Herää omatunto\nainakin kuolemassa.\"_ Rikas talonpoika tunnustaa ennen kuolemaansa,\nkuinka hän nuorena oli varastellut ja osannut niin menetellä, että\nerästä hänen toveriaan pidettiin syyllisenä. Toveri hukutti itsensä,\nmutta hän, rikoksentekijä, kohosi varallisuudessa ja arvossa. --\n_\"Kummityttäreni.\"_ Kertoja on lukiolaisena ensi kerran kummina\nerään torpparin tyttölapselle. Helsingissä 19 vuotta myöhemmin vanha\nvaimo rukoilee ja saa eräältä herralta 30 ruplaa, millä vapauttaa\ntyttärensä porttolasta. Tyttö oli kertojan kummitytär. Vuosia sen\njälkeen kertoja lukee Hufvudstadsbladetissa, että sama tyttö, Eva\nSydänmaa, oli hirttänyt itsensä. Kertoja näkee hänen ruumiinsa\nanatomiasalissa!\n\nSiinä ne yhdeksän kertomusta, joiden yhteisnimi on \"kuvauksia\nelämästä\".\n\nVuoden muut novellit ovat seuraavat: _\"Ruma tyttö.\"_ Sussu eli Sanna\nSeeström, kauppaneuvoksen tytär Turussa, on rikas perijätär ja\nsemmoisena häntä imarrellaan, niin että hän luulee itseään kauniiksi.\nVähitellen hänelle kuitenkin selviää, että kosijat vain haluavat\nhänen rahojaan. Silloin hän kehottaa isäänsä jälkisäädöksellä\nantamaan koko omaisuutensa köyhille; isä on myöntyvinään, mutta hänen\nkuoltuaan tytär saa sittenkin kaikki. Elääkseen yksinkertaisemmissa\noloissa ja ympäristössä, jolle hänen varallisuutensa on tuntematon,\nSanna asettuu pitemmäksi ajaksi Ylikannuksen pappilaan (huomaa!\nennen Gummerusten aikoja); hän toivoo ihmisten pitävän hänestä\nhänen itsensä eikä hänen rahojensa tähden. Täällä hän rakastuu\nylioppilaaseen ja auttaa häntä salaa, mutta nuori mies ottaa\nkuitenkin toisen. Sanna jää naimattomaksi löytääkseen vihdoin\nrauhan Jumalassa. -- Kertomus psykologisesti tavallista syvempi,\njoskin loppupuolelta vähän epäselvä; sisältää paljon kannukselaisia\nmuistoja. -- _\"Ystävät.\"_ Kaksi ylioppilastoveria, Konrad ja Kaarle,\nedellinen rikasta, ylhäistä sukua, toinen varaton nimismiehen\npoika, rakastuu eri aikana ja aluksi toistensa tietämättä, Harjulan\npappilan ihanaan Anniin. Tyttö puolestaan ei tiedä kumpaako oikein\nrakastaa, kunnes hän vihdoin ottaa Kaarlen. Ystävykset, jotka\nkilpakosinnan aikana ovat mitä jaloimmin menetelleet toisiaan\nkohtaan, eivät lopultakaan riitaannu keskenään; Konrad poistuu,\npalatakseen 23 vuoden päästä kenraalina -- sydämenrauhan saaneena.\n-- _\"Koulumuistelmia\"_ (ks. ylempänä, missä puhutaan tekijän\nkouluajasta). -- _\"Juovan emäntä\"_, vanhan miehen papereista.\nMataleena, nimismiehen tytär, nai renkimiehen, Taavetin, joka\nvaimonsa rahoilla ostaa Juovan talon. Emäntä, kelpo ihminen ja hyvä\ntalouden hoitaja, salaa kaikilta, että viinaan menevä mies kohtelee\nhäntä pahoin. Mataleenan tädin jälkeen Taavetti perii 700 markkaa.\nSilloin hän palkkaa rengin surmaamaan emännän, ja leskeksi tultuaan\nhän kosii rikkaan Koskelan kaunista Katria, joka isänsä pakotuksesta\nmenee hänelle. Katri on kuitenkin ennen ollut kihloissa, ja petetty\nsulho murhaa hääyönä Taavetin. Murhaaja vangitaan ja tuomitaan; Katri\nkuolee surusta. -- Hyvin kerrottu talonpoikaistragedia. Mataleenan\nluonne parhaiten kuvattuja. -- _\"Sotilaan tytär.\"_ Elli, vanhan\nsotilaan tytär, on tavattoman kaunis, mutta kuuromykkä. Venäläinen\nluutnantti Golubin näkee hänet jo ennen 1808 v:n sodan alkua; sodan\naikana hän aikoo ryöstää tytön, mutta Elli on lähtenyt kotoa niille\nseuduille, joilla hänen veljensä Antti ja pappilan Ernst maisteri\ntaistelevat vihollista vastaan. Revolahdella molemmat haavoittuvat,\nja Elli hoitaa heitä, kunnes he jälleen pystyvät jaloilleen.\nSittemmin Elli ja Antti joutuvat Golubinin valtaan, ja kahakassa,\njossa Ellin isäkin on osallinen, kaikki kolme ammutaan, sitte kun\nElli kumminkin on pistänyt puukon luutnantin sydämeen. Ainoastaan\nAntti palaa henkiin. -- Paljon haaveilevaa tunteellisuutta,\nsuunnitelma sekava; mutta huomattava ensimäisenä novellina,\njossa Gummerus kertoo historiallisia sotatapahtumia (Revolahden\ntappelu). Luultavasti kirjoitettu G. H. Mellinin \"Paavo Nissisen\"\nvaikutuksesta, jossa myöskin kuuromykkä esitetään sotatapauksiin\nsekaantuneena.\n\nPaitsi sitä että Gummerus 1865 v:n Suomettareen kirjoitti edellä\nmainitut novellit (viimeistä lukuunottamatta), julkaisi hän siinä\nerinäisiä runoelmia sekä piti \"suuren osan vuotta huolta lehden\nulostulosta joka päivä\". Näin sanotaan vuosikerran viimeisessä\nnumerossa, ja siitä voi päättää, että hän tänä vuonna oli enemmän\nsanomalehtimies kuin ylioppilas. Toverina oli hänellä tässä\ntoimessaan muun muassa maisteri Jaakko Forsman, joka toimitti\nulkomaanosastoa.[49] -- Nyt loppunut vuosi oli toinen, jona\nSuometar ilmestyi joka arkipäivä. Lehden laajennus oli johtunut\nsiitä kohonneesta mielialasta, jonka ensimäiset valtiopäivät\nolivat aiheuttaneet. Kokemus oli kuitenkin semmoinen, että vuoden\nlopulla päätettiin palata entiseen järjestelmään: v. 1866 oli lehti\njälleen ilmestyvä ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Ilmotuksen\nallekirjoittivat Rietr. Polén ja A. Nylander, joka jälkimäinen\noli ollut nyt lakkaavan Päivättären toimittaja. \"Kaunokirjalliset\nkertomukset\", sanottiin siinä, \"toimittaa tunnettu nimimerkki\n--l--b--s.\"\n\nGummeruksen tuotteliaisuus v. 1866 oli yhtä runsas kuin edellisinäkin\nvuosina. Alkuperäisten tuotteiden luku Suomettaressa on näet\nkahdeksan, ja niiden joukossa on erityinen sarja \"Velkakirjain\nkertomukset\", joka käsittää kahdeksan pienempää jutelmaa, joten\nsaattaa sanoa koko luvun nousevan viiteentoista.[50] Seuraavassa\nviittaan näidenkin novellien sisällykseen.\n\n_\"Merkki rinnassa\"_ on juoneltaan romaanintapainen, siinä kun\nkuvataan, miten sukulaiset odottavat mahtavan Suursaaren omistajan\nkuolemaa, miten testamentti määrää tilan vainajan aviottoman\ntyttären pojalle ja miten toiveissaan pettyneet sukulaiset\nkoettavat saada kokemattoman perijän valtaansa hyötyäkseen hänestä.\nMerkki rinnassa on luonnon synnyttämä, mutta sillä ei ole mitään\nvarsinaista merkitystä juoneen nähden. _\"Ystäväni kohtalo\"_ on\nsiinä, että ylioppilas, lautamiehen poika, saa omakseen kreivin\ntyttären, Laura A:n. Kuinka Laura oikeastaan niin silmittömästi\nrakastui nuorukaiseen, jää selittämättä; pääviehätyksenä on sujuva\nkertomistapa. -- _\"Sukuhauta\"_ on sekin noita romaanintapaisia\nkertomuksia, jotka sekä liiallisen romanttisuuden että esityksenkin\npuolesta ovat ehdottomasti heikompia kuin toiset. Päähenkilö on\nroistomainen kauppapalvelija Aelen, joka menee kihloihin rikkaan\nkauppiaan tyttären, Emman, kanssa, Ruotsinmatkalla kihlaa toisen\ntytön, kotia tultuaan surmaa Emman työntämällä hänet sukuhautaan ja\nväärentää hänen isänsä testamentin omaksi hyödykseen. Pahantekijä\nelää omantunnon vaivaamana kauppaneuvoksena ja kuolee ilman\nrauhaa, ilman sovintoa. -- _\"Velkakirjain kertomukset\"_ alkavat\nkehyskertomuksella, jossa kertoja kuvaa levottoman yönsä kauppias\nA:n kodissa. Näkymätön olento tulivaltikka kädessä avaa kassakaapin\noven ja saa velkakirjat kertomaan, missä oloissa ovat syntyneet.\n_Ensimäisen_ velkakirjan on köyhä mies tehnyt kartanon herralle,\njoka ilmaiseksi kuittasi korot, mutta sitte se on joutunut\nkovasydämisen vävyn haltuun. _Toinen_ on tehty, kun varatuomarin\ntäytyi lainaamalla maksaa takaus; pelottava se on joutuneena\nkauppiaan käteen, joka vihaa lainanottajan perhettä sen vuoksi, että\nrouva on ylenkatsonut hänen lemmentarjouksensa. _Kolmannen_ synty\non kerrassaan lystillinen. Tuhma Mikko on kosinut kaunista Kaisaa,\njoka on suostuvinaan, mutta sitte uhkaa häntä kauhalla ja mielistelee\ntoisia. Silloin vanhanpuoleinen Sussu itse tarjoutuu Mikolle ja he\nlähtevät yhdessä pappilaan kuulutusta hankkimaan. Huomatessaan sen\nKaisakin pistäytyy mukaan, ja papin edessä morsiamet riitelevät\nMikosta, joka sanoo ottavansa Kaisan. Hyvittääkseen Sussua hän tekee\ntälle 10 ruplan velkakirjan. _Neljännen_ tekee \"koulutoverille ja\nystävälle\" nuori mies, joka ottaa 21 prosenttia lainasta! _Viides_\non kirjoitettu sentähden, että veli tahtoo pelastaa veljen häviöstä.\nEsko ja Jaska olivat eläneet parhaimmassa sovussa, kunnes Esko\nkäydessään Pohjanmaalla tuli körttiläiseksi. Sitä ei Jaska kärsi,\nja veljekset eroavat. Jaska hoitaa taloansa niin huonosti, että se\non myytävä huutokaupalla. Sitä ennen Esko kuitenkin maksaa velat,\nja sovinto rakentuu veljesten välille. _Kuudes_ tehdään kievarissa,\njossa kyytipojat paraikaa kiusaavat ja härnäävät mielipuolta\nKala-Jussia. Tämä suuttuu, heittää yhden pojista tuleen, ja kun\ntoiset ovat hänen sieltä pelastaneet, sieppaa Jussi tuhannen ruplan\nsetelipakan pöydältä ja polttaa sen. Rahojen lainaaja ajaa häntä\ntakaa pihalle ja metsään, missä sitte Jussi tavataan tapettuna ja\nmurhaaja itse kylmettyneenä ja hulluna. _Seitsemäs_ asiapaperi\nkertoo, miten kauppias A. vihaa ja kadehtii muuatta kauppapalvelijaa\ntämän rehellisyyden vuoksi, syyttää häntä aiheettomasti varkaudesta\nja salaa häneltä erään haltuunsa joutuneen lahjakirjan, joka olisi\nsaanut vainotun onnelliseen asemaan. _Kahdeksas_ on syntynyt\nkauppiaan kunnianhimosta. Hän on näet lainannut 10,000 ruplaa\nkreiville, joka lupaa hankkia hänelle kauppaneuvoksen arvonimen.\nKreivi häviää lupaustaan täyttämättä, velkaansa maksamatta. --\n_\"Hän sai Kaisansa\"_ on hauskasti kerrottu jutelma siitä, miten\neräs kunnon renki viekkaudella sai rikkaan talollisen tyttären.\nHän suututtaa näet isäntää niin, että tämä lyö häntä puukolla ja\nsovitukseksi myöntyy antamaan tyttärensä. Kun vävy aikoja myöhemmin\ntunnustaa menettelynsä, appivaari tunnustaa, ettei hän olisi voinut\nparempaa vävyä saada. -- _\"Kuinka kuritetaan pahankurinen akka\"_ on\nhullunkurinen juttu, joka näyttää kuinka 3 kyynärän ja 2 korttelin\npituinen Kalle, jota 2 kyynärän pituinen Klaara vaimo on vuosikausia\narmottomasti kurittanut, erään ylioppilaan neuvosta käyttämällä\nnoitumisen uhkauksia ja -- oksennuspulveria tekee akastaan mitä\nherttaisimman aviosiipan. -- _\"Minun matamini kertoo\"_ sisältää\nkertomuksen erään ylioppilasmatamin surullisista ja liikuttavista\nelämänvaiheista. Hän oli kauppiaan tytär ja eli isänsä kuoltua\nTammerkosken rannalla (ennen kaupungin perustamista). Äiti kuoli\npelastaessaan tytärtään kosken kuohuista. Sitte tyttö tuli erään\nkunnottoman lääkärin luokse, jossa onnea lupaava rakkaussuhde syntyi\nhänen ja lääkärin pojan välillä. Isä sai kuitenkin viekkaasti\nvehkeillen nuoret epäilemään toisiaan ja vietteli tytön, joten tämän\nelämän onni ei sittenkään voinut korjautua, kun asiain oikea laita\noli selvinnyt. -- _\"Kaksi avioliittoa\"_ on vihdoin lyhyt juttu\nSaisalon kauniista Annasta, joka ensin hylkää köyhän Matin mennäkseen\nnaimisiin pappilan maisterin kanssa, mutta paljon kärsittyään ja\nvapaaksi joutuneena ottaa Matin ja tulee onnelliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUmpeen kulunut vuosi oli vanhan Suomettaren viimeinen, ja siihen\npäättyi Gummeruksen kirjailijatoimen ensimäinen jakso. -- Kun\nGummerus esiintyi julkisuudessa, oli hän kirjallisesti kovin\nkokematon. Sen todistaa täysin määrin hänen esikoisensa, \"Veljekset\".\nKumminkin hän jo kahden vuoden päästä kykeni luomaan mitä on\nsuurisuuntaisinta yrittänyt -- romaanin \"Ylhäiset ja alhaiset\".\nSe osottaa, että hänen kehityksensä oli nopea, mutta silti ei\nsitä voi sanoa monipuoliseksi taikka laajaperäiseksi. Hänen\nluontainen kertojakykynsä kypsyi kypsymistään, tuli vapaammaksi\nja voimakkaammaksi, mutta itsetietoisena taiteilijana hän tuskin\nedistyi enemmän kuin hänen elämänkäsityksensäkään laajentui. Syynä\ntähän oli ensiksikin se, että hän kirjoitti sanomalehteä varten,\njoka luku luvulta nielaisi hänen novellinsa, ennenkuin se oli\nvalmis, vielä vähemmin korjattu ja toiseksi se, että hänen yleisönsä\noli niin tyytyväistä. Ei mikään estänyt Gummerusta käsittämästä\nkirjailijatointansa yhtä kevyeltä kannalta kuin opintojansa\nja elämäänsä yleensä: luonto ei ollut hänen kertojalahjaansa\nyhdistänyt mitään erikoisempaa kauneudentuntoa, jonka tyydyttäminen\nolisi pakottanut häntä väsymättömästi huolehtimaan kertomustensa\nmuodollisesta puolesta, eikä hän myöskään suuresti pyrkinyt\nlaajentamaan henkisiä näköalojaan. Milloin elämä tuntui hänestä\ntyhjältä, hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin\nhänellä heränneenä oli ollut rauha sydämessään, ja sitä kaivaten\nhän \"Uuteloissaan\" painosti niitä samoja henkisiä arvoja, joita hän\nsilloin oli tunnustanut -- ei yhdessäkään hän ole puolustanut sitä\nkevyttä huvituselämää, jota hän enimmäkseen eli ylioppilasvuosinaan.\nNäin hän, muistaen tai muistamatta mitä äiti oli kirjoittanut sen\njohdosta, että hänelle oli suotu kirjoittaa julkiseen sanomalehteen,\nantoi \"kynttilänsä loistaa\", s.o. kirjoitti niin, että siitä saattoi\n\"olla toiselle tai toiselle hyötyä\".\n\nNäin olin jo määritellyt Gummeruksen luomistoimen laadun, kun\nhänen kirjeissään morsiamelleen tapasin seuraavat sanat, jotka\nmerkillisesti todistavat osanneeni oikeaan. \"Rakkautta [sinuun]\non minun kiittäminen siitä\", hän kirjoittaa (15/8 1869), \"että\nsilmäni ovat auenneet huomaamaan, että elämä voi olla oikeaa elämää,\nei ainoastaan semmoista tyhjää kuin enin osa ylioppilasvuosinani\nviettämäni. Ja kun kerran olen sen huomannut, ei liene vaikeata\naikaansaada muutosta, sillä usein on tuo entinen tyhjyys minua\nvaivannut, ilman että olen kyennyt saamaan muuta kuin näennäistä\nparannusta _runoilemalla henkilöitä, jotka olivat minun kaltaisiani\nja jotka minä mielikuvitukseni avulla johdatin rauhaan kuitenkaan\nitse saamatta lepoa ja rauhaa._\" -- Tämän nojassa voimme siis\nerehtymättä päättää, että esim. Johanneksen, töllin lapsen,\npyrkimyksissä päästä selvyyteen elämän päämäärästä ja hänen\nepäilyksissään on paljon tekijää itseään, jonka tähden myöskin\nromaanin alkupuoli on onnistuneempi; jälkimäinen puoli, jossa\nJohannes saavuttaa mielenrauhan, on sitä vastoin vähemmin tyydyttävä,\nse on mielikuvituksen luoma ilman todellisuuspohjaa.\n\nYlempänä olen luetellut Gummeruksen lukuisat novellit tältä ajalta,\nlyhyesti viitaten niiden sisällykseen. Ovathan ne, kätkettyinä kun\novat pian puolen vuosisadan vanhoihin sanomalehtiin, nykyajalle\nenimmäkseen tuntemattomia, sillä ainoastaan vähäinen osa on kirjan\nmuodossa ilmestynyt. Taiteellisesti heikoimmat ovat ne, joita\nolen sanonut juoneltaan \"romaanintapaisiksi\". Niiden sommittelu\non sekava, henkilöt ovat tavallista enemmän varjomaisia, ja\ntoiminta liikkuu usein kaupunki- tai muuten ylemmissä piireissä,\njoista, jollemme niihin lue pappiloitakin, tekijällä näyttää\nolevan vähän kokemusta. Tuskin onkaan epäiltävissä, että useimmat\novat syntyneet kirjallisista vaikutuksista -- niin tutuilta\njuonet tuntuvat. Ehdottomasti etevämpiä ovat ne novellit, joiden\naiheet ovat kansanelämästä ja jotka saivat Bergbomin lukemaan\nGummeruksen n.s. \"kyläkertomusten\" tekijäin ryhmään. Niissä on\njuoni enimmiten yksinkertaisen selvä, ja niissä tapaa luonteita,\njotka epäilemättä nojaavat tekijän tuntemaan todellisuuteen.\nErikoisena todistuksena siitä, että Gummerus sommitellessaan\njutelmiaan lähti todellisuudesta, joskin hän aina soi paljon tilaa\nvilkkaalle mielikuvitukselleen, on huomattava, että kertomusten\ntoimintapaikkana niin usein mainitaan Ylikannus, Karkku, Suoniemi\nja myöhemmin Savonlinnan seudut, sekä Pietarsaari, Kokkola ja\nHelsinki, s.o. paikkoja, joilla hän itse oli elänyt. Että siitä\nhuolimatta kuvaukset verraten harvoin tyydyttävät nykyaikaista\nlukijaa, johtuu yksinkertaisesti maun ja käsitystavan muuttumisesta.\nGummerus oli romanttisuuden lapsi -- väärin on häneltä vaatia\nrealismia tai naturalismia. Aatteellinen sisällys oli huvittamisen\nohella hänestä tärkeintä, ja juuri semmoisena hän lukijoitaan\ntyydytti. Paljo, jollei kaikki, mikä meistä tuntuu sovinnaiselta\nhänen kertomuksissaan, oli uutta suurimmalle osalle Suomettaren\nlukijakuntaa, joka ei ennen ollut mitään senlaatuista lukenut, ja\nsentähden hän herätti ihastusta ja innostusta laajoissa piireissä\nja valmisti niitä ottamaan vastaan mitä vähitellen kasvava\nkirjallisuutemme oli tarjoava. Miten kevyeltä kannalta Gummerus\nitse käsittikään tehtävänsä kirjailijatoimensa ensi jaksolla, oli\nhänen vaikutuksensa ja merkityksensä silloin kumminkin ehkä suurempi\nkuin myöhemmin. Niinkuin Z. Topelius 1840- ja 50-luvuilla täyttäen\nHelsingfors Tidningarin runoilijakynänsä tuotteilla oli lehtensä\nympäri kerännyt yhä kasvavan ruotsalaisen lukijakunnan, niin Gummerus\n1860-luvulla teki Suomettaren suomalaiselle yleisölle viehättäväksi\n\"alkuperäisillä suomalaisilla uuteloillaan\" -- eikä meillä ole\nmyöhemmin nähty sanomalehtiä, jotka siinä kohden olisivat pystyneet\nniiden kanssa kilpailemaan. Samoin kuin Topeliuksen on Gummeruksenkin\nsanomalehtitoimi otettava huomioon kansallisen herätyksen tekijänä.\n\nMitä tulee Gummeruksen runomuotoisiin sepitelmiin, joita joskus\ntapaa Suomettaressa, Joukahaisessa y.m., osottavat nekin kielellistä\nedistystä, jota vastoin ne runolliselta kannalta arvostellen tuskin\nansaitsevat enemmän huomiota kuin entisetkään. Merkittävämpiä kuin\nalkuperäiset runot ovat jotkut käännökset niinkuin esim. _Tähtitie\ntaivaalla_ (Z. Topeliuksen \"Vintergatan\", Joukahainen V, 1864),\n_Väntrikin markkinamuisto_ (Suometar 1864 n:o 40), _Wilhelm von\nSchwerin_ (Suometar 1866 n:o 29) y.m. Gummeruskin kuului siis niihin\nkirjailijoihin, jotka tänä suomalaisuuden alkuaikana koettivat tehdä\nsuuria ruotsalaisia runoilijoitamme tunnetuiksi suomenkielisten\nkesken.[51]\n\n\n\n\nIII.\n\nYliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen toinen\njakso 1867-75.\n\n\nVuosina 1867--68 Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä\nsanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti. Gummerukselle se oli onni:\nsanomalehtimiestoimi ei enään estänyt häntä saattamasta opintojaan\ntoivottuun päätökseen. Toimeentulon vuoksi hän sentään oli opettajana\nvuoro-opetuskoulun suomalaisella tyttöosastolla (1865--68).\n\nKirjoitettuaan pro gradu syksyllä Gummerus uutena vuotena 1867 alotti\ntenttinsä, mutta hitaanlaisesti hän nytkin edistyi. Arvatenkin hän\noli tuuminut tulla valmiiksi samana vuonna, mutta todellisuudessa hän\nsuoriutui tehtävästään vasta kevätlukukautena 1868. Ja silloinkin\nvain nipin napin. Filosofiankandidaattitutkinnossa vaadittiin\nainakin yhdessä aineessa korkein arvolause, mutta suomenkielessä,\njoka oli hänen pääaineensa, Ahlqvist myönsi hänelle ainoastaan cum\nlauden, ja saman arvolauseen hän sai Pohjoismaiden historiassa,\nvaikka sen edustajaa, professori Z. Topeliusta, pidettiin vähimmin\nvaativana.[52] Mitä sankarimme oli jälkimäisessä aineessa lukenut,\non mahdotonta tarkoin tietää, mutta toverien kesken juteltiin, että\nhän oli ilmottanut lukeneensa -- Välskärin kertomukset! Se oli\ntietenkin pilapuhetta, eikä Mutter epäillytkään, kenen puoleen hänen\noli käännyttävä siinä pulassa, mihin oli joutunut, -- jollei hänen\nonnistuisi ennen lukuvuoden loppua saada yhtä \"laudaturia\", oli vaara\nlähellä, että hänen täytyisi uudistaa kaikki tenttinsä. Totta kai\nrunoilija parhaiten ymmärtää toisen runoilijan hädän, Mutter arveli,\nja hän sähkötti Lundiin, jonne Topelius oli matkustanut edustaakseen\nSuomen yliopistoa sikäläisen yliopiston 200-vuotisjuhlassa,\nja pyysi, että Setä hyväntahtoisesti korottaisi Pohjoismaiden\nhistorian arvolauseen cum laudesta laudaturiksi. Eikä toivo\npettänyt. Onko siinä perää, että sähkösanoma tuotiin Topeliukselle\nkeskellä juhlapäivällisiä ja että ne rakastettavat daamit, joiden\nvälissä runoilijamme istui, lämpimästi kannattivat tuntemattoman\nylioppilaan pyyntöä, jääköön sikseen; varmaa on, että vastaus,\nosotettuna ylioppilas Gummerukselle Helsingissä \"via Tornio\", kuului\nnäin: \"Lundin riemujuhlasta lähetän minä Gummerukselle mielelläni\nlaudatur. Ilmota Dekaanukselle. Kaikki suomalaiset tervehtivät. Juhla\nonnistunut, veljellinen. Topelius.\" Sähkösanomanvaihto tapahtui 28\np:nä toukokuuta, ja 30 p:nä oli julkinen tutkinto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole paljon lisättävää Gummeruksen elämästä 1867 ja alkupuolella\nvuotta 1868. Muistan hänet näiltä ja myöhemmiltä ajoilta iloisena\nosanottajana suruttomaan ylioppilaselämään -- tenttiluvut näet eivät\nestäneet häntä olemasta mukana. Samoin kuin Aug. Hagman, joka sentään\nharrastuksissaan oli vakavampi, oli Gummeruskin toveriseurassa aina\niloisen pakinan alkuna ja aiheena. Jos näet on olemassa vakavia\nluonteita, joita aina puhutellaan vakavasti, on toisiakin, joita\ntavatessa aina koetetaan lausua enemmän tai vähemmän onnistuneita\nsukkeluuksia siinä varmassa olettamuksessa, että vastaus on oleva\nviritetty samaan äänilajiin. Näitä jälkimäisiä oli Gummerus ja\nsemmoisena hän oli suosittu. Iloisissa juomingeissa hän oli\nensimäisiä ja vallattomien kepposten keksimisessä hän oli vieläkin,\nniinkuin ennen koulupoikana ja lukiolaisena, muitten edellä; mutta\nsilti häneltä ei kielletty arvonantoa: hänen lahjakkaisuutensa oli\ntunnettu, hänen kansallismielisyytensä taattu samoin kuin sekin,\nettä hän huolimatta monen hetken hillittömyydestä oli aatteen mies.\nKuitenkaan toverit eivät tietäneet, että Gummeruksessa yhä edelleen\npiili herännäisyyden sytyttämä kipinä. Alussa vuotta 1867 hän\njälleen oli tuohon vanhaan sisällisen elämänsä päiväkirjaan kätkenyt\ntodistuksen siitä. Hän oli muka vielä huonommalla kannalla kuin kaksi\nvuotta ennen, \"mutta ei sentään ole kadonnut onnellisemman ajan\ntoivo, jolloin Jumala jälleen kutsuu minua\".\n\nKeväällä 1867 muutti Gummeruksen perhe Karkusta Sääminkiin.\nKarkussa oli perhe hyvin viihtynyt, mutta mitä useampi lapsi tuli\nkouluikään, sitä enemmän menot kasvoivat, ja se sai isän pyrkimään\nsuurempipalkkaiseen pitäjään. Kun muutto tapahtui, eli äiti vielä,\nja hänestä tiedetään, että hän mielellään olisi jäänyt Karkkuun\nelämänsä loppuun, vaikkei hän sentään vastustanut miehensä tuumia.\nKalle Gummerus lähti kesäkuun alussa ensi kerran uuteen kotiin,\njoka erään Saimaanlahden rannalla sijaitsevana luonnonkauneudessa\nkilpailee Karkun pappilan kanssa. Miten perhe uuteen olopaikkaansa\nkotiutui, siitä ei ole tarkempia tietoja. Ainoastaan sen olen\nkuullut mainittavan, että rouva Gummerus, jolla ei kuitenkaan\nollut muuta kuin vuoden aika elettävänä, tällä lyhyellä ajalla\nennätti jättää kansaan pysyvän muiston. Emma Gummerus oli näet\nviimeiseen asti sama herttainen, ylevä- ja lempeämielinen nainen\nja äiti, sama harras kristitty kuin ennen, ja semmoisena hän eli\nja toimi uudessakin kodissa. Kenties oli sellainen papinrouva outo\nilmiö Säämingissä; ainakin sanotaan, että ne lämpimät, vilpittömät\nneuvot ja kehotussanat, joita hänen oli tapana lausua pappilassa\nkäyville pitäjäläisille, tekivät heihin syvän vaikutuksen. Hänen\nkuolemansa sattui vuoden kauniimmalla ajalla, kesäkuun 26 p:nä 1868,\njolloin kaikki lapset olivat kotona kesälomalla. Ja surusanoman\nlevittyä oli nähty, kuinka rakastettu vainaja oli laajoissa\npiireissä. Pohjanmaalta ja Satakunnasta saakka oli heränneitä\nystäviä ja tuttavia joukottain saapunut maahanpaniaisiin, niinkuin\nherännäisyysliikkeen kiihkeimpänä aikana oli tavallista ollut,\nmilloin joku merkkihenkilö uskovaisten kesken oli päättänyt maallisen\nvaelluksensa. Kalle Gummeruksesta mainitaan, että hän osottaen\näitivainajansa kiharoita oli sanonut olevansa syypää siihen, että ne\nolivat harmaantuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman vuoden elokuulla rovasti Gummerus vanhimman poikansa kanssa\nkävi Pohjanmaalla. Muun muassa he vierailivat Siikajoen pappilassa\nrovasti Johan Leonard Gummeruksen luona, joka oli Säämingin rovastin\nvanhempi veli. Siellä Kalle ensi kerran tapasi 19-vuotiaan Gustava\nserkkunsa ja mieltyi häneen niin, että hän Oulusta, jonne matkustajat\nolivat lähteneet Siikajoelta, (18/8) osotti hänelle kirjeen, missä\ntunnusti rakastavansa häntä ja pyysi häntä omakseen. Tämä kirje\nnäyttää hävinneen, mutta se oli alku vuosikausia kestäneeseen\nkirjeenvaihtoon, josta useimmat, jollei kaikki, Kallen kirjeet ovat\ntallella. Näistä kirjeistä selviää sankarimme rakkausromaani, paitsi\npaljon muitakin hänen elämänsä vaiheita, ja niihin nojaa pääasiassa\nlähinnä seuraavien vuosien kuvaus.\n\nGummerus ei ollut -- niin hän itse väittää -- ennen ketään\nrakastanut. \"Kertomuksissani on rakkaus useimmiten ollut se perustus,\njolle olen perustanut ratkaisun, ja kuitenkin, kuinka kaukana\nolenkaan ollut todellisuudesta!\" Nyt vasta hän tiesi mitä rakkaus\noli ja merkitsi. -- Siihen tapaan kosija laajasti ja hehkuvasti\nkirjoittaa Säämingin pappilasta, missä sunnuntain aamupäivällä istuu\nsievässä kamarissaan, akkunain edessä Saimaan lahti niemilleen\nja saarineen, ja hän rukoilee serkultaan vastausta Oulusta päin\ntekemäänsä painavaan kysymykseen. Kalle oli näet kyllä isänsä kanssa\npaluumatkalla vielä poikennut Siikajoen pappilaan ja puhutellut\nStaavaa, mutta tämä ei ollut antanut myöntävää vastausta, jollei\nkieltävääkään, vaan vaatien, että alkanut suhde oli pidettävä\nsalassa, lykännyt ratkaisun tuonnemmaksi. \"Jaa-sana\", hän kirjoitti\n(lokakuulla), \"sietää miettimistä, sillä kerran sanottuna se on\nsanottu\". Nämä sanat ilmaisevat Staavan luonteenlaadun, joka\noli aivan toisenlainen kuin kosijan. Hän oli tyynimielinen,\nkäytännöllinen, järkevä tyttö. Ulkonäöltään hän oli sievänlainen,\nmutta ei kaunis, ja semmoisena hän ei ollut enemmän tottunut\nsytyttämään sydämiä ja itse ensi näkemältä syttymään kuin yleensä\nharkitsematta noudattamaan tunteitaan. Joko hän siis oli epävarma\nomasta taipumuksestaan taikka epäili kaunopuheliaisen serkkunsa,\nvilkasluontoisen fantasiaihmisen rakkauden kestävyyttä, totta on,\nettä Staava piti Kalleansa kireällä. Vuosikausia tämä sepitti hänelle\nkirjeitä, jotka pääsisällykseltään eivät suurestikaan vaihdelleet,\nmutta vastaukset viipyivät kauan, sittenkään olematta pyyntöjen ja\ntoivomusten mukaisia. Kun morsian vihdoin oli antanut \"jaa'nsa\",\nhän ei sentään suostunut kihlauksen julkaisemiseen, ja kun hän oli\nsiihen myöntynyt, ei hän pitkään aikaan halunnut antautua puhumaan\nhäittenvietosta.\n\nYksi syy, miksi Staava viivytti ratkaisua, oli nähtävästi se,\nettä hän tahtoi odottaa, kunnes Gummerus oli päässyt vakinaiseen\nvirkaan, joka turvasi heidän toimeentulonsa. Käytännöllisenä\ntyttönä, mutta ehkä vielä enemmän rikkaana perijättärenä hän pani\nsiihen painoa: hänestä olisi ollut masentavaa mennä miehelle, joka\nei tullut toimeen omilla varoillaan. Tämä selittää miksi näemme\nGummeruksen kohta kosintansa jälkeen harrastavan viransaantia\n-- että hän siinä onnistui verraten myöhään, riippui osaksi\nsilloisista kouluoloista, osaksi tietenkin hänestä itsestään.\nJo mainitussa ensimäisessä kirjeessään Säämingistä hän kertoo\naikovansa Kuopioon perustettavan sokeainkoulun opettajaksi ja hän\noli anonut matkarahaakin valmistuaksensa siihen toimeen. Vastausta\nodottaessaan hän oli päättänyt jäädä syksyksi kotia. Lokakuun lopulla\nme kumminkin tapaamme hänet Helsingissä. Silloin hän syystä tai\ntoisesta oli luopunut edellisestä tuumastaan ja päättänet hakea\nhistorian lehtorin virkaa Haminassa; pääkaupunkiin hän oli lähtenyt\nsuorittaakseen kasvatustieteen tutkinnon. Hän asui yhdessä \"viiden\nGummeruksen [s.o. veljen] ja kahden Nyholmin\" kanssa (ylioppilaita\nja normaalikoululaisia), auskulteerasi normaalikoulussa, antoi\nsuomenkielentunteja neideille Frosterus, [Fanny] Churberg ja Sandman\n[Vaasasta] ja otti tietysti entiseen tapaan osaa toverielämään\n(m.m. hän oli Porthaninjuhlassa).[53] Että hän myöskin oli jälleen\nryhtynyt kirjailijatoimeensa, sitä hän ei suorastaan Staavalle\ntunnusta, mutta niin oli sittenkin laita. Ystävänsä Aug. Hagmanin\npyynnöstä hän näet suostui antamaan kaunokirjallisia lisiä Pietarin\nSanomiin, jota paitsi hän v. 1869 alkavaan Uuteen Suomettareen\nsepitti pitkän historiallisen kertomuksen (\"Rollijärven avannot\").\nAsian laita oli semmoinen, että Staava ei suurestikaan välittänyt\nserkkunsa kirjailijapuuhista, ja sen vuoksi kai tämä niin vähän\nniistä puhuu. Ainoastaan Hagmanille antamansa lupauksen hän\nmainitsee, sanoen sen antaneensa, vaikka \"jo aikoja sitten oli saanut\nkylläkseen sanomalehtiinkirjoittamisesta\"; samassa hän sentään lausuu\ntoivomuksen, että setä tilaisi Pietarin Sanomat, jotta Staava saisi\nlukea hänen kertomuksensa. -- Ennen joulua Gummerus kävi Haminassa\nsuorittamassa kokeita; menestys oli kai huononlainen, koska häntä ei\notettu huomioon virkaa täytettäessä.