[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-NCHQtNbfW8MACrXlt4OEs9UMImK2gKtnUw-qJILZhw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1166,"Suomalaisen teatterin historia I","Aspelin-Haapkylä, Eliel",1847,1917,"1166-aspelin-haapkyla-eliel-suomalaisen-teatterin-historia-i","1166__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Suomalaisen_teatterin_historia_I","Teatterin esihistoria ja perustaminen","naytelma",[],[],"fi",1906,null,63465,445115,false,50720,[23],"Theater -- Finland",[25,26],"History - Other","Plays/Films/Dramas","\"Suomalaisen teatterin historia 1\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a historical account written in the early 20th century. The book focuses on the history of Finnish theatre, particularly its prehistory and establishment, leading to the development of the first Finnish national theatre. Aspelin-Haapkylä explores key figures, such as Kaarlo and Emilie Bergbom, and discusses the evolution of theatrical performances and companies in Finland.  The opening of this work introduces the context of Finnish theatre's development prior to 1869, highlighting the challenges and aspirations of those who envisioned a national theatre. The text emphasizes the early efforts to establish Finnish-language theatre in the face of cultural dominance from Swedish and German influences, detailing various attempts to foster theatrical expression, educate actors, and gather resources. The narrative sets the stage for a broader discussion about the cultural significance and history of Finnish theatre, suggesting that subsequent sections will cover its diverse phases and notable productions, leading up to the establishment of a distinct Finnish theatrical identity. (This is an automatically generated summary.)",[],242,"Neliosaisen historiateoksen avausosa käsittelee suomalaisen teatterin esivaiheita ja perustamista vuonna 1872. Kirjassa tarkastellaan näyttämötaiteen kirjallisia edellytyksiä sekä Emilie ja Kaarlo Bergbomin työtä teatteritoiminnan käynnistämisessä. Teos pohjautuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräämään laajaan aineistoon.","Eliel Aspelin-Haapkylän 'Suomalaisen teatterin historia I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1166. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA I\n\nTeatterin esihistoria ja perustaminen\n\n\nKirj.\n\nELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 115 Osa.\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Tekijältä.\n   I. Ennen vuotta 1869.\n  II. Kirjalliset edellytykset.\n III. Emilie ja Kaarlo Bergbom.\n  IV. \"Lea\" ja Suomalainen seura.\n   V. Kaarlo Bergbom ulkomailla vuonna 1871.\n  VI. Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.\n\n\n\n\nTekijältä.\n\n\nKun Kaarlo ja Emilie Bergbom keväällä 1905 erosivat Kansallisteatterin\njohdosta, ilmoitettiin jäähyväisjuhlassa, että näyttelijäin ja\nteatterin ystäväin kesken oli koottu 2000 markkaa Suomalaisen Teatterin\n-- kunniavieraiden elämäntyön -- historian aikaansaamista varten.\nSittemmin annettiin nämä rahat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle\npyynnöllä, että Seura ottaisi asian ajettavakseen. Täysin oivaltaen\nyrityksen kansallisen merkityksen Seura suostuikin siihen ja ryhtyi\nviipymättä keräämään aineksia teokseen. Ennen pitkää oli niitä\nkokoontunut niin runsaasti, että tehtävän suoritus alkoi näyttää\nmahdolliselta, ja silloin Seura uskoi sen allekirjoittaneelle.\n\nNäiden toimien tuloksena tarjotaan täten yleisölle ensimäinen osa\nSuomalaisen Teatterin historiaa, jossa on esitetty teatterin\nesihistoria ja perustaminen. Luonnollista on, että lukija samalla\ntoivoo saavansa tietää minkalaatuiseksi ja -laajuiseksi teos\nkokonaisuudessaan on suunniteltu. Siitä on kumminkin tätä nykyä\nmahdoton antaa täsmällisempiä tietoja kuin seuraavat. Teatterin\nhistoria v:sta 1872 v:een 1905 jakautuu kerrottavien harrastusten ja\nvaiheiden laatuun nähden kahteen jaksoon, joista toinen käsittää\nteatterin alkuajan ja Suomalaisen oopperan toimen s.o. tapahtumat\n1870-luvun loppuun ja toinen 1880- ja 1890-luvut ja uuden vuosisadan\nensi vuodet. Tämän mukaan on toisen ja kolmannen osan sisällys\nikäänkuin itsestään määrätty. Vaikeampi on jotakin varmaa sanoa näiden\nosien laajuudesta. Kumminkin on tekijä arvioinut, että jos toinen osa\nei tule niin laajaksi kuin ensimäinen, niin paisunee sitä vastoin\nkolmas osa kahta vertaa suuremmaksi. On kyllä eri syistä luonnollista,\nettä esitys on supistettava mitä lähemmäs omaa aikaa tullaan, mutta\nkolmannessa osassa on niin pitkä aika kuvattavana, että se lyhyestikin\nkerrottuna vaatii paljo tilaa.\n\nVarsinaista historiaa seurannee vihdoin neljäntenä ja viimeisenä osana\njärjestelmällinen selonteko ohjelmistosta, luettelo näyttelijöistä\nlyhyine elämakerrallisine tietoineen ynnä koko teoksen aineisto, joka\ntekee sen käyttämisen mukavaksi. Näin suunniteltuna kasvaa teos ehkä\nlaajemmaksi kuin moni on ajatellut, mutta toiselta puolen on\nhuomattava, että teatterin toimi esiytyäkseen oikeassa valossaan vaatii\njotenkin seikkaperäistä kertomusta. Ainoastaan siten on tuleva\nselville, minkä tärkeän \"lehden\" Suomalainen teatteri muodostaa maamme\nsivistyshistoriansa. Kuinka pian nämä jälkimäiset osat valmistuvat,\njääköön tarkemmin määräämättä. Tekijä on kyllä koettava mahdollisuuden\nmukaan jouduttaa työtä, mutta jos varsinkin kolmas osa tulisi kauemmin\nviipymään, niin ei vahinko liene kovin suuri, koska teoksen edellisiä\nosia voi varsin hyvin lukea ilman että jatko on kohta käsillä.\n\nTekijä katsoo mieluiseksi velvollisuudekseen jo tässä Seuran ja omasta\npuolestaan kiitollisuudella mainita ne arvoisat henkilöt, jotka\nkirjeiden ynnä muiden asiakirjojen lähettämisellä hyväntahtoisesti ovat\nedistäneet tätä kirjallista hanketta:\n\nrouva _Augusta af Heurlinin_ kautta on saatu Kaarlo ja Emilie Bergbomin\njälkeenjääneet paperit ja kirjeet;\n\nlehtori _A. Almberg_ ja maisteri _E. Nervander_, jotka kumpikin\naikoinaan ovat keränneet aineksia Suomalaisen teatterin historiaa\nvarten, ovat antaneet kokoelmansa tarkoitukseen käytettäväksi, jota\npaitse jälkimäinen on lähettänyt paljon kirjeitä sekä yksityisiä\nmuistoonpanoja ja tietoja;\n\nrouva _E. Wahlströmin_ kautta on saatu asessori F. Wahlström vainajan\nteatteria koskevat jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;\n\nja vihdoin on protokollasihteeri _Sanfrid Aejmelaeus_ antanut joukon\nhänen hallussaan olleita ainetta koskevia asiapapereita;\n\nEdelleen ovat rouvat _Hedvig Charlotte Winterhjelm, Ida\nBasilier-Magelsen ja Emmy Florell, neiti Betty Elfving,\nvaltionarkeoloogi J.B. Aspelin, valtioneuvos M.A. Bergh,\nteatterinjohtaja Jalmari Finne ja kauppias W. Parmanen_ Kristiinan\nkaupungista lähettäneet kirjekokoelmia taikka yksityisiä kirjeitä.\n\nTäydellisyyden vuoksi mainittakoon lopuksi, että näin kerääntyneiden\nainesten ohella lähteinä on käytetty ja käytetään sanomakirjallisuutta,\nteatterin arkistoa ja kirjastoa sekä myöskin tekijän omia\nmuistoonpanoja ja kirjekokoelmia.\n\nKoska epäilemättä vielä monen yksityisen säilyssä on kirjeitä ynnä\nmuita teatterin toimintaa ja sen palveluksessa olleiden taiteilijain\nelämää valaisevia muistoonpanoja, pyydetään nöyrimmästi, että kukin\npuolestaan antaisi vähäpätöisiltäkin näyttävät ainekset tekijän\nkäytettäväksi. Muistettakoon, että suurikin kokonaisuus syntyy pelkistä\npikku tiedoista.\n\nRauhalahdella, elokuussa 1906.\n\n_Eliel Aspelin-Haapkylä_.\n\n\n\n\nI.\n\nEnnen vuotta 1869.\n\n\nJos kerrottavana olisi näytelmätaiteen historia Suomessa täydessä\nlaajuudessaan, olisi pitkä taival edessämme. Silloin olisi ehkä\naloittaminen kansanrunoudestamme, jolta, niinkuin hää- ja\nkarhunpeijaisrunot osottavat, ei puutu draamallisia alkuaineksia,\ntaikka ainakin 1600-luvun päämäärältään opettavaisista\nkoulunäytelmistä, joiden joukossa ihmeeksi nähtiin joku\nsuomenkielinenkin[1] ja joita 1700-luvun loppupuolella seurasivat\nkiertelevien ruotsalaisten näyttelijäjoukkojen parhaasta päästä\nkatsojain huvitusta tarkoittavat näytännöt. Edelleen tulisi silloin\n1800-luvulta tehdä selkoa ei ainoastaan ulkomaalaisten, niin\nruotsalaisten kuin saksalaistenkin, teatteri- ja oopperaseurojen\nvierailuista eri kaupungeissa, vaan myöskin vuosisadan keskivaiheilta\nalkaen eri paikkakunnilla ilmaantuvista, hajanaisista mutta lukuisista\nruotsalaisista ja suomalaisista seuranäytännöistä sekä yrityksistä\naikaansaada pysyviäkin yhdistyksiä ja laitoksia näyttämötaidetta\nvarten. Koska kumminkin esityksemme tarkoittaa yksinomaan ensimäistä\nvarsinaista suomalaista teatteria, sitä nimittäin joka nyt on\nkansallisteatterimme, on se tämän aineen mukaan rajoitettava.\n\nVuonna 1827 Helsinki sai ensimäisen teatteritalonsa sijoitettuna siihen\nosaan nykyistä esplanaadia, joka ulottuu Mikaelinkadulta \"Uuteen\nteatteriin\". Tässä vaatimattomassa puurakennuksessa, joka myöhemmin,\nmuutettuna Arkadiahuvilan alueelle Espoon tullin ulkopuolella,\n\"Arkadiateatterina\" oli tuleva suomalaisen näyttämön ensimäiseksi\nkodiksi, esittivät ruotsalaiset ja saksalaiset näyttelijäseurat milloin\nnäytelmiä milloin oopperoita. Toistakymmentä vuotta kului ennenkuin\nuskallettiin julkilausuakaan ajatus kotimaisen teatteriseuran\nperustamisesta. Se tapahtui 1844, ja aatteen rohkea esittäjä oli\nA(gathon) M(eurman), joka silloin 18-vuotiaana ensi kerran esiintyi\njulkisuudessa.[2] Kotimainen teatteri, hän arveli, tekisi meidät\nriippumattomiksi ruotsalaisista, tukkisi ainakin yhden kultasuonen,\njosta rahaa vuotaa ulkomaille, ja saisi luultavasti suomalaisetkin\nkirjailijat sepittämään alkuperäisiä näytelmiä. Näin puhuessaan nuori\nlähettäjä kuitenkin käytti niin epämääräistä lausetapaa, että lehden\ntoimittaja, Z. Topelius, syystä huomautti ettei tietänyt, tarkoittiko\nhän ruotsinkielistä vai \"täysin kansallista, suomenkielistä teatteria\".\nJälkimäinen, hän lisäsi omasta puolestaan, haamoittaa sumuisessa\netäisyydessä, mutta edellinen on mahdollinen.\n\nSamana vuonna kun Meurman ensikerran otti puheeksi kotimaisen teatterin\ntarpeellisuuden maassamme, Snellman korotti äänensä Saima lehdessään\nherättääkseen kansalaisiaan itsetietoisuuteen ja kaikinpuoliseen,\nomaperäiseen harrastukseen. Suomalaisesta teatterista hän kyllä ei\nkirjoittanut, mutta välillisesti hän kuitenkin vaikutti siihen että\najatus kansallisesta näyttämöstäkin yhä useammin julkilausuttiin.\nVarsinkin näyttää se olleen vireillä Pietari Hannikaisessa, joka Saima\nesikuvanaan perusti Kanava lehden Viipurissa 1845. Siinä hän jo ensi\nvuoden helmi- ja maaliskuulla julkaisi alkuperäisen, kaksinäytöksisen\nilveilyksen \"Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään\"\n(erikseen painettuna 1847) ja seuraavana vuonna (1846) viisinäytöksisen\nkomedian \"Antonius Putronius\", mukailemalla tehty suomennos Holbergin\nalkuteoksesta \"Erasmus Montanus\". Paitse näitä kappaleita, jotka,\nniinkuin alempana saamme nähdä, ovat tulleet näyttämöllä esitetyiksi,\ntavataan Kanavassa muitakin näytelmiä sekä siellä täällä hajanaisia\nlauselmia, jotka ilmaisevat kuinka Hannikainen kaipasi suomenkielistä\nnäyttämöä. Siten hän joulukuulla 1846, kertoessaan että Viipurissa\npar'aikaa ruotsalainen teatteriseura näytteli ylipäätään huonolla\nmenestyksellä, huomauttaa, että \"se onkin luonnollista, sillä kaupungin\nasukkaat ovat enimmäkseen suomalaisia, osalta myös venäläisiä ja\nsaksalaisia; ruotsia osaavat vain virkamiehet ja käsityöläiset.\"\nMainittuaan että saksalaiset teatterijoukot ovat olleet milt'ei\nsuositummat kuin ruotsalaiset, hän lisää: \"Suomalaisen teatterin\nluulisimme täällä edullisemmaksi -- mutta mistäpä se tuli!\" -- Kanavan\nkolmannessa ja viimeisessä vuosikerrassa -- vuoden 1847 lopulla se\nlakkautettiin niinkuin Saima edellisenä vuonna -- kohtaamme\ntodistuksen, että Hannikainen ei ollut aivan yksin ikävöidessään\nsuomalaista teatteria. Hänen hyvä ystävänsä majuri J.F. Lagervall,\n\"Ruunulinnan\" tekijä, julkaisi näet siinä[3] kirjoituksen\n\"Suomalaisesta Kuvaistosta\", jossa hän lämpimästi puolustaa\nsuomenkielisen \"kuvaiston\" (teatterin) perustamista. \"Mikä siihen olisi\nesteenä?\" kysyy hän. Onhan kielemme kaunista ja sulavaa. Esteet tulevat\n\"penseyvestämme ja typeryyvestämme\", päättää hän itse. Me emme muka\ntahdo tulla osallisiksi niistä sadoistatuhansista ruplista, jotka\nmuukalaiset kuljeksivine teatterijoukkoineen vievät, mennen \"matkaansa\nkuin kissa saaliineen ja nauravat meijän yksinkertaisuuvellemme, että\nmikä heillä on huonointa se on meille ylen hyvä\". -- Tarvittaisiin vaan\nmiestä, joka kykenisi johtamaan ja valitsemaan seurueeseen kelvollisia\njäseniä. Vastuksia kyllä olisi -- sen Lagervallkin myöntää -- \"vaan hän\nkuitenkin viimein vuiskan [voiton] veisi\". Eräässä kirjeessä\nLönnrotille (1 p:ltä maalisk.) Lagervall vähän ennen oli puhunut\nsamasta asiasta ja silloin innostunein, liikuttavin sanoin, jotka\nnostavat tämän nykyään melkein unohtuneen miehen korkealle\njokapäiväisyyden yli. Ensin esitettyään luulonsa, että \"Ruunulinna\" ja\nvielä paremmin hänen myöhemmät draamatekeleensä sopisivat näyttämölle,\nhän jatkaa:\n\n\"Naurat! minulla on tosi. Lienetkö nauranut, koska minä avasin solmun\nnäyttäen että suomeksikin voipi kuvauksia kirjoittaa. Ja ennen kymmentä\nvuotta meillä pitää niitä löytyä sata. Haneeni [Hannikainen] ja minä\nvoimme toimittaa puolet niistä. Nauraisit jos joku varustaisi\nsuomalaisen kuvaiston, vaan ilosta nauraisit kun näkisit miten hän\nhapsisi rahoja sääveliinsä [kukkaroonsa], joita nyt muukalaiset\nkokoilevat ja menevät häntä suorana kuin kissat saaliineen. Kuin moni\nlöytäisikään siinä toimialansa, ja rahat jäisi kotiin. Minä tuota\nmiestä tahtoisin palvella palkatta, kirjoittaa, kiljua ja sotia hänen\npuolestaan. Vuosikymmenistä tätä ennen en uskaltanut sinullenkaan tätä\ntoivoa ilmoittaa. Nyt on jo ilmoituksen aika ja siitä näen, että\ntäyttymyksen aika ei mahda olla loittona.\" --\n\nLönnrot vastaa tähän luontonsa mukaan vakavan tyyneesti: \"Hyväpä jos\ntoivosi suomalaisen kuvaiston toimeensaamisesta puoliksikaan\ntoteutuisi; jo minä olisin siitäkin iloinen\".[4]\n\nSuomenkielisenä ja vieläpä maaseutukaupungissa ilmestyvänä Kanava\nluonnollisesti ei vaikuttanut laajalti. Tärkeämpi oli sentähden että\nZ. Topelius Helsingfors Tidningar'issa puoli vuotta Lagervallin jälkeen\notti selvemmin ja perusteellisemmin suunnitellakseen teatterin\ntulevaisuutta Suomessa, pitäen silmällä kumpaakin kieltä.[5] Ensiksi\nolisi, niin runoilija tuumi, perustettava pysyvä teatteriseura, jonka\njäsenet hankittaisiin Ruotsista, mutta se olisi oleva vain välikappale\nkotimaisen teatterin aikaansaamiseksi. Kun ruotsalaiset näyttelijät\nviipyisivät täällä pitemmän ajan, he ensiksikin oppisivat tuntemaan\nmaata ja kansaa ja samalla myös esittämään niitä näyttämöllä, ja\nedelleen he kunnollisina ihmisinä vähitellen saisivat katoamaan\nporoporvarillisen ennakkoluulon näyttelijänammattia kohtaan, niin että\nlahjakkaat nuoret miehet ja neitoset epäilyksettä antautuisivat siihen.\nKun kotimaisia kykyjä olisi liittynyt seuraan, oltaisiin päästy alkuun.\nKotimaiset näyttelijät joko jo ennestään osaisivat taikka helposti\noppisivat suomea, ja silloin aloitettaisiin niin, että ruotsalaisiin\nalkuteoksiin sovitettaisiin joku suomalainen laulu tai kohtaus.\nJokainen ymmärtää että tämä ei olisi edullista taiteelle, mutta\nvälitysasteena olisi sillä merkitystä. Sen kautta näet totuttaisiin\nkuulemaan suomea näyttämöltä ja sen jälkeen voitaisiin esittää\npienempiä ja vihdoin isompiakin kappaleita samalla kielellä. Kun olisi\ntultu niin kauas, olisi aika toisistaan erottaa ruotsalainen ja\nsuomalainen näyttämö, vaikka kuitenkaan ei kokonansa, vaan niin että ne\nedelleen toimisivat saman johdon alla ja taloudellisestikin olisivat\nyhteydessä keskenään. \"Suomella olisi silloin kansallisteatteri\nruotsalaisen ohella.\" -- \"Olkoon niin\", kuuluu loppumietelmä, \"että\ntämä toivomus monen mielestä on harhaluulo. Meistä se on jotakin\nenempää, ja nojaamme siinä kohden Unkarin esimerkkiin, jossa saksan\nylivalta on tuskin ollut vähempi kuin ruotsin meillä. Ei ainoakaan\nisänmaanystävä pidä toivoa suomalaisen kirjallisuuden syntymisestä\ntyhjänä unelmana; miksi siis epäillä suomalaisen näyttämötaiteen\nmahdollisuutta?\"\n\nNämä loppusanat todistavat Topeliuksen suunnitelman syntyneen J.V.\nSnellmanin luomasta hengestä ja luottamuksesta kansalliseen\ntulevaisuuteen. Itsessään oli ehdotettu menettely epäkäytännöllinen,\nmutta siitä huolimatta pitivät parikymmentä vuotta eteenpäin kaikki,\njotka miettivät suomalaista näyttämöä, kiinni Topeliuksen\njulkilausumasta perusjohteesta, että nimittäin suomenkielinen teatteri\noli alkunsa saava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja\nsuojissa.\n\nJo maaliskuulla 1848 kerrotaan samassa lehdessä, että aikomus oli\nkevään kuluessa Helsingissä toimittaa seuranäytäntöjä, joiden ohjelma\nolisi osaksi suomen- osaksi ruotsinkielinen, ja suomalaisista\nnäytelmistä mainitaan nimeltä \"Sisaren sukkeluus\", (J.F. Granlundin,\nGemptin mukaan, kirjoittama) \"leikinteko\" yhdessä näytöksessä. Tästä\naikeesta, jonka luultavasti Topeliuksen kirjoitus oli aiheuttanut, ei\nkuitenkaan näy mitään tulleen. Ja onhan se itse asiassa ymmärrettävää,\nettä Topelius ruotsinkielisenä runoilijana ei suoranaisesti ole mitään\nmainittavaa tehnyt aatteensa toteuttamiseksi, mutta silti hän, toimien\nkotimaisen ruotsalaisen teatterin hyväksi, epäilemättä on enentänyt\nsuomalaisenkin näyttämön edellytyksiä.\n\nSeuraavan vuosikymmenen alkuvuodet muodostuivat oikeaksi loistokaudeksi\nHelsingin teatterin historiassa. Kymmenluvun ensi näytäntökautena oli\nteatteri Pierre Delandin ja kolmena seuraavana kyvykkään Edv.\nStjernströmin vuokraamana. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan se\nettä useita eteviä kotimaisia teoksia esiintyi näyttämöllä. Topeliuksen\ndraama \"Viidenkymmenen vuoden jälkeen\" näyteltiin 14 p. maalisk. 1851\nja \"Regina von Emmeritz\" 13 p. huhtik. 1853, joista jälkimäinen\nsaavutti erinomaisen menestyksen. Mutta aikalaisten todistusten mukaan\noli F. Berndtsonin näytelmä \"Elämän taistelusta\", ensi kerran\nnäyteltynä 19 p. toukok. 1851, jo sitä ennen herättänyt tavattoman\nisänmaallisen innostuksen, kun itse Döbeln \"vanne otsallansa\"\nPorilaisten marssin kaikuessa astui näyttämölle. Kumminkaan ei\nyhdelläkään mainitulla runollisella ilmiöllä ollut ratkaiseva merkitys.\nSe on näet oikeastaan Topeliuksen sepittämän ja F. Paciuksen säveltämän\noopperan, \"Kaarle kuninkaan metsästyksen\", ensi ilta Helsingin\nränstyneessä puuteatterissa, 24 p. maalisk. 1852, josta uusi aikakausi\non luettava teatteriolojemme historiassa. Osat olivat kotimaisissa\nkäsissä, tosin ei ammattitaiteilijain, vaan yksityisten helsinkiläisten\ntaiteenharrastajain, ja isänmaallisen runo- ja sävelteoksen loistava\nmenestys herätti ennen kuulumattoman innostuksen näyttämötaiteeseen.\nPidoissa näytännön jälkeen se puhkesi ilmi hehkuvissa puheissa, ja\nmaljoja tyhjennettiin kotimaisten näyttämötaiteilijain, kotimaisen\nkirjallisuuden ja ennen kaikkea uuden, pian rakennettavan kiviteatterin\nonneksi. Kaikki tämä kuviteltiin läheisessä tulevaisuudessa\ntoteutuvaksi ja rohkeasti merkittiin osakkeita ehdotetuksi\nrakennusyhtiöksi.\n\nTopelius mainitaan puhujain joukossa, mutta sitä ei sanota, muistuttiko\nhän sinä iltana suomenkielisestäkin teatterista. Tuskin hän sitä\ntekikään, koska hän unohti sen innokkaasti kirjoittaessaan lehteensä:\n\"Että pääkaupungin ja maan sivistynyt yleisö niin vilkkaalla\nmyötätuntoisuudella on vastaanottanut hra Paciuksen teoksen, tuottaa\nkunniaa sen arvostelukyvylle ja aiheuttaa iloisia toiveita. Siihen\nsisältyy tietoisuus, että maassamme säveltaiteelle ja näyttämölle, jopa\nkoko taiteelle, uusi aika koittaa.\"\n\nEikä ihme että suomalainen näyttämö unohtui. Kannattiko siitä puhuakaan\naikana, jolloin suomalaisen näytelmän painattaminenkin oli kielletty!\n\nKumminkin toinen runoilija, Fredr. Cygnaeus, jo seuraavana vuonna\nkosketteli asiaa. Tutkimuksessaan \"Traagillinen aines Kalevalassa\" hän\npitää Kullervoa todistuksena siitä, että Suomen kansan runotar ei\nollutkaan, niinkuin oli väitetty, yksinomaan eepillinen eikä edes\nainoastaan eepillinen ja lyyrillinen, vaan myöskin draamallinen.[6] Ja\nkun sama taiteenystävä -- joka lähes kymmenen vuotta varhemmin oli\nsanonut Parisissa nauttineensa suurta näyttämötaidetta \"sydän täynnä\nuskoa, että Suomellakin voisi olla draamallinen taide\" -- yhä samana\nvuonna laajassa kirjoituksessa esittää mietteitään teatterin\ntulevaisuudesta Helsingissä,[7] hän ottaa Kullervon lähtökohdakseen:\ntästä vastasyntyneestä ilmiöstä levisi muka valoa pimeään ympäristöön\nsamoinkuin Correggion Betlehemin yötä kuvaavassa taulussa valo nähdään\nlähtevän lapsesta. Hän selittää pätevillä syillä, miksi ja kuinka\nnäyttämötaide välttämättömästi on rakennettava kotimaiselle ja\nsuomalaiselle perustalle, joskin käyttämänsä sana \"finsk\" saattaa\ntarkoittaa yhtä hyvin ruotsin- kuin suomenkieltä. Ainoastaan yhdessä\nkohden käy ilmi, että Cygnaeus todella piti kansamme kieltä mielessään.\nHän puhkee näet seuraaviin sanoihin: \"Jos Suomi siinä määrin olisi\nisäntä omassa talossaan, että ne, jotka voivat tulla kysymykseen kun\nteksti on kirjoitettava ja musiikki sävellettävä johonkin oopperaan,\nvoisivat pitää ja käyttää maan kieltä varsinaisena äidinkielenään.\nJos\", jatkaa tekijä välissä puhuttuaan Topeliuksen harvinaisesta\nrunoilijakyvystä, \"hänelle olisi suotu käyttää lahjojaan\nsepittääkseen oopperatekstin, jonka aine olisi otettu esim. Kalevalan\nLemminkäisepisodista, kiitollisimmasta, mikä minkään maan runoudessa on\ntarjona, niin olisi äidinkielemme samassa astunut ainakin yhden\nseitsenpenikuorma-askeleen kehityksen ja kunnian tietä.\" Kumminkin oli\nCygnaeuksen mielestä tämä tuuma niinä aikoina mahdoton toteuttaa\nja melkein haaveellisempi kuin ajatus tarkoituksenmukaisen\ntaiteentemppelin synnystä.\n\nVielä vuosikymmenen viimeisenä vuonna Cygnaeus palasi aineeseen, ja\nsilloin hän puhui suoremmin.[8] Eräässä lehdessä oli kirjoitettu\npysyvän teatteriseuran tarpeellisuudesta, ja sen johdosta hän nyt\nlausui, että hänen mielestään oma teatteriseura ehkä helpoimmin\nsaataisiin siten, että \"näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin\nsuomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta\". Kumminkin hän\njälleen vetäytyi kannattamasta omaa ajatustaan, sillä eihän\nsuomenkielellä ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa näytelmä --\n\"Silmänkääntäjä\" -- ja sekin kovin arvoton. Yritys olisi siis kokonaan\nepätoivoinen.\n\nMiten tämän lieneekin, juuri näinä vuosina, jolloin kanuunain jyskeen\ntauottua ja uuden hallitsijan noustua valtaistuimelle valtiollinen\ntaivaamme oli alkanut seljetä, kuultiin ensi kerran suomenkieltä\nnäyttämöltä. Ylioppilaitten kesken oli perustettu draamallinen yhdistys\neli \"yli-oppilasten näytelmä-yhtiö\", ja se toimitti marraskuulla 1857\nensimäisen näytäntönsä, jonka varsinainen ohjelma oli ruotsalainen,\nmutta jonka ohella ylioppilas Julius Krohn lausui \"Döbeln Juuttaalla\"\nsuomeksi käännettynä. Seuraavan vuoden huhtikuulla sama yhdistys\ntoimitti rakennettavan ylioppilastalon hyväksi neljä kertaa uudistetun\nnäytännön, jossa paitse ruotsalaisia kappaleita näyteltiin Hannikaisen\n\"Silmänkääntäjä\". Tämä kappale oli jo 1847 esitetty Kuopiossa, mutta\nHelsingissä se oli uusi ja sai nyt kunnian olla ensimäinen\nsuomenkielinen näytelmä, joka täällä on näyttämöllä nähty. Edelleen\nnäyteltiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1859 melkoista\nvaativampi kappale viisinäytöksinen \"Antonius Putronius eli Antti\nPuuronen\", alkuansa Hannikaisen tekemä ja nyt A. Ahlqvistin ja O.\nJoppeliuksen korjaama mukaelma Holbergin komediasta \"Erasmus\nMontanus\". Pääosassa esiintyi suurella menestyksellä ylioppilas\n(sittemmin senaattori) S.W. Hougberg.[9] Viimeinen sarja näitä\nylioppilasnäytäntöjä annettiin toukokuulla 1860, jolloin suomeksi\nesitettiin R. Benedix'in yksinäytöksinen, Ahlqvistin mukailema ja\nkääntämä huvinäytelmä \"Riita-asia\" sekä \"Antonius Putronius\", jolla\nvieläkin oli viehätysvoimaa.\n\nLoistavin menestys oli 1859 v:n näytännöillä, ja silloin määräsivät\nylioppilaat enimmän osan tuloista, 500 ruplaa, pohjarahastoksi\nHelsingissä perustettavaa teatterikoulua varten, \"jossa suomalaisille\noppilaille annettaisiin näyttelijöille tarpeellista opetusta\". Alempana\nsaadaan nähdä mitä tästä kauniista alotteesta koitui.\n\nNämä ylioppilasnäytännötkin, joissa suomen- ja ruotsinkieli soivat\nrinnakkain näyttämöltä, olivat tavallaan ennen mainitsemamme \"Kaarle\nkuninkaan metsästyksen\" nostaman innostuksen kannattamia.\nSodanjälkeisinä vuosina oli näet teatteri-into pääkaupungin yleisössä\nuudestaan virkistynyt, ja juuri näinä aikoina rakennettiin se\nkiviteatteri, joka silloin oli haamoittanut mielikuvituksessa, ja 28 p.\nmarrask. 1860 se juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Vaikka\njuhlaohjelma melkein kauttaaltaan oli ruotsinkielinen, ansaitsee se\nkuitenkin huomiotamme sentähden että jok'ainoa numero perustui\naitosuomalaiseen aiheeseen. Aluksi soitettiin F. von Schantzin\nsäveltämä uusi Kullervo-uvertyyri, sitten seurasi Cygnaeuksen\nkirjoittama Kalevalanaiheinen ja osaksi -mittainenkin ruotsalainen\nalkajaisruno ja sen jälkeen Julius Krohnin sepittämä, niinikään\nKalevalaan nojaava, suomalainen tervehdysrunoelma sekä vihdoin\nTopeliuksen laatima ja Paciuksen säveltämä satunäytelmä \"Kyypron\nprinsessa\", jossa on vapaasti käsitelty juuri se Kalevalan aihe,\nLemminkäistarina, jota, niinkuin ylempänä on kerrottu, Cygnaeus oli\nniin suuresti kiittänyt ja jonka hän oli ikäänkuin suositellut\nTopeliukselle. Näyttää siltä kuin olisivat kaikki ohjelmanumerojen\nluojat olleet saman harhaluulon vallassa kuin suomalainen runoilija,\nkun hän pitäen uutta taloa rakennettuna Suomen runottarelle\nriemastuneena tervehti palannutta Väinämöistä:\n\n    \"Terve tänne, Väinämöinen,\n    Taas nyt soittamahan!\n    Terve, käyrä kanteloinen.\n    Taasen kaikumahan!\n    Ilollen nyt ilot tuntuu,\n    Riemullen nyt riemut!\n    Heitä pois jo huolihuntu,\n    Koko Suomenniemyt!\"\n\nSyystä kun puoluejako 1850-luvulla oli tuskin alullaan, silloinen\ninnostuskin näyttämötaiteeseen oli ollut yhteinen kaikille\ntaiteenystäville eikä senvuoksi ajateltukaan muuta kuin että saavutettu\nvoittokin olisi yhteinen. Niille, jotka toivoivat osan siitä lankeavan\nsuomenkielisenkin näyttämön puolelle, oli kumminkin 1860-luku tuottava\nkatkeran pettymyksen.\n\nEnsimäisenä näytäntökautena 1860-61 uusi teatteri oli vuokrattuna\nPierre Delandin seuralle; mutta syksystä 1861 siinä alkoi toimensa\npysyvä näyttelijäseura, jonka jäsenet poikkeuksetta olivat Ruotsista\npalkatut. Ymmärrettävää on, että näin ollen suomen sanaa ei\nkuultu näyttämöltä, jota oli kuviteltu Väinämöisen ilopaadeksi.\nTeatterikoulukin, jota varten ylioppilaat olivat koonneet rahoja ja\njoka oli ajateltu toimivaksi teatterin turvissa, jäi vastaiseksi\nperustamatta.\n\nVäärin olisi silti luulla, että tämä asianlaita välittömästi herätti\nkatkeruutta suomalaisella taholla. Olihan teatterin johtokunnassa\nainakin kaksi jäsentä, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius, joiden hyvää\ntahtoa ei epäilty. Etteivät he enemmän kuin muutkaan saaneet mitään\nnäkyvää aikaan, siitä syytettiin vain kehittymättömiä oloja. Silloisten\nkiivaimpien suomenmielisten, veljesten Yrjö ja Jaakko Forsmanin ja A.\nMeurmanin, vastaperustamassa lehdessä, Helsingin Uutisissa, lausuttiin\ntammikuulla 1863 hyvin alistuvaisesti:\n\n\"Se aika, jolloin voisimme puhua suomenkielisestä teatterista,\nsuomenkielisestä näytelmätaiteesta ja näytelmäkirjallisuudesta, ei ole\nvielä koittanut. Pääkaupunki, jonka pitäisi astuman semmoisen\nkansallisen toimen etupäässä, on siksi liian vähän suomenmielinen, ja\nsen suomalainen väestö, jonka lukumäärä kuitenkin on kolmas osa koko\nväkiluvusta, ei ole vielä saanut edes tarpeellisia kouluja, saati\ntaiteellisia etuja nauttiaksensa. Kuitenkin tahdomme toivoa, että\nkansallishenki tässäkin asiassa pian tulee muutosta vaikuttamaan, ja\nsen vuoksi emme suinkaan pidä halpana sitä taiteellista aistia, joka\nnykyistenkin laitosten kautta leviää yleisössä. Tulemme siis joskus\npuhumaan jonkun sanasen teatterista ja sen tuotteista.\"\n\nNämä maltilliset sanat luetaan johdatuksena palstanpituiseen\nkirjoitukseen J.J. Wecksellin \"Daniel Hjort\" ja J.L. Runebergin \"En\nvoi\" näytelmistä, merkillisinä kotimaisina (ruotsalaisina) alkuteoksina\nnäytäntökauden ohjelmistossa. Eikä myötätuntoisuus ollut vain tyhjää\npuhetta. Vähän myöhemmin tavataan samassa lehdessä ensimäinen\nseikkaperäinen suomenkielinen teatteriarvostelu. Se koskee V. Hugon\nnäytelmää \"Angelo\", käsittää kokonaista puolineljättä (!) palstaa ja on\nsyntynyt Emil Nervanderin ja Jaakko Forsmanin yhteistyöstä.\nLuonnollista on että outo ala pakotti käyttämään outoja sanoja,\nniinkuin: seikallisuus, maskieraus, kasvojen-osoittelu, peräpohja,\nyhtä-sointuvaisuus j.n.e.; mutta ei se estänyt arvostelua olemasta\nhienotuntoinen. Kuinka somasti esim. osattiin lohduttaa näyttelijätärtä\nyleisön kylmyydestä teatteria kohtaan, nähdään seuraavasta otteesta:\n\n\"Msli Ryberg vietti tällä kertaa ehkä kauniimpaa voittoriemuansa\nmelkein tyhjässä teatteri-salongissa, mutta ilahuttavaa oli nähdä,\nettei tämä vaikuttanut häneen vähintäkään haitallisesti. Näin tapahtuu\nusein Suomessa, että taiteen kauniimmat voitot usein ovat anastettavat\nautiossa (!).\"\n\nTietysti Helsingin Uutiset ei kauan olisi jaksanut saman mittakaavan\nmukaan jakaa huomaavaisuutta ruotsalaiselle teatterille. Kumminkaan ei\nsitä tarvittu suoraan tunnustaa, sillä jo ennen näytäntökauden loppua\noli uhkea kiviteatteri raunioina. Yöllä, jonka jälkeen valkeni 8 p.\ntoukokuuta 1863, tuntemattomalla tavalla syttynyt tulipalo hävitti koko\ntämän \"taiteentemppelin\" ja tuhosi samalla kaikki siihen ehkä vielä\nkiinnitetyt suomenkielistä näyttämöä tarkoittavat toiveet.\n\nNiiden tuhansien joukossa, jotka kyynelsilmin katselivat, kuinka tuli\nkatosta ja akkunoista hulmuavine liekkeineen riehui niin suurella\ninnolla rakennettujen muurien sisällä, oli ainakin kaksi nimeltä\ntunnettua, jotka käsittivät onnettomuuden kohtaavan suomenkielistäkin\nnäyttämöä. Ne olivat Fredr. Cygnaeus ja eräs nuori ylioppilas, joka\nmyöhemmin suomalaisena näyttelijänä on tullut tunnetuksi nimellä Vilho,\nmutta silloin omisti nimen Oskar Vilhelm Gröneqvist. Varsinkin\njälkimäinen arvosteli tapahtumaa siltä kannalta. Hän oli näet\nensimäinen nuori mies, joka oli päättänyt uhrata elämänsä suomalaiselle\nnäyttämötaiteelle, ja sentähden on hän saava lehden tässä\nkertomuksessa.\n\nGröneqvist oli syntynyt 1840 Hämeen Kuhmalahdella, joten hän\nlapsuudestaan osasi suomea, vaikka hän alkoi koulunkäyntinsä\nUudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä oli koulunopettaja. Jo koulussa\nPohjanmaalla hän toverien kanssa leikki teatteria ja keväällä 1861 hän\nHämeenlinnan lukiossa oli mukana toimittamassa näytäntöjä, joissa\npaitse ruotsalaisia kappaleita \"Silmänkääntäjä\" esitettiin. Samaan\naikaan hän sommitteli näytelmää, jonka sankari oli 1850-luvun alulla\nPohjanmaalla (Kokkolan ja Vaasan seuduilla) etevänä lääkärinä\nkuuluisaksi tullut, unkarilainen maanpakolainen Bolliger, sekä\nsuomenkielistä draamallista kansanelämän kuvausta. Sen ohella hän luki\nShakespearea Hagbergin käännöksestä ja opetteli englanninkieltä,\nvoidakseen alkukielellä tutustua suureen draamarunoilijaan. Syksyllä\n1862 hän jo oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. \"Kun sanomista näin,\nettä oli kysymys saada toimeen oma näyttämö Suomelle, hytkähti sydämeni\nja rintani paisui\", hän kirjoitti eräälle ystävälleen,[10] \"sen\nasian tähden tahdon elää ja kuolla!\" Tultuaan ylioppilaaksi hän\nkevätlukukautena 1863, ensimäisenä jona oli Helsingissä, esitti itsensä\nteatterin johtokunnan jäsenille, sillä hänen oli mahdoton odottaa siksi\nkuin teatterikoulu \"parin kolmen vuoden päästä\" avattaisiin. Outoa\nvierasta kohdeltiin ystävällisesti, sillä hän oli ensimäinen\nylioppilas, joka oli ilmoittanut aikovansa näyttämön palvelukseen.\nHänelle myönnettiin vapaa pääsy harjoituksiin ja näytäntöihin, ja hän\nsai esiintyä sanattomissa osissa (m.m. \"Daniel Hjortissa\"), Edelleen\noli P. Deland itse antava hänelle opetusta -- Cygnaeuksen ja\nTopeliuksen laskuun, sillä Gröneqvist oli kokonaan varaton. Toukokuun\n7 p. hänelle sanottiin, että hänelle seuraavana päivänä määrättäisiin\npieni osa A. Blanchen näytelmässä \"Engelbrekt Taalalaisineen\"; mutta --\nyöllä teatteri paloi.\n\nCygnaeus käänsi onnettomuuden onneksi neuvomalla Gröneqvistiä lähtemään\nTukholman teatterikouluun. Vanha taiteenystävä kehoitti häntä samalla\nolemaan rohkea ja ajattelemaan, että valitsemallaan uralla vastukset\nolivat välttämättömiä, ja kysyi sitten, oliko hän koskaan epäillyt\npysyvän kansallisen teatterin syntyä maassamme? -- \"En\", vastasi\nGröneqvist, \"koska Suomi kerran edistyy yhdessä kohden, on se\nedistyvä kaikissa muissakin, sillä tietenkin kehitys on tapahtuva\nsopusuhtaisesti.\" -- Tyytyväisenä vastaukseen Cygnaeus vain joudutti\nlähtöä. Ja lokakuulla Gröneqvist jo olikin Tukholmassa, jossa hän\nEmil von Qvantenin välityksellä pääsi kuninkaallisen teatterin\n\"oppilaskouluun\". Täynnä tulevaisuuden unelmia hän nyt tarmokkaasti\nharjoitti opintoja, väliin sommitellen murhenäytelmää, jonka päähenkilö\noli Birger jaarlin tytär Hildegard ja toimintapaikka vanha\nHämeenlinna. Keväällä 1864 teatterikoulun opettaja, näyttelijänä ja\nnäytelmänkirjoittajana tunnettu Jolin, eräänä päivänä sanoi hänen\ntovereilleen: \"Lausukaa niin luonnollisesti ja sydämellisesti kuin hän\n(Gröneqvist), niin teillä on jotain toivottavaa tulevaisuudessa!\" Mutta\ntälle itselleen Jolin jo puhui pienestä osasta, jossa hänen sopisi\nesiintyä kuninkaallisella näyttämöllä. Onko ihme että nuori intoilija\noli iloissaan! Kumminkaan hän ei hetkeäkään ajatellut tulevaisuutta\nRuotsissa. Päinvastoin hänen tuumansa kävivät tähän suuntaan:\nTeatterikoulu Helsingissä on jo ensi syksynä avattava, ja silloin\nkykenen ehkä jo hoitamaan aliopettajan virkaa. Kansallisteatteri\nSuomessa on viipymättä perustettava, ja siinä on suomi ehdottomasti\noleva pääkielenä. Kun kiviteatteri nousee raunioistaan, tulee maamme\nomain lasten, puhuen kansankieltä, ensimäisinä astua sen näyttämölle.\nSentähden teatterikoulu on jo syksyllä avattava, niin että suomenkieli\nvihkiäisjuhlassa voi kaikua näyttämöltä. \"Kun ensikerran esiinnyn\nnäyttämöllä Helsingissä, on se tapahtuva suomenkielellä!\" -- Kun muuan\nruotsalainen näyttelijä sanoi: \"Jää tänne, teatteriimme, täällä ovat\nolot paremmat, täällä saat isomman palkan; odottaa saat ennenkuin suomi\nkelpaa teatterissa -- jos se päivä koskaan valkeneekaan.\" Silloin\nGröneqvist kiivastui: \"Suomi kelpaa teatteriin yhtä hyvin kuin ruotsi,\noman maani ja suomenkielen tähden olen tänne tullut, rahasta en välitä\nenempää kuin että elän, pääasia on suomenkieli Suomen näyttämöllä!\"\n\nOlisihan ollut sula ihme, jos Gröneqvistin unelmat olisivat\ntoteutuneet. Teatterikoulu jäi vieläkin pariksi vuodeksi avaamatta,\nmutta 1865 tapahtui kuitenkin, että hän ensi kerran julkisesti\nesiintyen Helsingissä teki sen suomenkielellä. Se oli syksyllä, mutta\njo keväällä s.v. hän oli aikaansaanut suomalaisen seuranäytännön,\njoskin suljetussa piirissä. Talvella 1864 oli muutamien suomalaisten\nperheiden seurapiiristä kehittynyt laajempi \"Suomalainen seura\", jonka\npäämääränä oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä\nseurustelussa ja joka sitä varten kerran viikossa kokoontui Kleinehn\nhotelliin viettääkseen iltaa kuulemalla esitelmiä, laulua ja soittoa\nsekä tanssilla. Maaliskuulla 1865 tässä seurassa Gröneqvistin\nalotteesta toimeenpantiin seuranäytäntö, jossa ensi kerran\nsuomenkielellä esitettiin murhenäytelmä, nimittäin Th. Körnerin \"Syyn\nsovitus\" (Die Sühne) ja sen jälkeen \"Silmänkääntäjä\". Ensi näytäntö oli\n29 p. ja toinen 30 p. Kaivohuoneella, ja \"mielistyneet katsojat\",\nsanotaan H. T:ssa, \"osottivat suosiotansa tälle yritykselle saada\nsuomenkieli kotiutumaan näyttämöllä\". Näytäntö syksyllä\noli ylioppilasten toimittama. Marraskuun 11 p. näyteltiin\nArkadiateatterissa \"Jeppe Niilonpoika\", K.J. Gummeruksen suomennos\nHolbergin komediasta \"Jeppe paa Bjerget\". Mainittuaan yleisön olleen\nlukuisan ja suosiollisen, H. T:n teatteriarvostelija lausuu:\n\n\"Näytäntö herätti erikoista mielenkiintoa niiden kauniitten taipumusten\nkautta, jotka huomattiin pääosaa esittävässä nuoressa ylioppilaassa.\nVarsinkin toisessa, neljännessä ja viidennessä näytöksessä hän näytteli\nJeppeänsä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ettei kukaan voisi\nsenvertaista aikaansaada ilman opintoja ja todellista taipumusta\nnäyttämötaiteeseen. Me epäilemme sitä vähemmin mainita häntä nimeltä\nkuin hra O. Gröneqvist ei ainoastaan hetkellisesti palvellut\nteatteria, vaan on päättänyt kokonaan antautua tälle uralle. Hänen\nesiintymisellään on siis lupaava merkitys tulevaan omaan teatteriimme\nnähden.\"\n\nSamassa lehdessä sanoo toinen kirjoittaja tästä näytännöstä, että\nnuoret näyttelijättäret olivat erinomaisia sotilaallisine ryhtineen ja\nbassoäänineeen. Tämän selitykseksi mainittakoon, että ajan\nylioppilasnäytännöissä naisosatkin säännöllisesti olivat nuorten\nmiesten näyteltävinä.[11] Edelleen huomautetaan että naiskatsojia oli\nkovin vähän saapuvilla, johon muka syynä oli se että kappale oli\nsuomalainen. Näytösten välillä ylioppilaat lauloivat neliäänisiä\nlauluja, joiden sanat ylioppilas A. Rahkonen oli kääntänyt. Se oli\njotakin ennen kuulumatonta. \"Suomalaiset sanat näyttivät erinomaisesti\nsoveltuvan laulettavaksi, ja on sentähden hra Rahkosen aikomus\ntunnettuihin ylioppilaslauluihin laatia suomalainen teksti todella\nansiokkaaksi arvosteltava\".[12]\n\nPuheena olevana aikana Gröneqvist ei mitenkään olisi voinut esiintyä\nsuotuisammalla tavalla kuin seuranäytännössä, sillä se uusi teatteri,\njoka edellisenä vuonna oli päätetty rakennettavaksi entisen\nkiviteatterin säilyneille perusmuureille, valmistui vasta seuraavana\nvuonna, 1866, jolloin se myös 2 p. lokak. vihittiin tarkoitukseensa.\nTämä \"Uusi teatteri\" -- se sama, josta vieläkin käytetään tätä nimeä,\nmilloin ei sitä yksinkertaisesti ja asianmukaisemmin sanota\n\"ruotsalaiseksi teatteriksi\" -- onko se sitten enemmän kuin edellinen\nedistänyt suomenkielisen näyttämötaiteen syntyä? Ei kenkään tahtone\nsitä väittää. Ensimäiseksi näytäntökaudeksi 1866-67 se uskottiin W.\nÅhmanin ja Pousetten etevän näyttelijäseuran haltuun, joka jo vuonna\n1864-65 näytellen Arkadiateatterissa oli saavuttanut yleisön suosion;\nmutta syksystä 1867 aina nykyaikaan saakka on siinä toiminut pysyvä\nteatteriseura, kokoonpantu ja tarpeen mukaan täydennetty ja uudistettu\nsamalla tavalla kuin ylempänä mainittu 1861 perustettu \"pysyvä\nteatteri\". Toisin sanoen ruotsalainen teatteri Helsingissä on,\nhuolimatta siitä että sitä sanotaan \"kansalliseksi laitokseksi\", koko\najan pysynyt ruotsalais-ruotsalaisena, jossa kotimainen ruotsalainen\nmurre on tuskin vähemmin outoa kuin suomenkieli. Kuvaavampaa tämän\ntaidelaitoksen tulevaisuuteen nähden kuin arvattavasti kukaan osasi\naavistaa oli se tosiasia, että Gröneqvist 1867 turhaan pyrki sen\npalvelukseen.[13] Se palkka, joka hänelle tarjottiin, oli niin mitätön,\nettä tämän vaatimattoman miehen täytyi peräytyä. Ihmekö että ääni\nkirjeessä ystävälleen muuttui katkeraksi! -- \"Olen tullut tietämään\",\nhän kirjoitti, \"että en ole 1000 markan arvoinen ruotsalaisessa\nteatterissa. Jos ajattelee että koko kansamme näkee nälkää [olihan\npar'aikaa katovuosien surkein hätäkausi], niin on johtokunta\nperusjohteellisesti oikeassa, mutta olisihan sen myöskin pitänyt\nmuistella maamme köyhyyttä palkatessaan ruotsalaisia keskinkertaisia\nkykyjä. Omatunto vaivaa minua kun olen uhrannut niin paljon aikaa ja\nvaroja asian tähden, joka petti juuri perille tullessani. Aion\ntäydentää tietoni englanninkielessä ja koettaa tulla toimeen\nkielenopettajana. Teatteria tulen kuitenkin kaipaamaan niinkuin olisin\nmenettänyt toisen puolen sieluani.\" -- Todellisuudessa Gröneqvist\npalasi yliopisto-opintoihin, suoritti kameraalitutkinnon ja tuli 1869\nylimääräiseksi kamarikirjuriksi senaattiin. Vastedes saamme nähdä,\nkuinka teatteri kuitenkin avautui hänelle.\n\nMutta joskin ruotsalainen teatteri semmoisenaan ei ole mitään tehnyt\nsuomalaisen näyttämön hyväksi, on kuitenkin muistettava, että sen\nkeskuudesta on lähtenyt henkilö, jolla siihen katsoen on unohtumattomat\nansiot ja jolle on sitä ehdottomampi tunnustus annettava kun hän oli\nsyntyperältään ruotsalainen. Tarkoitamme näyttelijätärtä, joka ensin\nneiti Hedvig Charlotte Forssmanina, sitten rouva Raana ja vihdoin rouva\nWinterhjelminä on piirtänyt nimensä Helsingin ja varsinkin Suomalaisen\nteatterin historiaan. Syytä on jo tässä kohden tutustua häneen.\n\nNeiti Forssman oli kultasepän tytär Tukholmasta ja tuli 16-vuotiaana\n1854 kuninkaallisen teatterin kouluun. Suuri näyttelijä O.U. Torsslow\nhuomasi kohta, että tytöllä oli tavallista suuremmat lahjat, ja sai\naikaan, että häneen nähden määräys koevuodesta syrjäytettiin.\nVäsymättömällä ahkeruudella hän suoritti opintonsa, nauttien mainitun\ntaiteilijan erikoista ohjausta, ja pian hän esiintyi kuninkaallisella\nnäyttämöllä, mutta koska vanhemmat näyttelijättäret eivät mielellään\nluovuttaneet suurempia tehtäviä vasta-alkajalle, hän rohkein mielin\nliittyi O. Anderssonin teatteriseuraan, kun tämä oli lähtemäisillään\nHelsinkiin 1858. Näin tuli neiti Forssman 20-vuotiaana Suomeen ja ensi\nkerran esiintyen Jane Eyrenä hän kohta paikalla reippaalla,\nilmehikkäällä taiteellaan ja nuorekkaalla olennollaan valloitti\nyleisön. Hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että yleisö niinä\nkahtena vuotena, jotka hän tällä kertaa oli Helsingissä, yhä uudelleen\ntahtoi nähdä suosikkinsa näyttämöllä, ja nuori näyttelijätär saikin\nmielin määrin rooleja ja niitti yllin kyllin kukkia ja laakereita.\n\nPalattuaan Ruotsiin neiti Forssman ennen pitkää liittyi Edv.\nStjernströmin teatteriin Tukholmassa, johon Torsslowkin oli muuttanut\nkuninkaalliselta näyttämöltä, ja nyt koitti hänelle uusi edistymiskausi\nnäiden mainioiden näyttelijäin vaikutuksen alla. Torsslow, joka piti\nhäntä lahjakkaimpana kaikista oppilaistaan, luki hänen kanssaan m.m.\nEbolin prinsessan osan Schillerin Don Carlos draamasta, jolla\nnäyttelijätär saavutti yhden loistavimpia voittojaan Tukholmassa.\nStjernströmin teatterin tuottamaan edistykseen tuli tasoittavana ja\nsyventävänä lisänä vuoden opintoaika Parisissa. Nyt kuninkaallinen\nteatteri mielellään olisi avannut hänelle korkeat ovensa; mutta neiti\nForssman lähti mieluummin Helsinkiin, jonka yleisön osottama\nsydämellinen suosio häntä kohtaan oli hänessä herättänyt vastaavia\ntunteita. W. Åhmanin ja Pousetten seuran jäsenenä hän siis jälleen\nnäytteli Suomessa näytäntökautena 1864-65. Silloin olivat hänen\nsuurimmat menestyksensä Ebolin prinsessa ja Theresia Kaarlo Bergbomin\nmurhenäytelmässä \"Pombal ja jesuiitat\". Oltuaan sen jälkeen vuoden\npoissa, näyttelijätär -- joka sillä aikaa oli mennyt naimisiin\nniinikään Åhmanin ja Pousetten seuraan kuuluvan nerokkaan näyttelijän\nFrithiof Raan kanssa -- palasi saman seuran mukana syksyllä 1866\nSuomeen, ja vuotta myöhemmin hän tuli Helsingin vakinaisen\nteatteriseuran jäseneksi.\n\nTästä ajasta, vuodesta 1867, alkoi rouva Raan merkillisin toimi\nSuomessa, missä hän, jos luetaan pois talvi ja kevät 1871, jolloin hän\nteki toisen ulkomaalaisen opintomatkansa, viipyi yhtä mittaa v:een\n1872. Mitä hän tällä ajalla sai aikaan suomalaisen teatterin hyväksi,\non alempana kerrottava; tässä on vain mainittava että hän näinä vuosina\nmiehensä ohella oli etevin ja suosituin taiteilija Helsingin\nnäyttämöllä. Pääalallaan, suurien traagillisten naisosien\nesittämisessä, olikin rouva Raa kohonnut korkeaan taiteellisuuteen,\njonka vaikutus katsojiin oli pettymätön. Se raitis todenperäisyys, joka\nnäennäisesti vastakkaisen ihanteellisen käsitystavan ohella oli hänen\nperusominaisuuksiaan, oli hartaitten tutkimusten kautta kypsynyt\ntaiteeksi, jonka pohjana oli toiselta puolen näyttämöllisen tekniikan\ntäydellinen omistaminen, toiselta puolen tieto että teknillisellä\ntaidolla on arvoa ainoastaan mikäli se, vaatimatta semmoisenaan\nerikoista huomiota, tekee näyttelijälle mahdolliseksi luonnonomaisissa,\nsuurissa, yksinkertaisissa piirteissä havainnolliseksi saattaa se kuva\nesiteltävästä henkilöstä, joka hänessä on syntynyt tarkoin tutkiessaan\nkoko draamaa.[14] Pääasia oli kumminkin, että tätä taidetta kannatti\nhehkuva, nerollinen innostus, joka vastustamattomasti tempasi katsojat\nmukaansa. Esitti hän Lady Macbethia tai Ofeliaa, Jeanne d'Arc'ia tai\nEbolia, Sapphoa tai Maria Tudoria, Katria tai Regina von Emmeritziä,\nLeaa tai Paola Moronia tai mitä muuta tahansa hyvin laajasta\nrepertoaristaan, aina hän sai katsojat unohtamaan jokapäiväisen\nympäristön ja seuraamaan häntä tunteitten ja intohimojen temmellykseen.\nTäydennykseksi lisättäköön sekin, että rouva Raa ei pysähtynyt kerran\nsaavuttamalleen kannalle vaan yhä kehitti taidettaan uusien vaatimusten\nmukaan. Merkillinen todistus siitä on olemassa niin myöhäiseltä ajalta\nkuin 1891, jolloin hän Kristianiassa esiintyi rouva Alvingina\n\"Kummittelijoissa\". Silloin Ibsen nimenomaan antoi ehdottoman\ntunnustuksensa taiteilijattaren käsitystavalle sekä täysin\nuusaikaiselle, realistiselle ja niin \"modernissa\" kappaleessa\nsopimattomista taidesäännöistä vapaalle esitykselle. Hän oli muka\nosunut runoilijan sisimpiin ajatuksiin ja tunteisiin, hän oli\nrunoilijassa palauttanut sen alkuperäisen tunnelman, jossa tämä oli\nnäytelmän kirjoittanut, ja hän oli ollut se ilmielävä rouva Alving,\njonka runoilija oli kuullut puhuvan ja nähnyt liikkuvan siinä kodissa,\njonka hän oli tahtonut kuvata: \"kokonaan minun rouva Alvingini\".\n\nSiinä pikakuva näyttelijättärestä, joka uhrautuvaisesti oli sovittava\nmitä ruotsalainen teatteri rikkoi laiminlyöden velvollisuutensa edistää\nsuomalaisen näyttämön aatteen toteuttamista. Että hän antautui\nsemmoiseen toimeen, tuli siitä että hän ei ollut ainoastaan suuri\ntaiteilija vaan myöskin jaloluontoinen, suuria tavoitteleva ihminen.\nHänellä ei ollut vain kunnioitettu asema näyttämöllä, vaan teatterin\nulkopuolellakin; piireissä ja perheissä, joissa hän personallisesti\ntunnettiin, oli hän vilpittömän ystävyyden hellimä. Eräässä Emilie\nBergbomin 1875 kirjoittamassa kirjeessä olemme tavanneet seuraavat\nkauniit sanat rouva Raasta: \"Vaikea on löytää ylevämielisempää ja\njalompaa luontoa kuin hänellä on, ja minä luulen että vasta sitten\noikein käsittää hänen arvonsa, kun on koetellut toisia. Hän asettaa\naina aatteen ensi sijaan ja oman itsensä toiseen, joka on aivan\ntavatonta meidän aikana.\"\n\nEntäs teatterikoulu? Entisestä tiedämme että ylioppilaat 1859 sitä\nvarten varasivat melkoisen summan, 500 ruplaa. Aate näyttää innostaneen\nei ainoastaan helsinkiläisiä vaan maaseutulaisiakin, sillä Fredr.\nCygnaeuksen ja O. Toppeliuksen allekirjoittamasta kehoituksesta\nkerättiin vuosina 1860-62, toimeenpanemalla seuranäytäntöjä, ympäri\nmaata rahoja tarkoitusta varten. Viime mainitun vuoden kevätpuolella\noli noin 13,000 markkaa koossa ja silloin oli jo aikomus perustaakin\nkoulu saman vuoden syksynä. Huhtikuulla pidettiin näet julkinen kokous,\njossa yrityksen innostunein harrastaja, dosentti O. Toppelius, esitti\nseikkaperäisen suunnitelman opetuksen järjestämisestä koulussa.\nLaajasta suunnitelmasta[15] mainitsemme vain, että se oli hengeltään\nsuoraan kansallinen. Suomen kielen opetusta varten otettaisiin\nerityinen opettaja, mutta ruotsinkieleenkin nähden olisi vältettävä\nettä ulkomaalainen opettaja estäisi oppilaita käyttämästä ruotsinkieltä\nsemmoisena kuin sitä Suomessa puhutaan ja äännetään. Sentähden olisi\nehkä tanskalainen \"instruktööri\" eli näyttämöllisen taiteen opettaja\notollisempi kuin Ruotsista tullut (kotimaista kun ei ollut\najateltavissakaan). Suunnitelma hyväksyttiin ja sanomissa julkaistiin\njo kehoitus halukkaille nuorille kumpaakin sukupuolta ilmoittautumaan\nkouluun ennen toukok. 20 p. Kumminkaan ei koulun avaamisesta tullut sen\nenempää. Pääsyynä oli luultavasti opettajan puute. Muutoin oli kenties\ninnostusta laimentanut pitkä polemiikki teatterikoulusta, jonka\nmainitun kokouksen jälkeen F. B(erndtson) oli alkanut H. D:ssa. Tämän\n\"asiantuntijan\" mielestä oli koko yritys turhaa turhempi, mikäli sillä\ntarkoitettiin aikaansaada kansallista teatteria. Kun hän samalla kielsi\nruotsinkieliseltä teatterilta Suomessa kaiken kansallisen merkityksen,\neksyi polemiikki kansallisuuskiistan okaiseen tiheikköön. Sitten kun\nToppelius oli puolustanut kantaansa, sekaantui näet H. D. ja muutkin\nsyrjäiset väittelyyn, ja lopulta sananvaihto ei tuottanut mitään\nvalaistusta asiaan, vaan arvattavasti heikonsi monen luottamusta\nyritykseen. Seuraavana vuonna tapahtui sitten teatterin palo, joka\ntietysti myöskin vaikutti ehkäisevästi. Vasta v. 1865 ryhdyttiin\nuudestaan puuhaan. Ennenkuin W. Åhmanin ja Pousetten seura keväällä\n1865 lähti Helsingistä, sovittiin Åhmanin kanssa, että hän, kun seura\nsyksyllä 1866 tulisi takaisin, rupeaisi teatterikoulun opettajaksi.\nTämän sopimuksen mukaan laitos vihdoin avattiin mainittuna aikana.\n\"Hitaita ovat herrain kiireet\", saattaa siis sanoa tästäkin puuhasta,\nmutta vähät siitä, jos yrityksestä olisi hyvää koitunut. Mutta huono\noli jo alkukin -- ainakin suomalaiseen näyttämöön nähden --, sillä 12\nvastaanotetusta oppilaasta osasi vain 3-4 suomea. \"Jos uusi\nteatteriseura tehdään ruotsinkieliseksi\", tähän tapaan arvosteltiin\nasiaa Kirjallisessa Kuukauslehdessä, \"niin emme voi muuta kuin\nvastustaa koko yritystä aivan tarpeettomana. Ruotsalaisen näyttämön\ntarvetta voivat ruotsalaiset teatteriseurat tyydyttää vastedes\nniinkuin ennenkin; sitä vastoin on suomenkielinen teatteriseura ihan\ntarpeen. Siinä toivossa että koulunkasvattama teatteriseura tulisi\nmahdollisuuden mukaan suomenkieliseksi, lieneekin suurin osa lahjoja\nannettu. Kouluun pyrkiviltä olisi vaadittava taitoa kummassakin\nkielessä. Nyt on koko yritys laskettu väärälle perustukselle.\"\n\nVaikka tämä ankara muistutus oli oikeutettu, on myönnettävä, että\nyrityksen onneton alku ja kehnot tulokset varsinkin suomenkieliseen\nnäyttämöön katsoen ovat helposti ymmärrettävissä. Ennakkoluulot\nvaikuttivat, että oppilaita saatiin ainoastaan varattomista kodeista ja\nnekin melkein poikkeuksetta Helsingistä, joka siihen aikaan vielä\npääasiassa oli ruotsalainen paikkakunta. Kun lisäksi näiltä oppilailta\npuuttui perusteellisempaa koulusivistystä, oli jotenkin toivotonta\nopettaa heille outoa kieltä, jota ei puhuttu sivistyneiden hienoissa\nkodeissa ja jota he luonnollisesti pitivät aivan tarpeettomana\nteatterissakin, johon mieli paloi. Tästä huolimatta opetettiin koulussa\nsuomeakin, mutta tuloksista tietysti ei kannata puhuakaan. Maaseuduilta\nolisi kai voitu saada suomenkielisiä oppilaita, mutta mistä ottaa varat\nheidän ylläpitoonsa vieraassa kaupungissa? Marraskuulla 1868 oli\nsuomalaista ainesta teatterikoulussa vähempi kuin sen alkaessa,\nja koulun johtajalla, hartaalla suomalaisuuden ystävällä, O.\nToppeliuksella, ei ollut muuta neuvoa kuin ehdottaa, \"että taidetta\nrakastavaiset maaseudun asukkaat tarpeellisella raha-avulla\nvarustaisivat ja kouluun lähettäisivät nuorukaisia, joiden\nnäytelmällisistä luonnonlahjoista heillä on hyvä ajatus ja joissa\nruotsinkieli ei ollut niellyt suomenkieltä.(!)\"\n\nItse koulusta kerrottakoon vain, että opettajina toimi paitse Åhmania\n(lausumisessa ja roolien harjoittamisessa), nti Charlotte Ekman\n(laulussa), nti C. Rylander (tanssissa, plastiikassa ja pantomiimissa),\nnti Emilie Bergbom (ranskan-) ja O. Gröneqvist (suomenkielessä).\nSyksystä 1868 tuli rouva Raa Åhmanin sijaan. Häntä hämmästytti koulussa\nvallitseva \"hiljainen, melkein tylsä henki\", jonka syynä kuuluu olleen\nÅhmanin sovinnainen ja kulunut opetustapa. Sitä vastoin hänen oma\ninnokas ja innostava opetuksensa ennen pitkää loi aivan uuden hengen\noppilaisiin, mutta sittenkin koko laitos seuraavana vuonna -- hajosi!\nSyynä tähän lienee osaksi ollut se myötätuntoisuutta ja ymmärtämistä\npuuttuva kritiikki, jolla sanomalehdet katsoivat hyväksi kohdella\nensimäisiä julkisia koenäytäntöjä, mutta tietysti pääasiassa se, että\nruotsalainen teatteri, jolla välittömästi olisi voinut olla hyötyä\nsiitä, hylkäsi tämän hyödyn. \"Olisihan ottaa leipä omasta suustamme,\njos me auttaisimme suomalaisia eteenpäin!\" lausui muuan mainitun\nteatterin järjestäjä.[16]\n\nVaikka teatterikoulukin siis petti kaikki toiveet, jotka suomalaisen\nnäyttämön kaipaajat olivat kohdistaneet siihen, niin liittyy sen\nlyhyeen toimintaan kuitenkin ainakin yksi muisto, jolla todella on\nenteen ja kipinän luonne. Sanoma sen perustamisesta houkutteli näet\nesiin Aukusti Öhqvistin (Korhosen),[17] joka, miten lyhyt hänen\nelämänsä olikin, kumminkin on luettava alkavan Suomalaisen teatterin\nvaloisimpiin muistoihin. Käsityöläisen kodista Kuopiossa lähti\n17-vuotias nuorukainen Helsinkiin tullakseen näyttelijäksi\nolemattomassa teatterissa. Voidakseen elää vieraalla paikkakunnalla hän\nrupesi kaartilaiseksi, ja kun hän osasi suullisesti ja kirjallisesti\nkäyttää maamme molempia kieliä, hänet pian, voitettuaan päällikkökunnan\nluottamuksen, otettiin kirjurin apulaiseksi kansliaan. Tässä asemassa\nhän sammumattomalla tiedonhalulla rikastutti tietovarastoaan, sepitteli\nrunoja (m.m. \"Suomen kaartin sotahymnin\", jonka pataljoonan\nkapellimestari Leander sävelsi) ja -- kävi teatterikoulua saaden\nensimäiset perustukset ihailemassaan taiteessa. Kun oppilaitos ennen\naikaansa lakkasi, Korhonen lohdutti itseään sommittelemalla näytelmiä.\nSilläkään alalla ei toki vielä valmista syntynyt, mutta kyllä aikaa\nvoittaen niinkuin saamme nähdä. Teatterikoulun kautta pääsi Korhonen\nKaarlo ja Emilie Bergbomin ja heidän välityksellään useain kirjailijain\ntuttavuuteen ja Fredr. Cygnaeuksen erikoiseen suosioon. \"Kaikilta\nnäiltä\", sanoo Nervander, \"hän sai osakseen suurta hyväntahtoisuutta.\nHänen yksinkertainen, ujo ja kuitenkin luonnollisella tavalla\nitsetietoinen olentonsa teki hänet heidän vertaiseksensa henkisellä\nalalla. Tämä tapahtui ihan itsestään, sillä se naivisuus, joka myöskin\ntavattiin hilpeässä nuorukaisessa, oli jalojen, suurellaisten\nkuvittelujen naivisuutta, se oli, kuten Cygnaeus nuorukaisen aikaisen\nkuoleman johdosta lausui, 'lempeä kuin tuulahdus paremmasta\nmaailmasta'. Olen vakuutettu, että moni, joka tunsi hänet, myöntää\nminun kanssani, että usein puheltuansa puhdassydämisen ja koko nuorella\nsydämellänsä isänmaatansa rakastavan sotilaan kanssa, tunsi itsensä\nikäänkuin parantuneen ja jalostuneen.\"\n\nEdellisessä on jo tullut näkyviin, kuinka suomalaisen näyttämön aate\noli voittanut alaa ja kannatusta yliopiston nuorison piireissä; mutta\nvielä on mainittavana eräitä yrityksiä, joista ei ole ollut tiettynä\nettä ne ovat saaneet alkunsa siltä taholta, sekä aikeista, jotka\ntuloksia tuottamattominakin osottavat miten uusi taidelaitos leijaili\nilmassa.\n\nTässä astuu eteemme mies, joka vielä elää ja toimii ja tietenkin\nmieluummin pysyisi varjossa, mutta jolla ehdottomasti on oleva sijansa\nteatterin esihistoriassa, tarkoitamme silloista ylioppilasta Emil\nNervanderia. Nervander, joka syntyneenä 1840 oli tullut ylioppilaaksi\n1858, oli ajan nuorien joukossa se, jossa rakkaus teatteriin oli\nsyvempi ja kehittyneempi kuin kenties yhdessäkään toisessa. Jos hänen\nelämäkertansa olisi kyseessä, olisi siitä enemmänkin sanottavaa, mutta\nväitteen todistamiseksi riittää sekin joka seuraa.\n\nNervanderin runoilija- ja kirjailijalahjat ajoivat hänet\nvastustamattomasti tuotteliaisuuteen ja jo 1863 hän painosta julkaisi\n5-näytöksisen näytelmän \"Vid Anjala\" (Anjalan luona). Se oli kuitenkin\nruotsinkielinen, niinkuin koko hänen kirjallinen toimensa, eikä siis\nsuoranaisessa yhteydessä suomalaisen teatterin kanssa. Mutta\nkansallismielinen kun Nervander oli, hän osasi toisinkin tavoin\nosoittaa pitävänsä suomenkielistä näyttämöä silmällä. Hänen\nalotteestaan syntyi 1860-luvun ensi vuosina ylioppilasten kesken\nkirjallis-taiteellinen yhdistys, jota sanottiin \"Arkadiayhdistykseksi\"\n(joskus myös, toverien kesken, \"akatemiaksi\") sentähden että sen\nkokoukset pidettiin Arkadiateatterin lämpiössä. Yhdistykseen\nkuului jäseniä kaikista osakunnista, runoilijoita, säveltäjiä,\nsoitannonharjoittajia ja taiteenystäviä.[18] Kokouksissa esitettiin,\nkirjoitetun ohjelman mukaan, mitä kulloinkin uutta eri taiteiden alalla\noli tarjottavana, lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muita\nrunoteoksia, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä j.n.e.\nKäytös- ja esiintymismuotoon nähden siroutta tavoitteleva yhdistys oli\nhengeltään hyvin isänmaallinen, vaikka ei sentään nimenomaan\nfennomaaninen. Tässä piirissä Nervander syksyllä 1863 ehdotti, että\nShakespearen syntymän 300-vuotisjuhla pantaisiin toimeen 23 p.\nhuhtikuuta 1864, sekä samalla että joku tämän suurimman draamallisen\nrunoilijan teos oli suomeksi käännettävä. Ulkopuolella yhdistystä\nolevien välityksellä saatiin todella aikaan, että mainittuna päivänä\nShakespearen juhla vietettiin Ritarihuoneella ja että samaksi ajaksi\nyksi mestarin näytelmä ilmestyi suomennettuna. Marraskuun 4 p. 1863\nO. Toppelius näet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa ehdotti\nettä määrättäisiin palkinto sille, joka ennen sanottua riemupäivää\ntoimittaisi hyvän suomennoksen jostakin Shakespearen etevimmästä\nnäytelmästä. Vaikka epäiltiin oliko niin lyhyessä ajassa tehtävä\nsuoritettavissa, hyväksyttiin ehdotus, ja toimen tulos oli Kaarlo\nSlöörin oivallinen, alkukielestä tehty ja alkuteoksen runomittaan\nlaadittu Macbethin käännös. Totta kyllä Nervanderin toiset ehdotukset\nja aatteet eivät samoin toteutuneet, mutta silti nekin viehättävästi\nkuvaavat sekä häntä itseään että tätä henkisesti virkeää aikaa, että ne\nansaitsevat mainitsemista.\n\nMarraskuulla 1866 Nervander miettii, että ei mikään olisi hänelle\nsopivampaa kuin ruveta \"suomalaisen näyttämön uranaukaisijaksi\", ja hän\nlaati seikkaperäisen suunnitelman yrityksen alkuunpanosta ja\nkehittämisestä kolmena vuotena eteenpäin. \"Teatteriseuralla, johon\nkuuluisi 3 naista ja 5 herraa, 1 kuiskaaja, puhtaaksikirjoittaja ja\nihomaalaaja [kaikki yhdessä!], 1 teatterirenki, 1 neulojamatami, sekä\nkenties viisihenkinen orkesteri -- johon ylellisyytenä tulisi pikku\ntanssijatar (!), yhteensä 17 henkeä, minä alottaisin Helsingissä\ntoimittaen sen sivistyneimmälle ja isänmaallisimmalle yleisölle 3 tai 5\nseuranäytäntöä, jotka ohjelmaan nähden kunakin iltana tarjoisivat sekä\nsuomalaista että ruotsalaista, kuvaelmia, tanssia, lausuntoa, laulua\nj.n.e. -- Palkat olisivat, valitettavasti, pienet; välikirjat\ntehtäisiin 3 vuodeksi ja keskinäisellä sopimuksella määrättäisiin\ntarkoin kaikki tapoihin, asioihin ja velvollisuuksiin katsoen.\"\n\nEnsimäinen näytäntö olisi annettava Cygnaeuksen syntymäpäivänä 1 p.\nhuhtikuuta. Sen jälkeen matkustettaisiin kaupungista kaupunkiin\nTornioon saakka. Loma-aikoina harjoitettaisiin uusia kappaleita, jota\npaitse johtaja saisi vapautta kirjoittaakseen jotakin. Kun ensimäinen\nkolmivuotiskausi olisi lopussa, jatkettaisiin yritystä vähän\nlaajennetussa muodossa. -- Ensimäistä matkasuunnitelmaa seurasi toinen,\njossa kiertomatkat määrättiin viittä vuotta varten, eikä edes Kaskista\neikä Naantaliakaan unohdettu. -- Ohjelmisto käsittäisi aluksi noin 10\nMolièren, Holbergin, Heibergin, Herzin y.m. kappaletta, jonkun\noperetin, 5 tai 6 soolotanssia, 5 tai 10 kuvaelmaa. Arviolasku menoista\nnousi 16,000 markkaan, tuloja laskettiin \"häilyvin keskimäärin\" 100 m.\nillasta, yhteensä 18,500 m. Tulot olivat siis 2,500 m. isommat; mutta\nmenoarvio oli vaillinainen ja laskelma päättyi sanoihin: \"Matkat\n(kaikille vapaat) j.n.e. teatterivarasto, omat tarpeeni -- kuinka\npaljo!!!\" -- Saman vuoden lopulla Nervander vakavasti arveli voivansa\nluoda \"todellisesti kotimaisen näyttämön\", jos valtio koetteeksi\nmyöntäisi hänelle avustusta, 4,000 m. vuodessa.\n\nToukokuulla 1867 Nervander suunnitteli \"dramaattisen kaksitoistikon\"\nkiertokulun maassa. \"Se olisi ensimäinen kotimainen teatterijoukkomme\nja olisi sen ohjelmistokin kotimainen, suomen- ja ruotsinkielinen.\" --\nEi vain itsekseen vaan muittenkin kanssa hän edelleen neuvotteli\n\"draamallisen yhdistyksen\" perustamisesta Helsinkiin. Yhdeksi sen\ntärkeimmäksi tehtäväksi hän ehdotti \"koko Shakespearen\" suomentamisen.\nIltamilla y.m. kerättäisiin rahoja, niin että vuosittain yhden tai\nparin näytelmän kääntäminen ja painatus voitaisiin kustantaa.\n\nVihdoin Nervander samana vuonna ajatteli pari vuotta ennen nukahtaneen\nArkadiayhdistyksen uudistamista. Se olisi oleva jonkunlainen salainen\nvapaamuurarien seura, joka ulkonaisesti ja yleisön silmissä harrastaisi\nrunoutta, teatteria ja soitantoa, mutta jonka varsinaisena päämääränä\nolisi suojella ja tasoittaa tietä suomalaisille taiteilijoille, niin\nettei heidän tarvitsisi tuntea kannatuksen puutetta ei aineellisella\nenemmän kuin henkiselläkään alalla. Tätä tuumaa sanoi Nervander \"Kustaa\nIII:n unelmakseen\". -- Osaksi samaa päämäärää tarkoitti toinenkin\nNervanderin, myöhemmin toteutunut, aie. Hän mietiskeli näet eläkekassan\nperustamista kirjailijoita ja taiteilijoita varten. Rahoja hyvään\ntarkoitukseen kerättäisiin seuranäytännöillä, joiden alkuunpanija ja\njohtaja olisi ehdotuksen tekijä itse.\n\nNäihin tuumiin liittyi toisia kirjoitettavista näytelmistä. Koko sarja\nsuomalaisia aiheita pani runoilijan mielikuvituksen toimimaan.\nVarsinkin Kullervon ja Lallin tarinat houkuttelivat häntä, mutta\nmyöskin iloisempia aiheita oli mielessä. Lemminkäisen häät esimerkiksi\nolisivat kansankomediassa kuvattavat, \"Haastelevat kuuset\", \"Suulas\nakka\" y.m. sadut ja tarinat tarjoutuivat luotavaksi keveiksi\nhuvinäytelmiksi j.n.e.\n\nYstävät ja toverit, joilta Nervander tietysti ei salannut aatteitaan,\nolivat nekin sitä mieltä, että hän oli sopiva teatterin johtajaksi,\njota vastoin Kaarlo Bergbomia, joka todellisuudessa oli siksi tuleva,\npidettiin vastaisena tiedemiehenä. Tähän aikaan eivät ystävät enemmän\nkuin Nervander itsekään vielä tulleet ajatelleeksi, kuinka välttämätön\nsuomenkielen taito oli suomalaisen näyttämön johtajalle.\n\nTäydentääksemme ylempänä annettuja tietoja suomalaisista\nseuranäytännöistä Helsingissä, mainitkaamme lisäksi pari semmoista,\njotka toimitettiin hyvää tarkoitusta varten. Bergbomin ja professori\nvon Willebrandin perheiden alotteesta annettiin 22 p. maaliskuuta 1866\nKaivohuoneella seuranäytäntö, johon pääsylippuja myytiin ainoastaan\nyksityisesti ja jonka ohjelma käsitti Z. Topeliuksen \"Tizianin ensi\nlempi\" ja Cormonin ja Grangen \"Huone vuokrattavana\" (molemmat\nruotsiksi) sekä Heibergin \"Katsokaa peiliin\", K.J. Gummeruksen\nsuomentamana.[19] Viime mainitussa rouva, nyk. vapaaherratar S. von\nWillebrand näytteli pääosaa. Yrityksen tarkoitus oli kerätä varoja\nViktor Salinille, millä tämä lahjakas teatteriin innostunut nuorukainen\npääsisi Tukholman teatterikouluun. Salin, joka sittemmin jonkun ajan\ntoimikin ruotsalaisessa teatterissa, oli asunut samassa talossa kuin\nmainitut perheet ja sen kautta saavuttanut niiden suosion. Näytännön\njohtaja ja harjoittaja oli Kaarlo Bergbom. -- Marraskuulla 1868\npohjalaiset ylioppilaat panivat toimeen iltaman Johannes Takasen\nhyväksi ja ohjelman päänumerona oli \"Riita-asia\", joka näyteltiin Uuden\nteatterin oppilasnäyttämöllä. Arvokkaimmat katsojat olivat rouva Raa ja\nJ.V. Snellman, joista jälkimäinen sanoi, että tämä ylioppilasnäytäntö\noli parasta mitä hän oli nähnyt suomenkielellä näyteltävän.\n\nKun kaiken kerrotun ohella huomioon otetaan että maaseuduillakin\nseuranäytelmien toimeenpaneminen tällä vuosikymmenellä oli tullut hyvin\nyleiseksi, niin on myönnettävä että taiteellinenkin herätys oli\nilmaantunut, joka oli sopusoinnussa aikakaudelle omituisen,\nkaikensuuntaisen yhteisen elämän virkistymisen kanssa. Mutta sittekin\nnäytti suomalaisen teatterin synty kovin epätietoiselta. Katovuodet\nolivat pelottavassa määrässä rajoittaneet kansan henkisenkin kehityksen\nehdot, ja moni muukin seikka oli omansa synnyttämään toivottomuutta.\nSentapainen oli esimerkiksi Arkadian joutuminen venäläisen\nteatteriseuran haltuun. Kirjallisessa Kuukauslehdessä lausuttiin sen\njohdosta katkeralla ivalla (syysk. 1868):\n\n\"Meillä tulee tästälähin olemaan kaksi 'kansallisteatteria', toinen\nruotsalainen Uudessa teatterissa, toinen venäläinen Arkadiassa. Tuo\nruotsalainen, jolla on vanhemman veljen oikeus, on jo ennättänyt\nkupeistansa synnyttää teatterikoulunkin, jossa kasvatetaan oikein\nkotimaista ruotsalaista näyttelijätaidetta. Tätä ylevää esimerkkiä\nepäilemättä uusi venäläinen teatteri aikoo noudattaa: sekin ehkä\nsynnyttää teatterikoulun, jossa oikein kotimaista venäläistä\nnäyttelijätaidetta meille kasvatetaan. Me olemme epäilemättä luodut\ndraamallisimmaksi kansaksi maailmassa!\"\n\nIlmeistä oli että tavalliset seuranäytäntöpuuhat eivät enemmän kuin\nturhat toiveet ruotsalaisen teatterin ja teatterikoulun antamasta\navusta aikaansaisi suomalaista näyttämöä. Rohkeammin oli asiaan\nkäsiksi käytävä, ja se tapahtuikin kymmenluvun viimeisenä vuotena.\nSiitä on vastedes kerrottava, sittenkun kahdessa seuraavassa luvussa on\ntehty selkoa erinäisistä suomalaisen teatterin edellytyksistä, jotka\nhiljaisesti ja huomaamatta kehittyneinä ratkaisevalla hetkellä\nilmenivät, tehdäkseen toivomusten ja unelmien toteuttamisen\nmahdolliseksi.\n\n\n\n\nII.\n\nKirjalliset edellytykset.\n\n\nKun edellisessä luvussa ilman muistutusta on kerrottu Cygnaeuksen 1859\nesittämät epäilykset perustaa näyttämö kielelle, jolla oli olemassa\nyksi ainoa näytelmä, niin näyttänee kai mielettömältä ruveta puhumaan\nkymmenen vuotta myöhemmin alkavan teatteripuuhan kirjallisista\nedellytyksistä. Huomattava on kumminkin että kymmenessäkin vuodessa\nolot voivat melkoisesti muuttua, ja niin oli tällä kertaa todella\ntapahtunut. V. 1869 suomenkielisellä teatterilla oli kuin olikin\nedellytyksiä omansa rohkaisemaan niitä, jotka sitä harrastivat, vaikka\nCygnaeus kymmenen vuotta ennen olikin pääasiassa ollut oikeassa.\n\nTurhaa olisi nimittäin ollut Cygnaeukselle muistuttaa, että majuri\nJ.F. Lagervall, tuo kunnon soturi, joka vaihtoi miekkansa auraan ja\nkynään, jo 1834 oli julkaissut Macbethin mukaelman nimeltä\n\"Ruunulinna\", joka outona ilmiönä oli herättänyt hämmästystä\nulkomaillakin, ja sittemmin kirjoittanut muitakin draamallisia\n\"kuvauksia\", niinkuin \"Judithi\", \"Josephi\", \"Kaini\" ja \"Tuhkapöperö\".\nEi niistä kuitenkaan ole ennen eikä myöhemmin ollut mitään hyötyä\nnäyttämölle. Ja miksi mainita Antero Vareliuksen \"Vekkulit ja\nkekkulit\", jota ei myöskään ole mahdolliseksi katsottu, taikka\nmukaelmia ja käännöksiä niinkuin Gemptin \"Sisaren sukkeluus\",\nStagneliuksen \"Martyrat\", Nicanderin \"Taikamiekka\" ja jo ennen puheena\nollut \"Antonius Putronius\", jolle viimeiselle toki oli suotu kunnia\ntulla näytellyksi -- eivät nekään olisi muuttaneet hänen mieltään.