\n\nKevätkautena 1869 Gummerus edelleen oleskeli Helsingissä ylempänä\nmainittua tarkotusta varten. Helmikuulla hän laajanlaisesti kertoo\nTakasen iltamasta[54] ja pyytää Staavaa \"maisterikatrilliin\" keväällä\ntoimeenpantavissa maisterivihkiäisissä -- \"ja vaikkapa tyttö asuisi\nMuonioniskassa, niin ei muu tule kysymykseen kuin että semmoiseen\npyyntöön vastataan: 'tulen'\" -- niin oli muuan kandidaatti väittänyt\nvalmistavassa kokouksessa. Siihenkään Staava ei kohta antanut varmaa\nvastausta, mutta maaliskuulla hän matkusti Vaasaan tätinsä, Leontine\nGummeruksen, luokse, ja olihan se jo Helsinkiin päin. Kalle olettikin\nhänen tulevan ja kutsui hänet seppeleensitojattarekseen. Kumminkin\nStaava vasta toukokuun loppupuolella ilmotti tulevansa; matkan\nmahdollisuus oli riippunut siitä, voisiko täti heikon terveytensä\ntähden seurata häntä Helsinkiin -- siihen aikaan näet ei tullut\nkysymykseenkään että nuori tyttö olisi yksin antautunut semmoiseen\nvaaralliseen yritykseen. Säämingistä Kalle sai vieraakseen Emmi\nsisaren, mutta isä ei kyennyt matkaan, sillä hän oli keväällä\nsairastanut lavantautia eikä vielä ollut täysin toipunut. -- Syystä\nettä Staava oli Helsingissä, ei ole kirjettä laakerijuhlasta,\nvaan täytyy lukijan täyttää aukko kuvittelemalla, miten hän sitoi\nseppeleen kosijalleen ja tanssi hänen kanssaan maisterikatrillin --\nkuitenkaan vastaamatta lähes vuoden vanhaan polttavaan kysymykseen!\nNähtävästi Kallella sentään ei ollut epätoivon syytä, sillä\njos Staava olisi aikonut antaa hänelle rukkaset, hän tuskin olisi\nsuostunut seuraamaan serkkujansa Sääminkiin, jonne yhdessä lähdettiin\nViipuriin menevässä laivassa. Kesä oli arvatenkin hupaisa, joskin\nStaava, joka viipyi Säämingissä elokuun loppupuoleen asti, vasta\nlähtöpäivänä lausui sanan, jota kosija niin kauan oli odottanut.\nSe tapahtui Kankais-saarella, johon rovasti oli rakennuttanut\nkesäasunnon ja jossa nuoriso mielellään oleskeli -- mutta, niinkuin\nennen on mainittu, morsian vaati, että kihlaus oli pidettävä salassa.\n\nKasvatustieteen-tutkinto oli vielä suorittamatta, ja se lykkäytyi yhä\nedemmäs, kun Gummerus vastaanotti määräyksen alkavana lukuvuotena\n(1869--70) hoitaa uskonnon lehtorin virkaa Oulun lyseossa. Ennenkuin\nlähti sinne, hän kävi Helsingissä suorittaakseen tutkinnon\ndogmatiikassa, mutta jostakin syystä jäi sekin tekemättä. Sieltä\nhän muun muassa kirjoittaa Staavalle: \"Eilen tapasin Ahlqvistin\nkadulla. Hän sanoi, että hänellä oli kirje 'sinun morsiamellesi',\nse oli tullut sinun lähdettyäsi täältä. Jälleen täytyi minun panna\nvastalause tuota nimitystä vastaan, jota hän käytti sinusta, rakas\nGustava. -- 'No, no, niin täällä on puhuttu', vastasi hän. Muuten\nhän oli hyvin ystävällinen.\" -- Tietenkään ei tämä kihlaus ollut\nhelpommin salattavissa kuin muutkaan, ja sentähden Gummeruksen oli\ntavantakaa, samoin kuin Ahlqvistille, vakuutettava tutuilleen ja\nystävilleen, että huhu oli perätön. Hänestä oli tämä salamyhkäily\naivan turhaa, eikä hän laiminlyönyt morsiamelleen kertoa tällaisista\nkohtauksista. Hän toivoi kai, että Staava luopuisi \"lapsellisesta\"\npäähänpistostaan, mutta neiti oli tässä asiassa yhtä luja kuin\nedellisessäkin -- hän odotti aikaansa.\n\nOulussa Gummerus oli lähellä morsiantaan, mutta kun kihlaus oli\nsalattava, eivät he usein tavanneet toisiansa. Kirjeenvaihto oli\nsiten järjestetty, että sulhanen sai kirjeensä tulevan kälynsä,\nStaavan vanhemman sisaren, Marin, kautta, joka oli naimisissa\nkauppias Sakari Castrénin kanssa. Paitsi tätä sisarta oli Oulussa\nmyöskin Staavan vanhempi, liikemieheksi ruvennut veli, Janne, ja\nmuitakin sukulaisia. Näiden kanssa Gummerus aluksi seurusteli.\nTähän aikaan, syyskuulla, tapahtui, että Gummeruksen luokse\ntuli pari talonpoikaa lähetystönä Oulun seudun pitäjistä tuoden\nhänelle kunnialahjana kultaisen kantasormuksen, jonka sisäpuolelle\noli kaiverrettu sanat: \"Muisto Suomettaren kaunokirjoittajan\nystäviltä 13/8 1869.\" Sormus oli ostettu rahoilla, jotka olivat\nkootut talonpoikien kesken, ja heidän puolestaan lausui lähetystö\nsulimmat kiitokset entisistä Uuteloista ja toivomuksen, että\nhän vastedeskin huvittaisi heitä uusilla kertomuksilla. Tämä\nkunnianosoitus, ensimäinen laatuaan maassamme, ei voinut olla\nGummerusta liikuttamatta, ja se selittänee osalta, että hän edelleen\nkirjoittikin novelleja Suomettareen, kunnes sai Jyväskylässä muita\njulkaisuja hoidettavakseen. Hän tiesi, että hänellä yhteisessä\nkansassa oli kiitollinen yleisö.\n\nTunnettuna kirjailijana ja hupaisena seuramiehenä Gummerus oli\nhuomattava ilmiö Oulussa, joten ymmärrettävää on, että hän pian\noli tutustunut kaupungin \"sosieteettiin\" ja säännöllisesti nähtiin\nsekä yksityisten perheitten kutsuissa että julkisissa iltamissa.\nMutta miten ystävällisesti häntä kohdeltiinkaan, ei tämä elämä\ntuottanut hänelle tyydytystä. Ensiksikin hän oli tyytymätön Oulussa\nvallitsevaan ruotsalaisuuteen. Niin hän esim. marraskuulla kertoo\nolleensa muutamassa (ylioppilastalon hyväksi toimeenpannussa)\niltamassa, johon turhaan oli Staavaa odottanut ja joka muutoinkin\noli ikävä, syystä että kaikki oli kauttaaltaan ruotsalaista. Hän\noli suomenkielisessä, runomittaisessa puheessa esittänyt Oulun\nnaisten maljan ja \"hienosti moittinut\" oloja; sitä ei kuitenkaan\nymmärretty, vaan naiset pyysivät saada runon -- hän oli luvannut\npainattaa sen Oulun Wiikkosanomiin (n:o 46). Tammikuulla (1870)\nhän eräässä toisessa iltamassa piti suomenkielisen esitelmän, ja\nsilloin oltiin pahoillaan siitä, että hän oli puhunut suomea. Toisena\nsyvempänä tyytymättömyyden syynä oli ristiriita hänen virkatoimensa\nja suruttoman elämänsä välillä. Merkittyään useinmainittuun\npäiväkirjaansa (v:lta 1860): \"v.t. uskonnonlehtori Oulussa\", hän\nlisää sanat: \"O sancta ironia!\" -- Kun Gummerus keväällä oli eronnut\ntoimestaan ja palannut Sääminkiin, hän sieltä kirjoittamissaan\nkirjeissäkin tuomitsee talvikautista elämäänsä, ja saatuaan\nStaavalta tietää, että Siikajoen pappilaankin oli huhu saapunut\nhänen iloisesta elämästään Oulussa, hän muun muassa kirjoittaa:\n\"En tiedä, olenko poikkeus ihmiskunnassa, mutta sen tiedän, että\nsydämeni useimmiten on niin täynnä, niin täynnä rakkautta kaikkeen\nhyvään ja -- kuitenkin! -- Voi sentään että ihmisen pitää olla\nsemmoinen! olen usein itsekseni huudahtanut. Aivoni ovat niin täynnä\naatteita, etten minä niiden paljouden tähden tahdo päästä oikeaan\nselvyyteen, ne ajavat toisiaan niinkuin pilvenhattarat taivaalla\nja pyrkivät monesti lamauttamaan kaiken toiminnan.\" -- Tämä mielen\nlevottomuus saa hänet jälleen ajattelemaan papinuraa. Kesällä hän\nyliskamarissaan, jolle sisaret olivat antaneet leikkinimen \"bahytt\",\nlukeekin hepreaa ja mietiskelee, onko hänen syksyllä suorittaminen\nkasvatustieteen tutkinto vai onko hänen ryhdyttävä tentteihin joko\nteologiankandidaatti- tai papintutkintoa varten.\n\nMiettien näitä ja muita kysymyksiä, jotka koskivat hänen\ntulevaisuuttaan Staavan kanssa, lähti Gummerus syksyllä Helsinkiin.\nSiellä hän meni professori A. W. Ingmanin puheille saadakseen hyviä\nneuvoja, ja keskustelu päättyi niin, että hän huomasi parhaaksi ensin\nsuorittaa kasvatustieteentutkinnon ja sittemmin virkaatoimittavana\nkoulunopettajana käydä papintutkintoon käsiksi. Mutta niinkuin\njo tiedämme, oli Gummeruksen vaikea pitää kiinni valitsemastaan\npäämäärästä. Vaikka hän kirjoittaa, että valtiolliset kysymykset\nja fennomania, jotka ennen olivat kiinnittäneet hänen mieltään,\nnyt olivat joutuneet syrjään, hän kumminkin pian oli sekaantunut\naivan toisiin puuhiin kuin tutkintolukuihin. Ja kuinka hän\nolisikaan voinut jäädä osattomaksi siitä innostuksesta, jolla hänen\nystävänsä ja toverinsa seurasivat Kaarlo Bergbomin tänä syksynä\n(1870) toimeenpanemia puhe- ja ooppera-näytäntöjä, joissa rva Raa\nja Ida Basilier loistivat! Gummerus suomensi \"Orleansin neidon\"\njäähyväismonologin edelliselle näyttelijättärelle ja tietysti hän\nmyöskin kävi teatterissa kuulemassa, miten se soi hänen huuliltaan.\nJa toiseksi, kuinka hän olisi voinut pysyä väliäpitämättömänä, kun\npuolueet taistelivat keskenään siitä, oliko suomenkielellä oleva\nkunniasija ylioppilastalon vihkiäisissä vai eikö! Tietysti hän\noli mukana lukuisissa kokouksissa, joissa asiaa pohdittiin, ja\nniinkuin ennen olen kertonut (Muotoja muistik. I, s. 70), oli se\njuuri Gummerus, joka \"välikysymyksellään\" sai J. V. Snellmaninkin\nPohjalaisten Porthaninjuhlassa julkilausumaan ajatuksensa samasta\nriitakysymyksestä. Itse vihkiäisjuhlassa hän ei ollut saapuvilla\n(samasta syystä, joka sai useimmat hänen ystävänsäkin jäämään\nsiitä pois), mutta kyllä toisen päivän päivällisissä (niinkuin\nhän Staavalleen kertoo). Vihdoin Gummerus tänä syksynä toimitti\npainoon romaaninsa \"Ylhäiset ja Alhaiset\". Käsikirjoituksen (s.o.\nSuomettaressa 1865 julkaistun ensimäisen laitoksen) korjaus,\nuuden painoksen oikaisuluku y.m. vei enemmän aikaa kuin hän oli\nvoinut aavistaakaan. Mutta kun kaikki oli ohi, hän saattoikin\nitsetietoisesti kirjoittaa (7/12 1870): \"Jouluksi taikka jo ensi\nmaanantaina ilmestyy suomenkielinen romaani, oikeastaan ensimäinen\nalkuperäinen romaani tällä kielellä, ja se on -- arvaapas keneltä?\nOlen itse kustantanut sen ja tarjonnut sen tilattavaksi. Listoja\nolen lähettänyt useihin kaupunkeihin ja saanut tilaajia enemmän kuin\ntoivoinkaan. Leontine täti Vaasassa on hankkinut 23 tilaajaa. Täällä\nolen saanut lähes 200. Siitä tulee yritys, joka kannattaa. -- -- On\nkuitenkin ansio tehdä mitä voi ja mihin on lahjaa, ajattelen minä,\nkun huomaan, että ei ole ollut aikaa siihen, jota varten oikeastaan\ntulin tänne tänä syksynä.\" --\n\nJos Gummerus olisi tahtonut antautua yksinomaan kirjailijaksi, ei\nhäneltä olisi puuttunut tilaisuutta siihen. Puhumatta siitä, että\nUusi Suometar mielellään julkaisi hänen kertomuksiaan, mainitsee hän\nerään kirjankustantajan tilanneen häneltä romaanin sekä Pietarista\nvastaanottaneensa kehotuksen tulla sinne uuden suomalaisen lehden\ntoimittajaksi 1500 ruplan vuosipalkasta. Gummerus ei luvannut\nmitään kustantajalle, ja vielä vähemmän häntä halutti lähteä\nPietariin kilpailemaan vanhan ystävänsä August Hagmanin kanssa.\nAinoastaan U. S:lle hän kirjoitti tarinan \"Revontulet\", mutta\nsen jälkeen hän joululomaksi muutti. J. V. Calamniuksen kanssa\nJanakkalaan[55] lukeakseen kasvatustieteen historiaa. Sillä nyt jos\nkoskaan oli tutkinto suoritettava. Ja niin todella tapahtuikin,\nvaikka kyllä kevätlukukausi 1871 oli kaikkea muuta kuin suotuisa\nyliopistollisille töille. Sattuivatpa silloin naukujaiset prof.\nNordqvistin kunniaksi,[56] joiden johdosta yliopisto oli lähellä\ntulla suljetuksi. Totta kyllä Gummerus ei ollut osallinen konsertissa\n(niinkuin kumminkin Oulussa oli kerrottu!) -- hän vain \"käveli\nJonathan veljensä ja parin vanhemman herran kanssa toisella puolen\nesplanaadia\", mutta kyllä sitä seuraava hälinä häiritsi häntäkin. Kun\npelko yliopiston sulkemisesta oli huipullaan ja sentähden tutkintoja\nsuoritettiin tulisessa kiireessä kävi Gummeruskin klo 10 illalla\nprofessori Cleven luona neuvottelemassa mitä oli tehtävä, jos parooni\nKasimir von Kothen todella seuraavana päivänä (5/5 1871), jolloin\nylioppilaat olivat klo 12:ksi kutsutut juhlasaliin, julistaisi\npelätyn tuomion. Tyynimielinen professori ei uskonut niin tapahtuvan,\nmutta jos saataisiin asiasta varma tieto, suostui hän toimeenpanemaan\njulkisen tutkinnon klo 8 aamulla, ilman edellä käypää tenttiä,\njohon ei olisikaan ollut aikaa. Onneksi vaara meni ohi, ja Gummerus\nsuoritti tutkintonsa tavallisessa järjestyksessä toukokuun viimeisenä\npäivänä.\n\nSamana iltana Gummerus kutsui lähemmät tuttavansa ja toverinsa\nKleineh'n hotelliin jäähyväiskekkereihin. Paitsi muita puhui Yrjö\nKoskinen isännän kunniaksi ja huomautti, että maailma näyttää\ntoisenlaiselta kuin ennen sille, joka eroten yliopistosta astuu\nkäytännöllisiin virkatoimiin; elämäntehtävä tulee silloin pääasiaksi,\nja kotielämä korvaa tuhatkertaisesti toverielämän, mutta semmoista\nkotielämää varten tarvitaan toinen, joka on osallinen kaikessa, ja\nhän toivotti Gummerukselle sellaista toveria. Vastatessaan puheeseen\nGummerus myönsi jo löytäneensä elämäntoverin, mutta kun häntä\nvaadittiin ilmottamaan morsiamensa nimi, niin hän ei tyydyttänyt\nystäviensä uteliaisuutta. -- Kumminkin hän nyt kenenkään tietämättä\ntilasi kihlasormuksen, johon kaiverrettiin nimi \"Karl\", ja lähetti\nsen Staavalle. Valitettavasti sormus oli liian pieni, ja senkin\ntähden jäi sormusten vaihto ja kantaminen -- s.o. kihlauksen\njulkiseksi tekeminen -- vieläkin tuonnemmaksi.\n\nGummeruksen yliopistoaika oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta.\nHän kirjoittaakin jo väsyneensä \"ylioppilaan iloiseen elämään\" ja,\nvaikka onkin vähän surumielinen, toivovansa enemmän tyydytystä ja\niloa tulevasta toimestaan. Luettuansa Gummeruksen ansioluettelon\n(hän haki tänä keväänä, vaikka turhaan, Backmanin stipendiä) Cleve\noli lausunut: \"Maisteri on kuitenkin aikaansaanut paljon, sillä\nvaaditaanhan sentään jotakin saadakseen, niinkuin maisteri, sijan\nSuomen kirjallisuushistoriassa.\" -- Kertoessaan tästä morsiamelleen\nGummerus sanoo Cleven imarrelleen häntä; hänestä itsestään oli muka\nhänen sisällinen kehityksensä suuriarvoisempi kuin tuo näkyvä, joka\non kiinnittänyt hänen nimensä kirjallisuushistoriaan. Epäilemättä oli\nCleven arvostelu hänen ylioppilasajastaan oikeampi, sillä mitä hän\nolikaan kokenut, ei hänen luonteenlaatunsa ollut suuresti entisestään\nmuuttunut. Se on seuraavasta näkyvä.\n\nVasta kesäkuun 9 p:nä Gummerus lähti Helsingistä. Äkkinäinen\ntaudinkohtaus, joka onneksi oli ohimenevää laatua, esti häntä ennen\nmatkustamasta kotiin, jossa häntä kuitenkin oli hartaasti odotettu\n-- isän häihin (6/6). Rovasti Gummerus meni näet uusiin naimisiin\nnti Rosalie Tavastin kanssa, joka oli samanikäinen kuin vanhimmat\nlapsipuolensa.[57]\n\nUuden \"äidin\" ilmestyminen perheeseen oli tietysti suuri yllätys\nlapsille, mutta kaikesta päättäen se ei aikaansaanut mitään syvempää\nhäiriötä. Kalle kirjoittaa siitä monesti morsiamelleen, ja näyttää\nsiltä, että hänen syvä kunnioituksensa isäänsä kohtaan, nuoren rouvan\nvaatimattomuus ja kaikkien halu rauhassa suoriutua oudosta pulmasta\nvei siihen tulokseen, että perhe pysyi eheänä ja onnellisena. --\nLaajemmin puhumatta asiasta mainitsen vain, että Gummerus juuri tässä\nasiassa ehkä paremmin kuin missään muussa osotti, etteivät seuraavat\nsanat eräässä kirjeessä olleet turhaa pakinaa: \"Jo lukioajoista\nsaakka olen koettanut tutkia ihmissydäntä, sen avuja, vikoja ja\noikkuja\" -- hän oli siten oppinut elämääkin varten.\n\nAika oli kiusallinen niille, jotka Gummeruksen tapaan toivoivat\npäästä vakinaiseksi koulunopettajaksi. Kouluylihallitus, parooni\nv. Kothen päällikkönä, jonka hallinnon alaiseksi koululaitos oli\njoutunut, oli tekeillä olevien muutosten ja uudistusten tähden\npäättänyt olla vastaiseksi nimittämättä opettajia avonaisiin\nvirkoihin. Määräykseen tilapäisesti hoitaa toista tai toista virkaa\noli vaikea kiinnittää tulevaisuuden suunnitelmia, ja varsinkin\nkihloissa oleva mies siitä kärsi. Gummerus ajatteli sentähden\nvieläkin sokeainkoulun opettajanvirkaa ja hakikin sitä, sillä se oli\nvakinaisesti täytettävä, mutta sittemmin hän peruutti hakemuksensa\nhakeakseen toista samanlaatuista virkaa, nimittäin uskonnon lehtorin\nvirkaa Tammisaaren syksyllä avattavassa uudessa naisseminaarissa ja,\nvarmuuden vuoksi, myöskin uskonnon kollegan sijaisuutta Kokkolan\nlyseossa. Siitä aiheutui omituinen selkkaus, joka tässä on kerrottava.\n\nKun hakuaika seminaarinlehtorin virkaan heinäkuun 27 p. päättyi,\njulisti kouluylihallitus Gummeruksen pätemättömäksi ja määräsi hänet\nv.t. kollegaksi Kokkolaan. Näin kerrottiin sanomissa samalla, kun\nedellinen virka uudestaan julistettiin haettavaksi. Toimenpide oli\nkuitenkin liian hätäinen, sillä Gummerus oli anonut saada suorittaa\nkäytännölliset kokeet virkaa varten täyttääkseen mitä häneltä puuttui\npätevyysehdoissa, ja jonkun ajan päästä ilmestyikin sanomiin entisen\ntiedonannon peruutus. Gummerus lähti siis elokuun lopulla jälleen\nHelsinkiin mainitulta kokeita varten, sillä virka Tammisaaressa oli\nhänestä edullisempi kuin vastaavat virat lyseoissa, ja saatuansa sen\nhänellä olisi koti tarjottavana morsiamelleen. Helsingissä selvisi\nhänelle pian, että viranomaiset eivät katsoneet häntä sopivaksi\nseminaariin, jossa oppilaat olivat täyskasvuisia neitosia -- hän oli\nnäet naimaton! Ymmärrettävästi tämä tieto painoi hänen mieltään,\nkun hän normaalikoulussa suoritti kokeensa suuren kuulijakunnan,\nkouluylihallituksen jäsenten, senaattori (J. Ph.) Palménin, (Uno)\nCygnaeuksen, professori Cleven y.m. saapuvilla ollessa, ja seuraus\noli, että hän onnistui huonommin kuin ehkä muuten olisi käynyt.\nSen hän itsekin huomasi, mutta kumminkin oli hänelle kerrassaan\nodottamatonta se mikä tapahtui: hänet julistettiin kelpaamattomaksi!\n-- \"Mitä minun tulee nyt tehdä?\" hän kysyy masentuneena, \"lähteäkö\nKokkolaan? Olisihan se elää kouluylihallituksen armosta, sillä jos\nkokeeni eivät kelvanneet kyseessä olevaa virkaa varten, kuinka\nvoin pitää itseäni kykenevänä opettamaan samaa ainetta toisessa\nkoulussa? Kenties olisi paras kohta ruveta papiksi -- silloin ei\nminulla ainakaan olisi tekemistä nykyisen kouluylihallituksen kanssa,\nja olisihan koulu-ura aina avoinna. -- -- Santeri oli kuulemassa\nkokeitani, en sentään halua luottaa hänen arvosteluunsa, sillä\nsilloin minun täytyisi syyttää tuomareitani vääryydestä ja sitä\nen mitenkään _tahtoisi;_ sitä vastoin koetan vakautua siitä, että\nkokeitani todella ei voitu hyväksyä. -- Tietysti itserakkaus siitä\nkärsii, että sitä sillä tavoin loukataan, mutta sen tiedän, että se\non minulle terveellistä.\" --\n\nKirjoitettuaan edelliset sanat Gummerus päätti mennä Cleven luokse\nsanomaan suoraan mitä ajatteli arvostelusta. \"Hän vastaanotti\nminut mitä suurimmalla ystävyydellä. Minä ilmotin suoraan asiani\nja lisäsin: päättääkseni kokeitteni tuloksesta -- en minä kelpaa\nkoulunopettajaksi. Silloin Cleve pyysi, etten minä mitenkään\nuskoisi, että arvostelu oli tarkottanut minun opettajakykyäni,\nvaan minut oli julistettu kelpaamattomaksi sentähden, että minut\nkatsottiin sopimattomaksi siihen paikkaan, jota olin hakenut. Hän\nkehotti minua anomaan, että nyt suorittamani kokeet hyväksyttäisiin\ntoisia uskonnonopettajanvirkoja varten kuin opettaja- taikka\nopettajatarseminaareissa, ja siihen kyllä suostuttaisiin. Minä\nhuomautin, että arvostelijoiden olisi tullut antaa arvolause\nkokeistani eikä sopivaisuudestani sinne taikka tänne. Hänen\nkäsityksensä oli toinen, ja niin me erosimme.\" -- Gummeruksen\nmielestä oli kouluylihallitus kohdellut häntä niin mielivaltaisesti\nja kohtuuttomasti, että hänen oli mahdoton siihen mukautua. Hän\npäätti sentähden kieltäytyä vastaanottamasta kollegansijaisuutta\nKokkolassa ja kohta ryhtyä tentteihin papintutkintoa varten. Parin\nviikon päästä hän arveli olevansa valmis suorittamaan dogmatiikan\ntentin Granfeltilla ja ennen joulua exegetiikan Ingmanilla. -- Hän\npyytää morsiantaan lausumaan ajatuksensa tästä päätöksestä ja toivoo,\nettä hän sen hyväksyy.\n\nNiin selitti Gummerus asemansa ja kantansa kirjeessä syyskuun 30\np., mutta aivan toinen ääni soi seuraavassa, joka on päivätty\nmarraskuun 24:ntenä. Sillä välin hän oli saanut vastauksen Staavalta,\neikä se ollenkaan ollut hänen toivomustensa mukainen. Morsian oli\nnäet moittinut häntä hänen äkkinäisestä elämänuran-muutoksestaan,\nsanoen häntä \"hetken lapseksi\" ja epäkäytännölliseksi, vaikka hän\ntoiselta puolen oli myöntänyt asian olevan hänen omassa vallassaan.\nKirjeen saajasta se oli ollut kylmäverisesti kirjoitettu, ja\nkuukauden ajan oli hän ollut kuohuksissa -- ei morsiantaan kohtaan,\nvaan itse asian tähden. Gummeruksen täytyi tunnustaa erehtyneensä\nja hän teki sen seuraavin sanoin: \"Miksi minä luovuin virastani\nKokkolassa, sen tiedät; en voinut mielestäni tehdä toisin. Se\noli hetken päätös, ja jos minulla olisi se voima, joka vaaditaan\ntäydelliseen suunnankäänteeseen, täydelliseen heittäytymiseen\nuusiin olosuhteisiin, niin en sitä katuisi, ja kuitenkin minä nyt\nkadun. Äitini sydämellisin toivomus oli, että rupeaisin papiksi,\nja samaa toivovat isä, Santeri, Emmi, kaikki omaiseni. Santeri\noli täällä, kun vastoinkäyminen normaalikoulussa sattui. Hän\nnäki, miten se minuun koski, ja hän uudisti äidin suunnitelman.\nSilloin hetki minut petti. Jos voisin tulla semmoiseksi papiksi\nkuin mielestäni papin tulee olla, niin olisin jo aikoja sitten\npappi, mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, etten minä, mikäli\nvoin asiaa arvostella, kelpaa siksi, ja katso, hetken mies uskoi\nhetkellisesti, kun hänen itserakkauttaan oli loukattu ja hänen\nmielensä oli kiihtynyt, että hän kelpaisi tehtävään, johon hän siitä\nsaakka, kun erosi teologisesta tiedekunnasta, on pitänyt itsensä\nkykenemättömänä. -- Olenhan olevinani romaaninkirjoittaja, olenhan\nsatoja kertoja kuvannut naissydäntä ja usein sanonut naisen miehessä\nrakastavan voimaa ja kypsää päättäväisyyttä -- nyt, kun todellisessa\nromaanissamme olen sankarina, mitä sinä rakastat minussa? Jotakin\nsäännönvastaista, en tahdo suorastaan sanoa voimattomuutta, sillä\nsilloin syyttäisin itseäni ehkä enemmästä kuin ansaitsen, vaan\nhorjuvaisuuden päättäväisyyttä, jos niin saan sanoa.\" --\n\nTunnustus oli vaikea tehdä, mutta sanat ovat sydämestä lähteneet\nja ilmaisevat toiselta puolen kyllä tahdonlujuuden puutetta, mutta\ntoiselta puolen myöskin mielen suoruutta ja rohkeutta näyttäytyä\nsemmoisena kuin oli. Kirjeestä näkee muuten, että Gummeruksen päätös\nmennä Canossaan osaksi johtui ulkoakin tulleesta vaikutuksesta.\nProfessori Gustaf Frosterus, kouluylihallituksen jäsen, oli näet\nläheisenä tuttavana ja tavallaan sukulaisena hartaasti kehottanut\nhäntä uudestaan hakemaan Kokkolan virkaa, ja professori C. G. von\nEssen, jolle Gummerus oli tunnustanut sisällisen levottomuutensa ja\nsen syyt, oli puhunut tähän tapaan: \"Ei tuo ole minulle tuntematonta!\nLähde sinä Kokkolaan ja lue siellä täydessä rauhassa papintutkintoa\nvarten, ja jos huomaat, että olet kutsuttu papiksi, niin rupea siksi,\nkaikessa tapauksessa et ole viratta niinkuin nyt.\" Myöskin oli hän\nsamoin kuin morsian arvellut, että Gummerus oli epäkäytännöllinen. --\n\nKoko lukukausi kului Gummerukselta sisällisiin taisteluihin, joita\nrauhottaakseen hän lokakuulla alkoi Uuteen Suomettareen kirjoittaa\npitkänlaista historiallista kertomusta (\"Sadan leukaluut\"). Muuten\nhänellä oli entistä hauskempi kotielämä Helsingissä sen johdosta,\nettä Emmi sisar syyslukukauden alusta oli ottanut hoitaakseen\nveljiensä taloutta. Kun asuttiin yhdessä -- jollen erehdy, 8\nsaman perheen jäsentä -- ei siinä ikävä vaivannut. Emmistä oli\npääkaupungissa tullut, kertoo veli, kiivas fennomaani, ja sanomatta\nmitään Kallelle, hän kirjoitti tämän morsiamelle ja kehotti\nhäntä merkitsemään osakkeita seuraavan vuoden alusta ilmestyvää\nMorgonbladetia varten. -- Joulukuulla Gummerus pyysi saada uudestaan\nsuorittaa käytännölliset kokeet uskonnon, historian ja maantiedon\nkolleganvirkoja varten. Kokeet onnistuivat nyt hyvänlaisesti, ja\nsiitä hänen mielensä suuresti keventyi. Hän haki sitten jälleen tuota\nviransijaisuutta Kokkolassa, johon oli jo ollut määrätty, ja lähti\nsiskoinensa jouluksi Sääminkiin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoululomalla Gummerus vielä sepitti novellin (\"Kaksi jouluaattoa\"),\njolla Uusi Suometar, \"johon olen kiinnikasvanut\", oli alottava\nvuosikertansa 1872. Tammikuun 10 p:nä hän lähti Kokkolaan, jonne\ntie Juvan, Mikkelin, Kangasniemen, Laukaan, Karstulan, Perhon,\nYlivieskan, Kaustisen ja Alavetelin kautta teki 47 1/2 penikulmaa.\nAjaen kyytihevosella isän antamassa reessä matka sujui nopeasti,\nvaikka hän ei tavannutkaan erästä toveria, maisteri Alopaeusta,\njoka samalla aikaa pyrki samaan päämäärään ja jonka kanssa hän oli\ntehnyt sopimuksen yhtymisestä; tietämättään he kumpikin vuoroonsa\najoivat toistensa ohi toisen ollessa talossa tien varrella. --\nSeuraavan kuvaavan seikkailun Gummerus kertoo tältä matkalta:\n\"Eräästä Kangasniemen majatalosta sain hyvän hevosen, mutta kyytimies\nei tahtonut ajaa. Hiljaista hölkkää ja enimmäkseen kävellen\nkuljettiin pari kolme virstaa; kehotuksiini hän vastasi: 'Kyllä\nherra ennättää!' Minä tuskastuin, sillä Alopaeus oli vain pari\nväliä minun edelläni, ja mietin miten päästä nopeammin eteenpäin.\nTapella miehen kanssa en sentään halunnut. Viisi virstaa oli siten\nkuhnailtu, kun minä pitkän vaitiolon jälkeen kysyin: 'Arvatkaapas\nmitä on noissa laatikoissa?' (Minulla oli kaksi kirjalaatikkoa\nreessä ajajan istuimen edessä.) -- 'No, mitä niissä lieneekään?'\n-- lausui kyytimies. -- 'Jos sen sanon, niin te peljästytte',\nsanoin minä. Hetki kului. -- 'Kuka herra on?' kysyi sitte mies.\n-- 'Eikö täällä ole puhuttu siitä kuuluisasta tohtorista, joka\nnykyään Suomessa matkustaa?' oli vastakysymyksenä Mies ei vastannut\nmitään, vaan vilkaisten minuun hän muutti hiljaa toisen jalkansa\nlaatikon päältä. Taas kului hetki vauhdin paranematta. -- 'No,\nmitä noissa loovissa sitten on?' kysyi hän vihdoin. -- 'Niissä on\nkahden leikatun ruumiin päät, jalat ja sisukset', vastasin tyynesti,\nlisäten että niitä oli tutkittava lähimmässä kaupungissa. -- Mies\nasetti nyt äkkiä jalkansa kauas laatikoista, ja olisit nähnyt millä\nvauhdilla mentiin! Varmuuden vuoksi minä potkaisin toista laatikkoa,\nniin että se liikkui. Miehellä oli hyvä hevonen, mutta kyllä hän\najoikin, niin että monta kertaa pyysin häntä hellittämään, mutta\nei se auttanut. Siinä tuokiossa oltiin perillä. Saatuani talonväen\nhereille -- oli näet yönaika -- tilasin kohta uuden hevosen. Mutta\nentinen kyytimieheni kertoi samassa mitä laatikoissa oli, ja kievarin\nisäntä ilmotti juhlallisesti, että 'semmoisille, jotka ihmisraatoja\nkuljettaa, ei anneta hevosta!' Siinä olin pinteessä. Minä käskin\ntuoda laatikot tupaan, mutta siihen ei kellään ollut halua. Vihdoin\ntäytyi minun itse mennä noutamaan toinen laatikko tupaan, jossa\noli paljo väkeä, markkinamiehiä y.m., jotka olivat heränneet ja\nuteliaasti ja pelokkaasti silmäilivät minua. Minä asetin laatikon\ntuolille takan eteen. Uteliaat kerääntyivät ympärille, vaikkeivät\nsentään aivan lähelle! -- 'Tunnetteko kalman hajua?' kysyin minä,\nja pari ämmää oli sitä tuntevinaankin ja tukkivat nenänsä. Minä\nväänsin sitte hiilihangolla laatikon auki ja kehotin heitä katsomaan.\nVähän epäröiden lähestyi muuan Laukaan talonpoika ja huudahti:\n'Kirjojahan siinä vaan onkin.' -- 'Vieläkö tunnette ruumiinhajua?'\nkysyin akoilta! Nyt kerroin, etten ollutkaan mikään tohtori, että\nolin keksinyt koko jutun saadakseni tomppelimaisen kyytimieheni\najamaan. Mies itse kuuli selitykseni, kiroili ja oli nolo, ja ihmiset\ntuvassa nauroivat hänelle ääneen. Minä puolestani käytin tilaisuutta\nantaakseni heille pienen opetuksen. Jos lukisitte vähän enemmän ja\nperustaisitte kansakouluja, joissa lapsenne oppisivat lukemaan ja\nymmärtämään, ettei pidä uskoa taikoja ja noitia, niin ette te eivätkä\nlapsennekaan pelkäisi laatikkoa, vaikka se sisältäisi mitä tahansa.\n-- 'Kyllä se oikein puhuu', arveli eräs kuulijoista. Minä lähdin\neteenpäin, eikä minun enää tarvinnut kehottaa kyytimiehiä ajamaan.\nSen pituinen se.\" --\n\nKokkola oli Gummeruksen syntymäkaupunki, mutta kun hän oli sieltä\nlähtenyt 5-vuotiaana, on ymmärrettävää, ettei hänellä voinut\nsiellä olla montakaan tuttua; pikku tytöt, joiden kanssa hän\nmuisti lukeneensa aapista, olivat jo keski-ikäisiä rouvia. Yhdessä\nAlopaeuksen kanssa hän vuokrasi asunnon, salin ja kaksi kamaria,\nerään rva Möllerin luona, mutta syömässä oli heidän käytävä\nSergeiewillä (ravintolassa), jossa Gummerus tunsi ruokasalin\nhuoneeksi, missä lapsena oli leikkinyt. Koulu antoi hänelle\npaljon työtä; ainoastaan yksi aamupäivä viikossa oli vapaa. Sitä\npaitsi hän antoi tunteja tyttökoulussa, ja sunnuntaisin oli\nhänellä aivan erikoinen tehtävä. Syystä että kaupungin kirkko oli\nuudistuksenalaisena ja maalaiskirkko kaukana, Gummerus joka pyhä klo\n12 koulussa lyhyesti selitti päivän evankeliumin. Oppilaiden ohella\nkokoontui sinne muutakin yleisöä niin paljon kuin mahtui.\n\nGummerus ei kiittänyt uutta olopaikkaansa. Kaupunki oli hänestä\nikävä, ilman mitään henkisiä harrastuksia. Kevätkauden loistokohtana\nolivat komeat kilpa-ajot päivällisineen ja iltamineen. Niistä\npuhuttiin viikkokausia ennen ja jälkeen. Jotta koulunopettajatkin\nvoisivat olla mukana, tehtiin työtä laskiaistiistainakin, mikä\nluonnollisesti oli kovin vastenmielistä oppilaille. Muutoin vain\nkielittiin toisistaan. Niin esim. Gummerus kerran käydessään\npappilassa sai kuulla mitä oli tehnyt, missä oli ollut ja mitä\noli puhunut koko kuluneen viikon aikana. Ainoastaan apteekkari\nWichmanin ja tullinhoitaja Winterin perheet muodostivat poikkeuksen,\nja niissä Gummerus hyvin viihtyi. -- Pääsiäisviikoksi Gummerus oli\naikonut Siikajoelle, mutta kurkkutulehdus esti häntä matkustamasta,\nja tuskastuneena hän morsiamelleen valitti vankeuttaan. Neljän\npäivän päästä saatuaan lääkäriltä luvan matkustaa hän lähti\n\"rakkaaseen Ylikannukseen\" (Siikajoella hän ei enään ehtinyt käydä)\nvieraillakseen maakauppias Sahlgrenilla, \"jossa olin tervetullut --\nsen näin ja tunsin\". Elettyään neljä päivää lapsuudenmuistoissaan\nGummerus palasi. \"Kun minun oli lähteminen, oli paljo ihmisiä\nkokoontunut tapaamaan 'pappilan Kallea', joka ilokseen huomasi, että\nhän ja hänen poika-aikansa kujeet olivat hyvässä muistissa. Muuan\nvanha mummo tahtoi osottaa minulle erikoista hyväntahtoisuutta ja\nteki sen tavalla, joka sai minut hyvälle tuulelle koko matkan ajaksi,\nvaikka tie oli kaikkea muuta kuin hyvä. Hän ilmotti, että hänellä oli\njotain tärkeää ja salaista sanottavana, ja pyysi luvan seisoa reen\nkannaksilla, kunnes oltiin erillään muista ihmisistä. Minä suostuin,\nja kun oli ajettu noin virsta, kuiskasi hän korvaani: 'Teidän pitää\nmennä naimisiin Sahlgrenin Fiian kanssa.\" --\n\nKotimatkan Sääminkiin Gummerus teki Siikajoen kautta. Siellä\ntapahtui, että Staava vihdoin antoi hänelle kihlasormuksen, mutta\nei lupaa pitää sitä sormessaan! -- Kotona hän ei tällä kertaa kauan\nviipynyt. Useina vuosina oli Gummerusta vaivannut reumatismi,\nmilloin hampaissa milloin muualla, ja nyt Juhannuksen aikana pisti\nhänen päähänsä lähteä Helsinkiin kylpeäkseen kuuluisan tohtori\nEwerthin johdolla. Kuusi viikkoa hän siten oli parannuksilla, ollen\nerinomaisen tyytyväinen tulokseen. Elokuun alussa hän huudahtaa:\n\"On kuin uuden elämän henki virtaisi suonissani. Kaikki tuntuu\nniin kirkkaalta, niin iloiselta, niin ruusunpunaiselta.\" Muuten\noli aika kyllä tuntunut pitkältäkin, ja ainoa mainittava poikkeus\noli ollut eräs huviretki Tallinnaan, jonka Gummerus teki heinäkuun\nlopulla Kaarlo Bergbomin ja muiden ystävien seurassa nähdäkseen\nmielenkiintoista keskiaikaista kaupunkia.\n\nKun Gummerus paluumatkallaankin Kokkolaan kävi Siikajoella, saivat\nhänen tuttavansa uutta aihetta udella, eikö hän sittenkään ollut\nkihloissa, mutta yhä täytyi hänen vastata kieltäen ja kiertäen.\nAsunnon hän nyt sai apteekkari Wichmanilla, jossa myöskin koulun\nrehtori Canth ja Gummeruksen entinen koulutoveri Anshelm Ebeling\nasuivat -- kaikki kolme poikamiehiä. -- Kokkolassa ollessaan Gummerus\ntähän saakka näyttää pysyneen jotenkin erillään kirjallisista\npuuhista, mutta tänä syksynä hän panee alkuun myöhemmän elämänsä\ntärkeimmän yrityksen. Siitä hän kertoo (10/9 1872) seuraavin\nsanoin: \"Et voi aavistaa mitä minulla nyt on tekeillä, et, vaikka\nsanon muutamia päiviä sitte kirjoittaneeni painoylihallitukselle\npitkän esityksen, jonka lähetin Emmille. Ei kukaan muu tiedä siitä\nmitään kuin hän, Jonathan ja nyt sinä. Niin, minä anon lupaa saada\nensi vuoden alusta julkaista sanomalehteä; ja näytenumeroa varten\nolen tehnyt työtä joka hetki, jonka olen ollut vapaa koulusta.\n'_Kyläkirjasto_. Lukemisia erinäisissä aineissa Suomen kansalaisille'\n[todellisuudessa: 'Lukemisia Suomen kansalaisille eri aineissa'] on\najatellun lehden nimi. Luulet kai, että minä taas aion Helsinkiin.\nEi, tänne jään kuitenkin. Että se tulee kannattamaan, uskon varmasti,\nja jollei siltä näytä ensi vuoden alussa, niin ei siitä ole sen\nsuurempi vahinko kuin että yritys raukeaa ja että olen menettänyt sen\nvähän mitä näytenumero maksaa. Jo kauan olen sitä miettinyt, aina\nsiitä saakka kuin minä ja Hagman julkaisimme 'Luonnotarta' 1863,\njoka kannatti hyvin, mutta joka oli lakkautettava 1864, syystä että\nKrohn ryhtyi julkaisemaan samanlaatuista suurempaa lehteä, 'Maiden ja\nmerien takaa'. Viime syksynä Krohn ehdotti, että me yhdessä panisimme\ntoimeen samansuuntaisen lehden, mutta juuri suunnitelmasta emme\nsopineet, ja nyt uskallan yksin koettaa noudattaen omaa aatettani!\"\n\nTänä syksynä tapahtui se muutos Gummeruksen elämässä, että hän uuden\nkoululain mukaan sai virastaan täyden palkan, \"noin 2000 markkaa\";\nsivutoimet tuottivat lisäksi 800. Se rohkaisi hänen mieltään, niin\nettä hän joulukuun alussa kysyi Staavalta, eikö tämä nyt suostuisi\ntekemään totta heidän liitostaan. Vaatimatonhan se koti oli, joka\nhänellä oli tarjottavana, Gummerus kirjoitti, mutta hän ei peljännyt\npuutetta, sillä hän pystyi tekemään työtä ja sitä hänellä oli eri\ntahoilta tarjona -- pääasia oli, että hänellä oli joku, jonka edestä\nahertaisi. Hänestä oli ensi kesä sopivin aika häitten viettoon.\nStaava oli kumminkin toista mieltä. Ollen varakkaan kodin lapsi oli\nhän nähtävästi tottunut katselemaan maailmaa ja elämää toisin kuin\nsulhanen. Kun Gummerus sen jälkeen vietti joululomansa Siikajoella,\neivät suullisetkaan neuvottelut johtaneet edemmäs kuin siihen, että\nhän, mikäli kirjeistä voi päättää, sai ainoastaan _puolinaisen luvan_\npitää kihlasormusta sormessaan ihmisten näkyvissä! Palatessaan\nKokkolaan hän tulliportilla pistikin sormuksen sormeensa, joten\nmonivuotinen, tuttujen ja tuntemattomien aavistama kihlaus vihdoin\nnäyttäytyi olevan kiistämätön tosiasia. Mutta kun hän tästä\nkirjoitti Staavalle, ilmaisi vastaus, että parempi olisi ollut, jos\nhän olisi pitänyt sormuksen taskussaan. Silloin Gummerus, jonka\nkärsivällisyys koko ajan oli ollut enemmän kuin kiitettävä, ei voinut\nolla tiedustelematta, pitikö Staava itseään sidottuna vai eikö --\njollei, niin olihan vielä aikaa tehdä loppu kaikesta. Sitä ei morsian\nkuitenkaan ollut tarkottanut -- suhde jäi entiselleen.\n\nUudesta vuodesta 1873 alkaen Gummerus asettui asumaan kaupungin\nulkopuolelle, pappilaan, kirkkoherra Ture Birger Vegeliuksen luokse.\nErinäiset lauseet kirjeissä viittaavat siihen, että hän jälleen\nmietti papintutkintoa ja sentähden mielellään asui pappilassa,\navustaen kirkkoherraa, milloin siihen aikaa oli. Kyläkirjasto lienee\nkumminkin vaatinut useimmat vapaat hetket.\n\nTämä uusi, yhteiselle kansalle aiottu aikakauskirja ilmestyi\nkerran kuukaudessa kaksiarkkisena vihkona tavallista 8:o kokoa.\nSe sisälsi vaihtelevaa, opettavaista lukemista samaan tapaan kuin\n\"Luonnotar\", mutta erosi edelläkävijästään siinä, että se hengeltään\noli uskonnollisempi. Lehden ensi aikoina Gummerus koettikin laajalla\nkirjeenvaihdolla hankkia sille avustajia ja suosijoita papiston\nriveistä, ja tiettävästi hän pyrinnössään onnistuikin. Vuoden\nalussa Kyläkirjastoa painettiin 900 kpl., mutta uusia tilauksia\ntuli yhtämittaa, joten painos pian oli suurennettava. Helmikuulla\nGummerus jo laski voittonsa nousevan noin 800 markkaan. Tämä\njohtui siitä, että julkaisussa vuoden alkupuolella ei ollut kuvia,\njommoisia hän sentään oli ryhtynyt hankkimaan (ensimäiset kuvat:\nLivingstone ja kohtauksia hänen matkoiltaan, kesäkuun vihkossa). Hän\noli näet kirjoittanut erinäisille henkilöille Ruotsiin, jossa jo\nkauan ilmestynyttä \"Läsning för folket\" y.m. julkaisuja hän toivoi\nsaavansa käyttää apunaan sekä tekstiä että kuvittamista varten.\nTietysti ruotsalaiset siihen myöntyivätkin, joskin vaatien, että\nGummerus levittäisi heidän lehtiään Suomen ruotsinkielisten kesken.\n\"Oikein nolostuin huomatessani, miten vaikutusvoimaisena minua\npidetään.\" Gummerus lupasikin koettaa hankkia tilauksia Pohjanmaan\nruotsalaisilta seuduilta. -- Kyläkirjasto painettiin ensi vuosina\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa Helsingissä, missä\nlukukausien aikana Gummeruksen nuoremmat veljet, Valentin ja Julius,\nja heidän asuintoverinsa, ylioppilas Jaakko Rahm, sekä kesällä E.\nNervander ja L. J. Kekoni hoitivat oikaisulukua, levittämistä y.m.\nJoskus, kun Kokkolasta ei käsikirjoitusta tullut oikeaan aikaan\ntaikka riittävästi, olivat nuoret apumiehet kovassa hädässä,\nmistä saada palstantäytettä. Ensimäinen Gummeruksen kirjoittama\nalkuperäinen kertomus alkoi 4:nnessä vihossa (\"Iisakka Kantokoski ja\nhänen lapsensa\").\n\nKirjallinen yritys ei estänyt Gummerusta tunnollisesti hoitamasta\nkoulutehtäviään. Että hän oli saavuttanut oppilaittensa suosion, sen\nhän koki Kaarlen päivänä (38/1) 1873. He lahjoittivat hänelle silloin\nkallisarvoisen, 3-osaisen, runsaasti kuvitetun teoksen Roomasta.\n\"Se ilahdutti minua, sillä se todistaa, että oppilaani pitävät\nminusta\", Gummerus kirjoittaa, \"niinkuin minäkin heistä. Totta on,\nettä he katsoivat minuun vähän pitkään, kun minä kiitettyäni heitä\nlahjasta sanoin, että se antaa minulle aihetta vaatia heiltä enemmän\n-- varsinkin ahkeruutta; ja sitä vaatimusta he ovatkin rehellisesti\ntyydyttäneet, ainakin tähän asti [kuukausi myöhemmin].\"\n\nTavan mukaan viettäen kesäänsä Säämingissä Gummerus ajatteli hakea\nopettajanvirkaa Helsingin reaalikoulussa, mutta, miten olikaan, hän\nsyksyllä palasi Kokkolaan. Hän asui nyt kahdessa huoneessa, jotka hän\nvarusti omilla huonekaluilla, ja piti omaa talouttakin syöden vain\npäivällisensä ravintolassa. Tämä uusi järjestys sai hänet yhä enemmän\nkaipaamaan kodin tärkeintä ehtoa, omaa rakasta vaimoa. Papintutkinnon\nsuorittamista varten hän mietti anoa virkavapautta kevätlukukaudeksi.\nHuvikseen Gummerus alkoi tänä syksynä laulunopettaja Sjögrenin ja\nviskaali Knapen kanssa harjottaa soittoa; Knape soitti ensimäistä,\nGummerus toista viulua ja Sjögren selloa. Kumma kyllä on tämä\nensi kerta, kun kirjeissä tulee näkyviin, että Gummerus harrasti\nsoitantoa. Luultavasti Sjögren oli yrityksen alkuunpanija, sillä hän\noli erittäin innostunut taiteeseensa ja väliin säveltäjäkin. Muun\nmuassa hän sävelsi runon, jonka Gummerus oli sepittänyt morsiamelleen\nhänen täyttäessään 25 vuotta.\n\nUudelta vuodelta 1874 alkaen Gummeruksen kirjeissä soi uusi,\nrohkeampi ääni. Hän on ollut Siikajoen pappilassa joululomalla, ja\nnyt on vihdoin sovittu, että häät ovat vietettävät ensi kesänä!\nHuoneisto nuorelle parille oli siis vuokrattava, ja siitä oli paljon\nkirjoitettavaa. Kumminkin Gummerus siinä välissä antaa kuvauksen\npikkukaupungin huveista: \"Laskiaistiistaina -- toimeenpantiin\nrekiretki Palmaan, jossa ruustinna Appelgren asuu. En aikonut olla\nmukana, mutta lähdin kuitenkin klo 11 -- yksin. Tohtorin rouva\nHellström oli järjestänyt kaikki. Hauskaa -- kahvit -- päivälliset.\nSiinä ohjelma! Rouvat olivat tuoneet ruokaa -- vasikanpaistia ja\nlaskiaispullia ja olutta. -- Hupaista olikin. Siellä oli monta\ntyttökoulunoppilastani, ja ne olivat kovin hartaita vaivaamaan\nvanhaa, kihlattua maisteriansa vaatimalla häntä karkeloon, ja hän\noli niin kohtelias, ettei kieltäytynyt tanssimasta. Hei seitä, Fria\nvill Simon i selle, jopa kotiljongiakin. -- Kun minä olin ajanut\nyksin ja useat rouvien kutsumat koulupojat olivat tulleet kävellen --\n7 virstaa -- neuvoteltiin paljon paluumatkasta, ja loppu oli, että\nminä lähdin tohtori Hellströmin kanssa, jolla oli kiire, ja jätin\nhevoseni tohtorinnalle, joka monien nuorten tähden sai istua hyvin\nepämukavasti. Minä pidin huveista, ei mitään väkeviä, vapaata --.\nVahinko vain, että kaipasin erästä poissa olevaa. -- Illalla iltama\nraatihuoneella, johon useimmat Palmalta tulivat (siellä oli päätetty\nklo 6). Kallesi oli sentään väsynyt, niin että hän ainoastaan katseli\nkahta epäonnistunutta kuvaelmaa ja tanssin alkua.\" --\n\nKyläkirjasto menestyi hyvin. Painos, 1000 kpl, liian pieni;\ntilaajoita karttui, niin että vuoden ensi vihko oli uudestaan\npainettava. Gummerus oli tullut yhä taajempaan kirjevaihtoon eräitten\nruotsalaisten kanssa, Fabian Wreden, Hans Forssellin y.m., jotka\nosottivat myötätuntoa hänen kansanvalistusharrastuksilleen. -- Miten\nKyläkirjasto olikaan maalaiskansalle aiottu, ei se estänyt Gummerusta\najattelemasta muitakin lukijoita. Hän oli näet käsitystavaltaan niin\ndemokraattinen, ettei hän mainittavaa erotusta huomannut eri säätyjen\nvälillä. Miten hänen nykyinen kirjailijatoimensa oli juurtunut hänen\nomaan elämäänsä, näkee seuraavasta otteesta (21/4 74):\n\n\"Kuinka olen kuvitellut keskinäisen suhteemme, voit, jos tahdot\nsuomea lukea, nähdä Kyläkirjastosta, joka näinä päivinä valmistuu ja\nlevitetään. Kertomuksen nimi on: 'Kaksi perhekuntaa'. Olen pannut\nsiihen paljon työtä.\" -- Jutelma on todella huolellisesti kirjoitettu\nja kertoo opettavaisesti, miten kahden serkun erilaiset luonteet\njohtivat erilaisiin elämänkokemuksiin. Maunu oli rikas, Pekka\nköyhä, edellinen oppia ja opetusta ylenkatsova, toinen joka hetki\nvalmis oppimaan ja edistymään. Maunu hylkäsi köyhän tytön, vaikka\nhäntä rakasti, naidakseen varakkaan vaimon; Pekka sitä vastoin otti\nomakseen köyhän, hellästi rakastamansa tytön. Helposti arvaa; miten\nkävi: Maunu oli onneton kaikessa rikkaudessaan, Pekka onnellinen\npienessä torpassaan. Onhan juoni, jos juonesta sopii puhuakaan,\nmitä yksinkertaisin ja tavallisin; mutta kertomukseen kätketyt\nelämänohjeet ovat erittäin järkevät ja kansanomaisesti julkilausutut.\n-- \"Sitte sain eräänä päivänä\", Gummerus jatkaa samassa kirjeessä,\n\"uuden novellin aiheen. Olin tupakoinut liiaksi, avasin sentähden\noven eteiseen ja satuin niin kuulemaan mitä puhuttiin 80-vuotiaan\nemäntäni huoneessa. Siellä oli joukko ämmiä ja juoruttiin niin, etten\nole vertaa kuullut. Kokonaisen tunnin aikana otettiin toinen toisen\nperästä käsittelyn alaiseksi. En voinut salata, että olin kuunnellut,\nvaan menin illalla emäntäni luokse kertomaan mitä olin kuullut. Voit\najatella, miten mummo hämmästyi ja nolostui. Pari mielenkiintoisinta\njuttua kuultiin seuraavana päivänä torilla. Emäntäni kunniaksi täytyy\nminun tunnustaa, että minua itseäni arvosteltiin jotenkin säälivästi,\nenkä halua mitään muistuttaa erään hartaan rouvan hurskasta\ntoivomusta vastaan: 'Suokoon Jumala, että hän enemmän olisi isänsä\nlaatuinen!'\" -- --\n\nNiistä kirjeistä, joita tässä olen lähteinä käyttänyt, on viimeinen\npäivätty heinäkuun 6:ntena 1874. Joku päivä ennen oli Säämingin\npappilassa vietetty Emmi Gummeruksen ja Jaakko Schwartzbergin\nhäät; sulhanen oli juuri ennen tullut papiksi ja määrätty v.t.\nkappalaiseksi ja kirkkoherran apulaiseksi Sääminkiin. Gummeruksen\nja hänen Staavansa häihin Siikajoen pappilassa \"ei nyt enää ole\nkuukauttakaan\", ja sulhasen aikomus oli noin 21 p:nä lähteä\nhäämatkalleen. Häät vietettiinkin 4 p:nä elokuuta. --\n\nPitkä kihlaus oli siis muuttunut avioksi, ja samassa tapahtui\nasuinpaikankin muutos. Gummerus näet ei vienytkään, niinkuin oli\nkeväällä kuvitellut, Staavaansa eli Staiviansa -- mikä nimenmuoto\ntästä lähtien näyttää tulleen käytäntöön -- Kokkolaan, vaan\nJyväskylään, sillä heinäkuulla hän oli hakenut ja saanut\nsuomen- ja ruotsinkielen kolleganviran sijaisuuden jälkimäisen\nkaupungin lyseossa. Kun hänet sitte seuraavana vuonna (1875)\nnimitettiin vakinaiseksi samaan virkaan, tuli Jyväskylä heidän\npysyväksi kotipaikakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisessä on silloin tällöin mainittu joku sana Gummeruksen\nkirjailijatoimesta tälläkin ajanjaksolla. Täydellisyyden vuoksi on\nsiitä tässä annettava vähän seikkaperäisempiä tietoja. -- Aiheena\nsiihen, että hän noin kahden vuoden loman jälkeen alkoi jälleen\nsepittää Uuteloita, oli Suomettaren uudestaan-syntyminen 1869.\nLiittymättä toimitukseen hän kuitenkin suostui avustamaan lehteä, ja\nseitsemän vuoden aikana hän joka vuosi (paitsi 1873) antoikin sille\nmainitunlaisia lisiä. Siitä, että Gummerus kirjeissään niin harvoin\npuhuu kirjailijatoimestaan, saattanee päättää, ettei hän nyt antanut\nsille suurempaa arvaa ja merkitystä kuin ennenkään, mutta siitä\nhuolimatta muodostavat alempana lueteltavat novellit huomattavan osan\nhänen tuotantoansa.\n\nUuden Suomettaren kaunokirjallisen osaston ensimäinen novelli on\n\"_Rollijärven avannot_, kertomus ison vihan ajoilta\". Toiminta\nalkaa Saimaan rannalla, Savonlinnan tienoilla, missä entinen\npohjalainen, 80-vuotias sotavanhus Sakari Rajunen omistaa vauraan\nHietalahden talon. Rajusen luona asuu kaksi nuorta, hänen veljensä\ntyttären tytär, Sanna, Pohjanmaalta tullut, ja Kaarle Harkka,\nliiviläinen, isännän muinaisen sotatoverivainajan poika, ja\nvanhuksen toivo oli, että heistä tulisi pariskunta, jolle hän voisi\ntalonsa jättää. Sanna ei kuitenkaan voinut rakastaa viekasta,\nitsekästä Harkkaa, vaan hänen sydämensä kiintyi linnan väestössä\npalvelevaan pohjalaiseen nuorukaiseen, Maunuun. Verisen kohtauksen\njälkeen Harkan ja Maunun välillä jälkimäinen, Sannan avulla, karkaa\nPohjanmaalle, jonne toiminta sittemmin vie muutkin henkilöt. --\nKertomuksen alkupuoli on vapaasti keksitty; loppupuolen vaiheet\nkiintyvät historiallisiin tapahtumiin, Napuen tappeluun ja varsinkin\nPyhäjoen Ypperin kyläläisten kamalaan teurastukseen Rollijärven\nrannalla, jossa venäläisten petomaisuus saavuttaa huippunsa.\nKansan äärettömien kärsimysten kuvaus tulee niin pääasiaksi, että\nyksityisten kohtalo menettää mielenkiintonsa. Sanna ja Maunu olivat\nmenneet naimisiin, Harkka venäläisiin liittyneenä vainoo heitä\ntulisessa kostonhalussaan; Sanna ja Maunu pelastuvat kuitenkin sotaan\nhukkumasta.\n\nSeuraavan vuoden (1870) marraskuulla luettiin samassa lehdessä\npieni kertomus, _\"Kerta vielä\"_, rappiolle joutuneesta entisestä\nylioppilaasta, jonka kertoja, itse ylioppilas, näkee eräässä\nPohjanmaan kievarissa, missä hän on matkustavien koulupoikien\nnaurun esineenä. Saatuaan viinaa hän \"panee kiekkaa\", pyörii ja\nhyppii, kunnes saa verensyöksyn ja kuolee. Kertoja löytää vainajan\nrinnalta kultaisen mitaljonin ja siinä kauniin tytön kuvan, jossa\non kirjoitus: \"Sinun elämässä, sinun kuolemassa.\" Samassa tulee\nkievariin komeissa vaunuissa ajaen vanhanpuoleinen rouva kahden\ntyttärensä kanssa. Nähtyään mitaljonin rouva tunnustaa muinoin\nolleensa onnettoman rakastettu; petettynä, hyljättynä oli ylioppilas\nruvennut juomaan. Rouva näkee \"vielä kerta\" -- vainajana -- sen, jonka\noma oli luvannut olla elämässä ja kuolemassa.\n\nEnemmän kuin U. S. sai samana vuonna Hagmanin Pietarin sanomat\navustusta, nimittäin yleisellä nimellä _\"Otteita ihmissydänten\nsalaisuuksista\"_ kaksi kertomusta: _\"Jäisiä ja pakahtuneita sydämiä\"_\nsekä _\"Omantunnon voima\"_. Molemmat ovat laadultaan kyläkertomuksia,\nvaikka edellisessä kyllä esiintyy pari herrasmiestäkin, setä ja\nveljenpoika, kumpikin köyhän tytön viettelijänä; toisessakin ovat\nrikokset -- mustasukkaisuudesta aiheutunut murha ja väärä vala --\npääaiheena. Että rikolliset saavat rangaistuksensa, on luonnollista,\nja sitä osottaakseen on tekijä nämä niinkuin muutkin samantapaiset\njutelmansa laatinut. Useampia novelleja ei Gummerus näy Pietarin\nsanomiin kirjoittaneen.\n\nUuden Suomettaren vuosikerrassa 1871 nähdään --l--b--s-merkki\nkahden kertomuksen ohella. Neljässä ensimäisessä numerossa on\nsatu, _\"Revontulet\"_, joka esitykseltään on vähemmin luonteva\nkuin tavalliset jutelmat. Saimaan rannalla on Anni viettävä häitä\nJalo sankarin kanssa. Kun sulho viipyy, saa Hiiden käskyläinen,\nSukkamieli, morsiamen hetkeksi epäilemään rakastettuansa. Sen kautta\nhän joutuu Hiiden pojan valtaan, joka ilmojen teitä vie hänet kylmään\nPohjolaan. Kauan etsittyään kadonnutta Jalo näkee noidan avulla\nAnnin Hiiden pojan luona. Hän rientää sinne, mutta sen sijaan että\nhyökkäisi Hiiden poikaa vastaan sankari, hänkin puolestaan epäillen\nmorsiantaan, lävistää neidon nuolellaan. Seuraavassa tuokiossa hän jo\ntietää surmanneensa viattoman. Hän rakentaa nyt mahdottoman rovion,\npanee armaansa ruumiin sen päälle ja asettuu itse sen viereen.\nRovion tulessa Anni ja Jalo yhtyvät, ja muistona heidän lemmestään\npalavat Revontulet Pohjan taivaalla. Annin nimi Hiisien luona oli\nRevo -- siitä tulien nimi. -- Lokakuun lopulta vuosikerran loppuun\nulottuu toinen kertomus, joka taas on historiallinen laatuaan, Ison\nvihan ajoilta, _\"Sadan leukaluut\"_. Se nojaa tekijän kuulemaan\nkansanmuistelmaan, ja siinä kuvataan venäläisten hävitystöitä\nSuoniemellä ja Karkussa sekä miten joukko vainolaisia joutui autiolle\nsaarelle kuollakseen siellä nälkään -- saaren nimi on siitä saakka\n\"Sadan leukaluut\". Kertomus on kokoonpanoltaan ja esitykseltään ehkä\nparas Gummeruksen historiallisista novelleista. Tapaukset kehittyvät\nluontevasti, ja mielenkiinnolla lukija seuraa nuorten kihlattujen,\nSannan ja Hannun, seikkailuja. Se tapa, jolla rohkeamielinen\nHannu ensin surmaa useita venäläisiä ja sitte saa toiset turmiota\ntuottavalle veneretkelle, on jännittävä ja uskottava; sitä vastoin\nSannan itsemurha tuntuu vähemmän todennäköiseltä, joskaan ei\nmahdottomalta kauheana aikana.\n\nVuonna 1872 tapaamme lehdessä niinikään kaksi novellia, nimittäin\n_\"Kaksi joulu-aattoa\"_ ja _\"Takaus\"_, edellinen vuosikerran\nalussa ja jälkimäinen lopussa, 1873 ei mitään, mutta 1874 ja\n1875 kumpanakin jälleen yhden: _\"Pikku Laurin salaisuus\"_ ja\n_\"Peritäänkö vihakin?\"_ Lukuunottamatta \"Pikku Laurin salaisuus\"\nnimistä juttua ovat nämä kertomukset, jotka, samoin kuin juuri\nmainitut historialliset jutelmat, ovat kirjamuodossakin ilmestyneet,\nGummeruksen kypsyneimpiä. Toiminnan tapahtumapaikka on ensimäisessä\nTurku, toisessa vaihdellen Pohjanmaa ja Helsinki sekä viimeisessä\nyksinomaisesti Pohjanmaa; henkilöt ovat enimmäkseen keskisäätyä.\nNäissäkin, on paljon romanttisuutta, joka muistuttaa August Blanchea\nja Emilie Elygare-Carlénia, ja vaikka \"Takaus\" novellissa on\nelettyäkin -- esim. pohjalaisten ylioppilasten Porthaninjuhlan kuvaus\n--, on väritys sovinnaisen heikkoa nykyajan kannalta arvostellen.\nMutta siitä huolimatta on novelleilla ansionsakin. Yksistään sujuva\nkerronta viehättää lukijaa, se kun välttäen pitkäveteisyyksiä aina\nluontevasti tarjoo uusia tapahtumia ja olosuhteiden käänteitä;\ntoiseksi vaikuttaa mielenkiintoisesti tekijän teeskentelemättömyys ja\nniin sanoakseni naiivi luottamus omaan kertomukseensa sekä vihdoin\nsuora, rehti elämänkäsitys. Vaikka nämä kertomukset taiteellisesti\narvostellen edustavat mennyttä kehityskautta, ovat ne, niinkuin\nyleensä Gummeruksen koko tuotanto, vieläkin lukemisen arvoisia, ja\nvarsinkin suuremmalle yleisölle, nuoriso siihen luettuna, monin\nverroin suositeltavampia kuin nykyaikaiset salapoliisiromaanit ynnä\nmuut samanlaatuiset jännitys- ja kiihotusjutut.\n\n\n\n\nIV.\n\nGummeruksen elämän loppukausi 1875-98.\n\n\nRomanttisena kertojana Gummeruskin usein päätti kertomuksensa\nsankarinsa ja sankarittarensa häihin. Mielelläni tekisin samoin,\nen ainoastaan noudattaakseni hänen esimerkkiään, vaan muistakin\nsyistä. Ensiksikin minulla itselläni ei enään ole mieskohtaisia\nmuistoja Gummeruksesta, sillä sen jälkeen kun hän oli asettunut\nJyväskylään, s.o. koko hänen elämänsä loppukaudella, en tavannut\nhäntä muuta kuin yhden kerran eräällä hänen Helsinginmatkallaan,\nja toiseksi eivät lähteenikään salli kuvauksen jatkamista samaan\nseikkaperäiseen tapaan kuin tähän saakka. Kuitenkin olisi väärin sekä\nkuvattavaani että lukijaa kohtaan jättää tämä loppukausi kokonaan\nsikseen. Jos näet lukija ei saisi enempää tietää, kuin mitä tähän\nasti on kerrottu, olisi hänen käsityksensä Gummeruksen merkityksestä\nsivistyshistoriassamme kovin vaillinainen, ja ilmeinen loukkaus\nkirjailijan muistolle olisi olla puhumatta ajanjaksosta, jolloin\nhänen harrastuksensa vasta kehittyi itsetietoiseksi, päämäärästään\nselväksi ja menestykseltään suurenmoiseksi toiminnaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin oli siis Gummerus saanut oman kodin, jota hän niin\nkauan oli kaivannut. Vähän toista kymmentä vuotta aviopari asui\nvuokratussa huoneistossa, mutta v:sta 1888 alkaen omassa avarassa\ntalossa, torin kulmassa, joka nykyään on K. J. Gummerus Osakeyhtiön\nhallussa. Papintyttärenä saamansa kokemuksen nojassa Staava hyvin\npystyi hoitamaan kotiansa, joka oli kaikin puolin täydellisesti,\nvaikkei sentään ylellisesti varustettu ja siisteydestä loistava.\nVieraanvarainen kun oli, hän siinä ystävällisesti vastaanotti\nmiehensä ja omat tuttavansa, jotka hyvin viihtyivät puolisojen\niloisessa seurassa. Että Gummerus puolestaan yritti parastaan\ntehdäkseen kodin lämpimäksi ja hupaiseksi vaimolleen, on\nluonnollista, mutta niin rakastettava kuin hän saattoikin olla,\noli hänellä heikotkin puolensa. Hän oli liian kauan nauttinut\npoikamiehen vapautta kerrassaan luopuakseen entisistä tavoistaan. Hän\npiti edelleen ystävien ja toverien seurasta kodin ulkopuolellakin,\nja siitä johtui, että hänen elämänjärjestyksensä oli vähemmän\nsäännöllinen kuin rouva olisi toivonut. Ehkä on ohimennen siitäkin\nmuistutettava, että Gummerus tuli Jyväskylään juuri niihin aikoihin,\njolloin metsähuijaus oli parhaimmassa vauhdissa ja jolloin miljoonia\nliikuttaessa pikkukaupungin seura- ja kapakkaelämä mursi kaikki\nperinnäiset rajat. Tietenkään hän ei kuulunut niihin piireihin,\njoissa ilta illan perästä satoja markkoja tuhlattiin samppanjaan\nja korttia lyödessä tuhannet vaihtoivat omistajaa, mutta tosiasia\nlienee, että tuon elämän vaikutus aikanaan ulottui laajemmallekin.\nMiten sen liekään, tavallinen seuranpito ja siihen kuuluva muutamien\ntotilasien tyhjentäminen ei vähentänyt Gummeruksen työkykyä ja\n-intoa, sillä huolimatta siitä, kuinka oli iltansa viettänyt,\nistui hän aamusin aina yhtä virkkuna työpöytänsä ääressä. Että\naviopuolisojen väli pysyi hyvänä, todistavat kirjeet, joita Gummerus\nkirjoitti Staiville niinä aikoina, jolloin toinen tai toinen oli\nmilloin missäkin matkalla -- Staivi tavallisesti vanhempiensa\nluona Siikajoella (jossa kesällä monesti yhdessäkin oltiin),\nGummerus Helsingissä (kylpemässä 1875), Säämingissä, Tukholmassa\n(1880) ja Kööpenhaminassa (1885) hankkimassa kuvia julkaisemiinsa\nlehtiin j.n.e. Kirjeissä, joiden sävy tuskin on toisenlainen kuin\nkihlausaikanakaan, valitetaan aina ikävää. Niin esim. 11/9 1881,\nkun Staivi oli Siikajoella nuoremman sisarensa häissä, Gummerus\nkirjoittaa: \"Kyllä minä tositeossa olen hyvin kiintynyt sinuun,\nvaikkeihän ole tarpeen, että se näkyy; tyhjää on kun olet poissa.\nOlen hyvin peloissani pitkän matkasi tähden. Elä matkusta pimeällä,\nota vuokrahevonen ja luotettava ajomies niin kauas kuin mahdollista,\nja Jumalan avulla tervetullut kotia,\" -- Yhtä vähän kuin Gummerus\nyksinään viihtyi kotona, yhtä vähän hän matkallakaan menestyi ilman\nvaimoansa. Kirjoittaen Tanskasta 4/8 1885 hän huudahtaa: \"Jos vielä\njoskus lähden ulkomaille, täytyy sinun tulla mukaan! Pidä tätä\nilmaisuna siitä, että minulla on ikävä -- -- jos niin tahdot.\" Kun\nsitte Gummerus saatuansa pedagogisen matkastipendin koko seuraavan\nvuoden kevätkauden oleskeli Saksassa, olivatkin puolisot yhdessä.\n\nAlkuansa Staavalla ei ollut nimeksikään kirjallisia harrastuksia.\nKun kumminkin Gummerus enenevällä innolla antautui kirjailija- ja\nkustantajatoimeensa, jonka laadusta ja kehityksestä alempana on\npuhuttava, ja saavutti odottamatonta menestystä ja tunnustusta, on\nvarsin ymmärrettävää, että hänen rouvansakin mieli muuttui. Jopa hän\nkykeni auttamaan miestään erilaisissa liiketehtävissä, ja niin he\nliittyivät yhteistyöhön, joka oli sitä tärkeämpi heidän keskinäiselle\nonnelleen, kun koti jäi lapsettomaksi.