\n\nMutta toiselta puolen, oliko se tosiasia että suomalaiselta\nkirjallisuudelta, joka muutoinkin oli tuskin alulla, puuttui\ndraamallista kirjallisuutta, oliko se todella oudoksuttava ja oliko\noikein pitää sitä voittamattomana esteenä suomalaisen näyttämön\nperustamiselle? Ei suinkaan. Onhan kaikkina aikoina ja kaikissa\nkansoissa draamallinen runous kasvanut ja kehittynyt lähimmässä\nyhteydessä teatterin kanssa. Teatteri saa näytelmäkirjallisuuden aikaan\neikä päinvastoin. Sitä paitse teatterit suurissakin sivistysmaissa\nnykyaikana suureksi osaksi elävät lainaamalla näytelmiä muilta\nkansoilta. Mitä etevää ja mieltäkiinnittävää syntyy siellä taikka\ntäällä, se käännetään toisille kielille ja näytellään ympäri Eurooppaa.\nAinoastaan Ranskan kansallisteatteri syystä ylpeilee siitä että se\ntulee toimeen omillaan. Kävihän meidänkin valitseminen maailman\nkirjallisuudesta mitä otollista oli, kävihän meidän siinäkin\nnoudattaminen ruotsalaisten esimerkkiä, joiden teatterit niinikään\npääasiallisesti täyttävät ohjelmistonsa lainatavaralla.\n\nTämänkaltaisista mietteistä ei kuitenkaan etsitty lohdutusta, kun\nCygnaeus oli huomauttanut draamallisen kirjallisuutemme köyhyydestä\ntaikka oikeammin olemattomuudesta, vaan ryhdyttiin aivan kuin käskystä\npoistamaan puutetta. Toimen etupäähän Suomalaisen Kirjallisuuden Seura\nasettui, joskin alote ensi kädessä tuli aivan yksityiseltä taholta.\n\nKeväällä 1858 oli eräs Seuran jäsen, nähtyänsä \"Silmänkääntäjän\",\nnimeänsä mainitsematta lähettänyt 100 ruplaa palkintona annettavaksi\nparhaimmasta suomenkielisestä näytelmästä, huolimatta oliko se\nalkuperäinen vai mukaelma.[20] Seuraavan vuoden alussa lähetettiin\nSeuralle kaksi näytelmää, joita ei kuitenkaan voitu palkita. Silloin\nilmoitus palkinnosta uudistettiin, ja tuo nimetön lahjoittaja antoi,\nnähtyänsä \"Antonius Putroniuksen\", 50 ruplaa lisää, joten palkinto\nnousi 150:een ruplaan. Kilpailuun lähetettiin tällä kertaa kolme\nnäytelmää: \"Kullervo\", murhenäytelmä viidessä näytöksessä, \"Ensimäinen\nrakkaus\", ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben, ja \"Liukaskielinen\",\nkomedia viidessä näytöksessä Schillerin mukaan. Dosentti Ahlqvistin\nesittämän tutkijakunnan lausunnon johdosta annettiin vuosikokouksessa\n16 p. maalisk. 1860 palkinto \"Kullervon\" tekijälle, ylioppilas Aleksis\nStenvallille (Kivelle). Mutta koska toisetkin näytelmät olivat sekä\n\"onnellisesti valitut\" että niin \"taitavasti käännetyt, että\nsemmoisten kappaleiden jättäminen painamatta olisi rikkaammallekin\nkirjallisuudelle kuin suomalaiselle vahingoksi\", tutkijakunta ehdotti\nja Seura päätti toimittaa nekin julkisuuteen erinäisenä osana\ntoimituksiansa. Tämä päätös täydennettiin sitten niin että ryhdyttiin\nhankkimaan muitakin käännöksiä, joten syntyisi runsaampi kokoelma\nsuomenkielisiä näytelmiä. Semmoinen oli Näytelmistön alku, jonka\nensimäinen osa ilmestyi 1861, toinen 1863, kolmas 1864 ja neljäs 1867.\n\nOhimennen mainittakoon että toukokuulla 1862 suomenmielisten kesken\nneuvoteltiin erityisen yhdistyksen perustamisesta suomenkielisen\nnäytelmäkirjallisuuden edistämistä varten. Yrjö Koskinen, joka siitä\npuhuu Mehiläisessä,[21] sanoo hanketta \"kansalliseksi asiaksi, joka ei\ntule yksistään Helsingin eduksi\", ja toivottiin sentähden että\n\"osamiehiä\" saataisiin maaseuduiltakin. Samassa mainitaan\nteatterikoulukin, jota varten par'aikaa rahoja kerättiin. Sen toimen\nhartain ystävä [O. Toppelius] oli myöskin suomenkielen ystäviä ja oli\nkoulun tarkoituksena suomenkielisen näyttämön aikaansaaminen.\nEnsiksikin tätä koulua ja toiseksi tulevaa kotimaista teatteria varten\noli näytelmäkirjallisuutta hankittava. Painaakseen lukijain mieleen\nkuinka tärkeä yritys oli, kirjoittaja viittaa siihen, että sen kautta\nedistettäisiin Helsingin suomalaistumista -- \"Helsinki meidän täytyy\nvalloittaa Suomen kielelle\". -- \"Suomalainen Teateri-yhteys\" jäi\nkuitenkin syntymättä. Syytä emme tiedä, mutta varmaa on, että se\ntarkoitus, jota varten se aiottiin perustaa, kuitenkin pääasiassa\nsaavutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimen kautta.\n\nKatsoen silloisten suomalaisten kirjailijain vähäiseen lukuun on\ntunnustettava, että Näytelmistön julkaisemispuuhaa ajettiin\nerinomaisella tarmolla. Kaikkiaan sisältää kokoelma 16 draamallista\nteosta, 2 alkuperäistä ja 14 käännöstä. Jälkimäisten joukossa --\nedellisistä on alempana erikseen puhuttava -- oli paitse keskiaikaisen\nfarsin mukaelmaa (Pietar Patelin) jo edustettuna Shakespeare (Macbeth),\nLessing (Minna von Barnhelm ja Emilia Galotti), Schiller (Kavaluus ja\nrakkaus ja Liukaskielinen), Th. Körner (Syyn sovitus), Holberg (Jeppe\nNiilonpoika, Ei ole aikaa ja Don Ranudo de Colibrados), Sheridan (Pyhän\nPatrikin päivä) muita mainitsematta. Mitä taasen suomennoksien\nkirjalliseen arvoon tulee, saattaa syystä sanoa että niissä ylipäätään\ntarjottiin parasta mitä siihen aikaan oli saatavissa, sillä etevimmät\nkirjailijamme Helsingissä ja maaseuduilla olivat työssä osallisina.\nKääntäjinä esiintyi näet A. Oksanen, Julius Krohn, Kaarlo Slöör, K.J.\nGummerus, P. Hannikainen, E. J. Blom, J. Bäckvall ja C.J. Dahlberg.\nHuomattavin näistä käännöksistä on kieltämättä Macbethin suomennos,\njonka synnystä on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Se on laatuaan\nmerkkiteos runollisessa kirjallisuudessamme, joskin Paavo Cajander\nmyöhemmin mestarillisilla Shakespearekäännöksillään on voittanut\nvasta-alkajan, ja sen julkaisemisella otti syrjäinen kansamme\narvokkaalla tavalla osaa suuren runoilijan syntymän riemujuhlaan.\n\nNäytelmistön neljäs osa oli viimeinen. Seura katsoi voivansa siihen\npäättää tämän yrityksen, sillä olihan jo tositeolla todistettu, että\nei mikään estänyt tarpeen mukaan kääntämästä suomenkielelle\ndraamallistakin kirjallisuutta. Muutoin oli Seuran perusjohteena ollut\nottaa kokoelmaansa ainoastaan semmoisia teoksia, joidenka kirjalliset\nansiot olivat kieltämättömiä ja jotka siis enensivät kirjallisuutemme\narvoa, vaikka niitä ei näyteltäisikään. Niin sanoaksemme päivän\ntarpeita tyydyttävien s.o. seuranäytännöiksi sopivien pikku kappalten\nsuomentamisen ja kustantamisen Seura jätti toisille. Itse asiassa\ntoimittikin siten Viipurin suomalainen kirjallisuusseura julkisuuteen\npari vihkoa pienempiä näytelmiä ja yksityisten kustannuksella ilmestyi\ntoisia, niin että käännösten ja mukaelmain luku ennen vuosikymmenen\nloppua nousi alulle neljättäkymmentä.\n\nMonta vertaa tärkeämpi ja rohkaisevampi oli kumminkin se, että tällä\nsamalla ajalla laskettiin vahva perustus alkuperäiselle suomalaiselle\nnäytelmärunoudelle. Salaperäinen kohtalo määräsi näet juuri tämän\nvuosikymmenen, niin täynnä virkistävää, kiihottavaa aamuvaloa, mutta\nsamalla vielä niin kolean karkea, Aleksis Kiven toimikaudeksi. Ylempänä\nmainittu palkinto sai runoilijan ryhtymään ensimäiseen suureen\nvoimanponnistukseen, ja niin syntyi ensimäinen alkuperäinen suomalainen\nmurhenäytelmä. Saatuansa palkinnon tekijä kirjoitti teoksensa\nuudestaan, joten \"Kullervo\" tuli painetuksi vasta Näytelmistön\nkolmanteen osaan. Mutta silloin se esiintyikin Macbethin rinnalla ja\nShakespearen muiston riemuvuonna. Eipä se sattumus ollut hulluimpia\nlaatuaan!\n\nVielä merkillisempi oli runoilijan toinen suuri teos, kuolematon\nkansankuvaus, \"Nummisuutarit\", joka sekin ilmestyi painosta 1864 --\n\"tekijän omalla kustannuksella\". Kiven elämäkerrassa mainitaan tämän\nkäyneen mahdolliseksi sen kautta, että eräs hänelle ennen tuntematon\nherrasmies, kun runoilija oli sanonut olevansa epätietoinen miten teos\noli painoon saatava, oli pistänyt hänen käteensä seitsemän sataa\nmarkkaa. Tässä lienee paikka oikaista ja täydentää tämä kertomus. --\nOikein on että Kivi kaikin mokomin tarvitsi 150 ruplaa saadakseen\nkomediansa painetuksi ja niinikään että ennestään hänelle tuntematon\nmies -- 22-vuotias Kaarlo Bergbom -- antoi runoilijalle rahat, mutta\nväärin on se, että tämä muitta mutkitta olisi ottanut ne omasta\ntaskustaan. Bergbomin tasku oli näet sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin\nKiven, mutta kun runoilija oli selittänyt hätänsä ja kuinka hän turhaan\noli koettanut lainata tuon summan, silloin Bergbom omassa nimessään\nlainasi rahat Yhdyspankista. Sen hän uskalsi tehdä, kun hän juuri ennen\noli vastaanottanut paikan Helsingfors Tidningar'in toimituksessa, ja\nensi \"kvartaaleillaan\" hän velan maksoikin.[22] -- Cygnaeus puolestaan\njulkaisi (talvella 1865 H. T:ssa) komediasta laajan arvostelun, jossa\nhän näytti täysin oivaltavansa, mikä arvoltaan yksinäinen ja pysyvä\ndraamallinen teos näin odottamatta oli ilmestynyt, ja toisella\nkirjoituksella hän ratkaisevasti vaikutti siihen, että tekijälle\nsamasta teoksesta annettiin kaunokirjallinen palkinto, 2000 markkaa,\nensimäinen, jonka valtio (J.V. Snellmanin alotteesta) oli varoistaan\nmyöntänyt.\n\nPaitse näitä näytelmiä julkaisi Kivi tällä vuosikymmenellä vielä neljä.\nNe olivat: \"Kihlaus\", tuo pieni, mutta sekin laatuaan verraton\nkansankuvaus, joka ilmestyi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettuna\n1866; murhenäytelmä \"Karkurit\" Näytelmistön viimeisessä osassa, sekä\ndraamallinen idylli \"Yö ja päivä\", jotka tulivat julkisuuteen 1867, ja\nvihdoin ihanteellinen kuvaus Vapahtajan ajalta ja läheisyydestä, \"Lea\",\njonka ilmestymisvuosi oli 1869. Runoilijan viimeinen synkkämielinen,\nE. Nervanderin luonnoksen pohjalle laadittu, näytelmä \"Margareta\"\npainettiin vasta 1871.\n\nKiven jälkeen on Tuokko mainittava suuren alkuperäisen murhenäytelmän\n\"Saulin\" luojana. Tämä runoilija tosin ei kyennyt pitämään silmällä\nnäyttämön vaatimuksia -- joita Kivi luontaisesta vaistosta tyydytti --\nmutta silti oli hänenkin teoksensa, etenkin runolliseen ja sujuvaan\nkieliasuun nähden, lupaava enne draamallisen runoutemme alalla.\n\nSanomattakin on ymmärrettävissä, kuinka näiden lueteltujen\nalkuperäisten näytelmäin ilmestyminen oli omansa innostavasti\nvaikuttamaan niihin, jotka ikävöivät suomalaisen näyttämön syntyä. Niin\ninnostavasti, jos katkeroittavastikin! Ne sanat, joilla Kaarlo Bergbom\npäätti arvostelunsa Kiven \"Karkureista\", ilmaisevat ne tunteet, joita\nepäilemättä muutkin runoilijan teokset herättivät hänen aikalaisissaan:\n\"Lukiessamme 'Karkurit' suomalaisen teatterin puute tuntuu mitä\nkatkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin\nvaatimuksien mukaan.\"\n\n\"Kirjallisia edellytyksiä\" oli siis 1860-luvun lopulla riittävässä\nmäärässä olemassa. Yhdessä vuosikymmenessä oli niin paljo alkuperäistä\nja käännettyä draamallista kirjallisuutta ilmestynyt, että tuotannon\njatkuminen samassa määrässä ilman teatteria olisi ollut suorastaan\nluonnotonta.\n\n\n\n\nIII.\n\nEmilie ja Kaarlo Bergbom.\n\n\n    Joukkoja voidaan kaikkialla pestata ja harjoittaa. Ainoastaan\n    suuria päälliköitä täytyy nöyrällä kärsivällisyydellä odottaa\n    \"Jumalan armosta\".\n\n                   F. Gygnaeaa, Teatterin tulevaisuudesta, 1853.\n\nValtaan päässyt käsitys, että suomenkielinen näyttämö oli aikaan\nsaatava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja siis ainakin\naluksi toimiva yhdessä sen kanssa yhteisen johdon alla, tekee\nymmärrettäväksi, että julkisuudessa ei kertaakaan kysytty: oliko\ntiedossa miestä, joka kykeni suomalaista teatteria johtamaan?\nAinoastaan Cygnaeus lainaamissamme otsikkosanoissa ohimennen viittasi\nsiihen, että semmoinen toimi ei suinkaan ollut joka miehen asia, vaan\nedellytti aivan erikoisia lahjoja, mutta ei hänkään silti näy\najatelleen että teatterin syntyminen oli riippuva päällikön\nilmaantumisesta. Mutta niin kävi kuitenkin todellisuudessa: teatteri\nsyntyi vasta silloin kuin päällikkö astui esiin. Jollei johtaja\n\"Jumalan armosta\" olisi ruvennut keräämään joukkoa ympärilleen, olisi\nkuka ties kuinka kauan saatu teatteria odottaa. Tämä johtaja oli Kaarlo\nBergbom.\n\nVälttämättömänä episoodina suomalaisen teatterin esihistoriassa seuraa\ntässä kertomus Kaarlo Bergbomin, ja myöskin hänen sisarensa ja\ntyötoverinsa, neiti Emilie Bergbomin, nuoruuden ajasta ennenkuin he\nryhtyivät siihen tehtävään, joka oli tuleva heidän varsinaiseksi\nelämäntyökseen.\n\nBergbom-suvun kantaisä Pohjanmaalla, josta sisarukset polveutuivat, oli\n1700-luvun alkupuolella Ruotsista tullut Erik Bergbom, mutta suvun\nruotsalaisuus ei sentähden ole täysin taattu, sillä mahdollisena\npidetään että Erik Bergbom oli alkuaan Satakunnasta, missä mainitun\nvuosisadan alussa samanniminen suku oli olemassa. Bergbomit ovat\narvossa pidettyinä kyvykkäästi toimineet mitkä liike- mitkä\nvirkamiehinä. Jälkimäisiä oli sisarusten isä, Johan Erik Bergbom.\nSyntyneenä 1796 hän oli vihitty filosofian maisteriksi ja tohtoriksi\n1819 ja, suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon,[23] Vaasan\nhovioikeudessa tullut ylimääräiseksi viskaaliksi, kun hän nai\nlaamannintyttären, 17-vuotiaan Fredrika Juliana Roschierin. Pariskunnan\nensimäinen lapsi, _Emilia_ Sofia, syntyi 7 p. helmik. 1834. Emilien\nkäydessä kuudetta vuotta isä 1839 nimitettiin Viipurin hovioikeuden\nasessoriksi, ja perhe muutti Viipuriin. Täällä Kaarlo Juhana syntyi\n2 p. lokak. 1843.[24]\n\nSiihen aikaan kun Kaarlo veli ensikerran näki päivänvalon, oli Emille\ntullut kouluikään. Onneksi oli Viipurissa tyttökoulu, kovin harvinainen\nlaitos maassamme 1840-luvulla, mutta opetuskieli oli saksa. Tietenkin\ntämä oli omansa arveluttamaan Emilietä, joka ei osannut muuta kuin\nruotsia, mutta luultavasti häntä lohdutettiin sillä että ensi\nkuulustelu tapahtuisi tällä kielellä. Ja eräs hänen toverinsa, joka\nsamana päivänä tuli \"Töchterschuleen\" ja pääsytutkinnossa näki hänet\nensi kerran, muistaa vielä, kuinka vilkkaalta ja samalla varmalta pikku\npohjalainen tyttö näytti. Lyhytläntänä, hieman lyhytkaulaisena,\nvaaleanverisenä, hiukset sidottuna kahteen lettiin korvien taakse,\ntyttö oli tutkittaissa seisonut tyynenä ja tarkkaavaisena ja niin\nsukkelasti vastannut kysymyksiin, että toinen, jonka vuoro oli tulossa,\nhuokasi itsekseen: jospa osaisi vastata noin! -- \"Hän oli jo silloin\nihan sama kuin myöhemmin\", päätti kertoja muistelmansa.\n\nEmilie Bergbom oli todella harvinaisen etevä hengenlahjoiltaan, ja kun\nvertaa hänen ominaisuuksiaan siihen mitä tiedämme hänen vanhemmistaan,\nnäyttää siltä kuin olisi kumpikin antanut hänelle parhaimpansa. Hän oli\nselväjärkinen ja selväpuheinen, hänellä oli terävä ja hieno ymmärrys ja\nluja tahto, toisin sanoen hänessä tavataan juuri ne piirteet, jotka\ntekivät isästään erittäin kykenevän, mitä erilaisimpiin tehtäviin\nkäytetyn laki- ja virkamiehen, ja toiselta puolen hän oli tavattoman\nkäytännöllinen ja vilkasluontoinen niinkuin äitinsä sanotaan olleen.\n\nAsessori Bergbomin Viipurin ajalta on tässä kerrottava yksi piirre,\njoka osottaa, että hän mielipiteiltään melkoisesti erisi tavallisista\nvirkamiehistämme, ja myöskin luo valoa kotiin, jossa kertomuksemme\npäähenkilöt kasvoivat. V. 1845 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeura Viipurissa ja seuran esimieheksi valittiin Bergbom. Seuran\nensimäisessä vuosikokouksessa hän piti sangen merkillisen puheen. Siinä\nhän näet, luultavasti ensimäisenä, tulevaisuuteen nähden kielsi\nkaksikielisen sivistyksen mahdollisuuden maassamme.\n\n\"Ei pääkielenä\", hän muun muassa lausui, \"eikä sivullisena, jonkun\nerinäisen säädyn kielenä, saata enää ruotsinkieli meillä olla\npysyväinen; sillä liian vähäinen on ruotsalaisten asujanten luku\nomituista kirjallisuutta hengissä pitämään. Sentähden täytyy\nruotsinkielen ja sitä seuraavan kirjallisuuden meidän maasta hävitä,\ntilaa antain maamme perintökielelle ja sen päälle perustetulle\nkotimaiselle, suomalaiselle kirjallisuudelle; ja ainoastaan tämän\nolevan Suomenmaalle sopivaisen näkyy siitäki, että ruotsi satoja vuosia\nkaikella suosiolla kannatettuna, ei kuitenkaan ole jaksanut\nsuomenkielen alalla erittäin suurta voittoa saada eli oikioita\nsuomalaisia peräti luovuttaa suomalaisista tavoista ja menoista.\"\n\nTuskin kahdeksan vuotta Bergbom oli asunut Viipurissa, kun hänen,\njäsenenä eräässä hallituksen asettamassa toimikunnassa, täytyi\nperheineen muuttaa Helsinkiin. Se tapahtui 1847 ja siitä lähtien perhe\njäi ainiaaksi pääkaupunkiin, sillä 1851 Bergbom nimitettiin\nsenaattoriksi.\n\nKäytyään kolme vuotta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa --\nsuomalaisesta siihen aikaan tietysti ei oltu untakaan nähty -- Emille\nBergbom 16-vuotiaana oli saanut sen tietomäärän, joka silloin\njulkisessa oppilaitoksessa oli naisille tarjona, mutta siihen\ntyytymättä hän jatkoi lukujaan osaksi yksityisten opettajain johdolla,\nosaksi omin päin. Tällä tavoin hän ennen pitkää sekä uusissa kielissä\nettä suurten sivistyskansojen kirjallisuuden tuntemisessa sivuutti\nuseimmat sen ajan naiset Suomessa. Hän perehtyi täydellisesti paitse\nsaksan myöskin ranskan- ja englanninkieliin ja rupesi, aivan omasta\nalotteestaan, suomeakin oppimaan. Tämä viimeksi mainittu yritys\ntodistaa, että Emilie huolimatta nuoruudestaan oli ajan hengen\nkoskettama ja ymmärsi kansan kielen merkityksen, ja aikaa voittaen\nhänestä tuli suomalaisuuden uskollinen edistäjä, jonka vertaista ei ole\nnähty Suomen naisten joukossa. Lopuksi on mainittava, että hän halusta\nkirjoitellen niin runomittaista kuin suorasanaista ilmaisi omaavansa\nluontaisia kirjailijataipumuksia. Kun etenkin Kalevalan kääntäjänä\ntunnettu ranskalainen kirjailija Léouzon Le Duc oleskeli Helsingissä ja\n1852 asui samassa talossa, Emilie Bergbom hänelle käänsi suorasanaiseen\nmuotoon ranskan kielelle Runebergin \"Hirvenhiihtäjät\" ynnä muuta oman\nmaan ja Ruotsin kirjallisuutta.\n\nTuskin edemmäksi kuin viime mainittuun aikaan, jolloin Emilie täytti 18\nvuotta, pysyivät hänen päivänsä niin huolettomina kuin nuoruudelle\nsoveltuu. Silloin näet ensiksi havaittiin äidissä se tauti, joka kahden\nvuoden kärsimysten jälkeen vei hänet hautaan. Kun sen lisäksi isäkin\nsamaan aikaan ja melkein yhtä kauan oli vuoteen omana, täytyi vanhimman\ntyttären näinä perheen koettelemuksen-vuosina ja sittemmin äidin\nkuoltua (1854) yhä edelleen kodissa hoitaa emännän virkaa ja täyttää\näidin velvollisuudet sisaruksiansa kohtaan, joista nuorin veli oli vain\nviisivuotias. Tämä oli raskas tehtävä nuorelle tytölle, semminkin kun\nperheen varallisuussuhteet olivat ahtaanlaiset. Niin esim. täytyi\nEmilien itse neuloa sekä sisarustensa että omat vaatteensa. Mutta eihän\nse haitannut, että hänen luonnonlahjansa tälläkin alalla pääsivät\nkehittymään. Emilien sanotaan olleen oikea taituri neulojana. Yhden\nneulojattaren avustamana hän tyydytti omaistensa tarpeet, ja\nystävilleenkin hän antoi neuvoja ja apua, kun hatun taikka jonkun muun\npukuosan aistikas laittelu tai koristelu oli kyseessä. Hän tottui\nahkeraan, edesvastaukselliseen työhön, hänen elämänkokemuksensa karttui\nja hänen luonteensa vakaantui ja hän valmistui elämäntyöhön, josta\nhänellä vielä ei ollut vähintäkään aavistusta.\n\nMutta miten kävi henkisen kehityksen, kun käytännöllinen elämä tällä\ntavoin sitoi Emilie Bergbomin jalat ja kädet? Yhdessä kohden tämä\nkehitys -- totta kyllä aivan erikoisesta syystä -- täydellisesti\nkatkesi. Kuolinvuoteellaan äiti, joka monen silloisen naisen tapaan ei\npitänyt kirjailijatointa naiselle soveliaana taikka onnea tuottavana,\notti tyttäreltään lupauksen, että tämä ainaiseksi luopuisi\nrunoilemasta. Kaarlo veli, ainoa, kuten näyttää, jolle Emilie on\nkertonut sen, on todistanut lupauksen noudattamisen tuntuneen hänestä\nraskaalta uhraukselta, \"sillä hänen rakkain unelmansa oli ollut toimia\nrunoilijana\". Toisissa kohden Emilie Bergbom ei suinkaan jäänyt\ntakapajulle. Se, joka rakastaa kirjoja, saa aina jonkun vapaan hetken\nlukemiseen, ja niin hänkin. Sitä paitse hän vastaanotti syviä ja\npysyviä vaikutuksia seurustelustaan eräiden ajan nerokkaimpien miesten\nkanssa. Bergbomin perhe oli läheisessä suhteessa Tengströmin perheen\nkanssa, jonka koti 1840-, 50- ja osaksi 60-luvullakin oli pääkaupungin\nälymystön keskuspaikka. Talon isäntä oli kaikkien isänmaallisten ja\nnuorten pyrintöjen suosija filosofian professori J.J. Tengström ja\nemäntä J.L. Runebergin vaimon sisar.[25] Heidän luonaan viihtyivät kuin\nkotonaan J.J. Nervander, J.V. Snellman,[26] E. Lönnrot, Fredr. Cygnaeus\nja Z. Topelius. Perheessä oli neljä lasta, kaikki ensimäisestä aviosta,\nnimittäin yksi poika, lahjakas, ennenaikaiseen hautaan vaipunut Robert\nTengström, ja kolme tytärtä, joista vanhin tuli professori Herman\nKellgrenin, keskimäinen tohtori P. Tikkasen ja nuorin M.A. Castrénin\nvaimoksi. Jo nämä mainitut nimet ilmaisevat, että Tengströmin\n\"salongissa\" vallitseva henki oli silloisen nuoren Suomen, ja\nluonnollisesti oli niin laita Bergbominkin perheessä, joka tuskin\nmuualta kuin sieltä etsi seurustelua.\n\nTengströmillä sattui seuraava pikku tapahtuma joku aika sen jälkeen\nkuin Emilie oli eronnut koulusta. Hän oli Snellmanille sanonut, että\nhän mielellään tekisi tuttavuutta Lönnrotin kanssa. Kun tämä sitten\nkerran tuli Helsinkiin ja oli vieraana Tengströmillä, Snellman keskellä\nsuurta piiriä esitti Emilien kuuluisalle \"Kajaanin tohtorille\". Nuori\nneiti oli ihastunut ja lausuikin ilonsa siitä että sai nähdä Lönnrotin.\nMutta silloin Snellman, joka hyvällä tuulella ollessaan mielellään\nsaattoi ihmisiä hämille, ehdotti, että he, Emilie ja Lönnrot, lähemmän\ntuttavuuden vuoksi suutelisivat toisiaan. Vaikea on tietää kumpi\nasianomaisista tuli suurempaan hätään, sillä jos veri lensi Emilien\nkasvoihin, niin kävi Lönnrotin samoin. Vihdoin jälkimäinen sanoa\ntokasi: \"Enköhän voisi päästä vähemmällä?!\"\n\nYlempänä mainituista suurmiehistä Snellman ja Cygnaeus olivat ne,\njoiden kanssa Emilie Bergbom tuli lähimpään ystävyyssuhteeseen. Emilie\noli ensimäisiä naisia, jotka ymmärsivät Snellmanin kansallisia\nharrastuksia, ja kun tämä ennestään oli tuttu senaattori Bergbomin\nkanssa, kävi hän samoin kuin Cygnaeuskin usein perheessä. Keskustelut\ntämmöisten miesten kanssa, joista Snellman kuuluu usein tulleen\nainoastaan viettääkseen jonkun hetken Emilien seurassa, eivät voineet\nolla jättämättä syviä vaikutelmia nuoreen henkevään naiseen eikä liene\nliiallista väittää, että ei yksikään samanaikuinen nainen samassa\nmäärässä kuin hän omakseen omistanut heidän humaanista ja isänmaallista\nmaailman- ja elämänkäsitystään.\n\nMitä tähän saakka on kerrottu Snellmanin ja Emille Bergbomin\nkeskinäisestä suhteesta, on ennen tunnettua niinkuin sekin, että\njälkimäinen 1850-luvun loppuvuosina kääntäjänä oli avullisena\n\"Litteraturbladin\" toimituksessa. Sitä vastoin on ainoastaan ahtaassa\npiirissä ollut tiettynä, että Snellman, joka 1857 oli tullut leskeksi,\n1860-luvun alulla pyysi Emille Bergbomia vaimokseen. Vastaus oli epäävä\n-- Emilie jäi iäkseen naimattomaksi eikä Snellmankaan mennyt toisiin\nnaimisiin. Syy tähän ratkaisuun oli, ei suinkaan mikään vastenmielisyys\nkosijaa kohtaan, johon Emilie niin monta vuotta oli ollut kiintynyt\nihailevan kunnioituksen ja sydämellisen ystävyyden kautta, vaan\nvelvollisuuden tunto. Hän näet ei tahtonut jättää sisaruksiansa ja\nvanhaa isäänsä ja luopua siitä perheenäidin tehtävästä, joka\näidin kuoleman kautta oli tullut hänen osakseen. Tämä oli Emilie\nBergbomin toinen suuri uhraus, toinen oli jo mainittu lupaus luopua\nrunoilija-unelmistaan. Tämmöiset kokemukset, jotka olisivat olleet\nomansa joko katkeroittamaan taikka tylsistyttämään heikompaa luontoa,\novat varmaan erikoisella tavalla kehittäneet ja terästäneet Emilie\nBergbomin voimakasta, ylevää henkeä. Ne ovat -- emme voi asiaa toisin\nkäsittää -- vahvistaneet hänen itsetuntoansa ja kiihoittaneet hänen\ntoimintahaluaan. Minulta on kielletty, on hän kai tarmoa kysyvinä\nhetkinä ajatellut, minulta on kielletty runoilijan tie maineeseen ja\nniinikään oma koti rakkaan suuren miehen rinnalla, olen näyttävä että\nsittenkin kykenen johonkin. Se selittänee myöskin, että hänen\nolennossaan ei ollut huomattavissa runoilijanomaisia piirteitä --\njollei oleteta, että hän, niinkuin usein tapahtuu, oli kokonaan\nerehtynyt, kun hän luuli olleensa kutsuttu runoilijaksi. Mutta oliko\nhän kutsuttu taikka ei, oli uhrauksen tunto hänelle itselleen yhtä\nraskas, kun hän kerran uskoi siihen.\n\nTässä yhteydessä on mainittava, että Fredrika Runebergin 1850-luvun\nkeskivaiheilta alkaen Litteraturbladissa ilmaantuvat kuvaelmat\n(\"Teckningar och Drömmar\") tekivät syvän vaikutuksen Emilie Bergbomiin.\nNiissä kuvattiin naisen riippuvaista asemaa, joka mitä erilaisimmissa\nkansoissa ja mitä erilaisimmissa kulttuurioloissa samalla tapaa sitoi\nja ehkäisi hänen kehitystään. Kun nämä asiat tulivat puheeksi, kuuluu\nEmilie usein innokkaasti asettuneen rouva Runebergin kannalle ja\nkiihkeästi valittaneen naisen kohtaloa. Kuitenkaan hän ei julkilausunut\nsentapaisia vaatimuksia kuin myöhemmin on kuultu naisasian\nkannattajilta, vaan oli hän pääasiassa pitänyt henkisen elämän\npakollista ahtautta silmällä. Tietty on että hän myöhemminkin pysyi\njotenkin samalla kannalla. Välttäen julkista esiintymistä hän verraten\nmyöhään (vasta 1891) liittyi Suomalaiseen naisyhdistykseen ja\nsilloinkin hän sukupuolensa vapauttamiseen nähden katsoi tärkeimmäksi,\nettä korkeamman opin tiet avattaisiin naisille, että siveellisyyttä\nkohotettaisiin ja vihdoin että naisillekin myönnettäisiin valtiollinen\näänioikeus. Että naisen päätehtävä ja suurin vaikutusala sittenkin\nolisi oleva kodin seinien sisällä, sitä hän ei koskaan epäillyt.\n\nEnsimäisen ulkomaanmatkansa Emilie Bergbom teki kesällä 1860 Emsiin ja\nInterlakeniin. Se tapahtui lääkärin määräyksestä taudin johdosta,\njoka oli käynyt vaaralliseksi vilustumisesta kuuluisissa\npromotsionitanssiaisissa samana vuonna -- noissa tanssiaisissa, jotka\nkansalaiset antoivat maistereille sittenkun kenraalikuvernööri kreivi\nBerg oli Pietarista toimittanut näille kiellon pitää tanssiaisia.[27]\nToisen kerran Emilie Bergbom kävi ulkomailla 1863 isänsä kanssa, joka\nhallituksen puolesta matkusti Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan tutkiakseen\nkoppivankiloita, joista kertomus oli valmistettava ensikerran\nkokoontuville Säädyille. Matka oli niin kiireellinen ja tapahtui niin\nsopimattomalla vuodenajalla, että Emilie verraten vähän hyötyi siitä.\nBerlinissä hän kuitenkin ennätti käydä taidemuseoissa ja näki\nteatterissa Grillparzerin \"Medean\". Muutoin hän huomauttaa kirjeessään\nKaarlolle, että älykäs Berlin näytti unohtaneen että kansaa kannattaisi\nmuistuttaa muustakin kuin voiton jumalattaresta ja sen suosikeista,\njoiden kuvapatsaita nähtiin kaikkialla; Schillerin muistopatsas oli\nvasta tekeillä. Potzdamissa ihana puisto isoine tuuheine puineen\nihastutti häntä enemmän kuin \"Sanssoucin linna ja Fredrik suuren\nnenäliina\" (!).\n\nKun matkustajat palasivat kotia, oli Kaarlo veli Saarijärvellä suomea\noppimassa. Sitä asianhaaraa on meidän kiittäminen muutamista Emilien\ntekemistä kirjeistä, jotka tarjoavat lisäpiirteitä hänen kuvaansa.\nKuinka kypsyneesti hän arvosteli kirjallisuutta ynnä muitakin seikkoja,\ntodistavat seuraavat otteet:\n\n(Elok. 30 p. 1868.) -- \"Kysyt Grillparzerin 'Medeaa'. Minä olin hyvin\ntyytyväinen siihen. Tosin pyytää tekijä etupäässä jännittää ja\nkiihoittaa tunteitamme mahdollisimman korkealle, mutta teos on\nmielestäni tavallisia paljo etevämpi, ja siinä on useita tarmokkaita ja\nnerollisia kohtia. Grillparzer näyttää ylipäätään kuvaavan\nmieshaamujaan veltoiksi ja noloiksi ja sitä vastoin naisiansa\nsankarillisiksi ja mahtaviksi tunteiltaan. Medea, Kolchiin\nraakalaisnainen, on tämän nimen arvoinen, mutta hän on suurisuuntainen\nja kannattaa koko kappaletta. Jason ei ole edes jokapäiväinen\nteatterisankari, vaan kehno ja heikko raukka. Kieli on paikoittain\nsangen kaunista ja huoliteltua; mutta yleensä tekijä ei näy panevan\nvarsin suurta painoa siihen. -- Minusta tulee nuoren kirjailijan\nharrastaa kaunista ja huolellista kieliasua; älä laiminlyö sitä, oma\nKaarloni. Mihin luulet Topelius olisi päässyt ilman herttaisia ja somia\nsanankäänteitään. Siihen on luullakseni ylen helppo tottua, ja vertaus\ntaikka kuva voidaan hyvin pukea kauniiseen asuun ilman että sen voima\nja ydin pilaantuu.\"\n\n\"Sinua surettaa että Snellmanin viimeiset publisistiset hetket ovat\nkatkeroittuneet niiden monien alhaismielisten viittailujen ja\nloukkaavien syytösten kautta, joiden esineeksi hän nyt jälleen on\ntehty. Luonnollisesti koskee kipeästi nähdä henkilö, jota on ihaillut\nja pitänyt arvossa, tallattuna maahan, mutta ollakseni täysin suora\ntäytyy minun tunnustaa etten ollut aivan tyytyväinen hänen viimeisiin\nkirjoituksiinsa Litteraturbladissa. En pitänyt siitä että hän muistutti\nmeille, että paljo, jota katsomme oikeudeksemme, ainoastaan on\nkeisarikunnan mahtavan hallitsijan armosta myöntämää; onpa hän aina\nennen puolustanut sitä väitettä 'että kansakunnat itse luovat\nkohtalonsa'. -- Toivon että hän ei olisi kirjoittanut niin.\" -- --\n\n\"Suurenmoisia valmistuksia tehdään valtiopäivien ja keisarin\nvastaanottamiseksi. Ääretön tyhmyys on kuitenkin tapahtunut, kun tänne\non sijoitettu niin suuria sotajoukkoja. Sanotaan kyllä että ne\nlähetetään pois kun keisari on matkustanut tiehensä, mutta pahalta\nkuuluu kuitenkin että valtiopäivät ovat avattavat semmoisella\nkunniavahdilla. -- Muutoin puhutaan tanssiaisista ja kaikenlaisista\njuhlallisuuksista, mutta kun en tiedä mitään varmaa, niin ei ole mitään\nkerrottavaa. Sitä paitse en ole laisinkaan huvitettu koko tästä\nkomeudesta. -- Hupaista olisi saada sinut tänne valtiopäivien ajaksi ja\nvähän pakinoida kanssasi, mutta olisihan se kovin ajattelematonta.\nJoskus on vähän ikävää kun ei ole järkevää ihmistä, kenen kanssa\nvaihtaa ajatuksia. Nainen, joka on suljettu kyökin ja silmäneulan\nvälille, elää kuitenkin koko lailla säkissä, vaikka asutaan itse\nHelsingissä.\"\n\n(Syysk. 21 p.) \"Valtiopäivät, niin kauan ikävöidyt valtiopäivät ovat\nnyt toden totta avatut. -- Minusta on suuri syy olla tyytyväinen\nkeisarin valtaistuinpuheessa lausumiin lupauksiin ja vakuutuksiin,\nmutta koko skandinavilainen puolue huutaa ja valittaa sen\nsisällyksettömyyttä. Ylipäätään oli ihastus ja innostus keisariin\nnähden aivan suunnaton. Kun hän lähti, kuuluu puoli seurakuntaa\nitkeneen ääneen. Niinkuin vanhastaan tiedät kammoksun väentungosta eikä\nminulla senkään tähden ollut halua juosta mukana kaikkialla.\" --\n\nSeuraavan kevätlukukauden Kaarlo oleskeli Jyväskylässä ja lainaamme\nEmilien sinnekin lähettämistä kirjeistä pari otetta:\n\n(Helmik. 15 p. 1864.) -- \"Olethan sinä kuitenkin onnen poika, kun saat\noppia suomea. Tulee oikein alakuloiseksi ja huolestuneeksi\najatellessaan, että muutaman vuoden päästä kenties on vieras omassa\nmaassansa; jos silloin vielä elämää piisaa.\" --\n\n(Huhtik. 18 p.) \"Puolitoista viikkoa sitten oli Cygnaeus täällä; hänen\nrunoelmiansa painetaan par'aikaa, ja hän toi tänne yhden kappaleen,\nniin että minä, 'edustaen yleisön hienotuntoisempaa puolta', lukisin\nsen ja neuvoisin, onko se otettava kokoelmaan vai ei. Runoelman nimi on\n'Pyhänryöstömme' [Vårt helgerån] ja se on vastalause Wasa nimen\nhylkäämistä vastaan, kirjoitettu 1856. H&n sanoi tahtovansa välttää\nsyytöstä illojalisuudesta, ja sentähden oli hän kahden vaiheilla\npainattaako runo vai ei. Kaksi ensimäistä säkeistöä on kenties\nhämäränlaista, mutta loppupuoli on erinomaisen voimakas ja kaunis.\nKoska hän milt'ei kokonaan syyttää itseämme 'pyhänryöstöstämme', oli\nminun halpa mielipiteeni että olisi synti, jollei yleisö eikä\njälkimaailma saisi nähdä kaunista sepitelmää; sitä paitse on minusta\nvelvollisuus jälkimaailmaakin kohtaan, että jossakin paikassa protesti\non julkilausuttu. Kaikki tämä minun täytyi kirjoittaa Cygnaeukselle,\nkun seuraavana päivänä palautin runoelman, ja voithan käsittää kuinka\nvaikeaa se oli.\" -- --\n\nEi ainoastaan lainaamassamme kohdassa vaan pari kertaa muutenkin Emille\nBergbom näissä kirjeissään valittaa ikävää ja suljettua elämää.\nKodin hoito sitoi hänet, mutta silti on tiettynä, että hän suoritti\ntehtäviä sen ulkopuolellakin. Kun 1860 vaiheilla valtiollinen ja\nyhteiskunnallinen elämä vilkastumistaan vilkastui ja ihmisten aivot\nolivat täynnä \"aatteita\" ja \"kysymyksiä\", silloin Helsingin naiset\nnäyttäytyivät olevansa ajan hengen koskettamia siten, että he ryhtyivät\nmilloin mihinkin yhteiseen yritykseen, useimmin rahankeräykseen toista\ntai toista yleistä tarkoitusta varten. Tämmöisissä yrityksissä Emilie\nBergbom milt'ei aina oli mukana ja säännöllisesti johtavassa asemassa.\nHänen järkevyytensä ja tarmokas toimeliaisuutensa tekivät sen\nluonnolliseksi asiaksi, ja monesti oli niin, että toimeen käytiin\nkäsiksi vasta sitten kun hän oli luvannut myötävaikuttaa. Niin hän oli\nyksi niitä naisia, jotka ylioppilaskunnan pyynnöstä asettuivat\nrahankeräysten johtoon, kun 1858 ylioppilastalon rakennuspuuha tuli\npäiväjärjestykseen. Edelleen hän 1860-luvulla oli johdossa, kun rahoja\nkerättiin taiteellisiin tarkoituksiin (\"Väinämöisen laulu\" korkokuvan\nsekä \"Apollo ja Marsyas\" ryhmän tilaamiseksi, edellisen Sjöstrand'ilta\nja jälkimäisen W. Runebergiltä, J. Takasen avustamiseksi y.m.)\npuhumatta jokavuotisista arpajaisista taikka muista hankkeista rahojen\nkeräämiseksi hyväntekeväisyystarpeisiin. Kun Z. Topelius, joka kauan\noli ollut hyväntekeväisyyttä varten perustetun Helsingin rouvasväen\nyhdistyksen rahastonhoitaja, 1860-luvun keskivaiheilla luopui siitä\ntoimesta, tuli Emilie Bergbom ensimäisenä naisena tähän virkaan. Että\nhän pysyi tässä maksuttomassa, mutta silti ei suinkaan vähemmän\nedesvastuullisessa toimessa ainakin 25 vuotta, tiedämme eräästä\nAdelaide Ehrnroothin sepittämästä tervehdysrunosta, missä häntä\nyhdistyksen pylväänä kiitetään järkevistä neuvoista ja toimenpiteistä\nsekä optimistisesta, luottavaisesta mielenlaadusta, joka ei koskaan\nkieltämällä vastannut köyhän rukoukseen.\n\nPaitse viimemainitussa virassa Emilie Bergbom oli kauan toisessakin,\njossa vaadittiin muuta taitoa kuin kodin askareissa. Kun Suomen\nHypoteekkiyhdistyksen yhtiökokous 1869 oli valinnut Snellmanin\njohtokunnan puheenjohtajaksi, tämä otti entisen avustajansa\nLitteraturbladin ajoilta laitoksen palvelukseen kirjanpitäjänä,\njoten Emilie tuli olemaan ensimäisiä julkisissa tehtävissä käytettyjä\nnaisia. -- Tältäkin ajalta on tieto eräästä tapahtumasta, joka\ntodistaa kuinka suuressa arvossa Snellman piti Emilie Bergbomia.\nJossakin tilaisuudessa oli Snellman avannut sydämensä luotettavalle\nystävättärelleen ja purkanut hänelle elämänsä monet katkerat\nkokemukset niin vastustajain kuin niidenkin puolelta, jotka pitivät\nitseään hänen kannattajinaan. Katkeroittunut mieliala oli m.m. saanut\nhänen, vanhan sanomalehtimiehen, vetäytymään pois julkisuudesta. Kun\nsitten Snellman erään joulun edellä -- arvattavasti v. 1875 -- oli\nhypoteekkiyhdistyksessä ystävällisesti kysynyt Emilie Bergbomilta mitä\nhän mieluummin ottaisi joululahjaksi, oli tämä vastannut, että hän ei\ntoivo muuta kuin että Snellman jälleen ryhtyisi kirjoittamaan\nsanomalehtiin. Snellman kätki toivomuksen sydämeensä, ja uudesta\nvuodesta alkaen hän Morgonbladetissa usein ja entisellä voimalla\njulkilausui ajatuksensa päivän kysymyksistä. -- V. 1881 Snellman erosi\nhypoteekkiyhdistyksestä; mutta Emilie Bergbom pysyi virassaan v:een\n1900.\n\nYmmärrettävää on, että Emilie Bergbom ei kaivannut seuraelämää\ntavallisessa merkityksessä. Me, jotka olemme tunteneet hänet, tiedämme\nkuitenkin että hän oli hilpeämielinen seurassa, vilkas ja henkevä\npuhelussa, mutta tuskin hän koskaan nuorempanakaan on etsinyt huvia\ntanssiaisista. Äidin asemaan joutuneena hän huvituksiin mennessään vain\nnoudatti velvollisuuttaan sisariansa kohtaan. Siten hän esim. talvella\n1857-58 säännöllisesti seurasi Betty sisartaan hienoihin \"tilattuihin\"\ntanssiaisiin Oelzen salongissa. Vaikka hän tuskin oli täyttänyt 23\nvuotta, hän avonaisesti ja arvokkaasti toimitti \"esiliinan\" virkaa\nkaksi vuotta nuoremmalle, iloiselle ja vallattomalle sisarelleen.\nSamaan suuntaan käy seuraava tieto. Kun Kaarlo 1863 oli Saarijärvellä,\nEmilie kirjoitti veljelleen, että Augusta oli ollut kenraalikuvernööri\nRokassovskyn luona eräänä maanantai-vastaanottoiltana ja oli hänestä\nsiellä ollut ihastuttavan lystiä. Sen johdosta vanhemmat sisaret olivat\npäättäneet vuorottain seurata häntä sinne. \"Usein se ei kumminkaan\ntapahtune, sillä ymmärräthän että se huvi, jonka minä saan siellä, on\njotenkin vähäinen.\" -- Mitä itse seurustelutaitoon tulee, Emilie\nBergbom ei tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. Missä hän esiintyikin,\nherätti hän huomiota, ja tunnettu on kreivinna Adlerbergin kuvaava\narvostelu hänestä: \"Niistä suomalaisista naisista, jotka tunnen, on\nneiti Bergbom ainoa, joka ei ole mikään épicière (maustekauppiatar)!\"\n\nKuvaelmamme täydennykseksi on vihdoin mainittava, että Emilie, itse\nharrastamatta mitään erikoista taidetta, nuoruudestaan saakka hartaasti\nseurasi pääkaupungin taide-elämää. Mielellään hän kävi teatterissa ja\nkonserteissa ja taidenäyttelyissä, saavuttaen varhain melkoisen\nasiantuntemuksen varsinkin näyttämötaiteessa ja musiikissa. Varhemmilta\najoilta tiedämme hänen Betty sisarensa kanssa olleen mukana\nnäyttämölläkin kun Weberin \"Preciosa\" annettiin seuranäytäntönä 1858.\nSeuraavalta vuosikymmeneltä on merkille pantava, että hän O.\nToppeliuksen kanssa oli jäsen teatterikoulun johtokunnassa ja sitä\npaitse oli ottanut vaivakseen antaa koulun oppilaille opetusta\nranskankielessä. Muutoin on luultavaa, että hänen harrastuksensa\nsuomalaisen teatterin hyväksi saivat alkunsa ja selvisivät\ntavoitettavaan päämäärään nähden samalla kuin Kaarlon huomio kiintyi\nsuureen kansalliseen tehtävään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on meidän käännyttävä Kaarloon, josta oli sukeutuva se päällikkö\n\"Jumalan armosta\", jota kansallisen näyttämön synty edellytti.\nInhimillistä on että hänen tulevaisuutensa viimeiseen saakka pysyi\nhänen läheisimmilleenkin salattuna, vaikka hänen kehityksensä oli kuin\nsuorastaan suunniteltu hänen erikoista elämäntyötänsä varten.\n\nEi liene enää ketään elossa, joka voisi kertoa jotakin Kaarlon\nvarsinaisesta lapsuusajasta; mutta se mitä tiedämme hänen poikaijältään\nja kouluajaltaan, luo niin täydellisen kuvan hänen olennostaan, että\nsiitä tuskin puuttuu yhtäkään tärkeämpää piirrettä. Kaarlo oli\nhiljainen, helläsydäminen ja vaatimaton, ja uskollinen katseensa painui\nvieraankin mieleen. Kun Emilie kesällä 1854 lähetti pienet veljensä,\nKallen, Ossin ja Atten, sodan jaloista Sääksmäen Voipaalaan sukulaisten\nluo,[28] jätti ensinmainittu hiljaisena ja kilttinä unohtumattoman\nmuiston täti Beata Nervanderiin, joka myöhemmin usein kuuluu lausuneen:\n\"Oh, minä muistan aina Kalle Bergbomin uskolliset silmät!\" Toiset\nveljet melusivat niinkuin tavalliset pojat, mutta Kaarlo ei ottanut\nosaa heidän eikä toverien leikkeihin ja vielä vähemmin hän riiteli\nikäistensä kanssa. Enemmän kuin seuraa hän rakasti kirjoja, runojen\nlausumista ja soitantoa, joskin hän sillä välin saattoi olla herttaisen\niloinen ja hilpeäpuheinen ja mielellään tanssikin. Hän ei siis ollut\nmikään mököttäjä, joka vetäytyi pois toisten seurasta; hän oli kyllä\nmukana, mutta omalla tavallaan. On tunnettua että pojat eivät pidä\ntoverista, joka on heidän leikkeihinsä yhtymättä, jopa he ovat\ntaipuvaiset ylenkatsomaan miehenalkua, joka ei, kun ilma on otollinen,\nheidän kanssaan lähde luistinjäälle, kelkkamäkeen taikka lumisille;\nmutta Kaarlossa oli jotain erikoista, omatakeista, joka veti puoleensa\nja teki että hänen arvonsa tunnustettiin. Kun hänessä ei ollut mitään\nteeskenneltyä, annettiin hänelle anteeksi hänen omituinen olotapansa ja\nepäkäytöllisyytensä; toiselta puolen hänen suuremmat tietonsa, hänen\nhenkevyytensä ja muut avunsa herättivät kunnioitusta. \"Oli kuin hän\naina olisi ollut meitä toisia ylempänä\", todistaa kaksi vuotta nuorempi\nveli.\n\nKaikesta päättäen Kaarlon harvinaiset hengenlahjat kehittyivät hyvin\nvarhain. \"En ole koskaan ollut lapsi\", hän sanoi kerran ollessaan\nkolmannella kymmenellä, \"13--14-vuotiaana olin aivan kuin nyt.\" Hän\ntarkoitti henkistä kypsyyttään, kykyänsä ymmärtää kirjallisuutta ja\nihmeellisen tarkassa muistissaan säilyttää mitä hän oli lukenut, nähnyt\nja kuullut. Itse on hän antanut siitä hämmästyttävän todistuksen\nkirjoittaessaan 19 p. heinäk. 1863, siis ennenkuin oli täyttänyt 20\nvuotta, ystävälleen Otto Florellille seuraavan teatterimuistelman:\n\"Rouva Krüger-Fürthin näin minä kolmetoista vuotta sitten Antoninana\n'Belisariossa' ja Lucrezia Borgiana samannimisessä oopperassa. Vaikka\nolin erittäin ihastunut häneen (olin vain 6 vuotta) muistan kuitenkin,\nettä jo silloin valitettiin hänen kulunutta ääntänsä ja isoa nenäänsä.\nAinoastaan kun hän sai laulaa oikein furioso, niinkuin ariassa\n'Schleudre Gott vom Wolkensitze', onnistui hän paremmin\".[29] -- Ei ole\noudoksuttavaa että isä, jolla virkatoimien tähden yleensä ei ollut\npaljo vapaata aikaa perhettään varten, seurasi Kaarlon edistystä\nsuuremmalla huomaavaisuudella kuin muitten lastensa sekä että Emillekin\nerityisellä äidillisellä hellyydellä koetti ohjata tämän veljen\nkehitystä. Isänmaallisen ja kansallisen mielensä ja elämänkäsityksensä\nKaarlo tunnustikin saaneensa sisareltaan. Suuressa tuttavapiirissä 1870\nhän sanoi eräälle ystävälleen: \"Koko tässä seurassa luulen olevani\nainoa, jonka nainen on tehnyt suomenmieliseksi.\"\n\nKoulunkäyntinsä Kaarlo alotti maisteri A.F. Roosin 1853 perustamassa\nja 1857 lakkauttamassa yksityisopistossa, josta hän syksyllä\nviimemainittuna vuonna muutti Helsingin lyseen seitsemännelle luokalle.\nKahdessa vuodessa hän suoritti tämän oppilaitoksen molemmat korkeimmat\nluokat ja tuli ylioppilaaksi 17 p. syysk. 1859 saatuaan tutkinnossa\nkorkeimman arvolauseen.\n\nKoulussa hänellä säännöllisesti oli korkein arvolause (10) historiassa\nja \"stilistiikassa\", joka ilmaisee mihin suuntaan hänellä oli\nluontaisia taipumuksia. Historiallista kirjallisuutta hän lukikin\nerityisellä halulla, ja mielellään hän sisarilleen ja tovereilleen\nseikkaperäisesti kertoi mitä oli lukenut. Jo tähän aikaan hän varsinkin\nrakasti memoarieli muistelmakirjallisuutta, jonka avulla hänen\nmielestään paraiten oppii tuntemaan aikakausien hengen- ja\nhistoriallisten henkilöitten luonteenlaadun. Sitä paitse hän hartaasti\nluki runoutta ja kaikenlaista muutakin kirjallisuutta, vaikka siitä ei\nkoulussa ollutkaan suoranaista hyötyä. Tämä kaikki on merkille\npantavaa, sillä yksistään se että hän jo poikana laski perustukset\nkirjallisuuden tuntemukselleen, puhumatta verrattomasta muististaan,\ntekee ymmärrettäväksi, että hän kirjallisuustiedoillaan herätti\nhuomiota ja hämmästystä ijässä, jolloin muut tavan mukaan vasta alkavat\nperehtyä kirjamaailmaan.\n\nMutta runoilijalahjojakin ilmaantui hänessä jo poikaijällä. Hän sepitti\nnäet ahkerasti runoja ja erittäinkin näytelmiä. Kaarlon vieruskumppani\nja paras ystävä lyseessä oli kaksi vuotta vanhempi Johan August\nFlorin[30] ja heitä näyttää etupäässä mieltymys teatteriin ja\ndraamalliseen runouteen yhdistäneen. Florin, jonka isä oli Suomen\npankin johtaja A.V.O. Florin, asui saman katon alla kuin Bergbom, ja\nsentähden he mukavasti saattoivat käyttää kaiket vapaat ajat\nmielitoimeensa.[31] He sommittelivat ja kirjoittivat kilvan näytelmiä,\nniin että niitä sanotaan syntyneen oikein kasottain. Mutta ei siinä\nkyllä, he puuhasivat yhdessä tekeleittensä näyttelemistäkin. Tältä\nKaarlo Bergbomin ensimäiseltä tuotantokaudelta ei liene mitään säilynyt\neikä sitä tarvitse suurena vahinkona pitää; säilyihän itse rakkaus\nnäyttämötaiteeseen, muuttumattomana ja kehityskelpoisena.\n\nEttä Kaarlo jo tällä nuorella ijällään oli oppinut varsinaista\nteatteria tuntemaan, on luonnollista, sillä tuskin yksistään lukeminen\nolisi herättänyt niin innokasta näyttämöllistä harrastusta kuin hänen\nja Florinin teatterileikeissä näyttäytyvä. Koulupoikien teatteri-into\njohtui kai ainakin osaksi siitä yleisestä innostuksesta, millä,\nniinkuin jo on kerrottu, teatterin rakentamista ja näyttelijätaiteen\nvakaannuttamista Suomessa tähän aikaan ajettiin. Kun uusi kiviteatteri\nvihittiin, oli ylioppilas Kaarlo Bergbom julkisesti esiintyvienkin\njoukossa. Hän näytteli nimittäin Megapontoksen, kuninkaan ylimmän\njuomanlaskijan, osaa \"Kyypron prinsessassa\"; aikakirjat eivät\nkumminkaan mainitse millä menestyksellä.\n\nPaitse lukuhalua sekä runoilija- ja teatteri-intoa on Kaarlon\npoika-ajoilta muistettava myöskin hänen varhain ilmaantuneet\nsoitannolliset taipumuksensa. Emilie kuuluu joskus sanoneen Kaarlolla\nlapsena olleen kauniin lauluäänen, vaikka se myöhemmin näyttää\nkadonneen. Arvattavasti hän laulullaan oli ilmaissut musikaaliset\nlahjansa, koska hän jo kuusivuotiaana pääsi oopperaan ja pienenä\npoikana alkoi opetella pianonsoittoakin ja jatkoi sitä koko\nkoulunaikansa ja ylioppilaaksi tultuaankin. Hänen opettajattarensa oli\ntohtorinleski Hedvig Arnell (o.s. Lönnblad), jonka sanotaan olleen\nhyvin musikaalinen ja taitava pianonsoittaja, joskaan hän ei julkisesti\nesiintynyt. Hänellä oli kehittynyt aisti soitannon alalla, eikä hän\nsuvainnut muuta kuin klassillista musiikkia. Kaarlo tuli pian\nopettajattarensa suosikiksi, ja rouva Arnell, joka piti häntä\netevimpänä oppilaanaan, teki parastaan perehdyttääkseen häntä soitannon\nkauneusmaailmaan. Itse asiassa hän tällä ajalla oikeastaan oppi mitä\nhän soitannossa on oppia saanut; myöhemmästä edistyksestään on hänen\nkiittäminen erinomaisia luonnonlahjojaan. Hän oppi siis rouva Arnellin\nluona soittamaan pianoa, tosin ei teknillisen täydellisesti, mutta\nkuitenkin niin että soitin oli hänen vallassaan. Hän soitti aina ulkoa,\nsillä sävelteoksiin nähden oli hänen muistinsa yhtä tarkka kuin\nkirjallisuuteen katsoen. Riippumattomuus nuottitekstistä taasen teki,\nettä hän soittaessaan saattoi antautua tunteittensa valtaan ja laskea\nne kokonansa soittoon. Sentähden hänen soittonsa vaikuttikin kuulijaan.\nRouva Arnellin mainitaan olleen sitä mieltä, että Kaarlo Bergbomin\nolisi ollut kerrassaan antauduttava musiikin alalle, mutta, mikäli\ntiedetään, se ajatus ei koskaan tullut vakavan harkinnan alaiseksi.\nKaikissa tapauksissa oli Kaarlon oppiaika ja seurustelu tämän rouvan\nluona tärkeä hänen kehitykselleen. Hän kävi näet usein muutoinkin kuin\n\"tuntia\" saamassa hienosti sivistyneessä, varakkaassa kodissa, joka oli\nniitä joissa pääkaupungin etevimmät musiikin ja kirjallisuuden\nharrastajat seurustelivat.\n\nVihdoin sopii jo tässä mainita, että Kaarlo Bergbomin erinomaisen\nlaajat tiedot sävelteos-kirjallisuudessa ylipäätään ja erittäin\nooppera-kirjallisuudessa ei ollut tulos varta vasten harjoitetuista\nopinnoista, vaan konserteissa ja oopperanäytännöissä kootut. Kaikki\nmitä hänelle oli uutta tahtoi hän kuulla ja kerran kuultuaan hän\nsäilytti sen muistissaan. Muun muassa kerrotaan hänen kesällä 1862\nystävänsä Otto Florellin kanssa mitä suurimmalla innolla seuranneen\nniitä näytäntöjä, jotka Tukholman kuninkaallisen teatterin oopperaseura\nsilloin toimitti Helsingissä. Noin kuuden viikon aikana esitettiin\nvarsin oivallisesti Donizettin \"Lemmenjuoma\" ja \"Rykmentin tytär\",\nBellinin \"Norma\", Verdin \"Trubaduri\" ja \"Ernani\", Flotowin \"Alessandro\nStradella\", Adamin \"Alppimaja\" ja \"Nürnbergin nukke\", Rossinin\n\"Sevillan parturi\", Weberin \"Noita-ampuja\" ja Mozartin \"Don Juan\". Jos\nnäin luettelisimme kaikki mitä Bergbom kotikaupungissaan jo nuoruutensa\naikana saattoi kuulla, niin nähtäisiin että tilaisuutta ei puuttunut\nsaamaan laajoja tietoja tälläkään alalla -- kun vain pystyi kaikki\nvastaanottamaan ja omakseen omistamaan niinkuin hän. Sitten hän\nmyöhemmin, mutta kuitenkin jo ennen kuin hän itse tuli teatterin ja\noopperan johtajaksi, Pietarissa ja edempänä ulkomailla tavattomassa\nmäärässä laajensi soitannollisia tietojaan.\n\nTullessaan ylioppilaaksi Bergbom ei vielä ollut täyttänyt\n17 vuotta. Luonnollista on, että hän näin nuorena ja kotona asuen\nsuoritti ensimäiset yliopisto-opintonsa niin sanoaksemme koulun\ntäsmällisyydellä. Hän kuunteli luentoja -- m.m. Cygnaeuksen, Lönnrotin,\nSnellmanin ja Ahlqvistin -- ja luki niin ahkerasti, että hän seitsemän\nlukukauden päästä keväällä 1863 oli filosofian kandidaatti, saatuaan\nkorkeimman arvolauseen historiassa ja estetiikassa.\n\nTavalliseen iloiseen ja useinkin kevytmieliseen ylioppilaselämään\nBergbomilla ei ollut aikaa eikä halua. Kumminkin hän oli muassa ainakin\nsen verran että hän sai uusia ystäviä. Useimmat näistä olivat\npohjalaisia, sillä hän oli, tietysti isänsä syntyperän nojalla,\nilmoittautunut pohjalaiseen osakuntaan, joka \"laittomana\" oli olemassa,\nvaikka ylioppilasosakunnat v:sta 1852 saakka olivat virallisesti\nkielletyt. Osakunnassa oli tähän aikaan koko joukko lahjakkaita\nnuorukaisia, jotka olivat uuden suomalaisen kansallishengen innostamia\nja joista useat myöhemmin ovat piirtäneet nimensä suomalaisuuden\nhistoriaan. Semmoisia olivat Jaakko Forsman, Emil Nervander, J.V.\nCalamnius, J.F. Perander, E.A. Forssell, August Hagman, Waldemar\nEneberg, W.K. Cronström, K.F. Eneberg, K.J. Gummerus y.m. Näiden\nkanssa Bergbom tuli toverilliseen tuttavuuteen, mutta kahteen ensin\nmainittuun hän kiintyi koko sillä haaveellisella ystävyydellä, johon\njaloluontoiset ja herkkätuntoiset nuorukaissydämet enimmäkseen ovat\ntaipuvaisia.\n\nNervanderin ja Bergbomin ystävyys alkoi 1860 vaiheilla. Yhdyssiteenä\nolivat eräät yhtäläiset luonnonpiirteet: molemmat olivat herkkä- ja\nhienotuntoisia ja täynnä kauneudenkaipuuta, molemmat uneksivat\nrunoilijan tulevaisuutta ja molemmat rakastivat teatteria. Nervander\noli kolme vuotta vanhempi ja samassa määrässä kokeneempi; luonteeltaan\nvilkkaampana ja käytännöllisempänä hän, niinkuin ensimäisessä luvussa\njo on kerrottu, viehätti ympäristöään ja tietysti Bergbomiakin\nehdotuksillaan ja aatteillaan; mutta tätä etevämmyyttä vastaan oli\nBergbomilla vastapainona ylen runsaat kirjalliset tietonsa ja\nsoitantonsa, josta Nervander suuresti nautti, vaikka hän itse ei\nsoittanut. Ymmärrettävästi kilpailu ei tullut kysymykseen, mutta toisen\nansiopuolet vaikuttivat vaistomaisesti kiinnittäen toiseen. Heidän\nkirjeenvaihtonsa todistaa runouden ja kauneusmaailman yleensä olleen\nheille yhteisalana. -- Jaakko Forsman taasen veti Bergbomin puoleensa\naivan toisilla, jopa vastakkaisilla ominaisuuksillaan. Hän ei ollut\nnimeksikään runoilija, vaan selvän todellisuuden mies, joka katseli ja\narvosteli elämää harvinaisen tyynesti ja järkevästi. Siinä kohden hän\njo nuorena -- hänen kirjeensä sen todistavat -- oli sama kuin sitten\nvanhempana. Vakavan elämänkäsityksen ja rehellisen mielen ohella oli\nhänen olennossaan jotain erikoisesti luottamusta herättävää ja\nmyötätuntoista, joka teki että hän näki ainoastaan ystäviä ympärillään,\nvihollista tai kateellista ei ainoatakaan. Lisäksi hän oli iloinen ja\nluontaisen humoristinen ja sentähden mitä hupaisin seuramies\nystäväpiirissä. Forsmanissa Bergbom tapasi koko sen tasaisen elämän\nvarmuuden, jonka hän vaistomaisesti tunsi runoilijaluonnoltaan\npuuttuvan, ja täydellä antautumuksella hän liittyi häneen ja noudatti\nhänen neuvojaan. Nähtävästi olikin Jaakko ystävän vaikutus häneen suuri\nja ehdottomasti terveellinen. -- Kolmas yhtä läheinen ystävä oli Otto\nFlorell, uusmaalainen, joka olematta itse runoilija oli erittäin\ninnostunut runouden, soitannon ja kaiken muunkin taiteen ihailija ja\nvarsinkin ajatteli suuria Bergbomin runoilijakutsumuksesta. Ollen\nseurustelussa tavattoman vilkas- ja sukkelapuheinen, hän oli varsin\nkykenevä karkoittamaan alakuloisuuden puuskat runollisesta ystävästään.\nMuutoin hän oli sydämellinen, puhdas luonto, jonka ystävyys Bergbomiin\npysyi muuttumatta läpi elämän. Florell oli vuotta nuorempi ylioppilas\nja sen sekä luontonsa tähden vähän toisessa, niin sanoaksemme\ntasa-arvoisemmassa, asemassa Bergbomiin kuin vanhemmat ja edistyneemmät\nNervander ja Forsman. -- Kaikkien näiden ystävien kanssa oli Bergbom\nkirjeenvaihdossa, kun joku heistä tai hän itse oleskeli poissa\nHelsingistä. Siten syntyneitä kirjeitä on kiittäminen monesta\nmieltäkiinnittävästä piirteestä tässä kertomuksessa.\n\nVarmana saatamme pitää että Bergbom oli ensimäisiä Nervanderin\nperustamassa Arkadiayhdistyksessä (kts. ylemp. s. 31). Olihan sen\npäämääränä runouden ja soitannon viljelys ja juuri se, niinkuin on\nsanottu, yhdisti heidät alusta aikain. V:lta 1860 on olemassa\npettämätön todistuskappale heidän läheisestä suhteestaan. Silloin näet\nBergbom sepitti lyyrillisen näytelmän kahdessa näytöksessä \"Liuksialan\nRuusu\" (Liuksialas Ros), ja se on meille täydellisenä säilynyt\nainoastaan yhdessä -- Nervanderin tekemässä -- käsikirjoituksessa.[32]\nPäähenkilö pikku draamassa on Eerik XIV:n onneton poika, Kustaa\nprinssi, joka ikävöiden omaisiaan ja isänmaataan, huolimatta Juhana\nkuninkaan kiellosta on erään ystävän kanssa palannut Liuksialan\ntienoille, missä hänen äitinsä Kaarina kuningatar oleskelee. Jo ennen\nkuin hän on ilmoittanut itsensä äidilleen, hän on rakastunut\nmökintyttöön Anniin, \"Liuksialan ruusuun\", ja kihlannutkin hänet, niin\nettä hän samassa kohtauksessa, jossa hän astuu kävelyllä olevan\näitinsä, kuningattaren, eteen, myöskin esittää tälle morsiamensa (!).\nOnni on kuitenkin lyhyt, sillä mustasukkaisuudesta Annin entinen\nkosija Eero kavaltaa prinssin Liuksialan läheisyydessä vaaniville\nsotilaille, ja karkulainen pelastuu ainoastaan siten, että Anni, joka\najattelemattomilla puheillaan oli ilmaissut salaisuuden Eerolle,\nuhraamalla rakkautensa saa tämän sovitetuksi, ja Kustaa prinssi itse\npakenee.\n\nNiin kypsymätön kuin näytelmä onkin, on siinä ainakin yksi naivisen\nrunollinen kohtaus. Kun Anni tiedustelee mistä nuori vieras oikeastaan\noli kotoisin, lupaa toinen vastata suudelman hinnasta. Tyttö ei suostu\nkauppaan, mutta prinssin kysyttyä oliko Anni aina oleskellut näillä\nseuduilla, tämä sanoo olevansa kuninkaan entisen palvelijan tytär ja\nmuinoin Auran rannoilla leikkineensä Sigrid prinsessan ja Kustaa\nprinssin kanssa.\n\n_Kustaa_. Sanos, muistatko vielä Kustaa prinssiä?\n\n_Anni_. Enkö muistaisi! Hän oli niin herttainen poika, keltatukka ja\nsinisilmä.\n\n_Kustaa_. Ja häntä kai uskaltaisit suudella?\n\n_Anni_. Uskaltaisin kyllä! Hän on vain pikku poikanen. Miksi en voisi\nhäntä suudella.\n\n_Kustaa_ (suutelee häntä). Otan sinut kiinni sanoistas; minä se olen\nKustaa!\n\n_Anni_. Mitä! Sinäkö! Ei se ole mahdollista! Sinä lasket valheita, hän\non aivan pieni poika.\n\n_Kustaa_. Niin hän oli kun viimein näit hänet, mutta pieni tulee isoksi\nja niin on minunkin käynyt.\n\n_Anni_. Voi, sinä siis olisit! jaa, täytyy sen niin olla, ethän sinä\nvoi valehdella.\n\nTämä kohta 17-vuotiaan runoilijanalun tekeleessä on suorasanainen\nmuodoltaan, mutta enimmäkseen on näytelmä runomittainen, täynnä pitkiä\nlyyrillisiä tunteenpurkauksia.[33]\n\nNervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09\nvuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi,\nsaatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, \"Margareta\".\n\nKuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden\nkannalta, joka on \"Liuksialan ruusun\" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä\njouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän\nymmärtäväisesti arvostelee Runebergin \"Kan ej\" komediaa. -- Samassa\nkirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin\nkuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan\npohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt\nollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä,\njoissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi\nuseampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.\n\nJo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea.\nSen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa\nympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä --\nNervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä\nVoipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi\nkandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se\nsuoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti\nSaarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.\n\nBergbom asettui asumaan Varvikon taloon järven rannalle, jossa hän\nennenkin oli asunut ja jossa hänet vastaanotettiin \"liikuttavalla\nystävyydellä\". Ympäristö oli täysin suomalainen ja tilaisuus puhua\nsuomea aina tarjona, paitse niinä päivinä, kun talonväki oli työssä\nkaukana kotoa. Sitä paitse Bergbom ahkerasti lueskeli suomea ja\nkirjoitti aineita, jotka ylioppilas Aksel Stenius pappilasta oikaisi.\nTästä kaikesta hän tekee selkoa Jaakko Forsmanille niinkuin millekin\nsedälle.\n\nMuutoin Bergbom puhuessaan Saarijärven oloista sanoo herännäisyyden\nkansassa yhä enemmän levinneen ja tehneen lopun häiden,\nmaahanpaniaisten ja ristiäisten viettämisestä, joten häntä nyt ei enää\nniinkuin edellisellä kerralla kutsuttu semmoisiin pitoihin eikä hän\nsentähden yhtä helposti saanut tuttavia kansan kesken. Paitse\nherännäisyyttä olivat katovuodetkin, hän arvelee, saaneet kansan\nentistä vakavammaksi. Herrasperheihin Bergbomin ei tehnyt mieli.\nAinoastaan pappilassa hän joskus kävi, ei niinkään seurustelun vuoksi,\nvaikka kyllä rovasti Stenius oli \"ystävällinen, kelpo ja hupainen\nmies\", vaan soittaakseen hyvällä pianiinolla. Hän oli turhaan koettanut\nsaada pianoa asumapaikkaansa ja kaipasi sentähden musiikkia.\n\nJuhanuspäivänä Bergbom oli kutsuilla pappilassa. Vieraiden huviksi\nhän soitti \"Hebridit\". -- \"Seura istui salissa\", hän kertoo\nNervanderille, \"piano oli toisessa huoneessa, niin että minä yksin ja\nhäiritsemättömänä sain uneksia itseni Mendelsohnin sävelmaailmaan.\"\nKuultuaan lasien kilinän hän lähti tiehensä. --\n\n\"Koko illan\", hän sitten jatkaa, \"aina yön selkään minä soutelutin\nitseäni ympäri järveä. Oli yksi niitä ihania öitä, jolloin luonto ei\nvaivu uneen vaan vavisten pyhimmässä morsiustunteessa raukeaa yön\nsyleilyyn. Soudellessamme yksi soutajista alkoi laulaa surumielistä\nlaulua, en ollut koskaan kuullut sitä, mutta ymmärsin sen\ntäydellisesti; koko ympäristö käänsi sen minulle. -- Omituinen on\ntäkäläisen luonnon ihanuus. Varsin harvoja näköaloja, joissa näkee\nlukemattomia vihantia saaria ja hymyileviä lahtia heijastavan laajaan\nvedenpintaan ilta-auringon hohteessa; sitä vastoin tapaa usein korkeita\nharjuja, joilta silmä näkee synkkiä metsiä, joiden keskeltä ainoastaan\nsiellä täällä avonainen ahonrinne taikka järven sinertävä lahdelma\npilkistää esiin. Lumouksen vallassa vaeltaja on näissä salaperäisissä,\nsynkissä metsissä. Luonnon surumielisyys on samalla kertaa sydäntä\nkouristava ja majesteetillinen.\" -- --\n\nVaikka Bergbom niin vähän välitti paikkakunnalla tarjona olevasta\nseurustelusta, hän ei suinkaan tyytyväisyydellä antautunut\nyksinäisyyteensä. Sanomien lukeminen ja kirjeenvaihto olivat ne\nvälttämättömät virkistyskeinot, jotka tekivät hänelle maalla-olon\nsiedettäväksi. Ennen mainittujen ystävien kanssa hän koko ajan oli\nahkerassa kirjeenvaihdossa, joka ainoastaan Florelliin nähden taukosi\nnoin pariksi viikoksi elokuun lopulla ja syyskuun alussa, jolloin tämä\nystävä tuli vieraaksi Bergbomin luokse \"aikaansaaden vallankumouksen\"\nhiljaisessa Varvikossa. Säilyneet kirjeet sisältävät iloisen juttelun\nmuodossa ja ohella kaikenlaista mieltäkiinnittävää. Tässä on\ntärkeimpään rajoituttava.\n\nSäälimättömästi Bergbom, jolle Forsman oli luonut pikakuvauksen\nkeisarin käynnistä Helsingissä, tuomitsee imartelevaisuuden ja\nteeskennellyn kaunopuheliaisuuden, millä F. Berndtson F.A.T:ssa puhui\nMajesteetista, ja myöskin H. D:n hartauden tehdessä tiliä jokaisesta\ntämän askeleesta. Toiselta puolen hän erään Litteraturbladin\nkirjoituksen johdosta ihailee Snellmanin mestarillisen esitystavan\nsuuruutta, voimaa ja lämpöä, joka on tunnustettava, vaikka ei joka\nkohdassa voisikaan hyväksyä hänen mielipiteitään; sitä vastoin hänestä\nH. D. taistellessaan Snellmania vastaan aina on kehno.\n\nKirjeistä saadaan edelleen tietää, että Bergbomilla, kun hän vetäytyi\nmaalaiselämän yksinäisyyteen, paitse suomenkielen oppimista oli\ntoinenkin tehtävä mielessään. Hän oli päättänyt tänä kesänä kirjoittaa\nsuuren murhenäytelmän, eikä tuuma ollut ystäville mikään salaisuus;\nalusta alkain hän puhuu heille \"Pombalista\" tunnettuna asiana.\n\nTositeossa käsiteltävä aine Portugalin historiasta jo kauan oli kytenyt\nhänen sisässään. Se oli hänelle, joka nuoruudestaan huolimatta oli niin\nsyvästi perehtynyt historiaan, etsimättä ja pyytämättä ilmaantunut\notollisena aiheena. Että niin oli laita, voi päättää eräästä kirjeestä\nNervanderille, jossa hän leimaa aivan vääräksi semmoisen kritiikin,\njoka -- niinkuin juur'ikään oli tapahtunut Nervanderiin nähden (\"Vid\nAnjala\") -- moittii runoilijaa siitä, että tämä on \"valinnut\" toisen\ntai toisen aiheen, \"ikäänkuin eivät aiheet yllättäisi runoilijaa hänen\naavistamattaan\". Sillä tavoin Pombalkin oli yllättänyt Bergbomin, joka\naluksi ei tiennyt miten aine oli rajoitettava. \"Ensi aikomukseni oli\nkirjoittaa noin 12 näytöstä käsittävä jättiläisdraama, joka esittäisi\nmerkillisen miehen historialliset elämänvaiheet.\" Sittemmin hän supisti\naineen siihen tapahtumaryhmään jonka huippukohdan muodosti salaliitto\nkuningas José Emanuelia vastaan (syyskuulla 1758) ja sitä seuraava\njesuiittain karkoitus.\n\nKuinka tarkasti ja seikkaperäisesti Bergbom oli miettinyt aineensa,\ntodistaa eräs aatteellinen selonteko (\"idéell exposé\"), jonka hän\nSaarijärveltä lähetti Nervanderille vähän sen jälkeen kun oli alkanut\nsepittää näytelmää. Koska tämä kirjoitus on mitä oivallisin näyte\ntekijänsä henkisestä kypsyydestä, ansainnee se tässä paikkansa:[34]\n\n\"Niinkuin ehkä muistanet, on minua aina vähin huolestuttanut, että\nmurhenäytelmälläni ei ole päähenkilöä; kumminkin olen tyytyväinen kun\nsiltä vaan ei puutu pääaatetta.\"\n\n\"Pombal on uuden ajan, vapauden ja edistyksen mies. Alhaista syntyperää\nollen ja varhain lähteneenä ulkomaille hän on Wienissä, Lontoossa ja\nParisissa omakseen tehnyt ne kirkolle ja kaikille historiallisille\ntraditsioneille vihamieliset teoriiat, joita 18 vuosisadalla varsinkin\nranskalaiset ensyklopedistat esittivät ja levittivät. Palattuaan\nkotimaahan hän huomaa siellä kaikki olevan kaukana muun Euroopan\njäljessä. Voimakkaalla kädellä hän joka taholla ryhtyy asiain menoon\nmurtaen kaikki, joka asettuu hänen tiellensä. Hän on luonteeltaan\nrohkea, luja ja suurisuuntainen. Hän ei kunnioita mitään. Niinkuin\nkaikki nousukkaat hän on luulevainen, niinkuin kaikissa väkivaltaisissa\nuudistajissa hänessäkin on taipumusta julmuuteen. Teräväsilmäisenä hän\nkohta näkee, missä hänen vaarallisimmat vihollisensa ovat, missä sen\npahan juuret ovat, jonka hän tahtoo kukistaa. Jesuiitat ovat ainoat,\njotka noudattavat aatteita, ainoat joilla on yksi päämäärä, jotka\najavat tarkoitustaan takaa niin suoraan, ettei niitä voida työntää\nsyrjään, vaan on niiden kanssa taisteltava elämästä ja kuolemasta.\nHeillä on puolustettavana katolinen kirkko, joka oikeastaan on ainoa\nEtelän lapsille sovelias uskonto. Salaliittoa kuninkaan henkeä vastaan\nPombal käyttää yksistään verukkeena heidän kukistamisekseen. Hän ei\nvälitä ovatko keinot oikeuden mukaisia vai vastaisia. Jopa kelpaa\nhänelle vihattu inkvisitsionikin, kun se auttaa häntä hänen\ntarkoitustensa perille. Mutta tällä säälimättömällä kovuudellaan hän\nmyöskin karkoittaa luotaan kaikki, jotka rakastavat häntä. Hän on\npakotettu uhraamaan viattoman vävynsäkin, ja voittajanakin hän lopulta\nseisoo kaikkien ylenantamana, sillä hänen rakkain tyttärensäkin eroaa\nhänestä haudatakseen hävitetyn elämänonnensa pirstaleet luostariin.\nMinusta hänen kohtalonsa on täysin traagillinen, vaikka hän ei kuole\nnäytelmän päättyessä.\"\n\n\"Pombalin etevin vastustaja on jesuiittalaisuuden edustaja pater\nMoreira, Hän on kuitenkin jotain enemmän kuin ainoastaan abstraktinen\naate; olen ajatellut hänet itsenäiseksi luonteeksi. Hän on syntynyt\nmunkiksi ja hän on elänyt askeettista munkinelämää; hänen sydämmessään\non vain hämäriä aavistuksia hellistä tunteista, maallisista himoista,\ninhimillisistä pikkuheikkouksista. Kirkon onnellisina aikoina hänen\nlevoton henkensä olisi tehnyt hänet reformaattoriksi Savonarolan taikka\npyhän Theresian tapaan, mutta nyt hän koko sielunsa voimalla on sen\nyltiöpäisin puolustaja. Hänen luonteeseensa nähden historia ei ole\nantanut minulle mitään johtoa, sillä vaikka hänellä kuninkaan\nrippi-isänä oli tärkeä osa Pombalin vihollisten joukossa, en ole saanut\nvähintäkään vihiä hänen persoonallisuutensa laadusta. Eipä\nlaajaperäisissä 'Pombalin memoaareissakaan' mainita muuta kuin hänen\nnimensä. Näet siis että hän on niitä henkilöitä, joihin nähden\nrunoilija on täysin vapaa.\"\n\n\"Pater Moreira on runollinen, sillä hän taistelee suuren historiallisen\naatteen puolesta. Traagilliseksi tulee hänen kohtalonsa sen kautta,\nettä hän kukistuessaan tuntee, että tämä aate on elänyt aikansa ja että\nhänen taistelunsa siis tavallaan on ollut turha. Kuolinhetkellään\ntäytyy hänen ainoalle henkilölle, johon hänellä on jonkinlainen\nrakkaus, lausua: 'Luovu asiastamme, sillä se on kadotettu.'\"\n\n\"Tragedian kolmas päähenkilö on Donna Theresia Tavora. Kun Pombal oli\npääasiassa Ranskassa julistettujen aatteiden johtama, kun Moreira\ntaisteli Rooman puolesta, oli Theresia taasen Portugalin kansallisen\naineksen edustaja. Hänen sielunsa elää yhä vielä keskiajan loistavia\nritaripäiviä, jolloin Portugalin maine kuului ympäri Eurooppaa ja sen\nsotapäälliköt järkyttivät aasialaisia keisarikuntia. Hän on ylimys\npohjaan saakka. Hän vihaa Pombalia sentähden että hän vihaa sitä\npintapuolista, levotonta, ivailevaa aikakautta, jossa hän elää. Hänen\nrunollinen tunteensa katkeroittuu siitä, että hänen maanmiehensä\nylenkatsovat kansallista Camoensia taikka syvämielisen Calderonin\nteoksia ja etsivät sielunravintoa Voltairen rivoista kirjoista. Oikeana\nespanjalaisnaisena (taikka oikeammin, mikä kuitenkin tässä on\nyhdentekevä, portugalilaisena) ovat ylpeys ja kunnia hänen luonteensa\npääpaatoksena. Hän ei tahdo taipua miehen vallan alle. Rakkaus on\nhänestä arvoton ies. Haaveellisena katolilaisena hän on erään lupauksen\njohdosta aviossakin pysynyt neitsyeenä. Hän rakastaa aavistamattaan\nLafoensin herttuata, syystä kun hän hänen ihanteellisessa\nnuorukaisluonnossaan luulee näkevänsä oikean ritarihaamun, vastakohdan\najan pikkumaisille itsekköille (hän se on, joka puhuu, enkä minä).\nSalaliittoa hän ei tahdo, vaan ainoastaan suoraa, avonaista kapinaa.\nKun vasallit huomaavat, että kuningas on rikkonut valansa, he\nvalitsevat uuden, niin hän ajattelee. Silloin kuningas loukkaa hänen\nkunniaansa. Vasta silloin hän noudattaa vanhaa espanjalaista sääntöä --\nsemmoisessa asemassa ei tapella vaan murhataan -- ja ylpeä, kaikkea\nalhaista inhoava Theresia suostuu salamurhaan. Luullakseni hänen\nluonteensa tulee mieltäkiinnittäväksi. Rakkaus kostaa julmasti. Hän,\njoka ylimielisessä neitsyeellisyydessään vastustaa jaloa Lafoensia,\npakotetaan antautumaan raukkamaiselle, vihatulle hekumoitsijalle.\nKumminkin hän kuolee onnellisena, sillä hänelle on ainakin elämänsä\nviime hetkessä sallittu pelastaa se, jota hän rakastaa. Hänen loppunsa\nehkä muistuttaa vähän Thisbeä [V. Hugon draamassa 'Angelo'], kuitenkin\non Thisbe antautuvaisempi, Theresia suurempi.