\n\nTullessaan Jyväskylään oli Gummeruksen päätehtävänä opettajatoimi,\nja lyseon suomen- ja ruotsinkielen kolleganvirkaa hän edelleen hoiti\naina v:een 1897 asti, jolloin hän osaksi heikontuneen terveytensä\nvuoksi, osaksi muista syistä otti eron. Opettajana hän oli mitä\nystävällisimmissä suhteissa virkaveljiinsä ja oppilaihinsa, mutta\nse johtui enemmän hänen puhtaasti inhimillisistä kuin pedagogisista\nansioistaan. Tositeossa Gummerus oli huono sekä kurinpitäjänä että\ntietojenantajana. Hän ei osannut olla tarpeeksi vaativainen, ja\npojat käyttivät hänen hyvänsävyisyyttään, niinkuin tavallista on,\nhutiloidakseen hänen aineissaan. Siitä johtui, että opettajan ja\noppilaitten väli lyseossa, tunneilla, ei ollut niin tyydyttävä\nkuin toivottavaa oli. Sitä vastoin Gummerus koulun ulkopuolella ja\nerittäin omassa kodissaan osasi aivan erikoisella tavalla saavuttaa\noppilaittensa kunnioituksen ja rakkauden, samojen oppilaitten,\njoiden kanssa hän koulussa tuli huonosti toimeen. Huolimatta siitä,\nmiten pojat usein laiminlöivät velvollisuutensa, hän sydämestään\npiti heistä, ja hänellä oli tapana aina väliin kutsua luokseen\njoko yksityisiä oppilaita taikka koko luokkia. Silloin, kodissaan,\nhän puhutteli heitä toverillisesti ja välittömällä myötätunnolla\nja voitti siten heidän sydämensä. Tässäkin kuuluu Staava rouva\nkoko sielullaan olleen mukana, niin että nuoret kiintyivät häneen\nsamoin kuin opettajaansa. Eräs Gummeruksen entisiä oppilaita, joka\n1893 sai erotodistuksensa ja tuli ylioppilaaksi, on kertonut, että\nylimpäin luokkain oppilaat säännöllisesti joka toinen lauvantai\nolivat kutsutut Gummerukselle. Siellä oli silloin pidetty esitelmiä,\nlaulettu ja keskusteltu, ja hupaisesti oli ilta kulunut. Viimeisenä\niltana, kun Helsinkiin lähtevät olivat jättäneet hyvästi, oli rouva\npoikien nähden liikutuksesta itkenyt. Näin syntynyt läheinen suhde\nGummerus puolisojen ja lyseolaisten välillä aiheutti luonnollisesti,\nettä yksityiset köyhyyden ahdistamat taikka muun vastoinkäymisen\nkohtaamat pojat usein kääntyivät heidän puoleensa avun ja neuvon\npyynnöllä. Etteivät he sitä turhaan tehneet, todistavat useat\nGummeruksen jälkeenjääneitten paperien joukosta tavatut kirjeet,\njoissa entiset oppilaat sydämestään kiittävät häntä ja hänen\nvaimoansa avunannosta ja herttaisesta kohtelusta. Mainittu\nsuhde selittää myöskin, että Gummeruksen kuoleman jälkeen hänen\nentiset oppilaansa toimeenpanivat rahankeräyksen stipendirahastoa\nvarten, joka kantaen hänen nimeänsä säilyttäisi hänen muistonsa\noppilaitoksessa ja sen piirissä.\n\nVerrattomasti vaikuttavammin Gummerus kuitenkin toimi toisella\nalalla, samalla levittäen mainettaan ja juurruttaen muistonsa\npaljoa laajemmalle. Tarkotan kansanvalistuksen alaa, jolle hän oli\nastunut perustamalla \"Kyläkirjaston\" ja jolla hän Jyväskylässä\nlaajentamistaan laajensi toimintaansa. Se yleinen suosio, jonka\nKyläkirjasto oli saavuttanut ympäri maata, rohkaisi näet häntä\nkehittämään yritystään yhä uusilla säännöllisillä lisäjulkaisuilla.\nNiin hän 1878 (näytenumero) alkoi julkaista _Kyläkirjaston\nkuvalehteä_, kahta vuotta myöhemmin (1880) hän liitti siihen _Lasten\nkuvalehden_ ja 1888 n.s. _B-sarjan_, jonka kuvalehdenosaston\nohjelmaan erityisesti kuului kotimaan olojen ja merkkitapahtumien\nseuraaminen. Edellisiä julkaisuja hän itse toimitti kuolemaansa\nsaakka, mutta viimemainitun hän yhdeksän vuoden päästä (1897)\nluovutti tohtori V. Vallinille (Voionmaa) ja maisteri I. K. Inhalle\nHelsingissä.\n\nJotta oikein käsitettäisiin Gummeruksen kirjailija- ja sen ohella\nmyöskin kustantajatoimen kehittymistä Jyväskylässä, on tässä\nkuitenkin vähän seikkaperäisempiä tietoja tarpeen.\n\nJo ensi syksynä hän järjesti asiat niin, että Kyläkirjasto v:n 1875\nalusta painettiin Jyväskylässä Weilin ja Göösin kirjapainossa. Se\ntuotti toimittajalle paljon helpotusta, sillä vaikeata oli ollut\nsaada kykenevää ja luotettavaa asiamiestä Helsingissä ja varsinkin\nsemmoista, joka pitemmäksi ajaksi olisi ottanut huolehtiakseen\noikaisuluvusta, levittämisestä y.m. Mainitussa kirjapainossa\npainettiin siihen aikaan myöskin asioitsija H. F. Helmisen omistama\nja toimittama sanomalehti Keski-Suomi (perustettu 1871), ja vuoden\nlopulla 1875 Gummerus rupesi sen toimittajaksi, niin että hän yhdessä\nHelmisen kanssa allekirjoitti lehden tilausilmotuksen v:ksi 1876.\nEikä hän siitä toimesta pian eronnutkaan, vaan hänet mainitaan\ntoimituksen jäsenenä (paitsi Helmistä kuului siihen kolmantena\nmiehenä 1877 Hjalmar Sandelin ja 1878--79 K. J. Högman) v:n 1880\nloppuun saakka. Kuinka suuren osan toimitustyöstä Gummerus suoritti,\non mahdoton sanoa, sillä yleensä ovat kirjoitukset nimimerkittömiä.\nMerkillä --l--b--s. varustettuna on vain kolme pitempää lisää,\nnimittäin Kokkolassa \"Suomalaisen normaalikoulun hyödyksi\" 1872\npidetty esitelmä: _\"Muutama päivä Kokkolassa Ison vihan aikana\"_\nja kaksi novellia, nimittäin \"_Onneksi vai onnettomuudeksi?_\nKertomus elämästä\" ja _\"Herra sihtieri\"_, tarkotusperäinen kertomus\n-- molemmat ensimäiset vuosikerrassa 1876 (kertomus 7 n:ssa) ja\nviimemainittu vuosikerroissa 1877 Ja 1878 (12 n:ssa). Ei kumpikaan\nnäistä kertomuksista ole luettava Gummeruksen etevämpiin. Toisessa\nkuvataan, miten Antti Toverinen, Lauri poikansa kelvottomuuden takia\njouduttuaan köyhyyteen ja kurjuuteen, löytää kellarista appivaarinsa\nkätkemän nelikon täynnä hopearahoja ja pakotetaan luovuttamaan se\npojalleen ja tämän yhtä kelvottomalle appi-isälle, jotka olivat\nsaaneet asiasta vihiä; mutta jollei aarre tuottanut onnea löytäjälle,\nei se ollut onneksi toisillekaan: rahat synnyttivät riidan Laurin\nja hänen appensa välille, ja edellinen tappoi jälkimäisen. Toisessa\nkerrotaan konnamaisesta asianajajasta, joka kiihottaen ihmisiä\nkäräjöimään nylki kumpaakin riitapuolta, kunnes joutui kiinni\npetoksistaan. Opettavan tarkotuksensa vuoksi oli kertomus aikoinaan\nsangen kiitettävä lisä kansassa levinneeseen lehteen; esitykseltään\nse on kokeneen kertojan käsialaa, mutta alkuperäisyyttä ei tapaa\nluonteenkuvauksessa enemmän kuin sommittelussakaan.\n\nMarraskuulta 1877 alkaen painettiin Keski-Suomi uudessa \"Jyväskylän\nkirjapainossa\", jonka lehtori J. Länkelä, Gummerus ja Helminen\nyhdessä olivat perustaneet. Tultuaan ainakin osalta oman kirjapainon\nisännäksi Gummerus perusti ennenmainitut Kyläkirjaston ja Lasten\nkuvalehdet, joista edellistä saatiin erikseen tilata ja jälkimäinen\nseurasi sitä maksuttomasti. Edelleen kirjapaino sai hänet ryhtymään\nkustantajatoimeenkin, jonka varsinainen alku on luettava v:sta 1883.\nSinä vuonna julkaistiin Martti Lutherin 400-vuotismuiston johdosta\nKyläkirjastossa \"Wormsin herrainpäivät\", ote Merle d'Aubignén\n\"16:nnen vuosisadan uskonpuhdistuksen historiasta\", ja se herätti\nGummeruksessa ajatuksen suomeksi toimittaa tämän laajan ja etevän\nteoksen. Suuri yritys toteutuikin vuosina 1883--86, ja niin oli\nkustannusliike päässyt hyvään alkuun. Alun (3 \"kirjaa\") teosta käänsi\nA. Törneroos (Tuokko), jonka suorasanainen kieli ei kuitenkaan ollut\ntarpeeksi sujuvaa; sen jälkeen ryhtyi työhön Paavo Cajander, joka\nsentään pian (käännettyään 2 kirjaa) huomasi, että tehtävä häiritsi\nhänen Shakespearen-suomennostyötään, ja sen vuoksi luopui siitä;\nkolmanneksi suomentajaksi rupesi silloin Juuso Hedberg -- v:sta 1882\nuskonnon lehtori Jyväskylän lyseossa -- ja hän jatkoi loppuun saakka\n(6-20 kirjaa).\n\nV. 1885 tapahtui Keski-Suomen olemassaolossa semmoinen muutos,\nettä Helminen luovutti omistusoikeutensa lehteen osakeyhtiölle,\njoka oli muodostunut kaupunkilaisten kesken, ja silloin kutsuttiin\ntoimittajiksi veljekset Jussi ja Pekka Brofeldt. Nämä nuoret\nkirjailijat, mutta etenkin Jonas Castrén, joka mainitun vuoden\nvaltiopäivillä oli ensi kerran esiintynyt julkisuudessa ja alottanut\nhäikäilemättömän taistelunsa suomalaisuuden vanhoja johtomiehiä\nvastaan sekä 1886 oleskeli Jyväskylässä, muuttivat kerrassaan\nlehden hengen ja äänen. Keräten ympärilleen tyytymättömiä \"nuoria\"\nCastrén pitkissä kirjoituksissa polemisoi Uutta Suometarta\nvastaan, jonka kilpailijaksi uhattiin perustaa uusi suomalainen\npäivälehti Helsinkiin. Pedagogit, joiden äänenkannattaja ennen\nniin rauhallinen Keski-Suomi oli ollut, olivat pahoillaan, että\nlehdessä, jossa he vielä olivat osallisina, kiista suomenmielisten\nkesken pantiin alulle, mutta myöskin siitä radikaalisuudesta, joka\nmuissa kysymyksissä tuli kuuluville. Gummerus oleskeli, niinkuin\nennen on mainittu, koko alkupuolen vuotta 1886 Saksassa, lähettäen\nlehteen hupaisia kirjeitä kokemuksistaan Berlinissä, käynnistään\nWittenbergissä, Leipzigissä, Strassburgissa y.m. Nähtävästi hän ei\nsilloin paljon jos ollenkaan tiennyt toveriensa tyytymättömyydestä.\nAinakin kirjoitti Pekka Brofeldt aivan naiivisti hänelle olevansa\niloinen, että oli Helsingistä saanut \"vähän radikaalia\", erään\nArvid Järnefeltin puheen, joka kansallisessa asiassa puolusti \"koko\nprogrammia\", yksi kieli ja yksi mieli-ohjelmaa, ainoana keinona\ntuottaa Suomelle \"eurooppalaista merkitystä\". Palattuansa Jyväskylään\nGummeruskin tietysti sekaantui siihen kulttuuritaisteluun, joka\nodottamatta oli jakanut pikkukaupungin asujamet vastakkaisiin\nryhmiin. En ole kuullut, että hän olisi erittäin kiihtynyt asiasta,\nmutta luonnollisesti hän oli mukana ja vanhan suunnan puolella\nsiinä kokouksessa, joka pidettiin 8 p. marrask. ja jossa kiivaan\nkeskustelun jälkeen äänestettiin siitä, oliko lehden toimitus\nedelleenkin uskottava Brofeldteille vai eikö. Enemmistö oli nuorten\npuolella, mutta sittenkin veljekset luopuivat; vanhempi veli, joka\noli ollut vastaava toimittaja, selitti näet, että hän ei halunnut\njäädä, koska eri ryhmien välit olivat niin kireät. Sen jälkeen tuli\nKeski-Suomen toimittajaksi Eero Erkko. -- Se hajaannus, josta tässä\non puhuttu, johti vuoden päästä siihen, että vanhat suomenmieliset\nv:n 1888 alusta kannattivat omaa uutta lehteä, \"Suomalainen\" nimeltä.\nKeväällä samana vuonna muutettiin \"Jyväskylän kirjapaino\" Gummeruksen\nostamaan taloon, ja sen omistivat nyt Länkelä ja Gummerus yhdessä,\nsitten kun Helminen oli tehnyt vararikon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynnynnäinen taipumus ja halu kirjalliseen tuotantoon ja toimintaan\nolivat tehneet Gummeruksen liikemieheksikin. Hänen vaimonsa pesään\ntuoma omaisuus oli tässä kohden tuntuvana apuna, mutta menestys\njohtui hänen toimeliaisuudestaan, sillä lehtiensä toimittajana ja\nkirjankustantajana hän -- vaikka ihanteelliset näkökohdat joskus\nvoittivatkin käytännölliset -- osotti niin paljon virkeyttä,\nkekseliäisyyttä ja johdonmukaista työkykyä, että sitä tuskin\nolisivat voineet odottaa ne, jotka tiesivät, kuinka vähän hän\nylioppilasaikoinaan oli välittänyt elämän velvollisuuksista. Ei\nliene väärin arvata jonkun ansion tästä tulevan hänen puolisolleen,\nmutta jos niinkin, on kuitenkin pääasia siinä, että hän nyt oli\nlöytänyt oikean alansa. Sitä todistaa se henki, joka huomataan yhtä\nselvästi Gummeruksen kansanlehdissä kuin hänen kustannusyrityksissään\nja jonka laatu voidaan ilmaista kolmella sanalla: uskonnollisuus,\nisänmaallisuus ja kansanomaisuus. Toisin sanoen hän oli päässyt\nkäsiksi työhön, jossa saattoi vapaasti noudattaa ja voimakkaasti\ntoteuttaa mitä nuoruudessaan oli puhtainta ja jalointa tuntenut ja\najatellut.\n\nTässä ei tule kysymykseenkään kirjoittaa Gummeruksen kansanlehtien\nhistoria ja vielä vähemmin selostaa niiden sisällystä. Olkoon vain\nmainittu, että niissä tavataan kirjoituksia mitä erilaisimmista\naineista, kaikki valittu ja esitetty yhteistä kansaa varten. Paljon\non vieraista lehdistä joko muuttamatta tai mukailemalla käännettyä,\nmutta paljon myöskin ja epäilemättä arvokkain osa alkuperäistä,\nvartavasten kirjoitettua. Ahkerin kirjoittaja oli Gummerus itse,\nmutta paljon on hän myöskin milloin suorastaan tilaamalla, milloin\npyytämättä saanut muilta, jopa eteviltäkin kirjailijoilta ja\ntiedemiehiltä. Niin esim. E. G. Palmén monena vuotena avusti\nKuvalehteä alkuperäisillä, omiin tutkimuksiin perustuvilla,\nelämäkerrallisilla y.m. historiallisilla kirjoituksilla; ahkeria\navustajia olivat niinikään Hannes Gebhard, Väinö Voionmaa y.m. Miten\ntuottelias Gummerus olikin ja miten hartaasti hän tekikin työtä\nistuen kirjoituspöytänsä ääressä jo klo 4:ltä -- 5:ltä aamulla,\njolloin harva pienen kaupungin asukas vielä oli vuoteeltaan noussut,\non luonnollista että hän ei jaksanut ilman apua kolmattakymmentä\nvuotta täyttää kyläkirjastonsa; mutta mitä hän kieltämättä jaksoi,\nse oli katsoa ja valvoa, ettei siihen mitään painettu, joka ei ollut\nhänen henkensä mukaista. Siten voitiinkin hänen kuolemansa jälkeen\ntodistaa, että hänen lehtensä aina olivat sisältäneet \"valistavaa,\npuhdasta lukemista\". Ne olivat \"todella kansankirjastoja, jotka\nvalmistivat alaa yhä laajemmalle valistukselle ja suuremmille\nkirjastoille\".\n\nEntäs runoilija, kertoja Gummerus, oliko hän kadonnut kyläkoulun\nopettajan taakse, niin kysynee joku nuorempi lukija. Ei suinkaan.\nEdelleenkin hän sepitti kertomuksia, vaikka kyllä osaksi\ntoisenlaisia kuin ennen. Hän ei enään yrittänyt luoda pitempiä\nromanttisia tai historiallisia novelleja -- kenties ei aikakaan\nolisi sitä myöntänyt -- vaan lyhyitä \"kuvauksia elämästä\", joista\nhuomattavimmat muodostavat kaksi hänen kuolemansa jälkeen kirjana\nilmestynyttä kertomussarjaa: toinen _\"Vanhan pastorin muistelmia\"_\n(1898) ja toinen _\"Haudankaivajan kertomuksia\"_ (1899). Näistä\npikku kertomuksista, jotka kauttaaltaan ovat uskonnollisen\nelämänkäsityksen leimaamia, oppii tuntemaan Gummeruksen semmoisena\nkuin hän oli viimeisellä kehityskaudellaan. Jumalan käden hän näkee\nihmisten elämänvaiheiden johdossa, sillä miten intohimot monesti\nhoukuttelevatkaan heikkoja ihmislapsia turmion kuilun partaalle,\ntulee kuitenkin jokaiselle hetki, jolloin hän kauhistuen näkee\nvaaran, ja silloin on taivaallisen isän armo lähellä. Merkillepantava\non tekijän sääli ja myötätunto puutteenalaisia ja kärsiviä kohtaan ja\nniinikään oikeamielisyys, millä hän arvostelee erilaisia luonteita.\nKertomuksissaan hän loi niin vanhemmille kuin nuoremmille lukijoille,\nniin miehille kuin naisille kuvia, jotka vastustamattomasti saivat\nheidät tarkastamaan omaa ulkonaista ja sisällistä tilaansa ja jotka\njokaiselle, joka halusi vastaanottaa oppia, näyttivät miten asiain\nolisi pitänyt olla, miten ei. Eivätkä kertomukset sentään ole kuivan\ntarkotusperäisia. Gummeruksen sujuva, vilkas kertojakyky ei ole\nkangistunut eikä luontaista mehuansa menettänyt. Elämän koulu on\nvain varmistanut hänen piirustus- ja värittämistaitonsa, ja hän\nosaa entistä taiteellisemmin keskittää kuvauksensa. Että näin on\nlaita, huomaa ehkä parhaiten eräistä jutuista, jotka hän jo nuorena\non julkaissut Suomettaressa ja nyt kirjoittanut uudestaan (\"Pikku\nJaakkomme\", \"Veljekset\", \"Isoisän testamentti\" y.m.). Kuinka hän\njoskus vieläkin saattoi oikein nauttia kertojakyvystään, näkee\nesim. kertomuksesta \"Mörkö-Maija\". Koskelan saita emäntä oli eräänä\niltana tylysti ajanut talosta Mörkö-Maijan ja muitakin kerjäläisiä.\nMennessään oli noidan nimeä kantava Maija kironnut ja uhannut:\n\"Muistat minua huomenna!\" ja aamulla ilmaantuu toinen onnettomuus\ntoisen jälkeen. Kaljatynnöri kellarissa on juossut tyhjiin, muuripata\nhuomataan haljenneeksi, lampaat ovat päässeet kaurapeltoon, niitä\najettaessa sieltä hyppää yksi perunakellarin ilmatorveen ja taittaa\nniskansa, ja kun koko talonväki ryntää kellarin katolle, romahtaa se\nkellariin, vieläpä on pikku Liili yksin leikkiessään asettanut sirpit\ntuvan kynnyksen eteen, niin että Karja-Lotta astuu sirpin terälle ja\nleikkaa jalkapöytänsä miltei kahtia. Aamuisen mylläkän kuvauksessa on\ntavatonta eloa ja huumoriakin, jota ei usein tavata Gummeruksella,\nja kaiken keskellä esiintyy pikku viaton Liili auringonsäteenä,\njoka yksin saa kiukkuisen elonleikkuuväen mielihyvästä hymyilemään.\nHänen tähtensä äitikin, ylpeä emäntä, nöyrtyy ja menee tuomisilla\nlepyttämään Mörkö-Maijaa; mutta kuitenkaan ei emäntä ottanut\nuskoakseen, että hänen oma huolimattomuutensa ja paha omatuntonsa\nolivat syynä onnettomuuskohtauksiin.\n\nKyläkirjaston kuvalehdistä Lasten kuvalehti ei suinkaan ollut\narvottomin. Tunteellisena fantasiaihmisenä Gummerus osasi mainiosti\nkirjoittaa lapsia varten. Tietysti hän tahtoi ohjata heitäkin\nsamassa hengessä kuin vanhempaa yleisöänsä, mutta hän tiesi myöskin,\nettä lapset eivät jaksa kuulla kuivaa opetusta, vaan että heidän\nmielenkiintonsa ja suosionsa on voitettava siten, että kirjoittaja\nasettuu heidän kannalleen ja antaa kertomiensa tapausten opettaa.\nSemmoinen kertomus oli esim. \"Mitenkä pienestä Matista tuli aika\nmies\", jossa oli monta lukua ja joka kiinnitti pikku lukijain\nmieltä niinkuin 1850-luvulla \"Walterin seikkailut\" Z. Topeliuksen\nEos-lehdessä.\n\nGummeruksen paperien joukossa on Topeliuksen kirjoittama kirje 4\np:ltä tammik. 1882, joka sisältää kauniin tunnustuksen. Kirjeestä\nnäkyy, että Gummerus oli lähettänyt Lasten kuvalehden suurelle\nsaturunoilijalle ja pyytänyt häntäkin joskus avustamaan lehteä.\nTopelius lähettikin \"pienen joulusadun\" (\"Poika, joka kuuli\nhiljaisuuden puhuvan\") ja kirjoitti sen ohella seuraavasti: \"En\nvoi luvata usein lähettää, mutta toivon kuitenkin ajoittain\nsaavani vapaan hetken sitä varten. Minulle on aina mieleen saada\nkirjoittaa kaikille Suomen lapsille. Nyt myötäliitetty pieni kertomus\non tavallaan kuva L. k:n kuvalehden kirjoitukseen 'Sisällinen\ntuomari'. Minua ilahduttaa, että lehtenne teksti on hyvin valittu\nja kuvat kauniita, jota kiitosta ei voida antaa ruotsalaisille\nlastenlehdillemme, joihin sentähden pian kymmeneen vuoteen en ole\ntahtonut lähettää lisiä. On erittäin tärkeää, että kaikki, joko\nvälittömästi tai välillisesti, on kristillisen elämänkäsityksen\nläpitunkemaa. Mutta ne lastenkirjailijat erehtyvät, jotka\nkristillistä näkökantaa noudattaen laskevat syntivelan painostavan\ntaakan lapsen raittiin mielen päälle. Lapsi ei ole muuta kuin pieni,\niloinen pakana, joka aikaa voittaen ja luonnonmukaisella tavalla on\nkehittyvä kristityksi. Semmoiset yleiset käsitteet kuin perisynti\nja maailmansovitus ovat lapsen näköpiirin ulkopuolella, ja se\njoka ennen aikaa tahtoo kauhalla saada ne syödyksi, hän kasvattaa\nteeskentelijöitä. Väärinteon ja anteeksiannon lapsi ymmärtää,\nja näistä kahdesta yksinkertaisesta käsitteestä -- rakkaudesta\nsuureen isään taivaassa ja pieneen Jeesus-lapseen maan päällä -- on\nvähitellen kristillinen sovitusoppi kehitettävä ja kypsyvä.\n\n\"Lapselle tarkotetussa esityksessä ei saa olla mitään sairaalloista\neikä mitään raskasta. Kaikki on oleva raitista niin vakavassa kuin\nleikinteossa, sillä siveellisyyssaarnat saavat aina nämä lukijat\nhaukottelemaan. Ei ole lainkaan aina helppoa kätkeä moraali itse\ntoimintaan ilman selvityksiä, mikä olisi parasta. Usein sattuu, että\nminäkin poikkean tästä säännöstä, mutta kun niin käy, turvaan, siihen\nsilmänkääntäjätemppuun, että sekoitan kortit pienellä pilalla. --\nHyvin ilahduttavaa on, että lehdillänne on niin suuri lukijakunta.\nEi ole olemassa kiitollisempaa yleisöä eikä myöskään työalaa, joka\nparemmin palkitsee vaivat.\" --\n\nTopeliuksella oli täysi syy lausua ilonsa Gummeruksen kuvalehden\nyleisön suuruudesta. Aina siitä saakka kun Kyläkirjasto syntyi, oli\nsen toimittajalla ollut onni puhua yhä karttuvalle lukijakunnalle,\nmutta varsinkin kuvalehdet saavuttivat tavatonta kansansuosiota.\nKuvalehteä jaettiin 1880-luvun keskivaiheilla 14,000 kappaletta,\nja kun B-sarjan menekki kohosi 6,000:een, oli tilaajamäärä\nyhteensä 20,000. Pysyttyään muutamia vuosia näin korkealla, alkoi\nse 1890-luvulla vähän aleta, syystä että toisia kuvalehtiä oli\nilmaantunut. Semmoinen menestys, jota mainittu määrä osottaa, oli\nmeillä siihen saakka jotakin kuulumatonta sanomalehdistön historiassa\nja todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka Gummerus osasi tyydyttää\nlukijainsa henkisiä tarpeita.\n\nEpäilemättä vaikutti Gummeruksen julkaisujen levenemiseen sekin,\nettä hän jo varhain noudatti tunnettua tapaa tarjota tilaajille\njonkun hyödyllisen palkinnon eli lahjan \"kaupanpäälliseksi\". Niin\nhän 1875 antoi kullekin tilaajalle eri vihkona \"Pienen laskuopin\",\nja myöhemmin seurasi kuvalehteä Suomen ja Euroopan kartat ja\n(usealle vuodelle jaettuna) kuvallinen raamattu, jonka kuvat olivat\njäljennöksiä englantilaisesta kansanraamatusta. Kun tämä viimeinen\nsuurenmoinen julkaisu oli valmis, toimitti Gummerus kirjakauppaan\nsamat raamatunkuvat ilman tekstiä niitä varten, joilla ennestään oli\nraamattu ilman kuvia. Tätä kuvakokoelmaa varten hän pyysi Topeliusta\nkirjoittamaan esipuheen, jossa selitettäisiin julkaisun tarkotus sekä\nkuinka yleensä raamatun kuvittaminen oli käsitettävä. Eikä pyyntö\nollut turha. Topelius näet kirjoitti esipuheen, joka tietenkin oli\nsuomennettava, mutta sillä ehdolla, että Gummerus panisi oman nimensä\nsen alle. Ystävällinen kirje, joka seuraa tätä kaunista lahjaa\nKyläkirjaston toimittajalle on päivätty 5 p. syysk. 1894.\n\nMitä tulee kustannusliikkeeseen, jonka Gummerus niinkuin jo\ntiedämme oli alottanut toimittamalla suomennoksen Merle d'Aubignén\nuskonpuhdistuksen historiasta, johti hän sitäkin samassa hengessä\nkuin puheena olleita julkaisujaan. Todistukseksi riittää vain\nmainita pari kolme suurinta yritystä. Vuosina 1889--91 ilmestyi\npuolikolmatta tuhatta sivua käsittävä suomennos Kristian Scriverin\n\"Sielun aarteesta\", joka ruotsalaisena käännöksenä oli hartaasti\nluettu ja rakastettu niiden entisajan heränneiden kesken, joille\nruotsin kieli oli tuttu, v. 1890 Juuso Hedbergin tekemä seitsemättä\nsataa sivua laaja Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja\nja 1894 Väinö Voionmaan \"Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta\",\nensimäinen osa laajaksi suunniteltua kuvallista Suomen kansan\nhistoriaa. Tämän viimemainitun teoksen julkaisemisajatuksen Gummerus\noli saanut veljeltäni J. R. Aspelinilta, kun vanhat koulutoverit\nja ystävät kerran sattuivat yhteen rautatiematkalla -- sen näkee\neräästä kirjeestä (13/9 1886), jossa hän tiedustelee sopivia\nhenkilöitä semmoiseen tehtävään. Toinen osa samaa julkaisua, O. A.\nHainarin \"Suomen keskiajan historia\", valmistui 1898 ja kolmas,\nKust. Grotenfeltin \"Suomen historia Uskonpuhdistuksen aikakaudella\n1521--1617\" v. 1902. Tämän kolmannen osan ilmestymisestä piti huolta\nGummeruksen leski, joka siinä niinkuin muussakin tahtoi jatkaa\nliikettä miesvainajansa hengen ja suunnitelmien mukaan.[58]\n\nPappia Gummeruksesta ei koskaan tullut, vaikka hän niin monesti\noli tuuminut siksi ruveta. Kuitenkin hän omalla tavallaan oli\nsaarnaaja: lehdissään ja kirjoissaan hän puhui laajalle yleisölle\nantaen tietoja ja opetuksia, johtaen hyvään ja oikeaan sen\nelämänkäsityksen pohjalla, jonka hän nuorena, herännäisyysaikanaan,\noli omakseen ottanut ja joka hänessä vanhempina päivinä oli uudelleen\nvakaantunut. Tässä Gummeruksen kansanvalistustyön lähtökohdassa\non minusta hänen historiallinen merkityksensä. Kun näet yleisesti\nmyönnetään, että menneen vuosisadan herännäisyysliike on voimakkaasti\nnostanut kansamme henkistä tasoa ja erittäin edistänyt sen\nkehittymistä kansalliseen itsetietoisuuteen, on tunnustettava,\nettä Gummeruksessa välittömämmin kuin kenessäkään muussa ilmenee\nruumiillistuneena herännäisyyteen nojaava ja kansallisuusaatteen\nelähyttämä harrastus kaikin puolin kohottaa kansan sivistyselämää.\n-- Jotakin papillista oli lopulta hänen ulkonaisessakin olennossaan.\nSe kyllä ei näyttäytynyt minään erikoisena vakavuutena, sillä\nmilloin hän tunsi itsensä terveeksi, oli hän niinkuin ennenkin\niloinen ja sukkelapuheinen, vaan paremmin omituisen herttaisena\nhyväntahtoisuutena ja ystävällisyytenä kaikkia kohtaan, joiden kanssa\nhän joutui tekemisiin. \"Elämänsä loppupuolella\", todistaa eräs hänen\nveljensä, \"hän oli aivan toinen kuin ennen, hieno ja ystävällinen\nveljiään ja muita kohtaan\". Ja muistosanoissa hänen kuolemansa\njälkeen lausuttiin, että tuskin mikään isäntä on ollut paremmissa\nväleissä työntekijäinsä kanssa kuin Gummerus.\n\nSamana vuonna kuin Gummerus erosi virastaan, hän möi osuutensa\nJyväskylän kirjapainossa perustaakseen oman painon. Hänen\naikomuksensa oli nyt käyttää aikansa yksistään kirjailija- ja\nkustantajatoimeen, joka olikin kehittynyt niin laajaksi, että se\nvaati päällikön kaikki voimat. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo\nheikompi kuin hän itse aavistikaan. Ainoastaan syyslukukauden 1897\nhän sai nauttia vapaudestaan koulutyöstä, seuraavana lukukautena\nhänen tuli jo erota elämästäkin. Kuolema kohtasi häntä matkalla,\nHelsingissä, 20 p. maalisk. 1898. Gummerus oli lähtenyt Helsinkiin\nollakseen saapuvilla Z. Topeliuksen hautajaisissa maanantaina 21\np:nä ja saapui sinne yhdessä vaimonsa kanssa perjantai-iltana\nasettuen asumaan silloiseen Villensaunan pieneen hotelliin, jossa\nTopeliuksenkin oli ollut tapana asua, kun hän Koivuniemestä pistäysi\nHelsingissä. Mutta hän ei saanutkaan laskea kunnioituksen seppelettä\nsuuren runoilijavainajan ja rakkaan suosijansa haudalle. Näennäisesti\noli hän tullessaan ja lauvantaina vielä tavallisissa voimissa, sillä\ntämän päivän iltana hän istui vielä vanhojen ystävien seurassa\nKleinehn hotellissa toisten huomaamatta hänessä mitään erikoista.\nKumminkin hän sunnuntaina keskellä päivää sai sydänhalvauksen, joka\näkkiä (klo 12.30) katkaisi hänen elämänlankansa.\n\nTiistaina klo 3 i.p. kuljetettiin vainajan ruumis Pohjalaisen\nosakunnan ja lukuisien vanhempien ystävien saattamana patologisesta\nlaitoksesta rautatieasemalle vietäväksi Jyväskylään. Siellä\nolivat hautajaiset maaliskuun 28 p:nä. Ruumiinsiunaus tapahtui\nkaupungin kirkossa, josta vainaja vietiin hautausmaalle lepäämään\npilvenkorkuisten koivujen alle. Lukuisat ja monipuoliset surun ja\nkaipauksen ilmaisut osottivat, kuinka suurta kunnioitusta ja suosiota\nmennyt \"kansanrakas mies\" oli saavuttanut ei ainoastaan läheisessä\nympäristössä, vaan mitä laajimmissa piireissä.\n\n\n\n\n\n\nKARL FREDRIK ENEBERG\n\n\n\n\nKarl Fredrik Eneberg.\n\nPieni alkulause.\n\n\nAikomuksessa näihin \"Muoto- ja muistikuviini\" liittää kuvaus Karl\nFredrik Enebergistäkin minä pari vuotta sitten tiedustelin lähteitä\nsitä varten ja sain hänen omaisiltaan käytettäväkseni joukon kirjeitä\ny.m. asiakirjoja. Sittemmin tarjosin kuitenkin tehtävän toht.\nHarri Holmalle, koska minusta hänellä, assyriologina, oli paremmat\nonnistumisen edellytykset. Syystä tai toisesta hän kieltäytyi, ja\nsille kannalle jäi asia, kunnes pohjalaiset päättivät M. A. Castrénin\nsyntymän 100-vuotispäiväksi toimittaa uuden vihkon albumiansa ja\npyysivät, että minä kirjoittaisin siihen Enebergistä. Silloin minä\nvuorostani, ollen keskellä toista työtä, kieltäydyin, ja nyt toht.\nHolman, albumin toimituskunnan jäsenenä, _täytyi_ kirjoittaa se\nkuvaus varhain poismenneestä tutkijasta, joka on luettavana äsken\nilmestyneessä Joukahaisessa XIV. Ja kuvaus on tehty semmoisella\nymmärtämyksellä ja lämmöllä, että todella on vahinko, että hän ei\nasettanut täydellisen elämäkerran aikaansaamista päämääräkseen.\nVarsinkin Enebergin tieteellisistä harrastuksista on minulla\nniin vähän lisättävää, etten minäkään voi enään ajatella mitään\ntäydellistä, vaan ainoastaan lisien antamista. Jopa saattaisin\npuolestani jättää koko aineen sillensä, jollen tuntisi olevani\nvelvollinen osottamaan kiitollisuuttani Enebergin omaisia kohtaan\nheidän luottamuksestaan uskoa minulle ylempänä mainitut lähteet,\njoista toht. Holmalle, hänen pyynnöstään, luovutin vain päiväkirjan\nkatkelman vainajan onnettomalta, ensimäiseltä ja viimeiseltä\ntutkimusretkeltä.\n\nSeuraavan esityksen tarkotus on siis pääasiassa vain täydentää toht.\nHolman kirjoitusta, ja toivoni on, että hän, nuorempana miehenä,\njoskus tulevaisuudessa sulattaa näin julkisuuteen tulleet ainekset\nyhdeksi kokonaisuudeksi. Luonnollisesti olen kuitenkin pakotettu\npaikoittain toistamaan ennen kerrottua, jotta välttäen häiritsevää\nkatkonaisuutta saisin esitykseni eheäksi.\n\n\n\n\nI\n\nLapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841--69.\n\n\nEnebergkin oli sitä kansallismielisten pohjalaisten valiojoukkoa,\njoka 1860-luvulla käsitti elämäntehtäväkseen muitten samanhenkisten\nmukana luoda uuden suomalaisen Suomen, ja josta jo ennen olen\nkuvannut K. Bergbomin, K. A. Castrénin, A. Hagmanin ja K. J.\nGummeruksen. Hän oli syntynyt 19 p. maalisk. 1841 Närpiössä, jossa\nhänen isänsä, Isak Reinhold Eneberg, silloin oli kirkkoherransijainen\n(curam gerens); äiti oli Fredrika Lovisa von Knorring.\n\nEneberg-suku ei ollut alkuaan pohjalainen. I. R. Eneberg, synt.