\"\n\n\"Kuningas, johon kappaleen ulkonainen toiminta osaksi kohdistuu, on\nhalpamainen henkilö. Pelkurimaisuus ja hekumallisuus ovat hänen\nluonteensa pääpiirteet. Moreira uhkaa häntä helvetillä, Pombal\njesuiittain tikareilla. Vaikka hän on äärettömän taikauskoinen, on hän\nkuitenkin jälkimäisen vallassa, sillä pelkurimaiset ihmiset pitävät\naina lähintä vaaraa silmällä. Hän vihaa sekä Pombalia että Moreiraa,\nsyystä kun hän tuntee että toinen kuin toinenkin on häntä etevämpi.\nSalaliitto saa hänen kavaluutensa tasapainosta ja heittää hänet\nPombalin syliin. -- Pombalin vävy Elvas'in herttua on heikko\nluonnoltaan ja haaveksija, mutta kunnon ihminen. Pysyen hyvänä\npuolisona ja hyvänä poikana hän koettaa välttää kaikkia niitä\ntaisteluja, joihin hänen perheensä ja Pombal ovat sekaantuneet.\nKuitenkaan ei semmoinen puolinaisuus kelpaa levottomina aikoina,\njolloin jokaisella miehellä täytyy olla määrätty väri; vaikka hän on\nviaton, tempaavat tapahtumat hänet pyörteeseensä ja hän joutuu\nperikatoon.\"\n\n\"Muista näytelmässä esiintyvistä jesuiitoista on Malagrida tärkein.\nKuvatessani tätä puoleksi (jollei kokonaan) hullua vanhusta, jossa\nraivoisa yltiöpäisyys ja väkinäisesti kiihoittunut haaveellisuus\nyhtyvät, olen kerrassaan noudattanut historiaa; erittäinkin olen\nahkerasti käyttänyt muistelmia, jotka sisältävät muutamia otteita hänen\nteoksistaankin -- todella kallisarvoisia minulle.\"\n\n\"Vahinko että toiminta tarjoo niin vähän tilaisuutta kardinaali\nSaldanhan luonteen kehittämiseen. Hän on tärkeä sentähden, että hän\npaavin lähettiläänä näyttää miten uuden ajan henki on saanut jalansijaa\nkirkon ruhtinastenkin joukossa. Ensiksi ajattelin tehdä tämän luonteen\nkoomilliseksi. Kenties olisi hän siten ollut luonnollisempi ja samalla\nmyöskin tuonut näytelmään merkitsevämmän lisäpiirteen kuin nyt on laita\nhänen esiintyessään vakavana. En ole asiasta varma. -- Aatelispuolue,\njoka on osallinen salaliittoon, on merkitykseltään vähäpätöinen.\nTavora, Theresian puoliso, on yksinkertainen, raaka ja saituri. Aveiro,\nElvas'in isä, on häilyvä, salakavala ja tunnoton. Kaikki runollinen,\nmikä puolueessa on tavattavissa, on keskittynyt yhteen naiseen,\nTheresiaan. Ei voikaan olla toisin. Sillä miehen täytyy elää aikansa\nmukana, ainoastaan naisen on sallittu uneksia itsensä toisiin oloihin.\nLafoensin herttua, kuninkaan serkku, on jalo nuorukainen Max\nPiccolominin tapaan. Hän on salaliittolaisten hallitsijaehdokas.\nBeatrice, Pombalin tytär, on naisellinen köynnös, joka sydämellisellä\nantautuvaisuudella kiertyy jokaisen rakastamansa esineen ympäri. Hän on\npuolisonsa Elvas'in vastine, naisena. Muut sivuhenkilöt ovat niin\nmitättömiä ettei niillä ole selväpiirteistä luonnetta.\" --\n\nHeinäkuulla Bergbom ei vielä päässyt alkuun. Ensimäiset kohtaukset\nolivat hänestä vaikeimmat. Sitä paitse häntä häiritsi Jaakko Forsmanin\nkehotus \"jättää koko estetiikka sikseen\" sekä ajatus että hänen tulisi\nparemmin oppia suomea ennen kuin hän pani aikaa niin laajaan\nruotsinkieliseen teokseen. Elokuun alussa hän kumminkin ryhtyi työhön\nja saman kuun lopulla, kun Florell tuli, oli jo kolme näytöstä\nvalmiina. Luultavasti hän olisi nopeamminkin suorittanut tehtävän,\njollei hän soutoretkellä olisi pudottanut toisen näytöksen\nkäsikirjoitusta järveen ja ainoastaan vastahakoisesti kirjoittanut sen\nuudestaan. Syyskuun alussa syntyi sitten neljäs ja viides näytös, joten\nFlorell lähtiessään sai käsikirjoituksen mukaansa. Draama oli näet\nkohta Nervanderin, Jaakko Forsmanin ja Emilie sisaren arvosteltava ja\nsen kohtalo heidän tuomiostaan riippuva. Florell, joka ensimäisenä oli\nsiihen tutustunut, oli niin tyytyväinen, että hän vaatimalla vaati\nBergbomia julkaisemaan teoksensa.\n\nEmilie ilmaisi mielensä näillä sanoilla: \"Kiitos, oma Kaarloseni,\nrakkaasta kirjeestäsi ja Pombalistasi. Olen lukenut sen\nodottamattomalla nautinnolla ja tyytyväisyydellä ja onnittelen\nvilpittömästi sinua että olet kyennyt kirjoittamaan sen. Kaiken\nlähemmän arvostelun jätän siksi kun olen lukenut kappaleen\ntoistamiseen; tahdon vain sanoa että olen tyytyväinen; mutta kyllä\nminusta näkyy, että olet erityisellä mieltymyksellä lukenut Victor\nHugota.\" -- Ylipäätään oli ystävien arvostelu samansuuntainen,\nhekään eivät näy odottaneen niin kypsää ei sisällykseen eikä muotoon\nnähden. Samoin kuin Bergbom elokuulla, kun Nervander oli hänen\narvosteltavakseen lähettänyt koko kasan runoelmia ja kysynyt, neuvoiko\nhän häntä julkaiseman kokoelman jouluksi, oli tunnollisesti ja\navonaisesti sanonut ajatuksensa joka runosta ja lopuksi lausunut\npitävänsä ystävälleen edullisempana olla samana vuonna painattamatta\nkahta runollista julkaisua, samoin Nervander nyt laajassa kirjeessä\nyksityiskohdittain tarkasteli murhenäytelmää. Forsman taasen puhui\nyleisemmin, mutta kiittäen ja tunnustaen, että näytelmä oli häntä\ntyydyttänyt ja syvemmin vaikuttanut häneen kuin hän oli voinut odottaa.\n\"Sinä kirjoitit niin lämpimästi\", Bergbom vastasi siihen, \"aloin useat\nkerrat puhua, aivan kuin olisit ollut läsnä. Olen koettava, niinkuin\nsanot, olla viekoittumatta itsekylläisyyteen. Tiedätkös, ei se aina ole\nniinkään helppoa, sillä tavan takaa heilun liikaluulon ja\nalakuloisuuden välillä.\"\n\nKun ne läheiset, joiden arvosteluun hän luotti, olivat niin\ntyytyväisiä, saattoi runoilijanalku itsekin olla tyytyväinen. Olihan se\njotakin, että hän ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta oli saanut\nkäsistään murhenäytelmän, joka oli täytenä runoteoksena eikä\nvain kokeiluna arvosteltava. Enempää tällä hetkellä ei ollut\ntoivottavissakaan. Bergbomilla näet ei laisinkaan ollut halua painattaa\nteostaan[35] ja sen näyttelemisestä ei voinut olla puhettakaan, kun\nteatteri oli raunioina. Pombal, jonka Florell vielä samana syksynä luki\nArkadia-yhdistyksessä, jäi sentähden vastaiseksi suuremmalta yleisöltä\nsalaan.\n\nMutta Pombal ei suinkaan ollut ainoa runollinen ajatus, joka tänä\nkesänä kiinnitti Bergbomin mieltä. Kuinka runolliset aiheet häntä\nylättivät, näyttää seuraava kohta eräästä kirjeestä Nervanderille:\n\n\"Me olemme\", hän kirjoittaa, \"par'aikaa rovasti Steniuksen\nluona käyttääksemme talon erinomaista pianiinoa. Eilen kun\nsoitettiin Chopinin 'marche funébreä', juolahti päähäni aihe uuteen\nmurhenäytelmään, nimeltä Salomon de Caus. Brachvogelin Mondecaux on\nhyvä näyttämökappale -- ei muuta, ja Munchin Calomon de Caus'ta tosin\nen ole lukenut, mutta eräästä selonteosta päättäen on kelpo aate\nsekoitettu pietistis-ortodoksisella värillä. Olen ajatellut\nperusaatteen jotenkin tähän tapaan. Richelieun kardinaali, suuri\nvaitiomiehennero, ylenkatsoo, jopa tahtoo musertaa kaiken nerollisen\nylivoiman rinnaltaan. Tiedettä ja taidetta hän tosin suvaitsee, mutta\nniiden harjoittajain on taipuminen hänen yliherruutensa alle. Hän\nhallitsee niitä yksinvaltiaasti niinkuin koko Ranskaa. Kaksi neroa\ntahtoo kuitenkin vetäytyä riippuvaisuudesta, Corneille ja Salomon de\nCaus. Kumpaakin kardinaali vainoaa. Corneille pelastaa itsensä luomalla\nkuolemattomat mestariteoksensa ja saamalla sen kautta koko Ranskan\npuolustajakseen. Mondecaus jälleen elää ainoastaan unelmissaan eikä saa\nmitään todellista aikaan; hän on vain aavistava nero, eivätkä ihmiset\nsentähden ymmärrä vaan vierovat häntä, ja Richelieu (käytännöllinen\nmies, joka pitää ainoastaan tuloksia silmällä) pistää hänen\nomahyväisenä uneksijana houruinhuoneeseen. -- Ymmärräthän että kaikki\non minulle vielä täydellinen kaaos, josta paitse mainituita haamuja\nainoastaan Marion de l'Orme hämärästi pilkistää. Asettaa yhteen\nCorneille ja de Caus on rohkeaa, tunnustan sen, mutta enhän\ntarkoitakaan historiallista tragediaa, ja onhan silloin täysi vapaus\nkäsitellä tarjona olevia tosiasioita.\"\n\nMyöskin Jaakko Forsmanille Bergbom useissa kirjeissä puhui runollisista\naikeistaan: Kerran että hän suunnitteli jonkinlaista taiteilijanovellia\nnimeltä \"Däumchen\" (Peukaloinen), jonka toiminta tapahtuisi osaksi\nSuomen sisämaassa osaksi Düsseldorfissa, toisen kerran että hän oli\nmiettinyt murhenäytelmää Rooman keisariajalta, Nero sankarina, ja\nmonesti tietysti Pombalista, joka par'aikaa oli tekeillä. Tämän\njohdosta oli Forsman, ennen kuin hän oli Pombalin lukenut, kirjoittanut\nkirjeen, joka on kadonnut, mutta jonka sisällyksen voi aavistaa\nBergbomin mieltäkiinnittävästä vastauksesta. Forsman näyttää ensin\npuhuneen omasta elämänpäämäärästään, jota Bergbom sanoo \"suureksi ja\nkauniiksi\", ja sitten -- arvattavasti viitaten ystävänsä runollisiin\naikeihin -- \"moittimatta ja kummeksimatta\", niinkuin tämä nimenomaan\nhuomauttaa, kysyneen, minkä päämäärän hän oli asettanut itselleen ja\neikö hänen nyt tulisi tehdä työtä ja jättää runoileminen tuonnemmaksi?\n-- Siihen toinen vastaa nähtävästi sydämensä pohjasta:\n\n\"En olo kirjoittanut Pombalia sentähden että tahdoin, vaan sentähden\netten voinut olla sitä tekemättä. Mahdollisesti olisin voinut lykätä\nsen jonkun kuukauden eteenpäin, mutta asianlaita olisi sittenkin ollut\nsama. Pombal ei ollut minussa tämän päivän eikä eilispäivän tuoma, jo\nkolme vuotta sitten koetin luoda haamut päivän valoon, etteivät ne\nvaivaisi minua. Se oli kypsymätön ja liian hätäinen koe. -- --\nSittemmin olen sisässäni uudestaan muodostanut aineen -- se oli valmis\nsisässäni ja sen täytyi päästä esiin. Kirjeesi oikeastaan ei sisältänyt\nminulle mitään uutta; olen aavistanut ja tuntenut sen. Eikä se ole\nloukannut minua, eikä edes kummastuttanut, ei, päinvastoin olen sitä\nodottanut. Usko pois, sisässäni tunnen sanojesi totuuden ja hengen.\nMinä tunnen että minulla, ainoastaan jos ahkeroitsen ja teen työtä, on\noikeus innostua siitä päämäärästä, jonka minä itse ja sinäkin (oi, suo\nminun uskoa sitä sinusta) olemme asettaneet minulle: tulla suureksi\ntosisuomalaiseksi runoilijaksi, -- -- Elä pelkää Neroa taikka jotain\nmuuta fantasiakuvaa, joka kyllä sumussa voi minulle haamoittaa aika\nselvänä, mutta vielä tarvitsee pitkän ajan ennen kuin se uskaltaa\npäivän valoon. Kun olen erinäisen tunnelman vallassa voin tosin\najatella toista tai toista ainetta, mutta vastaiseksi se rajoittuu\nsemmoisiin haihtuviin mietelmiin. Minulla ei ole halua eikä aikaa niin\nsyventyä johonkin aineeseen, että siitä sukeutuisi jotakin eheää\nsaatikka ilmituotavaa. Siitä voit olla varma.\" --\n\nSyyskuun keskivaiheilla Bergbom kirjoittaa, että hänen polkunsa\nmetsässä olivat alkaneet käydä märiksi ja että hän oli päättänyt lähteä\nkauas sydänmaahan, jossa eräs hänen isäntänsä pojista nuoren vaimonsa\nkanssa asusti yksinäisessä talossa. Varvikosta sinne oli puolikolmatta\npeninkuormaa, ja sentähden hän aikoi viipyä siellä ainakin viikon\npäivät. \"Sydänmaan seudut ovat mitä ihanimpia, ja minä aion siellä\noikein nauttia juhlallisesti synkkämielisen syksyn kauneudesta.\" --\nLokakuun 10 p. hän sanoo maan jo kylmettyneen edellisenä yönä. \"Kaunis,\nsurumielinen syksy värivivahduksineen on mennyt, ja luonto alkaa jo\nommella kuolinvaatteitaan, tuota minulle niin vastenmielistä valkeaa\nlumi- ja jääpukua.\" -- Näissä otteissa ilmaantuu yksi omituinen piirre\nBergbomin luonteessa, joka pysyi muuttumattomana niin kauan kuin hän\neli ja jolla myöskin oli merkitystä hänen teatteritoimeensa nähden. Hän\nrakasti niin luonnossa kuin elämässä kaikkea voimakkaan värikästä ja\nlämpimän tehoisaa; sitä vastoin oli lumi ja valkea väri, arvattavasti\nyksitoikkoisuutensa tähden ja elämänkielteisenä hänelle aina\nvastenmielinen.\n\nViimeisessä kirjeessään Forsmanille Bergbom pyytää neuvoa, mihin hänen\ntulevana lukukautena olisi lähdettävä suomenkielen oppiin. J.V.\nSnellman oli keväällä kehoittanut häntä menemään Kajaaniin, jossa hän\nainakin pääsisi ruotsia kuulemasta, mutta hänellä oli pääkaupunkilaisen\nkammo Kajaania kohtaan. Sitä vastoin hän itse ajatteli joko Jyväskylää,\njota hän luuli kirjalliseksi, soitannolliseksi ja vilkaseloiseksi\nkaupungiksi, taikka edelleen Saarijärveä -- \"mutta kyllä se on oleva\nkauheaa\".\n\nOltuansa kolme kuukautta kotona Bergbom tammikuun lopulla 1864 lähti\nJyväskylään. Matkustaen Hämeenlinnasta kyydillä, hänen huomiotaan\nkiinnitti luonto, \"jota hän ei koskaan ennen ollut oikein nähnyt\ntalvipuvussa\"; mutta uuden olopaikan ensi vaikutus oli masentava. Kun\nhänelle kerrottiin, että Jyväskylässä ei suinkaan yleisesti puhuttu\nsuomea, hän jo katui koko matkaansa. \"Semmoinen on luontoni: pieninkin\nvastoinkäyminen lannistaa mieleni, mutta kun olen saanut vähän tyyntyä,\nniin on kaikki taas hyvin.\" Niin kävi nytkin, asuen lehtori Veilinillä\nhän pian tutustui kaupungin opettajiin ja huomasi, että ne olivat kelpo\nmiehiä. Lehtori Järvinen antoi hänelle tunteja. Vaikeinta Bergbomille\noli suomenkielen oikea lausuminen ja juuri sitä hän tunneillaan\nharjoitteli.\n\nEttä vieras pääkaupungista avoimin sylin otettiin vastaan \"Suomen\nAteenan\" seurapiireissä, on ymmärrettävää. Itse hän tästä kertoo\nhumoristisesti Nervanderille (15/2):\n\n\"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine\nominaisuuksineni seuraelämässä -- sirona caballerona (eräällä\nrekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia\nkonkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena\nmaailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin\ntanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) --\nlyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna\nhenkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä.\"\n\nHelsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna\nseuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän\nkuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan.\nJyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista\nharrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka\nolivat kuulleet puhuttavan \"Pombalista\", pyysivät häntä lukemaan\nkappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että\nviimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan!\nBergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen\nunohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen\nsilloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m.\nolleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla.\nSiellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus\nihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja\nvoimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä\nkuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka\nhän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä\nkirjakaupalla oli vähän tarjona. \"Minua on huvittanut\", hän kirjoittaa\nForsmanille, \"katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan\nkirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt\nääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on\nsuomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle\ntuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä\nkynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m.\ns. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä\nsemmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia,\nniin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei\nkaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä\nevankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden\nkertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä\nKantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan\nja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty.\"\n-- Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: \"Kuka on lähettänyt Rosvojen ja\nMacbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa\nminulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee\nStenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme\nvanhoja tuttuja.\" -- Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on\nkerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.\n\nJyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti\nkaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää\nsuomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä\nlyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän\nlähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet\nkirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun\nalussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen\nkuvaelman \"Belsazzarin pidot\", joka on painettuna samana vuonna\nilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen\njulkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään\nFlorellille sanoi miettivänsä \"kyläkertomuksen\" aihetta, joka on niin\ndraamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä;\nmutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta\nhän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.\n\nHuhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin.\nSiitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, että\nEmilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.\n\nKesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja\nsisarustensa kanssa Kouvolan talossa, \"punaisessa rakennuksessa\".\nSieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: \"Minulla on pieni\nullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala\nnimi Hiidenvesi -- Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä,\nkimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole\nhituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle,\nAttelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se\nviehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken\nPaavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden\npidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn\nEnglannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään\nhistoriankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin\nKankelta.\" -- Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa,\njoista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: \"Unelmia minulla on\nkenties enemmän kuin riittävästi -- niin paljo, että ne oikein\ntungeskelevat aivoissani.\" Florellille hän kertoo suunnitelmansa\nnovelliin \"Mustalaisnainen\", joka on jäänyt \"unelmaksi\", niinkuin\nuseimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee\nhuomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen\ntaipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.\n\n\"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen\narvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on\nkovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti\nvihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa\nja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole\nkysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä.\nSiten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa\nkaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet\novat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja\nintohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan,\nvoimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas\nilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan\nhyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin\nnotkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta\nkokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen\ntulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja\nmukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen\nsuvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta\nkiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää\nheimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema\nsietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus\nherää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian\nhän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän\nmilloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä\nhäntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu\nSaaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää\nettä asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti\npuoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle\nniminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa\nkoko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä\ntyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa\npitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu\nAaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä\nlapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää\nhänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan\nitsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän\nmenettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka\npian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon\nniin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan\nvälittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa\nhänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman\nmenestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea\nkohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa\ntervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia\ntarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa\nrakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka\npelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää\npelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet\ntuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. -- Siihen saakka olen\nselvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän\nhämärä.\"\n\nPuhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko\nForsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui\ntarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten\nlyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin\nselvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se\nsittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen\ntuottamisintoaan.\n\nSyksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä\nedelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista\nlähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja\nFlorellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa\nlukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta\npäästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan\nSaksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.\n\nKun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat\nkieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen\nosakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin\nosaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan\nNervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä.\nEnsimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: \"Koko\najan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt\nund Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das\nSchwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille\nsävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii\nEichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'\". Hän käsitti tehtävänsä\nvakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin\n\"lapsellinen\", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka\nHeine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa,\nkun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista\nhaluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja\nrajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen\nhistoriallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä,\njotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi,\nja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis\nitsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä\nNervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen\nhistoriallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä\njo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. -- Muutoin\nBergbom Heineen nähden lausuu: \"Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen\nsuloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti\nminussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla\nonneton hänen kanssaan.\" Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti\nvapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.\n\nEsitelmä valmistui ajoissa, mutta julkinen esiintyminen peloitti häntä.\nKaikki kävi kuitenkin hyvin. Juhla vietettiin 9 p. marraskuuta -- ei\nKaisaniemellä, niinkuin tavallisesti ennen, vaan Kaivohuoneella -- ja\nkun Cygnaeuksen \"vanha, rakas ääni\" oli avannut sen, Bergbom piti\nesitelmänsä, \"onnistuen paremmin kuin oli odottanut\".\n\nAinoastaan professori A.W. Ingman oli, tunnustaen esitelmän olleen\nvalaisevan ja hyvin kirjoitetun, ihmetellyt, että tekijä oli valinnut\naineekseen niin diaboolisen henkilön.\n\nKirjeiden mukaan voimme edelleen kertoa kaikenlaista Bergbomin\nelämänpiiristä tällä syyskaudella. Lokakuun 18 p. oli hänen kodissaan\njuhla, kun vietettiin Betty sisaren ja vapaaherra G. von Troilin häät.\nSen jälkeen palasi siellä kaikki entiselleen, paitsi että innokkaasti\ntehtiin suunnitelmia ulkomaanmatkaa varten. Senaattori Bergbom aikoi\nnäet vielä lähteä jatkamaan vankilatutkimuksiaan ja silloin ottaa\nmolemmat kotona olevat tyttäret ja Kaarlon seuraansa. Nämä tuumailut\nviihdyttivät vähän Kaarlon ikävöimistä ulkomaille, joka ystävien\nkirjeiden johdosta oli hyvin kiihtynyt. Syystä tai toisesta jäi matka\nkumminkin tekemättä. -- Arkadiayhdistys piti ensimäisen kokouksensa\nlokakuun alussa Kleinehn hotellissa ja valittiin siinä J.V. Calamnius\npuheenjohtajaksi sekä Bergbom ja Lagermarck \"programmisteiksi\" s.o.\nheidän asiakseen tuli katsoa, että joka kokousta varten oli riittävä\nohjelma valmiina. Muutoin ensimäisessä (ja toisessa) kokouksessa\nsuurella mieltymyksellä kuunneltiin Gustaf Ranckenin julkilukevan\ntekemänsä ruotsinnoksen Kiven \"Kullervo\" murhenäytelmästä, joka\nniinkuin tiedämme samana vuonna oli painosta ilmestynyt. Sittemmin\npäätettiin kokoontua joka toinen (ei niinkuin ennen joka) viikko, ja\ntarjottiin seuraavissa kokouksissa paitse K.F. Enebergin \"Karin\"\nrunoelmaa enimmäkseen musiikkia, jota esittivät Bergbom, Homénit,\nV. Ekroos ja Lagermarck. Tänä syksynä yhdistyksessä perustettiin\nerityinen \"suomalainenkin osasto\", joka oli kokoontuva joka\nlauvantai-ilta. Siihen kuuluivat J.V. Calamnius, Jaakko Forsman,\nV. Löfgren, K.J. Gummerus, O. Blomstedt, A. Hagman ja Bergbom. Osaston\nensi kokouksessa Calamnius luki alun tekemästään Aristoteleen\nrunousopin suomennoksesta, jonka jälkeen keskusteltiin hänen\nkäyttämistään oppisanoista. -- Julkinen taide-elämä oli tähän aikaan\nsangen laimea. Syksyn ainoat huomattavat soittajaiset antoi K.J.\nLindberg, \"joka niinkuin aikamies esitti erään ihanan Mendelsohnin\nkonsertin ja Viottin sonaatin\". -- \"Samalla esiintyi myös uusi\nsuomalainen laulajattaremme, neiti [Charlotte] Ekman Turusta --\nvoimakas, helkkyvä ääni, mutta ei vielä riittävästi koulutettu. Tyttö\nparka säälitti minua, sillä mitä tulevaisuutta on laulajattarella\nkylmässä, taiteelle vieraanvarattomassa maassamme. Hänen kohtalonsa\non oleva sama kuin neiti [Hilda] Stadiuksen -- se on jotenkin\nsurkuteltava.\" -- Kuvaamataiteitten alalla oli merkillisin tapaus\nWerner Holmberg vainajan harjoitelmain näyttely, 17 luvultaan.\nKeskeneräisten teosten vaikutus Bergbomiin oli pääasiassa\nsurunvoittoista laatua. \"Jos tahtoo\", hän jatkaa kerrottuaan\nnäyttelystä, \"etsiä lohdutusta sen jälkeen kun on ajatellut että Werner\nHolmberg ei enää toimi taiteemme tulevaisuuden hyväksi, niin on mentävä\nkatsomaan millä innolla uutta teatteria rakennetaan. Tarkoitus on että\nkoko sisustus, aitiot, koneisto j.n.e. on tehtävä talven kuluessa, niin\nettä katto voidaan panna ensi keväänä ja kaikki olla valmiina tulevana\nsyksynä. Gropiukselta on tilattu 12 isoa dekoratsionia, m.m. 'ein\nreizender finnischer Gegend'. Paljon rettelöitä on friisi aikaansaanut,\njonka naiset ovat lahjoittaneet teatterille. Ei Benois enemmän kuin\nGropiuskaan tahdo sitä salongiin, vaan ovat ehdottaneet, että se\nasetettaisiin lämpiöön.[37] Joka kerta kun olen tavannut Enebergin\ntaikka Hagmanin, olen kehoittanut heitä kirjoittamaan H. T:iin, että\nkerätyt rahat olisivat käytettävät teatterikouluun. Silloin niistä\nolisi jotakin hyötyä. Rahoja on rakennukseen tuhlattu jumalattomasti.\nAikomus on sitten kun määräraha on loppunut Walleenin kautta saada\nkeisari suorittamaan loput.\"\n\nLokakuun alkupuolella oli Åhmanin ja Pousetten näyttelijäseura alkanut\ntoimensa Arkadiateatterissa. Bergbom kiittää sitä erinomaisen hyväksi\nja hän luettelee sen jäsenet tunnusmerkkeineen omalla luontehikkaalla\ntavallaan, joka tässä ensi kerran esiintyy kirjallisesti. \"H:ra Åhman\non hyvin monipuolinen kyky, hieno, hyvin ajatteleva, aina tasainen,\nkuitenkin joskus vähän kylmähkö; Pousette voimakas, ilmeikäs,\nluontehikas, kumminkin joskus liioiteltu; Lagerqvist teräväpiirteinen,\neloisa, tehoisa, mutta silloin tällöin epätasainen; Ahlström\nmiellyttävä, miehinen rakastaja, kuitenkin vähän yksitoikkoinen;\nLichtenberg, kaunis ääni kun lausuu, voimakkaasti värittävä, joskus\nhieman tottumaton; Raa, komea vartalo, kaunis barytonääni; A. Åhman\noivallinen pienemmissä koomillisissa osissa -- siinä tärkeimmät\nmiehiset jäsenet ansioineen ja virheineen. Tärkeimmät naisista ovat:\nrouva Andersson kokenut, loistokas, mutta jo vähän esitystavaltaan\nkangistunut; rouva Pousette kaunis, voimakas, kun situatsioni on\nmyötäinen runollinen, mutta kun niin ei ole laita tyhjänpuhuva; neiti\nForssman intohimoinen, naivinenkin, yleisön suosikki, sentähden joskus\nei oma itsensä; neiti Hartman ei hyvä eikä huono; neiti Pettersson\nreipas, itsetietoisesti naivinen, keimaileva, Nermanin ja rouva\nFornellin keskivälillä; rouva Lagerqvist sirokas, aina oikea sävyltään,\nhieno, mutta joskus eloton.\" -- Tämä näyttelijäin luonnekuvaus tavataan\nkirjeessä Florellille noin kaksi viikkoa senjälkeen kuin teatteriseura\noli alkanut näytäntönsä. Jos arvostelussa lieneekin ollut jotakin\noikaistavaa, on kaikissa tapauksissa myönnettävä, että siinä ilmaantuu\ntulevan teatterijohtajan tarkka silmä.\n\nYksityisistä näytännöistä mainitsee Bergbom erittäin Brachvogelin\nNarciss Rameaun ja tekee samalla itsetunnustuksen, joka sallii meidän\nluoda katseen hänen sisäänsä. \"Erinomaisen oiva ilta oli se, jona\nannettiin 'Narciss Rameau'\", hän kirjoittaa juur'ikään mainitulle\nystävälleen. \"Tiedäthän että aina olen ollut erikoisesti mieltynyt\nsiihen näytelmään, kuinka monesti onkaan se ajatus vilahtanut aivojeni\nläpi, että minunkin kohtaloni voisi olla narcissoitua, jollen\nelämässäni tapaa vaikutuspiiriä, jossa tunnen kykeneväni hyödyttämään.\"\nMainittuaan sitten että Nervander usein pilalla oli sanonut hänelle,\nettä hän (Bergbom) varmaan tulee päättämään elämänsä kuin eräs tunnettu\nnerokas, mutta tasapainonsa menettänyt yliopiston mies, hän jatkaa:\n\"Vaikka olen sitä salannut, on tämä pila kovin tuskastuttanut minua,\nsillä usein olen todella vavissut juuri saman asian tähden, kaikki sen\nnarcissmaisen särkyneisyyden tähden, joka minussa tosiaan on,\" -- Yhtä\nvarmaa kuin se on, että Bergbom tässä puhuu sydämensä sisimmästä, yhtä\nepäilemätöntä meistä on, että se synkkämieli, joka näin esiintyi, oli\nilmaus siitä enemmän tai vähemmän tilapäisestä, painostavasta\nalakuloisuudesta, joka on niin tavallinen herkkätuntoisissa,\nnerollisissa luonnoissa. Ennen kuin he pääsevät selvään tehtävään\nkäsiksi ja usein keskellä luomistyötäkin se laskeutuu heidän päällensä\nkuin painajainen, sitten taas väistyäkseen kirkkaan toimi-innon edestä.\nAinoastaan jos siihen yhtyvät ulkonaiset vastoinkäymiset ja esteet,\njotka tekevät kaivatun tositoimen mahdottomaksi, saattaa tämänlainen\ntaipumus tulla tuhoavaksi.\n\nÅhmanin ja Pousetten seuran etevyys herätti Bergbomissa ajatuksen, että\nhän nyt voisi saada murhenäytelmänsä näyttämölle. Ajatus toteutuikin\nennen näytäntökauden loppua, sitten kun hän oli saanut kokea kaikki\npettymykset ja tuskat, kaikki hermostuttavat kinastelut ja vitkastelut,\njoilla teatterinjohtajien on tapana höystää nuorten runoilijain\nlaakereita. Kun hänen oma menettelynsä myöhemmin oli toisenlainen, on\nmahdollista että siihen jossakin määrin vaikutti jalomielinen harrastus\nvapauttaa toisia semmoisista kokemuksista, jotka olivat tulleet hänen\nosakseen. Kaikissa tapauksissa olemme saapuneet mieltäkiinnittävään\nepisoodiin Bergbomin elämäkerrassa, joka ansaitsee tulla\nseikkaperäisesti esitetyksi, varsinkin kun enimmäkseen voimme käyttää\nhänen omia sanojaan.\n\nJoku päivä Porthaninjuhlan jälkeen Bergbom \"Pombal\" kainalossaan meni\nmahtavan teatterinjohtajan W. Åhmanin luokse. Käsikirjoitus jäi tämän\nhaltuun, ja kohtuullisen ajan päästä oli vastaus tuleva, otetaanko\ndraama näyteltäväksi vai ei. \"Minä olen hirmuisen levoton\", kirjoitti\nBergbom Nervanderille. Kuinka kävi, kertoi hän myöhemmin Florellille.\n\n\"Hän toivoi että minä itse lukisin näytelmän ääneen ja niin\ntapahtuikin. Luimme sitä kaksi iltaa teatterin jälkeen, ensiksi 2,\nsitten 3 näytöstä. Ensi illan jälkeen hän oli ynseänlainen, sanoi\nkappaletta mahdottomaksi näytellä, se oli muka ilman vilkasta\ntoimintaa, venytetty, vaikka hän sen ohella myönsi sillä olevan monta\nansiotakin. Tunnustan odottaneeni kaikkia moitteita paitse riittävän\ntoiminnan puutetta. Jälkimäisellä kerralla hän puhui toisin. Tosin\nsanoi hän silloinkin että siinä puhuttiin liiaksi, että ainakin kolmas\nosa oli karsittava pois, jos tahdottiin että kappale menestyisi\nnäyttämöllä, mutta hän myönsi toiselta puolen, että se suuressa\nteatterissa olisi sangen viehättävä -- kumminkin lisäten että tuskin\nmillään muulla teatterilla koko Euroopassa kuin mahdollisesti Berlinin\nhoviteatterilla oli riittävästi kykyjä niin erinomaisen vaikeasti\nnäyteltävään kappaleeseen. Hän itse ei voinut ottaa sitä, sillä\nharjoittaminen veisi häneltä niin paljo aikaa ja voimia, mutta hän\nlupasi, jos tahtoisin, toimittaa sen Tukholman kuninkaalliseen\nteatteriin, joka, siitä hän oli varma, ottaisi sen näyteltäväksi. Jopa\nlupasi hän itse pitää huolta näyttämöllisestä toimituksesta, koska hän\nei luullut minulla olevan riittävästi tottumusta semmoiseen työhön.\nMinä kiitin, mutta sanoin etten tahtonut vaivata häntä. Minä pelkäsin\nnäet, että hän poistaisi siitä kaiken runouden mikä siinä ehkä on,\nsillä vaikka hän on sangen paljo lukenut, ovat hänen käsityksensä\ndraamallisesta runoudesta ylen jokapäiväisiä. Hän piti esim.\nShakespearea mahdottomana näytellä meidän aikana, Cygnaeuksen draamoja\nsanoi hän raakalaisiksi, Daniel Hjort oli hänestä kauhean ikävä j.n.e.\nNäet siis -- jälleen toivomus pettynyt!\"\n\nNäin olivat asiat marraskuulla; mutta joulukuulla Bergbomilla oli\ntoista kerrottavana: \"Pombal tulee kuitenkin näyteltäväksi. Vaikka\nÅhmanilla ensin oli epäilyksiä, ei Cygnaeuksen tarvinnut puhua hänen\nkanssaan kuin 5 minuuttia, ja hän oli muuttanut mielensä.[38] Åhman on\nehdottava muutoksia, jonka jälkeen Cygnaeus ja minä otamme ne harkinnan\nalaisiksi. Maaliskuun lopulla saanen nähdä sen näyttämöllä.\" --\n\nSamaan aikaan kuin Pombal täten häiritsi Bergbomin mielenrauhaa, päätti\nhän vastaanottaa tarjomuksen ruveta Helsingfors Tidningarien\ntoimituksen jäseneksi. Sopimuksen mukaan hänen tuli hoitaa\nulkomaanosastoa ja vastata \"palstantäytteestä\" s.o. ulkomaalaista\nkulttuurielämää koskevista tiedoista. Palkka oli 560 ruplaa vuodelta.\nSitä paitse hän sitoutui kevätlukukaudeksi kirjoittamaan Suomettareen\nteatteri- ja musiikkiarvosteluja, josta hänelle ei kuitenkaan tulisi\nmuuta hyötyä kuin vapaa pääsy teatteriin ja soittajaisiin.[39] Vaikka\nsanomalehtitoimi ei näy Bergbomia erittäin houkutelleen, oli hän\nainakin ensi hetkessä tyytyväinen, sillä täytettyään 21 vuotta oli\nhänestä vaikea pyytää isältään rahoja tarpeisiinsa. Kuinka vähän hän\nsittenkin ajatteli aineellista etuaan, tiedämme siitä mitä jo\nedellisessä luvussa on kerrottu hänestä ja Kivestä.[40]\n\nTuskin olikaan Bergbom ryhtynyt ensimäiseen julkiseen toimeensa, joka\ntapahtui joulukuun keskivaiheilla, kun häntä kohtasi ikävä kokemus,\njoka ei suinkaan ollut omansa herättämään hänessä mieltymystä\nsanomalehtimiehen ammattiin. Kerrottuaan Florellille, että hän oli\nottanut arvostellakseen vuoden joulukirjallisuutta, hän jatkaa:\n\"Kaupanpäälliseksi sain minä ristikseni polemiikin Dagbladin kanssa\nsentähden että vähän haukuin K. Collania hänen toimittamastaan\nrunollisesta lukukirjasta. Arvostelu, joka, vaikka itse sanon sen, oli\ntäysin oikeutettu, on esplanaadiylimystössämme herättänyt oikean\npaheksumismyrskyn ja huudon ultrafennomaniasta j.n.e. Elä usko\nsanaakaan siitä. Tiedäthän että minä en ole niitä, jotka kiivastuvat.\nNyt olen lisäksi tullut herrojen skandinaavien kauheihin vihoihin\nmuutamasta, myönnän sen, ajattelemattomasta lauseesta keskustellessani\nÅhmanin kanssa Pombalista.\"\n\nAsia oli niin että Bergbom kirjoittaessaan Collanin kirjasta oli\nhuomauttanut siitä nurinkurisuudesta, että toimitetaan \"runollinen\nlukukirja Suomen nuorisolle\", jossa on ainoastaan ruotsinkielisten\nrunoilijain tuotteita, mutta ei viitatakaan siihen että Suomessa on\nsuomenkielistäkin kirjallisuutta; ainakin olisi kansanrunous ansainnut\ntulla edustetuksi. Tämä aiheutti H. D:n puolesta hyökkäyksen, johon\nm.m. sisältyi epäsuora viittaus, että muka H. T:ssä olisi sanottu\n\"Portugalin historian olevan meitä yhtä lähellä kuin Ruotsin\". Kun\nsyytös sitten uudistettiin ja täydennettiin mieskohtaisilla\nviittauksilla Bergbomiin ja sen johdosta joku maaseutulainen H. T:ltä\nkuulusteli, mitä sillä tarkoitettiin, julkaisi Bergbom, joka ei voinut\nepäillä että H. D. piti silmällä erästä hänen lauselmaansa, selityksen\nja vastalauseen, jonka pääkohta on seuraava:\n\n\"Joku aika sitten luin teatterinjohtaja hra Åhmanille erään\nkirjoittamani murhenäytelmän, jonka toiminta tapahtuu Portugalissa.\nKeskostelun kuluessa hra Åhman oudoksui, että olin valinnut aiheen niin\nkaukaisesta maasta, vaikka 'omassa kotimaisessa ruotsalaisessa\nhistoriassamme on niin ylen runsaasti traagillisia aiheita'. Saadakseni\nhra Åhmanin käsittämään, että me suomalaiset teemme eroitusta\nsuomalaisen ja ruotsalaisen historian välillä, vastasin: 'minusta on\nPortugalin historia meitä jotenkin yhtä lähellä kuin Ruotsin'. Että\nsanat olivat keskustelun innossa lausuttu liioittelu, jota tietysti ei\nvoi puolustaa, on selvää. Ainoa, joka sanoja lausuttaessa oli läsnä,\nhra Åhman, käsittikin sen niin. Mutta H. D:n toimitus, joka ei ollut\nsaapuvilla, vaan siis on kuullut sen juorutietä, ymmärtää sen paremmin.\nHyvin tunnetulla taktiikallaan on se sattumalta siepatusta lauseesta\nlaatinut valtiollisen ohjelman, jonka kautta se nyt oikein voi näyttää\nyleisölle, mihin kauheihin seurauksiin kerettiläinen 'suomalainen\nitsetunto' johtaa.\" -- Lopuksi arvostellaan halpamaiseksi menettelyä\nkäyttää juorutietä kuultua satunnaista lausetta aseeksi H. T:n\ntoimitusta vastaan, jolle Bergbom, silloin kun hän sanat lausui, oli\nvieras.\n\nMitä hienotuntoinen Bergbom piti tästä alkusoitosta hänen uudelle\ntoimelleen -- alkusoitosta, joka jatkui vielä uuden vuoden alussa,\nilmaisee hänen huudahduksensa Nervanderille uuden vuoden päivänä:\n\"Tiedätkös, kirjailijatoimi on jotakin hirveää!\"\n\nTämän jälkeen seurattakoon \"Pombalin\" vaiheita kevätkaudella 1865.\nTammikuulla Bergbom Åhmanin neuvojen ja ehdotusten mukaan pyyhkii ja\nkarsii ja muuttelee näytelmäänsä, ja menee siihen enemmän aikaa kuin\nhän oli laskenut. Sitten hän vie sen Cygnaeukselle, \"ainoastaan\nkohteliaisuudesta, odottamatta että hän viitsisi tarkastaa muutoksia.\nMutta siinä erehdyin. Cygnaeus ei hyväksynyt että olin pyyhkinyt niin\npaljon, vaan väitti että eri kohtia pitäisi palauttaa entiselleen,\nvarsinkin pitäisi minun saada takaisin muutamia 'meheviä' piirteitä\nkuninkaan kuvaukseen. Se taas ei ollut Åhmanin mieleen ja niin täytyi\nminun muuttelemistaan muutella useat kerrat voimatta oikein tyydyttää\nkumpaakaan, siksi kun vihdoin toissa päivänä [25 p. helmik.] niin\nväsyin kaikkeen, että menin Åhmanin luokse ja sanoin etten enää töherrä\nkirjaintakaan. Nyt on alettu puhtaaksikirjoittaa rooleja, mutta kuinka\nne jaetaan sitä en ole saanut tietää. Kappale on nyt noin kolmas tai\nneljäs osa lyhempi kuin ennen\".[41] -- Vasta viiden viikon päästä\nkohtaamme kirjeissä \"Pombalin\" uudestaan. Silloin, huhtikuun alussa,\nBergbom kirjoittaa: \"Siunattu Pombal on jälleen hankkinut minulle\npuuhaa. Åhman näet (kumma kyllä) ei ole kutsunut minua olemaan läsnä\nharjoituksissa, ja minun täytyy sentähden kirjoittaa pitkiä esityksiä\nnäyttelijöille, selittääkseni heille heidän rooliensa sisällistä\npuolta. Kun sanon että esitykseni Theresiasta täyttää kokonaisen arkin,\nniin ymmärrät kuinka tämä tehtävä on vienyt aikaa.\"\n\nYlipäätään näyttää Bergbom suurella vaatimattomuudella taipuneen\nÅhmanin mielen mukaan. Lyhennyksistä, jotka hän tietysti teki\nkirvelevin sydämin, hän ei kiukkuisemmin ilmaise tyytymättömyyttään\nkuin seuraavissa lauseissa: \"Vähän kuitenkin suutuin Åhmaniin. Voitkos\najatella! Kappale ei tule kestämään kuin vähä yli k:lo 10. Siinä nyt\nseuraus ylellisestä myöntyväisyydestä pyyhkimään ja muuttelemaan\nloppumattomasti kaikki mitä hän vaati!\" Tuskallisemmin vaikuttivat\nnähtävästi alituiset lykkäykset. Kun ensi ilta viimeinkin näytti\nperuuttamattomasti olevan määrätty huhtikuun loppuun, tapahtui\nperintöruhtinaan kuolema Nizzassa, jonka tähden teatteri oli suljettava\nkahdeksi viikoksi. Toukokuun 10 p. \"Pombal ja jesuiitat\" lopultakin\nannettiin ensi kerran. Lähes viikkoa myöhemmin Bergbom kirjoittaa\nasiasta Florellille. Valitettuaan että sekä Nervander että Florell\nolivat poissa silloin kuin \"Pombal\" -- \"jossa teillä on ollut melkein\nyhtä paljo osaa kuin minulla\" -- astui päivän valoon yleisön edessä,\nhän jatkaa:\n\n\"Kuinka olenkaan teitä ajatellut! Kuinka olisittekaan iloinneet\nkanssani! Kuinka olisitkaan kuullut kaikkia ihmisiä teatterissa, jos\nolisit ollut täällä. Kuinka kiitollinen minun tuleekaan olla teitä\nmolempia kohtaan teokseni menestyksestä, mitä olisin minä kyennyt, minä\njoka olen niin riippuvainen rakkaudestani toisiin ihmisiin ja siitä\nrakkaudesta, jonka he suovat minulle takaisin, jollei minulla olisi\nollut teitä, jotka elvytitte minua kun olin masentunut, iloitsitte\nkanssani, kun toivoin. Toukokuun 10 p., kaksi vuotta ja kaksi päivää\nteatterin palon jälkeen, päivänä Pombalin kuolinpäivän jälkeen ja kaksi\npäivää ennen hänen syntymäpäiväänsä,[42] esiintyi teokseni. Voit\nkäsittää levottomuuteni. Åhman ylipäätään ei ollut antanut minulle\nmitään tietoja kappaleesta. Vasta viimeisinä päivinä sain oikein tietää\nroolien jaon. Ja edelleen olin jätetty tietämättömyyteen, milloin\nkappale näyteltäisiin. Ensimäinen määräaika oli maaliskuun loppu,\nsitten huhtikuun alku, sitten 19 ja sitten 28 p. huhtikuuta, mutta aina\nminut petettiin, näytännöstä ei tullut mitään ennen kuin toukokuulla.\nKysyt kenties miltä nyt tuntuu olla tavallansa historian oma; olin\nkaksi vuotta pelvolla odottanut tätä päivää, olin kuvitellut että\ntulisin ikäänkuin toiseksi ihmiseksi kun kappale olisi näytelty, mutta\nkumma kyllä en nyt, kun se on ohi, huomaa mitään varsinaista muutosta,\nen sisässäni enkä suhteessani muihin ihmisiin. Olen jotenkin päässyt\nkuulemasta kysymyksiä, huudahduksia ja tiedonantoja kappaleesta, joita\nodotin. Yleensä on teoksella ollut menestys. Olen tosin kuullut\nuseitten voivottelevan sen kauheaa epäsiveellisyyttä, mutta ihmeeksi\neivät valittajat ole niitä siveellisimpiä -- esim. Bolin ja Mannerheim.\n-- Kolme tärkeää muistutusta olen kuullut asiantuntijoilta. Neljännen\nnäytöksen ensi kuvaelma on aivan tarpeeton, koska se ei ollenkaan vie\ntoimintaa eteenpäin, Moreiran tunnustus Lafoensille lopussa ei ole\njohdonmukainen (ukko parka onkin julmasti kärsinyt näyttämöllisestä\ntoimituksesta), Pombal on liiaksi valtiomies, hänen suhteensa tyttäreen\nlaiminlyöty. Mielipiteet kuninkaasta ovat eriävät, muutamat pitävät\nhäntä, niinkuin Nervander, kappaleen loistavimpana kohtana, toisista\nrealismi hänen kuvauksessaan käy kauneuden rajojen yli. Mikä enimmin\nilahuttaa minua on se, että kaikki, joiden käsitykseen panen arvoa,\nCygnaeus, O. Toppelius, Calamnius, ovat olleet ihastuneet.\nBerndtsonilla on lyhyt, mutta hyvin valaiseva ja mieltäkiinnittävä\narvostelu F.A.T:ssa. -- Voitkos ajatella kuinka Cygnaeus on ihmeellinen\n-- hän tahtoo toimittaa 'Pombalin' Kööpenhaminan suureen teatteriin --\najatteles -- Kööpenhaminan! Hän matkustaa keväällä ulkomaalle ja ottaa\nkappaleen mukaansa. Eikö hän ole ihmeteltävä! Tietysti voi olla\nhupaista saada teoksensa näytellyksi eräällä Euroopan ensimäisiä\nnäyttämöjä, mutta pääasia on kuitenkin nähdä uuden kauniin piirteen\nomassa, omassa Fredrikissämme. Ei koskaan lie runoilijalla ollut\ntaisteltavana niin paljoa vastaan kuin hänellä, eikä kellään ole ollut\nenemmän syytä tulla ihmisvihaajaksi, ja mitä hän tekee? Hän rohkaisee\njokaista kykyä, hankkii sille menestystä, jota hän ei koskaan ole\nymmärtänyt hankkia itselleen, harrastaa innokkaasti että ei mitään\nmenisi hukkaan tältä yleisöltä, joka sydämettömästi pilkkaa häntä.[43]\n-- Kysyt kai kuinka näyteltiin. Ihmeteltävästi! Et voi kuvitellakaan\nkuinka [neiti] Forssman oli suuri Theresiana; olin ajatellut Freja\nRybergiä[44] tässä osassa, mutta hän ei olisi koskaan voinut näytellä\nsitä niin. Kuulisit hänen ensi näytöksessä huutavan Lafoensllle: 'ette\ntiedä millä tikareilla te leikitte -- -- menkää! menkää! minä inhoan\nteitä!' taikka kun hän murtuneena jättää hänelle hyvästi viime\nnäytöksessä. Näkisit hänen kun hän vie lampun balkongille taikka kun\nhän taikauskoisessa hädässä luulee kuningasta saatanaksi ja ojentaa\nkrusifiksin häntä vastaan (ah! ethän sinä tunnekaan sitä kohtaa, se on\nmyöhemmin lisätty). Myöskin Lagerqvist Moreirana oli erinomainen,\nPousette kuninkaana ainoastaan muutamissa kohdin esim. koko neljännessä\nnäytöksessä. Niinikään oli José (Lichtenberg) oivallinen. Sivuosatkin\nesitettiin nuhteettomasti, ainoastaan Hafgren Saldanhana oli hirmuinen.\nKuolemaan tuomittujen retki viime näytöksessä jätettiin pois väen\npuutteesta. Samasta syystä oli luostarikohtaus kolmannessa näytöksessä\nonnistumaton.\" --\n\nTäydellisyyden vuoksi on tähän liitettävä tietoja aikalaisten\narvostelusta. Bergbomin mainitsema Berndtsonin arvostelu kuului näin:\n\n\"Uusi kotimainen näytelmä, K. Bergbomin 'Pombal ja jesuiitat',\nnäyteltiin eilen ensi kerran. Kappale, joka on mieltäkiinnittävä ja\njota tervehdittiin vilkkailla ja hyvin ansaituilla suosionosoituksilla,\non nuoren tekijän ensimäinen yritys draamallisessa runoudessa, mutta\nsilti on sillä suuria ja oleellisia ansiopuolia. Siinä on draamallista\neloisuutta ja tarmoa, jaloa henkeä, runollista lentoa, suurta\naaterikkautta, selväpiirteisiä luonteita ja kaunista, ytimekästä\nkieltä. Totta kyllä ilmaisee aineen käsittely monessa kohden enemmän\nnuorekasta, kaikkia rajoituksia ylenkatsovaa innostusta kuin tyynen ja\nkypsyneen luojahengen inspiratsionia, mutta huomattava on, että\nmurhenäytelmä on runoustaiteen korkeimpia tehtäviä. Tekijällä ei ole\nvielä keskittymiskykyä, hän ei osaa vielä niin sanoaksemme\npolttopisteeseen koota aatteen ja toiminnan hajanaisia säteitä, niin\nettä kuvaelma esiintyisi voimakkaana, kirkkaana ja rajoitettuna; hän\npäästää rikkaan mielikuvituksensa tulvimaan ja vapaasti juoksemaan\nkohisten ja meluten sadoissa pienissä puroissa, sen sijaan että hän\nantaisi sen syvänä ja hiljaisena virtana, viljavien rantojen välitse ja\nheijastaen taivasta, kulkea päämääräänsä kohti. Mutta niin se on:\nnuoruuden etuoikeus on omistaa tämä 'liikamäärä voimaa, jota runoilija\nei raski hillitä'. Tämän liikamäärän kautta on näytelmä saanut pituuden\nja laajuuden, joka vain on haitaksi sen todelliselle kauneudelle ja\nsille vaikutukselle, jonka se on omansa aikaansaamaan. Mutta, me\nsanomme vielä kerran, että kappaleella oli suuri menestys ja että sen\nmonet ja kauniit ansiopuolet oikeudella herättävät yleisössä suuria ja\niloisia toivomuksia nuoreen tekijään nähden.\"\n\n\"Esitys oli huoliteltua ja etevimmät osat näyteltiin eloisasti,\ntotuudella ja lämmöllä. Nti Forssman, rouva Pousette sekä hrat\nPousette, Åhman, Raa, Lagerqvist ja Lichtenberg suorittivat tehtävänsä\nkauniisti ja kiitettävästi.\"\n\n\"Näytännön lopussa huudettiin tekijä esiin.\"\n\nLähettäessään tämän lausunnon irtileikattuna on Bergbom lisännyt\nviimeiseen lauseeseen sanat: \"men kom ej\" (mutta hän ei tullut). Toisin\nsanoen ujo kun oli, hän ei taipunut julkisesti vastaanottamaan yleisön\nsuosionosoituksia. -- Kaikkiaan näyteltiin näytelmä viisi kertaa, mutta\nainoastaan ensi kerran aivan täydelle huoneelle, joka ihmetyttää H. T:n\ntilapäistä arvostelijaa (O. Toppeliusta). Vasta kesäkuun keskivaiheilla\ntämä arvostelija julkaisi seikkaperäisen arvostelun kappaleesta. Hän\nsanoo varsinkin ajankuvausta oivalliseksi ja siinä ilmaantuvaa\nrealistista tarmokkaisuutta ihailua herättäväksi. Jesuiittain vaikutus\nmikäli se tulee näkyviin kuninkaassa y.m. henkilöissä on kuvattu\nsuurissa, voimakkaissa piirteissä sekä niin rohkealla ja varmalla\nsiveltimellä, että se voisi saada monen jo kuuluisan kirjailijan\nkateelliseksi. Edelleen kiitetään varsinkin Theresian ja Lafoensin\nhuolellista luonnekuvausta, jonka ohella rikas lyriikkakin tulee\nkäytäntöön. Loppupäätös on että \"Pombal ja jesuiitat\" runollisena\ntuotteena kohoo yli jokapäiväisten tragediain. Reipas, rohkea\nluonnekuvaus, paljo lupaava keksintökyky, voimakas realismi sekä\nvihdoin nuorekkaan tulen ja innostuksen runsaus -- kaikki saa\naavistamaan, että tekijällä on oleva tulevaisuus draamallisen runouden\nalalla. -- Näyttelemiseen katsoen oli neiti Forssmanin Aveiron\nherttuatar illan loistokohta.\n\nToinen niistä ystävistä, joita Bergbom oli kaivannut, Nervander, tuli\nkotia päivänä sen jälkeen kun \"Pombal\" oli viimeisen kerran näytelty.\nHän oli tietysti pahoillaan myöhästymisestään. -- Tahtoisitko todella\noikein mielelläsi nähdä kappaleeni? kysyi Bergbom. -- Tietysti,\nymmärräthän sen, vastasi toinen. -- No, kyllä tiedän yhden keinon,\nsanoi Bergbom miettiväisesti. Åhman ei ole vielä maksanut minulle\nmitään. Kun luovun palkkiosta, niin hän varmaan vielä antaa yhden\nnäytännön. Jos salongi onkin tyhjä, niin palkkioni korvaa tappion! --\nNervander luonnollisesti ei suostunut tähän ehdotukseen, joka mainiosti\nkuvaa Bergbomin luonnetta ja sydäntä. --\n\nPombalia seuraten olemme jo joutuneet kesän kynnykselle, mutta nyt on\npalattava katsomaan, kuinka Bergbom viihtyi uudessa toimessaan ja mitä\nmuuta hän koki tänä aikana. Edelliseen asiaan nähden on totuuden mukaan\nkerrottava, että sanomalehtityö ei tuottanut hänelle tyydytystä. Jo\nhelmikuulla oli asia hänelle selvinnyt, koska hän seikkaperäisesti\npuhuu siitä maaliskuun alussa (Florellille 1/3). Hän oli tahtonut\ntotuttaa itsensä järjestettyyn työhön, sen sijaan että hän ennen oli\nlueskellut ja tutkinut mitä häntä viehätti, mutta luettuaan päivän\nulkomaan postin hän mieluummin vaipui unelmiinsa kuin ryhtyi\nkirjoittamaan. Tietysti hän aina lopulta suoritti tehtävänsä ja pysyi\nmahdollisimman hyvissä väleissä muun toimituksen kanssa, mutta itse hän\nei pannut mitään arvoa työhönsä. Kokonainen vuosi, hän valitti, menee\nhäneltä hukkaan. Hän oli toivonut voivansa sanomalehtityön ohella\njatkaa soitto- ja suomenkielen opintoja, mutta toisesta ei tullut\nenemmän kuin toisestakaan. \"Varsinkin olen pahoillani suomenkieleen\nnähden. Olin toivonut syksyllä osaavani sitä sen verran, että\nvoisin aloittaa Sauliani, mutta nyt huomaan surukseni että unohdan\nsenkin vähän, jonka olen osannut. Saul on minulla jo melkein\nvalmiina päässäni, vaikka en vielä tiedä miten ryhmittelen\nkohtaukset. Myöskin Tuomas piispaan nähden olen saanut paljo\nuusia ja luullakseni mieltäkiinnittäviä aatteita. Traagillinen\nristiriita tässä murhenäytelmässä on sekin jotenkin selvinnyt,\nmutta ympäristö puuttuu vielä.\" Emme suurestikaan erehtyne\nolettaessamme, että tyytymättömyys sanomalehtitoimeen s.o. poliittisten\nulkomaanuutisten seulomiseen ja valmisteluun verraten pienen\nlehden lukijakunnalle, aivan yksinkertaisesti johtui hänen\nrunoilijaluonnostaan. Kun pää on täynnä murhenäytelmän kohtauksia, ei\nsilloin helpostikaan tuommoinen päiväläistyö vedä puoleensa. --\nKirjeessä Nervanderille, joka alkaa: \"Rooma ja Helsingfors! 30 astetta\nkylmää ja kesälämpö keskellä talvea! Siellä ainoastaan muistoja, täällä\nainoastaan toivomuksia!\" ja jossa osaksi puhutaan samasta masentuneesta\nmielentilasta, kohtaamme tiedon että Jaakko Forsmanin järkevät puheet\nolivat ainakin joksikin ajaksi karkoittaneet synkän tunnelman: \"Olen\njälleen saanut elämänhaluni, on kuin olisin unesta herännyt.\"\n\nMaaliskuun lopulla Bergbom palaa runollisiin aikeisiinsa kirjeessä\n(Florellille 27/3), joka valitettavasti ei enää ole täydellinen, mutta\njonka alkupuolesta kuitenkin teemme seuraavan otteen:\n\n\"Käyn siellä [teatterissa] joka päivä, mutta olen niin esteettisesti\ntylsistynyt, että ainoastaan Stenvallin 'Nummisuutarit' nykyään\nviehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun.\nSentähden olen palannut [Hebbelin murhenäytelmiin] Maria Magdalenaan ja\nJudithiin. Edellinen on oleva alpha ja omegani uudemmassa\ndramatiikassa. Judithista toivon taas että se siunaavasti vaikuttaa\njuutalaisen taustan kuvaamiseen Saulissa. Maria Magdaleenaan olen aina\nkääntyvä, kun ajattelen yhteiskunnallista tragediaani kansanelämästä.\nTiedät luultavasti että kerran olen miettinyt semmoista -- nyt palaa\najatus laatia jotain siihen tyyliin. Sankari on oleva pietisti --\nristiriita on siinä, että se oikeus, joka on julkilausuttu raamatussa\nja etenkin Vanhassa testamentissa ja joka yleisenä tapana on juurtunut\nkansan sydämeen, törmää sitä oikeutta vastaan, joka on ilmituotu\nporvarillisessa laissa. Luullakseni on aine mieltäkiinnittävä ja\nvalojen ja varjojen jako on tuleva sitä tehoisammaksi, kun\nvastakohtaisuus talonpojan ja herrasmiehen välillä on otettava mukaan.\"\n\nTämän jälkeen hän samassa kirjeessä alkaa laajasti tehdä selkoa\nmietteistään Tuomas piispa murhenäytelmästään. Hankkiakseen\ntarpeelliset tiedot, joiden nojassa hän voisi realistisesti kuvata\nSuomen kansan elämää noina muinoisina aikoina, Bergbom ajatteli kesällä\n-- \"ei ensi kesänä, vaan vuoden päästä\" -- matkustaa Rääveliin ja\nRiikaan tutkimaan Itämeren maakuntain asiakirjoja ja kronikoita. Viron\nja Liivinmaan asukkaat seisoivat saksalaisten tullessa jotenkin samalla\nkulttuurikannalla kuin suomalaiset ruotsalaisen valloituksen aikana.\nSilloisia saksalaisia historiallisia muistiinpanoja kävisi siis\nkäyttäminen suuresti erehtymättä. -- Mitä sitten seuraa aiotun draaman\n\"ideaalisesta päätoiminnasta\" on vain katkelmana säilynyt.\n\nMuulloinkin kuin tässä kirjeessä julkilausui Bergbom ihastuksensa\n\"Nummisuutarein\" johdosta. Niin hän mainittuaan, että Cygnaeus H. T:iin\noli kirjoittanut \"verrattoman arvostelun\" komediasta, huudahtaa\nNervanderille: \"Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvästi\nrunollisia yksityiskohtia! -- Helsingin esteettisille herkkusuille se\nei kuitenkaan ole mieleen.\" Varsinkin Ahlqvist oli (Suomettaressa)\näärettömän halveksivasti arvostellut sekä \"Kullervoa\" että\n\"Nummisuutareita\". Vähän myöhemmin tuli Bergbomin asiaksi oikein\nvirallisesti esittää käsityksensä komediasta. Senaatti oli nimittäin\n10 p. elokuuta 1864 -- ensi kerran -- määrännyt palkintoja annettavaksi\nvuosina 1863-1864 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista\nteoksista sekä kansankirjoista, ja kun 12 p. huhtikuuta 1865\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuli puolestaan asettaa\njäseniä siihen palkintolautakuntaan, jonka oli arvosteleminen\nkaunokirjallisuutta, valittiin siihen G.Z. Forsman, K. Bergbom, J.V.\nCalamnius, Jaakko Forsman ja A. Törneroos.[45] Tämä vaali ei ollut\nherättämättä tyytymättömyyttä \"esplanaadikotteriassa\". Muuan \"Bomfeldt\"\nselitti Hufvudstadsbladetissa, että seura valitsemalla niin\ntuntemattomia henkilöitä kuin Bergbom, Calamnius ja J. Forsman\npalkintotuomareiksi oli häväissyt tarkastettavia teoksia (!). Eräs\nlähettäjä H. T:ssä taasen puolusti vaalia, mutta \"Bomfeldtin\nkirjoitus\", kertoo Bergbom Nervanderille, \"on kumminkin herättänyt\ntyytyväisyyttä sillä taholla, missä joka letkaus fennomaaneja kohtaan\nvastaanotetaan riemastuksella\". Kaunokirjallisen palkinnon sai kuin\nsaikin Kivi, vaikka päätös ei ollut yksimielinen.\n\nMusiikkielämästä Bergbomilla ei tänäkään vuonna ole paljo kerrottavana.\n\"Konserteista puhuakseni\", kirjoittaa hän Florellille maaliskuulla, \"on\npikku Alle Lindbergin iltama ollut mieltäkiinnittävin. Tiedätkös -- hän\non oikea pieni helmi. Luulisi täysikasvaneen miehen eikä hennon tytön\nistuvan pianon edessä, semmoinen voima hänellä on.\" -- Teatteri se\nsittenkin oli, joka tarjosi enimmän nautintoa Bergbomille. Tammikuulla\nannettiin Schillerin Don Carlos viisi kertaa peräkkäin täydelle\nhuoneelle ja siitä Bergbom ihastuksella kirjoittaa kummallekin\nystävälleen. Nervanderille: \"Nautin sanomattomasti. En tiedä\nnäyttämöllisen esityksen koskaan vaikuttaneen minuun niin\nmieltäylentävästi.\" Florellille laajemmin:\n\n\"Et usko, kuinka nautin! Tiedän tuskin koskaan olleeni niin onnellinen\nteatterissa kuin Schillerin nuoruudenteoksen ensi näytännössä, kun näin\nelävinä edessäni nämä suurenlaiset haamut, kun korvani saivat\nvastaanottaa nämä säkeet, jotka jaloin ja hehkuvin rakkaus on\nsielullisentanut. Erittäinkin Fiilipin suurisuuntainen persoona sai\nsydämeni sykähtämään. Huomaan että minulla on kokonaan toinen käsitys\nSchillerin Fiilipistä kuin ystävälläsi Wernerillä[46] näyttää olevan.\nKuinka vakaantuneena, kypsyneenä selkeine ja käytännöllisine katseineen\nhän seisookaan vastapäätä molempia idealisteja, Carlosta ja Posaa, hän\ntietää voivansa maailmassa, todellisuudessa aikaansaada mitä hän\ntahtoo, sill'aikaa kun nämä eivät vielä ole keksineet sovintoa\nunelmiensa ja elämän välillä. Mutta toiselta puolen miten syvälti\nonkaan hänen sielunsa juurtunut samaan korkeaan ihanteellisuuteen,\nmiten lämpimästi hän rakastaakaan Posaa, jossa hän näkee maallisesta\nkuonasta puhdistetun, jalouden perikuvan, kuinka ihmisellisesti ja siis\nkauniin heikkona hän seisookaan suurinkvisiittoria, tuota kuivettunutta\nukkoa vastaan, joka ei enää ole olentokaan, vaan haudasta noussut aate.\n-- Don Carlos näyteltiin yleensä oivallisesti, varsinkin neiti Forssman\nesitti Ebolia traagillisen ylevästi, niinkuin ei suinkaan joka päivä\nole nähtävissä. Muutoin on näytelty Molièren Malade imaginaire, jolle\nnauroin kuollakseni. Myöskin Halmin 'Erämaan poika' annettiin nykyisin,\nmutta ilman menestystä, joka osottaa aistin puutetta yleisössä, sillä\njoskaan ei kappale perussuunnitelmaltaan ole runollinen, on se\nkuitenkin suoritettu aistikkaasti ja runollisella tunnolla, joka\nharvoin tavataan uudenaikaisissa runoteoksissa.\"\n\nSe ihastus, millä Bergbom puhuu \"Don Carlos\" draamasta, johtaa mieleen,\nettä tämä näytelmä tuli olemaan viimeinen, jonka hän eläissään\nteatterissa näki -- tammikuulla 41 vuotta myöhemmin.\n\nSanomalehtitoimi pidätti Bergbomin Helsingissä koko kesäkuun. Kirje\nFlorellille 21 p:ltä sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Hän\noli nyt hyvin yksin. Nervander oli lähtenyt Sääksmäelle, pois oli myös\nmatkustanut E.A. Forssell, johon hän sanoo hyvin mieltyneensä, ja\nA. Stenvall (Kivi), \"jonka mieltäkiinnittävä persoonallisuus on\nsuuresti vetänyt minua puoleensa\". Sitten hän puhuu toisista\ntuttavuuksista, jotka hän vähän ennen oli tehnyt, mutta jotka nekin\nolivat jättäneet Helsingin, nimittäin muutamista Åhmanin ja Pousetten\nteatteriseuran jäsenistä. -- Bergbom kertoo että se huoli, jolla\nnäyttelijät olivat esittäneet hänen kappaleensa, oli herättänyt hänessä\nhalua tulla persoonallisesti tutuksi heidän kanssaan. Muutamille hänet\nesiteltiinkin, mutta \"ujo kun olen, en uskaltanut lähestyä heitä\".\nVarsinkin kolmen tuttavuutta hän toivoi tehdä -- Lagerqvistin,\nAhlströmin ja neiti Forssmanin.\n\n\"Et voi kuvitellakaan\", kirje jatkun, \"mikä helmi seuralla oli\nLagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia\nhenkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän\nnäytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria,\nloistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan\nhäntä etevämmän. -- Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin\ntutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka\npersoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä.\nHän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta\nsitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen\nkasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen\nolennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa\noli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta,\njota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa,\nmutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta\nhenkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti\nminua.\" -- --\n\nViikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan\nVillingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku\naika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että\nhän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti\nlähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella\ntuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli\nteatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän\nkuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli\nhupaista tutkia häntä.\n\n\"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde\nhänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat\nlämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas.\nAjatteles Chateaubriand'in René'tä -- ei Amerikan aarniometsän\nympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan --\nkeskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen\nmaaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo\nAhlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin\nhänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen\nniinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt\nja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän\nnäyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas).\" -- Neiti\nForssman seisoo \"traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja\ntotuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin\non hän vähemmin monipuolinen.\" -- Raalla on \"aivan tavattomat\nluonnonlahjat\"; hän on \"luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi\nminuun todella haaveellisella mieltymyksellä -- mieltymyksellä, joka\nhänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen\nkieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia\ntunteita.\"\n\nTässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden\nkahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen\ntehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman --\nsilloin rouva Raa -- josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin\npuhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana\nseikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle\nkertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä\nkehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia\nharvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus\nhänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee\nRaan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä\nnojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka\neivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella,\nvälittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi\nerehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka\njollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen\nhän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia\nfantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen\nvartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna\nilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi\nnäyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa\nhenkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi\nnäyttämöllisen taiteen mittapuuksi.\n\nJuhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja\nsydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten\nsukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen,\njohon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan\nGrönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui\nlavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että\nOtto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka\npoissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet\nHelsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan\nlehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei\nvoinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.\n\nTuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän\nryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen\nkirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta\njulkaista aikakauskirjan: \"Kirjallinen Kuukauslehti\", ja esiintyivät\nhän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander\ntilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat\nvarsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja\nYrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä\nosaa sisällystä ja arvoa.\n\nBergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä,\nsillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa.\nHän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä\nvuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin\nBergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta\n1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen\ndraaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa\narvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin\nkirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää,\nsanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.\n\nKoska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on\nensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että\nkykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin\nvapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi.\nJoskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista,\njota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin\nmenevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa\nkirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että\nlauserakennuksessakin -- kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin\nkirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin\ntunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe\nsuomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä\npainavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä\nkirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat\noivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän\njälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei\nolisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä\nkansaa.\n\nVoimme siis pitää epäämättömänä tosiasiana, että puuttuva suomenkielen\ntaito ehkäisi Bergbomin runollisen tuotannon. Hän ei näy koettaneenkaan\nsepittää mitään runomittaista ja muutoinkin alkuperäinen tuotteliaisuus\nsupistui supistumistaan. Salomon de Caus, Saul, Tuomas piispa y.m.\nrunolliset aiheet, jotka niinkuin edellisestä tiedämme kuitenkin olivat\ntäyttäneet hänen koko sielunsa, jäivät sikseen, ja ainoa draama, jonka\nhän enää sai käsistään, oli Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870\njulkaistu kaksinäytöksinen \"Paola Moroni\". Siitä ja niistä seikoista,\njotka aiheuttivat sen synnyn, on seuraavassa luvussa puhuttava. Muutoin\nhän on tuskin muuta runollista tuottanut kuin kolme novellia, \"Julian\",\n\"Aarnihauta\" ja \"Sydämiä ihmistelmeessä\", jotka samassa järjestyksessä\nyksi kunakin vuonna tavataan aikakauskirjassa 1867, 1868 ja 1869.\n\nNämä novellit todistavat kauttaaltaan tekijän kirjallista koulutusta,\nmutta tuntuvat -- osaksi juuri sentähden -- enemmän nuoruudenteoksilta\nkuin kypsyneen kirjailijan tuotteilta. Pääasiana kertomuksissa on\ntavallaan sielunelämän kuvaaminen, mutta ei kuitenkaan nykyiseen\npienimpiä piirteitä myöten analyseeraavaan tapaan, vaan niin että\nvoimakkaat intohimot esitetään rikosten syvinä alkusyinä. Tämä koskee\nkahta ensimäistä, jotka jossakin määrin muistuttavat George Sandia --\nenemmän toki aiheiden kuin esittelyn puolesta. Kaikki kolme osottavat\ntekijän kehittyneen romanttisuuden aikana sekä että hänessä oli\nerikoinen taipumus draamallisiin aiheisiin ja kohtauksiin. Jos\najattelee Juliania, hämäläisen paroonin, vakavaan elämään kykenemätöntä\npoikaa, joka palatessaan pitkiltä ulkomaanmatkoilta tapaa kotikartanon\nveljensä hallussa ja entisen lemmittynsä veljen vaimona ja joka\nintohimonsa ajamana ensin koettaa vietellä kälynsä ja sitten\nepätoivoisena aikoo surmata itsensä, mutta sen sijaan tulee syypääksi\nveljensä tapaturmaiseen kuolemaan, niin täytyy myöntää että hän olisi\nomansa romanttisen perhedraaman sankariksi. Muutoin Julian on\njonkunlainen Renétyypin toisinto; toinen päähenkilö, Magdalena, on\npuhdas, haaveista vapaa luonne ja vasta hänen kuoltuaan Julian eräästä\nkirjeestä saa tietää, että vainaja kuitenkin oli häntä rakastanut. Jos\ntaasen ajattelee Sakaria, tuota taikauskoista saituria, joka elää\nerakkona mökissään vieraalla paikkakunnalla ja antaa entisen\ntuttavansa, Vilho rosvon, viekotella itsensä \"aarnihaudasta\" nostamaan\nja säilyttämään toisen varastaman raha-aarteen sekä vihdoin\nmenetettyään rahansa epätoivoon joutuneena murhatun postinkuljettajan\npienestä tyttärestä saa sydämelleen paremman lohdun kuin kadotettu\naarre oli ollut, niin ei ole vaikea nähdä hänessä päähenkilöä pienessä\nliikuttavasti päättyvässä kansannäytelmässä. Sangen draamallinen on\nvihdoin pääkohtaus novellissa \"Sydämiä ihmistelmeessä\", jossa kerrotaan\nmiten Puolan kapinan aikana eräässä Etelä-Suomen pikkukaupungissa\nnälkää kärsivän kansannaisen laulu saa erään venäläisen upseerin\npuolalaista syntyperää olevan puolison julkilaulamaan sorretun kansansa\ntuskantunteet.\n\nNäytteeksi ottakaamme tähän kuvaukset suomalaisen ja puolalaisen naisen\nlauluista -- molemmat kauniimpia, lyyrillisimpiä kohtia näissä\nnovelleissa:\n\n\"Suloisia lauluja Wappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä,\nhämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi\nsinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähdikästen talvi-öitten ylevyyttä,\nhän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja\njärven aaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi\nsalaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punastuivat, paleltuneen\nkasken vieressä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön\nhiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa\npintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo\nitki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten\ntoivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa;\nkäkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi laulu, synkkä,\nyksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa\nvastaan, satavuotisten kesäin pettyneistä toivoista ja satavuotisten\ntalvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta\nurhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta.\"\n\n\"Wanda lauloi puolalaista laulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi\nihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui\npalavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja\npolttavista suudelmista. Tuliset oriit lensivät sotakenttäin yli,\nterävät sapelit kimaltelivat auringon säteissä, komeat naiset\nhalailivat innostuneita ritareita; kirjava, melkein riemuitseva suru\nhehkui Wandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava\nriemu peitti katkerimman epätoivon.\"\n\nTämä viimeinen novelli on ylipäätään sujuvammin kirjoitettu kuin\nedelliset ja näyttää siinäkin edistystä, että kertomus, miten se\naiheeltaan tuntuukin romanttiselta, on tekijän omalta ajalta ja\nsisältää piirteitä hänen omasta kokemuksestaan. Mutta juuri samana\nvuonna (1869) kun hän sen kirjoitti, alkoi Bergbomille haamoittaa\ntoinen elämäntehtävä kuin runoilijan.\n\nEnin osa Bergbomin kirjoituksia Kuukauslehdessä on joko\nkirjallishistoriallisia tai kriitillisiä. Edelliset koskevat paraasta\npäästä ranskalaista, mutta myöskin muiden maiden kaunokirjallisuutta\n1850- ja 1860-luvuilta; esitys nojaa epäilemättä alkuperäisiin\ntietoihin, sillä tällä alalla Bergbom oli lukenut kaikki mitä\nsaatavissa oli. Jälkimäiset ovat arvosteluja siitä suomen- ja\nruotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta, joka ilmestyi niinä vuosina,\njolloin Bergbom oli osallinen aikakauskirjan toimituksessa.\n\nVarsinkin Kuukauslehden kahtena ensimäisenä vuotena ilmaantui ylen\nvähän uutta kirjallisuutta, sillä sattuihan juuri silloin tuo kauhea\nnälkäaika, jolloin kansamme taisteli olemassa-olostaan tuhoavaa hätää\nvastaan. \"Luonnollista on\", Bergbom eräässä arvostelussa v:lta 1868\nlausuu ajatellessaan mennyttä aikaa, \"luonnollista on, että kamalan\nsodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä,\nliika arka on luonteensa, liika heikot aseensa semmoista vihollista\nvastaan kuin nälkä.\" Eikä sen jälkeenkään kirjallinen sato ollut\nerittäin runsas. Mutta arvostelija kohteli vähäarvoistakin mitä\nsuurimmalla myötätuntoisuudella, ja toisinaan ilmestyi kumminkin\nsemmoista, jonka todellinen kirjallinen arvo antoi hänelle aihetta\njulkilausua vilpittömän ilonsa ja tunnustuksensa, niin Kiven \"Karkurit\"\nja \"Lea\", niin Oksasen \"Säkeniä II\".\n\nBergbomin toimi Kirjallisessa Kuukauslehdessä luonnollisesti ei vienyt\nmainittavasti aikaa, vaan hän saattoi esteettömästi jatkaa lukujaan ja\ntutkimuksiaan, joiden lähimpänä päämääränä oli lisensiaattitutkinto.\nKeväällä 1868 valmistui väitöskirja \"Om det historiska dramat i\nTyskland\" (Historiallisesta draamasta Saksassa), ja julkinen väittely\ntapahtui 30 p. toukokuuta. Virallinen vastaväittäjä oli O. Toppelius,\ncustos W. Lagus ja praeses Fredr. Cygnaeus. Tämän alottajaispuheesta\nsiteerattakoon runollinen lauselma, joka sisältää kauniin tunnustuksen\nväitöskirjan tekijälle. Cygnaeus, joka edellisenä vuonna oli eronnut\nprofessorinvirastaan, sanoi näet \"tämä väitöskirja oppaanaan\"\npalanneensa kateederiin \"niinkuin maanviljelijä palaa niille saroille,\njoihin hän on kätkenyt paraimmat siemenensä ja jotka ollen täydessä\nkukoistuksessa lupaavat runsaita, kypsyviä satoja\". -- Itse\nväitöskirjasta sanottakoon tässä vain että se, niinkuin senaikuiset\nylipäätään, oli verraten lyhyt, ainoastaan satakunta sivua. Siitä\nhuolimatta se todistaa tekijän tavatonta kirjallisuuden tuntemusta.\nLyhyesti, mutta itsenäisesti Bergbom näet siinä karakteriseeraa pitkän\nsarjan runoilijoita ja heidän teoksiaan tuolla nerokkaalla ja\nytimekkäällä tavallaan, joka vastustamattomasti herättää lukijan\nmielenkiinnon. Kielellisen esityksen puolesta, joka oli liian vähän\nhuoliteltu, se herätti mielipahaa ruotsinkielen vaalijoissa.\n\nBergbomin yksityisestä elämästä näinä vuosina meillä ei ole\nseikkaperäisiä tietoja eikä tältä ajalta ole olemassa kirjeitä, jotka\nantaisivat meidän luoda silmäyksiä hänen ajatus- ja tunnemaailmaansa.\nKesällä 1868 Bergbom oleskeli Säämingissä Savonlinnan lähellä, mutta\nhänen kirjeenvaihtonsa näyttää supistuneen vähään. Eräästä Florellille\nlähettämästään kirjeestä päättäen hän silloin hieman ivallisesti\nkatseli sekä elämäänsä että ympäristöään. Kumminkin on siinä kaksi\nhuomattavaa kohtaa. Toinen koskee sikäläistä luontoa:\n\n\"Se mikä täällä on ihmeellisintä ja todella ansaitsee näkemistä on\nluonto. En ole koskaan nähnyt suomalaisempaa -- samalla kertaa lujaa ja\ntunteellista, rauhallista ja synkkää, rikasta ja yksitoikkoista. Olen\ntäällä usein mielessäni peruuttanut sen syytöksen, jonka ajatuksissani\njoskus olen tehnyt Nervanderin (ja suuresti katsoen Runeberginkin)\nrunoutta vastaan, että se nimittäin liiaksi syventyy luontoon ollakseen\nunohtamatta ihmisen. Täällä tuntee että luonnon täytyy olla voima\nsuomalaisessa runoudessa. Kun seisoin Punkaharjulla, ymmärsin ensi\nkerran täydellisesti, että on voinut olla aika, jolloin isänmaanrakkaus\nolemassa-olonsa tueksi osotti luonnon kauneutta ja lausui runoilijan\nkanssa: 'Maan eestä kuolisitko tään?' Että tämä aika kuitenkin jo on\nohi mennyt, on selvää, siitä kai olemme kaikki yksimielisiä.\"\n\nToisessa kohdassa Bergbom pahoittelee venäläisen teatterin perustamista\nHelsinkiin, lausuen toivonsa että siitä olisi ainakin se hyöty, että\nalettaisiin käsittää suomalaisen näyttämön välttämättömyys. Tästäkin\npikku piirteestä huomaa, kuinka suomalaisen teatterin aate eli hänen\nmielessään, vaikka emme silti tiedä hänen vielä hetkeäkään ajatelleen\nryhtyä sen toteuttamiseen. Jo ennen on sanottu toveripiirin ja ystävien\npitäneen häntä tiedemiehenalkuna, ja tutkimustensa jatkamista hän nyt\nitsekin alkoi miettiä, mutta ymmärrettävissä on että ratkaisu oli\nvaikea.\n\nNiin kauan kuin Bergbomilla oli lisensiaattitutkinto suorittamatta,\nkysymys tulevaisuudesta luultavasti ei ollut \"polttavaksi\" käynyt,\nmutta sen jälkeen vaati se vastausta. Runoilija-unelmat olivat kai\ntaistelussa suomenkielen kanssa alkaneet hälvetä, mutta katkeraa oli\nkumminkin heittää ne kokonaan sikseen. Sitä paitse seurusteli Bergbom\nsyksystä 1866 alkaen, jolloin hänen tuttavansa keväältä 1865 olivat\npalanneet, entistä enemmän näyttelijäin kanssa. Emilie sisar oli\nteatterikoulun johtokunnan jäsenenä, ja läheinen ystävyys ja seurustelu\nvarsinkin rouva Raan ja Bergbom sisarusten välillä oli syntynyt. Tämä\ntuttavuus, jolla niinkuin saamme nähdä oli suuri merkitys suomalaiseen\nteatteriin nähden, tietysti ylläpiti Kaarlossa hänen runollisia ja\ntaiteellisia mielitekojaan ja sekin vaikeutti puheena olevan kysymyksen\nratkaisua. Emme siis ollenkaan ihmettele kuullessamme, että tähän\naikaan sentapaiset alakuloisuus- ja masennus-kohtaukset, joista hän\nitse on puhunut kirjeissään ystäville, monesti uudistuivat. Vihdoin\nkypsyi kumminkin päätös, että hän keväällä 1869 hakisi Aleksanterin\nstipendin lähteäkseen ulkomaille jatkamaan tutkimuksiaan ja keräämään\naineksia väitöskirjaksi, jolla pääsisi dosentiksi. Vaikka Bergbom\nhartaasti halusi päästä ulkomaille, lähemmin perehtyäkseen suurten\nsivistysmaiden kirjalliseen ja taide-elämään, on luultavaa, että\nvanhan, rakkaan isän kysyvät katseet enemmän kuin tämä halu olivat\nsyynä lopputulokseen. -- Seuraavassa saamme nähdä kuinka päätöksen\ntoimeenpano lykkääntyi tuonnemmaksi ja kuinka se toimeenpantunakaan ei\njohtanut tarkoitettuun päämäärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun nyt olemme oppineet tuntemaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin, nämä\nkaksi henkilöä, joiden elämä pian on siinä määrässä yhteensulava\nsuomalaisen teatterin elämän kanssa, että heidän yksityiselämänsä ei\nenää mitenkään ole siitä eroitettavissa, annettakoon vielä tässä\nsamassa luvussa itse perheestä seuraavat tiedot.\n\nEnnen on mainittu, että senaattori Bergbom 1850-luvun alussa kesti\npitkän taudin. Siitä parannuttuaan hän pysyi terveenä ja työvoimissa\naina syksyn alkuun 1869, jolloin hän lyhyen sairauden jälkeen 13 p.\nsyyskuuta erosi tästä elämästä. Perheen isän jälkimaine, semmoisena\nkuin se silloin julkilausuttiin, luo puolestaan valoa Emilie ja Kaarlo\nBergbomin lapsuuden kotiin. \"Senaattori Bergbom oli niitä harvoja\nmiehiä\", sanotaan U. S:ssa, \"joidenka henki pysyy valppaana ja sydän\nlämpimänä, vaikka vuosien raskas taakka masentaa ruumiin voimat. Vielä\n73-vuotisena oli hänen mielensä harras kaikkiin jaloihin pyrintöihin ja\nisänmaallisiin harrastuksiin. Suomen kielen, kirjallisuuden ja\nkansallisuuden harrastajat tulevat aina kiitollisuudella ja\nkaipauksella häntä muistamaan, koska hän oli niitä harvoja\nkansallismielisiä miehiä, jotka korkeimmassa hallituskunnassamme ovat\nsuositelleet ja puolustaneet Suomen kielen ja kansallisuuden asiaa.\nItse oli hän oikea perikuva suomalaisesta kansallisluonteesta sen\nkauneimmassa merkityksessä: vaatimaton, suora ja teeskentelemätön.\nHänen mahtinsa ei ollut suurissa sanoissa, vaan väsymättömässä\ntyönteossa. Suuri joukko niitä lakiehdotuksia, jotka kahdella viime\nvaltiopäivillä ovat maan säädyille esitellyt, ovat saaneet alkunsa\nhänen ahkerasta kädestään.\" -- Eräs yksityinen nuori tuttava,\nE. Nervander, todistaa että hänellä on sanomattoman hyvä ja kaunis\nmuisto senaattori Bergbomista, jonka haudalla hän on vuodattanut\nkyyneleitä. Haudan partaalla laulettiin säkeitä, jotka hän oli\nkirjoittanut sydämestään.\n\nKun isä kuoli, oli viisitoista vuotta äidittömänä ollut perhe\njo hajalla. Vanhin poika, Leonard, oli läpikäytyään Haminan\nkadettikoulun mennyt venäläiseen sotaväkeen. Majurina 1:sen Orenburgin\ntarkk'ampujapataljoonassa hän oli siirretty Turkestaniin, jossa Venäjä\n1860-luvulla oli alkanut levittää valtaansa. Siellä kuolema hänet\nsaavutti everstiluutnanttina Kodschendin linnan päällikkönä 1876.\nKotimaassa hän oli viimeisen kerran käynyt jotakuta vuotta ennen isän\nkuolemaa. Kaarloa nuoremmista veljistä Ossian, läpikäytyään Aleksanteri\nI:sen tie- ja vesirakennusten instituutin Pietarissa, oli insinööri ja\ntoimien par'aikaa rakennuksenalaisen Riihimäen--Pietarin rautatien\nensimäisen työpiirin apulaisinsinöörinä hän asui Pietarissa. Aksel\ntaasen oli ylioppilas, valmistautui vuoden päästä suoritettavaan\ntuomarintutkintoon ja asui sen jälkeen eri paikkakunnilla kaukana\nlapsuudenkodista. Tyttäristä oli, niinkuin on kerrottu, Betty\nnaimisissa vapaaherra G. von Troilin kanssa ja asui Vaasassa; nuorin,\nAugusta, oli vielä kotona, mutta hänkin meni, ei täyteen kaksi vuotta\nmyöhemmin naimisiin kirjapainonomistaja Oskar af Heurlinin kanssa.\n\nNäin näemme että se tehtävä kodin hoitajana, jonka Emilie Bergbom\n18-vuotiaana oli osakseen saanut, näinä vuosina loppui. Kumminkaan\nhänen ei tarvinnut jäädä yksin elämään eikä myöskään ilman tehtävää.\nJuuri silloin kuin hän luuli olevansa ilman semmoista elämänpäämäärää,\njota hän voisi harrastaa koko rikkaalla hengellään ja lämpimällä\nsydämellään, se ilmaantui hänelle hänen veljensä Kaarlon elämäntyössä.\nEikä mikään sattumus olisi voinut onnellisempi olla, sillä\ntoteuttaessaan yhteistä suurta isänmaallista aatetta heillä oli\nkeskinäisessä rakkaudessaan tyhjentymätön voiman ja kestäväisyyden\nlähde.\n\n\n\n\nlV.\n\n\"Lea\" ja Suomalainen Seura. 1869-1871.\n\n\nMarraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän\nympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta -- vanhimmat\nseurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander -- kaikki täynnä\nisänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin\noli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet\nPorthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten\navulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten\ntoimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset\nvaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys\nvaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin\nollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat --\nhistoriallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan\ntapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka\nkuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana\nlukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö,\njossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti\nBergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden\nnäytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.\n\nTämä \"päätös\", joka ei suinkaan johtunut neuvotteluista rouva Raan\nkanssa, oli neronleimaus, joka käsitti suomalaisen näyttämön\nsyntysanan. Se on käyvä selväksi seuraavasta.\n\nV:n 1869 ensimäinen puuha, jonka keskustana oli Bergbomin perhe ja sen\nystävä- ja tuttavapiiri, ei kumminkaan ollut seuranäytäntö, vaan\narpajaiset Kööpenhaminassa opiskelevan kuvanveistäjänalun Johannes\nTakasen hyväksi. Nämä huvit, joiden johto oli Emilie Bergbomin ja\nNervanderin käsissä, olivat 2 p. helmikuuta ja ne ansaitsevat\nmainitsemista myöhempien seuranäytäntöjen tähden. Avustajina\narpajaisiltamassa oli 15 ylioppilasta ja yhtä monta nuorta naista,\njotka jälkimäiset erilaisiin kansallispukuihin puettuina möivät\ntarkoitusta varten lahjoitettuja kirjoja. Melkoinen osa näistä nuorista\njatkoi koko kevätkauden ystävällistä seurustelua keskenään ja niiden\njoukosta saatiin ensimäiset vapaaehtoiset \"statistit\" suomalaiselle\nnäyttämölle.\n\nTasan viikko arpajaisten jälkeen Bergbom kutsui luokseen pienen\nystäväpiirin neuvottelemaan suomalaisen näytännön aikaansaamisesta.\nKumminkaan ei kokous tarkoittanut yksistään neuvottelua, vaan saatiin\nmyöskin kuulla julkiluettavan näyteltävä kappale -- A. Kiven \"Lea\". Jo\nennen kuin Nervander oli ennättänyt ryhtyä lupaustaan täyttämään oli\nBergbom saanut Lean käsikirjoituksen[48] ja kohta huomannut, että siinä\nse nyt oli kuin taivaasta pudonnut näytelmä, joka tarvittiin, ja\nkauniimpana kuin oli osattu uneksiakaan. Gröneqvist luki ääneen pikku\ndraaman, jota Bergbom sittemmin Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli\nseuraavin sanoin:\n\n\"Leassa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt\nhelmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se\non hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat\nsulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä\najoilta, Libanonin seeterien ja Saronin liljain kertoelma, ja samassa\ntämä suloinen tarina käsittää erään ihmiskunnan ja ihmishistorian\nkorkeimpia kysymyksiä. Avarin näky-ala aukenee meille; Itämaan\nheloittava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla\nvalonheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin\nsointuvat tuohon yhteiseen sovintoon.\"\n\nIhastuneet kuulijat olivat tietysti yksimieliset siitä, että näytelmä\noli esitettävä, mutta kuka suorittaisi pääosan? Siinä suuri kysymys.\nBergbom ei ollut vielä puhunut rouva Raalle päätöksestämme, jossa hänen\nmyötävaikutuksensa oli otettu lukuun ilman että hänelle oli sanaakaan\nhiiskuttu asiasta, ja luultavaa on että hän, hienotuntoinen kun oli,\narasteli esittää näyttelijättärelle ehdotusta, jonka toteuttaminen\nedellytti niin suurta uhrautuvaisuutta. Siitä johtui että lopulta ei\nhän itse vaan eräs toinen henkilö ensi kerran julkilausui rohkean\najatuksen rouva Raalle.\n\nTaiteilijatar itse kertoo tapahtuman näin: Ensi kerran tämä kysymys\nesitettiin minulle eräänä iltana Bergbomilla. Puhuttiin Leasta ja\nolisiko mahdollista saada se näytellyksi. Miehenpuolisiin osiin, niin\narveltiin, saataisiin kyllä hyviä esittelijöitä -- mutta Lea? Silloin\ntohtorinrouva Sanmark[49] nousi, tuli luokseni ja lausui laskien\nkätensä pääni päälle: \"Tässähän meillä on Lea!\" -- \"Onko hän siis oleva\nmykkä?\" sanoin minä, lisäten, kuultuani että Lea oli kappaleen pääosa,\n\"enhän minä osaa enemmän suomea kuin 'hyvää päivää'!\"\n\nSeuraavana päivänä Bergbom oli tullut rouva Raan puheille ja kysynyt,\neikö asia todella olisi mahdollinen? Oli sitten kauan neuvoteltu,\nkuinka olisi meneteltävä, jos hän koettaisi, ja lopulta oli sovittu,\nettä hänelle toimitettaisiin käännös sanasta sanaan, niin että hän\ntietäisi panna oikean painon sanoille. Käännös hankittiin, ja\nnäyttelijätär alkoi lukea osaa ulkoa!\n\nPitikö rouva Raa uhkarohkeaa yritystä tositeossa mahdollisena on vaikea\nsanoa, mutta ainakin hän tahtoi koettaa. Kenties oli hän tähän aikaan\ntavallista varmempi kyvystään senkin tähden että hän juur'ikään oli\nsaanut yhden kauniimpia voittojaan Helsingin näyttämöllä. Helmikuun 12\np. oli ensikerran uudestaan näytelty \"Daniel Hjort\", Raa nimiroolissa\nja rouva Raa Katrina, ja yleisö oli ollut erinomaisen ihastunut\nnerokkaasta tavasta, jolla kumpikin suoritti tehtävänsä. Miten tämän\nlieneekään, ei peräytyminen enää tullut kysymykseen, kun taiteilijatar\n10 p. maaliskuuta Bergbomilla, saapuville kutsutun tuttavapiirin\nedessä, oli näytteeksi ulkoa lausunut Lean pitkän yksinpuhelun.\nLäsnäolijat ihmettelivät kuinka selvästi hän lausui sanottavansa, ja\njoskin muutamien sanojen ääntämisessä havaittiin vieras sointu, oli\nkumminkin epäilys yrityksen mahdollisuudesta kadonnut.\n\nTällä välin Bergbom oli pyytänyt Kiveltä lupaa \"Lean\" näyttelemiseen,\nja on hänen vastauksensa liian kuvaava runoilijalle ja ajalle, että\nvoisimme olla tähän ottamatta sitä. Ensin Bergbom ei näy maininneen\nkenelle pääosa oli aiottu, ja se selittää miksi runoilijakin vastaa\nkuivakiskoisesti:\n\n\"Huvittaisihan minua, että se näyteltäisiin, mutta sen luulen tukalaksi\nasiaksi. Miesten roolit siinä ovat kylläkin helpot, mutta kuka tyttö\nHelsingissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee?\nMinun mielestäni on se vaikea rooli ja vaatii tottuneen aktriisin.\"\n\nVähän myöhemmin, nähtävästi saatuaan uuden kirjeen Bergbomilta, hän\npalaa asiaan:\n\n\"Jos saatte neidon, joka luulee taitavansa näytellä Lean roolin, niin\nolkoon menneeksi. Nainenhan tavallisesti, vapaana miehen kopeasta\npöyhkeydestä, täyttää sen, mihin kerran uskaltaa ruveta. Minulle\nitselleni olisi suuri huvitus nähdä kerran teostani näyteltävän. Ja jos\nnäyttäminen onnistuisi hyvin, niin saisi se ehkä kirjankustantajat\nvähän mieluisemmiksi ostamaan kirjojani. He katsovat vielä kovin\nviistoon ja epäillen teoksiini. Älä mainitse muille että sanon Leaa\nvaikeaksi rooliksi; se ehkä kuuluu hieman tyhmältä. Mutta aatokseni on,\nettei rooli, jota pidän vaikeana näytellä, sentähden välttämättömästi\nole mestariteos. Minä tulin mainitsemaan Leasta viime kirjeessäni aivan\nvähän ja niinkuin välinpitämättömästi, mutta syy oli se että luulin\nteidän aikovan Leaksi jonkun nuoren tutentipojan (!), niinkuin on ollut\nlaita kaikissa suomalaisissa teatterinäytännöissä, jotka olen nähnyt.\nMutta siinä tilassa en ensinkään tahtoisi katsella Leaa näytettävän.\nMutta nyt, koska tiedän että teillä totisesti on toivo saada siihen\ntyttö, niin soisin kaikesta sydämestäni aikeesi onnistavan. Toista\ntällaista tilaisuutta nähdä teostani 'tiljoilla' saan ehkä vuosia\nvartoa.\"\n\nYritys oli siis mahdolliseksi havaittu, ja nyt oli työhön käytävä\nkäsiksi. Eikä luonnollisesti yksistään \"Leasta\" ollut kysymys, vaan oli\nohjelma täydennettävä muilla kappaleilla. Kiven kappale oli liian lyhyt\nyksin esitettäväksi, jota paitse aikomus oli toimeenpanna ainakin kaksi\nnäytäntöä. Lisäksi päätettiin ottaa Z. Topeliuksen laulunsekainen\nhuvinäytelmä kahdessa näytöksessä \"Saaristossa\" (Ett skärgårdsäfventyr)\nsekä toinen näytös F. von Flotowin oopperasta \"Martha\". Molemmat\nsuomennettiin kiireimmiten ja sopivia henkilöitä pyydettiin mikä\nmitäkin osaa näyttämään. Eikä niitä tarvittu kaukaa etsiä. Kyvykkäimmät\nkuuluivat ennestään Emilie ja Kaarlo Bergbomin tuttava- ja\nystäväpiiriin. Niin etevä laulajatar Mili Mechelin, joka varsinkin\nlaulunopettajana on suuresti vaikuttanut soitannollisen elämän\nkehitykseen maassamme, niin neiti Ilta Lagus (sittemmin rouva Ekroos),\njolla samoin suosittuna laulajattarena on ollut arvossa pidetty asema\nHelsingin musiikkielämässä, ja niin neiti Therese Decker (sittemmin\nrouva Hahl), joka ei ainoastaan taitavana laulajattarena vaan eritoten\ninnokkaana avustajana laulukappalten harjoittamisessa alusta aikain\nviimeiseen saakka -- s.o. neljättäkymmentä vuotta on ollut Bergbom\nsisarusten hartaimpia, uhrautuvaisimpia ja uskollisimpia työtovereita.\nMiehistä taasen ovat etupäässä seuraavat mainittavat: Gröneqvist,\njonka jo tunnemme edellisestä; varamaansihteeri sittemmin\nesittelijäsihteeri Berndt Ahnger,[50] jolla oli niin suuret taipumukset\nnäyttämötaiteeseen, että hän kokonaan olisi antautunut sille alalle,\njos olot olisivat olleet suotuisammat; ylioppilas (sittemmin maisteri)\nTaavi Hahl, joka kyvykkäänä laulajana ja soitannontuntijana oli\nBergbomien ansiokkaimpia apumiehiä \"Suomalaisen oopperan\" aikana, mutta\njonka kuolema tempasi liian varhain kotimaista taidetta ja tiedettä\nharrastamasta; ja ylioppilas Elis Duncker, joka kaksi vuotta myöhemmin\nluopuen lakimiehen uralta rupesi oopperalaulajaksi ja jolle niinikään\nkovin lyhyt elämänaika oli suotu.\n\nTämmöisellä kantajoukolla kävi jotakin yrittäminen. Harjoitukset\nalkoivat, ja ensi kerran Bergbom sisarukset näyttivät tarmonsa. Heidän\njohtamanaan sujuivatkin kaikki valmistukset erinomaisesti, sillä\ninnostus oli kaikissa yhtä suuri, vaikka tuskin kukaan aavisti mihin\nkäänteentekevään puuhaan oli ryhdytty.\n\nValmistuksiin kuului myös esiintymisluvan hankkiminen rouva Raalle ja\nteatterin vuokraaminen. Sopimuksenhieronta asianomaisten kanssa, jossa\nm.m. Nervander oli apuna, johti lopulta seuraavaan tulokseen.\nRuotsalaisen teatterin johtokunta suostui yhteen esiintymiseen sillä\nehdolla, että rouva Raa näyttelisi Uudessa teatterissa, joka\nseuranäytäntöjen toimeenpanijain tuli siksi illaksi vuokrata.\nJälkimäiseltä taholta tarjottiin silloin 650 mk, mutta siihen\nvastattiin: \"Tarjousta valitettavasti ei voida hyväksyä, vaan vaatii\njohtokunta vuokraa 850 markkaa, joka nykyään on näytäntöjen\nbruttotulojen keskimäärä\".[51] Näin, vaikka ilta oli oleva semmoinen,\njolla ruotsalaisella teatterilla ei ollut tapana näytellä! Oli pakko\nmyöntyä, vaikka siten pettyikin toivo voida antaa \"Lean\" tekijällekin\njoku osa illan tuloista. Venäläisen teatterin johtokunta, jonka\nhallussa Arkadia oli, osoitti sitä suurempaa kohteliaisuutta, se kun ei\nvaatinut enempää kuin 100 m. illasta.[52]\n\nPuolentoista kuukautta touhu oli kestänyt, kun vihdoin ensimäinen\nnäytäntö tapahtui maanantaina 3 p. toukokuuta. Huone täyttyi\n\"permannosta kattoon\" yleisöstä, joka jännityksellä odotti mitä oli\ntulossa, sillä huhuista tiettiin, että yritys tarkoitti jotain toista\nkuin entiset ylioppilasnäytännöt. Kun orkesteri oli soittanut\nMendelsohnin uvertyyrin Ruy Blas'iin, nousi esirippu ja näyttämöllä\nnähtiin aitauksen ympäröimä kirkkomaa, jolla nuorukaisen ruumiin\nympärillä seisoi maalaiskansaa ryhmissä. Se oli loppukohtaus Runebergin\n\"Pilven veikosta\". Ja orkesteri alkoi taas soittaa säestääkseen\nLindbladin säveltämää kaksinlaulua kaatuneen sankarin morsiamen ja isän\nvälillä, jonka neiti Therese Decker ja maisteri F.H. Alopaeus lauloivat\nylen kauniisti. Yksinkertaisen somasti sommitellun kuvaelman (Pilven\nveikon kasvot oli Fritiof Raa mestarillisesti maalannut situatsionin\nmukaan) ja varsinkin sydäntä kouristavan laulun vaikutus oli\nvastustamaton. Kuvaelma uudistettiin kohta, niinkuin sittemmin\nsäännöllisesti tapahtui, joka kerta kun se uudelleen esitettiin\nsuomalaisen teatteriohjelman osana -- ja oikea tunnelma oli viritetty\nkoko illaksi.\n\nTuli sitten Topeliuksen iloinen huvinäytelmä, ja se näyteltiin\nseuranäytännön kannalta arvostellen erinomaisesti. Kohtaukset\nseurasivat toisiaan reippaassa vauhdissa, ja \"olipa aivan hauska\nkuulla, kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea,\njommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiintuoda\"\n(U. S.). Mutta paras valtti oli jälellä. Kun välillä oli soitettu\nFlotowin oopperan Alessandro Stradellan uvertyyri, seurasi \"Marthan\"\ntoinen näytös, sävelteoksen ihanin osa, johon m.m. ikikaunis\nirlantilainen laulu \"Kesän viime kukka\" on sijoitettu. Tässäkin esitys\nvoitti yleisön toiveet. Pääosaa esittikin etevä laulajatar, neiti\nMechelin, eivätkä muutkaan osiaan pilanneet.\n\nTyytyväisinä lähdettiin teatterista, ja vaikka vain oli nähty\nseuranäytäntö, oli suomenmielisillä jonkunlainen voitontunne mielessä.\nEikä illan vaikutus rajoittunut ainoastaan heihin. Eräs ruotsinmielinen\nkatsoja puhkesi näet sanoihin: \"Sellainen näytäntö voi tehdä\nproselyyttejä!\" Tyytyväisimmät kaikista olivat tietysti toimessa mukana\nolleet, ja he erosivat vasta yhteisen illallisen jälkeen teatterin\nlämpiössä.[53]\n\nViikko myöhemmin, maanantaina 10 p. toukokuuta -- siis tuona samana\npäivänä, joka jo ennestään (kts. ylemp. s. 102) oli merkkipäivä\nkotimaisen teatterin historiassa -- tuli toinen näytäntö, se johon\noikeastaan kevätkauden odotukset ja toiveet olivat kohdistuneet. Nyt\noli siis suomenkieli ensi kerran kaikuva itse Uudessa teatterissa ja --\nmikä ihme -- tämän teatterin ruotsalaisen näyttelijäseuran etevimmän\ntaiteilijattaren huulilta! Olihan semmoinen tapaus taide-elämässämme,\njos mikään, omansa jännittämään mieliä. Joka lippu oli myyty, ja\nteatteri ahtautui täpösen täyteen yleisöä, jossa tietystikin\nsuomenmieliset muodostivat enemmistön, mutta jossa nähtiin lukuisasti\nuteliaita toismielisiäkin.\n\nMozartin iki-ihanan Don Juanin alkajaissoiton jälkeen tuli ensin\nniinkuin ensimäisessäkin näytännössä \"Pilven veikko\", jonka vaikutus\noli yhtä syvä kuin silloin, ja ohjelman loppunumerona oli taas\n\"Martha\", josta ei suinkaan tällä kertaa nautittu vähemmän kuin\nensimäisellä. Näiden väliin oli \"Lea\" sijoitettu niinkuin helmi\nkehykseensä.[54]\n\nVaistomaisesti aavistaen, kuinka paljo oli kyseessä, suurin osa\nkatsojia esiripun noustessa istui \"sydän kourassa\". Levottomuus oli\nniin suuri, että alkukohtaukset -- Sakeuksen lyhyt vuoropuhelu Rubenin\nkanssa, hänen yksinpuhelunsa ja rahanlaskunsa sekä kohtaus Joaksen\nkanssa, joka päättyy tämän aitofarisealaiseen rukoukseen -- tuntuivat\npitkiltä, sillä vaikka ne näyteltiin tavallisen hyvin, eivät ne\nmerkinneet mitään ratkaisevaa. Mutta silloin, samassa kun Joas nousee\npolviltaan, Lea astuu sisään, astuu keveästi ja varmasti, ja kun isä\nmoittii hänen viipyneen kauemmin kuin lupa myönsi, hän nostaa\nhunnun kasvoiltaan ja puhuu sisällisen hehkun vallassa, mutta\nselvällä äänellä: \"Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämemme\naskartelee taivaan ihmetöissä.\" -- Olihan siinä hieman outoa sävyä\nlausumistavassa, mutta sanat soivat kuitenkin selvinä ja heleinä, niin\nettä katsojain milt'ei tuskallinen jännitys siinä tuokiossa laukesi ja\nvaihtui levolliseksi, vaikkei sentään hiiskaustakaan sallivaksi\ntarkkaavaisuudeksi. Ja sitten pikku näytelmä sujui luontevasti kohtaus\nkohtaukselta ilman vähintäkään häiriötä, Lean ainoatakaan kertaa\nkompastumatta. Päinvastoin hänen tositaiteellinen näyttelemisensä sai\naikaan, että esityksen taiturimainen puoli -- pitkän vieraskielisen\nosan ulkoalukeminen -- unohtui ja sen sijaan antauduttiin taiteen\ntenhon valtaan.\n\nTodella mieltäylentävä ja juhlallinen oli se ihastuksen- ja\nkunnioituksenosoitus, jolla kukkuroilleen täysi teatteri tervehti illan\nsankaritarta -- mainesanalla on tässä tavallista todenperäisempi\nmerkitys! Kättentaputukset olivat voimakkaita, tasaisia, pitkällisiä ja\nkolme kertaa huudettiin taiteilijatar esiin oikeassa suosion myrskyssä,\njommoiseen hidas luontomme harvoin ratkeaa. Ihmiset olivat kuin\nhaltioissaan. Muuan ruotsalaista syntyperää oleva rouva (Sopetoff)\njoutui, vaikka hän ei suomen sanaa ymmärtänyt, niin intoihinsa, että\nhän otti sormuksen sormestaan, pisti sen kukkaskimppuun ja heitti sen\nlahjana taiteilijattarelle. Muista kukkaskimpuista yksi toisia isompi\nsisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty kannel oli kuvattu,\nja johon oli piirretty muistosanat: _Charlotte Raalle 10/5 1869, Kuin\nkesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle_.[55]\n\nRiemutunnelma oli niin mahtava, että se valloitti kaikki läsnäolijat ja\nvälinäytöksen aikana tuntui kuin olisi kaikki erimielisyys kadonnut.\nSemmoisetkin, jotka muutoin tuskin tervehtivät toisiaan, puristivat\ntoistensa käsiä kilvan purkaessaan tulvillaan olevain sydäntensä\ntunteita. Mukana olleet eivät ole sitä unohtaneet.\n\nNäytännön jälkeen suomalaisuuden ystävät kutsuivat kaikki, jotka olivat\nmyötävaikuttaneet, illanviettoon teatteriravintolan yläkertaan.\nEnsimäinen puhe omistettiin tietysti rouva Raalle. Yrjö Koskinen\njulkilausui ne kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteet, jotka ei\nainoastaan läsnäolijain sydämissä, vaan paljo laajemmissakin piireissä\nhehkuivat taiteilijatarta kohtaan, joka niin loistavasti oli näyttänyt\nkielemme kelpaavan näyttämöltä tulkitsemaan mitä ylevimpiä\nmielenliikutuksia. Eikä se voitto, jonka suomenkieli rouva Raan kautta\noli saavuttanut -- siihen tapaan puhe päättyi -- ollut mikään\ntavallinen näyttämömenestys, vaan historiallinen tapahtuma, joka\nmerkitsi todellista käännettä teatteriolojemme kehityksessä. Sitten\nseurasivat maljat \"Marthan\" ja \"Pilven veikon\" laulajattarille,\nA. Kivelle ja Suomen draamalliselle kirjallisuudelle, Bergbomin\nperheelle, jonka -- joskin etupäässä Kaarlo Bergbomin -- ansioksi\nnäytäntöjen toimeensaanti luettiin. Puoliyö oli jo ohi, kun joukko\nylioppilaslaulajia myrskyssä ja sateessa laulaen saattoi rouva Raan\nkotia. Erotessaan hän kätteli saattajiaan, voimatta muuta lausua kuin:\n\"Olen niin onnellinen!\"\n\nNäin päättyi tämä ilta, jonka suurteosta rouva Raa jälkeenpäin on\nsanonut, että hän ei mistään hinnasta tahtoisi toista kertaa kokea\nsamaa. Vasta sillä hetkellä kun hänen oli astuminen näyttämölle, hän\noikein oli käsittänyt mitä hän uskalsi. Emilie Bergbomin ja erään\ntoisen naisen täytyi suorastaan käsivarsista tukea häntä hänen\nodottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin hänen piti astua esiin. Hän\noli näet hervottomuudesta maahan vaipumaisillaan, mutta, sanoo hän\nitse, siinä tuokiossa kun hän astui ensi askeleen yleisön näkyville,\noli kuin korkeampi voima olisi pyyhkäissyt pois taakan ja ottaessaan\nhunnun kasvoiltaan lausuakseen ensimäiset sanat hän tunsi itsensä\nautetuksi. Hän ei ajatellut yleisöä eikä itseänsä vaan ainoastaan Leaa\n-- ja kaikki meni hyvin!\n\nNäytteeksi siitä mitä julkisuudessa lausuttiin näytännöstä, olkoon\nseuraava ote U. S:sta. Kerrottuaan illan menosta ja arvosteltuaan rouva\nRaan uskallusta sitä ihmeteltävämmäksi kuin ne, jotka olivat olevinaan\ndraamallisen taiteen varsinaiset kannattajat maassamme, eivät suinkaan\nolleet vahvistaneet häntä kehoituksillaan ja hänen suomenkielen\nlausumistaan tarkaksi, sujuvaksi ja puhtaaksi, kirjoittaja jatkaa:\n\n\"Jos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata,\nettä ennen kaikkea se on osoittanut suomenkielisen teatterin\nmahdollisuutta meidän maassa. Se into, joka on pannut nämä\nseuranäytelmät toimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on\nsyntynyt, ennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta\nkansalliselle teatteri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on\nsekin, että muukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut\nnäin jalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen\ntoimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti\nvalloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä\nteatteri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen\nkansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen\nteatterijoukon ylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta\njoukosta yksi, sen etevin jäsen, on ikäänkuin sanaimme tutkaimen\nkatkaissut, on asia, josta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi\nsula sattumus, josta ansio ei missään määrässä tule teatterin\njohtokunnalle, vaan yksistään rouva Raalle. Vaan totta on, että hänen\nansionsa onkin erinomaisen suuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että\nhänen nimensä on säilytettävä tavallista merkillisempänä meidän\nkansallisen taiteemme historiassa. Sillä sitäpä uskallamme nyt toivoa,\nettä sitä myötäistä hetkeä, joka näkyy tulleen suomenkieliselle\ndraamataiteelle, ei ole päästettävä tyhjään haihtumaan, vaan että\njotakin perustusta nyt koetetaan laskea tulevaisuudelle. Ja siinä\ntapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että vielä saadaan luottaa rouva\nRaan jäntevään tahtoon ja intoon.\"\n\nKolmas henkilö, jonka ansio Lea-illasta oli ainakin tasalla rouva Raan\nja Kaarlo Bergbomin ansioiden, tarkoitamme näytelmän tekijää, ei ollut\nvoitonhetkenä saapuvilla. Säilyneistä kirjeistä ei myöskään huomaa\nhänen saaneen oikeaa käsitystä tapahtuman merkityksestä, jossa hänellä\noli ollut niin suuri osa -- sillä olihan se verraton asia, että niin\narvokas alkuperäinen teos kuin \"Lea\" oli voiton pohjana! Eräässä\nkirjeessä 19 p:ltä toukokuuta Bergbomille ilmaantuu vähemmän iloa kuin\nkatkeruutta, jonka Helsingfors Dagbladissa Lea-näytännön jälkeisenä\npäivänä julkaistu arvostelu kappaleesta oli aiheuttanut. Siinä \"Leaa\"\n-- \"tunnetun [den bekante!] Aleksis Kiven tekemää alkuteosta\" --\nvastaan esitetään erinäisiä muistutuksia, jotka runoilija syystä pitää\nperusteettomina. Mutta kuulkaamme häntä itseään:\n\n\"Mielin vielä sanoa jotain Leasta. Onko sinunkin mielestäs Joas niin\n'misstecknad karakter', kuin Dagblad sanoo? -- Mutta niinhän täällä\nkäy: minä hänen pidin parhain esiteltynä, ja muiden silmissä on se\nperin onnistumaton. Kuinka hyvänsä; mutta niinkuin Israelin kansassa\nhengittää se hellin, riutuvin, hohtavin ja taivaallisin rakkaus, niin\nsen povessa myös puuskuttaa verraton viha ja kiukku, aina kärkäs\nkäymään mustenevaksi raivoudeksi. Se on tunnettu asia, ja sen näyttää\nmelkein joka lehti pipliassa. Ja mistä vartosit enemmän kiukkua ja sen\nriehuvaa, raakaa osoitusta kuin eräältä fariseukselta, kitsaalta,\nsaidalta fariseukselta, jolta hangoittelija (toisesta, vihatusta\nlahkokunnasta) tempasee silmänräpäyksessä sekä kaikki varrotut aarteet\nettä kauniin morsiamen? -- Mutta tämä olkoon. Nyt tulen toiseen\nkysymykseen, jossa kaiketi olen oikeassa. Dagblad sanoo, että\nainoastaan 'Joasta ei liikuta se ihmeellinen oppi' ja sittemmin että\n'toiminta loppuu ennen itsensä kappaleen loppua'. Mutta minä sanon,\nettä toiminta kestää aina kunnes 'esirippu putoaa' ja juuri siinä\nhetkessä näytetään, että kristinuskon taivaallinen lempi ylivoittaa\nsuurimmankin maallisen vihan. Joas oksentaa ympärillensä kirousta,\nmutta saa takasin paljasta siunausta (kristinuskon tärkein pykälä).\nJoas kummastuu ja kysyy: 'mitä?' mutta aina vaan sataa hänen päällensä\nrakkautta ja hän 'poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla'. Kukaties\nei Dagblad olekaan huomannut näitä ihan viimeisiä sanoja paranteesien\nvälissä, kukaties ette tekään, jotka sen näytitte, ole niitä\nhuomanneet, vaan osoititte sen teatterissa saman mielipiteen mukaan,\njoka on Dagbladin. No olkoon menneeksi. Hyvähän että tapahtui minulle\nse kunnia, että teokseni näyteltiin; ja hyvä, että kävi se niin hyvin\nja hän (Joas) sillä tavalla osoittaa selvästi, että se ihmeellinen oppi\non häneenkin sattunut; vaikka minun mielestäni se ei sopinut, että hän\nyhtyi siihen yleiseen riemuun, vaan parasta, että hän poistui. Mutta\nnyt tulen kolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt\nensinkään esitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä' (niinkuin\nmuistan sanain kuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se\n(moite) on kaikissa paikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle\nmuuta lohdutusta kuin: 'den som är slagen till slant' j.n.e. Siinä on\noman henkeni ikivoiman puute. -- Kerran vielä: kuinka hyvänsä; mutta\nDagblad piti kyllä murheen että samasta koususta kuin hänen täytyi\n(Frouva Raan kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi\nkyllä jäähdytystä (itsensä kappaleen arvostelemisen kautta).\"\n\nEdellisestä tiedämme, että näytäntö ei voinut antaa rahallista voittoa.\nVoidaksensa lähettää runoilijalle edes jotakin -- hän ilmoitti näet\nennen kesää välttämättömästi tarvitsevansa 200 mk -- Bergbom sai\naikaan, että 3 p. toukokuuta annettu näytäntö uudistettiin 30 p. Oli\npromotsioonikevät ja saattoi siis toivoa täyttä huonetta. Toivo pettyi\nkumminkin. Näytäntö onnistui yhtä hyvin kuin ensi kerralla, mutta\nkatsojia oli vähän. Siitä huolimatta Bergbom ja hänen sisarensa\nlähettivät Kivelle 300 mk, joka mainitaan esimerkkinä siitä, kuinka he\nvalvoivat kun muut nukkuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä lähtien elettiin siinä tunnossa, että suomalainen teatteri oli\nlähempänä kuin ennen, mutta vielä oli taival kuljettava ennen kuin se\nnähtiin totena. Meidän on nyt askel askeleelta seuraaminen etenemistä\npäämäärää, kohti.\n\nEnsi hetkellä näytti kai reima-askeleelta eteenpäin se odottamaton\ntapaus, että Kaarlo Bergbom heinäkuulla 1869 valittiin ruotsalaisen\nteatterin johtokunnan jäseneksi, vaikka se pian osottautui\nharha-askeleeksi. Asianlaita oli seuraava. Keväällä, samaan aikaan kun\nsuomalaiset näytännöt tapahtuivat, hajosi ruotsalaisen teatterin\nkannatusyhdistys, ja teatterin olemassaolo näytti vähän aikaa\narveluttavalta. Yritys oli tuottanut tappiota, ja sen jatkamiseksi\nkatsottiin enennetty valtioapu välttämättömäksi. Ennen oli teatteri\nsaanut valtiolta 12,000 mk orkesterin ylläpitämiseksi; nyt pyydettiin\n16,000 mk itse teatteria ja 4,000 mk teatterikoulua varten, siis\nyhteensä 20,000 mk. Tästä summasta myönnettiin 16,000 mk ja uusi\nkannatusyhdistys muodostui, joka heinäkuun lopulla kokoontui\nvalitsemaan johtokuntaa. Tässä tilaisuudessa eräs kaupungin\nvarakkaimpia liikemiehiä, jonka avustus oli teatterille tärkeä,\npuolusti Bergbomin valitsemista, ja niin tämä tuli pormestari,\ntri W. Zilliacuksen ja varatuomari K.A. Weckströmin (toimitusjohtaja)\nrinnalle johtokunnan kolmanneksi jäseneksi, niinkuin sanottiin,\nkirjalliseksi neuvonantajaksi.\n\nBergbomin toimesta tässä uudessa asemassa on vähän tietty, ja se mikä\ntiedetään todistaa hänen joutuneen vieraaseen ympäristöön, johonka\nhänen oli mahdoton kotiutua. -- Jo ennen näytäntöjen alkua hän\nhuolehtien teatterikoulun tulevaisuutta koetti saada Nervanderin\nlaitoksen johtajaksi, sillä O. Toppelius, joka tähän saakka oli\ntehtävää hoitanut, oli, nimitettynä kreikankielen lehtoriksi, muuttava\nVaasaan. Tarkoitus oli järjestää koulu mitä säästäväisimmin, jotta\nvarat eivät kesken loppuisi. Opettajina toimisivat ainoastaan rouva Raa\nja Gröneqvist, ja musiikkiopetus jätettäisiin kokonaan pois, koska\nneiti Mechelin, jonka varassa se viimeksi oli ollut, aikoi syksyllä\nlähteä Parisiin. Nervander kieltäytyi kuitenkin ja kehoitti Cygnaeuksen\nneuvon mukaan -- \"hajoittamaan koko hökötyksen\". Ja siihen asia lopulta\nmenikin, sillä syyskuulla U. S. kertoo: \"Teatterikoulu on joku aika\nsitte hajoitettu, mistä syystä emme tiedä. Rouva Raa on kuitenkin\nhyväntahtoisesti ottanut johtaakseen koulun oppilaita.\" Tämä viimeinen\ntarkoittaa kai sitä, että joillekin vanhoille oppilaille annettaisiin\nedelleen johtoa itse näyttelemistaidossa, mutta uusia ei otettaisi\nvastaan eikä myöskään enää vaivattaisi entisiä suomenkielen\nopetuksella. Siihen päättyi siis yritys, josta kymmenen vuotta\nvarhemmin oli niin suuria toivottu!\n\nYmmärrettävää on, että Bergbomin ollessa Uuden teatterin johtokunnan\njäsenenä ajateltiin niiden toiveiden toteuttamista, jotka\nsuomenmieliset niinkauan olivat kohdistaneet ruotsalaiseen näyttämöön.\nOlihan aina vuodesta 1847 luultu, että kotimainen ja suomalainen\nteatteri olisi syntyvä ja kehittyvä sen yhteydessä. Nyt, jos koskaan,\noli se tapahtuva. -- Itse asiassa on meille säilynyt kirjallinen\nseikkaperäinen suunnitelma miten teatterin toiminta olisi\njärjestettävä, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin. Se on Nervanderin\nkirjoittama ja hänen ilmoituksensa mukaan pääasiassa syntynyt\nneuvotteluista hänen ja Emilie Bergbomin välillä, koska ehdotusta ei\nkatsottu sopivaksi suorastaan esittää Kaarlon tekemänä. Toiselta puolen\non luonnollista, että Emille ei ehdottanut mitään, joka olisi ollut\nveljelleen tuntematonta saatikka vastenmielistä. Suunnitelmasta\nmainittakoon tässä vaan seuraavat pääkohdat:\n\nTeatteriseura jaettaisiin kolmeen osastoon, joista ensimäinen\nyksinomaisesti ruotsalaista näyttämöä varten tarkoitettu, käsittäisi\nsilloisen seuran etevimmät kyvyt, toisen jäsenet toimisivat etupäässä\nsuomalaisella näyttämöllä ja kolmannen olisivat avullisia sekä\nruotsalaisissa että suomalaisissa näyttämöissä. Kaikki toisen ja\nkolmannen osaston jäsenet olisivat tietysti kotimaalaisia. --\nEnsimäisenä vuonna annettaisiin ainoastaan 2 tai 3 suomenkielistä\nnäytäntöä kuukaudessa. -- Teatterin johto uskottaisiin johtokunnalle,\njossa paitse toimitusjohtajaa ja esimiestä olisi kolme ruotsalaista ja\nkolme suomalaista johtajaa. -- Teatterikoulu ylläpidettäisiin\nlähimmässä yhteydessä teatterin kanssa ja johdettaisiin pitäen silmällä\nsamassa määrässä ruotsalaista kuin suomalaista näyttämöä. --\nOrkesterissa olisi opetusta annettava kotimaisille oppilaille. --\nErityinen kannatusyhdistys perustettaisiin takaamaan teatterille 1000\nmarkan tulo kummastakin jokaisen suomenkielisen ohjelman kahdesta\nensimäisestä näytännöstä.\n\nTuskin tarvinnee sanoa, että ehdotus ruotsalaisella taholla\narvosteltiin \"epäkäytännölliseksi\", ilman että tarjouduttiin\nneuvotteluihin, joista olisi voinut käytännöllisempää syntyä. Myöhemmän\nkokemuksen nojalla saattaa kumminkin sanoa, että tarkoitettu\nyhteistoimi, jos se olisi saavuttanut ruotsalaisen teatterin johtajain\nja ystäväin hyväksymisen, epäilemättä varmemmin olisi hyödyttänyt\nniitä, jotka meillä tahtovat ylläpitää ruotsalaista kulttuurimuotoa,\nkuin suomenkielisiä. Edellisillä olisi luultavasti nyt kotimainen\nnäyttämö, jota heillä ei vieläkään ole; mutta suomalainen osasto olisi\ntuskin ruotsalaisen yhteydessä kehittynyt yhtä ripeästi kuin\nitsenäisenä ja vapaana. Tämän ohella on mainittava, että Bergbom\nyksityisesti oli ryhtynyt keskusteluihin eri henkilöitten kanssa,\njotka, vallassäätyymme kuuluvina, liittyen noihin kotimaisiin\nosastoihin, olisivat avanneet niiden kehitykselle aavistamattomia\nmahdollisuuksia. -- Kun Bergbomille oli selvinnyt, että hän teatterin\njohtokunnan jäsenenä ei voisi mitään aikaansaada kotimaisen taiteen\nhyväksi, ja kun muissakin kohdin erimielisyyttä oli ilmaantunut, hän jo\nennen joulua vapaaehtoisesti luopui jäsenyydestään.\n\nKenties tärkein tulos koko tästä episoodista Bergbomin elämässä\nsisältyy seuraavaan kaskuun. Eräänä päivänä Bergbom hyväntahtoisen,\nmutta aitoruotsalaisen puvustonhoitajattaren kanssa tarkasteli\njoitakuita teatterin pukuja. Niiden joukossa oli osa ollut kovin\nlikaisia ja repaleisia, niin että Bergbom ei voinut olla kysymättä:\n\"Kuka voi tuommoisiin pukeutua?\" -- \"Kyllä ne suomalaisille kelpaa!\"\nvastasi naivisesti rouvasihminen. Silloin, kertoi Bergbom myöhemmin,\nvakaantui hänessä ajatus että suomalaisilla sittenkin on oleva oma\nteatterinsa!\n\nVerrattomasti tärkeämpi tapahtuma kuin Bergbomin lyhyt toimi Uuden\nteatterin johtokunnassa oli suomalaiseen näyttämöön nähden Suomalaisen\nSeuran perustaminen 15 p. lokakuuta 1869. Tämänniminen seura ja eräs\ntoinenkin nimeltä \"Suomen ystäväin seura\" olivat jo ennenkin tällä\nkymmenluvulla Helsingissä syntyneet ja toimineet; mutta niiden\npäämääränä oli ollut suomenkielen käytännön laajentaminen, jota vastoin\nuudella seuralla oli erikoisena tarkoituksena edistää suomalaisuuden\nasiaa taiteen alalla, ja siinä kohden sen toimi tulikin sangen\nmerkilliseksi. Tuskin tarvinnee mainita, että tämmöisen seuran\nperustaminen oli seuraus ennen kerrotuista tapahtumista. Eräässä\nkirjeessä samalta syksyltä Bergbomille tavataankin lause: \"Voit tuntea\nitsesi onnelliseksi, Suomalainen seura on milt'ei välittömästi saanut\nalkunsa viimekeväisistä suomalaisista seuranäytännöistä.\"\n\nEnsimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta,\noli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista\nvarten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville\noli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen\nyliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja\nyksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden\njaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja\nkirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina\ntaiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen\nosastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran\ntoimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta\ntämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos\npyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden\nohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran\nkuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä\ntoimeenpantaisiin. -- Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin\nyhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista\nosastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva\nM. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti\nTherese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori\nA. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie\nBergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin\njohtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin\nsihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.\n\nJo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut\ninnostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta\nkokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin\nhyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen\nsyntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului\npaitse Ahlqvistin esitelmää \"Katoavista luonnonkansoista\" kaksi Suonion\njulkaisematonta runoelmaa, \"Karkuri\" ja \"Purjehdusretki\", jotka\nrunoilija itse lausui, laulua -- Achtén johtamia mies-kvartetteja ja\nsekaäänisiä lauluja -- ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä\nkertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin\n\"Preciosaa\" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa\naiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset\nvastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua\nsiitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä\nkööriä ja yksi soololaulu \"Preciosasta\". Mutta muutenkin oli toisen\niltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti\nesitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista\nseuduista, rouva Raa lausui Oksasen \"Koskenlaskijan morsiamet\" ja rouva\nMina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst\nFabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen\nvieläkin paljo laulettu \"Ainoa hetki\").[56] Tämän lisäksi oli\nkuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten\nomistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen\nmuovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva\npientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina\nMaununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja\nuudempia maalauksia.\n\nJälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen\naikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina\nyleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä\nkäsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä.\nHänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat\naavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner\ny.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen\noli keksinyt arvonimen \"Kangasalan oraakeli\" ja joka vastasi tapansa\nmukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin\nverhossa.\n\nNäin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa.\nJäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa.\nJäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan \"fennomaanit\"\nHelsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin\novat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai -- inhimillistä.\nCygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti\ntunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme\nesiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen,\nB.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen\nnimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden\nhistorioitsijalle. -- Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran\ntoimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta\nesittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta,\njotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä\ntaiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.\n\nIda Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana\nhän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua\nKokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut\nHelsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin\ntoukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän\nhuhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden\npäästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että\nkonservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi\nkerran itsenäiset laulajaiset -- hätää kärsivien hyväksi -- sitä paitse\nlaulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun\nhän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden\nopiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri\nkaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p.\nlokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo\neräs innostunut arvostelija, \"mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli\nsanomaton\". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne\nkuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että\nhänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis,\nvilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle\nkriitillisemmänkin yleisön suosion.\n\nKun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta\nvielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen\nruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan\nneiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla\nmaailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi\njulkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa\nteatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli\nosaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja \"Yksin istun\" huudettiin\nda capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän \"mitä\nsuurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla\" --\narvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. -- Vastedes saamme nähdä mitkä\nmerkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin\nhistoriassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli\nhakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa\npäätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen\ntutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa\nBöhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa\nniistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut\nluodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa\npiti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä\npuoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä\nhuolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän\nkirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän\neri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa\nkirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei\nkuitenkaan asettunut tälle kannalle. -- Bergbomin toivo oli siis\npettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän\nkuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori\nBergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt\njälkeensä sanottavaa omaisuutta.\n\nKeväällä 1870 Bergbom uudisti hakemuksen. Matkasuunnitelma oli\npääasiassa sama, paitse että hän sanoi olevansa aikeissa kirjoittaa\n19. vuosisadan runouden ja taiteen historian, josta hän julkaisisi\nensimäisen osan väitöskirjana dosentuuria varten. Tällä kertaa\nEstlander ei ainoastaan ollut Bergbomia puoltamatta, vaan näytti hän\nlausunnossaan olevan sitä mieltä, että tämä ei kykenisi kyseessä\nolevaan tehtävään. Hän näet moittii, että hakija oli ottanut\ntutkittavakseen \"päivän vaihtelevia, vaivoin arvosteltavia ilmiöitä,\njotka ovat vaikeat selvittää semmoisellekin tutkijalle, joka on\nvakaannuttanut metoodinsa kirjallisuuden ja taiteen vanhemmilla\naloilla, mutta ovat aivan arveluttavia semmoiselle, jolla vielä on\nmetoodinsa kehitettävänä\". Emme tiedä missä määrin tämä lausunto ja\nmielipide, joka vähintäänkin osoittaa kuinka vähän Bergbomin kyky ja\nluonteenlaatu oli konsistoorissa tunnettu, oli ratkaiseva; mutta\nkaikissa tapauksissa annettiin stipendi nytkin eräälle toiselle\nhakijalle. Ainoa, joka muistuttamalla Bergbomin innokkaita harrastuksia\nkansallisen draamallisen taiteen synnyttämiseksi ehdottomasti puolsi\nhänen hakemustaan, oli Yrjö Koskinen, mutta se ei vaikuttanut mitään\nasian päätökseen. Bergbom jäi vielä täksikin vuodeksi kotia.\n\nMieskohtainen vastoinkäyminen kääntyi eduksi suomalaisen teatterin\nasialle, sillä se mitä Bergbom tänä vuonna suoritti sen hyväksi ei\nsuinkaan ollut yhdentekevää sen tulevaisuuteen nähden. Kuinka hän tähän\naikaan oikeastaan ajatteli teatterin perustettavaksi nyt, kun hän itse\nja muut varmaankin olivat luopuneet kaikista toiveista saada mitään\ntoimeen ruotsalaisen teatterin välityksellä ja avulla, sitä emme\ntarkoin tiedä. Kumminkin näyttää hän ainakin ajoittain jo miettineen\nnäyttelijäseuran kokoamista. Siihen viitataan eräässä kirjeessä\ntammikuulta; mutta sama kirjoittaja mainitsee huhtikuulla Gröneqvistin\nryhtyneen puuhaamaan suomalaista teatteriseuraa, joka 12-henkisenä\nrouva Raan kanssa syksystä alkaen kiertelisi maaseuduilla virittääkseen\ninnostusta aatteeseen. Kuitenkaan Gröneqvist ei toiminut Bergbomin\ntietämättä, vaan he päinvastoin neuvottelivat yhdessä. Kaikesta tästä\nei vielä tullut mitään, mutta nämä epämääräisetkin tiedot todistavat\nkysymyksen vireilläoloa.\n\nVastaiseksi pysyttiin Suomalaisen seuran asettamissa rajoissa, ja\nBergbom osasi sitenkin aikaansaada varsin huomattavaa. Edellisestä\ntiedämme, että \"Preciosaa\" harjoitettiin, mutta puhenäytäntökin oli\ntarpeen. Rouva Raa oli edelleen taipuvainen suomaan apuansa, mutta\nmistä saada sopiva kappale? Suuri, koko illan näytelmä ei voinut tulla\nkysymykseen, sillä jos taiteilijatar olisikin ottanut näytelläkseen\npääosan jossakin semmoisessa draamassa, niin olisi ollut mahdotonta\narvokkaasti täyttää muut roolit. Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa\nuusi näytelmä, jossa olisi yksi rouva Raalle sopiva päärooli ja muita\nhelpompia sen ympärillä, ja niin Bergbom tekikin sepittäen lyhyessä\najassa 2-näytöksisen murhenäytelmän, \"Paola Moroni\". Tämän draaman\nnäyttelemisellä draamallinen osasto, niinkuin alempana on kerrottava,\naloitti julkisen toimintansa.\n\nNäytelmä \"Paola Moroni\", sommiteltu \"saksalaisen aiheen mukaan\", luo\neteemme kiihkoisan ja verisen kuvaelman, jonka taustana ovat Guelfien\nja Ghibellinien hurjat puoluetaistelut 13:nnella vuosisadalla\nItaliassa. Ghibellinien päämiehen, Ezzelino da Romanon, poika Manfred\non tappelun telmeessä joutunut hänen verivihollisensa Giordano Moronin\nlinnaan, mutta tämän tytär Paola, joka rakastaa nuorukaista, pelastaa\nhänet. Tämä lemmenteko ei kumminkaan tuota onnea, sillä omituisesta\nasianhaarain yhtymisestä Paola tulee siihen vakaumukseen, että Manfred\non väärinkäyttänyt hänen luottavaisuuttaan pettääkseen hänet ja\nsyöstäkseen koko hänen perheensä turmioon, ja hän pistää tikarin\nrakastajansa rintaan ja kohta sen jälkeen, saatuaan tietää että tämä\noli viaton, omaansakin. Ezzelino, joka verikohtauksen aikana on\nvalloittanut linnan, saapuu parahiksi paikalle nähdäkseen Paolan\nkuolemassa yhtyvän jo hengettömään Manfrediin. -- Kahteen näytökseen\ntekijä on puristanut intohimoista kuohuvan toiminnan, joka helposti\nolisi riittänyt neljäksi tai viideksikin. Luonnollista on, että siitä\non kärsinyt ei ainoastaan luonnekuvaus, henkilöt kun esiintyvät ihan\nvalmiina, vaan myöskin toiminta, joka alusta alkaen on tulisen\njännittävä -- tilaa ei ole ollut asteettaiseen kehitykseen. Mutta siitä\nhuolimatta on kaikki riittävästi perusteltua, kohtaukset seuraavat\ntoisiaan ankaran johdonmukaisesti ja kokonaisuuden leimaa tunnelma,\njoka on intohimoisen kansan ja aikakauden omainen. Tässä sekä\ntenhokkaiden situatsionien keksimisessä ja hillityn lyhyessä,\ntäsmällisessä vuoropuhelussa, joka ei lainkaan ole runollisuutta\nvailla, käy hyvin ilmi, kuinka tekijässä luontaiseen draamalliseen\nkykyyn liittyi perinpohjainen teatterintuntemus. Tietty on, että\nBergbom itse ei pitänyt tätä teostaan suuriarvoisena. Olihan se\ntavallaan \"tilapäinen\" tekele; mutta sittenkin se antaa aihetta\nvalittamaan, että hänen tuotteliaisuutensa siihen päättyi.\n\nPaitse tätä näytelmää, joka kirjoitettiin, näyteltiin ja painettiinkin\n(Kirjalliseen Kuukauslehteen) samana vuonna, Bergbom tähän aikaan\nsuunnitteli kotimaista oopperaa. Jo ylempänä mainitun nuoren säveltäjän\nErnst Fabritiuksen kanssa, joka suurella innolla otti osaa Suomalaisen\nseuran soitannollisiin harrastuksiin, hän asiasta neuvotteli. Fabritius\noli halukas koettamaan kykyänsä, ja Bergbom laati seikkaperäisen\nsuunnitelman oopperaan, jonka aiheeksi oli valittu \"Elinan surma\" runo\nKantelettaresta. Tästä on säilynyt kaksi eri toimitelmaa, joista\nkumpikin käsittää neljä näytöstä. Otamme tähän myöhemmän toimitelman.\n\nEnsin oli Bergbomin aikomus antaa toiminnan alkaa Sääksmäellä\nhelluntaina, Helkajuhlassa. Sinne oli kokoontunut paljo maalaisväkeä,\nritareja, kauppiaita sekä matkustavia, ja tämä yleisö avaa oopperan\nalkajaisköörillä. Ritarien joukossa loistaa mahtava Laukon herra, Klaus\nKurki, joka on tullut keräämään tovereja ja liittolaisia sotaretkelle\nlappalaisia vastaan; nähtyään suloisen Elinan neitsyeitten saatossa hän\ntämän vanhemmilta pyytää neitoa puolisokseen. Vanhemmat suostuvat\nilolla, mutta Elina ainoastaan vastahakoisesti ja itkien luopuu\nnuoruutensa rauhasta. Myöhemmässä toimitelmassa on tämä värikäs\nalkukuvaelma uhrattu ja toiminta niin supistettu, että Elina jo on\nLaukon emäntänä, kun ooppera alkaa.\n\nHenkilöt: Klaus Kurki (baritoni); Elina Kurki (soprani), Uolevi,\n\"ylimystrenki\" (tenori); Kirsti, hänen sisarensa. Kurjen entinen\nrakastajatar (mezzo-soprani); Maunu, Kurjen asemies (tenori); Pater\nHemming, Elinan kotipappi (basso); Antti, vanha talonpoika (basso);\nTuovi, noita-akka (altti).\n\n_Ensimäinen näytös_. Näyttämö Laukon iso asesali. Varustettuja\nsotilaita, Maunu ja Uolevi sisällä esiripun noustessa. Sotilaat alkavat\nköörillä, joka tyyliltään on raikas, sotaisen marssintapainen. He\nilmaisevat Klaun valmistauvan sotaretkelle lappalaisia vastaan\nveroittaakseen näitä. Köörin lopetettua kehoittaa muuan sotilas Maunua\nlaulamaan heille jotakin ajanvietteeksi siksi kun Klaus saapuu. Maunu\nlaulaa luontehikkaan ja humoristisen ballaadin, jossa kerrotaan kuinka\nKlaun kantaisä, Matti Kurki, kerran kaksintaistelussa surmasi\njättiläismäisen venäläisen ja siitä sai palkinnoksi Laukon kartanon.\nBallaadin kertoen kööri yhtyy. Klaus tulee. Lausuntolaulu hänen ja\nUolevin välillä. Uolevi pyytää saada Klaun asemesta johtaa retkeä\nlappalaisia vastaan ja lausuu syrjäkohdassa tämän toivon syntyneen\nhänessä, syystä kun oli rakastunut Kiaun puolisoon Elinaan ja sentähden\nikävöi pois. Klaus, jossa sitä vastoin viikinkiluonne on ylinnä, vastaa\nUoleville kieltäen. Resitatiivista (joka on oleva lyhyt) kehittyy aria,\njonka Klaus laulaa. Andantessa Klaus ilmaisee ystävyytensä Uolevia\nkohtaan sekä antaa tälle täyden oikeuden hänen poissaollessaan hallita\nja vallita mielensä mukaan. Allegrossa, jonka aikana asemiehet pukevat\nvarustuksen hänen päälleen, Klaus laulaa urhoollisesta kalvastaan ja\njulkilausuu taisteluhalunsa. Arian jälkeen Elina ja Pater Hemming\nastuvat sisään. Sotilaat poistuvat. Kvartetti Klaun, Uolevin, Hemmingin\nja Elinan kesken, joka kehittyy jotenkin tähän tapaan: ensin Elina\nyksinlaulussa rukoilee Klausta jäämään, sillä hän aavistaa pahaa. Klaus\nhorjuu jo. Silloin Hemming esiintyy ja kehoittaa häntä lähtemään\nretkelle, koska lappalaiset ovat pakanoita ja kastettavat, Uolevi\njälleen ilmaisee tuskansa kun on pakoitettu näkemään Elinan ja Klaun\nkeskinäisen rakkauden. Kvartetti päättyy yhteislauluun, joka on oleva\ntyyliltään hyvin soinnukkaan sulava. Elina menee kappeliin\nrukoillakseen Jumalalta onnea Klaun yritykselle, Uolevi ja Hemming\nseuraavat häntä. Kirsti tulee ja on pahoillaan siitä että Klaus ei ole\njättänyt hyvästi hänelle. Klaus vastaa kylmästi väsyneensä häneen.\nKirsti muistuttaa häntä kaikista hehkuvista uskollisuudenvaloista ja\npyytää saada seurata häntä ja taistella hänen rinnallaan.\nLemmenhuumauksessaan hän lankeaa polvilleen ja suutelee palavasti hänen\nkättään. Samassa tulee Elina, Hemming, Maunu ja kööri sisään. Syvästi\nloukattuna tahtoo Elina poistua, mutta Klaus estää hänet työntäen\nylenkatseellisesti Kirstin luotaan. Ylpeänä ja vihan valtaamana Kirsti\nnousee ylös ja sanoo olevansa Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina,\nvaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä. Klaus, Elina, Hemming ja kööri\njulkilausuvat yhteislaulussa mielipahansa Kirstin käytöksestä. Klaus\nkäskee Kirstin osoittamaan kunnioitustaan hallitsijatartansa, Elinaa,\nkohtaan. Täynnä mustasukkaisuutta ja raivoa Kirsti vastustelee, mutta\nKlaus pakottaa hänet. Se draamallisempi kvartetti, jonka tämä kohtaus\non aiheuttanut, kehittyy Uolevin tulon kautta, joka ilmaisee kaikki\nolevan valmiina lähtöä varten, soinnukkaaseen loistavaan\nloppu-yhteislauluun, tyyliltään sentapainen kuin viimeinen kööri\nKaarle kuninkaan metsästyksessä.\n\n_Toinen näytös_. Jylhä metsäseutu saaressa. Yö. Esiripun noustessa on\njoukko pakanallisia suomalaisia kokoontuneena salassa viettääkseen\nuskonnollista juhlaansa. Kööri, jossa rukoillaan Hiittä ja yön\npimeitä valtoja. Kööriä seuraa ballaadintapainen soolo, jossa vanha\n(noita-akka) Tuovi kertoo miten Väinämöinen toisten hyvien suomalaisten\njumalien kanssa pakeni pois, kun valkea Kristus tuli maahan; ainoastaan\nHiisi ja yön pimeät vallat jäivät jälelle, ja sentähden he vihasta\nkristityitä kohtaan palvelevat näitä. Kun ballaadi on päättynyt, laulaa\nkööri jälleen ensimäisen laulunsa. Kirsti tulee. Duetto Kirstin ja\nTuovin kesken. Kirsti kertoo miten häntä oli häväisty ja vaatii kostoa\nTuovi lupaa kostoa, jos hän luopuu Kristuksesta ja antautuu Hiidelle ja\nhänen valloilleen. Silloin on hän (Kirsti) saava voimaa taikakeinoilla\nmielensä mukaan vahingoittaa vihattua kilpailijaansa. Vähän epäiltyään\nKirsti suostuu. Tuovi käskee hänen silloin uhrata tuleen ristin, jota\nkantaa rinnallaan. Siinä hetkessä kun Kirsti on noudattamaisillaan\nneuvoa, kuuluu näyttämön takaa helluntaivirsi, joka soi kaukaa,\nLaukosta. Kirstin epäilys uudistuu. Pakanat alkavat silloin\nuhriköörinsä. Molemmat köörit taistelevat hetken keskenään rohkeissa\nsoinnuissa; -- vihdoin pakanat voittavat, virsi katoaa vähitellen\nkuulumattomiin ja Kirsti heittää ristinsä tuleen. Kohtaus päättyy\nhurjaan kosto-allegroon.\n\n(Näyttämön muutos.) Laukon puutarha. Perällä kappeli. Kuutamo.\nKappelista tulevat nuoret tytöt virittävät köörin. He menevät. Uolevi\ntulee ja laulaa ariassa julki hehkuvan lempensä. Elina astuu ulos\nkappelista. Duetto hänen ja Uolevin kesken. Elina kehoittaa Uolevia\nsulostamaan kaunista iltaa laulamalla. Uolevi laulaa kansanlaulun\ntapaisen romansin, jossa hän ikäänkuin kierrellen ilmaisee tunteensa.