\n19/3 1802, oli näet silloisen Taivassalon kirkkoherransijaisen,\nsittemmin Wehmaan rovastin, toht. Isak Enebergin poika, jonka isä\ntaasen oli Sastamalan (Karkun) rovasti Anders Mikaeli, porilaista\nkauppiassukua. Kun toiselta puolen äiti oli Lokalahdelta kotoisin,\nkäy selväksi, että perheen sukutraditsionit viittasivat Satakuntaan\nja Länsi-Suomeen. Siitä huolimatta perheen nuoremmat jäsenet tulivat\npohjalaisiksi. Oltuansa koulunopettajana Turussa I. R. Eneberg\nperheineen -- johon silloin kuului vain neljä pientä tyttöä -- jo\n1835 muutti Närpiöön toimiakseen siellä v:een 1863 asti (ylempänä\nmainitussa virassa v:een 1852, sitte kappalaisena), ja sillä ajalla\nsyntyi entisten lisäksi kahdeksan lasta, joista kuitenkin kaksi,\npoika ja tyttö, kuoli pienenä. Niistä kymmenestä lapsesta, jotka\ntulivat täyskasvuisiksi, oli viisi sisarta, Aspasia, Ida, Ebba,\nBerta, Lovisa, veljiänsä vanhemmat; veljistä taasen oli vanhin\nWaldemar (6/1 1840), jota järjestyksessä seurasi Karl Fredrik,\nKonrad ja Karl Gustaf Isak, ainoastaan yksi sisar, Karin, kahden\nensinmainitun välillä. Lukuisasta lapsijoukosta oli viimeinen,\nIsak, 30 vuotta vanhinta sisartaan nuorempi, osapuoli -- ei järjen\npuolesta, sillä hän oli hyväpäinen niinkuin kaikki sisarukset, vaan\nsiten, että hän oli kuuromykkä.\n\nPerhe oli hyvin toimeentuleva; Närpiön kappalaisvirka oli laatuaan\nparhaimpia tulojen puolesta, jota paitsi pastori Enebergillä\noli perintötietäkin saatua omaisuutta. Se selittää, miksi hän\nniin kauan pysyi samalla paikkakunnalla, vaikka kyllä Josslassin\nkappalaisvirkatalo keskellä Finbyn kylää ei ollut erittäin\nmiellyttävä.\n\nKun lapset toinen toisensa perästä tulivat täyskasvuisiksi, muodostui\n1850-luvulta alkaen perheen elämä iloiseksi ja vaihtelevaksi.\nOlihan rannikkopitäjä varakasta seutua, jossa ei puuttunut\ntilaisuutta seurusteluun. Kodissa harjotettiin soitantoa ja luettiin\nkirjallisuutta enemmän kuin tavallisissa maalaispappiloissa,\njoskaan eivät tyttäret sentään saaneet olla osaaottamatta\ntaloudellisiinkin askareihin. Tietenkin ilmaantui tässä kaikessa\nvanhempien luonteenlaadun vaikutus. Älykäs, lahjakas isä, filosofian\nmaisteri ja teologian kandidaatti, oli tiedoiltaan useimpain\nmaalaispappien edellä. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja aikoinaan\nhän oli ollut ensimäisen ylioppilaskvartetin jäsen ja laulajain\ntapaan elänyt hupaisaa toverielämää, mutta vanhempanakin hän oli\niloinen, joskin samalla usein hermostunut ja ärtyisä, mikä kai oli\nseuraus tarpeellisen säännöllisyyden puutteesta elämäntavoissa. Äiti\noli hänkin alkuaan ollut vilkasluontoinen ja iloinen, mutta ajan\nlaahaamana hiljaiseksi tulleena hän pysytteli mieluimmin syrjässä,\nluonteeltaan käytännöllisenä hoitaen pappilan emännän taloudellisia\ntehtäviä. Että hän oli hellä lapsiansa kohtaan, todistaa hänen\npoikansa Karl Fredrikin runoelma _Tiedän sataman_ (\"Jag vet en\nhamn\"), jossa tämä laulaen satamasta, kalliin äidin sylistä, missä\noli niin suloista levätä, rukoilee, että Jumala kauan soisi sen\nhänelle, lohdutukseksi elämän vaiheissa.\n\nKarl Fredrik eli \"Tullus\" -- tämän latinaisen nimen hän kuuluu\nsaaneen jo ennen kouluunlähtöään, ja se pysyi sitten yleisessä\nkäytännössä ei ainoastaan perheen jäsenten ja koulutoverien, vaan\nkaikkien ystävien ja tuttavien kesken[59] -- lienee, läheisten\nantamien tietojen mukaan, tullut isäänsä, joskaan ei aivan\nvälittömästi. Hän oli älykäs ja saattoi väliin olla iloinenkin,\nmutta enemmän huomattava piirre hänessä oli taipumus mietiskelyyn\nja raskasmielisyyteenkin, joka piirre ei niinkään ollut näkyvissä\nisässä kuin erinäisissä hänen sukunsa jäsenissä. Selvemmin sanotaan\nisän luonteenlaadun palautuneen Waldemarissa, joka oli tavattoman\nteräväpäinen, vilkas ja iloinen ja sen lisäksi oli äidiltään perinyt\nkäytännöllisyyttäkin. Mitä Tulluksen runoilijalahjoihin tulee,\njotka jo varhain näyttäytyivät, arvellaan niissäkin ilmaantuneen\nisänpuoleista perintöä, ainakin oli isällä yksi sisar, joka oli\ntunnettu taipumuksestaan runoiluun. Paitsi Tulluksella oli neljä\nvuotta vanhemmalla Lovisa sisarellakin samanlaisia taipumuksia; hän\nkuoli kuitenkin jo 24-vuotiaana. Muista sisaruksista puolikolmatta\nvuotta nuorempi Karin osotti erikoista ymmärtämystä ja myötätuntoa\nTulluksen runoilua kohtaan, ja se selittää, että hänestä tuli\nveljen lempisisar. -- Ohimennen sopii tässä mainita, että sisarten\nja veljesten väli pysyi herttaisen hyvänä sittenkin, kun he olivat\neri tahoille hajaantuneet, vaikka Tullus enimmäkseen kirjoitti vain\nKarinille. Vanhemmista veljeksistä taas on erittäin merkittävä, että\nhe yhteisesti huolehtivat kovaosaisen nuorimman veljen, Isakin eli\nIsun, kasvatuksesta. Siinä he menestyivätkin niin hyvin, että hänestä\naikaa myöten tuli kuuromykkäkoulun opettaja.\n\nTietääkseni pastori Eneberg perheineen pysyi vieraana ajan suurelle\nuskonnolliselle liikkeelle,[60] eikä herännäisyydellä yleensäkään\nNärpiössä -- silloisessa arkkipiispan anneksassa -- ollut niin\nhartaita opettajia eikä samanlaista kannatusta kansan puolelta\nkuin Pohjanmaan pohjoisemmilla seuduilla Vaasan tienoilta alkaen.\nSen tähden ei myöskään pappilan väen ja kansan keskinäinen suhde\nollut niin läheinen kuin siellä, missä uuteen intoon virinnyt\nuskonnollisuus oli tullut eri säätyjen yhdyssiteeksi. Siitä\nhuolimatta pappilan nuoret oppivat kansaa tuntemaan, ja mitä\nerittäin Tullukseen tulee, nojaa hänen alempana mainittava laajin\nrunoteoksensa välittömästi vaikutelmiin, jotka hän kotona ollessaan\noli saanut Närpiön reippaasta, voimakkaasta talonpoikaisväestöstä.\nSitä paitsi hän eräässä tovereilleen pitämässään puheessa on\ntunnustanut suuresti rakastaneensa tätä väestöä.\n\nMutta vaikkei Tullus kotona tutustunutkaan herännäisyyteen, joutui\nhän sittenkin välilliseen kosketukseen sen kanssa tavalla, joka\nei ollut vailla merkitystä hänen kehityksellensä. Se tapahtui\nVaasan yläalkeiskoulussa, jossa hän samoin kuin Waldemar sai\nalkuopetuksensa. Koulun rehtorina oli silloin Lauri Stenbäck, ja\nTullus Enebergiin jätti tämän etevän opettajan vaikutus pysyviä\njälkiä. Omaisten todistusten mukaan avautui näet hänelle kouluaikana\nsekä uskonnollisessa että runollisessa suhteessa uusia näköaloja, ja\nsamalla hän sai elämälleen tukikohtia, joista hän ei vanhempanakaan\nenää luopunut. Vaasan koulusta muuttivat veljekset Turun lukioon,\njosta molemmat tulivat ylioppilaiksi, edellinen syksyllä 1858,\njälkimäinen 1860.\n\nEnnenkuin puhun Tulluksen vaiheista Helsingissä, tahdon tässä\nmainita, että pastori Eneberg nimitettynä Kokemäen kirkkoherraksi\nmuutti perheineen sinne keväällä 1863. Kumminkaan hän ei kauan saanut\nhoitaa uutta virkaansa; hän kuoli jo samana vuonna 22 p. joulukuuta.\nPerhe puolestaan asui Kokemäellä v:een 1867, syystä että leskelle\noli myönnetty 3 armovuotta, mutta mainittuna vuonna se muutti\ntakaisin Närpiöön. Kun neljä tytärtä oli mennyt naimisiin jo ennen\nKokemäelle muuttoa ja vanhemmat pojat enimmäkseen olivat poissa, ei\näidin luona enää ollut muita kuin Karin ja Isak. Näin harvenneena\nperhe sai kotinsa Klovuksen (Klåvus) talossa (\"pikku rakennuksessa\"),\njonka omisti Berta Enebergin puoliso, nimismies Benj. Packalén.\nVäliaikoina kävivät siellä usein Waldemar, Tullus ja Konradkin,\njoka viimemainittu tuli rautatieinsinööriksi. Kesällä oleskeltiin\nPackalénin saaristohuvilassa, jonka nimi Trutörn usein mainitaan\nTulluksen kirjeissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopistoon tullessaan Tullus ensin mietti toista uraa kuin sitä,\njonka hän myöhemmin valitsi. Koulussa tapahtunut uskonnollinen\nherätys oli saanut hänet ajattelemaan aivan erikoista opettaja-alaa.\nRunoilijamielikuvituksen ja pohjalaisen toimintahalun innostamana\nhän oli alkanut tuumia, eikö lähetyssaarnaajan toimi pakanain kesken\nolisi hänelle otollinen tehtävä. Tahtomatta kuitenkaan omin päin\nratkaista painavaa kysymystä hän kirjoitti isälleen pyytääkseen\nhäneltä neuvoa ja suostumusta aikeensa toteuttamiseen. Isä, jolle\nsuunnitelma ei ollut mieleen, kuuluu muistuttaneen pojalleen,\nettä hän ei vielä ollut täysikäinen, ja ehdottaneen, että hän\njättäisi lopullisen päätöksen, kunnes kykeni täysin arvostelemaan\nsen merkitystä ja hänellä olisi valta itse määrätä uransa. Järkevä\nvastaus sai pojan lykkäämään asian tuonnemmaksi, eikä hän sen jälkeen\nenää näy sitä vakavasti harkinneen. Myöhemmin oli hän sanonut\nolevansa tyytyväinen, että tuuma siten raukesi.\n\nYliopiston kirjoista näkyy, että Tullus 25/9 1860 merkittyään\nnimensä matrikkeliin matkusti enonsa, Raaseporin kihlakunnan\ntuomarin, vapaaherra Sebastian von Knorringin luokse, eikä hän\nenää koko lukuvuotena palannut Helsinkiin. Vasta syksystä 1861\nme näemme hänet yhtä mittaa lukukausina Helsingissä hartaasti\nantauneena opintojen harjottamiseen, jotka lähinnä tarkottivat\nfilosofiankandidaatti-tutkintoa. Hänen pääaineensa olivat latinan,\nkreikan ja arabian kielet, joissa hän kevätlukukauteen asti 1866\nsäännöllisesti seurasi luentoja, ainoastaan sillä poikkeuksella, että\nhän kahtena lukukautena kuunteli Z. Topeliuksen luentoja historiassa\nja yhtenä lukukautena Julius Krohnin suomenkielessä. Muuten tiedetään\nhänen opinnoistaan, että hän jonkun aikaa luki arabiaa ja kenties\nvanhojakin kieliä yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa. Heistä tuli\nsilloin hyvät ystävät, ehkä vähemmin itse yhteistyön tähden -- sillä\nGummerus ei pystynyt kilpailemaan Enebergin kanssa tiedoissa eikä\nahkeruudessa -- kuin sen vuoksi, että heillä uskonnollisessa ja\nrunollisessa elämänkäsityksessä oli yhteinen pohja. Elämäntapojen\npuolesta Tullus oli kerrassaan säännöllinen, jota ei voi sanoa\ntyötoverista.\n\nAinoastaan ensi vuosina Tullus näyttää innokkaammin ottaneen\nosaa silloisen \"illegaalisen\" pohjalaisen osakunnan elämään.\nSyyslukukaudella 1861 tavataan toverikunnan lehdessä, Sampsa\nPellervoisessa, neljä Tulluksen (\"T--s\") runoa, \"Fjerran\", \"Raseborgs\nminne\", \"Min stjerna\", \"Lifvets gång\", ja syksyllä 1862 hän oli\npöytäkirjurina. Sittemmin hän kuitenkin näkyy vetäyneen syrjemmälle,\njonka kai aiheutti osaksi hänen ahkeruutensa, osaksi hänen\nluonteenlaatunsa. Milloin hän kaipasi lepoa varsinaisesta työstään,\nhän joko runoili taikka etsi mieluisampaa seurustelua kuin osakunnan\ntarjoama. Sellaista hän muun muassa nautti \"Arkadiayhdistyksessä\",\njoka Emil Nervanderin alotteesta 1860-luvun alussa oli perustettu\nkirjallis-taiteellisia harrastuksia varten, ja johon kuului\nylioppilaita eri osakunnista.[61] Eneberg oli yhdistyksen jäsen, ja\nepäilemättä sen kokouksissa hänen runojaan kuunneltiin tarkkaavammin\nkuin osakunnassa oli tavallista. Edelleen hän, Lounasmaan mukaan,[62]\nmyöskin otti osaa mainitun yhdistyksen \"Suomalaisen osaston\"\nkokouksiin, joita syyslukukaudella 1864 alettiin pitää joka\nlauvantai-ilta.\n\nKirjalliset harrastukset tekivät Enebergin jo hänen\nylioppilasaikanaan tunnetuksi toveripiirin ulkopuolellakin samalla,\nkun ne sitoivat häntä siihen. Eri tilaisuuksissa käytettiin\nnäet hänen kykyänsä osakunnan hyväksi. Niin oli hän mukana, kun\npohjalaiset maisterinvihkiäisiksi 1864 julkaisivat Joukahaisen V:n\nvihkon \"vähäisenä todistuksena, että sillä ihanasti heränneellä\nelämällä, joka reippain askelin on vienyt Suomen kehityksen ja\nedistyksen tielle, yhä edelleen on oleva yksi ahjo suomalaisen\nyliopiston nuorisonkin kesken\". Julkaisussa, jonka sisällys --\nK. J. Gummeruksen ja K. Bergbomin lisiä lukuunottamatta -- vielä\noli ruotsinkielinen, nähdään neljä K. F. E(neberg)in lyyrillistä\nrunoelmaa (\"De klaraste ögon\", \"Dansen\", \"Serenad\", \"Ensam är\nsmärtornas son\"). -- Seuraavana vuonna, keväällä 1865, ilmestyi:\n_Karin, Dikt i Fem sånger af Karl Fredrik Eneberg_, jolla kyllä\nei ollut mitään tekemistä osakunnan kanssa, mutta joka laajensi\nhänen runoilijamainettaan. --Porthaninjuhlassa 1865 Eneberg esitti\nrunomuodossa Pohjanmaan maljan ja samantapaisessa juhlassa 1868 hän\npiti huomiota herättävän esitelmän. -- Vihdoin hän 1869 maisterin\nvihkiäisten päivällisissä runomuotoisessa puheessa esitti maljan\nriemumaistereille, ja samana vuonna hän julkaisi runokokoelman\n_Dikter af Karl Fredrik Eneberg_. Tästä kaikesta seikkaperäisemmin\ntuonnempana.\n\nEdellisen yhteydessä on kerrottava Tullus Enebergin osanotosta\nerääseen kirjalliseen yritykseen, jonka tarkotus oli yleisempää\nlaatua, mutta joka oli syntynyt yksityisestä alotteesta. --\nNälkävuotena 1867 oli, mikäli muistan, pohjalainen ylioppilas,\nsittemmin lääkäri Otto Stenbäck, itsekin runoseppänä tunnettu,\nensiksi julkilausunut ajatuksen koettaa julkaisemalla runokokoelma\nsaada kokoon joku roponen hädän lieventämiseksi. Paitsi muita sai hän\nEneberginkin innostumaan asiaan, ja yhdessä he kevätpuolella kävivät\nPorvoossa pyytämässä avustusta Runebergiltä. Muutamassa senaikuisessa\nkirjeessä olen heidän matkastaan maininnut seuraavaa. He tapasivat\nrunoilijan istuvana poikansa Robertin rakentamassa tuolissa, jonka\nistuja itse vääntämällä kampia sai kulkemaan paikasta toiseen.\nSyystä, että tuoli oli tullut kalliiksi, oli Runeberg sanonut, hän\nensin ei ollenkaan halunnut käyttää sitä, mutta kun Porvoon naiset\nolivat sitä varten ommelleet soman peitteen, oli hän alkanut siinä\nistua. -- Vieraille oli tarjottu punssia, ja silloin Runeberg oli\njutellut, ettei hän sairaaksi tultuaan ollut juonut punssia muuta\nkuin jouluna -- mutta nyt, hän oli lisännyt, kun hänellä oli vieraina\n\"oikeita ylioppilaita\", tahtoi hän tyhjentää lasin heidän kanssaan.\n-- Kun vieraat olivat pyytäneet saada julkaisuun painattaa tunnetun\n\"Sveaborg\"-nimisen runoelman, Runeberg vastasi, että hän ei voinut\nsiihen suostua, syystä että kaksi kreivi Cronstedtia vielä oli\nelossa. Se oli kyllä painosta ilmestynyt Ruotsissa, \"mutta siellä se\nvarastettiin minulta\". Kumminkin oli rouva Runeberg hakenut esiin\nsepitelmän, joka myöhemmin oli lähetettävä Helsinkiin. \"Sen minä\nsanon herroille\", oli rouva lausunut, \"ettei se juuri minkäänarvoinen\nole, mutta nimen vuoksi --\". lähtiessään olivat Stenbäck ja\nEneberg keskenään sopineet siitä, että kyllä Runeberg sentään oli\nheidän paras setänsä -- sillä punssia juodessa oli veljenmaljakin\ntyhjennetty.\n\nSyksyllä s.v. ilmestyi sitte runokokoelma \"Axet\" (Tähkäpää).\nRunebergiä edusti siinä suorasanainen \"luonnos\" Fästningsfångarne\n(Linnavangit), joka harvinaisen syvätunteinen kuvaus on runollisesti\npaljon suuriarvoisempi kuin hänen rouvansa ylempänä mainituista\nsanoista olisi voinut arvata; Eneberg oli antanut viisi runoa\n(\"Öknen\", \"Yrsnön\", \"Jag ville\", \"Jag sökte dig\", \"Här är dig nog\").\nEnnen vuoden loppua ilmestyi julkaisusta toinenkin painos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo mainittu, että Tullus Eneberg kuului suomenmielisiin\npohjalaisiin. Miten hän tuli fennomaaniksi, sen hän on itse\nmieltäkiinnittävästi kertonut eräässä syksyllä 1868 osakunnan\nkokouksessa pitämässään puheessa, jonka luonnoksen toht. Holma on\npainattanut liitteenä kirjoituksensa ohelle. Siinä hän ensin kuvaa,\nkuinka kiintynyt ruotsalaisuuteen hän alkuaan oli ollut. Pitäen\nsuomenmielisten vaatimuksia liiallisina ja suomenkieltä raa'an kansan\nraakana kielenä hän oli arvellut Suomen ainoan turvan olevan niitten\nkieli- ja kulttuurisiteitten ylläpitämisessä, jotka yhdistivät\nsitä Ruotsiin, sekä miettinyt liiton perustamista ruotsinkielen\ntukemiseksi maassamme. Tuli sitten tanskalais-saksalainen sota.\nNiinkuin Ibsen ja Björnson ynnä monet muut skandinaavilaiset\nidealistit toivoi hänkin kiihkeästi, että Ruotsi rientäisi veljesmaan\navuksi, mutta toivo petti. \"Voin tuskin selittää, kuinka siitä\nkärsin. Suomi on yksin. -- Ei kukaan auta meitä, jollemme tee sitä\nitse!\" Edelleen hän huomasi, että ulkomaalaiset eivät käsittäneet\nsuomalaiseksi kulttuurituotteeksi sitä, mikä ilmestyi ruotsalaisessa\nmuodossa. Itse ruotsalaiset lukivat Runebergin heille kuuluvaksi,\nja Saksassakin pidettiin häntä ruotsalaisena. Tämä järkytti häntä\ntuskallisesti, ja silloin hän sattumalta sai käsiinsä muutamia J.\nV. Snellmanin Litteraturbladin vanhoja vuosikertoja. Hän luki niitä\nhämmästyen, ja hänelle selvisi, että \"ainoastaan suomalainen Suomi\nvoi pysyä pystyssä ajan myrskyissä, ainoastaan suomalainen Suomi\nsaattoi kerran saada oman sijansa itsenäisenä kansana\". -- Näin hän\nheräsi erehdyksestään, ja vaikka hän samalla pelkäsi liian myöhään\npäässeensä totuuden perille, hän kuitenkin taistellen voitti pelkonsa\n-- hän tuli vilpittömäksi fennomaaniksi.\n\nTähän sydämen pohjasta lähteneeseen tunnustukseen tahdon liittää\npari muistutusta. Tuo käsitys, että Suomen tulevaisuus oli yksistään\nmuuttumattomissa, vahvoissa kieli- ja kulttuurisiteissä maamme ja\nRuotsin välillä ja että fennomania oli turmiollinen, mikäli se\nniitä heikonsi, oli tietääkseni aivan yleinen ruotsinmielisissä\nTanskan sodankin jälkeen. Muun muassa muistan Jaakko Forsmanin\nkertoneen, että länsisuomalaisten ihailema, kaunopuhujana ylistetty\nWalfrid Alfthan heidän yhteisellä matkallaan Lundin yliopiston\nriemujuhlaan 1868 alituisesti oli sitä oppia saarnannut. Että Tanskan\nonnettomuus olisi muihinkin vaikuttanut niinkuin Enebergiin, sitä en\nole kuullut; mutta yleistä oli, että nuoret ylioppilaat hartaasti\nlukivat Litteraturbladia, jota ei kuitenkaan ollut helppo saada.\nSentähden olikin tavallista, että kirjahuutokaupoissa, missä vanhoja\nvuosikertoja mainiosta aikakauskirjasta oli tarjona, ilmaantui monta\nhuutajaa. Valitettavasti olivat täydelliset sarjat kovin harvinaisia.\n\nTunnettua on, että 1860- ja 70-luvulla ja myöhemminkin saattoi olla\nsuomenmielinen paljonkaan osaamatta suomea, ja olihan se luonnollista\nkatsoen siihen, että oppikoulut olivat ruotsinkielisiä ja että\nvanhempana uuden kielen oppiminen on vaikea ja aikaa vaativa asia.\nEneberg oli kuitenkin liian perusteellinen tyytyäkseen olemaan\nainoastaan mieleltään fennomaani. Nähtävästi hän noin 1864--66 alkoi\nerityisellä innolla opetella suomea, ja että hän siinä edistyi,\nhuomaa niistä runoelmista, jotka merkittynä \"K. F. E.\" painettiin\nKirjallisen Kuukauslehden tammi- ja helmikuun vihkoihin 1867. Kaksi,\n\"Aamu\" ja \"Tahdoin\", on alkuperäistä,[63] kolmas, \"Varpunen\", on\nsuomennos Catullon mukaan. Näytteeksi otan tähän seuraavat säkeet\ntoisesta näitä mainituita:\n\n    Tahdoin myöskin -- sepä ensi,\n    Viimeinenki haluni\n    Laulun henkee, minne lensi,\n    Aina johtaa jalosti;\n    Tahdoin kieltä kaikkuvaista\n    Laulu-innon laineilla\n    Soinnutella, suomalaista\n    Mieltä siihen runoilla.\n\n    Tahdoin -- mit' on tahdostani?\n    Lehti on se leuhova,\n    Maahan heikkoudestani\n    Kohta, kohta vaipuva;\n    Mut sen tiedän, kuinka toisin\n    Kohtaloinki laaditaan,\n    Riistää rinnastani mä voisin\n    Syämen eestä Suomenmaan.\n\nMuodon ja soinnun puolesta ovat nämä suomalaiset melkoisesti\nEnebergin ruotsinkielisistä runoista jälessä, mutta jos niitä vertaa\nmuihin samanaikuisiin, niin on myönnettävä, että huonompiakin\npainettiin. Loppusointujen köyhyys oli silloin suuri.\n\nPaitsi kirjoista koetti Eneberg käytännöllisestikin perehtyä\nsuomenkieleen. Mikäli yliopiston kirjoista voi päättää, vietti\nhän sekä talviset että kesäiset väliajat 1863--64 Kokemäellä ja\nkesäkaudet 1866 ja 1868 Hausjärvellä, edellisellä paikkakunnalla\nkotonaan ja jälkimäisellä Erkkylän tilalla kotiopettajana v. 1865\nkuolleen sijaiskanslerin, parooni J. R. Munckin perheessä. Näinä\naikoina hänellä siis asuen suomenkielisillä seuduilla oli tilaisuus\nkuulla suomea puhuttavan ja itsekin sitä harjottaa, mutta vasta\nkesällä 1869 hän vartavasten lähti Keuruulle oppimaan kielen\npuhumista. Kesän alkupuolella hän kyllä oleskeli muutamia viikkoja\nNärpiössä, mutta sitte hän noudatti V. Löfgrenin innokasta kehotusta\ntulla Keuruulle, jossa ystävä lupasi vastata hänen toimeentulostaan.\n\"Sinä et saa mennä hukkaan suomalaisuuden asialta. Sillä ei ole\nvaraa menettää ainoatakaan ystäväänsä.\" Palattuaan Helsinkiin Tullus\n1/10 1869 kirjoitti Waldemar veljelleen, joka oli enon luona Lohjalla\n(hän oli jo kihloissa serkkunsa, nti Martha von Knorringin kanssa):\n\"Oloni Keuruulla oli miellyttävä. Varsinkin oli sikäläinen pappila\nhauska paikka, ja ukko Bergroth oli erittäin kohtelias Löfgreniä\nja minua kohtaan. Suomea olen myöskin oppinut, toisten arvostelun\nmukaan, sangen hyvin.\" Tullen yhdessä Helsinkiin Tullus ja Löfgren\nasettuivat asumaankin yhdessä Mariankadun 18:aan. -- Todistuksena\nEnebergin suomalaisista harrastuksista mainittakoon vielä, että hän\nWaldemarille kertoo: \"Löfgren ja minä kuulumme 'Vänrikkeihin' ja\notamme osaa kokouksiin kerran viikossa. Olen epätoivoisesti tehnyt\ntyötä suomentaessani Porilaisten marssia.\" Tämä tietää, että Tullus\noli mukana siinä piirissä, joka yhteisesti tarkasti ja korjasi\ntoisen tai toisen tekemiä Vänrikin tarinain suomennoksia, siten\naikaansaadakseen täydellisen käännöksen laulusikermistä. Muita\njäseniä olivat J. Krohn, Paavo Cajander, Antti Törneroos (Tuokko),\nK. Slöör, K. Suomalainen, D. E. D. Europaeus ja Yrjö Koskinen. --\nMyöskin liittyi Eneberg tänä syksynä perustettuun Suomalaiseen\nSeuraan, jonka ensimäisestä kokouksesta hän 25/11 kirjoittaa, että\nse olisi ollut hauska, jollei Ahlqvist olisi esitelmäkseen valinnut\nainetta, joka ei sopinut tilaisuuteen. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTenttinsä Tullus alotti syyslukukaudella 1866; julkinen\nfilosofiankandidaattitutkinto oli 27/5 1868. Hän sai latinassa,\nkreikassa ja itämaisissa kielissä laudaturin sekä suomenkielessä\nja progradu-kirjoituksessa cum lauden; lopputulos oli 16 ääntä\nja arvolause maxime dignus. Seuraavana keväänä hänet vihittiin\nmaisteriksi.\n\n\n\n\nII\n\nEneberg runoilijana.\n\n\nEdellisessä olen maininnut Enebergin runolliset julkaisut. Nyt on\nlyhyesti puhuttava niiden laadusta.\n\nRunoelmat osakunnan käsinkirjoitetussa lehdessä v:lta 1861 ovat\nniin kehittymättömiä, että tekijä ei ottanut niitä julkaisemaansa\nrunokokoelmaan. Sitä vastoin ovat Joukahaisessa 1864 julkisuuteen\ntulleet sepitelmät sekä sisällyksen että muodon puolesta varsin\nkypsiä; sanonta on yksinkertaisen selvää ja soinnukasta ja tunnelma\nvoimakas. Ilmeisesti oli runoilija suuresti kehittynyt kuluneena\nkolmena vuotena.\n\nTietenkin oli Tullus jo ennenkuin hän painatti nämä lyyrilliset\nrunot ryhtynyt suurempaan runoteokseen, kertomarunoelmaan \"Karin\",\njonka hän syyslukukautena 1864 luki ääneen Arkadiayhdistyksessä.\nEpäilemättä oli toverien arvostelu rohkaiseva, koska runoilija\nhelmikuulla 1865 uskalsi käydä Fredr. Cygnaeuksen luona lukeakseen\nsen tämänkin kriitillisen auktoriteetin kuultavaksi. Hänkin kiitti\nrunoelmaa ja kehotti tekijää viemään käsikirjoituksensa painoon.\nSen kertoi Tullus salaisuutena Mutterille (K. J. Gummerus) 21/2\ntavatessaan hänet \"Lukuyhdistyksessä\", ja keväällä \"Karin\" ilmestyi\nkirjakauppaan 90 sivua sisältävänä vihkona.\n\nTämä kuusimittasäkeisiin sepitetty runoelma käsittelee aihetta, joka\nläheltä liittyy kansan muistotietoihin Närpiön ja naapuripitäjien\nruotsalaisten talonpoikien noususta venäläisiä valloittajia vastaan\nkesällä 1808 ja heinäkuussa Finbyn sillalla tapahtuneesta kahakasta.\n-- Yöllisessä kokouksessa talonpojat päättävät vangita taloihin\nmajoitettujen kasakkain päällikön, nuoren luutnantin. Karin,\n18-vuotias tyttö, kuulee tämän ja ilmaisee puoleksi tiedottoman\nrakkauden viettelemänä hänelle vaaran, niin että hän pääsee pakoon.\nKun tytön sulhanen, Henrik, saa tietää rakastettunsa kavalluksen,\nliittyy hänkin kapinallisten joukkoon, ja samoin tekee Karinin\nisäkin, Erik vanhus, siten pelastaakseen nimensä kunnian. Vasta nyt\nonneton tyttö käsittää, mitä hän on tehnyt, ja hän rientää etsimään\nisäänsä ja sulhoansa. Karin saapuu sillalle kahakan alettua ja\nhuomattuaan rakkaansa keskellä veristä ottelua hän syöksyy esiin\nruumiillaan suojellakseen isäänsä. Luutnantin ampuma kuula lävistää\nKarinin rinnan, sitte kaatuu vanhuskin ja viimeksi Henrik, sitä ennen\nkuitenkin surmattuaan vihatun kilpailijansa.\n\nKertomus on selvin piirtein sommiteltu ja tekijän keksimä\nrakkausjuttu sangen taitavasti punottu yhteen historiallisten\ntapahtumain kanssa,[64] niin että lukija mielenkiinnolla seuraa\ntoiminnan vaiheita. Siinä on runoelman pääansio sekä sen ohella\nkansanelämän (m.m. juhannuspäivän vietto toisessa laulussa) ja\nluonteiden kuvauksessa, joista Erik vanhus on etupäässä merkittävä.\nSuhteellisesti heikompi on itse runollinen esitys. Vakavuutta ja\ntunnetta siinä kyllä on, mutta ei mainittavasti sattuvia, loistavia\nvertauksia eikä lentoa, päinvastoin tuntuu sanonta paikoittain\nkankealta. Kieleltään enemmän kuin sommittelultaan \"Karin\" siis\nosottautuu nuoruudenluomaksi, ja se on sitä huomattavampi, kun\nrunoilijan julkisuuteen tulleet lyyrilliset runoelmat ovat muodon\npuolesta taiteellisesti kehittyneempiä. Kaikessa tapauksessa oli\nrunollinen kertomus aikanaan jotenkin harvinainen tuote nuoren\nylioppilaan kädestä, ja sentähden se saikin osakseen paljon\ntunnustusta. Aine samoin kuin muotokin johtivat lukijan odottamaan\nilmeisiä vaikutelmia Runebergistä, mutta arvostelijat myönsivät, että\nteos oli itsenäinen, sillä siinä ei ole huomattavissa lauseita eikä\nsanoja, jotka viittaisivat suureen edelläkävijään.\n\n\"Karinin\" ilmestyttyä tekijä luettiin ajan lupaaviin\nrunoilijanalkuihin, ja lupaaviksi kiitettiin hänen lyyrillisiäkin\nrunoelmiaan. Kun Kaarlo Bergbom Kirjallisessa Kuukauslehdessä\narvosteli \"Axet\" albumia, lausui hän: \"Nuoremmista, tuntemattomista\nrunoniekoista K. F. E. mielestämme herättää toiveita. Hänen\nrunottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä\nsurumielisyys on tunteellisen sydämen synnyttämä; se on oikea,\nalkuperäinen, suomalainen eikä muiden runoilijain nuotteja myöten\nviritetty.\" --\n\nKesällä 1868 Eneberg arvatenkin kirjoitti esitelmän, jonka hän piti\nsaman vuoden Porthaninjuhlassa -- ensimäisessä, jonka pohjalaiset\nviettivät sen jälkeen kun osakunnat jälleen olivat tulleet\nvirallisiksi -- ja joka nimellä \"En bild ur Arabernas äldre poesi\"\nseuraavana vuonna painettiin Joukahaiseen VI. Aineekseen hän oli\nvalinnut vanhan arabialaisen runoilijan, Amrulkaisin, elämän ja\nrunoilun, ja viehättävä on se kuva, minkä nuori orientalisti on\nluonut erämaan laulajasta, joka \"ei ainoastaan ollut runoilija\nkuninkaitten kesken, vaan myöskin kuningas runoilijoitten kesken\".\nMutta esitelmällä ei ole arvoa ainoastaan todisteena siitä, että\ntekijä oli hyvin perehtynyt arabialaiseen kirjallisuuteen ja\nkulttuuriin, vaan myöskin näytteenä hänen runollisesta kyvystään.\nSiinä on näet lukuisia taitavasti ja aistikkaasti laadittuja\nruotsinnoksia Amrulkaisin runoelmista. Sanalla sanoen esitelmä on\nhuomattavimpia, mitä pohjalaisten vuosijuhlissa on pidetty.\n\nPaitsi suomalaiskirjallisia harrastuksia, jotka ennen on mainittu,\nja tieteellisiä, joista alempana on puhuttava, kiinnitti Enebergin\nmieltä syksyllä 1869 hänen lyyrillisten runoelmiensa painattaminen.\nMahdollisesti oli hän yhdessä Nervanderin kanssa päättänyt asian,\nainakin tapahtui, että kumpikin julkaisi valikoiman runoelmiaan\nmainitun vuoden jouluksi. Tullus kirjoitti siitä Waldemar veljelleen\n25/u: \"Nervanderin ja minun runoni lähestyvät ilmestymistään.\nEdelliset esiintyvät julkisuuteen 4:ntenä, minun 7:ntenä joulukuuta.\nOlen kirjoittanut uuden omistuksen.\"\n\n_\"Dikter af K. F. Eneberg\"_ käsittää 102 sivua ja sisältää 36\nrunoa. Ensimäinen on erittäin lämpimästi ja ihailevasti sepitetty\nomistusruno \"Säkenien\" runoilijalle August Ahlqvistille. Tämä runo\nja kunnioituksen osotus, jota runokokoelman omistaminen hänelle\ntiesi, näyttää tehneen syvän vaikutuksen vanhempaan runoilijaan. Sitä\ntodistaa Ahlqvistin kiitoskirje,[65] jonka otan tähän sanasta sanaan:\n\n    \"Armas Veljeni!\n\n    Käydessäsi eilen illalla luonani ja jättäessäsi mulle kappaleen\n    kauniita runoelmiasi, oli minulla ajatukset niin kiinni siinä\n    proosallisessa asiassa, jota silloin toisen vieraani kanssa\n    toimitin, ett'en huomannutkaan sitä suurta kunniaa, jonka olet\n    minulle tehnyt omistamalla minulle tämän runoelma-vihkon. Se\n    on kunnia, jota minä vähäisilläni Säkenilläni en ole ansainnut\n    enkä koskaan toivonut. Ole kiitetty sydämestäni, armas Veljeni,\n    tästä ystävyyden osoituksesta! Sinä olet vielä nuori; Sinulla\n    on koko ikä vielä edessäsi. Tähän katsoen on se todenmukaista,\n    että Sinä voit, jos vain pidät päälle, tehdä paljon runoudessa.