\nLopulta hän ei voi hillitä itseään, vaan heittäytyy polvilleen,\nkeskeyttää romansin ja tunnustaa intohimoisessa allegrossa lempensä.\nElina työntää hänet luotaan, mutta intohimonsa sokaisemana Uolevi ei\nvälitä hänen närkästyksestään, vaan tahtoo syleillä häntä. Hurja\nilkkunauru taka-alalta keskeyttää kaksinlaulun. Se on Kirsti\nHämmästyneenä Uolevi päästää irti Elinan, joka rientää pois. Duetto\nUolevin ja Kirstin välillä. Kirsti lupaa Uoleville, että tämä on saava\nElinan omakseen, jos hän lupaa kaikessa totella hänen käskyjään. Uolevi\nlupaa. Esirippu.\n\n_Kolmas näytös_. Klaun sotateltta. Klaus ja Maunu. Maunu ilmoittaa\nsanansaattajan tulleen Laukosta. Kirsti saatetaan sisään. Duetto\nKirstin ja Klaun välillä. Kirsti kertoo Elinan pettäneen puolisonsa ja\ntehneen häpeällisiä lemmentarjomuksia Uoleville. Klaus vannoo kauhean\nkoston, jos Kirsti on puhunut totta. Kirsti lupaa todistaa sanansa ja\nväittää voivansa loihtia salaisenkin päivän valoon. Loihtu. Kirsti\nvaatii pahuuden valtoja näyttämään mitä oli tapahtunut sekä (hän lisää\npianissimo) myöskin mitä ei ollut tapahtunut. Taka-ala avautuu ja\nLaukko näkyy. Uolevi nukkuu puutarhassa. Elina lähestyy, kumartuu hänen\nylitsensä ja suutelee häntä tulisesti. Vihan vimmassa syöksee Klaus\nkalpa kädessä näköä kohti, mutta samassa se häviää. Ariassa Klaus\nlausuu päätöksensä olevan rangaista uskotonta puolisoaan ja tuomitsee\nhänen aviorikoksestaan ansainneen rovio-kuoleman.\n\n(Näyttämön muutos.) Laukon tupa. Väki leikkii ja tanssii. Miehet\ntuovat esiin ammutun karhun, jolle lauletaan ilkkuvia lauluja. Antti\nlaulaa laulun, jossa hän kehoittaa karhua menemään metsään ja\nhoukuttelemaan toverinsa tulemaan lämpimään tupaan, jossa heitä hyvin\nvastaanotettaisiin. Elina tulee ja ottaa osaa väen iloon. Kirsti\nsaapuu. Hän koettaa uhkamielisesti suututtaa Elinaa, mutta tämä pysyy\nlempeänä. Kööri uhkaa Kirstiä. Silloin tämä syyttää Elinaa, että hän on\ntahtonut vietellä Uolevia. Kööri tahtoo vihastuneena hyökätä Kirstiä\nvastaan, mutta samassa tulee Klaus Uolevin ja sotilaitten seuraamana.\nKlaus lausuu Elinan syylliseksi. Tämä kysyy hädissään, onko Uolevikin\nsyyttänyt häntä. Uolevi vastaa myöntäen ja Klaus tuomitsee Elinan\nroviolla poltettavaksi. Menehtyen vaipuu Elina maahan, ja kööri laulaa\nsurkutellen hänen kohtaloaan.\n\n_Neljäs näytös_, Laukon vankila. Elina tuudittelee lastaan. Yö. Elinan\ntuutilaulu, joka allegrossa muuttuu palavaksi rukoukseksi. Ovi aukeaa.\nUolevi. Hän on lahjonut vahdit ja tarjoo Elinalle tilaisuuden paeta.\nElina kieltää, hän tahtoo mieluummin kuolla viattomana kuin elää\nsyyllisenä. Uolevi rukoilee häntä intohimoisella lemmellä. Elina pysyy\nhorjumattomana. Uolevi tahtoo väkisin viedä hänet pois. Elina huutaa\napua Jumalalta. Uolevi sanoo hänen olevan hänelle Jumalaa kalliimpi.\nSilloin Elina riuhtaisee itsensä irti, asettuu lapsen kätkyen taakse ja\nrukoilee liikuttavassa cavatinassa Uolevia kunnioittamaan hänessä\näitiä, jollei hän kunnioita naista. Häpeän valtaamana Uolevi ryntää\nulos. Elinan naispalvelijat ja neitsyet tulevat saattaakseen häntä\nmestauspaikalle. Heidän valituksensa päättää kohtauksen.\n\n(Näyttämön muutos.) Avonainen kenttä Laukon kartanon edustalla, tyrmä\ntaka-alalla. Kööri laulaa surunsa Elinan kuolemasta. Klaus tulee. Kööri\nrukoilee armoa Elinalle, mutta Klaus kieltää. Elina saatetaan sisään.\nHän jättää hyvästi kaikille, jopa Klaullekin, jolle hän antaa anteeksi,\nja viimein lapselleen. Hänet viedään tyrmään, joka sytytetään palamaan.\nMunkit laulavat requiem. Uolevi tulee rientäen paikalle, tunnustaa\nlyhyessä ariassa, että Elina oli viaton; kun hän ei eläessään saanut\nhäntä omakseen, tahtoo hän ainakin kuolla hänen kanssaan. Samassa hän\nkarkaa tyrmälle, joka siinä hetkessä romahtaa maahan ja peittää hänet\nraunioonsa. Kirsti, Klaus ilmaisevat lyhyissä huudahduksissa\nkatumuksensa ja epätoivonsa, kööri kaihonsa. Esirippu.\n\nEttä tämä mieltäkiinnittävä yritys jäi keskeneräiseksi, ei ollut\nenemmän Bergbomin kuin Fabritiuksenkaan syy. Tosin tiedämme, että\njälkimäinen ennen pitkää terveydellisistä syistä oli pakotettu\nluopumaan soitannon viljelyksestä, jota hän oli tutkinut Leipzigissä ja\njohon hän oli näyttänyt perehtyneensä sekä viulunsoittajana että\npienempien sävelteosten luojana; mutta kenties olisi hän vielä pystynyt\nsäveltämään tämän kotimaisen oopperan, jos olisi tavattu ketterä\nrunoseppä, joka olisi kyennyt valamaan libretton valmiiseen muotoon.\nKun Bergbom itse ei siihen kyennyt, jäi asia sikseen. -- Eräästä Emilie\nBergbomin kirjeestä Kaarlolle (2/7 1871) nähdään, että aikomus oli\nollut saada ooppera valmiiksi valtiopäivien ajaksi 1872. Nimirooli oli\naiottu Ida Basilierille, ja juuri tämän kysymys, milloin ooppera\nvalmistuu, antoi Emilielle aihetta mainita asiasta veljelleen, joka\nsilloin ollessaan Berlinissä ymmärrettävästi ei voinut mitään tehdä\nsiihen. -- Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli sama kotimainen\ntraagillinen aihe toisessa muodossa näyttämölle. Se esiintyi silloin\npuhedraamana ja toisen tekijän nimellä; kumminkin oli Bergbomilla\nosansa siinäkin teoksessa, niinkuin vastedes on tarkemmin esitettävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaisen seuran kuukausikokoukset eli iltamat jatkuivat entiseen\ntapaan. Vuoden ensimäiset olivat tammikuun 29, maaliskuun 3 ja\nhuhtikuun 1 p. Ohjelmista mainittakoon vain, että joka kerta oli\ntarjona E. Fabritiuksen, K. Collanin (\"Suksimiesten laulu\"), R.\nFaltinin ja J.R. Laethénin uusia sävellyksiä, että maaliskuun iltamassa\nrouva Raa lausui Orleansin neitsyeen jäähyväissanat kotiseudulleen ja\nettä vuosijuhlassa, jossa O. Blomstedt piti esitelmän Unkarin\nkansallisrunoilijasta Petöfi Sándorista, ohjelman alkupuoli oli\nkokoonpantu unkarilaisista soitto- ja laulukappaleista ja esitettiin\nkaksi nuorena kuolleen, nerokkaan norjalaisen R. Nordraakin sävellystä\nsuomalaisille sanoille (toinen Oksasen \"Epäilijä\").\n\nKolme päivää viimeksi mainitun illan jälkeen, se on huhtikuun 4, oli\ndraamallisen osaston ensimäinen näytäntö ei Arkadia- vaan Uudessa\nteatterissa -- erinäisistä syistä, joiden esitys on näyttävä mitä\nvastuksia Bergbomilla ja hänen harrastuksissaan osallisilla askel\naskeleelta oli voitettavana. \"Paola Moronin\" ensi illan esihistoria\nkerrottakoon sitä mieluummin kun meillä sattumalta on luotettava\nasiakirja lähteenä ja sitä voidaan pitää monen muun samantapaisen\nvälinäytöksen perikuvana. Näytännön edellisenä päivänä eräs\n\"Kansallisen teatterin ystävä\" Hufvudstadsbladetiin lähettämässään\nkirjoituksessa oli kysynyt, oliko niissä huhuissa perää, jotka sanoivat\nruotsalaisen teatterin johtokunnan rettelöineen rouva Raan esiintymistä\nvastaan. Kysymyksen johdosta Bergbom Suomalaisen seuran draamallisen\nosaston puolesta laati asiallisen selityksen tapahtumista, joka ei\nkuitenkaan tullut julkisuuteen, mutta joka nyt säilyneenä hänen\npaperiensa joukossa tarjoaa tarkat tiedot asiain menosta.\n\nMuistutettuaan ensin kuinka ruotsalaisen teatterin johtokunta\nedellisenä keväänä oli pakottanut \"Lea\"-näytännön toimeenpanijat\nkohtuuttomasta hinnasta vuokraamaan Uuden teatterin ja osoitettuaan\nkuinka ruotsalaisen näyttelijättären epäitsekkyys oli vastakohtana\n(hän kun ei vaatinut mitään korvausta avustaan) kotimaisen\nteatterijohtokunnan menettelylle, Bergbom kertoo, että kesällä 1869\nmuodostunut uusi kannatusyhdistys oli perusjohteenaan lausunut, että\nohjelmisto vast'edes pääasiassa oli kokoonpantava keveistä\nlaulukappaleista ja iloisista huvinäytelmistä. Tämän johdosta\nvaliokunta, jonka asiana oli tehdä välikirjat näyttelijäin kanssa,\nehdotti että rouva Raan palkka, syystä kun hän enimmäkseen esiintyi\nmurhenäytelmissä ja ylemmissä komedioissa eikä siis enää tulisi niin\nusein näyttelemään, alennettaisiin 5,000:sta 4,000:teen markkaan.\nNäyttelijätär, joka juur'ikään oli Ruotsista saanut kaksi paljo\nedullisempaa tarjousta, ei tahtonut suostua palkanvähennykseen, mutta\ntaipui vihdoin kun hänelle kuviteltiin teatterin hänen eroamisensa\nkautta taiteeseen nähden joutuvan häviöön. Sitä paitse valiokunnan\nedustaja omasta ja muittenkin puolesta lupasi korvaukseksi hyväksyä ne\nehdot, jotka rouva Raa ehkä muutoin tahtoi määrätä. Näyttelijättären\nainoa ehto oli, että hänen myönnettäisiin \"ilman esteitä\" esiintyä\nkuusi kertaa suomalaisissa näytännöissä. Hän toivoi myöskin että tämä\nmerkittäisiin välikirjaan, mutta valitettavasti jäi se tekemättä, ja\nrouva Raa tyytyi selitykseen että suullinen lupaus olisi täysin sitova.\n-- Tällä suullisella sopimuksella, huomauttaa Bergbom, oli kumminkin\nsamallainen kohtalo kuin useimmilla muilla semmoisilla -- se nimittäin\nettä sitä ymmärrettiin eri tavoin. Kun rouva Raa oli suostunut\navustamaan Suomalaisen seuran draamallista osastoa parissa näytännössä\nArkadiateatterissa, vaati Ruotsalaisen teatterin johtokunta, että\nnäytännöt tapahtuisivat Uudessa teatterissa, sillä niin se ymmärsi\nlupauksensa taikka niin katsoi se olevansa oikeutettu käsittämään sen,\nkoska Arkadiateatterista ei oltu mitään puhuttu. Rouva Raa puolestaan\npiti tätä vaatimusta lupauksen rikkomisena ja pyysi eronsa. Siihen ei\nkuitenkaan myönnytty, vaan oli kuin olikin Suomalaisen seuran\ndraamallinen osasto pakotettu näyttelemään Uudessa teatterissa.\nVuokraksi määrättiin, niinkuin \"Lea\"-illastakin, 850 mk taikka määrätty\nmaksu jokaisesta myydystä piletistä. Jälkimäinen maksutapa olisi voinut\nolla edullisempi, mutta toinen vaihtopuoli hyväksyttiin sentähden että\nteatterin johtokunta silloin otti pitääkseen huolta tarpeellisista\njärjestystoimista. -- Kertomus päättyy tietoon, että teatterin\ntoimitusjohtaja oli uhannut erota, jos asiasta kirjoitettaisiin\nsanomiin.[59]\n\nItse näytännöstä, jonka ohjelman päänumero oli \"Paola Moroni\",\nBergbomin 2-näytöksinen murhenäytelmä, saamme seikkaperäisiä tietoja\neräästä Nervanderin kirjoittamasta \"kirjeestä ystävälle\nPaltamossa\".[60] Kirjeen alku on sangen kuvaava:\n\n\"Pelkäämättä väärinkäsitystä uskallan kirjoittaa Sinulle\nmuutamia sanoja suomalaisesta näytännöstä Uudessa teatterissa.\nJulkisesti ilmilausuttuna olisi tietysti vielä vähänkään vilkkaampi\nmielenkiinto siihen kaikkea muuta kuin comme-il-faut. Te maalaiset\nvoitte kai kamminkin siistissä seurassa iloita siitä, ettei meillä\nepäsuotuisimmissakaan oloissa väsytä jatkamaan alotettaa\ntulevaisuudentyötä kansallista näyttämöä varten. Toisin on meidän,\npienen maan suuren pääkaupungin asukkaitten laita, me olemme liian\nläheltä sukua naapuriemme, ruotsalaisten ja venäläisten, kanssa,\nollaksemme uskollisesti noudattamatta heidän, onneksi heidän omassa\nmaassaan yhä enemmän käytännöstä joutunutta, tapaansa säälivällä ja\nylhäisellä mielihyvällä katsella kotimaisen kulttuurityön\nensimäisiä kömpelöitä ja tottumattomia kokeita. Mutta samoinkuin\nnaapurikansoissamme tavataan meilläkin haaveksijoita, jotka eivät luovu\npäämäärästään, sekä joltinenkin osa yleisöä, joka huolimatta tee- ja\nsamppanjaseurojen kritiikistä todellisella hartaudella seuraa\nsuomalaisen teatterinäytännön menoa, vaikka esteettinen nautinto ei\nolisikaan ylen suuri.\"\n\nKaipaako tämä selitystä? \"Lea\" oli mieltäkiiimittävä \"probleemi\"\n(H. D.), mutta se että tahdottiin jatkaa suomalaisten näytäntöjen\ntoimittamista oli ilmeistä -- maniiaa, kiihkoa! Ja sen mukaan oli\nyleisön mieliala muuttunut. Yleisö, sanoo Nervander, näytti vieraalta,\nvanhat tutut teatterissakävijät olivat poissa, ja niiden sijassa\nnähtiin parhaasta päästä akateemisten piirien edustajia, permannon ja\nkoko toisen rivin täyttivät ylioppilasten tummat, sankat parvet.\nOrkesterin virkaa hoiti Floesselin johtama kaartin soittokunta;\nteatterin oma orkesteri ei ollut katsonut arvonsa mukaiseksi esiintyä\navustajana.\n\n\"Oikealla kättentaputus-myrskyllä tervehdittiin kunnioitettua\nnäyttelijätärtä. Puku oli mustaa samettia, täpötäyteen helmitetty.\nKummallakin olkapäällä oli tähden muotoinen jalokivikoriste. Mitä\njännitetyimmällä tarkkaavaisuudella kuuntelee yleisö joka sanaa, jonka\nylistetty taiteilijatar lausuu läsnäoleville rakkaalla suomenkielellä.\nEnsi hetkessä huomaa, että hän ei julkilausu koneellisesti opittua\nläksyä. Oikea ajatus esiintyy joka lauselmassa ja ilmaantuu usein\nhienoimmassa puheen värittelyssä. Omituisesti vaikutti kuulla suuren\nsarkapukuisen kansan kielen siten soivan näyttämöltä, kielen\nkorkeimmalta foorumilta, sivistyneen taiteilijan huulilta ja roolissa,\njoka liikkui elämän ylimmissä kysymyksissä. Ääntämisessäkin, joka viime\nkeväisessä 'Lea'-näytännössä tuntuvasti osoitti ulkomaalaista,\nhuomattiin nyt hyvin vähän vierasta. Kiitos olkoon taiteilijan\nnäyttämökyvyn ja lausumistaidon esiintyi kieli jaloimmassa muodossaan,\nja epäilemättä jokainen käsitti näytännön suurimman merkityksen olevan\nsiinä kauniissa tulevaisuudenkangastuksessa, jossa ruotsalainen\ntaiteilijatar näytti meille vastaisen suomalaisen näyttämön.\"\n\nTäytteeksi näyteltiin \"Yökausi Lahdella\", laulunsekainen ilveilys 1:ssä\nnäytöksessä (E. Labichen \"Une chambre à deux lits\"), joka, niinkuin\nteatteriarvostelijain on tapa sanoa, tuotti katsojille oikean\nnaurujuhlan.[61] -- Kun rouva Raa lähti teatterista, seisoi ulkona\nhäntä vastaanottamassa lukuisa joukko ylioppilaita. Taiteilijatarta\ntervehdittiin eläköön-huudolla ja sitten hänet laulun kaikuessa\nsaatettiin kotia. Erotessaan saattojoukostaan rouva Raa lausui\nsuomeksi: \"Minä kiitän sydämellisesti! Minun sydämeni tulee aina\nlempeästi sykkimään Suomen edestä.\"\n\nSuomalainen seura ei semmoisenaan enää kokoontunut huhtikuulla, mutta\nainakin välillisesti koski sitä se konsertti, jonka soitannollisen\nosaston johtaja, Achté, 21 p. antoi yliopiston orkesteriyhdistyksen\navulla. Siinä esitettiin muun muassa uusi suuri teos: Kuningas Davidin\n84:s virsi, jonka soittajaisten toimeenpanija itse oli soolille,\nkööreille ja orkesterille säveltänyt.\n\nTämän jälkeen suomalaisen yleisön odotukset kohdistuivat\n\"Preciosaan\", joka vihdoin torstaina 12 p. toukokuuta oli esitettävä\nArkadiateatterissa. Oliko ilta valittu Snellmanin syntymäpäivää\nsilmällä pitäen vai muusta syystä, sitä emme tiedä, mutta varmaa on\nettä näytäntö muodostui juhlaksi. Ei toki sentähden että C.M. von\nWeberin romanttinen, laulunsekainen näytelmä olisi ollut yleisölle uusi\n-- sillä 12 vuotta ennen oli se jo seuranäytäntönä näytelty Helsingissä\nylioppilastalon hyväksi, puhumatta siitä että sen ihana, helppotajuinen\nmusiikki muutoinkin oli kaikkien tuntema -- vaan sen vuoksi, että\n\"Preciosa\" nyt ensi kerran esitettiin suomenkielellä ja että yritys\nsiis oli uusi rohkea askel eteenpäin siihen suuntaan, johon oli alettu\nponnistaa.\n\nJa tälläkään kertaa odotukset eivät ainoastaan tulleet tyydytetyiksi\nvaan voitettiin. Köörit, joissa 50 herraa ja naista esiintyi, olivat\nerinomaisesti harjoitetut, ja orkesteri Richard Faltinin johtamana\ntoimitti tehtävänsä yhtä oivallisesti. Niinikään suoritettiin näytelmän\ndraamallinen puoli varsin viehättävästi. Eritoten on mainittava, että\nPreciosa itse -- neiti Ottilia Meurman -- hurmasi katsojia ei yksistään\nkauneudellaan ja suloudellaan, vaan myöskin sorealla suomenkielellään.\nOnko ihme että katsojain ihastus lähestyi kiehuma-astetta ja että\nBergbomin sanotaan esiripun laskettua koko köörin edessä syleilleen\nPreciosaa!\n\nToisen kerran Preciosa annettiin 17 p. toukokuuta Uudessa teatterissa,\njoka nyt kun ruotsalainen teatteriseura oli vierailumatkalla Turussa,\noli saatu vuokrata 350 markasta. Somemmassa ympäristössä ja\nsoitannollisessakin suhteessa edullisemmassa paikassa näytännön\nvaikutus oli vielä parempi kuin ensi iltana. Tuskin tarvinnee sanoa,\nettä teatteri oli täpösen täynnä ja yleisön mieltymys täydellinen.\nMutta jos katsojat olivat innostuneet, niin olivat toimessa osalliset\nsitä samassa määrässä ellei enemmänkin. Ja sentähden ei tarvittu muuta\nkuin että eräs naisista (rouva Mina Ahnger) ehdotti, että näytäntö\nvielä kerran uudistettaisiin rouva Raan hyväksi, niin kaikki siihen\nriemulla suostuivat. Kahdesta esiintymisestään suomalaisissa\nnäytelmissä taiteilijatar tähän saakka ei ollut saanut mitään\nrahallista korvausta. Syy siihen oli tietysti lähinnä se, että,\nniinkuin edellisestä tiedämme, tulot oli visusti korjattu toisiin\ntaskuihin, mutta toiselta puolen sekin, että hän, hyvin tietäen kuinka\nkaikki muutkin uhrautuivat kansallisen asian hyväksi, ei ollut mitään\npyytänytkään vaivastaan. Emilie Bergbom, joka paremmin kuin muut tiesi,\nmiten rouva Raa käsitti toimensa suomalaisen taiteen palveluksessa\nkunnianasiaksi, oli mainittuun ehdotukseen nähden ensiksi vastustavalla\nkannalla; mutta muitten innostus voitti kaikki epäilykset. \"Preciosa\"\nnäyteltiin siis vielä 22 p. toukokuuta sanotun tarkoituksen hyväksi, ja\nnäytäntö muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosoitukseksi rouva Raalle,\njoka itse ruotsalaisen teatteriseuran mukana oleskeli Turussa.\n\nNäytäntö alkoi siten että Berndt Ahnger lausui Fredr. Cygnaeuksen\nsepittämän alkajaisrunoelman.[62] --\n\nJokapäiväisestä hälinästä -- tähän tapaan runoilija julkilaulaa\nmietteensä ja tunteensa -- olemme kerääntyneet tänne kokeaksemme,\nkykeneekö Preciosa vielä niinkuin ennen runottaren asunnossa\ntenhokkaasti iloon, rauhaan ja sovintoon yhdistämään mitä elämä on\nhajoittanut. Ulkona kysyttänee kenties, joko taas Weberin jaloa luomaa\nhäväistään, joko taas sävelteoksista ihanin heitetään raakalaiskielen\nmustalaisjoukon raadeltavaksi? Teistä, jotka olette tänne kokoontuneet,\ntämä näyttämö on kuin keväinen lehto, joka valmistaa kukoistustaan\nkiertääkseen seppeleen Suomen ohimoille. Ja niinkuin kevään valo on\ntämä laulukin, jossa kielemme puhuu yhdessä jumalten kielen kanssa,\nherättävä vastakaikua laaksoissamme ja täyttäen sieluja johtava niitä\npois alhaisesta. Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin\nkarkoittaa veljesriita, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on\nyhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja\nsaaneet yhteisen päämäärän, kumpaa kieltä puhummekin on kohtalomme\nyhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä; jollei --\nme vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se\njoka häiritsee sointua rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta\nvastaan. Kun hajoatte täältä, nuoren laulun ääni mielessä, kertokaa\npaljo kärsineelle kansalle, että se kieli, joka tähän saakka on\nlepattanut katkotuin siivin, on riemulla leijaava saloilla ja\nvainioilla, että äänet, joidenka paljas puhe on musiikkia, että\nsivistys, suloisen tunteen ja kauneuden kantamana, täällä ovat\nrakentaneet jalon liiton luonnon kanssa ja aateloineet suomenkielen,\nniin että se esiintyy pelvotonna ja moitteetonna.\n\nMutta kun iloitsemme aateluudesta, jonka suomenkieli on tällä\nnäyttämöllä voittanut, niin on meidän muistaminen Sinua, jota niin\nusein olemme ylistäneet. Näytellen kuningattaren osaa kuninkuutesi ei\nperustunut ainoastaan rooliin, vaan neroosi, jonka avulla\nkuninkaallisesti tulkitsit elämän ilot ja surut. Ja kuninkaallista oli\nsekin kun Sinä nähtyäsi, kuinka kansan kieltä ylenkatsottiin sen oman\nlieden ääressä, henkesi runsaalla lahjalla rohkaisit sitä vaatimaan\noikeuttansa. Sitä lahjaa tämä maa ei unohda, ja sen antaja Charlotte\nRaa on muistossa elävä; ja kun täällä uneksitaan näyttämön\ntulevaisuutta, on hänen kuvansa antava unelmalle loistoa.\n\nSamana iltana allekirjoitettiin seuraava rouva Raalle osoitettu kirje:\n\n\"Vastaanottakaa suosiollisesti, kunnioitettu Rouva, myötäseuraava\nvähäinen rahasumma -- koottu 'Preciosa' näytelmä antamalla tänä iltana\n-- halpana osoitteena siitä syvästä ja vilpittömästä kiitollisuudesta,\njota tunnemme Teitä kohtaan siitä, että Te jalolla alttiiksi\npanemisellanne olette raivannut tietä kansalliselle draamataiteelle\nisänmaassamme ja etevällä taidollanne lemmekkäästi johdattanut sen\nensimäiset horjuvat askeleet tällä tiellä. Yhtä vakuutetut kuin olemme,\nettä tämä näin hyvillä enteillä perustettu taide on varttuva ja kasvava\nsekä rikkaita hedelmiä kantava, yhtä varmaan on muisto Teistä ja Teidän\nansiostanne oleva siihen kiinnitetty ja aina elävä. Kunnioituksella,\nkiitollisuudella\":\n\n\"Minä Ahnger, Emilie Bergbom, Ottilia Meurman, Anton Almberg, Alfred\nCedervaller, Kaarlo Engelberg, M. Alarik Zitting, Emilie Paldani, Mimmi\nCadenius, Augusta Johnson, Ina Brotherus, Mimmi Fabritius, Alma\nPaldani, Otto Ticcander, Augusta Bergbom, Elis Stenberg, Fridolf\nWahlström, Therese Decker, Helena Aminoff, Hilma Aminoff, Joh. Castrén,\nIsmaël Edvard Nyberg, Edvard Lang, Georg Ahlén, Karl Kaslin, Aina\nKruskopf, Waldemar Jahnsson, Alfred Poppius, Olga Tamelander, Gideon\nBrummer, Rafael Laethén, Constance Björkman, David Airaksinen,\nElisabeth Avellan, Johannes Lagus, Carola Avellan, Werner Strömmer,\nOlga Parastschuk, Nikodemus Hauvonen, Ida Molander, Karl Collin, Eva\nTiccander, Adla Wetzer, Aina Strömborg, Welly Oiva Gottlund, G.\nCederhvarf, L.N. Achté, Aina Tavaststjerna, Hilda Stråhlman, Hilja\nTavaststjema, Betty Stråhlman, Amelie Stråhlman, Elna Aminoff, Reinh.\nCastrén, H. Nybergh, David Hahl, Joh. Alfr. Winsten, Ernst Fr.\nAlbrecht, Theodor Leopold Eck, A.J. Ahnger, Wendla Arppe, Alfred\nBackman, Petter Ervast, F.F. Brummer, Oskar af Heurlin, Oskar\nGröneqvist, Kaarlo Bergbom.\"\n\nOlemme ottaneet tähän 69 allekirjoittaneen nimetkin, jotta nähtäisiin\nkutka \"Preciosassa\" esiintyivät. Huomattava on kuitenkin, että jotkut\nensi näytännössä mukana olleet olivat matkustaneet pois ja toisia\nastunut heidän sijaansa sekä myöskin, että joukossa luultavasti on\njoitakuita, jotka ottivat osaa kunnioituskirjeeseen ilman että olivat\nnäyttämöllä myötävaikuttaneet.\n\nSe menestys jolla tähän asti oli toimittu, sai Kaarlo Bergbomin\nystävineen toimien Suomalaisen seuran nimessä ryhtymään yhä suurempiin\npuuhiin. Jo toukokuulla tiettiin kertoa, että \"syyssäsongi\" tulisi\nolemaan loistava. Ida Basilier, joka puolikolmatta vuotta\nharjoitettuaan lauluopintoja Parisissa ei enää aikonut sinne palata,\noli syyskaudeksi otettu draamallisen osaston palvelukseen, ja hänen\navullaan oli ensimäinen oikea ooppera -- Giuseppe Verdin \"Il Trovatore\"\n-- suomeksi esitettävä. Eikä siinä kylläksi, edemmäskin ulottuivat\nsuunnitelmat. Päättymäisillään olevan näytäntökauden jälkeen oli rouva\nRaa eroava ruotsalaisesta teatterista tehdäkseen opintomatkan\nulkomaille, syksyksi 1871 hän palaisi ja silloin perustettaisiin\nteatterikoulu, jossa hän olisi opettajana ja joka ei ainoastaan\ntyytyisi oppitunteihin suljettujen ovien sisällä, vaan, kerättyään\nparhaiten edistyneet oppilaat, alusta alkaen koettaisi esiintyä, joskin\nvaatimattomana, kumminkin julkisesti toimivana teatteriseurana.\nValmistuakseen tähän tehtävään ja voidakseen muutoinkin entistä\nparemmin vaikuttaa asian hyväksi rouva Raa oli opiskellut suomenkieltä\nja lähtisi täksi kesäksi Keuruulle kansan keskellä varttuakseen tämän\nkielen käytännössä. -- Nämä niinkuin muutkin sentapaiset suunnittelut\nja valmistelut ovat vaillinaisesti tunnetut. Ne kätkeytyvät\nluonnollisesti niiden tulosten taakse, jotka tosiasioina ovat\nesiintyneet julkisuudessa; ainoastaan yksityisissä kirjeissä tavataan\nniistä satunnaisia tietoja.\n\nSiten tiedämme, että rouva Raa todella heinäkuulla lähti Jyväskylän\nkautta Keuruulle. \"Jyväskylässä\", hän kirjoittaa Bergbomille, \"minut\nvastaanotettiin semmoisella riemulla kuin olisin ollut rakas ystävä.\nYlitarkastaja Cygnaeuksen perhe oli niin sanomattoman rakastettava ja\nsydämellinen minua kohtaan, etten voi koskaan unohtaa sitä.\"\nCygnaeuksen luona tuli tri Schildt, jonka lehdessä ennen oli ollut mitä\nankarimpia hyökkäyksiä teatteria vastaan, esittämään \"yleisen pyynnön\nkaupungin puolesta\", että näyttelijätär antaisi yleisön kuulla jollei\nmuuta niin ainakin lausuntoa. Kun rouva Raa ei kuitenkaan katsonut\nmahdolliseksi esiintyä yksistään lausujana, niin heräsi ajatus \"Lean\"\nnäyttelemisestä, johon hän puoleksi suostuikin ukko Schildtin\näärettömäksi ihastukseksi. Kuitenkin vaati asia valmistuksia ja\nsentähden se lykättiin siksi kun näyttelijätär oli päättänyt olonsa\nKeuruulla. Eräästä myöhemmästä kirjeestä (16/8) nähdään puuhan jo\nolleen niin edistyneen, että rouva Raa antoi määräyksiä pukujen\nlähettämisestä Helsingistä Jyväskylään. Mistä syystä asiasta ei\nsittenkään tullut mitään, on tuntematonta. -- Keuruulla rouva Raa asui\neräässä talossa kirkonkylässä. Hän oli tyytyväinen hiljaiseen sisämaan\nelämään ja ystävälliseen kohteluun, joka kaikkialla tuli hänen osakseen\n(m.m. pappilassa rovasti Bergrothin perheessä). Samana kesänä\noleskelivat myöskin neidit Elisabet ja Kaarola Avellan Keuruulla\nHäkkisellä, ja heidän luonaan rouva Raa oli vieraana viikon päivät\ntehden matkan kirkkoveneellä. Näyttelijätär vakuuttaa, että hänen\nolonsa Suomen sisämaassa suomea oppimassa ei suinkaan tuntunut hänestä\n\"uhraukselta\", vaan oli hän toimiva suomalaisen teatterin\naikaansaamiseksi ja kohottamiseksi niin kauan kuin häntä tarvittiin.\n\nEdelleen tiedämme Bergbomin elokuun alkupuolella lähettäneen Ouluun Ida\nBasilierille \"Trubadurin\" ja Massen operetin \"Jeannetten häitten\"\npartituurit suomennettuine teksteineen. \"Olen kerrassaan hämmästynyt ja\nihastunut\", laulajatar vastasi, \"onnistuneesta suomennoksesta. Olen\ntodella ihmeissäni nähdessäni kuinka uskollisesti ranskalainen teksti\non käännetty niin kokonaan erilaiselle kielelle kuin suomi; poljennosta\nja musiikista on täydellisesti lukua pidetty.[63] Trubaduria olen jo\nharjoitellut -- se on ihanaa! En koskaan olisi uskonut, että kaunis\nkielemme olisi niin sointuvaa laulussa! Itse satakieli-aria helkkyy\nsuloisesti suomeksi. Pelkään vain etten varsinkaan Trubadurissa jaksa\ntyydyttää vaatimuksia -- kumminkin toivon yleisön antavan anteeksi\nvasta-alkajalle.\" -- Samassa kirjeessä Ida Basilier kertoo Oulussa\ntutustuneensa tenorilaulajaan Gunnar Fogelbergiin, joka edellisenä\nnäytäntökautena oli debyteerannut Tukholman oopperassa. Hänellä oli\nmiellyttävä, laajanlainen ääni, hän oli halukas tulemaan joksikin\najaksi Helsinkiin ja laulaisi mielellään suomeksikin, jollei se vain\nolisi hänelle mahdotonta. Vihdoin laulajatar mainitsi, että hänen\n\"pikku sisarensa\" oli myöskin tuleva Helsinkiin ja he voisivat ehkä\nyhdessä laulaa kohtauksen \"Noita-ampujasta\", vaikka hänen äänensä on\nheikonlainen. Eräs serkku, maisteri J.A. Bergman, käänsi par'aikaa\ntekstiä. Kaikki mitä näin esiteltiin kirjeessä, oli syksyllä toteutuva.\n\nRouva Raa oli todella alkavaksi näytäntökaudeksi eronnut ruotsalaisesta\nteatterista, ja kun hän lykkäsi lähtönsä ulkomaalle joulun aikaan, ei\nmikään estänyt häntä syksyllä esiytymästä erinäisissä suomalaisissa\nnäytännöissä. Ensimäiset näistä näytännöistä toimeenpani hän itse,\npalattuaan Keuruulta, suomalaisten ystäviensä avulla hankkiakseen\nmatkarahoja, ja kaksi varhaisinta tapahtui Turussa, jossa sitä varten\njo kesäkuulla oli valmistuksiin ryhdytty. Syyskuun 23 p. saatiin Suomen\nvanhassa pääkaupungissa -- jollei oteta lukuun 1600-luvun näytäntöjä --\nensi kerran kuulla suomenkieltä teatterilavalta. Ohjelma käsitti\nBergbomin \"Paola Moronin\" ja O. Gastineaun yksinäytöksisen\nhuvinäytelmän \"Pitokengät\" eli \"Tanssikengät\" (jälkimäistä nimeä\nkäytettiin myöhemmin Helsingissä). Tässä hupaisessa puhelukappaleessa\non ainoastaan kaksi naisosaa, ja rouva Raa näytteli toisen (Marguerite\nde Chatenay). Muut näyttelijät kummassakin näytelmässä olivat\nturkulaisia, josta näkyy että ei ainoastaan pikku komedia vaan \"Paola\nMoronikin\" oli Turussa uudestaan harjoitettu. Teatterin sanotaan olleen\ntäynnä katsojia, jotka vilpittömillä suosionosoituksilla ilmaisivat\ntyytyväisyytensä. \"Todella ihmetyttävää\", kirjoitettiin U. S:lle, \"oli\nse taito ja sujuvaisuus, millä rouva Raa puhui äidinkieltämme, jota hän\nniin vähässä ajassa on oppinut; selvää on, että tämmöisen taidon\nsaavuttamiseksi tarvitaan intoa ja rakkautta, jota ei löydy juuri joka\nhengessä, ja joka sen vuoksi ansaitsee sitä suuremman kunnioituksen ja\nkiitoksen.\" \"Paola Moronin\" tekijä, tohtori Bergbom, joka itse oli\nsaapunut Turkuun johtamaan näytäntöpuuhaa, huudettiin hänkin esille.\nSuomalaisen näytännön vaikutuksesta mainitsee siteeraamamme\nkirjoittaja, että \"moni ylpeä ylimys ja moni 'fiini fröökinä' on sen\nkautta tullut huomaamaan, että isäimme kieli, josta hän tätä ennen on\npuhunut pilkalla ja ylenkatseella, kuitenkin kelpaa muuhunkin kuin\nainoastaan torilla käytettäväksi, että sillä voi esittää korkeimpiakin\nhenkisiä asioita ja että se kaikuu kauniilta ja suloiselta\". --\nNäytäntö annettiin toistamiseen 25 p., jolloin jälkikappaleena\nesitettiin Benedixin \"Riita-asia\".\n\nSuomalaisen seuran toiminta syksyllä alkoi 11 p. lokakuuta iltamalla,\njossa rouva Raa lausui Kallion iki-ihanan \"Oma maa\" runoelman ja Ida\nBasilier esitti useita soololauluja. Alku oli siis hyvä, ja tämä syksy\ntulikin loistavimmaksi ajanjaksoksi seuran elämässä. Silloin näet sen\ndraamallinen osasto sai aivan erinomaista aikaan ja sen tavalliset\niltamatkin olivat erittäin onnistuneita. Muun muassa on merkille\npantava, että Alma Fohström näissä iltamissa ensi kerran esiytyi\nsuuremman yleisön edessä. Luultavaa on, että tulevan kuuluisan\nlaulajattaren vanhempi sisar, nti Augusta Fohström, joka oli nti\nAugusta Bergbomin koulutoveri ja jossa suomalaisuuden asia oli\nherättänyt mielenkiintoa, ensiksi kertoi Emilie Bergbomille 15-vuotiaan\nsisarensa harvinaisesta lauluäänestä. Miten lieneekään, varmaa on että\ntämä Emilie Bergbomin kehoituksesta lauloi ensin yhdessä ja sitten\nmuutamissa toisissakin iltamissa. Laulajatar itse muistelee vielä\nlaulaneensa Collanin \"Rose-Marie\", arian \"Excusez du peu!\" oopperasta\n\"Traviata\" ja \"Minun kultani\", ja olivat suosionosoitukset olleet\nerinomaisen lämpimiä. Eikä sitä kenkään oudoksune, joka muistaa pienen\nvaaleapukuisen tyttöhaamun silloisen seurahuoneen salin lavalla.\nHänen hienot kauniit kasvonsa rusottivat kultakiharain keskeltä ja\nhelkkyvä laulu oli luontaisen musikaalisen aistin leimaama, joka\nsai jäykimmänkin kuulijan huomaamaan, että tässä oli jotakin\njokapäiväisyydestä eroavaa. -- Se menestys, jonka laulajattarenalku\nsaavutti Suomalaisen seuran iltamissa, kuuluu ratkaisevasti\nvaikuttaneen kysymykseen hänen tulevaisuudestaan. Harjoitettuaan\nopintoja nti Anna Blomqvistin edessä Alma Fohström 1873 lähti Pietariin\nruvetakseen rouva H. Nissen-Salomanin oppilaaksi. Kun ehdimme\nSuomalaisen oopperan aikaan, on kerrottava mitä tästä Suomalaisen\nseuran suosikista sukeutui.\n\nMitä teatterinäytäntöihin tulee, annettiin samoin kuin Turussa\nensimäinen näytäntö Helsingissäkin, 17 p. lokak., rouva Raan nimessä\n\"Suomalaisen seuran draamallisen osaston ja neiti Ida Basilierin\nsuosiollisella avulla\". Paitse \"Paola Moronia\" joka keväällä oli\nnäytelty ainoastaan yhden kerran, kuului ohjelmaan jo ylempänä mainittu\nV. Massen operetti \"Jeannetten häät\". Edellisessä huomattiin rouva Raa\nkieleen nähden niin edistyneeksi, että tuskin mitään enää oli\nmuistutettavana. Sen ohella kiitettiin Noran osassa neiti Handolinia\n(joka kesällä Suomalaisen seuran apurahalla varustettuna oli opiskellut\nsuomenkieltä). Suurin osa mielenkiintoa oli sinä iltana kuitenkin\nvarattu operetille, sillä siinä Ida Basilier ensi kerran julkisesti\nesiintyi näyttämöllä. Ja hän -- tuli, lauloi ja voitti. Hän liikkui\nnäyttämöllä kuin tottunut näyttelijätär, ja hänen heleä äänensä kaikui\nkeveästi ja sulosointuisesti. Tietysti enensi hänen esiintymisensä ja\nkokonaisuuden vaikutusta se, että hänen vastanäyttelijänsäkin,\nylioppilas Viktor Cajanus, huolimatta ensikertalaisuudestaan,\noivallisesti suoriutui tehtävästään. Solakkavartaloinen Jean kauniine\nbaritoniäänineen ja viehkeä helkkyääni Jeannette muodostivat mitä\nsomimman pariskunnan, ja kun he laulun lomissa puhuivat keskenään, soi\nsuomenkieli heidän huuliltaan sirommin kuin sitä ennen oli näyttämöltä\nkuultu. Ihastus olikin suuri, ja Julius Krohn lausui: \"Nyt kuultiin\nensi kerran suomea teatterissa!\"\n\nSeuraava näytäntö, joka niinkuin myöhemmätkin jälleen annettiin\nSuomalaisen seuran draamallisen osaston nimessä, oli määrätty 25 p:ksi\nlokak., mutta tapahtui todellisuudessa vasta 29 p. Syy lykkäykseen oli\nvaikeus ruotsalaisen teatterin kanssa sopia orkesterista, joka oli\nyhteinen. Kun Bergbom pyysi orkesteria harjoitusta varten, ilmoitettiin\nruotsalaiselta taholta milloin mikäkin este. Rettelöt, jotka tästä\njohtuivat ja jotka -- niin ainakin suomalaisten puolella luultiin --\nolisivat olleet vältettävissä, jos hyvää tahtoa olisi ollut, jatkuivat\nnäinä aikoina lakkaamatta, eikä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin ruveta\npuuhaamaan omaa orkesteria. Richard Faltin, joka 1869 keväällä\nkutsuttuna ruotsalaisen teatterin soittokunnan ynnä sinfoniakonserttien\njohtajaksi oli Viipurista muuttanut Helsinkiin, ja josta Suomalaisen\nseuran soitannolliset harrastukset olivat saaneet hartaan ystävän,\nalkoi silloin kerätä amatöörejä orkesteriksi, joka vapauttaisi seuran\nruotsalaisen teatterin mielivallasta. Tehtävä ei ollut helpoimpia,\nmutta silti se onnistui, ja ansaitsee Faltin tästä niinkuin\nmyöhemmästäkin, vastedes kerrottavasta toimestaan Suomalaisen oopperan\nhyväksi mitä vilpittömimmän tunnustuksen. Tämä nykyään Suomessa niin\ntunnettu ja kunniassa pidetty säveltaiteilija, joka syntyneenä 1835\nDanzigissa oli 1856 tullut Viipuriin Behmin saksankielisen koulun\nsoitannonopettajaksi ja sitten on meillä kotiutunut, niinkuin ennen\nhäntä Fredrik Pacius, tutustui kohta muutettuaan Helsinkiin Bergbom\nsisarusten kanssa, ja samalla hänet valloitti heidän palava kansallinen\nja taiteellinen innostuksensa. Niin sai suomalaisen näyttämön aate\nalkuperäisestä saksalaisesta, Faltinista, niinkuin ennen ruotsalaisesta\nnaisesta, rouva Raasta, mitä kykenevimmän edistäjän. Ja vielä tänä\npäivänäkin hän muistellen noita innostuksen aikoja tunnustaa, että\nsemmoisia ihminen kokee ainoastaan kerran elämässään.\n\nMainitussa näytännössä lausui ensin rouva Raa Johanna d'Arc'in molemmat\nmainiot monoloogit Schillerin \"Orleansin neitsyeestä\", toiseksi Ida\nBasilier esitti kohtauksen rukin ääressä ja peilin edessä Gounodin\n\"Faust\" oopperasta, jonka jälkeen tuli \"Tanssikengät\" ja \"Jeannetten\nhäät\". Tällä kertaa esiintyi tavallista vähemmän dilettantteja,\nja oli näytäntö sentähden yleissävyltään entisiä taiteellisempi. Hyvin\nnäkyi, että rouva Raa antoi katkelmia yhdestä traagillisen\nohjelmistonsa pääosia, ja Ida Basilier, joka lauloi Margaretan osan\nranskankielellä, miellytti suuresti näyttäessään, että hän osasi laskea\npersoonallisuuttaan Parisissa opittuun taiteelliseen muotoon.\n\"Tanssikengissä\" näytteli kappaleen toista osaa rouva Raan rinnalla\nnuori ja kaunis rouva Jenny Ståhlberg (o.s. Westerlund) varsin\nviehättävästi.\n\nKolmas näytäntö oli marraskuun 1 p. ja siinä tarjottiin uutta hyvää\nparhaimman entisen lisäksi. Ohjelman kaksi ensimäistä numeroa oli samat\nkuin edellisellä kerralla, mutta sen jälkeen tuli \"Lea\" ja toinen\nnäytös C.M. von Weberin \"Noita-ampujasta\". \"Lea\", jota ei oltu näytelty\ntoukok. 10 p. jälkeen 1869, oli tietysti monelle uusi, ja niillekin\nkatsojille, jotka olivat olleet mukana tuona verrattomana \"ensi\niltana\", oli mitä suurin nautinto jälleen nähdä Charlotte Raa\nitämaisena neitsyeenä.\n\n\"Sama Lea\", kirjoitettiin U. S:ssa, \"joka silloin lumosi katselijat,\nilmaantui nyt tuttuna, rakkahana yleisölle, jonka rohkeimmat toiveet\nhänessä olivat toteutuneet. Vielä viehättävämpänä, vielä ihanampana, --\ntahtoisimme sanoa: vielä hengellisempänä -- toimitti Lea nyt\ntehtävänsä; vielä luontevammin, vielä kauniimmin kuin koskaan ennen soi\nsuomenkieli hänen huuliltaan. Se hehkuva itämainen runollisuus, joka\nmuutoinkin ilmaantuu tässä Kiven miellyttävässä näytelmässä, sai rouva\nRaassa ikäänkuin näkyväisen muodon.\" --\n\n\"Noita-ampujan\" toisen näytöksen esitys oli käynyt mahdolliseksi sen\nkautta, että ennen mainittu nuori ruotsalainen oopperalaulaja, Gunnar\nFogelberg, kuukauden ajaksi (600 markan palkkiosta) oli otettu\nSuomalaisen seuran palvelukseen. Hän esiintyi nyt Maxina, Ida Basilier\nAgathana ja nuorempi sisar, Emmy Basilier, Annana. Fogelbergin ääni\noli miellyttävä, joskaan ei tavattomampi laadultaan, Emmy oli,\nsamanaikuisen muistoonpanon mukaan, \"kuin puoleksi puhjennut ruusu\",\nIda voitti toiset laulun taiteellisuudessa -- kokonaisuus oli soma ja\ntunnelmallinen.\n\n\"Trubaduria\", jota varten Fogelberg oikeastaan oli otettu,\nharjoitettiin näinä aikoina väsymättä. Lukuunottamatta edelläkäypiä\nkööriharjoituksia ynnä muita valmistuspuuhia, kesti tätä työtä vähän\nneljättä viikkoa, jolla ajalla ei ollut julkista näytäntöä vaan\nainoastaan yksi Suomalaisen seuran iltama (8 p. marrask.), jossa\nBasilier sisarukset lauloivat. Vihdoin perjantaina 25 p. --\nylioppilastalon monen viikon rettelöitä puolueiden välillä aiheuttaneen\nvihkiäisjuhlan aattona -- oli Arkadiateatterissa oopperan ensi ilta.\n\nTeatteri oli kukkuroillaan väkeä, tietysti etupäässä suomenmielisiä,\nmutta myöskin musiikin harrastajia, näyttämöllisen taiteen ystäviä ja\nuteliaita pääkaupungin kaikista seurapiireistä. Tapahtuma -- ensimäisen\ntäydellisen oopperan esittäminen suomenkielellä -- oli siksi outo ja\nmerkillinen, johdon ja esiintyvien kykyjen laatu lupasi niin paljo ja\nyrityksestä oli niin kauan puhuttu, että ainoastaan jyrkimmät\n'viikingit'[64] pysyttelivät kaukana Arkadiasta. Ja Verdin\nmaailmankuulu Trubaduri laulettiin ja näyteltiin niin, että yleisö\nhämmästyi ja ihastui. Ida Basilier Leonorana saavutti tietysti\nsuurimman tunnustuksen, sillä hänen heleä, voimakas ja hyvässä koulussa\nkehitetty äänensä, hänen soitannollinen aistinsa ja esityksensä, jolla\nhän jo ennen konserttisalissa oli voittanut yleisön suosion,\nvaikuttivat näyttämöltä vielä tenhokkaammin. Mutta Fogelbergkin, joka\nniinkuin kaikki muutkin esitti osansa suomeksi, lauloi Manricon osan\ntunteellisesti ja sointuvasti; ja sangen kiitettävästi suoriutuivat\nniinikään Achté -- kreivi Luna -- ja neiti Ilta Lagus -- Azucena --\nvaikeista tehtävistään. Kun vielä mainitsemme, että lukuisa kööri --\njonka jäsenistä, niinkuin tavallisesti meillä, toinen puoli oli nuoria\nnaisia sivistyneistä säätyläisperheistä, toinen puoli ylioppilaita --\noli huolellisesti harjoitettu sekä että Richard Faltin, saatuansa uuden\norkesterinsakin jotakuinkin tehtävän tasalle, tyynellä varmuudella\njohti kokonaisuutta, niin ei liene vaikea käsittää yleisön innostusta.\nOlihan uusi voitto merkittävä suomalaisen näyttämötaiteen hyväksi. Kun\nsitten laulajattaret ja laulajat olivat vastaanottaneet heille tulevat\nmyrskyiset suosionosoitukset, alettiin huutaa Kaarlo Bergbomia esiin --\nniinkuin sittemminkin oli tapana varsinaisen teatterinkin aikana, joka\nkerta kun näytäntöä katsottiin erikoisen merkilliseksi. Vaatimaton kun\noli ja tavallisessa arkipuvussa, hän ei mitenkään halunnut noudattaa\ntämäntapaista kutsua. Mutta yleisö oli itsepäinen eikä rauhoittunut,\nennen kuin Bergbom Leonoran ja Azucenan taluttamana oli astunut\nnäkyville.\n\nTrubaduri annettiin vielä 29 p. marrask. sekä 2 ja 5 p. jouluk. Neljäs\nja viimeinen näytäntö muodostui edellisiä juhlallisemmaksi. Joka lippu\noli myyty ja ihastus nousi korkeimmilleen. Esittely oli näet parantunut\nparantumistaan ja viime kerralla oli vähimmän syytä muistutuksiin.\nPuolueettomat henkilöt, jotka usein olivat kuulleet Trubadurin\nSaksassa, väittivätkin, että useat osat suoritettiin meillä yhtä hyvin\njollei paremmin kuin siellä. Mutta ei sekään riitä menestyksen\nselittämiseksi; lisäksi on lukuunotettava elävä tunto siitä ettei tässä\nlaulettu eikä vaivaa nähty rahasta, vaan suomalaisen taiteen,\nsuomalaisuuden, isänmaan edestä. Tämä tunto synnytti näyttämön ja\nkatsomon välille näkymättömiä sähkövirtoja, jotka salaperäisesti\ninnostuttivat ja liikuttivat. Eikä se tunnelma, joka oli näille\nnäytännöille omituinen, vallannut ainoastaan ystäviä. Moni suomalaisen\nteatteripuuhan halveksijakin oli kerran Arkadiassa käytyään palannut\ntoisenkin kerran. Vastahakoinen uteliaisuus oli muuttunut\nmielenkiinnoksi. -- Lopuksi huudettiin Bergbom taas esiin, ja yleisön\ntervehtiessä häntä ylistyshuudoilla hänen silmänsä loistivat ilosta.\nOlihan kaikki mennyt parhaimman toivon mukaan!\n\nSeuraavana päivänä oli suuret pidot kaikille myötävaikuttaneille. Siinä\ntilaisuudessa annettiin Ida Basilierille komea kultainen rannerengas\nmuinoispohjoista tyyliä, ja Julius Krohn sanoi laulajattarelle\npitämässään puheessa sen olevan esikuvan niistä rakkauden ja ystävyyden\nkahleista, joilla Suomi pyysi sitoa laululinnun, joka ollen oikeastaan\netelästä kotoisin kuitenkin silloin tällöin kävi armasta, kylmää\nsyntymämaatansa tervehtimässä. Emme tarvitse sanoa, että puheita\nriitti kaikille muillekin, joilla oli osaa syksyn loistavassa\nteatteritoimessa.\n\nSamana päivänä kun nämä päättäjäispidot vietettiin, kirjoitti Bergbom\nOtto Florellille seuraavan kirjeen, joka antaa tietoja kulissien takaa\nja luo yleiskatsauksen Trubaduri -päiviin:\n\n\"Vihdoin olen siis vapaa, s.o. jälleen ihminen, ja mahdollista on\najatella muutakin kuin 'Urhosi unhoita kohta' taikka 'jää hyvästi\nLeonorani', muistaa muitakin velvollisuuksia kuin tarkastaa ovatko\npuvut ja koristukset järjestyksessä. -- -- Sinua on kauheasti kaivattu.\nPaitse että sinulla itselläsi olisi ollut lysti, olisi iloinen\nystävällisyytesi huojentanut monen hetken, jolloin kärsivällisyys oli\nloppumaisillaan. -- -- Pieni mutta uskollinen joukko (m.m. täti\nSanmark) oli pyhäiltana asemalla vastaanottamassa sinua, mutta -- yö\npetti minun, tein suuren hairahduksen' (Trubadurista -- kaikki muut\nsitaatit ovat nykyään vanhanaikuisia!). -- -- En matkustane ennen\njoulua, kun olen viipynyt niin kauan; saamme siis olla yhdessä ainakin\njoitakuita päiviä. Tarvitsen seurustelua ja ystävyyttä, sillä muutoin\nihminen hukkuu teatterinjohtajaan.\"\n\n\"Nyt Trubaduriin. Niinkuin sanomista tiedät, on se annettu neljä kertaa\nja saanut osakseen mitä myrskyisimmät suosionosoitukset. Tulot olivat\nensi kerralla 1150 mk, toisella yhtä paljo, kolmannella 1100 ja\nneljännellä 1050 -- niinkuin näet kunnioitettavia summia. Ajattele\nlevottomuuttamme ensi iltana, kun sanon ettemme ainoatakaan kertaa\nolleet saaneet harjoittaa oopperaa kokonaisuudessaan teatterissa, kun\nemme olleet ennättäneet näytellä ainoatakaan kokonaista kuvaelmaa\nkulissien kanssa, jaa, kun oopperan loppukohtaus oli niin\nvaillinaisesti harjoitettu orkesterin kanssa, että laulajat eivät\nkertaakaan olleet harjoittaneet sitä näytellen, sillä kun se aina tuli\nviimeiseksi, seisoivat venäläiset näyttelijät valmiina ajamaan meidät\ntiehemme, niin että viimeinen allegro laulettiin miten kuten\npäästäksemme pois. Kun tähän tulee että n.s. kenraaliharjoituksessa\nyhden kokonaisen näytöksen ryhmitys (saadaksemme erään laulajattaren\netäämmäksi puhallussoittimista) oli muutettava, että mustalaiset,\njoiden piti takoa köörissä, katsoivat hyväksi olla tulematta samaan\nharjoitukseen, niin etteivät olleet harjoittaneet muuta kuin\npianonsäestyksellä, niin voit ymmärtää että ajatukseni perjantaina --\nnoin 1/2 7 eivät olleet mieluisimpaa laatua. Mutta levottomuuteni oli\nvielä enentyvä. Moukarit pajakööriin tulivat ja olivat niin raskaita,\nettei kukaan jaksanut nostaa niitä. Hädässämme muistimme että\nkaasulaitos oli lähellä ja pyysimme sieltä lainaksi kevyempiä. Sitten\noli venäläinen teatteri luvannut meille 9 kypärää sotilaillemme. Mutta\nmies, jolla oli avain varastohuoneeseen, oli juonut itsensä niin\nhumalaan, että hän ei kyennyt sanallakaan ilmoittamaan missä ne olivat.\nTämä oli k:lo 1/2 7. Paikalla Emilie lähetti kaupunkiin noutamaan\nruskeaa villakangasta ja kultanauhakkeita, asetti muutamia naisia\nkööristä neulomaan ja k:lo 7 oli 9 kunniallista sotilaspäähinettä\nvalmiina. Se oli 'sitä plinkemmin!' Mutta kaikista näistä vastuksista\nhuolimatta voitti hetken innostunut tunnelma kaikki vaikeudet, ja\nooppera meni oivallisesti -- vaikka itse sanon sen. Basilierin aria,\nkvinttetti toisessa näytöksessä, Manricon suuri aria ja koko neljäs\nnäytös olivat loistokohtia, jotka palkittiin esiinhuudoilla ja\nkättentaputuksilla. Jälkimäisiä tarjottiin voimalla ja edellisten luku\nnousi 15;een, josta voit arvata mielialan astemäärän. Niistä sain\nminäkin, kuinkas muuten, yhden, Lagus ja Basilier vetivät minut esiin\nja minä kumarsin vinoon. Toinen näytäntö valitettavasti ei mennyt\nläheskään niin hyvin. Basilier oli tanssinut edellisenä yönä k:lo\n3:een, niin että hän oli väsynyt ja hermostunut, kööri alkoi väärällä\nkohdalla, Pekka Herlin nukkui joka toinen kerta kun hänen oli\nlaulettava, Miserere meni aivan huonosti j.n.e. Epätoivokseni oli juuri\nsinä iltana kaikki mahdolliset musikaaliset suuruudet läsnä, Pacius,\nEmanuel, rouva Brummer, Collan j.n.e. Olin äärettömän harmistunut,\nkuritin oikealla ja vasemmalla, haukuin oikealle ja vasemmalle ja olin\nniin tyhmä kuin tiedät minun voivan olla kuin olen menettänyt\ntasapainon. Seuraus oli että kolmannella kerralla kaikki taas meni\nloistavasti eikä minulla neljännelläkään ollut mitään muistutettavaa.\nIhastus on pysynyt samallaisena kaikkina iltoina.\"\n\n\"Luonnollisesti Basilier on miellyttänyt enemmän, vaikkei ehdottomasti.\nHän laulaa useat kohdat erinomaisen runollisesti ja varsinkin hän on\noivallinen kuolemankohtauksessaan, jossa hän tapaa sydämenääniä, joita\nen osannut häneltä odottaakaan. Loistonumeroista hän laulaa paraiten\nduetton Achtén kanssa, ja koska se on jälkimäisenkin varsinainen\nloistonumero, on heidät aina esilipun laskettua huudettu esiin pari\nkolme kertaa. Vähimmän hän tyydyttää ensi näytöksen suuressa ariassa,\nvaikka yleisön kasvot silloin aina oikein paistavat, kun korvia\nmieluisasti hivelevät rakkaat tutut sävelet: 'Hänt' ainoastaan\nsielussani kannan', joiden mukaan on hölkötetty niin monen franseesin\nläpi.\"\n\n\"Ilta Lagus on hämmästyttänyt voimakkaalla, loistavalla äänellä, jota\nei kukaan olisi luullut hänellä olevan, samoin kuin aavistamattoman\ntenhokkaalla ja ilmeikkäällä laululla. Kun hän lauloi niin\noivallisesti, hän myöntyi esittämään nekin numerot, jotka ensin\nolimme jättäneet pois Azucenan osasta s.o. suuren kertomuksen\ntoisessa näytöksessä ja vangitsemiskohtauksen kolmannessa (hurja\ngalopadi-allegro 'Te teloittajat kauheat' jäi toki edelleen pois).\nAzucena tuli siten yhdeksi pääosaksi. Näytteleminenkin on ollut varsin\ntyydyttävä, mimiikki ilmeikäs eikä liikunnoilta ole puuttunut\nplastiikkaa. Ainoa tärkeä muistutus, jonka saattoi tehdä, oli se, että\näänenanto ei aina ollut puhdas, jota suuri yleisö ei kuitenkaan\nhuomannut, sillä menestyksessä hän kilpaili Basilierin kanssa.\"\n\n\"Fogelberg on ollut kiltti, rakastettava, hienotunteinen, niin ettemme\nolisi saattaneet toivoa häntä paremmaksi. Hän laulaa musikaalisesti,\nvaikka ääni ei ole voimakas. Hänen ariansa herätti myrskyisen\nmielisuosion. Hän oli mielestäni paras suuressa kaksinlaulussa Azucenan\nkanssa. -- Achté olisi ansainnut suuremman menestyksen kuin hänellä\noli, sillä oikeastaan hänen äänensä ja esitystapansa oli enimmän Verdin\nmukainen. On kyllä olemassa pieni ryhmä, joka häntä ihailee, mutta\nsuurta yleisöä hän ei ole miellyttänyt. Muutoin on hänellä ollut\nvastoinkäymisiä. Ensi kerralla hänen äänensä ei ollut parhaimmillaan,\ntoisena iltana kun hän todella lauloi ariansa oivallisesti, tuli\nsäestävä kööri liian varhain ja hävitti hänen allegronsa ja kolmantena\niltana oli fagotti, jolla on suuri merkitys hänen ariassaan, poissa.\nMyötätuntoisuus häntä kohtaan on kuitenkin joka kerta kasvanut. --\nPekka Herlin [Fernando] oli kokonaan epäonnistunut. Häntä pidetään\nliian kyklooppimaisena. Kööri on ollut suuri ja voimakas, mutta\ntahdintarkkuus ei ole ollut täydellinen. Täyteläisyyteen nähden on se\ntyydyttänyt kaikki toiveet.\"\n\n\"Faltin on ollut ihmeteltävä. Mitä erilaatuisimmista aineksista oli\nhänen onnistunut luoda orkesteri, joka soitti kunnioitettavalla\neloisuudella ja reippaudella. Andantossa tosin ei runollinen värittely\nkuulunut sen ansioihin, mutta jos allegro vivace tuli eteen, niin kyllä\nse soitettiin vivace. Toisella ja neljännellä kerralla oli meillä hyvä\navustus suuren teatterin orkesterista, mutta silloin se olikin melkein\nliian voimakas -- ainakin säestäessä, jolloin se ajatteli, 'toinen\non yhtä hyvä kuin toinenkin' ja huusi laulajien ylitse, minkä\njaksoi. -- --\"\n\nVaikka suurimmalta osaltaan vapaaehtoinen teatteriseura hyvin olisi\nansainnut lepoa, ei sitä sille vieläkään suotu. Joulukuun 3 p. oli\nViipurista Suomalaisen seuran draamalliselle osastolle lähetetty kuuden\nhenkilön allekirjoittama pyyntö, että sikäläinenkin yleisö saisi \"nähdä\nniitä draamallisia esityksiä, joilla suomenkieli on astunut ensimäisiä\naskeleitaan korkeamman näytelmätaiteen alalla\". Tätä pyyntöä Bergbom\njoukkoineen päätti noudattaa toivoen voivansa siten ainakin vähentää\nsitä 1200 markan kassavajausta, jonka näytännöt olivat tuottaneet.[65]\nTeatteriseura lähti siis 11 p. jouluk. Viipuriin ja antoi siellä kolme\nnäytäntöä: ensimäinen, jossa esitettiin \"Paola Moroni\" ja \"Jeannetten\nhäät\", 13 p. ja toiset kaksi 15 ja 16 p., jolloin annettiin kohtaukset\n(monoloogit) Orleansin neitsyeestä ja Trubaduri. Suosionosoituksia\neivät viipurilaisetkaan säästäneet, mutta väärin olisi luulla että\nlaakerit täälläkään leikattiin ilman erityisiä ponnistuksia. \"Täällä\nolen nyt\", Bergbom kirjoitti Florellille Viipurista, \"jotenkin\nalakuloisena, mutta kuitenkin varustettuna vanhalla, yhä kestävällä\nrohkeudella.\" Kolme Helsingissä mukana ollutta esiintyjää oli ollut\nestettynä lähtemästä matkalle ja niiden sijat olivat täytettävät. Se\ntapahtui siten että Ida Basilier ja Bergbom itse näyttelivät edellinen\nNoran ja jälkimäinen Gorellon osan \"Paola Moronissa\", sekä että neiti\nAnna Forstén lauloi Azucenan osan \"Trubadurissa\". Kaikki kolme oppi ja\nharjoitti tehtävänsä parissa päivässä.\n\nViipurissa seura hajosi. Rouva Raa ja Gunnar Fogelberg jatkoivat sieltä\nulkomaille, suunnaten matkansa edellinen Wieniin, jälkimäinen Milanoon.\nUseimmat muut palasivat Helsinkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän vuoden harrastukset suomalaisen näyttämön hyväksi olivat\nvihdoinkin päättyneet, ja kun ne kaikin puolin olivat onnistuneet, niin\nluulisi tyytyväisyyden olleen yleisen; mutta todellisuudessa oli\nolemassa piiri, jossa mielipaha enentyi samassa määrässä kuin\nSuomalaisen seuran toimi ja menestys kasvoi. Joulukuulla se oikein\njulkisesti puhkesi ilmi. Mutta ennen kuin siitä puhumme, palatkaamme\nvähän taaksepäin.\n\nEdellisestä tiedämme, että suomalaisen näyttämön aate ei edistynyt\naskeltakaan toteutumiseen päin, niin kauan kun elettiin siinä luulossa,\nettä uusi teatteri oli syntyvä ruotsalaisen teatterin kupeesta ja\nkehittyvä sen turvissa ja rinnalla. Ja olihan se todellisuudessa aivan\nluonnollista, koska tämän teatterin kannattajat eivät ajatelleet edes\nkotimaista ruotsalaista näyttelijäseuraa -- jonka perustamisen Z.\nTopelius jo 1847 oli katsonut luonnolliseksi asiaksi ja yhtä tärkeäksi\nkuin suomenkielisen seuran aikaansaamisen. Näin ollen saattaisi\najatella, että Ruotsalaisen teatterin johtokunnalla ja kannattajilla\nolisi ollut syytä iloita siitä, että heidät vapautettiin moraalisesta\nvelvollisuudestaan tehdä jotain suomalaisen näyttämön hyväksi. Mutta\nniin ei ollut laita. Ajat olivat muuttuneet ja puolueiden väli oli\nvuosi vuodelta käynyt kireämmäksi. Ruotsinmielisten suuri\näänenkannattaja Helsingfors Dagblad, joka kyllä kauniisti vakuutti\nolevansa valmis \"ojentamaan kätensä\" jokaiselle oikeutetulle\nharrastukselle suomenkielen hyväksi, tositeossa ei koskaan huomannut\naihetta olevan noudattaa jaloa lupaustaan, vaan se katseli päinvastoin\nkarsain silmin ja arvosteli nurjasti kaikkia suomenmielisten toimia.\nNiin tapahtui myöskin kun ruvettiin toimittamaan suomalaisia\nnäytäntöjä. Kaukana siitä että ruotsalaiselta taholta esim. olisi\nihailtu Rouva Raan uhrautuvaista harrastusta asian hyväksi, hän\npäinvastoin joutui melkein vainon alaiseksi. Näyttelijätär, jonka taide\nsitä ennen oli saanut yksimielisen tunnustuksen, havaittiin nyt monesti\nja monessa kohden keskinkertaiseksi jollei heikoksi; ja saattaa siis\noikeuden mukaan sanoa, että hän suorittaessaan uljaan tekonsa\nsuomalaisen taiteen hyväksi pani alttiiksi paljo enemmän kuin tehtävä\nitsessään edellytti. Sama henki tuli, niinkuin jo tiedämme, näkyviin\nRuotsalaisen teatterin johtokunnan alituisessa vastahakoisuudessa ja\nhyvän tahdon puutteessa, kun suomalainen teatteritoimi olisi tarvinnut\navustusta ja myötätuntoisuutta. Kun johtokunta vaati kohtuuttoman\nkallista vuokraa teatterista, niin H. D. ei siitä lausunut moitteen\nsanaakaan, vaan koetti sen sijaan sepittää ivallisia sukkeluuksia sen\njohdosta että suomalaiset, pakotettuna vuokraamaan Arkadiateatterin,\njoka silloin oli venäläisten hallussa, näyttelivät samalla näyttämöllä\nkuin nämä. Fennomaanit ja venäläiset sopivat muka mainiosti yhteen!\nTietysti ei tullut kysymykseenkään ilmaista, että venäläinen johtokunta\ntoisin kuin ruotsalainen oli aina valmis sovitteluun ja kohtuullinen\nvuokravaatimuksissaan.\n\nMinkälaatuinen ruotsalaisen johtokunnan hyväntahtoisuus oli, saamme\ntietää eräästä kohdasta siinä polemiikissa Helsingin teatterioloista,\njohon, niinkuin vastedes on kerrottava, Bergbom keväällä 1872 joutui\nH. D:n kanssa. Kun hra Beta H. D:ssä oli lausunut, että suomalaisten\nnäytäntöjen toimeenpanijoilla oli sitä vähemmän syytä valittaa\nnurjamielisyyttä johtokunnan puolelta, kun tämä syksyllä 1870 \"oli\ntehnyt tarjomuksen yhteistyöstä ruotsalaisen vakinaisen teatterin\nkanssa\", kirjoittaa Bergbom:\n\n\"Me voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjomuksia teatterin\njohtokunnan puolelta on tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myöskin\nkeväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterijohtokunta -- jos sen omia\nvakuutuksia on uskominen -- ei halua mitään enemmän kuin palvella\nsuomalaista teatteria, mutta valitettavasti se ei koskaan ole keksinyt\nsopivampaa muotoa tälle myötätuntoisuudelleen kuin vaatia itselleen\nmelkoisen osuuden tuloista. Sitä tarkoitti myös se neuvottelu, jonka\njohtokunta syksyllä 1870 aloitti meidän kanssamme. Asia oli seuraava.\nMuutamia suomalaisia näytäntöjä oli jo menestyksellä annettu, kiitos\nolkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen; odotettiin\n'Trubadurin' esittämistä. Sitä vastoin oli hra ja rouva Raan eroaminen\nsuuresta teatterista aiheuttanut häiriön ohjelmistossa, joka tuotti\njohtokunnalle monta vaikeutta. Silloin teki teatterijohtokunnan\ntoimitusjohtaja ja kirjailija useita ehdotuksia molempain\nteatteriyritysten yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin\nhämmästyksellä vastaanotimme nämä ehdotukset, sillä osaksi meitä\nliikutti johtokunnan mielenmuutos, osaksi oli mahdollisuus saada\nnäytellä kauniissa, valoisassa ja tilavassa kiviteatterissa erittäin\nhoukutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen\nArkadiateatteriin. Pian harhaluulomme kuitenkin haihtui, sillä\nvalitettavasti huomasimme, että taaskin oli vain kysymys\nrahankeinottelusta. Ehdotettiin että ruotsalainen ja suomalainen\nkappale annettaisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia kappaleita ei sillä\nhetkellä ollut olemassa, jota paitse epäilimme, herättäisikö semmoinen\nsekanäytäntö yleisön mielenkiintoa. Sitä vastoin tarjosimme silloin\nharjoitetut laulukappaleet 'Jeannetten häät' ja toisen näytöksen\n'Noita-ampujasta'. Tulot olivat jaettavat tasan teatterien kesken. Nämä\nlaulukappaleet eivät kuitenkaan olleet mieleen, sillä ne oli muka\n'loppuun näytelty' (toinen näytös 'Noita-ampujasta' oli esitetty yhden\nkerran Arkadiateatterissa). Sen sijaan johtokunta arveli, että\n'Trubaduri' yhdessä ruotsalaisen esikappaleen kanssa olisi sopiva\nyhteenliittymisnäytäntö. Verdin pitkä ooppera 8 kuvaelmassa\nesikappaleen kanssa! Tämä olisi enemmän haitannut kuin hyödyttänyt.\nTeatterin johtokunta vaati siis puolet semmoisen näytännön tuloista,\njota varten yksistään me olimme kärsineet vaivat ja kustannukset,\nhankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain\npalkat. 'Trubaduri' tuotti neljänä iltana, joina se näyteltiin\nArkadiateatterissa, noin 5000 markkaa, joka kai vastaa 6000\nkiviteatterissa. Jos olisimme saaneet teatterin, olisi se vielä\nantanut ainakin pari hyvää huonetta -- olettakaamme 1000 markkaa\nkumpaisestakin, yhteensä siis 8000 markkaa. Ja siitä johtokunta, ilman\ntyötä ja uhrausta (sillä ruotsalaisen esikappaleen antamista emme\ntosiaankaan lue siksi), tahtoi saada puolet. Neljätuhatta markkaa\nilmaiseksi -- emme epäile että mikä johtokunta tahansa olisi halukas\nsemmoiseen 'yhteistyöhön'. Me voimme lisätä, että olot eräänä aikana\nnäyttivät niin pakottavilta, että me hetkeksi jo päätimme hyväksyä\njohtokunnan tarjomuksen, joka sillä välin oli kohonnut vaatimukseen\nsaada 850 kerralta (ilman esikappaletta). Myötävaikuttavat,\nloukkaantuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät\nkuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, jonka tähden asia raukesi.\"\n\nOtteessamme mainittu ruotsalaisen johtokunnan huomautus, että\n\"Jeannetten häät\" ja toinen näytös \"Noita-ampujasta\" olivat \"loppuun\nnäytellyt\", oli ilmeisessä ristiriidassa ruotsinmielisten yleisen\npuhetavan kanssa. Heidän puheestaan päättäen he eivät ollenkaan\ntienneet mitä Arkadiassa tapahtui, eikä siellä käyviä ihmisiä luettu\nHelsingin \"yleisöön\". Se käsitystapa tuli muun muassa kuuluviin\nseuraavassa kohtauksessa, joka muutenkin kuvaa oloja. -- Samana päivänä\nkun \"Trubaduri\" annettiin ensi kerran, eräs ruotsalaisen puolueen\njohtomiehiä ja teatterin johtokunnan jäsen tuli Ida Basilierin luokse\nja tarjosi hänelle paikan ruotsalaisessa teatterissa 300 markan\npalkasta kuukaudessa. -- Vai niin, vastasi laulajatar, 300 markkaa\nkuukaudessa tekee kymmenestä kuukaudesta 3,000; herrat luulevat siis\nettä olen kolme vuotta harjoittanut opintoja Pariisissa saadakseni 200\nmarkkaa enemmän kuin neiti W. [muuan ruotsalainen näyttelijätär, joka\noli laulajattarena otettu teatteriin 2,800 markan palkasta ja joka\ntodellisuudessa ei kelvannut juuri mihinkään], en voi pitää\ntarjoustanne muuna kuin loukkauksena! -- Silloin ruotsalaisen teatterin\nedustaja arveli, että neiti Basilierin toki pitäisi panna arvoa siihen\nettä hänelle tarjottiin tilaisuutta esiintymään. -- Sitä olen jo\nsaanut, laulajatar vastasi, enkä tietääkseni ole aivan huonosti\nonnistunutkaan! -- Näin päättyi keskustelu, joka, kuinka olikin\nyksityistä laatua, antoi H. D:lle aihetta julkisesti moittia Ida\nBasilieria. Semmoisen laulajattaren kuin hän olisi muka pitänyt tyytyä\ntarjottuun palkkaan. -- Näiden pikku piirteiden lisäksi voisi kertoa\ntoisiakin, esimerkiksi kuinka sukulaiset ja tuttavat kuultuaan että\njoku heidän läheisensä neiti oli luvannut laulaa Suomalaisen seuran tai\nteatterin kööreissä hätääntyneinä riensivät tämän ajattelemattoman\nluokse varoittamaan häntä ja pyytämään häntä kaikin mokomin\nperuuttamaan sanansa. Että harva lienee tämmöisten varoitusten johdosta\nperäytynyt, siitä on pääasiassa kiittäminen Kaarlo ja Emilie Bergbomia,\njoiden yhteiskunnallinen asema ja taiteellinen innostus kaikesta\nhuolimatta antoivat arvoa näille yrityksille ja loivat niihin hengen,\njoka tenhoisasti vaikutti nuorten mieliin.\n\nKun sitten \"Trubaduri\" oli annettu suurella menestyksellä, ja, mikä oli\npahinta, oli vetänyt \"yleisöäkin\" Arkadiaan,[66] silloin H. D. ei enää\nmalttanut mieltään vaan sepitti oikein yleväkantaisen kirjoituksen\n\"dilettantismista ja teatterista\". Siinä sekä Suomalaista seuraa että\nyleisöä aika lailla läksytettiin, edellistä näytäntöjen toimittamisesta\nja jälkimäistä siitä että se oli ollut niistä huvitettu, sillä \"nämä\nnäytännöt ovat suurimmassa määrässä antaneet sijaa hutiloimiselle\n('dilettantväsende') teatterin alalla, joka ajan pitkään saattaa\nturmella hyvänkin kauneusaistin\" (!). Siinä siis oikea syy\nruotsinmielisten vastahakoisuuteen suomalaisia näytäntöjä kohtaan, että\nne muka olivat vaarallisia kauneusaistille! Tämä mainio keksintö,\nesitetty samaan aikaan kun Ruotsalainen teatteri oli selittänyt\nolevansa estetty täyttämästä erästä lupausta antaa näytäntöjä\nViipurissa sentähden että sillä herra ja rouva Raan erottua ei ollut\nkelvollista ohjelmistoa, millä sopisi vierailuretkelle lähteä, tuotti\nsuomalaisen näyttämön ystäville pitkiksi ajoiksi aihetta nauruun ja\nvitseihin. -- Vastakohtana H. D:n esiintymistavalle on mainittava, että\nHufvudstadsbladet aivan toisin kohteli alkavaa suomalaista teatteria.\nSiinä kirjoitti näytännöistä, niinkuin olemme nähneet, Nervander, joka\nmitä ystävällisimmin arvosteli niitä -- ei liian kiittäväisesti, mutta\nmainiten mitä niissä oli ansiokasta ja tunnustaen niiden merkitystä\ntulevaisuuteen nähden sekä osallisten uhrautuvaista harrastusta. Lehden\nperustaja ja silloinen omistaja August Schauman, joka mielenkiinnosta\nja kunnioituksesta yritystä kohtaan, salli Nervanderin täysin vapaasti\nesittää mielipiteensä, ansaitsee tästä kiitollisen tunnustuksemme.\nSuomalaiselle teatterille oli tietysti suureksi eduksi, että sillä\nainakin toisessa pääkaupungin ruotsalaisessa lehdessä oli luotettava\nystävä.\n\nEi minään suomalaisen teatteriaatteen kehityshistorian jaksona vaan\nepisoodin tapaisena ilmiönä on vielä vuodelta 1870 lyhyesti kerrottava\nteatteriyrityksestä, joka sekin todistaa kuinka suomenkielisen\nnäyttämön ajanmukaisuus oli selvinnyt. Keväällä mainittuna vuonna ovela\nruotsalainen näyttelijä August F. Westermark nimittäin ilman pitemmittä\nmutkitta perusti \"Uuden oppilasteatterin\", jonka tarkoituksena oli\nnäytellä ei ainoastaan ruotsalaisia vaan suomalaisiakin kappaleita.\nJulkaisemalla ilmoituksen Åbo Underrättelser'issä (n:o 111).\nheinäkuulla Westermark lupasi ilmoittautuville oppilaille maksutonta\nopetusta ja etevimmille myös kuukausipalkkaa, ja todella hän saikin\n\"taidelaitoksensa\" syntymään. Muiden muassa liittyi siihen August\nÖhqvist[67] ja hän on suosijalleen Fredr. Cygnaeukselle eräässä\nkirjeessä Porista niin hyvin kuvannut tämän näyttämön laadun ja ensi\najat, ettei parempaa kertomusta ole tarpeen.\n\n\"Olisin lupaukseni mukaan kirjoittanut K. Herra Valtioneuvokselle jo\nTurusta, jolleivät suomalaisen oppilasteatterimme asiat olisi\nnäyttäneet niin pimeiltä ja toivottomilta, että joka hetki aioin\npersoonallisesti K. Herra Valtioneuvokselle esittää teatterikoulumme\nvastukset ja onnettomuudet. Turun sanomalehdet osottivat kaikkea\nmahdollista hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta meidän\ntaiteellisille kokeillemme, mutta yleisö oli sitä kylmempi ja\nvälinpitämättömämpi, ja herra Westermark sai näytellä tyhjille seinille\nsekä kärsiä paljon murheita ja ikävyyksiä, kun tulot illasta tuskin\nriittivät menoihin; useimmiten ei sitäkään! Lopulta hän sai kuitenkin\nenemmän väkeä ja kaksi viimeistä näytäntöä sai hyvän huoneen, ja sitten\nhän sai lainata rahoja matkakustannuksiin, niin että nyt olemme\npäässeet Poriin, Jumalan kiitos, ja nyt uskon meidän voittaneen\npahimmat vaikeudet, ja toivomme kaikki että, koska Porin yleisö näyttää\nenemmän suosivan meitä, me menemme valoisampaa tulevaisuutta kohti.\nVähän ajan perästä saanen kertoa Herra Valtioneuvokselle näytäntöjemme\ntuloksista täällä.\"\n\n\"Suomalaisessa oppilasteatterissamme on nykyään seuraavat henkilöt:\nherrat Renholm, Aspegrén, Himberg sekä allekirjoittanut ja neidit\nWelén, Gullsten, Sarén ja Wickström, kaikki suomalaisia, paitse neiti\nLouise Welén, joka on tukholmalainen, suurilla näyttelijälahjoilla\nvarustettu. Suomenkieltä osaa ainoastaan kaksi, paitse minua,\nneiti Gullsten ja herra Himberg, joilla molemmilla, varsinkin\nviimemainitulla, on hyvä lauluääni. Meidän ohjelmistomme on varsin\nrikas, ja siihen kuuluu: (12 nimeltä mainittua ruotsalaista kappaletta\nsekä suomenkieliset) Kalatyttö, Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Kukka\nkultain kuusistossa.\"\n\nNäin Westermarkin teatteri kuleksivien näyttelijäseurojen tapaan alkoi\ntoimensa muutellen toisesta maaseutukaupungista toiseen. Kevätpuolella\n1872 seura esiintyi Helsingissäkin ja saamme sentähden ajan tullen\nvielä mainita jotakin tästä yrityksestä.\n\n\n\n\nV. Kaarlo Bergbom ulkomailla 1871.\n\n\nMitä virkeämpi suomalainen teatterielämä oli ollut 1870, sitä\nhiljaisempi se oli 1871 -- jopa olisi saattanut luulla, että kaikki\noli jälleen vajonnut entiseen toivottomaan horrostilaan. Niin ei\nkuitenkaan ollut laita, vaan johtui hiljaisuus siitä, että edellisen\nvuoden näyttämöllisen toimen päähenkilöt oleskelivat oppi- ja\nvirkistysmatkoilla ulkomailla. Rouva Raa lähti, niinkuin ennen on\nkerrottu, jo vanhan vuoden lopulla Wieniin, ja tammikuun lopulla\nlähtivät myöskin Kaarlo Bergbom ja, vähän myöhemmin, Ida Basilier.\nIlman että kukaan saattoi sitä selvästi aavistaa, oli täten syntynyt\nväliaika teatteripuuhissa viimeinen odotuksentaival. Seuraavan\n\"säsongin\" harrastukset ja tapahtumat olivat kuin olivatkin päättyvät\nSuomalaisen teatterin perustamiseen.\n\nTässä teatterin esihistorian lähinnä viimeisessä luvussa aiomme seurata\nBergbomia hänen ulkomaanmatkallaan. Siihen on kaksikin aihetta.\nToiseksi on tämä matka tärkeä jakso hänen elämäkerrassaan, toiseksi me\nsiten saamme nähdä hänen täydentävän tietonsa ja kokemuksensa tulevaa\ntehtäväänsä varten teatterinjohtajana. Totta kyllä hän lähti ulkomaille\nei ainoastaan perehtyäkseen teatteri- ja muuhun taide-elämään vaan\nmyöskin, jopa pääasiassakin, tieteellisiä tutkimuksia varten; mutta\nniissä kirjeissä, joihin kertomuksemme nojaa, kohtaa meitä enimmäkseen\nvain tiedot, jotka ovat yhteydessä edellisen tarkoitusperän kanssa. Ja\nitse asiassa oli matkan tulos lankeava taiteen eikä tieteen hyväksi.\nSamoin kuin ennen toivo tulla suomalaiseksi runoilijaksi, oli Bergbomin\najatus että hänen oli astuminen tiedemiehen uraa näyttäytyvä\nharhaluuloksi. Ettei syy tälläkään kertaa ollut halun taikka kyvyn\npuutteessa, on seuraavasta ilmenevä.\n\nSekä Bergbom että Ida Basilier olivat vielä saapuvilla Suomalaisen\nseuran ensimäisessä kuukausikokouksessa uutena vuonna, Z.\nTopeliuksen syntymäpäivänä tammik. 14. Laulajatar esitti siinä arian\n\"Noita-ampujasta\", Klaran laulun \"Egmontista\" ja Achtén kanssa duetton\n\"Trubadurista\". Niinikään olivat molemmat läsnä sanomalehdistön\nsatavuotisjuhlassa 16 p. tammik., jossa J.V. Snellman kehotettuaan Ida\nBasilieria laulamaan talutti hänet lavalle ja lausui kirjailijoille\ntapahtuvan onnen saada juhlassaan kuulla kauniimpia säveleitä mitä\nisänmaalla oli tarjottavana.[68]\n\nOhimennen mainittakoon, että Suomalainen seura edelleen kuukausittain\ntoimitti iltamiaan, joissa esitettiin kirjallista ja soitannollista\nhyvää, mutta ei mitään draamallista. Sentähden ei liene tarpeen\nlähemmin puhua seuran elämästä tällä kevätkaudella, vaikka se ei\nsuinkaan ollut yhdentekevä teatteriinkaan nähden. Pitihän se\nvastaiseksi koossa sen piirin, jonka avustus ja harrastus oli ollut\nvälttämätön ehto entisille näytännöille ja tulevaisuudessa oli tukeva\nteatterin ensi askeleita. Iltamista oli vuosikokous, joka pääsiäisten\nvuoksi sekä pitkällisten valmistusten tähden lykkääntyi 19:een p.\nhuhtik., muita merkillisempi. Siinä esitettiin Faltinin johdolla suuri\nmieltäkiinnittävä sävelteos, nimittäin Andreas Rombergin säveltämä\nSchillerin \"Laulu kellosta\", joka käsittää pitkän sarjan osaksi varsin\nkauniita soolo- ja köörilauluja. Tämä oli suurenmoisin, puhtaasti\nsoitannollinen, yritys, mitä ylipäätään seurassa toimeenpantiin, ja\nonnistui se oivallisesti.\n\nTammikuun viimeisellä viikolla tapaamme Bergbomin Pietarissa. Siihen\naikaan täytyi vielä yliopistoon kuuluvien pyytää lupa ulkomaille\nmatkustamiseen itse kanslerilta, ja kun Bergbom ei kotona ollessaan\nollut hankkinut itselleen semmoista lupaa ja passia, oli hänen pakko\ntäällä odottaa toista viikkoa ennen kuin kaikki oli selvillä. Hukkaan\ntämä odotusaika ei kumminkaan mennyt, sillä Eremitashin taidekokoelmat\nja suurkaupungin oopperanäytännöt tarjosivat hänelle paljon uutta ja\nmieltäkiinnittävää, vaikka hän, niinkuin kirjeistä näkyy, kerran\nennenkin oli käynyt Pietarissa.[69] Asunto hänellä oli vanhan toverin\nja ystävän August Hagmanin luona, joka, 1868 muutettuaan Pietariin, oli\nsiellä toiminut P. Marian seurakunnan koulujen inspehtorina, sekä\nopettajana ja vihdoin 1870 perustanut sanomalehden Pietarin Sanomat.\nSuomenmielinen henki, jota Hagman koetti levittää, oli kuitenkin\ntuottanut hänelle voimakkaita vastustajia (joskaan ei venäläisten\nkesken). Bergbom surkutteli sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi\njättää toimialansa Pietarissa, joka tositeossa oli suurin suomalainen\nkaupunki, siellä kun asui 20,000 suomalaista.\n\nVarhaisin, matkalta säilynyt kirje on osoitettu (27/1) Florellille.\nSiinä Bergbom vielä muistelee sanomalehdistön juhlaa. \"Sinua kaivattiin\npiirissämme, olisit varmaan tuntenut itsesi onnelliseksi, sillä en\nmonestikaan ole ollut juhlassa, jossa tunnelma olisi ollut parempi ja\nlämpimämpi. -- Snellmanin puheen olet kai lukenut; Basilierin laulu on\nharvoin helkkynyt niin raittiisti ja vilkkaasti kuin silloin.\" -- --\n\"Matkani Helsingistä Pietariin meni erittäin hyvin, vaikka ajoin\nkolmannessa luokassa. Siellä on riittävän mukavaa, ja sitten kun vaunut\nlämmitetään, ei ole palelemisen pelkoa.\" Tämän jälkeen kirjoittaja\nkertoo näkemistään oopperoista:\n\n\"Päähuvitukseni on ollut [italialainen] ooppera, joka todella on\nerinomainen. Olen ollut siellä kolme kertaa: 'Martha', 'Othello' ja\n'Hugenotit'. Iloiset, kodikkaat sävelmät Marthassa viehättivät minua\nerittäin tällä kertaa, sillä kaikki meni reippaasti ja eloisasti.\nVolpini (Martha) on kaunis, hyvin iloinen, siro, miellyttävä\nlaulajatar, mutta ei mikään suuruus, joksi pietarilaiset tahtovat\nhäntä. Hänen laulussaan on tahti ja harmonia, joka vaikuttaa hyvin,\nmutta luovaa kipinää hänessä ei ole. Pidin hänestä paljon, kumminkaan\nmitenkään asettamatta häntä ensi riviin, 'Kesän viime ruusun' hän\nlauloi keskinkertaisesti, eikä läheskään niin hienosti kuin Perelli,\njonka ennen olen kuullut siinä roolissa. Barbara Marchisiolla (Nancy)\non ihana, syvä, suuri altti-ääni. Millainen hän on laulajattarena, sitä\nen voi sanoa, sillä siksi on osa liian mitätön ja sopimaton hänen\nkokonaan traagilliselle luonteelleen. Everardi (Plumkett) oli\noivallinen niinkuin aina, mutta Corsi (Lyonel) valitettavasti ei mikään\nCalzolari, vaikka muutoin kunnioitettava laulaja. Mikä 'Marthassa'\nerikoisesti tyydytti minua, oli se, että tempot toisessa näytöksessä\notettiin aivan niinkuin meidän sitä esitellessämme, eikä niinkuin\nruotsalaisten esiintyessä kesällä.\"\n\n\"'Othellossa' sain kuulla Pattin. Olin maksanut yhden ruplan\nparatiisipiletistä, joka muuten maksaa 25 kop. Kuumuus oli melkein\nsietämätön. Päätäni pyörrytti kauheasti -- onneksi istuin taaimmaisella\npenkillä. Kaasuvalokin häiritsi minua. Ja kuitenkin ahmin korvillani\nsuloisia, lempeitä, kellonheleitä säveleitä. Kyllä hänen äänensä\nkuitenkin on ihmeellinen -- varsinkin keskiäänet, eikö sinustakin? Ja\nkaikki on niin kevyttä, vapaata ja helmeilevää niinkuin säveleet\nolisivat vesipisaroita, jotka juosta lirisevät vuorenrinnettä alas.\nMonginikin (Othello) on aika etevä laulaja. Täysin uudenaikainen ääni,\nvoimakas, Verdin kylläinen, väräjävä. Hänenkin esityksessään oli paljo\nmoitittavaa, se oli epätarkkaa, joskus liioiteltua, joskus\njokapäiväistä, mutta sittenkin oli siinä hehku ja brio, joka\nehdottomasti veti mukaansa ja sai kuulijan antamaan anteeksi silloin\ntällöin epäpuhtaan äännännän. 'Hugenoteissakin' olin ihastunut häneen,\nvaikka sekä virheet että ansiot siinä esiintyivät räikeämmin. Hänen\nesityksensä neljännessä näytöksessä oli loistava. Hänen näyttelemisensä\non hänen laulunsa tapaista, mutta niinkuin italialaisilla yleensä\nlaulua ala-arvoisempi. Siinä kohden on laita italialaisessa oopperassa\njotenkin sama kuin viimein käydessäni täällä, s.o. näytteleminen on\nkeskinkertaista ja yhteisnäyttöä ei ole ollenkaan. Tämä häiritsi\nvarsinkin 'Hugenoteissa', joka kuitenkin tuotti minulle yhden\nnautintorikkaimpia iltoja elämässäni: Volpini (Margareta), Perelli\n(Urbain), Steller (suuri loistava ulkomuoto ja ääni, mutta jäykkä --\nNevers), Bagagiolo (Marcel) kaikki kolme hyviä! Valentinena ei\nesiintynyt Sass, niinkuin olin odottanut, vaan Carlotta Marchisio.\nPietarissa näytellään ooppera niin että Valentine esiintyy vasta\ntoisessa näytöksessä kuningattaren suuren arian jälkeen. Volpini,\nkauniina ja sirona kuin ainakin, niiasi par'aikaa ja kiitti\napploodeista, kun astuu sisään -- rouva Agardh 'Naurettavissa\nkohtauksissa'. Käynti, liikunnot, puku, ulkonäkö -- erehdyttävän\nyhdenlaatuiset. Odotin vain että hän contra-e'llä alkaisi 'Lottaa',\nsilloin olisi kuvittelu ollut täydellinen. Mutta kolmannen näytöksen\njälkeen olin kääntynyt ja neljännen jälkeen ihastunut. Hänessä ei ollut\nainoastaan tuota italialaista kirkuma-intohimoa, vaan todella sielu,\njoka vapisi kirkunnassa, ja sentähden tämä ei myöskään koskaan tullut\nrumaksi. Hän lauloi niin lämpimästi ja ilmehikkäästi, että usein tunsin\nsydämeni kuumenevan. Muutoin ei tyttöparassa ole mitään viettelevää.\nHänen äänensä ei ole läheskään niin loistava kuin hänen sisarensa,\nBarbaran, ja hänen näyttelemistänsä ei kannata arvostellakaan. Hänen\npää- ja lähes ainoa liikuntonsa oli hakea kirppuja rinnan alta ja\nsitten sirottaa saaliinsa kaikille neljälle ilmansuunnalle. Mutta\nsittenkin on Carlotta Marchision Valentine oleva yksi kauniimpia ja\nrakkaimpia teatterimuistojani. Hänellä oli tuota omituista\ntraagillista, joka vaikuttaa minuun epäsuotuisissakin olosuhteissa.\nMuutoin hänen laulunsa ei ole epätarkka kuin Monginin vaan oivallisesti\nkoulutettu. Tänään menen venäläiseen oopperaan kuullakseni 'Faustin',\nLevitzkaja Gretcheninä ja Lavroffskaja Siebelinä. Sitä paitse olen\nollut baletissa ja nähnyt Granzou'n, joka todella on verraton lumoavaan\nsulouteen ja viehkeyteen nähden, sekä ranskalaisessa teatterissa (Le\nroman d'un jeune homme pauvre). Worms mestarillinen ja Stella Colas\nmieltäkiinnittävä, vaikka maneerimainen, mutta yhteisnäyttöä olen ennen\nnähnyt parempaa.\"\n\nEnsimäisestä kirjeestä Berlinistä Emille sisarelle otamme muutamia\nlisäpiirteitä. Käynti venäläisessä oopperassa virkisti Bergbomin\ntoiveita suomalaiseen teatteriin nähden. Levitzkajalle oli taputettu\nhurjasti ja hänet oli huudettu esiin noin 12 kertaa, mutta sekä äänensä\nettä laulutapansa eivät suinkaan olleet Basilierin vertaisia, ja\nmuutkin laulajat olivat \"semmoisia, jommoisia meillä ei ollenkaan olisi\nvaikea saada\". -- Seuraavana päivänä Bergbom oli rautatiellä\nvastaanottamassa Ida Basilieria, joka kreivinna Adlerbergin\nkehoituksesta oli viipynyt Helsingissä laulaakseen kreivinnan\ntoimeenpanemissa arpajaishuveissa 24 p. tammikuuta.[70] Siitä hyvästä\noli ylhäinen rouva suositellut laulajatarta kälylleen Pietarissa,\neräälle toiselle kreivinna Adlerbergille, joka oli pääkaupungin\njohtavia naishenkilöltä ja itse etevä laulajatar. Yhdessä neiti\nBasilierin kanssa Bergbom vielä kuuli oopperat \"Ballo in Maschera\" ja\n\"Lucrezia Borgia\". Pattista Bergbom puhuu sisarelleenkin ihastuksella.\nHän kiittää hänen teeskentelemättömyyttään, mutta \"tuo erinomainen,\nsydämen sisimmästä lähtenyt innostus, joka traagillisella\nlumousvoimalla vapisuttaa rintaamme, puuttui ainakin hänen\nDesdemonaltaan, mutta eihän se kuulu hänen alaansa ja miksi silloin\nvaatiakaan sitä.\" -- Ida Basilierista mainitaan vielä, että hän sai\nkauniin tervehdyksen Pietarin sanomissa, ja että suomalaiset miettivät,\nkuinka saada hänet laulamaan klubissaan. Kreivinna Adlerbergin\nvälityksellä hän ehkä voisi saada engagementin Varsovassa, \"ellei hän\ntule Helsinkiin suomalaiseen oopperaan\". -- \"Uskon varmaan, että voimme\nhäneen luottaa; hän puhui sinusta ystävyydellä ja kunnioituksella, joka\nei ollut teeskenneltyä. -- Hän sanoi sinun vaikutuksesi häneen olevan\nniin suuren, että joka asiassa hänen ensimäisiä ajatuksiaan on, 'mitä\nsanoisi siitä Emilie Bergbom?' Minä puolestani sanoin, että en moneen\nvuoteen ollut nähnyt sinua niin mieltyneenä kehenkään vieraaseen kuin\nhäneen, mikä näytti suuresti miellyttävän häntä.\" -- Ida Basilier\njäi kevätkaudeksi Pietariin, jossa hän jatkoi opintojaan rouva\nNissen-Salomanin johdolla sekä myöskin lauloi kreivinna Adlerbergin\nedessä. Kreivinna, joka itse oli saanut opetusta Bosiolta ja Garcialta,\noli näet ihastuneena laulajattaren ääneen tarjoutunut hänelle\nopettajattareksi.\n\nHelmikuun 2 p. Bergbom oli valmis lähtemään. Lämpömittari osoitti -27°\nja asemalla hän sai kuulla, ettei toisenkaan luokan vaunuja lämmitetty.\nHagman kehoitti häntä jäämään ja odottamaan lauhkeampaa säätä, mutta\n\"lujamielisenä otin rohkeasti kolmannen luokan piletin Eydtkueneniin\nasti, josta voisin matkustaa toisessa luokassa, jos pakkanen tuntuisi\nsietämättömältä. Se maksoi 10 ruplaa. Mutta kyllä minä sen matkan\nmuistan. Kun tultiin asemille, vapisin niin että tuskin jaksoin kaataa\nkurkkuuni kahvia tai teevettä. Minulla oli neljä toveria Pietarista:\nkaksi kauppamatkustajaa, nuori saksalainen kotiopettajatar Moskovasta\nja vanha rouva karmosiinivärisessä kapotissa ja puuhkiossaan pullo\nvarsin arveluttavaa laatua.\" Ainoastaan Bergbom ja toinen\nkauppamatkustaja kestivät rajalle saakka, ja Eydtkuenenissa Bergbom\nniin virkistyi, että hän yhä jatkoi matkaansa kolmannessa luokassa.\n\n\"Enkä tuota kauppaa katunut\", jatkaa hän kertomustaan, \"vaunu täyttyi\nvähitellen saksalaisilla Landwehr-sotilailla, joiden puheet ja\nkertomukset sodasta olivat niin eläviä, niin olosuhteita valaisevia,\nettä harvoin olen ollut viehättävämmässä seurassa. Suurin osa heistä\noli haavoittuneita, yksi oli menettänyt sormensa Gravelotten\ntappelussa, toinen silmänsä Belfortin edustalla, kolmas joutunut\nrammaksi Sedanissa. Yksi oli käynyt hautaamassa vaimonsa. 'Tautiko\nhänet tappoi?' kysyin minä. 'Ei, hän kuoli surusta ja kurjuudesta',\nvastasi hän hiljaa. Kaikki olivat täynnä rohkeutta, mutta toivoivat ja\nhalusivat kovasti rauhaa. Olen tuskin nimeksikään huomannut tuota\nsuurisuista röyhkeyttä, jonka luulin olevan täydessä kukoistuksessa ja\njoka saksalaisissa sanomalehdissä niin loukkaa meitä. Eräs sotamies\n(nassaulainen talonpoika) selitti kyllä, että Saksanmaa voi vielä\nasettaa kaksi vertaa enemmän sotamiehiä, jos tarvitaan, mutta sen hän\nsanoi paremmin innostuksesta kuin ylpeydestä.\" --\n\nMatkalla sattui Bergbomille se onnettomuus, että hänen vasen kätensä\njoutui väliin, kun vaunun ovi suljettiin. Käsi paisui kohta\nliikkumattomaksi, ja ensimäisinä päivinä se tuotti hänelle semmoisia\ntuskia, että hän, vaikka oikea käsi oli terve, vaivoin sai\nkirjoitetuksi sen kirjeen (7/2), josta nämä tiedot on otettu.\n\nKun käsi oli alkanut parantua, Bergbom vuokrasi itselleen asunnon\nFriedrichstrassen varrella (n:o 3, kolm. kerros), ja sieltä hän lähetti\nsisarelleen toisen kirjeensä (19/2), jossa hän esittää Berlinin\nensimäiset vaikutelmat.\n\nSuuresti Bergbom, joka kotona aina oli ollut uskotun sisarus- ja\nystäväpiirin ympäröimänä, kaipasi omaisiaan. Kun hänellä ei ollut\nketään, johon olisi voinut luottamuksella liittyä, yksinäisyyden tunto\nhäntä painosti. Hän oli huomannut, sanoo hän, olevansa vielä\npiintyneempi \"kotikissa\" kuin -- ukko Benin[71] mukaan -- Heurlin.\nTietysti tähän vaikutti, vaikka Bergbom ei suorastaan sitä sanokaan,\nkipeä käsi, joka teki että hän kauan oli avun tarpeessa. Humoristisesti\nhän kertoo, kuinka vaikea hänen oli pukea kaulus ja mansetit päälleen\nja lisää sitten -- \"niin, rakas Emilie, vääntele nyt käsiäsi niin paljo\nkuin tahansa ja valittele 'että noista lapsista on ainoastaan surua',\nniin on kaikki kumminkin niin tapahtunut enkä minä ole sille mitään\nvoinut\". -- Hänen palvelijattarensa, jonka saksa ei kaukaakaan\nmuistuttanut Goethen kieltä, joka puhutellessaan Bergbomia vuorotellen\nkäytti kolmea, neljää toisintoa hänen nimestään, oli kuitenkin\nsääliväinen kipeää kättä kohtaan ja ehdotti tavan takaa yhä uuden\nhevoskeinon vamman parantamiseksi. Mutta yksinäisyydestä ja kaikesta\nmuusta huolimatta Bergbom sanoo viihtyvänsä melko hyvin: \"täällä on\nniin äärettömän paljo nähtävää, kuultavaa, opittavaa ja nautittavaa --\nelämä esittäytyy täällä katsojalle niin verrattoman suurenmoisemmissa\nkuvissa kuin siellä kotona, että todella tuntuu virkistävältä antaa\ntuulen viedä pikkukaupungin tomu päältään.\"\n\nHarjoitellakseen saksankielen puhumista, Bergbom oli alkanut ottaa\npuhetuntia erään nuoren lakimiehen, tri Gottsteinin luona. Tämä oli\nälykäs ja rakastettava ja kykeni antamaan oppilaalleen yleiskatsauksia\nSaksan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, jossa paljo oli\nBergbomille hämärää, syystä kun kaikki sodan tähden oli joutunut\nkäymistilaan. Sitä paitse Gottstein Berlinissä syntyneenä ja kasvaneena\ntiesi yllin kyllin jutella pääkaupungin kirjallisista, valtiollisista\nja taiteellisista merkkihenkilöistä, niin elävistä kuin vainajista.\nKaunokirjallisuuden tuntemuksessa oli Bergbom etevämpi, eikä hän siis\nsillä alalla tarvinnutkaan opastusta. Gottstein oli myöskin ottanut\nsaattaakseen Bergbomin preussilaisen edustajakunnan istuntoihin.\nValtioelämän painopiste oli kyllä nykyään Versaillesin pääkortteerissa,\nmutta opettavaista oli kuulla Laskerin, Dunckerin, Virchowin y.m.\npuhuvan, vaikkapa toisarvoisistakin aineista. Mieltäkiinnittävän\ntuttavuuden Bergbom oli tehnyt näyttelijässä, nimeltä (Emmerich)\nRobert, joka oli Berlinin teatterin[72] ensimäinen Heldenliebhaber ja\netevin sen nuoremmista jäsenistä. Oltuaan Berlinissä ainoastaan kaksi\nvuotta oli hän jo kohonnut yleisön suosikiksi ja kannatti klassillista\nohjelmistoa, erikoisesti Schilleriä.\n\n\"Minua hän on viehättänyt\", sanoo Bergbom, \"enemmän kuin kukaan muu\nnäyttelijä täällä (paitse luonnollisesti semmoista suuruutta kuin\nDöring) enkä tiedä kuinka voitaisiin näytellä Don Carlosta, Mortimeria\n'Maria Stuartissa' ja Melchthalia 'Wilhelm Tellissä' ihastuttavammalla\nhehkulla ja ideaalisemmalla lennolla. Hänen tulevaisuutensa on\nkieltämättä niin lupaava kuin 23-vuotias näyttelijä voi pyytää.\nPersoonallisesti hän on ystävällinen, vaatimaton, rakastettava ja\nlapsellinen. Tapasin hänet sattumalta muutamassa ravintolassa samana\niltana, jolloin olin nähnyt hänet Don Carloksena, enkä voinut olla\npuhuttelematta häntä ja kiittämättä häntä siitä nautinnosta, jonka hän\noli tuottanut minulle. Me puhelimme sitten kauas yön selkään, ja sen\njälkeen olen pari kertaa tavannut hänet samassa paikassa. Hän on\npyytänyt saada käydä luonani (ja minä tietysti hänen luonaan), sitten\nkun hänen aikansa tulee vapaammaksi. Prinssi Georg (kirjallinen\ndilettanti kuninkaallisessa perheessä -- kenties olet kuullut hänen\n'Fedrastaan') on näet kirjoittanut erään tragedian, 'Cleopatran', joka\nhovin ja suljetun piirin edessä on näyteltävä tämän viikon lopulla.\nRobertilla on siinä miehinen päärooli, ja kun hän sitä paitse näyttelee\nSchauspielhausissa, täytyy hänen luopua kaikista vieraissakäynneistä\nsiksi kun prinssin tragedia on laskettu teloiltaan. Hänellä on\njotakuinkin tietoja Suomesta ja suomalaisista oloista, sillä\nZürichissä, jossa hän on aloittanut teatteriuransa, hän on asunut\nsamassa pensionissa kuin suomalaiset insinöörimme (Frosterus, Gummerus,\nStenberg y.m.) ja ollut läheinen tuttu heidän kanssaan.\"\n\nKirjastossa Bergbom jo oli työskennellyt muutamia päiviä, vaikka hän ei\nvielä ollut täysin kotiutunut. Erittäin kohteliaita oli siellä oltu,\nniinkuin muissakin julkisissa paikoissa. \"Aivan toisin kuin\nHelsingissä, jossa kerran maailmassa en saanut Heinen teoksia, 'sillä\nkalliimpia tuotteita ei anneta tuntemattomille'.\"\n\nIlmoituksissa tavallinen kerskaus: \"Berlin wird\nWeltstadt\", samanniminen ilveilys (Posse) Wallnerteatterissa sekä\nmatka-käsikirjojen käyttämä Berlinin mainesana \"Euroopan kolmas\nkaupunki\" antoivat Bergbomille aihetta verrata Berliniä ja Pietaria\ntoisiinsa. Suurisuuntaisuuteen ja loistoon nähden hänestä jälkimäinen\noli voitolla. Nevskin prospekti oli mahtavampi kuin \"Unter den Linden\",\nja ulkonainen ylellisyys ajopeleissä ja puvuissa niinikään paljoa\nsuurempi Pietarissa, jota paitse luonto on Nevan virrassa antanut sille\nmyötäjäiset, jotka tekevät sen useimpia muita kaupunkeja rikkaammaksi.\nMutta Berlinillä oli kuitenkin älykkäisyyden leima, joka herätti\nkunnioitusta. Kuninkaallinen linna teki verrattomasti syvemmän\nvaikutuksen kuin ylellisesti loistokas Eremitashi, ja kun Nikolain\ntaikka Barclay de Tollyn muistopatsaat korkeintaan taiteellisen\ntekotapansa kautta kiinnittivät mieltä, oli mahdoton olla\nvälinpitämätön Ranchin Friedrich-muistomerkin edessä, sillä pronssista\npuhui sama aate, sama henki, joka on elähyttänyt mallin ja taiteilijan\n-- Preussin aate. Oli kyllä usein arveltu, että kaikki tunnettujen ja\ntuntemattomien kenraalien pystykuvat olivat tyhjää, teeskenneltyä\nkoreilua, mutta viimeisen vuoden tapaukset todistivat Preussin olleen\noikeassa kunnioittaessaan suuria sotilaitaan, sillä niissä oli\nkuitenkin elänyt se kallionluja velvollisuudentunto, joka oli asettanut\nhenkisesti vähimmän lahjakkaan saksalaisia heimoja kansakunnan\netupäähän. Bergbom myöntää että kaikki se, joka ulkonaisesti\nihannoitsee elämän ja antaa sille värikkään leiman, oli huonosti\nviihtynyt tässä ilmassa, mutta olihan Saksalla ollut riittävästi\nsemmoistakin Weimarissa ja Münchenissä; Berlinissä se oli oppinut, että\nsillä oli muutakin tehtävää kuin \"näytellä Hamletin osaa kansakuntain\njoukossa maailmannäyttämöllä\".\n\nEdelleen Bergbom vertaa Eremitashin taidekokoelmia Berlinin museoon.\nEdellinen voittaa loistoisuudellaan ja kenties osaksi taideteostensa\narvollakin -- Eremitashissa kun usein tapaa kymmenittäin tauluja\nmestareilta, joilta Berlinissä oli joku ainoa. Mutta kumminkin hengitti\nBerlinin museossa kokonaan toista ilmaa. Taideteosten järjestelyä ei\nollut määrännyt mukavuus taikka loistonpyynti, vaan melkein\nuskonnollinen kunnioitus taidetta kohtaan, sen voimaa ja merkitystä\nkohtaan elämässä. Kaikkialla näyttäytyi punainen lanka, joka\nsymbolisesti ilmaisi taiteen yhteyden ihmiselämän ja historian\nsuurimpien kysymysten kanssa, kaikkialla ilmaantui kunnioitus ja ihailu\nälykkäisyyden ja hengen voimaa kohtaan, ulkonaisen voiman vastakohtana.\n\nLuvaten vast'edes puhua laajemmin sekä museosta (joka kuitenkin näyttää\njääneen tekemättä) että teatterista, Bergbom tästä jälkimäisestä\nkirjoitti seuraavaa:\n\n\"Että siihen [teatteriin] nähden en ole hukannut aikaani, voit arvata\nsiitä mitä olen nähnyt: Schauspielhausissa: 'Don Carloksen', 'Wilhelm\nTellin' (unohtumaton ilta), 'Maria Stuartin' (keskinkertainen) sekä\nSpielhagenin erittäin herttaisen 'kyläkertomuksen' 'Hans und Grete'\n(sopisi hyvin suomalaisen teatterin ohjelmistoon). Oopperassa olen\nnähnyt: 'Don Juanin' (mallikelpoisesti, Lucca Zerlinana), 'Jessondan'\n(myöskin oivallisesti näytelty), 'Mustan Dominon' (Lucca) ja 'Sevillan\nparturin' (jotenkin heikosti esitetty). 'Parturin' ja 'Mustan Dominon'\njälkeen seurasi kaksi balettia: isänmaallinen '70:nes syntymäpäivä' ja\nkoomillinen 'Robert und Bertrand'. Molemmat kerrat kun olen kuullut\nLuccan, on minulla ollut ilo seisoa jonossa 2,5 tuntia klo 8:sta\naamulla, ja kun vihdoin pääsin luukulle, oli minun tyytyminen\nkalliisiin ja huonoihin piletteihin. Lucca on näet vasta näinä\nviikkoina esiintynyt lapsivuoteensa ja sitä seuraavan kuumeen jälkeen.\nHäntä ei nyt ole kuultu puoleen vuoteen, ja sentähden on ihme, jos saa\npiletin. Jollei ole halua liassa ja sateessa odottaa jonossa, joka\ntavallisesti ulottuu kadulle noin helsinkiläisen kortteerin pituudelta,\nniin ei ole muuta neuvoa kuin ostaa pilettijuutalaisilta, jotka\nvaatimattomasti ottavat noin 5 tai 6 Thaleria permantopiletistä. Siten\nolen saanut kuulla Luccan, Mallingerin ja Betzin, mutta Berlinin\nmolemmat ensi tenorit Wachtel ja Niemann ovat vierailumatkoilla ja\npalaavat vasta kolmen, neljän viikon päästä. Olen kyllä kuullut neljä\ntai viisi n.s. ensi tenoria, mutta toinen on ollut toista\nkeskinkertaisempi. Ei yksikään ole ollut edes Arnoldsonin vertainen.\"\n\nNe kuukaudet, joiksi Bergbom oli sattunut tulemaan Berliniin, olivat\nvaltiollisesti mitä merkillisimpiä Saksan historiassa, ja hänellä oli\nonni nähdä vastasyntyneen \"maailmankaupungin\" semmoisina hetkinä,\njolloin kansanhenki vastustamattomasti näyttäytyi innoissaan.\n\n\"Spree-Athen\", Bergbom sanoo kirjeessä Uudelle Suomettarelle 8 p:ltä\nmaaliskuuta (johon esityksemme tässä nojaa, syystä kun yksi kirje\nEmilie sisarelle näiltä päiviltä on kadonnut), \"'Spree-Athen' ei ole\nniitä kaupunkeja, jotka helposti kiihtyvät innostukseen. Jo luonto on\nmarkilaisen hiekan ja tasaisuuden kautta antanut kansalle jonkinlaisen\nflegmaatillisen kuivuuden, ja tuo humanistain, hegelianein ja\nJung-Deutschlandin kouluja käynyt Berlin on tähän kansallisavuun\nlisännyt ivailevan kylmyyden vivahduksen, jonka korkein ihanne ja\nedustaja Kladderadatsch on. Sentähden kun sanoma Parisin antaumisesta\ntuli, otettiin se vastaan suosiollisella hymyllä, ihan kuin se olisi\nollut mitä luonnollisinta juttua maailmassa; myöskin uusi keisarinarvo\nsynnytti enemmän huonoja sukkeluuksia kuin innostusta ja ylpeyttä.\nToista oli kun maanantaina 27 p. helmik. sanomalehtipojat aamulla\njuoksivat pitkin katuja huutaen 'Friedensnachrichten' noiden\ntavallisten 'Siegesnachrichtenien' sijasta, silloin ihmiset niinkuin\ntenhosauvalla koottuina yht'äkkiä täyttivät kadut ja torit.\"\n\nJa hän kertoo edelleen, kuinka ihmisvirrat suuntausivat kuninkaallisen\nlinnan edustalle, jonka balkongille keisarinna-kuningatar ylhäisine\nperheineen astui esiin ja luki puolisonsa lähettämän sähkösanoman\nrauhanehdoista. Elsassin ja Lothringenin voittoa tervehdittiin\nriemuhuudoilla, mutta Belfortin luovuttaminen synnytti epävirallista\nmurinaa, joka kuitenkin vaihtui melkein lapselliseen iloon, kun\nkuultiin kansallista ylpeyttä hivelevä tieto että saksalainen armeija\noli marssiva sisään Parisiin. Siinä tilaisuudessa \"näin ensi kerran\nkeisarinna-kuningattaren. Hänen kasvonsa olivat jotenkin jokapäiväiset,\nmutta koko hänen olennossaan ilmestyi selvä tunto hänen korkeasta\nasemastaan. Huhu kertoo hänen sanoneen: 'yksi päivä keisarinnana on\nollut parempi kuin kymmenen vuotta kuningattarena'\". Mielten kiihko\nnousi seuraavina päivinä yhä korkeammalle, kun tieto tuli että\nBordeaux'in kansalliskokous oli hyväksynyt rauhanehdot ja että rauha\nsiis oli varma. Liputetussa kaupungissa alkoi nyt voittojuhlien\nvietto, joka saavutti huippunsa perjantaina mitä loistavimmassa\nriemuvalaistuksessa. Bergbom vetäytyy kuitenkin sen seikkaperäisestä\nkuvaamisesta ja neuvoo lainaamaan samanaiheisen kuvaelman -- Finlands\nAllmänna Tidningarista(!) Sitä vastoin hän lähemmin puhuu teattereista:\n\n\"Oopperassa annettiin juhlanäytäntönä Mozartin 'Don Juan'. Eipä olisi\nvoitu valita paremmin, sillä tuo ihana teos on mitä suurimpia voittoja\nmitä Saksalainen on maailmassa saavuttanut, ja sillä on todella\nvoitettu enemmän kuin Sedanin ja Metzin voitoilla. Aluksi näyteltiin\neräs sangen typerä kuvaelma tuota sokerileivoslaatua, jolla meitäkin on\nusein ravittu teatterissamme. Hirmuinen joukko mamseleja baletista,\njoista yksi oli olevinaan 'Rauha', toinen 'Sota', kolmas 'Germania'\nj.n.e., toinen toistaan kauniimpi ja -- tyhmempi. Sitä vastoin\nannettiin 'Don Juan' niin mainion taiteellisesti, etten vielä\nBerlinissä enkä muuallakaan ole nähnyt semmoista teatterinäytäntöä.\nEnsimäisen näytöksen finaalissa, kun Don Juan tervehtii vieraitaan,\nlaulaja Betz improvisoi tervehdyksen rauhalle. Kaikki laulajat yhtyivät\nriemuiten lauluun, ja yleisössä nousi ihastus kukkuroilleen. Varmaan\nkokonaisen neljänneksen tuntia kaikui sali hurraa- ja ilohuutoja.\"\n\nMainittuaan muutamia piirteitä ajan tilapäisistä laulunsekaisista\nilveilyistä (Gesangspossen) Bergbom päättää kirjeensä kertomalla\nhavainnon itse kansan ajatustavasta:\n\n\"Niinä päivinä, jotka kuluivat maanantaista perjantaihin, oli minulla\ntilaisuutta ihmetellä tuota rautaista tarkkuutta, joka elähyttää\npreussilaista sotakoneistoa. Rauha oli jo milt'ei päätetty asia, mutta\nei vähintäkään jälkeä siitä huomattu sotalaitoksissa. Uusia rekryyttejä\ntuli joka päivä maalta, niitä harjoitettiin semmoisella ahkeruudella ja\nhe itse ryhtyivät toimeensa semmoisella innolla kuin olisi heidän ollut\nseuraavana päivänä lähdettävä tappeluun. Leikilläni kysyin eräältä\nrekryytiltä, mihin tuo ahkeruus enää oli tarpeellinen, nyt kun rauha\noli melkein varma. Hän vastasi: 'siihen ei voi luottaa, kyllä Napoleon\nsittenkin voi karata päällemme.' Kansalle näet vieläkin Napoleon on se\noikea vihollinen. -- 'Mutta istuuhan Napoleon', muistutin, 'vankinanne,\nhän ei voi mitään tehdä.' Jos tuo rekryytti olisi ollut saksalainen\nsanomalehdenkirjoittaja, olisi hän paatoksenomaisesti lausunut;\nNapoleoneja ovat ranskalaiset kaikki; mutta hän oli vain pommerilainen\ntalonpoika ja sentähden hän ei vastannut mitään.\"\n\nHuolimatta hänen ympärillään kuohuvasta valtiollisesta elämästä,\nBergbom oli kaikin voimin käynyt työhönsä käsiksi. Siitä hän kirjoittaa\nsisarelleen (20/3):\n\n\"Olen ollut suunnattoman ahkera näinä kolmena viimeisenä viikkona.\nKirjastossa harjoittamieni tutkimusten rinnalla olen löytänyt\nlukemislähteen, josta olen juonut melkein kuumeentapaisella janolla.\nTiedät kuinka ylimalkaan on vaikea saada käsiinsä uusinta\nkirjallisuutta. Kirjoja, jotka ovat 50 vuoden vanhoja, tapaa helposti,\n10-vuotiset ovat jo vaikeita saada, mutta semmoisia, jotka ovat\nilmestyneet viimeisinä vuosina, voi tuskin oppia tuntemaan muuten kuin\nsanomien arvosteluista, sillä ostaa vaikkapa vain kahdeskymmenes osa\ntulisi liian kalliiksi. Nyt olen tavannut kirjakaupan, joka niin\nvähästä kuin 20 Sgr kuukaudessa tarjoo lainattavaksi uusinta\nkirjallisuutta kaikilla aloilla. En ymmärrä kuinka se kannattaa, sillä\nusein olen saanut avaamattomiakin kappaleita. Sitä paitse saa sieltä ei\nainoastaan saksalaista vaan ulkomaalaistakin kirjallisuutta.\nLuonnollisesti olen tavannut paljon kirjoja, jotka olen oikein\nahmimalla lukenut, jotka ovat mieltäkiinnittäviä, mutta joita kirjastot\neivät hanki, joko sentähden että ne ovat toisen luokan kirjailijoilta\ntaikka käsittelevät toisarvoisia aineita. Varsinkin kulttuurihistorian\nalalla olen löytänyt äärettömän paljo mieltäkiinnittävää, memoaareja,\nkirjeitä y.m. -- Sinä tiedät kuinka tämä historianhaara --\nkulttuuri- ja tapojenhistoria, varsinkin semmoisena kuin se kuvastuu\nkirjallisuudessa -- aina on viehättänyt minua, siihen nähden minulla\nnyt on ollut tilaisuutta äärettömästi laajentaa tietojani. Olen näinä\nviimeisinä viikkoina lukenut semmoisella janolla, joka muistuttaa minua\nkiihkoisimmasta romaaninlukemisajastani.\"\n\nSamassa kirjeessä Bergbom valittaa, että hän oli ollut estettynä\nmenemästä suomalaisen taiteilijan, neiti Alie Lindbergin konserttiin,\njosta hän ennen mainitsemaamme kirjeeseen U. S:lle oli pannut muutamia\notteita sanomalehtien arvosteluista.\n\n\"Hän on heitättänyt tavatonta huomiota soitannollisissa piireissä. --\nSeuraava tapaus todistaa, kuinka suosittu hän on. Paronitar Schleinitz,\neräs johtava grande dame täkäläisessä musiikkimaailmassa toimeenpani\ntoissa päivänä patrioottisen konsertin sosieteetin crême de la crêmeä\nvarten. Esiintyjät olivat Berlinin etevimmät taiteilijat -- Lucca,\nBrandt, Betz ja Tausig. Sattumalta Tausig tuli sairaaksi ja silloin\nkäännyttiin Alien puoleen, joka muka oli arvokkain täyttämään hänen\nsijansa. Berlinissä, instrumenttisoitannon toisessa pääkaupungissa\n(Leipzig on kai toinen), tämä jotakin merkitsee, sillä Tausig on\narvattavasti nykyään Rubinsteinin jälkeen Euroopan suurin soittava\npianisti. Syystä kun konsertti oli puoleksi yksityistä laatua, ei siitä\nole ollut arvosteluja sanomissa.\"\n\nEdelleen Bergbom kertoo, kuinka Berlin oli muuttanut ulkonäkönsä,\nkuinka ennen kangistuneelta näyttänyt elämä oli vilkastunut, sen\njälkeen kun joka päivä uusia joukkoja palasi sodasta, loistavine\nunivormuineen saaden kaikki \"sivilistit\" varjoon. Edellisenä\nperjantaina olivat keisari ja kruununprinssikin saapuneet lukemattomien\nmerkkimiesten seurassa.\n\nMitä Bergbom suomalaisena tunsi nähdessään saksalaisen valtiollisen\nelämän mahtavuutta, hän julkilausui erään Emilien kirjeen johdosta,\njossa tämä oli antanut tietoja julkisesta elämästä kotimaassa,\nenimmäkseen sangen vähän ilahuttavia. Siinä näet mainittiin, kuinka\nsuuresti kaivattiin Oskar Blomstedt vainajaa, kuinka parooni Kothenin\nja kouluylihallituksen vaino suomalaisuutta vastaan koulujen alalla\nsaavutti myötätuntoisuutta ruotsinmielisten taholla y.m.s. Bergbom\nkirjoitti (15/4):\n\n\"Blomstedtin kuolema on koskenut minuun yhtä paljo hänen itsensä\ntähden, sillä rehellisempää, puhtaammin innostunutta luontoa ei ollut\ntoista, kuin meidän kaikkien tähden, sillä meillä ei ole varaa kadottaa\ntaistelijoita eikä varsinkaan niin luotettavia kuin hän. Täällä olen\nenemmän kuin koskaan tuntenut itseni suomenmieliseksi. Millä kateudella\nolenkaan katsellut saksalaisten kohtaloa. Ei Sedanin ja Metzin\nvoittoja, ei keisarinarvoa taikka ulkonaista yhteyttä ja voimaa, ei\nedes sitä rikasta kukoistavaa henkistä ja valtiollista elämää, joka\nkaikesta päättäen tulee versomaan tämän vuoden kylvöstä -- vaan tätä\nyhteisyyttä innostuksessa, jossa kaikki tuntevat samoin, kaikki\nymmärtävät toisensa, kaikki näkevät yhteisen päämäärän. Ja meillä --\ntämä välinpitämättömyys kansallista asiaa kohtaan, tämä itsekkyys\nsivistyksen edustajissa, joka muuttaa kaikki aatteet korupuheiksi --\neikö se kerran ole ymmärtävä, että kaikki ulkonainen sivistys kuihtuu,\njollei se ime mehua siitä maasta, josta se on noussut. Saksalaiset\nolivat valtiollisen yhteyden tarpeessa -- he ovat saaneet sen, me\ntarvitsemme henkistä yhteyttä, milloin on kansallinen puolue meillä,\nhengen alalla saavuttava Sedanin ja Metzin voittonsa!\" --\n\nTästä pitkästä kirjeestä teemme toisenkin otteen. Berlinin\nylioppilasnuoriso -- yliopiston, taide-akatemian ja teollisuusakatemian\noppilaat -- olivat päättäneet viettää yhteisen rauhanjuhlan ja samalla\nmuistojuhlan sodassa kaatuneille tovereilleen. Se oli tavallinen n.s.\n\"ylioppilaskomerssi\", jossa juotiin olutta, laulettiin ja pidettiin\npuheita. Bergbom oli samaksi illaksi tilannut piletin \"Hugenotteihin\"\n(Lucca Valentinena, taiteilijattaren ihanin rooli, ja Niemann\nRaoulina) ja tuli sentähden myöhään juhlaan, jolloin useimmat puheet\nolivat pidetyt, mutta kuitenkin hän sai siellä kuulla \"kenties\nmieltäkiinnittävimmän puheen, minkä hän elämässään oli kuullut\".\n\n\"Soreavartinen, solakka mies astui esiin hurraata huudettaissa, kaikki\nlähestyivät tunkeillen kuullakseen hänen sanojaan. Vaikka hän ei\nnäyttänyt juuri vanhalta, oli tukkansa ja partansa harmahtavat. 'Kuka\nse on?' minä kysyin. -- 'Kenraali Willich', vastattiin. -- 'Mainio\namerikkalainen sotapäällikkö?' -- 'Sama mies.' -- 'Vai niin -- onko hän\nsaksalainen, sitä en tiennyt.' -- Kuuntelin tietysti uteliaasti. Hän\npuhui 'nykyiselle saksalaiselle sukupolvelle'. Esityksensä ei suinkaan\nollut akateemillista, vaan kodikasta, yankeemaista laatua, hänen\nsaksankielensä oli amerikkalaista, mutta kaikki mitä hän sanoi ilmaisi\nomituista henkeä, mahtavaa henkeä. Hän alkoi kuvailemalla elämänsä\nhistoriaa. Hän oli ollut preussilainen tykistön upseeri, mutta oli\ntullut vedetyksi sotaoikeuteen 'kansaaviettelevistä vehkeistä' (hän oli\npitänyt Posamaisen puheen kuninkaalle). Hänet tuomittiin tietysti\nkuolemaan, ja sanoi lukeneensa Preussin nykyisen kuninkaan kirjoittaman\nkirjeen, jossa tämä oli käskenyt toimittaa mestauksen heti, jotta ei\narmoa kerittäisi antaa. Tämä ehti kuitenkin tulla. Sitten hän otti osaa\n1848 vuoden vallankumoukseen, tuomittiin vielä kaksi kertaa kuolemaan,\nmutta hänen onnistui paeta ensin Ranskaan ja sitten Englantiin. Siellä\nme kokoonnuimme -- hän kertoi -- eräänä iltana 7 saksalaista, kaikki\nmaanpakolaisia. Me olimme yhteensä 18 kertaa tuomitut kuolemaan, ja\nmoni meistä oli vain ihmeen kautta sen välttänyt. Me päätimme lähteä\nAmerikkaan. Euroopan jätimme kiehuva viha sydämissä, kirous\nhuulillamme. Meillä oli syytä muistaa paljon ja muistaa paljon\nvihalla, mutta enimmin vihasimme preussilaista sortovaltaa ja sen\nvälikappaletta, armeijaa. Sitten -- jatkoi Willich -- minä tulin\namerikkalaiseksi ja isossa sodassa siellä osastonkenraaliksi. Ja nyt\nolen jättänyt kaiken tämän omilla silmilläni nähdäkseni, mimmoinen se\nsukupolvi on, joka on toimittanut viimeis- ja tämän vuoden suurteot.\nJos minä nyt jollekin maailmassa toivon siunausta, niin se on\npreussilaiselle monarkiialle; jos nyt jotakin ihmettelen, niin se on\nPreussin armeijaa. -- Puhe tietysti vastaanotettiin innostuksella ja\nomituisella, suoralla muodollaan se vaikutti syvästi minuunkin.\"\n\nVielä muitakin kuvauksia ja piirteitä Berlinin elämästä sisältävät\nBergbomin laajat kirjeet sisarelleen, mutta täytyy niiden väistyä\nsemmoisen edestä, joka lähemmin kuuluu aineeseemme. Huhtikuulla, siis\njotenkin samaan aikaan kuin edellisen kirjeen, Bergbom laati toisen\nrouva Raalle Wienissä.[73] Siinä hän loi laajaperäisen, loistavan\nyleiskatsauksen Berlinin teatterioloihin, joka kokonaisuudessaan\nansaitsee sijan tässä teatterihistoriassa:\n\n\"Nyt jotakin teatterivaikutelmistani. Jätän sikseen oopperan, josta kai\nvähemmin välität. Se on oivallinen ja valitettavasti paljoa etevämpi\nkuin puhedraama. Tällä nykyään ei missään suhteessa ole loistoaika.\nYlipäätään valitetaan -- ollaanko oikeassa, sitä en tiedä -- teatterin\nalasmenoa. Saksassa ja varsinkin Berlinissä on se mieluinen virsi. --\nKumminkin on minulla ollut hyvin nautintorikkaita iltoja, erittäinkin\nkun Schilleriä on näytelty. Hänet esitetään näet tunnollisesti ja\nlämmöllä, joka ehdottomasti vaikuttaa katsojaan. Ylimalkaan on\nohjelmisto hyvä, klassillisia kappaleita annetaan ainakin 2 kertaa\nviikossa; ja pelkkää rojua vältetään. Mutta ohjelmistolta puuttuu\neloisuutta. Paljous uusia kappaleita suljetaan siitä pois, aloitehalua\npuuttuu, otetaan mikä ennen on onnistunut Dresdenissä, Wienissä,\nMünchenissä, mutta mitä pikkumaisimmista arveluista ollaan\nnäyttelemättä sisäänlähetettyjä uusia kappaleita. Se kirous seuraa\nhoviteatteria, joka ei ole kansallisteatteri. Näytellään hoville eikä\nyleisölle, ohjelmistoa määrätessä ajatellaan hovia, näyttelijättäriä\nottaessa pidetään silmällä siroja kamariherroja ja kreivejä j.n.e.\nAsian ulkonaiseen, niin sanoakseni, virkavaltaiseen puoleen tämä\nhovihallinto tosin tuottaa suurta tarkkuutta ja koneellista\ntäsmällisyyttä, mutta taiteellinen, vapaasti luova henki tukehtuu\nsääntöperäisyyden alle.\"\n\n\"Myöskin näytteleminen on tästä hovihengestä riippuvainen. Sentapaista\ngiganttimaista traagillista voimaa, joka vetää mukaansa kylmimmänkin,\nei ole olemassa, mutta runsaasti taiteellista järkevyyttä, aistia ja\nsivistystä. Luonnolliseen puheluääneen ei osata päästä, se on\nteennäistä ja teeskenneltyä. Hyväsävyinen, porvarillinen huvinäytelmä\nkäy sitä vastoin oivallisesti. Uutta aavistamatonta en ole kokenut. Sen\nsijaan olen oppinut paljon yksityiskohtiin nähden ja ennen kaikkea,\nkuinka klassillisia kappaleita on esitettävä.\"\n\n\"Schilleriltä olen nähnyt: 'Wilhelm Tell', unohtumaton ilta; vaikk'ei\nainoatakaan roolia näytelty täydellisesti, esitettiin kuitenkin\nkappaleen henki erinomaisesti; 'Don Carlos', vähän epätasaisesti, mutta\nainakin osittain loistavasti, samoin 'Maria Stuart'. Sitä vastoin oli\nyhteisnäyttö 'Kabale und Liebe'ssä' semmoinen, ettei ankarimmallakaan\nkritiikillä olisi ollut valittamisen aihetta. Se oli jotain toista kuin\nkappaletta näyteltäessä meillä. Lessingin 'Emilia Galotti' sitä vastoin\nei onnistunut, ei kukaan näytellyt huonosti, mutta sävy oli kokonaan\npilattu. Osaksi oli samoin Shakespearen 'Kuningas Learissa', jota ei\nesitetty kyllin giganttimaisesti, daimoonillisesti, satumaisen\nsuuresti, mutta siinä, niinkuin 'Hamletissakin', näyteltiin yksityisiä\nrooleja todella taiteellisella lennolla. 'Kesäyön unelmassa' oli\npäinvastoin jokainen yksityinen keskinkertainen, mutta kokonaisuuden\nylitse lepäsi tuo omituinen shakespeareläinen lumous. Gutzkowin\n'Werner' annettiin hervottomasti, saarnattiin sen sijaan että olisi\npuheltu. Lauben 'Gottsched und Gellert', Putlitzin 'Testament des\ngrossen Kurfürst's' annettiin nuhteettomasti, sekä Mosenthalin\n'Isabella Orsini' että Krusen 'Gräfin' akateemisen tarkasti.\nBrachvogelin 'Narciss' oli suurinta ja surkeinta mitä olen Berlinissä\nnähnyt; Dessoirin osalle tulee edellinen, kaikkien muiden jälkimäinen.\nKolme juhlailtaa oli Lessingin 'Minna von Barnhelm', Spielhagenin 'Hans\nund Grete' ja Freytagin 'Die Journalisten'. Ne näyteltiin suurella\nhumoristisella reippaudella ja gemyytilliset laatukuvat sotilaselämästä\nensimäisessä, maalaiselämästä toisessa ja kirjailijaelämästä\nkolmannessa kappaleessa olivat kuin virkistävä kylpy mielelle. Sitä\npaitse olen nähnyt muutamia vähäpätöisyyksiä ja pari ranskalaista\nkappaletta, joissa ei kuitenkaan ole pystytty olemaan edes vähänkään\nranskalaisia. Pieni Holmin tekemä 1-näytöksinen draama 'Camoens'\nannettiin loistavasti.\"\n\n\"Nyt henkilökuntaan. Kun aloitan naisista, tapahtuu se vain\nkohteliaisuudesta, sillä ne muodostavat ehdottomasti Berlinin teatterin\nheikon puolen. Sietämätön suosintajärjestelmä on vaikuttanut, että ei\najoissa ole haettu raittiita voimia, sentähden ovat muutamat\ntaiteilijat jo nähneet parhaimman aikansa, toiset ovat vasta alulla,\nharvat ovat taiteellisuutensa kukoistuksessa. Sitä paitse on olemassa\naukkoja, joita ei tulisi kärsiä keisarikaupungin teatterissa.\nTunteellisia, traagillisia rakastajattaria (Louiseja, Cordelioita,\nEmilia Galotteja j.n.e.) varten ei oikeastaan ole ainoatakaan\nedustajaa, ja vielä enemmän kaivataan semmoista siroja maailman- ja\nsalonkinaisia varten. Edellisten edustajilla ei ole sentimentaalista\ntragiikkaa, jälkimäisillä ei ole siroutta -- siis juuri sitä mitä\ntarvitaan.\"\n\n\"Primadonna on rouva (Luise) Erhartt (tavallisessa elämässä kreivinna\nvon der Goltz). Hän on suurikasvuinen, täyteläs, vaaleaverinen nainen,\nkasvonpiirteet jotenkin tavalliset, mutta ei rumat. Hän lausuu\nnuhteettomasti, ei puutu paatosta, eikä kykyä luonnekuvaukseen -- niin,\nvarmaankin teen väärin kun kiittelen häntä niin kylmästi, mutta\nkoko hänen olentoaan ja näyttelemistään leimaa tuo kultainen\nkeskinkertaisuus, jota en ihaile elämässä enemmän kuin taiteessakaan.\nHuolimatta siitä että kritiikki erikoisesti ihaili häntä Ebolina, hän\nei osannut luoda siitä yhtä ihmistä, vaan antoi luonteen eri puolet\nesiintyä toisen toisensa jälkeen ilman että ne sisällisesti sulautuivat\nyhteen. Hän oli milloin haaveileva, milloin aistillinen, milloin\nkeimaileva, milloin sankarimainen, mutta ei koskaan kaikkia yhdellä\nkertaa. Sen silmänräpäyksen, jolloin hän huomaa erehtyneensä Carlokseen\nnähden, hän näytti sydäntä kouristavasti. Hänen Lady Milfordinsa oli\nkaavamainen, mutta sitä vastoin oli Orsinansa 'Emilia Galottissa'\ntuote, joka todella ankaraltakin kannalta katsoen oli oivallinen.\nTotta kyllä muuttui Orsinan italialainen hehku saksalaiseksi\ntunteellisuudeksi, mutta se oli lämmintä ja todenperäistä ilmaisultaan.\nHänen Ofeliansa oli akateemisesti tarkkaa tekoa, niinikään Maria\nStuart. Hänen käsityksensä tästä roolista ei ollut alkuperäinen eikä\nvoimakas, mutta sittenkin häntä katseli voimatta kertaakaan syystä\nvalittaa. Komediaan Erhartt ei kelpaa. Hänen puhelutapansa ei ole siksi\ntarpeellisen kevyt ja luonnollinen.\"\n\n\"Berlinin teatterin eurooppalaisin nimi on kai Jachmann-Wagner. Muinoin\nJohanna Wagnerina Euroopan suurimpia laulajattaria, hän on 8 vuotta\nsitten muuttanut puhedraaman alalle, ja sillä hänellä on, jollei\neurooppalainen, niin kumminkin etevä sija. (Porvarillisessa elämässä hän\non salaneuvoksenrouva Jachmann.) Hän on suurenmoinen, oikea\njättiläinen karkeine, suurine piirteineen ja plastillisine muotoineen.\nMahdotonta olisi löytää sopivampaa Germaniakuvan mallia. Koko hänen\ntaiteellisuutensa tavoittaa suurisuuntaista, klassillisen ankaraa.\nYlenkatsoen pyytää liikuttaa yksityispiirteillä hän pitää aina\nkokonaisvaikutusta silmällä. Hän on todella taiteilijatar Jumalan, eikä\nyleisön armosta. Mutta -- -- niin, on olemassa mutta, joka näyttää\nvähäpätöiseltä, vaikka se kuitenkin on tärkeä. Hän tulee oopperasta, on\nelänyt siellä parhaimman aikansa, ja sen muistelmat estävät häntä\nolemasta yhtä suuri puhe- kuin hän on ollut lauludraamassa. Hän on\nluonnenäyttelijätär. Siihen vaaditaan psykoloogista rikkautta -- ja\nsitä hänellä ei ole, sillä sitä ei tarvita oopperassa, jossa vaan\nannetaan mitä on yleistä ei yksilöllistä luonteessa. Mitä enemmän\npsykoloogista yksityispiirteiden kuvaamista joku rooli kysyy, sitä\nheikompi Jachmann-Wagner on (hänen Pompadourinsa oli esim. kokonaan\nepäonnistunut), mitä suuremmin rajapiirtein se on piirusteltu, sitä\nkodikkaammalta hänestä siinä tuntuu. Hänen Elisabethinsa 'Maria\nStuartissa' oli todella suurenmoinen. Valitettavasti en ole koskaan\nsaanut nähdä häntä antiikkisissa rooleissa, jotka ovat hänen\nerikoisalansa. Antigonena esim. hän kuuluu kilpailevan Ristorin kanssa.\nAntiikkisessa draamassa katoaakin yksilöllisesti luonteenomainen\nyleistyypillisen edestä.\"\n\n\"Madame (Minona) Frieb-Blumauer on taiteilija, johon olen kerrassaan\nihastunut. Hän näyttelee vanhoja koomillisia rooleja. Jotain\nhumoristisempaa kuin hänen hullunkuriset laatukuvansa on mahdoton\najatella. On kuin lukisi Dickensiä taikka katselisi jotain Teniersin\ntaulua. Kun hän vain tulee sisään, olkoon rooli iso tai pieni,\nkiitollinen tai epäkiitollinen, hän levittää päivänpaistetta ja\nhupaisuutta ympärilleen. Rouva Deland, jota eräs kotteria meillä ihaili\nnon plus ultrana semmoisissa osissa, on Frieb-Blumaueriin verrattuna\nkuin vahakuva elävien kasvojen rinnalla. Täytyy nähdä hänet\noivaltaakseen, kuinka erinomaisen lystillinen ja rakastettava hän on\nsamalla kertaa. Häneen nähden on vaikea sanoa mikä rooli on paras,\nsillä ne ovat kaikki yhtä oivallisia. Häviämättömimmin hän on painunut\nmuistiini hyväntahtoisena, uteliaana, vanhana maalaispiikana, sukat\nsylkyssä, puukengät jalassa, Spielhagenin 'Hans ja Grete'ssä'. Oletko\nnähnyt kappaleen? Eikö se sinusta ole herttainen?\"\n\n\"Neiti Marie Kesslerillä on jotain myötätuntoista esityksessään, jonka\ntähden mielellään näkee häntä, siinä on jotain sydämellisen hyvää ja\ntunnollista, joka vetää puoleensa. Mutta tosidraamallinen kyky hän ei\nole eikä hänessä ole rahtuakaan neroa. Jos hänen on oltava innostunut,\nantaa hän tyhjintä, hiekkamaisinta proosaa (niin esim. Doris\nQuinault'ina). Sitä vastoin hän todella ansaitsee näkemistä rooleissa,\njoissa luonnonlaatu on pääasia, joissa hieno naisellinen aisti on\ntärkeämpi kuin loistava näytteleminen. Hänen Elisabethinsa 'Don\nCarloksessa' esim. oli mielestäni erittäin sympaattinen. Myöskin\nsaksalaisessa porvarillisessa komediassa (Benedix etc.) tapaa hän\nonnellisesti sen vilpittömän, yksinkertaisen sävyn, joka sopii sen\nhieman proosamaisille sankarittarille.\"\n\n\"Neiti Buska on viehättävä naivisissa, mielistelevissä rooleissa. Hän\njäljittelee Raabea, saavuttamatta häntä, mutta hän on kylläksi\nveitikkamainen ja sievä ihastuttaakseen permantoa. Hän on ihannoittu\nGrabow, tietysti Berlinin mittapuun mukaan verrattuna helsinkiläiseen.\nEräässä Benedixin komediassa, 'Aschenbrödel', hän oli todella suloinen.\nTragediassa hänen ei ole näytteleminen. Hänen Cordeliassaan ei ollut\nhituakaan shakespeareläistä runoutta, ja hänen Emilia Galottinsa\nmuistutti Grabowin Maritanaa.\"\n\n\"Neiti Kühle on nuori lupaava kyky, jonka tulevaisuudesta on vaikea\nsanoa mitään varmaa. Hän on nuori ja kaunis -- jotain kuulumatonta\nBerlinin näyttämöllä.\"\n\n\"Toisen luokan naisnäyttelijät jätän sikseen. Tärkeämpi\nkuin naishenkilökunta on miehinen. Etupäässä seisoo kaksi\neurooppalaismaineista nimeä, (Theodor) Döring ja (Ludvig) Dessoir,\nsuurimpia vastakohtia muutamissa seikoissa, mutta yhtäläisiä toisissa,\nkummallakin on loistavin puoli taiteilijauraa takanaan. Dessoir on\nhyvin kivuloinen, hän on liiaksi vaivannut itseään vierailumatkoilla,\nhänen aivonsa eivät kärsi raskasta työtä, hän sekaantuu silloin\nhelposti ja lankeaa tylsyyteen, joka lähenee mielipuolisuutta. Sillä\najalla kun olen ollut Berlinissä, hän on näytellyt ainoastaan 7 kertaa\n(2 kertaa Narciss Rameauna, 2 Ludvig XI 'Gringoiressa' ja 3\nCambensina). Luonnollisesti olen nähnyt hänet kaikissa näissä\nrooleissa, etupäässä Narcissina, jonka hän on luonut ja jossa häntä\ntähän saakka pidetään voittamattomana ja saavuttamattomana. Hänen\nkykynsä tehdä havainnolliseksi sieluntiloja onkin todella ihmeteltävä.\nJonkunlaisella katkeran vahingoniloisella, taipumattomalla\njohdonmukaisuudella hän nyhtää luonteen hajalle, paljastaa sen\nsydänjuuriin asti ja asettaa sen havainnollisessa alastomuudessa\nyleisön eteen. Hän on hyvässä ja huonossa merkityksessä realisti. Hän\non todellinen sydämenjuuriin saakka, mutta kaipaa sitä sovittavaa\nhuumoria, joka leikkien kultaa katkeran todellisuuden. Hänen\nnäyttelemisessään on pelottava vakavuus. Tyyliä hänellä ei ole, vaan\nainoastaan maneeria ja siinä hän muistuttaa Dahlqvistia. Tämä voittaa\nkuitenkin Dessoirin ulkonaisessa voimassa samoin kuin Dessoir on\nsuurempi sisällisessä psykoloogisessa analyysissä. Kuinka todella suuri\nhän oli Narcissina voin ymmärtää siitä, että minä vasta silloin\nhuomasin kuinka kurja kappale itse asiassa on. Olin aina pitänyt sitä\nhyvin mieltäkiinnittävänä, mntta nähdessäni kuinka Dessoir niin\nsanoakseni kauheasti elähytti sen kyynillisen sentimentaalisuuden,\njolla Brachvogel on varustanut sankarinsa, havaitsin myöskin kuinka\näärettömästi näyttelijä siinä kohosi tekijän jokapäiväisyyttä\nkorkeammalle. Dessoir on taituri sanan korkeimmassa, mutta osaksi\nmyöskin sen alemmassa merkityksessä. Tämä näyttäytyy esim. siinä, että\nhän näyttelee itsekseen, välittämättä yhteisnäytöstä. Vahinko että hän\nei enää jaksa näytellä Kuningas Learia eikä Macbethia, Molemmat on\nilmoitettu hänen näyteltävinään, mutta valitettavasti on ollut pakko\nperuuttaa näytännöt.\"\n\n\"Döring on samoin kuin Dessoir luonnenäyttelijä, mutta toista lajia.\nKun Dessoirissa ihmettelee rohkeaa, herättävää analyysia, Döring\nasettaa ensi hetkessä luonteen eheänä ja valmiina katsojan eteen; jos\nhän ei kohta tapaa oikeaa sävyä, niin jää se tapaamatta. Luulisi että\nkuka tahansa voi näytellä niinkuin Döring, niin luonnollisesti ja\nraittiisti hän käy rooleihinsa käsiksi; siinä kohden hän suuresti\nvoittaa Pierre Delandin, jota hän muutoin joissakin määrin muistuttaa.\nMutta kaikella luonnollisuudellaan Döring on kaukana antamasta\nsemmoisia muotokuvia, jotka näyttävät näköisiltä sentähden että niistä\npuuttuu terävämpiä luonteenomaisia piirteitä, päinvastoin on hänen\nhuumorinsa rohkea, melkein shakespearemäinen. Paha kyllä en ole saanut\nnähdä häntä hänen suurissa traagillisissa luonnerooleissaan (Shylock ja\nMefistofeles), mutta mainiompaa Poloniusta, Justia ('Minna von\nBarnhelm'), Piepenbrinkiä ('Journalistit'), Angeloa ('Emilia Galotti')\nen voi ajatella. Olisi liian laajaperäistä läpikäydä kaikki hänen\nroolinsa, sillä hän näyttelee usein.\"\n\n\"(Brichard) Kahle on aivan nuori näyttelijä, mutta on jo hankkinut\nitselleen kunnioitetun nimen. Hän on noin 25 vuotta ja näyttelee jo\nKuningas Learia y.m.s. rooleja. Hän ei ole ainoastaan koulunkäynyt vaan\noppinutkin, hän oli toivorikkaimpia filoloogeja yliopistossa ja\nesiintyi silloin niin loistavasti yhdessä niistä kreikkalaisista\nnäytännöistä, joita ylioppilaat tavasta toimittavat, että häntä\nyksimielisesti kehoitettiin rupeamaan näyttelijäksi. Hän on kehittynyt\nLauben johdolla. Kahle on ennen kaikkea mietiskelevä taiteilija, joka\nvivahdus luonteessa on yhteydessä peruskäsityksen kanssa, ei mitään ole\njätetty riippuvaksi sattumuksesta taikka bravuurista. Niinä hetkinä kun\nhän ihastuttaa, hengen voima riemuitsee, sillä luonto on kohdellut\nhäntä äitipuolen tapaan, hän on pieni, vähäpätöinen, ruma, hänen\näänensä ei ole miellyttävä eikä mahtava, mutta hän on tosiaan semmoista\npuuta, josta veistetään luonnenäyttelijöitä. Hänen Learinsa näytti\nhänen kykynsä voimalliset ja heikot puolet kirkkaimmassa valossa. Niin\nkauan kuin Lear on valtava kuningas. Kahle oli hervoton, mutta\nmielipuolisuuden mukana hän kasvoi sekunti sekunnilta ja tuntiessaan\nCordelian hän oli todella ihastuttava. Pienissä rooleissa hän\nmielellään antaa liikaa, jonka tähden semmoisilta haamuilta puuttuu\nraittiutta, ne ovat liian teennäisiä, varsinkin komediassa. --\n(Siegwart) Friedmann on samoin kuin Kahle aivan nuori ja niinikään aika\nkyvykäs, mutta Kahlen vastakohta siinä että hän on loistava\npikkurooleissa (esim. hänen Domingonsa 'Don Carloksessa' on\nerinomainen, niin myös Gessler), mutta suurissa hän kaipaa sitä\nvälttämätöntä daimoonillista tahdonvoimaa, joka tekee että traagillinen\nolija murtuu eikä taivu. Hänen Edmundinsa 'Kuningas Learissa' oli oikea\nkäsityksen puolesta, mutta liian kuivakiskoinen. Tämän näytäntökauden\njälkeen hän lähtee pois Berlinistä, koska häntä muka ei oikein\nymmärretä, ja itse asiassa hänellä on paljo epäkiitollisia rooleja.\"\n\n\"Berliniläisteatterin Heldenspieler (sankarinäyttolijä), tuki ja enimmin\nkäytetty jäsen on (Karl Gustav) Berndal. Jos tahtoo nähdä laitoksen\nvirheineen ja ansioineen yhden henkilön edustamana, niin on hän\notollisin esimerkki. Luonto on varustanut hänet hyvillä lahjoilla,\nmutta oikeata, korkeinta, luovaa neronkipinää hänessä ei ole. Hän ei\nole myöskään nerollisen mietiskelyn kautta etevä näyttelijä; hän\nonnistuu syvimmissäkin tehtävissä, mutta ainoastaan sentähden että hän\nvälttää syvyydet. Hänen käsityksensä on selvä, joskus liian selvä,\nvapaa kaikesta teeskennellystä nerokkaisuudesta, mutta vapaa myöskin\nniistä hämmästyttävistä salamoista, jotka heittävät kokonaan uuden\nvalon roolin ylitse. Jos kuvittelet Åhmanin omistavan hyvän, jalon\nluonteen (sillä tämä vaikuttaa aina näyttelemiseen, saarnattakoon sitä\nvastaan kuinka paljo tahansa), sivistystä, sorean vartalon, soinnukkaan\näänen, ihanteellisuutta, niin voit jotenkin ajatella mitä Berndal on.\nHän ei ole kielteisesti kunnioitettava taiteilija s.o. että häneltä\nvain puuttuisi häiritseviä virheitä (niinkuin Erhartt ja Kessler),\nei, hän on todella luova taiteilija, mutta hänen luomiensa äiti on\naina ollut taiteellinen kohtuullisuus eikä taiteellinen tuli.\nYksinkertaisissa luonteissa, joissa ei tarvita tuota säteilevää,\nrikkaampaa nerollisuutta, on Berndal täysin onnistunut. Hänen\nWilhelm Telliänsä en ole unohtava enkä myöskään hänen Odoardo\nGalottiansa. Mitä jännitetyimmällä mielenkiinnolla minä myöskin\nseurasin hänen Hamletiansa ja Filip II, ja sydämestäni yhdyin lukuisiin\nkättentaputuksiin, jotka hän niistä niitti, mutta en kuitenkaan voinut\nsalata itseltäni, että hän oli ollut koskettelematta vaikeimpia kohtia\nnäiden kahden luonteen esittämisessä. -- Sietämätön on herra (Emil\nHermann) Karlowa, jolla on toinen puoli traagillista rakastaja-alaa.\nHänellä on jonkunlainen kamarineitsyeenkauneus, joka miellyttää yhtä\nosaa naisia, ja alkuaan sangen voimakas ääni, jonka hän kuitenkin on\nturmellut teeskentelyllä. Muuten on hänen käsitystavassaan tekopaatosta\nja jokapäiväisyyttä, jotka ovat sietämättömiä. Komediassa hän esiintyy\njollakin loikomaisella mukavuudella, jota hän pitää siroutena. Nyt olen\nalkanut vähän tottua häneen, mutta ensin oikein epäilin mennä\nteatteriin, kun näin hänen nimensä ohjelmassa. Saksalaisiin kohdistetun\nyleisen moitteen, että ne suosivat huutavaa paatosta, olen huomannut\nolevan aiheettoman. Karlowaan nähden on se kuitenkin aivan paikallaan.\nHänen Posansa muistutti todella Pousettea, ainakaan ei roolin käsitys\nollut vähääkään henkevämpi.\"\n\n\"Herra (Theodor) Liedtke näyttelee siroja rakastajia komediassa taikka\nsaksalaisen teatterikielen mukaan bonvivants-rooleja. Hän on sangen\nkunnioitettava kyky, puhelee oivallisesti (harvinainen taito täällä),\nhänellä on paljo huumoria ja hän suoriutuu aika hyvin tragedioistakin.\nValitettavasti harvoin näkee ikävämpää lakeijanaamaa kuin hänellä on,\nmikä tietysti häiritsee, kun hän näyttelee mustassa frakissa eikä voi\nparantaa ulkonäköänsä historiallisella naamarilla. Hänen kunniakseen on\nsanottava, että hän näytellessään on kokonaan vapaa tuosta veltosta\ndandyismista, jonka avulla teatterisankarit frakissa tavallisesti\nluulevat herättävänsä mielenkiintoa. -- Mutta parhaimman olen jättänyt\nviimeiseksi, suosikkini teatterissa, Robertin. Hänet pitäisi sinun\nnähdä, häntä kohtaan pitäisi sinun näytellä. Kas, siinä on eloa,\nhehkua, intohimoa, runoutta, ihanteellisuutta! Hänen rinnallaan on\nFritiof [Raa] retoorisen kylmä ja kuiva. Tulee nähdä Robertin\nnäyttelevän Schilleriä, toisin sanoen runoutta, joka on sukua hänen\noman luontonsa kanssa. En tiedä kuinka määrittelisin hänen luonteensa\n-- hän on nuoruus, haaveellisuus, usko ihanteelliseen. Hän on Don\nCarlos, jolle rakkaus ja vapaus ovat yhtä, Mortimer, jolle kauneus ja\nuskonto ovat yhtä, Ferdinand, jolle totuus ja rakkaus ovat yhtä. Tiedän\nolevani kokonaan epäkriitillinen Robertia kohtaan, mutta olen\nonnellinen että voin niin olla. Tiedän että hänen tekniikkansa ei ole\nniin kehittynyt kuin yleiseen berliniläisnäyttelijäin, mutta mitä\nmerkitsee tekniikka neron rinnalla. Kun hän ei saa tehtävää, joka\nkiinnittää hänen mieltään, on hän hervoton. Mutta -- vielä kerran,\nnäkisit hänet kun hän näyttelee Schilleriä!\"\n\n\"Toisen luokan näyttelijöissä on useita, jotka ansaitsevat huomiota\n(esim. Wiinler vanhoissa, rehellisissä ukkorooleissa, Holler (?) toisen\narvoisissa rakastajarooleissa, Krause luonneosissa, Hiltl koomillisissa\nj.n.e.), mutta kävisi liian laajaksi tehdä selkoa kaikista.\"\n\n\"Ensi luokan koomillista näyttelijää ei ole. Hyvin tuntuva puute.\nNykyään täällä vierailee herra (Heinrich) Oberländer täyttääkseen tätä\nalaa. En ole vielä nähnyt häntä, mutta huomenna olen hänet näkevä\nHackländerin 'Geheime Agent'ssa'.\"\n\n\"Kaksi taiteilijaa on sairastanut tällä ajalla: neiti Augsberger\n(Jeanne d'Arc, Donna Diana etc.) ja hra Dahn. Jälkimäinen näyttelee\njotenkin samoja rooleja kuin Karlowa. Vaikka siis en ole nähnyt heitä,\nen luule että he muuttaisivat kokonaiskäsitystäni Berlinin\nnäyttämöstä.\" --\n\nTässä yleiskatsauksessa osoittautuu mestaruudeksi kehittyneenä se kyky\narvostella näyttämötaiteilijoita, käsittää ja määritellä heidän kunkin\nerikoisluonteensa, josta ensimäinen näyte on tunnettu v:lta 1864 (kts.\nylemp. s. 94). Emme muista koskaan kirjallisuudessa kohdanneemme\nsamanlaatuista esitystä, jossa luonnekuvaus olisi suoritettu\nsuuremmalla tositaiteen rakkaudella ja rikkaammalla värittelyllä.\nBergbom ei ole noudattanut mitään opittua akateemista metoodia eikä\nylipäätään kuivia teoriioja, vaan hän on menetellyt niinkuin hänen\nalkuperäinen syvä tunteensa ja nerollinen taiteenymmärryksensä ovat\nvaatineet. Toisin sanoen noissa lyhyissä täsmällisissä piirteissä,\njoilla hän luo taiteilijakuvan havainnolliseksi, ei esiinny oppineen\nesteetikon taituruus sovelluttaa tietojaan tosielämän ilmiöihin, vaan\nsynnynnäisen draamallisen runoilijan psykoloogisen tarkka silmä.\nRunoilijaluonto ilmaantuu muutoin siinäkin, että Bergbom on ainoastaan\nystäviensä hyödyksi ja nautinnoksi tuhlannut näitä luonnekuvauksiaan.\n-- Erityistä huomiotamme ansaitsee, että milloin siellä milloin täällä\njoku välilause ilmaisee, että Bergbom nauttiessaan ja yhä syvemmin\noppiessaan tuntemaan näyttämötaidetta aina piti mielessään suomalaista\nteatteria. Edellisissäkin otteissamme on se jo tullut näkyviin ja\npitkän kirjeen lopussa rouva Raalle kohtaamme seuraavan muistutuksen:\n\"Pane merkille pikkunäytelmiä, jotka sinusta sopisivat suomalaiselle\nteatterille, varsinkin jos niissä on joku loistorooli sinulle. Vahinko\nettä [Anzengruberin] 'Der Pfarrer von Kirchfeld' ei ollenkaan sovellu\noloihimme.\"\n\nHuhtikuun 24 p. Bergbom kirjoitti laajanlaisen kirjeen Uudelle\nSuomettarelle, jossa hän tekee selkoa Saksan valtiollisista puolueista,\nsemmoisina kuin ne esiintyivät ensimäisillä valtiopäivillä sodan\njälkeen. Hän aikoi myöskin luoda kuvauksen etevimmistä kansakunnan\nedustajista, mutta se jäi tekemättä samoin kuin keskeneräiseksi jäi\neräs laajempi kirjoitussarja Saksan kirjallisuudesta 1848-70, jonka hän\noli aloittanut Kirjallista Kuukauslehteä varten.[74] Syy miksi\nkirjalliset tulokset tästä ulkomaanmatkasta supistuivat niin vähään, on\nalempana selitettävä. Nyt on kerrottava eräästä kiertomatkasta, jolle\nBergbom lähti toukokuulla ja joka ei ainoastaan tuottanut hänelle\nerinomaista huvia vaan samalla melkoisesti laajensi hänen käsitystään\neurooppalaisesta taide- ja kulttuurielämästä. Aihetta matkaan antoi\nlähinnä hänen sisarensa ja Oskar af Heurlinin tulo Berliniin.\nVietettyään häänsä 10 p. toukokuuta nuori pari oli kohta lähtenyt\nhäämatkalleen, ja siihen Kaarlokin sitten liittyi.\n\nKiertomatkastaan Bergbom palattuaan Berliniin laati Emilielle (25/6)\n38 sivua käsittävän kirjeen, jossa hän on esittänyt \"matkakertomuksen\nperuspiirteet\". Siitä otamme ne kohdat, jotka ovat kuvaavimmat\nkirjoittajaan itseensä nähden:\n\n\"Toukokuun 16 p. Heurlinin ystävällinen katse herätti minut. Olin\ntietysti edellisinä päivinä, oli aika mikä tahansa, juossut asemalla\nenkä odottanut heidän tulevan aamulla. Iloni oli sanomaton. Tunnet\nluontoni. Kiviin ja kantoihin, katuihin ja taloihin -- lyhyesti siihen\nmitä sanotaan luonnoksi en koskaan ole ollut kiintynyt. Minulle isänmaa\non ihmiset ja etenkin ihmiset, joita rakastan. Koti-ikäväni -- jota\nusein olen kovasti tuntenut -- ei koskaan ole tarkoittanut muuta kuin\nihmisiä, ei hetkeäkään muuta kuin ihmisiä, se oli sentähden rauhoitettu\nkun sain nähdä ainakin joitakuita niistä, joista pidän. Minulle oli\nsiis tämä viikko Berlinissä todella onnellinen, ja se olisi ollut sitä\nenemmänkin, jos Augusta ja Heurlin olisivat paremmin olleet\nvoimissaan.\" -- --\n\n\"25 p. tulimme Leipzigiin -- vanha kunnioitettava, viehättävä kaupunki.\nMuseo sisältää oikeita aarteita, vaikka se on pieni. Varsinkin eräs\nDelarochen taulu, Napoleon Fontainebleaussa, on kauniimpaa mitä olen\nnähnyt. Suuren sielun traagillista epätoivoa, kun se murtuu, en ole\nkoskaan nähnyt niin sydäntä kouristavasti esitettynä kuin siinä -- en\nrunossa, en kankaalla. Jos olisin maalaaja, matkustaisin varmaan\nLeipzigiin ainoastaan tämän taulun tähden. Teatterissa näimme\nShakespearen 'Romeo ja Julian' (ihastuttava vasta-alkaja Juliana,\nFrankenfelt, mutta ei mikään löntäre) ja Mozartin 'Tituksen'. Olen\nmielissäni että olen nähnyt jälkimäisen, joka niin harvoin esitetään,\nmutta muuten se oli niin epämozartilaisesti ikävä kuin mahdollista --\nvanhaan italialaiseen, Rossinintakaiseen kaavaan. Thomaskirkossa\nkuulimme ihania Bachin ja Hauptmannin hengellisiä sävelteoksia, jotka\neräs diletanttikööri suoritti niin mestarillisesti, että harvat\ntaiteilijat ovat tuottaneet minulle niin puhdasta nautintoa. Tunsi että\nse nojasi satavuotisiin taiteellisiin traditsioneihin. Samassa kirkossa\nkuulin tri Arendin saarnaavan, jota sanotaan Saksan kenties\nparhaimmaksi nykyaikaiseksi hengelliseksi puhujaksi. Lämmin,\nrauhallinen, ystävällinen helluntaiesitelmä, mutta taivaan avarasti\nerillään siitä mitä meillä sanotaan saarnaksi. Noin toisen puolen aikaa\nhän puhui sodasta ja tapauksista Parisissa [kommunikapinasta]. Ei\nmitenkään loukkaavasti taikka katkerasti. Oikeastaan hän ei saarnannut,\nvaan esitteli ja selvitteli asioita. Hänen liikuntojaan olisi meillä\npidetty sopimattomina ja teatterimaisina, täällä ne tuntuivat\nluonnollisilta. Kirkossa herätti huomiotani, että siellä oli enemmän\nmiehiä kuin naisia (aivan toisin kuin meillä) ja että varsinainen\n'matamiyleisö' oli harvalukuisempi kuin meillä.\"\n\n\"Sunnuntaina 28 p., iltapäivällä tulimme Dresdeniin. -- Jotta emme\nkadottaisi aikaa, menimme kohta katsomaan katolista kirkkoa --\nloistava, mutta prameileva. Ehtoolla näimme Wagnerin 'Meistersinger'.\nVaikk'ei se vedä vertoja Tannhäuserille taikka Lohengrinille, on siinä\nihania, äärettömän viehättäviä kohtia, täynnä raikkainta runollisuutta.\nMutta kun sitten tulimme kotia, pelkäsin menehtyvämme väsymyksestä --\nyksi saarna, kolmen tunnin matka, kahden tunnin kävely, yksi katolinen\njumalanpalvelus ja neljä tuntia Wagnerin musiikkia samana päivänä --\nmyönnät kai, että se on enemmän kuin ihmishermot kestää. Vielä\nseuraavana päivänä olimme niin väsyneet, ettemme jaksaneet käydä\nmuualla kuin Brühlin terrassilla, joka ei kumminkaan saavuttanut\ntunnustustamme. Se muistutti niin onnettomasti Kaivopuistosta. Dresden\non pikkukaupunki, huolimatta tuhansista vieraista, jotka siellä käyvät.\nSeuraavat päivät kuluivat etupäässä museossa, joka voitti kaikki\nodotukseni. -- Puhumatta Sixtiniläisestä madonnasta taikka Correggion\n'Yöstä', saa monesta muustakin mestarista vasta täällä aavistusta,\nmiksi ne ovat niin mainiot. Rubensin esim. käsitin vasta täällä (en\nollut vielä nähnyt hänen loistavia luomiaan Münchenissä ja Wienissä).\nNyt olen oikein ihastunut Rubensiin, joka ennen oli minulle melkein\nvastenmielinen. Mielenkiintoni ja aistini kuvaamataiteisiin nähden ovat\nylipäätään matkallani suuresti kehittyneet, enkä suinkaan pidä sitä\nvähimpänä tuloksena ulkomailla-olostani. Enimmin on Dresden vaikuttanut\nsiihen, sillä Berlinissä (ja vielä enemmän Pietarissa) näyttää taide\njoltakin ulkonaiselta, päälle liisteroidulta; Dresdenissä tuskin\nmuistaa, että taulut eivät ole syntyneet Elbekaupungissa taikka\nettä niillä on ollut joku toinen tarkoitus kuin koristaa\nkuninkaallissaksilaista museota. Tuskin oli museo hetkeäkään auki\nmeidän siellä olematta. Hauskaa oli nähdä kuinka ihastuksemme nousi\nkeskinäisyyden kautta, Tullus Eneberg[75] sanoi että hänelle avautui\nuusi maailma, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin hurmaavaa\nhänestä siellä oli. Ainoastaan Jahnsson oli nähtävästi enemmän\nmieltynyt runsaihin ja hyvämakuisiin kotletteihin Café français'issa\nkuin kaikkiin madonnoihin maailmassa. -- -- Uusi teatteri on vastikään\naloitettu. Semper johtaa rakennustyötä. Nyt näytellään tilapäisessä\nladossa. Näin pari hyvästi esitettyä huvinäytelmää, Gounodin 'Faust' ja\nsiinä uuden nuoren tähden, neiti Zimmermannin, jolla luultavasti on\noleva loistava tulevaisuus, Auberin 'La part du diable' ja, niinkuin jo\nmainitsin, 'Meistersinger'. Augusta ja Heurlin ovat jo yhtä kiihkoisia\nWagneriaaneja kuin minä.\"\n\n\"Matka Dresdenistä Müncheniin oli miellyttävä, malgré kolmatta luokkaa.\nSamassa junassa seurasi näet joukko ranskalaisia vankeja, jotka\npalasivat kotimaahansa, ja ne tuottivat meille sanomatonta huvia.\nRakastettava, viehättävä kansakunta se sittenkin on kaikkine\nheikkouksineen! Ne olivat tyytyväisiä siihen tapaan, jolla heitä oli\nvankeudessa kohdeltu, varsinkin ne, jotka olivat olleet Saksenissa.\n'Ah, les saxonnes ont des coeurs extrèmement tendres!'[76] selitti yksi\nja piteli kahta piiansormusta, jotka oli saanut muistoksi. Heidän\nkäytöksessään, puheessaan oli jotain herttaisen lapsellista -- kaukana\nsaksalaisesta vakavuudesta ja röyhkeydestä. Olin kerrassaan ihastunut\nheidän puheluunsa, joka oli mitä Darvisimmin hullunkurista ja\nsydämellisen lapsellista. Mutta en ollenkaan ihmettele, että\nsaksalaiset ovat heidät voittaneet. Ranskan kansakunta mahtaa olla\nfyysillisesti huonontunut, sillä ruumiinrakennukseltaan heikompia kuin\nne sotamiehet, jotka olen nähnyt täällä Saksassa (ja olen niitä nähnyt\njotenkin paljon), en ole muualla tavannut. Pieniä, kutistuneita ja\nheikkoja, niin että olen hämmästynyt, ainoastaan poikkeukselta joku\nlujempi. Minä itse en suinkaan ole isoläntä ja kuitenkin harva näkemäni\nranskalainen sotamies on ollut yhtä roteva, eikä kenties ainoakaan niin\nharteva kuin minä. Mutta suuri eloisuus ja jonkunlainen tanssiva sulo\nliikunnoissa. Hofissa (baijerilainen raja-asema) sattui omituinen\nkohtaus. Tuli vastaan suuri juna täynnä saksalaisia sotilaita, jotka\npalasivat Ranskasta. Sankat kansanjoukot tervehtivät heitä. Heidän\nvaununsa olivat peitetyt seppeleillä ja kukilla. Kun nyt ranskalaiset\nja saksalaiset sotamiehet kohtasivat toisensa, syntyi kauhea nauru,\nmutta sattuma käsitettiin humoristisesti, saksalaiset tarjosivat olutta\nranskalaisille ja iloisesti juotiin veljien tapaan samasta seidelistä.\nSotilaselämälläkin on toki silläkin runollisen inhimilliset puolensa.\"\n\n\"Kesäkuun 2 p. tulimme Müncheniin. Kaupunki ansaitsee näkemistä, kuinka\npaljo sitä onkin moitittu. Ettei keinotekoisempaa kaupunkia ole maan\npäällä, on tosi; on kuin se olisi rakennettu turisteja eikä tavallisia\nasukkaita varten, niin kohoaa loistorakennus loistorakennuksen\nrinnalla, samalla kuin kadut ovat autiommat kuin Porvoossa. Mutta\nLudvig kuninkaan harrastus tehdä München taidekaupungiksi, niinkuin\nFirenze loistoajallaan, osoittaa niin nerollisia pyrintöjä, että\nhänelle on anteeksi annettava että hän ei menestynyt. Totta on, että\nhän taidekiihkonsa tähden on laiminlyönyt muuta, mutta kuinka moni\nhallitsija ei ole tehnyt samoin vähemmän jaloista syistä ilman että\nhäntä on siitä soimattu. Samoin on minusta aivan väärin nauraa\nnykyistä kuningasta. Jos hän olisi irstailija niinkuin Ruotsin\nkuningas, tyhmä kuin Würtembergin, hulluuteen saakka ylpeä kuin\nexhannoverilainen, katsoisi jokainen sen olevan niinkuin pitää, mutta\nolla musiikkihaaveilija, sitä pidetään sopimattomana. Hän on kuitenkin\nelämänsä kahtena tärkeimpänä hetkenä, sodassa ja Döllingerin asiassa,\nosoittanut lujuutta, jonka vertaista harvalla hallitsijalla on ollut.\nDöllingerin juttu[77] kiinnitti tietysti kaikkien mieliä Münchenissä,\nmutta millainen yleinen käsitystapa oli, siitä en saanut selkoa, sillä\nvierasta kohtaan koetti tietysti jokainen olla niin vapaamielinen ja\nvalistunut kuin mahdollista. Niin paljon kuin kunnioitankin\n'Telingerin' (niin lausutaan nimi Münchenissä) luonnetta, epäilen\nkuitenkin suuresti piileekö hänessä uusi Luther, niinkuin\nPohjois-Saksassa luullaan, siksi hän on liian oppinut ja liian\nepäkäytännöllinen. Kirkonkokousten auktoriteetin asettaminen lahovaa\npaavin valtaa vastaan ei juuri osoita erittäin produktiivista\noppositsionia. Münchenissä on varsin kauniita, kaikentyylisiä kirkkoja,\nja vaikka ne usein näyttävät olevan rakennetut ei seurakunnan vaan\narkkitehdin tähden, niin ne kuitenkin miellyttävät sen vuoksi, että ne\nseisovat protestantisten kirkkojen kuivan alastomuuden ja katolisten\nkirkkojen liiallisen loiston keskivälillä. Useimpien oville oli\nkiinnitetty julistuksia Döllingerin epäuskon johdosta, uhkauksia,\nhäväistyksiä, selityksiä, hurskaita huokauksia, kaikki arkkipiispan\nsuostumuksella, joka nyt hartaudellaan tahtoo saada unohtumaan, että\nhän itse muinoin on ollut uskonkappaleen vastustajia.