\n    Vaan pitääkö Sinun mestarintaitosi kielenkäyttämisessä,\n    alkuperäisyytesi ja hienoutesi tunteissa, pitääkö nekin vielä\n    mennä uhriksi tahi maksuksi meidän Ruotsista saamastamme\n    sivistyksestä? Eikö tämä velka koskaan kuittaudu? Tämä kysymys\n    tulee minulle aina mieleen, kuin näen meillä jotain kelvollista,\n    joka voisi olla _Suomeksi_, tulevan ulos _Ruotsiksi_.\n\n    Tätä elä kuitenkaan pidä nuhteena, vaan toivon lausumana, sen\n    toivon, että näkisin Sinun vielä suomalaisen runouden alalla\n    käyttäväsi suurta lahjaasi ja erinomaista taitoasi.\n\n                    Kunnioittamalla veljesi ja ystäväsi\n                                  A. Oksanen.\"\n\n    7 p. Jouluk. 1869.\n\nLukiessaan nämä rivit ei voi olla muistamatta, että Ahlqvist\nitse Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa 1875 ja sitte seuraavana\nvuonna pitkässä sanomalehtitaistelussa suurella voimalla puolusti\nkiitollisuudenvelan merkitystä ja vaatimuksia. Tämä kirje todistanee,\nettä hänen eristäytymisensä muista suomenmielisistä 1870-luvun alussa\nsai hänet edustamaan kantaa, joka alkuaan ei ollutkaan hänen omansa.\n\nAhlqvistin kiitoslauseet Enebergin runoista eivät olleet aivan\nliioiteltuja. Muodoltaan ja sisällykseltään ne näet yleensä ovat\ntäyskelpoista tavaraa. Sillä joskin niistä silloin tällöin on\nkuulevinaan Runebergin tai Stenbäckin tai Topeliuksen jälkikaikua,\nei niiltä sentään voi kieltää alkuperäisyyttä eikä tunnetta.\nNoiden suurten runoilijain sanonta ja säkeiden sointu olivat niin\naikalaisten mieleen painuneet, että nuoren runoilijan oli vaikea\nkokonaan niitä välttää. Ainoastaan aikaa myöten olisi Enebergin\nrunoissa havaittava omituinen, vakava, surunvoittoinen sävy ehkä\nkehittynyt täysin omaperäiseksi esitystavaltaankin.\n\nSeitsemän ensimäistä on isänmaallisia. Niistä mainitsen runot\n\"Österbotten\", luettu Porthaninjuhlassa 1865, \"Hvad lider tiden\",\nriemumaistereille 1869 vuoden maisterinvihkiäisten päivällisissä, \"I\nsorgens tid\", joka tarkottaa nälkävuosia, ja \"När jag hvilar under\nkullen\", joka ehkä on kaikkia muita kauniimpi koko vihkossa. Muistan\nhyvin runoelmain ilmestymisajalta, että se enimmin ihastutti meitä\nnuoria, ja vielä tänä päivänä se liikuttaa minua, varsinkin kun\najattelen missä ristiriidassa se on runoilijan kohtalon kanssa. Se\nalkaa:\n\n    När jag hvilar under kullen\n    Vid min trogna moders barm\n    Och på blommorna i mullen\n    Sommarvinden fläktar varm,[66]\n\nsilloin on toisin isänmaassa, hän jatkaa, mutta itse täytyy hänen\nvirua haudassaan näkemättä elämän rantaa. Ja hän kuvittelee, miten\nharrastukset ja ajatukset ovat muuttuneet, miten yhteiskuntamuodot\nehkä ovat hajonneet, miten autiot maat ja metsät on valloitettu\nviljelykselle ja edelleen:\n\n    Detta språk, som gerna klingar\n    Än i Finlands dalar, skall\n    Kanske sänkas utan vingar\n    Evigt då i glömskans svall.\n\n    Och en sång kanhända stiger\n    På det skönsta tungomål,\n    Som det finska folket viger\n    Till dess lefnads högsta mål.\n\n    Utan smärta dock jag hvilar\n    Dervid under kullen än,\n    Lyssnar blott, hur jublet ilar\n    Under dagen öfver den.\n\n    Men en gång, en gång jag gerna\n    Dock ur grafven stode opp,\n    För att helsa Finlands stjerna,\n    För att se dess ljusa lopp:\n\n    Då, när ned från bergen svallar\n    Högt vår lefnads högsta ord,\n    När kring Saimas strand det skallar:\n    Fri är våra fäders jord![67]\n\nSitten seuraa aiheeltaan vaihtelevia runoja. Joukahaisessa\nilmestyneisiin ballaadeihin pettyneestä rakkaudesta, \"De klaraste\nögon\" ja \"Dansen\", on tullut vielä yksi samanaiheinen, \"Skön Anna\";\nmäärättyyn paikkaan kohdistuva runo, ainoa laatuaan, on \"Erkylä\"\n-- vieno maisemakuva kesäyön himmeässä valossa --; lapsuus- tai\nnuoruusajan vaikutelmiin nojaavat \"Ett minne\" ja ennen mainittu\n\"Jag vet en hamn\"; toiset niinkuin \"Mitt hjertas fröjd\", \"Serenad\"\ny.m. laulavat onnellisen lemmen iloa ja toiset taasen, \"Kärlekens\nblommor\", \"Ensam är smärtornas son\", \"Ej tänder sig hoppet ännu\nengång\" j.n.e. sydämen pettymystä. Yleensä huomaa, että runoelmat\nvihkon loppupuolella ovat surumielisempiä, joko niissä on viittaus\nsurun syyhyn taikka ei. Yksi näitä, \"Öknen\", näyttää syntyneen\nitämaanmatkaa kuvitellessa. Otan sen tähän:\n\n      Långt fjerran, långt!\n    I ödsliga öknens rymd,\n      Der vandrar jag.\n      All grönska är\n    Kör spanande ögat skymd,\n      Och qvalmig dag\n    Mot kinderna trycker sin brännande hand\n    Och böjer mig ned i den glödande sand.\n\n      Hur ödsligt tomt!\n    Dock nej, o hvad sällsam syn:\n      En fogel far\n      Der långt, der långt\n    Vid ändlösa himlens bryn.\n      Ack ja, han far!\n    Der borta han finner sin älskade väl --\n    Farväl, o du lyckliga fogel, farväl!\n\nRunoelmassa \"Sorgens makt\" runoilija taistelee mustaa haamua vastaan,\njoka yöllä on laskeutunut hänen päälleen, ahdistaakseen häntä,\niskeäkseen hampaansa hänen sydämeensä ja pitääkseen häntä erillään\nelämän iloista ja rakkauden loistosta; miten turhalta taistelu\nnäyttääkin, hän uhmaillen tahtoo sitä jatkaa vihdoin voittaakseen\nikuisen ilon ja rauhan. Sen jälkeen tulee kolme Stenbäckin tapaan\nyksinkertaista, sydämen pohjasta lähtenyttä uskonnollista runoa,\nkokoelman viimeiset.\n\nEhdottomasti piilee runoelmien takana syvästi tunnetutta elämän\nkokemuksia, jopa aavistaa romaanin, jossa rakkauden onni on ollut\nyhteinen kahdelle nuorelle sydämelle, mutta jossa, niinkuin elämässä\nusein sattuu, samainen onni on kohdannut vastuksia -- runoelmista\npäättäen -- suuria ja epätoivoisia. Lähteeni eivät sisällä monta\nviittausta näihin seikkoihin. Kumminkin otan eräästä kirjeestä Karin\nsisarelle seuraavat rivit, jotka sisältävät veljen vastauksen sisaren\ntiedusteluihin: \"Kihloissa en ole. Mutta jos kysyt, aionko minä mennä\nnaimisiin erään tietyn henkilön kanssa, niin minä vastaan: aion!\nJos kuitenkin lähes kymmenen vuotta vanha harrastukseni, joka jo on\nvoittanut lukemattomia esteitä, ei menestyisi, niin on paras, että\nme [Karin ja Tullus] ajoissa koetamme asettua asumaan yhdessä, niin\nettemme kuitenkaan eläisi aivan erakkoina vanhoilla päivillämme.\"\n-- -- Kirje on päivätty Helsingissä 12/4 1874 ja on siis siltä\nvuodelta, jolloin hän lähti viimeiselle matkalleen. -- Eneberg ei\nolisi ollut se herkkä tunneihminen, joka hän oli, jollei suhde, joka\ntiesi että hänen maallisen elämänsä tärkein onnenkysymys yhä väikkyi\nkysymysmerkkinä hänen sisällisen katseensa edessä, olisi hänen\nmieltänsä painanut. Vaikka hän kirjeissään omaisilleenkaan tuskin\nmuuta kuin viittauksin on puhunut asiasta, huomaa kuitenkin monesta\nsanasta, monesta käänteestä, miten se varsinkin ajoittain himmensi\nhänen elämäniloansa.\n\nSiihen mitä tässä on mainittu päättyi Enebergin runoilu. Miksi niin\nkävi, sen näkee seuraavista sanoista, jotka hän 8/12 1870 kirjoitti\nLeipzigistä sisarelleen: \"Runous ja tiede eivät viihdy oikein hyvin\nyhdessä. _Nyt_ täytyy edellisen levätä. [Ystävä ja työtoveri, parooni\nVictor von] Rosen on tahtonut oppia ruotsia. Me olemme pari kertaa\nyrittäneet sitä. Muun kirjallisuuden puutteessa olemme lukeneet\nrunojani. Merkillistä oli, että hän niin paljon piti niistä ja pyysi\nminua välttämättömästi jatkamaan. Luulen kuitenkin, että minä jätän\njatkamisen sinulle. Varmaankaan en erehtyne siinä, että sinä vielä\ntulet kirjoittamaan jotakin maailmassa; sillä elämäsi ja luonteesi\nviittaavat sinnepäin. -- Kumminkin, suoraan sanoen, työ on parempi\nkuin runous. Jos olet löytänyt tyydytystä työstä, niin älä koskaan\nsulje sitä lähdettä.\" --\n\n\n\n\nIII.\n\nUlkomaanmatkat 1870-71.\n\n\nEnebergin tieteellisistä harrastuksista ja opintomatkoista,\njotka muodostavat toht. Holman kirjoituksen pääaineksen,\nsisältävät käytettävinäni olevat kirjeet erinäisiä, osaksi sangen\nmieltäkiinnittäviä lisäpiirteitä.\n\nNiinpä on varma asia, että Eneberg tultuansa filosofiankandidaatiksi\noli päättänyt valmistautua jumaluustieteelliseen professorinvirkaan\nA. W. Ingmanin seuraajaksi. Näin sanoo V. Löfgren eräässä kirjeessä\n(24/5 1870), jossa hän kehottaa ystäväänsä luopumaan itämaalaisista\ntuumista (joista tämä Pietarista päin oli kirjoittanut) ja pysymään\nentisessä päätöksessään. Eneberg itse taasen kertoo Waldemar\nveljelleen 1/10 1869, siis vähän sen jälkeen kun oli Keuruulta\npalannut: \"Opintoni ovat jotenkin edistyneet. Olen lukenut 4\nMooseksen kirjaa ja isomman osan Jesaiasta. Olen vähin miettinyt,\neikö minulle olisi suureksi hyödyksi lukiessani kerätä aineksia ja\nsitte kirjoittaa väitöskirja, joka koskisi jotakin kieliopillista\nseikkaa seemiläisissä kielissä. Olen alkanut vähän ottaa selkoa\nSyyrian kielestä y.m. -- Tötterman ja Johansson menevät molemmat\nsamaan suuntaan.\" -- Lähes pari kuukautta (25/11) myöhemmin hän\nkirjoittaa: \"Lagus on tähän saakka menestyksellä puoltanut venäläisiä\ntuumiani [s.o. pyrintöä päästä harjottamaan opintoja Pietariin].\nNäinä päivinä hän lähettää kirjeen Pietariin, varustettuna Kothenin\nsuosituksella.\" -- Näistä tiedoista päättäen Eneberg lähtiessään\nPietariin tuskin oli ehdottomasti luopunut aikeistaan pyrkiä\njumaluustieteelliseen tiedekuntaan (sillä kyllä kai hän olisi\nilmottanut sen ystävälleen ja asuintoverilleen, Löfgrenille), mutta\ntoiselta puolen on selvää, että Lagus tahtoi, että hän pysyisi\norientalistina, ja siinä tarkotuksessa ajoi hänen asiaansa. Saattaa\nsiis olettaa, että Enebergin lopullinen antautuminen \"itämaisen\nkielentutkimuksen palvelukseen\" johtui osaksi hänen varhaisesta\nsyventymisestään arabian kieleen, osaksi ja kenties pääasiassa\nLaguksen kehotuksista ja lupaavista kuvitteluista. Että niin oli\nlaita, todistavat muutamat muutkin kirjeissä tavattavat lauseet.\nVähän sen jälkeen kun Eneberg oli asettunut Pietariin, Lagus (18/2\n1870) kirjoittaa hänelle: \"Sinun pitää Pietarissa ankarasti puolustaa\norientaalisen professuurin välttämättömyyttä yliopistossamme siinä\nmielessä, jossa tiedät minun harrastavan sitä, sillä muista:\n\n    \"Res tua tunc agitur etc.\" --[68]\n\nJa s.v. (8/12) mainitsee Eneberg Leipzigistä Karin sisarelleen:\n\"Ennen olin hyvin epätietoinen tulevaisuudestani. Sitten kun erosin\nsinusta, on Lagus osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti uskotellut\nminulle semmoisia näköaloja, että alan luottaa siihen, että ei anneta\nminun nähdä nälkää. Todennäköisesti olen saava semmoisen paikan\nHelsingin yliopistossa, että tulen toimeen, enkä silloin enempää\npyydä.\" --\n\nOhimennen mainittakoon, että Laguksen kirjeet molemmilla Enebergin\nmatkoilla yleensäkin vahvistavat sitä käsitystä heidän keskinäisestä\nsuhteestaan, jonka otteet antavat. Lagus seurasi nuoremman\n\"tutkijatoverinsa\" harrastuksia mitä suurimmalla myötätunnolla,\npuhumatta siitä, että hän varusti hänet suosituskirjeillä\nulkomaalaisille orientalisteille. Eneberg puolestaan oli kyllä\nkiitollinen siitä ja teki myöskin suosijalleen melkoisia\nvastapalveluksia. Niin hän esim. Pietarissa ja Leipzigissä vaivojaan\nsäästämättä kirjastoista y.m. keräsi Lagukselle tietoja Erik\nLaxmanista, jonka elämäkertaa tämä valmisteli. Laxman oli hänestä\n\"ihana rinnakkaishahmo Castrénille niinkuin Forskål Wallinille\".\n\nSaatuaan 2000 mk n.s. kanslerinvaroja ja vietettyään uudesta vuodesta\nkolme viikkoa Närpiössä ja toista viikkoa Helsingissä Eneberg\nhelmikuun ensi päivinä 1870 lähti Pietariin. Siellä Aug. Hagman ja\nJohannes Gripenberg[69] ottivat hänet vastaan yhteiseen asuntoonsa\nja opastivat hänen ensi askeleitaan suuressa kaupungissa. Sittemmin\nhän asui erillään, mutta maaliskuulla (s.o. jo ennen kuin Gripenberg\nhuhtikuun alussa oli matkustanut pois) hän palasi heidän luokseen\nja jäi sitte Hagmanin asuintoveriksi.[70] Esiteltyään itsensä\nSchiefnerille ja Chwolsonille, antaen edelliselle O. Donnerin ja\njälkimäiselle Laguksen laatiman suosituskirjeen, hän sai tarpeellisia\nneuvoja töihinsä nähden ja alkoi sitte Chwolsonin johdolla lueskella\nsyyriaa, arabiaa ja hepreaa.\n\nVieras ympäristö pakotti Enebergin myöskin opiskelemaan uudempia\nkieliä. Saksaa hän Chwolsonin arvostelun mukaan puhui paremmin\nkuin Strandman ja Tötterman, ranskaa hän olisi mielellään oppinut,\nmutta koska Kothen oli vaatinut, että hänen tuli oppia venäjää, ja\nhän piti sitä uuden matkarahan saamisen ehtona, koetti hän siihen\nperehtyä, joskin huonolla menestyksellä; muuten hän sanoo itse\nasiassa puhuneensa suomea enemmän kuin vieraita kieliä. -- Ylipäätään\nEneberg huonosti viihtyi Pietarissa. Ajatellen kesän viettoa siellä\nhän kirjoittaa: \"Tosin tulee minulle ikävä, mutta mitä sille tekee?\n-- Uskallan tuskin tunnustaa, kuinka ikävä minulla usein on.\nLuonteenlaatuni ei sovi Pietariin. Joskus koetan kyllä olla niinkuin\ntoiset, mutta ei se aina auta. Vaikeaa on alussa oppia kantamaan\nkaikki huolensa sisässään.\"\n\nTodellisuudessa Eneberg ei jäänytkään Pietariin kesäksi. Jo\ntoukokuulla hän mietti Suomeen muuttamista -- ehkä Riihimäelle, jota\nhän arveli sopivaksi paikaksi sentähden, että sieltäpäin olisi mukava\nkäyttää Yliopiston kirjastoa. En kuitenkaan tiedä, oliko hän sinne\nmuuttanut vai oliko hän Pietarissa, kun ilmaantui aivan erikoinen syy\npalata kotimaahan, jopa Närpiöön asti. Hän sai näet tiedon vanhan\näidin sairastumisesta, ja sen johdosta hän riensi häntä tapaamaan\nja olikin läsnä, kun äiti kuoli 4 p. heinäkuuta. Sen jälkeen hän\nWaldemarin y.m. sisarusten kanssa oleskeli muutamia viikkoja\nTrutörnilla, mutta elokuulla Tullus jälleen oli Helsingissä, mistä\nhän kirjoittaa veljelleen ja sanoo asuvansa samassa talossa kuin\nV. Löfgren, vaikkei yhdessä hänen kanssaan, vaan rouva Palmqvistin\nluona samannimisen talon ylimmässä kerroksessa. Pietariin hän palasi\nsyyskuun alussa.\n\nTultuaan siihen käsitykseen, ettei Pietari tarjonnut hänelle\nerikoisia edistysmahdollisuuksia, Tullus oli päättänyt muuttaa\nLeipzigiin. Hän oli sitä varten saanut 3000 markan apurahan ja\nvalmistautui nyt matkustamaan Saksaan. Siinä mielessä hän kirjoittaa\nsisarelleen (26/10): \"Alkaa vähän tuntea olevansa kuin taivaan lintu\nilman satamaa -- mutta siihenkin voi tottua. Maailma näyttää kesästä\nlaskien paljon muuttuneen -- mutta jos me kukin teemme voitavamme,\nei meidän kuitenkaan tarvitse tuntea katkeraa surua. -- -- Minun on\nnyttemmin vaikea sanoin antautua tunteiden alalle. Tulee parhaiten\ntoimeen kaikkien ihmisten kanssa, jos on tunteellinen niin, ettei\nkukaan sitä näe. Ainakin sen on Pietari minulle opettanut. -- -- Älä\nsentään luule, etten minä pidä sinusta niinkuin aina.\" -- --\n\nMarraskuun alussa Tullus lähti Leipzigiin. Matkastaan sinne ja\nolostaan siellä hän on, niinkuin ennen Pietarista, kirjoittanut sekä\nWaldemarille että Karmille, ja otan tähän kummankin kirjeistä kohtia,\njotka tuntuvat kuvaavilta ja mielenkiintoisilta:\n\nVeljelle Tullus kirjoittaa Leipzigistä (8/11): -- \"Wilnaan saakka\noli seurassani enimmäkseen juutalaisia, Preussin läpi sotamiehiä ja\nrekryyttejä, jotka matkustivat sotaan ja olivat sangen hupaisia.\nPari täytti niin ahkerasti kenttäleiliänsä, että he eräällä asemalla\njäivät junasta. Berlinissä viivyin päivän. Loistokkaisuudessa\nBerlin ei ole Pietarin veroinen, mutta miellyttävämpi se on. --\nSunnuntaiaamuna tulin tänne. -- Tänään olen kirjoitettu yliopistoon,\nolen saanut rehtorin kädenpuristuksen, yliopiston statuutit ja lipun,\njoka vapauttaa minut muista viranomaisista kuin yliopiston. -- Tunnen\nolevani kovin yksin täällä. [Parooni von Rosen ainoa tuttava.]\nJos mielentilani olisi entinen, tulisin varmaan sairaaksi sulasta\nikävästä; mutta minä olen, Jumalan kiitos, voimistunut, niin että\nmenestyn, kun vain saan ruokaa ja juomaa.\" --\n\nPian Tullus alkoikin hyvin viihtyä Leipzigissä. Hänen onnistui saada\nhyvä asunto vanhan, kiltin rouvan luona, joka elähtäneen tyttärensä\nkanssa hoiti häntä mitä ystävällisimmin, ja sitte hän pääsi työhön\nkäsiksi ja teki tuttavuuksia. Sisarelleen hän kirjoittaa (15/11):\n\"Kyllä minä paljon kaipaan äitiä, ja kaipaukseni on senlaatuinen,\nettei se vähene; mutta elämällä on vaatimuksensa ja työtä on\ntehtävä -- se on kumminkin pääasia.\" -- Ja edelleen (8/12): \"On jo\nmyöhäinen ilta. Tulen juuri pelkkien orientalistien ja Fleischerin\noppilaitten seurasta. Meillä on tapana joka torstai-iltana kokoontua\nerääseen n.s. Kneipeen ja yhdessä juoda pari lasia olutta ja samassa\nkeskustella asioista, jotka enimmin kiinnittävät mieltämme. -- Lähin\ntuttavani on parooni von Rosen. Hän on nuori ja tavattoman älykäs.\nTietojen hankkiminen on hänelle leikkiä. Fakkitietoja hänellä\nonkin enemmän kuin minulla. Mutta luullakseni on minulla kuitenkin\nlaajemmat yleistiedot. -- Luonteeltaan hän on avonainen, kelpo\nmies. -- Joka keskiviikkoiltana olen Rosenin ja erään unkarilaisen\njuutalaisen, todellisen neron, toht. Goldziherin kanssa dosentti,\ntoht. Kautschin luona, jolloin valmistaudumme Fleischerin luennoille.\nKautsch on nainut ja kunnon mies.\" --\n\nKuukauden lopulla (26/12) Tullus laajassa kirjeessä esittää\nveljelleen tulevaisuudensuunnitelmiaan. -- \"Eihän minulla oikeastaan\nole niin suurta toivoa, mutta Lagus on kuitenkin osottanut minulle\nsemmoisen uran, etten voi olla harrastamatta eteenpäin siihen\nsuuntaan. Hän kiinnittää suureksi osaksi minuun toivonsa itämaisen\nprofessorinviran uudestaan-elpymisestä ja arvelee, että meillä\npian on oleva kaksi orientaalista professuuria yhden sijasta\"\n-- s.o. vakinainen ja ylimääräinen, ja jommankumman ajattelee\nEneberg voivansa saada. Mutta työtä vaaditaan paljon. -- \"Kelpo\norientalistilla täytyy olla mahdoton lukeneisuus. Hänen täytyy\noikeastaan tuntea kaikki itämaiset kielet, joskin hän valitsee yhden\npääaineekseen. Niin kehotti minua Fleischer heti alussa lukemaan\npersiaa ja turkkia. Sitä olenkin tehnyt, ja varsinkin turkkia luen\nsuurella mielenkiinnolla. Kuitenkin tulee arabia pääkielekseni\nja seemiläinen filologia siksi aineeksi, johon tahdon suunnata\nkirjailijatoimeni, jos minulla on kykyä siihen. -- Työ on tullut\nminulle rakkaaksi, ja sitä aion jatkaa, niin kauan kuin Jumala suo\nminulle voimia.\"\n\nSisarelleen Tullus (7/1 1871) kuvaa juhlien viettoa vuoden\nvaihteessa: \"Rosen ja minä vietimme yhdessä jouluaaton juoden\nlasin huonoa Düsseldorfin punssia. Herttainen emäntäni yllätti\nminut pienellä joulukuusella ja joululahjoilla. Sain näet yhden\nparin huopatohveleita, pari suurta, hyvää kakkua ja -- arvaappas\nmitä? -- kolme kpl. yömyssyjä, senmuotoisia kuin meidän patalakit.\nLeipzigiläiset, niinkuin muutkin saksalaiset, nukkuvat aina kylmissä\nhuoneissa, ja _silloin_ tarvitaan semmoisia päähineitä. Olen minäkin\nkoettanut pari kertaa yöksi vetää myssyn korvilleni, mutta aamulla\nse on ollut ties missä. Uudenvuodenaattona Rosen ja minä myöskin\nolimme yhdessä. Isännällä on ravintola, jossa tarjotaan ainoastaan\nolutta. Siellä istuu herroja ja naisia kullakin olutmukinsa, ja elämä\non kaikin puolin siistiä. Siellä Rosen ja minäkin olimme katsellen\nyleisöä. Klo 12 tarjottiin isännän kustannuksella lasillinen\njonkunlaista bishofia, ja niin juotiin sydämellisesti uuden vuoden\nmalja.\" -- -- \"Eilen Rosen muutti minun luokseni asumaan. Me\nasumme sangen mukavasti, hiljaisesti ja rauhallisesti kolmannessa\nkerroksessa. Kummallakin on sohvansa, pöytä edessä, ja kirjahyllynsä.\nSellainen on opintoahjo, ja täällä on toden totta reippaasti työtä\ntehtävä, kun vain Jumala antaa voimia ja terveyttä. -- Rosen on\nnäöltään terve ja älykäs, ei oikeastaan kaunis, paitsi silmiä ja\notsaa. Hän on vaaleaverinen ja kalpea, minua lyhempi ja hintelämpi.\"\n--\n\nVasta maaliskuun keskivaiheilla Tullus jälleen kirjoitti omaisilleen.\nVaitiolon aiheutti toiselta puolen väsymätön työ, toiselta puolen\nseurustelu vanhan ystävän A. W. Jahnssonin kanssa, joka helmikuun\nalussa oli tullut Leipzigiin. Kirjeestä Waldemarille otan seuraavan\nkohdan (12/3): \"En voi luopua ajatuksesta matkustaa itämaille, ja\nsisin ajatukseni on, että minä tultuani tohtoriksi koetan saada\nstipendin sitä varten. Kielitieteellisessä suhteessa se olisi\nminulle hyvin tärkeää. -- Muuten on seemiläisen lingvistiikan laita\nmerkillinen. Suurimmilla orientalisteilla on siitä mitä tavallisimpia\nmielipiteitä [toisin sanoen: varsinaiset lingvistiset tutkimukset\nseemiläisten kielten alalla olivat silloin tuskin alullaan], ja\nminä huomaan, että juuri harrastukseni siihen suuntaan estää minua\npääsemästä likeiseen suhteeseen Fleischeriin. Siitä olen oikein\nmurheellinen, mutta en voi sitä auttaa; sillä eihän minua haluta\nuhrata elämääni arabialaisten käsikirjoitusten julkaisemiseen.\" --\n\nSamassa kirjeessä Tullus sanoo itsestään: \"minä kuulun kerran\nkaikkiaan niihin, jotka eivät voi huvitella yksikseen, mutta\nmyöskään eivät epäile liittyä seuraan\". Tämä selittää, miksi hän\nniin paljon nautti Jahnssonin seurasta. Jahnsson oli nimittäin hyvin\nyritteliäs, ja vaikka hän puhui huonosti saksaa, hän rohkeasti\nlähestyi saksalaisia jollakin naivilla suoruudella herättäen heissä\nmyötätuntoa ja luottamusta. Näin Enebergkin pääsi entistä enemmän\ntutustumaan saksalaiseen porvarissäätyyn, josta hän tunnustaa paljon\npitävänsä. Sillä välin ystävykset keskenään puhuivat latinaa, syystä\nettä Lagus oli kehottanut Tullusta välttämättömästi kirjoittamaan\nväitöskirjansa latinaksi ja että hänen senvuoksi täytyi myöskin\nvalmistautua puolustamaan sitä samalla kielellä.\n\nToukokuun loppuun saakka Eneberg oleskeli Leipzigissä. Koska minun\nei ole tarpeen puhua hänen opinnoistaan (joista Holma on tehnyt\nselkoa), otan hänen viimeisistä kirjeistään ainoastaan seuraavat\nrivit (sisarelle 25/5): \"Tulen siis eroamaan Rosenista, joka\nseitsemän kuukautta on ollut minulle uskollinen toveri, vaikkemme\nme, saksalaiseen tapaan, vielä sinuttelekaan toisiamme. Hän on\nhyvin tavaton ihminen: nuori, vilkas, varustettu mitä rikkaimmilla\ntaipumuksilla ja niin ymmärtäväinen ja varma olennossaan, että\ntuskin uskon minkään intohimon voivan häiritä hänen toimiaan. Eikä\nhän sentään ole uskonnollinen, vaan mitä terävin epäilijä. Hän\ntulee varmaankin kerran saamaan mainion sijan tieteen alalla, aivan\ntoisenlaisen kuin minä, joka, vaikka teenkin työtä voimieni takaa,\nkuitenkin pohjaltani olen ja pysyn runollisena haaveilijana. Rosenin\nmuotokuvan saat nähdä kahdessa painoksessa, ryhmässä, jossa minäkin\nolen, ja erikseen.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun lopulla tuli Kaarlo Bergbom sisarensa ja lankonsa,\nhäämatkallaan olevan Augusta ja Oskar af Heurlinin, kanssa\nLeipzigiin. Heidän ja Jahnssonin seurassa Eneberg lähti Dresdeniin,\njosta hän kirjoitti: \"Vasta täällä, kiitos olkoon Sixtiniläisen\nMadonnan, minäkin tunnen, että oikeaa taidenautintoa saattaa olla\nolemassa\", ja jossa päätettiin yhdessä tehdä huviretki Veneziaan.\nHetken ja parikin Tullus kustannusten vuoksi epäili, mutta tilaisuus\nja seura olivat harvinaisen otolliset. Hän kirjoitti ja pyysi\nWaldemarilta 200 mk lainaksi ja heittäytyi vapaaksi. --\n\nTämän matkan, josta jo ennenkin, kertoessani Bergbomista, olen\ntietoja antanut, on Tullus laajimmin kuvannut kirjeessä sisarelleen\n(Kielistä 21/6). Siitä otan joitakuita kohtia. München: \"Katolilainen\njumalanpalvelus, jossa Dresdenissäkin olin ollut, mutta jonka\ntäällä näin taikka oikeammin kuulin vielä puhtaammassa muodossa,\nvaikutti minuun paljon.\" -- Tyroli: \"Et voi kuvitella, mikä maa\nTyroli on. Suurenmoisempaa luontoa ei voi ajatella. Lumihuiput,\nvihannat vuorenrinteet, voimakkaat vuoripurot tekevät niin mahtavan\nvaikutuksen korvaan ja silmään yhdellä kertaa, että mykistyy\nhämmästyksestä ja ihailusta.\" -- Venezia: \"Oli niin outoa tulla\nVeneziaan, että melkein luovun kertomasta. Ei mitään vaunujen\nkolinaa, ei mitään tomua suuressa kaupungissa kirkkaimpana\nkesäpäivänä -- se oli sentään jotakin aivan uutta. -- Se oli ihanin\nkaupunki, minkä eläissäni saan nähdä. Kulku Canale grandella on\näärettömän hurmaava. -- Olin monta kertaa jumalanpalveluksessa\nSan Marcon kirkossa. En voisi ruveta katolilaiseksi, mutta jos\nsuoraan sanon ajatukseni, niin ovat katolilaiset, suuri enemmistö,\nhurskaampia kuin protestantit. Näin joka päivä niin monen Venezian\nkirkoissa suurimmalla hartaudella rukoilevan. Yli kaiken, mitä\nVeneziassa näin, asetan kumminkin dogien palatsin.\" -- Milano:\n\"Pietarin jälkeen on se loistokkain näkemistäni kaupungeista. Vaikka\nasetan Venezian paljon Milanon edelle, ei edellisessä kuitenkaan\nole kirkkoa, joka vastaa Milanon tuomiokirkkoa. Itse rakennuksessa\non hartautta. Tuntee oman mitättömyytensä ja Jumalan ihanuuden, kun\nastuu sisään.\" -- Lago maggiore: \"Järvi saarineen on kyllä kaunis,\nmutta luullakseni niitä kiitetään liiaksi. Me suomalaiset vaadimme\njotakin erinomaista tullaksemme siitä enemmän ihastuneeksi kuin\nsiitä, mitä meillä itsellämme on.\" -- Sveitsi: \"Lago maggioresta\ntulin Sveitsiin, jossa matkustin postivaunuissa. Lähes kolme tuntia\nnousin S:t Gotthardia, kävellen lumikinoksissa ja vuorenrinteitä ylös\nsekä jalkaisin että 'käsin'; hikoilin kauheasti, mutta saavuttuani\nhuipulle, jossa on ravintola, rupesi minua aika lailla palelemaan,\notin ryypyn, ja sitte alkoivat vaunut kiitää alaspäin. Kyllä\nSveitsi on ihmeteltävä, ja monta ihanaa näköalaa siellä silmälle\navautui. Kuitenkin vaikutti minuun Tyroli melkein voimakkaammin.\nVierwaldstätterjärvi, jota kuljin höyrylaivalla, oli kamalan kaunis.\nTultuani Luzerniin alotin rautatiematkani tänne\" -- Kieliin.\n\nItalianmatka teki, että Eneberg ei tullut käyneeksi Berlinissä,\njohon hän oli halunnut lähemmin tutustua, eikä Greifswaldissa,\njossa oli aikonut kuunnella prof. Ahlwardtin luentoja. Sitä vastoin\nhän Kielissä prof. Nöldeken luona vielä menestyksellä jatkoi\ntöitään väitöskirjansa hyväksi. Sieltä hän kirjoitti Waldemarille\nmuutamia sanoja matkansa merkityksestä yleensä (23/6): \"Kyllä\nulkomaanmatka kumminkin tekee hyvää. Vastoinkäymisiä tietenkään ei\nvoi kokonaan välttää, mutta se on vähäpätöistä verrattuna siihen\nyleiskatsaukseen ihmiselämään, jonka se tarjoo. Minulle on matka\nsitä paitsi merkinnyt niin paljon sen vuoksi, että se on tuottanut\nminulle selvän käsityksen tieteestä, jonka olen ottanut elämäni\nharrastukseksi. Enimmän osan ulkomaallaoloani olen tehnyt kelpo\nlailla työtä. Viime kuukaudet ovat enemmän kuluneet yleisiin\nmietiskelyihin. Nyt seuraa vielä ankara toimikausi ja sitte kotia.\n-- Vaikutelmani Leipzigistä ovat yleensä sangen hyviä. Fleischeristä\nerosin erittäin ystävällisesti. Fleischerin etevimpien oppilaitten,\nGoldziherin ja Rosenin, kanssa olen myöskin hyvissä väleissä. Rosen\non minulle todellinen ystävä, ja Goldziher, jota minä hänen ollessaan\nLeipzigissä kohtelin yhtä ylpeästi kuin hän kohteli minua, näyttää\nnyttemmin lämmöllä muistelevan 'der Scheik von Finland', joksi minua\nsanottiin. Hän on lähettänyt minulle valokuvansa j.n.e.\" -- --\n\nElokuun 1 p:ään Tullus viipyi Kielissä. Sitte hän matkusti\nKööpenhaminan, Lundin ja Tukholman kautta kotia. Varsinkin Ruotsia,\n\"tuota rakasta maata\", oli hän kauan halunnut nähdä, niinkuin usea\nlause kirjeissä todistaa. Se oli ulkomaista hänen sydäntään lähinnä;\nvahinko ettei ole kirjettä, josta näkisi minkä vaikutelman hän siitä\ntositeossa sai.\n\n\n\n\nIV.\n\nViimeiset vuodet kotimaassa 1871--74.\n\n\nMitä tulee näiden vuosien tieteellisen työn tuloksiin, nimittäin\nettä Eneberg joulukuussa 1872 lisensiaattiarvoa varten julkaisi\nensimäisen osan ja marraskuussa 1874 dosenttuuria varten toisen\nosan arabialaisia pronomineja koskevaa vertailevaa tutkimusta,\nsekä niiden arvosteluun, ei ole mitään tärkeää lisättävänä; sitä\nvastoin on tältäkin ajalta tietoja hänen yksityisestä elämästään ja\nmielentilastaan.\n\nOpettajatoimi normaalilyseessä -- ensi vuonna ruotsin- ja\nsuomenkielissä, toisena kreikassa ja ruotsissa -- vei paljon aikaa,\nniin että Tullus keväällä 1872 valittaa sentähden myöhästyneensä\ntieteellisissä puuhissaan. Mutta antoihan se toiselta puolen tuloja\nja tyydytystäkin. \"Oppilaani näyttävät\", hän kirjoittaa sisarelleen,\n\"olevan tyytyväisiä minuun, ja se ilahduttaa minua. On hyvä että\nkumminkin kelpaa johonkin.