\"\n\n\"Jos tahtoisin tehdä selkoa Glyptoteekissä ja molemmissa\nPinakoteekeissä saamistani vaikutelmista, en koskaan pääsisi loppuun,\nsillä niin paljo oli niissä katsomisen arvoista ja opettavaa. Suuri\nvahinko että aika ei myöntänyt yhdistää tutkimista katsomiseen.\nSanomattomasti kiinnitti minua [vanhassa Pinakoteekissä] Boisseréen\nkokoelma muinaissaksalaisia maalauksia, ainoa joka vetää vertoja ja\nkenties voittaa mitä sillä alalla tavataan Berlinin museossa, jossa van\nEyckin lempeät, suloiset, uskolliset enkelit aina ovat olleet\nerikoisena silmänherkkunani. -- Teatterissa näimme Grossen draaman\n'Albrecht Dürer' (keskinkertaisesti näyteltynä, jos luen pois\nPossartin, joka oli mestarillinen), erään sievän Putlitzin komedian ja\n'Noita-ampujan'. -- Maxina lauloi tenori Vogel, jota pidän\neurooppalaisena suuruutena. Pehmeydessä ja lämpimässä täyteläisyydessä\nolen kuullut vain yhden tenorin, joka voittaa hänet (Calzolarin),\ntunnollisuudessa laulua kohtaan en ketään.\"\n\n\"Münchenin asujamisto on kaunista, hyväntahtoista, suurikasvuista,\nlihavaa, ystävällistä, puheliasta, mutta luullakseni ahdasmielisempää\nja tietämättömämpää kuin pohjoissaksalainen. Sanomalehdistö ei näy\nseisovan korkealla kannalla. Hallitsevasta munkkivallasta ei\nulkonaisesti ole paljo nähtävissä, mutta ei tarvitse muuta kuin astua\njollekin kirkon ovelle ja siinä lukea alituisia esityksiä\npyhiinvaelluksista ja juhlista 'verta vuotavan Jeesuksen sydämen'\ntaikka 'pyhän Skolastikan haavojen' kunniaksi, huomatakseen että\nhengittää toista ilmaa kuin se mihin ennen on tottunut. Kumminkin\nluulen, että viihtyisin siellä kauemminkin, varsinkin kun elämä siellä\non hyvin halpaa (laskuni ravintolassa kolmesta päivästä nousi\n3 markkaan)\".[78]\n\n\"Aamulla 5 p. lähdimme Münchenistä. K:lo 10 ehtoolla olimme\nVenetsiassa. Ja rautateitä sanotaan proosallisiksi! Aivan päinvastoin,\nmatkustaja kiidätetään toisesta paikasta toiseen ihan kuin\nnoitasauvalla. Tyroli! Alpit! Niin -- mitä se on sinulle, joka olet\nnähnyt Sveitsin, minulle oli kaikki uutta ja valtavaa. Nähdä kuinka\npilvenhattarat kulkivat ohitse aivan läheltä, kuinka alppikinosten\nloisto sulaa yhteen auringonvalon kanssa, kiitää huimaavien syvyyksien\nohi ja kuilujen yli, jotka ovat niin lähestymättömiä että ainoastaan\nuhmailevin alppipuro siellä löytää tiensä, kaikki kiinnitti ja\nhämmästytti meitä. Lähellä Inspruckia olimme pari syltä lumirajalta,\nolisimme voineet astua ulos ja koskea lumeen. Edullista oli että ilma\nsinä päivänä oli hyvin vaihteleva, päivänpaisteinen, harmaan kylmä,\nkolkon pilvinen vuorottain. En tiedä missä valaistuksessa alpit olivat\nkauniimmat, kun ne uhkaavina näyttivät tahtovan syöksyä alas laaksojen\nyli tukehduttaaksensa näitä taikka kun ne hohtivat etäisessä\nkaukaisuudessa.\"\n\n\"Inspruckissa saimme pienen näytteen siitä kuinka etelässä tunnetaan\nhistoriaa ja maantiedettä. Vaunussa istui inspruckiläinen herra, joka\nnäytti minulle fransiskanilaiskirkon, lisäten, että se oli merkillinen\nsen tähden että Philippine Welser[79] oli sinne haudattu. Minä arvelin\nettä se kai oli merkillisempää, että Ruotsin Kristiina samassa kirkossa\noli luopunut protestanttisesta uskostaan. 'Kristiina' -- -- 'Ruotsi'\nhyvä inspruckiläiseni oli suloisimmassa tietämättömyydessä niin\ntoisesta kuin toisestakin.\"\n\n\"Alppiluonnon komeuden nähtyämme oli mielestämme Lombardian\npuutarha-tasanko jotensakin ikävä. Kahdenkertainen oli sentähden\ntyytyväisyytemme, kun vihdoin näimme 'Meren kuningattaren' vähitellen\nnousevan aalloista.\"\n\n\"Venetsia -- niin, se nimi helkkyy vieläkin kuin tenhosoitanto\nkorvissani. En voi vieläkään ilman jonkinlaista sielun huumausta\nmuistella sitä viikkoa, jolloin keinuin sen kanavilla. Minäkin sain\ntuntea tuon siteen olemassaoloa, joka yhdistää joka taiteilijasielun\nItaliaan. -- Se josta ihmiset puhuvat suuriäänisimmin, Italian luonto,\nsinertävä taivas, paahtava aurinko, lempeä ilma, ei minua\ninnostuttanut. Suoraan sanoen on meillä Suomessa riittävästi\nluonnonkauneutta. Luovuttaisin mielelläni parisen sataa harjua ja\njärveä yhdestä miljoonasta asukkaita lisää, se olisi meille paljo\nenemmän tarpeen.\"\n\n\"Mutta itse ihmiset, itse elämä, historialliset muistot, taiteellinen\nhenki! Gondolinsoutaja kun hän nojaa airoonsa, on jo veistoteos\nitsessään. Ja tämä aitosivistynyt, inhimillinen käytöstapa verrattuna\nmeidän ylpeään kömpelyyteen. Siellä ei olla salaneuvos taikka lakeija,\nei pakkahuoneen-päällysmies taikka puotimies, ei talonpoika taikka\nedeskäypä, vaan ihminen ja käyttäydytään ihmistavoin, eikä olla\nlihajoukko, joka vasta virkapuvun kautta saa arvonsa. Me kaikki neljä\nsamoilimmekin kuin suloisessa unessa, nauroimme kaikelle kuin lapset,\ntunkeilimme ihmisten välitse tavalla, jota hyvin kasvatettu ihminen\nmuutoin kammoksuu, me söimme kadulla, me katsoa töllistelimme niinkuin\nolisimme olleet lampaita, lyhyesti sanoen me unohdimme kaikki mitä\nsivistykseksi sanotaan oikein ollaksemme itsenämme. Augusta säilytti\nparhaiten arvostelukykynsä, Tullus Eneberg vähimmin, ja se ilahutti\nminua, sillä huomasin kuinka hänen näköpiirinsä ikäänkuin laajentui\nhetki hetkeltä\".\n\n\"En yritäkään edes viittauksilla kuvaamaan Venetsiaa, laguneja, Lidoa,\nCanale grandea, palatseja, Markuskirkkoa, 98 muuta kirkkoa (kävimme\nnoin puolessa lukua), huokausten siltaa, museota. Ja kuitenkin olen\nunohtanut ensimäisen ja parhaimman -- dogeinpalatsin. Mitä\narkkitehtuurilla on mahtavaa, maalauksella kietovaa, kuvanveistolla\nkaunista, ylellisyydellä häikäisevää, tieteellä viekoittelevaa,\nhistorialla suurta, löydöillä opettavaa, kaupalla sivistävää, itämailla\nhaaveellista, länsimailla eloisaa, luonnolla rikasta, ihmisillä jaloa,\ntavataan yhdistettynä näissä saleissa, joissa muisto ja todellisuus\njoka askeleella vaihtuvat toisiinsa, joissa ei tiedä mitä on enemmän\nihmetteleminen -- tarmokasta henkeä, joka on luonut, taikka niitä\näärettömän rikkaita varoja, jotka ovat olleet tämän hengen käytettävinä\nsen luomisia varten.\"\n\n\"Ja sittekin, vaikka siis luen lyhyen Italiassa käyntini elämäni\nonnellisimpiin hetkiin, uskotkos, että minä en tahtoisi, jos voisinkin,\noleskella siellä kauemmin, esim. vuoden, jota vastoin mielelläni\nviipyisin Saksassa, jossa kumminkin olen tuntenut itseni hyvin tyyneksi\nja kriitilliseksi ja jossa minulla usein on ollut ikävä. Italian\nelämässä on jotain veltostuttavaa, hennontavaa, laiskeliasta, joka\npohjalaiselle tulisi vaivuttavaiseksi. Saksassa ovat käsitteet\nvelvollisuus ja työ ne kohtalomaiset vallat, joiden alle kaiken, joka\nelää, täytyy kumartua -- Italiassa on ihanuudella ja nautinnolla\nkotimaansa. Tiedän hyvin että vanha Italia nyt juuri astuu hautaan ja\nettä uusi elokas syntyy sen sijaan -- mutta tämä uusi miellyttää meitä\nkuitenkin vähemmän. Rauniot ja luostarit ovat valitettavasti\nmuukalaiselle paljoa mieluisemmat kuin uudenaikaiset koulut ja tehtaat,\nja lazzaronijoukon tähden, joka -- ylenkatsoen työtä -- keskellä päivää\ntanssii saltarellaansa, unohdamme tärkeimmät parlamentti-istunnot.\nTahdon kuitenkin kernaasti myöntää, että havaintoni ehkä ovat tulleet\nyksipuolisesti väritetyiksi sen kautta että olen nähnyt ainoastaan\nkuolleitten kaupungin, Venetsian. Jos olisin ollut Firenzessä, olisi\nkenties arvosteluni enemmän kallistunut uuden Italian puolelle. --\nUskotkos, että minä jo sillä lyhyellä ajalla, minkä olin siellä, tunsin\nsieluni veltostuvan. Kun ajattelin Suomea, oli kuin olisin ajatellut\nJapania. Eräänä päivänä havaitsin, etten minä siellä edes vihannut\nKothenia -- minä pelästyin itseäni!\"\n\n\"Mielten jännitys Italiassa paavin menettelyn johdosta on suuri.\nKristuksenruumiin juhla oli vietettävä Venetsiassa, ja siihen kuuluu,\nniinkuin tiedät, iso processioni eli juhlakulkue kaduilla. Se\nkiellettiin levottomuuksien pelosta. Kulkue supistui sentähden kävelyyn\nMarkuskirkossa, joka oli erinomaisen loistava teatterimaisuudessaan,\nmutta kyllä kevytmielinen protestanttiselta kannalta katsoen. Samana\npäivänä saarnattiin ja koottiin kolehtia katoliselle lähetystoimelle\nNorjassa. Tromsööhön on näet uusi lähetysasema perustettava,\nsamallainen kuin ne, jotka jo ovat olemassa Kristianiassa ja\nBergenissä. Kuulin yhden saarnan, ja vaikka tietysti ymmärsin\nainoastaan irtonaisia lauseita, huomasin kuitenkin, että saarnaaja\n(eräs saksalainen tri Stub) pahoin piteli protestantteja, varsinkin\npappeja, joiden hän sanoi olevan maanviljelijöitä, lainoppineita,\nvaltiomiehiä, lääkärejä ja ravintolanisäntiä -- kaikkea paitse pappeja.\nIvakuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ei kuitenkaan kokonaan\nperätönkään.\"\n\n\"Fenice teatteri oli suljettu. Eräässä toisen luokan teatterissa\nnäyteltiin 'Rigolettoa' ja 'Traviataa'. Laulettiin huonosti, mutta\naitoitalialaisesti. Omituista oli sitä kuulla, sillä italialainen\nooppera Pietarissa on puhtaasti yleismaailmallinen -- siellä ei saa\nkäsitystä italilaisten varsinaisesta laulutavasta. Hauskinta oli toki\nitse yleisö. Sekaisin hillittömiä bravohuutoja ja hurjia hyssytyksiä,\nresitatiivikohdissa meluttiin kuin markkinoilla, mutta arioita\nkuunneltiin hartaan tarkkaavaisesti kuin kirkossa; yleisö viittoili\nmelkein innokkaammin kuin näyttelijät.\"\n\n\"13 p. jätin Venetsian ja erosin Augustasta ja Heurlinistä, joita\nEneberg vielä seurasi.\" --\n\nBergbom palasi Wienin kautta Berliniin. Wienissä hän tapasi rouva Raan\nja näki muutamia teatteri- ja oopperanäytäntöjä, vaikka etevimmät kyvyt\nolivat lomalla. Hän kiittää puhelukappaleiden esittämistä, mutta on\nsitä mieltä että Berlinissä traagillinen sävy luonnistuu paremmin.\nOoppera oli loistavin kaikista, jotka hän oli nähnyt, mutta Berlinin\nhenkilökuntaa hän piti etevämpänä. Sekä puhe- että lauludraamassa\npidetään huolta yhteisnäytöstä, joka pahoin laiminlyödään Berlinissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin kerromme Kaarlon viimeisestä ajasta Berlinissä, on luotava\nkatsaus Emilie sisaren elämään hajaantuvassa lapsuudenkodissa. --\nAhkerasti hän koko kevätkauden kirjoitti Kaarlolle kirjeitä, kertoen\npäivän tapahtumista ja kysymyksistä ja omista oloistaan, niinkuin\nuskotulle veljelle ja ystävälle on tapa tehdä. Joka kirjeestä näkyy,\nkuinka hän oli kiintynyt poissaolevaan. \"Kaikkein lämpimimpiä ja\nsydämellisimpiä terveisiä meiltä kaikilta, oma kallis Kaarloni;\ntuhansia kiitoksia ystävällisestä, hellivästä ja kehottavaisesta\nkirjeestäsi. Et tiedä kuinka kauheasti olen ikävöinyt sinua, vaikka\nminun nyt, saatuani ensimäisen kirjeesi, on ollut paljo parempi olla.\"\nNiin alkaa kirje helmikuun lopulta ja samassa tapaamme vielä sanat:\n\"Kirjoita nyt, oma Kaarlo kultani; kirjeesi tuottavat minulle niin\näärettömän suurta iloa, ja minä tarvitsen todella kaiken sen\nkehotuksen, jonka voin saada. -- Et tiedä kuinka monta, monta kertaa\nolen lukenut rakkaan kirjeesi.\" Ja kuukausi myöhemmin: \"Kiitos, oma\nkallis Kaarloseni, viimeisestä kirjeestäsi; käsitän kyllä, että on\nuhrausta sinulta tuhlata aikaa kirjoittamalla minulle, mutta olen\nkuitenkin niin itsekäs, että kehotan sinua siihen; et tiedä kuinka\npaljo todellista iloa kirjeesi ovat tuottaneet minulle; Jumala\nsiunatkoon sinua siitä, oma Kaarloseni!\" Ja vielä huhtikuulla: \"Jos\ntietäisit millaisen juhlan tuotat meille kirjeilläsi, niin varmaan et\nkatuisi sitä aikaa, jonka olet tuhlannut niihin; voin melkein sanoa,\nettä kirjeesi ovat olleet ainoa iloni tänä ikävänä talvena.\"\n\nNäiden hellien sanojen takana on paitse vilpittömintä, milt'ei\näidillistä rakkautta kasvattamaansa veljeen (se ilmestyy myöskin\nhuolestuneissa neuvoissa kuinka kipeä käsi oli hoidettava) jotakin\nerikoista sydämen levottomuutta, joka aika ajoin vilahtaa rivien\nvälistä. Tarkoitamme epätietoisuutta, kuinka tulevaisuus oli\nmuodostuva. Nuorinkin sisar oli nyt kihloissa ja viettäisi häitänsä\nlyhyen ajan päästä. Morsiamen ja sulhasen suunnitellessa häämatkaansa\nja uuden kotinsa järjestämistä, Emilie luonnollisesti tunsi olevansa\nenemmän tai vähemmän asioitten ulkopuolella (joskin hän sitten nuoren\nparin poissa ollessa itse pani toimeen heidän päätöksensä ja järjesti\nheidän kotinsa), tunsi entisen tehtävänsä vanhassa kodissa olevan\nlopussa ja häntä alkoi vaivata sentapainen painostava mieliala, joka\nniin kauan oli Kaarloakin rasittanut. Helmikuulla hän sai sydämellisen\nkirjeen Betty sisareltaan, joka omasta ja miehensä puolesta tarjosi\nhänelle kodin luonansa. Tämä ystävyys liikutti Emilietä ja teki hyvää\nhänen sydämelleen, mutta vastaiseksi hän kumminkin antoi kieltävän\nvastauksen -- ensi vuodeksi hän jo oli vuokrannut itselleen asunnon\nHelsingissä. Kun Kaarlokin kirjoitti sisarelleen, että tämä olisi\ntekemättä hätäistä päätöstä tässä asiassa, hän vastasi: \"Tietysti jään\nminä mielelläni tänne, jos tiedän ettei Ossianilla eikä sinulla ole\nmitään sitä vastaan, taikka ainakin niin kauan kun en huomaa että\ntuotan Teille vaivaa; kenties voin jollain tavoin olla Teille\nhyödyksi.\" Nuoremmat veljet olivat tähän aikaan enimmäkseen\nHelsingissä, mutta niistä ainoastaan Ossian näyttää tuottaneen\nsisarelleen kevennystä hänen huolissaan, sillä hänestä Emilie lausuu:\n\"Ossian on ollut hyvä ja rakastettava; Jumala siunatkoon häntä; en\ntiedä mihin olisin joutunut ilman häntä.\" Kirjeiden muusta\nsisällyksestä täytyy meidän jättää se mikä ei varsinaisesti kuulu\naineeseemme. Eihän se levottomuus ja mielten kuohu, minkä\nasevelvollisuuskysymys herätti, josta Kaarlo myöhemmin aikakauskirjan\n\"Preussische Jahrbücher\" mukaan tiesi kertoa, että Venäjän keisari\naikoi panna sen toimeen Suomessa kuulematta säätyjä, taikka\nkouluylihallituksen \"nerokas\" päätös muuttaa suomalainen normaalikoulu\nHämeenlinnaan taikka kissannaukujaiset professori Nordqvistille ja\nKothenin raivo sen johdosta, eihän se kuulu teatterin historiaan,\nvaikka se kenties kuitenkin ansaitsee mainitsemista siitä syystä, että\nse muistuttaa kuinka epäsuotuisissa oloissa elettiin. -- Vanhasta\nystävästään Cygnaeuksesta Emilie kirjoitti helmikuulla: \"Ukko Cygnaeus\non kovin kivuloinen, saa nähdä toipuuko hän vielä. Olen luvannut\nauttaa häntä ja kirjoittaa sanelun mukaan (mitä hänellä ehkä on\nkeskeneräistä), niin pian kun häät on ohitse ja minulla on paremmin\naikaa. On sovittu että hänen veljensä, Reinhold Cygnaeus, ja minä\nyhdessä hoidamme huvilaa. Meidän tulee laatia ehdotus testamentiksi,\nvaikka siitä muutama päivä sitten, kun hän sitä varten oli luonani, ei\ntullut mitään.\" Cygnaeus virkistyi kuitenkin keväämmällä ja hänen\nkanssaan Emilie usein puhui teatteri- (s.o. ruotsalaisen teatterin)\nasioista. M.m. Cygnaeus oli puhunut rouva Raan palaamisesta teatteriin\nsekä Ida Basilierin kiinnittämisestä laitokseen. Jälkimäisestä\ntuumasta ei kuitenkaan tullut mitään, lienevätkö asianomaiset\noikein yrittäneetkään saada häntä. Laulajattaren sanottiin näet\nloukanneen ylhäisiä suosijoitaan sekä Pietarissa että Helsingissä\nsuorapuheisuudellaan: hän oli kieltäytynyt esiintymästä venäläisessä\noopperassa, lausuen, että hänen tulevaisuutensa kotimaassa olisi\nmenetetty, jos hän suostuisi siihen. Rouva Raa sitä vastoin palasi\ntodella ruotsalaiseen teatteriin, mutta tehdäkseen kerrassaan lopun\nhänen suomalaisista teatteriharrastuksistaan johtokunta ehdottomasti\nkielsi häntä esiintymästä suomalaisissa näytännöissä! Emilie Bergbom,\njoka oli ystävällisessä kirjeenvaihdossa molempain kanssa, puolusti\nniin toista kuin toistakin, mutta turhaan hän puhutteli Kiseleffiä\nkoettaen saada rouva Raalle luvan näytellä ainakin kerran Kiven\nviimeisessä draamassa, \"Margareta\". Sitä ei otettu kuuleviin korviin.\nMuuten oli ruotsalaisen teatterin ohjelmistoa suunnitellessa päätetty\nedelleen supistaa vakavampaa (traagillisten näytelmien) puolta ja\nenentää oopperain ja muiden laulukappalten lukua. Sentähden otettiinkin\nteatterin palvelukseen neiti Mechelin, jonka ei kuitenkaan itse\ntarvitsisi usein esiintyä vaan sen sijaan johtaa lauluharjoituksia.\n\nSuomalaiseen teatteriin nähden Emiliellä oli tuskin ainoatakaan hyvää\nuutista kerrottavana. Helmikuulla oli Arkadiateatterin omistavalla\nyhtiöllä kokous ja siinä päätettiin uudestaan viideksi vuodeksi\neteenpäin vuokrata teatteri venäläisille. Sen johdosta Emilie\nepätoivoisena lausuu: \"Jotenkin tarpeetonta on enää ajatella\nsuomalaista teatteria.\" Kumminkin hän näyttää vielä kevään kuluessa\najatelleen suomalaista seuranäytäntöä, vaikka hääpuuhat estivät häntä\nryhtymästä toimeen. Edelleen hän pari kertaa puhuu teatterikoulusta ja\njuuri siihen hän kiinnitti jotakin toivoa tulevaisuuteensakin nähden.\n\"En voi sanoa\", hän kerran huudahtaa, \"kuinka iloiseksi tulisin, jos\nsaisimme koulun. Silloin olisi minullakin raukalla jotain, joka\nkiinnittäisi mieltäni. Nyt olen kokonaan lopussa. Ei ole mitään niin\njulmaa kuin pitää elämäänsä hukkaan ja turhaan kuluneena!\" Kesän\nalkupuolella hän oli kehittänyt tätä ajatusta niin, että koulu hänen\nmielestään olisi oleva puhtaasti suomalainen, ja hän kysyy Kaarlolta,\nolisiko hyvin hullua, jos hän menisi senaattori Molanderin puheille\npyytämään 4,000 markkaa valtioapua tämmöisen yrityksen kannattamiseksi?\nNämä teatterikoulu-mietteet herättivät tietysti sekä Kaarlon että rouva\nRaan osanottoa, mutta tietääksemme jäi anomus kuitenkin tekemättä.\n\nJättäen Emilie Bergbomin kuvaamallemme kannalle, jonka tuskallisuutta\nhänen, epätietoisena tulevaisesta tehtävästään, vielä täytyi kärsiä\nkokonainen vuosi, palaamme takaisin Kaarloon, nähdäksemme kuinka\nhänenkin toimensa ja toivonsa ulkomailla seisoi hyllyvällä pohjalla.\n\nHuhtikuulla Emilie muistutti Kaarloa siitä, että Aleksanterin\nmatkastipendi jälleen oli haettavana, ja kysyi, eikö hän aikonut hakea\nsitä jatkaakseen tutkimuksiaan ulkomailla. Kaarlo oli hyvin epäröivällä\nkannalla. Mielellään hän kyllä tahtoi kauemmin viipyä ulkomailla, mutta\nkun hän kaksi kertaa oli turhaan hakenut stipendiä, olisi hänestä sula\n\"häväistys\" tulla kolmannen kerran hyljätyksi eikä hänellä ollut mitään\ntakeita ettei niin kävisi, jos hän vielä koettaisi. Sittenkin hän\nlähetti valtakirjan sisäänjättää hakemus, mutta tarkoin varoittaen että\nasiasta luovuttaisiin, jos edeltäkäsin voitaisiin arvella yrityksen\nolevan turhan. Missä määrin Bergbomin ystävät luulivat hänen\nmenestyksestään olevan toiveita, on tietysti vaikea sanoa, mutta\npääasia on, että hakemus jätettiin sisään. Syystä kun hänen\nmatkasuunnitelmaansa ennen oli katsottu liian laajaksi, Bergbom oli nyt\nsupistanut sen siihen, että hän tutkisi kirjallisia ja taiteellisia\noloja muutamissa Euroopan pienemmissä kansakunnissa, joissa kaksi\nrinnakkaisin seisovaa kulttuurimuotoa, toinen historiallisten olojen\nluoma vieras ja toinen alkuperäinen kotoinen, tämän vuosisadan\nkansallisuusharrastuksen kautta oli joutunut \"käymistilaan\". Mutta yhtä\nvähän kuin ennenkään sai suunnitelma armoa akateemisten isien puolelta.\nYrjö Koskinen sanoikin äänellään puoltaen Bergbomin hakemusta, että hän\nteki niin, vaikka se ei ollut saanut samaa suosiota niiden puolelta,\njoiden etupäässä olisi pitänyt puhua sen edestä. Professori siinä\ntieteessä, jota Bergbomin tutkimukset tarkoittivat, C.G. Estlander, ei\nkonsistorin pöytäkirjasta päättäen katsonut hakemuksen ansaitsevan\nsanallakaan mainitsemista, puhumattakaan puoltoäänellä kannattamisesta.\n\nKun Emilie Bergbom sai tietää, että Kaarlon hakemus siis kolmannen\nkerran oli jäänyt huomioon ottamatta, oli hän niin pahoillaan, että hän\nei voinut itse kirjoittaa veljelleen, vaan jätti Ossianin asiaksi\ntoimittaa tälle jobinpostin. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta meillä\non se kirje, jossa Kaarlo ensiksi puhuu sisarelleen pettyneestä\ntoivostaan. Se on kirjoitettu Venetsiasta 10 p. kesäkuuta:\n\n\"Rakas, kallis Emilie! -- Kun minä, niinkuin päätetty oli, seurasin\nAugustaa ja Heurliniä Leipzigiin, aioin kohta palata Berliniin. Silloin\ntuli hetki, jolloin sain tiedon hakemukseni turhuudesta. Hävinnyt\nillusiooni! Tuntui tosin raskaalta, hyvin raskaalta, sillä sydämeni oli\nantautunut unelmaan että voisin, vielä viipyen vuoden ulkomailla,\nhankkia sivistykselleni sen ryhdin ja mehun, jonka se vielä tarvitsee.\nMutta sitä tunnetta lievensi kuitenkin se suloinen luottamus, että Te\nkaikki siellä kotona pidätte minusta: kiitä Ossiania hänen kirjeestään,\noli paraimpia hetkiä elämässäni kun sen luin, kiitä Jaakkoa, kiitos\nsinullekin, rakas sisar. Omistaa semmoisia ystäviä ja olla niiden\nkanssa vetää vertoja parin tusinan museon ja oopperan näkemiselle.\nPersoonallisesti olen täysin lohduttanut itseäni, johon ei vähimmin ole\nvaikuttanut se, että Waldemar [Eneberg] ystävä oli stipendin saaja[80]\n-- -- Sitä vastoin en kiellä, että suunnittelemani matka olisi ollut\nerinomaisen siunausta tuottava tutkimuksilleni. Tiedät että\ntulevaisuuteni päätehtävänä olen pitänyt kirjoittaa eurooppalaisen\nkirjallisuuden historian 19:llä vuosisadalla. Suurten kansojen ja\nskandinavilaisiin kirjallisuuksiin olen jotenkin perehtynyt;\nvenäläiseen voin helposti tutustua Helsingissä, mutta juuri muut pienet\n(Unkarilaisen, tshekkiläisen, vlamilaisen, hollantilaisen) olisin\nehdottamallani matkalla hyvin oppinut tuntemaan; koettaa päästä niiden\nperille kotimaassa tuottaisi kauheasti työtä. Jättäkäämme kuitenkin\ntämä ikävä aine. Kun sain tietää että minun täytyy syksyllä palata\nkotia, mietiskelin näin. Jos nyt tällä mielialalla palaan Berliniin,\nniin menehdyn ikävästä. Ensi aikoina en voi tehdä työtä kun kaipaan\nAugustaa ja Heurliniä, mieluummin tahdon juoda täyden siemauksen\nmaljasta ja sitten laskea sen kädestäni. Tahdon, vaikka vain hetkisen\n-- se tulee kai olemaan ainoa elämässäni -- nähdä Italian. Tullus\nEneberg oli erittäin innostunut, Heurlin tuli kuin toiseksi ihmiseksi,\nkun Italia mainittiin, lyhyesti, me päätimme olla hetken onnellisia\nhoukkoja, ollaksemme koko tulevan vuoden sitä ymmärtäväisempiä.\"\n\n[Ja sitten seuraa tämä dityrambi, joka liittyy ylempänä luettuun\nmatkakertomukseen:] \"Nyt olen täällä, edessäni on Lido satoine\ngondoleineen, oikealla Canale grande muistoineen, palatseineen,\nruhtinaineen, kirkkoineen, näen dogeinpalatsin kohoavan ylevyydessään,\nSan Marcon tornit heloittavat auringossa, Piazzettalta kuuluu laulua ja\nmelua -- kaikki mitä me elämämme romanttisissa hetkissä olemme unessa\nnähneet. Venetsia on suuri -- äärettömän suuri. Ei ylellisyys, ei\nloisto, eivät muistot yksistään tee sitä siksi vaan näköala\nmaailmansivistykseen, joka siellä avautuu, yhtyneenä ankarimpaan\nkansalliseen väriin. Edellinen ominaisuus eroittaa sen semmoisista\nkaupungeista kuin Berlin, Wien, Madrid, jälkimäinen semmoisista kuin\nLontoo, Parisi, Rooma. Puhun tietysti muistojen Venetsiasta, ei\nnykyisestä, jota vähän tunnen.\"\n\nLoppupuoli tästä kirjeestä on myöskin mieltäkiinnittävä, mutta ennen\nkuin se siteerataan, on huomioon otettava eräs Emilien ensimäinen kirje\ntuosta samasta pettyneestä toivosta. Siinä tapaamme seuraavan kohdan:\n\n\"Snellman piti eräänä päivänä pitkän esitelmän sinusta ja pyysi minun\nrehellisesti sanomaan sinulle terveisiä häneltä ja kehottamaan sinua\njättämään estetiikka; 'ei kelpaa, ei kelpaa meidän maassamme,\nkiittämätön ja leivätön ala, leivätön ala'. Mutta jättääkseni hänen\npuhetapansa ja ollakseni lyhyt, niin hän pyysi minun sanomaan sinulle,\nettä sinun tulee noudattaa hänen esimerkkiänsä; hänkin taisteli kauan,\nkauan; hän yritti siksi kun hän oli 37 vuotta! Ja viimeisenä kolmena\nvuotena oli hänellä 200 ruplan kirjallinen apuraha. Hän tuli 10 vuotta\nmyöhemmin kuin sinä! 'Miehen voima kuluu, voima kuluu, pyytäkää hänen\nkatsomaan minua.'\"\n\n\"Minä huomautin silloin, ettet sinä eikä sinun maasi koskaan uskaltanut\ntoivoa sinusta tulevan semmoista kuin hän, mutta hän keskeytti minut\nmutisten jotain: 'paljo parempi, paljo parempi.' -- 'Jos hän edes olisi\nhistorioitsija!' -- Hän puhui hellästi ja lämpimästi sinusta ja pyysi\nminun sanomaan, että mitä ennen alistuu (resignerar) sitä parempi;\nnuoruus ei tiedä mikä paino jalassa taloudelliset huolet ovat; se sitoo\nmiehen itsenäisen toiminnan. -- Kentiesi teen väärin esiintuodessani\nhänen sanansa, mutta ne tulivat sydämestä ja sentähden on kai syytä\nettä ajattelet niitä. Tosin on kauheaa että sinun täytyy ajatella\nlehtorin virkaa.\"\n\nKaarlo sai Emilien kirjeen kirjoittaessaan tuota kirjettä Venetsiasta,\njosta jo tunnemme alkupuolen, ja hän päätti sen sitten seuraavaan\ntapaan:\n\n\"Kirjeesi, jossa puhut Snellmanin ystävällisyydestä minua kohtaan, sain\nhetki sitten. Olen ylpeä hänen rakastettavaisuudestaan, sillä en\nuskonut hänellä olevan aavistustakaan minusta. Olen pannut hänen\nsanansa sydämelleni, mutta en aio sokeasti seurata niitä.\nHänentapaisille titaaniluonnoille on huudettava: 'alistu', mutta\nminunlaatuinen hento luonto veltostuu helposti, jos se väistyy\ntaistelussa. Jos ilman muuta alistun, ei minusta tule Snellman vaan\nOskar Toppelius. Kaikessa tapauksessa aion pitää Snellmanin sanat\nmielessäni ja syksyllä ruveta auskulteeraamaan normaalikoulussa. -- --\nSano terveisiä Cygnaeukselle laguneilta, Rialtolta, Foscarilta,\nMorosinilta, Giorgionelta ja Canovalta, Tizianin Assuntalta ja Byronin\nHaydéelta, Maninin haudalta ja Uga Foscolon katafalkilta; on tuntunut\nhyvältä, että hän on puhunut puolestani\".[81]\n\nPalattuaan kiertomatkaltaan Bergbom oli kuin huumaantunut rikkaista\nvaikutelmista. Berlin näytti hänestä harmaalta, ja hän tunsi tyhjyyttä\nja ikävää ympärillään. Kumminkin hän pian asettautui todellisuuteen.\nEmilie oli luvannut hankkia hänelle rahoja, jotta hän voisi viipyä\nvuoden ulkomailla. Siitä Kaarlo kiittää, mutta lisää samalla: \"En\nuskalla -- olisi kevytmielistä asettaa vekseli niin epämääräiselle\ntulevaisuudelle.\" Kuitenkin hän tahtoi jäädä koko kesäksi Berliniin\njatkaakseen tutkimuksiaan. Hän ajatteli näet vielä kirjoittaa\nväitöskirjan dosentuuria varten, joskaan ei hänellä enää ollut\nvarsinaista toivoa tiedemiehen uraan. Siksi oli häntä liian tylysti\nkohdeltu yliopiston puolelta. Aineekseen hän oli valinnut 19:nnen\nvuosisadan romaanin. Kun tiedämme kuinka harvinaisen laaja hänen\nkirjallisuuden tuntemuksensa oli, niin on helppo ymmärtää, että aineen\nvaikeus oikeastaan oli sen supistamisessa. Juuri se, että aine,\nniinkuin sanotaan, kasvoi hänen päänsä ylitse, lieneekin ollut pääsyynä\nsiihen, että tämäkin teos jäi kesken. Jos se olisi ollut helpompi\nsuorittaa, niin olisi se voinut valmistua hänen ulkomailla ollessaan;\nkotona hänen tietysti oli vaikeampi saada siihen tarpeellista aikaa ja\nmielenrauhaa.\n\nNäiltä viimeisiltä kuukausilta ei ole monta kirjettä säilynyt. Eräässä\nkirjeessä syksyn alussa (20/9) Bergbom arvelee joutuneensa\nvaltiollisesti epäiltyjen kirjoihin, koska sekä hänen lähettämänsä että\nhänelle osoitetut kirjeet olivat alkaneet kadota. Joku syy\nkirjeenvaihdon häiriöön oli kai siinäkin, että Emilie Bergbom vietti\nloppupuolen kesää Waasassa. Koko sydänkesältä on olemassa vain yksi\nlaajempi kirje Otto Florellille (14/7), joka sisältää viehättäviä\nlisätietoja Bergbomin teatterikokemuksista. Tässä kirjeessä, jossa hän\nlämpimästi onnittelee ystäväänsä hänen juurikään tapahtuneihin\nkihlauksiinsa Emmy Basilierin, Ida Basilierin sisaren kanssa, Bergbom\nnäet luo yleisen pikakatsauksen siihen mitä oli teatterin alalla nähnyt\nja oppinut matkansa kuluessa. Täydentääksemme edellisen esityksen\notamme vielä joitakuita piirteitä.\n\nBergbom sanoo kaikkiaan nähneensä \"noin 40 oopperaa ja samassa\nsuhteessa puhekappaleita\". Wagneria hän ihailee \"suorastaan\nyltiöpäisesti\". Meyerbeeriin nähden hän oli kylmennyt (\"Hugenotteihin\"\nhän kuitenkin oli edelleenkin ihastunut). Ihanimmat illat olivat\nhänelle tuottaneet \"Don Juan\", \"Taikahuilu\", \"Fidelio\" ja \"Jessonda\".\nVanhat suosikkinsa \"Lucrezian\" ja \"Noita-ampujan\" hän oli nähnyt\nloistavasti esitettävän. \"Faustista\" hän oli oppinut pitämään,\nkumminkaan kunnioittamatta sitä; Auber oli kohonnut arvossa, mutta\nMehul päinvastoin (\"Josef\" hävinnyt illusiooni); Gluck, jota hän oli\nepäillyt, oli hänestä äärettömän ylhäinen. -- Ennen mainittujen\nooppera-taiteilijain lisäksi Bergbom luettelee suuren joukon, joista\ntässä merkittäköön: Lucca, perin runollinen, sievä, luontehikas,\nkirpeä, naisellinen haltia-olento; Mallinger ihanteellinen,\nhaaveellinen, suloinen, perin saksalainen, mutta sentähden mahdoton kun\nhän pyysi olla muuta; Brandt, suurin taiteilijattarien joukossa,\nklassillinen, elävän draamallinen, täynnä suuria pyyteitä\n(valitettavasti hänen äänensä ei ollut hänen henkensä tasalla);\nPeschka-Leutner (Leipzig), Saksan suurin koloratuurilaulajatar,\naistikas, keimaileva, eloisa, siro niinkuin italialaiset, mutta ei yhtä\nsäkenöivä eikä loistava; Dustmann-Meyer, ylevä, klassillinen, puhdas\nihanan laulunsa tähden unohtumaton. Miehenpuolisista laulajista\nBergbomin mieleen muistuvat paitse muita: Niemann, suuri, melkein\ngiganttimainen, ritari pelvoton ja moitteeton, usein epätasainen,\njoskus raaka, toisinaan huoleton, mutta oikea taiteilija Jumalan\narmosta; Walter, keimailevan aistikas, hurmaava pianissimossa,\nluonnollisen lapsekas; Wachtel, loistava, voimakas, helkkyvä-ääninen,\nmutta tyhjä -- tyhjä -- tyhjä; Betz, ensiluokan taiteilija,\nresitatiiviin, leveään äännäntään, crescendoon nähden kiitoslauseitten\nyläpuolella -- ainoastaan luonnekuvauksessa hän on heikko; Fricke, aina\nhyvä, aina voimakas, aina todenperäinen; Vogel (München) saksalaisen\nlaulajan ihanne; haaveellinen, mutta ei naisellinen, syvä, täyteläs\nääni, sydämellinen, voimakas, yksi ihanimpia muistojani; Beck,\nnerollisin ja luovin laulaja, jonka olen kuullut, mutta valitettavasti\nvain yhdessä roolissa (\"Rigoletto\").\n\nPuhedraaman alalla, jota Bergbom sanoo tutkineensa tarkkaavaisemmin\nkuin oopperaa, hän, kirjoitettuansa jo tuntemamme katsauksen rouva\nRaalle, oli nähnyt paljo uutta ja tutustunut uusiin kykyihin. Näistä\nmainittakoon ainoastaan kaikkein tärkeimmät. Vanhan rouva Haizingerin\nWienissä hän asetti Frieb-Blumauerin rinnalle raikkaudessa ja\nrakastettavaisuudessa; tragedianäyttelijätärtä Wolteria Wienissä hän\npiti etevänä taiteilijattarena, hänessä oli tulta ja ylhäisyyttä, mutta\nkenties hän sittenkin oli loistavampi kuin suuriarvoinen; kaikkia\nylempänä seisoi Clara Ziegler, jota todella kannatti tutkia, hänen\näänensä, vartalonsa, kasvojensa piirteet suurenmoisia, niinkuin näkisi\nkreikkalaisen, traagillisen runottaren edessään -- sitä mitä\nsaksalaiset sanovat \"Gemüthiksi\" hänellä ei ollut -- hänen\ntunteellisuutensa oli joko kylmä taikka teeskennelty, mutta mikä\nylhäinen voima ja intohimo! -- antiikkisia rooleja hän näytteli\nparhaiten (Medea, Antigone, Iphigenie), hänen Schiller-henkilönsä\nolivat heikkoja. Miesnäyttelijöistä Bergbom oli entisten lisäksi\noppinut tuntemaan monta etevää ja suurta, niinkuin Mitterwurzerin\n(Leipzigissä), Possartin (Münchenissä), erinomaisen nerollisen\nLevinskyn, ranskalaisesti sivistyneen, aistikkaan Sonnenthalin,\nvoimakkaan, miehekkäästi runollisen Hallensteinin (kaikki Wienissä).\n\nMahdollisesti olemme monen lukijan mielestä tähän ottaneet liiaksi\nnäitä arvostelevia katsauksia, semminkin kun useimmat mainituista\ntaiteilijoista jo ovat ijäksi poistuneet ei ainoastaan teatterin vaan\nelämänkin näyttämöltä. Mutta tuleehan juuri niissä näkyviin mitä luvun\nalussa lausuimme, että näet Bergbom ulkomaanmatkallaan täydensi\ntietonsa ja kokemuksensa teatterinjohtaja-tointaan varten. Ne\ntodistavat, kuinka perin pohjin hän oivalsi mitä teatteritaide\nylipäätään kykenee luomaan katsojan nähtäväksi ja miten eri\nluonnonlahjat vaihtelevine värivivahduksineen siinä soveltuvat runoutta\nja aatteita palvelemaan. Näin syvästi perehtymällä näyttämölliseen\ntaiteeseen hän todella kypsyi tehtäväänsä kotimaassa, hän sai sen\nvarman, omiin itsenäisiin havaintoihin ja tutkimuksiin perustuvan\npohjan, jolla seisoen hän saattoi luottaa yrityksensä menestymiseen ja\nvaikuttaa rohkaisevasti ympäristöönsä, joka puolestaan ehdottomasti\nluotti hänen tietoihinsa ja arvostelukykyynsä.\n\nBergbom palasi Helsinkiin lokakuun alussa.\n\n\n\n\nVI.\n\nSuomalaisen teatterin perustaminen 1872.\n\n\nOlemme saapuneet -- teatterikieltä käyttääksemme -- siihen\nnäytäntökauteen, jolloin Suomalainen teatteri perustettiin. Koska\nkuitenkin itse perustaminen tapahtui vasta myöhään keväällä, ei tässä\nvielä ole puhuttava uuden laitoksen toimesta, vaan erinäisistä\nseikoista, jotka vihdoin veivät tähän onnelliseen tulokseen. Mitä tulee\nkerrottavamme tapahtuman taustaan, on lukija jo edellisestä saanut\nyleiskäsityksen vallitsevista näyttämöllisistä oloista, ja on siihen\nsitä vähemmän tarpeen mitään lisätä kun me pian tulemme tutustumaan\nerääseen kirjoitukseen, jossa Bergbom, aikalaisena, on kuvannut\nsilloiset teatteriolot. Sen ohella ansaitsee kansallisvaltiollinen\nelämä huomiotamme, sillä sen merkitys teatterin perustamiseen nähden\noli melkoinen. Ymmärrettävästi ei se kumminkaan tässä sovi tulla\nlaajaperäisemmän esityksen esineeksi; ainoastaan lyhyesti on siihen\nviitattava.\n\nTaistelu suomalaiskansallisen ja sitä vastustavan ruotsinmielisen\npuolueen, se on fennomaanien ja svekomaanien (\"skandinaavein\",\n\"dagbladistein\", \"viikingein\") välillä, joka 1860-luvulla oli\nkiihtymistään kiihtynyt, oli 1870-luvun alussa tuimempi kuin koskaan\nennen. Niistä kysymyksistä, joita taistelu koski, oli silloin\nkoulukysymys kaikista polttavin. Suomenmielisten yhtä kohtuullisia kuin\noikeutettuja vaatimuksia siinä kohden hallitseva ruotsalainen puolue\nvastusti kynsin hampain. Jos sen mielestä joku suomalainen koulu olikin\nsuvaittava toisessa tai toisessa syrjäisessä kaupungissa, niin oli\nkumminkin pääkaupunki pysytettävä vapaana semmoisesta laitoksesta.\nSuomalainen normaalikoulu päätettiin sentähden hävittää Helsingistä, ja\nkun sen tarpeellisuutta ei käynyt tykkänään kieltäminen, katsottiin\nsopivaksi määrätä, että se oli sijoitettava Hämeenlinnaan. Tässä ja\nmuissa suomalaisuuden edistyksen ehkäisemistä tarkoittavissa puuhissa\nolivat vallanpitäjät yksimielisiä. Senaatti oli yhtä epäsuomalainen\nkuin koulu-ylihallitus kuuluisan päällikkönsä parooni Kasimir von\nKothenin johtamana, ja kenraalikuvernööri kreivi Adlerberg oli mitä\nparhaimmissa väleissä heidän ja ruotsinmielisten johtomiesten kanssa.\nSe joka vähimmän välitti niin toisista kuin toisista oli sittenkin\nKothen, mutta hänen omavaltaisuutensa erinäisissä yksityisissä (esim.\nyliopisto-) asioissa suotiin hänelle mielellään anteeksi, kun hän oli\nniin johdonmukainen ylenkatsoessaan ja polkiessaan suomalaisuuden\nvaatimuksia ja pyrintöjä.\n\nToiselta puolen tämä sortojärjestelmä nosti aavistamattomia voimia\nliikkeelle. Suomalainen kansa ei ole koskaan esiytynyt yksimielisemmin\nja voimakkaammin kuin juuri tähän aikaan, kun siltä väkisin tahdottiin\nsulkea tie sivistykseen ja samalla siihen vaikutukseen maan asioihin,\njohon ainoastaan sitä tietä päästään. Päätös hävittää normaalikoulu\nHelsingistä sai kansan perustamaan alkeisopiston pääkaupunkiin, ja\njatkuva vaino suomalaisia kouluja vastaan maaseutukaupungeissa vei\nsiihen, että yksityisiä kouluja, jotka valtio aikaa voittaen oli\npakotettu ottamaan huostaansa, perustettiin ympäri maata, niin että\nniiden luku lopulta oli monta kertaa isompi kuin se, johon olisi\nmielihyvällä tyydytty, jos hallitsevat olisivat menetelleet järkevästi.\n\nElettiin siis aikana ja oloissa, joissa joka edistyksenaskel\nkansalliseen suuntaan vaati mitä sitkeintä taistelua, mutta joissa\nmyöskin uhraavaisuuden henki oli voimakas ja tahdon tarmo\nkorkeimmilleen jännitetty. Niissä oli suomenmielisten mahti, joita\nsoimattiin vanhoillisiksi, mutta jotka tositeossa harrastivat\nyhteiskunnallisen ja kansallisen elämän uudistumista; toisilla, jotka\nsanoivat itseään vapaamielisiksi, mutta itse asiassa kaikin voimin\nvastustivat tuota uudistusta, heillä oli valtakeinot puolellaan. Uusi\nSuometar, jossa suomalaisuus niinkuin ainakin pyrki kuuluville, oli\nalituisesti tekemisissä sensuurin kanssa.\n\n\"Ainakin joka toinen päivä\", Emilie Bergbom kirjoitti Kaarlolle\n(27/2 1871), \"se otetaan takavarikkoon. Milloin on kirjoitus\ntarkoittanut asevelvollisuutta, milloin kouluylihallitusta, milloin\nmuutoksia yliopiston statuuteissa, milloin painoylihallitusta; on ollut\noikein surkeata. Löfgren on saanut pienen viittauksen, että hän pian on\nsaava ensimäisen varoituksen, mikä niin suuresti ilahutti häntä, että\nhän lupasi toimittaa muille pidot, jos siitä tulee totta. --\nMerkillisiä ovat kuitenkin nuo fennomaanit. Kun luulee että heidän on\nmasentuminen, niin he sen sijaan keksivät toisen keinon toisensa\nperästä. Tuskin lienee missään maassa heidän vertaisiaan kestävässä\nsitkeydessä. Jumala siunatkoon heidän lujaa luottamustansa!\" --\n\nAinoastaan valtiopäivillä kansan ääni pääsi vaikuttavalla tavalla\nkuuluviin, mutta säädyt kokoontuivat harvoin. Ikävällä oli nyt\nviidettä vuotta odotettu säätykokousta, ja ilolla vastaanotettiin\nvaltiopäiväkutsumus, joka julkaistiin 4 p. lokak. ja määräsi että\nsäätyjen oli kokoontuminen 1 p. helmik. 1872.\n\nTämmöinen oli luonteeltaan Suomalaisen teatterin syntyaika. Ymmärtäähän\nsen että ne, joiden mielestä suomalaiset oppikoulut eivät olleet\n\"todellisen sivistystarpeen\" vaatimia, katsoisivat suomalaista\nteatteria ei ainoastaan tarpeettomaksi vaan hulluudeksi. Tämäkin\nsivistyslaitos oli siis yksistään taistelulla saatavissa ja uhrauksilla\nkannatettavissa; mutta juuri sen vuoksi sen aikaansaanti olikin\nmahdollinen nyt kun oltiin opittu esteistä huolimatta, uhrauksia\npelkäämättä toteuttamaan kansallisia aatteita. Ja että siihenkin nähden\njotain toivottiin säätykokoukselta, se oli jo 1869 julkilausuttu. Sinä\nvuonna näet Ruotsalainen teatteri, niinkuin tiedämme (kts. s. 142),\nanoi korotettua valtioapua (20,000 mk) ja puolustettiin sitä H. D:ssä\nm.m. sillä, että laitos muka oli kansallisesti tärkeä (\"representerade\nett nationalintresse\"). Sen johdosta U. S., joka jo kevätpuolella\nankarassa kirjoituksessa oli vastustanut valtioavun antamista,\nheinäkuulla julkaisi erään \"Maalaisen\" kirjoituksen (jolta H. D. oli\nkieltänyt tilaa ja jossa, samalla kuin teatterin sivistävää vaikutusta\nylipäätään epäiltiin, anottua apua arveltiin ylen suureksi, varsinkin\naikana, jolloin ihmiset olivat kuolemaisillaan nälkään) ja otti sitten\nitsekin asian uudestaan käsiteltäväkseen. Kahdessa kirjoituksessa\nlehti[82] esitti mielipiteensä olevan, että teatteri kieltämättä on\nsivistyslaitos, jopa tärkeäkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se\non kansallinen ja taiteellisesti etevä. Meilläkin on teatteri tarpeen,\nnimittäin suomalainen; ruotsalainen teatteri [tietysti semmoisena kuin\nse oli olemassa] ei ollut mikään kansallinen laitos eikä ansainnut\nkannatusta Suomen kansalta. Suomalaisen teatterin aikaansaaminen oli\nsentähden katsottava tärkeäksi kansallisasiaksi, ja koska se ei ollut\najateltavissa ilman valtioapua, oli sitä pyydettävä -- ei kuitenkaan\nnälkäaikana, vaan vastedes, kun anomus voitaisiin tehdä \"laillista\ntietä, maan säätyjen kautta\". -- Pian saamme nähdä, ettei sitenkään\npäästy uhrauksista.\n\nMutta vähän olisi kansallismielisten uhrautuvaisuuskin merkinnyt,\njollei olisi ollut tiedossa mies, joka kykeni astumaan yrityksen\njohtoon. Suomalaisen teatterin aate oli kolmena viimeisenä vuonna\nheidän tietoisuudessaan ruumistunut Kaarlo Bergbomissa, se oli siten\nhaaveiden maailmasta muuttanut tosielämään, ja teatterin perustaminen\noli nykyään enemmän kysymys sopivasta hetkestä kuin mahdollisuudeltaan\nepäilty hanke. Näin oli laita sitä luonnollisemmin kuin Bergbomin\ntieteelliset aikeet eivät olleet tunnetut laajemmissa piireissä. Hän\nitse palasi syksyllä 1871 ulkomaanmatkaltaan pettynein toivein ja\nmiettien -- kohtalon pakosta -- antautua koulu-uralle. Syyskuulla\nEmilie oli kirjoittanut hänelle Berliniin kahdesta avonaisesta\nvirasta yliopiston kirjastossa sekä niinikään haettavana olevasta\nhistorianopettajan virasta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa.\nMutta olihan Bergbom lausunut, että hän ei aikonut taistelutta alistua.\nSe selittää meille miksi hän, kotonaan kahden kesken Emilien kanssa\nneuvotellessaan heidän kummankin tulevaisuudesta, vielä päätti jättää\npedagoogiset ja muut virat sikseen ja ryhtyi uudestaan ja entistä\nrohkeammin teatterisuunnitelmiinsa. Olihan suomalaisen näyttämön\nluominen suuri kansallinen tehtävä, jossa heille molemmille olisi\nriittävästi työtä, työtä, johon he pystyisivät ja jota suorittaessa he\nvoivat toimia yhdessä, avustaen ja rohkaisten toisiansa. Vasta jos\nsekin toivo pettyi, oli leipäkysymykselle myönnettävä määräävä\nmerkitys.\n\nSyksyllä ei kumminkaan käyty mihinkään näyttämölliseen puuhaan käsiksi.\nBergbomin ollessa ulkomailla olivat tarpeelliset valmistukset jääneet\ntekemättä, parhaimmat kyvyt olivat sentähden kiinni toisaalla ja\nvihdoin saivat valtiopäivät kaikki harrastukset kohdistumaan\nkevätkauteen, jolloin pääkaupungin elämä niiden tähden tulisi\ntavallista vilkkaammaksi. Ida Basilier oli 11 p. syysk. antanut\nkonsertin Oulussa, johon maalaiskansaakin oli saapunut ja jossa muun\nmuassa \"Trubadurin\" miserere kohtaus, suomeksi esitettynä, oli suuresti\nliikuttanut yleisöä, ja sen jälkeen lähtenyt Tukholmaan. Siellä hän\n18 p. jouluk. kuninkaallisessa oopperassa ihailevan yleisön edessä\ndebyteerasi Rosinana \"Sevillan parturissa\" ja jäi sinne edelleenkin.\nRouva Raa taasen oli ruotsalaisen teatterin jäsenenä kokonaan kielletty\nesiintymästä suomalaisissa näytännöissä. Ainoastaan Suomalainen seura\ntoimitti entiseen tapaansa iltamia, ja niissä kuultiin joskus rouva\nRaankin lausuvan. Siten hän iltamassa 25 p. lokak. lausui Bürgerin\nmainion \"Lenore\" ballaadin, jonka Tuokko oli suomentanut, ja 15 p.\njouluk. Runebergin \"Torpan tytön\", niinikään suomeksi käännettynä.\nSamana iltana laulettiin Azucenan ja Manricon kaksinlaulu\n\"Trubadurista\" ja suomalaisia kansanlauluja esitti Emmy Strömerin\nnuorempi sisar, Sofie Strömer, jonka äänen laajuus ja heleä voima\nherätti vakaumuksen, että hänessäkin oli oiva kyky tulevia\nooppera-näytäntöjä varten. -- Achté vihdoin antoi 25 p. marraskuuta\nsävellyskonsertin, joka ansaitsee mainitsemista sentähden, että siinä\nensi kerran esitettiin hänen säveltämänsä alkajaissoitto Topeliuksen\n\"Regina von Emmeritz'iin\".\n\nEnemmän kuin teatterikysymys, kiinnitti tänä syksynä eräs valtiollinen\nyritys mieliä. Sen jälkeen kun Helsingfors Tidningar 1866 oli lakannut,\nei pääkaupungissa ollut ainoatakaan ruotsinkielistä lehteä, joka olisi\nedustanut suomalaisuutta taikka edes ollut sen ystäville avoinna,\nmilloin joku heistä tahtoi ruotsinkielisen yleisön edessä puolustaa\nsuomalaiskansallista käsitystapaa yleisissä asioissa. Kun sen lisäksi\nalituisesti nähtiin, että vastapuolueen suuri äänenkannattaja,\nHelsingfors Dagblad, ani harvoin täysin rehellisesti, puhumattakaan\ntyydyttävän laajasti teki selkoa Uuden Suomettaren kirjoituksista, oli\nsuomalaisuuden asiaa puoltavan ruotsinkielisen lehden tarve käynyt yhä\ntuntuvammaksi. Nykyään voidaan -- joskaan ei vahingotta -- tulla\ntoimeen ilman semmoista, mutta 1870-luvulla oli suomea lukeva\nsivistynyt yleisö melkoista vähälukuisempi, jota paitse moni\nkansallisen puolueen parhaimpia miehiä oli kykenemätön suomenkielellä\nkirjoittamaan. Nämä asianhaarat tekevät ymmärrettäväksi, että sama\nharvalukuinen piiri Helsingissä, joka muutoinkin ajoi suomalaisuuden\nasiaa, katsoi välttämättömäksi perustaa sanomalehden, joka nimellä\nMorgonbladet 1872 vuoden alusta toimi 1884 loppuun saakka. Jos mikään,\noli tämäkin yritys uhrauksia kysyvä, mutta, niinkuin jo on sanottu,\nniitä ei tähän aikaan peljätty.\n\nTässä paikassa ei sovi kertoa, mitä vaikeuksia oli voitettavana ennen\nkuin lehti saatiin syntymään. Pääasia on, että noin kuukauden kuluessa\nmerkittiin 40 osaketta à 500 markkaa kahden ensimäisen vuoden\nvakuudeksi. Päätoimittajaksi rupesi terävästä ja hienosta kynästään\ntunnettu mol. oik. kand. E.A. Forssell, joka kuitenkin terveydellisistä\nsyistä jo syksyllä 1872 luovutti toimensa maisteri August Hagmanille,\nja aputoimittajiksi Kaarlo Bergbom sekä filos. kand. Eliel\nAspelin, edellinen ulkomaanosaston ja jälkimäinen teatteri- ja\nkaunokirjallisuusarvostelua y.m. varten. Lehden avustajiksi taasen\nlupautuivat, joko nimeltä mainittuina taikka mainitsemattomina,\nO. Donner, C.G. Ehrström, W. Eneberg, A.F. Granfelt, H.L. Melander,\nTh. Rein, J.V. Snellman, Z. Topelius y.m. -- Näin Bergbom -- lyhyeksi\najaksi -- palasi sanomalehtitoimeen, ja yrityksen alkuunpanoon nähden\nmainitaan eräässä kirjeessä siltä ajalta: \"Bergbomin perhekunta on\ntässäkin enimmät tehnyt -- nimittäin hankkinut useimmat osakkaat\".[83]\nMikä merkitys uudella lehdellä oli suomalaiseen teatteriin nähden,\nhuomaa yksistään siitä, että ilman sitä Bergbomin alempana\nmainitut kirjoitukset teatterioloistamme tuskin olisivat päässeet\nruotsinkielisen yleisön näkyviin.\n\nMorgonbladetin näytenumero sisälsi paitse ulkomaanosastoa muitakin\nBergbomin kynän jälkiä. Hänen kirjoittamansa oli näet oivallinen ja\nkauttaaltaan suosiollinen arvostelu \"Martha\" oopperan marraskuulla\ntapahtuneesta esityksestä Uudessa teatterissa. Ensiksi lyhyesti\nmääriteltyään suositun sävelteoksen taiteellisen arvon, hän huomauttaa,\nettä Helsingin yleisö, jolle sekä ruotsalaiset että saksalaiset\noopperaseurat olivat ennen monesti ja etevämmin esittäneet kappaleen,\nei kuitenkaan koskaan ollut tervehtinyt sitä lämpimämmin kuin nyt\nkotimaisen kyvyn, neiti Emille Mechelinin, ensi kerran esiytyessä\npääroolissa. Sen jälkeen hän seikkaperäisesti puhuu laulajattaren\näänestä ja laulutavasta. Ääni oli puhdas, pehmeä ja täyteläinen sekä\nhyvin koulutettu; tekniikka oli virheetön ja vakava, äännäntä ihmeen\nvarma, milloin ei osa noussut liian korkealle. Intohimoiset kohdat hän\nsuoritti jotenkin arkailevasti, mutta lyyrilliset tunteellisesti,\nkoloratuurikohdilta taasen ei puuttunut melkoista siroutta. Vihdoin\nannetaan laulajattarelle ja kapellimestari Emanuelille täysi tunnustus\nsiitä taidosta, millä he vähistä apuneuvoista huolimatta olivat saaneet\noopperanäytännön menestymään.\n\nMutta yhtä vilpittömästi kuin Bergbom tässä kiitti tositaiteellista\nharrastusta, yhtä säälimättömällä ivalla hän toisessa paikassa ruoski\npäinvastaista kantaa ja ulkomaalaisen ihailua sekä teatterissa että\nyleisössä. Kerrassaan kuvaavana kirjoittajalle otettakoon siitä muuan\nkohta:\n\n\"Viime päivien taidehuveista mainitsemme L. N. Achtén konsertin. Koska\nvain noin 200 henkeä oli saapuville tullut, lienee hra Achtélla ollut\nrahallista tappiota illastaan. -- Mutta emme voi pitää ketään muuta\nkuin hra Achtéta itseään syypäänä tähän yleisön oikeutettuun\nmyötätuntoisuuden puutteeseen. Miksikä hra Achté niin itsepäisesti\ntahtoo olla säveltaiteilija, vaikka hän ei ole syntynyt Boråsissa eikä\nNishnij-Nowgorodissa, vaikka hän ei ole ensimäinen baritonilaulaja\nSköfden oopperassa eikä Reusz-Schleiz-Greiz-Lobensteinin ruhtinaan\nhovimuusikko. Silloin hän tietysti 'kansallisena' säveltaiteilijana\nolisi herättänyt mielenkiintoa -- mutta nyt olla syntyisin Porista,\nkuinka halpamaista ja jokapäiväistä. Hra Achtén ohjelmakin ilmaisi\ntäydellistä korkeamman musikaalisen aistin puutetta. Mozart, Beethoven,\nMendelsohn -- kuinka vanhanaikuista, kuinka yksitoikkoista. Miksei\nmitään 'Sköna Galateasta' taikka 'Frihetsbrödereistä'? Se olisi\nsivistyneelle ihmiselle otollista. Ajattelemattomuutensa huipun hra\nAchté kuitenkin saavutti esittämällä omia sävellyksiään. Olemme tosin\nkuulleet muutamien yksinkertaisten muusikkojen väittävän, että hänen\nTurun-marssinsa oli eloisa, tunnelmallinen ja voimakas, että\nhänen bassoariansa oli tyyliltään suuri ja puhdas ja että hänen\nRegina-uvertyyrinsä oli sommittelultaan rohkea ja rikkaasti soittimille\nsovitettu, mutta me, jotka olemme kuulleet vähän enemmän musiikkia,\njotka olemme ihailleet kaikkia operettinäytäntöjä Uudessa teatterissa,\nvoimme vakuuttaa että se on pelkkää lorua.\"\n\nLuopuen ivallisesta esitystavasta Bergbom sitten mainitsee hra Achtén\naikovan lähteä Saksaan ja Italiaan jatkamaan opintojaan ja kertoo sen\nohella, että Elis Duncker harjoitteli lauluopintoja Milanossa -- sitä\nennen Pietarissa nautittuaan mainehikkaan Everardin ohjausta, joka\nimartelevasti oli tunnustanut hänellä olevan \"une belle voix et grande\nintelligence musicale\",[84] että Emmy Strömer yhä Massen johdolla\nParisissa kehitti rikkaita lahjojaan, ja että Ida Basilier Tukholmassa\njo ennen ensi esiintymistään \"Sevillan parturissa\" oli, erään\nruotsalaisen arvostelijan mukaan, Musikaalisessa akatemiassa\nlaulaessaan Gildan arian \"Rigolettosta\" \"helkkyvällä äänellään,\nloistavalla koloratuurillaan ja oivallisella laulutavallaan\" herättänyt\nyleistä hämmästystä.\n\nEnsimäinen merkki Bergbomin teatteripuuhista 1872 vuoden aljettua oli\ntammikuun lopulla sanomissa näkyvä ilmoitus uudesta teatterikoulusta.\nSiinä sanotaan, että \"teatterioppilaskoulun johtokunta\" (tietysti\n1869 lakkautetun koulun johtokunta) oli päättänyt alkavalla\nkevätlukukaudella avata valmistavan oppilaitoksen kotimaista näyttämöä\nvarten. Koulussa oli oleva kaksi osastoa: suomalainen ja ruotsalainen,\nja oli opettajaksi näyttelijätaiteessa lupautunut Charlotte Raa. Paitse\ntässä pääaineessa annettaisiin opetusta suomen- ja ruotsinkielessä,\nplastiikassa, laulussa ja tanssissa. Kouluun pyrkiviltä vaadittiin,\nettä he osaisivat virheettömästi käyttää toista tai toista kieltä sekä\nettä heillä olisi koulusivistystä ja taiteilijataipumusten ohella\nyleistäkin sivistystä. Ilmoittautuminen oli tapahtuva \"koulun\njohtajan\", tri K. Bergbomin luona.\n\nTämä ilmoitus oli kai tulos niistä mietteistä teatterikoulun\nuudistamisesta, joista Emilie Bergbom edellisenä vuonna oli\nkirjoittanut veljelleen. Alempana saamme tietää, että ainakin toista\nkymmentä naisoppilasta ilmoittautui kouluun, mutta silti yritys raukesi\ntyhjiin. Sen vaikutti arvattavasti suomalaisen teatterin perustaminen,\nsillä olihan uusi teatteri ensi aluksi oleva enemmän kouluntapainen\nkuin valmis taidelaitos.\n\nUuden vuoden kahdella ensimäisellä kuukaudellakaan ei kuultu\nsuomenkieltä näyttämöltä. Uudessa teatterissa vallitsi ruotsin- ja\nArkadiassa venäjänkieli.[85] Sitä vastoin saatiin maaliskuulla\njälkimäisessä teatterissa vihdoin tutustua Westermarkin \"Nuoreen\nsuomalaiseen teatteriin\", niinkuin tämä näyttelijäseura nyt nimitti\nitseänsä. Tästä teatteriyrityksestä, jonka toinen toimivuosi nyt oli\nkäymässä, otamme seuraavat tiedot kirjeestä, jonka A. Öhqvist 16 p.\njouluk. 1871 kirjoitti Emilie Bergbomille. Tänäkin näytäntökautena\nseura oli aloittanut toimensa Turussa ja käytyään sen jälkeen Porissa\noli se vuoden lopulla saapunut Tampereelle. Enimmäkseen oli näytelty\nruotsalaisia kappaleita, mutta sen ohella suomalaisiakin. Suomalainen\nohjelmisto oli kuitenkin hyvin pieni, syystä kun vain kolme jäsentä,\nneiti Gullsten, sekä hrat Öhqvist ja Himberg osasivat suomea. Toinen\nsyy oli se, että sopivia suomalaisia kappaleita oli niin vähän. Tähän\nsaakka oli näytelty \"Kalatyttö\", \"Yökausi Lahdella\" ja \"Koira jakissa\",\njonka maisteri Malmgren Porissa oli kääntänyt; neljäs, \"Yksi levotoin\nyö\", Öhqvistin kääntämä, oli ensi kerran esitettävä Tampereella.\nKirjoittaja kysyy, kerrottuaan tämän, eikö tri Bergbomilla olisi aikaa\nkirjoittaa heille pienehkö kappale, jossa olisi kolme tai neljä\nhenkilöä.\n\n\"Me olemme\", jatkuu kirje sitte, \"sekä Turussa että Porissa ja\nTampereella saaneet paljo kehotusta ja suosiota harrastuksessamme,\nvarsinkin suomalaisiin näytäntöihimme katsoen, ja yhä enemmän näkyy,\nkuinka suuresti meillä kaivataan kansallista teatteria. Taitavaa\njohtajaamme, hra Westermarkia, ei voida liiaksi kiittää hänen\ntarmokkaasta työstään kotimaisen näyttämön hyväksi ja päätöksestään\n'näyttää että ruotsalaiset eivät ole välttämättömän tarpeellisia\nsuomalaisen näyttämön ylläpitämiseksi'; tämän mielipiteensä on hra\nWestermark avonaisesti ja peittelemättä lausunut -- ja hän on kuitenkin\nruotsalainen! Hänen aikomuksensa on vastaisuudessa tulla Helsinkiin\nnäyttääkseen työnsä tuloksia.\" --\n\n\"Meillä on\", lausuu lopuksi lämminsydäminen nuorukainen, \"niinkuin\nneiti Bergbom hyvin ymmärtänee monessa suhteessa vaikeat olot, mutta\nkuitenkin me kaikki työskentelemme iloisella mielellä ja elävällä\nluottamuksella hyvän asiamme menestykseen, ja me toivomme, että se aika\nei enää ole kaukana, kun me saamme suomalaiselle yleisölle esittää\nainoastaan suomalaisten tekijäin ja runoilijain teoksia!\" --\n\nMaaliskuun 13 p:stä alkaen Westermarkin teatteri, \"ensimäinen\nkotimainen näyttelijäseura\" (paitse johtajaa olivat kaikki 9 jäsentä\nsuomalaisia), antoi näytäntöjä Arkadiassa. Suurin mielenkiinto tuli\nluonnollisesti niiden osalle, jotka olivat joko kokonaan tai osaksi\nsuomenkielisiä, ja yleisö oli ylimalkaan suosiollinen ja tyytyväinen.\nPaitse ennen lueteltuja kappaleita esitettiin Goethen \"Sisarukset\",\njoka kumminkin näyttäytyi liian vaikeaksi nuorille kyvyille. Enimmän\ntunnustusta sai neiti Gullsten teeskentelemättömyydestään ja\nhuomattavista runollisista pyyteistään, mutta sekä hän että Öhqvist ja\nHimberg olivat vielä jotenkin tottumattomia näyttämöllä esiytymään.\nMainittujen rinnalla näytteli joskus hra Aspegrenkin suomalaisissa\nnäytelmissä, vaikk'ei hän lapsuudestaan osannut suomea. Sanomalehdet\nolivat kyllä hyväntahtoisia arvosteluissaan, joskaan ei koko yritys\nsemmoisenaan ollut omansa suurempia toiveita synnyttämään. Westermark\nitse näet ei osannut suomea, eikä hänen harrastuksellaan sentähden,\nhuolimatta Öhqvistin vakuutuksesta, voinut olla mitään korkeampaa\naatteellista saatikka kansallista päämäärää.\n\nTällä välin olivat säädyt kokoontuneet ja ryhtyneet toimeensa.\nMaaliskuun alkupuolella levisi sanoma, että talonpoikaissäädyssä oli\nilmoitettu teatterioloja koskeva \"pyyntöesitys\", ja 16 p. se luettiin\njulki. Anomuksessa, jonka olivat allekirjoittaneet P. Kumpulainen\n(Iisalmi), M. Heikura (Pielisjärvi), E. Sassi (Kemi), L. Keränen\n(Kajaani), A. Miettinen (Pielavesi), R. Niemi (Jämsä) ja Adolf Silén\n(Hollola), huomautettiin ensin, että Helsingin teatterille oli\nvaltiovaroista annettu noin 250,000 markan rakennuslaina, josta viitenä\nvuotena ei oltu korkoa vaadittu, sekä että sille sen jälkeen oli\nsoittokunnan ylläpitämiseksi myönnetty viitenä vuotena 12,000 markkaa\nvuoteensa eli yhteensä 60,000 markkaa ja sen lisäksi kolmena vuotena\nnäyttelijäseuran kustantamiseksi 12,000 markkaa vuoteensa eli yleensä\n36,000 markkaa, ja esitettiin sitten se pyyntö, että teatteri, jos se\non katsottava ainoastaan huvituslaitokseksi pääkaupungin ruotsalaiselle\nyleisölle, jätettäisiin kokonaan yleisillä varoilla avustamatta, mutta\njos se on pidettävä koko maata tarkoittavana sivistyslaitoksena, oli se\nvastaisuudessa oleva \"yhtä paljon suomen- kuin ruotsinkielinenkin\".\nKeskustelussa, joka syntyi anomuksen johdosta ja jota jatkettiin\nkahdessa istunnossa, lausuttiin ruotsalaiselta taholta, että esitys oli\nhyljättävä, syystä kun ei ollut olemassa suomenkielistä draamallista\nkirjallisuutta eikä näyttelijöitä eikä edes yleisöä suomalaista\nnäyttämöä varten; toiselta puolen taas väitettiin että mitä ei\nnäyttänyt olevan olemassa oli saatavissa, kun vain sen eteen jotakin\ntehdään, niin esim. olisi kyllä suomalaisia näyttelijöitä, jos edes\npuolet orkesterille annetusta avustuksesta olisi käytetty semmoisten\nkasvattamiseksi j.n.e. Se käsitystapa, jonka pohjalle anomus oli\nrakennettu, että nimittäin valtiovaroista myönnetty kannatus\nteatterille oli kohtuuden mukaan tuleva samassa määrässä suomen- kuin\nruotsinkielistenkin hyväksi, sai lopulta siksi yleisen tunnustuksen,\nettä anomus suurella enemmistöllä lähetettiin valitusvaliokuntaan:\n\"Vastustajia ei liene ollut useampia kuin kaksi\" (U. S.).\n\nTämä teatterikysymyksen saattaminen julkisen keskustelun alaiseksi ja\npuoleksi hallitukseen, puoleksi valtioapua nauttivaan teatteriin\nkohdistettu vaatimus, että näyttämölliseen taiteeseen nähden\nsuomalaisille myönnettäisiin samat edut ja oikeudet kuin\nruotsalaisille, herätti asianomaisissa suurta kiukkua. Erittäin näytti\nheitä suututtavan, että asia oli otettu esiin talollissäädyssä. Vaikka\nvuosikausia kestäneet puuhat suomalaisen teatterin hyväksi\nluonnollisesti olivat olleet omansa herättämään kansan huomiota, ei\ntahdottu pitää mahdollisena, että anomuksentekijät olivat toimineet\nomin päin. H. D. antoi Nissensä esittää julkisen viittauksen, että he\nvain puhuivat mitä toiset olivat heille syöttäneet. Nissestä olivat\nmuka talollissäädyn tuumailut teatterioloistamme erinomaisen\nhuvittavia, kun huomasi \"näkymättömien henkien kuiskuttavan erämaan\nukoille aatteita ja lauseita, jotka henkien omassa suussa näyttäisivät\nhyvinkin tutuilta, mutta jotka nyt tekevät mitä koomillisimman\nvaikutuksen\". Tämä arvoton syytös, joka loukkasi neljännen säädyn\njäseniä niin, että vakavasti mietittiin kanteen nostamista lehteä\nvastaan, sai tietysti ansaitun arvostelun suomenmielisten lehtien\npuolelta. Pelastaakseen suurta äänenkannattajaa täytyi Nissen selittää,\nettä hän yksin vastasi sanoistaan.\n\nNyt katsoi Kaarlo Bergbomkin hetken tulleeksi, jolloin hänen oli\nluopuminen vaitiolostaan, jotta ei sitä käsitettäisi \"alistumiseksi\".\nHän otti kuin ottikin teatterikysymyksen koko laajuudessaan\nkäsiteltäväksi. Se tapahtui kirjoituksessa, joka ensin ilmestyi\nKirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihossa ja sitten Morgonbladetissa\n(huhtikuun 10-12 p.). Tämä kirjoitus on siksi tärkeä, että katsomme\nvälttämättömäksi ottaa se tähän milt'ei kokonaan. Samalla kuin se kuvaa\nsilloisia oloja sisältää se Bergbomin elämäntyön ohjelman: me näemme\nsiitä, kuinka hänen mielestään teatteri olisi ollut johdettava ja\nniinikään, missä hengessä hän tositeossa johti suomalaista teatteria.\n\n_Muutamia sanoja nykyisistä teatteri-oloistamme_.\n\nNiiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet\nsuurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on\ntalonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut\nmonelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen\ntarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan\nole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, \"että\ntalonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä\"; onpa\nse synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin,\njonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt,\ntodistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on\nvapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat\nolemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko\nkansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa\nilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole\nsiltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat\nniin. Mutta useat muutkin -- tasamieliset, sivistyneet ihmiset -- eivät\ntalonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita,\njoita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu\nosittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyyn, jota\nepäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei\nsittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen\ntuntemukseen.\n\nToimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä\nsyyt säädyn anomukseen.\n\nVakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen\nvaltiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee\nnäyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti\ntulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut\nvaltiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun\nhyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan\ntoivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen\nsynnyttämiseksi.\n\nMuukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen -- -- onko kohtuullista\nettä suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: --\ntietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän\noikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin\nsekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella\nuseimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme\nsiis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä\nvastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta\nvastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osoittaa niiden perättömyyden.\n\nYksi näistä vastaväitteistä on se, ettei ole olemassa mitään\nsuomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja\nsiis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat\nespanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat\nsuomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin\nluullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä\npiireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta,\nse tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on\nkääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat\nnäytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät\npääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä\npuuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö\nSuomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan\nsemmoista dramaatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä,\njos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kuin suuren mestarin,\nRunebergin, kantele on vaiennut 'Salaminin kuninkaissa', ei ole\nruotsinkielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi\n'Nummisuutarien' taikka 'Lean' vertainen -- eipä koko ruotsalaisessa\nkirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa\nkomediaa kuin 'Nummisuutarit'. Jos vielä lisätään useampia osittain\nhyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime\nvuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista\nnäytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan,\njos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä\nsuhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella\nteatterilla, silloin kuin Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi\nsille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria\nTukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret\nnäytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä\nsen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista\nteosta koin 'Nummisuutarit'. Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä,\nkun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien\nsilmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen\nkansallisteatterin, ja he myös Körnerin \"Zrinyn\" näyttelemisellä\nlaskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan\nohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin\nnykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä\nvuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä,\nsemmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.\n\n[Tämän jälkeen tekijä luettelee tuntemansa suomalaiset näytelmät:\n50 painosta ilmestynyttä; 13 näytettyä, mutta painamattomia; 4 Kiven\njälkeenjäänyttä teosta; 11 Suomalaisen seuran draamallisen osaston\nohjelmistoon otettua -- niiden joukossa alkuperäiset: \"Hölmölän\nmaailmanparantajat\", \"Näyttelijätär\", \"Halikon kautta Ruotsiin\" ja\n\"Kosijat\", 3 \"Nuoren suomalaisen teatterin\" ohjelmistoon otettua ja\n8 muuta suomennettua taikka par'aikaa suomennettavaa. Yhteensä 89\nkappaletta.]\n\nToinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin\nnäytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain\nosittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia\nnäyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat\nosittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille\naloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on\ntoki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen\ntaiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi\nsuomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät\nhänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra\nE. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava\nääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdannon kautta menee\nhukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi\nnäyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä\ntoimitti Joaksen osan \"Leassa\"; kansallisteatterin puutteessa kääntyi\nhän toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m.\nNämä kaikki ovat osoittaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä\nluonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomenkieltä. Ne\nnuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat\nsuomeksi näytelleet, ovat kaikki osoittaneet kykyä tulemaan ainakin\nhyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten,\nsemmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen\nteatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on toista\nkymmentä naista ilmoittanut itsensä, joissa ainakin muutamissa sopii\ntoivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs\nsuomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole\nkehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella\nnäyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita\nmiespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin\ntäyterooleihin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa\nettä siitä sukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät\nnäyttelijätoimen, kun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä\nkehotusta, joka runsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin\nruotsalaisten näyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin\ntoistakymmentä henkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osoittaneet\nomistavansa luonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen\neivätkä ole olleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako\nettä me tämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen\nhenkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; -- mutta,\nensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja\nolemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim.\nnykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi\ntulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain\ntottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita rooleja\ntäyttämässä. Ja viimein -- end well, ali well -- on ruotsalaisen\nteatterin tätä nykyä ensimäinen traagillinen näyttelijätär, rouva\nCharlotte Raa, osoittanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen\nteatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole\npysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin\naikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä mitä hän on kannattanut\nruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia\nkuvaelmia.\n\nHyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu.\nAinoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt\nnäitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen\nteatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin\nvakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme\nsuinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia\nhedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo.\nVaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran\nantamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä\nolisi sopinut toivoa. Niin \"Lea\", niin \"Martha\", niin \"Jeannetten\nhäät\", niin \"Trubaduri\", niin \"Yökausi Lahdella\".\n\nKolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomenkieli muka ole\ntarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan,\nettei suomenkieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten\nilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas\nluulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin.\nSitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä,\njoka on kyennyt Davidin salmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi\nmilloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raajaksi. Samoin\nnykyaikainenkin suomenkielemme osoittaa esimerkkejä runollisesta\nylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä\nkielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, \"Leassa\"!\nVerrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monoloogin ruotsinnos ja\nsuomennos Schillerin \"Orleansin Neitsyen\" 4:nnestä näytöksestä;\nmuutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi\nRuotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä\nvastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee\nkummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia\nlausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia\nkäänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita eroitusta. Mutta\njos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomenkieli\nilmeisesti ruotsinkieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen\npuute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen\nerinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia\nitalialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän\netevyyden suomenkielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille\nmyöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. -- Jos taasen\narvellaan, että suomenkielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii\nesim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan\nenemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomenkieli\non puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä -- miksi ei sivistynyt\nsuomenkieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä\nsalonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä\nvastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä\nranskankielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa\nmäärässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä\nvälikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen\nsynnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden\nesimerkki. \"Théâtre français\", siihenpä ranskalainen ylpeydellä\nviittaa, jos kysytään, missä ranskankieltä oikeimmin ja puhtaimmin\npuhutaan, ja saksankieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti\npuhuttavan paitse etevimmissä teattereissa.\n\nUsein kuulee myös mainittavan: -- \"Jos löytyisikin näytelmiä ja\nnäyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä.\" Niitä, jotka näin\npäättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki\nsaarnaaminen, että Suomessa löytyy muita ihmisiä kuin he ja heidän\nruotsia puhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on\nkuitenkin lukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä\nruotsia puhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen\nhuomaa jokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt\nyleisö ei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän\nperheistään on kasvanut suomenkielisissä paikkakunnissa ja ymmärtää\nsiis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia.\nNäiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat\nharvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää mikä\ntärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä\npaitse ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko\nisänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämet\novat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi\ntunkea suomalaisiin sydämiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi.\nMeillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän\nomiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän\ntunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät\nsitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot,\njotka sydämeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita, vaikka\npuhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön olemassaolon,\nse luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme olevan lähempänä\nruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä usko. Jokainen, joka\nesim. on nähnyt sen innostuksen, jonka \"Lea\" ensi kerran näytettynä\nherätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta. Muutoin kokemuskin\ntodistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä olevan. Niistä\nneljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka Suomalainen\nseura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytetty sillä\nmenestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä\nainoaakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin\nsitä paitse ei tarvitse eikä se saakaan supistaa vaikutustansa\nainoastaan Helsinkiin -- Wiipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja,\njoissa on teatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin\nenimmäkseen suomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset\nteatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä\nsuinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä\nolevan vireillä.\n\nEräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta\nteatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä\nteemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen;\nsuomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriötä ja\nteatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on\nvakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen.\nNoita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää\nvieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se\nsuomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa,\neivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän\npalkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että\nteatteri tunnustetaan kansalliseksi? -- Paljon -- olimme sanoa kaikki.\nMe emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomenkielen\nkaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan\nenemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta\nettä se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa,\nvaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain\ntosiasioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä\nsopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi,\nkivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin\nkaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät\nruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen -- ainoastaan\nteatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä\nväärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö\nhituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka\nesiintyvät näyttämöllämme; se osoittaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta\n-- sillä he ovat muukalaisia -- kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me\nolemme heille kiitollisuuden velassa monesta runsasta nautintoa\ntuottaneesta hetkestä -- mutta me sanomme vain, etteivät he muutu\nsuomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole\nkansallisia sentähden että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu\nsuomalaisista hongista. Mutta -- mainitaan vastaukseksi -- onhan\njohtokunta suomalainen. Syntyänsä -- kyllä -- mieleltään -- ei! Vai\nmiksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää\nkotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen\n\"Drottning Filippa\") niinä viitenä vuotena, jotka \"vakinainen\" teatteri\non ollut olemassa. Minkätähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä\nainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa?\nMinkätähden johtokunta ei ole kehottanut niitä nuoria dramaatikkoja,\njotka meillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan?\nMinkätähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä\nmestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalaissuomalaista\nkirjallisuuttamme. Minkätähden \"Salaminin kuninkaat\" eivät ilmaannu\nnäyttämöllä? Minkätähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan\nkiitollisuuden velastansa Cygnaeukselle näyttämällä \"Clas Flemingiä\"\ntaikka \"Hertig Johans Ungdomsdrömmar\"? Minkätähden ei oteta\nesitettäväksi muutamia ennen näytettyjä kotimaisia kappaleita, jotka,\nvaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa\nohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut -- niin esim. Bolinin\n\"Konungens Guddotter\" tahi Mannerheimin \"Ett original\"? Minkätähden\nenimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi\notettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella,\nettä niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty -- niin \"Erik\nFleming\", \"Klubbehöfdingen\", \"En julafton i Tobolsk\", \"Pygmalion\"?\nMinkätähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista\noopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osoittaa kykyänsä kuin\ntuolla runollisesti aivan vähäarvoisella \"Semfiralla\"? Minkätähden ei\nteatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa?\nMinkätähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi toimittanut\nyhtäkään A. Kiven teoksista? Minkätähden teatteri ei ole ryhtynyt\nesittelemään Paciuksen \"Kung Karls jagt\" taikka \"Prinsessan af Cypern\"?\nMinkätähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa viettää\nSuomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään\narvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla\nnäyttelemisellä? Minkätähden -- mutta me olemme jo kylläksi kyselleet;\nnämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterijohtokunta\nolisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta\nuseimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osoittamalla käytännöllisiin\nvastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa\n-- mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että\nvastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi\nsaatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On,\nvastataan, \"Daniel Hjort\" ja \"Regina\". Valitettavasti tämäkin\njohtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. \"Reginan\" jätti Åhmanin\nnäyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina roolien,\nyhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen\njuhlahetki taasen, jonka \"Daniel Hjortin\" näytteleminen on tuottanut\nHelsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja\nrouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen\ninnostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia\npäärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä \"Reginan\" ja \"Daniel Hjortin\"\nsuhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto.\nKuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen\nteatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava\nkäsityöntapaisuus, joka ilmaantuu \"Reginan\" näyttämölle-panossa.\n\nKansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on\nosoittanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden.\nTeatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja\nhalullinenkin tarvitsee kehotusta antautuakseen siihen. Teatterin\njohtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehotuksen suhteen. Kuitenkin on\nhyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei\nole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia\ntarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen\noppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on\ntarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on\nmaksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi\nesimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida\nBasilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria\nlaulutehtäviä Ruotsin ensimäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme,\ntarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei\nhän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen,\nviidennen luokan offenbachinlaulajatar sattui pääsemään vapaaksi\njostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta\ntarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta -- hän oli ruotsalainen ja\nstatisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se\nnurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia\ntaiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdon alla pantiin\ntoimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saamansa. Sen jäseniä on\nteatteri \"eksploateerannut\" ahneudella, josta se ei koskaan ole mitään\ntietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen, jota\nvastoin jäykin \"non possumus\" aina on tullut esiin, kun teatteri olisi\nvoinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu heistä\ntietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein kokonaan\ntukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö oli\nosoittanut tälle laitokselle.\n\nMutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat\nkatsoneet kaikkia kokeita \"ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen\"\naikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana\non ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä\nyrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla\ntervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt\nainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä\nettä Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa\ntahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen\nteatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on\nselvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa\nkehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihottavan,\nsynnyttävän eripuraisuutta j.n.e.\n\nOlkoon niin -- sanonee joku -- olkoon niin, teatterimme ei ole\nkansallinen. Ei sen tarvitsekaan sitä olla. Meidän on yhdentekevä millä\ntavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne\ntyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään\nyleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on\npuhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni\nkansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa\nteatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän;\nsillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa\nmustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa\n-- mutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen\nteatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että\nsuomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi?\nTarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin,\nettä teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin\nteoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta\npäinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut\ntietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramaatikot\nrunsain määrin ovat luoneet.[86] Päinvastoin on hartaalla halulla\ntavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet\nnäytelmät, joiden ottamiseen on pantu enimmän huolta? Niin -- inhottava\nmelodraama (\"Fosterland\"), irstas farsi (\"Richelieu\"), vähäpätöinen\nkyhäelmä, täynnä huijausta (\"Nya garnison\"), taiteellisesti\nturmelevainen buffa (\"Frihetsbröderna\"), viaton, mutta mitätön\nlaulunäytelmä (\"Wermlänningarna\") j.n.e. \"Martha\" ja \"Macbeth\"\novat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa\nteatterijohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden\ntänä näytäntökautena on osoittautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä,\nideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen\nteatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita\npidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on\nsiis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta\nhoukutellaan pois \"Richelieun\" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta\njaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee \"Vapauden\nveljesten\" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän ihanan\nhaaveksimisen kuutamolla! Mutta -- väittelee joku vanhan ja \"kultaisen\nkohtuuden mies\" -- olkoon niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei\nole niin taiteellinen kuin sen pitäisi oleman, olkoon niin, että\nsuomalaisen teatterin ystäväin tekemä kehotusavun anomus on\nkohtuullinen, olkoon niin, että oikeudentuntokin puolustaa, että toisen\npitää saaman valtioapua, kun sitä suodaan toiselle -- minkätähden sen\npitää nyt juuri tapahtuman? Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen\nteatteri on kohonnut sille kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin\njoutuu kohtuuden hetki. Minkätähden suomalaisen teatterin harrastuksen\nvälttämättömästi pitää ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria\nvastaan? Niin ei olekaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä\nruotsalaisen teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä\nolemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osoittaa itsessään olevan\nelinvoimaa; jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin\nHelsingissä taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun\nsuomalainen teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo\nsanoa, että ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla\nkannatettava, niin että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen\nedistyskannan mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden\nhetki olisi joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme\nainoastaan vapaata kilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teatteri\nvarmemmalla tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan,\napujoukoillaan Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä --\nsuomalainen teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren\ntahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä\nvapaasta ja rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää\nkummallekin puolen. Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi\nestokeinoilla, toisen teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että\ntoinen jo syntyessään tukehtuu.\n\nKun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja,\nkääntyvät he tavallisesti toisapäin, sanoen: \"Kaikki puhe taiteen\njalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua;\nteatteri on vaan ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus.\"\nTässä katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on\ntodenperäistä ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että\nperätöntä on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on\nylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion\npuolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan\nhenkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehotusta ja apua valtion\npuolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen\nkehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä\ntykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee\ntaideasioita. Ainoa taide, joka, paitse runoutta, meillä todellakin on\nollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus,\nLaurens, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osoittavat, että\ntodellinen kansan sydämessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt\nraivaamaan itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin\nvähentänyt, milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin\nniukan valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti\njohdettu ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys\nnauttii. Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole\njohtunut määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä\nvastoin annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on\nSuomessa ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa\nkuin mitä taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei\nsuomalainenkaan teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä\non kuitenkin tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen\nteatteri päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi\nolla muuta kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa\non ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille\non tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin\nteatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun\nkansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta --\nhyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät\nnälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä -- se\non julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu\nrakkautta kaikkeen kauniiseen, lempoihin tapoihin, jotka saattavat\nelämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat,\ntäysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen -- miksi meiltä, kansan\nsuomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen\nlähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei\nmeille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä\nja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat\nrunoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa, mitä\nolennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja halvannäköisestä\nelämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta että sitä voi\nkäsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta, joka\non niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen\nsuurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen\ntaiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä\nsuomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten\ninnostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä,\ntanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain\nsillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa,\njotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten\nShakespeare runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan\nihmissydämeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan\nihanuuden rinnalla, miten Molière osoittaa kehnon mitättömyyttä, miten\nSchiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten\nkohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien\ntasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kirjoitus herätti tavatonta huomiota, jopa hämmästystä, sillä\nvaikka Ruotsalaisen teatterin heikot puolet olivat sen ystävienkin\npiireissä hyvin tunnetut, oli samalla ikäänkuin salaisesti sovittu,\nettä näitä ei saataisi julkisesti paljastaa. Teatteria ahdistava\nkritiikki oli hyökkäys ruotsalaisen sivistyksen pyhyyttä ja\nerehtymättömyyttä vastaan -- mahdollinen ainoastaan julkean fennomaanin\npuolelta, joskaan ei oltu arvattu ketään niin rohkeaksi, että hän\nsiihen ryhtyisi. Kun nyt kuitenkin arastelematon, seikkaperäinen\narvostelu \"kansallisen taidelaitoksen\" toiminnasta oli julkaistu, on\nhelppo käsittää, että yleisö joutui kuohuksiin. Ruotsalaisen teatterin\nystävät olivat vimmastuneet, jota vastoin suomenmieliset olivat\nihastuneet Bergbomin rohkeasta ja loistavasta esiintymisestä.\nAinoastaan harvat osasivat tyynesti arvostella hänen tekonsa suuruutta\nja kantavuutta. J.V. Snellman lausui Bergbomin kirjoituksesta: \"En ole\npitkiin aikoihin lukenut mitään niin mahdikasta (öfverlägset)\", ja\nAugust Schauman, joka ei ollut suomenmielinen, sanoi, että hän\nsuurimmalla nautinnolla oli lukenut sen kaksi kertaa, \"siinä kuvastuu\nkokonainen ihmiselämä\". Tämä henkevä lauselma ilmaisee oikein\nkirjoituksen merkityksen. Arvostellessaan ruotsalaista teatteria\nBergbom oli suunnitellut todellisen kansallisteatterin ohjelman, kuinka\nsen tuli pitää kotimaista ja kansallista pyhänä samalla kun se\nkorkealla kantoi tositaiteen lippua. Sekä toisen että toisen puolen\ntehtävää oli ruotsalainen teatteri laiminlyönyt. Jos suomalainen\nteatteri syntyi, riippui sen olemassaolon oikeutus yksistään siitä,\nettä se menetteli päinvastoin. Bergbomin kritiikki oli siis semmoista\ntuottavaa, uutta luovaa kritiikkiä, jota Lessing pitää ainoana oikeana.\nTahtoiko ruotsalainen teatteri ottaa siitä ohjausta, se oli sen ja sen\nyleisön asia; Bergbom puolestaan oli päättänyt että suomalainen\nteatteri nyt oli perustettava ja siinä oli, mikäli mahdollista,\nhänen ohjelmansa toteutettava. Sentähden hän oli julkisesti\nesittänyt kantansa ja mietteensä, niin että koko hänen hehkuva\npersoonallisuutensa ja koko hänen elämäntyönsä sisältyy laatuaan\nyksinäiseen kirjoitukseen.\n\nYmmärrettävästi kirjoitus synnytti äänekkään ja pitkällisen vastakaiun,\noikean \"mielipahan myrskyn\" ruotsalaisessa sanomalehdistössä. H. D:ssä\nhra Beta, jonka merkin takana piili suuren lehden monivuotinen\nteatteriarvostelija, maisteri K. Bremer, astui esiin laajapuheisesti\npuolustamaan teatteria. Jos tällä kynäniekalla ennestään oli vähäinen\nmaine taiteentuntijana, niin se tuskin kohosi hänen jouduttuaan\nkäsikähmään Bergbomin kanssa.[87] Että jälkimäinen ollenkaan vastasi,\nei tullut siitä että hra Betalla olisi ollut mitään pätevää ja\nasiallista esitettävänä, vaan siitä että hänen takanaan tiettiin\nneuvojana seisovan jollei koko ruotsalainen johtokunta niin ainakin\njoku sen jäsenistä. Ne kolme kirjoitusta, jotka Bergbom vielä julkaisi\nMorgonbladetissa (27, 29 p. huhtik. ja 13 p. toukok.), olivat\nkauttaaltaan niin pirteitä, niin täynnä uusia todistuksia ja tietoja,\nniin älykkäitä vastustajan pintapuolisten ja ristiriitaisten väitteiden\npaljastamisessa, että vaikutus oli \"murhaava\" eikä hra Betalla ollut\nmuuta neuvoa kuin vaieta.[88]\n\nKirjoituksillaan Bergbom oli täydellisesti valaissut teatteriolomme,\nniin että jokainen huomasi niiden puutteet ja tarpeet; mutta sen ohella\nhän tahtoi varsinkin kansan edustajille, jotka eivät olleet nähneet\nentisiä suomalaisia näytäntöjä, näyttää mitä jo voitiin suomenkielellä\nteatterissa esittää, hän tahtoi antaa niiden kuulla tämän kielen soivan\nnäyttämöltä. Mutta miten tehdä, kun rouva Raa oli kontrahdin kautta\nkielletty esiintymästä ainoassakaan suomalaisessa näytännössä? Tästä\npälkähästä selviydyttiin kekseliäisyydellä, joka muistuttaa niitä\nihmetteleviä sanoja suomenmielisten masentumattomuudesta, jotka Emilie\nBergbom vuotta ennen oli kirjoittanut Kaarlo veljelleen. Ruotsalaisen\nteatterin johtokunnan kielto tarkoitti ymmärrettävästi julkista\nesiintymistä, sillä eihän muunlaisista näytännöistä ennen ollut\npuhettakaan ollut. Nojaten tähän tosiasiaan päätettiin panna toimeen\nyksityinen näytäntö, johon katsojat kutsuttiin ilman että ainoatakaan\npilettiä myytiin! Kumminkin Emilie Bergbom, jonka nimessä näytäntö oli\nannettava, välttääkseen syytöstä salamyhkäisestä menettelystä, kysyi\neräältä ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneltä, asessori\nKrogiukselta, jonka hän joka päivä tapasi hypoteekkiyhdistyksen\ntoimistossa, oliko johtokunnalla mitään asiaa vastaan. Tähän vastasi\nKrogius kirjallisesti, että se tosin soti rouva Raan allekirjoittamaa\nvälikirjaa vastaan, mutta \"katsoi hän kumminkin voivansa vakuuttaa,\nettä sentapainen esiintyminen ei tulisi aiheuttamaan mitään\ntoimenpidettä johtokunnan puolelta\".\n\nTämä näytäntö, jota ei ilmoitettu eikä muutenkaan mainittu sanomissa,\ntapahtui Yrjönpäivänä, huhtikuun 23, Arkadiateatterissa. Katsojat,\netupäässä valtiopäivämiehiä -- suomenmielisiä ja muitakin -- sekä\nsuomalaisuuden harrastajia ja ystäviä Helsingistä, olivat kaikki Emilie\nBergbomin nimessä kutsutut. Ohjelman päänumerot olivat A. Kiven\nkappaleet \"Margareta\" ja \"Lea\"; niiden välissä esitettiin \"Pilven\nveikko\". Rouva Raa näytteli tietysti nimiroolin kummassakin draamassa\nja hän onnistui mainiosti. \"Tuskin koskaan\", sanotaan erään aikalaisen\nkirjeessä, \"olen nähnyt rouva Raan näyttelevän niin elävästi, niin\nihanasti, eikä toisiakaan vastaan ollut paljo muistutettavaa.\" Yleisö\noli \"erinomaisen ihastunut\"; ilta oli \"Suomen miehille täällä\nHelsingissä todellinen juhlahetki\". Samassa kirjeessä mainitaan yhden\npappissäädyn edustajan, tohtori Lampénin, puhjenneen sanoihin: \"Tämä on\nihanin hetki, mikä minulla on ollut Helsingissä.\"\n\nMutta Bergbom ei olisi ollut se innostunut kansallisen taiteen\npuolustaja, jommoisena hän tätä ennen oli esiytynyt, jos hän ei olisi\ntahtonut tehdä Ida Basilierinkin näyttämöllisenä laulajattarena\ntunnetuksi sille harvinaiselle yleisölle, joka tänä keväänä oli\nHelsingissä saapuvilla. Se tarkoitus kävi kumminkin erinäisistä syistä\nvaikeanlaiseksi toteuttaa. Taiteilijatar oli vielä Tukholmassa, jossa\nhän kuninkaallisessa oopperassa helmikuun 21 p. oli täysilukuisen ja\nihastuneen yleisön kuullen laulanut pääosan Donizettin \"Lammermoorin\nLuciassa\" ja myöhemminkin oli esiintyvä kolmannessa debyyttiroolissa,\nRose Friquet'inä Maillartin \"Villars'in rakuunoissa\"; mutta siitä\nhuolimatta hän jo maaliskuulla lupasi Bergbomille mielellään tulla\nHelsinkiin näytäntökauden lopulla, milloin vain tahdottiin. Ja\nhuhtikuun 20 p. Bergbom Morgonbladetissa kertoikin Suomalaisen seuran\ntehneen Ida Basilierin kanssa sopimuksen toukokuulla toimitettavasta\nsarjasta näytäntöjä, joissa laulajatar esiintyisi paitse Jeannettena ja\nLeonorana samoissa rooleissa, joissa hän Tukholmassa oli saanut\nosakseen niin yleistä ja vilpitöntä tunnustusta, sekä mahdollisesti\nmyöskin pienemmän \"Laulajatar\" nimisen operetin pääosassa. Näin oli\nkaikki hyvin, mutta silloin tapahtui odottamaton isku. Huhtikuun 24 p.\nkuoli laulajattaren isä sydämenhalvaukseen. Luonnollisesti tämä tapaus\nesti alkuperäisen laajan suunnitelman toimeenpanemisen; mutta\nkuitenkaan Ida Basilier ei kokonaan peruuttanut lupaustaan. Hän esiytyi\nyhden kerran kesäkuun 4 p.\n\nTämä näytäntö, viimeinen Suomalaisen seuran nimessä toimitettuja, alkoi\nTyyko Hagmanin kirjoittamalla burleskimaisella ilveilyllä \"Hölmölän\nmaailmanparantajat\" -- jonkinlainen \"Silmänkääntäjä\" muutettuna\nvaltiollis-yhteiskunnalliselle alalle -- joka esitettiin kovin\nliioitellen. Sen jälkeen tuli \"Kolme näytöstä yhteensovitetut Rossinin\noopperasta Sevillan parturi\". Käytettävillä voimilla oli näet mahdoton\nnäyttää koko oopperaa, mutta yhteensovitus oli niin taitavasti tehty,\nettä sekä toiminnan pääpiirteet että kauniimmat ja viehättävimmät\nmusiikkikappaleet olivat säilyneet. Laulajatarta tervehdittiin heti\nmitä lämpimimmin, ja hän osasi yhtä hyvin laulullaan kuin\nnäyttelemiselläänkin yhä vain enentää yleisön innostusta. Ennestään\ntunnettu helkkyvä ääni huomattiin voimistuneeksi ja tasaantuneeksi ja\nesitystaitokin vakaantuneeksi. Näyttämöllä liikkui nyt milt'ei täysin\nkypsynyt taiteilijatar, joka näytteli ja lauloi sitä henkevämmällä\nsuloudella ja kujeellisemmalla viekistelyllä kuin Rosinan luonne oli\nsopusoinnussa hänen omansa kanssa. Laulukohtauksessa laulajatar\nihastuttavasti esitti romansin \"Jeannetten häistä\" ja Venzanon Tadolini\nvalssin.\n\nNiinkuin jo sanottiin, oli tämä viimeinen Suomalaisen seuran\nnäytäntöjä. Sen johdosta kirjoitti se, joka oli tuleva tämän kirjan\ntekijäksi, Morgonbladetiin seuraavat rivit, jotka vieläkin muuttamatta\npitävät paikkansa:\n\n\"Ei voitane kieltää, että näillä yhä uudistuvilla seuranäytännöillä on\nomituinen merkitys suomalaisessa sivistyshistoriassa. Alkunsa saaneina\nheräävästä käsityksestä siitä, kuinka tärkeä kotimainen näyttämö on\nitsenäisen, kaikinpuolisen sivistysmuodon kehittämiselle, muodostavat\nne huomattavan ilmiön kansallisissa edistyspyrinnöissämme.\nIsänmaallisen hengen elähyttämät taiteenharrastajat ovat sikäli\nsuorittaneet tehtävänsä mikäli ovat kansallishenkisen ja -muotoisen\nteatterin edelläkävijöitä ja uranaukaisijoita. Siihen katsoen on\nluonnollisesti pääasiallinen arvo annettava heidän hyvälle tahdollensa,\nja kohtuutonta olisi ollut odottaa heiltä taiteellista täydellisyyttä.\nSemmoista ei ole voitu tarkoittaakaan, eivätkä esiintyjät ole käyneet\ntehtäväänsä käsiksi suurilla vaatimuksilla taikka harhaluuloisina.\nMutta kun sittekin ihanteellinen loiste pysyväisesti on kiintynyt\nnäiden suomalaisen teatterin ensi askelten muistoon, niin on siitä\nkiittäminen kahta todellista näyttämöllistä taiteilijaa. Rouva\nCharlotte Raa ja neiti Ida Basilier ovat lämpimällä mielellä ja\nelävällä tunteella kannattaneet päätehtäviä sekä nerokkaalla ja\ntaiteellisella esityksellään innostuttaneet myötävaikuttavia\ndiletantteja.\"\n\n\"Nämä seuranäytännöt, jotka ainoastaan osallisten innostus hyvään\nasiaan ja rajaton uhrautuvaisuus on aikaansaanut, ovatkin johtaneet\npätevään käytännölliseen tulokseen, joka on omansa ilahuttamaan\njokaista isänmaanystävää. Ne ovat pääkaupungin yleisölle, joka samalla\non maamme sivistynein ja teatteriin enimmän tottunut yleisö, selvästi\nosoittaneet suomalaisen näyttämön mahdollisuuden. Melkoinen osa tätä\nyleisöä onkin oivaltanut näitten yritysten johtavan aatteen ja\nsydämestään omistanut sen omakseen. Kolme vuotta sitten oli kysymys\nyleisön silmissä arveluttava haavekuva, johon nähden optimistinenkin\nsaattoi lausua oikeutettuja epäilyksiä; nyt on perustus laskettu ja\nenempi on vain ajan kysymys. Kannatusyhdistys, johon yleisesti on\notettu osaa, on muodostunut kotimaisen teatteriseuran aikaansaamiseksi,\nja sallittakoon meidän toivoa, että suomalainen näyttämötaide ennen\nmontakaan vuotta on edustajakseen saanut joukon taiteellisesti\nkehitettyjä näyttelijöitä ja sitten edistymistään edistyy lupaavaa,\nturvallista tulevaisuutta kohti.\"\n\nNäistä viimeisistä sanoista näkyy, että suomalaisen teatterin\nperustaminen oli tosiasiaksi tullut. Se oli tapahtunut toukokuun 22 p.\nklo 6 i.p. Uuden teatterin ylemmässä ravintolahuoneustossa pidetyssä\nkokouksessa, johon monien yksityisten neuvottelujen jälkeen julkisesti\noli kutsuttu \"herroja ja naisia\", jotka harrastivat asiaa. Saapuville\ntuli noin 70 kansalaista, kaupunki- ja maakuntalaisia kumpaakin\nsukupuolta. Kokouksen aloitti Yrjö Koskinen, joka, ensin mainittuaan\nkuinka tärkeää olisi että meilläkin saataisiin aikaan teatteri kansan\nkielellä, viittasi tarpeellisiin valmistuspuuhiin. Suomalaisen\nnäyttämön aate oli niin kypsynyt, että eri mieliä saattoi ilmaantua\nainoastaan yksityiskohdista -- että taidelaitos oli perustettava, siitä\noltiin kohta yksimielisiä. Keskustelu kosketteli siis yrityksen\nsuunnitelman pääpiirteitä. Ensi aikana olisi näyttelijäin luku\nrajoitettava 10 tai 12. Ensimäinen vuosi olisi pääasiallisesti\nkäytettävä valmistaviin opintoihin ja harjoituksiin, ja tulisi\nnäyttelijäseuran sen jälkeen esiintyä eri paikoissa, esim. 3 kuukautta\nHelsingissä, 2 Viipurissa, 2 Turussa, 1 Hämeenlinnassa ja 1\nTampereella; kesällä kun kulkuneuvot olivat mukavammat, olisi käytävä\nKuopiossa, Porissa, Oulussa taikka muillakin paikkakunnilla. Erittäin\ntärkeänä asiana pidettiin, että näytelmäin kieli olisi virheetöntä ja\npuhdasta sekä että painoa pantaisiin oikeaan lausumiseen.\nNäytelmäkirjallisuuden edistämiseksi olisi palkintoja jaettava\nansiokkaista alkuperäisistä teoksista. Puhuessa tarjona olevista\nnäyttelijävoimista ilmoitettiin Ida Basilierin luvanneen avustaa, jotta\ntuon tuostakin voitaisiin toimittaa suurempiakin laulunäytelmiä, jota\npaitse varmuudella toivottiin, että rouva Raa, vuoden päästä Ruotsista\npalattuansa, rupeaisi \"teatterin opettajaksi ja tukipylvääksi\".\nTeatteritoimen kustantamiseksi arveltiin aluksi tarvittavan 6000 markan\nvuotuinen kannatus, ja kokouksen päätulos oli kannatusyhdistyksen\nperustaminen viideksi vuodeksi. Jotta vähävaraisemmatkin voisivat olla\nmukana, määrättiin osake 12 markaksi vuodessa, ja olivat merkityt\nosakkeet tarpeen mukaan suoritettavat. Esiinpannuille listoille\nmerkittiin kohta 186 osaketta. Vihdoin päätettiin asettaa toimikunta,\njonka tulisi laatia ehdotus säännöiksi yhdistykselle. Siihen valittiin\njäseniksi tohtori K. Bergbom, lakitiedetten kand. J. Forsman,\nprofessori G.Z. Forsman (Yrjö Koskinen), dosentti J. Krohn ja filos.\nkand. E. Nervander,[89] sekä varajäseniksi amanuensi B.O. Schauman.\n\nKesäkuun 10 p. pidettiin uusi kokous, jossa sääntöehdotus tarkastettiin\nja valittiin kolmimiehinen johtokunta. Tämän jäseniksi tulivat\nK. Bergbom, Yrjö Koskinen ja B.O. Schauman. Varajäseniksi valittiin\nmaisteri A. Almberg, eversti A. Järnefelt ja J. Krohn.\n\nPäivänä sen jälkeen kun täten vastaperustetulle Suomalaiselle\nteatterille oli valittu ensimäinen johtokunta, esitettiin\nTalonpoikaissäädyssä yksityisen valitusvaliokunnan mietintö\nteatteriasiaa koskevasta anomuksesta. Valiokunta ehdotti anomusta\ntehtäväksi siihen suuntaan, \"että kun vastaisuudessa kysymys nousee sen\n12,000 markan suuruisen rahamäärän uudistamisesta, joka tuleviksi 2\nvuodeksi pysyväisen näyttelijäjoukon kannattamiseksi Helsingin Uudessa\nteatterissa on annettu, kohtuulliset apurahat, suomalaisen\nnäytelmätaiteen hyväksi, annettaisiin sille kansalliselle\nteatteriyhdistykselle, joka ehkä silloin on saatu toimeen\". Tätä\nehdotusta vastaan esiintuotiin kumminkin erinäisiä muodollisia\nmuistutuksia, jota paitse säädyn sihteeri ilmoitti käsityksensä olevan,\nettä anomus oli suunnattu pois alkuperäisestä tarkoituksestaan ja että\nse sentähden oli katsottava sopimattomaksi. Keskustelua seuraavassa\näänestyksessä mietintö hyljättiinkin 21 äänellä 18 vastaan. Heikura,\nKlami ja Puhakka ilmoittivat vastalauseen päätöstä vastaan. -- Näin\nsiis tarkoitukseltaan hyvä yritys raukesi tyhjiin. Suomalainen teatteri\noli kuin olikin yksityisten uhrauksilla kannatettava. Että\nteatteriasian esille ottaminen valtiopäivillä kuitenkin oli sille\nhyödyksi, ei liene kiellettävissä. Saatiinhan sen kautta entistä\nlaajemmat kansalaispiirit huomaamaan, mikä puute tässäkin kohden oli\nolemassa sivistyselämässämme, ja olihan se samalla myöskin muistutus\nvallanpitäjille, että taiteenkin alalla tasapuolisuutta oli\nnoudatettava, jos tahdottiin oikeutettua mielipahaa kansassa välttää.\n\nOmituinen sattumus oli, että juuri silloin kun Suomalainen teatteri\nperustettiin, kadotti Ruotsalainen teatteri loistavimman kykynsä,\nFritiof Raan, joka vaikka olikin synnyltään ruotsalainen Suomessa oli\nkohonnut taiteensa huipulle. Tämä taiteilija kuoli näet 20 p. toukok.\nainoastaan 32 ja puolen vuoden ikäisenä, ja hänet haudattiin yleisen\nosanoton vallitessa 23 p. Bergbomin kirjoittamat lämpimät muistosanat\nMorgonbladetissa (21 p.) päättyivät lauseeseen: \"Hän oli näyttämömme\nsielu eikä hän koskaan voi tulla siellä korvatuksi\" -- joka tähän\nsaakka on osoittautunut todeksi. Ja Cygnaeus, joka 12 p. kesäk. kehotti\nyleisöä ottamaan osaa patsaan pystyttämiseen kaivatun taiteilijan\nhaudalle, mainitsi häntä \"suurimmaksi mestariksi taiteessaan, jonka\nmaamme on nähnyt kehittyvän kansansa keskellä\". Tämä kuolemantapaus\nvaikutti välillisesti Suomalaisenkin teaterin elämään. Kun rouva Raa\noli saanut kyllänsä täkäläisestä ruotsalaisesta teatterista eikä\naviosuhde enää häntä sitonut, hän ijäksi erosi tästä laitoksesta.\nLähtiessään Helsingistä oli hänen aikeensa kyllä, niinkuin ylempänä on\nsanottu, palata liittyäkseen Suomalaiseen teatteriin; mutta itse\nasiassa kävi niin, että hänelle ennen pitkää koitti uusi elämänjakso,\njonka velvollisuudet pysyttivät hänet kaukana meistä. Taiteilijattaren\nvierailut näyttämöllämme todistavat kuitenkin, että se taimi, jonka\nistuttamisessa hän oli ollut niin harras osallinen, yhä edelleen pysyi\nhänelle kalliina.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Gyllenius kertoo päiväkirjassaan, että 10 p. toukok. 1650\nylioppilaat Turussa vastavalitun rehtorin kunniaksi näyttelivät\nsuomalaisen komedian Tuhlaajapojasta, jonka Ericus Johannis Justander\noli ruotsinkielestä suomentanut. Hist. Arkisto H.\n\n[2] Hels. Tidn. 9/3 1844 n:o 19: Om inrättandet af en Finsk Theater.\n\n[3] N:o 21, kesäk. 2 p. Kts. myös Lauri Suomalainen, Jaakko Fredrik\nLagervall, Helsingissä 1901.\n\n[4] Lagervallin kirje Lönnrotille siteerattu Suomalaisen julkaisusta.\nOte Lönnrotin kirjeestä on julkaistu Kanavassa.\n\n[5] H. T. 17-20/11 1847 n:ris 90, 92: Theaterns framtid i Finland.\n\n[6] Fredr. Cygnaeus, Saml. Arbeten, III: Det tragiska elementet i\nKalevala.\n\n[7] Sam. p. VI: Om teaterns framtid i Helsingfors.\n\n[8] Sam. p. VI: Ännu en gång om teaterns framtid i Helsingfors.\n\n[9] k. 1906.\n\n[10] Se ystävä, jolle Gröneqvist kirjoitti tämän ynnä muut siteeraamani\nkirjeet oli ylioppilas, sittemmin valtioarkeoloogi J.E. Aspelin.\nHeidän ystävyytensä johtui yhteisistä iloista ja suruista Vaasan\nyläalkeiskoulussa, josta Gröneqvist muutti Hämeenlinnan\n\"siviililukioon\".\n\n[11] Ylioppilasnäytäntöjen päätyttyä 1859 kuuluu olleen kysymys\nseuraavana vuonna ottaa Schillerin \"Rosvot\" näyteltäväksi. Amaliaksi\najateltiin E. Nervanderia, joka toverien mielestä olisi ollut varsin\nsopiva siihen tehtävään.\n\n[12] Näitä käännöksiään Rahkonen julkaisi kuvalehdessä \"Maiden ja\nmerien takaa\".\n\n[13] Muutamia muita suomalaisia nimiä nähdään tosin ensimäisten\nnäyttelijäin luettelossa, mutta kyllä, pidettiin huolta siitä että\nniiden omistajat eivät päässeet kotimaisella murteella häiritsemään\n\"ensemblea\".\n\n[14] Norjalaisessa viikkolehdessä \"Figaro\", 1883 n:ssa 31 ja 32, on\npainettuna eräs rouva Winterhjelmin tanskalaiseen \"National\ntidende'en\" lähettämä kirje, jossa hän laajanlaisesti esittää\nkäsityksensä näyttämötaiteesta.\n\n[15] Se on julkaistu H. T:ssä 1862 n:o 85.\n\n[16] Tietoja koulusta antaa neiti E. Degerholm, joka itse oli siinä\noppilaana, julkaisemassaan \"Vid svenska scenen i Helsingfors, minnen\noch bilder\", 1900. -- Varsinkin F. Berndtson, F.A.T:n toimittaja ja\nteatteriarvostelija, oli arvostelussaan kohtuuton ja juuri hän\nkatkeroitti sekä opettajain että oppilaitten mielet. Erittäin julkeasti\nhän hyökkäsi teatterikoulua vastaan koenäytännön johdosta 15 p.\nhelmikuuta 1869. Näytteleminen ilmaisi muka \"ainoastaan harrastuksia\ninvita Minerva\" eikä \"ainoakaan ollut kohonnut edes keskinkertaiseksi\ndilettantiksi\". Fredr. Cygnaeus esiintyi \"valtion virallista\ntalonvahtia\" vastaan kirjoituksessa \"Ukkosenjohtaja kriitillistä\nrajuilmaa varten\", (Saml. Arb. VI, s. 130.)\n\n[17] Korhos-nimen Öhqvist otti vasta 1872 tultuaan Suomalaisen\nteatterin jäseneksi. Isä Johan Petter Öhqvist, ammatiltaan sorvari, oli\nRuotsista muuttanut Suomeen; äiti Johanna Fredrika Broberg oli\nlinnanhoitajan (slottsbefallningsman) tytär Kuopiosta. Aukusti,\nsyntynyt 1851, oli toinen järjestyksessä seitsemästä sisaruksesta. --\nKts. muutoin E. Nervanderin kuvaelmaa \"Kaatunut etuvartija\", U. S.\n1891, n:o 119 ja 120.\n\n[18] Täydellistä jäsenluetteloa ei näy säilyneen. Mainittakoon\nkuitenkin kirjeiden ja suusanallisten tietojen mukaan seuraavat\nenimmäkseen yleisesti tunnetut nimet: L.N. Achté, Kaarlo Bergbom, J.V.\nCalamnius, Henrik Borenius, Emil Böök, Victor Ekroos, K.F. Eneberg,\nOtto Florell, Jaakko Forsman, Alexander Homén, Lars Homén, Herman\nLagermarok, Gabr. Linsén, Emil Nervander, Kola ja Mischa Paldani,\nGustaf Bancken.\n\n[19] Samaan aikaan näytelmä, joka oli tätä seuranäytäntöä varten\nkäännetty, ilmestyi painettuna kuvalehdessä \"Maiden ja merien takaa\".\n\n[20] Lahjoittaja oli konsuli sitten kauppaneuvos N. Kiseleff (k. 1883),\ninnokas taiteen ystävä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi ruotsalaisen\nteatterin monivuotisena toimitusjohtajana. Että ylioppilasnäytännöt,\njoissa suomenkieltä ensikerran kuultiin näyttämöltä, saivat tämän\nmiehen, joka sittemmin tuskin osottautui suomalaisen teatterin\nsuosijaksi, koettamaan edistää suomalaista draamallista kirjallisuutta,\non varsin kuvaavaa ajan luonteelle. Kun seuraavalla vuosikymmenellä\npuoluetaistelu yltyi, Kiseleffinkin mieli nähtävästi muuttui. Toiselta\npuolen on häntä aina kiitetty hyväntahtoisuudesta ja ritarillisesta\nmielenlaadusta, jonka tähden on syytä olettaa hänen tylyytensä\nalkavaa suomalaista näyttämöä kohtaan aiheutuneen luonnollisesta\nriippuvaisuudesta johtokunnan muista jäsenistä. Kaikessa tapauksessa\noli hänen kehoittava lahjansa Seuralle jalon luonnon vapaa, kaunis\nilmaisu, joka on luettava hänelle kunniaksi.\n\n[21] Yrjö Koskinen, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I\ns. 525 (Kirje Toukokuulta, Mehiläinen 1862 nro 5).\n\n[22] Näin Bergbom muutamia kuukausia myöhemmin kertoo asian kirjeessä\nystävälleen Otto Florellille, joka silloin oleskeli Parisissa ja jolle\nhän tahtoi selittää, miksi hänellä oli matti taskussa.\n\n[23] Bergbom vihittiin molempain oikeutten tohtoriksi yliopiston\nriemujuhlassa 1840.\n\n[24] Muut sisarukset olivat Fredrika Elisabet (_Betty_) s. 8/3 1837,\nGustaf _Leonard_ s. 24/10 1838, Erik _Ossian_ s. 1/9 1845, _Augusta_\nHelena s. 6/1 1847 ja _Axel_ Gabriel s. 22/10 1848.\n\n[25] Johanna Karolina Tengström (Senaatin kamreerin K.F. Tengströmin ja\nerään Anna Margareta Bergbomin tytär), J.J. Tengströmin toinen vaimo,\noli ennen ollut naimisissa senaattori Bergbomin sedän, professori\nFredrik Bergbomin (k. 1830), kanssa; J.J. Tengströmin edellinen vaimo\noli arkkipiispa Joh. Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström.\n\n[26] Snellman nimitti 1876 J.J. Tengström vainajaa \"isälliseksi\nystäväkseen\".\n\n[27] Kts. Aug. Schauman, Från sex ärtionden II s. 355 ss.\n\n[28] Voipaalan kartanossa, jonka omistaja silloin oli J.J. Nervanderin\nveli, kapteeniluutnantti Frans Nervander, asui myöskin heidän vanha\näitinsä Beata Nervander (o.s. Bergbom) kahden tyttärensä, Lauran ja\nBeatan, kanssa (kolmas oli kuollut edellisenä vuonna). Beata Bergbom ja\nsenaattori Bergbomin isä olivat serkkuja. Tekstissä mainittu täti oli\nnuorempi Beata.\n\n[29] Rouva Krüger-Fürth oli primadonna H.W. Gehrmannin\noopperaseurassa, joka kesäkuulla 1849 Helsingissä antoi loistavan\nsarjan oopperanäytäntöjä. A. Schauman, Från Sex ärtionden I s. 301 s.\n\n[30] Florin tuli lääkäriksi, dosentiksi 1870, lääkintöneuvokseksi\nlääkintöhallituksessa 1878 ja kuoli 1902.\n\n[31] Bergbomin perhe asui 1860-luvun keskivaiheilta v:een 1864\nPihlflychtin, nykyään Willebrandin talossa Hallitus- ja Ritarikatujen\nkulmassa, puurakennuksessa jälkimäisen kadun varrella.\n\n[32] Bergbomin alkuperäisestä käsikirjoituksesta on ainoastaan\nensimäinen näytös tallella. Se on kirjoitettu lyijykynällä isän\nvarastosta otetulle viralliselle paperille!\n\n[33] Niin esim. Anni, kun Eero on kavaltanut prinssin, puhkee\nkansanrunontapaiseen valitukseen:\n\n    Min brudsäng jag bäddar i svartan mull\n    Bland blommorna nere på ängen,\n    Der liljorna stå med kronor af guld\n    Ooh vinden framsusar af vällukter full\n    Från häggamas doftande hängen.\n    Der bortflyr väl natten, der kommer väl dag,\n    Der får jag väl slumra, som brud också jag,\n    Bland blommorna nere på ängen j.n.e.\n\n[34] Syystä kun tekstiin otettu kirjoitus itse asiassa antaa syvemmän\nkäsityksen Bergbomin nuoruudentragediasta kuin tavallinen lyhyt\nkertomus toiminnasta, jääköön se tekemättä. Draama on ennen pitkää\nilmestyvä suomennettuna Kaarlo Bergbomin kirjoitusten joukossa.\n\n[35] Syy miksi Bergbom ei koskaan painattanut \"Pombalia\", oli kai\npääasiassa se että se oli ruotsiksi kirjoitettu eikä semmoisena voinut\nrikastuttaa suomalaista kirjallisuutta. Syksyllä 1864 hän mainitsee\nCygnaeuksen kehoittaneen häntä julkaisemaan näytelmän, mutta sanoo\nsamalla että hän ei aio sitä tehdä, koska hän sen kautta ehkä veisi\nansion joltakin suomalaiselta kirjailijalta, joka paremmin kuin hän\ntarvitsee kehoitusta eikä niinkuin hän voi saada teostaan näyttämöllä\nesitetyksi. Tämä syy näyttää etsityltä -- niin vähän sillä on\ntodellista pohjaa -- mutta epäilemättä se hänen tuntonsa mukaan oli\ntäysin pätevä. -- Muutoin mainittakoon että alkuperäinen käsikirjoitus\non kadonnut tietämättömiin. Säilynyt taikka tiedossa on kaksi vanhaa\njäljennöstä, joista ainoastaan toinen, naisen kirjoittama, on\ntäydellinen; toisesta, O. Florellin kirjoittamasta, puuttuu toinen\nnäytös.\n\n[36] Tietysti tarkoitti tuuma avun hankkimista Helsingin uuden\nteatterin rakentamiseksi entisen tulipalon hävittämän sijaan.\n\n[37] \"Friisillä\" tarkoitetaan Sjöstrandin suurta korkokuvaa\n\"Väinämöisen laulu\", joka nyt koristaa yliopiston eteistä. Helsingin\nnaiset olivat arpajaisilla keränneet 8,000 mk sen tilaamiseksi\ntaiteilijalta. Pietarilainen arkkitehti Benois ja berliniläinen\nteatterikoristus-tehtailija Gropius arvostelivat oikein, että se ei\nollut paikallaan ruotsalaisessa teatterissa -- vaikka he tietysti eivät\nkatsoneet asiaa aatteelliselta kannalta.\n\n[38] Cygnaeuksen kirjoituksessa \"Jälleen teatterin tulevaisuudesta\"\n(1867) tapaamme lauseen, joka ilmaisee hänen ajatuksensa Bergbomin\ndraamasta. Luetellen 1860-luvun alkupuolella syntyneitä draamoja hän\nsanoo: \"Liitäen kodin rannoilta Euroopan äärimmäiselle laidalle, Kaarlo\nBergbomin fantasia runoili 'Pombalin ja jesuiitat' nuorekkaalla\ntarmolla, joka muistutti Schillerin ensimäistä draamallista\nkehityskautta.\"\n\n[39] Tämä sopimus näyttää jostakin syystä rauenneen, sillä v. 1865 ei\nSuomettaressa ollut kuin yksi teatteriarvostelu (Don Carloksesta), joka\nmahdollisesti on Bergbomin kirjoittama.\n\n[40] Paremmin esimerkkinä Bergbomin huumorista kuin kevytmielisyydestä\nmainitsemme, että hän kerran toveripiirissä, kun toiset pilalla\nsanoivat: \"Sinä tulet varmaan kuolemaan nälkään, kun et sinä ansaitse\nmitään!\" vastasi: \"Oletteko koskaan kuulleet, että senaattorin poika\nSuomessa olisi kuollut nälkään?\"\n\n[41] Teatteria varten laadittu toimitus on kadonnut. Sitä ei ole\nBergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa eikä myöskään Ruotsalaisen\nteatterin kirjastossa. Hra intendentti Wetzerin tiedonannon mukaan\novat jälkimäisessä paikassa säilyneet ainoastaan roolit erikseen\nkirjoitettuina.\n\n[42] Tähän sopii nyt lisätä: Samana päivänä kun historiallisesti\ntunnettu ensimäinen suomalainen näytäntö tapahtui Turussa 1650 ja\nsamana päivänä kun, neljä vuotta myöhemmin, Kiven \"Lea\" ensi kerran\nnäyteltiin, ilta, josta on tapa lukea suomalaisen teatterin synty.\n\n[43] Tiettävästi \"Pombal\" ei ole näytelty muualla kuin Helsingissä,\nmutta silti Cygnaeus kumminkin täytti lupauksensa. Florell mainitsee\nnäet kirjeessään Parisista 24/8 edellisenä iltana tavanneensa\nCygnaeuksen, \"täysin näköisenään, niin loistavana, niin lämpimänä\", ja\nhän oli kertonut: \"Niin pian kun tulin Kööpenhaminaan, menin vanhan\nystäväni professori Holst'in luokse ja kysyin häneltä: Osaatteko te\ntähän aikaan Tanskassa kirjoittaa kelvollisia draamallisia teoksia? ja\nlisäsin sitten että minä muuten voisin tarjota hänelle yhden semmoisen.\nMinä kerskasin aika lailla Bergbomin näytelmästä, mutta tein sen\nvakaumuksesta. Päätös oli se että kappale suurimmalla varmuudella\nluvattiin ottaa esitettäväksi.\" Tämän johdosta tuli Bergbomin niin pian\nkun mahdollista lähettää käsikirjoitus kuninkaallisen teatterin\njohtajalle H.P. Holstille Kööpenhaminaan. -- Jättikö Bergbom\nkehoituksen noudattamatta vai oliko ehkä Cygnaeuksen käsitys Holstin\nmyöntyväisyydestä liian optimistinen, siitä ei meillä ole tietoja.\n\n[44] Freja Ryberg oli etevimpiä näyttelijättäriä Helsingin ensimäisessä\nV. 1861 perustetussa, pysyvässä ruotsalaisessa teatteriseurassa. Neiti\nRyberg lähti täältä Parisiin ja meni siellä 1866 naimisiin Alphonse\nVinatyn kanssa.\n\n[45] Yliopiston Filosofisen tiedekunnan hist.-kielitiet. osasto oli\nneljä päivää ennen valinnut samaan palkintolautakuntaan jäseniksi:\nB.O. Lillen, Z. Topeliuksen, J. Krohnin ja O. Toppeliuksen.\n\n[46] Ruotsalainen maalaaja Werner mainitaan usein Florellin kirjeissä\nParisista. Florell ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tässä taiteilijassa\noli Florellin mielestä paljo, joka muistutti Bergbomista. Werner oli\nBelgiassa kääntynyt katoliseen uskoon, ja kun Florell oli hänelle\nlukenut \"Pombalin ja jesuiitat\", oli hän ollut hyvin mielissään\npuolueettomuudesta, millä Bergbom oli kuvannut jesuiittoja, ja\njulkilausunut sen toivon, että tämä uudessa tragediassa käsittelisi Don\nCarlos aihetta -- tehden sen historiallisemmin ja osottamalla suurempaa\noikeutta Fiilip kuningasta kohtaan kuin Schiller.\n\n[47] Kauppias J.A. Grönberg oli naimisissa Bergbomin tädin, Augusta\nRoschierin, kanssa.\n\n[48] Lehtori B.F. Godenhjelm on hyväntahtoisesti näyttänyt tekijälle\nerään kirjeen runoilijalta, josta nähdään että \"Lea\" oli jo valmis\nkeväällä 1868. Silloin Kivi lähetti sen ja kaksi muuta pienempää\nkappaletta Godenhjelmille pyytäen, että tämä oikaisisi kieltä näissä\nteoksissa, kirjoituttaisi ne puhtaaksi ja lähettäisi ne Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuralle Viipuriin, jonka kustannuksella \"Lea\" myöskin\nilmestyi seuraavana vuonna. Bergbom näyttää saaneen käsikirjoituksen\nvasta myöhään vuoden lopulla taikka uudenvuoden alussa. Tekijä muistaa\nvarsin hyvin, että kappale hänen luonaan luettiin käsikirjoituksesta\n(eikä painetusta vihosta). Godenhjelm sanoo \"Lean\" olleen niin\nhuolellisesti kirjoitetun, että hänellä ei ollut mitään korjattavaa.\n\n[49] O.s. Roschier, K. Bergbomin täti.\n\n[50] Ahnger kuoli 4/7 1890. Kaarlo Bergbom, joka silloin oli\nTukholmassa, kirjoitti sen johdosta sisarelleen: \"Ahngerin\nkuolemansanoma koski minuun kipeästi. Ettemme koskaan elämässä tule\nsanoneeksi ihmisille, kuinka pidämme heistä, ennen kuin äkkiä huomaamme\nettä se on liian myöhäistä! Mikä suora, vilpitön, lämmin sydän! Ja\nkuinka hän oli ystävällinen, kun hänen apuansa tarvittiin! Muistathan\nLean päiviä?\"\n\n[51] N. Kiseleffin kirje Emilie Bergbomille, päivätty 30 p. maalisk. --\nNäytäntö annettiin Emilie Bergbomin nimessä. Suoraksi loukkaukseksi\nhäntä kohtaan käsitettiin sitä, että ruotsalaisen teatterin\ntoimitusjohtaja itse ennen näytännön alkua otti piletinmyyjältä\nvuokrarahat haltuunsa. Toiselta puolen sanottiin sen tapahtuneen vanhan\ntavan mukaan -- varovaisuudesta eikä epäluulosta.\n\n[52] Väärinkäsityksen välttämiseksi huomautettakoon, että ruotsalaisen\nteatterin vuokrasummasta lähes puolet eli noin 400 markkaa on\nlaskettava päiväkustannuksiin. Kun venäläinen seura tyytyi 100\nmarkkaan, on se epäilemättä niin ymmärrettävä, että vuokraaja vastasi\npäiväkustannuksista, jotka Arkadiassa laskettiin noin 250 mk:ksi.\n\n[53] Näytännössä esiintyivät seuraavat henkilöt: \"Pilven veikossa\":\nPilven veikko -- ylioppilas Kaarlo Kaslin; torpan tyttö -- neiti\nTherese Decker; isä -- maisteri F.H. Alopaeus; kansana: rouva Matilda\nvon Fieandt, neidit Ellen Nervander, Minette ja Lilli Munck, Augusta\nBergbom ja Alma Mechelin sekä varalääninsihteeri Berndt Ahnger ja\nylioppilaat Emil Nervander, Johannes Vegelius, Eliel Aspelin ja Berndt\nIngman.\n\n\"Saaristossa\": prinssi Fredrik Adolf -- neiti Anni Cajanus; amiraali\nAnckarström -- ylioppilas Igor Östling; luutnantti Otto Sparre --\nylioppilas F. Snellman; kreivinna Dannesköld -- neiti Alma Mechelin;\nneiti Eeva -- neiti Augusta Bergbom: Repekka -- rouva Matilda von\nFieandt; Stiina -- neiti Selma Ekbom; Lassi -- ylioppilas Carl Bäck;\nGrip -- ylioppilas Carl Ahrenberg (myöhemmin ylioppilas Sanfrid\nAejmelaeus); Kabys -- varalääninsihteeri Berndt Ahnger; kreivinnan\nseuraneiti -- rouva Matilda Krohn.\n\n\"Martha\": Lady Harriet Durham Marthana -- neiti Emilie Mechelin; Nancy\n-- neiti Ilta Lagus; Lord Tristan Mickleford -- ylioppilas Rudolf\nDuncker; Lyonel -- ylioppilas Taavi Hahl; Plumkett -- ylioppilas Elis\nDuncker.\n\n[54] \"Leassa\" esiintyvät sivuhenkilöt olivat: Sakeus -- O. Gröneqvist;\nAram -- ylioppilas Niilo Perander; Joas -- varalääninsihteeri Berndt\nAhnger; Ruben -- ylioppilas P.E. Ervast.\n\n[55] Sanat on otetta Lean viimeisestä lauselmasta.\n\n[56] Laulujen sanat olivat painetut pieneen vihkoseen \"Peipposen\nviserrys\", joka illan kuluessa myytiin normaalikoulun suomalaisen\nosaston hyväksi.\n\n[57] S. 10 p. syyskuuta 1846 Pidisjärvellä (Nivalassa). Vanhemmat\nmaanmittari Kaarle Fredrik Basilier ja Gustaava Matilda Garvoli.\nPerhetarinan mukaan on, niinkuin nimestäkin voi päättää, suku alkuaan\nranskalainen.\n\n[58] Emma Charlotta Strömer s. 14 p. marrask. 1850; vanhemmat\nkultaseppä Metrus Strömer ja Emilia Charlotta Carlson. Laulajattaren\nisänisä oli talonpojan poika, nimeltä Rytkönen, Iisalmen pitäjän\nRuotalahden kylästä, talosta n:o 1, Haapajärven rannalla. Hän lähti\nOuluun, jossa tuli kultasepäksi (ja myöskin kellosepäksi) ja otti nimen\nStrömer.\n\n[59] Kenties Bergbomin kirjoitus tästä syystä jäi julkaisematta. Muuten\nsaattaa olettaa hänen tulleen ajatelleeksi, että vastaus kysymykseen\nHufvudstadsbladetissa oikeastaan oli ruotsalaisen teatterin puolelta\nannettava (vaikka siitä ei mitään kuulunut).\n\n[60] Hbl nro 83.\n\n[61] \"Paola Moronin\" sivuosissa esiintyvistä mainitsemme seuraavat,\njoiden nimet tunnemme: Giordano Moroni -- B. Ahnger; Gorello -- O.\nGröneqvist; Nora -- neiti Handolin; Angelo -- D. Airaksinen; Manfred --\nylioppilas Th. Erich.\n\n\"Yökausi Lahdella\" näyttelivät B. Ahnger -- Agapetus Jurvelin; ja O.\nGröneqvist -- Josias Pölkkylin.\n\n[62] Prolog den 22 maj 1870, Saml. Arbeten IX, s. 88.\n\n[63] Sattumalta on säilynyt tieto siitä kenelle ansio tästä tulee.\nKirjeessä Bergbomille (Helsingistä 16/7) Florell kertoo, kuinka paljo\npuuhia ja huolia L.O. af Heurlinillä oli kirjapaino-osakeyhtiön\ntoimitusjohtajana, ja lisää sitten ivallisesti: \"Välityönä konttorissa\non hänellä kiitollinen tehtävä kirjoittaa teksti Trubadurin nuottien\nalle -- varsin miellyttävä toimi kun Tuokon käännös, olkoon se tehty\nkuinka taitavasti tahansa, mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä on\nvapauttanut itsensä sävelmästä, äänenpainosta ja tahdista. Verraton\nLaurimme istuu nyt kuitenkin ja vaivaa päätänsä saadakseen kaikki\nkäymään yhteen, mutta joskus täytyy hänen jättää pois kokonaisia\nsäkeitä, sillä Törneroosilla ei näy olleen vähintäkään aavistusta siitä\ntarkkuudesta, jota semmoinen käännös vaatii.\"\n\n[64] Tämä puoluenimi tuli käytäntöön juuri tänä vuonna (1870), jolloin\n\"Vikingen\", ultrasvekomaaninen lehti, alkoi ilmestyä.\n\n[65] Vajauksen syynä olivat etupäässä oman orkesterin tuottamat\nkustannukset sekä vuokra, jonka venäläiset olivat korottaneet 150\nmarkalla illasta.\n\n[66] Jo marraskuun 1 p. Nervander Hufvudstadsbladetissa todistaa, että\n\"sopivilla ja vaihtelevilla ohjelmilla sekä taidokkaasti käyttämällä\ntarjona olevia kykyjä oli suomalaisille näytännöille voitettu se arvo\nja tunnustus, että yleisön mieli on alkanut kiintyä niihin ei\nainoastaan tulevaa suomalaista näyttämöä valmistavina yrityksinä, vaan\nalkoi se tulla teatteriin viettääkseen siellä miellyttävän ja\nnautintorikkaan illan.\"\n\n[67] Kts. ylemp. viite 17 ja k.o. kohta itse tekstissä.\n\n[68] Sanomalehdistön satavuotisjuhlasta tek. on julaissut\nseikkaperäisen kuvauksen Joukahaisessa XIII.\n\n[69] Se oli tapahtunut luultavasti tammikuulla 1866. Kaarlo lähti\nsilloin matkalle veljensä Ossianin seurassa, joka harjoitti opintoja\nPietarissa, ja asui jonkun ajan hänen luonaan nauttien oopperasta ja\nteatterista.\n\n[70] Lähtiessään Helsingistä oli laulajatar ruusukimpun muassa saanut\nseuraavan (Ellein sepittämän) runollisen hyvästin:\n\n    Nouse yhä, nouse korkealle,\n    Vakain siivin tuonne kukkulalle,\n    Jolta taiteen valtikalla\n    Mahtavasti vallitset\n    Minkä kohtalonkin alla\n    Taistelevat sydämet.\n\n    Loista kuni päivän säde kirkas,\n    Loista lämmin, suloinen ja vilkas;\n    Isänmaa sä rintaan sulje,\n    Pidä vaikuttimenas.\n    Silloin kansas lempi, kulje\n    Vaikka minne, seuranas.\n\n[71] Ukko Ben (Benjamin Levin) oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkirjapainon vanha faktori, omituinen olennoltaan ja puheiltaan.\n\n[72] Tässä niinkuin muulloinkin Bergbom nimityksellä \"Berlinin\nteatteri\" tarkoittaa kuninkaallista teatteria (Schauspielhaus'ia);\nnykyiset suuremmat teatterit (Deutsches Theater, Berliner Theater,\nLessing Theater y.m.), jotka monesti voitokkaasti kilpailevat\nhoviteatterin kanssa, ovat kaikki myöhemmin perustetut.\n\n[73] Kaksi ensimäistä lehteä kirjeestä puuttuu ja niiden mukana\npäivämääräkin. -- Bergbom oli jo ennenkin kirjoittanut rouva Raalle\nkirjeen, joka ei kuitenkaan ollut tullut perille, ja vasta huhtikuulla\nhän sisarensa kautta sai tietää näyttelijättären osoitteen Wienissä.\n\n[74] Hän arvelee että se olisi jaettava neljään numeroon ja että hän\nmyöhemmin julkaisisi sen eri vihkona. Tietääksemme ei mitään katkelmaa\ntästä kirjoituksesta ole säilynyt.\n\n[75] K.F. Eneberg (jonka nimi toverien kesken oli \"Tullus\") ja A.W.\nJahnsson, jotka tieteellisiä tutkimuksia varten oleskelivat\nLeipzigissä, olivat liittyneet hauskaan matkaseuraan: jälkimäinen\nDresdeniin, edellinen Italiaan saakka.\n\n[76] Ah, saksalaisneitosten sydämet ovat erinomaisen lempeät!\n\n[77] Kuuluisa katolinen teoloogi ja Münchenin yliopiston rehtori\nDöllinger oli juurikään julkisesti kieltäytynyt tunnustamasta paavin\nerehtymättömyys-uskonkappaletta, jonka tähden hänet julistettiin\npannaan. Häntä pidettiin sitten n.s. vanhainkatolisten päämiehenä.\n\n[78] Loppuijällään Bergbom joskus julkilausui ajatuksen, että hän\nmielellään asettuisi asumaan Müncheniin -- samoinkuin J.V. Snellman\nmietti muuttamista Schwabeniin (Tübingeniin).\n\n[79] Augsburgilaisen patrision älykäs ja kaunis tytär, jonka keisari\nFerdinand I:n poika arkkiherttua Ferdinand Tyrolilainen nai 1557\nvastoin isänsä tahtoa.\n\n[80] Todellisuudessa ei Enebergkään saanut stipendiä 1871.\nSijaiskanslerin parooni v. Kothenin vaikutuksesta Pietarissa ei\nnoudatettu konsistoorin ehdotusta. Vasta seuraavana vuonna annettiin\nstipendi Enebergille.\n\n[81] Luultavasti tarkoittavat nämä sanat, että Cygnaeus, joskin\nturhaan, oli koettanut vaikuttaa Bergbomin hyväksi konsistoorin\njäseniin.\n\n[82] U. S. 1869 n:ris 59 ja 60.\n\n[83] Emilie Bergbomin ansioksi on myöskin luettava lastenlehden\n\"Pääskysen\" perustaminen. Se tapahtui kokouksessa hänen luonaan 25 p.\nLokak. 1870, johon oli kutsuttu rouva Godenhjelm, neiti Elisabet\nAvellan, herrat J. Krohn, V. Löfgren, Eliel Aspelin y.m. Näytenumero\nvarustettuna \"nuoren lyseistin\" Albert Edelfeltin piirustamalla\nalkukuvalla, ilmestyi joulun aikana s.v.\n\n[84] Kaunis ääni ja soitannollinen äly.\n\n[85] U. s. (12/11 1871) lausui näistä teattereista ivallisesti: \"Me\nemme puhu teatterista, sillä ruotsalaisessa 'kansallisteatterissa'\nkäydään tätä nykyä paremmin mielenosoituksia varten kuin saadaksensa\nylentävää ja ilahuttavaa nautintoa; venäläisessä ei käytäne ensinkään,\nkosk'ei tällä haavaa ole saatavissa mitään korkeita ja lihavia\nvirkoja.\"\n\n[86] Jos tahtoo verrata, mimmoinen taiteellisten tarkoitusten ohjaama\nteatterijohto on käsityöntapaisen suhteen, asetettakoon rinnakkain\nÅhmanin teatteriseuran repertoari täällä vuonna 1866-67 ja nykyinen.\nTotta on, että pari kuukautta tästä näytäntövuodesta vielä on\nkulumatta; mutta me epäilemme, tuleeko ne repertoaria suuresti\nrikastuttamaan. Åhmanilla näemme seuraavat klassilliset näytelmän\ntekijät edustettuina: Shakespeare 4, Schiller 3, Molière 4,\nBeaumarchais 2, Holberg 1, Oehlensohläger 1, mutta tämän vuoden\nrepertoarissa ainoastaan yhden, Shakespearen, 2:lla näytelmällä.\nHyvistä ulkomaan kirjailijoista oli Åhmanin repertoarissa:\nBjörnstjerne-Björnson (2), Musset (2), Legouve (2), Banville (1),\nSardou (2), Augier (1), Mosenthal (l), Brachvogel (1), Börjesson (2);\nkuinka kuivalta näyttää sen rinnalla tämän vuoden repertoari, jossa\ntavataan: Sardou (1), Björnstjerne-Björnson (1), Grillparzer (1),\nBörjesson (1). Ei kenenkään myös sopine sanoa, että hra Åhmanin\nnäyttelijäseura oli köyhempi hyvistä taiteilijoista, ja\nyhteisnäytteleminen nyt ja silloin tuskin sietänee vertaamista.\n\n[87] Sattuvin lauselma Dagbladin teatteriarvosteluista, jonka tunnemme\n-- sanoo Bergbom eräässä vastakirjoituksessaan -- kuulimme pari vuotta\nsitten. Eräänä päivänä kohtasimme yhden etevimpiä näyttelijöitämme\nhyvin alakuloisena. Kysymykseen mikä häntä vaivasi, hän vastasi\ntoisella kysymyksellä: \"Varmaankin näyttelin eilen roolini surkeasti?\"\n-- \"Kuinka niin?\" -- \"No, kun Dagbladi minua tänään kiittää, tietysti\nolin kovin epäonnistunut!\"\n\n[88] Muistona tästä polemiikista säilyi suomenmielisten kesken kauan\n\"lentävinä lauseparsina\" Dagbladin teatteriarvostelijan sanat Nicolain\niloisen oopperan \"Die lustigen Weiber von Windsor\" musiikista \"vakava\nja vaikea\" (seriös och svår) sekä vakavasta klassillisesta\nohjelmistosta \"tragedioja ja muita pitkäveteisiä kappaleita\".\n\nSeuraava tapahtuma teatterielämästä olkoon vielä\nkerrottuna, koska se hyvin kuvaa ajan kiihkoista mielenlaatua. --\nPääkirjoituksessaan Bergbom oli maininnut teatterin johtokunnan\nIda Basilierin sijaan palkanneen erään \"neljännen tai viidennen luokan\noffenbachinlaulajattaren\". Sanat tarkoittivat neiti P:tä, joka toista\nsataa kertaa oli ihastuttanut tukholmalaisia \"Frihetsbrödereissä\" ja\nHelsingissä niinikään menestyksellä oli esiintynyt samassa operetissa.\nSitä vastoin hän ainoastaan puutteellisesti pystyi täyttämään Anna\nPage'n osaa juur'ikään mainitussa Nicolain oopperassa, jota näyteltiin\nniinä päivinä, jolloin Bergbomin kirjoitus ilmestyi. Mielenosoitukseksi\nBergbomia vastaan alkoivat \"teatterikalifit\" (Fredr. Cygnaeuksen\nkeksimä nimi teatterin kantavieraille) kuin riivatut taputtaa käsiään\nneiti P:lle, jopa heitettiin hänelle eräänä iltana 15 (!) kukkakimppua.\nSamana iltana päättivät muutamat suomenmieliset ylioppilaat tehdä\nkepposet innostuneille parterriherroille. Seuraavana iltana, kun\nooppera jälleen annettiin, olivat he kaikki teatterissa, ja kun\n\"kalifit\" tapansa mukaan alkoivat taputtaa käsiään neiti P:lle,\napplodeerasivat ylioppilaat kahta kiivaammin. Eikä siinä kyllä, vaan\nsamalla hetkellä kapellimestari Emanuel ojensi laulajattarelle --\nlaakeriseppeleen, kaunis runo ohella. Kaunis runo oli kuitenkin liian\nkaunis. Kun se luettiin kulissien takana, heräsi aavistus että kaikki\nei ollut oikein, ja pian siellä sekä \"kalifien\" piirissä tiedettiin,\nettä kunnottomat fennomaanit olivat juonen alkuunpanijat. Ymmärtäähän\nmikä jupakka tästä syntyi! Miten he ovatkaan raakoja, huudettiin\nyhdellä suulla, häväistä pyhää laakeria, loukata viatonta tyttöparkaa\nj.n.e. -- Kieltämättä oli yritys poikamainen, mutta keksintönsä innossa\nylioppilaat eivät olleet ajatelleet, että neiti P:kin voisi siitä\nkärsiä, heidän juonensa oli tähdätty \"kalifeja\" kohtaan, joiden\ntaideinnostusta tahtoivat ivata. Ja siinä he hyvin onnistuivat, sillä\njollei runo olisi paljastanut vehkettä, ei laakeria -- sen innokkaat\nkättentaputukset todistivat -- olisi pidetty väärinkäytettynä.\n\n[89] Nervander luopui kuitenkin jäsenyydestä sentähden, että hän\nHufvudstadsbladetin teatteriarvostelijana tahtoi säilyttää itselleen\ntäyden vapauden julkilausua mielensä uudesta yrityksestä.\n\n\n\n"]