\" -- Luonnollisesti Tulluksella ei nyt\nenemmän kuin ennenkään ollut tapana usein näyttäytyä vanhojen\ntoverien ja ystävien seuroissa, joihin hän kuitenkin aina oli\ntervetullut. \"Kluuvin kahvilassa\" (1860-luvulla Kluuvikadun varrella,\nnykyisen Kämpin hotellin tontilla, 1870:n vaiheilla Aleksanterink.\n9:ssä ja v:sta 1873 saman kadun eteläpuolella, toisessa talossa\nMikonkadun kulmasta Ekbergille päin), pohjalaisten tunnetussa\nolopaikassa tavattiin Tulluskin -- harvemmin iltaisin, mutta 1872--74\nsäännöllisesti päivällisvieraana.\n\nJuuri näiltä vuosilta ja mainitusta kodikkaasta kahvilasta on\nminulla useimmat mieskohtaiset muistot Tullus Enebergistä. Tosin\nminä asuin vuonna 1871--72 Waldemar Enebergin kanssa Fabianinkadun\n4:ssä, Kasarmintorin kulmassa, mutta kun Tullus kävi meillä, istuivat\nveljekset enimmäkseen kahdenkesken puhuen omista asioistaan, ja\nminä pysyttelin huoneessani. Kluuvissa sitä vastoin oli seurustelu\ntavan mukaan yhteistä saapuvilla olevien kesken. Tulluksen olentoa\nleimasi aina vakava, mietiskelevä, alakuloinen ilme, joka oli\nsopusoinnussa hänen lyhyenlännän, tanakan ruumiinrakenteensa ja\ntasaisen liikkumistapansa kanssa. Hänen säännöllisen kauniissa\nkasvoissaan oli taajan, tumman tukan ympäröimä leveä otsa vallitseva,\nsilmät olivat avonaiset, kirkkaat, paksu huuliparta melkein peitti\nsuun, leuka oli kapea ja ihonväri tummanlainen. Hän huokaili\nusein ja valitti väsymystä, jonka ahkera työ aiheutti, ja myöskin\npäänkivistystä. Mutta seurassa, kun keskustelu kävi vilkkaaksi,\nTulluskin vilkastui sen mukaan. Paraasta päästä vakavat väittelyt\nvetivät häntä puoleensa, mutta saattoi hän joskus herttaisesti\nnauraakin onnistuneelle vitsille. -- Kerran muistan hänen erityisellä\ninnolla olleen mukana. Se oli kyllä vähän ennen nyt puheena olevaa\naikaa, mutta sopinee ehkä sentään parhaiten tässä mainittavaksi.\n-- Toisena joulupäivänä 1869 oli Kluuviin kokoontunut joukko\nHelsinkiin jääneitä pohjalaisia. Tahdottiin pitää hauskaa ja joku\n-- mahdollisesti Nervander, jollei Tullus itse -- ehdotti, että\nyhteisesti toimitettaisiin sanomalehti, johon kukin antaisi lisänsä.\nTullus oli siitä erittäin huvitettu ja sepitti följetongin: \"Torpets\nengel, en vinterroman af Den Tyste.\" Se alkoi: \"Eräässä Suomen\nsynkistä, ihanan alakuloisista honkametsistä oli pieni katoavaisuuden\nvarjoja kohti kallistuva mökki. Sen vastikään rakennetuilla\nportailla istui iäkäs mies, jonka lumivalkeita kiharoita valaisivat\naamuauringon kullankeltaisen hehkun purppurasäteet.\" -- Ja sitten\nkerrotaan neljässä luvussa samaan liioiteltuun romanttispateettiseen\ntyyliin, että ukolla oli kuvankaunis tytär, joka isänsä kuoltua meni\nnaimisiin ja sai lapsen, oikean ihmelapsen, mutta silloin tapahtui\neräänä kylmänä talviyönä, että rosvojoukko surmasi koko torpanväen.\n\"Semmoinen oli heidän traagillinen loppunsa, emmekä voi muuta kuin\nitkeä kaipauksen kyyneliä heidän kesävihannoille haudoilleen.\" --\nSamassa lehdessä on runo, jossa lyhyesti karakterisoidaan muutamia\ntunnettuja tyyppejä Kluuvin kahvilasta ja m.m. Tullustakin:\n\n    \"Der sitter Tullus i en vrå\n    med höstlig natt i blick --\"\n\nsanoilla, jotka osottavat ystävien uskaltaneen laskea pilaa hänen\nalakuloisuudestaan. -- Rakastettavin Tullus sentään oli kahdenkesken\nystävän kanssa, johon hän oli oppinut luottamaan. Hän oli silloin\navonainen, ja esittäessään mietteitään ja tunteitaan hän sai toisen\noivaltamaan, kuinka rehti ja oikeamielinen hän oli muita kohtaan,\nkuinka herkkä ja hieno omassa tunne-elämässään, kuinka puhdas\npyrinnöissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielellään Tullus olisi lähtenyt kesäksi (1872) Närpiöön, mutta\nväitöskirja, jonka hän tahtoi saada valmiiksi syksyksi, esti häntä\nsiitä. \"Kyllä tulen monesti\", hän kirjoitti sisarelleen, \"toivomaan\nolevani Trutörnilla; mutta minun täytyy ottaa vaari ajastani\nsaadakseni jotakin toimeen. -- Olenhan jo päässyt askelen eteenpäin,\nmutta vähän on vielä saavutettu. En ole oikeastaan kunnianhimoinen --\nmutta olisihan sentään hyvä, jos voisi toimittaa jotain kelvollista\nmaailmassa ja sen ohella saisi hiukkasen onnea yksityisen elämänsä\nvaralle.\" -- Hän oleskeli siis Helsingissä ja myöskin Lohjalla\ntoimittaen väitöskirjaansa painokuntoon.\n\nLukuvuodelta 1872--73 on säilynyt koko sarja kirjeitä, jotka\nTullus on kirjoittanut Waldemarille tämän ollessa ulkomailla\nAleksanterinstipendillä. Niissä on tietoja Helsingin elämästä ja\nvarsinkin kaikesta, joka saattoi olla mielenkiintoista Waldemarille;\nvähemmän kirjoittajasta itsestä. Ensimäisestä huomaa kuitenkin,\nettä hän oli mukana, kun Nervander syyskuulla Kluuvin kahvilassa K.\nBergbomille, Jaakko Forsmanille, B. O. Schaumanille y.m. ystäville\nluki ääneen uuden murhenäytelmänsä \"Kungabarnen\", joka teki\nTullukseen edullisen vaikutuksen. Kahdessa seuraavassa kirjeessä hän\nmainitsee enemmän itseään koskevaa. (28/10): \"Tötterman on määrätty\nvastaväittäjäkseni. Hän näyttää käsittävän asian niin juhlallisesti\nja vakavasti, että melkein pelkään. Painatus on käynyt hitaasti.\nKuitenkin ladotaan neljättä arkkia, eikä tutkimus tulekaan paljoa\npitemmäksi. -- (8/12): Rakas veli! Anna anteeksi, että olet saanut\nodottaa kirjettä. Syy on se, että olen niin ollut väittelymietteissä,\nettä olen tuntenut olevani kykenemätön kaikkeen muuhun, kuin mihin\nolen ollut pakotettu. Väittely tapahtui eilen -- ja _loistavasti_\n(med glans), niinkuin on tapa sanoa. Ihmiset kummastelivat suuresti,\nettä niin sujuvasti puhuin latinaa. Kummissani olin itsekin, sillä\nsiinä tuli acc. c. inf. quippe quod y.m. aivan kuin olisin kauankin\nniitä käyttänyt. Töttermanin vastaväitteet olivat mielestäni\njotenkin ala-arvoisia, vaikka tiedänkin, että teoksessani, niinkuin\nvasta-alkajan ainakin, on oleellisia puutteita. -- -- Luonnollisesti\nhuvittelin eilen parhaimman mukaan. Väittelypäivällisiin olin paitsi\nviranomaisia kutsunut Synnerbergin, Geitlinin ja Lindeqvistin,\njoiden kanssa olin harjotellut latinaa, sekä Donnerin, joka jollakin\nmielenkiinnolla seuraa opintojani. Jahnssonkin tuli, vaikka melkein\nluulin hänen jäävän pois, päästäkseen tapaamasta Lagusta. Lagus ja\nJahnsson ovat näet kaikkea muuta kuin hyvissä väleissä. Hauskaa oli\nyhdellä kertaa vastaanottaa niin paljon ystävällisyyttä kuin eilen.\"\n-- Sen ohella saamme tietää, että koulutyötä oli paljon ja että\nraha-asiat tuottivat huolta. Vähän myöhemmin Tullus kuitenkin sai\nRehbinderin stipendin. Sen nojalla hän olisi kohta tahtonut vähentää\ntuntimäärää koulussa, mutta rehtori Kihlman pani vastaan. Vasta\nseuraavaksi lukuvuodeksi oli helpotus saatavissa.\n\nKun lukukausi oli päättynyt, Tullus kirjoittaa (20/12):\n\"Huomen-aamulla matkustan Konradin kanssa Närpiöön nauttiakseni\npari viikkoa maalaiselämää. Tuntuu hupaiselta jälleen kerran tulla\nkotiseuduille, varsinkin kun en ole siellä käynyt 2 1/2 vuoteen.\n-- -- Olen jotenkin tyytyväinen, sillä minä olen aika hyvin\nmenestynyt tänä lukukautena. Tötterman antoi eilen lausuntonsa\ntiedekunnassa, ja se oli sangen hyvä, mutta lyhyt ja perusteeton.\nLagus sanoi tiedekunnan yleisen mielipiteen olleen, että olin\nsuorittanut hyvän opinnäytteen. Tötterman ei ole erittäin perehtynyt\nlingvistiikkaan.\" --\n\nSeuraavat kirjeotteet ovat kevätpuolelta 1873: (11/3) \"Teen\ntyötä kuin orja 1/2 7:stä aamulla 1/2 9:ään illalla. Kristoffer\n[Cronström], [E. A.] Benzelstjerna, [W.] Churberg, [O.] Lilius\nja minä olemme alkaneet ottaa tunteja englannin kielessä Sir\nKleineh'n luona. Eihän minulla oikein olisi aikaa siihen, mutta\najatukseni ovat yhä kiintyneet Itämaihin, ja jos sinne pääsen, on\nenglanti välttämätön. -- -- En tiedä vielä mihin menen kesäksi,\nkenties Lohjalle. Muuten viihdyn varsin hyvin omassa huoneessani\n[Tollanderin talossa Hakasalmen kadun varrella], jossa minulla nyt\non oma pulpetti ja oma kahvikeitin, jonka sytytän klo 6 aamulla.\nKahvini on erittäin hyvää, ja olen terveempi kuin ennen tehden\ntyötä seisoen\".[71] -- (26/3): \"19 p. syntymäpäivänäni, oli minulla\njulkinen lisensiaattitutkinto. Samana päivänä näyteltiin ensi kerran\nNervanderin 'Kungabarnen'. En olisi voinut kuvitella, että yleisö\nvastaanottaisi uuden kappaleen niin äärettömän kylmästi. Epäilemättä\non siinä monta heikkoa kohtaa, mutta on siinä myöskin monta\nloistavaa, se on kieltämätöntä ja on tunnustettukin. -- Uskallan\nolla sitä mieltä, että kappale ansaitsee huomiota, vaikka yleisö\nei ottanut sitä oivaltaakseen. -- Olen jo alkanut kirjoittaa uutta\nväitöskirjaani, joka on oleva edellisen jatko.\"\n\nKeväällä olivat maisterinvihkiäiset; lisensiaatteja oli vain kolme,\nTullus, Jahnsson ja T. Aminoff, joten he eivät voineet ajatella\nvihkiäisten kustantamista. He siis lunastivat diploominsa ilman\njuhlallisuutta, ja ensinmainittu kertoo vihkiäispäivänä esiintyneensä\ntohtorihatussa. Sittemmin hän 17/6 \"kirjakuormansa kanssa\" lähti\nLohjalle asettuakseen Virkbyhyn asumaan, samaan paikkaan, missä\ntyö edellisenäkin suvena oli hyvin sujunut. Sieltä hän kirjoittaa\nsisarelleen (31/7): \"Elän taas kokonaan työssäni, ja aika kuluu\nnopeasti. Dosenttuuri-väitöskirjani on välttämättömästi tänä\nlukuvuotena tuleva valmiiksi. Ensi keväänä ryhdyn ponnistuksiin\nsaadakseni matkustaa Itämaille. Jos vain saan olla yhden tai pari\nvuotta siellä ja pysyn terveenä, niin on kaikki käyvä hyvin.\nKumminkaan eivät harrastukset koskaan lopu. Mutta onhan työ elämän\noikea ilo.\" -- Muuten Tullus hartaasti odotti Waldemaria, joka oli\nilmottanut tulevansa elokuun keskivaiheilla -- \"eivät muut kuitenkaan\nymmärrä minua niinkuin omaiset\".\n\nSyksystä 1873 vuoden loppuun 1874 ei ole olemassa muuta kuin kaksi\nsisarelle kirjoitettua kirjettä, joissa Eneberg puhuu yksityisestä\nelämästään. Toisessa (12/4 1874 -- sama kirje, josta jo ennen, siv.\n334, on muutamia rivejä otettu) hän sanoo koko lukukauden olleensa\nenemmän kuin koskaan ennen toimiensa sitoma. Paitsi tunteja,\njoita hänellä vielä oli koulussa, oli hän ottanut vaivalloisen\ntehtävän valmistaa erään nuorukaisen ylioppilastutkintoon, ja sitte\nväitöskirja. Yhteen aikaan kevätpuolella hän oli jo suostunut\nvastaanottamaan erään lehtorinsijaisuuden normaalikoulussa varmassa\ntoivossa, että myöhemmin tulisi saman viran vakinaiseksi haltijaksi.\nSyynä siihen oli kai se, että kuvittelut professorinpaikasta\nyliopistossa olivat niin epämääräisiä ja että epävakaisen\ntaloudellisen aseman tuottamat huolet häntä vaivasivat. Kumminkin\nhänen ystävänsä yliopistossa saivat hänet vieläkin luopumaan varman\ntulevaisuuden toiveesta ja edelleen antaumaan tieteelle. Hän oli,\nkertoo hän, hakenut Aleksanterin stipendiä lähteäkseen Parisiin ja\nLontooseen -- ei kuitenkaan välittömästi jatkaakseen entisiä töitään,\nvaan tutkiakseen nuolenpääkirjoitusta.\n\nMitä tämä tutkimussuunnan käänne tiesi, sitä Tullus ei lähemmin\nsisarelleen selittänyt, mutta se johtui siitä, että juuri tähän\naikaan meilläkin oli melkoista huomiota herättänyt arvelu, että\neräs nuolenpääkirjoituksissa tavattu kieli ehkä oli suomalaisen\nkieliryhmän sukua. Ei ainoastaan kielentutkijat, kuten Lagus,\nOtto Donner y.m., vaan muutkin tiedemiehet, niinkuin etenkin Yrjö\nKoskinen, jopa suomalaisuuden harrastajat yleensäkin katsoivat\nerittäin suotavaksi, että joku meikäläinen ryhtyisi kysymystä\nselvittämään. Olisihan se kumminkin merkillistä, niin kuviteltiin,\njos muinaisesta Assyriasta, tuosta inhimillisen sivistyksen\nvanhimmasta kotimaasta, saataisiin joitakin tietoja Suomen suvun\nesivanhemmista! Nämä kuvittelut ovat sittemmin osottautuneet\nturhiksi, mutta tietenkään ei arvotuksellinen kysymys voinut olla\nviehättämättä Enebergiäkin, varsinkin kun hän käymällä siihen käsiksi\ntiesi itselleen avautuvan tien kauan ikävöimilleen itämaille.\n\nEneberg sai kuin saikin Aleksanterin stipendin, julkaisi syksyllä\nväitöskirjansa dosenttuuria varten, ehdotettiin kohta sen jälkeen\n(ja nimitettiin 17/1 1875) itämaisten kielten dosentiksi ja lähti\njoulukuulla matkalleen. Sitä ennen hän kuitenkin -- varmuuden vuoksi!\n-- oli hakenut kreikan kielen lehtorin virkaa Viipurin lyseessä, ja\n1/4 1875 Lagus kirjoitti Parisiin Synnerbergin ilmoittaneen, että\nhänet oli lehtoriksi nimitetty.\n\n\n\n\nV\n\nViimeinen matka 1874--76.\n\n\nParisissa Enebergin tuli kuuluisan Oppertin johdolla perehtyä\nnuolenpääkirjoitukseen sekä yleensä niihin kysymyksiin, jotka olivat\nyhteydessä siihen kohdistuvien tutkimusten kanssa. Hänen sieltä\nkirjoittamistaan kirjeistä Waldemarille näyttää vain kaksi säilyneen,\nja niistä ovat lähinnä seuraavat otteet.\n\n(Uudenvuodenpäivänä 1875:) \"Leipzigissä viivyin kolme päivää\nseurustellen vanhojen ystävien ja tuttujen kanssa. Ihmiset siellä\nolivat erittäin kohteliaita. Varsinkin osotti Fleischer semmoista\nystävällisyyttä minua kohtaan, etten olisi voinut sitä odottaakaan.\nKeskiviikkona 16 p. saavuin tänne, ja jo seuraavana päivänä muutin\nnykyiseen asuntooni Rue Bonaparte 27, jossa sinäkin lienet asunut.\n-- -- Oppertin luona kävin joku päivä tuloni jälkeen. Minulla\noli Fleischerin antama suosituskirje, ja se kai vaikutti, että\nhän kutsui minut päivällisille. Muutenkin on hän kohdellut minua\nerittäin ystävällisesti. Hän luennoi kaksi kertaa viikossa Collége de\nFrance'ssa, ja tietysti kuuntelen molempia luentoja. Toinen koskee\nseemiläistä, toinen turaanilaista nuolenpääkirjoitusta. Oppert\nnäyttää olevan täysin vakuutettu meidän kielemme sukulaisuudesta\ntämän murteen kanssa. Olen vähin koettanut kykyäni selittää\nihmeellisiä merkkejä, mutta luonnollisesti olen päässyt vain hiukan\neteenpäin. Kuitenkin Oppert luulee, että minä jo kolmen kuukauden\npäästä olen melkoisesti asiaan perehtynyt. -- Tarpeellisiin kirjoihin\ntulee minulta menemään paljon rahaa. Täällä ei saa lainata kirjoja,\nvaan ainoastaan kirjastoissa käyttää. Minulle, joka olen tottunut\nomassa kamarissani penkomaan kirjojani, ei se riitä. Sitä paitsi\non minun ajateltava apukeinoja, joita kotia tultuani voin käyttää.\nKaiken tämän vuoksi täytyy minun elää ylen säästäväisesti. Asiani\novat nyt sillä kannalla, että minun on tultava toimeen kesäkuuhun\nasti 1500:lla frangilla, s.o. 300:lla frangilla kuukaudessa.\" --\n\nVaikka Tullus myöntää suurkaupungin loiston häntä monasti\nhäikäisevän, ei Parisi miellyttänyt häntä enemmän kuin ennen Pietari.\nEikä ihme, kun ajattelee kuinka hänen tapansa oli kokonaan antautua\ntyöhönsä. Nauttiakseen Parisin elämästä olisi hänen pitänyt voida\npäiväksi tai viikoksi tai kuukaudeksi irtaantua tehtävästään ja\nvakavasta, mietiskelevästä luonteestaan, mikä oli mahdotonta. Eikä\nhänellä ollut siellä ainoatakaan ystävää, jonka seuraan olisi halusta\nliittynyt. Sentähden hän kirjoittaakin: \"Huvitukset, joihin olen\nottanut osaa, ovat todellisuudessa enemmän vaivanneet minua kuin\ntuottaneet oikeaa huvia. -- Sinun tulee tietää, että täällä ei ole\nvähemmän kuin 11 suomalaista. Jouluaattona olimme kaikki yhdessä.\nMinä olin ainoa fennomaani joukossa. Kuitenkin pidän melko paljon\nuseasta, niinkuin Lindholmista, Beckeristä ja Edelfeltistä. Rafael\nHertzbergilläkin, jonka usein tapaan on hyvät puolensa, kun ymmärtää\nhänet semmoisena kuin hän on. -- Usein tuntuu minusta tyhjältä\nkaiken loiston keskellä. Tahtoisin mielelläni jälleen olla kotona.\n-- Päämäärääni tahdon [kuitenkin] kaikin voimin ajaa takaa, ja\nminä toivon todella voivani saada jotakin toimeen.\" -- Ja sangen\npian hän saikin päästä kiinni, niinkuin on tapa sanoa. Hän näet\nkirjoittaa 28/3: \"Opintoni edistyvät jotakuinkin. Olen vähitellen\nalkanut ymmärtää juonikkaita merkkejä. Kuukausi sitte ryhdyin\nitsenäisesti selvittämään muuatta pitempää kirjoitusta [sittemmin\njulkaistu nimellä: Inscription de Tiglat-Pileser II]. Lähestyn jo\nloppua, mutta juuri se on epätoivoisen vaikeata. Minulla on juuri\nollut edessäni pari riviä, josta tuskin olen sanaakaan ymmärtänyt.\nSemmoisissa paikoissa, jommoisia kuitenkin on ollut vain aniharva,\ntarvitaan tietysti Oppertin apua, joka onkin minulle tarjona.\nSiinä se on täälläoloni suuri etu, että olen lähellä etevintä\nnuolenpääkirjoituksen tutkijaa. Sitä etua tulee minun käyttää niin\nkauan kuin mahdollista, syystä että se ei enää palaa.\" -- --\n\nSeikkaperäisemmin kuin veljelleen kirjoitti Tullus tieteellisistä\ntöistään Lagukselle ja Otto Donnerille, mutta näille tulleet kirjeet\novat kaikki olleet Holman käytettävissä. Käyttämättä on sen sijaan\nkymmenkunta kirjettä Oscar Hynénille,[72] joka hyväntahtoisesti\noli ottanut hoitaakseen Tulluksen asioita. Enimmäkseen koskien\nraha-asioita eivät ne sisällä paljon huomattavaa, mutta sentään aina\nväliin merkittävänkin piirteen.\n\nKeväällä (17/5) Tullus sanoo jo neljä kuukautta kärsineensä\nitsepintaisesta kurkkukatarrista, jonka talven kurja ilma ja\nhuoneiden huono varustus oli aiheuttanut. Samassa hän lausuu\ntyytyväisyytensä siitä, että hänellä nyt oli jokapäiväisenä seuranaan\n[kevätpuolella Parisiin tullut ystävä] Eugen Wolff. \"Hän on hyvin\nkelpo nuori mies ja reipas koko olennoltaan.\" -- Vähän myöhemmin\n(29/5) Tullus kertoo muuttaneensa Meudon'iin Parisin ulkopuolelle,\nmissä asuu kauniissa paikassa ja mistä hän 15 minuutissa pääsee\nluennoilleen.[73] -- Kesä kuluu ilman että hän vielä tuumii muuta\nkuin keinoja voida viipyä Parisissa vuoden loppuun. Hän näet ei enää\nodota apurahoja, vaan tahtoo lainata mitä loppuaikaan tarvitsee.\nTammikuusta hän aikoo asettua Viipuriin hoitamaan lehtorinvirkaansa.\nMuuten hän yhtämittaa jatkaa tutkimuksiaan, sen ohella ainoastaan\nharjotellen ranskankielen puhumista, joka keväällä vielä sujui\nkankeasti. Sen johdosta hän 15/9 kirjoittaa: \"3 1/2 kuukautta aion\nvielä olla täällä. Nyt vasta tunnen tarpeeksi olot ja kielen,\nsaadakseni täyttä hyötyä täälläolostani. Työni edistyy, ja minä\nalan vähitellen rohkeasti uskoa, että ennen tai myöhemmin kykenen\nselvittämään sumerin kielen. Minun tutkimustyöni on suuressa\nmäärässä mieltäkiinnittävää. -- Odotan joka päivä erään tutkielman\noikaisuvedosta, joka ilmestyy Journal Asiatique'ssa [tarkottaa\nylempänä mainittua nuolenpääkirjoituksen selvitystä]. -- Jos\nsattumalta kuulet jotakin mahdollisuudesta, että minä vielä voisin\nsaada uuden matkarahan, niin pyydän että annat minulle tietoa siitä.\"\n--\n\nNäin olivat asiat lokakuuhun, jopa marraskuuhun asti. Hynén oli\ntoimittanut Enebergille 1000 markan lainan, mutta enemmästä ei ollut\ntietoa ja vielä vähemmän laajemmasta matkasuunnitelmasta, ennenkuin\nOtto Donner ehdotti jotakin aivan uutta, nimittäin että hänen tulisi\nsuoraa päätä lähteä muinaiseen Assyriaan ja että hänelle kotimaassa\nhankittaisiin matkarahat sitä varten. Donner oli näet alkanut\nlukea ranskalaisia ja englantilaisia julkaisuja assyriologisista\ntutkimuksista ja m.m. aikakauskirjoista tavannut tietoja eräästä\nretkikunnasta, joka keväällä 1876 George Smithin johtamana oli sinne\nlähtevä. Siihen matkaan on Enebergin yhtyminen, ajatteli Donner, ja\nhän kirjoitti asiasta Tullukselle ja puhui siitä Lagukselle y.m.\nTietysti Tullus viehättyi tuumasta, mutta syystä hän epäilikin;\nkysymys oli siinä, sallittaisiinko hänen yhtyä retkikuntaan ja\nsaataisiinko yritykseen tarpeelliset varat. Marraskuun lopulla Lagus\naluksi ilmottaa, että Eneberg (ei vielä itämaanmatkaa varten, vaan\njatkaakseen opintojaan) oli saava 1000 markkaa kanslerin varoja ja\n600 Tiedeseuralta. Nyt voi hän päättää mennä Lontooseen, jossa vasta\nsuurempi kysymys oli ratkaistava, varsinkin kun ensimäiseen Parisista\npäin tehtyyn tiedusteluun oli tullut kieltävä vastaus. Muutto\ntapahtui 4/12 Eugen Wolffin seurassa.\n\nTultuaan Lontooseen Tullus tavallisella ahkeruudellaan jatkoi\nnuolenpääkirjoitus-tutkimuksiaan British Museumissa, mutta\nmatkakysymys oli viikkokausia kerrassaan hämärä. Niin hän kirjoittaa\nHynénille 9/1 1876: \"Joulukuun 24 p. sain sinulta kirjeen, jossa\nlupaat jonkun päivän päästä lähettää 23 puntaa. Se lähetys ei ole\nvielä (9/1 illalla) saapunut. Olen näinä aikoina elänyt lainaamalla\nmuutamia shillingejä joko Wolffilta tai [C. P.] Solitanderilta, jotka\novat olleet yhtä köyhiä kuin minäkin. Olin jo aikeissa huomen-aamulla\nmennä myymään ainoan kalleuteni (Katarina Maununtyttären\nnuuskarasian), kun vihdoin tultuani Wolffin luokse, kuulin, että\n_hän_ on saanut rahaa. Siten olen ainakin hetkeksi pelastettu. Kuinka\non rahojeni laita? Jollen varmasti saa mitä luvattu on, tulen kotia\nniin pian kuin mahdollista. -- -- Ei ole hauskaa täällä ulkona. Mutta\nkyllä minä seison vahtipaikallani ja teen työtä, niin kauan kuin asia\nriippuu minusta ja voimat kestää, -- Toivon etten ole ulkomailla\nollessani oppinut pelkuruutta, vaikka ehkä ääneni soi siihen päin.\"\nPuolitoista viikkoa myöhemmin (21/1) hän kiittää \"sähkösanomasta ja\nkirjeestä vekseleineen\" sekä pyytää Hynéniä esittämään Lagukselle\n\"hänen tyytyväisyytensä ja kiitollisuutensa siitä, että oli saanut\n_kaksi_ tuhatta markkaa\" [kansleri oli korottanut summan 1000:sta\n2000:een]. -- -- \"Itämaalaisen matkan mahdollisuudesta en vielä tiedä\nmitään. _Smith_, jota minun pitäisi saada seurata, luullaan olevan\nkotimatkalla Konstantinopolista, jälleen matkustaakseen Välimerelle\nja eteenpäin. Mutta Smith kuuluu jo ennenkuin hän ensin lähti\nmatkalle, erikoisesti julkilausuneen toivon saada matkustaa yksin.\nNäet siis, että minun toiveeni tässä kohden ovat sangen huonot. --\nTäällä Lontoossa erittäinkin olen tehnyt kovasti työtä. Haluaisin\nasettua asumaan British Museumiin -- mutta Lontoon ilma, vaikkakin\nlauhkea, on alituisen sumun ja kosteuden tähden kauhea.\" --\n\nSeuraavassa kirjeessä (2/2) on ääni muuttunut. \"Tänään olen\nsähköttänyt Donnerille, että olen, ilman vaikeuksia, saanut luvan\nmatkustaa Smithin kanssa Eufratin maille. Matka, suunniteltu täksi\nvuodeksi, vaatii vähintään 6000 frangia. Ennestään on minulla:\nTiedeseuralta 600, kanslerinvaroista 1000, käteistä 500, palkastani\n300 tai enemmän, laina [K. F. Antellilta[74]] ilman korkoa ja\nilman takausta 2000 -- summa 4,400. Tämän nojassa olen, ottaen\nhuomioon erinäisiä vähennyksiä [korkomaksuja entisistä lainoista\ny.m.] sähköttänyt matkustavani, jos saan lisää 3000 markkaa. Koska\nminua on kehotettu tähän yritykseen, luulen, että minulle hankitaan\npyytämäni määrä. Sen kai Donner pian tietää. Jos hän sanoo, että\nnämä rahat toimitetaan minulle, niin ovat kiireiset puuhat tarpeen.\nSmith lähtee 16 p. helmik. Huokeinta olisi matkustaa koko matka\nhänen kanssaan. Voin kuitenkin lähteä jälestäkin ja saavuttaa hänet.\n[Annettuaan uusia määräyksiä:] Tässä on kysymys elämäni korkeimpien\ntoivomusten toteuttamisesta. Tee nopeasti mitä voit, hyvä veli. Ajan\nvenytys voi helposti tehdä kaikki tyhjäksi. -- Asia, joka alussa,\nParisissa ja täälläkin, näytti vaikealta, suoriutui sangen helposti,\nkun mieskohtaisesti tapasin Smithin. Hän on vielä nuori mies (ehkä 40\nvuotta), miellyttävän ja älykkään näköinen.\" --\n\nEnebergin ystävät eivät vitkastelleet, ja sentähden sisältävät\nhänen kaksi viimeistä kirjettään Lontoosta kiitollisen tunnustuksen\nkaikesta. Omista touhuistaan hän lisää 13/2: \"Itse olen suurimmassa\npulassa tullakseni valmiiksi lähtöön, joka tapahtuu jo huomen-illalla\ntaikka ylihuomenna aamulla. -- Valmistukset ovat maksaneet sangen\npaljon. Muun muassa olen, Smithin toivomuksen mukaan, ostanut\nsiirtonaisen sängyn, joka maksoi 3 puntaa. -- [Puhuttuaan useista eri\nasioista:] Olenkohan nyt sanonut kaikki? Olen oikein hämmennyksissä.\"\n-- [14/2 klo 12 jälkeen yöllä:] \"Matkasuunnitelma on taas vähän\nmuutettu. Smith ei matkustakaan via Wien ja Varna, kylmän ilman\ntähden, vaan Parisin, Marseillen ja Konstantinopolin kautta. Kun\nSmith sanoi matkustavansa I luokassa koko Ranskan halki, kulkeakseen\nsiten nopeammin, arvelin minä täytyväni vähän säästää. Matkustan\nsentähden puolitoista päivää varemmin II luokassa Marseilleen.\nSiellä kohtaamme toisemme määrätyssä paikassa, pysyäksemme sitten\nyhdessä. Minä pidän Smithistä; mutta englantilaisilla pitää kaikki\nolla niin mukavaa ja hyvää, että pelkään rahastoani. Smith uhkaa\nKonstantinopolissa varustaa minut sopivalla ruualla, tietenkin\nomalla kustannuksellani. Toisin menetteli Wallin kuin Smith.\nEdellinen tahtoi kaikessa asettua itämaalaisten mukaan; jälkimäinen\ntahtoo arabialaistenkin kesken elää varakkaana englantilaisena\ngentlemannina. Mutta riittää jo! -- Huomen-aamulla minä lähden. Ensi\nlauvantaina jatkamme Marseillesta ja seuraavana lauvantaina olemme\nKonstantinopolissa.\" --\n\nEnnen lähtöänsä Eneberg oli saanut Donnerilta kirjeen (5/2), jossa\ntämä kertoi, miten hänen oli onnistunut saada matkarahat. Saatuansa\nsähkösanoman oli hän sopinut Laguksen, Malmgrenin, Lindelöfin\ny.m. kanssa, että Tiedeseura oli kutsuttava kokoon 4 p:n illalla\nja silloin päätettiin antaa 3000 markkaa tarkotusta varten. Sen\nohella Donner ja Lagus olivat miettineet yliopiston voivan lähettää\njonkun rahamäärän, jolla Enebergin tulisi koettaa saada joitakin\nnuolenpääkirjoitus-muistokappaleita meidän kokoelmiimme -- jollei\nmuuten niin siten, että hän jäisi vähäksi aikaa Smithin palattua\nkotiin ja toimittaisi kaivauksia omin päin. -- Donnerin lämmin,\nrohkaiseva kirje päättyy näin: \"Nuolenpäätutkimuksen _täytyy_\ntästä hetkestä tulla maassamme edustetuksi, mutta sitä varten on\nvälttämätöntä, että meillä on edes vähän omaa ainesta. Ja kun\nsinä kerran olet tullut 'Babylonin virroille', niin muista, että\nsinulla on tukenasi koko kansamme, joka mielellään lähettää sinulle\ntarpeelliset varat. Lähde siis Jumalan nimeen, ja olkoon sinulla\nonnea ja menestystä matkallasi. Kotona olevien onnentoivotukset\nseuraavat sinua hartaimmalla myötätunnolla. Sinun tosi ystäväsi O.\nDonner.\"\n\nToht. Holman huomautus, että Eneberg oli riittämättömästi valmistunut\nja varustettu matkaansa varten, on epäilemättä oikeutettu. Sitä\npaitsi hän oli liiaksi luottanut siihen edulliseen vaikutukseen,\njonka Smith ensiksi oli häneen tehnyt; englantilainen tutkija ei\nlainkaan ollut se uskollinen matkatoveri, joka hänelle, kokematon kun\noli, olisi ollut tarpeen. Sen näkee seuraavastakin kirjeotteesta,\njoka täydentää Holman antamia tietoja. Waldemar Enebergin jälkeen\njääneitten paperien joukosta on näet tavattu jäljennös eräästä\nkirjeestä, jossa Tullus kertoo matkastaan Konstantinopolista Mosuliin\n(kenelle se on ollut osotettu, ei ole jäljennökseen merkitty.)\nKertomus kuuluu näin:\n\n\"Viikon päästä, viivyttyämme Smyrnassa, Rhoduksessa ja Mersinassa\nvähän aikaa kussakin paikassa, saavuimme Alexandrettaan,\nmaihinnousupaikkaamme Itämailla. Meidät (Mr Smithin, hänen\nassistenttinsa ja hänen dragomaninsa eli tulkkinsa sekä\nminut) vastaanotti ystävällisesti Alexandrettan _saksalainen_\nkenraalikonsuli. Hän oli kohtelias mies ja oli hänellä nuori,\nystävällinen rouva, ranskalaista syntyperää. Vielä samana päivänä\nlähdimme Halebiin. Toisilla oli eurooppalaiset satulat. Minä olin\nelänyt siinä vakaumuksessa, että turkkilainen satula kelpaisi yhtä\nhyvin. Mutta huomasin erehtyneeni. Seuraavana päivänä en voinut\npysyttäytyä toisten seurassa. Minä jäin siis heidän ja jälestäpäin\ntulevien kuormahevosten välille, ollen jotenkin kaukana niin\ntoisista kuin toisistakin. Tuli pimeä; tie oli kovin huono ja kulki\nmahdottomia mäkiä ylös ja alas. Yhdessä kohden saatoin pimeässä\nepämääräisesti erottaa kaksi ratsastajaa, jotka kulkivat edelläni.\nYht'äkkiä ampui toinen laukauksen. Minä olin juuri erään kuilun\npartaalla, ja samassa alkoi rankkasade. En enää nähnyt mitään, annoin\nhevosen mennä menoaan niinkuin tahtoi ja koetin pysyä tyynenä. En\nymmärtänyt muuta kuin että hevonen joka toisella askeleella oli\nkaatuva, niin epätasainen oli tie. Siinä hetkessä kuulin huutoja\nja pysähdyin. Seuralaiseni, jotka jo olivat asettuneet muutamaan\nkhaniin (jonkunlainen majatalo) huusivat minulle, etten pimeässä\nratsastaisi ohitse. Pian heittäydyin levolle -- paljaalle lattialle.\nSeuraavana päivänä liityin kuormahevosiin ja annoin eurooppalaisten\nsatulain herroineen ylpeästi tanssia nenäni ohitse. Kumminkin oli se\naika, minkä he voittivat, jotenkin vähäinen. Kolmen päivän päästä\ntulimme Halebiin. Se on sangen miellyttävä kaupunki. Siellä on\nsiistiä, kauniit puutarhat ympäröivät sitä, ja keskellä on mahtava,\nvaikka rappeutunut linnoitus. Kuitenkin on Haleb, niinkuin kaikki\nitämaalaiset kaupungit, jotenkin synkkä, sentähden että kaikki\nakkunat ja ovet avautuvat pihalle päin. Smith ja hänen seurueensa\nasettuivat tuttavien luokse, minä asuin hotellintapaisessa. Meidän\nolisi nyt pitänyt suunnata kulkumme Bagdadiin, mutta sinne oli\nilmestynyt rutto, jota paitsi Smithillä näytti olevan omia tuumia.\nLopputulos oli, että minä päätin matkustaa yksin suoraan Mosuliin,\njoka oli matkamme varsinainen päämäärä. Minun oli kuitenkin pakko\nhankkia itselleni dragomani. Kahdeksan päivää viivyttyäni Halebissa\nminä lähdin (tien epävarmuuden vuoksi) muutaman karavaanin seurassa\nMosuliin. Eikä se, totta puhuen, ollut mikään helppo matka. Se kesti\nkolme viikkoa. Aluksi vietimme yömme khaneissa ja olimme siis ainakin\nkaton alla, mutta sittemmin leiriydyttiin missä vain tavattiin\nsyöttöpaikkoja hevosille. Siten oltiin usein yötä taivasalla, joten\nei kovinkaan harvoin sattunut, että sade ja ukkonen meidät herätti.\nSeudut, joitten läpi kuljimme, olivat enimmäkseen yksitoikkoisia,\nmutta varsinkin Eufrat ja Tigris virtojen välillä hyvin viljavia.\nTie meni kolmen kaupungin, Biredjikin Eufratin varrella, Urfan ja\nSalilin, kautta, kaikki vähäpätöisiä.\n\n\"Täällä Mosulissa asun hyvin rakennetussa khanissa. Huoneeni on,\nollakseen Mosulissa, jotenkin hupainen. Mosul sijaitsee Tigris virran\nvarrella. Kohta vasemmalla puolen on kaksi niitä kumpuja, jotka\nsisältävät assyrialaisia muinaisjäännöksiä. Smith on nyt matkalla\nBagdadista tänne (karanteeni on häntä pidättänyt). Kun hän tulee,\nalkaa säännöllinen työ.\" --\n\nTämä kirje on nähtävästi kirjoitettu vähän sen jälkeen (20/4), kun\nEneberg oli tullut perille. Hynénille hän kirjoitti 4/5 ja otan\nsiitäkin pari kohtaa: \"Matka oli kestänyt kokonaisen iäisyyden,\nyli kaksi kuukautta. Minulle oli välttämätöntä ottaa dragomani,\nsillä vaikka olen tutkinut arabiaa, on minun kuitenkin kauhean\nvaikea tulla toimeen käytännössä. Dragomani on myöskin kokkini. --\nMenot Lontoossa ennen lähtöäni ja itse matka Alexandrettaan saakka\nvähensi melkoisesti kassaani. Se on nyt sulanut niin, ettei minulla\nole enemmän kuin 2000 markkaa. -- Usein iskee minuun semmoinen\nkoti-ikävä, että käyn aivan alakuloiseksi. -- Mutta minä olen\nsitkeä.\" --\n\nKokonaisen kuukauden ja enemmänkin Eneberg turhaan odottaa Smithiä.\nNiinkuin näkyy päiväkirjan katkelmasta, jonka Holma on painattanut,\nhän sillä aikaa lueskelee Oppertin kertomusta tutkimusretkestään\nMesopotamiaan, tutustuu Mosuliin ja sen elämään, harjottelee\nnykyaikaisen arabian puhumista, selvittelee kahta ostamaansa\nnuolenpäätaulua, tekee pari matkaa ympäristöön (Kujundjikiin ja\nKhorsabadiin); mutta kuumuus on rasittava ja järjestelmällisen työn\npuute painaa. -- \"Smith viipyy kauan.\" -- Toukokuun 2 p. hän sanoo\nkärsivänsä päänkivistystä, mutta sen jälkeen hän on terve -- ja 24\np:nä aamulla hänet tavataan kuolleena vuoteessaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuoleman sanoma oli tullut Suomeen, koettivat omaiset ja läheiset\nkirjoittamalla viranomaisille y.m. saada luotettavia tietoja vainajan\nviime ajoista ja odottamattoman kuolemantapauksen mahdollisista\nsyistä. Seikkaperäisimmän kertomuksen on antanut eräs amerikkalainen\nlähetyssaarnaaja, A. N. Andrus, ja otan siitä seuraavat piirteet.\n\nEnebergin dragomani, Marco, oli venezialainen juutalainen, joka\noli mennyt naimisiin Aleppossa ja asettunut sinne asumaan.\nMosulissa herra ja palvelija asuivat samassa huoneessa. Marco\noli ollut hävytön isäntäänsä kohtaan, niin että hän (käyttäen\nkansanmurretta, jota tämä ei vielä ymmärtänyt) torilla, ihmisten\nkuullen, lausui häväiseviä lauseita hänestä. Toiseksi hän antamalla\nvääriä tietoja esti herraansa tapaamasta protestantteja ja käymästä\nprotestanttisessa jumalanpalveluksessa. -- Kohta sen jälkeen kun\npäivä oli valjennut toukokuun 24:ntenä, tuli eräs arabialaisvaimo\ntohtorin ovelle pyytämään jotakin apua. Marco nousi ja avattuaan oven\nhän kääntyi herraansa kohti, jonka kasvoja valaisi avatusta ovesta\ntuleva valo. Hän peljästyi kovasti nähdessään, että tohtorin kasvot\nolivat muuttuneet, mutta silmät olivat auki. Hän meni silloin erään\naleppolaisen villaviitankutojan, Eliaksen, luokse ja herätti hänet.\nElias ja muitakin, jotka olivat tuttuja khanissa, tulivat katsomaan\ntohtoria, ja he näkivät, että hän oli kuollut. Auringon noustua\nilmotettiin asia protestanttisen seurakunnan siviilipäällikölle\nKhorvaja Naoomille, joka kohta ryhtyi niihin toimiin, jotka\nkuolemantapaus aiheutti, s.o. hän teki ilmotuksen viranomaisille\nja eräälle sotilaslääkärille, toht. Seelakille, ja otti hoitoonsa\nvainajan omaisuuden. Tähän aikaan oli Mosulissa karanteenilääkärikin,\neräs venezialainen tohtori, ja toht. Seelaki pyysi häntä olemaan\nläsnä ruumiin tarkastuksessa. Hän vaati, että ruumis pidettäisiin\nkolme päivää hautaamatta, mutta ei sallinut lähempää tutkimusta, eikä\nmitään leikkausta toimitettukaan. -- Mosulissa luultiin yleisesti,\njopa pidettiin melkein varmana, että kuolemansyy oli myrkytys.\nKahtena päivänä ennen hautausta Marco itki suunnattomasti ja oli\nsairas. Oli kuin venezialainen lääkäri olisi toiminut hänen edukseen.\n\nPastorin poissa ollessa Khorvaja Naoom protestanttisten veljien\nkanssa toimeenpani hautauksen. Kun ruumis oli siististi puettu,\nkantoivat veljet sen lähetyssaarnaajien hautausmaalle, puoli tuntia\netelään päin kaupungista, ja siellä he raamatusta lukien, laulaen\nja rukoillen hellävaroin laskivat sen viimeiseen lepopaikkaansa.\nHaudoilla ei täällä ole muuta merkkiä kuin maakumpu, sillä\nilkeämielinen viha on murtanut kivet, jotka on asetettu niiden päälle.\n\nSen jälkeen Khorvaja Naoom ja toht. Seelaki luettelivat vainajan\nomaisuuden, joka pakattiin laatikkoihin ja lähetettiin Bagdadiin\nkenraalikuvernöörille. Kun toht. Seelaki oli vainajan papereista\nsaanut tietää hänen arvonsa ja asemansa, oli hän itkenyt ja surrut\nsitä, että hän oli kuollut niin yksin, äkkiä ja salaperäisellä, ettei\nsanottaisi epäilyttävällä tavalla, sillä kuolemaansa saakka hän oli\nnäyttänyt olevan aivan terve.\n\nTullus Eneberg ei saanutkaan, niinkuin oli toivonut, levätä\n\"uskollisen äitinsä povella\"; mutta vaikka hänen hautansa avattiin\nkaukana ja jätettiin ilman mitään näkyvää muistomerkkiä, säilyy hänen\nkaunis, kehottava muistonsa täällä kotimaassa. Yhä elävänä on se\ninnostava jalohenkisiä nuorukaisia uhrautumaan suurille tehtäville.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Porthaninjuhlassa 9 p. marrask. 1898; runoilija oli kuollut 12 p.\nmaalisk. s.v.\n\nPainamattomia lähteitä: _Z. Topeliuksen_ Päiväkirja ja\nautobiografiset muistiinpanot, _S. G. Elmgrenin_ Päiväkirja sekä\nPohjalaisen osakunnan pöytäkirjat.\n\n[2] Kokouksen jälkeen osakunta lähti Seurapuistoon sille paikalle,\njohon Kaisaniemi rakennettiin kuusi vuotta myöhemmin. Seura, jolla\noli punssia ja piippuja muassaan, huvitteli Homeroksen sankarien\ntapaan heittämällä keihäitä viattomia puita vastaan.\n\n[3] Ikuinen valo, toivomme, päämäärämme, johtaos meitä aina\nöisien usvien kautta tuonne kauas, jossa elämän aallot murtuvat\näärettömyyden rantaan! Siellä saapuu kaihomme satamaansa, siellä\nsaapi henkemme, irtautuneena ja vapaana, virvoituksensa ja\npuhdistuneena tiedon jano, ääretön itse, saavuttaa äärettömyyden.\n\n[4] Kuitenkaan älköön itseni hyväksi -- halpa raiska kun olen -- jalo\nhenkeni palako; vaan tuhansille valoa luoden se sammukoon yöhön ja\nhautaan!\n\n[5] Tää maamme, jonka valon valtojen omaksi olemme vihkineet, on\ntuleva suureksi ja mainehikkaaksi: sen järven laineen lailla me itse\nkuolkaamme unhotuksiin.\n\n[6] Ja sinä, rakastettu suomalainen synnyinmaamme, joka jättiläisen\nsyleilyssä uinailet tuntematonta tulevaisuutta kohti! mikä on sinun\nkohtalosi oleva näinä tulevaisuuden sumuisina päivinä? -- -- --\nEi ole vielä herännyt sinun henkinen elämäsi. Vain siellä-täällä\nkohottaa vieras kukkanen yksinäisen kupunsa aution kanervikon ylitse.\n_Mutta sinun aikasi on ehkä myöskin kerran tuleva!_ Herra korottaa\nhalvan ja nöyryyttää väkevän ylpeyden.\n\n[7] Hirveän kiero ja yksipuolinen mielipide.\n\n[8] Oi Jumala, hyvä Jumala, armahda minua yössä! Minun sielussani on\nyö, vaikka elämän huomen on käsissä, henkeni janoo, ojenna minulle\nelämän vesi, sillä maan juoma sekaantuu kuoleman virtoihin! Vaikka\nelämä hymyilee ja nuoruuden aarre on ihana, painaa minut maahan se\nilma, jota hengitän, ja taivaan tähdet sammuvat yöhön.\n\nMinä kuljen sumussa enkä löydä tietä, joka maailman kautta johtaa\nrakkautesi luokse; minut eksyttää maan loisto, joka pian katoaa, minä\nen saata tallata ruusuja tielläni ja sentähden en koskaan saavuta\nsinua. Niinkuin tähden ulapan syvyydessä näen minä sinun ihanuutesi,\nenkä koskaan löydä sitä.\n\nSylissäsi, Jumala! sylissäsi tahdon minä levätä. Sieluni on väsynyt\nkuolemaan asti, ja elämän halut tuskastuttavat minua sanomattomasti;\nhurja nuoruuden tuli on palanut loppuun, ja minä tahdon kuolla,\njollet sinä armahda minua. Jos sinä pakenet minua, häviän minä\nhädässäni; oi Jumala, hyvä Jumala, minä heittäyn syliisi.\n\n[9] Zachris Topelius, oikeastaan suuri hulivili, lupaa vakaantua\njonkun vuosikymmenen päästä, ahkera tanssija, ei erittäin\nkaunopuheinen armastelija, valssaa niin ja näin, sanomalehtimies\nmilloin parempi, milloin huonompi.\n\n[10] Että läsnäolevat nuoret neidot, jotka tänään ovat käyneet\nakatemian läpi, ovat ansainneet lyyryn ja univormun sekä siis tulla\nnimitetyiksi Pohjalaisosakunnan ylioppilaiksi.\n\n[11] Suomen kunnia, akatemian kaunistus ja pohjalaisten valo.\n\n[12] Tätä pidin minä suurimpana kunnianani, mikä täällä on minun\nosakseni tullut.\n\n[13] Yksi kansa, yksi maa, yksi kieli, yksi laulu ja yksi viisaus!\nRannasta rantaan ja rinnasta rintaan käyvät nämät sanat. Omista\nlähteistä juoksevat Suomen joet, omista lähteistä nouskoon sen\ntulevaisuus! Miksi Lönnrot lähti keräämään sammuvia runoja, miksi\nCastrén lähti kuvaamaan kaukaisten kankaitten surullisten Suomen\nsukulaisten vääristyneitä kasvoja, jollei noiden kaikuvien sanojen\ntähden: yksi kansa! yksi heimo!\n\n[14] Minä tiedän niin monen sydämen, joka puhkesi kukkiin, niin\nheleävärisiin kuin sinä, ja joka sitten on kuihtunut. Annettiinko\nmeille siis toivo niin pian kadotaksensa; koko elämä on kyynel vähän\npäivänpaistetta muassa.\n\n[15] Jos olet talvi -- niin lähesty sitte talven asussa, mutta älä\nvalehtele päivää ja lämpöä pettyneiden kukkasten suvulle! Tulkoon\nhämärä tai päivä, me kannamme kohtalomme; mutta emme tahdo pettää\nemmekä tulla petetyiksi.\n\n[16] Oi Vaasa, sinä uljas ja mainehikas nimi, ensimäinen Pohjolan\nvaakunakilvessä -- sinä säteilevä tähti, johon vuosisadat ovat\nkohottaneet silmänsä -- sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarit\novat vuodattaneet verensä -- sinä rauhallinen tähkälyhde, joka\nlupasit viljelyksen satoja -- tässä siis olet maapallolla löytänyt\nsen mättään, johon voit astua jalkasi ja jossa saatoit toivoa eläväsi\nsuvusta sukuun, senkin jälkeen kuin kruunujen loisto on himmennyt!\n\n[17] Niin, Jumala Kaikkivaltias varjelkoon kallista isänmaatamme,\nettä kansa ja hallitsija yhtyvät sovussa ja rakentavat lakia ja\noikeutta vapaan miehensanan perustukselle!\n\n[18] Ylioppilaskunnan toimeenpanemassa juhlassa ylioppilastalolla 1\np. huhtik. 1907.\n\n[19] Aika 1911, lokakuulla.\n\n[20] Tämä samoin kuin alempana tavattavat runo-otteet ovat Yrjö\nWeijolan julkaisemasta L. Stenbäckin runojen suomennoksesta.\n\n[21] Kainulainen, albumi, 1904.\n\n[22] Tämä veli oli tullut Helsinkiin yksityisen opettajan johdolla\nvalmistuakseen ylioppilastutkintoon, mutta jätti nämä luvut kesken.\n\n[23] Mitä asunnosta maksettiin, jää sanomatta, mutta syyslukukaudella\n1841 maksavat Hedbergit Fabianinkadun varrella asunnosta (kahdella\nakkunalla varustettu sali), passauksesta ja päivällisestä 18 ruplaa\nkumpikin kuukaudessa.\n\n[24] Aika 1912, joulukuulla.\n\n[25] Vaikka tekstissä mainitaan vain ne sisarukset, jotka\nvälittömästi kuuluvat kertomukseen, lienee syytä muistuttaa, että\nvanhin veli oli kuuluisa teollisuuden uranaukaisija, ruukinisäntä\n_Niilo Ludvig Arppe_, josta E. G. Palmén on julkaissut tutkimuksen,\nantaen samalla tietoja suvun suomalaisesta alkuperästä y.m. (Oma maa\nVI, s. 580 ss.)\n\n[26] Katarina Amalia Gustava Adlercreutz, everstiluutnantti Tuomas\nHenrik Adlercreutzin ja hänen puolisonsa Helena Gustava Blåfieldin\ntytär, oli syntynyt 12/5 1815, meni naimisiin Suomen kaartin\nkapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin kanssa 25/8 1839 ja kuoli jo\nseuraavana vuonna 1/7 1840.\n\n[27] Rouva Stenbäck antoi minulle nämä dagerrotypiat, kun keräsin\naineksia L. Stenbäckin elämäkertaan.\n\n[28] Luultavasti oli Essen maininnut aikovansa julkaista esitelmänsä\nJoukahais-albumissa, vaikka se sitten ilmestyi eri vihkosena.\n\n[29] Ruots. virsik. 182, 3.\n\n[30] Piippolan kappalaisen, myöhemmin Limingan rovastin Jaakko\nGummeruksen poika, syntynyt 9/4 1809. Ristiäisissä oli venäläisiä\nupseereja, jotka vaativat, että pojasta tehtäisiin keisarin kaima;\nsiitä Aleksanteri-nimi, jonka yksi pojistakin on perinyt.\n\n[31] \"Ei valheella pitkälle päästä. Pieni muisto lapsuudestani.\"\nKertomus on painettu tilapäisessä julkaisussa \"Illatar\", joka\nilmestyi Jyväskylän lyseon perustuksen muistopäivänä 1881.\n\n[32] J. G. Ingman (myös \"Janne Ingman\") Toholammilta.\n\n[33] Oi, miksi ei puhua? Oi, miksi vain kirjoittaa? Oi, miksi\nsuudella paperiani, joka vie Sinulle nämä rivit? Oi, miksi suudella\nvain paperia, vain paperia? Oi, miksi suudella vain paperia, eikä\nSinua?\n\n[34] Kaikki huokuu vain iloa, hupia ja riemua keväällä.\n\n[35] Esitelmä on painettu Kirj. Kuukauslehteen 1871.\n\n[36] Ks. Muoto- ja muistikuvia II, viite [47].\n\n[37] Tämä sana on ruotsinkielisessä kirjeessä suomeksi kirjoitettu.\nKirjoittaja oli omaksunut Pohjanmaalla ennen yleisen tavan, että\nruotsia puhuessa tai kirjoittaessa aina pistettiin väliin joku\nsuomalainen sana tai lause.\n\n[38] Augusta Frosterus, rva Gummeruksen sisar, Vaasan ja Mustasaaren\nrovastivainajan (k. 1856) Benjamin Frosteruksen leski.\n\n[39] Kokkolan pormestarin tytär, joka sisarineen asui Vaasassa; äiti\no.s. Riska.\n\n[40] Nämät ankarat sanat näyttävät, kuinka kovasti vanhoilliset\nheränneet tuomitsivat Stenbäckiä y.m., jotka 1850-luvulta alkaen\nolivat asettuneet maltillisemmalle uskonnolliselle kannalle\nkuitenkaan palaamatta \"maailmaan\".\n\n[41] Nils Ferdinand Sandelin, kirjakauppias; puoliso Rosa, o.s.\nSpolander, ennenmainitun Amalia Spolanderin sisar.\n\n[42] Granö, silloin Donner-suvun tila meren rannalla Kälviän\npitäjässä.\n\n[43] Samassa paikassa äiti kirjoittaa muistakin helsinkiläisistä:\n\"Professori [Otto] Hjeltistä ja hänen rouvastaan olen kuullut paljon\npuhuttavan; professori Lönnrotin rouvaa olen kuullut kiitettävän\nhyvin viehättäväksi ja vakavaksi kristityksi. Isä on äitinsä puolelta\nsukua Snellmanin, mutta ei Lönnrotin kanssa.\"\n\n[44] _Suomettaressa_: Minä tahdon kostaa, sanoo Herra (9 numerossa\n1/2--3/2); Kuvaelmia elämästä: I. Houkuttelija (3 n:ssa 20/2--6/3),\nII. Juutalainen. Mukaelma (3 n:ssa 14/3--24/3), III. Äidin rakkaus\n(31/3). IV. Onnen sattuma (7 n:ssa 7/4--1/5), V. Ilmaisen ukko (17\nn:ssa 14/7--25/9), VI. Mitä koivu taitaisi kertoa (28/12); Katarina\nEnsimäinen. Historiallinen kertomus (20 n:ssa 8/5--10/7).\n\n_Luonnottaressa_: Ahkeruus ja laiskuus. Tosikertomus\n(näytenumerossa); Merimiehen morsian (tammi--kesäkuun n:oissa);\nNoituri. Kertomus Pohjanmaalta (heinä--marraskuun n:oissa), Muistin\nkukka haudalla (joulukuun n:ssa).\n\n[45] Fredrik Wilh. Caloander, maaviskaali, Tullun kartanon omistaja,\ntunnettu etevänä maanviljelijänä.\n\n[46] Suometar 1864: Palkinto eli turhallisuuden seuraukset (9\nn:ssa 18/4--20/4); Laulajatar, Vanhan miehen papereista (8 n:ssa\n21/4--29/4) ja Johannes, töllin lapsi (86 n:ssa 13/7--30/9).\n\n[47] 14 ja 15 p:nä. Nimimerkkiä ei ole, mutta Gummeruksen päiväkirjan\nmukaan arvostelija oli Bergbom, jonka kirjoituksestakin helposti\ntuntee. Hän oli vuoden alusta H. T:n aputoimittajia.\n\n[48] _Suometar_ 1865: Kuvauksia elämästä: Veripisara sormuksessa\n(9 n:ssa 2/1--14/1); Kahdentoistatuhannen markan vahinko (2 n:ssa\n30/1--31/1); Meidän pikku mullikkamme (3 n:ssa 1/2--3/2); Isoisän\ntestamentti (3 n:ssa 6/2--8/2); Pata-ässä (3 n:ssa 18/2--21/3);\nMinun nuori sisareni (n:ssa 23/2--27/2), Kainin omatunto (31 n:ssa\n20/4--29/5); Herää omatunto ainakin kuolemassa (3 n:ssa 30/5--2/6);\nKummityttäreni (4 n:ssa 27/9--30/9); Ruma tyttö (20 n:ssa 3/6--29/6);\nYstävät (24 n:ssa 23/10--20/11); Koulumuistelmia (13 n:ssa\n1/12--16/12); Juovan emäntä (6 n:ssa 18/12--23/12). -- _Maiden ja\nmerien takaa_ 1865: Sotilaan tytär (15/3--15/5).\n\n[49] Ks. ryhmäkuvaa, Muoto- ja muistikuvia II, s. 228. Gummeruksen\nkappaleeseen samaa valokuvaa on merkitty, että kuva on kesältä 1865\nja että siinä kuvatut ovat \"Helsingfors Tidningarin ja Suomettaren\ntoimittajia\".\n\n[50] _Suometar 1866_: Merkki rinnassa (16 n:ssa 4/1--1/3); Ystäväni\nkohtalo (6 n:ssa 22/3--3/4); Kuvaelmia elämästä. I. Sukuhauta\n(8 n:ssa 12/4--14/5), II. Velkakirjain kertomukset (14 n:ssa\n28/5--19/7); Hän sai Kaisansa (5 n:ssa 30/7--13/8); Kuinka kuritetaan\npahankurinen akka (2 n:ssa 16/8--23/8); Minun matamini kertoo (21\nn:ssa 30/8--12/11); Kaksi avioliittoa. Tosi kuvaus elämästä (2 n:ssa\n20/12--24/12).\n\n[51] O. Grotenfelt, joka tutkimuksessaan \"Om Runebergs arbeten\ni finsk öfversättning\" luettelee Vänrikki Stoolin tarinain\nsuomentajia, ei mainitse Gummerusta (J. L. Runebergs 100-årsminne).\n-- Eräästä muistiinpanosta näkyy, että Gummerus esitti Wilhelm\nvon Schwerin-käännöksensä Ahlqvistille, ennenkuin se ilmestyi\nSuomettaressa.\n\n[52] Luultavasti kyllä olivat Gummeruksen tiedot heikonlaiset\nAhlqvistin aineessa, mutta silti on oletettava, että professorin\nmielipide hänen suomenkielestään enemmän perustui siihen\nvirheellisyyteen, joka oli huomattavissa hänen kirjallisissa\ntuotteissaan. Kielettären ensi vihossa (1871) Ahlqvist näet hyvin\nankarasti arvostelee \"Ylhäiset ja alhaiset\" romaanin kieltä.\n\n[53] Ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv. 61 seur.\n\n[54] Ks. Muoto- ja muistikuvia I. siv. 77 seur.\n\n[55] Toht. A. O. Heikel muistaa Gummeruksen olleen huomatuimpia\nniistä ylioppilaista, jotka näinä vuosina pitemmäksi tai lyhemmäksi\najaksi asettuivat Janakkalaan rauhassa tehdäkseen työtä. Hän oli\nsiellä pitänyt kansantajuisen luennonkin ja siten puolestaan\nvaikuttanut siihen pirteään henkiseen elämään, josta pitäjä oli\ntunnettu.\n\n[56] Ks. Muoto- ja muistikuvia I. siv. 117.\n\n[57] Nti R. Tavast, vaakamestari Alexander Tavastin ja Alexandra\nEmilia Stålarm Tavastin tytär, oli synt. 30/12 1840 (toinen tieto\n28/12 40) ja kuoli jo 16/8 1872.\n\n[58] Gustava Gummerus ei elänyt kauan miehensä jälkeen; hän kuoli\nJyväskylässä 9 p. jouluk. 1903. Hän oli taitavasti ja varovasti\nhoitanut kustannusliikettä, joten pesän omaisuus niinä viitenä\nvuotena, joina se oli hänen hallussaan, enentyi ja vakaantui. Miten\npuolison muisto oli hänelle kallis, todistaa vainajan testamentti.\nSe alkaa lauseella: \"Minun viimeinen tahtoni on, että jälkeenjäävä\nomaisuuteni on tuleva pääasiallisesti sellaisiin tarkotuksiin, joiden\nhyväksi miesvainajani maisteri Kaarle Jaakko Gummerus elämänsä työn\nomisti\", ja senmukaiset ovatkin pääsäädökset. Niistä merkittäköön\nseuraavat: Jyväskylän lyseolle stipendirahastoksi 60,000 mk; viidelle\nmaaseurakunnalle, joissa Gummerus itse taikka hänen vaimonsa\nolivat asuneet (Kannus, Karkku, Sääminki, Pyhäjoki ja Siikajoki),\nkullekin 5,000 mk; stipendirahastoksi kirjapainotaitureille ja\nsitomatehtaan työmiehille, jotka ovat oppiaikansa suorittaneet\ntoiminimi K. J. Gummeruksen palveluksessa, 15,000 mk (jos liike\nlakkaisi, annetaan rahasto Jyväskylän kaupungille, joka on käyttävä\nkorot stipendeinä suomalaisille työmiehille etupäässä kirjapaino- ja\nkirjansitomisteollisuuden alalla); Kansanvalistusseuralle 20,000 mk\n\"Kyläkirjaston apurahaston\" nimellä hoidettavaksi rahastona, jonka\nkoroilla edistetään kansankirjastoja.\n\n[59] Ennenkuin Tullus tuli kutsunimeksi, oli isä tavallisesti\nkäyttänyt hänen edellisen ristimänimensä latinaista muotoa: Carolus.\nV. 1869 marraskuulla Tullus näyttää tahtoneen saada Karl-nimen\nkäytäntöön. Hän kirjoitti näet Waldemarille osottamansa kirjeen alle:\n\"_Karl_ (sic!)\"; mutta kyllä hän edelleenkin sai pitää vanhan nimensä.\n\n[60] Kahdesta sisaresta, ensimäisestä ja kolmannesta järjestyksessä,\njotka (1852 ja 1859) menivät naimisiin pappien kanssa, sanotaan\nkuitenkin, että olivat olleet vakavasti uskonnollisia.\n\n[61] Ks. Suomalaisen teatterin historia, I, s. 31, 92.\n\n[62] Ks. Elämäni taipaleelta, s. 86.\n\n[63] Runoelmat ovat alkuperäisinä painetut, mutta koska tekijän\nruotsalaisten runojen joukossa on kaksi yhtäpitävää runoa, \"En\nmorgon\" ja \"Jag ville\", on luultavaa, että ne todellisuudessa ovat\nkäännöksiä näistä.\n\n[64] Se, joka haluaa perehtyä tyhjentävään esitykseen\nasiaankuuluvista kansanmuistelmista, lukekoon K. A. Castrén'in\n_Muistelmia vuosien 1808--1809 sodasta_. Castrén keräsi muistelmat\ntalteen samana vuonna kuin Eneberg sepitti runoelmansa. Tämä\nyhteensattumus ei sentään oikeuta arvelua, että jälkimäinen olisi\nsaanut aiheensa edelliseltä. Enebergin perhe oli näet, niinkuin jo\nolen maininnut, keväällä 1863 muuttanut pois Närpiöstä, ja Castrénin\nkirja ilmestyi vasta joulun edellä 1865. Kyllä kai Tullus itse\noli kuullut kansan kertovan tapauksista, joista hänen tullessaan\nylioppilaaksi oli kulunut vain noin 40 vuotta.\n\n[65] Kirjeestä olen kiitollisuudenvelassa senaattorinrouva Minette\nDonnerille.\n\n[66] Kun lepään kummun alla uskollisen äitini povella, ja kesätuuli\nlämpimänä liehuttelee kukkasia.\n\n[67] Tämä kieli, joka vielä mielellään helkkyy Suonien laaksoissa, on\nehkä silloin siivettömänä upotettava unohduksen hyökyyn.\n\nJa ehkä nousee laulu kielistä kauniimmalla, joka on vihkivä Suomen\nkansan sen elämän korkeimpaan tehtävään.\n\nTuskatta lepään sentään alla kummun, kuuntelen vain, miten päivän\nriemu rientää sen ylitse.\n\nMutta kerran, kerran nousisin kuitenkin mielelläni haudasta,\ntervehtiäkseni Suomen tähteä, nähdäkseni sen valoisaa kulkua.\n\nSilloin kun vuorilta raikuu elämämme korkein sana, kun Saimaan\nrannoilla huuto kaikuu: Vapaa on isiemme maa!\n\n[68] Tarkotus oli se, että Enebergin tuli omaksi edukseenkin\nministerivaltiosihteerin, kreivi Armfeltin luona puolustaa itämaisten\nkielten asiaa. Lagus syytti näet Armfeltia siitä, että Strandmania\nei oltu nimitetty professoriksi, vaikka konsistori oli pannut\nhänen ehdolle. Kirjeen sävy on tässä kohden hyvin kiivas: \"Nyt on\npaholainen oikein irti meitä kaikkia vastaan -- -- Kothen on viaton\n-- ja se ilahduttaa ja rauhottaa minua.\"\n\n[69] Ks. Muoto- ja muistikuvia II, s. 250.\n\n[70] Muutostaan Hagmanin luokse Eneberg (18/3) kirjoittaa Lagukselle:\n\"Mitä parooni Kothenilla mahtaa olla Hagmania vastaan, sitä en tiedä.\nKuitenkin hän varotti minua liittymästä häneen. Luultavasti on\nfennomania kysymyksessä. Kun minä sentään pidän paljon Hagmanista, ja\nminulla täällä myöskin on parempi tilaisuus puhua saksaa ja venäjää,\nniin olen onnellinen saadessani asua täällä ja toivon, että parooni\nKothen, jos hän tietäisikin, etten tässä kohden ole noudattanut\nhänen määräystään, ei sentähden vastustane pyyntöäni apurahan\npidennyksestä. -- Suomalaisessa seurakunnassa on, niinkuin aina\nkuuluu olleen laita, puolueita; luonnollista on, etten minä sekaannu\nniihin.\" --\n\nTähän Lagus (10/5) vastasi hyvin järkevästi: \"Hupaiset epäilyksesi\nseurustelusi johdosta Hagmanin kanssa eivät ansaitse muuta\nkuin naurua. Onko sitte Hagman niin vaarallinen viettelijä?!\nVoisithan joutua pahempienkin ihmisten seuraan kun rehellisten\nisänmaanystävien. Tervehdi häntä ja muita ystäviä!\"\n\n[71] Kävin kerran Tulluksen luona samassa huoneessa, josta hän\nkirjeessä puhuu. Koska käynti ei ollut aivan yksityistä laatua\nja koska sitä paitsi Lagus on Enebergille kirjoittanut seikasta,\njoka sen aiheutti, tahdon siitä lähemmin kertoa. -- Nähtävästi\nviimeisessä kirjeessä, jonka Eneberg ennen lähtöään Lontoosta\nitämaanmatkalleen sai suosijaltaan, tavataan seuraavat rivit (21/1\n1876): \"Inskriptsioni-puheeni toissa päivänä näyttää herättäneen\nmieltymystä. En oikeastaan tiedä mikä siinä on nuoria miellyttänyt,\nsillä kyllä siinä voidaan lukea paljon rivien välistäkin. Olen\naina suutuksissani [jag förargar mig alltid] siitä, että ne\npyyhkivät ehdotukseni kirjoitukseksi ylioppilastalon julkisivulle:\n'Patria concors filiis concordibus', sillä he ovat alati juuri sen\nmuistutuksen tarpeessa.\" -- Sitte seuraa vielä lause, josta näkee,\nettä kirjoittaja piti silloista pohjalaisosakunnan jäsentä, J.\nL. Snellmania, syypäänä ehdotuksen hylkäämiseen. Enebergillä oli\nliian paljon muuta mielessään ruvetakseen asiaa selvittelemään;\ntulkoon selitys nyt jälestäpäin. -- Minun on tunnustaminen, että\nse kirjoitus, jonka Snellman ehdotti toimikunnalle ja jonka tämä\nlopullisesti hyväksyi, nimittäin tuo tunnettu: \"Spei suae Patria\ndedit\" oli minun keksimäni. Mutta ennenkuin se esitettiin, menimme\nme, Snellman ja minä, yhdessä Enebergin luokse kysymään, oliko lause\nkielellisesti hyväksyttävä, s.o. kävisikö käyttää Spei sanaa niin\nkonkreettisessa merkityksessä. Tullus tutki kysymystä vakavasti,\nja hänen pöytänsä ja pulpettinsa oli täynnä sanakirjoja ja muita\nkirjoja, ennenkuin hän antoi myöntävän lausunnon. -- Syy miksi\nLaguksen ehdotus oli meille vastenmielinen, oli yksinkertaisesti se,\nettä vanhemmat ruotsinmieliset lakkaamatta syyttivät _suomenmielisiä_\nyksimielisyyden häiritsemisestä -- koskaan myöntämättä sen\nvakaumuksen oikeutusta, joka sai nämät esittämään \"häiritseviä\"\nvaatimuksiaan suomenkielen oikeuksista. Edelleen oli jokaisen\ntuntema tosiasia, että isät olivat yhtä vähän yksimielisiä kuin\npojat -- samasta syystä. -- \"Isänmaan toivo\"-sanat eivät meistä\nlainkaan sisältäneet (niinkuin parjaajat väittivät) itserakkautta\n-- sillä onhan yliopiston nuoriso ainoastaan osa kansan nuorisoa,\njonka käsissä maan tulevaisuus on -- vaan omalletunnolle puhuvaa\n_velvoitusta_.\n\n[72] Hynén oli 1869 Enebergin välityksestä ruvennut kotiopettajaksi\nvapaaherratar Munckin luona.\n\n[73] Kesäkuun 14 p:nä Eneberg lähetti Lagukselle Oppertin antaman\ntodistuksen hänen opinnoistaan. Koska tämä erinomaisen kiittävä\ntodistus, jonka toht. Holma on julkaissut alkukielellä, paljon\nvaikutti hänen hyväkseen sekä Helsingissä että kanslerin luona\nPietarissa, otan sen tähän suomennettuna:\n\n    \"Herra tohtori Karl Eneberg on mallikelpoisella ahkeruudella\n    seurannut niitä kahta luentosarjaa, joita pidän Collège de\n    Francessa, toinen assyrialaisesta kielestä, toinen Achemenidein\n    teksteistä. Minulla on harvoin ollut kuulijaa, joka niin suurella\n    antautumisella ja innolla on ruvennut oikeaksi oppilaaksi kuin\n    hra Eneberg. Hänen vankat tietonsa seemiläisissä kielissä, joista\n    hän jo on antanut vakavia todistuksia, ovat tehneet hänelle\n    mahdolliseksi suurella hyödyllä seurata luentojani: olen voinut\n    saada varmuutta hänen hämmästyttävästä edistyksestään näissä\n    työläissä ja erinomaisen vaikeissa tutkimuksissa erään teoksen\n    kautta, jonka hän on minulle esittänyt; tämä työ osottaa samalla\n    kertaa merkillistä kestävyyttä ja huomattavaa taipumusta, jotka\n    ominaisuudet näyttäytyvät yhtyneinä paljon harvemmin kuin voisi\n    luulla. Minä kannatan siis täydestä sydämestä hra Enebergin\n    toivomusta saada jatkaa opintojaan, ja minä olisin onnellinen,\n    jos tutkimusalalla, jolla suurimmissakin maissa on niin vähän\n    edustajia, Suomi voisi näyttää yhden kotimaisen oppineen, joka\n    arvokkaasti liittyy työtoveriensa joukkoon.\n\n                                          Jules Oppert\n                                 Collège de Francen professori.\"\n\n[74] Enebergin lähtiessä Lontooseen oli Antellkin ollut aikeissa\ntulla sinne; kuitenkaan hän ei valmistunut ennenkuin tammikuulla\n-- \"viimeistään 20 p.\" oli hän eräässä kirjeessä Solitanderille\nilmottanut tulevansa. Hän ei siis vielä ollut siellä, silloin kun\nTullus tammikuun alkupuolella oli hädässä. Heidän osotteensa oli sama\nsekä Parisissa että Lontoossa.\n\n\n\n"]